Haastattelussa Rinna Paatso

Rinna Paatson tapasin tammikuun puolivälissä Wrong Noodle Barissa Tampereella, kahden Veriveljet-esityksen välisellä tauolla.

Rinna on vuosimallia 1969 ja horoskooppimerkiltään hän on leijona. ”Oon syntynyt Turussa ja parivuotiaana muutin Helsinkiin, kun isä ja äiti erosivat. Isä jäi Turun Kaupunginteatteriin ja äiti tuli Helsinkiin. Pienenä mä menin Turun ja Helsingin väliä edestakaisin lentokoneella ja Hesassa oon ollut sen jälkeen, paitsi että Turussa olin kaksi vuotta teatterissa duunissa myöhemmin”, Rinna kertoo.

Mitä harrastat? ”Ruuanlaittoa, mä en oikein harrasta mitään muuta. Pitäis kyllä harrastaa ja pitäis kyllä huolehtia omasta itsestään paljon enemmän. Lisäksihän mä harrastan tämmöisiä rooleja välillä, eli teatteria. Tää freelancerin arki on välillä aika kovaa...”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”En minä tiedä, apua! Ehkä se musikaalisuus on sellainen yksi hyvä asia ja rytmitaju ehkä, se menee tuonne lihaksiin toi musiikki ja sävelet. En nyt sanoisi, että mulla on absoluuttinen sävelkorva, mutta mä pystyn kyllä vetään aika puhtaasti ja siitä mä olen kyllä tosi iloinen. Äitini on joskus sanonut, että ehkä mä olen perinyt isältäni sellaisen tietynlaisen herkkyyden. Isä oli tuolla lavalla sellainen herkkä kaveri ja pystyi helposti esittämään kaikenlaisia tunnetiloja ja ne tuli vilpittömästi. Se on mulle tässä Veriveljissä ollut ainakin sellainen hyvä asia, se että pystyy välittämään vilpittömiä tunteita. Jaa mikä on mun bravuurini kokkaamisessa? Voi niitä on paljon, mä aina mietiskelen valmiiksi mitä mä seuraavana päivänä teen, ja pyrin tietysti tekemään ne aina niin, että ne on maukkaita ja hyviä. Yks sellainen valkosipuli-sitruuna-kaali on varmaan mun bravuurini, se on mun äitini mulle opettama. Se ja siihen kylkeen joku hyvä pihvi, muuta ei tarvi!” Rinna hehkuttaa.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata säestää itseäni pianolla ja lukea nuotteja, ehdottomasti. Mä pienenä pyysin isäpuoleltani pianotunteja, hän on siis muusikko-pianisti, mutta en mä sit kuitenkaan saanut niitä. Tanssitunneille mä pääsin kyllä...”

Hassu kysymys siis, mutta onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”No juu, isä ja äiti. Äitini on siis Liisa Paatso ja isäni oli Ilari Paatso, hän kuoli 90-luvun alkupuolella. Voit muistaa hänet Turun Kaupunginteatterin Seitsemästä Veljeksestä, hän oli siinä Lauri. Isän äiti oli oopperassa, lauloi ja oli nuotistonhoitajana. Hänen vanhempansa olivat Viipurin Teatterin näyttelijöitä (Simo Osa ja Aina Osa) ja tekivät Suomi-filmeissä paljon rooleja, kuten mummi myös. Äidin puolelta sitten ei ole ollut ketään, paitsi että äidin isä oli muusikko.”

Kasvoit pienenä varmaan teatterissa? ”Joo mullahan ei ollut lastenhoitajaa, joten teatteri oli se paikka, jossa tuli koko ajan vietettyä aikaa pienenä tyttönä. Eero Aarnion suunnittelemilla pyöreillä nahkatuoleilla pyörittiin siellä Turussa Santeri Kinnusen kanssa, ja sit oli niitä lepakkotuoleja myös. Näin sen Seitsemän veljestä varmaan yli 70 kertaa, istuin aina eturivissä. Siinä yhdessä kohtaa kun tuli se haulikonlaukaus, niin muistan kun nousin aina tuoliltani jo etukäteen ylös!” Rinna muistelee nauraen.

Oliko teatteri sitten selkeä uravalinta heti nuorena? ”Ei se mitenkään ollut selkeetä, mä olin ujo ja hiljainen ja jotenkin kiltti lapsi. Lukiossa mä ajattelin, että menen lukemaan yliopistoon kieliä, mutta sit kumminkin oli jossain tuolla takaraivossa se, että menen Teatterikouluun. Olin tehnyt jotain pieniä rooleja ja 6-7 – vuotiaana olin tehnyt sellaisen kolmiosaisen tv-näytelmän kuin ”Meille tulee vauva” (linkki Elävään arkistoon tässä) mun äidin kanssa. Lukion tokalla mä pyrin Teakiin, en kertonut kenellekään ja Erkki Saarela sanoi mulle vaan, että ”lunta paskahuusin katolle eli ylioppilaslakki päähän ja ens vuonna yrität uudestaan”. Ja sit mä sain yo-lakin ja muistan, miten kevätjuhlissa mä sain lakin päähäni ja samana päivänä sain tietää, että olin päässyt kouluun. Oli se hienoo! Vuosi oli silloin 1988 ja mä valmistuin 1992 sitten.”

”Juu siis Kallion ilmaisutaidon lukiotahan mä kävin ja sinä vuonna vielä kauheen moni sieltä pyrki Teakiin ja mä olin ainut joka pääsi sisään. Teakin jälkeenhän se varsinainen koulu sitten oli se kaksi vuotta Turun Kaupunginteatterissa, siellä sitä oppi sen varsinaisen näyttelemisen, se ei ollut sellaista ”hörhöilyä” mitä se opiskelijaelämä vähän tuppaa olemaan... Se oli selkeesti toinen koulu, ja oli kyllä hirveesti duunia ja rooleja.”

kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mä haluaisin olla kokki. Haluaisin omistaa ravintolan, se on tullut nyt tässä aikuisiällä. Se olisi tosi ihanaa! Tai sitten mä haluaisin perustaa catering-firman, kun elokuva-alalla on aika vähän sellaisia hyviä catering-firmoja, jotka tuo lounasta ja silleen. Mä voisin ryhtyä sellaiseksi!” intoilee Rinna.

Miksi olet näyttelijä? ”Varmaan sen takia, että saan tuotettua ihmisille niitä hetkiä, joihin ne pystyy katsomossa samaistumaan tai tuntemaan tai kokemaan jotakin omaa, se on sellaista vuorovaikutusta, iloa ja surua. Ei tässä mitään maailmaa muuteta, mutta hetkittäin tulee sellaisia kivoja olotiloja, kun joku tulee sanomaan vaikka että on nauttinut jostain roolistani. Kyllä ihmiset tulee aika paljonkin juttusille. Muistan, kun Turussa tein Villisorsaa. Se oli hieno rooli se Hedvigin rooli siinä, ja yhden esityksen jälkeen yksi nainen juoksi mun perääni itkien ja kiitti, sillä oli ollut omassa elämässä jotain vaikeuksia ja esitys oli ollut hänelle sellainen puhdistava kokemus. Olin aika hämmentynyt, mutta kyllä se hyvältä tuntui.”

”Mulle on itselleni kerran käynyt sillai, että olen menettänyt täysin ajan-ja paikantajun. Lontoossa kävin katsomassa John Malkovichia 90-luvun alussa sellaisessa näytelmässä kuin ”Burn this”. Se oli ihan käsittämätön, mä kävin kaksi kertaa sen katsomassa, peräkkäisinä päivinä. Kun se eka esitys loppui ja valot syttyi, mä olin ihan jossain muualla. Se Malkovich oli vaan niin mieletön, se oli jotain sellaista lähes hengellistä jopa!”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Seela Sella on ihana, hän on ihan mahtava. Ja ainahan mä oon rakastanut Meryl Streepiä. Se Sophien valinta-elokuva oli mulle sellainen juttu, että kun kävin katsoon sen leffassa niin mä vaan itkin ja huusin siellä kuin hyeena. Meryl on kyllä hyvä näyttelijä, mutta kans sellainen joka jakaa mielipiteitä aika tavalla.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Marlon Brando tai Johnny Depp, ne olis aika kovia kyllä! Onhan noita ihan hirveesti! Suomalaisista en osaa sanoa, tai sit kun noi pojat vielä vähän kasvaa ja pääsee koulusta niin heh heh.”(Huom.Tällä viitataan viereisessä pöydässä istuvaan Martti Manniseen, jonka äitiä Rinna esittää Veriveljet-musikaalissa.)

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No Princen kanssa tietysti ja biisi olisi Love Bizarre, se on Sheila E:n kanssa esittänyt sen aiemmin ja musta niillä on niiiiin hyvä meininki. Tosin mä olisin varmaan ihan kipsissä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei mulla oikein oo. Mä oon sellainen, että mä en oo välttämättä sillai kauheen kunnianhimoinen tän ammattini suhteen, että mitä haluan ja miten mä saavutan ne asiat. Kyllä mä jonkun hirveen hyvä musikaaliroolin vielä haluaisin tehdä, Sweet Charity voisi olla hauska! Ja kyllä jotain Kolmea sisartakin olisi hauskaa esittää tietysti. Ja joku iso leffaroolikin olisi kiva!” Rinna innostuu.

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Mä oon aina ollut ”friikku”, paitsi että Turussa olin sen kaksi vuotta silloin ´94-´96. Ensin mulle tuli kaksi paikkausroolia ja sitten mulle tarjottiin kahden vuoden pestiä, et kyllä se sillä tavalla kaiken sen opiskelun ja Neon-teatteriryhmän jälkeen vaikutti sellaiselta uudelta kokemukselta. Ja kun menin Turkuun, joka on vanha kotikaupunkini ja teatteri oli sama, jossa äitini ja isäni ovat olleet töissä, niin olihan se kauhean nostalgista ja mä nautin siitä hirveesti ja opin siellä todella paljon. Mutta … Mulle tarjottiin vakanssia silloin aikoinaan sieltä ja minä vaan nauroin, että minä menen kuulkaa pääkaupunkiin! Kyllä mä olen ollut ihan tyytyväinen kuitenkin siihen, että olen ollut freelancer, koska laitosteatterielämähän on ihan murhaa. Jokaisella laitosteatterissa työskentelevällä ihmisellä pitäisi olla se, että ensin tekee duunia vaikka pari vuotta ja sitten olisi joku välivuosi tai puoli vuotta, että sais vaan olla. Muutenhan ihminen kuluu loppuun!? Vierailut on kivoja, pystyy tuomaan ehkä jonkun oman pikku tuulahduksen työryhmään, muttei kuitenkaan jämähdä sinne ikuisiksi ajoiksi.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Olen. Vähän tälläkin hetkellä. Mun pitäis tehdä sellainen selkee päätös elämästäni sillä tavalla, että nyhjäänkö ja ketkutanko mä tässä vai yritänkö mä kenties jotain muuta välillä? Mä oon siinä pisteessä mun elämässä nyt, että näköjään kaikki ei ole tullut sillai tarjottimella. Pitäisi hirveesti niinku vääntää ja kirjoittaa ja olla energinen ja muuta, tehdä välillä omiakin juttuja ja oon kyllä sellaista tehnytkin ja se on ollut hirveen kivaa, mutta että tää on vähän sellainen ammatti, että se ei välttämättä ole loppuun asti meikäläisen ammatti. Ehkä. Ellei tässä nyt tapahdu jotain ihmeitä.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se on aika lailla mukavat työkaverit, tässäkin on saanut tutustua ihan äärettömän kivoihin ihmisiin ja se on aina jotenkin ihanaa, että tulee uusia ystäviä ja sellaisia luottokavereita ja hengenheimolaisia. Vaikka olisin kuinka väsynyt, kun junassa tännekin Helsingistä matkustaa, niin kun tänne tulee ja näkee noi ihanat ihmiset, niin tulee heti hyvä mieli.”

Entä miinusta? ”Huonot palkat, ikärasismi ja tavallaan syrjintä sillai, että ihmisiä mapitetaan erilaisiin kansioihin... Onhan tää kuluttavaa, mullakin on sellainen olo että syyskuusta olen rypistynyt ja mulla on kolmoissilmäpussit, kun mä joudun itkemään tuolla lavalla niin paljon. Kuluttavaa tää on, mutta taas toisaalta ihanaa!”

Millaisessa roolissa koet olevasi omimmillasi? ”En mä oikein tiedä, mutta oliskohan se kuitenkin tällainen... Mä diggasin kyllä siitä Naisia kaupungilla-sarjasta, joka me tehtiin Veikko Aaltosen kanssa. (Huom! Alkoi 3.4. uusintana, keskiviikkoisin klo 21 TV2 !) Tykkäsin kun sain olla siinä tulta ja tappuraa, sain näyttää myös tunteita ja mun roolihenkilöllä on siinä sellainen burn out. Että ehkä mulle sitten sopii sellaiset!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Sellaiset ihmiset inspiroi, joiden pauloihin tavallaan joutuu. Kun tapaa sellaisia tyyppejä, että niistä näkee että toi tekee tuolla tavalla ja toi on ton tyylinen, ja kun katsoo sitä niin tulee sellainen wau-juttu, että mäkin voisin kokeilla tuota. Musiikki on kyllä sellainen asia, mikä inspiroi mua eniten. Kokkaillessakin kuuntelen aina, ja eri mielentilassa tietysti eri musaa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No ainakin Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Työviksessä, Tampereen Teatterissa, Neon-teatterissa ja Komediateatteri Areenassa. Kesäteattereista mä olen ollut Samppalinnassa ja Oulussa.”

Entä omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Tämä Veriveljet ehdottomasti ja sitten se Naisia kaupungilla, ne on mun sydäntäni lähellä. Ja Villisorsan Hedvig oli kans ihana!”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Aina välillä, ja se on inhottavaa. Meillä oli Veriveljien omaisten ennakko ja siellä oli kaikki maailman ihmiset katsomassa, no ei ny kaikki mutta melkein, ja mä annoin itselleni luvan olla jännittynyt. Sitten tietysti kävi niin, että ekan 20 min aikana lavalla mä vaan tärisin, jalkoja myöten ja mä en saanut sitä tärinää pois mitenkään. Annoin itselleni luvan ja enskarissa olikin sitten helpompaa. Silloin mä jännitän eniten, jos on jotain tuttuja katsomassa.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi ennen lavalle menoa? ”On mulla ollut, mutta olen nyt päässyt eroon siitä, eli mulla on ollut plari lähellä auki jossain koko esityksen ajan, et jos tulee jotain. Jos. Sitten mulla on rituaalina ehkä myös toi Carmolis-karkki, eli mulla täytyy olla pieni muru aina sitä suussa kun tulee joku laulukohtaus, jotta mulla ei suu kuivu, mutta ei mulla mitään sellaisia hokkuspokkus-juttuja ole, lähinnä tuollaisia käytännön juttuja. Taikauskoon muuten mulla on sellaisia uskomuksia, että kengät tosiaan ei saa olla pöydällä ja suolaa ei saa antaa kädestä käteen suoraan. Ja jos mulla on sellainen olo etten oo ihan kartalla tai oon epäkeskittynyt, niin kyllä mä isääni aika paljon mietiskelen, se antaa fiilistä. Hänestä mulla on monta kertaa tullut sellaisia tuntemuksia, että hän on jotenkin ”humahtanut” mun lähelle.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En oo nähnyt, mutta ehkä se on toi mun isäni? Se on tullut jotenkin jopa tuoksun kera, eli mä on kattonut esim. ikkunasta ulos ja sitten on tullut sellainen olo, että nyt on isä tässä jossain ihan lähellä. Sellainen hetken häivähdys, sit se vaan menee pois. Mähän nään siitä säännöllisesti uniakin, joissa se kertoo mulle mitä sille kuuluu, makoilee sellaisella suurella divaanilla ja juttelee.”

Kerro joku kommellus, joka on sattunut kesken näytöksen! ”No tossa äskeisessä näytöksessä mua aivastutti yhdessä kohtauksessa ja lopussa mokasin oikein kunnolla, kun aloin loppukiitoksissa heti osoitella ääntä ja valoja ja kapellimestaria ennen kuin kukaan meistä ehti edes itse kumartamaan. Sain kyllä sössilistaan ison merkinnän nyt! Sit joskus mulla on mennyt kieli ihan solmuun, Neon-teatterin aikoina mun piti sanoa repliikki ”Tässä olisi herralle vähän leipää ja kananmunia”, niin mä sanoin että ”Tässä olisi hellarre hellarle hellarre” , mä en päässyt siitä eteen päin mitenkään ja vastanäyttelijä joutui litsauttamaan mua poskelle. Se oli jotain ihan älytöntä! Ai niin, ja Avenue Q:ssa mä unohdin mennä lavalle, olin kyllä ihan valmiina lavan takana odottamassa omaa vuoroani, kun Peter Pihlström huutaa sieltä että ”Garyyyyy” moneen kertaan. Sit mä vasta hokasin, että se olikin mun vuoroni, kyllä sillai nolotti kun siellä oli yleisöö ja kaikkee ja jätin Peterin noloon tilanteeseen.”

Kerro joku hyvä muisto! ”Tyttäreni syntymä tietysti ja sitten aina noi kohtaamiset Princen kanssa. Ja sitten tietysti John Malkovich, kun mä pääsin jutteleen sen kanssa ja kaikkee. Sen ekan esityksen jälkeen menin sinne näyttelijöiden ovelle, siellä ei yllätyksekseni ollut ketään muita. Mulla oli huppari ja siinä taskussa oli huulikynä ja tavallinen kynä ja paperia. Sit ykskaks pitkä, kalju mies tulee niitä portaita alas ja mä menin juttusille. Kerroin, että olen näyttelijäopiskelija Suomesta ja olin katsomassa esitystä ynnä muuta, tietysti kaivoin sen huulikynän nimmaria varten ensin esiin ja Johnia nauratti. Sitten se toivotti mulle menestystä uralla ja halasi vielä. Noi on kyllä sellaisia asioita, joihin voi aina palata ja niistä saa sellaista hyvää voimaa, joka auttaa jaksamaan.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Mä oon aina sanonut, että ”pokka tiukkana ja kadun yli”, se on ollut aina mun vanha mottoni. Ehkä mulla nykyään olis sellainen, että ”yritä olla iloinen ja kiva ja mukava, niin kaikki menee paremmin” tai jotain.”

Mistä haaveilet? ”Haaveilen tietysti töistä. Työ on hirveen kivaa silloin kun sitä saa tehdä hyvässä porukassa ja sitten tietysti mä haaveilen siitä, että mun talouteni olisi kunnossa, ettei tarttis olla niin köyhä. Ja siitä, että tyttäreni rakastaisi mua ikuisesti, vaikka tuleekin murrosikä!”

Mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi? ”Mä syön ihan liikaa juustoja ja mä hikoilen kauheesti!Hehhehhe! Mä pyydän aina puvustossa, että ompelijat laittaisi hikilappuja joka paikkaan.”

Mitä haluaisit mahdollisesti sanoa meille katsojille? ”Avoimin mielin vaan. Eihän teatteriin kannata tulla vihaisena, koska se on jo semmoinen asia joka blokkaa paljon. Musiikki ja teatteri on sellaisia, jotka kannattaa vastaanottaa avoimin mielin, koska jos tehdään esim. sillai ”joukoturkkamaisesti” tai sillai, niin siinähän on hirvee nerous. Kaikessa on jotain hyvää!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä hoitaisin hyvä veli – periaatteella ittelleni mielettömästi kaikkee duunia ja rahaa ja tekisin sopimuksia, joita ei voi perua, ja kattelisin naisten takapuolia ja daisareita. Olisin kauhee bisnesmies ja mimmejä pyöris mun ympärillä, saisin hätistellä niitä pois jaloistani koko ajan. Ai kauheeta sentään!” Rinna nauraa ja näyttää samalla vähän mallia machoiluasenteesta.

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä tärkeää ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin tietysti Sanni-tyttäreni kainalooni, en mä tarttis muuta. Paitsi ehkä Princen musiikkia. Ja juustoja. Ja vichyä. Ja yhden punkkupullon.”

Jos saisit palata aikakoneella menneisyyteen yhteen hetkeen, minne menisit? ”Haluaisin mennä Las Vegasiin 50-60-luvulle kun siellä oli noi Rat Packit ja Marilynit ja kuulemma kova meininki silloin. Ja Elvis myös! Ja sit voisin mennä siihen hetkeen kun tyttäreni syntyi, hän syntyi hätäsektiolla. Haluisin nähdä miten se tapahtuu, veri vaan lentää ja kaikkee. Ottaisin sen nauhalle...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Sanni

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ikärasismi

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kiusaaminen

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Sannin tuhinaa kun se nukkuu mun vieressä

Mitä ääntä inhoat? - Hammaspora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Laulaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Roskakuski

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tääl on ruokaa ja juomaa ja hyvät bileet, tervetuloa!

Veriveljet-musikaali Tampereen Teatterissa 20.4. 2013 asti, joten kiirehdi !!