Haastattelussa Hannu Räisä

  ”Nukketeatteriguru” Hannu Räisän tapasin Hämeenlinnan Taidekasarmilla Hannun työhuoneessa syyskuun alkupuolella 2013.

Vuonna 1965 syntynyt Hannu on horoskoopiltaan rapu. ”Mä olen Pieksämäeltä kotoisin. Hämeenlinnaan olen päätynyt opiskelun ja työpaikkojen kautta. Ensin opinnot vei minut Turkuun, sen jälkeen Tukholmaan, Tampereelle ja Lahteen. Hämeenlinnassa olen asunut viimeiset kymmenen vuotta.”

Mitä harrastat? ”Mua kiinnostaa jalkapallo, elokuvat, vanhat kartat ja karttahistoria. Jalkapalloa pelaan yhdessä höntsäporukassa, ”ikämiesporukassa”, mutta valmennan myös pojan joukkueessa. Leffoja tulee katsottua sekä elokuvateattereissa että kotona. Siitä on tullut koko perheen yhteinen harrastus, kun lapset ovat sen verran jo kasvaneet, ettei enää tarvitse katsella pelkkiä lastenelokuvia. Mun ehdoton ykkönen leffoista on ”Blues Brothers” ja sitten ”Suuri gangsterisota”, uudemmista Cohenin veljesten leffat viehättää etenkin, ja veijaritarinat yleensä”, Hannu luettelee.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi tai esityistaidoksesi? ”Kyllä se on tuo puunkäsittely, kuvanveisto ja nukkenäytteleminen. Niitä olen saanut oppia eniten eri mestareiden kanssa. Noista vielä puunveisto on se kaikkein vahvin puoleni. Työni ulkopuolelta voisin sanoa, että mulla on hyvä laskupää. Tykkään matemaattisista ongelmista ja laskelmista.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Jos puhutaan työstä, niin käsikirjoittaminen nimenomaan. Olen sitä nyt opetellut viime vuodet. Mä kirjoitan hirveen mielelläni kohtaussynopsiksia tai ihan lyhyitä luonnoksia, mutta dialogi on mulle se vaikein osa-alue. Siihen olen nyt varsinkin perehtynyt tämän ”Oi, Maamme Julkut”-esityksen tiimoilta. Se on kyllä todella mielenkiintoista, mutta se vie pirusti aikaa ja kaikki se on pois täältä verstaalta. Niiden yhdistäminen on mulla nyt tässä haasteena. Yleensä elämästä ajattelen niin, että joka päivä oppii uutta ja pitäisi ajatella sillä tavalla, että joka päivä on uusi kalenterinluku ja yllätys. Pyrkisi sellaiseen positiiviseen ajatteluun, ettei lähtisi ns. väärällä jalalla liikkeelle. Elämähän on täynnä yllätyksiä, niin positiivisia kuin negatiivisiakin, ja kaikista on selvittävä. Elämäänsä ei voi rakentaa pelkän tutun ja turvallisen varaan”, Hannu pohtii.

”Nukentekemiseen liittyen haluaisin kehittää muotoilupuolta. Olen nyt tätä 20v tehnyt ja näen kyllä, että millaisia ne ensimmäiset nukkeni olivat ja missä ollaan nyt. Tästä haluaisin kehittyä vielä eteen päin ja löytää pelkistämisen taitoa ja hahmon ilmaisua jo veistämisen aikana. Veistäessä se hahmo alkaa nousta sieltä pikkuhiljaa työn edetessä ja tavallaan alkaa viemään. Kyllä mä paperille ensin luonnostelen, mutta teen sen aika ronskilla kädellä ja haen jotain peruspiirteitä tai -muotoja esim. päähän, tai sitten mä printtaan erilaisia kasvokuvia ja etsin sitä hahmoa niistä. Päässäni mulla on selkeä visio siitä, minkänäköinen tyyppi olisi kyseessä. Jos mä tiedän siitä tulevasta hahmosta sen verran, että se on vaikkapa ulkomaalainen poika, niin mä printtaan ulkomaalaisia kasvoja. Netti helpottaa ja nopeuttaa työskentelyäni aika paljon, toki sieltähän ei löydy mitään valmista ja valikoimaa on vähän liiankin runsaasti. Sieltä pitää vaan kaivaa se, mikä on itselle sopivin.”

(c) Teatterikärpänen

 Löytyykö suvustasi lisää tällä tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Suoranaisesti teatterialan ammattilaisia ei löydy, mutta isäni oli hyvin vahvasti harrastajateatterissa mukana ohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä, ja teki paljon teatteria ´40-´50 -luvulla Pieksämäellä. Isä oli jo aika iäkäs niihin aikoihin kun aloitin tämän alan opinnot, eli yhtäaikaa me ei olla alan töitä tehty. Me ei keskusteltu näistä teatteritöistä sen kummemmin kuitenkaan, vaikka se oli hänelle hyvin tärkeä juttu. Mä luulen, että sieltä jotain perimää ja on minuun tarttunut kuitenkin, ja kädentaitoja myös. Serkkupuolelta löytyy sitten kuvataiteilijoita, mutta teatteripuolelta ei sillä tavalla ketään löydy.”

Oliko teillä lapsena näytelmäkerhoja tai vastaavia koulussa? ”Siihen aikaan ei ollut mitään ilmaisutaidon tunteja, teatteri ei ollut oikein muodissa. Oli kyllä joulu-ja kevätjuhlanäytelmiä ja niissä tykkäsin kyllä olla mukana, mutta koskaan ei käynyt mielessä, että se voisi olla joskus ammattini. Niihin aikoihin Matti Ranin kiersi ryhmineen ja Kasper-nuken kanssa kouluissa ja meilläkin kävivät muutaman kerran. Ne olivat aina odotettuja tapahtumia, eikä pelkästään siksi, että ei tarvinnut olla tunnilla silloin, vaan oikeasti pidin niistä esityksistäkin. Heh, muistan myös sellaisen tapauksen, kun tuli tämä Muppet Show. Meillä oli seiskaluokalla vanhempainilta, johon me tehtiin Muppet Show-näytelmä ja ruokalan luukusta esitettiin se. Se oli kivaa!”

Missä vaiheessa olet kiinnostunut isommin teatterista/nukketeatterista? ”Ensin mä olin kiinnostunut näyttelijäntyöstä ja hainkin Teatterikorkeakouluun, jonne en päässyt. Pieksämäellä alkoi sitten puolen vuoden nukketeatterikurssi, jossa kaverini oli ollut aikaisemmin ja hän kertoi, että siinä koulutuksessa on mukana paljon näyttelijäntyötäkin. Kurssi alkoi keväällä ´92 ja olin silloin 26-vuotias, eli aika myöhäsyntyisesti aloitin opinnot. Me tehtiin itse siellä nuket ja teimme Taikuri Oz-näytelmän, ja heti siinä mä tajusin, että tämä kolmiulotteinen tekeminenhän on todella mielenkiintoista! Peruskoulussa ja lukiossa kun oli ollut kuvaamataitoa, niin sehän oli lähinnä piirrustusta ja maalausta ja mä en tiennyt, että mulla olisi kuvanveistotaitoa edes. Se aukesi mulle vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa. Sehän vei sitten mukanaan ihan täysin. Opettaja Pauli Mahlamäki oli myös hyvin innostava. Taikuri Ozissa mä näyttelin Leijonaa, meillä oli siinä sekä nuket että näyttelijän roolit. Tästä innostuneena kävin samassa koulussa vielä puolen vuoden taidelinjan ja toisenkin nukketeatterikurssin, jossa pietarilainen opettaja Vladimir Ordin opetti meille marionettitekniikkaa. Silläkin kurssilla tehtiin itse näytelmä, ja Ordinin aikana mulla vahvistui tämä nukketeatterihomma. Pyrin ´94 opiskelemaan Turkuun taiteen ja viestinnän oppilaitokseen, ja pääsin. Voisi sanoa, että kaikki tämä tuli sattuman kautta. Aikaisemmin olin ollut puuinsinööriopinnoissa Lahdessa insinöörikoulussa, jonka olin keskeyttänyt parin vuoden jälkeen. Nukketeatteri tuli tavallaan tyhjään paikkaan, mutta juuri oikeaan aikaan. Turusta valmistuin nukketeatteri-ilmaisunohjaajaksi vuonna 1997. Nykyäänhän se koulu on nimeltään Turun Taideakatemia ja mä opetan siellä myös silloin tällöin.”

”Tän Ordinin ohjaaman esityksen kanssa me muuten kierrettiin junateatterilla ympäri Suomea, se oli todella mielenkiintoinen kokemus. Siinä taisi olla 12 paikkakuntaa, Rovaniemi oli pohjoisin paikka. Meillä oli kaksi vaunua, joista toisessa oli teatteri ja toisessa asuttiin, meitä oli porukassa viisi. Esitys oli marionettishow, joka perustui musiikkiin ja mukana oli erilaisia tunnettuja biisejä. Meillä oli lintumarionetteja, jotka oli mukana eri kohtauksissa ja lisäksi siinä oli juontaja. Tämä oli semmoinen showtyyppinen kokonaisuus. Vaunut meni tavarajunan mukana ja me kuljettiin autolla perässä, koska ei saatu olla kyydissä. Se olisi ollut liian vaarallista. Se oli kyllä hieno kokemus ja aattelin, että ”wau, tätä mä haluan tehdä!”

Tässä välissä Hannu kertoo hyvin seikkaperäisesti vielä Tukholman ajoistaan, työharjoittelustaan nukketeatterin parissa, Faust-näytelmästä ym. ja näyttää samalla kuvia alan kirjallisuudesta. Keskustelu erilaisista nukeista rönsyää aiheesta toiseen lennossa, ja sitä olisi mahdotonta pukea kirjalliseen muotoon... Vuosituhannen vaihteessa Hannu muutti Ruotsista Tampereelle ja sai paikan Teatteri Mukamaksessa.

”Siellä mä olin 2,5 vuotta. Tein ensin oman soolon, joka oli nimeltään ”Seitsemän pientä ihmettä” ja sen kanssa kierrettiin pitkin Suomea. Lisäksi tehtiin Pinokkio sekä H.C. Andersenin Tuhma Jussi. Sitten mä hain läänintaiteilijaksi ja pääsin, ja 2002 muutin Lahteen. Läänintaiteilijana olin yhteensä seitsemän vuotta, koulutin alan ammattilaisia ja harrastajia, tein nukketeatteria ja tuotin erilaisia tapahtumia. Tampereen Teatteriin tuli sitten näytelmä ”Sotahevonen” vuonna 2010, ja tein siihen Heikki-hevosen. Se oli iso ja hieno työ kyllä.”

Hannu kertoo myös muista produktioistaan : Kaboom I ja II, Isoisää lainaamassa, Pressa sihisi hississä, Kummallisvaalit, Susi ja Punahilkka sekä marraskuussa 2013 ensi-iltansa saava Oi Maamme Julkut. Tarkemmin näistä kaikista tietoa löytyy Hannun kotisivuilta, jonka löydät tämän linkin alta.

Ketkä ovat olleet ns. ammatillisia esikuviasi? ”Kyllä ne on olleet mun opettajani, marionettitekniikkaa opin pietarilaiselta Vladimir Ordinilta. Tietysti Thomas Lundqvist ja Michael Meschke Tukholmasta, heiltä olen suurimman oppini kuitenkin saanut. Michaelilta eniten sitä pedanttisuutta ja nukkenäyttelemisen taitoa, Thomakselta nukenvalmistukseen liittyvää taitoa.”

Onko sinulla jotain haavetta, jonka haluaisit toteuttaa nukketeatterin keinoin? ”No se Tuhma Jussi oli aikoinaan haaveeni, ja se on nyt toteutunut jo. Se tuhma-sanahan siinä tarkoittaa tyhmää, eli sitä Jussia pidettiin tyhmänä. Se on hieno seikkailutarina. Mua kiinnostaa tällä hetkellä kovasti aikuisille suunnatut parodiat, joita on nyt ravintoloissa esitetty. Haluaisin kehittää sitä juttua, tehdä laajemmin. Mä luulen, että nukketeatterilla on nyt etsikkoaika meneillään. Lehdissä on ollut aika paljonkin viime vuosina positiivista juttua. Nukketeatterin historiaa kun ajattelee, niin esityksethän ovat olleet tuolla kaduilla ja turuilla ja toreilla. Keski-Euroopassa ovat kiertäneet kylästä kylään, ja nykyään ne turut ja torit onkin pubeja. Tämähän on tavallaan paluuta juurille, vaikka luullaan, että tämä on ihan uusi juttu. Mennään kansan pariin. Uskon, että sillä on tilausta.”

Mitä mieltä olet nukketeatterin tilasta Suomessa tällä hetkellä noin yleensä? ”Kyllä mun mielestä toi Turun koulutus alkaa nyt näyttämään kyntensä. Parissakymmenessä vuodessa on tullut paljon uusia tekijöitä nukketeatterikentälle; pieniä ryhmiä, ja aika sulavasti porukkaa liikkuu ryhmästä toiseen. Siellä tapahtuu kaikenlaista uutta, yhdistetään mukaan sirkusta tai taikuutta, elokuvaakin. Me tekijät tietysti toivotaan, että aikuisille suunnattua nukketeatteria olisi enemmän. Pelkkä toitotus tästä asiasta ei riitä, vaan pitää olla myös hyviä juttuja! Eihän huonoja juttuja kukaan halua katsoa, oli sitten kyseessä lapsille tai aikuisille suunnattu juttu. Valitettavasti taiteilijana mä pidän suurena ongelmana itse ”nukke”-sanaa. Englannin kielessä ”doll” on lelunukke ja ”puppet” on teatterinukke, kaksi ihan eri sanaa. Pitäisi kehitellä joku uudissana.”

Jutellaanpa lisää nukenteosta. Miten kauan kestää ajallisesti ensimmäisestä visiosta valmiiseen nukkeen? ”Kyllä siihen varmaan menee pari-kolme kuukautta. Enemmän menee tietysti aikaa, jos nuken pään sisällä on liikkuvia osia. Kesto riippuu myös paljon siitä, että mitä muuta työtä mulla on meneillään samanaikaisesti. Tää on vähän sellaista silpputyötä. Yhtenä päivänä olen Helsingissä, toisena täällä, ensi viikolla Turussa. Harvemmin mulla on mitään yhtäjaksoisia työskentelyaikoja, mikä olisi tietenkin ideaali.”

Käykö koskaan niin, että veitsi lipsahtaa nukkea tehtäessä? ”Ei yleensä käy. Jos tulee virhe, sen voi kyllä korjata. Jos se muoto lähtee ihan päin honkia, mä heitän sen koppaan ja saatan käyttää sitä jossain muussa yhteydessä. Kyllä niitä välillä lentää puulaatikkoon. Sahausvirheet pystyy kyllä korjaamaan ja pieni veitsi ei yleensä nappaa isoa palaa mukanaan. Jos jotain lohkeaa, se liimataan takaisin kiinni.”

Huom. Haastattelun jälkeen Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri esitti joulun alla 2013 Keskustalon pop up-joulupuodissa Saiturin joulua, ja syksyllä 2014 Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä saa ensi-iltansa nukkeversio Frankensteinin hirviöstä.

Paavo Käyränen ja Hannu (c) Teatterikärpänen

Hannu verstaallaan 

Frankensteinin juliste