Sankariainesta / Keltainen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana alennushintaisella lipulla.)

 Teatterisyksyni 2025 ehdoton musta hevonen oli Keltaisen Teatterin Kärpästen herra, en teatterikauden alkaessa tiennyt tuon taivaallista itse teatterista saatikka sen jäsenistä, mutta niin se vaan mennä rynnisti vuoden mieleenpainuneimpien esitysten ja kokemusten joukkoon. Tuli sellainen olo, että mitähän nämä veijarit seuraavaksi keksivät - ja Kärpästen herran kaltainen täysosuma loi tietysti myös melkoisia odotuksia tulevien produktioiden suhteen. Kuluvana syksynä (kyllä, elokuu muuttuu kesästä syksyksi minulla siinä vaiheessa, kun ensimmäiset ei-kesäteatteriesitykset saavat ensi-iltansa) Keltaisen teatterin väki huseeraa Lahdessa Teatteri Vanhan Jukon tiloissa viikon verran viiden esityksen voimin upouuden Sankariainesta-teoksensa kanssa, ja minä ehdin paikalle ensi-illan jälkeisenä päivänä. 

Keskellä sheriffi (Elias Kaukkila) 

 Alkuun pieni muistelo. Muutama vuosi sitten makasin keuhkokuumeen kourissa sairaalassa useamman päivän. Kuumehoureissani ja lääketokkurassa sain katseltavakseni varsin todentuntuisia unia, halusin tai en. Niitä sitten selitin innoissani hoitohenkilökunnalle ja vierailijoille. Erittäin kiinnostavaa. Yhden unistani/houreistani muistan erityisen hyvin. Olin silmät kiinni, mutta olin varma, että silmäluomieni edessä esitettiin lyhyehkö mustavalkoinen piirretynkaltainen filmi, jossa saluunan ovet paukkuivat, mystisen saapasjalkaisen cowboyn buutsit kannuksineen ilmestyivät tyhjästä silmieni eteen, pihalla kävi ankara tuuli ja irtonaiset pallomaiset pensaat pyöriskelivät pitkin raittia. Taustalla varmaankin soi huuliharppu, kitara tai kazoo-pilli, vaikka näystäni en musiikkia muistakaan. Pensaikkohomma vaivasi minua niin, että piti myöhemmin oikein googlettaa kasvin virallisempi nimitys. Arokierijähän se. 

 Ette usko miten paljon riemastuin heti esityksen alussa, kun kazoo-pilli soi "ja tarina, se meni näin..." ja arokierijä kierii näyttämön poikki! Jes! Ovat menneet ja tehneet minun näystäni teatteriesityksen! Vehmerjoen kylään saapuu nuorukainen Juksi (Heikki Hoppania) kera Tuulikki-äitinsä (Siru Karjalainen), Manni-siskonsa (Aino Kuronen) ja uskollisen Tex-koiransa (Ville Saastamoinen). Uudet asukit otetaan kylässä vähän kyräillen, mutta uteliain mielin vastaan. Tutuksi käyvät Peltirumpu (Peetu Savolainen) rumpukapuloineen (ovela Phil Collins-henkinen esittäytyminen muuten), kirjastonhoitaja Stenius (Eppu Meriö), pormestari (Oona Hynynen) ja tietysti kaupungin uusi, varsin karismaattinen sheriffi (Elias Kaukkila). Saamme tutustua myös Juksin suurimpaan sankariin, sarjakuvalehden sivuilla seikkailevaan Toothpick Tennesseehen (Aaro Strömmer). Ollapa hänen kaltaisensa, mystinen mies suoraan seikkailujen ytimestä. 

Edessä Ranko (Mikko Wilmi)

 Tämähän on siis lännenmusikaali. Pyssyjen sijaan kitarat ja muut soittimet banjosta lähtien laulavat, välillä niin äänekkäästi, ettei reploista ja laulujen sanoista meinaa saada oikein selvää. Itselleni soittimet toimivat parhaiten vähän salaperäisen tunnelman luojina, nostattamassa kierroksia ja jännitettä, aivan kunnon spaghettiwesternien Morriconen tyyliin. Kohta tapahtuu jotain, en tiedä mitä, mutta jotain. Kiehtovaa ja yllätyksellistä. Siihen päälle vielä lännenelokuvista tuttuja kliseitä kuten baaritiskiään alati rätillä hinkkaava baarimikko, kaktus, kasvonsa huiveilla peittävä pahisjoukko, stetsonin lierin alta kuumottavaa tiirailua, yöllistä hautuumaahiippailua ja aaveita... 

 Täytyy myöntää, että väliajalle mentäessä olin enemmän tai vähemmän sekaisin kuvioista. En vielä oikein saanut kiinni tarinan punaisesta langasta, joka lähti uusille kierroksille vallankumoushommien myötä ja hetki ennen väliaikaa hämmensi myös, kun oltiin täysin toisessa ajassa. Kenties tulevaisuudessa? Paikoin esitystä vaivasi pieni enskarinjälkeinen ylivirittyneisyys ja ehkä liiallinenkin into replojen lausumiseen vauhdilla ja vauhdissa. Tuli mieleeni taas muisto ala-asteelta, kun pidin esitelmää arolukista (sopii tähän teemaan myös) ja opettaja huusi väliin, että "Vähemmän vauhtia!" Ajattelin silloin varmaan, että mitä nopeammin puhun, sitä nopeammin esitelmä on ohi ja pääsen luokan edestä pois. Toki oma osansa oli tunnelman tiivistymisessä, kun ripeässä tahdissa kerroin arolukin saalistustaktiikasta. Että siinä mielessä kiihtyvällä tahdilla lauotut replat kyllä sopii meininkiin.

 Väliajan jälkeen sitten, ai että! Veikeitä kojootteja, gekkoa, kaktusta, vyötiäistä, lisää arokierijöitä (ei sentään Keanu Reevesin kasvoilla varustettuna, kuten eräässäkin leffassa). Juoksukäkeä jäin kaipaamaan, sillä jos jossain on kojootti, pitää olla myös juoksukäki elikkäs roadrunner. Kerrassaan nerokas UNO-pelikorteilla käyty kaksintaistelu, omenamehun siemailua (ei saluunassa muuta tainnut tarjolla ollakaan), haukahdusten sijaan kitaran kautta kommunikoiva koiruus... Hokasin, että tässä länkkärissähän ei ole oikeasti ammuttu ketään eikä kukaan kuole! Tuli ykskaks mieleen lapsuuden leikit, loputon mielikuvitus ja seikkailuhenki, kun mentiin "rokee ja pokee" ja rymyttiin pitkin metsiä, kiipeiltiin puihin ja väijyttiin toisiamme ja ohikulkijoita milloin mistäkin, täynnä nuoruuden intoa. Tää olis nyt niinku tää ja tää menis tänne. Rohkeimmat piirsi kirkkoveneitä ja hävyttömyyksiä seiniin, ja uskalsi sanoa vastaan talkkarille tai pihan isommille lapsille. Koeteltiin rajoja, hiippailtiin pimeässä, kiivettiin salareittiä pitkin autiotaloon. Fuck the system! 

Tex, Juksi, Tuulikki ja Manni 

 

Tässäkin tuli taas todistettua se, miten valtava vaikutus on sillä, kun porukalla isketään jalkaa tantereeseen samassa rytmissä, yhteisessä rintamassa. Toimii! Muutenkin liikekieli vakuutti, nykytanssin puolelle nytkähdettiin useasti ja biiseissä oli monipuolista menoa, räppiä, herkempää balladia ja taitavaa tulkintaa. Uijui miten kaunis lauluääni oli etenkin Siru Karjalaisella, joka oli Tuulikki-äidin roolissa. 

 Kyllähän tämä Keltainen teatteri nyt taas onnistui yllättämään uudella tavalla. Mukana oli monta jo Kärpästen herrasta tuttua tyyppiä ja myös uusia kasvoja. On tämä aikamoinen porukka! Mitähän seuraavaksi kehittelevät... Taitoa löytyy, on sitten kyseessä klassikko tai täysin oma teos. Jotenkin minua viehättää tämä "ja tarina, se meni näin..." -ajatusmaailma. Aistit herkistyvät, antaa palaa, olen valmis. Kertokaa minulle tarina, jossa ihan kaikki on mahdollista ja kuka vaan voi olla sankari. Meillä kaikillahan on tarina kerrottavana, vähän väritettynä kiinnostavampi, mutta omanlainen kuitenkin. Jotain mitä vanhana muistella, sikälimikäli mitään muistaa sitten joskus.

 Sankariainesta on nähtävissä ja koettavissa vielä kolme kertaa, viimeinen esitys 29.8. lauantaina. Jos haluat yllättyä ja antautua mielikuvitusta kutkuttavan tarinan vietäväksi, suuntaa Lahteen ja Jukoon. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

SANKARIAINESTA / Keltainen Teatteri 

Ensi-ilta 21.8. 2026 Teatteri Vanha Juko, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Rooleissa : Heikki Hoppania, Oona Hynynen, Lina Juusela, Siru Karjalainen, Elias Kaukkila, Aino Kuronen, Aapo Loimalahti, Minea Mantsinen, Eppu Meriö, Ville Saastamoinen, Peetu Savolainen, Aaro Strömmer ja Mikko Wilmi

Ohjaus Tino Karttunen, käsikirjoitus Tino Karttunen ja Peetu Savolainen, esityskonsepti Ville Saastamoinen, Peetu Savolainen, Tino Karttunen ja Oona Hynynen, puvustus Oona Hynynen ja työryhmä, lavastus Oona Hynynen ja työryhmä, musiikki työryhmä ja valosuunnittelu Riina Mäkinen

Esityskuvat (c) Jani Enqvist

ps. Teatterinna-blogia kirjoittava Susanna istui näytöksessä vieressäni. Luehan tästä linkistä syvempää analyysiä itse esityksestä, monesta asiastahan olimme tismalleen samaa mieltä.