maanantai 2. syyskuuta 2013

Haastattelussa Ola Tuominen

 Ola Tuomisen tapasin maaliskuun alkupuolella Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella. Juttutuokiomme alkoi puolen tunnin raportoinnilla viimeaikaisista poskiontelotulehduksista ja muista nenäongelmista ja sitten havahduimme, että haastatteluhan tässä piti tehdä...

Vuonna 1958 syntynyt Ola on horoskoopiltaan vaaka. ”Mikkelissä synnyin, sitten asuimme Tyrnävällä ja Turussa myös, meidän perhe muutti Turkuun kun olin kuusivuotias. Kävin kouluni ja kirjoitin ylioppilaaksi siellä 1977. Armeijan kävin 1978 ja jäinkin sitten sinne, olin melkein vuoden siellä vielä kapiaisena. Tänne Tampereelle piti tulla vain piipahtamaan, ei ollut tarkoitus jäädä, mutta sitten mä ihastuin vähän vahingossakin tähän kaupunkiin ja täällä oleviin ihmisiin. Herra paratkoon, mähän olen asunut nyt vuodesta ´81 täällä!” Ola huudahtaa.

Mitä harrastat? ”En mä oikeestaan harrasta mitään. Mä kävelen paljon, pyrin aina kävelemään ihan siis vaan funtsiakseni. Nuorempana mä tykkäsin pelata potkupalloa, ei sitä jalkapalloksi voinut parhaalla tahdollakaan kutsua. Mä olin aika liikkuvainen kaveri nuorena ja pelasin squashiakin, mutta en mä ole moneenkymmeneen vuoteen varsinaisesti harrastanut sillai mitään. Mä yritin jossain vaiheessa juostakin, mutta se oli niin helevetin tylsää! Rivakka kävely on mun juttuni, en mä siinä mitään kilometrejä laske. Sitten musaa kuuntelen ja luen kirjoja paljon. Mä tykkään olla todella paljon omassa rauhassa, mä en ton teatterin joukkuepelin lisäksi harrasta teatteriystävieni kanssa minkäänlaista yhteistoimintaa muuta kuin proggiksiin liittyen ja muuten se on sellaista rupattelua ja istumista täällä Kivessä. Mä en oo siis kovinkaan paljon tekemisissä näyttelijäkollegoitteni kanssa mitä yksityiselämään tulee. Tykkään tavata mitä erilaisempia ihmisiä eri ammattien aloilta. Teatterissa on helposti nää työajat ja intiimiin työskentelemiseen liittyen yhdessäolo ja muu, väistämättä se sulkee silmät muilta jutuilta, vaikkei sillä tarkoita pahaa. Mä matkustelisin enemmän jos mulla olisi mahdollisuus, ihan ympäri maailmaa. Mä olen avoimen kateellinen esimerkiksi Ville Haapasalolle, joka käy tutustumassa näihin sukulaiskansoihin ja muuta! Mä tekisin sellaista myös erittäin mielelläni, kiertelisin junalla. Rakastan junalla matkustamista!” hehkuttaa Ola.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”En mä sillai pysty sanomaan. Mä olen näyttelijä siksi, että mä esim. soitin luokattoman huonosti rumpuja 15-vuotiaana. Mulla on ehkä jonkinverran rytmitajua ja jonkinverran kielitaitoa, mutta ei mulla sinällään oo sellaisia erityistaitoja kyllä. Mä olen kyllä rekvisiitan kanssa todella kömpelö, jos sitä nyt voi erityistaidoksi sanoa! Joku on sanonut joskus, että kukaan muu ei pysty noin hankalasti käyttämään tuota rekvisiittaa kuin minä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata säveltää ja mä haluaisin osata maalata tauluja. Mä en osaa kumpaakaan. Pikkupoikana mulla oli ne rummut, joista kyllä tykkäsin, ja sitten otin vähän pianotunteja ja opettelin sointuja ja tämmöistä, mutta sitten mulla valitettavasti jäi toi musiikkiharrastus vähän alkutekijöihinsä ja tää teatteri vei mut mennessään, kun se oli viedäkseen. Sen ei olisi tarvinnut tarkoittaa sitä, että samalla lopetan tyystin soittamisen! Mä arvostan kuvataiteilijoita myös paljon. Jos mä oon ulkomailla, mä käyn kirkoissa ja taidemuseoissa mieluummin kuin teatterissa. Taidemuseot, kirkot, kirkkotaide ja kaikki sellainen kuvataide, jossa ollaan todella kuvattu ihmisiä ja luontoa kiinnostaa mua todella paljon ja ne antaa mulle hyviä fiiliksiä. Sit mä inspiroidun vanhoista rakennuksista ja ihan vaan puhtaasti esteettisistä syistä. Mulla ei oo siis mitään erityisosaamista näiden lajien suhteen.”

Ola Kulttuuriravintola Kivessä / kuva Teatterikärpänen

Löytyykö suvustasi muita tällä tai muulla taidealalla olevia? ”Ei oikein varsinaisesti löydy. Isällä ja äidillä oli joku lyhytaikainen kytkentä jonkun teatterinkaltaisen harrastuksen parissa Hyvinkäällä 40-luvun lopulla, ja äitini oli kyllä aikoinaan Suomen Lausujainliiton puheenjohtajana, mikäli mä oikein muistan. Hän piti muutamia lausuntailtoja ja toimi myös pedagogina. Hän oli siis puheopin lehtori aikoinaan Turun yliopistossa. Mua ei kukaan sysinyt teatteriin, mutta äitini kannusti. Isällä oli toisenlaiset näkemykset asiasta, mutta hänellä oli kyllä sellainen myötämielinen suhde tähän mun ammatinvalintaani. Valitettavasti hän kuoli vähän sen jälkeen kun olin saanut tiedon, että pääsen teatteriopiskelijaksi. Isä ei koskaan päässyt näkemään mua ammattilaisena. Hän antoi kuitenkin sellaisen hyväksynnän, että ”eiköhän se sun hommasi ole”. Äiti oli siitä enemmän kuin tohkeissaan. Ehkä se äidin puolelta tuli se jonkinlainen sysäys noin niinkun huomaamatta!”

Milloin kiinnostuit teatterista ja mikä tai kuka herätti kiinnostuksesi? ”Tää on niin hassua, mä en oo voinut olla kovin vanha silloin, mutta Tyrnävän yhteiskoulun voimistelusalin lavalla esiintyi taikuri Solmu Mäkelä ja olin äitini kanssa katsomassa häntä. Se oli mulle niin vaikuttava elämys, että se esiintyminen ratkaisi mun elämäni loppusuunnan, mutta enemmänkin sillai intuitiivisellä tasolla mä sanoin silloin itselleni, että minusta ei varmaankaan tule sellaista, joka osaisi joskus vetää kaniinin silinterihatusta. Se oli huikea temppu! Mua viehätti Solmu Mäkelän tyylikkyys ja herrasmiesmäisyys. Hän oli hyvinpukeutunut, sulavakäytöksinen ja ihmeellinen taikatemppujentekijä. Silloin olen todistettavasti sanonut äidilleni, että mä haluan esiintyjäksi. En silloin varmaan ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mutta lava veti puoleensa. Sitten se tosin himmeni se veto siinä murrosiässä, kun se oli mun mielestäni niin noloa olla polvihousuissa lavalla, ja sittenhän mä siirryinkin paukuttelemaan rumpuja itsekseni ja soittelin parin kaverin kanssa. Kaverit kehittyi muusikoina, minä en! Sit 18-vuotiaana mä menin Turun Ylioppilasteatteriin muistaakseni äitini sysäyksestä, koska muutamia hänen kivoja opiskelijoitaan oli myös silloin siellä mukana. Sittenhän se armeija vei mut, ja sinnehän mun ei ulkopuolisten ihmisten mukaan pitänyt edes mennä, koska mä olin ollut sellainen pikku hipinretale jo 8-vuotiaasta alkaen, pitkät hiukset ja muuta. Mä viihdyin siellä armeijassa yllättävänkin hyvin, ja se orjautti tuon koko teatteriajatuksen. Mä vakavasti mietin jonkun aikaa sitä, mutta se armeijaurakin tyssäsi jonkinsorttiseen erimielisyyteen jonkun esimiehen kanssa. Suunnittelin meneväni kadettikouluun, näin siinä mahdollisuuden kaltaiselleni aktiiviselle ja energiselle kaverille, mutta näin jälkeenpäin voisi kysyä, että voittiko siinä teatteritaide vai voittiko siinä armeija! Hehheh! En mä tiedä, vai kävikö niin että molemmissa hävittiin! Armeija ymmärsi paremmin mun teatteriharrastustani kuin teatteriharrastajat ammattiani armeijassa. Se on ollut mulle yhtenä sellaisena omantienkulkemisen ensipotkuna. Mä päätin varmaan tiedostamattakin sellaisen asian silloin, että minähän teen just niin kuin mä teen!”

Olitko lapsena sitten koulun näytelmissä tai vastaavissa mukana? ”Lapsena mä kävin Turun Norssia ja mulla oli siellä hyvin innostavia suomenkielenopettajia ja muita, ja meillä oli siellä sellainen pieni teatteriryhmä, tai siis meillä oli aina keväisin tietyt suomenkielentunnit, joissa me valmisteltiin pikku näytelmiä, ja sittenhän mä siellä aika törkeästikin kirjoitin itselleni kaikki pääroolit ja pyrin vähän ohjaamaankin sitä hommaa, että hyvin itsekeskeisesti mentiin. Siellä joku äidinkielenopettaja myös sanoi, että mussa saattaisi olla taipumusta näyttämöllisiin hommiin ihan ammatiksi astikin”, Ola muistelee.

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Vuosina 1981-85 mä kävin Nätyn, tai sehän oli silloin sitä yliopiston riemuaikaa, jolloin kaikille piti saada hienot ja viralliset nimet, ja tää oli siis Tampereen Yliopiston humanistisen tiedekunnan taideaineidenlaitoksen näyttelijäntyön koulutusohjelma. Kaisa Korhonen oli meillä proffana silloin siellä ja meillä oli sellainen soppari, että kaikista tulee teatteritaiteen kandeja. Se oli hieno juttu! Siinä oli kirjallinen osio, näyttämöllinen osio ja lisäksi kielistudiot ja kielikokeet. Meistä kaikista tuli kandeja ja silloin ´85 oli olennaista murtaa se sellainen akateeminen jää tavallaan, että näyttelijöistä tulee akateemisesti hyväksyttyjä, jolla sinällään ei ole mitään merkitystä itse näyttelijäntyön kanssa. Sitten sinä vuonna tulleista kandeista tuli automaattisesti myös teatteritaiteen maistereita muutamaa vuotta myöhemmin sitten virallisesti. Eli mä olen siis teatteritaiteen maisteri, jolla ei siis näyttelijäntyötä kyllä tehdä! Sillä on ehkä symbolinen merkityksensä. Sillä voi kenties saada jotain apurahoja – enpä ole saanut! Joo siis mä pääsin ekalla yrittämällä sinne sisään, mutta silloin sinne otettiinkin väkeä sisään vain kerran neljässä vuodessa. Silloin kun mä olin vielä varusmiehenä, niin mähän pyrin 19-vuotiaana alunperin Taideteolliseen korkeakouluun elokuvalinjalle. Porin prikaatista sain vapaata sitä hakua varten. Mä menin täysin valmistautumattomana sinne ja putosin samantien, mutta pisteeni ei ollu hullummat suhteessa siihen valmistautumattomuuteeni. Sithän mä pyrin oikeasti Teakin ohjaajalinjalle Helsinkiin ja ihmiset kysyi että miksi. Miksei? ”Sähän pyrit Ola täysin väärälle linjalle!” Niin varmaan pyrinkin, mutta mä halusin silloin ohjaajalinjalle ja putosin kyllä heti kättelyssä, mikä tänä päivänä aateltuna oli kyllä täysin oikein. Mä olin ehdottomasti ajatuksiltani raakile silloin. Sit mä pyrin kerran näyttelijäpuolelle ja putosin sellaisessa tosi harmittavassa vaiheessa. Sit mä päätin, että mä kerran vielä pyrin ja jos en sitten pääse, niin antaa olla. Muutan sitten ulkomaille ja teen vaikka Andien ylängöillä itsestäni näyttelijän. Silloin mä päätin sen.Vaikka mua jännitti ne pyrinnät, mä en mennyt sellaiseen lukkoon siinä. Ja sithän mä piru vie pääsinkin vahingossa Tampereelle!”

”Ennen tuotahan mä olin Lontoossa sellaisessa miimikoulussa, ”Desmond Jones School of Mime”. Löysin sen koulun Time Out-lehdestä. Siihen aikaan piti olla 15 opiskelutuntia viikossa, jotta sai pidempiaikaisen passin. Siellä koulussa mä olin 4,5 kk, mutta yhteensä Lontoossa olin sellaiset puoli vuotta. Tää oli vuosien 1979-80 vaihteessa. Marraskuussa mä lopetin armeijahommat, menin rahtilaivalla ja olin kolme päivää merillä. Sain siitä reissusta sellaisen nosteen tavallaan, vaikka olinkin ihan vaan asiakkaana siellä laivalla, kun silloin muu ei ollut mahdollista. Huhtikuussa ´80 tulin takaisin Suomeen pyrkiäkseni kouluun. Siinä välissä mä olin metallipajalla hommissa ja siivoojana, siivosin Turun Ylioppilasteatteriakin. Suunnittelin sinne sellaista pantomiimiryhmää ja vedin muutamia kurssejakin Lontoon-oppieni pohjalta sellaisella kovalla nuoren miehen energialla”, Ola muistelee.

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Se sotilasura meni multa ohi, se seuraava olisi ollut sitten toimittajan ura, mutta ei näemmä riittävästi. Mä en oo enää kahteenkymmeneen vuoteen kaivannut näitä kahta poissulkeutunutta uravaihtoehtoa. Kyllä mä olen ollut teatterihommatkin lopettamassa aika lyhyenkin ammatissaolon jälkeen 90-luvun alussa. Mä pidin tätä liian rajoittuneena, johtuen just tästä eräänlaisesta sisäsiittoisuudesta. Et noihin aikatauluihin ja työrytmeihin ei mahdu mukaan oivallusta siitä, että mitä maailmassa tapahtuu ja siitä, että koneisto pyörii hitaammin kuin maailma. Nää on sellaisia ristiriitoja, joita mä kohtaan päivittäin tän ammattini suhteen, se pitää vaan välillä hyväksyä. Silloin kun mä aattelin lopettaa nää hommat, mä aattelin että hakeutuisin jonkun ammattitaitoisen tyypin oppiin, vähän niinku ”seppä ja sepän sälli”, mitä tahansa duunia, jossa joku opettaisi mulle kädentaitoja.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Alkutaipaleella, siis silloin kun halusin näyttelijäksi, mulla oli idealistinen käsitys, että mä muuttaisin isommin maailmaa. Sitä käsitystä mulla ei valitettavasti enää ole, mutta se ei tarkoita sitä, että tästä olisi kaikki toivo mennyt. Se on muodostunut enemmän sellaiseksi, että maailman muuttamisessa tarvitaan mua henkilökohtaisesti persoonana ja osa maailman muuttamisesta saattaa liittyä ammattiini, jossa kohtaa ihmisen tunteet suruineen ja iloineen, ja niiden esiintuominen vaikka kuinka pienellekin katsojaryhmälle. Myöskin hervottoman komiikan tuominen parhaimmillaan, katson sen myös elämisen arvoiseksi lahjaksi, jonka voi jakaa. Tällä hetkellä sielullisesti mua lähempänä olisi enemmänkin ohjaaminen. Tavallaan palaan sinne, arvostan näyttelijäntyötä oikeestaan suuremmin kuin mitä mä pystyn mielestäni itsestäni sille lajille näyttelijänä antamaan tällä hetkellä ja musta tuntuu, että ohjaamisen kautta mä voisin jossain määrin päästä syvemmälle koko tän näyttelijänammatin todellisiin syvärakenteisiin. Sellainen ajatus, mikä tuolla idän kulttuurissa on pidemmän aikaa ollut on se, että palvelija ei ole suinkaan alistettu ja mitättömässä asemassa oleva ammatti, vaan palvelija on tavallaan kohotettu sellaiseen sfääriin, että on suuri kunnia olla palvelija. Mulla on nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana alkanut vahvistumaan tää näkemys, että mä nään voimakkaammin tän teatterin niinku palveluammattina ja ohjaamisentyön mä nään voimakkaasti nimenomaan näyttelijän palvelemisena. Parhaimmillasi voit olla tietynlainen opas, joka pyrkii sellaiseen harmoniseen lopputulokseen, vaikka se pitäisikin sodan sisällään. Mä nään tän nykyään sellaisena elämänfilosofiana, mutta missään tapauksessa filosofiaa ei tehdä näyttämöllä eikä näyttämölle, vaan se on konkreettista. Ohjaajana olen saanut olla myös tekemisissä teatterin eri ammattikuntien kanssa, enkä pelkästään näyttelijänä näyttelijöiden joukossa.”

Teatterin edustalla 

Onko sinulla omia esikuvia? ”On on, aina sieltä Solmu Mäkelän esiintymisistä tuonne Kalle Holmbergin ohjaamaan Seitsemään veljekseen Turun Kaupunginteatterissa, sieltähän niitä tuli sitten koko joukkue! Loiri, Kinnunen, Salminen, Muje...Kävin sen varmaan 11-12 kertaa katsomassa silloin. Tällä hetkellä mulla ei ole sillai esikuvia, mutta musta on äärimmäisen kiva, että mulla on tässä vuosien saatossa ollut mahdollisuus ystävystyä Heikki Kinnusen kanssa ja käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Musta on mukavaa, että mulla on teatteripuolella sellainen viisas kokemusta omaava opponentti, jonka kanssa on kiva vaihtaa ajatuksia.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi muutama onnistunut roolityö? ”Työviksessä oli mielekästä näytellä parikin juttua, eli ”Elling” ja ”Reviisori”, ja sit silloin 80-luvulla ”Kolme muskettisoturia”. Se oli sellainen nuoren pojan unelma, joka toteutui silloin riittävän nuorena. Ja tietysti Kellopeliappelsiinin Alex. Se oli sellaiseen saumaan, että sen näytelmän jälkeen mä jäinkin sitten freelanceriksi. Komediateatterissa on ollut myös paljon kivoja hetkiä, ”39 askelta” etenkin. Tampereen Teatterissa tietenkin ”Hiiriä ja ihmisiä” ja ”Naisen mielestä”. Ja ”Paavo 1,5” oli ihan mahtava juttu! Sit oon saanut tehdä Radioteatterille paljon mielekkäitä kuunnelmia, se on ollut mun lempilapseni jo sieltä 80-luvun alusta.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei nyt tällä hetkellä, nuorena oli tää Raskolnikov Rikos ja rangaistus-näytelmästä, jos olisi tullut kohdalle niin se olisi ollut kiva tehdä. Mutta ei mulla enää sillai, kaikki mikä tulee eteen niin tehdään pois!”

Kiinnitys vai freelancer, ja miksi? ”Kiinnitys oli hyvä silloin kun se oli hyvä, ja se antoi sellaisen kokonaismaiseman repertuaariteatterin toiminnasta ja mulla oli hyvät työtoverit ja niin edelleen, mutta se tietynlainen vapaus ja se, että saa itse päättää mitä tekee. Tuntui mielekkäämmältä se, että mulle tarjotaan työtä josta voin vaikka kieltäytyä kuin se, että mulle tarjotaan työtä josta mä en voi kieltäytyä.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Mä arvostan niin monia tyyppejä, että mä en osaa tuohon vastata. Puolivitsinä tosin voisin vastata, että Angelina Jolie. Mutta sanotaan näin, että urallani olisin halunnut törmätä Clint Eastwoodiin, hän on uskomaton paketti ilmeetöntä länkkärimiestä ja sitten sellainen upea ohjaajaksikasvaminen ja tarinankerronnan taito.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Monta kertaa, mutta olen selvinnyt niistä. Aina on tullut joku uusi impulssi, joka auttaa jatkamaan. Silloin kun tää homma on vastenmielisimmillään, niin tää on todella vastenmielistä! Mutta voittopuolisesti näin ei ole. Mulla on ollut onnenkantamoinen, mutta mä olen myös valinnut sen freelencerismin, että mä välttelen mahdollisesti joskus jopa ikäviä työtovereita. Mun ei ole pakko mennä töihin ja ottaa työtä vastaan, jos mä epäilen jotain asiaa, jonka kanssa mä en halua olla tekemisissä.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Ajatteleminen ja synkkien tilanteiden keskellä hurtti huumori. Työtoverit on mulle äärimmäisen tärkeitä. Työtoveruus, luottamus ja rehellisyys myöskin oman osaamisensa ja osaamattomuutensa suhteen, ne on hienoja asioita.”

Entä miinuspuolia? ”Työajoista johtuen se rajoittuneisuus se suhteen, ettei meinaa päästä tekemisiin muiden ihmisten kanssa.”

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”En minkään kanssa, mulle on jokainen työ henkilökohtaisesti aina vaikeaa. Mulla ei oo koskaan sellaista tunnetta, että hei tää on nyt se. Työn ja harjoitusten edetessä mulla saattaa loksahtaa sillai oivalluksenomaisesti nahoissa, että nytpä tää saattais lähteä tästä kehittymään. Mutta kaikki alkaa mulla aina nollasta ellei jopa miinusmerkkisistä luvuista, mä suhtaudun jopa vihamielisesti näyttelijäntyön aloittamiseen. Sitten kun mä pääsen kavereiden kanssa leikkimään ja etsimään ohjaajan kanssa sitä linjaa, niin homma muuttuu heti huomattavasti mukavammaksi.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Työtoveruus, ajatteleminen ja se tarinan varsinainen sisältö tai se tarinan hömppä ja hyvä rytmi, sekä näyttelijänä että ohjaajana. Ohjaajana kyllä tekisi vielä mieli pureutua johonkin semmoiseen vakavampaan.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Ihan helvetillistä! Se on nyt pahentunut taas. Mulla on armoton v*tutus ja pelonsekaiset tunteet täydellisestä ihmiskunnan tuhoutumisesta. Ensimmäinen yleisö on karmea, eka kontakti yleisön kanssa on suorastaan pahempi kuin ensi-ilta! Kun jännitys purkautuu niin sitten on kivaa, mutta jos se ei pääse purkautumaan riittävän nopeasti, niin se on kauheeta. Se yleensä purkautuu siitä hetkestä vähän ajan päästä kun olen astunut lavalle, mutta joskus on ollut sellaisia tilanteita, että jostain katsomon aiheuttamasta jännitteestä johtuen sulle tulee vaikka sellainen tunne, että sulla on ykskaks epävarma olo siitä, että ootko sä ees oikealla reitillä, vaikka kuinka olisi harjoiteltu.”

Tässä vaiheessa samaan pöytään on istahtanut Olan vaimo Satu, joka hetken kuunneltuaan ei malta olla enää hiljaa ja keskustelu saa mielenkiintoisen käänteen...

”Saanko mä sanoa tähän, että miten se ilmenee se jännitys?” Satu kysyy, ja me muut nyökkäämme.

Satu : ”Ola alkaa heti aamusta laulaa!”

Ola : ”Tuota mä en muistanutkaan! Mulla on siis ilmeisesti jonkinsortin hepuli!”

Satu : ”Juu siis ihan hepulissa lauletaan koko repertuaari läpi virsistä ihan mihin vaan!”

Ola : ”Tää olikin hyvä lisäys! Mä siis laulan jopa virsiä ja käyn ilmeisesti syntymän ja kuoleman välistä ristiaallokkoa. Laulut loppuu sitten lyhyeen, kun lähden sitten töihin kyyneleet jäätyneinä silmiin, kuin mestauslavalle olisin menossa. Jätän vaimolle vielä ovella jäähyväiset. Ja sitten mä vielä kehtaan sanoa ihmisille, jos mä olen kouluttajan ominaisuudessa, että jännittämisestä ei kannata olla huolissaan! Ohjaajana mua ei niin paljon jännitä, vaikka moni sanoo, että silloin ollaan vastuussa koko paketista. Mä olen mielestäni enemmän itseni näköinen - siviilihenkilö, joka vastaa omalla erisnimellään siitä että tämä on minun näkemykseni asiasta. Mulla on jotenkin helpompi olla silloin. Jännä kun tulikin tämä puheeksi, mun mielestä roolin taakse ei ole helpompi piiloutua, vaan mun on helpompi olla oma itseni. Et mä menen Ola Tuomisena pitämään yleisölle kolmen tunnin luennon vaikka mistä, mutta jos mä menen roolihenkilönä niin mua alkaa heti jännittämään.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Mulla on esimerkiksi se, että mun pitää kotona käydä suihkussa. Olen myös suihkulaulaja, heh. Sit mä en käytännöllisestikatsoen käy koskaan suihkussa esityksen jälkeen, vaan mä menen sillä samalla hiellä sitten aamuun asti. Jos nyt en oo jossain savessa möyrinyt roolissa...Mulla on sellainen, että mun täytyy ikään kuin puhdistautua ennen kuin mä menen töihin.”

Satu : ”Niin ja sun täytyy myös tiskata käsin.”

Ola : ”Juu, se on konkreettista ja terapeuttista ja silloin mä haluan aina olla yksin. Aina just siinä 2,5h ennen esitystä mun täytyy tiskata. Vien kahvikupinkin Sadulta melkein kädestä.”

Tunnistaako ihmiset sinua kadulla ja tulevatko juttelemaan? ”Mä en nää sitä niin.”

Satu : ”Kyllä!”

Ola : ”Mitä sä nyt kuule tuut siihen ja kiellät kaikki mun puheeni? Minä en ota sitä niin, koska mä oon asunut tässä kaupungissa niin kauan, ja samalla tavalla luuhannut pitkin kaupunkia teatterikoululaisena, näyttelijänä ja tavallisena tallaajana Laukontorilla ja Kauppahallissa, mutta sitten tää Satu tässä kiinnittää siihen aina huomiota, jos joku tuijottaa mua pitkään. Se on ollut hirmu lämmintä tässä kaupungissa aina, kun ihmiset suoraan tulee kiittämään jostain roolityöstäni. Viisi vuotta sitten olin täyttämässä 50v ja olin heittänyt yhdessä haastattelussa, että haluan syntymäpäivälahjaksi villasukkia, niin mä sain niitä kymmeniä pareja! Tuli äärimmäisen ihana fiilis siitä, millaisia ihmisiä täällä Tampereella on. En arvannut, että mun heitollani olisi tuollaiset seuraukset.”

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”Onhan niitä kaikenlaisia, joskus on sellaista sönkkäämistä jopa oman nimensä kanssa näyttämöllä. Muskettisotureissa piti puhua De Trevillestä ja mä jäin sitä dötrötrötröttämään, jolloin Athos rauhoitti tilanteen ja sanoi ”Siis De Treville.” Johon minä : ”Aivan oikein, De Treville”. Käytiin siis puheharjoitus siinä näyttämöllä, ja siitä päästiin sitten jatkamaan. Sitten Gagarin Way-näytelmässä Työviksellä oltiin Helinin Pentin kanssa hölisty aikamme siinä näyttämöllä ja ykskaks kumpikin hukkaa langan siitä, että missä ollaan menossa. Juuri kun sain päähäni repliikin, jonka minun pitäisi lausua, Pena sanookin sen ensin ja minä jatkan sitten Penan repliikillä ja jatketaan sitä ja nauretaan ja oltiin ihan sekaisin pitkän aikaa, yleisö luuli että tämä kuului kuvioihin mukaan kun oltiin sellaisia pöhköjä.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”Olen, Tampereen Teatterissa. Mä en tiennyt sitä silloin kun mä näin sen. Olin tulossa keskellä päivää tuolta puvustosta ja mua vastaan tulee salskea, ehkä parikymppinen, pitkä sotilasasuun pukeutunut kaveri. Kiinnitin häneen huomiota, mutta hän ei kiinnittänyt minuun. Menin tupakkapaikalle ja kysyin, että mikä sisällissota-aiheinen näytelmä teillä täällä pyörii. Mulle naurettiin, että mä olin nähnyt kummituksen!”

Oletko itse käynyt teatterissa katsojana viime aikoina ja mitkä näytelmät ovat tehneet vaikutuksen? ”Taide ja Hamlet ovat kolahtaneet kyllä!”

Olet myös ohjannut paljon. Mikä on ollut ensimmäinen ohjaustyösi? ”Vuonna 1981 talvella ohjasin Kiljusen herrasväen Turun Nuorisoseuran teatteriin, tietynlaisena omana sovituksena ja tutkimusmatkana Jalmari Finnen tuotantoon. Viimeisen ohjaustyöni on Päällystakki Porin teatteriin. Käsikirjoituspuolelta olen kirjoittanut legendan pohjalta tarinat Robin Hoodista ja Zorrosta.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää suomalaisille teatterikatsojille? ”Yleinen ajatus, joka tuntuu olevan suomalaisella katsojalla, on se että suomalainen katsoja yrittää aina älyllistää kaiken näkemänsä samantien ja silloin katoaa kokemisen riemu. Joskus kannattais antaa mennä vaan! Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.”

Osaatko imitoida ketään? ”Jussi Jurkkaa ja Spedeä...”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mustanaamio! Oon kuulunut joskus Mustanaamio-kerhoon. Sillä on mun mielestä reilun pelin säännöt, eli se on hyvä hyville ja paha pahoille. Siisti asukin sillä on, vähän lapsellinen tosin. Sitten sen Devilin pitäisi tulla vielä siihen viereen, jotta kaikki näkisi, että tässä on parivaljakko jolle ei vittuilla! Mutta mä olisin itse kyllä tosi naurettava näky siinä asussa.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ottaisin siitä kyllä kaiken irti. Joisin shampanjaa ja olisin vaahtokylvyssä ja antaisin kaikkien miesten palvoa mua, mutta vain käskystäni, ja muhun saisi koskea vain tietynlaisella hanskalla.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Pienen nuotion, pakin, hernekeittoa, maksalaatikkoa ja hyvää kirjallisuutta. Toistaiseksi vielä tupakkaa ja helvetin hyvää konjakkia. Ja niitä villasukkia, niitä riittää! Toivottavasti siellä on hyvä ilmastointi, he heh!”

Jos voisit mennä aikakoneella seuraamaan jotain tapahtumaa tai ajanjaksoa, minne menisit? ”Menisin seuraamaan Ranskan vallankumousta. Ja jotenkin musta tuntuu siltä, että olisin sillä puolella, jossa ruvetaan sitä vallankumousta suunnittelemaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Aurinko
Mistä sanasta pidät vähiten? - Rotta
Mikä sytyttää sinut? - Valo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Loukkaus
Suosikkikirosanasi? - Voi jumalauta!
Mitä ääntä rakastat? - Meren pauhu, pienen lapsen nauru
Mitä ääntä inhoat? - Remontin äänet
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Presidentti
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Bussikuski
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa tänne toki, mutta ei ihan vielä!

Kesällä 2013 Ola nähtiin Pyynikillä Kuuma kesä 85- näytelmässä ja syksyllä hän hyppää kahvilanpitäjä Renén rooliin Tampereen Työväen Teatterin vauhtikomediassa ”Maanalainen armeija iskee jälleen”. Ensi-ilta on lokakuussa.

6 kommenttia:

  1. Kyllähän tosta Olan tunnistaa ;-)

    VastaaPoista
  2. Oon saanu tehdä yhteistyötä Olan kanssa joskus, kun Ola ohjasi Vammalan Teatteriin farssin Paljon Onnea Vaan. Rakastuin Olan karismaan, rehellisyyteen ja vilpittömyyteen sekä myös tietynlaiseen materialismin vastustamiseen. Aivan mahtava näyttelijä ja ohjaaja.

    VastaaPoista
  3. Sama huumori tuntuu Olalla olevan vielä tallella,ensimmäisen kerran näin Olan 3 Muskettisturi näytelmässä vuonna 87-,usein istuin monena vuonna etu rivissä,mut nyt asun kauempana Jyväskylässä.
    Aina Ola tunsi minut kadulla kun kävelin Tampereella jossakin,niin Olen Minna P.ist..

    VastaaPoista
  4. Olalle kiitos Porin teatterin "Päällystakista". Oli hieno!

    VastaaPoista
  5. Eikö toi osaa sanoa mitään muuta kuin ; viimeinkin on kaikki hyvin ?, satoja jaksoja ,ihan persiistä kaikki ,Suomen huonoin "näyttelijä " ,mitä se näyttelee ,itteensäkö ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa-a, mihinköhän mahdat tällä kommentilla viitata? Makunsa toki kullakin...ja siitä huolimatta on Olasta etsitty haastattelu netistä ;)

      Poista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).