Marc Gassot´n
tapasin marraskuun puolivälissä 2014 kahvilassa Helsingin Kampissa.
Vuonna 1971
syntynyt Marc on horoskoopiltaan kauris. ”Mä olen kotoisin Savosta
ja Ranskasta, YT:llähän mut nimettiin ”Gallian kalakukoksi”. Mä
asuin 6-vuotiaaksi Pariisissa ja sen jälkeen Siilinjärvellä. Oon
syntynyt Suomessa, olin kolmen kuukauden ikäinen kun muutettiin
Ranskaan ja ranska on ensimmäinen kieli, jota olen oppinut puhumaan.
Lapsuudenkotinani pidän siis Pariisia, mutta kaikki ns. tärkeät
vuodet olen ollut Savossa. Sieltä muutin pois 1995. Lahdessa asuin
vuodet ´95-´96, opiskelin Lahden Kansanopistossa silloin. Muuten
olen asunut Helsingissä, paitsi että vuodet 2004-2006 asuin taas
Pariisissa opiskellessani Jacques Lecoqin teatterikoulussa”,
kertoilee Marc vaiheistaan.
Mitä harrastat?
”Salibandya, tai sählyähän se oikeasti on. Meillä on joukkue
nimeltään ”Apollon Orvot”. Ennen oli Töölössä Apollon
koulu, jossa me käytiin aina pelaamassa lauantaiaamuisin. Keskusta
sitten osti koulun, ja meidän piti muuttaa pois sieltä ja nimi
juontaa juurensa tästä. Samalla jengillä ollaan pelattu vuodesta
1997, porukassa on paljon alan ihmisiä ja toki muitakin. Me ollaan
herrasmiessählyporukka! Olenko hurahtanut frisbeegolfiin? En, siihen
mä olen liian kärsimätön ja lisäksi mulle pitää tulla
urheilusta kunnon hiki. Jalkapalloa pelaan myös, just kävin
pelaamassa ekan ikämiesfutispelini. Heh, kuulostaa oudolta, kyllä.
Näin se aika kulkee! Haluaisinhan mä harrastaa paljon muutakin,
mutta kun on kolme lasta, niin jo tuon yhden sählyvuoron ja yhden
futisvuoron pitäminen viikossa vaatii työtä. Viime keväänä mä
otin laulutunteja, mutta aika mahdotonta hommaa se on kun on treenit
ja esitykset.”
Osaatko soittaa
jotain soitinta? ”En oikeastaan. Osaan vähän rämpyttää
kitarasta sointuja ja pianoa osaan pimputtaa, mutta mun repertuaarini
ei ole kehittynyt yhtään sitten vuoden ´98. Mulla on edelleenkin
samat biisit ohjelmistossa, heh.”
Mitä sanoisit
ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Varmaankin fyysisyys
ja liikkuminen, ja tietenkin miimi. Yleensä mä tykkään saada
tekstistä otteen fyysisesti ja mielelläni teen fyysisiä hahmoja.
Itse ainakin koen sen niin, ja lisäksi esiintyjän röyhkeys. Musta
on mukavaa ottaa suoraa kontaktia yleisöön ja katsoa, että miten
pitkälle sitä rajaa voi tökkiä. Se mua kiinnostaa tosi paljon.
Dark Side of the Mimen lähtökohtakin oli se, että miten röyhkeä
voi esityksessä olla niin, että yleisö tuntee olonsa silti
turvalliseksi ja viihdytetyksi. Kaiken pointtihan on se, että tämä
on leikkiä. Mä tykkään siitä, että teatteri on leikkiä ja
miten niitä leikin sääntöjä pystyy venyttämään. Mulle
tärkeintä on kuitenkin se, että ihmiset lähtee sieltä pois
hyvällä mielellä. Juttuhan on puhtaasti komediallinen. Multa on
kysytty, että miksi siinä ei leikitellä enemmän
sukupuolirooleilla. Musta se ei ole sen esityksen tarkoitus, vaan
tarkoitus on viihdyttää. Sen tarkoitus ei ole olla
vallankumouksellinen esitys, joka muuttaisi ihmisten tavan ajatella
seksuaalisista rooleista tai omasta seksuaalisuudestaan, vaan tuolla
kuvastolla leikitellään niin, että ihmisillä on hauskaa. Aika
laveasti vastasin muuten nyt kysymykseesi!”
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mulla on lukihäiriö ja
musta olisi hienoa pystyä lukemaan tekstiä prima vistana, eli niin
että joku antaa mulle tekstin ja mä pystyn lukemaan sen hienosti ja
niin, että se kuulostaa ajatellulta. Nyt kun mä luen tekstiä, mä
joudun keskittymään ihan älyttömän paljon siihen, että mä luen
tekstin oikein. Tajuan sen tekstin vasta sitten jälkeen päin. Se
olisi hieno taito”, Marc haaveksii.
|
Vähän hämärä kuva ja poliisitkin paikalla (c) Teatterikärpänen |
Löytyykö
suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla
olevia? ”Mun isoäitini oli tanssijana Lidossa, Bluebell
Girls-ryhmässä. Hän tanssi 30-luvulla siellä. Siellä on jalka
noussut ja rinnat heiluneet. Mun tätini oli myös showtanssija, hän
tanssi Las Vegasissa. Sitten henkilö nimeltä Philibert Gassot oli
Molièren ryhmässä mukana ja tehnyt siinä Tartuffen roolin. Me ei
tosin tiedetä, että kuuluuko hän samaan Gassot´n sukuhaaraan
meidän kanssa. Mä tein Teatteri Takomolle Raajarikko-nimisen jutun
ja liitin hänet siihen mukaan, ikään kuin hän olisi samaa sukua.
Isoäitinikin puhui hänestä usein.”
Milloin olet
kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Kuopion
Musiikkilukiossa, jonne tehtiin muutamia tuotantoja yhteistyönä
Kuopion Kaupunginteatterin kanssa. Suurin juttu taisi olla ”Polttavan
auringon sydän”, joka oli yhteismusikaali. Sit mulla oli ystäviä,
jotka haki TeaKiin. Mä ajattelin, että musta ei ole siihen enkä
uskaltanut ensin hakea. En muista tarkkaan vuotta jolloin hain ekan
kerran. Otin kuitenkin riskin ja tipuin heti ekassa vaiheessa. Sitten
menikin monta vuotta, etten hakenut sinne lainkaan. 1995 hain
uudestaan ja pääsin silloin viimeiseen vaiheeseen. Annoin itselleni
kaksi vuotta aikaa päästä Teatterikouluun, ja menin tästä syystä
ensin Lahden Kansanopistoon. Hain taas uudestaan ja tipuin
kakkosvaiheessa. Sitten menin Ylioppilasteatteriin mukaan ja ´97
hain taas ja pääsin, eli tavoitteeni toteutui. Aika ennen Lahtea
oli tyhjäkäyntiä, mä kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1991 ja tein
kaikenlaisia hanttihommia. Olin mukana Kuopion Ylioppilasteatterissa
myös, tosin olin vain yhdessä jutussa mukana (Equus – hevonen).
Onneksi Suomessa pystyy olemaan tyhjäkäynnilläkin, että pystyy
hakemaan sitä mitä haluaa tehdä. Sun ei tarvitse 15-vuotiaana
tietää, että mitä haluat tehdä isona. On mahdollisuus etsiä ja
hakea omaa kutsumustaan. Lahti vahvisti mun kutsumustani ja YT. Juha
Hurme oli YT:llä silloin taiteellisena johtajana ja aika uskomaton
meininkihän siellä oli. YT:lle pääseminen tuntui silloin
isommalta jutulta kuin TeaKiin pääseminen! Sain tehdä Juhan kanssa
juttuja ja sitten Esa Kirkkopelto teki ”Kostamus”-nimisen jutun,
ja yhteisöllisyys sen Kostamuksen ympärillä oli sellaista, mitä
en ollut koskaan aiemmin kokenut. Enkä oo muuten kokenut sen
jälkeenkään, hienoa kun 30 ihmistä on sen saman jutun puolella
ihan täysin.”
”Nuorempana mä
ajattelin, että mun ystävät on paljon lahjakkaampia kuin minä ja
mulla meni aika kauan, että sain kasattua itsetuntoa sen verran,
että aloin uskomaan omiinkin kykyihini.”
Mikä sinulla oli
kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Minä itse. Kirjoitin
teatterikouluaikaiset päiväkirjani auki ja lisäksi haastattelin
ihmisiä, että miten paljon olin muuttunut teatterikouluaikana ja
millä tavalla. Otsikko oli ”Minä, minä, minä eli Mielistelijän
päiväkirjat”. Aikamoista kipuiluahan se oli, en ole pystynyt
lukemaan sitä sen jälkeen. Ajatus siitä, miksi halusin kirjoittaa
päiväkirjani auki oli se, että halusin jotenkin paljastaa omaa
sisäistä ajatteluani. Sitähän aina yrittää olla jotenkin
fiksumpi kuin mitä on, ja näyttelijän työssä pitää uskaltaa
kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä. Aina sitä haluaa olla hyvä ja
tunnollinen näyttelijä ja kun joku asia alkaa tökkimään tai
mietityttämään, pitäisi rohkeasti nostaa käsi pystyyn. Mä koin
tässä ristiriitaa siitä, millaisen kuvan mä haluan antaa
itsestäni ja mitä se mun oikea sisäinen ajatteluni on. Halusin
tavallaan rikkoa sitä ajattelua itselleni, että mä oon vaan
tämmöinen.”
Entä taiteellinen
lopputyösi? ”Se oli Vera Kiiskisen ohjaama ”Hengittämättä ja
nauramatta”, josta tuli leffakin sitten myöhemmin. Me tehtiin se
Ateneumiin, ja sain näytellä kyllä hienojen näyttelijöiden
kanssa. Liisa Mustonen, Robin Svartström, Matti Onnismaa, Heli
Sutela ja minä.”
Muut mahdolliset
opinnot? ”No se Jacques Lecoqin koulu. Musta tuntuu siltä, että
teatterikouluaikani meni itsetutkiskelussa ja multa meni aika paljon
opetuksesta ohi. Ranskassa olin vasta kypsä ottamaan vastaan
näyttelijäntyönoppia. TeaK oli mulle tavallaan esikoulu ja Lecoqin
koulu oli mulle ”pääkoulu”.”
Mitä muuta
tekisit, jos et olisi tällä alalla? Onko olemassa muita
vaihtoehtoja? ”Täähän vaihtelee viikottain, heh! Mä aina
ihailen ihmisiä, joille näytteleminen on helppoa. Tarkoitan siinä
suhteessa, että niille ei tule päähän kysymyksiä, että olenko
mä nyt oikeassa ammatissa ja olenko riittävä. Jokainen proggis on
aina uusi juttu ja jokaisessa proggiksessa näyttelijäntyö pitää
löytää aina uudestaan. Et miten kemiat lähtee kohtaamaan juuri
sen työryhmän kanssa ja löytyykö yhteinen luottamus. Asiahan on
niin, et me näytellään, ja tässä välissä syntyy se juttu. Se
on välillä tosi pienistä asioista kiinni, et miten se homma lähtee
toimimaan. Ne samat kysymykset tulee kuitenkin joka kerta vastaan ja
keskellä prosessia tulee välillä mieleen, että joku muu tekisi
tämän jutun paljon paremmin kuin minä. Se on vaan vaihe, jonka
läpi on kuljettava! Noh, Dark Sidessa sitä vaihetta ei ole tullut,
koska kaikki se materiaali luotiin yhdessä ohjaaja Akse Petterssonin kanssa. Itse luotua kamaa on helpompi kantaa kuin toisen kirjoittamaa tekstiä. Jaahas, heh! Kysymyshän
taisi olla, että mitä tekisin jos en olisi tällä alalla...
Toimittajan ammatista mä haaveilin joskus lukioikäisenä, mutta en
tiedä olisinko mä hyvä toimittaja. Minusta olisi kiinnostavaa
tietää asioista.”
Miksi olet
näyttelijä? ”Hyvin pitkälti siksi, että mulla on halu tulla
näkyväksi. Olen kaivannut ulkopuolista kehua ja teatterikoulu
mahdollisti myös omaan itseensä tutustumisen, se oli vähän
pakkokin. En mä vieläkään täysin tiedä kuka mä oon. Ja saan
leikkiä ammatikseni mukavien ihmisten kanssa! Se on hienoa, ja siitä
saa vielä palkkaakin. Hyvin jos käy, niin ihmiset vielä tykkääkin
siitä”, Marc myhäilee.
Miten ajatuksesi
näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet vuosien varrella, vai ovatko?
Onko ollut jonkinlaisia visioita aluksi? ”On ollut visio, ja se on
ollut ihan väärä! Työ on muuttunut yksinkertaisemmaksi ja
lähemmäksi itseäni. Silloin kun aloitin teatterin tekemisen, niin
YT:llä oli olemassa vielä sitä ”jälkiturkkalaisuutta”. Tapa
tehdä oli todella fyysistä ja liikunnallista. Silloin sitä enemmän
katsoi ympärilleen ja mietti, että ”ahaa, tämmöinen meininki
pitää olla”, vaikka ihan ei täysin tajunnutkaan mitä kaikkea
siinä haettiin. Yritti matkia muita. Omaa henkilökohtaista
kontaktia ei löytynyt. Se on löytynyt vasta tässä ihan viime
vuosina, omien vahvuuksien kautta. Näin vanhempana uskaltaa luottaa
myös siihen, että okei, näin mä ajattelen ja musta tämä on
hauskaa ja jos muut ei tykkää, niin ei voi mitään. Aiemmin olin
vähän liian arka. Lapsenakaan en ollut innostunut näyttelemisestä
juuri siksi, että mussa on ollut ujo puoli. Tykkäsin olla ihmisten
seurassa ja tykkäsin tarkkailla muita, mutta en ollut ensimmäisenä
käsi pystyssä tai sukujuhlissa nousemassa pöydälle laulamaan tai
runoa lausumaan. En ollut sillä tavalla ekstrovertti. Ikääntymisen
myötä omassa kehossa viihtyminen on lisääntynyt ja samalla
tavalla näyttelijäntyöni on myös helpottunut. Silloin tekee
näyttelijäntyötä omalta pohjalta eikä niin, että pyrkisi
vastaamaan muiden ihmisten ennakkokäsityksiin tai oletuksiin minusta
itsestäni. Alkuvaiheessa lähdin vähän liian paljon miettimään
sitä, että mitä muut ihmiset haluaa musta. Silloin työni
tavallaan rakentui väärälle pohjalle, kuvitelma itsestäni oli
väärä. Musta tuntuu, että nyt mä näyttelen koko ajan paremmin
ja paremmin ja näyttelijäntyöni on helpottunut, kiitos vuosien.”
Mikä on ollut
tärkein oppi, minkä olet urallasi saanut ja keneltä/mistä se on
tullut? ”Tärkein oppi on tullut kollegoiltani, kun on saanut tehdä
itseäni kokeneempien näyttelijöiden kanssa. Heidän hyväksyntänsä
ja neuvonsa on olleet parasta oppia.”
Onko sinulla
tietynlaisia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet
ammatillisessa mielessä?
”Hannu Kivioja on
ollut jo alusta lähtien, hänellä on niin omanlainen, hieno ja
sielukas tapa näytellä. Martti Suosalo on teknisesti todella
taitava. Ensimmäinen näyttelijä, joka teki muhun vaikutuksen, on
Jukka Keinonen. 80-luvun lopulla hän näytteli ”Isoisän
talossa”-jutussa, se kertoi pojasta, joka on mielisairaalassa. Se
on eka näytelmä, joka teki muhun vaikutuksen. Et okei, teatteri voi
olla tämmöistä! Elin hyvin voimakkaasti mukana siinä
esityksessä.”
Jos saisit
maailmasta valita kenet tahansa vastanäyttelijäksesi, kuka olisi
tämä onnekas? ”Vastaan tähän Matti Onnismaa. Matti on hyvä
ystäväni ja ensimmäisiä näyttelijäntyön mentoreitani, yksi
tärkeimmistä. Tehtiin sitä ”Hengittämättä ja nauramatta”
vuonna 2001 ja olin just valmistumassa koulusta silloin. Matilla oli
siinä vaiheessa jo pitkä ja hieno ura takana. Se tapa, miten Matti
otti mut vastaan ja millainen hän on ihmisenä, on jotain
ainutlaatuista. Tälläkin alalla on ihmisiä, joilla on ihan
järjetön ego ja se on aika sietämätöntä, ja Matti
edusti/edustaa hyvää esimerkkiä ja ihmisyyttä näyttelijäntyön
ulkopuolellakin.”
Kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen esittäisitte? ”Haluaisin
laulaa Marilyn Monroen kanssa kappaleen ”Always look on the bright
side of life”.”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Turun Kaupunginteatteri, Teatteri
Takomo, Espoon Kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri ihan pian.
Lisäksi olen näytellyt produktiokohtaisissa jutuissa monessakin
paikassa.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö tai työryhmä. ”No, se Hengittämättä
ja nauramatta-työryhmä jo aiemmin mainituista syistä, ja Takomon
Raajarikko. Sehän oli tavallaan tarina Gassot´n suvun miehistä. Mä
lähdin liikkeelle isoisoisästäni Anatole Gassot´sta 1860-luvulta
ja mun poikanihan oli myös mukana esityksessä. Siinä käsiteltiin
sukumme vaiheita ja millaiset suhteet isillä ja pojilla on ollut
toisiinsa. Omien juurien aukaisu ja putsaus. Lisäksi Espoon
Kaupunginteatterin ”Sodankieltäjä”. Esityksen työryhmä oli
mahtava ja siinä oli uskomattoman tärkeä sisältö, jonka takana
seison edelleen.”
Mistä sitten Dark
Side of the Mime sai alkunsa? ”Se sai alkunsa ihan vitsistä.
Rupesin Ranskassa miimikoulussa hauskuuttamaan koulukavereitani
pornomiimeillä. Meillä oli useanakin päivänä viikossa
miimiopetusta ja liikkeen analyysiä, ja aloin sit vaan tekemään
niitä, koska musta tuntui hauskalta ajatukselta tehdä pornoa
miimisesti. Se kutkutti mun nauruhermojani ja muistakin se oli
hauskaa. Homma vähän niin kuin eli mukana ja aloin tehdä
synttärikeikkaa, polttareita ym. Teatteri Takomossa oli sitten
kerran ”Ikävä tunnelma”-niminen klubi ja siellä esitin sit sen
kohtauksen, jossa kiipeän ikkunasta sisään ja niin edelleen. Akse
näki sen ja tuli mulle myöhemmin Kansallisteatterin Lavaklubilla
juttelemaan, että tehdäänkö juttu tuosta. Se tuntui heti hyvältä
idealta, koska olin hakenut tuollaista ja olin sitä yksin
pyöritellyt ja mulla oli sellainen olo, että tarvitsen kaverin
mukaan päästäkseni eteen päin. Tää oli vuonna 2012 ja juttua
alettiin tehdä keväällä 2014. Sehän tehtiin aika nopealla
aikataululla eli kuukaudessa. Mulla oli valmiita kohtausrunkoja
mielessä ja intensiivinen kuukausi vietettiin. Karl Sinkkonen tuli
vielä mukaan, hän oli säveltämässä Raajarikkoonkin musiikkia.
Huhtikuun 1. aloitettiin ja saman kuun lopussa oli ensi-ilta. Sehän
on tässä esittämisen myötä sit kehittynyt vielä eteen päin, ja
se on hyvä asia. 13 esitystä oli huhtikuussa ja se on kuitenkin
suht lyhyt aika.”
Tuota noin, onko
sieltä koskaan lähtenyt joku kesken kaiken pois? ”No, on sieltä
kerran lähtenyt yksi pappa pois ja sekin lähti sen takia, että oli
lehdestä lukenut ja ymmärtänyt jutun niin, että siinä olisi
oikeata pornoa. Se oli kauhean pettynyt! Ensin lähti pappa ja rouva
lähti sitten perään, mä vähän katsoin että mitäs nyt
tapahtuu. Lähdin niiden perään ja ikään kuin tein ääniä, että
tapoin ne ovelle. Lipunmyyjältä kuulin sit myöhemmin, että rouva
oli sanonut papalle ”Tää on p a n t o m i i m i e s i t y s !”
Pappa oli sanonut lipunmyyjälle, että eihän tässä edes kiroiltu
ja missä se porno oli. Pappa ei päässyt oikein kyytiin mukaan,
heheh...”
Kukaan ei ole siis
pahoittanut ilmeisesti mieltään tämän johdosta? ”Ei, siksi me
laitettiinkin se K-18 siihen mukaan - ei niinkään sen takia, ettei
paikalle saisi tulla sen nuoremmat, mutta lähinnä siksi että se
toimii ihmisille lukuohjeena, jotta tietävät että voi olla
rankempaa kamaa. Kaikki jotka on tulleet paikalle, ovat olleet
valmiita leikkiin. Mun korviini ei ole ainakaan kantautunut
sellaista, että joku olisi pahoittanut mielensä. Heheh, tässä
miimihommassahan on parasta se, että mun likainen mielikuvitukseni
yhdistyy katsojan likaisen mielikuvituksen kanssa. Kaikessa
teatterissahan tapahtuu se, että katsoja täydentää oman kuvansa
kaikesta siitä mitä näyttämöllä tapahtuu, mutta tässä se
yhteistyö on vielä voimakkaampaa. Katsojan pitää olla
intensiivisesti mukana, koska mähän piirrän vain pisteitä sinne
ja sulla on tilaa kuvitella sinne ihan mitä haluat. Toki pienellä
ohjeistuksellani... Jollain tavalla se rinnastuu taikuuteen, sä luot
tyhjästä iluusion.”
Tästä sitä
riittääkin puhetta ja teen yhden ehdotukseni mahdollista jatko-osaa varten...
”Mä kyllä itse
tykkään sellaisesta huumorista, jossa koetellaan hyvän maun
rajoja. Oli hauska lähteä kokeilemaan, että miten muut tämän
ottaa. ”Ok, tämmöinen mielikuvitus mulla ja Aksella on, kuka
lähtee mukaan?” Jokuhan kysyi, että mikä pointti tässä oikein
on. Akse vastasi mielestäni hyvin, että ”ethän sä kysy
kauhuleffoistakaan, että mikä pointti tässä nyt on!” Tää on
viihdettä, joka tökkii tiettyjä rajoja. Kauhuleffoissa ihmiset
haluaa turvallisesti pelätä ja tässä pyrittiin vähän siihen
samaan. Se, että kuka tahansa voi joutua mukaan näyttämölle,
virittää yleisön myös hyvin yhteen. Kaikkien myötätunto on sen
puolella, kenet mä mukaani nappaan. Siinähän ei ole tarkoitus
nolata toista ja mähän sitä tarinaa liidaan, eli hän ei joudu
tekemään ratkaisuja. Hän reagoi ja tulee tarinan mukana. Tökitään
rajaa mutta hellästi.”
Tähän tyyliin :
Mitä sinulle
merkitsee ”teatterin taika”, millaisessa tilanteessa se ilmenee?
”Mä oon katsomassa teatteria, mutta esitys ja illuusio vie mut
pois sieltä missä oon. Mä elän mukana siinä paikassa. Sama kuin
leffassakin – unohtaa sen missä on. On niin voimakkaasti sen
tarinan imemänä mukana niissä tarinoissa ja tilanteissa. Tekijänä
taika tulee siitä, että tunnet ihmisten mukanaolon ja että ne
seuraavat mukana. Komedioissa se on helpompaa, kun tulee naurua ja
vastaavaa. Tuntee yleisön intensiteetin ja siihen katsomosta
tulevaan energiaan pystyy ikään kuin nojaamaan.”
Mitkä asiat
inspiroi sinua? ”Ne voi tulla niin yllättävistä lähteistä
kyllä. Ihmiset ylipäätään inspiroi mua. Hmmm, tähän ei pysty
vastaamaan mitenkään täsmällisesti, koska inspiraation lähteethän
voi olla missä tahansa. Teatterissa mua inspiroi hyvä
näyttelijäntyö ja hyvä teksti. Elämässä inspiraation lähteet
vähän vaihtelee, se riippuu vähän siitä mikä kela on käynnissa.
Aina on joku prosessi käynnissä ja sen kautta näkee juttuja ja
hakee vaikutteita.”
Podetko
ramppikuumetta? ”Poden kyllä. Jännityksen määrä riippuu vähän
jutusta, mutta aina kun ylittää sen rajan kulissin ja näyttämön
välillä, niin se on aina tietynlainen hyppy tuntemattomaan.
Aikaisemmin se oli paljon kahlitsevampaa ja jännitin ihan
helvetisti, jopa niin paljon että esitys on mennyt pieleen. Nykyään
se menee pois kun on mentävä lavalle, ja on keskityttävä siihen
mitä siellä teen. Nykyään jännittämistä ei pidä enää
negatiivisena asiana, aiemmin syyllistin itseäni siitä, että miksi
mä jännitän. Juuri sen takia koko homma sai ihan käsittämättömiä
mittasuhteita, kun soimasi niin paljon itseään jännittämisen
vuoksi. Nyt sen osaa ajatella niin, että virittäydyn tähän
tilanteeseen ja se ei ole huono asia, vaan mä olen keskittynyt ja
tämä on mulle tärkeää.”
Kun illalla on
esitys, onko se heti mielessä aamulla kun heräät? ”Sillon se
kyllä on, jos teet esitystä joka ei toimi. Silloin tämä muuttuu
tosi paskaksi ammatiksi. Ihmiset on kuitenkin ostaneet lipun ja sun
pitää yrittää nostaa sitä esitystä niin hyvin kuin mahdollista
vaikka tiedätkin, että se ei toimi. Silloin tää on tosi raskasta.
Tää on maailman ihanin ammatti silloin, kun saat näytellä
sellaista juttua, jossa kaikki toimii sujuvasti ja siinä ei ole
kuoppia. Voit vain surffata sen esityksen läpi niin, että aina on
hyvä aalto alla. Huonossa esityksessä on vain pakko hakea jostain
se boosti ja työryhmän kesken on saatava se homma toimimaan niillä
edellytyksillä, joihin on mahdollista vaikuttaa. Huonon esityksen
kohdalla heti aamusta ahdistaa kun tietää, että illalla pitää
mennä tekemään jotain sellaista, joka ei ole valmista eikä
välttämättä koskaan tule valmiiksi. Sellaistakin on ollut.”
Onko sinulla jotain
omia rutiineja tai rituaaleja liittyen esityksiin tai esitystä
edeltäviin hetkiin? ”Ne vähän vaihtelee. Jotkut esitykset ei
vaadi niin hirvittävää viritystä, mutta kun mä esimerkiksi tein
sitä Raajarikkoa, niin kävin aina juoksemassa ennen esitystä. Dark
Sidessa teen ihan pientä lämmittelyä ja venyttelyä, tietenkin
maskin laitto on oma rituaalinsa. Kyllä mä myös höpöttelen
itsekseni ja hengittelen, tutkailen mikä fiilis on kropassa. Eli
rituaalit vaihtelee suhteessa esitykseen.”
Kerro joku
kommellus..? ”Eipä oikeastaan mitään sen suurempaa ole
tapahtunut, perus repliikkien unohtelemista ja semmoista. Yksi tulee
mieleeni. Tehtiin Raivokabareeta Espoon Kaupunginteatteriin. Yhdessä
kappaleessa hyppäsin yhden säkeistön niin, etten tajunnut sitä
ollenkaan ja hyppäsin suoraan kertosäkeeseen. Sanna-Kaisa Palo tuli
sanomaan esityksen jälkeen, että ”jaahas, teit sitten silleen!”
ja mä olin ihan pihalla eikä mulla ollut mitään käsitystä
siitä, mitä muka tapahtui. Mulla on pieni adhd ja jos en oo ihan
täysin fokusoitunut, niin saatan harhautua miettimään jotain
täysin muuta kesken näyttelemisen. Lopputulos voi olla sitten
tuollainen. Tuntuu hassulta, että miten noin voi käydä kolmensadan
ihmisen edessä. Vaivut omiin ajatuksiin kesken näyttelemisen! Se on
mahdollista”, naurahtaa Marc.
Käytkö
seuraamassa muiden teattereiden tarjontaa ja kuinka aktiivisesti?
”Käyn niin aktiivisesti kuin suinkin pystyn. Viimeksi kävin
katsomassa Q-teatterin ”Ihanat ihmiset”, se oli tosi hieno. Magee
teksti ja ihmiset näyttelee siinä helvetin hyvin. Mä haltioidun
hyvästä, vaivattomasta näyttelijäntyöstä. Ihailen taitoa, oli
se sitten millaista tahansa (fyysistä, laulua, näyttelemistä). Se
on myös yksi tuon aiemminpuhutun illuusion suola, on hienoa ”kellua”
toisen ihmisen taidossa. Ja aika paljon mä menen tiettyjen
suositusten mukaan ja sit jos tulee jotain ”omaan alaan liittyvää”,
kuten fyysistä tai miimiä, niin niitä mä pyrin katsomaan. Niitä
vaan harvemmin Suomessa näkee, mutta esimerkiksi Edinburghissa pyrin
just ahmimaan kaikki tuollaiset. Klovniesitykset kiinnostaa myös.”
Tulevia roolejasi
tai muita töitäsi? ”Joulukuun 10. tulee Kansallisteatterissa
ensi-iltaan Harold Pinterin ”Petos”. Keväällä ruvetaan
tekemään KokoTeatteriin Okko Leon tekstiä ”Maailma luottaa
meihin”, Kaisa-Liisa Logrén ohjaa. Huhtikuussa on ensi-ilta.
Tammikuussa menen opettamaan Nätylle miimiä
nelosvuosikurssilaisille.”
Haluaisitko
tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? Olet ohjannutkin?
”Kyllä vaan, ohjasin yhden komedian Aleksanterin teatteriin vuonna
2013, sen nimi oli ”Tervetuloa!”. Haluaisin ohjata lisääkin
tulevaisuudessa. Kääntäminen mua kiinnostaa, mutta
käsikirjoittamisen lahjaa mulle ei valitettavasti ole suotu.”
Onko sinulla jotain
mottoa? ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.
(A.Hellaakoski)”
Mitä muuta
mahdollisesti haluaisit itsestäsi kertoa? ”Ei tule nyt mitään
mieleen.”
Osaatko imitoida
ketään? ”En. Mä olen tosi huono kertomaan vitsejä tai sketsejä.
Aina vannotan itselleni, että älä nyt lähde kertomaan mitään
kun ei siitä kuitenkaan mitään tule, ja aina jään kiinni.
Puolivälissä tarinaa jo tajuan, lähinnä muiden ihmisten ilmeistä,
että kannattaa lopettaa tähän. Sketsien selittäminen sanallisesti
– suuri virhe! Tää on muuten sellainen juttu, jonka haluan
erikseen mainita itsestäni, heh!”
Mikä
sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”No Tintti, se oli mun
lapsuuteni sankari. Mulla on kaikki Tintti-sarjakuvat sekä ranskaksi
että suomeksi. Tintti se pääsi seikkailemaan niin monissa maissa,
sieltä ehkä juontaa juurensa mun lehtimiehen/journalistin
haaveenikin.”
Jos saisit viettää
päivän naisena, mitä tekisit? ”Harrastaisin seksiä, heti
aamutoimien jälkeen pyrkisin etsimään itselleni sopivan partnerin
koko loppupäiväksi.”
Jos ihminen menisi
syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan
talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken
kaiken? ”Villasukat pitäisi olla. Kirjoja ottaisin. Nyt kun on
lapsia, on niin vaikeeta löytää itselleen aikaa lukea muuta kuin
työhön sillä hetkellä liittyvää. Lapsena mulle oli kirjat tosi
tärkeitä. Mä asuin pienessä kylässä isovanhempieni ja äitini
kanssa, ja mulla ei ollut sisaruksia joten vapaa-aikaa riitti.
Siilinjärven kirjasto osoittautui mulle hyvin tärkeäksi paikaksi.
Talvipesään ottaisin paljon erilaisia kirjoja mukaan. Evääksi
ottaisin pistaasipähkinöitä, kuorista rakentaisin himmeleitä.
Juomaksi inkivääriolutta, sitä Crabbie´s Ginger Beeriä! Siinä
on vähän prosenttejakin.”
Jos rakentaisit
puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Köyden, jotta pääsisin
alas sieltä. Nuolipyssyn ottaisin, jotta voisin metsästää
riistaa.”
Jos voisit
aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai
ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Olisi kiintoisaa olla samassa
avaruuskapselissa mukana Neil Armstrongin ja poikain kanssa. Et miten
tapahtui se ensimmäinen kuukävely ja pitääkö se edes
paikkaansa.”
Mitä aiot tehdä
seuraavaksi? ”Menen kotiin laittamaan ruokaa lapsille.”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä :
- Mistä sanasta
pidät eniten? - Perkele
- Mistä sanasta
pidät vähiten? - Ei
- Mikä sytyttää
sinut? - Energia
- Mikä sammuttaa
intohimosi? - Torjunta
-
Suosikkikirosanasi? - Perkele
- Mitä ääntä
rakastat? - Lapsen naurua
- Mitä ääntä
inhoat? - Lapsen itkua (ja Nokian ringtunea!)
- Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Palomies
- Missä ammatissa
et haluaisi olla? - Tuulivoimaloiden korjaaja (mulla on
korkeanpaikankammo)
- Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Tervetuloa!
ps. Dark Side of the Mime Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.11.-22.11. 2014