Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatteri

Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Suomen kantaesitys 16.9. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Martin Crimp
Ohjaus ja suomennos Minna Leino
Dramaturgit Eva Buchwald ja Jukka-Pekka Pajunen
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Laulujen sävellys Timo Muurinen

Rooleissa : Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cècile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov

 Ovet Pienelle näyttämölle aukesivat tuttuun tapaan kymmentä vaille. Siellähän oli lavalla jo näyttelijät valmiina asemissa, yhteisen jouluisan perheaterian äärellä. Pöydän päässä istuvalla iskällä taisi vähän kravatti kiristää, jotenkin semmoinen tunne. Joulukuusessa roikkui pieniä joulunpunaisia pommeja. Istuin oman rivini keskellä ja viereeni tuli pariskunta. Totesimme, miten harvinaista on se, että rivin keskimmäiset istuvat paikalla ensin. Toiselle puolelleni tullut porukka tuumasi yhdessä, että mahtaa olla raskasta näyttelijöillä vain istua paikoillaan. Niin. Raskasta on istuminen ihan vaan paikoillaan, ajattelin minäkin ja istuin paikallani liikahtamatta vielä väliajankin. Taisin vähän jalkojani ja käsiäni heilutella. Kattokaa vaikka, kuinka heiluttelen käsiäni rytmikkäästi taputusten tahdissa. Kattokaa kun mä meen ovesta ulos, portaat alas ja haen takkini enkä laita sitä edes kiinni. Kattokaa kun mä meen rautatiasemalle ja ostan kioskista limsan. Kattokaa mua.

 Älkää ny mua kattoko, kattokaa sen sijaan näytelmää. Mitäs lavalla tapahtuu, kun kello löi seitsemän? Kylläpä on iloinen tunnelma joulupöydässä. Kaikki suoraansanottuna vittuilevat toisilleen päin naamaa, mutta ilme pysyy silti iloisena. Ei tunnu missään. Toinen tyttäristä (Alina Tomnikov) on ilmoittanut yllätysraskaudestaan ja sehän saa säpinää aikaiseksi. Isä (Kristo Salminen) osoittaa mieltään kääntymällä selin. Tommonen se on aina ollut, isoäiti (Terhi Panula) toteaa ja jatkaa lätisemistä. Tunnelmaa keventääkseen tyttäret (Marja Salo ja Alina T) laulavat reippaan, herkän itsetekemänsä kappaleen naimisiinmenosta. Sisään pölähtää Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman), hän ei oikein tiedä miksi tuli mutta tultava oli, eikä ole varma tarvitseeko tuolia eli kauan aikoo paikalla olla. Hänellä on tärkeää kerrottavaa. Vaimo vihaa tätä perhettä, kaikkia yhdessä ja jokaista yksitellen. Aikovat vaimonsa Maddien kanssa muuttaa maasta kokonaan pois. Vaimo istuu autossa ulkona, ovat matkalla lentokentälle. Bob toimii puhemiehenä vaimonsa puolesta ja asiaa on paljon. Kuunnelkaa nyt ja keskittykää! Bob ja tytöt katsovat välillä yleisöäkin. Tulee mieleen Ohukainen ja Paksukainen-leffat, joissa paksumpi katsoo aina välillä suoraan kameraan tilanteen käytyä mahdottomaksi. Että uskokaa nyt. Näin tämä menee. Ja totuus on kuitenkin syvempi, paaaaaljon syvempi.

Bobilla on asiaa (c) Tuomo Manninen

 Väliaika tulee yllättävän nopeasti. Jään paikalleni istumaan ja käsiohjelmaa lueskelemaan. Virhe! Mielenkiintoista on lukea työryhmän taustoista, mutta Jari Ehrnroothin pitkähkö kirjoitus pistää pään sekaisin. En ymmärrä lukemastani puoliakaan, varsinkaan sitä, miten kaikki liittyy tähän esitykseen. Tämä ajatus huvittaa suuresti. Taas ollaan jännän äärellä. Miten ihanaa, että esitys ei ole mitään valmiiksipureskeltua kauraa, vaan jokainen katsoja varmasti tulee tekemään omat johtopäätöksensä tästä ja kukin kokee jutut omalla tavallaan. Vieruspariskunnan nainen kysyy ennen näytelmän jatkoa, jotta löytyikö käsiohjelmasta vihjeitä sitä, mitä tuleman pitää. Vastasin, jotta olisi pitänyt lukea vihkonen vasta kotimatkan aikana. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

 Väliajan aikana lavastus on pyöritelty uuteen kuosiin. Lavan etuosassa on tuoleja rivissä. Näyttelijäporukkaa saapuu yhtenä ryppäänä lavalle. "Vapaus kirjoittaa oman elämänsä käsikirjoitus" heijastetaan näytölle. Jokainen intoilee vuorollaan siitä, miten juuri Minulla on oma ääni ja oma ulkonäkö ja Minulla on vapaus kirjoittaa oman elämäni kulku sellaiseksi kuin haluan. Kattokaa mua. Näin minä puhun. Samat puheet toistuvat kaikilla, puheisiin tulee lisämausteita mutta muuten kaikki on toistoa ja yhtä ja samaa. Joo. Pian jo istutaan tuoleilla kun tv:n suuressa paneelikeskustelussa, mikrofoni kiertää kädestä toiseen ja jokainen saa suunvuoron. Keskustelu tuntuu etenevän ja välillä kiihtyvän. Jos puhuisivat jotain vierasta kieltä, luulisi että nyt on intensiivistä ja rikasta keskustelua. Toisin on. Puhutaan siitä, että minulla on vapaus levittää jalat (ja samalla ristitään ne) ja minulla ei ole mitään salattavaa ja tässä ei ole mitään poliittista. Kattokaa mun lapsia (näyttää kuvia) ja mulla on vaaleanpunaiset sukat ja ennen en tykänny herkkusienistä ja kissoista ja äidin siskot ja muut. Ja lapset. Ja sukat. Ja jalat ja vaginat ja turvatarkastukset. Paljon turhanpäiväistä lätinää, eikä vaivauduta katsomaan vierustoveria edes silmiin mikrofonia ojennettaessa. Minun vuoroni puhua NYT.

Vapaus levittää jalat (c) Tuomo Manninen

 Sitten ollaan terapiassa, samoilla tuoleilla. Valot paistaa takaa niin, että tulee ihan kuuma katsomossakin. On monenlaista traumaa ja on tehty kirvessurmaa ja kansanmurhaa ja kaikesta siitä kannetaan loputonta syyllisyyttä, haetaan apua ryhmästä. Ja apu löytyykin : yhdessä lauletaan iloisesti terapialaulu ja syntisi ovat anteeksiannetut. Voit jatkaa elämääsi hyvillä mielin.

 Ja sitten ollaan taas ryhmämuodostelmassa ja kehutaan itseään ja etenkin ulkonäköään estoitta. Kattokaa kun syön juureksen ja päärynän. Ja kattokaa miten hyvä perse mulla on, eikö ookkin. Harmittaa, etten näe sitä itse koskaan siten, miten muut sen näkevät kun katselevat minua ja persettäni. Kattokaa nyt kun mä meen. Kännykät ja selfiet tästä vielä puuttui. Ihme tarve on ihmisellä tulla nähdyksi ja kehutuksi ja katsotuksi. Lukekaa ny mitä mä oon tähän kirjoittanut. Oikeesti hei.

 Lopuksi ollaankin onnellisuuden tasavallassa, jonne Bob on vaimonsa kera päässyt (vaiko joutunut, sen saa kukin itse päättää). Kovin autiolta näyttää. Suojakupu päähän ja puhetta kansalle pitämään. Bobin ääni kuulostaa kovin kaukaiselta, kuin toiselta planeetalta. Pimeys iskee ja yksinäinen Bob laulelee kupu päässään onnen laulua. Kaikki yhdessä nyt. Tulee jotenkin surullinen olo.

 Tämmöistäkö meillä on luvassa, jos ei kohdata toista ihmistä? Tuijotellaan vain omaan napaan ja ollaan itsekeskeisiä. Minä minä minä minä. Kattokaa ny, oikeesti. Vaikka peiliin. Minä aloitan. Kato säkin, jooko.

 Teatterisyksyssäni on ollut paljon loistavia näytelmiä, jotka pistävät harmaat aivosolut töihin. Tässä taas yksi hyvä esimerkki lisää! Varsin maistuva, yllätyksellinen kokonaisuus!

(näin esityksen pressilipulla)