Kokki, varas, vaimo ja rakastaja / KOM-teatteri

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja / KOM-teatteri

Ensi-ilta 15.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Peter Greenaway
Dramaturgia, sovitus ja ohjaus Riko Saatsi
Esitysdramaturgia Riko Saatsi, Kasperi Laine ja Ville Seppänen
Suomennos Aleksi Milonoff
Lavastus Markku Pätilä
Videosuunnittelu Ville Seppänen
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Maskeeraus Leila Mäkynen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Esitysmusiikki Kasperi Laine
Äänisuunnittelu Kasperi Laine ja Jani Rapo
Ruokasuunnittelu Antto Melasniemi
Livekuvaaja Ida Järvinen

Rooleissa : Elmer Bäck, Marc Gassot, Johannes Holopainen, Antto Melasniemi, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, Niko Saarela ja Eeva Soivio

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (c) Noora Geagea 

 Joo joo, ruoskikaa minua suolenpätkillä, sillä en ole nähnyt Peter Greenawayn kulttimainetta nauttivaa elokuvaa "Kokki, varas, vaimo ja rakastaja". Nimen olen kuullut leffasta ja siihen se sitten on jäänytkin. Siitä huolimatta oli ensimmäisten joukossa rynnistettävä katsomaan KOM-teatterin kevään 2017 uutuutta, jotenkin oli sellainen kutina, että ilmassa on jotain varsin erikoista meininkiä. Näin esityksen ensimmäisessä ennakossa ja 2,5h pyörityksen jälkeen ovesta raikkaaseen ilmaan astuessani ensimmäinen ajatus mielessäni oli "Voi jumalauta, mitä mä juuri näin!" Että piti se 860 esitystä nähdä tätä ennen ja ensimmäistä kertaa en osaa sanoa yhtikäs mitään. En sanaakaan. Ratikassa istuin lasittunein katsein ja kanssamatkustajat varmaan ajattelivat, että mitäköhän tuolle muijalle on tapahtunut. Onko se nähnyt aaveen vai tehnyt murhan? Miksi se imee sormeaan? Hämmentynyt ja hämmennetty olo oli, ja on edelleen.

 Osaanko edes kirjoittaa kokemuksestani mitään? Tämä nimittäin kuuluu niihin teoksiin, jotka ehdottomasti pitää itse nähdä ja aistia kaikin tavoin. Tekstin välityksellä ei paraskaan kirjoittaja (joihin en siis todellakaan itseäni lue) saa aikaiseksi sitä samaa tunnelmaa, joka paikanpäällä vyöryy päälle ja alle. Kalpea aavistus vain, pieni siivu jostain kyljestä. Tehdään siis niin, että minä kirjoitan tähän lähes tajunnanvirtana muutamia ajatuksia, joita mielessäni esityksen aikana pyöri, ja te sitten ihan itse menette KOM-teatteriin katsomaan, että millaisissa tiloissa itse liikutte ja niin edelleen.

(c) Noora Geagea

 Tervetuloa Tallen pään sisälle. Jaahas, ovet aukeavat saliin. Mitäs helvettiä, ruokapöytiinkö meidät istutetaan? No ei näköjään sentään. Onpas iso katsomo! Onko tää sama paikkakaan ollenkaan?  Istunpas tähän reunaan, slipooverimiehen viereen. Johannes Holopainen kiertelee pitkin katsomoa ja tarjoilee jotain. Tules nyt tännekin suuntaan. Älä tule. Ihana ruuan tuoksu! Nälkähän tässä tulee. Antto Melasniemi kokkaa vasemmalla. Onks tää se sama heppu, joka on Kokkisodassa mukana? Marc Gassot´lla on komeat viikset. Elmer Bäck. Kuka helvetti on Elmer Bäck? Ikinä kuullutkaan. Kansainvälinen tähti. Juho Milonoff kuulemma soittanut tän leffan ohjaajalle. Niin varmaan. Varmaankin! Kauhea nälkä. Mitäs porukkaa tuolla ulkona seisoskelee? Ai niin, tässähän on livekuvaa ulkopuoleltakin. Taitaa varas saapua vaimonsa ja apurinsa kera. Hiukan on piukea pikkutakki Niko Saarelalla eli kaiketi tällä varkaalla. Kokki julistaa illan menun. Tästähän oiva eroottisten päiväunien kohde - Marc Gassot latelemassa ranskaksi ruokalistoja ja ihan mitä vaan. Kuulostaa hyvältä. Värähtää sisimpäni ripsi. Slipooverimies vieressä kaivaa liivinsä alta kännykän ja alkaa tekstata. Mitä vit..!

Parsa on kyllä hyvää, kerran maistanut. Tarjotkaa nyt meillekin vähän "keittiön tervehdyksiä". Vaimo lähtee vessareissuun, joka tietysti kuvataan. Onpas mulkkumainen tyyppi tuo varas. Mikä sekin luulee olevansa. Syödään lisää. Antto kokkaa vasemmalla, väki syö keskellä ja E.Milonoff istuu pytyllä niin screenillä kuin oikeallakin, kun erehdyn katsomaan sinne suuntaan. Tämmöistähän se on, toisesta päästä lapataan sisään ja toisesta ulos. Näin se menee. Onkohan tässä väliaikaa ollenkaan kun tuntuu niin kestävän. On tämä kyllä. Jättikokoisesta padasta nousee kaksi alastonta hahmoa. Loppuiko tää nyt vai vieläkö jatkuu? Ai jatkuu. No mikä ettei.

(c) Noora Geagea

 Väliaika. Syvä hämmennys ja väliaikatwiittaus. Mitä tästä osaa aikanaan kirjoittaa? Ei yhtään mitään. Pitäisköhän tulla uudestaan katsomaan? Montako kertaa slipooverimies vielä kaivaa kännykkänsä? Uskaltaisko niihin aulan pyttyihin kurkata? En taida ehtiä siihen bussiin. Ehtiskö syömään jotain pientä? Pitäskö käydä vessassa? 

 Esitys jatkuu jee. Mustaherukkakeittoa ei tee kyllä vähään aikaan mieli. Tai mikä ettei. VR-lasit päähän. Isoja vauvoja kekkuloimassa screenillä. Lisää hämmennystä. Punakaali saa kyytiä. Tuntuu pahalta. Antto Melasniemi avautuu siitä, että mihin on ryhdytty. E. Milonoff ilmoittaa, ettei ymmärrä yhtään mitään mistään vaikka on vittu teatteritaiteen maisteri. Johannes Holopainen avaa sanaisen arkkunsa ensimmäistä kertaa. Miksi tää tehdään? Sitä sopii miettiä. Hämmennystä isolla kauhalla. Rytmimunat ja panhuilut soi. Hihihih, nyt on huumoria minun makuuni. Heikkohermoiset älkööt vaivautuko. Huomaan puraisseeni jossain tiimellyksessä sormestani palan pois ja paitani on veressä. 

 Ratikkamatkalla Kamppiin selaan älypuhelintani. Twitterissä on mietitty, että pitäisikö tähtiluokitusten sijaan ottaa käyttöön esim. "millaisen kulttuurikaavun esitys tämä oli". Otetaan vaan. Minun kulttuurikaapuni leikeltiin kokkiveitsellä paloiksi kuten se joku äsken nähty siivekkäiden edustaja, minusta itsestäni viillettin oivat fileet, silmämunat ja korvat ja aivot laitettiin kaikki tehosekoittimeen ja mustaherukkakeiton kanssa pyöräyteltiin samettiseksi smoothieksi, ja surruutuksen loppuvaiheessa kansi irti ja koko komeus pitkin seiniä ja kattoa.

Tältä minusta tuntuu nyt, päivä ennakon jälkeen. Kerätkää roiskeet ämpäriin ja palauttakaa allekirjoittaneelle. Olipahan kokemus! Uudestaan! Bon Appetit! Merci! Voilá! Merde!

(Näin ennakon ilmaisella pressilipulla, kiitos KOM-teatteri!)

Pasi was here / KOM-teatteri

Pasi was here / KOM-teatteri

Kantaesitys 24.2. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Veikko Nuutinen
Tekstin sovitus Lauri Maijala ja työryhmä
Ohjaus Lauri Maijala
Ohjaajan assistentti Jussi Sorjanen
Lavastus Janne Vasama
Maskeeraus Leila Mäkynen
Pukusuunnittelu Niina Pasanen
Valosuunnittelu Anniina Veijalainen
Äänisuunnittelu Jani Rapo

Rooleissa : Johannes Holopainen, Robert Enckell, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff

 Näen usein unta, jossa kuljen c-rapusta d-rappuun yhä uudelleen ja uudelleen, joko ulkokautta tai sisäkautta. D-rapussa kuljen ylimpään kerrokseen ja kulma-asuntoon. Siellä istun sohvalla tai sängyllä, luen Aku Ankan taskukirjoja, ihmettelen senhetkisen parhaan ystäväni S:n isoveljen (johon olin salaa ihastunut) sängynalustaa, jossa on omituisen vaarallisen näköinen kuntoilulaitehärpäke. Asunto on aina tyhjä. Asutulta näyttää, mutta ketään siellä ei koskaan ole. Ovi kyllä aina avataan, kuka sen sitten tekeekin. Voisin mennä milloin tahansa soittamaan oikeastikin ovikelloa, sillä vanhempani asuvat edelleen samaisessa c-rapussa. En kuitenkaan mene, sillä tiedän, ettei sieltä löydy sitä mitä olen mennyt hakemaan. Sieltä ei löydy enää nuoruuttani, ja S asuu ties missä.

 Hemmo (Juho Milonoff) kuulee lapsuudenystävänsä Pasin (Johannes Holopainen) kuolleen oman käden kautta. Kuuluu laukauksen ääni, luoti kulkee Savonlinnasta Helsinkiin ja osuu suoraan ikkunan ääressä ihmettelevän Hemmon sydämeen. Lunta satelee hiljalleen. Tunnen puristavan tunteen kurkussani. Hemmo alkaa kirjoittaa muistokirjoitusta/korttia Pasille. "Pasin muistoa kunnioittaen/vaalien". Hemmo muistelee sitä, miten Pasin kanssa esittivät käärmeenlumooja-aiheisen pienen teatteriesityksen päiväkodissa, kaikki meni pieleen ja siitä huolimatta kaikilla oli hauskaa. Hetkinen. Minulle tulee hämmentynyt olo, kun yllättäen tiedän mitä Hemmo aikoo seuraavaksi korttiin kirjoittaa. Pasin itsekeksimiä sanoja, ja minä tiedän ne. Käykääpäs lukemassa tämä. Ihanaa, että mieleeni jäänyt pieni hauska tarina sai jatkoa!

 Hemmo kulkee muistoissaan takaisin Savonlinnaan ja hetkeen, jossa tapasi Pasin ensimmäistä kertaa. Pasi tepastelee paikalle hupparinnyörejä imeskellen, housunpuntit vinksallaan, ilmoittaa "Mie oon Pasi" ja pieraisee Hemmoa päin naamaa. Lämmin ystävyys saa hienon alun! Katsojille käy heti selväksi, että näillä pojilla on jännä yhteys. Toinen tekee mitä mieleen juolahtaa, toinen miettii hetken ja sitten komppaa täysillä mukana. Olen minäkin kiivennyt korkealle puuhun (pääsemättä alas) ja parvekkeen kautta toiselle, yllytyshulluna.

Pasi, Hemmon äiti ja Hemmo 

 Seuraavan parituntisen ajan seuraa vuorotellen huutonaurua ja naurun loppumista kuin seinään, yhteisestä iskusta. Pasin poistuessa lavalta kuuluu aina laukaus, joka hätkähdyttää jokaisella kerralla, ja Hemmokin tuntuu siinä kohtaa aina havahtuvan, että tämä on nykyhetkeä eikä muistoissa kulkemista. Pasia ei enää ole, mutta miksi kävi niin? Sitä ei suoraan kerrota, mutta pieniä vihjeitä jaellaan siellä täällä. Ehkä, ehkä ei. Jokainen saa päättää itse.

 Huutonaurun (ja jonkinsortin myötähäpeän) ytimessä ollaan mm. yhteisessä saunareissussa Hemmon tuplalesboäidin kanssa, riehakkaassa joystickien vemputtamisessa ja talouspaperivertauksissa, mutta etenkin legendaarisessa reissussa Laktoosilerssin (englanniksi muuten Dick Lactose, roolissa Robert Enckell kurkipotkuineen) luo. Marienhofin tunnari pamahtaa soimaan ja LL kaivaa kiljupönikät esiin, ja minä matkaan suorinta tietä Poriin ja Impolaan erääseen kerrostaloon. Kiitos vaan, en pysty enää ikinä kuuntelemaan millään lailla fiilistellen "Go West"-kipaletta. Monikohan yleisön joukossa on katsellut Sarah Youngin parhaita paloja?

 Hiljaisuus täyttää salin ja mieleni varsinkin koulumuistoissa. Kaikki esitelmänpidot, kiusaamiset, vääränlaisissa vaatteissa kulkemiset, nöyryyttävät opettajat, farkkuliiviset pojat, salaiset ihastumiset ja silmäilyt sekä päiväkirjamerkinnät muistuvat yllättäen mieleeni. Kaikki testit ja kokeet, joilla laskettiin sitä, tykkääkö vastapuoli. Koskaan ei tykännyt. Olo on välillä kuin vuoristoradassa menisi. Hidasta nitkutusta ylöspäin, hetken tasaista ja sitten taas mennään tukka putkella halusi tai ei.

 Vilma Melasniemi ja Robert Enckell urakoivat kiitettävästi useammassa roolissa, näistä parhaiten jäi mieleeni Melasniemen äitihahmo sukkahousuissaan sekä Enckellin tympääntynyt tarhatäti, toki myös painepesureiden kera hifistelevä naapuri. "Vittu mikä meininki!" tuli lattemukiaa ryystävältä Hemmolta niin sydämestä, että. Juho Milonoff tekee takuuvarmaa työtä muistojen ja omantunnon kysymysten välissä häilyvässä Hemmossa. Todellinen dynamo on kuitenkin Johannes Holopainen, joka ei pelkästään näyttele Pasia vaan oikeasti herättää koko hahmon henkiin. Pasi was here. Pasi IS here. Jossain. Koko ajan. Jokaisella omansa.

 Tavismuseo voisi sijaita ihan missä vaan ollakseen hitti. Savonlinnassa. Hämeenlinnassa. Toijalassa. Riihimäellä. Ehkä jopa Forssassa.

 Ensi-iltaan alunperin halusin seurakseni 80-luvun alun parhaan ystäväni H:n , joka mokoma otti ja lähti hiihtoloman kunniaksi laivaristeilylle. No, ei vara-avecissakikaan mitään vikaa ollut. Luulenpa, että pysytään silti alkuperäisuunnitelmassa ja mennään H:n kanssa katsomaan tämä myöhemmin uudestaan. Ei siksi, että olisimme kasvaneet yhdessä ja viettäneet yhteisen lapsuuden ja nuoruuden, kaikenlaista kokeillen. Ei. Me olimme kuin paita ja peppu 80-luvun alussa vaikka asuimme eri paikkakunnillakin. Jossain vaiheessa yhteydenpito hiipui ja sitten katosi kokonaan, kunnes roihahti uudelleen liekkiin. Haluaisin istua H:n kanssa vierekkäin, ottaa vaikka jopa kädestä kiinni jossain vaiheessa ja puristaa kovaa, ihan vaan siksi että tiedän toisen olevan siinä lähellä. Siksi.

 Menkää tekin ja ottakaa joku tietty tyyppi mukaan, jos mahdollista. Yhdessä sitten katselette öistä tähtitaivasta ja pienten talojen valoja, ja kuuntelette lopussa soivaa aikansa hittiä.

 Hedelmäksi annan tälle ihan vaan muhevan banaanin, koska 80-luvulla ei kauheasti eksoottisempaa tarjontaa ollut. Banaani riitti oikein hyvin niin kakun päälle kuin käteenkin.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

Sotilaspoika / Teatteri Vanha Juko

Sotilaspoika / vierailu, Teatteri Vanha Juko

Ensi-ilta keväällä 2015 Lappeenrannan Kaupunginteatterissa, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Alkuperäiskäsikirjoitus Dalton Trumbo

Sovitus ja ohjaus Essi Räisänen

Roolissa Johannes Holopainen

 Alkulämmittelyksi : Perjantai-iltana oli tarkoitus matkata junalla Lahteen. VR oli taas päättänyt, että lisätäänpäs vähän jännitystä Teatterikärpäsen elämään ja niin ensimmäinen junayhteys Riihimäelle oli heti kättelyssä liki 10min myöhässä. Kävin paniikissa tiedustelemassa aseman lipunmyynnistä, että mahtaako lähijuna Lahteen odottaa ja milloin lähtisi mahdollinen seuraava junayhteys. Lähijunan odottelu selviäisi vasta kuulemma myöhemmin ja seuraava juna olisi Lahdessa perillä klo 18.52. Kyynelsilmin vuodatin virkailijoille, jotta lähijunan on PAKKO odottaa, sillä seuraavalla junalla en ehtisi ajoissa teatteriin ja taksireissuunkaan ei olisi varaa. Kyseessä olisi hyvin intensiivinen monologiesitys, jonne ei päästettäisi ketään myöhästynyttä sisään kolistelemaan ja tunnelmaa pilaamaan. Toinen virkailija oli valmis lyömään 20 € vetoa sen puolesta, että lähijuna odottaa. Oltiin yhteisen asian äärellä, mutta silti epävarmoin mielin astuin junaan, joka lopulta saapui asemalle. Riihimäkeä myöhässä lähestyessämme tuli kuulutus, jotta kaikki vaihtoyhteydet odottavat kiltisti tämän junan matkustajia. Tuli niin helpottunut olo, että melkein itku pääsi!

 Lyödäänpäs seuraavaksi faktat tiskiin : 'Sotilaspoika' (Johnny Got His Gun) on Dalton Trumbon vuonna 1939 julkaistu romaani, jonka pohjalta 1971 hän myös ohjasi samannimisen elokuvan. Välähdyksiä leffasta nähdään myös Metallican One-biisissä, joka myös perustuu samaan kirjaan. (Jostain syystä muuten inhosin syvästi kyseistä kappaletta parikymppisenä, älkää kysykö miksi.) Teoksessa nuorukainen lähtee sotimaan ensimmäiseen maailmansotaan ja herää myöhemmin sairaalasta pelkkänä torsona - vailla käsiä ja jalkoja, silmiä, korvia, suuta. Tunto on jäljellä. Kepeä aihe monologille, eikö?

 Olen tässä huomannut, että tapani kirjoittaa on muuttunut aika tavalla. Ennen tuli ruodittua hyvinkin tarkkaan sitä, mitkä osa-alueet näkemissäni teatteriesityksissä toimivat ja mitkä ei. Nyt kirjoitan usein siitä, mitä tunteita esitys minussa nosti ja miten se muuten minuun edetessään vaikutti. Toisista jutuista on hyvinkin helppo kirjoittaa ja tekstiä syntyy aika vaivattomasti, toiset taas jäävät kaivelemaan sisuksia rotan lailla ja tyhjää ruutua saa tuloksetta tuijottaa pitkäänkin. Tänään olen istunut tietokoneen ääressä jo useamman tunnin...

 Ennen esityksen alkua odottelimme sisäänpääsyä aulassa ja koin mielenkiintoisen ja antoisan rupatteluhetken helsinkiläisen herrasmiehen kanssa, joka olin vaikuttunut Johannes Holopaisen roolityöstä KOM-teatterin Vallankumous-näytelmässä. Teatterista olisi riittänyt puhetta pitempäänkin, mutta sitten salin ovet avattiin ja marssimme sisään. Vähän jännittikin.

(c) Ilkka Saastamoinen

 Kolmeen riviin jaettu katsomo ympäröi valaistua pöytää, jonka päällä makaa lakanalla peitetty hahmo. Siteillä peitetty pää hakkaa pöydällä olevaan kitaraan. Valot vilkkuvat. Minulta katoaa ajan-ja paikantaju kokonaan ja välittömästi. Lakanan alta paljastuu nuori poika repaleisissa vaatteissaan. Kaikki tiedämme, miksi vaatteet ovat tuossa kunnossa. Poika, Joe, repii siteen kasvoiltaan ja katselee ympärilleen hämmentyneenä. Ei tunnu oikein tajuavan missä on ja miksi on. Jalat eivät kanna ja kaikki raajat tuntuvat vain epämääräisiltä ulokkeilta, joiden liikerataa ei pysty itse ohjaamaan. Joe liikkuu eteen päin toukkamaisena möykkynä pitkin lattiaa. Tuntuu pahalta nähdä toisen hätä, mutta tämä on vasta alkua. Pian poika kulkee katsojan luota toiselle ja etsii kadonnutta sormustaan. "Oletteko nähneet sormustani? Tässä se on aina ollut. Tässä näin." On pakko vilkaista ohimennen, että omat sormukseni ovat tallella. Poika tajuaa pian, että sormuksen lisäksi puuttuu koko sormi, käsi, molemmat kädet. Jokainen on varmaan joskus nukkunut niin, että herätessä toinen käsivarsi on puutunut ja heiluu tunnottomana puolelta toiselle. Joe ravistelee hätääntyneenä käsiään. Itse huomaan vaivihkaa puristavani toisella kädellä toista, ihan vain siksi että tiedän niiden molempien olevan paikoillaan. Sen sijaan toinen jalkani vaikuttaa puutuneelta enkä pysty painamaan sitä lattiaa vasten, vaikka yritän. Jossain vaiheessa 'One' lähtee soimaan varkain ja minun tulee yllättäen todella kylmä ja pieni tärinä on päällä koko seuraavan tunnin.

 Joe haluaa kertoa meille muistoistaan, tyttöystävästään, haaveistaan. Mitä kaikkea olisi voinut kokea ilman sirpalepommia. Me kuuntelemme. Itse tosin havahdun jossain vaiheessa vain tuijottamaan kuohuviinilammikossa räpiköivää, Tuntematon sotilas-pelikortteja viskovaa tai mikrofonin kanssa maanisesti heiluvaa nuorukaista. Meno on kuin Sielun veljien keikalla parhaimmillaan - paljon ääntä ja vielä enemmän liikettä. Kuulen puheen, mutta se tuntuu tulevan jostain kaukaa. Muistuu mieleeni ystäväni, joka vakavan sairauskohtauksen myötä makasi ulkomailla sairaalassa ja kuuli kaiken mitä ympärillä puhutaan, kuuli kysymykset voinnistaan muttei osannut vastata mitään, sillä puhekyky oli kadonnut täysin. Yritti pelkillä silmillään viestiä tuntemuksiaan, mutta niistä paistoi lähinnä huoli ja hätä siitä, palautuuko puhekyky koskaan takaisin.

(c) Ilkka Saastamoinen

 Nyt ihan lähietäisyydellä Joe saa yllättävän yhteyden hoitajan kanssa ja saa viestittyä sanomaansa omilla konsteillaan. Silmät syttyvät, toivo herää. Miten ne silmät jäävätkin taas mieleeni! Ja se miten eräs mieskatsoja nyökyttelee hitaasti päätään kuin osoittaakseen, että juuri noin tätä pitää tulkita. Esityksen päätyttyä sama mies sulkee silmänsä suhteellisen pitkäksi aikaa ja vaikuttaa selvästi liikuttuneelta. Minä en enää tiedä, mihin katsoisi. Katselen sormiani, joihin on roiskunut hiukan tekoverta.

 Sotilaspojan kohdalla en voi aloittaa lausetta sanoilla "Pidin tästä siksi, että..." En pitänyt yhtään siitä, millaisia tuntemuksia esityksen aikana mielessä liikkui. Kylmä aalto pyyhkäisi niin moneen kertaan lävitseni. Kotimatkalla kävi moneen kertaan mielessä se, miten itsestäänselvänä asiana on pitänyt sitä, että voi kävellä omin jaloin, koskettaa kädellään, sanoa sanottavansa kun siltä tuntuu, katsella ympärilleen ja kuunnella.

 Johannes Holopaiselle syvä kumarrus Sotilaspojasta. On aina suuren arvostuksen paikka, kun joku pistää itsensä 110 % likoon ja on yleisön edessä paljon muutakin kuin pelkkiä lausuttuja repliikkejä.

ps. Sotilaspoika vierailee Kansallisteatterissa kahden näytöksen verran 15. ja 16.1. 2016! Menkääpä katsomaan!

Nummisuutarit / Kansallisteatteri

Nummisuutarit / Kansallisteatterin Suuri Näyttämö

Ensi-ilta 23.9. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus Janne Reinikainen

Sovitus Eva Buchwald ja Janne Reinikainen

Rooleissa : Maruska Verona, Juhani Laitala, Karin Pacius, Aku Hirviniemi, Leo Honkonen, Tuomas Rinta-Panttila, Paavo Kääriäinen, Inga Björn, Johannes Holopainen, Olli Ikonen, Seppo Pääkkönen, Markus Riuttu ja Anne Jekunen/Irene Lång

 Olen aiemmin nähnyt kolme versiota Aleksis Kiven Nummisuutareista - aika perinteisen teatteriversion Tampereella, nahkatakki päällä ja farkut jalassa kirmaavan Eskon Krapin kesäteatterissa sekä Jokioisilla varsin kiintoisan version kahden näyttelijän voimin esitettynä. Kaikista olen pitänyt ja jokaisessa on ollut omat lisämausteensa. Kun sitten kuulin suuresti ihailemani ja arvostamani näyttelijä/ohjaaja Janne Reinikaisen tarttuvan tähän aiheeseen, olin varma että nyt pistettäisiin uutta vaihdetta silmään. Reilu viikko Kansallisteatterin hämmentävän Tabun jälkeen istahdin katsomoon aika rauhallisin mielin, sillä ei tämä ainakaan erikoisemmaksi voi enää mennä ja jos menisikin, olisin siihen jo henkisesti valmistautunut. Antaa palaa! Varttia ennen esityksen alkua istuin muuten yleisölämpiössä yksistäni (kas kun olin yksin liikkeellä) ja tuntui siltä, kuin koko maailma olisi minut hylännyt. Kaikki muut näyttivät olevan seuralaisen kanssa tai isommalla porukalla liikkeellä, ja minä istuin siinä yksin kuin orpo piru pakkasessa. Onneksi ovet aukenivat ja katsomoon päästyäni tunsin olevani taas ns. piireissä.

 Alkuasetelmista mieleeni nousi ensimmäisenä kuva jostain hyvin vanhoillisesta, uskonnollisesta yhteisöstä jossain takamailla. Sauna/kylpyläpuhdas Esko (Aku Hirviniemi) lähtee toiveikkain mielin kosioreissulle ja häitään juhlistamaan, ja isäukko Topias (Juhani Laitala) ojentaa juhlallisin elkein pojalleen valkean leijonavaakuna-kuvioisen paidan sekä riipuksen. Ihanaa, että Aleksis Kiven kaunis kieli on säilytetty ja jotenkin "maailma muuttuu, Esko" kuulostaa nyt ajankohtaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Esko (Aku Hirviniemi) / (c) Stefan Bremer

 Kreetan (aina varma Johannes Holopainen) luo pääsemistä ennen Esko vetäisee häälaulunsa varsin uniikilla tavalla ja tulkinta kohoaa hiljaksiin lähes veskuloirimaiselle tasolle. Enpä olisi uskonut, että Aku Hirviniemi laulaa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä korkealta ja kovaa, mutta näin se vaan on. Tilulii tilulii, ja yleisökin palkitsee syystäkin tämän tempauksen väliaplodein.

 Iloitse sinä häähuone. Perille päästyään valtaisa pettymys valtaa Eskon mielen, sillä talossa onkin juhlinta käynnissä ja ihanaisen Kreetan ja puusuutari Jaakon (Paavo Kääriäinen) häähumun keskellä Esko tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi ja syvä katkeruus valtaa nuoren miehen mielen. Nuoripari suuteloi tämän tästä onnellisena ja esittävät varsin taiteellisen tanssinumeronkin vieraiden ja katsojien iloksi. Istuin kolmannellatoista rivillä (eli suhteellisen kaukana verrattuna siihen missä yleensä), mutta sinne asti näkyi upeasti Eskon koko olemuksesta, kasvoista ja palavasta katseesta se, että nyt on tässä kisassa jääty vääjäämättä toiseksi. Hienoja ulkomaankielisiä puheita vielä pitävät muut ja Eskokin haluaisi lausua muutaman sanasen. Tuntui jotenkin tutulta tilanteelta se ja sympatiani olivat täysin Eskon puolella. Muutenkin se Eskon yksinäisyys juhlan keskellä osui sieluun ja tuli mieleeni omat fiilikseni ennen esityksen alkua. "Yksin oot, sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin" (V.A. Koskenniemi)

 Pettymys morsiamen menetyksestä ja siitä, ettei tunnuta kuuluvan samaan porukkaan muiden kanssa, käy Eskolle ylivoimaiseksi ja mies pistää häissä ranttaliksi oikein kunnolla. Suomen lippukin tempaistaan mukaan riehuntaan, ja vihaa ja uhoa täynnä oleva Esko on pelottava näky. Aiemmin olen pitänyt Eskoa yksinkertaisena, hömelönä ja naiivina nuorukaisena, jonka meininki lähinnä huvittaa ja säälittää. Voi voi Esko-parkaa. Nyt Hirviniemen Eskossa näen kaikkea muuta kuin hupia, ja se nostaa niskakarvat pystyyn. Tulevat ja vievät meidän työpaikat ja naiset. Perkele.

(c) Stefan Bremer 

 Väliajan jälkeen lavan täyttää hiukan toisenlainen meininki, kun Iivari (Leo Honkonen) ja Sakeri (Seppo Pääkkönen) ovat pistäneet kaikki rahansa juopotteluun ja näky on melkoinen. Pyörivä lava mahdollistaa monenlaista rietasta orgiaa ja demonista näkyä, haavoittuneen enkelin ja Lemminkäisen äidinkin sieltä tunnistin. Sitten lavan täyttää yksi nerokkaimmista lavastusvirityksistä ikinä - nimittäin ne alaspäin roikkuvat puut! Jestas, lavastaja Kati Lukka! Niiden keskellä Esko sitten vetäisee ensikänninsä ja matkaa roudasta rospuuttoon hirmuisin seurauksin. Ja lopuksi Porilaisten marssi.

 Huh huh! Juuri näin tämä piti tehdä. Tuntuu siltä, että juuri tänä syksynä teatteri on ajassaan kiinni vahvasti, pelottavan vahvasti. Olo on jatkuvasti kuin peiliin katsoisi ja tulee syyllinen olo tavallaan. Vaikken mitään ole tehnyt. Vaan ehkäpä juuri siksi. Jotain tarttis varmaan tehdä...

 Lopuksi on mainittava, että Nummisuutareissa tykästyin jälleen kerran etenkin Leo Honkosen suoritukseen sekä Maruska Veronaan. Ja kyllä, Aku Hirviniemi on Eskona loistava! Kun väki seisoi rivissä loppukumarruksissa, muistui mieleeni vuosien takaa Suomenlinna ja Ryhmäteatterin Tuntematon sotilas, jossa nuori teatterikoululainen Aku H. vakuutti Hietasen roolissa. Silloin mietin, että "No nyt! Tuosta jätkästä tullaan vielä kuulemaan!" ja tämä piti täydellisesti paikkansa.

 Tässä sitten hierotaan käsiä yhteen seuraavat kaksi vuotta ja odotellaan, millaisen version Turkuun tekee Lauri Maijala Seitsemästä veljeksestä...

(näin esityksen pressilipulla)

Kreeta ja Jaakko pistävät tanssiksi (c) Stefan Bremer

Haastattelussa Johannes Holopainen

 Tämä seuraava haastattelu on ns. "lukijan toive" (toki itsellänikin oli kiinnostusta...). 

Johannes Holopaisen tapasin elokuun puolivälissä 2015 Kansallisteatterin takana olevassa pienessä puistokahvilassa.

Vuonna 1988 Helsingissä syntynyt 'Jomppe' on horoskoopiltaan oinas. ”Asuttiin myös vähän aikaa Hyrylässä kun olin pieni, mutta muuten oon varttunut Pohjois-Helsingissä ja kaikki kouluni käynyt täällä. Turussa asuin yhden kesän, 2011, kun tehtiin Lambergin Kallen kanssa kimpassa Kenttä-nimistä näytelmää Linnateatterissa. Okko Leon teksti oli se ja Lauri Maijala ohjasi. Se kertoo kahdesta tukityöllistetystä urheilukentän vahtimestarista Anterosta ja Esasta. Siinä oli muuten kaikista magein sisääntulo, mitä olen koskaan tehnyt. Gorillapuku päällä ajoin autolla seinän läpi näyttämölle, heheh!”

Mitä harrastat? ”Kyllä mä musiikkia harrastan paljonkin. Lisäksi mä piirtelen ja sit pelaan backgammonia. Sit mä pyöräilen paikasta toiseen. Ja käyn tanssimassa aika paljon. Tykkään myös uida, käydä metsässä kävelemässä. Purjehdinkin aina silloin kun mahdollista, mutta se on vähän harvinaisempaa herkkua.”

Ilmeisesti osaat soittaa ainakin jotain soitinta? ”Juu kitaraa mä oon soittanut pitkään ja lisäksi vähän pianoa, rumpuja, bassoa... Kitarasta oon ottanut soittotuntejakin, muista en. Meillä oli kotona piano ja aloin sitä vaan pimputella jossain vaiheessa. Mulla on kyllä uteliaisuutta kaikkia instrumentteja kohtaan, eli aina kun nään jonkun uuden soittimen, alan ihmetellä ja kokeilla, että mitenkäs se tämä toimiikaan ja millainen ääni täältä lähtee. Niin ja mä oon myös pöytärummuttaja, ärsyttävyyteen asti...”

Mitkä ovat ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi/erikoistaitosi? ”Mulle tuntuu tällä hetkellä fyysisyys ja sen kautta tarkkuus hyvin ominaiselta jutulta. Erikoistaitoja tai bilekikkoja...? 'Suumeduusa' on yksi”, naurahtaa Jomppe ja näyttää tietysti bravuurinsa. Taito sekin!

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Olis siistiä osata soittaa jotain vaskisoitinta, vaikkapa trumpettia. Ja jos olisi ihan skidinä jo aloittanut telinevoimistelun, niin pystyisi tekemään kaikenlaisia voltteja. Olisi vielä vähemmän rajoja! Kieliä saksaa, espanjaa, italiaa, ihan mitä vaan. On hienoa tavata ihmisiä eri kulttuureista. Kielen kautta kulttuuri aukeaisi vielä laajemmin.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Mun isän isä oli kanttori, ainakin jonkin aikaa. Isäni on kova esiintymään, soittaa ja laulaa aina kaikissa mahdollisissa juhlissa. Isältä oon selkeästi perinyt esiintymisgeenejä ja tietynlaista ilomieltä”, myhäilee Jomppe.

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Kyllä se on lähtenyt ihan lapsuuden leikeistä. Muistan ihan sen hetkenkin kun tajusin, että musta tulee näyttelijä. Olin silloin 9-vuotias ja kolmannella luokalla.”

Mitäs sitten tapahtui ala-asteen ja TeaKin välissä? ”Paljon askelia otettiin. Päätökseni selkeytti valintojani hyvin varhain. Menin Torpparinmäen ylä-asteelle, koska siellä oli ilmaisutaitokursseja ja musiikkiteatteria. Kallion lukioon menin seuraavaksi ja sitten TeaKiin. Olin mukana harrastajateatterijutuissa ja kesäteattereissa. Armeijassa olin Kaartin soittokunnassa laulajana ja bänditouhujakin oli. Soittokunnassa tuli vedettyä varmaan sata ns. humppakeikkaa, monenlaisissa juhlissa käytiin soittamassa ja ihmiset tanssi valssit ja humpat ja tangot ja muut. Oon nähnyt, kuinka kenraalit vetää break dancea... Oon tästä muuten menossa seuraavaksi sen bändin treeneihin.”

Pääsitkö TeaKiin ensiyrittämällä? ”En päässyt. Mä hain sinne ekaa kertaa kesken lukion, olin just täyttänyt 18. Menin vähän muka katsomaan, että minkäslaiset ne pääsykokeet on ja pääsinkin viimeiseen vaiheeseen asti. Lukion jälkeen hain tietysti sitten uudestaan ja taas stoppasi viimeiseen vaiheeseen. Olin vähän, että jaahas mitäs sitä nyt sitten tekisi. Menin sit armeijaan ja sehän meni oikein hyvin. En vaihtaisi soittokunta-aikaani pois, koska ne kokemukset antoi mulle niin paljon ja sain hyvää rutiinia esiintymiseen. Laulusolistina rupattelin yleisön kanssa keikoilla ja suomalainen musiikki tuli siinä samalla hyvin tutuksi, sekä vanha että uusi musiikki. Intin jälkeen alkoi TeaKin pääsykokeet ja pääsin sisään vuonna 2008. Valmistuin pari vuotta sitten.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi on ”Pallo – Näyttelijän liikkuva oleminen”. Se lähti sellaisesta ajatuksesta, että näyttelijä on tavallaan liikkeessä koko ajan. Elämässä, mutta myös lavalla. Se koostui kouluaikaisista havainnoistani kuten esim. siitä, että vaikka mä vaan seisoisin näyttämöllä, mulla on koko ajan pieni liike päällä kropassani ja myös ajatuksissani. Jos pidän sen virran käynnissä, mä oon samalla aktiivinen enkä pysähdy ja käänny sisäänpäin ja ala pelätä. Kun mä oon koko ajan liikkeessä, mä pystyn reagoimaan asioihin ja tajusin myös sen, että itse esityskin tapahtuu monen eri osasen vuorovaikutuksessa.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Kansallisteatterin 'HOMO!' ”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit vai onko edes vaihtoehtoa? ”Olisi siistiä vaikkapa maalata tai tehdä videoita, tosin ne liittyy mun työhöni tavallaan nytkin. Opettaminen on tuttua. Kehitettiin kahden kaverini kanssa Laajasalon Opistoon toiminnallinen suomenkielen kurssi maahanmuuttajille. Siellä opetellaan tekemällä ja vuorovaikutuksen avulla asioita; luodaan tilanne, jossa on motivaatio puhua ilman, että joutuisi miettimään sanonko oikein. Sanoja opiskellaan vaikkapa niin, että keksitään sanalle joku liike ja sitten tanssitaan. Superhauskaa ja siinä sivussa vahingossa opitaan uusia sanoja ja saadaan rohkeutta myös käyttää niitä. Tänäkin kesänä meillä oli kurssi ja lukukauden aikana käydään siellä myös vierailemassa.”

Johannes Holopainen (c) Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä? ”Voi vitsi! Se on niin nastaa! Oon näyttelijä siksi, koska mä itse haluan olla! Itse olen sen päättänyt, kukaan ei ole mua pakottanut ja vanhemmiltani oon saanut vain kovasti tukea alusta asti.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä tai keneltä se on tullut kenties? ”Mä kyllä vähän vierastan superlatiiveja, että joku olisi tärkein... Kouluaikana näytelmiä tehdessä tuli ainakin vastaan se, että aihe mistä kerrotaan on itselle tärkeä ja siihen luo tavallaan henkilökohtaisen suhteen. Kun tuntee tarinan ja tietää mistä siinä on kyse, on helpompi kertoa.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita ihailet tai arvostat erityisesti (alalta kuin alalta)? ”Kovimmathan on edelleenkin Michael Jackson ja Freddie Mercury, sehän on selvä! Sitten on ystäviä, joiden kanssa oon saanut jakaa paljon ja joilta oon myös oppinut paljon, nimiä en mainitse tässä yhteydessä. Mä ihailen kollegoitani, joka proggiksessa saan ihailla ihmisten persoonia ja miten tekstistä tuleva ajatus yhtäkkiä fyysistyy ja siihen tulee ihmisen persoona vielä mukaan. Se on hienoa ja ihailtavaa!”

Kuka olisi unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Ekana tuli mieleen Jim Carrey! Anthony Hopkins olis myös aika kova, ja Ian McKellen! YouTubesta oon paljon tutkaillut kaikenlaisia pätkiä ihan 'tutkimusmielessä' noilta herroilta.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Olishan se siistiä laulaa vaikkapa oman systerin kanssa ja ihan mikä tahansa kappale.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Suomen Kansallisteatterissa, Turun Linnateatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, KOM-teatterissa, Lappeenrannan Kaupunginteatterissa ja Saimaan Teatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Kyllä se Kansiksen HOMO! oli tosi iso juttu ja iso haaste teatterikoululaiselle, monella tavalla. Aihe oli kaikille tärkeä ja alusta asti oli selvää, että miksi me tätä tehdään. Alusta asti oli sellainen fiilis, että nyt me tehdään jotain merkittävää ja halutaan sanoa tällä jotain. Ennen ensi-iltaahan nousi jo kaikenlaista kohua esityksen tiimoilta. Keskusteluissa ollaan niistä ajoista menty onneksi jonkun verran eteenpäin, mutta mullekin sanottiin tuttujen tiimoilta, että ”älä ota tota nyt sitten liian vakavasti”. Siitä oli 83 esitystä kaikenkaikkiaan ja se oli mulle kyllä yksi elämänvaihe. Työryhmän kanssa vietettiin paljon saunailtoja ja mulle jäi kauniita ystävyyssuhteita esityksen myötä. Sitä aikaa muistelen suurella lämmöllä. KOM-teatterin 'Vallankumous' oli mulle tosi tärkeä juttu myös, just haudattiin se Teatterikesässä viime viikonloppuna. Oli hienoa päästä tekemään kurssikaverini Lauri Maijalan kanssa ammattikentällä ja vielä KOMissa. Perspektiivi on heti toisenlainen kun tietää, että tätä tehdään yhdessä muiden kanssa ja kaikki kantaa huolta kokonaisuudesta. Tietysti 'Sotilaspoika'-monologi on tärkeä mulle myös, se tehtiin Lappeenrantaan ja sen kanssa teen pientä kiertuettakin jatkossa. Yksin oon yli tunnin lavalla. Pääsin siinä tekemään sitä, mikä mua kiinnostaa ja mitä mä haluan tuoda lavalle monologissa. Sotilaspoika osui juuri oikeaan saumaan, kun olin päässyt tekemään muutaman jutun ammattikentällä ja sitten olinkin yksin lavalla. 'Sotilaspoika' vierailee lokakuussa Lahdessa, Teatteri Vanha Juko on paikka ja syyskuussahan oon Lainsuojattomat-festivaaleilla Porissa. Jossain vaiheessa on tarkoitus esittää sitä täällä Helsingissäkin.”

Kertoisitkos tässä välissä lisää siitä Saimaan Teatterista? ”Joo, mielelläni. Saimaan Teatteri perustettiin pari-kolme vuotta sitten, meillä on ollut kaksi kiertuetta. Se on laivalla kiertävä ammattiteatteri Saimaalla, tehdään vajaan kolmen viikon kiertue kesäisin ja esiinnytään vanhoilla seurojentaloilla pienissä kylissä, missä ammattiteatteria ei ole tarjolla. Eka kiertue toteutettiin viime kesänä ja saatiin heti paljon yleisöä ja hyvä vastaanotto. Tämä kesä meni vielä paremmin ja nyt suunnitellaan jo ensi kesää. Tämänvuotinen teksti kirjoitettiin itse ja tapahtumat sijoittuivat Saimaalle. Teatterihan on alunperinkin lähtenyt paikallisuudesta; se on ollut paikallisen yhteisön tapahtuma, jossa käsitellään yhteisiä asioita ja ihmetellään elämää ja maailmaa. Tunnelma oli kyllä hieno, kansa tulee vanhalle seurantalolle, joka on ennen ollut alueen kulttuurikeskus ja sinne on väki kokoontunut. Talo on kenties tyhjänä vailla käyttöä koko vuoden, ja sitten ykskaks talo on taas täynnä porukkaa. Onhan järjestäminen aina iso haaste, mutta onnistuessaan työ kyllä palkitsee itse itsensä. Ja monellakin osa-alueella tuosta tulee ihan sama fiilis kuin lapsena, yhdessä tehdään ja on kivaa. Yhdessä ideoidaan ja kokeillaan vaikkapa varjoteatteria heti seuraavana päivänä” hehkuttaa Johannes.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Joo. Jos joku tekisi 'Romeon ja Julian', mä haluaisin olla Mercutio. Se on niin magee hahmo, jotenkin välityyppi, vaikeasti määriteltävä. Kiinnostava hahmo! Pinokkion haluaisin tehdä myös, semmoisen nukkemaisen hahmon.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan 'teatterin taika'? ”Se on siinä, että ensin harjoitellaan joku juttu ja sitä rakennetaan palikoista, ja juttu valmistuu ja joku tulee katsomaan ja yhtäkkiä kokonaisuus onkin enemmän. Lavalla onkin ihan oma maailmansa ja yhdessä uskomme siihen. Valot sammuu ja syttyy uudestaan, näyttelijät tulevat kiittämään ja mietit, että missäs me äsken oikein käytiinkään. Huomaat, että jotain on tapahtunut ja jossain on käyty. Se yhteyden tunne tekee ihmiselle hyvää, koska mehän ollaan kuitenkin kaikki samaa. Antennimme on linkitetty yhteen ja siinä on jotain tosi maagista.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvät ideat! Kuulee jotain uutta tai jonkun mageen soundin, jota ei osaa edes selittää, se vaan on. Kutittelee juuri oikealla tavalla ja se ruokkii mielikuvitusta ja herättää uteliaisuuden. Mikä on sitten hyvä idea? Spontaaneissa ideoissahan on joku suuri suunnitelma taustalla, idean heittäjä on avoinna uusille asioille ja elämälle yleensä.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Mitä se ramppikuume ylipäätään tarkoittaa? Sitäkö, ettei halua mennä lavalle? Tottakai mua jännittää, mutta se on vaan hyvä asia. Siitä saa hyvät kiepit ja keskittyneisyyden, ja se on merkki siitä, että asioilla on jotain väliä. Sitä oppii kyllä arvostamaan. Jos mulle iskettäisi saksofoni käteen ja pyydettäisi esiintymään 50 000:n ihmisen edessä ja mun olisi pitänyt harjoitella, mutta en olekaan, niin olisihan se ihan painajaismainen tilanne! Jännityshän johtuu siitä, että mieli alkaa syöttää kaikenlaista tyyliin 'olenko mä tarpeeksi hyvä' tai 'mitä jos nyt sattuu jotain kauheata'. Mieli pitää vaan hiljentää eikä saa uskoa sitä, mitä se sulle yrittää sanoa. Pitää tunnistaa oma pelkonsa ja riisua se aseista.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Juoksen aina kolme kertaa teatterin ympäri. Ei vaiskaan, ei oo oikeastaan mitään. Rutiinit riippuu aina jutusta, ja tavallaan haluaa päästä sellaiseen olotilaan, jonka hyväksyy. Usein on tärkeää se, että kroppa on lämmin, varsinkin jos esityksessä on paljon fyysisyyttä. Oon oppinut, ettei kannata ottaa itselleen mitään sellaisia juttuja, joihin voi jäädä jumiin - vaikkapa vesipullo vieressä, ja sehän pitää sitten joka kerralla olla. Esityspäivinä pitää kyllä miettiä, että milloin syö ja onko tarvetta päikkäreille. Sen kyllä tiedostaa koko päivän ajan, jos illalla on esitys. Ensi-iltojen alla alkaa jo edellisiltana funtsiminen, enskaripäivinähän päivä on usein vapaata ja silloin on hyvä tehdä jotain ihan muuta, lähteä vaikka torille pyörimään saadakseen ajatukset muualle. Se on hyvä muistutus siitä, että täällä on muitakin ihmisiä ja asiat pysyy tietyssä mittakaavassa. Jos klo 19 on esitys, klo 17 jälkeen en enää katsele sähköpostiani tai muuta, joka voisi aiheuttaa ylimääräistä stressiä.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”No, Kallen kanssa tehtiin Kenttä-näytelmää Turussa Aboa Vetus-museon sisäpihalla ja esityksessä oli kohtaus, jossa roolihenkilöni Antero heittelee tikkatauluun tikkoja. Tikkataulu oli kiinni vajassa ja viimeisen tikan heitin jotenkin kovempaa. Se lensi vajan katolle, otti siitä kimmokkeen ja lensi kiviaidan yli kadulle. Olin aivan paniikissa, että osuikohan se nyt johonkuhun! Mua alkoi naurattaa ihan hirveästi ja seuraavat minuutit meni nauraessa ja samalla yritin puhua repliikkejäni. Kalle ihmetteli, että mikäs tuolle nyt tuli. Kerron toisenkin tapauksen. Kävi niin, että mulle tuli ihan totaalinen black out. Tehtiin HOMO!a ja koulussa harjoiteltiin Lokkia samaan aikaan. Mulla oli pää täynnä molempia tekstejä. Koskaan ei kannata tehdä niin, että juuri kun on menossa lavalle, alkaa miettiä että mitenköhän se laulu mahtoikaan alkaa. Ykskaks et muistakaan mitään! Meikäläinen meni lavalle, ensin tuli kohtaus jossa en ollut varmaan yhtään läsnä, kun koko ajan mietin sitä biisiä. Menin ramppiin ja viimeinen repliikki, ja sitten lähti jo biisin alkusoitto. Aloin laulaa Paavilaisen Annan säkeistöä, koska se tuli mieleeni. Kapellimestari Jussi Tuurna oli varmaan ainut joka mokani huomasi, sanoi vaan että tule seuraavalla kerralla rohkeasti katsomaan täältä nuoteista, tämä tyylilaji kestää sen kyllä. Yleisö varmaankin vaan ihmetteli, että mitä noi veivaa tuota samaa säkeistöä molemmat. Mutta tästäkin selvittiin ja maailma ei kaatunut!”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Kerronpa vaikka yhden lapsuusmuiston. Kaverini Villen kanssa lähdettiin koulusta ja Villen äiti ihmetteli, että missä oikein on oltu kun kesti niin kauan. Kolme tuntia varmaan meni matkassa. Reitin varrella hiekkatien vieressä meni oja ja koko matkan me uitettiin pikkuisia veneitä siinä virrassa, siinähän se aika kului mukavasti. Sillä reitillä mä usein potkiskelin jääkalikkaa, otin sen matkaani koulun pihasta ja koko 1,5 km matkan potkiskelin sitä samaa kalikkaa. Lopulta se oli ihan pieni pallo vain ja siinä vaiheessa olin jo niin kiintynyt siihen, että laitoin sen ulko-oven viereen ja sanoin sille 'Nähdään taas!' ”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syyskuun 23. on ensi-illassa Kansallisteatterissa Nummisuutarit, Janne Reinikainen ohjaa. Sotilaspoika kiertelee Porissa ja Lahdessa. Ensi kesänä on taas Saimaan Teatteri.”

Osaatko imitoida ketään? ”Ei mulla mitään bravuureja ole, mutta aika hyvin mä imitoin Kipparikvartettia!”, naurahtaa Johannes ja sitten lauletaan Kaunista Veeraa pätkä yhdessä.

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Lucky Luke! Se pystyy yhdellä kädellä käärimään sätkää ja toisella kädellä ampumalla rikkomaan setelin kolikoiksi, ja sillä on frendinä puhuva hevonen.”

Jos saisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Olisi tosi siistiä lähteä mekko päällä vaan kävelemään jonnekin. Haluaisin juosta pellolla tukka hulmuten, mennä avoauton tai motskarin kyytiin. Sivuvaunuun! Mennä tansseihin. Olisi kiva jutella tyttöporukassa, mennä tyttöjen saunailtaan ja kerrankin tietää, mistä siellä oikein puhutaan. Joskus oon ollut ainoana poikana tyttöporukassa ja oon huomannut, että keskustelussa on paljon nopeampi tahti! Aiheet vaihtuu lennossa ja mä en pysy mukana. Kundiporukassa jäädään jauhamaan ekaa aihetta ja tyhjennetään se, ja sitten vasta siirrytään seuraavaan.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kielikirjan ja opiskelisin jonkun kielen. Hapankorppuja ja voita pitäisi olla ja jotain hyvää teetä. Voi vitsi kun backgammonia ei voi pelata yksin! Heeeei, mä ottaisin mun View Masterin ja paljon kiekkoja. Ostin just Juvan kirppikseltä sellaisen ja 40 kiekkoa, ai että mikä löytö!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kiikarit, lannevaate ja riippumatto.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisit? ”Mä menisin Konstantinopoliin. Egyptikin kiinnostaa ja faaraomeininki. Haluaisin nähdä faaraomeiningit livenä, kuulostaapa hassulta. Haluaisin käydä vilkaisemassa jurakautta ja nähdä dinosauruksia. Se oli skidinä niin kova juttu. Jos olisi sellainen pensasnaamioasu, josta voisi turvallisesti tirkistellä ilman, että joku saurus söisi mut.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden bänditreeneihin, meillä on Hangossa keikka lauantaina.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihme

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kauhu

Mikä sytyttää sinut? - Lämpö

Mikä sammuttaa intohimosi? - Arvottaminen

Mikä on suosikkikirosanasi? - Kyllä mä vittua käytän aika paljon...

Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatusta

Mitä ääntä inhoat? - Sitä kun moottoripyörä ajaa ihan korvan vierestä.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Meribiologi

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Benjihyppääjän köydenkiinnittäjä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tulit hyvään aikaan!

HOMO! / Kansallisteatteri

HOMO! / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta ja kantaesitys 21.9. 2011 , kesto väliaikoineen noin 3h 15min

Ohjaus Pirkko Saisio

Sävellys Jussi Tuurna

Rooleissa : Juha Muje, Rea Mauranen, Kristiina Halttu, Anna Paavilainen, Johannes Holopainen, Katariina Kaitue, Seppo Pääkkönen, Riku Nieminen, Markku Maalismaa, Antti Luusuaniemi, Timo Tuominen ja Olavi Uusivirta

Taustaa : Pirkko Saision käsikirjoittama ja ohjaama anarkistinen musiikkifarssi HOMO! kulkee myös alanimikkeellä "outojen ooppera". Sitä tämä totisesti kyllä oli... Tarinan kulkuhan on kutakuinkin niin, että ensinnäkin Veijo Teräs (Juha Muje) on naimisissa kansanedustaja Hellevi Teräksen kanssa (Rea Mauranen). Perheen au-pairina toimii nuori ja salskea, kadulta löytynyt Moritz (nuori ja salskea Johannes Holopainen), joka myös kerää homoista ja heidän riiteistään aineistoa Hellevin poliittisiin tarkoitusperiin. Moritz törmää öisillä retkillään mm. Tom of Finlandiin ja Pisuaarin ritarikuntaan (josta herkkä laulukin...) , Veijo taas tuntee oudohkoa vetoa Moritziin ja lisäksi törmää menneisyydessä tapaamaansa vänrikkiin ja mm. William Shakespeareen. Hellevin omatunto (Kristiina Halttu) taas puolestaan lähtee omille teilleen ja esiintyy milloin missäkin valepuvussa pitkin kaupunkia. Tarinassa tietysti seikkailevat Hitlerit, Stalinit, Mikkelin piispat, H.C. Andersenit ja pienet joutsenet jotka esittävät tanssin. Lopussa perustetaan Homolandiaa jonnekin Pohjanmaan perukoille, tietenkin.

kuva Laura Malmivaara

Plussaa : Tästähän joko pitää tai sitten ei, varmasti jakaa mielipiteet aika tarkkaan. HOMO! valittiin viime vuonna Vuoden näytelmäksi ja kyllähän tässä tietysti ansionsa oli, menin vähän sillä asenteella katsomaan että vastaan voi tulla ihan mitä vaan ja niin siitä totisesti kävikin. Hyvät näyttelijät tietenkin houkuttelivat myös, etenkin kun oli vihdoinkin mahdollista nähdä livenä niin Timo Tuominen, Antti Luusuaniemi kuin Olavi Uusivirtakin. En ollut aiemmin myöskään nähnyt Riku Niemistä livenä, ja hän tarjosikin positiivisimman yllätyksen. Hän osoitti olevansa todellakin muutakin kuin tv:stä tuttu pelleilijä, etenkin fyysinen puoli ja äänen käyttö oli huippuluokkaa. Olihan se kiintoisaa nähdä näitä uroksia nahkavetimissään ja muissa tiukoissa asusteissaan, että ihan senkin puolesta kannatti mennä katsomaan... Alku oli mainio! Näyttämöllä vain ovi, josta Juha Muje tuli tiukahkoissa trikoissaan ja alkoi puhua Lumikki-juttuja. Pidin kovasti orkesterin jatkuvasta läsnäolosta näyttämöllä ja musiikki muutenkin oli sangen monipuolista ja aika yllättävääkin. Kaikesta mahdollisesta sitä herkkiä balladeja saakin aikaan! Lavastusta ei juurikaan ollut, mutta lasiarkusta putkahti Lumikkia myöten milloin mitäkin ja se yläilmoissa kulkeva ramppiviritelmä oli oikein toimiva. Miesrivistöt marssimassa siellä tahdissa ja välillä pistettiin poskivalssiksikin. Moritzin ja Atikin (Olavi Uusivirta) yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kemiaa ja värinää, samoin pidin yllättäen kohtauksesta jossa alokas Teräs (Riku Nieminen) pääsee kunnolla käskyttämään vänrikkiä (Timo Tuominen). Historiasta putkahtaa milloin ketäkin estradille ja näiden mahdollisia homoyhteyksiä spekuloidaan. On Albert Speeriä ja Churchilliä, DaVincistä lähtien. Käsiohjelman henkilögalleria huvitti, sieltä kun löytyy kaikkea aina jääkiekkoilijoista ja kääpiöistä homoihin piknikillä. Olen aina tykännyt Anna Paavilaisesta ja pidin jälleen, perheen tytär Rebekka oli oivallinen roolityö ja Anna-fanitus siis jatkuu edelleen vielä voimakkaampana. Huumoria esityksessä oli tietysti mukana ja selkeää provosointia ja ironiaa, Juha Muje otti yleisön haltuun pelkillä eleillään ja ilmeillään välillä. Kyläilyreissu homopariskunnan luo tomutti monenkin ajatusmaailmaa varmasti. Lopun kokoontuminen lavalle roolihahmojen ulkopuolella oli jännä ja toimiva veto,ainakin minun mielestäni. "Olis jossakin maa" liputti suvaitsevaisuuden ja vapaamman rakkauden puolesta ja oli hieno kappale loppuun.

Johannes Holopainen  ja Olavi Uusivirta / kuva Laura Malmivaara

Miinusta : Ehdottomasti liian pitkä kesto. Teatterin tosifanillekin kolme tuntia ja rapiat alkaa olla sietokyvyn äärirajoilla, siinä alkaa istumalihakset olla kyllä kovilla. Olihan tämä myös aika sekametelisoppa, joka loppujen lopuksi kaikessa sekavuudessaan kääntyi positiivisen puolelle.

Muuta : HOMO!n viimeinen esitys oli viime lauantaina 27.10. Onneksi ehdin näkemään, tiedänpähän mistä viime vuonna etenkin kohistiin ja vieläpä aiheesta. Välillä kyllä kannattaa käydä katsomassa tämmöisiä "hieman erilaisia" vetoja! Yleisö kyllä tykkäsi kovasti ja porukka bändiä myöten sai arvoisensa hurraavat suosionosoitukset!

HOMOlle neljä tähteä ****

Selin Riku Nieminen, edessä Juha Muje / kuva Laura Malmivaara

Pahuus / Kansallisteatteri

Pahuus / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2012, kesto noin 1h 50min väliaikoineen

Ohjaus ja dramatisointi Pasi Lampela

Rooleissa : Juhani Laitala, Karin Pacius, Johannes Holopainen, Kalle Lamberg, Aija Pahkala, Saska Pulkkinen, Asko Vaarala, Vesa Vatanen, Jesse Vinnari, Markus Virtanen, Aaro Wichmann ja Esko Salminen (rehtorin äänenä)

Pahuus / kuva Yehia Eweis

Taustaa : Ruotsalaisen Jan Guillou´n suosittu ja palkittu teos on ilmestynyt 1981 ja vuonna 2003 siitä tehtiin myös menestyksekäs elokuvaversio. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Ruotsiin. "Pahuus" kertoo nuoresta Erik-pojasta (Vesa Vatanen), joka hakkaa muita koulussa ja saa itse selkäänsä tämän tästä tyrannimaisen isänsä toimesta kotona. Poika saa potkut koulusta hölmöilyidensä takia, rehtorin sanoin "Sinä olet itse pahuus ja sinunlaisesi on tuhottava". Äiti yrittää pelastaa poikansa, ja lähettääkin tämän maineikkaaseen Stjärnsbergin sisäoppilaitokseen, jossa opiskelee ns. eliitin poikia. Oppilaitoksessa vallitsee "toverikasvatuksen periaate", joka on kuitenkin kaikkea muuta kuin toverillista, sillä eräät koulun oppilaat - tulevaisuuden vallankäyttäjät- käyttävät sitä erittäin häikäilemättömästi simputtaen, alistaen ja nöyryyttäen muita mielivaltaisella tavalla. Opettajat sulkevat kaikelta silmänsä... Erik on päättänyt lopettaa väkivaltaisen käytöksensä ja keskittyä kunnolla opiskeluun, mutta ajautuu vaikeuksiin heti ensimmäisenä iltanaan ja se onkin vasta alkua. Jotain positiivistakin sentään, Erik ystävystyy huonetoverinsa Pierre Tanguyn kanssa (Kalle Lamberg) ja kokee myös ensirakkauden alkuhuuman koulun suomalaisen siivoojatyttö-Marjan kanssa (Aija Pahkala). Pitääkö aina kostaa paha pahalla vai onko muitakin keinoja nousta pahuutta vastaan?

Etualalla Vesa Vatanen ja Johannes Holopainen / kuva Yehia Eweis

Plussaa : Kiinnostuin näytelmästä jo keväällä syyskauden tarjontaa tutkiessani, aihe jo sinällään kiinnosti ja etenkin se, että näyttelijöinä olisi nuoria teatterikoululaisia. Lahjakkuuksia on aina ilo bongailla ja etenkin näin varhaisessa vaiheessa! En myöskään malttanut odottaa syksyyn asti, vaan vuokrasin leffan kesällä ja pidin hyvin paljon siitä. Tiesin siis mitä odottaa teatteriversioltakin ja siksi ja silti olin erittäin vaikuttunut näkemästäni. Ensinnäkin aivan huikeaa näyttelijäntyötä nuorilta! Vesa Vatanen etenkin veti pääroolissa sellaisella asenteella ja sydänverellä että oksat pois! Hän oli toisaalta kova, toisaalta taas hyvin herkkä ja haavoittuvainen, ja kaikki hänen eleensä, ilmeensä, äänenkäyttönsä... Kalle Lamberg oli liikuttavan symppis silmälaseineen huonetoveri Pierrenä, kiltti ja alistuva ja hänelle ei haluaisi tapahtuvan mitään pahaa. Sydämeni oli pakahtua kun Pierre haastettiin ”ruutuun”, pala kurkussa ja kyyneleet silmissä olin pitkään ja tuli erittäin surullinen olo kaikkien liian kilttien ja hiljaisten ihmisten puolesta, olen itsekin nuorempana kuulunut heidän sankkaan joukkoonsa. Tappelukohtaukset olivat hyvin aidontuntuisia ja hyvin toteutettuja, oli pakko tosin sulkea silmät välillä. Neuvoston jäsenet olivat täynnä uhoa ja vallanhimoa huvittavuuteen asti, etenkin "lauantai-sunnuntai" - sääntöineen. Moinen sai yleisöltä useimmat naurut (ennakkonäytöksessä oli paljon nuorisoa katsomassa, mikä on aina hyvä juttu ja etenkin tämän näytelmän kohdalla) , mutta loppua kohden kyllä nauru jäi monella kurkkuun ja hymy hyytyi... Hui sentään, Jesse Vinnari oli Otto Silverhielminä pelottava! Miten nuorukainen muuttuikaan tarinan edetessä, hullunkiilto silmissä mentiin... Hienoa työtä! Samoin Johannes Holopainen oli mielettömän hyvä Bernhard von Schrantzina (jo pelkkä esittely sai naurunpyrskähdyksiä aikaan salissa...). Eihän tässä ollut heikkoa lenkkiä lainkaan! Juhani Laitala isänä oli hyytävän hyvä heti alussa, miten poika erehtyikään puhaltamaan pölyhiukkasia kesken ruokailun... Äiti (Karin Pacius) oli jo alistunut omaan kohtaloonsa, mutta halusi silti pelastaa poikansa suurelta häpeältä. Pidin myös Aija Pahkalasta (suomalainen Marja). Nuorten rakkaustarina oli hyvin herkkä ja kauniisti tulkittu, saipa suutelokohtaus muutamia vislauksiakin aikaan. Lavastus oli hyvin toimiva, vaikkei sitä juuri edes ollut. Sama tila muuntui niin uima-altaaksi kuin poikien huoneeksi ja kaikkea siltä väliltä, valaistus vain muuttui tarpeen mukaan.

Vesa Vatanen / kuva Yehia Eweis

Jännä oli havaita se, että millaisia tuntemuksia itsessä heräsi tarinan edetessä. Aluksi istuin hyvinkin rentona, mutta välillä huomasin purevani hampaita yhteen tukahdetusta kiukusta ja välillä pureskelin kynsiäni hermostuneena! Monesti mietti itseään Erikin asemaan ja huomasi pohtivansa, miten itse toimisi vastaavassa tilanteessa. Erikoista, en ole sentään aiemmin samaistunut moisella tavalla. Ehkä näytelmä herätti sisälläni jotain suurempaa, jota en ole vielä edes tajunnut? Sen kyllä sanon, että kaikkien tulisi nähdä tämä. Kaikkien. Etenkin niiden, jotka kuvittelevat olevansa kaikkien muiden yläpuolella ja havittelevansa arvostusta ja valtaa muiden nöyryyttämisellä ja aliarvioimisella. Tapahtumat voisivat sijoittua nykyaikaankin, minne vain.

Kalle Lamberg / kuva Yehia Eweis

Miinusta : Miinusta ei tule mistään muusta kuin siitä, että kohtausten välillä valot räpsivät lavalla vähän liiankin pitkään. Tuli ajatus, että syttyykö ne nyt ollenkaan...

Muuta : Esitystä suositellaan yli 13-vuotiaille. Ihan syystäkin. Aika rajua on meininki, mutta toivo elää. Näistä nuorista kuullaan vielä ja useasti, ja aion tasan olla paikanpäällä katsomassa mahdollisimman usein ja useita!

Teatterikärpänen mietti syntyjä syviä koko kotimatkan ja Pahuudelle täydet viisi tähteä *****



Vesa Vatanen / kuva Yehia Eweis