Haastattelussa Mikael Haavisto

 Mikael ”Fagu” Haaviston tapasin Turussa maaliskuun puolivälissä 2013 Jekyll & Hyde – musikaalin jälkeen ravintola Tintåssa .

Vuonna 1986 syntynyt Mikael on horoskooppimerkiltään härkä. ”Olen syntynyt Etelä-Hollannissa s´Hertogenboschissa, olen siis ihan maahanmuuttaja. Olen asunut lapsuuteni siellä ja ollessani 7-vuotias muutimme Suomeen. Myöhemmin palasin vielä vuodeksi Hollantiin vaihto-oppilaaksi. Kyllä mulla aina välillä aika kova ikävä iskee sinne. Pitkään kyllä etsin omaa identiteettiäni kunnes tajusin, että kyllä mä ihan suomalainen olen. Tällä hetkellä mä asustelen Turussa. Helsingissä olen asunut myös, Lahdessa, Raumalla, Tampereella... Mulla on Suomi tutuksi – kiertue näköjään menossa”, Mikael naurahtaa.

Mitä harrastat? ”No sanotaan näin, että teatteri kaikissa muodoissaan vie 90% ajastani, mutta jos ihan harrastuksia ajatellaan, niin pelaaminen on hyvin lähellä sydäntäni, konsolipelaaminen ja sellainen. Se on mun tapani irtaantua kaikesta. Leffassakin mä käyn, mutta mulla on sellaisia kausia, että välillä mä käyn ihan hirveestikin katsomassa leffoja ja sitten menee puoli vuotta, etten käy yhtään missään. Kirjojen kanssa sama homma, meni 4-5 vuotta etten lukenut yhtään kirjaa ja sitten luin ykskaks seitsemän kirjaa kuukaudessa! Joskus on niin, että mikään ei vaan iske. Harrastuksista vielä sen verran, että tietysti teatteri ja musiikki, mutta kun ne on myöskin mun ammattini, niin en niitä oikein harrastuksiksi voi kutsua. Eläimet on mulle myös kauheen rakkaita, etenkin koirat. Mulla on ”yhteishuoltajuudessa” sellainen neljätoistavuotias viisikymmentäkiloinen Siiri-tyttö, aivan ihana tapaus. Lisäksi mua kiinnostaa ilmaisu sen kaikissa muodoissa. Viime aikoina olen ollut aivan fiiliksissä Van Goghista, olen tsekkaillut hänen maalauksiaan ja jossain kohtaa itsekin muuten maalasin, mutta niin kuin moni muukin asia, niin sekin vaan sitten jäi. Ehkä joskus vielä saisin otettua itteeni niskasta kiinni ja ostettua kankaan ja öljyt, ja lähtisin kokeilemaan uudestaan. En oo elämässäni maalannut kuin muutaman taulun ja ekan maalasin Hollannissa. Kuulin myöhemmin, että se olisi päätynyt johonkin saksalaiseen galleriaan, itselläni ei oo hajuakaan missä se on.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Jaa tässä kohtaa pitää kehua itteensä? Sinänsä paha kysymys... Uskoisin, että mä yleensä aika nopeasti löydän sen samaistumisen, että jos mä jotain hahmoa lähden esittämään, niin mä ainakin pyrin siihen, että mä yritän mahdollisimman nopeasti ymmärtää sitä hahmoa tai tyyppiä ja miksi se tekee niitä valintoja tai miksi se käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Yhtymäkohtien löytäminen esitettävien hahmojen välillä, niin se on. Jaa että mitäkö olen laittanut cv:hen? No minähän oon soittanut kymmenen vuotta nokkahuilua, siitä taidosta on ollut hirveän paljon hyötyä kyllä! Mä rakastan myös tanssimista tosi paljon, vaikka mä en ole siinä kovin hyvä. Se tuli mulle ihan uutena juttuna tuon koulun kautta ja siinäkin on uusi ilmaisumuoto, ja etenkin kun joku tanssii hyvin niin mä arvostan sitä tosi paljon. Ja tietysti hollannin kieli, tosin ei kyllä siitäkään oo mitään hyötyä ollut... Sit tälleen kuriositeettina voin kertoa, että mä kävin Varusmiessoittokunnan kun olin armeijassa ja siihen kuului sellainen kiväärinpyörittäminen. Me pyöritettiin sellaista kromattua kivääriä ja heiteltiin sitä ja tehtiin sen kanssa kaikenlaisia temppuja. Siinäkin taas yksi turha taito lisää! Jos tulis joku hollanninkielinen nokkahuilu-kiväärinpyörittelymusikaali, niin epäilemättä mä olisin siinä aika vahvoilla heheeh! Joo. Moni on mun kanssani varmaan eri mieltä, mutta mä pidän itseäni johtajahahmona. Jos on sellainen tilanne, että kukaan ei ota vastuuta tai ala johtamaan, niin aika äkkiä mä otan hommat haltuun. En tiedä mistä se johtuu, mutta mä en oikein siedä sellaisia tilanteita, missä tilanteita ei johdeta ja sen takia ei päästä eteen päin. Siinä on ollut mulla kans kyllä opettelemista, sillä en mä voi alkaa esimerkiksi ohjaamaan yhtäkkiä, jos vaikka ohjaaja jättää työnsä tekemättä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata soittaa paremmin pianoa. Mä olen vaan niin laiska harjoittelemaan eli en oo vaan saanut aikaiseksi. Mä osaan soittaa pianoa avustavasti tällä hetkellä, mutta keikalle en kyllä lähtis. Ja kyllä mä haluaisin osata tanssia, siis ”oikeesti oikeesti” tanssia. Jokainen kerta kun oppii jonkun koreografian ja pääsee ilmaisemaan itseään sitä kautta on ollut suuri ilon hetki, ja toivoisin olevani siinä vielä parempi. Niin ja sitten se maalaaminen on vielä yksi juttu, mutta sitten pitäisi varmaan ilmoittautua johonkin kansalaisopiston kurssille tai vastaavaan. Ja sitten vielä kirjoittaminen, näitähän nyt tulee mieleeni! Mä itse asiassa suomensin yhden hollanninkielisen tekstin ja huomasin, että se on oikein kivaa puuhaa. Haluaisin siinäkin kehittyä ja voisin ehkä jonain päivänä kirjoittaa ihan omaakin tekstiä. Olisko se sitten näytelmäkirjallisuutta vai mitä se olisi, mutta kirjoittaminenkin kiinnostaa.”

Tyhmä kysymys tähän väliin, mutta osaatko soittaa jotain soitinta? ”Heh no sitä nokkahuilua! Ja pianoa. Auttavasti osaan rumpujakin soittaa. Ai niin ja meinasi unohtua kokonaan, että olen soittanut muutaman vuoden oboeta myös. Se on sellainen soitin, että se olisi vaatinut kaiken ajan kyllä ja siihen olisi pitänyt ihan oikeasti paneutua. Se oli niin haastava soitin, että oli parempi sitten lopettaa kokonaan kuin jotenkin räpiköidä siellä oboensoiton suomaailmassa.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Hassua kyllä, mutta minä ja mun siskoni aloitettiin samaan aikaan musikaalien teko toisistamme tietämättä. Hän asuu Amerikassa ja emme vaikuttaneet toistemme päätöksiin mitenkään, ja päädyttiin sitten samalle alalle. Hän tekee siellä Jenkeissä näitä hommia ja minä täällä. Muuten lähin on varmaan sitten isän pikkuserkku, joka on joskus aikoinaan tehnyt ammattikesäteatteria ja näytellyt teatterissa. Muita ei sitten tällä alalla ole”, selvittää Mikael.

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Mä tiedän tarkalleen mikä se hetki oli! Olinhan mä siis jotain kokeillut, mm. siellä Hollannissa vaihto-oppilasaikoina ja jossain tanssijutussakin kävin pyörähtämässä, mutta en mitenkään vielä silloin ajatellut tosissani, että lähtisin teatteria tekemään. Silloin vielä mun suurin tulevaisuudenkuvani oli se, että musta tulee hotellinjohtaja ja mieluiten ison kansainvälisen ketjun johtaja, se oli se mihin mä tähtäsin lähes koko nuoruuteni. Sit mä olin ystäväni kanssa Helsingissä ja näin Lasipalatsin vitriinissä sellaisen lapun, jossa luki että ”Haluatko rock-musikaaliin?” Lisäksi siinä oli audition-päivä ja puhelinnumero. Enhän mä silloin tajunnut näistä jutuista yhtään mitään, mutta mä vaan soitin siihen numeroon ja eihän siellä vastannut kukaan muu kuin Samuel Harjanne. Se oli hänen produktionsa, Bohemian Rhapsody-musikaali. Juu soitin ja kerroin, etten pääse siihen auditioniin ja mulla oli niinkin hyvä syy kuin että olin menossa Scorpionsin keikalle, ja kysyin että voisinko mä jotenkin muuten hakea siihen. Hain ja sain siitä sitten roolin ja tämä oli siis ensi-illassa vuonna 2005. Gloriassa sitä esitettiin ja se oli siis ihan harrastajaporukalla tehty. Hyvin moni siitä porukasta on tälläkin hetkellä mun ystäviä ja moni päätyi tälle alalle myöskin. Se oli aivan mahtava kokemus kyllä silloin, olin ite just täyttänyt 18 siinä, ja oli mahtavaa päästä vetämään ja kokeilemaan oikeesti näyttelemistä lavalle.”

”Sitten tuli seuraavaksi toi Honk!-musikaali Aleksanterin teatteriin ja se oli myös Samuelin ohjaama. Siellä sitten kuulin ekaa kertaa siitä Lahden koulutuksesta, ja samantein hain sinne kouluun 2007 ja pääsin. Sille tielle menin ja sille tielle jäin. Valmistun nyt keväällä 2013 sieltä. Siitä alkaen kun aloitin siellä harrastajaporukassa, niin ainut tauko teatterista oli se kun olin armeijassa heti kouluunpääsemisen jälkeen. En mä oo missään vaiheessa vakavasti harkinnut tekeväni yhtään mitään muuta. Tää on kyllä sellainen ala, että tähän pitää sitoutua, ei näitä hommia tehdä vain silloin tällöin. Vuodenhan mä olin sitten Raumalla kiinnityksellä, eli siitäkin katkesi koulu vähäksi aikaa. Olin Samppalinnassa West Side Storyssa mukana ja silloiselle naisystävälleni tarjottiin vierailijan paikkaa Raumalta ja mulle tarjottiin sitten samalla kiinnitystä sieltä. Olin mm. My Fair Ladyssa ja parissa muussakin jutussa mukana siellä. Totta kai mä tartuin tuollaiseen tilaisuuteen, vaikka kesken koulunkin. Opin siinä samalla sitten tuosta laitosteatterin maailmastakin. Se oli hyvä vuosi!” Mikael muistelee.

Mikael / kuva Teatterikärpänen

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mä varmaan elättäisin itteni baarimikkona/portsarina, ja maalaisin paljon vapaa-ajallani! Sellainen kombinaatio se varmaankin olisi. Ei sekään hassumpaa elämää olisi! Mun mielestä ihmisen pitää olla rehellinen itselleen. Olen nähnyt tällä alalla olevia ihmisiä, jotka ovat joskus tehneet sen valinnan, mutta haluaako ne oikeesti tehdä tätä? Olen kysynyt itseltäni samaa säännöllisin väliajoin ja niin kauan kuin vastaus on kyllä, niin kauan mä tätä teen. Onko tämä kaiken sen arvoista? Työtunnit on aika hurjat, palkka ei ole mitenkään huima ja siinä kohtaa kun tästä ei enää nauti, niin onko siinä oikeesti enää mitään järkeä jatkaa? Monia varmaan myös pelottaa lähteä hakemaan jotain muuta, jos on ensin antanut koko sielunsa ja elämänsä tälle. Arvostan niitä jotka ovat uskaltaneet lopettaa”, Mikael pohtii.

Miksi olet näyttelijä ja miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Se ajatus silloin kun mä pääsin sinne Lahteen oli varmaan se, että siinä taustalla oli varmaan jotain hyväksynnän hakemista, että sä pärjäät jossain ja sua taputetaan selkään ja sanotaan, että hyvin menee, hyvältä näyttää. Se näytti olevan se, missä mä silloin pärjäsin. Sitten myöhemmin siitä kehkeytyi sellainen asia, että tää on juttu, missä mä haluan olla hyvä ja missä mä haluan kehittyä, koska näyttelijäntyöhän on sellaista, että sä et ole koskaan valmis. Ja jokaisen näyttelijänhän täytyy hyväksyä se jossain vaiheessa, että kyllähän me nyt narsisteja ollaan, enemmän tai vähemmän. Se mitä kaikkea mä olen saanut muilta näyttelijöiltä ja muiden juttuja katsomalla … Mä olen sellainen ihminen, joka itkee hyvin paljon. Teattereissa ja elokuvissa ja jostain syystä musikaalit on meikäläiselle se kaikkein ”pahin”, huonotkin musikaalit saa mut vollottamaan katsomossa. Jos mä ikinä kykenisin antamaan sellaisia tunteita muille, mitä mä oon itse saanut teatterista, niin musta tuntuu, että siinä kohtaa mä olen onnistunut tehtävässäni. Tavallaan mä näen tän asiakaspalveluammattina, me ollaan siellä yleisöä varten. Mun mielestä koko tän homman tarkoitus on välittää ajatuksia, herättää tunteita, herättää ajatuksia, opettaa. Ittelleni on tosi tärkeä sellainen musikaali kuin RENT, sen näkeminen New Yorkissa muinoin taisi olla se viimeinen naula mun arkkuuni ja uravalinta oli sitä myöten selvä. Mä just tossa mietin yks päivä, että kuka tahansa joka esittää RENTiä voi ajatella sen niin, että jos saa yhdenkin katsojan muuttamaan mielipidettään tai ajatuksiaan positiivisempaan suuntaan, esimerkiksi seksuaalisesta tasa-arvosta, niin silloin tehtävä on onnistunut. Teatteri on aika hurja väline, mitä kaikkea sillä voikaan saada aikaiseksi. Itse olen erikoistunut musikaaleihin ja ne on lähinnä viihdettä, mutta kyllä mun mielestä musikaalinkin avulla pystyy kertomaan tärkeitä ja kipeitäkin tarinoita, hyvänä esimerkkinä vaikka Next to normal. Se on hyvä esimerkki siitä, ettei sen aina tarvi olla vain hömppää. On tässä Jekyll & Hydessäkin tärkeintä pointteja.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Toi on kyllä aika paha kysymys. Mä teen ehkä nyt sellaisen päätöksen, että mä en aio enkä halua sanoa yhtäkään näyttelijää tai musikaaliartistia, koska mä en pysty laittamaan ihmisiä sellaiseen arvojärjestykseen, etenkään jos mun pitäisi jotain suomalaisia sanoa. Mä en vaan voi lähteä siihen. Kuten sanoin aiemmin, niin Vincent van Gogh on kolahtanut mulle viime aikoina. Kaikille niille, joille sen tarina on tuttu, on sanomattakin selvää se, millaisen tien se on joutunut kulkemaan, mutta se on aina jatkanut sitä omaa juttuaan. Tosiaan koko elämänsä aikana Vincent sai yhden taulun myytyä ja siltikin jatkoi vaan, koska se oli hänen keinonsa ilmaista itseään. Niin upea taiteilija ja ilman arvostusta eli elämänsä loppuun asti. Maalaajista siis Vincent on iskenyt muhun kovasti, sit muusikoista ja laulajista mulla on kolme miestä, jotka on mulle tärkeimmät laulajat kautta aikojen eli Freddie Mercury, Frank Sinatra ja Tom Waits. Kerran olen ollut niin etuoikeutettu, kun pääsin Lahden Big Bandin kanssa vetämään kokonaisen Frank Sinatra-konsertin ja huh huh, en paljon onnellisempi olisi voinut olla. Siinä on kuitenkin musiikillinen esikuvani hyvin vahvasti. Ja Tom Waits, sen miehen ilmaisukyky on jotain aivan uskomatonta ja kuitenkin hän opetti myös sen, että ei tarvi laulaa aina kauniisti laulaakseen hyvin. Se on yllättävän vaikea asia oppia silloin kun laulamista opiskelin. Mulla on Sinatraa 18 levyä himassa, Waitsia mulla on kymmenisen levyä. Kirjailijoista viimeisin kova juttu mulle on ollut toi Game of Thrones, eli George R.R. Martinin kirjat ja nehän oli sitten pakko lukea kaikki putkeen samantien. Mulla oli viime vuonna ensimmäinen kesäloma miesmuistiin ja sehän meni sitten niitä kirjoja lukiessa. Nuorempana muhun teki suuren vaikutuksen Noam Chomsky, hän ei varsinaisesti kaunokirjallisuutta kirjoita vaan enemmänkin tietokirjoja. Hän uskalsi rohkeasti Amerikan kansalaisena kritisoida omaa maataan ja teki muhun ison vaikutuksen myös.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Helsingissä mä olin niissä Samuelin jutuissa ja ne oli siis Gloriassa ja Aleksanterin teatterissa. Ekan työharjoitteluni mä olen tehnyt Lahden Kaupunginteatterissa Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen – musikaalissa, ja sit me tehtiin opiskelijaproggiksena se Fame Lahteen myös. Samppalinnan Kesäteatterissa olen ollut kahtena kesänä (West Side Story ja Blondi) ja Pesäkallion Kesäteatterissa mä olen ollut, se oli mun eka kesäteatterini ja näytelmä oli Pikku-Pietarin piha. Sit oli se meidän oma produktio RENT Lahdessa, siinä Collins on yksi mun tärkeimpiä roolejani mitä oon ikinä tehnyt. Sit olin siellä Rauman Kaupunginteatterissa ja siellä pääsin tekemään myös puheteatteria. Sain tehdä sellaisen kunnon neljän hengen farssin ”Vaimoni on toista maata” ja siinä olin koko ajan lavalla. Se oli itelleni tärkeä homma päästä tekemään puheteatteria, opin siinä ihan älyttömän paljon näyttelijäntyöstä, kun olin harmillisesti profiloitunut aiemmin aina vaan laulajaksi. Opin myös komiikasta ja rytmityksestä. Raumalla tein muuten yhden lauluillankin, ja My Fair Lady tehtiin myös sinne. Ja nyt sitten tämä Jekyll & Hyde Turun Kaupunginteatterissa. Tärkeimmät jutut on ehdottomasti RENT, Vaimoni on toista maata ja tämä Jekyll & Hyde. Tää on avartanut mulle monia asioita. Koko paketti on toiminut mulle todella hyvin, mulla on kivasti vastuuta ja laulajanakin mä tän proggiksen myötä ymmärsin, että mä olen ihan oikeasti baritoni! Mulla on kuitenkin matala ääni, miksi mä yrittäisin laulaa kilpaa tenorien kanssa! Tavallaan perusasia, mutta ei sitä vaan aiemmin ole tullut mietittyä kun on lähtenyt poikien kanssa kilpaa kiljumaan.”

Free vai kiinnitys? ”Tällä hetkellä mä kyllä sanoisin, että kiinnitys kiinnostaa. Vaikka friikkuna on mahdollisuus päästä tämmöisiin juttuihin kuin J&H, niin se miksi mä Raumaltakin lähdin friikuksi oli se, että mä halusin olla rehellinen itselleni ja mä halusin tehdä isoja musikaaleja. Halusin koulutustani vastaavaa työtä ja se on se mistä mä nautin kaikkein eniten. Kiinnityksellä on sitten taas se, että sä pääset tekemään monipuolisemmin. Mä oon ehkä vähän elämänhallinallisesti huono ihminen ja teatteri tekee siitä jotenkin järkevämmän, sanotaan näin että sitten kun sä oot vankina laitosteatterissa kuusi päivää viikossa, niin sä et ehdi pilata itseäsi millään muulla tavalla. Kiinnitys on se mikä mua tällä hetkellä kiinnostaa ja tietysti sellaisessa paikassa, jossa tehdään isoja musikaaleja. Siinä tulisi ne molemmat tarpeet tyydytettyä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Nää on ehkä vähän vanhemman kaverin rooleja ja nää on tullu sen jälkeen kun tajusin sen, että mähän oon baritoni. Sitä kautta oon löytänyt nää herkuimmat roolitoiveeni. Jonain päivänä haluaisin ehdottomasti tehdä Les Misin Javertin roolin ja toinen on Sweeney Todd, joka on tällä hetkellä mulla vielä enemmän pinnassa. Se on äänellisesti sellainen, jonka mä ehdottomasti haluaisin tehdä joskus. Ja Phantom of the Operan Phantom, herranjestas se myös! Ja RENTin Collinsin roolin haluaisin tehdä uudestaan ja niin monta kertaa kuin suinkin vain mahdollista”, hehkuttaa Mikael.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Helppo vastaus olisi Robert Downey Jr, voisi ihan vaan katsoa että millaista häröilyä siitä oikein tulisi. Sit vakavempana vastauksena olisi Daniel Day-Lewis, olisi kiintoisaa nähdä se prosessi, että millä tavalla se tekee töitä. Suomikin on täynnä mielenkiintoisia tyyppejä, en sano mitään nimiä, mutta olisi mahtavaa päästä työskentelemään kenen tahansa alalla yli 40 vuotta olleen kanssa. Luulen, että saisin vanhemmalta näyttelijältä niin paljon. Me nuoret ollaan niin kilpailuhenkisiä, tää on usein meille vähän niin kuin urheilua. Vanhemmat ihmiset on sen kaiken jo nähneet ja heillä ei ole enää tarvetta sellaiseen.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Kerron ensin tähän väliin, että kivoin duetto, jonka tähän mennessä oon laulanut oli Mäkäräisen Heikin kanssa ”Well did you evah”-niminen biisi, sitä oli niin hemmetin kiva vetää ja toivottavasti päästäis vetään se vielä uudestaan joskus yhdessä. Sit taas vakavasti puhuen tällä hetkellä Suomen paras laulaja on mun mielestäni Mikael Saari ja mä voisin laulaa sen kanssa ihan mitä vaan!”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Tavallaan voisin sanoa, että joka päivä, mutta en vaihtaisi päivääkään enkä ikinä lopeta enkä halua lopettaa, ellen sitten siinä tapauksessa että oikeesti haluaisin lopettaa. Jos sellainen päivä tulee, niin toivon, että mulla on silloin uskallusta olla itselleni rehellinen. Tällä hetkellä mä nautin tästä täysin siemauksin enkä kadu mitään!”

Mikä on parasta teatterissa? ”Tunteet.”

Entä miinusta? ”Tavallaan se mikä on suurin vahvuus mutta myös suurin heikkous, eli kokonaisvaltaisuus. Eihän tässä pysty oikein mitään muuta elämää elämään, jos näihin hommiin oikeesti lähtee. Jossain kohtaa realismi katoaa ihan täysin, tavallinen arki. Sit v-mäiset työkaverit, niitäkin on joskus ollut. Yksikin ihminen pystyy pilaamaan kokonaisen produktion pahimmillaan. Ehkä mä oon vähän sellainen ihminen, että mä yritän paeta todellisuutta ja yritän keskittyä enemmän niihin positiivisiin asioihin. Tää on kuitenkin 95% kivaa, turha on käyttää siihen 5% enempää aikaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Lahjakkaat ihmiset, on ne sitten työkavereita tai muita. Lahjakkuuskaan ei tosin aina riitä. Oon esimerkiksi kuullut paljon todella hyviä laulajia, jotka vaan jättää kylmäksi. Sellainen ei inspiroi, mutta jos on yhdistelmä lahjakkuutta, ilmaisukykyä ja heittäytymistä, niin sellainen inspiroi mua ihan äärettömän paljon. Maalatessa taas lähdettiin ihan tajunnanvirrasta, mikä sinä päivänä sattuikaan olemaan se päivän tunne tai väri. Voi vitsi, nyt mun tekis taas tosi paljon mieli maalata!” Mikael innostuu.

Kärsitkö ramppikuumeesta? ”En mä oikeestaan. Sanotaan näin, että ensi-iltapäivänä on kivaa se tunne mikä siellä teatterin käytävillä on, kun kaikkia vähän jänskättää. Siihen on kiva lähteä mukaan, mutta varsinaista jännitystä on silloin kun on ensimmäinen yleisö. Jos se menee hyvin, niin sitten ei enää jännitä. Paitsi sitten, jos on musapuolella keikka ja en ole ihan varma siitä, että mitä olen menossa tekemään. Se on tosin enemmän epävarmuutta kuin ramppikuumetta.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Se menee aina esityskohtaisesti, eli sellaiset mitkä ehtii muodostamaan harjoituskauden aikana niin huomaan kyllä toistavani niitä käytännössä ihan sellaisenaan, ja heti jos niistä joutuu poikkeamaan, niin siinä saattaa silloin mennä vähän pasmat sekaisin. Tulee sellainen olo, että unohdinkohan mä nyt jotain ja meneeks tää ihan varmasti oikein.”

Entä jotain taikauskoon liittyviä juttuja? ”Olen mä niitä kuullut, mutta en mä niihin usko. Se mulla on, että jos joku toivottaa hyvää ensi-iltaa niin siihen ei saa vastata kiitos. Sitä huomaan noudattavani, en tosin tiedä miksi.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”Moni ystäväni ja kollegani on niitä kuullut ja nähnyt, mutta itse en valitettavasti ole päässyt sellaista vielä tapaamaan. Ilmeisesti en ole vielä sen arvoinen, että minulle voisi näyttäytyä. Ehkä olen itse joskus teatterin kummitus, tai mieluusti vielä juurikin se Oopperan kummitus!”

Kerro joku hauska sattumus, joka on tapahtunut kesken esityksen! ”Ainahan noissa sattuu ja tapahtuu, se kuuluu tähän teatterin luonteeseen. Ehkä itselleni mieleenpainuvin on ollut se, kun tuossa farssissa tapahtui kunnon putoaminen. Mä aloin itse pudota jossain kohtaa pikku hiljaa ja yleisö nappasi sen mun putoamiseni siinä, ja mitä enemmän mä yritin peitellä, niin sitä hulvattomampaa yleisöllä oli. Siitä tuli sellainen ihan järkyttävä kierre ja se sattui vielä sellaisessa kohtaa, että mä oli just sanomassa sitä punch linea. Sain sen jotenkin sanottua ja naurettiin siinä samalla, ja sitten jatkettiin näytelmää.”

Kerro jokin hyvä muisto! ”Kyllähän jokainen kerta, kun huomaa rakastuneensa, on erityisen hyvä muisto...”

Käytkö katsomassa itse teatteriesityksiä ja onko joku jäänyt erityisesti mieleesi viime aikoina? ”Käyn niin paljon kuin mahdollista, etenkin jos mukana on tuttuja. Yritän pysyä ajan hermolla. Tietenkin mä olen enemmän keskittynyt musikaaleihin ja niitä käyn katsomassa. Kyllä mä tähtään siihen, että mä näkisin kaikki isot ja keskikokoiset musikaalit mitä Suomessa menee ja jos on jotain kiinnostavia pienempiä, niin mä käyn sellaisetkin katsomassa. Kiintoisat näytelmät pyrin myös katsomaan. Turussa toi Kirsikkapuisto oli mun mielestä sellainen, että eihän sitä hyvällä tahdollakaan voinut teatteriksi kutsua, mutta se oli upea audiovisuaalinen elämys. Työviksen ”Lento” oli tosi hieno ja musikaaleista Työviksen Next to normal oli myös sellainen, josta tykkäsin tosi paljon.”

Mitäs tulevia rooleja on luvassa sinulla? ”Yksi on sellainen puolivarma, eli saatan kesällä 2013 lähteä esittämään Tauno Paloa Lahteen...”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? ”Haluaisin kokeilla sitäkin puolta, mutta toistaiseksi mulla ei ole sitä kohtaan sellaista ambitiota. Mä luulen, että sitten kun vanhempana mulla on toivottavasti enemmän kokemusta ja kilometrejä alla, niin voisin kokeilla ohjaamista.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Päivä ilman pukua on menetetty päivä. Oon sanonut sen joskus 15-vuotiaana ja oon edelleenkin samaa mieltä. Puku miehen tekee!”

Mistä haaveilet? ”Mä en tiedä, että onko tää surullinen vai hyvä asia, mutta en mä oikeestaan haaveile mistään muusta kuin töistä. En tiedä mistä se johtuu, mutta tällä hetkellä kaikki mun haaveet liittyy töihin, rooleihin ja niin edelleen. Mua ei kiinnosta julkisuus tai mammona, vaan se että duunia riittäisi. Tavallaan vähän surullistakin, kyllä ihmisellä pitäisi muutakin olla kuin työ. Ehkä mun haaveeni on myös se, että mä jonain päivänä saisin haaveita.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti sanoa? ”Sanoisin, että kuka ikinä tätä lukeekaan, niin toivon että hän rakastaa täysillä, arvostaa muita ihmisiä ja kohtelee toisia niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan.”

Osaatko imitoida ketään? ”Ketä vaan! Anna mun olla kenen tahansa seurassa viisi minuuttia, niin mä voin imitoida häntä sen jälkeen. Hieman haiskahtaa itsekehulta, mutta näin mä nyt sanon.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mä nyt valitettavasti paljastan mun salaisen identiteettini, mutta minä ja Valikaisen Anssihan ollaan...Satsimies ja Solffapoika. Ja jos tää ei riitä, niin mä haluaisin olla Rakkausmies. Jaa miksikö? Ei ole suurempaa voimaa kuin se.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä haluaisin elää ihan tavallisen päivän ja kokea sen päivän sellaisenaan. Ehkä nähdä sellaiset asiat, että minkälainen on naisen euro ja miten naisia kohdellaan ja avata se naiseuden mysteeri. Ei sitä varmaan päivässä ehtisi selvittää, jos vuodessakaan!”

Jos koko elämän aikana... Mitä ottaisit talvipesääsi mukaan, jos ihminen vetäytyisi talviunille? ”Ottaisin Queenin, Sinatran ja Waitsin koko tuotannon. Ja heh jonkinlaisen soittimenkin niitä varten. Ruokapuolesta kävisi ihan mikä vaan kunhan sitä on paljon. Mun mielestä ruoka on hyvää silloin kun sitä on paljon! Ja olutta ottaisin juomaksi.”

Jos voisit palata aikakoneella johonkin tiettyyn ajankohtaan tai hetkeen, minne menisit? ”Haluaisin mennä Antiikin Roomaan, nähdä sen loisto ja upeus ja ihmetellä niitä ihmisiä, että miten ne voikin olla niin mahtavia. Menisin myös Vincent van Goghin viimeisille päiville ja halaisin ja sanoisin, että kaikki on hyvin. Jos eläisin lopun elämääni jossain, niin kieltolain aikaan jenkeissä muina laulavina gangstereina. Olisi myös makeeta kuulla livenä Martin Luther Kingin ”se puhe” ja olla silloin paikalla kun talvisodan rauha julistetaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Haukkumasanoina homo tai neekeri, sillai kun jollekin sanotaan esim. ”vitun homo” tai ”vitun neekeri.”

Mikä sytyttää sinut? - Iho

Mikä sammuttaa intohimosi? - Valhe

Suosikkikirosanasi? - Kyrpä

Mitä ääntä rakastat? - Ihmisääntä

Mitä ääntä inhoat? - Kynnet liitutaululla

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Pornotähti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Pornotähti

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Vittuuks luulet tänne pääseväsi!”

Myllysaaren kaunis Justiina / Lahden Uusi Kesäteatteri

Myllysaaren kaunis Justiina / Lahden Uusi Kesäteatteri, Myllysaari

Ensi-ilta 11.7. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Laura Viippola

Rooleissa Sanna Parviainen, Mikael Haavisto, Annamaria Karhulahti ja Juha Pihanen

Pianisti Asko Turkia

Taustaa : Ilkka Talasrannan käsikirjoittama uusi musikaalikomedia kertoo kahdesta nuoresta rakastavaisesta, Justiinasta (Sanna Parviainen) ja Maxista (Mikael Haavisto), jotka ovat menossa naimisiin. Hääsuunnitelmissa on vielä muutamia aukkoja, joten Justiina saapuu suunnittelutalkoisiin isänsä Aimon (Juha Pihanen) kanssa Maxin ja tämän äidin, Sofien (Annamaria Karhulahti) mökille - tai pikemminkin Villa Grönstrandiin, kuten Sofie paikkaa haluaa kutsua. Erimielisyyksiä syntyy heti alkumetreillä, mieltä pahoitetaan puolin ja toisin, perisuomalaiset kännitkin vetäistään ja kaiken seassa lauletaan paljon kappaleita, jotka vievät romanttisiin tunnelmiin ja vanhoihin kunnon suomifilmeihin. Näytelmää esitetään idyllisessä Myllysaaressa, jossa Lahden Purjehdusseura pitää majaansa ja esityspaikkana toimii saaren venevaja.

Justiina ja Max / kuva Johannes Wilenius

Plussaa : Saapuminen paikalle on jo elämys sinänsä! Saareen saavutaan siltoja pitkin, ja missään muualla en ole vastaavaa maisemaa ja luontoa kyllä kokenut. Mikään ei kyllä voita suomalaista kesäistä järvimaisemaa, kyllä jämpti on näin! Vielä kun portilla tervehtimässä oli nuori kohtelias riksakuski, jonka kyydissä olisi halutessaan päässyt perille asti...Me harrastimme iltakävelyä, mutta riksakyyti on varmasti kokeilemisen arvoista, etenkin jos askel jo vähän painaa. Miljöö kahvilan henkilökuntineen kaikkineen oli varsin ihastuttava, kuin olisi ollut avustajana vanhassa kotimaisessa leffassa. Haitarimusiikki toivotti katsojat myös tervetulleiksi ja voisikin todeta, että ainakin ennalta fiilis oli jo sellainen, että nyt on panostettu kokonaisvaltaiseen katsojaelämykseen. Itse venevaja oli varsin erikoinen esityspaikaksi, aikamoinen määrä katsojia sinne saatiin tungettua (loppuunmyyty esitys, kuten kaikki tulevatkin...) ja vähän jäi mietityttämään, että miten katsominen järvelle päin mahtoi onnistua, aurinko mokoma kun porotti koko illan ja häikäisy järven suunnasta oli melkoinen. Mutta itse esitykseen ... Alussa jo tuli selväksi, että Annamaria Karhulahtihan meinaa varastaa koko shown! Rouva peräänkuulutti vähän luxusta arkeen ja jottei elo olisi liian rahvaanomaista, hän viljeli sanavarastossaan ruotsinkielisiä lausahduksia ja muitakin hienostuneita ilmauksia. Jotenkin tuli mieleeni Pokka pitää-sarjan Hyacinthin ja kotoisen Tankki täyteen-sarjan Emmi Vilénin (heittomerkillä) sekoitus, molemmille naisille kun on hyvin tärkeää tietynlainen ylevyys ja arvokkuus, mikä sitten sai nenilleen tämän tästä. Annamaria on loistava komedienne, soinnukas nuotti puheessa ja mikä lauluääni hänellä. Jestas sentään! Juha Pihanen Aimo-isänä oli myös mainio tapaus. Itseäni hykerrytti etenkin varsin sulavat tanssikuviot ja Harry Bergströmin kappaleet, jotka soivat hyvin georgmalmstenmaisesti. "Oishan voinut käydä hullummin" oli varsin nokkela veto. Ihana pääpari olikin sitten luku sinänsä. Sanna Parviainen oli kuin kipakampi versio perinteisestä leffojen eloveenatytöstä punaisine palmikoineen ja Mikael Haavistossa oli sellaista taunopalomaista charmikkuutta. Rakastavaisten yhteiset kohtaukset olivat hurmaavia, kaunista liikekieltä täynnä ja etenkin loistavia kappalevalintoja. Näin kauan kesti, että sai kokea ja kuulla niin monta upeaa laulua samassa paketissa. Romanssi, Älä kiiruhda, Balladi ... Nuoruustango oli totisesti juuri sitä. "Sinua, sinua rakastan" meni jo kuumottavaksi, pöytäliinat lentelivät ja katseet polttivat. Huh! Musiikkipuoli toimi kyllä täydellisesti, Lahden musiikkiteatterikoulutuksesta on maailmalle lähtenyt melkoisia osaajia pianistia myöten ja saamme nyt nauttia näistä hedelmistä. Mikä instanssi mahtanee hoitaa jatkon ja seuraavat sukupolvet? Pidin esityksessä myös keskeytyksistä, eli välillä puhallettiin peli seis ja Max selosti tilannetta. Lavastuksesta myös plussaa, mukavan värikästä ja varsin "suomalaista", taustakankaat etenkin. Lisäarvoa toivat kimalteleva järvimaisema sekä sinne tänne lentelevät pääskyset, jotka ruokkivat poikasiaan ahkerasti huolimatta siitä, että esitys oli käynnissä kotinurkilla.

Vauhti päällä ... / kuva Johannes Wilenius

Miinusta : Itse tarina ei ihan täysin iskenyt minuun. Alkupuolella Sofien soitellessa mystistä puhelua ajettelin, että tulossa olisi suurikin yllätysmomentti ja vähän jännitystä, mutta lopputulos lässäytti sitten juonta. Yllätyskäänne kyllä tulikin, mutta se oli jotenkin odotettavissa. En tykännyt loppupuolen punaisten verhojen vääntelystä, sydänilmapallot toimivat sen sijaan lemmentunnelissa mainiosti. Ihmetyttämään jäi se, että mainoksissa mainitaan muutama kappale, joita ei esityksessä sitten tiettävästi edes kuultu. Miksi näin? Jäin mietiskelemään myös niitä katsojia, jotka olivat kasvot ovensuuhun päin. Näkeekö aurinkoisella säällä näyttelijät vain silhuettina vaaleaa taustaa vasten ja miten pahasti aurinko paistaa silmään? Entä miten käy kovin tuulisella säällä? Pohdintaa aiheutti myös se, että mikä tekee juuri tästä näytelmästä Lahden seudulla "vuoden tapauksen" ja sana kiirii kulovalkean tavoin niin, että loput esitykset on jo tässä vaiheessa loppuunmyyty. Mystistä taikaahan koko paikassa oli, sen myönnän kyllä. Ihan kaikki tikat eivät osuneet napakymppiin (Maxilla tosin osui ja kaikki kerralla), mutta kyllä minä lähtisin luottavaisin mielin odottamaan ensi kesää. Uusi teatteri on osaavissa käsissä ja ainakin ideoita riittää, "neitsytesitys" osoittautui sangen onnistuneeksi.

Muuta : Suosittelen tilaamaan väliajalle "kympin kahvipöydän", herkkua on siinä monenlaista ja skonssit etenkin olivat maukkaita.

"Vieraat ovat vieraita, vaikka olisivat tuttujakin!"

Myllysaaren kaunis Justiina saa neljä tähteä ****, jätetään vielä petrattavaa ensi vuoteenkin ;)

Kyllä näissä maisemissa kelpaa olla Maxinkin 

Diivat / Heinolan Kesäteatteri

Diivat / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 13.6. 2013, kesto noin 2h 20min väliaikoineen

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Rooleissa : Puntti Valtonen, Eero Saarinen, Sari Havas, Vesa Vierikko, Pekka Strang, Rea Mauranen, Helena Vierikko ja Iikka Forss

Taustaa : Ken Ludwigin käsikirjoittama farssi Diivat kertoo kahdesta näyttelijästä, Jack Gablesta (Puntti Valtonen) ja Leo Clarkista (Eero Saarinen), jotka kiertävät ympäri maata esittämässä Shakespearen koottuja teoksia kehnohkolla menestyksellä. Sattumalta Leo lukee lehdestä kuolemansairaasta vanhasta rouvasta, joka etsii rakkaita sukulaisiaan Maxia ja Steveä. Leo ja Jack päättävät tekeytyä perintörahojen toivossa rouvan sukulaisiksi ja samalla tulee näyttelijäntaidotkin punnittua, toinen sukulaisista kun osoittautuu vielä kuuromykäksi. Jottei kaikki olisi liian helppoa, paljastuu vielä, että kyseessä ei todellakaan ole kaksi sukulaispoikaa Max ja Steve, vaan kaksi tyttöä Maxine ja Stephanie ja soppa on valmis. Monenlaista hämmennystä ja sekaannusta saadaan aikaan, sillä lempikin siinä vielä leimahtaa...

Eero Saarinen ja Puntti Valtonen / kuva Lauri Rotko 

Plussaa : Olen nähnyt Diivat aiemmin pariinkin otteeseen, joten juonipuolella ei suurempia yllätyksiä tullut. Kummasti silti näytelmään saadaan erilainen meininki, riippuen siitä ketä viehkoja tyttösiä esittää. Etenkin Puntti Valtonen oli ihanan tyttömäinen ilmeineen ja niiauksineen liihottaessaan perhosasussaan pitkin lavaa. Sari Havas Megin roolissa oli upea ja uhkea. Mahtavaa oli nähdä Vesa Vierikko pappi Duncanin roolissa. Aika tunnistettavat maneerit hänellä kyllä on ja puhetyylistä tuli heti muutama aiempikin rooli mieleen, mutta Vierikko on Vierikko. Nautittavaa seurattavaa oli hänen uhoamisensa siitä, miten falskeja näyttelijät ovat, seistä pönöttää nyt keskellä lavaa julistamassa sanomaansa kovaan ääneen. Tanssikuviot olivat myös melkoiset, ja naurusulakkeeni meinasi taas kärvähtää kun hänellä oli jemmassa "suuri yllätys, tosin ryppyinen" taskussaan Stephanien varalta. Pekka Strang oli oivallisen härski tohtorismies. Iikka Forss oli hänen poikansa Butch. Hauska oli etenkin kohtaus, missä Butch istui yleisön joukossa ja huuteli sieltä lavalle. Iikka on irrottelun mestari ja olisin toivonut hiukan enemmän revittelyä, tosin nyt mies malttoi pysyä käsikirjoituksessa (toisin kuin viime vuonna Sappeella...). Rea Maurasta en meinannut aluksi edes tunnistaa vanhaksi rouvaksi, onnistunut maskeeraus oli hänellä kyllä. Ylimääräistä hupia ja kunnon putoamisen tarjosi Puntti Valtosen ilmeily tismalleen samaan aikaan kun satamasta lähti laiva, joka äänekkäästi ilmoitti lähdöstään. Kyllähän sellainen repeäminen pistää katsomonpuolellakin nauramaan!

Sari Havas ja Eero Saarinen / kuva Lauri Rotko

Miinusta : Alkuhöpinät olivat jotenkin puuduttavia ja hetken mietin, että miksi ihmeessä lähdin tätä katsomaan koska tiedän kupletin juonen. Mietiskelin, että farssien aika taitaa olla minun kohdaltani ohi, toki näillekin on tilauksensa mutta janoan jotain ihan muuta. En tiedä miksi käsikirjoituksessa pitää olla mukana ne hirvijuhlat ja Loppiaisaaton harjoitukset, se kun tuo vain extrahupia mukaan eikä olennaisesti liity itse juoneen. Mutta kun kunnolla näytelmässä päästiin vauhtiin, niin minä heitin kriitikkolasini taas sivuun ja nauroin muiden mukana sydämeni kyllyydestä.

Muuta : Mikä siinä on, että naiseksi pukeutunut mies jaksaa aina vaan naurattaa? Heinolan Kesäteatterissa tuntuu olevan vuodesta toiseen aika tavalla "varman päälle"-juttuja ja tuttuja näyttelijöitä vetonauloina. Miten kauan sitten samalla kaavalla tehdään, se jää nähtäväksi. Itse aion jatkossa hakeutua vähän erilaisten esitysten pariin kesälläkin, mikäli niitä suinkin vain on tarjolla. Mokomat tosin löytävät aina näyttelijäkaartiin sellaisen houkuttimen, jota en voi vastustaa. Tällä kertaa se oli Vesa Vierikko.

Diivoille neljä tähteä ****. 

Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli / Miniteatteri

Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli / Miniteatteri, Aulangon Graniittilinna

Ensi-ilta 30.6. 2013, kesto noin 1h 15min väliaikoineen

Ohjaus ja dramatisointi Marja Myllyniemi

Rooleissa mm. Otto Rantanen, Helmi Riippi, Ronja Latvaniemi, Venla Santama, Camilla Markus, Kerttu Aarnipuu, Sampo Huhtanen ja Werner Hakkarainen

Taustaa : Näytelmä perustuu Sinikka ja Tiina Nopolan samannimiseen lastenkirjaan. Tarinassa Riston täti Rauha Räppääjä joutuu väärinkäsityksen vuoksi kouluun opettajan sijaiseksi, ja täti ottaakin hommasta kaiken irti. Toinen toistaan vauhdikkaammat tunnit seuraavat toisiaan ja Ristokin lopulta hermostuu kohkaamiseen, koskapa siinä sivussa hänet nolataan muutamaan otteeseen muiden oppilaiden edessä. Raivokasta räppäämistä on siis luvassa...

Rauha ja Risto Räppääjä / kuva Milla Rantanen

Plussaa : Esityksen alkua odotellessa tuli tutkailtua herkullista lavastusta, jossa oli paljon värejä ja yksityiskohtia. Lavasteet loivat jo heti sellaisen ennakkotunnelman, että luvassa on varmasti värikästä menoa ja vauhdikkaita käänteitä. Niitä kyllä saatiinkin taas roppakaupalla. Koko homma lähti käyntiin sillä, että Niilo Rummukainen teki Ristolle (Otto Rantanen) oudohkon kyselyn koulussa, ja lopputuloksesta suivaantunut Rauha-täti lähti siltä istumalta koululle selvittämään asiaa ja hakeakseen käsiinsä tämän Rummukaisen, joka tuntuikin olevan kaiken pahan alku ja juuri. Koulun rehtori vaikutti olevan pikkuisen "kujalla" ja olikin varsin mainio tapaus ilmeineen ja eleineen, ja sekaannuksen vuoksi reksi luulee Rauhaa uudeksi sijaiseksi, Hilpuri Tilliksi. Luvassa on monenlaisia kummallisia tunteja. Köksäntunnilla luodaan kokonaan uusi ruokalaji, kananmunilla pelaillaan ja oppilaat nauttivat uuden villin opettajan ideoista. Ristoa sen sijaan hävettää tätinsä toilailut. Meno muuttuu villimmäksi uusien tuntien myötä, ja kun maantiedontunnilla esitetään uusinta ulkomaanreissusta, jolloin Risto oli vielä vauva, se on etenkin Ristolle liikaa. Nauruhermoja kutkutti etenkin bulgarialainen jätskinmyyjä (Helmi Riippi), peruukkia ja rintakarvoja vain tarvittiin ja hahmo oli valmis. Näissä Miniteatterin hommissa melkeinpä parasta on se, että lapset ovat lapsia ja saavat esityksessäkin kirmata pitkin ja poikin nurmikoita. Kaikesta näkyy suuri tekemisen ilo ja riemu, lapset ovat hyvin luontevia ja näkee, että tekijät nauttivat joka solullaan, silmät säihkyvät viimeiseenkin penkkiriviin asti. Pääroolissa Otto Rantanen oli juurikin täydellinen Risto Räppääjä, vaikken kirjoja ole lukenutkaan niin olen varma siitä, että juuri tämmöinen veijari Riston kuuluu olla. Reipas kuin mikä! Esitys oli kaikkinensa täynnä kekseliäitä oivalluksia, oli salskeaa palomiestä pelastamassa, keijukaistanssia, muurahaispukua ja mahtava loppuräpäytys. Oikean Hilpuri Tillin "juu"-tokaisu jäi jo yleiseen käyttöön kotimatkallakin.

Rehtorilla on asiaa ... / kuva Milla Rantanen

Bulgarialainen jätskinmyyjä / kuva Milla Rantanen

Keiju ja ampiainen / kuva Milla Rantanen

Miinusta : Eihän näistä Miniteatterin jutuista moitittavaa löydy, näin se vaan on!

Muuta : Suosittelen lämpimästi jälleen kaikille ja kehoitan varaamaan liput ajoissa. Tämäkin näytös oli jälleen kerran loppuunmyyty, ja aina on ilahduttavaa huomata, että katsomossa viihtyvät kaikki vauvasta vaariin ja siltä väliltä. Hihittelyt ja tirskumiset kaikuivat tämän tästä, ja itsekin ainakin kerran kesässä on mahtavaa huomata se, että lapsenmieli kun on tallella, niin maailma on hetkellisesti hiukan parempi paikka. Kiitos jälleen kerran Miniteatteri, hienoa työtä! Lisätietoja tämän linkin alta.

Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli, täydet viisi tähteä ja iloinen mieli *****.

Tässä tulee Räppääjä-Risto!! / kuva Milla Rantanen

Haastattelussa Timi Pitkänen

 Hauhon Kesäteatterin Unelma onnesta-musikaalissa Penan roolissa vakuuttavan roolityön tehneen Timi Pitkäsen tapasin toukokuun loppupuolella Aulangon Tornikahvilassa (joka sattui vielä olemaan kiinni silloin).

1976 syntynyt Timi on horoskooppimerkiltään vaaka. ”Syntyessäni olin kahden vaiheilla, että otanko mä vaa´an vai neitsyen vai kenties leijonan, mutta kyllä mä sitten kallistuin vaakaan. Vaaka on sellainen puntaroija, ja kyllä mä sellainen oonkin tiettyyn pisteeseen asti. Mietin liikaa asioita ja nysvään”, Timi kertoilee.

”Hämeenlinnasta mä olen kotoisin, eli täällä olen syntynyt. Sit oon asunut Hauholla ja taas Hämeenlinnassa ja sitten taas Hauholla. Nykyäänhän Hauho on osa Hämeenlinnaa, eli ...”

Mitä harrastat? ”Mitäköhän mä harrastan...teatteria nyt ainakin, näyttelen siis. Sitten mä harrastan kirjoittamista ja roolipelejä ja tietokonepelejä. Mä kirjoitan fantasiamaailmaa ja pöytälaatikkoon runoja/lauluja, en oikein osaa sanoa mitä ne on. Nettiin mä oon kirjoittanut enemmänkin, meillä on siellä kavereiden kanssa sellainen fantasiamaailma nimeltään Meln. (linkki ohessa) Runot sai alkunsa tuolta lukioajoilta. Meillä oli lukiossa bändi, jossa mä lauloin, ja silloin rupesin kirjoittamaan niitä runoja/lauluja. Se on siitä hiipunut tähän päivään asti, nyt tulee vain jotain sanoja ja tilanteita ja tunnelmia, jotka mä kirjoitan ylös”, selvittää Timi.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä osaan tehdä näin! (näyttää yhden sormitempun, jonka näytän itsekin heti perään...) Hei älä sinä nyt siinä rupee, tää on mun erityistaitoni! En oo toistaiseksi tarvinnut tätä taitoa kyllä missään, mutta mä pidän sitä varmuudenvuoksi vakan alla. Jos mä joskus pidän vaikka esitelmää, niin mä voin tehdä sen tempun ykskaks ja ihmiset on sitten shokeerattuja mun taidoistani. Sen jälkeen voin esitelmässä puhua ihan mistä vaan. Sit mun toinen erityistaitoni on se, että mä olen hyvä kuuntelija. En kyllä välttämättä ymmärrä kaikkea mitä mulle puhutaan, mutta kuuntelen sujuvasti.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Tanssimisen! En mä tiedä, että haluanko mä sitä edes osata, mutta mun pitäisi osata. Se tanssiminen on kyllä sellainen juttu, että mä en pysty tekemään kahta asiaa yhtä aikaa.”

Löytyykö suvustasi muuta taiteellista lahjakkuutta? ”Äitini on kyllä taiteellinen kaikin tavoin, on maalannut joskus aikoja sitten ja näytellytkin Hauholla varmaan kymmenen vuotta ennen kuin mä menin sinne. Äitini kautta mä oikeestaan ajauduinkin tuonne Hauhon Kesäteatteriin.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Joskus lukiossa mä innostuin teatterista kun menin Miniteatteriin. En tiedä kuka tai mikä mut sinne sai, aattelin vaan, että kokeilempas tuollaista. Siellä olin sitten kaksi vuotta.”

"Se vaan alkoi siitä kun halusin mennä kokeileen, ihan viattomasti",  kertoo "Timo" (nimi muutettu..) / kuva Teatterikärpänen

Olitko lapsena koulussa näytelmäkerhoissa tai sellaisissa mukana? ”Koulussa oli nää kevät-ja joulujuhlat, joihin oli periaatteessa pakko osallistua. Kuorossa oli sitten sellaista vapaaehtoista toimintaa, ala-asteella kuoron kanssa meillä oli sit sellaista isompaa proggista siinä ja niissä oli myös näytelmällisiä elementtejä usein mukana. En mä lapsena ollut mikään sukujuhlien vetonaula, olin silloinkin kiltti. Ja mähän pelkään esiintyä! Mä en tykkää esiintyä, jos mä en saa harjoitella. Periaatteessa mä oon siis mieluummin esiintymättä kuin että väkisin tunkisin jonnekin naamani kanssa. Hei muuten! Nyt tuli mieleen yks juttu tuolta jostain muistirajojen kynnykseltä. Varmaankin jossain nykyisessä Linnanpuistossa oli joku ehkäpä Miniteatterin järkkäämä tapahtuma, ja mä esitin siellä cowboyta, joka tilaa tiskiltä ujon piimän. Mä en itse edes varmaan ymmärtänyt sitä juttua, mutta mä vaan tein niin kuin mulle sanottiin ja mun käskettiin tehdä. Sit mä taisin vielä haastaa jonkun isomman karpaasin kaksintaisteluun, tai jotain”, Timi muistelee nauraen.

Oletko suorittanut jotain teatterialan opintoja? Entä muut opinnot? ”En oo mitään virallisia alan opintoja suorittanut, mutta teatteri-musiikkikurssi meillä oli 1999-2000 ja valaistuskurssin olen käynyt joskus aikoja sitten. Olen kokenut valaistumisen juu, se oli silloin Miniteatterin aikoihin eli joskus 90-luvun alussa. Sitten Virossa mä opiskelin kansanrunoutta ja kirjallisuutta, mutta sieltäkään ei tullut mitään papereita. Siellä mä olin kaksi vuotta.”

Millä alalla olet ”siviilissä” ja oletko haaveillut saavasi teatterista joskus ammatin? ”Mä olen mainosalalla tällä hetkellä. Joskus mä haaveilin, että olisin teatterista ammatin hommannut, mutta sitten se vaan jäi kaiken muun alle. En mä tiedä mihin se kipinä sitten sammui. Nätyyn mä olen hakenut kerran ja Teakiin pari kertaa. En tainnut kummassakaan päästä sitä ekaa vaihetta pitemmälle. Mulla oli sellainen fiilis, että mä nyt katon ja kokeilen. Se oli sitä uteliaisuutta enemmänkin kuin mitään suurta paloa. Mulla ei oo koskaan mitään suurta paloa ollut, se se varmaankin on ollut sitten se puuttuva palanen tässä. Niin ja sitten Stadiaan Helsinkiin mä hain teatterityönohjaajalinjalle samana vuonna kun hain sinne Viroon, ja pääsin molempiin eli mun oli tehtävä sitten valinta. Valitsin Viron, koska se olisi jäänyt sitten suunnattomasti harmittamaan, jos en olisi käynyt katsomassa, että mitä siellä on.”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Paha kysymys! Siihen aikaan kun mä menin ensimmäistä näytelmää tekemään, niin enhän mä tiennyt mistään yhtään mitään. Kuppi oli ihan tyhjä! Mulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia, mä vaan menin kattoon ja huomasin, että ”hei tää on siistiä, tää on kivaa ja porukka on kiva”. Ehkä siinä on se pelko, että joka kerta kun sinne lavalle sitten joutuu, niin siinä voittaa sen oman pelkonsa. Mutta se sama pelko on mulla edelleenkin, tai ei edes sama, vaan nykyään mua pelottaa jopa vielä enemmän. Mut täähän ei oo nyt ollenkaan vastaus sun kysymykseesi! Onhan ne ajatukset muuttuneet, mutta en pysty hahmottamaan, että miten. Oota mä mietin hetken ja koitan kiteyttää... Hmmmm. Mä luulin, että se on paljon vaikeempaa. Sit mä ihmettelen sitä, kun ihmiset aina kysyy, että miten sä opit noi vuorosanat. Näin harrastajapohjalla kun työstetään jotain juttua puoli vuotta, niin oppiihan siinä vaikka Raamatun ulkoa jos on tarvis. Niin mikä se sun kysymys oli? Eniten mun ajatukset muuttu silloin teatteri-musiikkikurssilla. Esimerkiksi jos lukee ekaa kertaa käsikirjoitusta ja miettii sen roolin valmiiksi eikä sitten osaa luopua siitä … Markku Arokanto sanoi helvetin hyvin, että ”Kill your darlings”, eli ”osaa luopua”. Mä ainakin uskon siihen ohjaaja-näyttelijä – jakoisuuteen, eli jos näyttelijä ei usko ohjaajaa eikä pysty luottamaan siihen, niin ei siitä kyllä tuu yhtään mitään sitten. Avoimuuden tarve ja se, miten tärkeätä on mokata! Mokat on tarpeellisia ja välttämättömiä harjoitusvaiheessa, koska niistä saattaa tulla ne parhaat jutut. Ei pidä pelätä epäonnistumisia.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Mun pappani on ollut esikuvani aina. Se on aina osannut ja se on sellainen mies, joka on tehnyt sitä mitä se haluaa. Ihailen kyllä isäänikin. Ns. julkkiksia en ihaile, koska en tunne niitä. Mä jotenkin koen, että mun pitää tuntea ihminen ennen kuin voin ihailla häntä. No, en mä tunne Leonardo Da Vinciä, mutta mä kyllä ihailen sen monipuolisuutta. Leffapuolelta Johnny Depp, se ei oo tehnyt mun mielestäni montaakaan huonoa elokuvaa. Ja sitten ohjaajapuolelta Martin Scorsese, Stanley Kubrick ja Peter Jackson. Kävin just kattoon sen Hobittin ekan osan ja ei sitä voi kuin ihailla. Sit näytelmäkirjailijoista J. Michael Straczynski, joka loi Babylon 5-sarjan, musta se on kirjoitettu ihan älyttömän hyvin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Oon näytellyt Miniteatterissa, Hauhon Kesäteatterissa ja Teatteri Naamiossa ja Höyhenessä, ja sitten jotain irrallisia proggiksia on ollut. Se Teatteri Naamio ja Höyhen esitti Suomenlinnassa näytelmää ”Annan seitsemän elämää” ja olin siinä kertoja. Me lähdettiin tekemään hommia meditaation kautta ja lähettiin pelaileen sitä mahdollisimman aidoilla tunteilla. Mä mielestäni onnistuin siinä ja opin hyvin paljon. Se oli vuonna 2003. Ja sitten se ensimmäinen näytelmä sen jälkeen kun mä olen ollut ”iso” (tarkoittaa yli 15 vuoden ikää eli joskus noin 20 vuotta sitten), eli Miniteatterin ”Ensi viikolla sanoivat vanhemmat”. Mä en tiedä, että onnistuinko mä siinä, mutta se on ainakin mulle hyvin mieleenpainuva, koska se oli ensimmäinen näytelmä, missä mä oon ollut ja mä tykkäsin siitä. Esitin siinä Pessiä, se oli sellainen vähän härö hahmo.”

”Vuonna 2003 oli myös se Kirkkonäytelmä, jonka mä ohjasin. Jouduin vähän vahingossa siihen ohjaukseen, mun piti olla ensin vaan ohjaajan assistenttina, mutta ohjaajalle tulikin muita kiireitä ja mä sitten kokeilin, että pystynkö mä tekemään sen. Kyllä mä sen ohjasin, mutta näin muutaman vuoden jälkeen voin sanoa, että olisin voinut ohjata sen paljon paremminkin. En silloin vielä tiennyt asioita, joita nyt tiedän. Se oli mun ensimmäinen ja ainoa ohjaukseni. Niitä oli kuusi esitystä kaikenkaikkiaan ja sitä esitettiin Hämeen keskiaikamarkkinoiden yhteydessä.”

Onko sinulla mitään roolihaavetta? ”Olishan se tosi kiva rooli vetää tuo Captain Jack Sparrow, en kylläkään usko että pystyisin vetään sen...”

Jos ajatellaan näin leikkimielisesti, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”En mä pysty tuohon sanomaan mitään, mulla ei oo leikkimieltä ollenkaan eikä yhtään huumorintajuakaan. Ihme kysymyksiä sulla”, Timi vastaa vakavalla naamalla ja nauraa sitten päälle.

Entä kenen kanssa laulaisit dueton ja mikä olisi kappale? ”Laulaisin Dannyn Armin kanssa jotain, koska dueton osapuolten äänien pitää olla erilaiset. Ei kun mä laulaisin Sakari Kuosmasen kanssa duettona ”Kosketa minua Henki.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Hyvin yksinkertaista – porukka ja ihmiset.”

Entä miinuspuolia? ”Rooli josta ei tykkää.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tilanteet, tunteet, ohikiitävät hetket. Lukeminen inspiroi myös, eli kun lukee jotain, niin sieltä saattaa nousta innovaatioita ja inspiraatioita. Kirjoissa ja leffoissa on paljon hyviä juttuja, jotka saattaa innostaa. Taru Sormusten Herrasta esimerkiksi on niin tunteen palolla tehty, mutta mä en vaan löydä sitä samaa tosielämästä.”

Kärsitkö ramppikuumeesta? ”Kyllä kärsin! Vatsassa tuntuu. Ja se jännitys on nykyään paljon voimakkaampaa kuin ennen, johtuen varmaan siitä, että nykyään joudun laulamaankin, mikä on jännittänyt mua aina. Sitä mä oon myös pelännyt aina, ja tapa miten mä nykyään voitan itseni on se, että kun on pakko laulaa niin sitten lauletaan!”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita toistat ennen esitystä ja entä jotain taikauskoon liittyviä juttuja? ”Teen hengitys-ja rentoutusharjoituksia, eli mä energisoin itseäni hengittämällä ja samalla lihakset saa sitten happea. Taikauskoon liittyviä juttuja oon kuullut juu, ekana tulee mieleen se, ettei saa kiittää jos joku toivottaa onnea. Viheltelyyn mä oon kyllä sortunut montakin kertaa.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En oo nähnyt, mutta teatterin hengen olen nähnyt useasti. Se on se hetki, kun on juuri ollut ensi-ilta ja näyttämö on tyhjillään ja katsomo on tyhjillään. Muut bilettää jossakin muualla ja silloin on teatterin henki vahvimmillaan. Se on se The Juttu. Sitä mä käyn aina katsomassa ensi-iltabileissä.”

Kerro joku teatteriin liittyvä kommellus! ”Tää on sellainen läheltä piti-tilanne. Mähän olin siis intissä Sodankylässä ja mulla oli ensimmäistä kertaa rooli Hauhon Kesäteatterissa, sellainen pieni rooli pehtoorina. Olin ollut kolme kertaa harjoituksissa ja mulla oli muutama vuorosana, ja ensi-ilta oli samana päivänä kuin mä vapauduin intistä. Sodankylästä tullaan junalla Hauholle eli Tampereelle reilut 8 tuntia, ja mä myöhästyin siitä junasta! Mä nukuin pommiin. Olin anonut, että pääsisin lähtemään jo aamukuudelta, kun muut pääsi vasta klo 13 tai jotain. Päivystäjä oli käynyt herättämässä mua, mutta mä en ollut herännyt kunnolla. Sit mä myöhästyin bussista ja sit mä liftasin jonkun rekan kyydissä Rovaniemelle ja myöhästyin junasta. Pääsin sit matkaan tuntia myöhemmin lähtevällä junalla. Mun roolini alkoi onneksi vasta väliajan jälkeen ja pääsin just väliajalla vaihtamaan mun roolivaatteet päälle, oli kyllä aika lähellä etten olisi ehtinyt ajoissa paikalle...” Timi muistelee.

Kerro joku erityisen hyvä muisto! ”Voi niitä on niin monta. En osaa sanoa mitään yksittäistä. Sanotaan vaikka se, kun sä lauloit äsken sitä biisiä, jota lapsena aina esitit. Se oli hauska!”

Käytkö itse teatterissa katsomassa esityksiä ja mainitse joku, joka on jäänyt mieleesi? ”Kyllä mä käyn silloin kun mä saan aikaiseksi. Mieleen jäi esimerkiksi ”Arsenikkia ja vanhoja pitsejä”, se oli Helsingin Kaupunginteatterissa. Hauhon Rouwasväenyhdistyksen kanssa tehtiin se sama juttu ja sit mä menin seuraavana syksynä katsomaan tuon Helsingin version.”

Mitäs tulevia rooleja on nyt luvassa? ”No Lautsiassa on tää ”Unelma onnesta”, se sijoittuu 80-luvulle ja se kertoo 80-luvun nuorten unelmista ja toiveista ja unelmattomuuksista ja mihin ne kaikki johtaa. Toisilla on äitien unelmia, toisilla on omia unelmia ja toisilla ei ole unelmia ollenkaan. Mä vedän Penan roolin, se on aika häikäilemätön tyyppi. Se on köyhästä perheestä ja se köyhyys on synnyttänyt sille unelman, että sitten vasta kaikki on hyvin kun on paljon rahaa.”

Esitykset siis Lautsiassa päättyivät sunnuntaina 14.7. Valitettavasti en siis ehtinyt saamaan tätä ajoissa valmiiksi.

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa vielä jotain? ”Ehkä mä haluaisin taas ohjata jonkun jutun, mutta en mä tiedä vielä mitä. Roolipelipuolellahan mä olen paljon ohjannut, koska siellähän on se pelinjohtaja. Niin ja tosiaan jos nää roolipelihommat lasketaan mukaan, niin sittenhän mä oon ohjannut ja käsikirjoittanut hyvinkin paljon kaikenlaista.”

Onko sinulla mottoa? ”Tää ei oo kyllä mikään motto, mutta mun elämänihanne on täydellinen ihminen ja täydellinen ihminen on vastuuntuntoinen lapsi.”

Mistä haaveilet? ”Kuolemanjälkeisestä elämästä.”

Mitä terveisiä haluat lähettää katsojille ja blogin lukijoille? ”Maailmanrauhaa! Uskokaa unelmiinne!”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Lapsuudessa oli Hämähäkkimiehessä sellainen täplätyyppi. Se löi aukon seinään ja se pystyi siitä sitten menemään johonkin toiseen ulottuvuuteen ja tulemaan toisen täplän kautta ulos. Mä en ees muista sen nimeä, mutta silloin kun lueskelin niitä Hämähäkkimiehiä niin aattelin, että toi olisi tosi siisti tapa siirtyä vaan paikasta toiseen. Mullahan on aina ollut paineita siitä, että kun mä pyrin olemaan ajoissa ja on hirvee kiire aina, niin tollai kun pääsis täplien kautta siirtymään paikasta toiseen, niin olisi aina ajoissa.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä lähtisin ettimään lesboja. Rakentaisin ittelleni lesbotutkan ensin.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken ja kaipaat viihdykettä? ”Ottaisin jonkun nukkumaan mun kanssa sinne. Jaa ei saa ottaa vai. Höh! No sit mä ottaisin tietokoneen ja nettiyhteyden, niillä voisi tehdä kaikkee. Jääkaapin, pakastimen, ruisleipää, suolakurkkua, kinkkua, oliiveita. Telkkarin ja hiukkaskiihdyttimen ottaisin. Se veis tilaa mutta oma hiukkaskiihdytin olisi hirveen kiva. Kirjoja, erilaisia sarjakuvia. Don Rosat ja Tilsat on parhaita! Sit mä ottaisin bonsaipuun. Mulla ei oo ikinä ollut bonsaipuuta, sit mulla ainakin olisi aikaa kasvattaa sitä! Ottaisin vettä ja ravinteita sille kans”, Timi innostuu.

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella johonkin ajanjaksoon, minne menisit? ”Suomi/Skandinavia vähän ennen viikinkiaikaa, varhaiskeskiajalle. Sinne mä haluaisin kattomaan, että miten täällä elettiin silloin. Mä oon aina tykännyt historiasta ja myös Pohjoismaiden historiasta.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Se! Siitä mä pidän!

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pollari

Mikä sytyttää sinut? - En kai mä nyt paljasta tässä jotain? Eikun mä vastaan sittenkin musiikki!

Mikä sammuttaa intohimosi? - Konflikti

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Huohotus

Mitä ääntä inhoat? - Nalkutus

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ohjaaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Tehtaan liukuhihnalla

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Moro! (Tosin sillä ei oo väliä, mitä sanotaan vaan sillä miten sanotaan.)

Satoi tai paistoi - tiedän mitä teit viime kesäteatterissa / Hämeenlinnan Kesäteatteri

Satoi tai paistoi - tiedän mitä teit viime kesäteatterissa / Hämeenlinnan Kesäteatteri (yhteistyössä Teatteri Siperian kanssa)

Ensi-ilta 11.7. 2013, kesto noin 1h 50min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus : työryhmä

Rooleissa : Mira Taussi, Mikko Bredenberg, Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen

Muusikko : Osku Paappanen ( myös ennen esitystä Duo Osku ja Sanni esittävät tuttuja kappaleita aiemmilta vuosilta kesäteatterin kahvilassa)

Taustaa : Viime kesänä Kaupunginpuistossa huhkittiin kolmen näyttelijän voimin Shakespearen tuotanto pariin tuntiin. Tänä vuonna näyttelijöitä on neljä ja pähkähulluna ideana niputtaa kaikki kotimaiset kesäteatteriklassikot yhteen. Mahdoton homma? Eipä muuta kuin hypätkää kyytiin ja pidelkää lujasti kiinni, sillä nyt mennään taas eikä meinata...

Osku, Mira, Mikko, Marika ja Tuukka / kuva Esko Tuovinen

Plussaa : Muutama viikko sitten kävin katsomassa esityksen harjoituksia pariinkin otteeseen ja heti kärkeen on ilo huomata, että esitys on siitä vielä paljonkin muokkaantunut ja jalostunut. Se mikä harjoituksissa toimi ja oli hyväkin idea, ei sitten loppupeleissä ole silti päässyt mukaan varsinaiseen esitykseen ollenkaan. Työtapa on hyvin mielenkiintoinen juuri siksi, että tällä porukalla on kanttia ja uskallusta tehdä muutoksia aivan viime metreillä, eikä pidetä kynsin hampain kiinni jostain sellaisesta, mikä ei tunnu toimivan. Mukana on paljonkin samoja hyväksihavaittuja elementtejä viime vuodelta, kuten nais-ja mieshahmoilla leikittelyä ja sekaannuksia roolien suhteen, Kylli-täti kertomassa tarinaa, reality-sarjaparodiaa, hiihtämistä, hassuja peruukkeja ja topattuja vaatteita, vauhtia ja kohellusta. Moni varmasti vertaa tätä viime vuoteen, jolloin sai nauraa niin että naurusulakkeet olivat kärvähtää heti alkuunsa. Nauraa saa nytkin, mutta nyt mennään myös astetta vakavempaan suuntaan tavalla, josta itse pidän äärettömän paljon. Teatteri on parhaimmillaan silloin, kun vapauttavan nauramisen jälkeen näet jotain sellaista, joka nostaa palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Elämänmakuista. Tunnetilat vaihtuvat hyvin nopeasti, ja onneksi tämä porukka on äärimmäisen monipuolista ja osaavaa, mikään lajityypi ei ole mahdottomuus toteuttaa. En halua paljastaa sitä, että onnistuvatko näyttelijät tavoitteessaan ja mitä kaikkea lavalla nähdäänkään näytelmien muodossa. Muita pitemmän käsittelyn saa kuitenkin Tukkijoella (hahmoja riittää ja sopivasti sekaannuksia roolien suhteen) sekä Onnen maa. Suomalaisartisteista ja tietyn tyylilajin musiikista nousee esityksiä kuin sieniä sateella joka niemeen ja notkoon, mutta tällä kertaa nähdään uutuusmusikaali artistilta, jota ehkä vähiten odottaisi näkevän kesäisissä maisemissa. Kylli-täti piirtää ja kertoo tarinan Akseli-pojasta ja jatkopopsautteluista, mitä se sitten tarkoittaakaan. Seurailin Kyllin shown aikana katsojien ilmeitä ja "hämmentynyt suu auki" tuntui olevan se suosituin, ja aika hämmentävä tämä piirrosspektaakkeli olikin. Suurin pudottaja-kisassa unohdetut kesäteatterihahmot kisaavat siitä, kuka saa kunnian tehdä come backin ja esittää yleisölle oman suosikkikohtauksena jostain kesäteatteriesityksestä. Voittaja selviää väliajan jälkeen, ja kohtaus on itselleni niin rakas ja tärkeä, etten osaa sitä edes sanoin kuvailla. Henkilökohtaisella tasolla se osuu ja uppoaa niin syvälle sydämeeni, etten uskonut teatterissa moista kokevani ja näkeväni koskaan. Ne jotka minut tuntevat vuosien takaa, tietävät kyllä miksi. Kohtaus on äärimmäisen hienosti toteutettu ja lyön vaikka pääni pantiksi, että muukin yleisö pitää siitä. Jaksan kyllä hamaan loppuun kehua tätä porukkaa ja erityiskiitokset etenkin seuraaville muistoilleni tästä : Marika Heiskanen hullunkiilto silmissään nuuskimassa yleisön joukossa, olen varma että lemmenkipeä Jorkka tulee vielä uniinikin...Mira Taussi ylipirteänä temppumaakarina juontamassa Suurin pudottaja-kisaa...ja ottiatuota...Mikko Bredenberg tempomassa rautakankea liian syvältä maasta ja sitten se ehkä maailman rakkain kohtaus, josta mainitsin aiemmin. Ja se lemmennostatusruno...Pidän äärimmäisen paljon Mikon äänestä ja tavasta artikuloida, ja minut saisi vakuutettua asiasta kuin asiasta, jos hänet laitettaisiin puhemieheksi. Ja nyt julkinen tunnustus, sillä koko kansa saakoon tietää sen, että olen niin Tuukka Huttusen fani kuin olla ja voi. Lankesin nimittäin murreansaan jälleen kerran, savolaisia ei vain voi vastustaa... ja hetkeä aiemmin olen pala kurkussa katsonut hämmentyneen, rakastuneen Akseli Koskelan ujoa katsetta kauniin nuorikkonsa suuntaan ja ottavan hapuilevia häävalssiaskelia. Voi tätä tunteiden vuoristorataa! Musiikki kuuluu olennaisena osana moneenkin kesäteatteriin ja sitä kuullaan tietysti tässäkin. Hienoja tulkintoja kuullaankin, kunnon revittelyä myös ja lauluja varttuneemmankin väen mieleen. Osku Paappaselle iso kiitos musisoinnista, vähän piilossahan siellä asuntovaunussa oltiin, mutta onneksi välillä ulkoilmoillakin. Nuori mies on monilahjakkuus! Suuri kiitos ja kumarrus myös loistavalle, kauniille lavastukselle sekä tarpeistolle ja puvuille. Melkoinen kuhina käy varmaan jälleen lavan takana kun vaatteita vaihdetaan lennossa. Savolaisukolle peukkua pystyyn myös siitä, että ensimmäistä kertaa talkooporukka saa huomiota!

Suurin pudottaja-kisan finalistit juontajineen / kuva Esko Tuovinen

Miinusta : Muutama kohtaus oli ehkä hitusen venytetty turhan pitkäksi. Sen huomasi jälleen yleisön ilmeistä, kun hymy alkoi hyytymään yhdellä jos toisella ja tuntui, että olisi aika mennä askel eteen päin. Mutta kuka se esimerkiksi pystyy savolaiselle sanomaan, että vähempikin juttu riittäisi? Lisää vain vettä myllyyn, jos moiseen sortuu...

Muuta : Satoi tai paistoi. Ensi-illassa paistoi aurinko ja aurinko paistoi myös ihmisten kasvoilla. Loppukohtaus on täydellinen. Tunnelma on täydellinen, hiljalleen hämärtyvä ilta. Tämä esitys sai minut nauramaan, tämä esitys sai minut itkemään. Tämä esitys sai minut tuntemaan. Se on parasta!

Tule sinäkin! Älä ole pölhökustaa ja jätä tätä näkemättä... Lisätietoja tästä linkistä. Kannattaa myös tulla ajoissa paikalle nauttimaan tunnelmasta kahvion puolelle, sillä ennen esitystä kahviossa viihdyttävät Osku Paappanen ja Sanni Reilin. Uskomatonta tulkintaa ja yllättäviäkin kappalevalintoja!

Teatterikärpänen tietää kyllä mitä teki viime kesäteatterissa. Antoi nimittäin viisi tähteä ja sama määrä napsahtaa tänäkin vuonna *****. 

"Varo taikka mää tuun sontaluukusta!" / kuva Esko Tuovinen

Isältä pojalle - Duunarimusikaali / Teatteri Eurooppa Neljä

Isältä pojalle - Duunarimusikaali / Teatteri Eurooppa Neljä, Kankaan tehdasteatteri

Ensi-ilta 28.6. 2013, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus ja käsikirjoitus Taava Hakala

Rooleissa : Jari Silventoinen, Paavo Honkimäki, Toni Lepistö, Antti Heikkinen, Joni Leponiemi, Maiju Jokinen, Tiina Iisala, Juha Valkama, Elsa Kalervo, Harri Helin, Anssi Valikainen, Ville-Matti Laine, Antti Parviainen, Ari Laaksonen, Nina Peränen, Jiri Halttunen ja Essi Siljoranta

Taustaa : Kankaan paperitehtaan alueelle Tourulaan on valmistunut Eurooppa Neloselle uusi näyttämö, ja sen korkkaakin aiheeseen mainiosti sopiva Isältä pojalle - Duunarimusikaali. Tarina vie 70-luvun loppupuolelle, ja yksinhuoltajaisä-Veikolla (Jari Silventoinen) on enemmän tai vähemmän skismaa Aku-poikansa kanssa (Paavo Honkimäki). Tuntuu että kaikki vähän tökkii Akulla, niin työnteko kuin isän kokkaama makaroonilaatikkokin. Valokuvaus kiinnostaa poikaa kovasti. Ja se, missä on äiti. Ohessa seurataan paperitehtaan duunareiden touhuja, labran tyttöjen mieskeskusteluja ja virkistysillan ohjelman suunnittelua. Säännöllisin väliajoin pistetään musiikiksi työnteon lomassa.

Isä ja poika (Jari Silventoinen ja Paavo Honkimäki) / kuva Jiri Halttunen

Plussaa : Vaikka miljöö on taas muuttunut, on Eurooppa Nelosen esityksiin aina mukava saapua, sillä missään muualla ei tunne oloaan niin tervetulleeksi. Teatterin väki kun toimii niin liikenteenohjaajina kuin lipuntarkastajinakin. Tehdasalue tiiliseinineen on näky sinänsä ja toimii loistavana taustana itse estradille. Paperikoneen suojissa bändikin soittaa, hieno oivallus tämä. Teksti vilisee mainioita hahmoja, joista suosikkejani olivat onnettomuuksille altis työnjohtaja Hassinen (Juha Valkama), Ruotsista paluun tekevä maailmanmiehen elkeet omaava Jouni (Joni Leponiemi) sekä maalaispoika Jussi (Antti Heikkinen), joka hauskasti imitoi isäukkoaan. Isän ja pojan kohtaukset toimivat hienosti, Jari Silventoinen oli etenkin niin perusduunarin oloinen ettei paremmasta väliä. Ja olihan joukossa parivaljakko, joka paiskoi kaikkea muuta kuin hommia... nimittäin herrat Tiku ja Taku (Anssi Valikainen ja Harri Helin) . Miehet varastivat huomioni moneenkin otteeseen, nämä kun touhusivat taustalla ihan omiaan. Kunnon kohellusta ja sähläystä. Virkistysillassa esitetty "Tähtien sota" oli kyllä varsinainen performanssi, moista ei olla ennen nähty eikä tulla kyllä näkemäänkään. Hyvä pojat! Tekstissä muuten piipahdettiin vakavemmallakin puolella, kun Aku lähti äitiään etsimään Tukholmasta. Hulvattomuuksiin mentiin sitten neuvostoliittolaisten vieraiden saapuessa tehtaaseen tutustumaan. Lahjat kaupattiin yleisölle samantien. Loistavia laulajiahan porukasta löytyy roppakaupalla, joten siinä mielessä oli jälleen helppoa vain seurata menoa ja nauttia. Biisivalinnoista kovasti plussaa myös! Kuultiin nimittäin kappaleita, joita ei kauhean usein teattereissa soi. The Clashin "Should I stay or should I go" etenkin oli minun mieleeni, ja se oli toteutettu hienosti. Oli muuten hauska seurata bändin rumpalin touhuja (Jiri Halttunen), joka kerta lavalle saapuessaan hänellä oli päässään erilaisia viritelmiä.

Jari Silventoinen, Joni Leponiemi ja Paavo Honkimäki / kuva Jiri Halttunen

Miinusta : Eipä tästä oikein moitteita löydy. Makkaratkin taisivat olla kuumia tällä kertaa...

Muuta : Toivotan pitkää ikää Kankaan tehdasteatterille, ja suosittelen esitystä lämpimästi kaikille. Kannattaa ajella paikalle vähän kauempaakin!

Eurooppa Neljä ei pettänyt tänäkään kesänä, vahvat neljä tähteä duunareille ****. 

kuva Jiri Halttunen

Levottomat jalat / Laajavuoren Kesäteatteri

Levottomat jalat / Laajavuoren Kesäteatteri, Jyväskylä

Ensi-ilta 27.6. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Käsikirjoitus Panu Raipia

Ohjaus ja koreografia Elina Jakowleva

Rooleissa : Tommi Taurula, Tytti Liukkonen, Topi Kohonen, Saija-Reetta Kotirinta, Emma Kuivalainen, Johannes Myllymäki, Joonas Vesalainen, Iiro Nahkamäki, Ulla Väätäinen ja Lasse Karppinen

Bändi : Henri Jokinen (kapellimestari ja kitara), Veli-Matti Silanterä (basso), Sami Rahko (rummut) ja Aino Junna (koskettimet ja laulu)

Taustaa : Musikaalin tapahtumat sijoittuvat Jyväskylään ja käsikirjoituksessa on yhdistetty faktaa ja fiktiota, eli mukana on aitoja kytköksiä todellisiinkin tapahtumiin. Tarina kertoo 80-luvun nuorista aikuisista, jotka etsivät toisiaan ja omaa paikkaansa tässä muuttuvassa maailmassa. Aikuisia edustaa etenkin kaupunginjohtaja Erola (Tommi Taurula), joka päättää järjestää laulukilpailun, jotta nuorisolla olisi muutakin tekemistä kuin rötöstely ja kaupungilla rällääminen. Ohessa selvitellään murtoa ja kitaravarkautta poliisimies Topin (Iiro Nahkamäki) johdolla.

kuva Teatteri Bravo

Plussaa : Vauhtia riitti heti alusta alkaen, kun "Levottomat jalat" kajahti biisinä eetteriin. Energistä meininkiä on aina mukava katsoa, ja tässäkin tapauksessa sitä tarjosi etenkin nuorta uhoa uhkuva poikakolmikko Jami (Topi Kohonen), Kapo (Johannes Myllymäki) ja Juniori (Joonas Vesalainen). Pojilla riitti virtaa ja akrobaattisia taitojaan esitteli etenkin Topi Kohonen. Vähän jo pelkäsin, että Topi tekee polkupyörineenkin jonkun voltin. Lauluista jäi mieleeni krapulaisen kaupunginjohtajan vetäisemä "Unelmia ja toimistohommia", Jamin esittämä "Tällä tiellä" (jossa oli myös hieno koreografia mukana) sekä laulukilpailuissa Karitan (Emma Kuivalainen) upeasti tulkitsema "Musta aurinko nousee". Vauhdikkainta menoa tarjosi kunnon aerobictunti, jossa Ulla Väätäisen johdolla huhkittiin menemään Kikan legendaarisen rallin tahdissa. Tuli hiki jo ihan sitä menoa katsellessa. Lisäpointseja käsiohjelmasta löytyvistä näyttelijöiden esittelyistä myös!

Kapo, Juniori ja Jami / kuva Teatteri Bravo

Miinusta : Tarinan sijoittaminen Jyväskylään ei tuonut minkäänlaista lisäarvoa esitykselle, tuntui että oltiin vähän vieraalla maaperällä, vaikka joukossa oli jyväskyläläistäkin väkeä näyttelijäkaartissa. Paikallisuus ei oikein auennut ainakaan minulle, murreosastokin taisi loistaa poissaolollaan. Tarina oli muutenkin jotenkin kökkö, eikä siitä jäänyt mitään erityistä mieleeni. Näitä kasarimusikaaleja tuntuu nyt kohoavan kuin sieniä sateella ja se mikä toimii esimerkiksi Tampereella, ei välttämättä toimi kaikkialla. Biisivalinnat vähän ihmetyttivät myös, ne kun veivät enimmäkseen Joensuuhun, Poriin ja Manseen, mutta sitten vaikkapa Miljoonasade välähti ainoastaan voipallon kokoisen nokareen verran. Se bändi jos mikä olisi vienyt meininkiä paikallisempaan suuntaan. Ja jos käsikirjoitus on täynnä urbaania legendaa ja kytköksiä todellisuuteen, olisi niitä voitu valaista vaikkapa käsiohjelmassa jollain tavalla. Ulkopaikkakuntalainen voi vain arvailla, mikä on totta ja mikä tarua, vaikkakin Reiskan hahmo (Lasse Karppinen) oli varmasti ainakin sellainen, joka on ollut oikeastikin olemassa. Kritisoin myös uusittua telttamaista näyttämökokonaisuutta, vaikkakin nyt sekä katsojat että lavallaolijat ovat sateelta suojassa. Kesäteatteriin kuuluu mielestäni olennaisena osana se, että luonto ja maisemat näkyvät. Se nimenomaan on kesäteatterin suola ja pippuri, ja nyt nämä mausteet tuntuivat puuttuvan lähes kokonaan. Jaksan ihmetellä myös sitä, että mainonnassa (käsiohjelman kannessa ja nettisivuilla) ratsastetaan lähestulkoon kokonaan tv:stä tuttujen tyyppien avulla. Netissä ei ole edes mainintaa muusta näyttelijäjoukosta, murrrr. Kaikki eivät seuraa suosittuja sarjoja, ja vaikka fanit paikalle näillä nimillä löytävätkin tarvittaessa, eivät ne minua ainakaan olisi paikalle houkutelleet, ellen olisi tiennyt keitä muita Laajavuoressa näyttämöllä nähdään.

Muuta : Olihan siinä vähän huonoa ajoitustakin mukana, sillä tämän nähdessäni olin ollut Hauholla katsomassa edellisenä iltana Unelma onnesta-musikaalia, jossa myös kolme nuorukaista etsi paikkaansa ja jossa "Tällä tiellä" ja "Äiti pojastaan pappia toivoi" soi. Juiceakin oli kuultu viikkoa aikaisemmin, joten tämä ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta minulle. Mukana piti tietysti olla myös Dingolta kappale, joka kuuluu kyseisen bändin vähiten rakastamiini biiseihin (Lakatut varpaankynnet). Onneksi sentään Huumeita Japaniin loisti poissaolollaan...

Yritin kovasti tykätä tästä, mutta puolitiehen se jäi. "Ihan ookoo, mutta..." kolme tähteä *** ja ilman paria huippuhyvää vetoa oltaisi jääty pykälän alemmas vielä.