sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Improklubi / Tampereen Työväen Teatteri

Improklubi / Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubi

Ensi-ilta 7.10. 2015 (oikeastaan joka ilta on myös enskari...), kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Valmennus Teijo Eloranta
Musiikin valmennus Hannu Risku

Lavalla : Maija Koivisto, Suvi-Sini Peltola, Janne Kallioniemi, Jari Leppänen, Tuukka Huttunen ja Severi Saarinen sekä Joonas Mikkilä

 Olen ollut suuri improilun ystävä 90-luvun alusta lähtien, jolloin televisiosta tuli Ryhmäteatterin Nyhjää tyhjästä-repäisyjä. Onneksi muutamia vetoja löytyy YouTubesta, sillä videonauhani kuluivat puhki jo aikaa sitten. Mieleeni on jäänyt etenkin tehtävä, jossa porukan piti kehitellä tyhjästä uusia sananlaskuja ja jonon viimeisenä seisoskeli nuori Martti Suosalo kauhusta jäykkänä vuoroaan odottaen. Linkkiä pätkään ohessa...

 Improvisaatioteatteri Stella Polaris perustettiin myös 90-luvun alkupuolella, ja vuonna 1994 mukaan liittynyt Teijo Eloranta on toiminut tämän Työviksen porukan improvalmentajana. Itse olin tätä ennen nähnyt pari Stellan impovisoitua koko illan näytelmää, "Mitä sais olla"-poppoon (Ville Virtanen, Jussi Lampi, Eero Saarinen ja Kari-Pekka Toivonen) pari sketsikimaraa, Riskiryhmän vierailun sekä Hämeenlinnan Teatterin näyttelijöiden improillan, joka tosin taisi jäädä yhteen kertaan. Työviksen TTT-Klubilla improilut alkoivat lokakuun alussa ja viimeisimpänä tähän ihmeelliseen maailmaan on astumassa Lahden Kaupunginteatteri, jossa vastaavanlainen Improklubi nähdään joulukuun alusta. Oivallista pikkujoulumatskua!

Maija sai Tuukalta kopin näköjään (c) Kari Sunnari

 Konsepti on siis se, että estradille astuu muutama näyttelijä sekä muusikko, ja aiheet lauluihin ja kohtauksiin pyydetään yleisöltä. Katsojilta kysellään myös tyylilajeja, nimiä, tapahtumapaikkoja ym. Torstainen improilta alkoi siten, että verhojen takaa singahti Tuukka Huttunen esiin ja ilmoitti vetävänsä koko illan yksin, koska muita ei ole saapunut paikalle. Huudahdin tässä vaiheessa spontaanin "Jes!", koskapa Tuukkanen on suuri(n) suosikkini.

 No, löytyi sieltä verhojen takaa sitten muitakin tuttuja. Maija Koiviston olin nähnyt aiemmin vain HKT:n mainiona Peppi Pitkätossuna, muut useampaankin otteeseen monilla eri lavoilla. Alkuun päästiin varsin energisellä biisillä, sillä musiikkityylilajina oli punk ja aiheena "Imelä rakkaus". Jokainen revitteli vuorollaan ja sanoituksessa vilisivät niin perunamuusit kuin Anssi Kelan tuore Siwa-keikkakin. Myöhemmin kuultiin mm. Kojo-henkinen tulkinta aiheesta "Närhi", jossa kaksipäinen närhikin sai oman soolo-osuutensa.

 Hillittömintä antia tarjosi azerbaidzanilaisohjaajan (miten tuo maa ylipäätään kirjoitetaan?) elokuva paimenesta, jolla oli vuohi ja keppi (ja tämä asia tuli Suvi-Sini Peltolan toimesta kyllä aika hyvin selville) sekä paikalle pakkolaskun tekevästä lentäjästä. Näimme myös erään kohtauksen Uuno Turhapuro-tyylillä esitettynä ja Severi Saarisen esittäessä Uunoa paikalle saapui eh nimittäin tietysti Spede (Tuukkanen) sekä Simo (Janne Kallioniemi), joista viimeksimainittu teki vielä uimahypyn.

 Improklubi huipentui Kakolasta alkaneeseen tarinaan, jossa naisvanki (Maija Koivisto) lauloi aluksi hymniä paloittelemalleen poikaystävälleen Hoosiannalle (Janne Kallioniemi). Takaumissa tutustuimme myös Hoosiannan pikkuveljeen Heisiannaan (Tuukka Huttunen). Kesken helvetissä tapahtuneen veljesten välisen kilvoittelun nämä ja koko porukka laulaa lurauttivat onnittelulaulun eräälle yleisön joukossa pöllämystyneenä istuneelle synttärisankarille (kyllä, se olin minä) ja itse Jumala (S-S Peltola) oli tästä teosta niin ilahtunut, että ylensi veljekset parempiin kerroksiin. Näin ensimmäisenä adventtina on vaikeaa miettiä Hoosiannaa nyt ilman, että Heisiannakin kävisi mielessä.

 Impro on vaikea laji. Siinä on onnistuttava kerralla tahi sitten mennään metsään, ja itsensänolaamisen mahdollisuus roikkuu ilmassa koko ajan. Siinäpä se onkin impron suola ja sokeri, kaikenlaista voi tapahtua. Muutaman kerran olisin toivonut, että paikalla olisi ollut joku neilhardwick töräyttämässä torvea ja vaihtamassa tyylilajia tai aihetta lennossa, kun tuntui että jämähdettiin paikoilleen eikä oikein muutenkaan lähtenyt tarina lentoon. Huvitti myös seurata sivummalla muiden touhuja seuranneita näyttelijöitä, kun nämä eläytyivät ja valmistautuivat hyppäämään mukaan liikkuvaan junaan tai olivat tikahtua naurusta, kun keskellä lavaa oli onnistuttu saamaan itsensä aikamoiseen liemeen.

 Onnistumispisteitä on hankala jaella tässä lajissa, mutta kyllä henk.koht. Kallioniemen Jannen ja Tuukkasen meininki oli poskettominta. Improklubeilujahan voisi kevyesti katsella vaikka jokaisen, sillä kaikki ovat taatusti erilaisia ja yllättäviä.

 Kesto olikin hiukan pitempi mitä luulin, ja myöhästyin sitten junasta. Sattuneesta syystä ei sitten kuitenkaan hirmuisesti harmittanut!

(näin esityksen pressilipulla)

torstai 26. marraskuuta 2015

Love Story / Kouvolan Teatteri

Love Story / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 4.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Alkuperäistarina Erich Segal
Musikaalikäsikirjoitus ja laulujen sanat Stephen Clark
Sävellys Howard Goodall
Suomennos Aino Piirola
Laulut suomentanut Anna Sirén

Ohjaus Henrik Timonen
Kapellimestari Iikka Kahri
Koreografia Seppo Välinen
Lavastus Sanna Halme
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Kari Mitikka

Rooleissa : Elina Aalto, Jukka Nylund, Sami Kosola, Satu Taalikainen, Veli-Matti Karén, Regina Chevakova, Sasu Junkkari ja Rebecca Viitala sekä Veera Lehtinen, Vilma Keisala ja Kasper Vuorinen

 Viikko sitten torstaina junailin itseni päivänäytökseen Kouvolaan, koska iltanäytöksestähän en olisi enää päässyt mitenkään takaisin saman päivän aikana. Kyllä oli tungosta Kouvolan Teatterin aulassa, kun paikalle oli saapunut useampi bussilastillinen hiukan vanhempaa väkeä ja joku koululuokkakin. Selvisi sitten aika nopeasti, että samaan aikaan oli alkamassa toinen näytelmä pienemmällä näyttämöllä ja se kantoi nimeä Rakkauslaulu. Selvähän se, että sekaannuksia tämä aiheutti... Aika hassua jotenkin, että ohjelmistossa on kaksi nimiltään samansuuntaista juttua ja vaikka kieli on eri, piti minunkin pari kertaa oikein tarkistaa että varmasti olen menossa oikeaan paikkaan.

 Love Story ei ollut minulle tuttu muuten kuin tunnussävelmänsä suhteen (äitini sitä on silloin tällöin antaumuksella hoilannut) ja 70-luvun alkupuolen elokuvasta olen nähnyt vain kuvia. Jotenkin on ollut sellainen kutina, että kyseessä on oikein lässynlää yltiösuperhypersiirappisromanttinen tarina, joiden ystävä en oikein ole. Olen siinä mielessä vähän kyyninen tapaus. No, ensimmäisessä kappaleessa oltiin sanattomia ja muisteltiin kaiholla edesmennyttä tyttöstä ja minulla olisi ollut ripsarit poskilla, jos käyttäisin ripsaria. Kyllä vaan, kyynelehdin kovasti heti ensimmäisen kappaleen aikana kun oli niin haikeaa ja ihanaa. Ja kaunista laulua, olen siinä uskossa edelleen että se herkisti mieleni.

Ihanat Jenny ja Oliver 

 Tarina itsessään on aika perustavaraa. Tyttö Jenny (Elina Aalto) ja poika Oliver (Jukka Nylund) tulevat hiukan eri lähtökohdista, mutta Amor kun ampuu nuolensa niin se on menoa sitten. Vain rakkaudella on väliä, ja näillä kahdella sitä kyllä riittää. Jenny on valmis luopumaan pitkäaikaisista unelmistaan musiikin suhteen, Oliver Barrett IV taas luopuu mieluummin perinnöstään kuin rakkautensa kohteesta, ja suksethan siinä menee ristiin.

 Olen tainnut nähdä Elina Aallon aiemmin HKT:n Tarzanin Janen roolissa, mutta tässä hän kyllä teki minuun kunnon vaikutuksen säteilevällä olemuksellaan ja etenkin tuikkivilla silmillään, jotka syttyivät vielä lisää neidon puhjetessa laulamaan. Sitä oli ilo seurata ja muutenkin nuoren lemmenparin välillä oli hienoa kemiaa. Joku taisi aiemmin mainita sen, että aika paljon tässä pussaillaan ja ollaan lähekkäin, ja se tuntui teineihin uppoavan aika hyvin pienestä takaani kuuluneesta supinasta päätellen. Pienemmistä rooleista minuun teki vaikutuksen taustalla lempeänä ja rauhallisena tyttärensä menoa seuraileva upean punatukkainen Jennyn äiti (Regina Chevakova).

 Jossain vaiheessa aloin mietiskelemään sitä, miksi lavastuksessa on niin paljon ketjumaisia elementtejä ja lenkintapaisia yksityiskohtia. Sama teema tuntui toistuvan siellä sun täällä, ja loppupuolella sain ahaa-elämyksen (joka tosin saattoi mennä ihan metsään) , että viitattaisikohan tässä rakkauteen, joka yhdistää lenkin tavoin ja pitää nämä lujasti kiinni toisissaan. Ja kun lenkkejä on tarpeeksi monta, se yhdistää paljon enemmän kuin arvaammekaan? Kuin "silta joka kantaa". Odotin, että taustalle heijastetussa sillassa olisi roikkunut edes pieni rakkauslukko... Jennyn isä ja Oliverin vanhemmatkin joutuvat nöyrtymään nuorten rakkauden edessä, kun ei ole oikein muutakaan mahdollisuutta.

 Vähän oudoille koreografioille ja esimerkiksi ravintolan turhan elokuvamaisille tupakoitsijahahmoille en kauheasti lämmennyt. Ikävä uutinen tuli kerrotuksi vähän töksäyttäen myös, tosin lienee osalla lääkäreistä tapakin. Tahatonta komiikka minulle nostatti Jennyn isän Philin (Veli-Matti Karén) laulelu pizzalapio kädessään ja pääparin pastalaulu söpöstelykokkailuineen. Oikeasti hupaisaa oli sitten se, kun Jenny ilmoitti topakasti tuoreelle siipalleen, että "illalla ei mennä minnekään koska ilottelu loppuu avioliittoon" (tai vastaavaa) ja tässä kohtaa yleisössä joku sai tästä kiinni ja hihkaisi jotain aplodien kera. Vaikutti vanhemmalta mieheltä. Teiniosastoa sen sijaan huvitti ekstrana jonkun joukossaan päästämä hupaisa pieni aivastus. Ainakin toivon niin, että se oli aivastus.

 Eipä tämä niin siirappinen ollut kuin pelkäsin, eikä myöskään hirmuisen surullinen vaan pikemminkin lohdullinen. Vähän haikea mieli oli esityksen päätyttyä, etenkin kun tiesi taas että joku minuakin kotosalla odottaa ja sinne päästäkseni pitää vaihtaa junaakin pariin otteeseen. Joku kuitenkin odotti ja tuli asemalle vastaankin, ei siis tarvinnut palata reissultaan yksinäiseen tyhjään kotiin. Tämmöisiä ajatuksia heräsi Love Story-reissusta. Kannatti käydä!

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuva Marja Seppälä

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Das Ria - Diivan kuolema / Teatteri Jurkka

Das Ria - Diivan kuolema / Teatteri Jurkka

Kantaesitys 18.11. 2015, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Minna Koskela
Äänisuunnittelu Jan Noponen
Puvustus ja rekvisiitta Kristiina Saha
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen ja työryhmä
"Tuulia"- laulu Anna-Mari Kähärä

Rooleissa Ria Kataja

 Ja taas sitä oltiin Teatteri Jurkassa, ties kuinka monetta kertaa tänä vuonna. Mikäs sen mieluisampi paikka. Tällä kertaa astuttiin elokuvatuotannon maailmaan ja kurkistettiin vloggauksen saloihinkin. Heti kättelyssä saamme tutustua tuotantoharjoittelija Alliin (Ria Kataja), parikymppiseen neitokaiseen. Alli pitää videoblogia elämästään ja siten olemme vähän niinku samaa porukkaa, tai silleen. Sillä erotuksella, että minä en puhu läppärin kameralle teatterikokemuksistani ja jaa niitä nettiin. Onneksi!

Alli vloggaa

 Pääsemme seuraamaan lähietäisyydeltä uuden kotimaisen elokuvan filmauksia (olikos se nyt nimeltään "Vaimo"?), jossain kauempana räiskitään oikein kunnolla. Olemme nimittäin ryhmä toimittajia tiedotustilaisuudessa, jota Alli-reppana on pistetty yksinään emännöimään ja apujoukkoja ei näy. Väärät leivät tulee jaettua ynnä muuta. Jotenkin käy vähän sääliksi tyttöä, joka on kuitenkin suloisella tavalla sympaattinen huultenpureksija ja levottomana kiemurteleva. Illan päätteksi Alli heittää piponsa nurkkaan ja jutskailee mukavia vloginsa seuraajille. On tapahtunut kaikkea ihanaa, kun se yksikin jonka nimeä ei nyt mainita kosketti olkapäähän sillai tietyllä tavalla. Pohdiskelin siinä, että kuinkakohan paljon on nyt väritetty tätäkin tarinaa ja elääkö koko Alli hiukan muunneltua elämää.

 Tarinan edetessä eteemme marssitetaan lisää porukkaa (ääninäytteineen kaikenkaikkiaan viitisentoista), joista etenkin näyttelijähurmuri Kari-Sakari Koski, tuttavallisemmin Kasa (yllättävää kyllä, roolissa Ria Kataja), saa viiksineen meikäläisen sydämen lyömään pari ylimääräistä tahtia. Jotenkin on helppo uskoa, että naiset lankeavat miehen karisman edessä tuosta noin. (Miten minulla tuli mieleeni tyypistä myös Jonne Aaron?) Kasa puhuu kaikenlaista toimittajille, ja lööpeissä sitten huutaa vain se yksi asia. Kuulostaa tutulta.

Kasa tulkitsee

 Ja sitten Suuri Diiva Ritva Kajonkoski (uskokaa tai älkää, roolissa Ria Kataja), yli yhdeksänkymppinen näyttelijästara, joka teatraalisesti puhuen ottaa tilan haltuun missä tahansa liikkuukin. Väkisin tuli mieleeni, että millainenkohan Ritva mahtaa olla silloin kun kameroita tai toimittajia ei ole paikalla eikä kukaan ole kuuntelemassa. Onko show päällä silloinkin? Luultavasti. Jännästi kyllä Ritvan ja Allin versiot tapahtumien kulusta hieman eriävät, ja en oikein osaa päättää kumpi oli lähempänä totuutta. Asioissa kun tuppaa olemaan aina kaksi puolta. Sitä varsinkin jäin miettimään, että millainen rooli on medialla, minullakin.

Ritva Kajonkoski aamujumpalla

 Poislähteissäni oli päällimmäisenä mielessä, että on se Ria Kataja mielettömän hyvä, monipuolinen ja muuntautumiskykyinen näyttelijä! Miten pienillä muutoksilla vaihdot rooleista toiseen syntyivät, eikä siinä tarvittu vaatteidenvaihtoja eikä peruukkeja. Pipo, viikset, silmälasit - tadaa! Kaikki tyypit vakuuttivat. Muutenkin Das Ria on pieni helmi teatterisyksyn tarjonnan joukossa, ja kannattaa ehdottomasti käydä poimimassa se elämysten joukkoon. Tai silleen.

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuvat Marko Mäkinen

maanantai 23. marraskuuta 2015

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatteri

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 21.11. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pentti Järvinen

Ohjaus Jukka Keinonen

Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Projisoinnit Veikko Pulli

Rooleissa : Harri Ekonen, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy ja Markus Virtanen

 Lauantaina ei aluksi oikein innostanut mikään. Töissä meinasin nukahtaa, samoin töiden jälkeen heti kotiuduttuani. Oli kuitenkin sinniteltävä hereillä eikä päivänokosillekaan ollut mahdollisuutta, koska illalla olisi Silmälläpidettävät ensi-illassa. Ennalta esitys ei ollut nostattanut minussa jostain syystä suuria toiveita ja hämmästyttävää kyllä, lähdin teatterille aika vastentahtoisesti ainoana toiveenani, että toivottavasti esitys kestäisi korkeintaan pari tuntia ja olisi hauska edes osittain. Minäkö mietin tämmöisiä? Kyllä vaan. Kuten sanoin, lauantaina ei innostanut oikein mikään. Aluksi.

 Kaikkea sitä oppii! Käsiohjelma tiesi kertoa, että sääksi on toiselta nimeltään kalasääski (muttei kuitenkaan kalasääksi). Sääski taas on hyönteislahko, johon kuuluvat mm. hyttyset. Selvä homma. Ja lisää infoa : "Uhanalaisluokituksen tasot ovat seuraavat : elinvoimainen, silmälläpidettävä, vaaraantunut, erittäin uhanalainen, äärimmäisen uhanalainen, luonnosta hävinnyt ja hävinnyt. Sääksi kuuluu tällä hetkellä silmälläpidettäviin." Kiintoisaa!

 Miten tämä edellämainittu sitten liittyy tähän kyseiseen esitykseen? Antakaas kun kerron. Hauholla (eli Hämeenlinnassa) syntynyt Mirja-sääski eikun sääksi on lähtenyt "lomailemaan" reippasti etelämmäksi ja nyt Mirjan odotetaan palaavan synnyinseuduilleen pesintähommiin. Vanha pesä odottaa ja niin odottaa koko kaupunkikin. Hämeenlinnaan on perustettu oikein Mirja-toimikunta, jonka puheenjohtajana häärää Tellervo Jeesiö (Johanna Reilin) ja melkoinen show on odotettavissa Mirjan paluun kunniaksi. "Meidän Mirja" muuttuu median Mirjaksi. AD & HD Innovations-firman energiset innovaattorit AD (Maiju-Riina Huttunen) ja HD (Markus Virtanen) lyövät useampaan otteeseen viisaat päänsä yhteen visioidessaan sopivia mainoslauseita ja ideoita, jotta saataisiin Hämeenlinnan tori täyteen Mirjan paluuta juhlistavia kansalaisia. Suunnitellaan jopa Ilkka Heiskasta sääksen rooliin, vai lähtisikö Ritva Oksanen esittämään petolintua kaiken kansan eteen? Mirja-siivekäs nostetaan myös legendojen joukkoon, jonne kuuluvat esim. Jim Morrison, Elvis ja Freddie Mercury.

Reska-Reino (Harri Ekonen) 

 Mediahässäkän keskellä touhuaa ja jutustelee kansanmies Reska-Reino (Harri Ekonen), lintututkija Jussi Hämäläinen (Lasse Sandberg), yksinäisyydestä juttua kirjoittava toimittaja Kata Lehmusvaara (Lotta Huitti) sekä Saksasta saapuva sponsori Martin Bauer (Mikko Töyssy). Heti alussa on selvää, että silmälläpidettäviä piisaa kaikenlaisten lajien parissa ja kaikilla ei ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan.

 Käsikirjoittaja Järvinen on kyllä hyvin haistanut, mistä langoista kannattaa vetää. Pohdinkin, että mahtaako ulkopaikkakuntalaiset kuinkakin hyvin tarttua syötteihin, mutta paikallisväestöön piikit kyllä osuivat ja upposivat. Niin saivat osansa torin villi perusmeininki, kopiokonekaupat, Engelinrannat, Euroopan suurimman autokaupan mainostolpat, hämeenlinnalaisten taksikäyttäytyminen ja Kantolan tapahtumapuistokin.

 Mirjan lentomatkahan ei suju ihan suunnitelmien mukaan ja väliajalle lähdettiin rytmikkäiden taputusten saattamana. Sattuneesta syystä oli suuri hinku tanssia hieman ripaskaa myös, jos vaan kroppani taipuisi moiseen tanssahteluun. Väsyttikö vielä? No ei todellakaan. Olin silminnähden piristynyt ja virkistynyt, sillä esityshän oli aivan poskettoman hauska! Kaunis metsälavastus ja poluilla tarpominen, hillittömät projisoinnit, alun naakkaparvi ja niiden "säksätys", Reska-Reiskan osuvat kommentit ja tryffelien nuuskiminen, Tellervo Jeesiö skypettämässä sukkahousujen vaihdon lomassa ja puhumassa sujuvaa suomea saksalaisittain Martin Bauerin kanssa. Miten näistä Mikko Töyssyn hämäräperäisistä hahmoista tulee nyt kaikista muuten mieleen Risto Mäkelä? Ja idearikkaat AD ja HD. Melkoisia innovaattoreita... www.juurikinnain.fi

Kansanjuhlaa torilla AD:n ja HD:n malliin

 Loppuaploodien jälkeen kuulin takaani kommentin, että koko Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kannattaisi ja pitäisi tulla esitystä katsomaan. Sen verran hyviä osumia tarjosi tämä, ja peiliinkatsomisen paikka itse kullekin monessakin mielessä. Kotimatkalla kyselin isännältä, milloin hän aikoo tuoda minulle lahjakalan ja milloin menemme eväsretkelle. Mukaan kumpparit, kiikarit, Airamissa kahvia, voipaperiin käärittyjä eväsleipiä.

 Silmälläpidettävät kulkee meillä nyt myös nimellä "Kuninkaan paluu" (ja tällä viitataan Ekosen Harriin ja Kuningas näyttämöllä-vetoon parin vuoden takaa). Hmmmmm. Voisi myös kulkea nimellä "Rengastuksen ritarit" tahi "Kaksi tornia" (joista toinen on Mirjan pesä ja toinen Sunny Car Centerin tolppa). Meikäläinenkin vähän innovoi!

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Esityskuvat Tapio Aulu / Precis Oy

Hämäläinen ja Jeesiö metsässä


maanantai 16. marraskuuta 2015

Juhlista jaloin / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Juhlista jaloin / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 30.10. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alan Ayckbourn
Suomennos Leena Havukainen ja Arto af Hällström
Ohjaus Leena Havukainen
Lavastus Karmo Mende
Pukusuunnittelu Tuovi Räisänen

Rooleissa : Jukka-Pekka Mikkonen, Maija Andersson, Hannu Lintukoski, Jorma Böök, Hanna Liinoja, Piia Mannisenmäki, Sauli Suonpää, Jouni Salo ja Anneli Karppinen

 Tässäpä oivallinen esitys, jos suunnittelette pikkujouluohjelmaa. Väkeä kokoontuu perinteiseen tapaan joulunviettoon Belindan (Piia Mannisenmäki) ja Nevillen (Hannu Lintukoski) luokse. Mukana juhlahumussa on niin ystäviä kuin sisaruksiakin, ja aika tavalla tunnistettavia tyyppejä. Yksi tykkää maistella kaikenlaisia juomia, yksi tuijottaa telkkarista väkivaltaviihdettä (jouluna!), yksi on koko ajan rassailemassa erinäisiä laitteita ja yksi haluaa jälleen kerran järjestää nukketeatteriesityksen lapsosille. Paikalle odotetaan vielä saapuvaksi "kuuluisa kirjailija" Clive (Sauli Suonpää), jolla on ollut jonkinsorttista sutinaa Belindan hiukan erikoisen siskon Rachelin (Anneli Karppinen) kanssa. Selvähän se on, että tarpeeksi monta päivää kun sama porukka saman katon alla viettää, ei yhteentörmäyksiltä voi välttyä.

Belinda, Clive ja Rachel 

 Odotin vauhdikasta farssia - ja alkupuoliskolla meinasin nukahtaa. Näyttämöllä jaariteltiin monenmoista, mutta ei varsinaisesti tapahtunut mitään erikoista. Jouluvalmisteluiden seuraaminen ei ole mielestäni kauhean mielenkiintoista katseltavaa. Ajattelinkin, että tässä nyt alustetaan tulevaa ja hiljalleen alkaa tyypeistä paljastua uusia puolia. Silmä lepäsi kyllä tyylikkäissä vaatteissa ja pulisongeissa. Rattaat lähtivät pyörimään kunnolla vasta Cliven saavuttua paikalle. Jestas, mikä staili nuorella miehellä olikaan! Hänen ja Rachelin keskinäiset keskustelut olivat herkullista seurattavaa, Rachel kun oli varsinainen ryhtiriitta ja käytti vähän omalaatuista elekieltä sanojensa painikkeeksi. Parhaat naurut alkupuoliskolla irrotti kuitenkin joulupaketista paljastunut rummuttava ja pilliin viheltelevä patterikäyttöinen nalle, jonka rytmiä tapailtiin sitten koko väliaika ja vähän kotimatkallakin viihdykkeeksi.

 No, suurena nukketeatterin ystävänä pelkäsin/odotin sitä, että Bernardin (Jouni Salo) nukkeshow lähtee käsistä tai ei mene muuten ihan putkeen, ja onneksi niin sitten kävikin. Saimme nähdä aivan poskettomat kenraaliharkat kolmesta pienestä porsaasta. Mukana oli monenlaista possua ja sekoilua siitä, kuka milloinkin on vuorossa sekä posteljooni ja iso paha susi Häntyli-nimisen koiransa kanssa. Aivan käsittämätöntä menoa ja puhetyylejä! Olin pissata housuihini kun nauratti niin paljon. Ihme, että näyttelijöillä ja Bernardilla etenkin piti pokka. Harjoitusaika lienee ollut melkoisen hupaisaa? Nuket varastivat kyllä koko shown.

Posteljooni ja ensimmäinen porsas tapaavat

 Kyllähän juhlissa sitten muutamia erikoisia käänteitä tuli vastaan, mutta ei ihan sellaista menoa mitä odotin. Ihan niin kuin oltaisi jääty lähtökuoppiin ja juuri kun on saatu vauhti päälle, aletaankin hidastella loppukaarteessa ja sitten ollaankin jo maalissa. Luulenpa kuitenkin, että pikkujoulukansaan tämä uppoaa, etenkin jos on nautiskeltu muutama terästetty glögi ennen esitystä.

 Pointsit rummuttavalle lahjapaketille, nukketeatterille sekä Cliven kokonaisvaltaiselle lookille hiuksia ja kävelytyyliä myöten.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Sävellys Frank Wildhorn
Suomennos Kari Arffman
Ohjaus Anssi Valtonen
Koreografia Sonja Pakalén
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Merja Levo
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus

Rooleissa : Joni Leponiemi/Henri Halkola, Maria Lund, Saara Jokiaho, Hannu Lintukoski, Jouni Innilä, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Sauli Suonpää, Jukka-Pekka Mikkonen, Jorma Böök, Anne-Mari Alaspää, Maija Andersson ja Hannu Hiltunen

Ensemble : Heta Halonen, Anni Hirvonen, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Anna Kinnunen, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen ja Rasmus Tirronen

 No niin, nyt kun lähes kaikki musikaalifanaatikot ja paremmin aiheeseen perehtyneet ovat käyneet Jykyllit katsomassa ja kirjoittaneet laadukasta tekstiä, saapuu meikäläinen paikalle yli kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen ja luvassa on nyt siis varsin "asiantuntevaa" musikaaliraportointia. Pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, että tämäkin menee hyvin pitkälti mutu-tuntumalla. Visiittini Jyväskylään ajoittui näinkin kauas ensi-illasta siksi, että halusin palavasti nähdä nimenomaan Joni Leponiemen pääroolissa ja vasta marraskuusta löytyi sopiva ajankohta. Varmasti Henri Halkolakin suoriutuisi vaativasta pääroolista puhtain paperein, mutta miksi juuri Jonin versio? No siksi, eihän sitä tarvitse minulta enempiä kysellä!

 Heti alkuun on pakko kertoa, että tiedättekös missä kohtasin sanaparin "Jekyll & Hyde" ensimmäisen kerran? Tietenkin Freemanin (hämeenlinnalaislähtöinen hänkin) kappaleessa 'Kaksi lensi yli käenpesän". Tosin kesti vuosikausia ennen kuin tajusin, että siinähän lauletaan "oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde" eikä suinkaan joku mystinen parivaljakko Jeku ja Hai. Muutama vuosi sitten Turussa tuli nähtyä ensimmäinen näyttämöversioni Jekusta ja Haista, ja näin jälkikäteen muisteltuna siitä jäi mieleeni etenkin Riku Niemisen hämähäkkimäinen hiippailu pahoilla teillä ja se, kun herra pisti laboratorionsa palamaan sekä tietenkin "Murha, murha" (niitä harvoja musikaalinumeroita, jossa olisin itsekin halunnut olla mukana lavalla ensemblen joukossa heilumassa).

 Homman nimi on siis se, että tiedemies Dr Henry Jekyll (Joni Leponiemi) on kehitellyt seerumin, jolla pystyisi kenties erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Kas meissä kaikissa kun on kaksi puolta, ja jos pahan puolen saisi erilleen, sen pystyisi myös tuhoamaan näppärästi ja niin olisi maailma täynnä pelkkää hyvyyttä. Perin kätevää. Sairaalan nuiva hallitus ei anna Dr Jekyllille lupaa testata seerumia ihmisillä ja niin mies turvautuu äärikeinoihin - hän päättää rohkeasti käyttää koekaniinina itseään, meni sitten syteen tai saveen. Yrittänyttä ei laiteta, ja eihän siinä hyvin käy. Mies tulee vapauttaneeksi pahiksen, joka kutsuu itseään Edward Hydeksi ja viitta hulmuten katoaa yöhön kauhua kylvämään. Kosto elää, ja sairaalan hallituksen päitä putoilee yksi kerrallaan ja polvilumpioita rusahtelee. Kansalla on taas aihetta sanomalehtien levittelyyn ja "Murha, murha" kaikuu Lontoon kaduilla jälleen pahaenteisesti. Ai että, mahtavaa! Katsomosta käsin on turvallista seurata tätä, mutta ollapa itse moisen myllerryksen keskellä...

Peto on irti! 

 Pelkäksi ruumistehtailuksi tämä ei sentään jää, sillä mukana on myös kosolti 'ystävyyttä, läheisyyttä ja poikarakkautta'. Alkupuoliskolla juhlitaan Jekyllin ja näpsäkkään neiti Emma Carew´n (Saara Jokiaho) kihlajaisia. Turun versiosta poiketen nyt mieleeni jäi Emmasta varsin itsenäisen naisen kuva. Isänsä Sir Danvers (Jouni Innilä) kuuluu myös sairaalan hallitukseen ja äänesti tyhjää Jekyllin pyynnön kohdalla, ja hän olisi valinnut tyttärelleen ihan toisen sulhasen, jos olisi saanut päättää. Emmapa onkin ihan itse valinnut sulhon itselleen ja ilmassa on aitoa rakkautta ja lämpimiä tunteita toista kohtaan. Miksiköhän muuten isällä ja tyttärellä on eri sukunimi? Liekö Sir Danvers jotain sukua Rebecca-musikaalin Mrs Danversille? Osaako joku viisaampi vastata tähän?

Vas. Lintukoski, Suonpää, Tuominen, Jokiaho, Innilä 

 Asiaan. Jekyll ja hyvä ystävänsä lakimies Utterson (Hannu Lintukoski) eksyvät ohimennen Red Rat-nimiseen mestaan, jossa tarjoillaan ihan muuta kuin teetä ja pikkuleipiä. Meiningistä vastaa varsin näyttävä ilmestys Lucy Harris (Maria Lund), joka vie ja miehet ympärillä vikisee. Oli hupaisaa seurata, miten kovassa pyörityksessä miesasiakkaat olivat ja sivustalla istuivat Utterson pelosta  jäykkänä, kun taas Jekyllillä jo jalka vähän vispasi ja taputti rytmissä mukana. Lucyn avauksella "Hei, nappisilmä!" olisin minäkin lähtenyt ihan kenen tahansa matkaan, myös Lucyn itsensä. Maria Lund on kyllä melkoinen kissa, jotain aivan tavattoman maagista on tuossa naisessa. Keskiajalla hänet olisi varmaan poltettu roviolla, epäilemättä. No, Henry Jekyll näkee hänessä muutakin kuin ilolinnun ja tarjoaa kirjaimellisesti lämmintä kättä rajumpaan kosketukseen tottuneelle Lucylle. Yhteisissä kohtauksissa on todellista kemiaa ja eroottista väreilyä on ilma täynnä, kyllä käypi kateeksi hitusen kummankin puolesta!




 Etukäteen odotin eniten sitä hetkeä, kun Jekyll ensimmäisen kerran keitoksiaan maistelee ja tuntemuksiaan ylös kirjoittelee. "Olo on varsin lämmin, mutta muuten ei tunnu missään!" Ja ykskaks ryhti muuttuu, ääni muuttuu matalammaksi (jopa murinaksi) ja hengitys raskaammaksi, ja rehti katse petomaiseksi luimisteluksi. "Vihdoinkin VAPAA!" karjaisee herra Hyde ja katoaa musta viitta liehuen yön pimeyteen. Olin niin vaikuttunut tästä, että jämähdin paikalleni koko väliajaksi. Jalat olivat varmaan ihan vatkulia.

 Väliajalla katsomossa pari vanhempaa rouwashenkilöä keskustelee näkemästään. "Minusta tämä on oikein hauska!" loihe toinen lausumaan toiselle. No, näinkin sen voi nähdä. Hauskuus oli tästä kyllä kaukana, paitsi että hitusen huvitti lordi Savage (pettämätön Sauli Suonpää, joka riemukseni on liittynyt Jyväskylän KT:n kiinnitettyjen joukkoon), jonka olemuksessa oli mainio yhdistelmä yläluokkaista Jörn Donneria ja Monty Pythonista tuttua Graham Chapmania. Upper class twit of the year taisi lukea jossain toisessakin blogikirjoituksessa?

 Pidin ihan älyttömän paljon puvustuksesta ja miehenikin katseli taas silmät kiiluen komeita miesten takkeja. Niitä onkin tänä syksynä piisannut yhdessä jos toisessakin produktiossa. Emman turkoosit asukokonaisuudet erottuivat joukosta kyllä, ja väri sopi muutenkin loistavasti punatukkaiselle Saara Jokiaholle. Varjo-Hydet ja herra Hydeä seuraavat viittahahmot olivat kutkuttavan jännä lisä, ja jostain syystä minulla soi nyt päässä Laura Braniganin "Self control". Ensemble oli myös varsin onnistunut ja kaikinpuolin pätevää porukkaa. Sutenööri Lukki (Maija Andersson) jäi jotenkin oudoksi hahmoksi, en saanut oikein otetta hänestä millään.

"Murha, murha!"

 Mutta onhan se nyt saletti, että Joni Leponiemi vetäisee ilmiömäisellä tyylillään niin Jekyllit kuin Hydetkin ja etenkin Hydet. Lauluvoimaa on niin, että munaskuissa tuntui. Mestarillista! Mieleen painui myös surumielisenä työpöytänsä ääressä istuva mies, joka kävi sisäistä kamppailua siitä, kumpi tyyppi on pinnassa ja mielessä kaiveli viimeaikaiset teot, joita ei enää saanut tekemättömäksi. Että loppuisi nyt tämä helvetti. Mietti varmaan, että "Luoja auta, pidä kurissa, kaidalla tiellä poissa kiusauksista.." Ansaitusti osa katsomosta (minä muiden muassa) nousimme seisomaan loppuaploodien aikana, ja tulihan siellä moneen otteeseen väliaploodeitakin.

 Pirullisen viihdyttävä tämä oli ja kaikenkaikkiaan ammattitaidolla rakennettu kokonaisuus. Pyrotekniikan sijaan erityishuomioni sai tällä kertaa ihan eri sfääreihin nousseet Emman ja Lucyn roolihahmot sekä viitastaan epätoivoisesti irti pyristelevä Jekyll. Ja ne petomaiset hyökkäilyliikkeet, huh hei! Orkesterille tietenkin myös kiitosta, ja ihan koko työryhmälle muutenkin.

 Pohdiskelin vielä sitä, että mitä kaikkea maailman laboratorioissa on vuosien saatossa kehiteltykään. Onko joku joskus oikeasti sekoitellut liemen, jolla saisi pahan ja hyvän erilleen? Jos sellainen jostain syystä pääsisi markkinoille, menisitkö testimielessä maistelemaan ja katsomaan mitä tapahtuu? Röyhkenä pistelisit menemään ja aiheuttamaan pahennusta turuilla ja toreilla, ja aamulla et tietäisi "toisen tyypin" tekosista yhtikäs mitään. Hmmm. Luulen, että sellainen liemi on jo kehitelty ja se kantaa nimeä alkoholi. Ei muuta kuin testailemaan...

 ps. pitäsiköhän mennä uudestaan naimisiin ja järkkäisi ihan itse muka yllätyksenä paikalle perinteisen morsiamenryöstön siten, että ovesta saapuisi viitta heiluen tummanpuhuva hahmo, joka puhuisi matalalla äänellä ja veisi väkisin mennessään (mutta ei tilaisuuden tullen kumauttaisi kävelykepillä heti kulman takana ohimoon)?

(näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille kutsusta)

esityskuvat (c) Jiri Halttunen

lauantai 14. marraskuuta 2015

Äidin pikku perkele / Teatteri Takomo

Äidin pikku perkele / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 12.11. 2015, kesto noin 70min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Liisa Mustonen
Lavastus ja pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Luca Sirviö
Äänisuunnittelu Maura Korhonen

Rooleissa Tarja Heinula ja Elina Hietala

 Tänä vuonna olen tehnyt monta aluevaltausta minulle uusiin teattereihin (Kellariteatteri, Teatteri Viirus esimerkiksi) ja niistä tuoreimpana Teatteri Takomo, jonka ohitse olin aiemmin kävellyt pariinkin otteeseen tai suhauttanut ratikalla ohi. Marraskuisessa vesisateessa sukat märkänä Fredaa talsiessani olin jo varma, että lähdin sittenkin väärään suuntaan ja alkoi jo tulla uskonpuutetta, kun Takomon valot onneksi siellä jo kutsuvasti hohtivatkin. Ei muuta kuin ovesta sisään, ja perillä olikin oikein lämmin vastaanotto ja tunnelma aulassa oli varsin mukava. Tunsin itseni oikein tervetulleeksi ja märät sukat eivät enää haitanneet niin paljoa.

 Liisa Mustosen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa pienoisessa näytelmässä äiti (Tarja Heinula) ja tytär (Elina Hietala) ovat mystisesti jämähtäneet vessaan keskenään. Tai ainakin he epäilevät, että kyseessä olisi vessa. Pytty ainakin löytyy. Kun poispääsyä ei näytä aluksi olevan (hyvistä ja varsin liikunnallisista yrityksistä huolimatta), on pakko kohdata toinen vaikka se tekisi kuinka kipeää.

 Seuraa sarjatulen lailla erilaisia välähdyksiä näiden naispuolisten ihmisten elämästä, jota aluksi seurasin itsekseni hymähdellen ja pian käsi suun edessä hekotellen. Jos vieressäni olisi istunut äitini, olisi tilanne ollut aika kiusallinen ja kotimatka varmaankin aika vaisu. (Tai sitten ei! Hmmmm.) Onneksi ei ollut ja pystyin nauramaan erinäisille tapahtumille suht vapautuneesti. Voi jestas miten tuttua kauraa monikin episodi oli. Jokaisella lienee samansuuntaisia kokemuksia vanhemmistaan ja vaikkapa teini-iän kipuiluista, kun ei enää huvita mennä nakusillaan saunaan edes oman äidin kanssa. Tässä näytelmässä tytär päättää tulla saunaan alushousut jalassa, ja luottamuspulan merkkihän se ilmiselvästi on (vai onko kyse sittenkin karvoista?) ja pian on helvetti saunareissulla irti, tunnelma pilalla ja paha mieli kaikilla. Samoin dramaattiset mittasuhteet saa suht pieni riita rahan ja liian lyhyen hameen vuoksi. Lisäksi hyvää hyvyyttään on äiti kantanut salaattitarpeet kaupasta ja antaa muutaman äidillisen neuvon, mitä niistä kenties voisi valmistaa... Ei kelpaa kiittämättömälle tyttärelle tämäkään.

Saunassa jäätävä tunnelma (c) Kari Hakli

 Katkelmien väliin ammutaan toista suoraan sydämeen, pienin tai isoin asein, mutta ammutaan kuitenkin. Ja taas ollaan jumissa vessassa. Äiti päättää tehdä videon muodossa testamentin, tytär kuvaa Ipadilla. Pieleen menee sekin.

 Väistämättä mieleeni nousi muutamia tapauksia omasta elämästäni. Miten aamiaispöydässä äiti näytti sormellaan, mistä asti parturissa niskahiukseni leikataan ja sormi kutitti ikävästi niskaa niin, että joka kerta kiemurtelin tuolissa eikä hommasta tullut mitään. Sanomattakin on selvää, että parturiin ei menty sillä kerralla lainkaan. Asuin jo omillani ja menin vanhemmillani käymään. Jostain tuli riitaa (muistaakseni siitä, etten halunnut että äiti ostaisi minulle uudet kengät edellisten liian linttaanastuttujen tilalle) ja siinä rytäkässä unohdin äidiltäni saadun bussilipun keittiön pöydälle, kun lähdin ovet paukkuen pois. Isä tuli seuraavana päivänä käymään ja kertomaan, että minun kuuluisi nyt tulla pyytämään äidiltä anteeksi "kun sen bussilipunkin jätit sinne pöydälle". Meninhän minä, mutta ei siitäkään reissusta huudoitta selvitty. Onhan näitä vaikka kuinka ja paljon. Jälkikäteen huvittaa älyttömästi, mutta silloin ei paljoa naurattanut kun tilanne oli päällä. Olikohan Mustosen käsikirjoituksessa kuinkakin paljon todellisia tapahtumia? Aihe lienee ikuinen inspiraation lähde ja siinä olisi aihetta useampaankin näytelmään.

Testamentin aika, tytär (Elina Hietala) kuvaa (c) Kari Hakli 

 Istuin eturivissä, ja oli jälleen kerran mahtavaa seurata näyttelijöitä lähietäisyydeltä. Aikamoista heittäytymistä ja kokonaisvaltaista meininkiä oli kyllä molemmilla, ja miten uhmakkaasti laitetaan sukkahousuja jalkaan ja rintsikoita päälle silloin kun on mieli pahoitettu. Osuu ja uppoaa.

 Pääseekö tämä kaksikko vessasta pois ja uskaltavatko oikeasti nähdä toisen? Sepä kannattaa itse kunkin käydä katsomassa, ja ottaa vaikkapa se oma äiti/isä teatteriseuraksi...

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Kari Hakli

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Pinokkio / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Pinokkio / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Ensi-ilta 19.9. 2015 Arx-talossa, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus Hannu Räisä ja Antti Kemppainen
Käsikirjoitus Antti Kemppainen Carlo Collodin alkuperäisteoksen pohjalta
Nukkien suunnittelu ja toteutus Hannu Räisä
Musiikki Antti Polameri
Pukusuunnittelu Aino Lehtilä
Lavastuksen suunnittelu Hannu Räisä

Rooleissa : Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

 Pinokkio piti nähdä jo ensi-illassa, mutta Arx-talossa oli kunnon ruuhka enkä mahtunutkaan mukaan. Onneksi seuraava mahdollisuus tarjoutui pyhäinpäivänä, kun Hämeenlinnan Taidekasarmilla järjestettiin perinteiseen tapaan avoimet ovet ja elokuvateatterissa esitettiin Pinokkio. Samassa rakennuksessa sijaitsee muuten Hannu Räisän nukkeverstas, joka on äärimmäisen kiehtova paikka.

 Tapahtumat alkavat tietysti siten, että Geppetto (Hannu Räisä, tuo Hämeenlinnan oma ja ihan virallinen Geppetto) haaveksii omasta pojasta ja veistelee puisen nuken, joka sitten salaperäisesti herääkin henkiin ja lähtee aika nopsaan myös omille teilleen. Antti Kemppainen nähdään lavalla lukuisissa "ihmisrooleissa", kuten mainiona herra Kirsikkana sekä sirkustirehtöörinä. Ovelin hahmo on kuitenkin mystinen kissakettu, joka höynäyttää Pinokkiolta rahat ja muutenkin vedättää hyväuskoista poikaa 100-0.

Geppetto ja Pinokkio (c) Heli Saarinen

 Lottokone huvittaa etenkin aikuiskatsojia ja sirkuskohtauksessa minua ainakin naurattaa niin paljon, että meinaan tipahtaa tuolilta. Tres Hombres temppuilee siihen malliin! Näissä Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin (on muuten jylhä nimi) esityksissä yhdistyy sympaattisella tavalla aina ammattimaisuus ja tietynlainen kotikutoisuus; lavasteiden takana tuntuu tapahtuvan aina kaikenlaista supinaa ja ylimääräistä kolinaa, enkä aina ole varma, että kuuluuko tämäkin esitykseen vai miten tässä nyt käy. Monesti olen sen maininnut, että nukketeatterista minulla tulee aina jossain vaiheessa mieleen vanha Velipuolikuu-sketsi "kilipienoiset vuohikultaiset", jossa hommat lähtee lapasesta nukettajalla ja se käväisi mielessäni tälläkin kertaa. Se on aina hyvä merkki, vaikka sketsissä ei niin hyvin loppupeleissä käynytkään.

Pinokkio ja Kissakettu (c) Heli Saarinen

 Merelläkin seikkaillaan ja isä & poika löytävät jälleen toisensa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lapsikatsojissa olin havaitsevinani pientä keskittymisen herpaantumista ja tuntuikin, että aikuisosasto oli enemmän hereillä. Kas, kun nukkehahmoissa seikkaili myös tiettyjä politiikan puolelta tuttuja tyyppejä. Ehkä esityskertojen myötä kokonaisuus saa paremman rytmin, jotenkin tuntui että sen kanssa oltiin vähän vielä hakusessa. Pinokkio-nukke on jälleen todiste Hannu Räisän taidoista, samoin kuin muutkin esityksessä nähdyt nukkehahmot. Kukkaruukusta kurkisteleva sirkka jäi minulle kyllä täydelliseksi mysteeriksi, mieleeni tuli joku puhuva turnipsi pikemminkin.

 Tarinana tämä oli hyvä opetus siitä, että kaikkiin vastaantuleviin tyyppeihin ei kannata luottaa ja kannattaa kuunnella sydämensä ääntä. Sitä kautta löytyy oikea tie.

Kandee lämmitellä takkatulen ääressä... (c) Heli Saarinen

tiistai 10. marraskuuta 2015

Pukija / Tampereen Komediateatteri

Pukija / Tampereen Komediateatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 25.9. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus (The Dresser) Ronald Harwood

Suomennos Arto af Hällström

Sovitus ja ohjaus Mikko Viherjuuri

Pukusuunnittelu Maiju Veijalainen
Lavastus Oskari Löytönen
Äänisuunnittelu Antti Hyvönen
Valosuunnittelu Hannu Naamanka

Rooleissa : Ola Tuominen, Heikki Kinnunen, Tuija Vuolle, Linda Silvonen, Sanna Majanlahti, Esko Raipia ja Panu Raipia

 Muistan vieläkin sen hetken, kun olin elämäni ensimmäistä kertaa Suomen Kansallisteatterin päänäyttämöllä katsomassa Teatteria (kirjoitin tuon isolla ihan tarkoituksella). Näytelmä oli juuri tämä Pukija, lavalla Esko Salminen (Sir) ja Eero Aho (Norman). Koin siinä jonkinsorttisen valaistuksen ja taisin siinä nähdä molemmat herrat ensimmäistä kertaa myös livenä. Se olikin menoa sitten. Onneksi tuosta on jo muutama vuosi ja itse näytelmä ei ollut enää tuoreessa muistissani. Tekstihän on loistava ja siinä päästään kunnolla herkuttelemaan ja revittelemään kaikella teatteriin tavalla tai toisella liittyvällä. Ihme, ettei Pukijaa ole nähty muiden teatterien ohjelmistossa, vai eikö ole osunut vain silmiini? No, joka tapauksessa, suureksi ilokseni Tampereen Komediateatteri tarttui tähän makupalaan tänä syksynä.

 Pieni teatteriseurue on kiertueella sodanaikaisessa Englannissa esittämässä Shakespearen tuotantoa. Kyseisenä iltana olisi tarkoitus esittää Kuningas Lear ja näytelmän alkuun ei ole enää pitkääkään aikaa. Sali on loppuunmyyty, kansa kaipaa "huvituksia" sodan keskellä. Pukuhuoneessa käy kuhina. Aiemmin päivällä on kaupungilla tapahtunut pieni hässäkkä, jonka seurauksena seurueen tähtinäyttelijä, jo ikääntynyt herra (jota kutsutaan vain nimellä Sir) on passitettu sairaalaan. Pukija/palvelija/jokapaikanhöylä Norman (Ola Tuominen) ja Armon Rouva (Tuija Vuolle) keskustelevat siitä, pitäisikö esitys perua koska herraa ei näy paikalla, ja olisiko hänestä edes lavalle. Perumisen kannalla on myös Maggie (Sanna Majanlahti), jolla on lopullinen päätäntävalta esityksistä.

Sir on saapunut vihdoinkin! (c) Peero Lakanen

 Sir (Heikki Kinnunen) saapuu kuitenkin paikalle, tosin väsyneenä ja valmiina luovuttamaan. Muistikin pätkii. Mikähän on illan näytelmä? Onko se Myrsky vai se, jonka nimeä ei saa ääneen lausua? Yleisölle ei saa kuitenkaan pettymystä tuottaa ja Norman saa maaniteltua kehumalla ja kannustamalla miehen maskipöydän ääreen. On kiehtovaa seurata livenä, miten vanha mies muuttuu muutamalla vedolla vielä vanhemmaksi. On myös selvää, että Norman on paljon muutakin kuin pelkkä pukija, ja mies tuntuu palvovan maata näyttelijän alla. Hän on Normanille kaikki kaikessa, ilman tätä hän ei olisi yhtään mitään. Norman nauttii asemastaan, kun pääsee aitiopaikalta seuraamaan ilta toisensa jälkeen Suuren Tähden valmistautumista rooliinsa. Hän osaa kaikki repliikitkin tuosta noin, jok´ikisestä seurueen ohjelmistossa olevasta näytelmästä.

 Näytelmä alkaa ja samaan aikaan alkaa saksalaisten ilmahyökkäys. Esitystä ei kuitenkaan keskeytetä, vaan jatketaan niin kuin talon ulkopuolella ei muuta maailmaa olisikaan. Jo muutama teatteritalo on pommitettu maan tasalle, mutta tätä eivät saksalaiset meiltä vie! Kuninkaan on pian aika astua lavalle, mutta Kuningas unohtaa jälleen repliikkinsä ja takahuoneessa kyhjöttää täysissä tamineissaan, peruukeissaan ja viitoissaan surullinen hahmo. Jostain hän kuitenkin saa uskoa ja voimaa, ja mies muuttuu silmissä. Täältä tullaan, yleisö! Minä pillahdan itkuun. Kohtaus on äärimmäisen kohottava ja hienosti toteutettu. Tätä on teatteri parhaimmillaan; voimakkaasti tunteisiin vetoavaa.

 Väliajan jälkeen on näytelmässäkin väliaika meneillään, ja pukuhuoneessa käydään erinäisiä keskusteluja monestakin asiasta. Tunnelma on jotenkin sellainen, että nämä keskustelut ja hetket eivät enää tule toistumaan. Sir menee tapansa mukaan vähän huilaamaan sohvalle. Norman löytää vihkosen, johon Sir on aloittanut kirjoittamaan elämäntarinaansa. Ylläreitä on luvassa.

Norman ja Sir (c) Peero Lakanen

 Valot näyttämöllä himmenevät hiljalleen. Vielä vaikuttavampaa olisi, jos raskas esirippu olisi laskeutunut. Tuntuu, että sydämeni meinaa hakata itsensä rinnastani ulos. Huh huh, miten hieno tämä näytelmä onkaan! Ola Tuominen varsinkin on niin jäätävän loistava, ettei sitä pysty edes kunnolla sanoin kuvailemaan. Miehen koko skaala on käytössä, kaikki se replikointi, äänenpainot, eleet ja ilmeet, harmittomasta hepusta muutos pelottavan kylmäksi sekunnin sadasosassa. Hui sentään. Heikki Kinnusen teatraalista menoa on myös hienoa seurata, tosin mielessä vilahti joku takavuosien kähmäti-kähmäti-hahmo pariinkin otteeseen...

 Pukuhuoneen tummasävyisestä, vähän kulahtaneesta lavastuksesta pidin kovasti myös, samoin siitä miten radiota ja sen tuomaa äänimaailmaa käytettiin tunnelmanluojana.

 Ihmiset, menkää katsomaan Pukija! Näyttelijäntyön juhlaa parhaimmillaan!

perjantai 6. marraskuuta 2015

Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatteri

Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Suomen kantaesitys 16.9. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Martin Crimp
Ohjaus ja suomennos Minna Leino
Dramaturgit Eva Buchwald ja Jukka-Pekka Pajunen
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Laulujen sävellys Timo Muurinen

Rooleissa : Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cècile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov

 Ovet Pienelle näyttämölle aukesivat tuttuun tapaan kymmentä vaille. Siellähän oli lavalla jo näyttelijät valmiina asemissa, yhteisen jouluisan perheaterian äärellä. Pöydän päässä istuvalla iskällä taisi vähän kravatti kiristää, jotenkin semmoinen tunne. Joulukuusessa roikkui pieniä joulunpunaisia pommeja. Istuin oman rivini keskellä ja viereeni tuli pariskunta. Totesimme, miten harvinaista on se, että rivin keskimmäiset istuvat paikalla ensin. Toiselle puolelleni tullut porukka tuumasi yhdessä, että mahtaa olla raskasta näyttelijöillä vain istua paikoillaan. Niin. Raskasta on istuminen ihan vaan paikoillaan, ajattelin minäkin ja istuin paikallani liikahtamatta vielä väliajankin. Taisin vähän jalkojani ja käsiäni heilutella. Kattokaa vaikka, kuinka heiluttelen käsiäni rytmikkäästi taputusten tahdissa. Kattokaa kun mä meen ovesta ulos, portaat alas ja haen takkini enkä laita sitä edes kiinni. Kattokaa kun mä meen rautatiasemalle ja ostan kioskista limsan. Kattokaa mua.

 Älkää ny mua kattoko, kattokaa sen sijaan näytelmää. Mitäs lavalla tapahtuu, kun kello löi seitsemän? Kylläpä on iloinen tunnelma joulupöydässä. Kaikki suoraansanottuna vittuilevat toisilleen päin naamaa, mutta ilme pysyy silti iloisena. Ei tunnu missään. Toinen tyttäristä (Alina Tomnikov) on ilmoittanut yllätysraskaudestaan ja sehän saa säpinää aikaiseksi. Isä (Kristo Salminen) osoittaa mieltään kääntymällä selin. Tommonen se on aina ollut, isoäiti (Terhi Panula) toteaa ja jatkaa lätisemistä. Tunnelmaa keventääkseen tyttäret (Marja Salo ja Alina T) laulavat reippaan, herkän itsetekemänsä kappaleen naimisiinmenosta. Sisään pölähtää Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman), hän ei oikein tiedä miksi tuli mutta tultava oli, eikä ole varma tarvitseeko tuolia eli kauan aikoo paikalla olla. Hänellä on tärkeää kerrottavaa. Vaimo vihaa tätä perhettä, kaikkia yhdessä ja jokaista yksitellen. Aikovat vaimonsa Maddien kanssa muuttaa maasta kokonaan pois. Vaimo istuu autossa ulkona, ovat matkalla lentokentälle. Bob toimii puhemiehenä vaimonsa puolesta ja asiaa on paljon. Kuunnelkaa nyt ja keskittykää! Bob ja tytöt katsovat välillä yleisöäkin. Tulee mieleen Ohukainen ja Paksukainen-leffat, joissa paksumpi katsoo aina välillä suoraan kameraan tilanteen käytyä mahdottomaksi. Että uskokaa nyt. Näin tämä menee. Ja totuus on kuitenkin syvempi, paaaaaljon syvempi.

Bobilla on asiaa (c) Tuomo Manninen

 Väliaika tulee yllättävän nopeasti. Jään paikalleni istumaan ja käsiohjelmaa lueskelemaan. Virhe! Mielenkiintoista on lukea työryhmän taustoista, mutta Jari Ehrnroothin pitkähkö kirjoitus pistää pään sekaisin. En ymmärrä lukemastani puoliakaan, varsinkaan sitä, miten kaikki liittyy tähän esitykseen. Tämä ajatus huvittaa suuresti. Taas ollaan jännän äärellä. Miten ihanaa, että esitys ei ole mitään valmiiksipureskeltua kauraa, vaan jokainen katsoja varmasti tulee tekemään omat johtopäätöksensä tästä ja kukin kokee jutut omalla tavallaan. Vieruspariskunnan nainen kysyy ennen näytelmän jatkoa, jotta löytyikö käsiohjelmasta vihjeitä sitä, mitä tuleman pitää. Vastasin, jotta olisi pitänyt lukea vihkonen vasta kotimatkan aikana. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

 Väliajan aikana lavastus on pyöritelty uuteen kuosiin. Lavan etuosassa on tuoleja rivissä. Näyttelijäporukkaa saapuu yhtenä ryppäänä lavalle. "Vapaus kirjoittaa oman elämänsä käsikirjoitus" heijastetaan näytölle. Jokainen intoilee vuorollaan siitä, miten juuri Minulla on oma ääni ja oma ulkonäkö ja Minulla on vapaus kirjoittaa oman elämäni kulku sellaiseksi kuin haluan. Kattokaa mua. Näin minä puhun. Samat puheet toistuvat kaikilla, puheisiin tulee lisämausteita mutta muuten kaikki on toistoa ja yhtä ja samaa. Joo. Pian jo istutaan tuoleilla kun tv:n suuressa paneelikeskustelussa, mikrofoni kiertää kädestä toiseen ja jokainen saa suunvuoron. Keskustelu tuntuu etenevän ja välillä kiihtyvän. Jos puhuisivat jotain vierasta kieltä, luulisi että nyt on intensiivistä ja rikasta keskustelua. Toisin on. Puhutaan siitä, että minulla on vapaus levittää jalat (ja samalla ristitään ne) ja minulla ei ole mitään salattavaa ja tässä ei ole mitään poliittista. Kattokaa mun lapsia (näyttää kuvia) ja mulla on vaaleanpunaiset sukat ja ennen en tykänny herkkusienistä ja kissoista ja äidin siskot ja muut. Ja lapset. Ja sukat. Ja jalat ja vaginat ja turvatarkastukset. Paljon turhanpäiväistä lätinää, eikä vaivauduta katsomaan vierustoveria edes silmiin mikrofonia ojennettaessa. Minun vuoroni puhua NYT.

Vapaus levittää jalat (c) Tuomo Manninen

 Sitten ollaan terapiassa, samoilla tuoleilla. Valot paistaa takaa niin, että tulee ihan kuuma katsomossakin. On monenlaista traumaa ja on tehty kirvessurmaa ja kansanmurhaa ja kaikesta siitä kannetaan loputonta syyllisyyttä, haetaan apua ryhmästä. Ja apu löytyykin : yhdessä lauletaan iloisesti terapialaulu ja syntisi ovat anteeksiannetut. Voit jatkaa elämääsi hyvillä mielin.

 Ja sitten ollaan taas ryhmämuodostelmassa ja kehutaan itseään ja etenkin ulkonäköään estoitta. Kattokaa kun syön juureksen ja päärynän. Ja kattokaa miten hyvä perse mulla on, eikö ookkin. Harmittaa, etten näe sitä itse koskaan siten, miten muut sen näkevät kun katselevat minua ja persettäni. Kattokaa nyt kun mä meen. Kännykät ja selfiet tästä vielä puuttui. Ihme tarve on ihmisellä tulla nähdyksi ja kehutuksi ja katsotuksi. Lukekaa ny mitä mä oon tähän kirjoittanut. Oikeesti hei.

 Lopuksi ollaankin onnellisuuden tasavallassa, jonne Bob on vaimonsa kera päässyt (vaiko joutunut, sen saa kukin itse päättää). Kovin autiolta näyttää. Suojakupu päähän ja puhetta kansalle pitämään. Bobin ääni kuulostaa kovin kaukaiselta, kuin toiselta planeetalta. Pimeys iskee ja yksinäinen Bob laulelee kupu päässään onnen laulua. Kaikki yhdessä nyt. Tulee jotenkin surullinen olo.

 Tämmöistäkö meillä on luvassa, jos ei kohdata toista ihmistä? Tuijotellaan vain omaan napaan ja ollaan itsekeskeisiä. Minä minä minä minä. Kattokaa ny, oikeesti. Vaikka peiliin. Minä aloitan. Kato säkin, jooko.

 Teatterisyksyssäni on ollut paljon loistavia näytelmiä, jotka pistävät harmaat aivosolut töihin. Tässä taas yksi hyvä esimerkki lisää! Varsin maistuva, yllätyksellinen kokonaisuus!

(näin esityksen pressilipulla)

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

FAUST / Teatteri Jurkka

FAUST - eli Mefistofeleen maaginen teatteri / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 29.10. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Sovitus ja ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Markus Fagerudd
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Valosuunnittelu Morten Reinan

Rooleissa : Tiina Weckström. Pia Andersson ja Tapani Kalliomäki

Sovituksessa on käytetty lähdemateriaalina seuraavia teoksia : Thomas Mann (Tohtori Faustus), Johann Wolfgang von Goethe (Faust), Mihail Bulgakov (Saatana saapuu Moskovaan), Aristoteles (Runousoppi), Hans-Thies Lehmann (Draaman jälkeinen teatteri), 1570-luvun kansantarina Tohtori Faustuksesta sekä Andriy Zholdakin avoin kirje Kirsikkapuiston näyttelijöille

 Unohdin tänä syksynä tehdä ns. tärppilistan syyskauden teatteriohjelmistosta. Teatteri Jurkan FAUST olisi ehdottomasti ollut sillä listalla mukana vahvasti, ja ihan jo pelkän julistekuvan perusteella. Katsokaa nyt! Eikö olekin vangitseva! Ihan sama mikä olisi ollut näytelmän aiheena, nähtävä tuo olisi. Itse Faust nostatti nimenä minussa myös "No vihdoinkin!"-aatoksen. Pakko nähdä Faust, vaikken edes tiennyt mistä on kyse. Hah. Tunnustan siis sivistymättömyyteni tässä aiheessa. Sen verran tiesin, että joku heppu myy sielunsa Paholaiselle ja sitten alkaa tapahtua. Jotain. Takuulla.

(c) Stefan Bremer 

 No niin. Se joku heppu osoittautuu tällä kertaa näyttelijä Faustiksi (Tapani Kalliomäki), joka tekee diilin Mefistofeleen kanssa (Tiina Weckström). Hinta jää vähän epäselväksi, mutta kun suosion aallonharjalla voisi surutta ratsastaa seuraavat 24 vuotta, homma on selvä. Ehtona tosin olisi, ettei saisi rakastaa ketään. Tietenkin Faust sitten iskee silmänsä viattomaan neitoseen (Pia Andersson) ja syöksee hänetkin himoissaan tuhon tielle. Minulla lähti muuten soimaan jossain vaiheessa päässä The Policen "Wrapped around your finger". Jaa miksikö? Siinä lauletaan "Mephistopheles is not your name, but I know what you´re up to just the same"...  Ei ollut näyttelijä-Faustille tuttu tämä kipale, muutenhan ei olisi mokoma saanut kiedottua miestä pikkusormensa ympärille.

(c) Stefan Bremer

 Tekstimäärä on melkoinen ja kuuntelen sitä miettien, että olipas tuokin hienosti sanottu ja ilmeisen huvittavastikin, koskapa takanani naureskellaan. En osaa yhdistellä lähdemateriaaleja mihinkään suuntaan, seuraan vaan silmät ymmyrkäisinä näyttelijöiden huimaa menoa, joka on mahdollista vain Teatteri Jurkassa. Jälleen kerran vaikutun siitä, että minua tuijotetaan häikäilemättä suoraan silmiin kosketusetäisyydeltä ja puhutaan seksikkään käheällä äänellä pyöreistä poskista. Siitä, että takinliepeet heilahtavat edessäni niin, että voisin napata kiinni. Siitä, että unohtaa täysin missä on ja yhtäkkiä ulkoa kuuluu autojen ääniä. Palavasta materiaalista tuoksu leijuu sieraimiin. Esirippuja on monta ja eri materiaaleja, ne kahisevat ja niiden läpi voi nähdä, juosta ympäri, kietoutua ja sotkeentua. Melkoisessa pyörityksessä ollaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin.

Tiina Weckström (c) Stefan Bremer

 Pari tuntia myöhemmin mielessäni pyörii Tiina Weckströmin mustat saapikkaat ja maanitteleva, vangitseva ääni. Nuolaisu pitkin mustan paidan pintaa. Tapani Kalliomäen kiiluvat silmät ja tuskanhiki kasvoilla. (Miehen ulkoisesta olemuksesta tuli muuten jostain syystä mieleeni Bono...). Pia Anderssonin kaunis ääni ja nukkemaisen herkät kasvot. Punaisen hiekan valuminen tiimalasissa. Kadulle aukeava ovi. Vahva silmämeikki. Pimeys.

 Joka vuosi yritän vähentää teatterissakäyntejäni (toistaiseksi tuloksetta). Milläs vähennät, kun on tämänkaltaista ohjelmistoa? Jokaisen teatteria rakastavan PITÄÄ nähdä tämä Faust. Tämä on huikea ja loistava esimerkki siitä, että teatterille pitää antaa mahdollisuus yllättää. Yhtään en tiennyt mitä tuleman pitää, vaikka ensi-illan jälkeen muutaman kritiikin luinkin. Kiitin myös itseäni siitä, että bloggarina minulla on tekstin suhteen vapaammat kädet. Aluksi olin sitä mieltä, että tästä tulee kaikkienaikojen lyhin kirjoitus, koskapa en osaa kirjoittaa yhtikäs mitään! No, jotain sain aikaiseksi ja kuka ottaa tästä sitten tolkkua, kuka ei... Sen tarkemmin en osaa lähteä analysoimaan näkemääni, totean vain että tämä pitää NÄHDÄ ja KOKEA ihan itse paikanpäällä. Samalla Teatteri Jurkka vahvisti asemiaan suosikkiteatterinani. Voisivat laittaa oveen kyltin, jossa lukee "Pirullisen hyvää teatteria".

(näin esityksen kutsuvieraana)

Pia Andersson ja Tapani Kalliomäki (c) Stefan Bremer



maanantai 2. marraskuuta 2015

Suomen kaunein / Tampereen Teatteri

Suomen kaunein / Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteistuotanto

Ensi-ilta 23.9. 2015 Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Juha Junttu, Mikko Bredenberg ja Laura Valkama

Ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Bredenberg

Rooleissa Marika Heiskanen, Martti Manninen, Elisa Piispanen, Juha Junttu ja Karoliina Blackburn

Pukusuunnittelu Työryhmä
Dramaturgi Laura Valkama
Musiikki Juha Junttu
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

 Matti Suomalainen (Marika Heiskanen) on aika tyypillinen elämän tuulikaappiin * pyörimään jäänyt keski-ikäinen mies. Työssäkäyvä perheetön miekkonen, joka samalla toimii iäkkään Eevi-äitinsä (Elisa Piispanen) omaishoitajana. Pisteenä iin päälle Matilla todetaan heti näytelmän alkajaisiksi aggressiivinen eturauhassyöpä ja elinaikaa kolmesta kuukaudesta jopa vuoteen. Matti haluaa tavata vielä kerran nuoruudenrakkautensa Mirjan ja katsoa sen kortin loppuun asti, vielä kun on aikaa. Olisiko elämä kenties mennyt vähän toisella tavalla, jos olisi jäänyt aikoinaan Kemijärvelle ja lähtenyt Mirjan kanssa Ruotsiin? Tuli valittua kuitenkin toisin ja lähdettyä Helsinkiin. Matti pistää tuulemaan, ottaa loparit töistä, myy asuntonsa, ostaa Kleinbussin, nappaa äidin matkaansa ja niin lähdetään road tripille kohti pohjoista.

 Tässä vaiheessa tuntui kovin tutulta ja mieleeni nousi HKT:n Onnellinen veli, jossa kaksi veljestä (toinen syöpäsairas) lähtee kohti pohjoista isäänsä etsimään ja tapaa matkalla väkeä jos jonkinlaista. Alkoi jopa harmittaa, koska osittain tuntui siltä kuin katselisin uusintaversiota. Henkilöt ovat vain vaihtuneet. Onneksi tämä osoittautuikin sitten aivan toisenlaiseksi käänteissään.

 Matin ja Eevin matkatessa (ja maakuntalauluja antaumuksella laulellessa) kohti pohjoista Kemijärvellä nuori neitokainen kipuilee. Tiina (Martti Manninen) haluaisi ensinnäkin olla kirjaimellisestikin ihan joku toinen, Tiia olisi parempi nimi. On voitettu paikalliset kauneuskisat (tosin ainoana osallistujana, mutta sitähän ei kaikille kerrota) ja mieli haikailee isompiin kuvioihin ja julkkispiireihin. Tiina ihailee suunnattomasti rokkari Migeä (Karoliina Blackburn) ja tämän mahdollisuutta olla julkisuuden valokeilassa koko ajan, ja Tiina paljastaa suurimmat salaisuutensa seinällä olevalle Migen julisteelle. Tuli väistämättä oma teini-ikäni mieleen tästä... Voi mitä kaikkea Dingon pojat saivatkaan aikoinaan kuulla!

 Tiina lähtee liftaamaan kohti etelää ja selvähän se on, että jossain tienposkessa vastaan tulee Kleinbus. Erinäisten käänteiden jälkeen pohjoiseen Mirjaa treffaamaan lopulta matkaa Matin ja Eevin lisäksi myös Tiina ja itse Migekin. Mitä periltä sitten löytyy? Sitähän minä en paljasta. Kerron kuitenkin sen, että matkan varrella useammallekin henkilölle valaistuu paljon tärkeitä asioita elämästä.

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

 Suomen kaunein sisältää maakuntalaulujen lisäksi myös kosolti uutta musiikkia. Tämän tästä Juha Junttu saapuu hiljalleen kitaroineen lavalle ja kukin roolihenkilö pääsee vuorollaan ääneen, yhdessä ja erikseen. Kappaleet ovat hyvinkin kauniita ja välillä mieleni herkistyy hienon tunnelman vuoksi. Jälkeen päin tosin pohdin, miksi näyttelijät lauloivat ensin roolihahmoina ja sitten omallakin äänellään. Eipä siinä mitään, kaunista kuultavaa mutta oliko tällä joku syvällisempikin merkitys?

 Lavastus valkeine seinineen tuntui hyvin kliiniseltä ja jopa kylmältä, sairaalassahan toki aluksi oltiinkin. Onneksi Kleinbussina toiminut kulahtanut sohva toi lisäväriä, ja tarvittava lämpö nousi sitten näyttelijöistä. Voi miten suurella rakkaudella roolihahmoja olikaan luotu! Elisa Piispasen Eevi-äiti toi mieleeni vanhan ja viisaan satuhahmon. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea hän olikaan elämänsä varrella saanut kokea. Beatlesillekin oli kuulemma laulettu. Eevi on elänyt varmasti värikkään elämän, täynnä ikimuistoisia hetkiä. Marika Heiskasen miestulkinnat ovat sitten ihan oma lukunsa, olen sitä ihmetellyt ja ihaillut useasti aiemminkin. Tässä odottelen kahvipannu kuumana, josko pihaan karauttaisi Kleinbus ja ovikello soisi. Toivottavasti Matilla on kukkien sijaan pullapitko mukanaan. Karoliina Blackburnin Migestä tuli koko ajan mieleeni Olli Hermanin (Reckless Loven laulaja) ja Michael Monroen yhdistelmä, ehkä hiukan stereotyyppinen.

 Ja Tiina! Ole rohkeasti oma itsesi! Älä turhaan sulkeudu kuoreesi ja tuijottele jalkoihisi. Kirkas katse ylöspäin ja hymyile, niin koko maailman hymyilee kanssasi. Jokainen on oma erityinen yksilönsä eikä kukaan muu. (vieressäni istuneelle tädille tuli täytenä yllätyksenä, että Tiinan roolissa oli Martti Manninen...)

Tiina haaveilee (c) Harri Hinkka, TT

 Sympaattinen tarina kieltämättä! Miten osuva onkaan tuo Teatteri Siperian mainoslause "Kylmä nimi, lämmin tunnelma". Käviköhän se ABC:n myyjä isäänsä katsomassa? Lähtivätkö kenties kalaan tai nuotiolle makkaraa paistamaan? Onkohan Eevi ollut joskus sirkuksessa hommissa tai estraditaiteilijana? Kaikenlaista pohdistelin kotimatkalla.

* elämän tuulikaapista kiitos Ilkka Heiskaselle, jolta sain luvan käyttää tuota ilmaisua sopivassa kohdassa

(näin esityksen pressilipulla)