Haastattelussa Emilia Sinisalo

 Näyttelijä Emilia Sinisalon tapasin huhtikuun loppupuolella 2026 Helsingissä Kahvila Willensaunassa, jo hyväksihavaittu paikka haastatteluiden tekoon. Vuonna 1983 syntynyt Emppu on kotoisin Keravalta. ”Oon junantuoma nainen parhaassa iässä! Helsingissä oon asunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Muualla en oo asunut, paitsi lyhyitä pyrähdyksiä, jos oon työskennellyt vierailijana jossakin teatterissa.”

Iloinen yhteiskuva heti alkuun!

 Mitä teet vapaa-ajallasi? Onko sinulla harrastuksia, jotka eivät varsinaisesti liity ammattiisi? ”Mä oon semmoinen tuuriharrastelija. Jooga mulla on ollut harrastuksena pitkään mukana, mutta se saattaa tarkoittaa sitä, että joogaan kerran viikossa tai kerran vuodessa. Se saattaa myös loppua milloin tahansa, mulla ei oo siihen mitään varsinaista intohimosuhdetta. Välillä tykkään mennä uimaan, välillä jumppaan, välillä pilatekseen. Mulla ei oo mitään pitkäjänteistä tavoitteellista harrastusta. Nuorena tanssin balettia, ja orjallisuushan oli osa sitä lajia. Tässä iässä haluan harrastaa fiiliksen mukaan, niin että on kivaa. Hupi-koirani kanssa harrastan kaupunkiretkeilyä, kuljetaan pitkin metsiä tai napataan bussi tai ratikka, ja kuljetaan jonnekin ennaltamääräämättömään paikkaan – kaupunginosaan, jossa ei ehkä muuten tulisi käytyä. Mukavaa yhteistä puuhaa, sitä helposti juurtuu samoille huudeille. Tämä työkin kyllä rajoittaa harrastustoimintaa, teatterissa kun usein on kaksiosaisia päiviä harjoitusten ja esitysten myötä. Ei onnistu semmoinen, että kävisin aina tiistai-iltaisin tiettyyn aikaan jotain harrastamassa säännöllisesti. Kotona sitten rakastan pelata pleikkarilla, ihanaa eskapismia. Luenkin, mutta enimmäkseen näytelmiä ja pääosin komedioita, mutta sehän liittyy ammattiini. Kollegoideni Sari Siikanderin, Mikko Virtasen ja Sauli Suonpään kanssa vaihdellaan tekstejä. Se on ihan hyvää treeniä tämän työn suhteen, opetella lukemaan näytelmätekstejä kunnolla.”

 Milloin sinua puraisi teatterikärpänen? Mistä kaikki alkoi? ”Tää on kyllä täysin sisäsyntyinen asia ja on ollut olemassa niin kauan kuin mäkin oon ollut olemassa. Toki äitini ja tätini vei mua paljon teatteriin ollessani ihan pieni. Täällä Kansallisteatterissa oon nähnyt näytelmän Kolme iloista rosvoa vaikka kuinka monta kertaa ollessani ehkä 3-vuotias. En tiedä onko se syy vai seuraus, mutta pienenä tein todella paljon piinallisen pitkiä esityksiä kotosalla ja isäni, äitini ja erityisesti mummoni kiltisti katsoivat loppuun asti kaikki taideliihotukseni meidän olkkarissa. Monella taiteilijalla on kuulemma jokin trauma, mutta mulla on nippu onnistumisen kokemuksia lapsuudesta. Mennä pyllersin siellä parivuotiaana ja tuli olo, että yleisö on haltioissaan. Isosiskoni Anu on myös näyttelijä ja muistan sen, kun hän pääsi TeaKiin ja isäni kertoi asiasta ja olin vaan, että ”ai jaa, sitäkin kiinnostaa tämmöinen homma”. Se tuli jotenkin yllätyksenä mulle, vaikka se tietty mageeta olikin."

 ”Komedioitahan mä oon tahkonnut paljon, säkin oot niitä joutunut usein todistamaan, ja äitini on kertonut, että opin varsin pienenä puhumaan selkeäsanaisesti ja lausumaan r-kirjaimen hyvin. Äiti tykkäsi pukea mut sieviin mekkoihin, ja huvitin meillä kylässä olevia ihmisiä siten, että joku otti mut syliin, sanoin ”pieru” ja kaikki nauroi. Ja katso, tällä tiellä ollaan edelleen! Ei se oo mihinkään muuttunut, samoilla vitseillä mennään. Seison jonkun edessä hienossa mekossa ja sanon ”pieru”, ja yritän saada ihmiset nauramaan. Nyt aikuisena varsin vaihtelevalla menestyksellä tosin. Varmaan niitä onnistumisen kokemuksia mä jollain alitajuisella tavalla yritän etsiä edelleen. Mulla ei oo mitään järkevää selitystä tai syytä siihen, että miksi juuri teatteri viehättää mua, katsojana ja tekijänä. Se on mun tapa elää ja hengittää.”

 Missä vaiheessa sitten kirkastui ajatus siitä, että tätähän voisi tehdä ammatikseen? ”Kyllä se silloin 2-vuotiaana jo oli selvää. Tähtäin on ollut kirkas aina. Keravalla ei ollut lähellä mitään harrastajateattereita, eli niissä en oo koskaan ollut. Näitä piinallisia itsetehtyjä esityksiä sitten puuhattiin kavereiden kanssa myös ala-asteella.. Pojat teki Kummeli-vitsejä ja tytöt tanssiesityksiä tai diippiä draamaa, opettajat niitä jaksoi kiltisti katsella. Sitten menin Kallion lukioon. Olin ihan semihyvä koulussa ja keskiarvo ei siihen aikaan ollut niin hirveän ankara mitä nykyään, ja olin harrastanut tanssia ja kaikenlaista jo valmiiksi. No, Kallion lukiossa oltiin koko ajan jonkun ilmaisuaineen äärellä, halusit tai et. Neljä vuotta olin lukiossa, jonkun mutkan kautta pääsin silloiseen Ere Kokkosen johtamaan Komediateatteri Arenaan yhteen proggikseen mukaan ja se vähän venytti mun lukiovuosiani. Hain TeaKiin ja pääsin sisään ensiyrittämällä vuonna 2003. Olin silloin 19-vuotias. Valmistuin vuonna 2008. Olisin voinut valmistua jo vuotta aiemmin, mutta mulla oli näköjään tämä venytä vuodella -teema ja olin työharjoittelussa Kajaanin Kaupunginteatterissa, joka hieman venytti valmistumistani.”

Emilia ja Mikko Penttilä / 39 askelta, HML Teatteri (c) Harri Hinkka

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Ei mulla ollut! Unohtui äsken muuten kertoa, että kävin aiemmin muutamalla kesäkurssilla Päivölän Kansanopistossa Valkeakoskella, ja niitä kursseja vetivät Ismo Kallio, Seela Sella ja Seppo Kolehmainen. Mulla on semmoinen mielikuva, että olisin Seelalle soittanut. Hänellähän niitä kummioppilaita on taskut täynnä, ja hän joutui kieltäytymään kunniasta kiireisiinsä vedoten, koska halusi suhtautua kummiuteen vakavasti eikä olisi ehtinyt käymään esityksiäni katsomassa. Kummiasia sitten jäi. Ei se onneksi koulunkäyntiä haitannut.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kajaanin Kaupunginteatterissa kouluaikoina, Q-teatterissa Suomenlinnassa kesällä, Ryhmäteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Teatterissa, Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Keski-Uudenmaan Teatterissa kesällä Krapilla ja Heinolan Kesäteatterissa.”

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Niitä on itse asiassa aika paljon. Teatterikoulun jälkeen tulin tänne Kansallisteatteriin vuonna 2008 ja ensimmäinen juttuni oli 56 minuuttia kestävä pienoisnäytelmä Harmin paikka, jossa näyttelin yhdessä Anja Pohjolan kanssa. Hänhän on upea näyttelijä, ja täytti sinä vuonna 80v. Esitimme sitä 99 kertaa täällä ja pari kertaa Teatterikesässä. Aivan ihana näytelmä, joka kertoi isoäidistä, hänen lapsenlapsestaan ja heidän suhteestaan. Tampereen Työväen Teatterissa pyöri näytelmä Rakkaudesta minuun, jossa esitin 10-vuotiasta tyttöä, Sylviaa, joka haluaisi itselleen seuraksi mäyräkoiran. Näytelmässä käsiteltiin perheen dynamiikkaa ja yksinäisen lapsen problematiikkaa. Liikuttava tarina, jota kaipaan usein. Tykkäsin myös kovasti Lauri Maijalan ohjaamasta Kirsikkatarhasta Helsingin Kaupunginteatterissa, sain siinä tehdä Varjan roolin. Mulle oli jäänyt Tšehovin teksteistä tietynlainen mielikuva ja etenkin tavasta tehdä niitä. Deklamoidaan, eli puhutaan hienostuneesti ja ylhäisesti vaalea kevätpuku päällä. Samana keväänä, kun Lauri soitti mulle ja kysyi Kirsikkatarhaan mukaan, olin ollut TeaKissa ammattinäyttelijänä ohjaajaopiskelijoille ja heillä oli opettajana Yana Ross, Euroopan teatteriguru, joka on kuuluisa klassikoiden herättämisestä uuteen eloon. Hänen kurssinsa oli todella hyvä, ja siellä sattumalta käsiteltiin Kirsikkatarha-näytelmääkin. Aika rennosti pääsin kokeilemaan työpajanomaisesti kyseisen näytelmän kohtauksia, koska keskiössä oli ohjaajaopiskelijat enkä minä. Se oli hyvin vapauttavaa ja todella opettavaista. Huvittavaa on se, että en näytellyt Varjaa niistä kohtauksista missään. Yana osasi jotenkin puhua Tšehovin teksteistä hyvin valaisevalla ja tajunnanräjäyttävällä tavalla. Jos en olisi sattunut sinne kurssille ammattinäyttelijäksi, voi olla että olisin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vaan deklamoinut menemään enkä olisi tajunnut mistään mitään. Nyt uskalsin lähestyä Varjaa rohkeammin semmosesta ei ehkä niin totutusta kulmasta. Häntä kaipaan edelleen.”

Kirsikkatarha, HKT (c) Stefan Bremer

 ”Komediat on sitten oma lukunsa, niiden pariin oon vähän vahingossakin harhautunut. Viihdyn niissä kyllä aivan todella hyvin. HKT:n Arena-näyttämöllä pyörinyt Baskervillen koira oli oikein kiva, ja siinä musta, Virtasen Mikosta ja Suonpään Saulista tuli hyviä kavereita. Ollaan hirveitä komedianörttejä kaikki. Heidän kanssaan oon suureksi riemukseni saanut näytellä useampaankin kertaan komedioiden parissa, yhdessä ja erikseen. Baskervillen koirassa oli mahdoton määrä henkilöitä, joita me vyörytettiin näyttämölle hengästyttävällä tahdilla. Työkalupakin pohjia kaiveltiin huolella, että mikäs murre se täältä pohjalta vielä löytyisi, jotta erottuu edellisestä hahmosta muutoinkin kuin vaatteiden ja peruukin osalta. Meillä oli älyttömän hauskaa ja hirveä hiki koko ajan. Sari Siikanderinkin kanssa oon saanut tehdä komedioita, meistä tuli vähän vahingossa, etten sanoisi, työpari. Meillä on hyvin samantyyppinen farssipää. Sarin kanssa on kiva tehdä yhteistyötä. Sutinaa ja säätöä on viimeisin yhteinen proggiksemme, ja siinä roolihahmoni Marjorie oli mahdottoman ihana näyteltävä. Siinä naiset oli kerrankin aktiivisia toimijoita, yleensähän farsseissa vain miehet pääsee kunnolla kohkaamaan. Tuntui ihanalta kun oli kerrankin kokonainen roolihenkilö näyteltävänä, se ei oo mitenkään itsestäänselvä asia. Rakastin myös näytelmän humoristista kulmaa raskauteen. Yleensä raskautta käsitellään näytelmissä tragedian kautta. Oli todella virkistävää välillä nauraa sen asian äärellä.”

 ”Tähän kohtaan on kerrottava myös se, että oon elämässäni tehnyt kaksi ihan luokattoman huonoa teosta ja ne on jääneet mieleeni toisenlaisina kokemuksina. Ihmiset yrittää parhaansa, mutta jotain menee pieleen ja teoksista tulee itkuista kivireen vetämistä. En kerro nyt teosten nimiä enkä esityspaikkaa. Sellaista se on, tuokin kuuluu tähän työhön. Näin jälkikäteen niitä on hyvä muistella siinä mielessä, että niistä selvittiin yhdessä! On myös opettavaista käydä läpi juttu, mistä ei vaan tuu yhtään mitään. Teatteri on siitä ihana laji, että siitä ei jää mitään todistusaineistoa. Rakkaatkin esitykset häipyy muistojen arkistoon.”

 Onko sinulla jäänyt mieleesi joku tietyn henkilön lausuma oppi tai ohjenuora? ”Mulla ei oo mitään selkeää lausetta tyyliin ”sitten kun hän lämpiössä lausui tämän, niin silmäni aukesivat”. Pikemminkin ne liittyy tiettyyn periodiin, jonka oon tehnyt töitä jonkun henkilön kanssa tai matkanvarrelta oon poiminut mukaani yhtä sun toista. Oon kuullut Heikki Kinnusen sanovan ystävälleni, että ”hyvä näyttelijä on sellainen, joka tietää mikä tyylilaji on kyseessä ja joka ymmärtää oman pelipaikkansa”. Se on mun mielestäni ihan hyvä ohje, teoksesta viis. Sitten mulla on toinen, en tiedä onko tämä aforismi vai oonko kuullut sen jostain, eli ”älkää kuolko ennen kuin kuolette”. Mulle se tarkoittaa elämänohjeena sitä, ettei pysähtyisi ja jämähtäisi paikoilleen. Pysyisi toiminnassa ja liikkeessä, myös ennenkaikkea henkisesti. Pitää elää niin kauan kuin, noh, elää.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Apua, sun pitäis kysyä muilta tätä. Omasta mielestänihän oon täysin kelvoton näyttelijä. Täysin kelvoton. En pysty katsomaan enkä kuuntelemaan mitään mitä oon tehnyt, en sekuntiakaan. Päättymätön painajainen. Silti tätä teatteriasiaa on jostain syystä pakko tehdä ja rakastan työtäni syvästi. Että olen ainakin suorastaan yksiavioisen uskollinen rakastamalleni lajille. Kai sekin on hyvä. Luulen, että oon myös aika kiva työkaveri. Kiltti ja kurinalainen. Hirveän luovaksi en koe itseäni, enkä ole mikään suuri heittäytyjä, mutta tykkään puurtaa ja selvittää ja yrittää uudelleen ja uudelleen. Kurinalaisuuteeni liittyy se, että pidän toistamisesta. Tiedän, että joillekin se on tuskallista. Oon aika hyvä lukemaan näytelmätekstejä, ja mulla on hyvä vitsivainu. Kun hyvä teksti osuu kohdalle, tiedän heti sielussani miten se pitää näytellä ja monesti intuitioni on ollut oikeassa. Varmaan mä oon ihan hauskaa seuraa lämpiössäkin. Muuta en osaa vastata, ja nääkin saattaa olla pelkkää harhaa.”

Emilia ja Mikko Virtanen / Baskervillen koira, HKT (c) Jaakko Vuorenmaa

 No, minähän sitten kysyin Mikko Virtaselta ja Sauli Suonpäältä, että millainen kollega Emilia on! Mikko vastasi näin : ”Ihanaa kun kysyt! Voisin puhua Empusta ja sen taidoista vaikka koko yön. Emppu on tarkin ja teknisesti taitavin näyttelijä, jonka tiedän. Mikään mitä se tekee näyttämöllä ei tapahdu vahingossa eikä mikään mene siltä ohi. Empun komedianlukutaito ja komediatietous on käsittämätön, pidän sitä Suomen hauskimpana näyttelijänä kaikki sukupuolet mukaan luettuna. Empun kyky nähdä kokonaisuus ja lukea näyttämöä on huikea, siitä kun sais itselle edes pienen palasen. Aina kun Empun kanssa kiipeää näyttämölle, niin tietää olevansa turvassa. Ja aina Empulta oppii jotain, rakastan harjoitella sen kanssa koska Emppu on aina skarppi ja valmis hyppäämään mukaan kaikista älyttömimpiinkin kokeiluihin.”

 Ja Sauli jatkaa : ”Vastaan saman ku Mikko! Ja sitten voin lisätä vielä, että fyysisesti todella taitava ja irtonainen sekä hyvin nopea toteuttamaan analyysiä toiminnaksi!”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Mulla on erittäin hyvä muisti, mutta se koskee kaikenlaista triviaalia ja nippelitietoa. Pystyn vaikkapa palaamaan keskusteluun puolisoni kanssa ja sanomaan, että ”kyllähän me keskusteltiin tästä marraskuussa, etkö nyt muista”. Hän on tietysti riemuissaan tästä taidostani. Tai muistan sen, että mille vitsille naurettiin ravintolan tuulikaapissa vuonna 2017. Tai joku repliikki vuosia sitten esitetystä näytelmästä leijailee silmieni editse kassajonossa. Päähäni tulisi älyttömästi tilaa, jos kaiken tämän tiedon siivoaisi pois. Tykkään täytellä ristikoita ja päässäni on ristikkosanastoa myös paljon. Mutta eihän tämäkään nyt mikään erityistaito ole. Vitsikästä tässä on se, että hyvästä muististani huolimatta opin tekstiä raivostuttavan hitaasti. Mutta sitten kun opin sen, niin irtorepliikit kummittelevat minulle vuosienkin jälkeen.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata viittomakieltä, kirjoittaa tekstejä ja laulaa sekä tanssia paremmin.”

 Sinulla ei varmaankaan ole ollut mitään muita urasuunnitelmia? ”Ei todellakaan. Kyllä mä oon laittanut kaikki munat heti samaan koriin, jos näin voi sanoa. Oon mä työttömänäkin ollut ja toiminut mm. koulussa sijaisena ja henkilökohtaisena avustajana.”

 Käytkö vapaa-ajallasi teatterissa? Mikä esitys on tässä lähiaikoina tehnyt vaikutuksen? ”Kyllä mä pyrin käymään, ja aikataulusyistä täällä Helsingissä lähinnä. Olisi ihanaa ehtiä käymään muuallakin teatterissa. On kiva nähdä vähän erikoisempiakin juttuja. Teatterin jälkeen mulla ei oo koskaan ollut sellainen olo, että miksi mä lähdin, miksi en pysynyt kotona. Lontoossakin tulee välillä käytyä ja samalla katsottua esityksiä. Vuosi sitten oltiin Siikanderin Sarin kanssa New Yorkissa ja siellä tuli nähtyä Sunset Blvd, siinä oli pääroolissa Nicole Scherzinger todella kova, en ole koskaan nähnyt näyttämöllä mitään sellaista kuin hän. Andrew Scottin Vanya-monologi nähtiin myös, se oli maaginen. Kevyt ja ilmava. Tätä Kansallisteatterin versiota en oo vielä nähnyt. Täällä Suomessa tykkään varsinkin Teatteri Takomon esityksistä. Pidän siitä, että ne on aina pikkuisen boxin ulkopuolelta ja täysin erilaisia mitä itse teen. Takomon jutut yllättää mut aina. HKT:n näytelmästä Sinun, Margot pidin myös kovasti. Musikaaleissa nautin taituruudesta.”

 Mitkä asiat inspiroi sinua? ”Toiset ihmiset, hyvät keskustelut, hauskuus, nauraminen, komediat. Työyhteisössä on ihanaa höpsötellä, synkistely ei oo mun juttuni. Teatteri on leikkiä. Kupliva ilo on hirvittävän inspiroivaa ja mielestäni se on olennainen osa teatteria. Jos ilo katoaa, kaikki muuttuisi tervanjuonniksi. Ilo ja äly! Jäsennellyn ajatuksen kirkkaus on myös todella inspiroivaa ja myös kadehdittava kyky. Sitä löytyy esimerkiksi ystäviltäni Antti Holmalta ja Atte Järviseltä tai Tiina Lymiltä.”

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Heidi Herala on aivan upea ja aivan käsittämättömän hyvä ihan kaikissa tyylilajeissa. Ihailen myös Siiri Angerkoskea, hän oli työmyyrien työmyyrä. Kuuntelin Yle:ltä yhtä sarjaa entisaikojen näyttelijälegendoista, ja toimittaja aloittaa kertomaan Siiristä ”kun hänhän oli niin ruma”. Miten kukaan julkeaa sanoa kenestäkään noin? Toki ohjelma ei ollut ihan nykyaikaan tehty, mutta kuitenkin. Kenestäkään miehestä ei olisi sanottu noin. Mutta minkä määrän Angerkoski on töitä tehnyt! Laulanut, tehnyt isoja rooleja teatterissa ja jumalattoman määrän elokuvia. Ja hänet muistetaan vain Justiinana.”

 Pinja Hahtolan esittämä monologi Siiristä, Saa rumiakin tanssittaa, on todella silmiäavaava kokemus. Näin sen pari vuotta sitten ensi-illassa Riihimäellä. Tiedätkö mitä Siiri lausui iloisesti aina lämpiöön tai minne tahansa saapuessaan? ”En tiedä. Kerro!”

 Pilluiloa! ”Täytyykin ottaa tuo käyttöön! No mutta, ihailen ja arvostan Siiriä suunnattoman paljon. Myös amerikkalainen Carol Burnett on suosikkini. Samoin omintakeinen komedienne Madeline Kahn. Hän ei oo mahtunut muottiin eikä varmaan ole yrittänytkään mahtua, mutta nauttii omasta lahjastaan täysillä. Ihailen Sari Siikanderia myös. Hänhän on jumalainen näyttelijä, mutta ohjaajana myös todella hyvä.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Hyppäisin Suomi-filmin kulta-aikoihin legendaaristen näyttelijöiden seuraan. Irja Rannikko, Leo Jokela, ihana Rauha Rentola, vimmainen Tarmo Manni… Liisankadulla painettiin duunia ja teatterissa myös. Oon onnekseni saanut näytellä todella kovien nimien kanssa, kuten Anja Pohjola, Ismo Kallio, Seela Sella, Elli Castrén, Heikki Kinnunen, Juha Muje. Ihan vilpittömästi toivon, että saisin joskus näytellä nuorten, parikymppisten kollegoideni kanssa. Tunnen heitä valitettavan vähän, ja siellähän on huikeita nuoria taiteilijoita.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Edith Piafin kanssa olis upeeta laulaa. Tekisi varmasti hyvää laulaa hänenkaltaisensa luonnonvoiman kanssa, etenkin minun, joka olen taipuvainen jäykkyyteen ja arkuuteen kaikissa niissä asioissa, missä hän taas osasi olla pitelemätön ja rohkea. Kadehdin naisia jotka ovat tulta ja tappuraa, kun itse olen temperamentiltani kuin terveyskeskuksen kahviautomaatti.”

 Mitäs me laulaisimme? ”Joko se olisi ihan ränttätänttää kaljanlanttauskamaa tai sitten Alicia Keysiä. Joku hänen voimaballadinsa, vaikkapa Empire State of Mind. Tai sitten vaihtoehtoisesti Käärijää tai Eppu Normaalia.”

 Mitä sinun mielestäsi on teatterin taika? Voiko sitä edes selittää? ”Ihmiset kokoontuu yhteen ja tekee yhdessä asioita, se jo pelkästään on mahtavaa. Teatteriesitys on tarina, joka näytellään alusta loppuun tässä ja nyt. Elokuvanteko taas on silppua, viimeinen kuva voidaan kuvata ensimmäisenä päivänä. Esitys on parhaimmillaan hyvin orgaaninen, vaikka toistuu samanlaisena illasta toiseen. Komedioissa teatterin taikaa on mielestäni se, näin kaoottisina aikoina vielä, että ihmisiä kokoontuu eri taustoista samaan paikkaan ja nauretaan yhdessä pyllyvitseille. Siinä lapsellisuudessa on jotain hirveän ihanaa. Ja näyttämön ja katsomon vuorovaikutuksessa on vaan jotain maagista, sitä on hankalampi selittää.”

 Kerro joku erikoinen sählinki näyttämöltä. ”Kansallisteatterin Omapohjassa näyteltiin Antti Holman kanssa muinoin vuonna 2010 näytelmässä Amijima. Se on Japanin Romeo ja Julia, kielletty rakkaus, nuoret ihmiset ja kaksoisitsemurha – ja syntyvät sitten uudelleen lootuksenkukkaan. Se tapahtui vanhassa Japanissa ja Antti oli kumisessa samurai-tekokaljussa ja mulla oli valtava musta pitkä tukka. Ihan lopussa Antti survoi muhun tikaria ja jotain me siinä kaulailtiin, niin mä tartuin naamastani siihen tekokaljuun kiinni! Peruukkini pinni jäi ehkä johonkin kiinni. Jäätiin kiinni kuin siamilaiset kaksoset otsat yhdessä. Antilla oli meneillään siinä joku hyvin traaginen monologi, runomitassa vielä. Mä ulvoin itkusta ja todellisuudessa mua nauratti ihan hirveästi, ja Antti-raukka yritti lausua monologiaan loppuun. En muista miten siinä lopulta kävi, taisin tehdä jonkin dramaattisen liikkeen ja sain sillä itseni irti. Sutinaa ja säätöä -komediassa Heikki Rannalla oli yksi repliikki, ihan tavallinen, tylsä repliikki, johon me kaikki kollektiivisesti revettiin nauramaan aivan liian monessa esityksessä. En edes tiedä mistä se lähti, Heikki varmaankin sanoi sen väärin kerran, ja sen jälkeen jokaisessa näytöksessä katseista jo näki, että kohta se repliikki taas tulee ja sitten olikin jo menoa.”

Pihla Penttinen ja Emilia / Sutinaa ja säätöä, HKT (c) Otto-Ville Väätäinen

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Ihan hyvin se menee. Ota rennosti ja ota miesnäyttelijöistä mallia sen takia, että ne osaa suhtautua enemmän sellaisella halivilivoo-asenteella rennommin. Jotenkin se vähän kuuluu tähän kulttuuriin, että tytöiltä vaaditaan enemmän suoritteita, että pitäisi olla tosi hyvä ja pätevä ennen kuin voit alkaa tekemään mitään. Pojat osaa paremmin sen, että menee vaan ja tekee ja katsoo mitä tulee. Jos se menee pieleen, niin sitten se menee.”

 Mitä sanoisit teatterialasta haaveilevalle nuorelle? ”Sanoisin, että jos sun on pakko tehdä teatteria, niin sit sun on pakko! Sinne vaan! Ja jos haluat tälle alalle, niin lämpimästi tervetuloa.”

 Kerro joku hyvä muisto. Ei tarvitse välttämättä liittyä teatteriin. ”No tämä kyllä liittyy teatteriin. Se oli aivan ihana ilta. Meillä oli ollut Anja Pohjolan kanssa esitys Omapohjassa ja esityksen jälkeen menimme tyttöjen kesken drinkille. Ja tytöt olivat minä, Anja Pohjola ja Maija Karhi. Juteltiin niitä näitä ja sain kuulla uskomattomia tarinoita. Upea ilta! He olivat hurmaavaa seuraa. Yhtäkkiä sain olla osa elävää teatterihistoriaa.”

Anja Pohjola ja Emilia / Harmin paikka, Kansallisteatteri (c) Vertti Teräsvuori 

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka esittäisi sinua? ”Tyylilajiltaan se voisi olla ”saaraturusmainen” juttu, eli myös Roy Anderssonin tyylinen, vähäsanainen ja koomisesti virittynyt esitys. Mutta kuka mua esittäisi?”

 Antti Holma? ”Hyvin sanottu! Tietysti mua esittäisi Antti Holma. Täydellinen kokonaisuus. Ja kuulin joskus, että Siiri Angerkoski suunnitteli elämäkertansa nimeksi ”Ota se käsi pois sieltä”. Mä varastan sen nimen käyttööni tähän.”

 Kas kun ei Pilluiloa? ”Hahah, se alaotsikoksi. Sun pitää kuratoida tämä esitys, kun sulta näitä ideoita näköjään tulee koko ajan.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Yksi kaverini sanoi mulle jo takavuosina, että mulle pitäisi antaa hyysäyspinssi. Ehkä mä olisin Hyysääjä, koska mulla on ollut taipumusta kulkukoirien, orpojen hamstereiden ja silmäpuolien kanien pelastamiseen. Asuna olisi sään- ja kurankestävä puuhatakki, jonka taskuissa olisi koirannameja ja muuta. Goretex-asu ja ehdottomasti kumpparit jalassa, koska rapatessa roiskuu ja hyysätessä myös. Hanskat kädessä, koska pienjyrsijät saattaa puraista.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä oon yleensä aika viluinen, eli pitäisi olla villasukkia ja villatakkeja. Mukavia tyynyjä myös. Varmaankin ottaisin mukaani näytelmätekstejäkin ja kirjoja, joita teeskentelisin lukevani, mutta lukisin näytelmiä vaan. Vanhoja Poiroteja pitäisi olla, siis niitä missä on David Suchet. Se on mun turvasarjani. Ja Komisario Palmu -leffat ottaisin! Ja pleikkarin. Ja Hesarin ristikoita. Ja jos saisi ottaa koiran, niin sen ottaisin. Ruuaksi kurkkua, mä syön sitä tosi paljon. Why? I don´t know. Oon kala-kasvissyöjä, niistä tekisin ihanaa lämmittävää pataa. Vettä juomaksi. Mä juon aivan hirveästi vettä.”

 Jos saisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne menisit? Muualle kuin SF-studioille leffantekoa katsomaan… ”Mua kiinnostaa paikallishistoria ja voisin olla vaikkapa täällä Kansallisteatterissa tai tuossa torilla silloin kun Suomen sisällissota syttyi. Haluaisin nähdä sen, että miten se tapahtui ja miten saman kansan ihmiset kääntyi toisiaan vastaan. Se vaatisi kyllä ehkä useamman päivän seuraamisen.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on ollut kaukaisin paikka, suhteessa kotipaikkakuntaasi, missä oot käynyt katsomassa esitystä, ja mikä esitys se oli ja oliko se hyvä?”

 Suomessa kaukaisin paikka on ollut Rovaniemi. Kävimme mieheni kanssa katsomassa musikaalia Myrskyluodon Maija. Yksi suosikkinäyttelijöistäni, Eero Ojala, oli siinä Jannen roolissa ja hänen perässään sinne mentiin. Pidimme kovasti. Ulkomailla oon käynyt vain Lontoossa teatterissa ja sieltä voisin mainita Book of Mormonin. En oo ikinä missään nauranut niin paljon.

 Tulevia roolejasi? ”Heinolan Kesäteatterissa on kesäkuun puolivälissä ensi-illassa Kaikkien aikojen farssi, Sari Siikander ohjaa. Se on 80-luvulle sijoittuva poliisifarssi, ja sitä ei oo käsittääkseni Suomessa esitetty ammattiteatterissa koskaan aiemmin. Syksyllä tulee Helsingin Kaupunginteatteriin Kotijoukot-niminen uusi komedia, Niina Lahtisen ja Joonas Nordmanin käsikirjoittama juttu. Sen ohjaa Anna Dahlman ja ensi-illassa se on syyskuun alussa.”

Linda Wiklund, Sauli Suonpää ja Emilia / Kaikkien aikojen farssi, Heinola (c) Janne Mikkilä 

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Haluaisin sanoa kaikille, että tervetuloa meidän kanssa leikkimään! Ja tervetuloa myös uudelleen. Teatteri on ihana laji."

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Haen lapseni leikkitreffeiltä, hän on ollut kaverinsa kanssa leikkimässä muutaman tunnin. Kotona varmaankin kokkaan spagettia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti 

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Kirskua

3. Mikä sytyttää sinut? - Äly, huumori ja se, että on kiltti lapsille ja eläimille 

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Se, että ei oo kiltti lapsille ja eläimille

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu 

6. Mitä ääntä rakastat? - Kun kesällä avaa terassin oven ja linnut laulaa

7. Mitä ääntä inhoat? - Kun haarukka kirskahtaa lautasta vasten, pelkästä ajatuksestakin tulee jo kylmät väreet 

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viittomakielen tulkki

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? Pilluiloa? - Hahah, siinähän se taas oli. Jos Jumala olisi rempseä ja huumorintajuinen nainen (mitä toivon), niin odottaisin hänen sanovan niin. Siitä tietäisin olevani kotona. Korrektimpi vastaus taas olisi, että "Sehän oli hieno reissu! Maire ja koirat odottaa tuon oven takana."