lauantai 24. marraskuuta 2018

Rakastaja / Teatteri Jurkka

Rakastaja / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 17.11. 2018, kesto n 1h (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Harold Pinter
Suomennos Juha Siltanen
Ohjaus Essi Rossi
Skenografia Aino Koski
Äänisuunnittelu Pauli Riikonen
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen

Rooleissa : Milla Kangas ja Lauri Tilkanen (ja mystinen maitomies...)


 Harold Pinter kuuluu niihin näytelmäkirjailijoihin, joiden tekstejä haluaisin nähdä Suomen teattereissa paaaaljon enemmän. Ennen Rakastajaa olin nähnyt Pinteriltä kaksi näytelmää, "Petos" ja "Ruokahissi", joita molempia yhdisti varsin yllättävät käänteet ja intensiivinen ote, jossa hienosti korostui näyttelijäntyö eri vivahteineen. Tiesin ennalta, että aikamoista herkkua on tarjolla, kun Pinterin "Rakastaja" nähtäisiin syyskaudella suosikkiteatterissani (tätä jaksan aina hehkuttaa hamaan loppuun asti) Teatteri Jurkassa - ja kieltämättä vähän jännittikin, että miten kuumottava tunnelma salissa saataisiin aikaan kun aihe on mitä on. Tai mistän minä tiesin aiheesta mitään, näytelmä ei ollut tuttu yhtään ja sepäs olikin passeli juttu se. Jos nimenä on Rakastaja ja lavasteena lähinnä sänky, mietin että kannattaako tällä kerralla parkkeerata suosikkipaikalleni eturiviin vai meneekö linssit huuruun. Tekstissä tuskin käsiteltäisi fiinisti vaikkapa teenjuontia tai työmatkan pituutta, mutta väärässäpä olin...

 Aluksi saamme katsella tovin vanhalta tallenteelta kahden naamioidun henkilön tanssia (myöhemmin selvisi, mistä taltiointi oli peräisin). Yllättäen edessämme onkin oikeasti muuveja vetämässä vielä meille tuntematon pari, liikkeet ovat kuin soidintanssia ja sanaton kutsu tuntemattomaan. Katseet polttavat ja ilma jo sakenee. Naisen silmänisku, yhteinen sopimus ja kuittaus. Game is on. Leikki/peli/jahti?


 Hetkeä myöhemmin Sarah (Milla Kangas) viimeistelee päiväpeiton laskoksia ja tsekkailee, että kaikki on kunnossa Häntä varten. Aviomies Richard (Lauri Tilkanen) on valmistautumassa salkkuineen töihinlähtöön. Keskustelu on varsin avointa. Vaimon rakastaja saapuu jälleen illalla - se tuntuu olevan, ihme kyllä, miehelle ihan okei. Pitää muistaa pysyä poissa ennaltasovitun ajan, viipyä työmatkalla tovin pitempään ettei vaan saavu kotiin kesken kaiken. Heippa rakas, nähdään myöhemmin. Mukavaa iltaa. Mietin, että näilläpä on erikoinen sopimus ja ei kyllä onnistuisi itseltäni. Tai ehkä sittenkin...? Richard poistuu ovesta kadulle ja viileää, raitista ilmaa tuulahtaa ovesta sisään. Tunnelma pysyy kuitenkin varsin sähköisenä, latausta on ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Kattotuuletin hurisee hiljalleen. Valot himmenevät. Jostain kaukaa kuuluu oven kolahdus ja Rakastaja astuu huoneeseen. Sarah´n huulet raottuvat aavistuksen, vilkaisen muita katsojia vaivihkaa ja käy mielessä "olisitpa nähnyt ilmeesi"-ajatus. Mahdankohan itse näyttää samalta? Silmät kiiluen tuijotetaan kohtalaisen raamikasta miestä, jolla muutama otsakiehkura on karannut juuri sopivasti ja paita auki hän lähestyy naista... ja yritetään näyttää siltä, että ei tässä mitään. Teatteriahan tässä vaan katsotaan, ei muuta!


 Jestas tätä kiehtovaa, sensuellia, selvästi vaarallista leikkiä! Tohtiiko edes katsella ja vielä lähietäisyydeltä? Kyllä tohtii ja saa ja pitää katsoa, kun koskettaa ei saa. Enpä ole ennen nähnyt yhtä aistikasta appelsiininsyöntiä, tupakanpolttoa, korttipeliä, mikrofonin pitelyä... Ja sitten myöhemmin ihan oikeasti siemaistaan kupponen teetä. Tallenteellakin on teerituaali käynnissä ja siinä hokaan, että tosiaan, tuohan on TeaKista samasta näytelmästä kymmenen vuoden takaa. Sama työryhmä, välissä vuosia ja etenkin elettyä elämää, tietoa ja kokemusta. Pirun kiehtovaa!

 Erikoinen maitomieskin piipahtaa mestoilla ja Richardkin palailee töistä. Jokin kuvioissa kuitenkin mietityttää ja sitten sen tajuan. Onko teatterissa mikään muu parasta kuin omien korvien välissä kaikuva "HEEEETKINEN mitäs täällä oikein nyt tapahtuu!" Se on koukuttanut ennenkin, jaksaa yhä koukuttaa, pitää hereillä.

 Onhan tämä nyt aikamoinen veto. Hämmentää, yllättää, kiihottaa, kaikkea mahdollista. Tekee olon jopa vähän surulliseksi ja epämukavaksi. Kun odotukset ja toiveet eivät kohtaa... Mitä jää jäljelle? Pelkkiä kuoria, kaikki mehut imetty kuiviin, jaloissani pyörivä ristijätkä. Nopeat syövät hitaat. Syksyn esitykset taitavat kaikki olla loppuunmyytyjä ja lisäesityksissä muutama lippu jäljellä. Vaan josko tulisi lisäesitysten lisäesityksiä ja taas kymmenen vuoden kuluttua päivitetty versio?


 Esityksen jälkeen oli pienoinen yleisökeskustelu, jossa Lauri Tilkanen, Milla Kangas ja ohjaaja Essi Rossi kertoivat esityksen teemoista, yhteisestä historiastaan ja siitä, miksi se piti tehdä uudelleen juuri nyt. Lauri ja Milla ovat kurssikavereita TeaKista, ja siellä tosiaan tuli nuorena ja kokemattomampana sama teksti vedettyä muutaman kerran. Hyvin toimivat kyllä Millan ja Laurin kemiat yhteen, sähköä ja jotain mystistä muutakin oli ilma sakeana. Tämä kuuluu niihin esityksiin, joita ei voi oikein sanoin kuvata. Pitää nähdä ja kokea itse.

 Meikäläinenkin sitten rohkeni "kolmanneksi pyöräksi" vielä yleisökeskustelun jälkeen, teimme nimittäin pienimuotoiseksi tarkoitetun haastattelun, joka lähti vain hivenen käsistä loppumetreillä ja ehdin juuri ja juuri bussiin, johon olin ostanut ennakkoon lipun. Kerrankos sitä Rakastajan tähden bussista myöhästyttäisiin... Pysykää siis kuulolla!

 Teatteri Jurkka ja Pinter ei näemmä petä koskaan! Eläköön!

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

perjantai 23. marraskuuta 2018

Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Ensi-ilta 16.11. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Taina West ja Eeva Litmanen
Ohjaus Tiina Pirhonen
Musiikki Jussi Tuurna ja Vilma Timonen
Puvut Maiju Hovi
Koreografia Karoliina Kauhanen
Valo-ja äänisuunnittelu  Juha Tuisku

Rooleissa : Eeva Litmanen, Anna-Sofia Tuominen, Pyry Kähkönen, Tatu Siivonen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen


 Jos "Valmiina muistamaan" olisi ollut kevätkauden ohjelmistossa, olisi se ehkä jäänyt minulta näkemättä. Keväällä alkoi tulla jo pientä ylitarjontaa ja ähkyä sisällissota/kansalaissota/vapaussota/veljessota -aiheisista teatterijutuista, millä nimellä vuoden 1918 tapahtumia nyt sitten halutaankin muistella. Pääasia on, että muistetaan! Itse kävin katsomassa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka myös nähtävissä nyt Yle Areenassa), Työviksen "Tytöt 1918" ja Tampereen Teatterin "Teatteri taistelussa". Muutakin tarjontaa olisi ollut, mutta valintani kohdistui mainitsemiini kolmeen hyvin erityyliseen esitykseen. Onneksi näyttelijä Eeva Litmasen vaiettuun sukutarinaan pohjautuva "Valmiina muistamaan" tuli ohjelmistoon vasta loppuvuodesta, sillä esitys kiinnosti minua ennakkoon kovasti ja tässä välissä olin ehtinyt nähdä paljon muuta ja toisenlaista, joten pääkopassani oli taas enemmän tilaa tälle kuvastolle. Tärkeää olisi, että tämän aihepiirin esitystarjonta ei loppuisi vuoteen 2018 ja jatkuisi hamaan tulevaisuuteen säännöllisin väliajoin. Jotta emme unohtaisi.

 Esityksen nimikin jo kertoo sen, että aiemmin ei ole oltu valmiita muistamaan ja muistelemaan. Nyt on ollut juuri oikea hetki. Uskallan väittää, että ihan jokaisessa suvussa on omat tapahtumaketjunsa joista on visusti vaiettu ja jotka on haluttu unohtaa. Vaatii rohkeutta tuoda oma historiansa ja omat juurensa kaiken kansan nähtäville ja luettavaksi (Eeva Litmasen sukutarinasta on tänä vuonna julkaistu myös kirja Surun suitsima suku (Like), kirjaa oli myynnissä myös KOKO Teatterissa 25 € hintaan). Vaikka kipeitäkin asioita tulee ilmi, voimme ymmärtää paremmin itseämme. Kuka minä olen, mistä minä tulen, mitä haluan muistettavan menneistä sukupolvista, millaisen muiston itse haluan jättää. Unohtaa ei sovi, mutta voi ymmärtää tehtyjä valintoja, antaa anteeksi, katsoa tulevaan luottavaisesti - huolehtia omalta osaltaan siitä, että sama ei toistuisi.


 KOKO Teatterin katsomossa meillä on harras tunnelma. Kantele soi. Pian lavalle astelee itse Eeva Litmanen, tämä on hänen sukunsa tarina. Olemme kaikki valmiina, aistit auki. Lavalle astelevat myös Eevan isoäiti Anna (Anna-Sofia Tuominen) sekä isoisä Taneli (Pyry Kähkönen). Nuoret ovat kuin suoraan vanhasta Suomi-filmistä, jossa  on ikuinen kesä, neidot sorjia Eloveena-tyttöjä huiveineen ja nuorukaiset riihipaidoissaan salskean komeita - sellaisia, jotka nappaavat tuosta noin syliinsä ja vievät mennessään tanssin pyörteisiin tai kantavat pirttiin kynnyksen yli. Kohta jo pistetäänkin tanssiksi ja siinä menossa matot pöllyävät ja jalat vispaavat siihen tahtiin, että hiki tulee jo katsellessa. Pian on oma tupa ja lapsiakin alkaa siunaantua, nälkäisiä suita.

 Kohtapa ollaankin nykyajassa joulunvietossa ja tarina saa absurdin käänteen, kun Eeva Litmanen (niin, kaikkihan tietävät että hän on Larin Parasken tyttären pojanpojan tytär?) tuo joulunpöydän ääreen tuntemattoman asunnottoman nuorenparin Joosefin ja Marian, joka vielä sattuu olemaan raskaana. Tutulta kuulostaa ja käykin ilmi, että ennenkin on tuntemattomia autettu ja tarjottu niin yöpymispaikkaa kuin lämmintä ruokaakin. Yhteisöllisyyttä, evakkoja nääs. Lahjoja jaellaan ja terästettyä glögiä maistellaan, ja porukka alkaa humaltua (paitsi Maria ja Joosef, jotka ovat jo toisaalla huilaamassa). Tatun (Tatu Siivonen) paketista paljastuu sisällissota-aiheiset pelikortit ja innokkaasti Eevan tytär Karo (Karoliina Franck) ja tämän bestis Vilma (Vilma Timonen) haluavat pelata nimenomaan punaisten puolella. Eipä sitä ennen puolta valittu ja viihdettä revitty siitä, ollaanko punaisten vai valkoisten puolesta "pelaamassa". Tatu on sentään vannoutunut Marski-fani, Mannerheimin kuva komeilee paraatipaikalla joulukuusessakin...


 Näitä joulukamoja roudataan ees ja taas tasaisin väliajoin, ja palataan ajassa taaksepäin takaisin Annan ja Tanelin ei-niin-auvoisaan yhteiseloon. Huutoa ja turhautumista piisaa, ja huomaan keskittymiskykyni vähän herpaantuvan. Suoraan töiden jälkeen aamuvuorosta teatteriinlähtö ei aina ole ihan se järkevin ratkaisu, ja se tuntuu jälleen kostautuvan. Onneksi tarinan lomaan on upotettu myös kaunista musiikkia ja komeaa laulua, ja kappaleiden myötä harhaileva mieleni palautuu jälleen raiteilleen. Toisaalla taas Taneli tärisee punaisten joukoissa ase käsissään, hätä on käsinkosketeltavaa. Piileskelyä, rajan yli hiiviskelyä "pelko persiissä" kiinnijäämisestä, kuulusteluja, helliä katseita ja kosketuksia ja toinen nainen, puukkohippasia, itsensä kovettamista. Joulupöydän ääressäkin käydään taas eikä sielläkään oikein iloluontoista menoa ole, vaikka touhu kyllä naurattaa.


 Lopussa palataan takaisin alun rauhaan ja seesteisyyteen, olo on levollinen ja jotenkin puhdistunut. Kaikki se melskaaminen on takana, on kanteleen vieno sointi ja kauniita sanoja - kuulasta laulua, joka herkistää mielen.

 Kokonaisuudesta en saanut ihan täysin otetta., mutta sekavia aikoja on eletty toki ennenkin... Näin jälkikäteen ajateltuna parasta olivat hetket, joissa ei sanoja tarvittu. Katseet, kosketukset, ikävä ja kaipuu. Anna-Sofia Tuomisen ääni ja läsnäolo. Eeva Litmanen sivummalla tarkkailemassa vakavana, mutta ymmärtävä katse silmissään. Syrjässä, mutta kuitenkin kaiken keskellä. Valmiina muistamaan.

Esityskuvat (c) Heidi Bergström

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KOKO Teatteri!)

Haastattelussa lavastaja/näyttämömies Riku Suvitie

Riku Suvitien tapasin Salon rautatieaseman kahvilassa syyskuun lopulla 2018. Olin haastattelun jälkeen menossa katsomaan Salon Teatteriin Macbethia, jossa on Rikun suunnittelema lavastus. Olin kehitellyt liudan täysin uusia kysymyksiä, sillä en ollut aiemmin haastatellut lavastajaa/näyttämömiestä ja tämä heti herätti uudentyyppisiä haasteita.

Mikä sinun virallinen tittelisi oikein on? ”Eniten tunteja teen Turun Kaupunginteatterissa näyttämömiehenä, mutta lavastaminen määrittelee identiteettiäni vahvemmin. On tullut tehtyä niin paljon kaikenlaista teatteriin liittyvää. Jokin sieltä lavastajan ja näyttämömiehen väliltä. Toivon tulevaisuudessa voivani kutsua itseäni pääasiallisesti lavastajaksi”, pohtii Riku.

Riku Suvitie (c) Mika Nurmi 

Sitten päästiin alkuun. Vuonna 1995 syntynyt Riku on perheen kuopus. ”Alunperin olen kotoisin täältä Salosta. Ihan lapsena asuttiin maalla. Turkuun muutin aloitettuani työt Kaupunginteatterissa.”

Mitä harrastat/teet vapaa-ajallasi? ”Kun tekee kahta-kolmea työtä, ei juuri jää vapaa-aikaa. Kun saan Mollin valmiiksi (Teatteri Kurnuttavan Sammakon ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotantona toteutettu lastennäytelmä ”Molli ja Kumma”, joka oli ensi-illassa lokakuun puolivälissä, tämän haastattelun teon jälkeen), sen jälkeen koitan keskittyä maalaamiseen, joka taas valmistaa minua pääsykokeita kohti. Käytännössä tällä hetkellä hommaa riittää 24/7. Ensin teen työni Kaupunginteatterilla, ja kaikki välit ja illat ja yöt teen freelancer-hommia.”

Jos sinulla olisi runsaammin vapaa-aikaa, mitä tekisit mieluiten? ”Olen nuorena harrastanut tanssia ja soittanut viulua. Tanssi oli minulle todella vapauttavaa, ja tuntuu siltä, että tarvitsisin sitä juuri nyt tietynlaisena ulostulona muuten visuaalisesta mielenmaisemasta. Haluaisin myös lukea enemmän. Asunnossani on odottamassa kasoittain kirjoja, jotka ovat kiireiltä jääneet koskemattomiksi.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja/bravuureja? ”Laulan yksin töitä tehdessäni, isoissa tyhjissä saleissa on ihana akustiikka. No, jos pienen bravuurin mainitsen, niin osaan solmia kielelläni kirsikan varren solmuun Twin Peaksin hengessä. Olisi saattanut mennä puoli tuntia hyvää haastatteluaikaa tässä hukkaan, jos olisin ottanut kirsikoita mukaan, hahah.”

Twin Peaks -tunnelmista takaisin asiaan. Mitä haluaisit osata/mistä haluaisit saada vielä lisäoppia? ”Etenkin suunnitteluvaiheesta ja pienoismallien tekemisestä. Viimeaikoina olen tehnyt pienoismalleja aika kiireellä ajan rajallisuuden takia, enkä ole saanut mitään opetusta niiden tekemiseen. Olin hiljattain Lontoossa ja toin sieltä mukanani alan kirjallisuutta. Minulla on valtava pino oppikirjoja pienoismallien rakentamisesta, enkä ole vielä ehtinyt niitä kaikkia pieteetillä lukemaan. Yleensä suunnittelussa ennen piirtämistä aloitan pienoismallista, pääsen siten kolmiuloitteisesti sommittelemaan ja katsomaan mikä toimii ja mikä ei. Se on lempiosuuteni suunnitteluvaiheessa! Kaupunginteatterille tuotuja pienoismalleja käyn usein tauoilla kurkkimassa, tekemässä huomioita kuten: Ahaa, tuon voi tehdä rautalangasta!”

Macbethin pienoismalli (c) Riku Suvitie 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Toiset isovanhempani ovat kuvataiteilijoita, ehkä sieltä olen innostuksen saanut jo nuorella iällä. Molemmat sisarukseni ovat kuvallisesti lahjakkaita ja nuorempana ovat soittaneet jotain, eivät kyllä enää. Koulussahan olin todella surkea puutöissä verrattuna luokkakavereihini enkä kuvaamataidossakaan mikään erikoinen. Sain kyllä kehuja kuviksessa siitä, että minulta löytyi ajatusta, vaikka toteutus ei aina sitten onnistunutkaan. Kaiken olen opetellut kantapään ja virheiden kautta. Se ajatus ja intohimo jaksavat painaa eteenpäin taitojen karttuessa. Musiikkiluokalla olin kuusi vuotta, elin sitä maailmaa nuorena enemmän...”

Mistä sinulla sitten kiinnostus teatteria kohtaan lähti? ”Homma lähti siitä, että olin päättänyt hakea siviilipalvelukseen, ja Salossa oli tasan kaksi siviilipalveluspaikkaa. Toinen niistä oli Salon Teatteri, ja päätin, että haluan sinne. Halusin parantaa mahdollisuuksiani menemällä harrastajanäyttelijäksi saadakseni hieman jalkaa oven väliin. Näyttelinkin vuoden ajan täällä Salon harrastajateattereissa, ehdin tekemään viisi eri prokkista. Lukion musiikkiteatterikurssilla tein ensimmäisen lavastussuunnitelmani yhdessä ohjaaja Arto Lindholmin kanssa.”

Kun aloitin Salon Teatteri ry:ssä siviilipalveluksen, teatteri oli paljon pienempi,ja siellä oli lisäkseni vain yksi vakituinen työntekijä. Sain ja pääsin tekemään kaikenlaista ja myös niin paljon kuin halusin. Pitkiä päiviä innostuneelle nuorelle. Siviilipalveluksen jälkeen tein teatterille vielä yhden lavastuksen ja äänisuunnittelun, minkä jälkeen päädyin sattuman kautta Turun Kaupunginteatterille töihin. Ensimmäinen juttuni siellä oli Naantalissa kesäteatterissa Linnan juhlat. Eipäs kun sitä ennen oli Logomolla Robin Hoodin sydän! Oli pärisyttävä kokemus päästä sinne hommiin. Naantalin Emma Teatteri oli kyllä aika hyvä ”boot camp”, siellä kun on tekniikalla kova kiire ja sai opittua nopean tahdin tehdä. Olen enemmän harjoitus- kuin esityskausi-ihmisiä ja pidän nopeasta temposta takana olevissa hommissa.”

Mitä kaikkea olet nyt sitten teatterissa ehtinyt tekemään? ”Olen näytellyt, lavastanut, äänisuunnitellut ja tehnyt rekvisiittaa. Yhdessä oopperassa olin myös näyttämömiehenä, se oli ihanaa! Logomossa oli Tiina Puumalaisen ohjaama ooppera ”Die Kalewainen in Pochjola”. Kaipaisin oopperaa enemmänkin. Se on oma maailmansa.”

Mitä muuta haluaisit kenties vielä teatterin parissa tehdä? ”Minua kutkuttaa oppia valoista enemmän. Lavastaminen on kuitenkin se, mihin haluan keskittyä. Minulla ei ole suurta kaipuuta päästä tekemään jotain muuta. Kun tekee hyvien tyyppien kanssa, pääsee myös sitä kautta keskustellen ja ideoita heitellen tekemään yhteistyötä eri osa-alueilla. Teatteri on kuitenkin aina monen ammattilaisen yhteinen tuotos eikä yhden kuolemattomuusprojekti.”

Viidakkokirja (c) Riku Suvitie 

Onko sinulla mitään alan opintoja takana? ”Ei ole. Sinne on kuitenkin suunta. Opintoihin siis. Kaiken tähänastisen taitoni olen saanut tekemällä ja oppimalla itse alan kirjallisuudesta. Viime syksyinen Salon Teatterin ”Jekyll & Hyde” oli iso ja kasvukipuja täynnä ollut oppitunti. Siinä opin etenkin itsestäni tosi paljon. Sen ansiosta Macbeth sujui paljon kivuttomammin. Uskon siihen ettei tarvitse olla tehtävän arvoinen sen saadessaan. Olet valmis kun se on saatu päätökseen.”

Totta kai haluan opiskelemaan alaa. Viime keväänä hain ensimmäistä kertaa Aalto-yliopiston lavastuspuolelle. Ulkomailla opiskelu ei vielä kutkuta. Luotan siihen, että täällä olisi juuri minulle laadukkainta opetusta ja resursseja. Täällä tietysti verkostoituu vahvemmin myös tulevaisuuden tekijöiden kanssa. Naantalissa oli toukokuussa ”Love me tinder”-esityksestä samalla viikolla ensi-ilta pääsykokeiden kanssa. Lähdin kuudelta aamulla ajamaan Helsinkiin, olin kahdeksan tuntia pääsykokeissa ja sieltä suoraan Naantaliin pääharjoituksiin. Yöllä takaisin Saloon ja aamukuudelta taas Helsinkiin. Olin sekä pettynyt että huojentunut, että tipuin toisen päivän jälkeen. Ensi keväälle olen järjestänyt vapaampaa aikataulua pääsykokeita varten.”

Pääsykokeissa oli ensin ennakkotehtävät, joiden perusteella valitaan varsinaisiin pääsykokeisiin, jotka kestävät viisi päivää. Toisen päivän jälkeen on ensimmäinen karsinta. Molempina päivinä meillä oli kaksi tehtävää, joissa aikaa kolme-neljä tuntia. Ensimmäisenä päivänä teimme pienissä ryhmissä varjoteatteriesityksen, lisäksi oli maalausta ja savella sekä paperilla muotoilua. Yllätti se, että tehtävä, joka omasta mielestäni meni huonoiten toi minulle parhaat pisteet ja tehtävä, josta olin itsevarma meni päinvastoin. Ja neljä pääsee opiskelemaan. Hakijoita taisi olla nelisenkymmentä, eli sisäänpääsyprosentti on suhteellisen suuri. Pääsykokeissa ymmärsin sen, että seuraavalle keväälle tarvitsen enemmän aikaa ja harjoitusta, ja nyt aion Mollin jälkeen treenata enemmän maalaamista ja piirtämistä, suunnittelua. Nyt lavastuksien tekemisestä on mennyt suurin osa ajasta itse toteutukseen. Iso osa ajasta on ollut asioiden organisointia, talkoiden ja materiaalien järjestämistä ja hankkimista ympäri Etelä-Suomea. Ns. juoksevia asioita. Harrastajateattereissa on kyllä mahtavaa se, että on päässyt tekemään niin monien ihanien ihmisten kanssa töitä!”

Jekyll & Hyde (c) Mika Nurmi 

Onko sinulla mitään muuta alaa, joka mahdollisesti kiinnostaisi? ”Ennen teatterihurahdustani olin aktiivisemmin kiinnostunut yhteiskunnasta ja hainkin valtiotieteelliseen. Olin Euroopan nuorisoparlamentissa järjestämässä tapahtumia. Tämä puoli on sittemmin jäänyt, mutta kyllä identiteettini osana ovat vahvasti ympäristökysymykset ja yhteiskunnalliset asiat. Niitä haluaisin myös käsitellä tietyllä tavalla työssäni. Haluaisin päästä tekemään sekä tilataidetta että piristeenä somistuksia, muutamia ajatuksia olen pyöritellyt pöytäni laatikoihin. Aalto-yliopisto kuulostaa siksi hyvältä, koska koulutusohjelma ei keskity pelkästään teatterin lavalle vaan esittävän taiteen lavastukseen ylipäänsä. No, joskus sitä kiireellisimpinä kausina tietysti toivoisi, että voisi muuttaa Mathildedaliin kahvilanpitäjäksi. Kuka ei välillä kaipaisi sinne?”

No nyt ruvetaan tekemään sitä lavastusta! Mistä lähtee inspiraatio? ”Tätä kysymystä ehkä pelkäsin eniten, koska en yhtään tiedä mitä vastata. Olen alkanut keskittyä tunnelmaan, jonka haluan esitykseen luoda. Sitä kautta mietin, mitkä ovat tarvittavat lähtökohdat näyttämölle ja siitä lähden hiljalleen rakentamaan. Macbethissa korostuu tunnelma, jonka halusin luoda ja se näkyy mielestäni eniten. Samojen teemojen olen huomannut toistuvan muissakin tämän hetken Shakespearen tragedioiden lavastuksissa, ehkä kyse on jostain universaalista asiasta. Kun esityksen maailman saa sisäänsä, on helppo tehdä siellä nopeitakin päätöksiä ja intuitiivisia ratkaisuja.”

Macbeth (c) Mika Nurmi 

Ensin käyn tekstin läpi, ja jos teksti on ennalta tuttu, on ehkä päässäni jo jotain idiksiä. Katson tekstistä tapahtumapaikat, niissä tapahtuvien kohtausten tunnelmat ja tarvittavat käyttöelementit, jos sellaisia on. Macbethissa nousi mieleeni vahvimmin tunnelmina paranoia, kovuus, valta ja kuolemanpelko. Seuraavaksi lähden tekemään kuvaa kolmiulotteisesti ja testailemaan valkoisena, mikä näyttäisi hyvältä. Ensimmäiseen tuotantopalaveriin toin pienoismallin luonnoksen, ja työryhmässä puhuimme siitä, mikä toimii ja mikä ei. Sitten muokataan ja katsotaan uudestaan. Aika paljon harrastajateatterissa mennään myös budjetin ehdoilla ja sillä, mistä materiaaleista rakennetaan. Kaupunginteatterilla olen nähnyt monenlaisia kiinnostavia teknisiä toteutuksia. Helpottaa suunnittelua, jos tietää ennalta, että jokin asia on oikeasti mahdollista itse toteuttaa käytännössäkin.”

Mitä materiaalia pienoismalli on? ”Nyt Macbethissa käytin kapalevyä aika paljon, se on sellainen perusmatsku. Kapalevy on kaksi paperipintaa, joiden välissä on polystyreenivaahtoa. Muuhun voi käyttää käytännössä mitä vain nippusiteistä rautalankaan, mutta jokaiseen toteutukseen löytyy se yksi parhaiten toimiva materiaali. Minulla on tilauksessa kaikenlaista huonekalua ynnä muuta tulostimella tulostettua. Olisi mahtavaa saada 3D-tulostin, tarkat mittakaavassa olevat huonekalut olisi niin yksinkertaista valmistaa sillä itse. Kunhan nyt saadaan seuraava lavastus pulkkaan, pääsee taas testailemaan uusia materiaaleja. Unelma olisi työhuone täynnä useita eri materiaaleja, jotta kaikki olisi lähellä.”

Moneenko kertaan sinun suunnitelmasi ja pienoismallit menevät uusiksi tyyliin ”heitämpä seinään, ei tästä tule yhtikäs mitään”? ”Noooo, kyllä aika usein menee uusiksi etenkin luonnosteluvaiheessa. Se on turhauttavaa ja samalla ihanaa. Macbethin kohdalla kaikki tuntui jotenkin leikiltä, kun kokeili ja teki vaan. Kun kokemusta on tullut lisää, pystyy innostumaan ja leikittelemään keskeneräisellä jutulla. Prosessista on tullut rakkain osa produktioita.”

Millaisella aikataululla näitä hommia tehdään? ”Harrastajateatterikentällä aikataulut vaihtelevat usein riippuen teatterista, koska tuotannon rakenteita on usein vähän. Itse pidän pidemmän aikavälin (vuoden) työstä, jossa on helpompi sovittaa keskustellen suunnittelijoiden työt yhteen sekä ohjaajan näkemykseen. Siten saadaan ehyt kokonaisuus, ja ennaltaehkäistään myöhemmin tulevia ‘yllätyksiä’.”

Nyt tulee vähän hassu kysymys, mutta jääkö työ koskaan kesken? ”Aina se jää. Kiireellisellä aikataululla jää omasta mielestä usein. Macbethissa on paljon asioita, joita haluaisin vielä vähän viilata, mutta aika tyytyväinen olen lopputulokseen. Pitää aina uskaltaa luovuttaa työ eteenpäin, vaikka haluaisi patinoida pintoja maailman ääriin. Keskeneräisyydestä esimerkkinä ”Tulitikkutyttö” Kaarina-teatterissa oli ensimmäinen kunnon lavastukseni ja siellä ensi-iltaa edeltävänä yönä maalasin vielä kaikki pinnat uusiksi. Se kannatti. Mollin ja Kumman kanssa tulen myös jatkamaan työtä ensi-illan jälkeen, koska esitys lähtee kiertämään Suomea.”

Tulitikkutyttö (c) Pirita Linden 

Nämä kysymykset nyt hiukan pomppivat, mutta ei anneta sen häiritä. Mikä on lavastuksen teossa haastavinta? ”Jokaisessa lavastuksessa on aina jotain, mitä en ole tehnyt koskaan aiemmin ja siihen pelottomasti tarttuminen on haastavinta. En ole esimerkiksi koskaan aiemmin maalannut kankaita ennen kuin nyt Mollia tehdessä. Pakostakin tulee virheitä joista oppii tulevia töitä varten."

 "Lavastuksen tekemiseen liittyy paljon osa-alueita – pintakäsittelyä, puutyötä, verhoilua. Pitää osata luopua tietynlaisesta perfektionismista ihan vaan siksi, että ylipäätään pystyy aloittamaan työn! Aiemmin en kestänyt keskeneräisyyttä, ja nyt siitä on oppinut ottamaan kaiken irti. Yksi haastava asia on myös stressin kestäminen. Se on onneksi helpottanut ja osaan jo tunnistaa niitä merkkejä, jolloin tarvitsee rauhoittua ja tehdä jotain muuta. Hyvä ilmapiiri ja kommunikaatio työryhmien sisällä on elintärkeää.”

Mikä sitten on ”helpointa”? ”Ideointivaihe, leikkisä vaihe. Pystyy heittelemään ideoita työryhmän sisällä puolin ja toisin. Se on varmasti kaikille helpointa.”

Ammatilliset esikuvasi? ”Tietysti kaikki ne lavastajat, joita olen saanut tavata! Rakastan jokaisen tyyliä tehdä ja olen saanut onnekseni nähdä monta todella upeaa lavastajaa tekemässä työtään. Voisin listata kaikkien esikuvien nimet. Jani Uljas, Kati Lukka, Teemu Loikas, Teppo Järvinen, Markus Tsokkinen, Es Devlin muutamia mainitakseni. Yksi esikuva siitä, millainen henkilö työympäristössä haluaisin olla, on Janne Vasama. Hänen tapansa olla on ihailtavaa. Seitsemää veljestä oli ihana tehdä Turussa, koska Janne ja Lauri (ohjaaja Maijala) toivat auringon teatterin tekemiseen.”

Entä esikuvia muilta aloilta kenties? ”Ei ole oikein yhtä idolia. Kyllä minä fanitan kaikkia visuaalisia ihmisiä, joita tapaan. Arjessa konkreettisesti jokaista, joka on kaupunginteatterin verstaalla töissä. He ovat ensinnäkin hyviä tyyppejä ja mielettömän taitavia. Olen ihaillut jo kauan Perniöstä kotoisin olevaa kuvataiteilija Sampsa Sarparantaa, hän on tärkeä esikuva ja toivon, että todella monet ihmiset kohtaisivat hänet.”

Millainen on sinun ”normipäiväsi” töissä? ”Jos puhutaan nyt ihan lähipäivistä, niin olen mennyt vähän ennen aamukahdeksaa kaupunginteatterille ja tehnyt parisen tuntia jotain Molliin liittyvää. Harjoitukset ovat alkaneet kymmeneltä, treenataan joko Tarua Sormusten herrasta tai Näytelmää joka menee pieleen. Siellä kahteen asti, välillä tauolla käynyt ehkä kurkkaamassa Mollin puolella. Sitten seuraamaan Mollin harjoituksia viiteen asti ja työstänyt hetken lavasteita kunnes on päänäyttämön iltaharjoitusten aika. Iltaharkkojen jälkeen siivoan jälkeni Mollista ja normipäivä oli siinä. Kesällä päivät kului niin, että ensin olin tekemässä Salossa lavastusta ja illaksi ajoin Naantaliin esitykseen. Kotona olen yleensä kymmenen jälkeen illalla. Aamukasista iltakymmeneen tällä hetkellä, kyllä vaan. Ei sitä pitkään jaksa. Siinä vaiheessa kyllä tuntee väsymyksen, kun saa kommentteja silmäpusseistaan. Pitää löytää tiettyjä päiviä ja kausia, jolloin pystyy rauhoittumaan. Liiallisista tunneista tuleva uupumus ei ole tavoiteltavaa, mutta en halua kuitenkaan peitellä faktoja. Teen tiettyinä kausina paljon töitä pystyäkseni tulevaisuudessa tekemään vähemmän. Lavastajuuden unelmaa tavoitellen.”

Molli ja Kumma (c) Harri Ahola 

Missä jutuissa olet nyt ollut näyttämömiehenä? ”Nyt syyskaudella olen ”Tarussa” ja Näytelmässä joka menee pieleen, joka on marraskuussa ensi-illassa. Keväällä olen mukana eräässä isossa produktiossa, jota ei vielä tässä vaiheessa ole julkistettu. Kevään juttu ja NJMP ovat sellaisia, joissa toivoin olevani mukana, juuri niiden lavastajien takia!”

(Huom. Tässä vaiheessa voi jo paljastaa sen, että kevätkaudella Turussa nähdään Hamlet, ja sen lavastussuunnittelijana on Markus Tsokkinen.)

Podetko sinä muuten ensi-iltajännitystä? ”Joo-o, nyt on helppo vastata tähän kun juuri oli Macbethin ensi-ilta. Olin todella hermostunut siihen asti kunnes pääsi teatterille ja alkoi tulla muuta ärsykettä, ensi-iltayleisöä ja koko ajan on pieni puheensorina ympärillä. Jännityksen taso riippuu kyllä itse jutusta ja siitä, miten varma siitä on. Macbethissä sain rauhan, koska sain oman työni valmiiksi aikaisessa vaiheessa. Jekyllissä & Hydessä taas olin ihan romuna katsomossa, jännitin ja stressasin. Levollisuus tulee yleensä siinä vaiheessa kun esitys alkaa, pystyy nauttimaan näkemästään. Jälkeen päin on ”takki tyhjänä” -olo. Ensi-illan jälkeistä tyhjyyttä omien lavastusteni jälkeen poden myös. Tällä hetkellä tosin en ehdi kokemaan sitä, koska seuraavan lavastuksen ensi-ilta on jo parin viikon päästä!”

Urasi tähtihetki (joku muu kuin tämä haastattelu hahah)? ”Heheh, kyllä niitä tähtihetkiä on ollut jo aika paljon! Sanotaan näin, että urani tähtihetki oli ehdottomasti se, kun lähdin tekemään Macbethin suunnittelua ja se tuntui ihanalta! Olin saavuttanut jonkin pisteen. Tämä on hyvä alku.”

Ja toinen tähtihetki oli se, kun tuurasit kesällä Love me Tinderissä Arttua ”kapselissa” ja tulit mainituksi Teatterikärpäsen jutussa? ”No ehdottomasti sekin, hahah. Heti tuli Artun kanssa kuittailua siitä, kumpi saa enemmän mediahuomiota näillä lyhyillä mieskarkki-lavavisiiteillään. Arttu on kyllä yleensä päässyt hoitamaan tämän lavapuolen.”

Tähän väliin haluan mainita yhden kannustavan kommentin, joka lämmitti ja lämmittää mieltäni edelleen. Nopea pieni kohtaaminen, joka tuntuu merkitykselliseltä. Lauri Maijala huikkasi mulle pienellä käytävällä ”Jäbä on kultaa!” Se oli pieni ja tärkeä hetki.”

Mitenkäs muuten sitten, kun käyt itse teatterissa. Pystytkö katsomaan esitystä ilman, että kiinnität liikaa huomiota lavastusratkaisuihin ja vastaaviin, irrottautumaan töistä? ” Tottakai lavastusratkaisuihin kiinnittää huomioita ja niitä ihailee, mutta en koe sen häiritsevän omaa katsojakokemustani. Hyvästä esityksestä nauttii aina.”

Mitä sinulle merkitsee teatterin taika? ”Teatterin taika on sen katoavaisuudessa. Jos et mene tänään katsomaan esitystä, sitä esitystä ei enää ole. Huomenna se on erilainen. Suomessa esitysten kausi on vielä aika lyhyt ja esitysten päätyttyä se katoaa, ja jäljelle jää oma muistosi ja kokemuksesi juuri siitä hetkestä. Teatteri on sidottuna aikaansa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Tämän kirjoitan nyt haastattelun jälkeen, mutta kuulin juuri, että Salon Teatterilla oli käynyt siivousfirma pesemässä lattian, ja koko porukka oli Macbethin alkukohtauksessa vetänyt flipat näyttämölle jääneeseen pesuaineeseen. Olisi ollut mahtavaa nähdä se! Kunnon slapstick -hetki!”

Jos saisit vapaat kädet, minkä näytelmän haluaisit lavastaa? ”Haluaisin tehdä jonkun kauhunäytelmän, esimerkiksi ”Mustapukuinen nainen”. ”Pukija”-näytelmän haluaisin tehdä, ja sellaisia juttuja, joita esimerkiksi Ryhmäteatteri on tässä lähiaikoina tehnyt. Muodonmuutos. Yhteiskunnallisia aiheita, uusia tekstejä. Eduskunta III oli mielestäni upea.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin kaikki lukemattomat kirjani ja maalausvälineet ja askarteluvälineet ja pienoismallit, kaikenlaista tilpehööriä. Tarviiko sinne nyt sitten ruokaa?”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin mennä Ranskaan ja Pariisiin impressionismin aikaan. Se tyylilaji tuntuu itselle tärkeältä. Tunnelma kohdillaan. Vapaa-ajan vallankumousta ja taiteessa korostetaan tavallisten ihmisten arkea ja elämää Antiikin sankaritarinoiden sijaan ensimmäisiä kertoja.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Toivo
Mistä sanasta pidät vähiten? - Pettymys
Mikä sytyttää sinut? - Ihmisten kohtaaminen
Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämätön asenne
Suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Puheensorina, joka kuuluu toisesta huoneesta
Mitä ääntä inhoat? - Melua kun koittaa keskittyä. Sirkkelin ja vasaran ääneen herääminen.
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Oopperalaulaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Mikään monotoninen työ mihin ei pysty vaikuttaman.
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Vittu mitä säätöö!” Hahhahahahhah! Pääsihän se Kimi Räikkösen kommenttikin tähän mukaan.

Rikulla on myös omat nettisivut, jossa varsin kattava kavalkadi valokuvia eri esityksistä ja niiden lavastuksista. Kannattaa käydä tsekkaamassa! Sivut löytyvät tämän linkin alta. 

Riku esittelee kuvaansa Salon Teatterin lämpiön seinällä...

torstai 15. marraskuuta 2018

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 6.9. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Tommi Auvinen
Koreografi Jouni Prittinen
Taistelukoreografia Saska Pulkkinen ja Tommi Auvinen
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa/Kyösti Kallio & Rauli Roininen

Rooleissa : Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm, Puntti Valtonen, Osku Ärilä ja Juulianna Mäkelä

Raitolehto-Ahola-Lilja 

 Viikon sisällä tuli tehtyä kolme eri reissua Työvikseen, ja niistä viimeisimpänä Tämä on ryöstö!, jonka ensi-ilta oli jo syyskuun alussa. Heti enskarin jälkeen korviini kantautui viestejä, että tässä olisi herkkua ainakin minunkaltaiselleni viiksifanille ja jokin erityistä lahjakkuutta ilmaiseva sooloilukohtaus. Niitä sain odottaa sitten marraskuun puoliväliin asti ja kaikensorttista kohkaamista odotin muutenkin, näytelmän käsikirjoituksesta kun vastaavat samat ukot, jotka ovat hillittömän "Näytelmä joka menee pieleen" takana. Ja edessä.

 Nyt on kyseessä pankkiryöstö, tarkemmin sanottuna havitellaan mittaamattoman arvokasta timanttia Tammerkosken Pankista, jonka johtajana pönöttelee viiksekäs herra nimeltään Putz A Kulmikko (Puntti Valtonen). Alussa vankilasta pakenee pari tyyppiä, etunenässä Runqvistin Kaitsu (Tommi Raitolehto) ja vaikuttaa vähän siltä, että vaikka timantinvohkimissuunnitelmista ei olisi saanut kertoa kenellekään, hommasta tietää suurin osa vankilan vartijoistakin ja pakoauton kuskiksi on pestattu vartija Kauppinen (Samuli Muje), jolla tosin ei ole minkäänlaista kokemusta autolla-ajosta eikä muutenkaan vaikuta olevan ns. penaalin terävin kynä. Alussa on muuten aikamoista kielellistä kikkailua ja sanoilla leikittelyä, osa meni sujuvasti ohi kun vasta tajusin missä mennään. Ainakin siinä nosteltiin punttia ja Puntti seisoi vieressäkin kirjaimellisesti.

Aarne saa vaihteeksi mapista 

 Pankissa sitten on toisenlaista meininkiä, Supon tarkastajaa odotellaan visiitille ja kaikki arkaluonteinen matsku on piilotettava. Tässä vaiheessa jo mietin, että miten Saska Pulkkinen ehtiikin joka paikkaan ja käsiohjelmassakin mainitaan roolihenkilön nimeksi "Kuka ehtii". Ynnä muut -hahmoja sitten esittävät Juulianna Mäkelä ja Osku Ärilä... Ja sitten on sitä "mahtava peräsin ja pulleat purjeet"-tyylistä pankkivirkailija Raijaa (Heidi Kiviharju), tämän vilunkia poikaa Samia (Verneri Lilja), hiukan hassahtaneenoloista pankkihenkilö Aarnea (Tom Lindholm, joka aiheutti hihitystä katsomossa pelkästään sillä että saapui estradille), jolle kiinnitetään timantin turvajärjestelmän tärkeät koodit salkussa käsiraudoilla ranteeseen kiinni, Kulmikon tytärtä Oikkua (Petra Ahola), jolla muuten kosijoita riittää joka lähtöön - ja sitten se tarkastaja Raimo Sokka (Janne Kallioniemi), joka iskee ensitöikseen silmänsä ja kätensä Raijaan. Sokka muuten muistuttaa hämäävän paljon Mennään bussilla -sarjan nuivaa tarkastajaa, hiukan nuorempi versio hänestä. Ja johan niitä alatikasvavia viiksiporukoitakin päästään ihailemaan, kun Sokan esimiesten esimiehet vuorollaan soittelevat, missä mennään. Aijai, moista viiksikavalkadia en ole aiemmin nähnytkään, eli kyllä tietäjät tiesi mistä narusta vetää ja mistä meikäläinen tykkää.

No tässä niitä viiksiä nyt sitten! 

 Mitä tästä oikein osaa edes kirjoittaa, ettei paljasta liikoja! Aikamoista sohlausta saadaan aikaan niin Oikun asunnolla kuin pankissakin. Ensinmainitussa sattuu kosijoita paikalle samaan aikaan useampi, sängyn mekanismi toimii liiankin hyvin, esitetään pantomiiminä Suomen eri paikkakuntia ja mäiskitään ikkunasta liihottelevia yllätyslokkeja päin nokkaa. Pankissa soluttaudutaan porukoihin mukaan, yritetään vohkia vara-avainta ja kierrokset nousevat, kun paikalla pyörii lopulta peräti kolme Kulmikkoa, joista vain yksi aito. Kulmikko-kolmikko housujen kera ja ilman nauratti kovasti, sen sijaan parikymmentä kertaa toistuva mapillapäähänmäiskintä ei jaksanut enää naurattaa muutaman kerran jälkeen. Liika on liikaa!

 Mitenkäs minulla tuli muuten Runqvistista mieleeni myös Tommi Korpela Rumble-leffassa, habitus ja kehonkieli oli vähän samaa luokkaa. Tosin kaikki rokkarityypit kävelee vähän samalla lailla (ja takamus näyttää hyvältä farkuissa). Seuralaiselleni tuli viiksekkäistä poliiseista taas Rauno Repomies mieleen...

Sänkyakrobatiaa

 Lopulta päästään varsinaiseen asiaan elikkäs sitä timanttia vohkimaan, ja aika näyttävästi ilmastointikanavissa kiipeilläänkin. Ja se kohtaus, jossa vorot katselevat toimistoa ylhäältäpäin! Olipas näpsäkästi toteutettu seinä, ja siinä Aarne ja johtaja Kulmikko vähän vinksallaan papereita setvivät ja kahvia kaatelivat minne sattuu. Varsin hupaisaa. Oma lukunsa oli sitten Vaarallinen tehtävä -tyylisesti katosta vaijereiden varassa laskeutuminen ja tuutulaulujen laulelu samalla, ettei vaan vartija herää kesken kaiken. Mutta kuka korjaa koko potin ja sanoo viimeisen sanan?

 Oli tämä ihan kelpo viihdettä ja tarjosi muutamiakin todella messeviä hetkiä, viiksien kera tahi ilman. Osittain junnattiin paikallaan ja liika toisto taas ei jaksanut innostaa, ei liioin laulutkaan vaikka hyvin niitä vedettiin, ja etenkin P. Valtosen puntinvispausta on hauska aina seurata. Naurusulakkeeni kuumeni kivasti ja oli kärvähtämisvaarassa siinä vaiheessa, kun housuttomia ja housullisia pankinjohtajia sekoili useampi samassa tilassa ja vuorotellen. Kielellisestä iloittelusta pidin kovasti, varsin hyvää duunia tehnyt taas Koivusalon Mikko. Ja miten se Saska tosiaankin ehti joka helkkarin tilanteeseen ja onnistui aika näyttävästi saamaan itsensä solmuun itsensä kanssa. Uskomatonta!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos taas Työvis!)

Tarkastaja Sokka 

maanantai 12. marraskuuta 2018

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas


 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.


 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.


 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Billy (Simo Riihelä) 


perjantai 9. marraskuuta 2018

Kylä / Teatteri Siperia ja Tampereen Työväen Teatteri

Kylä / Teatteri Siperian ja TTT:n yhteistuotanto

Ensi-ilta 27.10. 2018 TTT:n Kellariteatterissa, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen
Musiikki Juha Junttu
Lavastus Työryhmä (pohjana osa Vakavuusongelman lavasteista)
Puvustus Työryhmä
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla

Rooleissa : Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Juha Junttu

 Pohjalle huonosti nukuttu yö, yhdeksän tunnin työpäivä, pikainen vaatteidenvaihto kotona ja siitä Tampereelle bussilla, joka oli vielä aikataulustaan reilusti myöhässä. Ikkunasta pelkkää loputonta pimeyttä, väsymys alkoi painaa silmäluomia. "Että pitikin taas lähteä töiden jälkeen". Sukat märkinä saavuin Työvikselle, tapasin yllättäen pari tuttua ja olo oli jo virkeämpi.

 Viimeistään siinä vaiheessa tunsin oloni kotoisaksi, kun esityksen alkaessa harmaahapsinen mummeli Amelia (Tuukka Huttunen) köpöttelee näyttämölle itsekseen mutisten ja asettuu kiikkustuoliin keinuttelemaan. Taustalle vielä raksuttava seinäkello olisi kruunannut mummolafiilikset. Aika tuntuu etenevän omaa tahtiaan, nyt ei ole enää kiire mihinkään ja voi ainakin pari tuntia tässä istua ja hengähtää kaikesta. Parasta.


 Elellään vuodessa 2040 ja Rutakon kylässä Savon sydämessä asuu enää kolme ihmistä : Kiisseli (Juha Junttu), Pärttyli (Marika Heiskanen) ja tämän iäkäs äiti Amelia. Kiisseli on vuosikaudet odottanut sitä Matkavekan bussia, jolla piti matkata Las Palmasiin, ja tuulahduksen eksoottisesta tunnelmasta tuo sentään hienot flamingovalot, jotka ympäröivät Kiisselin "pyhintä", musapöytää. Pärttyli manaa sitä, että ei ole internetyhteyttä ja puhelinkin on lakannut toimimasta, koska signaali katosi jonnekin. Niin kuin ihmiset ja palvelut. Viikottaisen ruoka-apupaketin toimituskin tökkii, kahvi on loppunut aikaa sitten. Kahvinkeittorutiineista ei silti ole luovuttu, sillä se tuo rutiinia ja tietynlaista jatkuvuutta päivään (ja saisi suolenkin toimimaan), on jotenkin lohdullista kuulla veden lorina. Suodatettua vettä, sillä on pärjättävä. Amelia näyttää hauraalta mummelilta, mutta tarpeentullen ryhti suoristuu ja suu laukoo niin kirosanoja kuin teräviä mielipiteitä ja huomioita, murteella höystettynä.

 Varsin iloinen olen siitä, että kerrankin näyttämöllä nähdään murteella puhuvia savolaisia, jotka eivät hoe "voe tokkiinsa" tai viljele jatkuvaa vitsihuumoria huvitusmielessä. Näyttämöllä nähdään ihmisiä, aitoja savolaisia, jotka puhuvat niin kuin meillä puhutaan, yhtään mitään extraa korostamatta. Täällä ollaan Rutakossa ja meillä puhutaan näin!

 Viikot etenevät saman kaavan mukaan. On pakettipäivää, karaokepäivää, pilkkipäivää - ja lauantaisin on pullapäivä (meillä oli lauantaisin ennenmuinoin siivouspäivä). Välissä tietysti päiviä, jolloin ei ole mitään suunniteltua. Pärttyli on havainnut Rutakonraitilla kenties webkameran ja sitä pitäisi lähteä katsomaan, mutta ainakaan Ameliaa ei homma huvita sitten yhtään. Saisiko kameran kautta yhteyden muuhun maailmaan? Onko toisessa päässä joku katselemassa? Hei mekin ollaan olemassa! Huhuu!


 Kiisseli herkeää tämän tästä musisoimaan (ja Amelia vetäisee peltorit päähänsä, koska eihän sellaista älämölöä kestä kukaan) ja öisin näillä taajuuksilla kuullaan myös Yöradion lähetyksiä. Tuli haikea olo kun äkkäsi, että mahtaako kukaan kuunnella? Kaikuuko Kiisselin jutut pelkässä tyhjyydessä? Mieltäni jäi myös kaihertamaan lause "kun kuiskaus ei enää riitä". Silloin on korotettava ääntä ja pidettävä itsestään meteliä, ehkä joku jossain kuulee ja vielä parempaa, ehkä joku jossain kuuntelee.

 Kolmen ihmisen rutiinipainotteisen viikkorytmin seurailun sijaan esitys alkaa salakavalasti laajeta useampaan suuntaan. Maaltamuutto ja asutuksen sekä palveluiden keskittyminen isompiin kaupunkeihin on selviö, mutta eu-asetukset, pientilojen katoaminen, eläimet, kalavedet, kaivostoiminnan ongelmat, luonnon pienet ihmeet ja ilot, kaupunkien vetovoima. Omat juuret! Itse olen "juuri sopivankokoisen" pikkukaupungin kasvatti, josta tarvittaessa pääsee isompiin kuvioihin nopeasti ja mikä parasta, isoista kuvioista, ihmismassoista ja neonvaloista pääsee yhtä kätevästi takaisin kotiin. En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat joskus lähteneet, koska ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Ja kotikulmilla jäljellä tyhjä kylänraitti. Tässä oli joskus ala-aste. Tässä oli ennen osuuskauppa, josta sai kaiken tarvitsemansa. Sitä mitä ei ollut, sitä ei edes haikaillut.

 Lopussa sitten heittivät roolit sivuun ja alettiin latoa faktoja tiskiin. Katsomo hiljeni ja keskittyi kuuntelemaan, miten asukasmäärät ovat toisaalla puolittuneet, toisaalla kaksinkertaistuneet suhteellisen lyhyessä ajassa. Vankkaa asiaa.

 Kiitos koko työryhmälle varsin puhuttelevasta Kylästä! Kun kuiskaus ei enää riitä, otetaan teatterin keinot käyttöön ja annetaan ääni heille, joita kukaan ei kuuntele. Hiljenevälle maaseudulle, jolla ei ole omaa ääntä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)