Näyttelijöillä oli kaikilla polvisuojat ja ihan syystäkin. Yleisölle olisi voitu jakaa myös jotain suojia ties mihin, jos vain olisi tiennyt mihin kohtaa iskuja tulee kovimmin? Varmaankin aivoihin. Itselläni oli esityksen aikana sellainen olo, että halusin tai en, nyt laitetaan meikäläisen aivot taas tehosekoittimeen Robbie Williamsin Feelin tai pikemminkin W.A.S.Pin Animal (Fuck Like A Beastin) soidessa taustalla, tehot täysille ja kun survos on valmis, kansi irti ja koko komeus Takomon seinille. Tai sitten niin, että jokaiseen ruumiinaukkooni on työnnetty dynamiittia ja sytytyslanka kytemään ja sitten hiljalleen homman edetessä BOOOOOM!!!! Ja silti nautin jollakin sairaalla tavalla ihan joka hetkestä, ja olisin voinut katsella koko spektaakkelin heti perään uudestaan. Takanani istunut pariskunta huusi tasaiseen tahtiin "Mitä vittua!!?" huutonaurun säestämänä pitkin esitystä ja olin kuulevinani myös lauseen "Älkää nyt enempää..." kun moderni tanssiteos ihmiskunnan synnystä jatkui ja jatkui kiusallisen pitkään. Moderni tanssiteos, jossa tapettiin ja paneskeltiin kaikilla mahdollisilla konsteilla, yksin ja yhdessä.
 |
| Tanssiteos käynnissä |
No juu siis näyttämöllä nähdään niin Mary Shelley luomuksineen ja kirjan henkilöitä useampana kappaleena kuin myös lordi Byron ja Percy Bysshe Shelley, haudanryöstöä, Victor Frankensteinin opintoihin liittyviä projekteja (minivesimeloni saa kyytiä ennennäkemättömällä tavalla), helvetisti juoksua ja kaikenlaista painimista, Olio laulamassa Radioheadia, käynnistyskaapelit, kaalinpään kova kohtalo, miimistä panemista potenssiin kymmenen, body pump -tunnille uteliaana tunkevaa Oliota, kakkosnelosella päin naamaa läiskimistä, saksankieltä ja englantiakin, kun eturivistä bongataan engelsmanni ja hänelle sitten pitää selostaa välillä tapahtumien kulkua, jos ei herra noin muuten ole kärryillä... Ja kun pulssi jo valmiiksi lyö ylikierroksia, lähtee HIM ja Join Me In Death soimaan ja meinaa itku päästä, ja samalla naurattaa.
Jostain syystä esityksen jälkeen teki mieli kiroilla kovaa ja saksaksi, ehkä vähän hyppiä tai ainakin potkaista joku roskis tai vastaava kumoon, riisua kaikki vaatteet ja juosta ympyrää siinä Takomon edessä sohjossa. Mutta ehei, enhän minä nyt semmoista. Taisin sanoa painokkaasti "HELVETTI!"
Teatterissa on parasta yllättävyys. Se, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se, kun ehtii ajatella, että "ei kai tuo nyt vaan..." ja sitten omia aatoksiani älyttömämpää tapahtuu ihan siinä silmieni edessä. Se, kun tekee mieli hieroa innostuksesta käsiään yhteen ja hihkua "jes jes jes JES!" Se, kun olo on ihan vinksahtanut ja pöllämystynyt ja hymyilyttää vaan. Se, kun silmät tuntuu pullistuvan päästä niin kuin piirretyissä, koko pää räjähtää ja jäljelle jää vain märkä läntti. Se, kun tekisi mieli katsoa sama veto heti uusiksi. Se, kun ei osaa sanoa mitään järkevää ja kun tarkemmin ajattelee, ei tarvitsekaan.
Käsittääkseni tämä esitys on ensin nähty viime syksynä Ridasjärvellä jossain ladossa?! Onneksi nyt tuli nähtyä Takomossakin, ja vielä sunnuntaina! Täydellinen päätös viikolle ja tammikuun alulle. Tähän aikaan vuodesta ei useinkaan ole tapahtunut mitään sen erikoisempaa, mutta nyt tuli poikkeus.
Edelleen on sanottava se, että Miro Lopperi on hyvää vauhtia nousemassa yhdeksi suosikeistani. Pitäkää silmällä!
 |
| Miro Lopperi |
Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman / Teatteri Takomo 13.1. 2019
Kesto 2h 22min (väliaikoineen)
Ohjaus Juho Mantere
Ääni- ja valosuunnittelu Pekka Kiiliäinen
Puvustus Eeva Mantere
Näyttämöllä Annika Hartikka, Tuomas Korkia-Aho, Esa-Matti Smolander ja Miro Lopperi
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)
Esityskuvat (c) Aleksi Nurminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).