torstai 23. kesäkuuta 2016

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ, Tampereen Ylioppilasteatteri

Yhteistyössä mukana Pyynikin Kesäteatterisäätiö ja Seta ry

Ensi-ilta 17.6. 2016, kesto noin 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho ja Sahin Cengiz
Ohjaus Henry Pöyhiä
Musiikki Pekka V Louhimo
Koreografia Arttu Soilumo
Puvustus Jonna Heikkinen (Vihree Kala)
Lavastus Sahin Cengiz
Valot Heikki Tavilampi

Lavalla : Sonja Halla-aho, Henry Pöyhiä, Arttu Soilumo ja Veera Herranen

 Vähän on ollut sellainen olo viimeaikoina, ettei mikään oikein kunnolla innosta. Olen käynyt ahkerasti teatterissakin, mutta fiilis on ollut jälkikäteen luokkaa "ihan ok". Eli jotain on uupunut. Keskiviikon vapaapäiväkin meni miettiessä, että lähteäkö vai jäädä. Ei olisi millään huvittanut lähteä taas Tampereelle (neljättä kertaa viikon sisällä), mutta kun Takkutukkakeiju kiinnosti kovasti ja ei ollut aavistustakaan, milloin sen pystyisin seuraavan kerran näkemään... Lähdin sitten matkaan, vähän vastentahtoisesti tosin.

 Ennalta tiesin, että 'Takkutukkakeiju' on uuden sukupolven lastensatu ja työryhmästä löytyy paljon porukkaa hienon 'Jonkun on oltava Pan'-jutun takaa (pari tuttua nimeä myös Suomen Komediateatterin proggiksista). Teatteri FAQ taas on perustettu tarpeesta kertoa aiheista, jotka ovat läsnä 2000-luvun lasten elämässä, mutta joihin lastenteatteri ei ole vielä ymmärtänyt tarttua. Tässä Takkutukkakeijun tapauksessa aiheena on transsukupuolisuus ja erilaisuus, joita käsitellään sadun keinoin.

Krokanttia ei paljoa naurata 

 Samaan näytökseen oli sattumalta lipun varannut myös bloggaajakolleega Katri, ja menimme sitten kimpassa katsomoon. Matkalla tuli jo ihasteltua mielikuvitusta kutkuttelevaa metsäistä lavastusta. Tuli pieni mieliteko mennä piileskelemään kuusen alle kera keksien, mehun ja sarjakuvalehtien. Katsomossakin riitti hupia heti alkuun, kun edessäni istunut pikkupoika pyysi minua tuosta noin "leikisti niinku repimään keijun kuvan pois" mainoslappusesta. Tein työtä käskettyä. Pojalla oli muutakin asiaa, mutta se meni ohi ja sitten varsinainen esitys jo alkoikin. Puhelimiakin kehoitettiin sammuttamaan ja jostain kuului kirkkaalla lapsenäänellä "Minullapa ei oo puhelinta ollenkaan!"

(Huom! Sisältää juonipaljastuksia ;) )

 Lavalle tupsahti Krokantti (Veera Herranen), menninkäismäinen rastatukkainen ja siivet roikkuen tepasteleva keiju. Pian paikalle liihottelivat myös Krokantin äiti ja isä (Sonja Halla-aho ja Arttu Soilumo), kaksi värikästä valopilkkua joilla oli niin laulutaitoa kuin tanssikuviotkin hallussa. Krokantti yritti parhaansa mukaan pysyä kuvioissa mukana, mutta eihän siitä mitään tullut eikä lauluääntäkään ollut. Kovasti tunsin sympatiaa Krokanttia kohtaan ja meikä samaistui välittömästi. Vanhemmat hehkuttavat tulevia Hattarakarnevaaleja, jonne kaikkien pitäisi pukeutua samalla tavalla räväkästi ja mussuttaa hattaraa, kuten tapana on. Mutta kun Krokantti ei tykkää hattarasta yhtään! Popsisi paljon mieluummin popcornia. Krokantti tuntee olevansa epäonnistunut keiju ja pettymys vanhemmilleen, kun ei sovi näiden muovaamaan muottiin mitenkään. Hän lähtee maailmalle tutkimaan keinoja, miten voisi tulla paremmaksi keijuksi. Hän tulee myös lukeneeksi 'Mitä keijua??!!'-lehdestä, jotta kuuluisa tanssipari Harald ja Ronald (Henry Pöyhiä ja Arttu Soilumo, en tosin muista kumpi oli kumpi) olisi lähistöllä esittämässä showtaan ja menee ukkojen pakeille ensitöikseen, josko heiltä vaikka oppisi niitä tanssiaskeliakin. Äijäthän pistävät melkoisen shown pystyyn! Meno on aluksi kankeaa, mutta kun vauhtiin päästään niin kyllä jalka nousee. Kukaan ei lähde sen enempiä selittelemään sitä, että Harald ja Ronald ovat oikeastikin pari. Ne vaan nyt on niin kuin paita ja peppu ja luodut toisilleen, ja sillä siisti. Ukot steppailevat onnellisina takaoikealle.

Arttu Soilumo ja Henry Pöyhiä 

 Seuraavaksi Krokantti törmää prinsessa Salliin (Sonja Halla-aho), joka ei halua olla prinsessa lainkaan ja on heittänyt rimpsumekkonsa ties minne. Hänpä haluaa olla paljon mieluummin supersankari ja kulkea viitta liehuen kuin kytätä ikkunassa prinsseistä haaveksimassa. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta! Krokanttikin alkaa pikku hiljaa hiffata, että mistä kiikastaa. Miten voisi olla parempi keiju, jos ei tunne olevansa keiju ensinkään vaan jotain aivan muuta? Jos voisikin vaan olla parempi Krokantti? Seuraavaksi tie vie Viisaan Puun (Arttu Soilumo) luokse, joka viisauksien lisäksi tuntuu viljelevän hykerryttävän paljon erinäisiä sanaleikkejä ja puujalkavitsejä ja toki asiaakin. Seuranaan hänellä on pari laulavaa hahmoa, jotka nähdessäni meinasin tipahtaa tuolilta. Nehän olivat kuin suoraan Muppet Showsta tahi meikäläisen suunnittelemat eräätkin vampyyrimusikaalin sukkatyypit!

 Lopulta sitten Krokantti (tuttavallisemmin Kroke) tutustuu tooooosi hurjiin ja pelottaviin peikkoihin joista oli varoiteltu pitkin näytelmää (yhden nimi oli Jyrki) ja lamppu syttyy. Haa! Tässäpä syy, miksi olo ei tuntunut 'omalta' keijuna. Vaaditaan sitten rohkeutta ja itsensä hyväksymistä, ja vanhemmillehan on tärkeintä se, että lapsi on onnellinen omana itsenään. Näin ainakin pitäisi olla, ja ehkä siellä sydänalassa voisi vähän kouraista katsomon puolellakin.

Iskä ja äiskä ja Krokantti

 Että näin tärkeä asia oli saatu mahtumaan näin lyhyeen kestoon ja tämmöiseen muotoon! Mitään ei selitelty eikä lässytetty, vaan hurmaava esitys oli oivalluksia, asiaa, huumoria, ihania pukuja ja tanssikuvioita sekä muikeaa musiikkia täynnä (sävellyksistä vastannut Pekka V Louhimo se kanssa ehtii joka paikkaan, hattua nostan!) Rakastuin ihan kaikkiin hahmoihin erikseen ja yhdessä, ja sain tästä valtavasti iloa ja energiaa. Yhtään ei enää harmittanut se, että tuli lähdettyä Tampereelle. Lähtisin uudestaankin katsomaan. Mites nämä tämmöiset ns, mustat hevoset onnistuukin aina menemään kärkeen ohi kaiken muun ja kauanodotetun? Sitä sietää mietiskellä tarkemminkin.

Supersankari 

 Näin muuten voisi todeta, etten oikein itsekään aina tiedä mikä ja kuka oikein olen. Peikkomainen keiju minäkin. Eipä juuri prinsessamekot ja kotileikit meikää lapsena kiinnostaneet, meikä kiipeli mieluummin tarzanina puissa ja toivoi joulupukilta autorataa nukkien sijaan. Keiju olen silti, mutta peikkomaisella twistillä, ja minua ei onneksi pakkopuettu mekkoihin lapsena koska niissä en viihtynyt alkuunkaan. Katselin hiljakkoin telkasta dokumentin transsukupuolisista lapsista ja heidän vanhemmistaan. Äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä dokkari oli se, aivan kuten tämä Takkutukkakeijukin. Seuraavaa proggista innolla odottaen! Lastennäytelmänähän tätä markkinoidaan, mutta kyllä suosittelen ihan kaikille tätä esitystä, ja seuraavaksihan Takkutukkakeijua voi nähdä Helsingissä ja heinäkuun puolella taas Tampereella. Lisäinfoa esityksistä, lipuista ym. Facebookista.

 Toinen hupi alkoi sitten varsinaisen esityksen jälkeen, kun lapsille ja lapsenmielisille oli kolmenlaista toimintaa kehitelty... Sai mennä tekemään kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä Sallin kanssa, tämä jäi nyt sattuneesta syystä väliin koskapa en ole kaiketi muutamaan kymmeneen vuoteen kupperskeikkoja tehnyt (muuta kuin vahingossa) enkä koskaan yhtään kärrynpyörääkään. Sitten sai Krokantin ja Jyrki-peikon kanssa askarrella ihtelleen hienon rohkeusrannekkeen, ja hieno tulikin!

Tallen rohkeusranneke ja Lainahöyhenissä-rintamerkki :) 

 Rohkeusranneke ranteessa sitten viimeiselle etapille takaisin saliin, jossa hempeän musiikin siivittämänä sai tanssata isäkeijun kanssa pitkin parkettia. Olisittepa nähneet... Hihih, mukaan liittyi tuntemattomaksi jäänyt herrasmies, jolla oli ihan uniikit askelkuviot! Muodostimme piirin, jossa kukin vuorotellen meni vetämään omia kuvioitaan keskelle. Tämä jäi nyt sitten minun, tämän miehen ja isäkeijun kontolle koko homma ja kuten arvaatte, homma lähti käsistä. Suunnittelimme perustavamme miehen kanssa tanssiryhmän Tonnikeijut (nimen kanssa vielä kaiketi hiomista) ja varaamme ensi kesäksi Tampere-talon, jossa tuleva spektaakkeli esitetään. Paikalle vielä Santtu-Matias Rouvali kiharoineen ja Tampere Filharmonia. Täysi sali, tyhjä estradi ja sitten mies sipsuttaa toisesta laidasta ja minä toisesta. Oi jestas mikä menestys! Just kun päästiin vauhtiin, niin piti lähteä junalle ja kyllä harmitti. Kaikki kiva loppuu aina kesken. Hei sinä tuntematon balettimies, jos luet tämän niin ota yhteyttä hehehehheh.

 Ja hei, oli muuten mahtavaa huomata, että nyt se meni ohi että 'mikään ei tunnu miltään'. Kyllä tuntuu! Sain ilon ja riemun elämääni takaisin! Jihuuuuu! Tämä oli muuten myös tiettävästi 800. näkemäni esitys vuosien saatossa, joten ei hassumpi virstanpylväs. Toivottelen Takkutukkakeijun myötä kaikille oikein hyvää juhannusta. Eläkäähän ihmisiksi ja palataan asiaan taas ensi viikolla, silloin luvassa muutamakin erittäin mielenkiintoinen juttu.

Esityskuvat (c) Sahin Cengiz

(näin esityksen kutsuvieraana, lämmin kiitos kutsusta!)

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kirka / Suomen Kesäteatteri

Kirka / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Paavilainen ja Vexi Salmi
Ohjaus Heikki Paavilainen
Koreografia Jani Rasimus
Kapellimestarit Jimi Hautamäki ja Eero Pekkonen
Puvustus Arja Siekkinen ja Igor Sahno
Maskeeraus ja kampaukset  Pirjo Laihiala ja Emma Salo
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Rooleissa : Jari Ahola, Ushma Karnani, Irina Saari, Aleksandra Babitzin, Petra Ahola, Jani Koskinen, Mikko Huoviala, Jani Rasimus, Kia Lehmuskoski, Eero Pekkonen, Sampsa Rättäri ja Jimi Hautamäki

Tanssijat : Jani Rasimus ja Kia Lehmuskoski

Orkesteri : Eero 'Safka' Pekkonen, Jimi Hautamäki, Sampsa Rättäri ja Ali Ahmaniemi

 Sateella ja tuulella kyllästetty Suomenlinnan reissuni muutaman päivän takaa oli kaukainen muisto vain, kun helteisenä tiistaina saavuimme ystäväni kanssa kahdesta eri suunnasta samaan aikaan Valkeakosken linja-autoasemalle. Siitähän on ihan lyhyt kävelymatka kesäteatterille Apianniemeen. Miten muuten sattuukin joka vuosi hieno ilma tähän reissuun? Koskaan ei nimittäin ole Valkeakoskella vielä satanut. Kateellisena katselin taas lasten pulikointia vedessä ja teki mieli tempaista kaikki vaatteet pois ja hypätä veteen pommilla. Ei tosin ehkä niin hyvä idea.

Muska (Irina) ja Kirka (Jari Ahola) 

 Minä olen kyllä Kirkani kuunnellut ja muutamaan kertaa nähnytkin. Äitini on edelleen vannoutunut fani, joten kotosalla ei ole pystynyt mitenkään välttymään Kirkan musiikilta. Isäni mielestä Kirka oli ärsyttävä rääkyjä, mutta se toteamus ei ole paljoa painanut vaakakupissa. Kirkahan heavyvaiheessaan esiintyi Ahveniston Moottoriradalla järjestetyillä Giants of Rock-festareilla ja harjun toiselle puolelle ääni kantoi kivasti. Olen siis istunut keittiössämme äidin kanssa ja kuunnellut Kirkaa laulamassa heviä. Olikohan sama vuosi, kun tästä innostuneena menimme pummilla Ahveniston metsän kautta festareille juuri parahiksi kuulemaan ja katsomaan, kun Dio esitti 'Holy Diver'? Äidin kanssa, kyllä. Pari poliisia tuli kysymään, että onko tytöillä hyvä meininki. Oi aikoja. No, äidillä on edelleen keittiön seinällä kaksikin Kirkan nimmarilla ja omistuskirjoituksella varustettua fanikuvaa, ja muistoissani on edelleen se, kun äiti voitti paikallisessa nuorisovaateliikkeessä Kirkan arpomat farkut teinien nenän edestä. Ja kyllä, keväällä 2007 olemme äidin kanssa käyneet Hietaniemen hautausmaalla hiljentymässä Kirkan haudalla, joka oli vielä seppeleiden ja kukkien peitossa. Tarkoitus oli tällekin reissulle lähteä luonnollisesti äidin kanssa, mutta yllättävä ja harmittava sairastuminen esti tämänkertaisen visiitin. Vielä on onneksi kesää jäljellä.

 Kun tämä Kirka-musikaali viime vuonna julkistettiin, ehdin jo heti tuoreeltaan tekemään lyhyen muutaman lauseen koosteen juonesta vanhan tutun kaavan mukaan : Kirka syntyy, Kirka löytää bändin, Kirka rakastuu, Kirka villitsee, joku sukulainen kuolee, Kirka päästää ilmoille Leijat, Kirka lisääntyy, Kirka hengailee viisuissa, Kirka voittaa Syksyn sävelen, Kirka melkein Tanssii tähtien kanssa, Kirka menehtyy yllättäen. Näin jälkikäteen voi todeta, että nämäkin elementit olivat kyllä mukana, osittain vähän eri järjestyksessä tosin ja mukana oli paljon sellaistakin, jonka olin tyystin unohtanut mainita kuten Mestarit Areenalla ja Den glider in. Aiemminhan olin nähnyt Kirkan musiikkia sisältävän 'Kirkan lahje'-näytelmän (kulkee kaiketi enemmänkin nimellä 'Hetki lyö'), mutta tämä taisi olla ensimmäinen Kirkan elämästä kertova musikaali/musiikkinäytelmä. Täytyy sanoa, että onneksi sen teki Suomen Kesäteatteri eikä eräs nimeltämainitsematon mesta samasta maakunnasta.

Aleksandra, Irina, Ushma ja Petra 

 Katsomossa olin vielä selostamassa ystävälleni, miten sukat kuuluu päästää vapaalle ja taitella laatikkoon oikeaoppisesti (olin lukenut matkalla KonMaria ja järjestelyn jaloa taitoa), kun kadehdittavan muhkeine viiksineen lavalle pölähti Koskisen Jani kertomaan kahvilapalveluista ja vessojen sijainnista. Tärkeää tietoa. Kertoi myös, että kaikenlainen tallentaminen on kielletty. Vaan minäpä tallennan jollakin tavalla aina, ilman sen kummempia välineitä, kiäh kiäh! Luvan kanssa tahi ei. Alkuun päästiin suhteellisen pitkäkestoisella ortodoksiliturgialla vai millä lie, mieleeni juolahti jostain syystä siinä vaiheessa, että ensi viikolla on ensi-illassa Lapinlahden Lintujen musiikkia teatterin muodossa Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa. Kirill ei putkahtanutkaan maailmaan heti alussa, vaan äänessä olivat herttainen Elisabeth-äiti (Ushma Karnani) sekä edelleen kadehdittavan muhkeaviiksinen Leo-isä (Jani Koskinen) ja pakahduttavan upea 'Matuska - Äitini mun'-kappale. Jos äitee olisi ollut mukana, olisi tässä vaiheessa varmaankin jo kyynelehditty kovasti, sen verran jylhää kuultavaa kaunis kappale oli ja on.

 Lapsia putkahteli sitten maailmaan muutaman vuoden välein ja vihdoin lavalle kirmasi myös Kirill (Jari Ahola). Eipä aikaakaan kun paikalle tuli Remu (Jani Rasimus) ja vaati höpinää tötteröön ja niin Kirka pääsi revittelemään Creatures-bändin laulajana. (Remun höpinöitä ja gestiikkaa oli hauska seurata, koskapa olin juuri edellisviikolla käynyt Vapriikin Hurriganes-näyttelyssä ja edellisenä iltana katsellut Ganes-leffan telkasta.) Jari Aholahan otti sitten niinsanotusti heti luulot pois kaikilta ja vetäisi sellaisen biisin, että paikat hampaista lenteli. Kyllä lähtee! Ainahan näissä on sitten joku sellainen hahmo, joka meinaa varastaa shown kokonaan ja tällä(kin) kertaa sen kunnian sai Mikko Huoviala, joka ensin tuli Ilkka Lipsasena eli Dannyna (eli pappani mukaan Tannyna) tiukoissa farkuissaan ja opetti Kirkalle oikeanlaista lavaliikehdintää. Iso D jos kuka osaa showmeiningin ja se on meidän jälkipolvien iloksi nähtävissä YouTubessa hienoina aikalaistallenteinakin, kuten 'Tahdon olla sulle hyvin hellä' ja varsinkin englanninkielinen, maailman huonoimmaksi videoksi rankattu kulttiteos. No, hiukan myöhemmin Huoviala pölähti lavalle Frederikin hahmossa ja oli ihan pakko laulaa mukana 'Harva meistä on rautaa' ja puristaa sopivassa kohdassa kättä nyrkkiin. 'Minä taivu en koskaan prkl!' Vähän pelkäsin/odotin Tapsa Kansan yllätysvisiittiä, mutta hän tuli vain mainituksi.

Tanny 

 Täytyy sanoa, että Jari Ahola on kyllä Kirkansa katsonut, mutta siitä huolimatta ei lähde tekemään mitään näköiskuvaa vaan vetää omalla tyylillään pienin lisämaustein. Muutama juuri tietynlainen päänheilautus (tässä tapauksessa kutrien heilautus) ja pieni jalkaliike etenkin 'Mamy Blue'-kappaleessa osuivat kohteeseensa hienosti. Minua jostain syystä liikutti se jalkaliike-beiget housut -yhdistelmä, ja hiukan myöhemmin tulin siihen tulokseen, että kukaan muu ei tuo esiin pientä hermostuneisuutta (ja pientä nousuhumalaa) niin taidokkaasti kuin Jari Ahola.

 Musikaalin hienoimpia hetkiä oli se, kun Sammy Babitzin (Sampsa Rättäri) yllättäen poistuu lavalta kesken kovimman nousukiidon ja vauhdin hurman 'Daa-da daa-da' -biisissä ja Muska (Irina Saari) saa ennen omaa vetoaan tiedon veljensä onnettomuudesta. 'Kirjoita postikorttiin' tulee vetäistyksi sellaisella vimmalla ja asenteella, että ei voi muuta kuin ihmetellä. Irina on todella kova rokkimimmi ja välillä meinaa unohtua kokonaan, että lavalla ei ole itse Muska. Äärimmäisen koskettava oli myös kohtaus, jossa tytär Aleksandra (kyllä, lavalla Kirkan tytär Aleksandra Babitzin) pyytää isäänsä lukemaan iltasatua ja iskä on satojen kilometrien päässä. 'Pyydä vain' lauletaan sitten duettona.

 Erikseen täytyy myös mainita Kirkan ja Kirsti-vaimon (Petra Ahola) 'Leijat'-duetto, tanssityttöjen iloinen pirtsakka meno ja värikkäät asut, kadehdittavan muhkeaviiksinen Kassu Halonen ja Jutila (Jani Koskinen), 'Born to be wild', Frederikin saamat Kirkan äidin alushousut, Jani Rasimuksen letkeät lanteet, Safka Pekkosen aina yhtä karismaattinen look sekä mainitsinko jo Jani Koskisen viikset?

Vexi Salmi ja Kassu Halosen viikset 

 Muutamana aiempana kesänä olen hehkuttanut Lahden Uuden Kesäteatterin lauluvoimaa kesän timanttisimmaksi, mutta tänä vuonna titteliä saa kunnialla kantaa Suomen Kesäteatteri! Oli meinaan sen verran komiaa kuultavaa, vaikkei Kirkan tuotannosta välittäisi pätkääkään. Itse en varsinaiseksi Kirka-faniksi tunnustaudu, olosuhteiden pakosta olen kuunnellut ja salakavalasti monikin biisi lähtisi tuosta noin ulkomuistista. Olen kyllä sitä mieltä, että 'Hetki lyö' on tykkikamaa hamaan tulevaisuuteen asti, ja kohta senkin levytyksestä tulee 50 vuotta! (Hetki löi kirjaimellisestikin, kun esityksen jälkeen leikimme vähän bändäreitä ja yhdeltä halaajalta lensi kello kädestä kohti Kirkaa!)

 Antakoot lempeiden kesätuulien tarttua Kirkan beigeen lahkeeseen ja lepattakoot (myös Koskisen viikset).

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki

(näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Kesäyön uni / Ryhmäteatteri

Kesäyön uni / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Ensi-ilta 18.6. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos William Shakespeare
Suomennos Lauri Sipari
Ohjaus Esa Leskinen
Säveltäjä Samuli Laiho
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Ninja Pasanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelija Riikka Virtanen
Koreografi Panu Varstala
Rekvisiitan suunnittelija Viivi Kuusimäki

Rooleissa : Minna Suuronen, Robin Svartström, Noora Dadu, Aarni Kivinen, Sari Mällinen, Jarkko Pajunen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Anna-Riikka Rajanen, Marko Tiusanen, Henri Tuominen ja Pyry Äikää

 Tunnustus taas heti alkuun : Olipa kerran Talle, jolla ei ollut hajuakaan mistä 'Kesäyön uni' (tai 'Kesäyön unelma' tai 'Juhannusyön uni', millä nimellä näytelmä nyt sitten kulkeekaan suomennoksesta riippuen) kertoo. Tai oli vähän. Jotain keijuja siinä tiesin olevan ja hahmon nimeltä Puck, koskapa muistan joskus nähneeni pätkän vuonna 1935 valmistuneesta elokuvasta, jossa Puckin roolin teki Mickey Rooney. Puck oli myös tuttu siitä, että lempparielokuvassani 'Kuolleiden runoilijoiden seura' nuoriherra Neil haluaa näyttelijäksi vastoin isänsä tahtoa, saa Puckin roolin ja näytelmän lopusta esitetään pieni pätkä. En sitten mennyt googlettelemaan sen enempiä juonenkäänteistä, kaikki tulkoon eteen sitten paikanpäällä vastoin mitään ennakkotietoa. Täytyy sanoa, että joskus pieni googlettelu ennalta olisi kyllä ihan paikallaan...

Titania ja viehkeät keijut

 Muutenkin koko päivä oli jännitystä täynnä. Matkustin elämäni ensimmäistä kertaa Onnibussilla Hämeenlinnasta Helsinkiin, kesäkuun alussa kun pysäkille vihdoin ja viimein paikka löydettiin. Erään R-kioskin tiskin takaa löytyi yllättäviä tuttuja ja ostin loton ja suklaata. Vein ystäväni ensimmäistä kertaa Silvopleehen syömään ja innostuin kertomaan hänelle Game of Thronesin juonta lyhykäisesti (mahdoton tehtävä). Homma lähti käsistä tietenkin ja jossain vaiheessa havahduimme siihen, että jollain konstilla pitäisi hiljalleen lähteä Suomenlinnaa kohti. Läpi tuulen ja kaatosateen saimme itsemme Kauppatorille, josta löytyi lisää yllättäviä tuttuja.

 Yleensä tykkään olla joka paikassa hyvissä ajoin, mutta tämä reissu teki kyllä poikkeuksen. Sateenvarjokin meni ympäri ja housuni ratkesivat lautalla haaruksista. Astelimme vihdoin liput käsissä muurien uumeniin 10min ennen näytelmän alkua, siellä jo muu väki odotteli vällyjen alla pilkkihaalareissa ja pipot korvilla. Ihanaa, että vilttejä oli ja on aina tarjolla! Niitä sitten vedettiin ylle ja alle, ja yritettiin pysyä penkissä. Jos olisi napannut katsomosta kuvan ja arvuutellut, että missä mahdetaan olla, kun katsojista näkyi vain silmiä kaikkien toppauksien alta, olisi 99% arvannut että Suomenlinnassahan sitä perinteiseen tapaan kesäteatteria fiilistelemässä. Näky on ollut sama nimittäin aika monta kertaa, mutta se ei ole menoa liiemmin haitannut. Osa tunnelmaa kieltämättä, ja se ei tule koskaan yllätyksenä paitsi ehkä ensikertalaiselle. On siellä linnakkeen sisällä tappohelteessäkin kärvistelty, ei sen puoleen.

Puck ja Oberon

 Hypätään suoraan väliaikaan. Tuulessa ja sateessa ystävä yrittää saada teekupposta pysymään käsissään ja minä ihmettelen ääneen vieressä, että mitä olen juuri nähnyt. Ei harmainta aavistustakaan. Olen istunut katsomossa ns. valot päällä, mutta ketään ei ole ollut kotosalla. Olen nähnyt itsenimallisen hovimestarin peruuttelemassa tarjottimen kanssa erikoisella tavalla portaita alas, olen nähnyt rakastuneita pareja ja naisia miehinä ja toisinpäin. Ja viekoittelevasti liihottelevia parrakkaitakin keijuja ja upean Titanian (Minna Suuronen) ja hämmentävän komean Oberonin sarvineen (Robin Svartström). Ja ihanan Puckin (Sari Mällinen), joka lienee tässä muodossa unelmaroolini. Vai olisiko sittenkin se muuri, jossa on tirkistelyaukko? Ja sitten virtaa täynnä oleva äijäporukka, joka päätyy harjoittelemaan häitä varten näytelmää nimeltä 'Mitä murheellisin näytelmä Pyramuksen ja Thisben kurjasta kohtalosta'. Pyramuksen roolin saanut herra Perä (Jarkko Pajunen) on kohtalaisen koominen tapaus niin juttuineen kuin ilmeineenkin, ja olisi valmis vetämään samaan syssyyn muutkin roolit ja monologit päälle ja ties mitä. Oli hauska muuten seurata vastapäistä katsomoa, kun siellä useampikin tyyppi eläytyy näkemäänsä kunnolla. No, itse lavalla Oberon ja Puck tekevät hiukan taikojaan ja saavat tyyppejä rakastumaan silmittömästi ensimmäiseen, jonka silmänsä avattuaan näkee. Soppahan siitä syntyy, ja pojjaat rakastuvat 'maalattuun salkoon' Helenaan (Pyry Äikää) ja Titania aasiin, jolla on melkoinen sanonko mikä. Kaiken tämän jälkeen väliajalla kohotin katseeni jonnekin suuntaan ja kysyin Williamilta, että hei mikä tässä on koko jutun pointti. En saanut vastausta.

Näytelmäryhmän Nälkä, Vankka, Perä, Kuono ja Pölkky 

 Takaisin vällyjen alle ja homma alkoi selkiytymään, tai sitten ei. Lumouksen vallassa ollut väki havahtui takaisin todellisuuteen ja luulivat nähneensä omituista unta. Hippolytan ja Theseuksen häitä siinä sitten juhlittiin (ja täytyy taas mainita, että Minna Suurosen ryhdikäs, juhlava olemus teki jälleen vaikutuksen) ja tadaaaa, äijäporukkakin pääsi vihdoinkin esittämään odotetun murhenäytelmänsä. Ja millaisen! Enpä ole niin kökköä ja huonoudessaan jopa loistavaa teosta nähnytkään pitkiin aikoihin! Millaisella paatoksella replat vedettiin jos muistettiin, iskut menivät suunnilleen kohdalleen, Muuri taisi olla vähän humalassa, jalopeuralla (petolintujen aatelia muuten) oli kumihanskoista tehty harja ja Pyramus kuoli erittäin näyttävällä tavalla, pitkät kalsarit jalassa sätkytellen. Seuraneitoni ei tykännyt tästä kyllä yhtään, mutta itse olisin herkutellut tällä näytelmällä näytelmässä vielä pitempäänkin. Huomioni meinasi tosin varastaa taas eräs nimeltämainitsematon nuoriherra PK vastapäisestä katsomosta, hän kun tuijotti spektaakkelia kirjaimellisesti monttu auki todella pitkään.

Demetrius, Helena ja Lysander 

 Paluulautalle kirmatessa (näkisittepä minut muuten kirmaamassa, näky jo sinällään!) mielessä pyöri se, että upeita pukuja ja vaikuttava lavastevaihdos ja tuulen tuiverrus ja tarkoituksellista ylinäyttelemistä ja mahdollisuus monenlaisiin tulkintoihin ja versioihin ja revittelyihin tässä kyllä on olemassa. Että eipä ihme, että tätäkin on monta sataa vuotta jaksettu esittää. Lautalla kärtin bloggaajakolleega Simolta taas sitä punaista lankaa tästä koko hommasta, mutta en viisastunut yhtään. Googletuskin tuotti vaan juoniselostuksen, josta kyllä olin kärryillä.

 "Kesäpäivään vertaisinko sinua? Olet suloisempi, tyynempi; tuulenpuuskat ravistavat nuput toukokuun ja kesän laina kestää liian lyhyeen." (W. Shakespearen Sonetti 18) Niin tuntuu kestävän! No, tähän kesäpäivään ei kauheasti kannattaisi vertailla ketään. Kaatosateessa Havis Amandan kautta repaleinen sadeviitta päällä (koska sateenvarjo sanoi itsensä housujeni lisäksi irti) kohti Kamppia ja uutta Onnibussimatkaa, koska olen jo onnibussimatkailussa vanha tekijä. Matkalla törmättiin pariinkin absurdiin näkyyn. Keskellä Mannerheimintietä Svenska Teaternin edessä pari sadetakkista kuvaajaa otti valokuvia hääparista! Morsiamen hääpuvun helmoja siinä yritettiin asentoon tuulessa laittaa. On ainakin ikimuistoiset hääkuvat ne ja sanonta "ilma oli kuin morsian" saa aivan uuden merkityksen. Lisää ihmetystä tarjosi sitten kadunvarressa istunut gorillapukuinen tyyppi, jonka vieressä oli kajareita ja niistä soi Titanic-leffan tunnari. Gorilla vilkutti minulle, mutta ei noussut jakkaraltaan. Jäi mietityttämään, että jospa sillä oli samanlainen varustus kuin sillä Suomenlinnan aasilla?

Aina on hyvä sää ottaa otsie 

 Litimärästä kangaskassista kaivelin sitten näytelmän käsiohjelman, josta löytyi koko hommelin ydinlause ohjaaja Leskisen kirjoittamana: "Valta ei välttämättä tee ihmisestä viisasta, ja parhaita päätöksiä ei välttämättä tehdä valveilla."

 Ei välttämättä. Yön yli tuli nukuttua ja Ryhmäteatterin sivuilta löytyi vielä parempi selitys kaikelle : "Näytelmän ajaton viesti on, että unennäkö ja kuvitelmat, ei valveillaolo, on se voima joka muokkaa maailmaa ja ihmiskohtaloita."

 Sen pituinen se.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

 (näin esityksen vapaalipulla)

Hermia (Anna-Riikka Rajanen) 

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Taivaan tulet / Pyynikin Kesäteatteri

Taivaan tulet / Pyynikin Kesäteatteri

Ensi-ilta 17.6. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Näytelmäksi sovittanut ja ohjannut Olli-Matti Oinonen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Maria Salminen
Äänisuunnittelu Roope Mäenpää
Kampausten ja maskien suunnittelu Tiia Ahvenjärvi

Rooleissa : Lotta Huitti, Kake Aunesneva, Esa Latva-Äijö, Jarmo Perälä, Leena Rousti, Jukka Pitkänen, Rinna Paatso, Idalilja Raipia/Senni Kurittu, Timo Julkunen, Tommi Rantamäki, Pauliina Puurila, Janne Turkki, Ari-Kyösti Seppo, Nina Tienhaara, Timo Allinniemi, Mika Lepistö ja Visa-poro

 Torstaina Reinikaista katsomassa Tampereen Komediateatterissa ja perjantaina lisää poliiseja Pyynikin Taivaan tulet-enskarissa... Sää vaikutti lähteissä varsin kolealta ja sateiselta, ja kerrankin olin pakannut mukaan lisävaatetta ja sadeviittaa. Niitäpä ei loppupeleissä sitten tarvittukaan, sillä näytelmän edetessä sääkin parani ja lopussa aurinko paistoi oikein kunnolla (niin taivaalla kuin näytelmän tunnelmassakin).

Rauni Väänänen (Lotta Huitti) 

 Tv-sarja Taivaan tulet toi neljällä tuotantokaudellaan Kemijärven suuren yleisön tietoisuuteen kertaheitolla. Meikäläinen jaksoi katsella ensimmäistä kautta muutaman jakson, sen jälkeen ote hyytyi ja muut riennot veivät voiton. Iltaisin olin harvoin kotona ja en vielä silloin tainnut tajuta, että Yle Areena pelastaa siinä vaiheessa kun digiboxin nauhoitus tuottaa pettymyksen. Pyynikin julkistettua tämänkesän näytelmänsä mietin heti, että kuinkakohan mahtaa sarja taipua parituntiseksi näytelmäksi. Toki Pyynikki miljöönä mahdollistaa monenlaista tapahtumapaikkaa, mutta noin muuten. Tietysti rönsyjä ja henkilöhahmoja on karsittava, sehän on selvä.

 Rauni Väänänen (Lotta Huitti) palaa takaisin kotikonnuilleen Kemijärvelle työskenneltyään aiemmin "Kilon poliisina" Espoossa. Meno, meininki sekä työskentelytavat ovat pohjoisessa hiukan erilaisia ja se aiheuttaa vähän haastetta "etelän likalle". (Tai "etelän pillulle", ihan miten haluatte...) Raunin äiti on muutamaa vuotta aiemmin hukkunut avantoon ja huhut liikkuvat kylillä yhä. Raunin isä Pekka (Kake Aunesneva) on hyvää vauhtia höperöitymässä mökissään ja siinä sivussa on sekaantunut hämäriin bisneksiinkin. Isän ja tyttären suhde on avainasemassa tarinan kannalta ja Pekka-isän suusta kuullaan mielestäni liikuttavimmat lauseet. Lisäksi sitten puidaan Raunin rakkausasioita, sillä kukkapuska kädessä häntä lähestytään useammastakin suunnasta. Itäviinabisneksiä selvitellään myös sekä kaupunginjohtaja Strömin (Rinna Paatso) luokkaretkellä kadonneen Sini-tyttären tapausta. Näissä kupletin juoni oli minulle sangen selvä, tosin tehtaanjohtaja Launiksen (Tommi Rantamäki) ja hänen vaimonsa (Pauliina Puurila) kuvioista olin ihan pihalla ja keskityin tuijottelemaan kaunista järvimaisemaa kun kerran siihen mahdollisuus oli.

Erkki, Rauni ja Aimo 

 Pidän kovasti Lotta Huitin tavasta replikoida selkeästi ja olla luontevasti hötkyilemättä tilanteessa kuin tilanteessa, ja tälläkään kertaa hän ei tuottanut pettymystä. Mahtavaa oli nähdä pitkästä aikaa Rinna Paatsoa tositoimissa (ja miten ihastuttavia vaatteita kaupunginjohtajalla olikaan!), tosin valitettavasti alkupuoliskolla hän vain joutui istuksimaan työpöytänsä ääressä sanomatta sanaakaan. Kake Aunesneva Pekka-isänä liikutti elämänmakuisilla tarinoillaan, poliisipäällikkö Junni (Jarmo Perälä) taas oli hupaisa viljellessään joka väliin englanninkielisiä lausahduksia tutuista poliisisarjoista ja kyllä vaan, Skandinavian komeimmalta urospoliisilta eli Peltoniemen Aimolta (Esa Latva-Äijö) olisin mielelläni ottanut kukkapuskan vastaan. Vähän jäi hämärän peittoon, että missä vaiheessa Rauni retkahti lääkäri Erkki Viherkoskeen (Jukka Pitkänen) oikein kunnolla. Leena Rousti teki lähtemättömän vaikutuksen kapakkaruusuna ja entäs sitten se No Man's Landin vakioporukka Lötjönen ja Muukkosen veljekset (Ari-Kyösti Seppo, Timo Allinniemi ja Mika Lepistö). Miesten karaokevedot tulivat niin sydämestä, että. Ja Lötjönen jättikokoisessa pyhäpuvussaan vielä piti niin liikuttavan puheenkin häissä.

Karaokeväkeä ja Aimo näemmä vapaalla 

 Ismo Alangon ehtymättömästä kynästä syntynyt tv-sarjan musiikki soi hienosti tämän tästä ja jotenkin siinä oli tietynlaista taikaa kun vahva musiikki pauhasi, katsomo pyörii, järvimaisema aukeaa ja tuuli käy järveltä päin naamaa. Jonkinsortin ytimessä ollaan siinä. Komeimman biisin vetäisee lopuksi sitten Timo Allinniemi, ja koko porukka yhtyy lauluun mukaan. Aurinko paistaa. Mieli on keveä. Visa-poro popsii jäkälää nautinnollisesti pureksien. Eläköön kesäteatteri!

Esityskuvat (c) Leena Klemelä

 (näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin Kesäteatterille kutsusta)

Isä ja tytär 

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Reinikainen / Tampereen Komediateatteri

Reinikainen / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 8.6. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Neil Hardwick ja Jussi Tuominen
Ohjaus ja dramatisointi Panu Raipia
Apulaisohjaaja Aimo Räsänen
Lavastus Maarit Kalmakurki
Pukusuunnittelu Kaisa Loponen
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Jere Riihinen ja Janne Pärnänen

Rooleissa : Risto Korhonen, Esko Roine, Aimo Räsänen, Jere Riihinen, Janne Kallioniemi, Aku Sajakorpi, Mika Honkanen, Miia Selin, Marjut Sariola/Soili Markkanen, Jyrki Mänttäri, Janne Suoniemi ja Annikaisa Pietilä

Parakalo!

 Kyllä nyt nostalgiakäyrä on huipussaan Tampereen Komediateatterissa. Viime kesänä nähtiin legendaarinen Tankki täyteen kera parin vielä legendaarisemman alkuperäisen näyttelijän. Risto Korhonen ratkoi kiperiä rikoksia ja kertoi nudistileirivitsin Reinikaisen hahmossa jo vuosi sitten, joten jatketaan samalla hyväksihavaitulla linjalla. Vaikka osaankin Tankki täyteen-replat ulkoa, pelkkä Reinikainen ei saanut minua aikoinaan ihan niin kovaa liimautumaan televisiovastaanottimen ääreen. Toki muistan hyvinkin Viinikan vilauttajan ja sen, kun saunailtaan osallistunut nakujoukko jäi hissiin jumiin kera Ritva Valkaman. Kansa tuijotti mustaa ruutua kotona vaikka kuinka ja kauan.

 Teatterissa tuo hissikohtaus olisi kyllä mahdotonta toteuttaa... No mutta juu, Artturi Sakari Reinikainen (Risto Korhonen) on pistetty maaseudun rauhasta niin maan perusteellisesti Tampereen kiihkeään sykkeeseen hommiin ja mieshän joutuu heti kättelyssä putkaan uudessa työpaikassaan, kirjaimellisesti. Polliiseilla hommia piisaa : pitää ratkoa tietovisaa ja arvuutella juoppojen taskuista löytyvien esineiden alkuperää (vähän muuten tuntui siltä, että tuo esine saattaa joka kerta olla eri?). Ihan oma lukunsa on sitten ylikomisario Rautakallio (jo alkuperäisessäkin sarjassa ollut Esko Roine), joka keksii kyllä tekemistä itselleen mm. kädenvääntökisan myötä. Olen nähnyt miehen, joka varjonyrkkeili itsensä kanssa, mutta kädenvääntö olikin ihan uutta!

Rautakallio työn touhussa 

 Juoppojen kanssa asiointia piisaa ja pääsevätpä polliisit mökkimurtosarjaakin selvittelemään. Mitenköhän muuten mahtaa aueta nuoremmalle katsojajoukolle kohtaus, jossa imitoidaan entisaikojen poliitikkojen äänillä? Reinikaisella tarinoita riittää joo joo ja tarinoita riittää ja itseäni huvitti etenkin jutut erinäisistä sukulaissuhteista sekä painimishommista. Hienosti tuotiin miehen vakavempaakin puolta esiin, kun nousi huoli iäkkäästä äidistä. Korhonen kyllä osaa naurattaa ja liikuttaa, se on ihan oma taitonsa.

 En tiedä mikä minua oikein tällä hetkellä riivaa, kun on vähän sellainen tunne, että mikään ei oikein iske! Toki kosteassa säässäkin on se haitta, että on vaikeaa saada syttymään... Alkupuoliskolla nimittäin olin sellaisissa aatoksissa, että hohhoijaa ja tämä kaikki on jo kertaalleen nähty (niin kuin olikin vuosikausia sitten, mutta ymmärtänette pointin), hupaisaa ja ammattitaitoista kyllä, mutta jotain tästä uupuu. Väliaika koitti ja sen jälkeen piristyin huomattavasti, perinteisin konstein. Ei tarvittu kuin kreikkalainen vauhdikasliikkeinen tarjoilija (Jyrki Mänttäri) ja se, että lähes kaikilla pettää lavalla pokka. Etenkin nuorempi konstaapeli Ek (Janne Kallioniemi) sai outoja yskänkohtauksentapaisia siellä sun täällä ja sekös on aina huvittavaa huomata, että nyt ollaan reunalla. Parakalo vaan ja Reinikaisen ja Ailin (Miia Selin) semiromanttinen kohtaus meni täysin pieleen. Lisämaustetta tarjosi Ailin poistumiskommentti "Minä lähden nyt, koittakaapa te saada kohtaus loppuun asti!"

Tenu ja polliisit 

 Olihan se myös sykähdyttävää katsella krapuloissaan tärisevää Mäyrästä (Mika Honkanen), kun isänsä nähtiin samaisessa roolissa housut nilkoissa tv-sarjassa. Mutta jos minulta kysytään, niin kyllä tämän(kin) shown varastaa ylikomisario Rautakallio ylhäisessä yksinäisyydessään huoneessaan touhuilemassa. Aivan käsittämätön pokka Esko Roineella! Olen sen kaiketi ennenkin maininnut, mutta Roine on ehdottomasti Suomen oma Leslie Nielsen. Että voi ihan pokerinaamalla hölöttää täysin päättömiä ja muut ympärillä putoilevat, kuten esim. Aimo Räsänen Hautamäen roolissa.

 Nostalgiapläjäyksenhän tämä tarjosi kyllä, sitähän sieltä hakemaan meninkin joten miksi nurista. Ensi kesänähän Komediateatterissa nähdään sitten lisää samaa tavaraa : Kaasua, komisario Palmu! Nimiroolissa kukas muu kuin Esko Roine. Tässä vaiheessa herkuttelen ajatuksella, että otsatukkavesikampauksen kanssa keikaroiva kuvataiteilija voisi olla vaikka eräskin Korhonen. Kuka sitten saa kunnian tehdä Risto Mäkelän roolihahmon? Olen nimittäin ensikatsomisesta lähtien tuntenut sen tyypin vuoksi syvää inhoa Mäkelää kohtaan ja tässä olisi nyt jollekin näytön paikka.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Mökkinaapurit / LauKes

Mökkinaapurit / Lahden Uusi Kesäteatteri, Messilän Markkinaravintola

Ensi-ilta 11.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Outi Keskevaari
Ohjaus Paavo Honkimäki
Kapellimestari Asko Turkia
Lavastus ja tarpeisto Sari Paljakka
Puvustus Riia Lampinen
Valosuunnittelu Mikko Skyttä
Äänisuunnittelu Tommi Raitala

Rooleissa : Joel Mäkinen, Peter Nyberg, Linda Hämäläinen, Anni Kajos ja Maruska Verona

Orkesteri : Sirkku Hilanko, Asko Turkia ja Niklas Hagmark

 On tuntunut vähän siltä, että kesää ei tule ellei Paavo Honkimäki kerro minulle, missä vessat sijaitsevat. Näin on tapahtunut jo monena kesänä peräkkäin milloin Sappeella, milloin Jyväskylässä Teatteri Eurooppa Nelosen jutuissa. Ehdin jo hätääntyä kuultuani, että nyt Paavo on tarttunut ohjaajanpestiin Messilässä ja miten kesäperinteen nyt käy! Onneksi lippukassalle jonottaessani Paavo sattui kulkemaan ohi ja kertoi minulle vessojen sijainnin. Huh huh, kyllä läheltä liippasi tämä!


 Lasse Hiippa (Joel Mäkinen) on saanut nauttia mökkielämän rauhasta ypöyksin pitkään ja hartaasti, seuranaan liuta käkikelloja. Pahaksi onneksi viereiseen mökkiin tupsahtaa hermolomalle serkkupoika ja manageri Kristian Hiippa (Peter Nyberg) äitinsä Hellevin kanssa (Maruska Verona) ja Lassen rauha on mennyttä. Eipä siinä vielä mitään, mutta kun paikalle sipsuttaa lanteet keinuen vielä glamourtanssija-laulajatähtönen Barbi Puttonen (Linda Hämäläinen) ja paniikkihäiriöinen nouseva kyky Nelli Kaneli (Anni Kajos), on soppa valmis.

Barbi ja Nelli 

 Aikaisempina kesinä Messilässä on herkuteltu hääaiheisilla biiseillä ja viisuhiteillä, tänä vuonna saimme nauttia käännöshittien antimista ja niitähän riittää. Käsiohjelmaa selatessani taisin lausua ääneen "Voi ei!" kun silmiini osui parikin sellaista kipaletta, jotka olisin halunnut jo unohtaa. Kaikkia esityksessä mukana olevia kappaleita en ollut suomenkielisinä versioina aiemmin kuullut, mikä oli toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia. Nätisti ilmaistuna on todellinen harmi, ettei Tapani Kansa harrasta käännöksiä enemmäkin! 'The Power of Love' eli 'Rakkauden tosi' kun pitää sisällään ehkä legendaarisimman käännöslauseen 'haukka pois, kyyhky tilanteeseen' ja 'Reet Petite' rullaa iloisesti 'Hyppypepun' muodossa. Pelkkiä korniuksia ei kuitenkaan kuultu ja mukana on muutama todella upea käännös, jotka nousivat ihan uusiin sfääreihin taitavien vahvaäänisten laulajien ja sovitusten voimasta.

Lasse Hiippa 

Kristian Hiippa 

 Vähän harmillisesti tänä vuonna aloin kesken katselun pohtia, että onpas kökkö juoni. Ja sitten lähtee taas viulu soimaan ja kuka tahansa näistä laulamaan, ja olen jälleen ihan toisissa aatoksissa. Kylmät väreet kulkevat kehossa ja musiikki täyttää sielun ja koko tilan. On se ihmeellistä. Nyt valitut kappaleet toivat lisämaustetta henkilöiden historiaan ja persoonaan; esimerkkinä tanssitypy Barbin näyttävä pakaralleläimäytys ja 'Olen neitsyt / Like A Virgin'-alkuriffit, ja sitten aivan toinen ääni kellossa kun 'Tanssikeikka / Private Dancer' lähti soimaan.

 Lavastus oli ehtaa kesämökkimatskua : halkopinoa, riippumattoa, tikkataulua ja laiturilla vedettiin kuin catwalkilla ikään. Käkikelloista ehdoton erityismaininta!


 Piru vie, lauluvoimaa ja karismaa tässä porukassa on tänäkin vuonna yllin kyllin ja sitä osasin odottaakin. Jotenkin tuli vain sellainen olo, että kaikki oli ennalta-arvattavissa ja liian tuttua kuvioiltaan. No, samalla hyväksihavaitulla metodilla on esim. Valkeakoskellakin porskutettu monta vuotta... Yllättävä viiksityyppi onneksi tupsahti paikalle (Naapurin Alpon muodossa) ja käkikelloistakin paljastui uusia puolia, mutta noin muuten. "Tunnen jääneeni oven taa...kop kop koputan avatkaa..." Viihdyttävää kyllä, mutta jotain jäi uupumaan siitä että pystyisin kunnolla hehkuttamaan.

 'I Surrender" eli 'Ensi kertaa' jäi korvamadoksi, onneksi tuli muuten Maikkarin Retrohelmissä tämä biisi taannoin Markku Aron tulkitsemana hienona videona, jota ei muistanut edes tehneensä...

Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(näin esityksen kutsuvieraana)

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Jäniksen vuosi / KUT, Krapin Kesäteatteri

Jäniksen vuosi / KUT, Krapin Kesäteatteri

Ensi-ilta 3.6. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Milko Lehto
Dramatisointi Arto Paasilinnan romaanin pohjalta Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds
Lavastus ja puvustus Heini Maaranen
Dramaturgiamusiikin sävellys ja äänisuunnittelu Altti Uhlenius

Rooleissa : Juha Veijonen, Elina Varjomäki, Jari Hämäläinen, Johannes Korpijaakko, Anna-Leena Sipilä ja Seppo Halttunen

 Tunnustus heti alkuun : en ole koskaan nähnyt Jäniksen vuosi-elokuvaa, minulla on ainoastaan hajanainen muistikuva Antti Litjasta ja jäneksestä. Paasilinnan kirjoja tuli luettua kovastikin yhdessä vaiheessa, mutta teos ei ole tuttu kirjallisessakaan muodossa. Minulla siis ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mistä koko juttu kertoo! Olikin siis korkein aika menettää Jäniksen vuosi-neitsyys ja siihen tarjoutui tilaisuus Krapin Kesäteatterin idyllisissä maisemissa. Siellä sitä epämukavissa muovituoleissa jälleen istuttiin, helle ja hyttyset ei piinanneet sentään. Tumput kädessä, pilkkihaalarikin olisi varmasti ollut hyvä asuvaihtoehto. Onneksi itse esitys lämmitti mieltä hienolla tavalla!

Vatanen huilaamassa 

 Vatanen (Juha Veijonen) paahtaa hiki päässä duunissa aamusta iltaan ja mikään ei riitä. Pomo hengittää niskaan ja vaatii kovempia suorituksia, uni-ja mielialalääkkeitä on napsittava kaksin käsin ja vaimo napisee omiaan. Vatanen on kuin marionettinukke, näkymättömät langat ihan muiden käsissä. Kravatti putkella ja salkku kourassa mies painelee pitkin raitteja ja törmää vahingossa Jänikseen (Elina Varjomäki), joka satuttaa takajalkansa. Pitkäkorva on saatava eläinlääkärin tutkittavaksi, ja Kärkkäinen (Seppo Halttunen) osoittautuukin aikamoiseksi tapaukseksi. Reissullaan Vatanen ja Jänis törmäävät sitten monenkirjavaan porukkaan ja sekös kansaa naurattaa. "Kaikki muut ovat täällä hulluja, paitsi minä!" Rohkenen epäillä. Jossain vaiheessa olin jo vähän kyllästynyt siihen, että hassua peruukkia päähän ja murretta pöytään, niin johan naurattaa. No, kovin se tuntui taas meikäläiseen uppoavan ja etenkin Johannes Korpijaakon mehukkaat tyypit toimivat kärpäspaperin tavoin tällä kertaa, eli vetivät Teatterikärpästä kovasti puoleensa. Savoa viäntävän lungin poliisin matkaan olisin lähtenyt heti! Anna-Leena Sipilä peruukki vinossa heilumassa tuoppien kanssa, taisi olla peräti karaoke-emäntänä, huh huh... Seuralaiseeni suurimman vaikutuksen taisi tehdä Jari Hämäläinen useassakin roolissa paljaan yläkroppansa kanssa, minä taas haluan antaa vielä erikoismaininnan Uhraajalle (Seppo Halttunen) ja Vuoden Erikoisin Savukone-maininnan myös. Eipä ole moista viritystä ennen nähtykään.

Jäniksen vuoro laulaa karaokea 

 Vatanen päätyy leppoistamaan hektistä elämäänsä erämaakämppään kera Nietzscheä lukevan Jäniksen. Tekisi muuten itse kullekin hyvää istua elävän tulen ääressä kuksa vaan ei älypuhelin kädessä. Nollaus kestikin sitten hiukan kauemmin kuin oletin, ja loppukäänteissä hieman tipahdin kärryiltäkin. Ajatukseni taisivat olla jo lämpöisessä suihkussa ja teekupposessa, jotka suunnittelin tempaisevani heti kotiin päästyäni.

Korppi kuksa kädessään taustalla 

 En ole myöskään ihan varma, että mikä oli tarinan opetus loppupeleissä. Sekö, että pitäisi kuunnella sisäistä ääntään enemmän eikä mennä muiden pillin mukaan koko ajan? Vai sekö, että miten käy kun ihminen menettää suhteen luontoon ja kaikkeen elolliseen ympärillään, ja keskittyy vain työhön ja kaikenlaisiin teknisiin laitteisiin? Vai sekö, että tärkeät asiat tupsahtavat eteen yllättävissä tilanteissa ja yllättävissä muodoissa, kuten vaikkapa jäniksenä? Mahdollisuuksia tulkintoihin on monia, ja hyvä niin. Itse aamuvuoroon pyöräillessä tapaan matkani varrella pienessa puistossa usein yhden pitkäkorvan, tuskin lie sama koko ajan vai mistäs sen tietää. Mukava olo tulee pupusta aina, ja oikein tietyn mutkan jälkeen otuksen näkemistä osaa aina odottaa.

 Hektisen työpäivän jälkeen minulle pikaleppoistamisen ja päännollauksen tarjoaa aina teatteri, ja siksi minulta onkin ihan turha kysellä, että miksi ramppaan niin usein siellä sun täällä.

 Oli myös mukavaa nähdä Juha Veijonen livenä! Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että aviomieheni muistuttaa hämmästyttävän paljon Matti Onnismaata, mutta ei, kyllä hän muistuttaa vielä enemmän Juha Veijosta. Ja välillä myös Erkki Saarelaa, Bonoa ja Mickey Rourkea ennen plastiikkakirugiaa. Ja itsehän muistutan Ritva Valkaman, hobitin, Gimlin, Arja Korisevan ja kirsikkatomaatin yhdistelmää.

Esityskuvat (c) Sami Lamberg

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kutsusta Keski-Uudenmaan Teatteri!)

Ylihoitajalla on look kohdillaan... 

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Peppi Pitkätossu / Järvenpään Teatteri

Peppi Pitkätossu / Järvenpään Teatteri

Ensi-ilta 8.6. 2016, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Astrid Lindgrenin tarinoiden pohjalta dramatisoinut  Staffan Götestam
Suomennos Liisa Ryömä
Ohjaus Tuija Töyräs
Musiikki Jan Johansson
Pukusuunnittelu Kirsi Manninen
Lavastus Mikko Rantanen
Äänisuunnittelu Jussi Hongisto

Rooleissa : Vilma Kärkkäinen, Venla Kosonen, Markus Peltola, Aino Larvala, Ritva Moilanen, Päivi Käyhkö-Isomäki, Lassi Videnius, Ilpo Halonen, Anja Veck, Marja Parviala, Liana Raadik-Östring ja Karoliina Isomäki

 Minähän peräänkuulutin uusia mestoja kesäteatterireissuilleni ja heti alkoi tapahtua. Kuulin Huvikummun kutsun ja niin löysin itseni seuraneitoni kanssa Vanhankylän kartanon tiluksilta jonottamassa Peppi Pitkätossun ensi-iltaan. Harmitti, etten älynnyt tällä kertaa laittaa apinakuviollista taskumekkoani päälle (HKT:n Pepissä kirmailin muiden peppimekkoisten kanssa portaissa aika suvereenilla tavalla).

 Ennen esityksen alkua ehdin kateellisena ihastella lavastusta, joka suorastaan kutsui kiipeilemään ja keikkumaan eri tasoihin. Oi niitä lapsuusaikoja, kun meikäläinenkin vielä kiipeili puihin ja parvekkeelta toiselle tuosta noin. Nyt on niin kankeassa kunnossa, että hyvä kun jalka nousee vähän jyrkempään katsomoon!

Peppi Pitkätossu vauhdissa

 Asiaan. Saimme ensin tutustua Herra Tossavaiseen (se hän juuri on nimeltään Aino Larvala), joka oli varsin ilmeikäs ja eläväinen tapaus sekä Heppu Hevoseen (Ritva Moilanen), jonka olemuksesta tuli mieleeni Kansiksen Maaseudun tulevaisuuden ravuri Jarmo Asserdahl. Liekö sukua? Mihin lie pilkut hevoisesta kadonneet...? Siivouspuuhissa ilmeisesti. Sitten paikalle pelmahti varsinainen energiapakkaus itse Peppi (Vilma Kärkkäinen) kera kadehdittavan värikkään mekkonsa. Väkeä alkaa tupata Huvikummulle jatkuvalla syötöllä : ensin Tommi ja Annikka (Markus Peltola ja Venla Kosonen), sitten sössiaalivaristontäti rouva Ryppyliini Ryppynaama Ryöppyvaara (Päivi Käyhkö-Isomäki), sitten pari hölmöä varasta, pari vielä hölmömpää poliisia ja iso kolonna merirosvojakin. Tietysti tehdään täsmäiskut myös sirkukseen, jossa nöyryytetään melkoisen lihaksikasta voimamiestä ja kouluun kiertotaulun pariin (miten muuten 6 ja 6 voi tehdä 12, jos 7 ja 5 tekevät 12 myös? Onko meitä huijattu?), josta opettaja pikku hermolevolle. Tokihan höynäytetään myös rosmoja ja etenkin poliiseja, ja kukkahattutätien hienostelukesteillä käydään hyppimässä pöydillä ja aiheuttamassa muuten vaan pahennusta. Ihanan anarkistista meininkiä, jota on kiva katsella näin katsomosta käsin ja nauraa mukana. Tosielämässä vastaavaa kohellusta en kauaa katsoisi ilman, että silmät pullistuisi minullakin päästä ja höyry nousisi korvista. Saattaisin jopa uhata huostaamisella!

 Lapsikatsojia oli mielettömän paljon katsomossa ja heille koko esitys on melkoista herkkua. Saa kikattaa ja hurrata ja huudella Pepille ja hassuille kohkaajille. Eläväinen meininki oli kyllä yleisön joukossa ja spontaaneita huutoja kuului sieltä täältä, silkkaa ihanaa riemusta nauramista ja "Hyvä Peppi!"-kannustusta. Pieni varoituksen sana lienee paikallaan, sillä itselleni tuli palava halu pomppia kengät jalassa sängyllä ja viritellä liukumäki jostain suoraan sänkyyn, ripustaa tuoli keinuksi, lyödä naama kakun kermavaahdon sekaan ja pistää hösseliksi koko aikuisuus. Sain hillittyä kotona itseni pahimmilta ylilyönneiltä, mutta entä piltit pienoiset, jotka energisestä esityksestä virtaa ja uusia ideoita täynnä kotiutuivat?

Kahvikutsusekoilua 

 Hauskoina yksityiskohtina jäivät mieleeni Herra Tossavaisen riemu lahjasitruunasta (verrattavissa erääseen Alfrediin ja pesusienenhypistelyyn), Kapteeni Pitkätossun flirttaava katse kohti rva Ryöppyvaaraa, poliisien kottikärryt ja jännitys siitä, lähteekö tuulen mukana lavastekukkaset lentoon. Mieleeni syöpyi myös lausahdus, että ensin pitää lähteä, jotta voi palata takaisin. Nerokasta!

 Väliaika oli yllättävän pitkä (30min) ja siinä ajassa olisi ehtinyt tutustua hienoon miljööseen paremminkin ja mennä kuulemma myös hevosajelulle. Me jämähdimme kuitenkin kartanoravintolan sisätiloihin nauttimaan herkuista ja höpöttelemään, miljööntutkailu jäi nyt seuraavaan kertaan.

 Suosittelen kaikille lapsille ja lapsenmielisille, oivallista kesäviihdettä hienolla paikalla! Lisäinfoa tämän linkin kautta.

Esityskuvat (c) Sami Lamberg

(näin esityksen kutsuvieraana, kiitos ensi-iltakutsusta Järvenpään Teatteri!)


maanantai 6. kesäkuuta 2016

Risto Räppääjä ja Sevillan saituri / Tampereen Komediateatteri

Risto Räppääjä ja Sevillan saituri / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 10.5. 2016, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tiina Nopola ja Sinikka Nopola
Ohjaus Rauli Jokelin
Lavastus Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Kaisa Loponen
Valosuunnittelu Janne Pärnänen
Äänisuunnittelu Antti Hyvönen
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Johanna Vänttinen
Tuotanto Suomen Teatteriopisto

Rooleissa : Arvo Jean-Michael Saarinen, Maria Halinen, Teemu Alanen, Pekka Louhimo, Henry Pöyhiä, Linda Silvonen ja Miia Räikkönen

 Viime vuonna löysin itseni pakahduttavan hellepäivän kunniaksi Ihmemaa Ozista Tampereen Komediateatterin sisätiloista, ja sama meininki näytti jatkuvan edelleen. Paras paikka paeta hellettä ja viettää vapaapäivää on mennä päivänäytökseen pönöttämään kera muutamankin koululuokan, tosin vahtimestari ehti minulta ensin kysymään, että "Tulitko ryhmän kanssa?". Tällä(kin) kertaa olin itse oma ryhmäni ja nappasin eturivin paikan. Ai että oli hienoa, kun joku tenavista keksi että tuoli vinkuu mukavasti kun siinä keikkuu edestakaisin, ja pian kuului iloinen vinkuna sieltä ja täältä. Ei tuntunut missään, hetkeä aiemmin kun olin saanut töistä viestin että äkillisen sairastapauksen vuoksi minua tarvittaisiin siellä aika nopeasti. Noh, ei pidetä kiirettä vaan katsotaan tämä seikkailu ensin... ja vaivihkaa kävin Vapriikin Hurriganes-näyttelyssäkin ennen kuin yllättävä iltavuoro kutsui.

 Risto Räppääjä ei ole minulle mikään kovin tuttu hahmo. Kummityttöni kera olen käynyt kerran elokuvissa katsomassa juurikin tätä Sevillan saituria ja Hämeenlinnan Miniteatterissa parikin juttua. Minähän muuten luulin, että nimensä mukaisesti Risto räppäisi koko ajan ja pettymys olikin suuri. Ihmettelin joskus myös sitä, että miksi Rauha-täti ei räppää, vaikka on sama sukunimi? Eikä Elvikään! Kertokaa viisaammat, jotta saan selvyyden tähän mysteeriin.

Risto ja Nelli (c) Peero Lakanen

 Kaukana Sevillassa entinen oopperatähti, nykyinen saituri Ernesti Ohranen (Pekka Louhimo) luulee olevansa parantumattomasti sairas ja ainoa perijä olisi Risto Räppääjä (Arvo Jean-Michael Saarinen). Ernesti ja hämärähemmomainen hovimestarinsa Arnold Rätvänä (Teemu Alanen) lähtevät sitten Suomeen tsekkaamaan, olisiko Ristosta perijäksi. Kun Rauha (Linda Silvonen) ja Elvi (Miia Räikkönen) kuulevat perintöhommista, alkavat he oitis kouluttaa Ristosta salonkikelpoista ja opettavat oikeita puheenaiheita sekä asu pitää tietysti myös muuttaa edustuskuntoon. Ristoa ei oikein tämä idea nappaa, hän kun mieluiten hengailisi Nelli Nuudelipään (Maria Halinen) kanssa ja haaveksii samalla hienosta rumpusetistä. Sitten on tietysti naapurin Lennart (Henry Pöyhiä), joka on pihkassa Rauhaan ja järkyttyy pahoin, koskapa perijä sukulaisineen muuttaisi tietysti parempaan lukaaliin.

 Kuten arvata saattaa, kohkaukseksihan homma menee ja Riston visiitti Ernestin kartanoon ei suju ihan mutkitta. Luvassa on menoa ja melskettä, vehkeilyä, kummittelua, kommelluksia, vähän räppäystäkin, liekein varustetulla rollaattorilla ajelua by Lennart, salakäytäviä ja mysteerihuoneita. Takuuvarmaa viihdettä siis lapsille ja lapsenmielisille! Nuorempi osasto tuntui innostuvan eniten kaikenlaisesta kohelluksesta ja takaa-ajokohtauksista (toimii aina!) sekä selvästä hölmöilystä, mikäs siinä. Teatterikärpäsen silmää taas viehätti eniten tietysti itse Risto (eli siis Arvo Jean-Michael Saarinen, jonka näin edelliskerran vähän toisenlaisessa menossa Valkeakosken huimassa Greasessa) sekä varsin mainioksi tyypittelijäksi jo aiemminkin huomioitu Pekka Louhimo sekä erityisen luihumainen ja ilmeikäs Teemu Alanen. Lavastus oli myös oikein hieno ja muuntautui moneksi. Meno oli aika jännääkin mielestäni paikoitellen, mutta siitä huolimatta kukaan ei itkenyt katsomossa eikä halunnut lähteä kesken kaiken pois. Höh. Ehkä jännyys oli vain minun päässäni, todelliset Risto Räppääjä-tietäjät eivät näemmä vähästä hätkähdä.

Arnold, Risto ja Ernesti (c) Peero Lakanen

 Esityksen jälkeen oli jollekin luokalle järkätty vielä juttelutilaisuus näyttelijöiden kanssa, siinä vaiheessa minä liukenin paikalta, yllätyin jumalattomasta kaatosateesta ja löysin hetken kuluttua sisäisen Cisseni Vapriikissa.

 Ehdottomasti suosittelen kesäistä retkeä Tampereelle koko perheen voimin! Ensin vähän räppäystä Komediateatterilla ja siitä Vapriikkiin, jossa on paljon mielenkiintoista katsottavaa ihan kaikenikäisille. Tai ensin Vapriikkiin ja sitten Komediateatterille, miten haluatte. Lähekkäin ovat kuitenkin.

 "Elämä ei ole hassumpaa" jäi soimaan päässä!

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Haluatko työntekijäksi? / Tuulimylly Teatteri

Haluatko työntekijäksi? / Tuulimylly Teatteri

Ensi-ilta 31.5. 2016 Hämeenlinnan Taidekasarmilla, kesto noin 50min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Antti Kemppainen ja Harri Neuvonen
Ohjaus Antti Kemppainen
Lavastuksen suunnittelu Hannu Räisä
Lavastuksen toteutus Hannu Räisä, Maria Filppula, Leena Kursu, Juha Viitanen, Jordanka Paabut ja Irene Numminen
Äänet ja musiikit Harri Neuvonen
Valot Hannu Räisä

Rooleissa : Harri Neuvonen, Jari Vento, Piio Averto, Hannu Lipponen, Heidi Wiberg ja Markus Lehtinen

 Monellakin herää varmasti kysymys, että mikä ihme on Tuulimylly Teatteri? Minäpä kerron. Tuulimylly Teatteri on hämeenlinnalaisille työttömille suunnattua ohjattua toimintaa, jonka rahoittajana toimii Hämeenlinnan Kaupunki. Teatterin toiminta alkoi tammikuussa 2015 näytelmä-ja lavastusryhmällä, ja toiminnan lähtökohtana on ollut kehittää teatterin keinoin työttömien ilmaisuvalmiutta ja itseluottamusta sekä tuoda uutta hyödyllistä toimintaa arkeen. Antti Kemppaisen ja Hannu Räisän ohjaamien erilaisten harjoitusten jälkeen toteutui teatterin ensimmäinen näytelmä "Syytetty, Työtön - Tarinoita Absurdistanissa" kesäkuussa 2015. Näytelmästä saatu palaute ja ihan konkreettinen hyötykin yllättivät kaikki positiivisella tavalla, ja toimintaa päätettiin jatkaa myös vuonna 2016. Teatterin tavoitteena on nyt vakiinnuttaa paikkansa niin yhtenä palveluna kuin kuntouttavana toimintanakin Hämeenlinnan alueella.

 'Haluatko työntekijäksi?' on ajankohtainen satiiri työn hakemisesta ja näytelmä sijoittuu tv-studioon. Satunnaisotannalla on kilpailuun valikoitunut kolme työtöntä kisaamaan siitä, kuka pääsee työhaastatteluun asti ja saa sitä kautta himoitun työpaikan ja arvostetumman statuksen noin kansalaisenakin. Kisaajat Asta Elala (Heidi Wiberg), Heikki Tules (Hannu Lipponen) sekä Jussi Pasko (Markus Lehtinen) ovat täysin eri lähtökohdista kisaan päässeet/joutuneet ja välillä tarvitaan oikean ajoituksen lisäksi silkkaa tuuriakin, jos mielii päästä asioimaan esim. TE-toimistossa.

(c) Antti Kemppainen

 Koko esityshän pärähti käyntiin varsin liukaslanteisella juontajalla Harrilla (Harri Neuvonen), jonka sukkelat kommentit menivät osittain minulta vähän ohikin. No, niin ne tuppaa muutenkin menemään joten ei mitään uutta sen suhteen. Yleisö antoi kyllä kiitettävällä tahdilla väliaplodeita, ihan ilman studio-ohjaajaakin. Paikalle vielä kisan vakiovieraat Nalle Wahlroos (Jari Vento) ja Kaarina Hasardi (Piio Averto) sekä itse kilpailijat, ja melkoinen ralli alkoikin. Kisan osioissa mm. ravattiin luukulta toiselle hakemassa rikosrekisteriotetta sekä lomaketta luottotiedoista. Vuoronumerosysteemi TE-toimistossa ei ollut ihan reilu ja koneetkin kaatuilivat, jos ja kun sattui pääsemään odotusaulaa pidemmälle. Joka paikassa vastaan tuntui tulevan Nalle Wahlroos, halusi tai ei.

 Meitä on moneen junaan ja joukossamme on kyllä niitäkin, jotka vieroksuvat työntekoa ja mieluummin nauttivat kaikenlaisista sosiaalietuuksista kattoon syljeskellen. Mutta että työtönkö on heti välittömästi arvoton luuseri, josta ei ole yhtikäs mihinkään ja jota on lupa kohdella ihan miten vain ja juoksuttaa turhaan luukulta toiselle hakemassa paperia jos jonkinlaista, ja kaikki tulee bumerangina takaisin? Ehei, tämä näytelmä osoittaa sen, miten naurettavasta kilpajuoksusta on kyse ja toivonkin, että asioista vastaavat kävisivät näytelmää katsomassa tai ainakin Tuulimylly Teatterin toimintaan tutustumassa. Minulle porukasta muodostui sellainen kuva, että "Hei, me osataan ja pystytään halutessamme ihan mihin vaan eikä meitä niin vaan nujerreta!"

Kahvihetki menossa johtokunnassa (c) Antti Kemppainen

 Yt-uutisia tipahtelee päivittäin, ja irtisanomisilmoitus voi napsahtaa ihan kenen tahansa kouraan varoittamatta. Itse olen ollut saman työnantajan palveluksessa yhteensä 30 vuotta ja niin vain yt-peikko istuu minunkin olkapäälläni tällä hetkellä ja huutelee korvaani kaikenlaista, vaikkei vielä ole syytä edes. Päivä kerrallaan mennään...

 Haluan kyllä nostaa Tuulimylly Teatterille hattua ja todeta, että rohkeita, hienoja ihmisiä olette! Ei muuta kuin eteen päin ja kohti uusia haasteita ja näytelmäproggiksia!