sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinnan Hyvän Omantunnon Linnake

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Koreografi Kirsi Karlenius
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Mimosa Kuusimäki
Ohjaajan assistentti Hanna Espo
Laulunopettaja Jussi Tuurna

Veljekset : Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero)

Muissa rooleissa : Mikko Hänninen, Jari Nissinen, Konsta Mäkelä, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Alvari Stenbäck, Julius Martikainen, Peter Nyberg, Arto Muukka ja Lasse Viitamäki

Tästä mallia Suomi100-juhlintaan!

 Suomen 100v-juhlinnat ja ns. klassikot. Toistaiseksi on nähty niin Tuntematon sotilas kuin Niskavuoren nuori emäntäkin, tiettävästi olisi meikälikalla vielä luvassa toinenkin tuntematon sotilas (Nightwishin musiikilla ryyditettynä!) sekä Täällä Pohjantähden alla. Silmiini on osunut ainakin neljät eri veljeskatraat ja kaikki omalla tavallaan pirun kiinnostavia - kolme niistä olisi nähtävissä vain kesällä ja niin lyhyen ajan sisällä en minäkään kykene sentään katsomaan samaa tekstiä useampana versiona. Pientä karsintaa oli siis suoritettava, ja logistiikkasyistä ikäväkseni jouduin tässä vaiheessa jo sanomaan ei Ypäjän Musiikkiteatterin veljeksille.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olen ehtinyt jo vähän haukottelemaankin ohjelmistovalintojen edessä. Seitsemän veljestä, taas! Eikö nyt mitään muuta... Tarkempi muistelo olikin paikallaan, sillä en minä nyt sitten niin montaa kertaa ole loppujenlopuksi veljeksiä nähnytkään (kolme kertaa) - tuoreimpana Naantalissa kesällä 2010 nähty versio, joka toteutettiin neljän näyttelijän voimin. Toisaalta, tietyt teokset ovat syystäkin klassikkomaineensa veroisia ja mielestäni kestävät kyllä tulla tämän tästä uudelleenpäivitetyiksi, vaikka ennakkoon tuntuisikin siltä, että saisi silmät täyteen pölyä. Samalla voi juhlistaa jotain muutakin merkkipaalua, kuten Ryhmäteatterin tapauksessa 50v-synttäreitä.

 Olen useasti manannut sitä, etten vuonna 2002 älynnyt mennä Lahden Kaupunginteatterin Seitsemää veljestä katsomaan. Mahdollisuus olisi ollut, mutta ei. Tyhmä mikä tyhmä. Kari Heiskasen ohjaus ja liuta näyttelijöitä, joista 1/7 oli minulle ennestään tuttu ja hänkin vain nimensä puolesta. "Enhän mä edes tiedä keitä noi loput jätkät on!" Voi Talle, Talle... ei näin! Nyt, 15 vuotta myöhemmin, minulle tarjoutui tilaisuus korjata edellisen elämäni virheet ja ottaa avosylin vastaan uusi sukupolvi veljeksiä. Kari Heiskasen ohjaus, peräti 4/7 "tuttua" veljestä ja lavalla muutama muukin hyväksihavaittu tapaus.

 Pari viikkoa sitten istuin muutaman tunnin seuraamassa Suomenlinnan veljesten harjoituksia ja vaikka näkeminen pintaraapaisuksi jäikin, olin erittäin vakuuttunut siitä, että tulossa on melkoista herkkua. Myöhemmin olisi enää kyse siitä, miten paljon lopulta kokonaisuuteen tykästyisin (veljesten edessä kun olin jo lähes polvillani). Mikä porukka! Harjoituksissa olin viikkoa ennen ensi-iltaa, esityksessä viikko ensi-illan jälkeen, ennen pienoista juhannustaukoa. Menimme Suomenlinnaan hyvissä ajoin aiemmin päivällä, ja samaa toki suosittelen muillekin. Kävimme tutustumassa hurmaavaan Lelumuseoon sekä istuimme tovin Panimoravintolassa lammasmakkaroista ja lohikeitosta nauttien.

 Itse linnakkeen sisällähän on kylmänkosteaa, joten kannattaa varata mukaan lämmintä vaatetta. Katsomon penkeillä oli valmiiksi vilttejä, joita aseteltiin sitten ylle ja alle. Esityksen alkuun oli alle 10min, ja kyllä tuntui aika matelevan! Oli varsin malttamaton olo, sellainen "aijai kohta mennään"-tyylinen, jonka lomassa vielä hierotaan käsiä innokkaasti yhteen. Se kävi myös alkulämmittelystä. Itse esitys pyörähti käyntiin siten, että Timo (Mikko Virtanen) marssi lavalle ja näytti, miten kävisi puhelimelle, jos sellainen pärähtäisi jossain soimaan... Eipä muuten soineet puhelimet katsomossa tämän vedon jälkeen!

 Ja sitten tosiaankin mentiin! Reilu kolmituntinen vierähti kuin varkain, ja tarjosi juuri sopivassa suhteessa päivitetyn klassikon. Sain enemmän mitä uskalsin toivoa. Tässä muutamia huomioitani...

 Ensimmäistä kertaa kiinnitin kunnolla huomiota Kiven kauniiseen kieleen ja moninaisiin tapoihin lausua sitä. Mannaa korvilleni tarjosi etenkin Juhani, sillä mielestäni Santtu Karvosella on hyvin persoonallinen tapa "makustella" sanoilla, en osaa edes selittää tätä. Se pitää itse kokea. Mieleeni olivat myös kujeileva Eero (Elias Keränen) sekä "järjen ääni", vakuuttava Aapo (Eino Heiskanen). Vakuuttavuus tosin petti siinä vaiheessa, kun piti toimia puhemiehenä Venlan (Pihla Pohjolainen) kosinta-asiassa useammankin velipojan ja myös itsensä puolesta. Pakit tuli niin että heilahti. Kiven tekstin joukkoon oli ujutettu sinne tänne pientä extraa, joka ei häirinnyt ainakaan minua lainkaan. Tokihan Toukolan pojat voivat laulaa Dire Straitsia (ruotsiksi!), toki Eero voi napakasti todeta lukemisen olevan "vittu miten helppoa" ja myös slangia voi sama heppu vääntää reteästi kaupunkireissusta palatessa, vaikka Helsingin sijaan olisi käyty Hämeenlinnassa. Takuulla tekstin seassa oli muitakin jippoja, joista osa meni suloisesti ohi.

Ei ole Aapolla helppoa puhemiehenä...

 Vaalea lavastus itsessään ei mitään ihmeitä tarjonnut, mutta eri tilanteiden myötä se kyllä osoitti toimivuutensa ja porukan vauhdikkaassa käsittelyssä ( + ripaus mielikuvitusta ja teatterin taikaa) muuntui nopsasti niin saunaksi, Impivaaraksi, Jukolaksi, metsäksi kuin juhlapaikaksikin. Harjoituksissa havaitsin ohjaaja Heiskasen painottavan liikettä ja dynaamisuutta ja sitä kyllä nähtiin yllinkyllin, hyvänä esimerkkinä vaikkapa joulunviettokohtaus, jossa meinasi tulla katsojallekin hiki.

Suomenlinnan kesäteatteri tarjoaa harvinaista herkkua siinäkin mielessä, että vastapuolen katsomo on koko ajan nähtävissä, ja minusta on useinkin mielenkiintoista seurailla muiden katsojien ilmeitä ja reaktioita, jos se suinkin vain on mahdollista. Toki katseeni pysyi suurimmaksi osaksi lavan tapahtumissa, mutta silloin tällöin vilkuilin muuallekin. Kyllä sielläkin silmäkulmia pyyhittiin milloin mistäkin syystä ja ilmeet vaihtelivat hämmästyksestä ihastukseen.

 Musiikkipitoisestakin kokonaisuudesta pidin äärettömän paljon, ja aina joukosta nousee esiin muutama suosikkikohtaus. Tällä kertaa sisimpäni ripsi värähteli ja resonoi eniten siinä, kun nuorimmainen Eero sai hoitaakseen aapiskirjan opettamisen muille. Voi jestas mitä ilmeitä ja pidäteltyä kiukkua etenkin Juhanilla, kun "Ö muuttuu välillä A:ksi ja on täten ensimmäinen". Kevyttä kuittailua. Ja voi mitä iloa ja riemua, kun kirjaimet muuttuvat lauseiksi. Melkein jo luulin, että koko katsomo räjähtää ilmaan, kun Juhani viimein oppi lukemaan. Eihän siinä kunnolla uskaltanut edes hengittää, tunnelma oli samansorttinen kuin "Kuninkaan puhetta" katsoessa. Jännitti niin paljon toisen puolesta, että tuleeko tuosta nyt yhtikäs mitään - ja tulihan siitä! Enää puuttui, että yleisössäkin olisimme kaivaneet oluthaarikat esiin ja järjestäneet lukutaidon kunniaksi kunnon peijaiset painiotteluineen kaikkineen. Toinen lempparikohtaukseni oli nerokkaasti toteutettu Viertolan härkien piiritys, johon liittyen Laurikin (Miro Lopperi) avasi viimein sanaisen arkkunsa ja nousi sanoineen kirjaimellisesti ilmaan.

Karhujahdissa, Lauri etunenässä 

 Veljeksethän olivat yhdessä ja erikseen omanlaisiaan hahmoja, niin kuin pitääkin. Kuten aiemmin mainitsin, oli 4/7 minulle aiemmilta vuosilta tuttuja (Santtu, Eino, Mikko ja Tommi) ja pirun kiintoisaa ja mieluisaa oli nähdä heitäkin taas vähän toisenlaisessa roolissa. 3/7 (Elias, Miro ja Eero) näin lavalla ensimmäistä kertaa, ja totisesti toivon näkeväni kaikkia kolmea jatkossakin tositoimissa. Tämän kolmikon joukosta nousi koko veljespoppoon lempparihahmokseni kaikensorttisilla uhkakuvilla maalaillut ilmeikäs Simeoni (Eero Ojala), jolla pysyi hyvin kädessä tarvittaessa niin kampa, viinaputeli kuin taikinakin. (Kävi myös mielessä, että jos jossain vaiheessa Suomenlinnassa nähtäisiin uusi tuleminen Taru Sormusten Herrasta-spektaakkelista - jonka senkin 80-luvulla missasin - haluaisin ehdottomasti nähdä Elias Keräsen Frodona!)

 Vakuuttavasti hoitui niin lukkarit (Jari Nissinen), nimismiehet (Mikko Hänninen), Taula-Matit (Konsta Mäkelä) kuin Rajamäen rykmentitkin (Mäkelä ja Katariina Lantto) ja lisäksi Viertolan väki härkineen, Toukolan pojat sekä hameväki. Ja karhu! Laulu-ja tanssipuoli oli hyvin hallussa tällä porukalla, ja toki veljeksetkin pääsivät ajautumaan tanssin pyörteisiin ja balettiaskeleitakin otettiin.

Juhani ottaa haltuun Aapista 

 Aiemmin minulle on Seitsemästä veljeksestä tullut ensimmäisenä mieleeni pellavaiset asut, jatkuva mölinä, painiminen ja uhoaminen, lauma sonneja (monessakin mielessä), saunanpoltto ja kurranpeluu. Tämän veljeskaartin nähtyäni päällimmäisenä mielessäni on se, että kaiken hässäköinnin jälkeen on mahdollista kasvaa ihan kelpo kansalaisiksi ja rauhoittua. Mahdollisuus kasvuun kumpuaa sitkeydestä ja yhteisön hyväksynnästä. Linnakkeen uumenissa kauniin moniäänisenä kaikuva loppulaulu herkisti mieleni totaalisesti ja kruunasi illan. Olipa upea lopetus! Yllättäen teki mieli vetää vilttiä korviin ja uinahtaa niille sijoilleen, rauhoittunein mielin. Vaan paluulautta ei liiemmin odottele, joten se siitä.

 Pitkästä aikaa minulla heräsi hinku nähdä tämä uudestaan, näytelmien kohdalla niin ei ole usein tapahtunut. Hinku jos herää sielläkin suunnassa, tsekkaa esityspäivät vaikkapa tästä. Anteeksi vielä kiroilu, mutta olihan tämä nyt helvetin kova! Ryhmiksen keväinen Peer Gynt oli silkkaa herkkua kaltaiselleni teatterihörhölle, ja tämä jatkoi samaa linjaa.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

ps. Samalla reissulla jutusteluhaaviini tarttui Pihla Pohjolainen, jonka kiintoisa haastattelu luvassa lähiaikoina!

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jussi Kylätasku
Näytelmäksi kirjoittanut Matti Kuikkaniemi
Sovitus Perttu Pesä
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastaja Juha Mäkipää
Pukusuunnittelija Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari
Musiikki Kaj Chydenius
Tunnusmusiikki Antti Paranko
Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Ilkka Heiskanen, Ria Kataja, Mikko Töyssy, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen ja Saara Lehtonen

Orkesteri : Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Lauri Malin ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala

Tässäpä troikka! Kataja-Heiskanen-Kallioniemi 

 Kylläpä olimme osanneet valita sopivan päivän kesäteatterireissullemme Viikinsaareen! Sateista ei ollut tietoakaan ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kävellessämme parkkitalosta kohti Laukontoria tuli bongattua heti yhden paljulautan kannelta paljaat äijäpakarat grillaushommista, sen verran oli katsottava tarkemmin että ihan nakusillaanko oltiin. Grilliessu löytyi sentään, onneksi. Viikinsaareen oli lähtemässä kerralla peräti kaksi laivaa, sillä jono oli melkoinen ja esitys loppuunmyyty, mikä ilahduttaa mieltäni erityisesti. Teatterikärpäsenä on vallan hienoa nähdä hyväntuulista, kesämielistä kansaa jonottamassa teatteriin. No, kaikki eivät välttämättä olleet matkalla esitystä katsomaan, sillä kesäkeidas Viikinsaari tarjoaa kyllä monenlaista aktiviteettia muutenkin.

 Edestakainen laivamatkahan sisältyy teatterilipun hintaan, joten sen suhteen ei tarvitse stressata, ja laivoja lähtee Laukontorilta aina tasatunnein (ja saaresta puolelta takaisin). Meidän näytöksemme oli alkamassa klo 16 ja klo 15 istuimme sitten laivassa. Ai että, kyllä siinä oli kesäfiilis korkealla, kun samalla sai katsella kauniita rantamaisemia ja bongailla ihmisiä kesäpuuhissa niin rannoilta kuin vesiltäkin. Paljulautta pakaroineenkin tuli ohitettua, ja Pyynikin kesäteatteri "takaapäin". Ihan kuin ulkomailla olisi ollut, kotimaanmatkaillessakin sopii leikkiä turistia. "Tuolla näkyy Pyynikin näkötorni, kas tuolla siintää Pispala".

 Ennen esitystä tuli ostettua kahvilan puolelta juotavaa ja täytettyä vesipullo. Kovassa helteessä pitää huolehtia nestetasapainosta, etenkin kun lavalla olisi nähtävissä monensortin könsikästä, joiden karisman edessä saattaa herkimpiä katsojia muutenkin heikottaa ja polvet lyödä vatkulia.

Liuta bändikönsikkäitä 

 Reilu viikko sitten olin seuraamassa tämän proggiksen harjoituksia (tästä voi tsekata tarinan) ja vihjasin siinä salaisuudesta, jonka paljastaisin nähtyäni esityksen. Nyt siis voin kertoa, mitä harkoissa tapahtui. Esityksen alkua hiottiin toimivammaksi hiljalleen, jotain poistettiin ja jotain lisättiin, ja ykskaks kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Linnut laulavat, muuten on hiljaista. Lavan takaa estradille saapuu tarinan kertojahahmo, suomenhevonen Oskari (Ilkka Heiskanen). Olemus on hiukan kulahtanut ja elämää nähnyt, ja juuri siksi niin sympaattinen ja rakastettava. Oskari kuulostelee lintuja ja tunnelmia rauhassa (jos tämä olisi Disney-piirretty, editse lentäisi taatusti kaunis perhonen ja saattaisi laskeutua Oskarin turvan päälle lepuuttamaan siipiään), ei ole kiire mihinkään. Hiljalleen pieni kaupunki, Käpymäki asukkaineen, alkaa heräillä uuteen päivään. Tunnusmusiikki alkaa soida kuin varkain. Ykskaks huomaan olevani jotensakin herkässä mielentilassa, nyt ollaan äärimmäisen hienon tunnelman keskiössä. Kyllä, minua alkoi tuosta noin itkettää ihan älyttömästi. Toivoin, ettei kukaan lavaltakäsin vain huomaisi ja samalla toivoin, että kunpa huomaisikin. Tietäisivät, että ovat harjoituksissa oikeilla jäljillä kun meikäläinen jo kyynelehtii, vaikkei ensimmäistäkään repliikkiä oltu lausuttu vielä...

 Varsinaisessa esityksessä en samaan tunnelmaan päässyt, sillä jossain takanani höpötti joku pariskunta ja rikkoi lumouksen. Tästä jaksan aina marista. Esitys ei ala siitä kun ensimmäinen repliikki lausutaan, muistakaa nyt jo vähitellen! Oskari-humma alkaa esitellä kaupungin asukkaita. On ompelija Milla (Ria Kataja), kauppias Kake (Jarkko Tiainen) kera vaimonsa Annan (Birgitta Putkonen) sekä hiukan viinaanmeneväinen maalari Renlund (Mikko Töyssy) kera tyttärensä Marin (Saara Lehtonen). Lisäksi nähdään kaupunginjohtaja Rautavuori (Töyssy), estoton poliisi Pirkko (Lehtonen) sekä statukseltaan mystiseksi jäänyt Reino (Tiainen), joka suunnitteli täydellistä murhaa kirjan muodossa. Idylliä kerrakseen.

Kake ja Anna

Renlundin isä ja tytär

 Sitten paikalle saapuu paluumuuttaja ja pastori Aimo Niemi (Janne Kallioniemi), jonka olisi määrä harjoittaa paikkakunnalla parisuhdeneuvontaakin. Aimo haluaa olla kaikkien kanssa kaveri ja välilöissä, ja tämä tietysti aiheuttaa monensortin omituisia tilanteita ja väärinkäsityksiä. Vähän oman elämänsä Mr Bean on hän. Lempikin roihuaa tulisena suunnassa jos toisessakin, ja välissä kaupunginjohtaja yrittää vehkeillä vilunkihankkeilla Käpymäkeä maailmankartalle. Onnistuuko hanke? Kuka saa kenet? Mitä tästä kaikesta Oskari tuumaa?

 Väärinkäsitysten ja pienoisen yhteiskuntakritiikin aallokossa yrittää Aimo pysytellä pinnalla kykyjensä mukaan. Janne Kallioniemen lempeän katseen alla saattaisin minäkin intoutua parisuhdeneuvoja hakemaan tai jaffaa juomaan. Varsin vakuuttava on perinteinen humalakohtaus, toistaiseksi vakuuttavin kesäteatterikännipresentaatio tähän mennessä! Tämän esityksen hauskuus ei onneksi jää kännäyksen tai ilman housuja pyllyilyn varaan, lempeää pilkettä silmäkulmasta löytyy etenkin niille, jotka malttavat seurata Oskarin pikku puuhasteluja sivummalla. Välillä intoutuu Oskarikin vähän vikuroimaan ja sivuhypyillä askeltamaan, ja kansa kehrää.

 Muutenkin yleisö oli lähtenyt matkaan oivallisella asenteella varustettuna, väliaplodeja piisasi ihan kaikille ja nauru helisi jatkuvasti. Ja ne biisit! Antti Paranko on sovittanut Kaj Chydeniuksen sävelistä hienoja herkkupaloja, ja bändihän on varsin iskukykyinen vaatetusta myöten. Aina yhtä tyylikästä! Illan komeimmat aplodit ansaitsi syystäkin Saara Lehtonen Nuoruustangon kera, siinä ollaan jotenkin tärkeän äärellä kun edessäni istunut iäkkäämpi pariskunta tarttuu hellästi toisiaan kädestä ja Saara laulaa "kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan". Kaikki saivat tilaisuuden esitellä laulutaitojaan vuorollaan, tyyli vähän vaihteli mutta laatu ei. Mieleeni oli kovasti Ilkka Heiskasen rouheasti vetäisemä Euroopan syrjäkylät eikä mielessä käynyt kertaakaan, että voiko hevonenkin muka laulaa! Tietysti voi! Loppulaulu Jos rakastat oli myös ihastuttava ja oli mukava lähteä odottelemaan paluulaivaa kappaletta makustellen ja miettiä, kenen kuvan piirtäisi piirtäisi hiekkaan.

Aimo ja Milla 

 Alussahan lauletaan, että "on tässä kaupungissa vaikeaa". Eipä muuten ole! Helppoa kuin heinänteko. Nyt menet tästä näin Viikinsaaren kesäteatterin kotisivuille ostamaan lippua ja sitten marssit Laukontorille ja astut laivaan. Jaa luvattiin vesisadetta? Sittenpähän luvattiin. Sen kesä kuivaa minkä kasteleekin, ja katsomohan on katettu. Mars mars.

 Kotiinpalattuani hokasin, että tämä oli tiettävästi 900. näkemäni teatteriesitys, sikälimikäli laskelmani pitävät paikkansa. Hieno etappi, tästä on hyvä jatkaa lievästi käsistälähtenyttä harrastustoimintaa!

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Ensi-ilta 16.6. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hella Wuolijoki
Musikaalisovitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Saaga Ensemble
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Koreografia Jenni Nikolajeff
Lavastussuunnittelu Liisa Ikonen
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Maria Pere, Olli Riipinen, Petra Karjalainen, Ronja Alatalo, Sari Havas, Puntti Valtonen, Elina Keinonen, Heidi Kirves, Anna Pukkila, Laura Hänninen, Jenni Nikolajeff, Henna Wallin, Annina Rubinstein, Teemu Koskinen, Anssi Valikainen, Miikka Wallin, Jani Rasimus ja Kake Aunesneva

Niskavuoren bändi : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Tomi Hyttinen, Tony Sikström, Riku Vartiainen/Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund/Nea-Maria Korpelainen

Loviisa ja Juhani 

 Ahkerasti kun teatterissa käy ja maku on aika laaja, ei ole pystynyt mitenkään välttymään Niskavuor(t)en näkemiseltä. Eiliseen mennessä laskeskelin nähneeni neljänlaista versiota Niskavuori-saagasta, ja kaikki onneksi hyvin erilaisia (tuoreimpana Paimion Kesäteatterin viimekesäinen huikean hieno Niskavuoren Heta). No, nyt tähän kohtaan voi vetää ruksin seinään ja todeta, että nyt on nähty ja koettu sitten Niskavuori-aiheinen musikaalikin.

 Ja millainen! Kotoa lähdettiin vauhdilla ja palattiin yhtä vauhdikkaasti, kun unohdin hupparini kotiin. Aurinko paisteli kotokulmilla, mutta koukattiin kaiken varalta hakemaan lämmintä mukaan. Sadevehkeet oli kassissa sentään. Puolivälissä matkaa alkoi kova sade, joka jatkui aina Pyynikille asti. Piru vieköön, näinkö tässä nyt sitten enskarissa näyttelijät joutuvat sateessa huhkimaan? Kuin yhteisestä toiveesta sadepilvet kuitenkin kaikkosivat sopivasti ennen h-hetkeä, ja sää suosikin koko esityksen ajan.

 Ja nyt jaarittelut sikseen ja itse esitykseen. Heti ensitöikseni kiinnitin huomioni jyhkeään ja värimaailmaltaan minua suunnattomasti viehättävään Niskavuoren pytinkiin - tummaa oranssia ja vihreää, ja väripilkkuina hehkuivat myös Loviisa (Maria Pere) sinisessä leningissään, syntisenpunaisessa hameessaan Malviina (Elina Keinonen) ja elosalaman lailla sinkoileva Kustaava (Ronja Alatalo) hehkuvassa keltaisessa mekossaan. Näitä naisia ei voinut olla huomaamatta, vaan siitäkin huolimatta katseeni nauliintui musta-asuiseen Niskavuoren Hetaan (Petra Karjalainen), joka toi mieleeni sekoituksen satujen Pahatar-hahmosta ja Kalevalan Louhesta. Kunnioitusta herättävä hahmo totisesti!

Heta valjastamassa joukkoja ja luonnonvoimia 

 Saaga Ensemblen musiikki soljui ja soi kuulaassa kesäillassa kauniisti - varsinkin kohtauksissa, joiden aikana katsomo lähti hiljalleen pyörimään ja taakse avautui näkymä Pyhäjärvelle (alkupuolella siellä nähtii paljulauttakin, mutta se ei menoa haitannut eikä tunnelmaa latistanut). Miika Muranen on mestari ohjaamaan joukkoja niin, että taustalla ei pönötellä. Siellä heilutaan hiljalleen musiikin tahdissa keinuen, pienikin liike riittää. Tämä sisälsi myös paljon helmojen heiluntaa ja liehuvia hiuksia, vauhdin tuntua muutenkin kuin juoksemalla tanner pöllyten. Pidin suunnattomasti myös siitä, että estradi otettiin varsin kokonaisvaltaisesti käyttöön ja kaukana polulla heilahtava punainen mekko suuntasi katseen juuri oikeaan suuntaan. Poluilla ja niitä reunustavien puiden alla sattui ja tapahtui kaikenlaista perin aistikasta.

 Ihan ehdottomaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Malviinan ja Juhanin (Mikko Nousiainen) salaiset hetket yllättäen nähnyt Loviisa katoaa ja häntä sitten koko muu porukka valjastetaan etsimään. Polulla kädet kohollaan laulava Heta oli niin täynnä alkukantaista voimaa, että olin jo hetken varma siitä, että tällä menolla ukkospilvet palaavat, takuulla jyrisee ja viereinen kallio halkeaa moneen osaan. Olipahan näky! Jotenkin tuntui, että kohta Pyhäjärvestä nousee joku pyörre ja pistää katsomon vinhasti sellaisille kierroksille, ettei ole Pyynikillä ennen sellaista kieputusta nähty. Tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin. On se Petra melkoinen nainen!

 Riipivää on rakkaus. Kulissit ovat näyttävästi kunnossa, mutta sisällä kiehuu ja kuohuu. Juhani ei malta pitää näppejään erossa Malviinasta - on vihittyä vaimoa ja vihkimätöntä. Yksi jos toinenkin katoaa metsikköön milloin sylissä lapsi, milloin ase. Simpsakoiden piikojen ja salskeiden renkien välinen estoton kisailu ja temmellys muuttuu loppua kohden rajummaksi, ja aikamoinen näky on naisjoukko selin katsomoon huutamassa alushamosissaan järvelle.


 Unohduin jossain vaiheessa tuijottelemaan sitä Niskavuoren pytinkiä. Sydänkuvioita hirret täynnä. Tyhjiä sydämiä ulkoseinät täynnä. Palapelinkaltaiset palat irrotettuna kauas toisistaan. Jännä ajatus. Katsokaapa niitä. Yhtäkään sydänkuviota ei talon sisällä näy. On toki komeaa uutta kalustoa ja peiliä, mutta jotain puuttuu.

 Paljosta pidin. Musiikista, lauluvoimasta, komeasta isännästä, vesielementistä, kaatuneesta ämpäristä omenoineen, vanhan emännän hienovaraisesti toteutetusta poismenosta. Siitä, miten Loviisa riisui sinisen mekon päältä ja pukeutui mustaan. Oli aika riisua yksi vaihe, tunnustaa tosiasiat ja lopettaa rakkauden perään ruikuttaminen, ottaa ns. ohjat käsiinsä ja keskittyä Niskavuoren vahvistamiseen yhdessä Juhanin kanssa.

Rengit ja piiat 

 Loppu jotensakin lässähti ja tunnelma muuttui täysin, vaikka eittämättä Puntti Valtonen piristi kovasti mieltäni kananpojankeltaisessa asukokonaisuudessaan herrassyötinkinä. Mutta silti. Juhlaväen saapuessa tunnelma meni jotenkin koomiseksi kaikkineen.

 Olipahan tämä kuitenkin varsin vaikuttava kokonaisuus! Klassikoita voi tehdä uusiksi näinkin (ja samalla se lupasi hyvää mitä tulee syksyn Viulunsoittaja katolla-musikaaliin Työviksessä, sen kun ohjaa Miika Muranen myös).

 Kyllä se Heta sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, näin loppukaneettina. Ja elosalama-Ronja.


Esityskuvat (c) Leena Klemelä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin kesäteatteri!)

torstai 15. kesäkuuta 2017

Fingerpori / Turun Kaupunginteatteri & Emma Teatteri

Fingerpori ja kuntaliitoksen uhka / Turun KT ja Emma Teatteri

Ensi-ilta 27.5. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pertti Jarla ja Petja Lähde
Ohjaus Pentti Kotkaniemi
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Alisha Davidow
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Petriina Suomela

Rooleissa : Pertti Sveholm, Linda Wiklund, Tom Petäjä, Miska Kaukonen sekä Arttu Aarnio, Maria Peltoniemi ja Riku Suvitie

Videolla : Juha-Pekka Mikkola, Stefan Karlsson, Linda Wiklund ja Mika Nuojua

 Fingerpori-sarjakuva on kuulunut vuosikaudet lemppareihini ja aika usein päivän ensimmäinen pitempi lause miehelleni on kuulunut "katsoitko jo päivän Fingerporin lehdestä". Suosikkistrippejäni on monta, jääkaapinovessa komeilee yksi, jossa sanotaan "mene ja esittele yleisölle Jormas". Top 3 -osastolla taitaa keikkua tällä hetkellä seuraavat aivoitukset : Väinämöinen soittaa kannelta, Jorma pullottaa alushousuissa sekä klassikoiden klassikko karkeat ja puolikarkeat vehnäjauhot. "Vatkaa sitä munaa, horo! - "Niin, saakeli!"

 Oli siis päivänselvää, että Fingerpori-reissu Naantaliin on suoritettava kesän aikana. Alkoi olla muutenkin jo pienoinen traditio se, että kesämökkeilyn yhteydessä Paraisilta suunnataan jossain vaiheessa auto kohti Naantalia ja Emma Teatteria - niin tänäkin vuonna. Ensi-illasta oli ehtinyt vierähtää parisen viikkoa ja pahimmat räntäsateet ja raekuurot taisivat olla takanapäin, ja me olimme onnistuneetkin valitsemaan kauniin, aurinkoisen päivän visiitillemme. Perinteitä kunnioittaen kävimme ennen esitystä kahvittelemassa Merisalin terassilla ja tarkistimme, että oliko Sauli Kultarannassa. Oli!

Heimo Vesa ja Rivo-Riitta (c) Otto-Ville Väätäinen

 En ole koskaan ajatellut, missä päin Suomea Fingerpori mahdollisesti fyysisesti sijaitsisi. Nyt sitä kuitenkin oltaisiin liittämässä kuntaliitoksen myötä Turkuun (kammottava ajatus jo itsessään, sittenhän sarjiksen sivulla alkaisi viilettää entistä friikeimpiä hahmoja!), ja tästäpä kaupunginjohtaja Aulis Homelius (Miska Kaukonen) ei juurikaan riemastu. Hän pestaa Heimo Vesan (Pertti Sveholm) kuvaamaan laadukasta matskua kaupungista ja sen ihmisistä, jotta herrat päättäjät ymmärtäisivät, että kaupunkia ei sovi liitellä yhtään mihinkään. Sormensa pelissä on myös Pahani Julmulla (Tom Petäjä), joka ujuttaa Heimolle salakuvaukseen soveltuvat lasit päähän. Näin saadaan autenttista matskua, kaikki kun tuntuvat muuten kuvatessa muuntautuvan täysin toisenlaisiksi, mitä oikeassa elämässä ovat.

 Tässä juoni lyhykäisyydessään ja täytyy todeta, että eipä sillä mitään kirjallisuuspalkintoa saisi, mutta näin kesäteatterihupailuun se kyllä soveltuu oikein mainiosti. Ja eikös se tässä juuri ollut tarkoituskin?

 Parasta antia tässä proggiksessa on juurikin itse tuttu Fingerpori ja sen omituiset asukkaat. Muutama vuosi sitten Pertti Sveholm muistutti Heinolan Kesäteatterin jutussa vaatetustaan myöten hämmentävän paljon isääni, nyt ei onneksi yhtäläisyyksiä löytynyt niin paljon. Sveholm on melkoinen näky hiustupsukassaan ja pönäkässä beigessä kalsaripuvussaan, ehta Heimo Vesa. No, muut sitten urakoivat kaikissa muissa rooleissa ja täytyypä sanoa, että joukossa on muutama sellainen hahmo, jotka saivat meikäläisen takaraivon jälleen tykyttämään siihen malliin, että kohta katkeaa taas joku verisuoni päästä liiasta naurusta. Etenkin Tom Petäjän moninaiset tyypit hohotuttivat jo valmiiksi, ennen kuin koko hahmo edes avasi suutaan. Perverssi Asko Vilenius asuntonäyttöineen, Rivo-Riitta hinkuttamassa harjanvarrella haaruksiaan ja aikuisviihdetähti Urho Puuma... Näistä jälkimmäinen porautui lantioliikkeineen pelottavan tarkkaan verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi, onneksi en istunut ihan eturivissä. Olisin varmaan saanut sydänkohtauksen. Linda Wiklundin antaumuksella esittämä Krapula-Päivi oli selkeästi pienin sisäisin keinoin toteutettu, samoin Miska Kaukosen likinäköinen Mustanaamio iloisine rallatteluineen. Tsa-daa!

Heimo Vesa (Pertti Sveholm) (c) Marita Koivisto 

 Sisimpäni ripsi värähteli yllättävän paljon myös aina silloin, kun sitkeä Mikko Alatalo (Arttu Aarnio) saapui kitaroineen lavalle. "On silti hyvä ettet näe minua nyt" - koko ajanhan sä siinä näyt! Krapula-Päivin treffikumppanikohtaus oli myös hykerryttävä, kauhunsekaisin fiiliksin odotti, että mitähän ovesta seuraavaksi lavalle tupsahtaa ja yllättäen lavalla oli housut nilkoissa myös eräs Miska Kaukonen.

 Kaupunginjohtaja Homeliusta koskevat rajut lööpit toimivat valtavan hyvin, samoin muutamakin livenä pikaisesti toteutettu sarjiksesta tuttu juttu. "Sulake laukesi". Hauskaa oli havaita se pieni ratkaiseva viive katsomon reaktioissa. Ihan sama kuin kotosallakin sarjakuvan parissa - ensin lukee ruudut, sitten pohtii hetken "mitä hittoa!" ja sitten älyää sanakikkailun, ja huutonaurua päälle. Näitä olisi saanut olla mukana paaaaljon enemmän, välillä ehdin nimittäin vähän haukottelemaankin. Muistui mieleeni viimevuotinen Teatteri Kultsan juttu, jossa reilussa tunnissa lavalla oli nähty 150 Fingerpori-strippiä eli täyttä tykitystä ilman juonenhäivääkään (esitys jäi minulta valitettavasti näkemättä).

 Näissä Naantalin jutuissa on ollut mukana reilusti paikallishuumoriakin, joista osa on mennyt minulta tyystin ohi hilseen ja osa taas naurattanut. Näinhän se taitaa olla kyllä muillakin paikkakunnilla, Hämeenlinnassakin jos mainitsee hauholaiset tai turenkilaiset, aina jossain suunnassa hohotellaan normaalia enemmän. Nyt lavalla nähtiin esimerkiksi Förin Äijä (Miska Kaukonen), jonka hauskuus meni minulta kyllä tyystin ohi. Muita tuntui kyllä kovasti naurattavan. Onko semmoinen tyyppi muuten ihan oikeastikin olemassa? Voi apua!

 Kovasti ilahdutti puvustus kaikkine ääriviivoineen kuin suoraan piirroksista! Alisha Davidowille kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tästä oivalluksesta.

 Jotenkin jäin hekumoimaan ajatuksella, että käsiohjelmasta olisi ollut mahiksia väkertää itselleen esimerkiksi Heimo Vesa- tai Rivo-Riitta -naamari. Mikä näky se olisikaan ollut, kun katsomossa olisi istunut kymmenittäin Heimo Vesoja. Myös dress along-näytös Fingerporista kutkuttelee mielessäni. Tiedän ainakin yhden, joka olisi enemmän kuin mielellään tiukassa Mustanaamio-asussa katsomossa. Itse saattaisin pukeutua Rivo-Riitaksi.

 Paikalta poistuimme hymyssä suin, joten Naantali teki taas tehtävänsä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri ja Emma Teatteri!)

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Haastattelussa Sonja Halla-aho

Sonja Halla-ahon tapasin toukokuun alussa 2017 ihastuttavassa kahvila Kaffilassa Tampereen keskustassa.

Vuonna 1993 syntynyt Sonja on horoskoopiltaan kaksonen. ”Oon Pohjanmaalta, tarkemmin Alajärveltä kotoisin. Tampereelle oon muuttanut 2012. Pari vuotta sitten opiskelin yhden kesän Venäjällä. Asuin koulun asuntolassa ja hetken ystäväni luona Pietarissa. Muuten oon asunut täällä Tampereella kotikulmiltani lähdön jälkeen.”

Sonja nappasi itsestään selfien 

 Mitä harrastat? ”Mä harrastan ilma-akrobatiaa, aloitin vuodenvaihteessa eli ihan aloittelija vielä, mutta oon kyllä täysin hurahtanut siihen lajiin! Koko ajan tulee pieniä voitonhetkiä, kun saa tehtyä jonkin liikkeen mihin ei vielä edellisviikolla pystynyt. Samassa paikassa käyn myös tanssitunneilla. Lisäksi harrastan laulua ja musiikkia ylipäätänsä. Jossain vaiheessa harrastin karatea ja haluaisin jatkaa sitä vielä, mutta aikataulujen kanssa on vähän hankaluuksia, kun esitykset on yleensä iltaisin ja karatetunnit samoin. Joogassa käyn myös.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”7-vuotiaana aloitin rumpujensoiton, lyömäsoittimia soitin muutaman vuoden. Mennessäni yläasteelle ajattelin, että nyt musta tulee todella kiireinen koululainen, ja lopetin soittamisen! Se oli kyllä ihan hölmö ajatus. Pienestä pitäen oon soittanut myös pianoa, mutta tunneilla en ole käynyt, vaan oon opetellut soittamaan korvakuulolta. Omaksi ilokseni soitan ja pystyn itseäni säestämään. Kitaraa ja ukulelea soitan myös vähän.”

(c) Mikko Karsisto 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mielestäni mulla on kyky mennä tilanteisiin aidosti ja nopeasti, olla tosi läsnä lavalla. Luulen, että se auttaa myös vastanäyttelijää olemaan läsnä tilanteessa. Tarvittaessa osaan myös heittää aivot sopivasti narikkaan. Mä myös tykkään tosi paljon siitä mitä teen ja sitäkin kautta jaksan tehdä kovasti töitä.”

Onko sinulla jotain erikoistaitoja tai ”kikkoja”? ”Apua, hahah! Nythän mä oon opiskellut syksystä asti Teatterikorkeakoulun avoimella puolella Fyysisen teatterityön koulutusohjelmassa ja siellä meillä on ollut muun muassa miimiä. Mulla on muutama miimikikka. Niin, no osaan mä jonglööratakin. Ehkä tuosta ilma-akrobatiasta tulee mulle sellainen taito, jota voisin ihan oikeasti joskus hyödyntää.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin olla parempi kaikessa, mitä osaan nyt vähän. Haluaisin olla parempi tanssija, parempi laulaja… Olisi hienoa osata tehdä voltteja ja muita akrobaattisia temppuja, hallita kehonsa siinäkin mielessä.”

Mikä on ollut toistaiseksi isoin ammatillinen haasteesi? ”Haluaisin olla enemmän sinut sen suhteen, että mäkin voin osata, vaikka mulla ei ole Teatterikorkeakoulun koulutuspohjaa. Työn kautta oppiminen vaatii valtavaa uskallusta ja itsekritiikin ja keskeneräisyyden sietokykyä. Joudun kamppailemaan, ettei pelko, huonommuuden tunne tai häpeä tulisi tekemisen tielle ja osaisin ajatella, että mä pystyn tähän, ja mä osaan, ja jos en osaa, niin opin kyllä ja kuinka mahtavaa, että mulle on luotettu mahdollisuus saada oppia tässä työtehtävässä!”

”Musta oli mahtavaa päästä Valkeakosken Kaupunginteatterin Sven Tuuva -musikaaliin mukaan. Kiitos Tiina Brännaren luottamuksellisen ohjauksen löysin myös uskoa omaan ammattitaitooni, ja se oli itselleni tosi tärkeä kokemus.”

Jesse Kaikuranta ja Sonja Sven Tuuvassa (c) Janne Kulosaari 

 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ketään. Ainakaan lähisuvussa. Isoisoisäni on laulanut kirkkokuorossa, siinä lienee kaikki. Isäni oli meidän kanssa leikkiessään kyllä kova eläytymään, heittäytymiskyky on tullut varmaankin sieltä.”

Mikäs sinut sitten sai innostumaan teatterista? ”Se on jotenkin vaan aina ollut niin. Kaikki mun lapsuuden leikkinikin olivat teatterijuttuja tai nukketeatteriaskarteluja. Oon myös kirjoittanut hirveästi kaikenlaisia tarinoita. Kukaan ei näyttänyt koskaan mitään malliakaan, mä vaan tein. Ehkä se on ollut mulla sisäsyntyinen juttu? Olin nuorena aika ujo ja jopa ramppikammoinenkin välillä, mutta sitten kun on päästy tekemään, se on ollut älyttömän hauskaa ja se esilläolon paine on unohtunut, on vaan nauttinut. Ihan sama onko kukaan edes tullut katsomaan… Mulla on vaan ollut tarve kokea ja elää tarinoita läpi.”

”Koulussa mulla oli ala-asteella opettaja, jonka tunneilla saimme aina välillä perjantaisin tehdä pieniä näytelmiä, joita sitten esitettiin. Innostukseni on ehkä lähtenyt myös sieltä, nyt kun oikein mietin. Koulunäytelmiä oli myös ja niissä olin usein pääroolissa, koska en pelännyt heittäytyä. Alajärvellä oli myös nuorisoteatteri, mutta jostain syystä mä en aluksi älynnyt mennä sen toimintaan mukaan nuorempana. Kävin kyllä katsomassa esityksiä siellä. Kerran sitten joku oli jäänyt roolistaan pois ja hänen tilalleen tarvittiin uusi tyyppi, ja mua pyydettiin mukaan, koska olin koulussa ollut näytelmissä mukana. Menin sitten mukaan, ja sen jälkeen kirjoitin kovasti tekstejä näytelmiin koulussakin, ohjasin niitä ja näyttelin – ja koko hommahan lähti sitten ihan käsistä! Se oli sitten menoa. Huomasin, että teatterissahan voi tehdä kaikenlaista kivaa!”

Mikäs oli sitten seuraava siirtosi? ”Tämä oli siis yläasteella ja lukioaikoina. Jotenkin olin aina ajatellut, että näytteleminen ammattina olisi mahdoton idea, koska vanhempani eivät olleet alalla. Pitäisi olla jostain suuresta teatterisuvusta, eikä mulla ollut mitään hajua siitä, mitä näytteleminen oikeasti on. Mulle se oli ollut ”vain” tekemistä ja luomisprosessissa olemista. Olin ajatellut, että musta tulee isona kulttuuriantropologi tai opettaja. Tosin mikään ei sitten loppupeleissä tuntunut oikealta, joten hain sitten vain Teatterikorkeakouluun… Enhän mä päässyt. Mä en silloin edes tiennyt, mikä on monologi! Sitten hain tänne Tampereelle Suomen Teatteriopistoon, hakupaperit laitoin tosin päivän myöhässä kun kuulin siitä vasta jälkikäteen. Vuosi oli 2012 ja kävin peruskurssin. Siellä opin asioita, joita olin jo tehnyt tavallaan intuitiolla oikein – sain jotain konkretiaa niihin tuntoihin. Kyllä se oli mulle opettavainen paikka ja siellä vahvistui tunne siitä, että tästä nautin ja tätä haluan tehdä jatkossakin. Vapauttavaa oli huomata myös se, että tää on paikka jossa voin epäonnistua! Olin aina ollut suorittajatyyppiä, ja epäonnistuminen ei enää pelottanut mua niin paljon. Kokemus oli varsin kokonaisvaltainen. Teatteriopiston jälkeen mä hain uudestaan TeaKiin ja pääsin viimeiseen vaiheeseen asti. Kesän olin Tampereen Komediateatterin Risto Räppääjässä mukana, ja sitten hain jatkolinjalle Teatteriopistoon, josta mut bongattiin YLE:lle Haamukirjoittaja -nimiseen sarjaan. Sen jälkeen oonkin sitten tehnyt töitä, kaikenlaisia juttuja oon päässyt tekemään. Oon saanut oppia tekemällä!”

(c) Elina Salo 

 Mainitsit tuossa aiemmin, että sinua kiinnosti myös kulttuuriantropologia. Mihin se haave sitten katosi? ”Siinä mua kiinnosti ihmisten, eri kulttuurien, yhteisöjen ja niiden toimintamallien tutkiminen ja niiden vaikutus yksilön ajatusmaailmaan ja toimintatapoihin. Luonteellisestihan siinä on tosi paljon samaa näyttelijän työn kanssa. Tajusin sitten, että kulttuuriantropologit työllistyvät lähinnä arkistoihin ja harva oikeasti asuu jossain heimon keskellä viidakossa. Tavallaanhan tässä teatterimaailmassa ollaan myös heimon keskellä tutkimassa ja oppimassa ymmärtämään ihmisyyttä ja ihmisiä. Eli mähän oon ajautunut juuri sinne minne pitikin! En mä varmaan olisi edes onnellinen missään muualla.”

Mikä teatterissa on sitten ”se juttu”? ”Teatteri on niin kokonaisvaltaista ja läsnä mun koko elämässäni, kaikessa mitä teen. Teatteri auttaa mua ymmärtämään maailmaa ja erilaisia ihmisiä, myös itseäni. Kaiken kokemani pystyn aina jollakin tavalla liittämään työhöni ja kasvuun myös teatterintekijänä. Mä oon vähän sellainen ihminen, että mieleni seikkailee monessa paikassa ja näyttelijän työ auttaa mua myös keskittymään. Koen, että ihminen ymmärtää toista ihmistä tai yhteiskunnallisia kaavoja parhaiten, jos hän itse on saanut elää ja kokea asiat läpi. Teatteri on siinä suhteessa korvaamaton kanava. Jos pystyn lavalla elämään niin aidosti, että yleisön jäsen elää tarinan kanssani mukana, luomaamme maailmaan uppoutuen, koen, että olen onnistunut työssäni.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Yksi asia on ollut viime aikoina paljon mielessäni ja sen on sanonut yksi opettajani tuolla TeaKilla – miten pystyisi pitämään leikin tilan läsnä esiintyessään. Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti, se kahlitsee luovuuden. Tärkein opetus yleisesti lienee ”älä luovuta!” Vaikka en kouluun koskaan pääsisi, jos mun täytyy jotain tehdä ja mulla on valtava tarve siihen, kyllä mä sorvaan tieni!”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet aina ihaillut? ”Mulla on tosi paljon ystäviä, joissa ihailen tiettyjä asioita, elämänasennetta, taitoja tai vaikka vain synnynnäisiä ominaisuuksia. Niissä ihmisissä on tietynlaista taikaa. Viime aikoina mä oon myös fanittanut tosi paljon Paula Vesalaa. Hän osaa ja on saanut tehdä kaikenlaista – kirjoittaa, toimia dramaturgina, näyttelijänä, muusikkona ja laulajana.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereelle muutettuani oon näytellyt Tampereen Komediateatterissa, Teatteri Lahjattomissa (Jonkun on oltava Pan), Teatteri FAQ:ssa (Takkutukkakeiju), Tampereen Ylioppilasteatterissa, Valkeakosken Kaupunginteatterissa ja improvisaatioryhmä Korkeapaineessa. Enemmän oon tehny kameratöitä.”

Helinä näytelmästä Jonkun on oltava Pan (c) Heikki Järvinen

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Kyllä Takkutukkakeiju on ehdottomasti tärkein ihan aiheeltaankin ja siksi, että olimme riittävän rohkeita tekemään sen. Se oli ihan alusta alkaen meidän tekemä juttu ja koko projektissa on ollut mukana mulle rakkaita, tärkeitä ihmisiä, joita ihailen myös paljon. Tärkeä on ollut myös elokuva ”Tulen morsian”, jossa mulle luotettiin ensimmäistä kertaa merkittävän kokoinen rooli noin ison kaliiberin elokuvassa, ja mikä aihe, noitavainot! Myös ”Pelle” -niminen lyhytelokuva oli tosi opettavainen projekti, koska roolini oli melkoisen monitasoinen. Kun näin leffan ensi-illassa, ajattelin, että oho, miten mä ton tein!"

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Meryl Streep! Hän on uskomaton. Suomalaisista olisi hienoa näytellä Martti Suosalon kanssa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Joskus salaa haaveilin duetosta Jesse Kaikurannan kanssa, ja nythän se toteutui Valkeakosken Sven Tuuvassa. Musta olisi ihana laulaa vaikka toistekin Jessen kanssa. Mahdottomiin haaveisiini kuuluu James Arthurin kanssa ”All I Ask of You”:n duetoiminen, Phantom of the Operasta. Hänellä on todella sielukas ääni ja olisi upeaa päästä laulamaan hänen kanssaan.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää mitenkään? ”Teatterin taika on kyllä jännä asia siinä mielessä, että sen kokee eri tavalla riippuen siitä, istuuko katsomossa vai onko lavalla. Taikaa on esimerkiksi siinä, kun ihmiset lavalla uskovat yhdessä johonkin, joka ei ole totta, niin vahvasti, että siitä tulee totta. Ja yleisö uskoo samaan juttuun. Syntyy oikeita tunteita, aitoja reaktioita ja vahvoja mielikuvia. Taikatemppu, jossa kaikki on näkyvissä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tämmöiset teatteri-ja ihmisyyskeskustelut näköjään! Sopivassa mielentilassa mua inspiroi ihan mikä vaan. Mua kiinnostaa ihan älyttömästi ihmismieli ja kokemukset ja elämä ylipäätään. Mä innostun herkästi eri asioista. Lavalla mua inspiroi läsnäolo, rytmi ja tietynlainen kemia vastanäyttelijän kanssa. Mä inspiroidun myös esimerkiksi luonnosta ja kauniista maisemista.”

Tämä keskustelu ns. riistäytyi viimeistään tässä kohtaa käsistä ja inspiroiduimme puhumaan teatterin lisäksi mm. maalaamisesta, kirjoittamisesta, Roald Dahlin kirjoista ja nukketeatterista…

Podetko nykyään ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Pienempänä podin ramppikuumetta kovastikin, mutta se ei liittynyt oikeastaan näyttelemiseen vaan vaikkapa laulamiseen. Muistan, että yläasteella jossain konsertissa olin menossa lavalle laulamaan ja alkoikin jännittää niin paljon, etten sitten pystynytkään. Näin kävi parikin kertaa. Eli halusin monta kertaa uskaltaa ja yritin, mutta aina viime hetkellä jänistin. Näyttämölle mennessä mä en pode ramppikuumetta. Kyllä mua jännittää, mutta se on sellaista positiivista, ihanaa jännitystä tulevasta seikkailusta.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ne vähän vaihtelee esitysten mukaan ja riippuu siitä, millaiseen mielentilaan itsensä pitää saada ennen esitystä. Musikaalijuttuun tulee tietysti äänenavaukset ja muut. Kaikissa tapauksissa mä tykkään olla tosi ajoissa aina paikalla, jopa pari tuntia ennen esitystä, haluan välttää turhaa kiirettä ennen esitystä. On ihana ottaa kunnolla aikaa laskeutua esityksen maailmaan. Tehdä siitä sellainen erityinen hetki. Artikulaatioharjoituksia teen aina.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kaikenlaistahan aina sattuu ja niille nauretaan, mä tuppaan vaan unohtamaan ne aina. Tämä nyt ei varsinaisesti tapahtunut kesken näytöksen, mutta muuten tuli mieleeni. Kuvasimme Tulen morsian -elokuvaa Ahvenanmaalla ja meillä sattui olemaan kuvausvapaa. Päätimme toisen näyttelijän kanssa lähteä katsomaan Kastelholman linnaa, hotellissamme oli vuokrattavana polkupyöriä ja niin päätimme pyöräillä sinne. Matkaa oli 33 km. Oli kaunis päivä ja ajettelimme, että eihän se ole matka eikä mikään. Ei otettu edes eväitä eikä vettä mukaan. Hölmöläiset. No, jouduimme sitten käymään omenavarkaissa, jotta saataisiin sokerit kohoamaan… Metsässä syötiin marjoja. Kun vihdoin ja viimein pääsimme linnalle, se meni kiinni. Me ei sitten jaksettu pyöräillä enää takaisin, vaan soitettiin apujoukot hakemaan meidät pois. Sellanen reissu.”

Screenshot elokuvasta Tulen morsian 

 Tulevia roolejasi? ”Takkutukkakeiju tekee kesällä paluun, paikkakunnat ja aikataulut varmistuvat myöhemmin. (Huom. Esityksiä on kesä-elokuussa Hyvinkäällä, Tampereella ja Alajärvellä.) Uudessa päivässä olen tässä näytellyt Mirkku-nimistä hahmoa, joka näkyilee parhaimmillaan. Muista rooleistani en vielä voi puhua mitään.”

Haastattelun jälkeen varmistui, että Sonja on mukana Valkeakosken Kaupunginteatterin syyskauden näytelmässä ”Myllymestarin tytär”.

Onko sinulla mottoa? ”Tämä on nyt aika kliseinen, mutta ”kaikella on tarkoituksensa”.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi? ”Hei, mä ihailen koiria! Ne on niin vilpittömiä!”

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa. Ala-asteella mä pukeuduin yksiin naamiaisiin Tarja Haloseksi, hahmon nimi oli kylläkin Harja Talonen. Silloin osasin aika hyvin häntä imitoidakin, mutta siitä on niin pitkä aika etten tässä lennossa kehtaa alkaa yrittämään.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Jos olisi pakko valita joku, haluaisin olla Roope Ankka. Sillähän on ollut ihan mahtavia seikkailuja ja romansseja, päässyt näkemään kaikenlaista. Onhan se lisäksi tosi rikas. Mä käyttäisin ne rahat kyllä upeisiin taideprojekteihin ja hyväntekeväisyyteen. Lisäksi saisi olla mies ja saisi olla ankka ja saisi uida rahassa, siinä vasta kokemuksia!”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Mä haluaisin olla joku rauhanneuvottelijatyyppi, joka muuttuisi Martti Ahtisaaren näköiseksi. Mulla olisi kyky rauhoittaa riitatilanteet, ja ihmiset voisivat jatkaa keskustelua rauhallisesti.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ekana mä menisin peilin eteen katsomaan, että näytänkö mä kenties isoisältäni vai keneltä. Mua on aina kiinnostanut se, että miltäköhän mä näyttäisin, jos olisin mies. Oliskohan mulla parta? Olisinko yhtä pieni? Voisin kokeilla, montako punnerrusta jaksan tehdä ja olisiko fyysisessä kunnossa muuten paljon eroa. Olisi myös kiintoisaa mennä johonkin kokoukseen tai neuvotteluun ja katsoa, kuunnellaanko mun mielipiteitäni jotenkin paremmin ja otetaanko mut vakavammin. Voisipa tässä haaveessa mennä vielä vaikka casting-tilaisuuteen ja saada jonkun hienon roolin, joka tietty tehtäisiin samana päivänä. Olisi mielenkiintoista näytellä miehenä. Olisikohan se yhtään erilaista?”

Takkutukkakeijun Salli Supersankari (c) Sahin Cengiz

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Varmaan ottaisin melatoniinia, jotta nukahtaisin uudestaan. Voisi olla kyllä aika ahdistava kokemus herätä kesken kaiken eikä pääsisi pois. Ottaisin sellaisia kirjoja, jotka mun on pitänyt aina lukea eikä aiemmin ole ollut aikaa. Olisin sisustanut talvipesäni mukavaksi ja pehmeäksi tyynyillä ja peitoilla, siellä olisi kynttilöitäkin. Ruuaksi ottaisin erilaisia marjoja ja juotavaksi vettä ja kofeiinitonta teetä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Se olisi aika korkealla, mutta kuitenkin turvallinen ja piilossa muiden katseilta. Se voisi olla vaikka Pyynikinharjulla, siellä kulkee ihmisiä ja olisi kiintoisaa tarkkailla heitä salaa. Sielläkin olisi peittoja ja tyynyjä, eikä sen tarvitsisi olla edes maja, vaan puunrungossa olisi iso kolo, jonne ryömisin. Sinne olisi kiva käpertyä.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Musta olisi kiintoisaa nähdä se Jumalan teatterin esitys! Haluaisin myös nähdä Jouko Turkan opettamassa Teatterikorkeakoulussa.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi ja kuka olisi kenties sinun roolissasi? ”Siinä käsiteltäisiin fantasianäkökulmasta mun elämäntarinaani, siinä olisi musiikkia ja paljon liikettä. Absurdismia. Mun roolissani olisi joku rohkea lapsi, joka esittäisi mua kaikissa ikävuosissani. Siihen sisältyy toive siitä, että säilyttäisin tietyn lapsenmielisyyden ja avoimuuden elämäni loppuun asti.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Ootko ikinä näytellyt? Niin ja se mua kiinnostaa myös, että mitä sun mielestäsi on hyvä näyttelijäntyö, kun oot nähnyt niin paljon juttuja vuosien varrella?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Meen tanssitunnille, jeee!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kaiho
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Römpsä
- Mikä sytyttää sinut? - Tuli
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäluottamus
- Suosikkikirosanasi? - Helevetti!
- Mitä ääntä rakastat? - Uloshengitystä
- Mitä ääntä inhoat? - Kiristynyttä ääntä silloin kun jotain vituttaa, mutta ei uskalla päästää kiukkua ulos
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Supersankari
- Missa ammatissa et haluaisi olla? - Toimistotyössä
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, minä oon ylpeä sinusta!

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Haastattelussa Essi Hellén

Essi Hellénin tapasin Checkpoint Caféssa Helsingin Käpylässä toukokuun alussa 2017. Essi kiiruhti paikalle suoraan Blind Donna-tv-sarjan kuvauksista.

Vuonna 1988 syntynyt Essi on horoskoopiltaan vesimies. ”Oon kotoisin Helsingistä, ja oon kolmannen polven helsinkiläinen, mikä ei oo kauhean yleistä nykyään. Helsingin lisäksi oon asunut Kokkolassa. Aviopuolisoni Mikon kanssa meillä oli ennen TeaKista valmistumista agenda, että lähdetään hakemaan kiinnitystä jostain kauempaa. Haimme mm. Tampereelle ja Jyväskylään. Tarkoituksella halusimme pois Helsingistä, katsomaan elämää ja teatteria muuallekin.”

Mitä harrastat, vai ehditkö harrastamaan yhtään mitään? ”Mulle on tosi tärkeää, että on paljon asioita myös työn ulkopuolella, vaikka työ onkin ainakin suurimmaksi osaksi nautinto ja samalla tulee tavattua hyviä ystäviänikin työn merkeissä. Mä nautin liikunnasta tosi paljon, siihen mielelläni budjetoin aikaani, ja liikunta tekee hyvää varsinkin mielelleni. Matkustelu on sitten toinen lempiharrastukseni, siihen on tullut viimeisen 15 vuoden aikana käytett melkein kaikki ylimääräiset rahat. Siinä ne sitten kyllä onkin, enempää ei ehdi millään. Olisi ihanaa käydä vaikkapa tanssitunneilla tai opiskella kieliä, mutta ei vaan ole aikaa. En mä kuitenkaan sure ajanpuutettani, työni on sen verran rikasta ja oon siitä onnellinen. Ehkä joskus ehdin!” pohtii Essi.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Aika huonosti. Lapsena taisin soittaa pianoa vuoden, mutta en mä jaksanut keskittyä siihen kunnolla. 8-luokkalaisena aloin tehdä omia biisejä niillä muutamilla soinnulla, jotka osasin. Näin aikuisena oon joskus miettinyt, että voi kunpa lapsena olisin soittanut enemmän. Soittotaidosta olisi ammatillista hyötyä. Oon kyllä kuullut olevani musikaalinen, mutta se liittyy kielellisyyteen, kuulemisen kautta oppimiseen, rytmitajuun ja tanssiin. Teoriapuoli ei ole niin hallussa, mutta siitäkin huolimatta voi onneksi olla musikaalinen ihminen!

Oletko jossain teatterijutussa soittanut mitään? ”Teatteri Jurkan ”Bonnie ja Clyde”-jutussahan soitin alussa pianoa, mutta muualla kyllä en… Ai niin, Linnateatterin ”R.O.C.K.”-jutussahan mä olin basisti! Ohjaaja Toni Wahlström opetti mulle vielä oikeaoppisia maneereita. Se oli kyllä tosi hauskaa.”

Essi ja Alina Blind Donna-sarjan kuvauksissa (c) Pasi Rytkönen, Production House Oy 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi tällä alalla? ”Mä oon aina ollut aika päämäärätietoinen, se on ollut mulle välillä riippakivikin. Mä innostun asioista, mä haluan auttaa ja mennä mukaan – mutta sitten mä väsyn. Mulla on välillä vaikeaa löytää rajojani sen suhteen, että mikä on tarpeeksi ja mikä on liikaa. Enimmäkseen ne jutut on kuitenkin olleet sellaisia, jotka ovat vieneet mua tosi vahvasti eteenpäin. Mulle on tosi tärkeää myös vuorovaikutus, mä haluan pitää huolta hyvästä työhygieniasta ja siitä miten ihmisiä kohdellaan. Uskallan väittää, että tuo on yksi syy siihen, miksi mulle on riittänyt ihan kivasti töitä. Työllistymiseen liittyy tietysti kipinä tai karisma, mutta myös se, miten kohtelee muita ihmisiä. Välillä myös onni. Joskus on kyse siitä, että satut vaan olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, avaat suusi juuri oikealla hetkellä. Mä oon yrittänyt pitää huolta siitä, että oon ystävällinen muille ja teen sitä kautta hyvän vaikutuksen. Nämä mainitsemani jutut on aika abstrakteja. Mussa on kuulemma myös paljon energiaa – välillä vähän liikaakin, mutta helpompaa sitä on lähteä laskemaan kuin hakemalla hakea. Mussa on kuulemma positiivista draivia!” intoilee Essi ja viuhtoo samalla käsillään niin laajoja kaaria, että pelkään osan astioista lentävän kohta lattialle…

Mikä olisi sellainen taito (kenties sen soittotaidon lisäksi), jonka haluaisit osata? ”Mä oon aina tanssinut ja urheillut paljon ja kehonkäyttö on sujunut luonnostaan, mutta mulle on tullut fyysisiä pelkoja. Olkapääni on mennyt joskus sijoiltaan ja se leikattiinkin TeaKin vikan vuoden aikana. Oon ollut aika akrobaattinen, mutta enää en oikein uskalla tehdä, koska vammojen kaiut jotenkin pysäyttävät henkisesti. Pitäisi alkaa vaan hiljalleen treenaamaan ja kääntämään mieltään uskallusta kohti. Mua vähän harmittaa, etten ole enää se temppuapina, joka joskus olin.”

Mikä on ollut sinulle jollain tavalla isoin haaste? ”Varmaankin laulaminen. Ennen TeaKia mä en ollut ikinä laulanut mitään julkisesti, mut oli ehkä traumatisoitu peruskoulussa laulamiseen. Mä rakastin kyllä laulamista ja halusin kuoroon, mutta sinne pääsi arvosanalla 9- ja mä sain kolmannesta luokasta alkaen joka lukuvuosi 8 ½ :n, eli tavallaan mulle sanottiin vuodesta toiseen, etten ole riittävän hyvä laulaja. Olin sitten sitä mieltä että okei, mä en osaa laulaa, vaikka osasin! Siltä pohjalta sitten yhtäkkiä TeaKiin laulamaan yksin kaikkien edessä, olla samalla auki ja harjoitella oikeaoppisia laulutekniikoita. Mä kaksi vuotta itkin siellä joutuessani laulamaan, se oli mulle niin iso trauma. Näin jälkikäteen ajatellen mä menin kyllä tosi rohkeasti sitä kohti, ja nykyään mua on pyydetty sellaisiin töihin, missä oon saanut laulaa. Oon saanut onneksi käännettyä tämän voitoksi. Tietysti on vielä paljon opittavaa ja totta kai harjoitan laulua koko ajan, mutta tää kulkemani kymmenen vuoden matka on tuntunut todella lyhyeltä ajalta.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Näyttelijöitä ei ole kyllä ketään. Isäni serkku on lausunut paljon aikoinaan ja ollut joskus Imatran Teatterissakin muistaakseni. Äitini on virkamies ja isäni oli kodinkonekauppias, nyt hän on eläkkeellä.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan teatterista/näyttelemisestä? ”Mä olin lapsena aina eläväinen ja varmaankin 4-vuotiaana aloin tehdä kaikenlaisia esityksiä, vanhemmat sohvalle katsomaan. Mä oon ainut lapsi ja mulle se oli yksi tapa hakea huomiota mutta myös leikkiä, koska leikin paljon yksin ja suunnittelin erilaisia juttuja. Luovuus ja mielikuvitus oli valloillaan. Ekalla luokalla kysyttiin, kuka haluaisi tulla lukemaan joulujuhlaan jouluevankeliumia. Parhaan kaverini Saaran kanssa katsottiin toisiamme ja päätettiin, että mennään. Saaran kanssa oltiin tehty kyllä todella paljon näytelmiä, videoita ja radio-ohjelmia. Jouluevankeliumista kaikki lähti, siitä tuli heti hyvä kokemus kun uskalsi mennä, ja halusin lisää juuri sitä tunnetta. Luulen, että siihen tunteeseen näyttelijät usein koukuttuvatkin. Kun ylittää itsensä ja vielä onnistuu.10-vuotiaana menin harrastajateatteritoimintaan mukaan Nuorten Teatteri Narriin. 90-luvulla se oli tosi vahva paikka, jossa tehtiin todella kokeilevaakin lasten-ja nuortenteatteria. Siellä olin 16-vuotiaaksi asti, ja se oli mulle kyllä todella tärkeä paikka. Nuorena mulle oli kirjoittaminen, tanssi ja teatteri tärkeitä juttuja.”

Missä vaiheessa sinulle tuli mieleen, että näytteleminen voisi olla myös ammatti? ”Mulla oli jännä päämäärä… Mä ehkä 10-vuotiaana kuulin ensimmäistä kertaa Kallion lukiosta ja se oli mun The Päämäärä. Mä kaikki vuodet laskin, että montako vuotta vielä jotta voisi hakea lukioon. No, pääsin sitten sinne ja siellä tulikin jonkinlainen vastareaktio tyyliin ”en mä haluu näytellä enkä kirjoittaa, tanssi on mun juttuni”. Mä pärjäsin kyllä koulussa ja tein kaikenlaista. Muistan, että olin yhdessä vanhempainillassa abivuonna kertomassa miten aion hakea kauppakorkeakouluun. Iltaan oli valittu oppilaita kertomaan jatkosuunnitelmistaan ja mä puhuin kauppakorkeasta! Kuukausi sen jälkeen hain TeaKiin ja pääsin sisälle. Ehkä mulle tuli hetkeksi sellainen ajatus, että uskallanko sittenkään hakea TeaKiin, siksi puhuin ihan muusta paikasta. Lapsesta asti olin kulkenut hiljalleen sitä kohti ja kaikki oli mennyt aika hyvin putkeen. Mua varmaan vähän jännitti se, etten onnistukaan. Onneksi uskalsin hakea! Aloitin opinnot 2007 ja valmistuin 2012.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mä tutkin asiaa, jota tän haastattelun alussa jo vähän sivusin, eli näyttelijän henkilökohtaisen elämän ja työn suhdetta ja merkitystä identiteettiin. Mä koin varsinkin teatterikouluaikoina ja tänäkin päivänä sellaisen yliomistautuvan mystifioidun näyttelijämyytin tosi kaukaiseksi. TeaKissa meitä opetettiin käsityöläismeiningin kautta. Tää on käsityöläisammatti ja taidetta siitä tulee vasta kontekstissa. Tänä päivänä mä oon vähän eri mieltä tuosta – tää on kokonaisvaltaisempaa ja koen olevani myös taiteilija hyvin vahvasti. Lopputyössäni yritin purkaa suomalaista taiteilijamyyttiä, liiallista työlle omistautumista. ”Vain työ määrittää minut”, koin sen ajatuksen ahdistavana. Täytyy olla jotain muutakin! Lopputyöni nimi oli ”Yks hyvä elämä, kiitos”. Nyt jälkikäteen oon tajunnut, että tein sen siksi, koska olin itse työlle omistautunut ja mun oli selvitettävä rajani. Tässä työssä on pakko löytää ne asiat, jotka palauttavat maan pinnalle. Tää on vaan työtä, vaikka kuinka upeaa ja inspiroivaa olisikin. On olemassa paljon tärkeämpiäkin asioita, ne helposti unohtuvat. Valmistuessani sain Ida Aalbergin stipendin opinnäytteeni vuoksi, tuntui tosi hyvältä, että se huomioitiin ja sitä arvostettiin. Siitä aiheesta ei oltu aiemminhirveästi kirjoitettu.”

Taiteellinen lopputyöni oli TeaKissa Lokki-näytelmän Arkadinan rooli. Se oli aika kokeellinen juttu, siinä käytettiin osaksi Jouko Turkan metodeja apuna. Ohjaajana oli Jarno Kuosa. Se oli todella mielenkiitoista ja nautin siitä todella paljon. Rakastan sitä, että voin kokeilla rajojani ja niiden häilymistä.”

Onko sinulla ollut missään vaiheessa vaihtoehtoa B näyttelijän ammatin tilalle? ”Mielenkiintoista, että kysyit juuri tätä. Mähän hain tänä keväänä Aalto-yliopistoon elokuva-ja tv-tuotannon maisteriohjelmaan. Mua on kiinnostanut tuottaminen aina. Jo kymmenen vuotta sitten hakiessani TeaKiin kaverini sanoivat yllättyneensä, koska kaikki ajattelivat, että musta tulee isona tuottaja eikä näyttelijä. No, tuohon liittyi varmaan ne Kallion lukiossa pitämäni kauppakorkeapuheet… Mä nautin asioiden järjestelemisestä, kehittelemisestä ja jollain tavalla johtamisesta. Näyttelijän ammattihan on näissä rakenteissa ihan loppupäässä, tehdään esim. muiden suunnittelemia, kirjoittamia ja puvustamia juttuja. Henkilökohtaisesti tällä hetkellä mua kiinnostaa kaikki ne prosessit, jotka tehdään nimenomaan ennen näyttelemistä. Mä pääsin Aalto-yliopistoon ensimmäiselle varasijalle, kaksi otettiin sisään. Katsotaan. Mulla on tosi kova fokus nyt tuottamiseen tv-ja elokuvapuolelle, se on mun haaveeni. Jos voisin olla mukana siinä, että mitä me tehdään, mitä tarinoita me tehdään, miksi me tehdään ja kenelle. Tällä hetkellä tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta hakea glooriaa näyttelijäntyölläni. Jos voisin tavoitella jotain muita asioita välillä...” pohtii Essi, ja yhteistuumin jätämme väliin seuraavan kysymyksen, joka olisi kuulunut ”miksi olet näyttelijä”.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Heti valmistumiseni jälkeen Kokkolan Kaupunginteatterissa jouduin kasvotusten työhygienian kanssa. Tärkeintä työssäonnistumisen kannalta mulle ja muille on se, miten kohtelen muita ihmisiä ja vastanäyttelijöitäni. Uskon, että olisin erilainen ihminen ja erilainen näyttelijä ilman Kokkolaa. Se oli hirveän raskasta ja rankkaa tajuta se, että miksi käyttäytyy tietyllä tavalla tai mikä on mun agenda. Tuottajahaaveeni taitaa juontaa juurensa niihin aikoihin jo, nyt kun oikein ajattelee… Mä väitän, että tässä ammatissa pärjää parhaiten ne, joiden kanssa on kiva tehdä töitä. Jos tässä ammatissa yrittää pärjätä yksin, jää kyllä yksin. Ilman muita ihmisiä tätä ammattia ei ole olemassa!”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai joiden töitä olet seurannut tietyllä tarkkuudella? ”Elina Knihtilä ihan ehdottomasti ja arvostan häntä koko ajan enemmän ja enemmän. Hän puhuu tärkeistä asioista ja nostaa niitä esiin. Ihailin häntä jo aiemminkin – Elinan näyttelijänlaatua, röyhkeyttä, herkkyyttä. Outi Mäenpäätä ihailen myös. Ulkomailta ihailen Girls-sarjan luojaa Lena Dunhamia erityisesti.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Varmaankin Jennifer Lawrence tai Amy Schumer. Amy Schumeria mä muuten ihailen tosi paljon myös, samasta syystä kuin Lena Dunhamiakin. On tärkeää, että on olemassa vähän erilaisia roolimalleja ihmisille.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No olishan se mageeta laulaa jonkun Beyoncén kanssa! Tai Rihannan. Se Alannah Mylesin biisi ”Black Velvet” olisi mahtava vetää.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, Teatteri Takomossa, Kokkolan Kaupunginteatterissa, Linnateatterissa ja Teatteri Jurkassa, josta Bonnien ja Clyden kanssa vierailtiin sitten Turun Kaupunginteatterissakin.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Voin varmaan vastata muutakin kuin teatterijuttuja? Ekana tulee mieleeni elokuva ”21 tapaa pilata avioliitto”, se oli mun eka leffajuttuni ja sitä oli helppo ja kiva ihana tehdä, koska ohjaaja Johanna Vuoksenmaa luotti minuun ja omaan rytmiini. Johannan kanssa oon saanut jatkaan työntekoa enemmänkin. Bonnie ja Clyde-juttua oli siisti tehdä, koska en ollut ollut pitkään aikaan teatterissa ja teksti tuotettiin itse improjen kautta. Teatteri Jurkka on paikkana vielä niin intiimi, ja esitys siinä tilassa vielä tuntui ihan erityisen kivalta.”

Bonnie ja Clyde (Essi ja Markus Järvenpää) (c) Marko Mäkinen

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä sanoin? ”Onhan se uskomatonta, että me mennään yhdessä teatteriin, ja aletaan yhdessä ”leikkiä”. Ei kyseenalaisteta juttuja, että yhtäkkiä ollaan sata vuotta ajassa taaksepäin. Katsojan täytyy myös kadota samaan maailmaan ja alkaa leikkiä yhdessä näyttelijöiden kanssa. Näyttelijänä pitää löytää itsestään motivaatio toistoihin ja se ei ole aina helppoa.”

Juttelimme tämän jälkeen hetken Roald Dahlin kirjoista. ”Lapsena muistan nähneeni näytelmän Iso kiltti jätti. Siinä oli aikuinen näyttelijä pikkutytön roolissa ja katosta tuli valtavat jalat! Joissakin kohtauksissa näyttelijä esitti jättiä ja nukke oli tyttönä. Lapsesta se oli valtavan kiehtovaa ja mielikuvitusta ruokkivaa!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tällä hetkellä mua inspiroi ja kiinnostaa nähdä naisia vähän erilaisissa narratiiveissa ja mua kiinnostaa se, miten ihmistä kuvataan. Miksei voisi olla niin, että eri ihonvärisiä ihmisiä ja vaikkapa seksuaalivähemmistöjä olisi tarinoissa ilman, että juuri ihonväri tai seksuaalisuus olisi aiheena. Jos kohtaukseen on kirjoitettu joku Lauri, tarvitseeko sen olla aina valkoihoinen heteromies? Olisi hienoa, että suomalaisissa elokuvissa ja tv:ssä näkyisi vielä laajempi diversiteetti ihmisiä. Sen lisäksi mua kiinnostaa kauhu, sukupolvien väliset asiat, muistisairaudet ja mielenterveysasiat.”

Podetko ramppikuumetta? ”Totta kai ainakin vähän, mutta ei se mene koskaan överiksi eli aika normaalilla tavalla koen. Maha voi olla vähän sekaisin ja jännittää. Mun mielestäni pieni jännitys on lataava ja hyvä juttu.”

Kerro joku kommellus. ”Bonniessa ja Clydessa lopussa oli kohtaus, missä oltiin pimeässä. Mulla alkoi yhtäkkiä insuliinipumppu hälyttää (oon ykköstyypin diabeetikko) ja pahinta oli se, että kyseessä oli ulkopuolinen asia, joka ei liity itse näytelmään mitenkään. Pimeässä vielä. Jos ottaisin pumpun esiin, se näkyisi koska siinä on valot ja siinä on vielä värinähälytys, joka kuului joka puolelle. Oli vaan kaivettava laite esiin ja painettava pois päältä. Katsojat ei välttämättä edes huomanneet tapausta, mutta aina kun jotain odottamatonta tapahtuu lavalla, oma todellisuus horjahtaa hetkeksi raiteiltaan. Samassa kohtaa muutamassa seuraavassa esityksessä mulle tuli pieni pelko, että ei kai se taas ala hälyttämään.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Viikossa aikuiseksi -leffaa kuvattiin kesällä 2013 Naantalissa ja se oli kyllä mahtava kokemus, oltiin niin tiivis porukka, karseen kylmät kesäkelit, mutta silti siitä jäi kyllä niin paljon hyviä muistoja.”

Essi nappasi selfien itsestään 

 Tulevia roolejasi? ”Nyt kuvataan Blind Donnaa (työnimi), joka on YLE:lle tuleva draamakomedia. Se kertoo näkövammaisesta naisesta (Alina Tomnikov roolissa) ja mä esitän hänen parasta kaveriaan Miraa. Juhannukseen asti kuvataan. Muita kuvauksia on luvassa syksyllä, mutta niistä en voi vielä kertoa enempää.”

Osaatko imitoida ketään? ”No ainakin Jenni Haukio onnistui Putouksessa hyvin. Oon mä Jone Nikulaakin imitoinut...”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi hahmosi supervoima ja nimesi? ”Mä haluaisin olla joku Oikeudenmukaisuuden Oili! Tulen ratkaisemaan kaikki tilanteet ja keskustelemaan ne läpi. Topakka mutta oikeudenmukainen.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Pitäisi olla miehenä pitempi aika, jotta voisi tarkastella onko olemassa piilotettuja rakenteita, jotka suosii miehiä. Jos mä olisin mies, mä yrittäisin tehdä töitä sen eteen, että tasa-arvo paranisi. Tarkastelin myös sitä, että pystyisinkö luopumaan osasta omaa valtaani. Siitähän on myös kyse.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken (ihmisiä ei saa ottaa)? Varmaan mun kännykän? NOLOO! Oon someaddikti sit vissiin kuitenkin.

Jos voisit palata aikakoneella ,menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? Historian kulkua et saisi kuitenkaan muuttaa. Mä haluaisin Jenkkeihin kasarilla. Prom nightiin tanssimaan Cindy Lauperia ja ajelemaan avoautoilla. HAH!

Jos elämästäsi tehtäisi näytelmä, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi?Apua. Mä toivon että mun elämästä ei ikinä tehdä näytelmää. Se on mun henkilökohtainen elämä, iik en halua että sitä kukaan näyttelis!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Taivas
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Kakka
- Mikä sytyttää sinut? - Mieheni
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Viina
- Suosikkikirosanasi? - Vittu
- Mitä ääntä rakastat? - Lapseni ääntä
- Mitä ääntä inhoat? - Poraamisen ääntä
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Politiikassa en haluaisi olla
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Tuu tänne, täällä on kaikki jumalat ja me kaikki ollaan kavereita keskenämme.”