Teatterikärpäsen vuosi 2014

Jaahas ihmiset, on perinteisen vuosikatsauksen aika. Vuosi hurahti taas varsin nopeasti ja piti sisällään varsin laadukasta teatteria jälleen. Viime vuonna uhosin vähentäväni reissaamista ja kyllä, tällä kertaa jopa onnistuinkin siinä! Tänä vuonna tuli nimittäin käytyä katsomassa "vain" 96 eri juttua, kun viime vuonna luku oli 97. Radikaali muutos on siis tapahtunut... Itse asiassa luku olisi tasan sata, jollen olisi väsymyksen vuoksi jättänyt menemättä yhtenä lokakuisena torstaina Tampereelle (oli tarkoitus nähdä kolme esitystä saman päivän aikana silloin) ja jollei yhtä esitystä olisi tuntia ennen h-hetkeä peruttu sairastapauksen vuoksi (peruuntui pariinkin otteeseen, jos tarkkoja ollaan). Todellinen luku on kuitenkin reippasti yli sata, sillä muutaman esityksen näin pari kertaa ja heinä-elokuussa tuli asuttua Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa Orkesterin parissa.

 Vuoden Paras Näytelmä-titteli on helppo nimetä tälläkin kertaa, ja tämän kunnian saa Kansallisteatterin Vanja-eno, jota katsellessa olin kolme tuntia suuren tunnekuohun vallassa. Kovasti mieleeni olivat myös Humiseva harju (Hämeenlinnan Teatteri), Ihmisellinen mies (Työvis), Karkkipäivä (Porin Teatteri), Seili (Turun Kaupunginteatteri), Ihmisen osa (Tampereen Teatteri), Kaspar Hauser (Q-teatteri), Supernaiivi (Ryhmäteatteri) sekä Järki ja tunteet (Helsingin Kaupunginteatteri, ja "sattuneesta syystä" näin tämän kolme kertaa vuoden aikana).

 Vuoden Näyttelijä-tittelin on saanut aiempina vuosina Eero Aho ja Tomi Alatalo. Tänäkin vuonna nähtiin yksittäisiä loistosuorituksia roppakaupalla, mutta haluan antaa tittelin tänä vuonna henkilölle, jonka menoa ja meininkiä olen seurannut jo useamman vuoden ajan "sillä silmällä" (jo kauan ennen tätä blogiakin) ja hänen perässään on reissattu normaalia enemmän useammallakin paikkakunnalla. Tänä vuonna onnistuin näkemään häntä tositoimissa monta kertaa, ja ihan kuin mies olisi löytänyt itsestään jonkin uuden vaihteen!? Mene ja tiedä, mutta erityisen hienolla otteella hän veti etenkin roolinsa Jyväskylän Kaupunginteatterin näytelmissä Tarpeettomia ihmisiä, Lainahöyhenissä sekä Kauppamatkustajan kuolema. Vuoden Näyttelijä on siis Joni Leponiemi. Onnea!

Joni Zazana Lainahöyhenissä (c) Jiri Halttunen

 Vuoden Yllättäjä-tittelin haluan antaa pariinkin osoitteeseen. Hauhon Kesäteatterin Anna Liisa osoitti, että kesäteatterin ei aina tarvitse olla kepeää ja hauskaa ollakseen viihdyttävää. Viileästä säästä huolimatta ensi-illassa Anna Liisa paineli oikeasti järveen ja se jos mikä jäi takuulla katsojien mieleen! Yllätysmomentteja koettiin myös Q-teatterin katsomossa marraskuussa pornomiimin parissa, ja ikinä ei oo pelottanut ja jännittänyt ja kihelmöittänyt samaan aikaan niin paljon kuin silloin, kun Marc Gassot lähti yleisön sekaan etsimään sopivaa uhria. Heh, Dark Side of The Mime oli muutenkin yksi vuoden kohokohdistani (vaikken sinne autoajelulle joutunutkaan/päässytkään...).

 Erikoismainintoja jakelen vielä esityksistä Juoksuhaudantielle, The Outsiderille, Frankensteinin Hirviön nukketeatteriversiolle, Keijukaisneuvos Koolle ja The 24 Hour Playsille. Toivon näkeväni vastaavia erikoisuuksia ja spesiaalitapauksia tulevanakin vuonna.

 Kaikesta en kuitenkaan tykännyt, ja mieleni teki lähteä yllättävän monestakin esityksestä väliajalla pois. Houdini jäi kuitenkin ainoana kesken (olin yksin liikkeellä ja kukaan ei vieressä toppuutellut, että "katsotaan nyt loppuun kuitenkin"). Osa näistä parani toisella puoliskolla, osa ei. Piinaavia hetkiä katsomossa koettiin seuraavissa jutuissa : Kerjäläinen ja jänis (Työvis), Irwin - Ikuinen kapinallinen (vierailu HML:n Teatterissa), Matti ja Teppo - The Turku Brothers (Samppalinnan Kesäteatteri) sekä Onnennumerot (Hämeenlinnan Teatteri).

 Lopuksi voin todeta, että ensi vuonna joudun tietyistä syistä hiukan karsimaan menoistani ja kaikkea haluamaani en varmaankaan pysty näkemään. Työvuorojen mukaan mennään hyvin vahvasti ja jos aikataulut ei osu kohdalleen, niin sille ei vaan voi mitään. Olen henkisesti valmistautunut tähän jo nyt... Vuoden 2015 ensimmäinen reissuni suuntautuu Helsinkiin ja siellä HKT:n Vanja-eno. Tammikuussa myös luvassa ainakin The Fabulous Bäckström Brothersia, Syrjähyppy-kulissikierrosta, Peppi Pitkätossua ja Einsteinin rikosta. Helsingissä siis rampataan useasti näköjään.

 Teatterikärpänen toivottaa kaikille lukijoilleen oikein hyvää uutta vuotta!

ps. haastatteluja on vielä muutama julkaisematta. Sen jälkeen alan tehdä uusia :)

The 24 Hour Plays / Q-teatteri

The 24 Hour Plays / Q-teatteri

Tapahtuman tuottivat Q-teatteri, Teatterikorkeakoulu ja Teatteri Takomo

21.12. 2014, kesto noin 2h (ei väliaikaa, sillä se peruttiin viime hetkillä...)

 Alunperin Yhdysvalloissa Philip Naudén ja Tina Fallonin toimesta kehitetty "The 24 Hour Plays" nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Helsingissä. Suomessa tätä on aiemmin esitetty Porissa Rakastajat-teatterissa Lainsuojattomat-teatterifestivaalien yhteydessä (ainakin kesällä ´13). Toivottavasti tästä tulisi jokavuotinen tapaus, sen verran raikasta ja railakasta meininkiä nähtiin Q-teatterissa sunnuntai-illan ratoksi!

 Miten homma sitten toimii? Mukana on siis kuusi käsikirjoittajaa, kuusi ohjaajaa ja liuta näyttelijöitä. Lauantai-iltana klo 21 kello lähtee käyntiin. Käsikirjoittajat saavat jonkinsortin aiheen (ilmeisesti sanomalehtien aukeamista?), valitsevat näyttelijät ja sitten kirjoittamaan pitkin yötä. Syntyneille teoksille arvotaan ohjaajat ja sitten TeaKin tiloihin harjoittelemaan. Sunnuntaina klo 19 yleisö saapuu sisään ja edeltävien tuntien aikana valmistuneet näytelmät esitetään yleisölle. Jokainen näytelmä on kestoltaan tuollaiset 10min ja lavasteiden/rekvisiitan ym. vaihdoksien vuoksi näytelmien välillä aikaa kuluu tietysti. Klo 21 mennessä kaiken pitäisi olla siis ohi... Vaan kuinkas kävikään!?

 Bussini saapui Kamppiin hyvissä ajoin ja olin taas vähän liiankin ajoissa paikalla. Kävellessäni hekumoin lasillisesta lämmintä glögiä, mutta sitäpä ei ollutkaan tarjolla. Otin sitten lämmikkeeksi valkoviiniä, mikä olikin erittäin harvinainen tempaus. Minä kun en yleensä viineihin koske eikä maistu oikein muutenkaan, nyt vuoden viimeisen teatteriesityksen kunniaksi yllätin itseni sitten. Paikalle alkoi valumaan väkeä hissuksiin ja pian aulan täytti iloinen ja jännittynyt puheensorina, kenelläkään kun ei ollut aavistustakaan, millaista menoa kohta tultaisiin näkemään. Ei itse tekijäryhmilläkään... Sain myös todistaa pientä episodia, jonka lopputulos jäi mietityttämään. Yleisön edustajana paikalle saapunut Santeri Kinnunen oli löytänyt jostain huulipunapuikon ja ottanut tehtäväkseen etsiä sille oikea omistaja. Santeri kiersi huulipuna käsissään naisen luota toiselle. Jäi vähän vaivaamaan, että miten sille lopulta kävi...

 Lopulta odottelu palkittiin ja pääsimme saliin istumaan. Tuotantoryhmästä Akse Pettersson ja Antti Hietala toivottivat kaikki lämpimästi tervetulleiksi ja näimme lyhyen videon h-hetkeä edeltäneistä tunneista. Ja sitten itse näytelmiin. Näimme siis kuusi näytelmää (kiitos käsiohjelman, ei tarvinnut kirjoitella mitään ylös), jotka kaikki olivat luonteeltaan hyvin erilaisia. Oli hyvin absurdia menoa, vakavaa pohdintaa, hassunhauskaa, nokkelaa sanailua, oopperaa... Nämä nähtiin :

1. Apoteoosi (Pasin muistolle)
- käsikirjoitus Veikko Nuutinen
- ohjaus Linda Wallgren
- rooleissa Minna Puolanto, Eeva Soivio ja Pyry Äikää
- Pasin muistotilaisuudessa lapsuudentoveri muistelee maailman parasta teatterikokemustaan, jossa hän esitti päiväkodissa käärmeenlumoojaa ja Pasi oli käärme, joka vihreät sukkahousut päässään nousisi korista. Muisteltiin myös päiväkotiaikaista hupia, jossa piti vilauttaa etu-ja takapuolta niin ettei kukaan ehdi huomaamaan. Mieleen jäi vilauttelun lisäksi varsinkin aikuista Pasia esittänyt Minna Puolanto, joka meni retein elkein iskemään yleisön joukosta kahta naista. Ja renkso tintsori!

2. Makea syyllisyys
- käsikirjoitus Marko Järvikallas
- ohjaus Susanna Kuparinen
- rooleissa Elina Hietala, Juha-Pekka Mikkola ja Susanna Mikkonen
- pari nuorta hytisee kylmissään asunnon edessä ja odottavat naista, joka asuu heidän äitinsä asunnossa. Äiti on kuollut ja nainen hiukan viiniinmenevä. Putosin tässä vähän kärryiltä, mutta mieleen jäi Juha-Pekka Mikkolan repliikkien alut, kun aina oltiin oltu milloin missäkin maankolkassa. Lopuksihan kolmikko kieri matolla paidatta ja lähmivät toisiaan suklaakakulla...

3. Taivas ja maa yhtä aikaa
- käsikirjoitus Ari-Pekka Lahti
- ohjaus Riko Saatsi
- rooleissa Pelle Heikkilä, Nina Palmgren ja Helena Ryti
- nuori säveltäjänalku on kirjoittanut oopperan ja siihen aarian, johon haaveilee Karita Mattilaa laulajaksi. Kas kummaa, Janne Mäkinen (tuleva uusi Sibelius) törmää baaritiskillä verevään ja valloittavaan oopperadiiva Mattilaan ja yksi asia johtaa toiseen. Jannen avopuoliso pauhaa ja mököttää kotona tekemättömiä kotitöitä ja Janne senkun yrittää tehdä unelmastaan totta, ja joutuu siinä sivussa kahden tulen väliin. Mieleen jäi etenkin Helena Ryti viettelijänä ja Pelle Heikkilä Jannena nöyränä ryömimässä huppu päässään avopuolisonsa edessä.

4. Ihmisiä suviyössä 
- käsikirjoitus Jari Juutinen
- ohjaus Piia Peltola
- rooleissa Teijo Eloranta, Tarja Heinula ja Vilma Melasniemi
- tämä se oli absurdismin huippu... oopperaversio siitä, mitä tapahtuu juhannuksena satunnaisella mökillä Suomessa! Pariskunnan mökille saapuu Henna (Vilma Melasniemi) mukana mm. bataatti pussissa ja käy ilmi, että Henna on miehen salainen rakastaja.  Grilli ei ota syttyäkseen ja makkarat jäivät kylmiksi. "Hällä väliä, syödään kylmänä!" laulaa kolmikko. Pokkahan siinä meni kaikilla ja yleisö suorastaan ulvoi naurusta.

5. Pussycat
- käsikirjoitus Marie Kajava
- ohjaus Juha Jokela
- rooleissa Leena Rapola, Paul Olin, Lotta Kaihua ja Oona Airola
- merenrantatalossa asuu malliperhe, vanhemmat ja kaksi lasta. Suuresta ikkunasta huomataan, että rantaan on ajautunut jotain. Onko se tolppa, ihminen vai hylje? Isä toivoo, että se huuhtoutuisi naapurin puolelle, jottei sitä tarvitsisi mennä itse tarkemmin tutkimaan. Perheen poikaa (Lotta Kaihua) tuntuu outo hahmo kiehtovan ja hän menee ottamaan siitä tarkemmin selvää. Mieleeni jäi ideaaliperheen "ei kai vaan meillä"-tyylinen jutustelu ja tyttären naseva repliikki maailmasta ja voileivästä. Hassu lause, joka valitettavasti kotomatkalla unohtui.

6. Tekis mieli itkee, en tiedä miks
- käsikirjoitus Saara Turunen
- ohjaus Anne Nimell
- rooleissa Eero Ritala, Tapio Liinoja, Mona Kortelampi ja Minerva Kautto
- käsikirjoittaja (Ritala) tuskailee tämän projektin kanssa, kokee olevansa vahvasti kilpailuhenkinen ja haluaa olla kaikessa paras. Tutustutaan muuhun työryhmään tarkemmin. Minerva kehuu, miten kaunis nimi hänellä onkaan, kun taas Monan nimi tuo mieleen maalaisserkun ensimmäisenä. Nimihän se on, joka ohjaajalle jää näyttelijästä ensimmäisenä mieleen. Bataatti pääsee estradille tälläkin kertaa, ja soda stream-pullo. Mieleen jää Tapio Liinojan lakoniset kommentit ja toive siitä, että tässä näytelmässä olisi jokin pornografinen aspekti ja sitten katse Minervaan.

 24 minuuttia ennen iltayhdeksää koko homma on ohi! Huh huh! Olipahan tämä kerrassaan mainio ja ainutlaatuinen kokemus ja kiintoisa talletus minunkin teatterikokemuspankkiini. Tuli nähtyä monta uutta tyyppiä, joita en ole aiemmin tositoimissa nähnyt. Mikään kilpailuhan tämä ei ollut, mutta itseäni miellytti eniten tarina säveltäjästä taivaan ja maan välissä, ja se sukkahousukäärme-esitys.

 Kiitos koko porukalle, teitte ison työn! Toivottavasti tämänkaltaista nähdään jatkossakin.

 Tämä oli Teatterikärpäsen viimeinen teatterireissu vuonna 2014. Kiitos kaikille lukijoilleni tästä vuodesta. Joulun jälkeen on luvassa vielä perinteinen kooste vuoden parhaista jutuista ja erikoismaininnoista, ja tammikuu alkaa HKT:n Vanja-enolla. Palattiin siis vielä Kinnusen Santeriin...

                                                 Rauhallista Joulua kaikille!

Haastattelussa Matti Nurminen

  Matti Nurmisen tapasin hänen kotonaan Hämeenlinnassa toukokuussa 2014. Pintaraapaisu Matin pitkästä urasta...

Vuonna 1942 syntynyt Matti on horoskoopiltaan leijona. ”Olen Lempäälästä kotoisin, mutta kaarihan menee niin, että me ollaan evakkoja, ei tosin karjalaisia. Isäni on ihan umpihämäläinen ja äitini on Etelä-Pohjanmaalta, mutta Lempäälään sijoituttiin sodan tultua. Evakkoon lähdettiin Ihantalasta. Minä sitten synnyin sodan aikana. Hämeenlinnassa olen asunut kohta neljäkymmentä vuotta. Olen asunut myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Vaasassa.”

Mitä harrastat? ”Harrastan lukemista etenkin, nuorempana tuli tietysti urheiltua (jääkiekkoa, pesäpalloa, jalkapalloa). Mä olen kirjallisuutta harrastanut koko ikäni ja tehnyt kirjaesittelyjä radiolle, eli työkin on liittynyt kirjallisuuteen jollain tavalla. Sitten kun tuli tietokoneet, niin osa ajastani on siirtynyt taisteluksi tietokoneita vastaan, jotta oppisin ymmärtämään miten ne toimii. Tietokone on kirjan tilalla jo vähän, olen vasta nyt löytänyt kirjallisuudenkin uudestaan.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Äitini vanhin veli näytteli aikanaan hyvin paljon. Silloin Inhan työväentalolla oli näyttämö ja hän sai näytellä kyllä isoja rooleja. Mulla on valokuviakin niistä ajoista. Siellä pienessä Ähtärin sivukylässä oli tämmöistä toimintaa, yhteisö oli sellainen!”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Nuorena mulla oli hyvin vahva äänen käyttö. Teatterikoulussa musta tuli puheopettajien lemmikki yhdessä vaiheessa, koska mä sain heiltä kaikilta hyvän opin ja lopulta antoivat mulle ihan tunnustusta. Kyllä mä tein paljon töitäkin sen eteen. Meillä oli ulkolaisia puheopettajia ja toimin ns. mallioppilaana heillä, eli tein aina eteen ensin. Mähän olin sitten myöhemmin puheopettajana ja lausunnanopettajana eri opistoissa just sen takia, että mulle oli erilaiset puhekoulut hyvin tuttuja. Niilo Kuukka oli Suomessa se, joka kehitti ihan oman metodinsa ja hän opetti meitä paljonkin. Omaperäinen opettaja, ansiokas ja arvostettu. Kuuluin Teatterikoulussa niihin, jotka sai erikseen lauluopetusta. Sitä sai vain ne joilla katsottiin olevan mahdollisuuksia päästä laulamisella johonkin. Musta olisi voinut tulla laulaja, jollen olisi niihin aikoihin tupakoinut niin paljon. No, olenhan mä sitten joutunut laulamaan kahdessa isossa jutussa, Forumissa ja Viulunsoittajassa.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se on soittotaito, mun olisi pitänyt jaksaa paneutua siihen. Oon aina kadehtinut ihmisiä, jotka voi istua pianon ääreen ja tuosta noin tunnelmoida. Olisi tietysti hienoa osata maalatakin, mutta musiikki on vähän jäänyt kaivelemaan.”

Milloin olet kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista? ”Kyllä se alkoi hyvin varhaisessa vaiheessa. Kansakoulussa jo näyttelin yhdessä jutussa, joka oli hyvin suosittu. Muistan siitä sen, että pojat piti siinä jonkinlaista kuria tytöille ja mut puettiin mummoksi, joka tuli maalta ja mulle oltiin kauheen kohteliaita. Oppikoulussa näyttelin sadussa kettua ja mulla oli niin hyviä ilmeitä, että kaikki nauroi vedet silmissä jo harjoitusvaiheessa ja aattelin, että tämä se vasta on hienoa! Itse esityksessä mulla olikin sitten naamari ja olin hyvin pettynyt, koska kaikki ne ilmeet meni hukkaan kun naama ei näkynyt yhtään. Lapsena mä olin tosiaan hyvin vilkas ja oli opettajia, jotka huomasi sen ja tavallaan ruokkivat sitä. Lempäälän Nuorisoseurassa mä harjoituksia seuratessani innostuin näyttelemisestä enemmän, siellä oli ammattiohjaajiakin. Luulen kuitenkin, että suurin sysäys tuli siten, että koulussa piti pitää esitelmä ja olin unohtanut kokonaan, että on mun esitelmävuoroni. Vaihtoehtona oli lausua runo ja mulla oli päässäni Aleksis Kiven ”Ikävyys”-runosta kolme säkeistöä, ja mä pamautin ne esitelmän tilalla. Opettaja pisti mut sitten Teinikunnan kulttuurikilpailuihin esiintymään tämän myötä ja sain siellä toisen palkinnon. Sanotaan näin, että palo näyttelemiseen alkoi kytemään koulun näytelmissä ja Nuorisoseurassa, jossa taitavat ohjaajat näyttivät hyvin eteen, miten pitää tehdä ja sitten tapahtui tämä yksittäinen suuri onnistuminen opettajan suotuisalla avustuksella, ja siinä mun tulevaisuudensuunnitelmani saivat lopullisen niitin. Ainahan esimerkiksi naapurit olivat sanoneet, että Matista pitäisi tulla näyttelijä, en tiedä miksi. En osannut ajatella koko asiaa silloin. Ammatinvalinnanohjaaja oli aikoinaan sitä mieltä, etten tule ikinä pääsemään teatteriin, kun kerroin haaveistani. Ja minä olin sitä mieltä, että tuon lausuman perusteella varsinkin aion sen tehdä! Myöhemmin pääsin sitten Tampereen Teatteriin avustajaksi. Tosin musta piti tulla myös rakennusmestari, olin ollut harjoittelijana TVH:lla, mutta teatteri oli se juttu, mihin varsinaisesti tähtäsin”, Matti kertoilee.

”Tampereen Teatterissa tutustuin moniin näyttelijöihin, jotka opettivat ja preppasivat mua ja suosittelivatkin eteen päin. Nuoren ihmisen tielle osui sattumankin kautta montakin hienoa persoonaa, joiden seuraan lyöttäydyin ja jotka innostuivat siitä, että huomasivat mun olevan tosissani ja halusivat siksi auttaa.

”Kun menin ensimmäistä kertaa pyrkimään Teatterikouluun, mulle oli tullut armeijan palvelukseenastumismääräys ja olisin saanut toki lykkäystä kouluajaksi. Vilho Ilmari oli silloin koulun rehtorina ja hän sanoi, että ”Herra Nurminen, minusta tuntuu, että jos Te joudutte menemään heti koulun päätyttyä armeijaan ja vasta sitten ammattiin, niin Teistä tulee helposti entinen näyttelijä.” Myöhemmin kuulin, että olin tavallaan päässyt kouluun ensimmäisellä kerralla, mutta armeijan vuoksi päättivät, että ottavat minut sisään vasta toisella kerralla, jos satun pyrkimään uudestaan. Armeijan jälkeen olin ensin töissä hetken aikaa muualla, sitten pyrin Teatterikouluun uudestaan ja pääsin sisään. Tämä oli vuonna 1963, ja kouluhan toimi silloin Kansallisteatterin vintillä ja kesti kolme vuotta.”

”Samassa ryhmässä meitä oli kymmenkunta ja mehän oltiin melkoinen porukka : mm. Esko Roine, Vesa-Matti Loiri, Martti Palo, Kirsti Wallasvaara, Marjukka Halttunen, Seppo Heinola, Marja-Leena Kouki, Maarita Mäkelä. Jokainen ryhmästäni on saanut tehdä isoja töitä omalla tahollaan. Hyvin ansiokas kurssi!”

Viisikymmentä vuotta sitten, huh! Onko tässä matkanvarrella käynyt missään vaiheessa mielessä, että tekisit jotain muuta? ”On vähän hassua ajatella mitään muuta, koska aikansa tehtyäänhän sitä ei osaa mitään muuta. Jossain vaiheessa ajattelin, että ryhtyisin ohjaajaksi, mutta... Oonhan mä opettanut paljon ja myös ohjannutkin, ihan Teatterikoulusta saakka. Ensin aloitin Lempäälässä ja nyt viimeisimpänä täällä Hämeenlinnassa, Hauholla etenkin. Olihan mulla tietysti suuria haaveita kirjailijanurasta; näytelmiä, romaaneja, runoja... Vieläkin se haave vähän kytee tuolla jossain. Ei sitä koskaan tiedä...”, Matti myhäilee arvoituksellisesti.

Tuliko vastaus jo tuossa äsken...Miksi olet näyttelijä? ”Pohjimmiltaan se on ollut hyväksynnän ja huomion hakemista. . Mä olisin halunnut olla kovanaama, mutta musta ei ollut siihen! Kaikki kaverini pärjäsivät mua paremmin fyysisesti, mä taas olin enemmänkin ”sanamies”. Se oli mun tieni päteä ja mun piti olla koko ajan hauska. Koulussa lensin ulos luokasta monesti kun löin vitsiksi asian kuin asian, niin vaan oli tehtävä jotta sain ihmiset nauramaan! Itsevarmuutta olen saanut vasta paljon myöhemmin. Peitin ujouttani hölmöilemällä, jännitin uusia ihmisiä ja punastuin herkästi.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Kyllähän ne ovat muuttuneet paljonkin. Nuorena halusi kokea jotain suurta ja ajattelin, että tässä ollaan koko ajan suurten tunteiden äärellä enkä tekniikasta ajatellut mitään. Eläytyminen oli hyvin tärkeätä ja sitä hain itsestäni paljon. Fiksujen teatterialan ihmisten kanssa keskustellessa löytyi koko ajan uusia asioita. Mulla on ollut aina valtava kunnioitus vanhempia näyttelijöitä kohtaan.. Ja sitä varmuutta, jolla he suhtautuvat asioihin! Mä kätkeydyin hyvin pitkään sen taakse, että mulla on hyvä ääni ja olen komea! Kyllä! ”Hyvänen aika, eikö tämä riitä! Maailmahan on minun! Mitä muuta te tahdotte?” (Matti ottaa poseerausilmeen ja julistaa jylhällä äänellään) Herranen aika sentään, mä olin täynnä charmia. Hehehheh! Olin vähän kyllä pateettisuuteen taipuvainen, ääni vei sinne suuntaan. Radiossa tehtiin äänellä ja erilaisia asioita. Jyväskylän Teatterissa kaikki muuttui ykskaks, kun Pentti Kotkaniemi ohjasi ”Kuin rasvattu”-nimistä näytelmää ja mä menin päärooliin vähän sitä kautta, että pääroolin esittäjä ei ollutkaan oikeanlainen tyyppi. No, mä menin sitten rooliin ja meillä meni ”Bonan” kanssa sukset ristiin yhdessä kohdassa. Tuli vääntöä siitä, miten rooli pitäisi tehdä ja korotin vähän ääntäni. ”Juuri noin se pitää tehdä!”sanoi Bona. Ja kriitikko kirjoitti lehteen, että ”Nurminen on auennut” ! Ajattele, tämmöinen riita tarvittiin, jotta mä luovuin ulkokuorestani ja suojakuoresta, jonka taakse olin saanut mennä. Ulkoinen turhamaisuus siis jylläsi. Tuon jälkeen alkoi tietynlainen kasvaminen, ja mun oli helppo tehdä ohjaajien kanssa ja myös heitä vastaan töitä. Kun oltiin samalla aaltopituudella, musta sai irti hirveen paljon hyviä asioita. Jyväskylästä alkoi hyvä vaihe, ja se sai jatkua täällä Hämeenlinnassa, koska olin sopivanoloinen henkilö Raija Paalasen vastapeluriksi, ja sain heti hyviä rooleja.”

Matti poseeraa (c) Teatterikärpänen

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Voi, niitä viisaita ihmisiä on ollut niin paljon... Emmi Jurkka on opettanut mulle sellaisen asian, että tragedia on komediaa. Eli pateettisuus on täysin väärä lähtökohta tehdä vakavaa juttua, ihminen jolla on surua tai murhetta saa tehdä mitä vaan tunneryöppynsä keskellä. Ohjaaja Hannu Matti Tyhtilä markkinoi saman asian myöhemmin vastatunteena. On ollut hyvin monta ihmistä, jotka ovat antaneet mulle helmen ja oivalluksen, että noinhan se menee. Toiset ovat antaneet tehdä täysin vapaasti asioita, toiset kannustaneet kovasti, toiset ostaneet kaikki mielettömätkin ideani. Jokainen näistä on ollut ihan yhtä tärkeätä näyttelijälle. Mutta Tyhtilän kanssa ”Viimeisiä kiusauksia” tehdessä taisi syntyä se ajatus, että voi tehdä mitä vaan ja mitään ei voi tehdä väärin, jos sen uskoo todeksi. Tuo ajatus avasi vielä uuden tien, ja työtilanteissa jonkun toisen kautta olen oppinut paljon muutakin. Aina olen kantanut mukanani myös Matti Aron hienoa lausetta hänen kuultuaan, että saan tehdä Strindbergin ”Isän” roolin. ”Se on niin hyvä rooli, että sinäkään et sitä pysty pilaamaan!” Tuon koitan aina muistaa! Ja se riita Bonan kanssa sopii tähän joukkoon myös”, naurahtaa Matti.

Onko sinulla ollut omia ammatillisia ”esikuvia”? ”Ei sillä tavalla, mutta kyllä mä esimerkiksi Salmisen Eskon nostan määrätyllä lailla korkealle. Nuorena ihailin suunnattoman paljon Ossi Kostiaa. Ihailu on kyllä hassu sana. Nykynuorethan on valtavan taitavia moniosaajia, liikkuvat hyvin ja heillä on kaikenlaisia erikoistaitojakin. Ainut asia mikä erottaa nykynäyttelijän ja ”vanhan polven näyttelijän”, on puheilmaisu. Puhetekniikkaan ja äänenkäyttöön on tullut aitouden kustannuksella jonkin verran mukaan huolimattomuutta. Ennen pyrittiin jalostamaan jokaiselle niin hyvä ääni kuin mahdollista, vankentamaan sointivärejä ja muuta. Luulen, että nykyään ei kiinnitetä tähän asiaan niin paljon huomiota kuin ennen.”

Jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Kyllä mulla on englantilaisissa sarjoissa ja elokuvissa montakin suosikkinäyttelijää, mutta en ole koskaan ajatellut heitä siinä mielessä, että haluaisin näytellä jonkun kanssa. Äkkiseltään en saa kenenkään nimiä edes päähäni... Vastaan Sophia Loren, hän kuului mun nuoruuteeni.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Jos osaisin laulaa, haluaisin laulaa vaimoni Arjan kanssa dueton. Mutta kun en pysy nuotissa, niin mua jännittäisi ihan kauheasti hänen kanssaan laulaminen. Heittäydyn nyt kappalevalinnassa korkealentoiseksi ja vastaan, että Eino Leinoa sen olla pitää!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Varsinaisesti ammatissa olen näytellyt Teatteri Jurkassa, Radioteatterissa, Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Vaasan Kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa. Pyynikin Kesäteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Mikkelin Kesäteatterissa ja Maalaiskomedioita näyteltiin sekä Oulussa että Joensuussa. Ai niin, ja Hämeenlinnan Kesäteatterissa olin mukana mm. Olviretkessä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Kyllä ne tänne Hämeenlinnaan sijoittuu... Strindbergin ”Isä”; Marius, Fanny ja César-trilogia ja siinä Césarin rooli; ehdottomasti ”Veijari Jones”, johon sain lopettaa. Nautin myös aikanaan siitä, että sain näytellä ”Papin perheessä” pastori Valtaria. Oon saanut tehdä niin paljon hyviä ja isoja rooleja. Tietyllä lailla tuo Veijari Jones jäi kyllä mieleeni, koska Snoopi Siren oli ohjaajana niin erikoinen. Ideoita pursusi hänestä niin valtavasti ja yritin pysyä mukana. Pidin siitä näytelmästä hyvin paljon, se oli niin monimuotoinen. Ja sitten se päärooli huoltoasemanpitäjänä ”Kuin rasvattu”-näytelmässä Jyväskylässä (se mistä riideltiin Bonan kanssa), siitä aukesi uusi meininki ja se on sillä tavalla ollut mulle henkilökohtaisesti tärkeä rooli. ”Viimeinen vuode”-näytelmän IT-miljonääri oli myös uskomattoman hieno rooli tehdä. Kuikkaniemen Mattihan ohjasi sen.”

Miten määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? Millaisessa tilanteessa se sinulle ilmenee? ”Se teatterin lumo/taika löytyy nimenomaan vuorovaikutuksesta ja siitä, että ihminen tulee teatteriin aina uudestaan ja uudestaan, koska on saanut sieltä mukaansa jotain. Jos mukaansa ei saa mitään, hän ei palaa takaisin. Nykyään vaikuttaa vähän siltä, että taikaa on siinä, että otetaan joku tähti vierailemaan ja ihmiset näkee hänet livenä. Se ei tuo taikaa teatteriin. Vuorovaikutuksesta se löytyy! Ja työryhmän hyvästä fiiliksestä lavalla, se tuntuu katsomossakin asti.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi erityisesti se, kun menemme vaimon kanssa yhdessä erilaisiin tilaisuuksiin ja tapaamme siellä tuttuja, mukavia ihmisiä. Molemminpuolisen ilon kokeminen näissä tilaisuuksissa on se suola, joka saa tuntemaan että kyllä elämä on kivaa! Vaikkakin näissä tilaisuuksissa monta kertaa aletaan heti puhua sairauksista, mutta ensimmäinen vaihe on se, että kylläpäs on kiva nähdä! Heh!”

Podetko/poditko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä mä jännitin ja jännitän edelleen. Aina kun mä nykyäänkin menen yksin esiintymään jonnekin, niin edellisenä yönä nukun erittäin huonosti, vaikka juttu olisi sellainen, jota olen esittänyt ties kuinka monta kertaa. ”Viulunsoittaja katolla”-musikaalia ennen olin ollut pitkään poissa näyttämöltä ja Tevjen rooli vaati ihan oman keskittymisensä. Piti saada oma rauha ja tehdä kaikki rituaalit, jotta oli varma siitä miten sen kuuluu mennä. Ramppikuumetta siis poden ja pitääkin potea. Emmi Jurkka aina sanoi, että teatteriin pitää tulla vähintään tuntia ennen. Ensin aistitaan teatterin henkeä tilassa, sitten istutaan peilin ääreen, katsotaan itseä ja todetaan, että ”tuossa tuo nyt on ja kohta se on joku toinen” ja muuntumisprosessi rooliin vaatii tietyn ajan myös. Emmi oli tästä aina hyvin tarkka.”

Millaisia ovat olleet omat valmistautumisrituaalisi? ”Ne muotoutuu aina harjoitusten aikana ja vaihtelevat. Omana juttuna mulla on aina ollut sellainen pieni näyttämörukoushetki.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Täällähän Marius, Fanny ja César-näytelmässä oli se kuuluisa korttipelikohtaus, jossa Ekosen Harri tippui jokaikinen kerta. Me tehtiin se Viitasen Raimon kanssa aina niin, että Harri tippuu taatusti. Samassa produktiossa oli toinen kohtaus, jossa Harri oli kuolemaisillaan ja kaikki oltiin siinä sängyn vierellä ja nypittiin sen rintakarvoja. Heheh! Kaikenlaisia konsteja oli. ”Kunnon komediassa” oli myös kohtaus, jossa kaikki näyttämöllä ja yleisössä naurettiin. En meinannut millään päästä siitä kohtauksesta eteen päin. Joku huusi privaatisti vielä ”Hyvä Nurminen!” Pienessä Kauhukaupassa esitin sitä kasvia ja vävypoika pelasi siihen aikaan vielä kiekkoa, olin selin yleisöön ja kuulokkeet päässä kuuntelin pelejä, ja käsimerkein näytin aina pelitilanteita. Sitten oli se näytelmä ”Tyttö, joka halusi naida kalkkunan”. Voi jestas, Risto Korhonen on sellainen, että kun sille tarjoaa jotain, se lisäsi mukaan omiaan ja mun oli lisättävä taas, en voinut antaa Ristolle periksi. Viitasen Leena alkoi jo melkein itkeä, kun sitä nauratti lavalla niin kauheasti. Korhoselle ei kannata antaa siimaa yhtään, se on aivan mahdoton tapaus! Jyväskylässä tapahtui myös kaikenlaista. Yhdessä näytelmässä eräs roolihenkilö oli juuri tapettu ja makasi ruumiina lattialla, ja näyttelijä siinä vahingossa pieraisi. Hieno rouvashenkilö sanoo repliikkinsä seuraavaksi ”Hänet pitää siirtää, ettei hän ala haista”. Ai kauheeta, meidän muiden piti seistä siinä ruumiin vieressä, mutta nauratti niin paljon että oltiin kaikki kontillamme ja ruumis itsekin hytkyy siinä naurusta. Kauhee tilanne!” Matti nauraa hysteerisenä.

Tässä välissä pidimme pienen kahvipaussin, jonka aikana Matti kertoi paljon muitakin juttuja. Olisi pitänyt olla nauhuri päällä silloinkin!

Jatketaanpa. Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Parhaat muistot liittyy kyllä Viulunsoittajaan. Jännitin laulamista ihan hirveästi ja etenkin Leponiemen Jonin kannustus oli huikeaa. Arvostin hänen musikaalisuuttaan todella. Se lämmitti mieltä todella paljon, ja ennen esitystä meille muodostui yksi rituaali, joka vaikutti esityksen sujuvuuteen todella paljon ja pidin sitä hyvin tärkeänä. Peltosen Liisalta sain kohtaustemme sisällä myös valtaisaa lämpöä, minähän isänä lähetin hänet pois. Se lämpö kantoi todella pitkälle, autoimme toisiamme. Viulunsoittajaa oli muutenkin ihanaa tehdä, mulla oli ainakin sellainen tunne, että kanssanäyttelijät olivat erityisen iloisia siitä, että minäkin sain olla mukana. Kaikkien kanssa yhteisissä kohtauksissa oli todella hyvä olla.”

Tulevia projekteja? (huom. tämä siis tehty toukokuussa 2014) ”Ensiksi ohjaan syksyllä Lempäälään komedian ”Vaimoni on toista maata”, joulukuussa on teatterissa taas ”Puheevuoro kaatuneilla” ennen itsenäisyyspäivää.” (huom. Helmikuussa 2015 tulee Hämeenlinnan Teatterissa ensi-iltaan näytelmä ”Sibelius – Kohtalonyhteydet” ja siinä Matilla on Mannerheimin rooli.)

Teatterille tehtyjen ”omien juttujen” lisäksi olet toiminut juontajanakin ja taikatemppujen parissa myös? ”Lapsille olen tehnyt taikatemppuja ja teatterilla tein aina vappushowssa niitä. Nyt oon tehnyt UNICEFin merkeissä ja tarhoille on käyty tekemässä. Sehän on ollut mulle enemmänkin harrastus ja syntyi aikanaan Lastentapahtumasta. Lapset kun eivät jaksaneet kuunnella satuja niin pitkään, joten me teimme taikatemppuja sinne väliin. Jäin siihen koukkuun ja aion kyllä jatkaa sitä harrastusta. Mullahan on nyt myös sellainen Löydä äänesi-projekti käynnissä. Teen taikatemppuja ja samalla kerron kaiken oleellisen ilmaisutaidosta, mitä tarvitaan esiintymistaitoon.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Onni on iloa, joka ei tuota surua muille. Muunlainen onni on itsekkyyttä”. Tämä on yhdestä elokuvasta ja se on syöpynyt mun mieleeni. Hienosti sanottu, eikö?

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Tämä maailma kun on nyt tällainen, on kauhean vaikeaa antaa sellaista neuvoa joka varmasti kantaa... Tärkeintä olisi olla itselleen rehellinen. Kysyä, että olenko minä todella tätä mieltä?”

Osaatko imitoida ketään? ”Aikanaan radiossa imitoin Heikki Kahilaa. Yrjö Jyrinkoskea imitoin myös usein, hän oli Suomen kuuluisin ääni. Varsinaisesti en ole harrastanut imitointia, ihan huomaamattani olen joskus saattanut moista harjoittaa ”sopivassa mielentilassa”.”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Haluaisin olla Peter Pan Mikä Mikä-maassa. Haluaisin säilyttää tämän lapsenmieleni ikuisesti.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Se riippuu tietysti vähän siitä, että minkä ikäisenä naisena aamuun heräisin, heh. Näillä vuosilla lähtisin Stockmannille juomaan leivoskahvit. Nuorempana menisin ja iskisin itselleni nuoren komean rakastajan.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä viihdykettä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Onko siellä valoa? Ottaisin karttapallon, ei muuta. Paitsi juustotarjottimen ja makeahkoa punaviiniä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kaukoputken! Patonkia ja punaviiniä. Ja juustoja.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Mä menisin ehdottomasti Aurinkokuninkaan hoviin Ranskaan. Aamuiset lääkärintoimet kiinnostaa etenkin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä vien sut kotiin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Lämpö

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Kylmä

- Mikä sytyttää sinut? - Ystävät

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Kovuus

- Suosikkikirosanasi? - Jumalauta

- Mitä ääntä rakastat? - Linnunlaulu

- Mitä ääntä inhoat? - Kollin mouruamista

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Sisäministeri

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Presidentti

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiva!

Petos / Kansallisteatteri

Petos / Kansallisteatterin Willensauna

Ensi-ilta 10.12. 2014, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja suomennos Arto af Hällström

Rooleissa : Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Marc Gassot sekä Zoran Atanasov

 Näin loppuvuodesta on ollut havaittavissa pientä kohmeisuutta Teatterikärpäsen lennossa, eli siis turnauskestävyys ei oikein ole enää huipussaan. Kolmituntisia spektaakkeleita ei onneksi enää ollut luvassa, vaan Kansallisteatterissa oli tarjolla pienoinen kompakti herkkupala vielä tässä vaiheessa vuotta. Reilu tunti ilman väliaikaa, sopii oikein hyvin (eikä ole pelkoa siitä, että haluaa lähteä väliajalla kotiin kun väliaikaa ei edes ole...).

 Harold Pinterin Petos (Betrayal) on saanut ensi-iltansa vuonna 1978 the National Theatressa Lontoossa. Nokkelasti voi jo nimestä päätellä, mistä näytelmässä on kyse. Ainahan ei nimi kerro ihan kaikkea. Emma (Maria Kuusiluoma) ja Robert (Petri Liski) ovat aviopari. Jerry (Marc Gassot) on Robertin paras ystävä ja hänellä on ollut Emman kanssa sutinaa jo useamman vuoden ajan. Yhteinen vuokra-asuntokin on hankittu, jotta siellä voisi salaisia hetkiä yhdessä viettää. Näytelmä lähtee liikkeelle siitä, että Emma ja Jerry tapaavat suhteen jo päätyttyä. Väkinäistä on jutustelu, kuulumiset kysellään ja tehdään vähän tikusta asiaa. Kuitenkin yksi yllättävä sana tai kosketus herättää vanhat hyvät ajat (niinkö?) mieleen. Selviää, että Robert tietää salasuhteesta. Ja katsoja on koukussa viimeistään siinä vaiheessa, kun tapahtumat eivät etenekään tästä suoraan kronologisessa järjestyksessä, vaan lyhyen "mitä seuraavaksi tapahtuu"-visiitin jälkeen koko vyyhtiä lähdetäänkin punomaan takaperoisessa järjestyksessä. Perin ovelaa, Pinter!

Emma ja Jerry tapaavat pitkästä aikaa / (c) Stefan Bremer

 Valot himmenevät hetkeksi, pahaenteinen kalahdus kuuluu ja jälleen ollaan eri tilassa, eri vuodessa, eri dialogissa. Näyttämöllä nähdään kerrallaan joko Emma ja Robert, Jerry ja Emma tai Robert ja Jerry, koko kolmikko pariin otteeseen. Juttua piisaa. Rivien välistä voi katsoja Willensaunan intiimissä tilassa helposti huomata, että paljon jää myös sanomatta ihmisten välillä. Eleet ja etenkin katseet paljastavat paljon enemmän kuin sanat. Mieleeni jäi etenkin Emman jäätävä katse saatuaan kuulla, ettei pääse mukaan Jerryn ja Robertin squash-iltamiin. Mustasukkaisuutta ilmassa miesten lujasta ystävyydestä!

Pojat eivät ottaneet Emmaa mukaan leikkeihinsä (c) Stefan Bremer

 Käsiohjelmassa on mainittu mainio Pinterin sitaatti muistista : "Menneisyys on se, mitä muistamme, kuvittelemme muistavamme, uskottelemme itsellemme muistavamme, tai teeskentelemme muistavamme." Juuri näin! Tämä ajatus tuli näytelmän edetessä hyvinkin kiehtovalla tavalla ilmi. Yksi muistelee lämmöllä tiettyä tapahtumaa vuodesta toiseen, "En unohda sitä koskaan!" ja kuitenkin samantein käy ilmi, että ei se ihan niin mennytkään. Muutenkin ollaan olettamusten ja luulon varassa. Katkeria hetkiä saamme todistaa etenkin salaisessa pesässä, jota toinen osapuoli kutsuu kodiksi ja toiselle koti on jotain ihan muuta. Käy jo mielessä, että tämä suhde ei tätä menoa kyllä pitkään kestä. Entäs ne muut osapuolet? Jerryn vaimo? Onko hän ihan puhdas pulmunen? Ainakin Jerry on vakaasti sitä mieltä. Entäs itse Robert? Supliikkimiehellä luulisi salaseuraa piisaavan...

 Ensimmäistä kertaa ihana "70-luvun ruskea" väriloisto vaatetuksessa ei aiheuttanut minussa puistatusreaktiota! Puvustaja Auli Turtiaiselle kiitos siitä. Vähemmänmukavia muistoja liittyy minulla etenkin ruskeaan vakosamettiin. Jännää oli se, miten samalla tavalla kolmikko olikaan puettu ja pituutensakin puolesta kaikki olivat kuin samasta muotista. Oliko tähän kätkettynä joku syvällisempikin pointti? En tiedä, mutta minulla kävi samankaltaisuudesta mielessä ohimennen se, että toista katsoessaan näkee myös itsensä ja tekemisiään ja puheitaan peilaa vastapelurin kautta. Kiehtova ajatus noin muutenkin.

Robert ja Jerry (c) Stefan Bremer

 Saumatonta yhteispeliähän Petos jokatapauksessa on, siitä näyttelijöille iso kiitos ja ohjaajalle tietenkin myös. Jokainen tauko tietää paikkansa, jokainen liike ja paljonpuhuva katse tai naurahdus. Katsojana on kiitollinen olo ja reilu tunti hurahti kuin siivillä. Seuralaiseni totesi tyytyväisenä esityksen jälkeen "hyvää pertsaa", eli perusmeininkiä. Ei turhia kikkailuja, ovela teksti, loistavat näyttelijät.

 Petos saa vahvat neljä tähteä ****.

 Kiinnitin huomioni myös siihen, että lähes koko ajan oltiin drinkkilasi kädessä. Onhan lasi kädessä fiinimpää turista small talkia. Hassu ajatus, mutta pyörittelin päässäni myös sitä, että jos kaikki olisi tapahtunut tuntien eikä vuosien sisällä, sillä juomamäärällä olisi väki ollut aika tuiterissa! Robertkin kietaisi pullollisen valkkaria ravintolassa prosciutton äärellä. Ja takaperoisessa järjestyksessä olisi siis käynyt niin, että aluksi ollaan pirunmoisessa hutikassa ja mietitään mitä on tullut tehdyksi, ja siitä sitten hiljaksiin palataan ajassa taaksepäin ja lopulta ollaan täysin selvänä, ja sillä hetkellä salarakkaus leimahtaa! Jokaisen on helppo laskeskella, että rakastuneena ei ihan järkevästi kukaan toimi ja teot ja puheet on sellaisia, jotka sitten saattaa myöhemmin kaduttaa. Ikään kuin humalassa oltaisiin. Eli pointtinsa oli tässäkin ajatelmassani, ainakin uskottelen itselleni niin...

ps. Samaan aikaan esitettiin Pienellä näyttämöllä Pohjalla-näytelmää. Melkoista jyminää sieltä kantautui jossain vaiheessa, samaan aikaan tosin Emma ilmoitti tulevansa yläkerrasta muiden seuraan ja töminä alkoi. Mietin, että kylläpäs näiden kodissa on paljon rappusia!

Harjunniemet, Houdinit ja Huijarit

Heipä hei. Pari viikkoa olenkin viettänyt tässä blogin suhteen hiljaiseloa, työrintamalla on ollut sen verran haipakkaa, etten ole juuri koneen ääressä ehtinyt istuskelemaan ja kirjoittamaan. Kulttuuririennoissa on tullut kuitenkin käytyä, ja niistä lyhyt kooste luvassa än yy tee NYT.

 Viime viikon torstaina vietimme kulttuuribloggaajien jo perinteeksi muodostuneita pikkujouluja ensimmäistä kertaa, kokoontumisajot suoritimme Kulttuuriravintola Kivessä Tampereen Teatterin kupeessa. Illan emäntänä toimi Tampereen Teatterin tiedottaja Sanna. Mukana olivat lisäkseni Katri (blogi Paljon melua teatterista), Eija (Taivaannapa), Siiri (Some Superfluous Opinions), Simo (Kulttuurikarppaaja) sekä Laura (One Night in Theatre). Ja olihan meillä ihan äärettömän hauskaa! Keskustelimme tietysti teatterista, mutta paljon oli puhetta myös sääristä (miesten). Aluksi ruokailimme ja siinä vaiheessa tuli jo havaittua, että joillakin vesilinja petti heti alkuunsa ja yksi meistä oli äärimmäisen helppo puhua ympäri. Otin muuten etanoita ruuaksi. Illan kruunasi Tero Harjunniemi Unplugged-konsertti, jossa kuultiin tunnelmallisia kappaleita elävästä elämästä. Jos nimi kuulostaa tutulta, kerron vielä että Terohan oli Tampereen Teatterin Les Misin Jean Valjeanin roolissa, ja esim. ensi syksynä hänet voi bongata tietyissä esityksissä Oopperan kummituksessa Raoulin roolissa. Terolla on kyllä upea ääni, jota mielellään kuuntelee eikä mies itsekään ole hassumman näköinen... Keikan päätteeksi mies tuli meitäkin jututtamaan ja yhteiskuvasta ei voinut kukaan kieltäytyä. Kyllä meidän kelpasi.

Teron enkelit :) / kuvan nappasi Sanna

 Maanantaina minut "pakotettiin" katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin "Huijarin muistiinpanojen" viimeistä näytöstä. Muuten meinasi mennä koko esitys ohi, mutta koska ilta sopi aikatauluihini, lähdin Helsinkiin. Koska esitykset jo päättyivät, en kirjoita nyt perinteistä arviota kyseisestä näytelmästä. Oli kyllä todella hillintöntä menoa lavalla ja yleisökin lämpeni mukavasti. Kaikki vetivät roolinsa niin överiksi, että moista en ole vähään aikaan nähnyt. Kansallisen Vanja-enossa kastuin vedestä, nyt meinasin eturivissä saada käsirasvat ja oreganot päälleni. Kari Heiskasen ohjaus, Pekka Strang mielistelemässä itsensä piireihin, Riitta Havukaisen ilmeet ja yllättävä ooppera-aaria, Sauli Suonpään esittämä pikahahmo rastafarina, Taneli Mäkelän harvinaisen sitkeä pizza ... siinä osa herkkupaloista. Meno oli niin totaalisen absurdia välillä, ei voinut muuta kuin pelätä naurusulakkeen kärvähdystä. Neljä tähteä napsahti Huijarin muistiinpanoille ****.

(c) Tapio Vanhatalo

 Ja sitten se Houdini. Täytyy sanoa, että se päivä ei muutenkaan ollut onnistunut, sillä ihan kaikki meni pieleen heti aamusta alkaen. Siitä huolimatta lähdin suurin odotuksin kohti Helsinkiä, sillä kahlekuningas Houdinihan on kiehtova hahmo, jonka kuvioista saisi varmasti kiintoisaa aikaiseksi. Esitystä oli kulunut noin kymmenen minuuttia kun päätin, että lähden väliajalla kotiin, jos tämä ei tästä yhtään parane. Ei parantunut ei, ja niin tein harvinaislaatuisen vedon ja lähdin kesken kaiken kotiin. Ei harmita yhtään! Leo Honkosesta pidin, samoin muutamista koreografisista kikoista ja bändikin soitti mallikkaasti. Muusta en sitten pitänyt yhtään, eli ei todellakaan ollut minun makuuni tämä juttu. Muutenkin haluan unohtaa koko päivän ja pyyhkiä muististani kaikki siihen liittyvät, joten ei tuosta sen enempää...

 Teatterivuosi 2014 alkaa olla lopuillaan. Vielä olisi luvassa Klassikot lavalla redux (Tampereen Teatteri), Petos (Kansallisteatteri) sekä 24 Hour Plays (Q-teatteri). Taidan myös piipahtaa Hämeenlinnan Keskustalon Joulupuodissa katsomassa Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin versiota Saiturin joulusta. Näin tuon näytelmän nukkeversion myös vuosi sitten, ja mukavaa että esittävät sitä tänäkin vuonna.

 Mutta sitä ennen vuorossa Verkatehtaalla konsertti Rajaton Joulu. Rajattoman riveissä mukana laulaa myös Jukka Nylund, jota olen haastatellut tänne blogiinkin. Mielenkiintoista!

Maaseudun tulevaisuus / Kansallisteatteri

Maaseudun tulevaisuus / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 26.11. 2014, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Leea ja Klaus Klemola

Ohjaus Leea Klemola

Rooleissa : Miko Kivinen, Sari Puumalainen, Klaus Klemola, Pirjo Määttä, Olli Ikonen, Ville Haapasalo, Heikki Pitkänen, Karin Pacius, Mari Turunen, Isla Mustanoja, Anna Miettinen, Reetta Karhu, Juha Varis ja Jukka Puotila

 On sanottava, että olen tähän asti vähän vierastanut Leea Klemolan teoksia. Tämä oli siis ensikosketus hänen tuotantoonsa ja olisi saattanut ehkä jäädä kokonaan näkemättä, ellen olisi kuullut Ville Haapasalon kutsua. Ensi-illassa oli suuren kulttuurijuhlan tuntua ja "hyvää pöhinää", liekö osasyynä ennakkonäytösten nostattama kohu siitä, että väkeä oli tuohtuneena poistunut katsomosta kesken esityksen "liiallisen kiroilun, alastomuuden ja jatkuvan panemisen" vuoksi. Hyvältä siis vaikuttaa ja minun mielenkiintoni kohosi heti lisää! Katsomoon mennessämme rivin päässä oli heinäpaaleja ja vesiallas, josta seuralaiseni totesi "saas nähdä tuleeko joku vehkeitään huljuttelemaan tuohon!". Pettymys olikin suuri, kun altaan äärellä pesaistiin vain käsiä tai käytiin juomassa ja hakemassa vettä sammutustöitä varten. Ja sammutustöihinkin siksi, että lammas kännipäissään tumppasi tupakan itseensä ja vähän kärvähti. Muutenkin odotin jatkuvaa roisia ja groteskia menoa, mutta vähän petyin siinäkin suhteessa.

 Entäs muuten sitten? Jari "Maksimi" Kuorikoski (Klaus Klemola) on entinen ruotsinlaivan rumpali ja nykyinen lampuri. Kortteeria pidetään vanhassa kirkossa, jonka lattian läpi on humahtanut puolittain traktori. Kirkon kryptassa pidetään virkkauskerhoa, jota vetää läänintaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen). Taiteilijan on itse vähän hankala pitää virkkuuvehkeitä käsissään, sillä toinen käsi on paketissa ja mies muutenkin ruhjeilla. Kiitos tästä kuuluu väkivaltaiselle ja viinaanmenevälle suomenhevonen MyDream Diablolle (Ville Haapasalo), jonka saapuminen ei jää keneltäkään takuulla huomaamatta. Ovesta tullaan sisään melkoisella ryskeellä. Juu ja onhan siellä myös puoliksi palanut lammas Hattara (Sari Puumalainen), siveellisyyssyistä lammashousut (tai henkselihousut) jalassa kulkeva koiruus Bertil (Miko Kivinen), jatkuvasti tiineenä oleva Malviina-vuohi (Mari Turunen) sekä pissisheppakolmikko Kainuun Prikaati, Kettutyttö ja Toijala. Virkkauskerhon toimintaan tulee mukaan heti alussa myös kaupantäti Anneli (Pirjo Määttä), jonka jalat ei aina toimi ja kädenkin kanssa on puutumisongelmia. Tähän hahmoon muuten jostain syystä käsi-ja jalkaongelmaisena kaupantätinä samaistuin, ja vielä kun tuppaa silmukatkin karkaamaan meikäläiseltä samalla tavalla... Seuraavaksi tunnen varmaankin vetoa hämähäkinseittejä kohtaan.

Virkkuupiiri koolla (c) Tuomo Manninen

 Ei ainakaan voi sanoa laulun malliin, että "kyllä maalla on mukavaa". Melkoista kärvistelyä eläinten ja ihmisten yhteiselo on, jatkuvaa nahistelua ja viinan kanssa läträämistä. Maanviljelijä Petrin (Heikki Pitkänen) eläimet ovat menneet lakkoon, teurastuskielto on päällä jo pitkään ja ruokapula alkaa uhkaamaan. Ainoa pelastus olisi, että eläimet saisivat päähänsä itsemurha-aatoksia ja siten syötävää riittäisi edes joksikin aikaa. Hattara odottaa kuolemaa, mutta löytääkin vähän puleerattuna lisävirtaa panomiespässi Oxford Downin (Juha Varis) vierailusta. Netin uutisvirrasta tätä kirjoittaessani muuten silmiini osui juttu Lopelta : "Rambo on champion-pässi, joka on tuotu Hollannista tänne spermantuottajaksi ja se tekee hommansa kolmessa sekunnissa." Revi siitä, Oxford Down! Sun hommasi kesti paljon kauemmin...

 Olisipa ollut mielenkiintoista olla teatterikärpäsenä katossa, kun Klemolat ovat tätä yhdessä käsikirjoittaneet! Melkoista tajunnanvirtaa ja absurdia menoa on, ja välillä tuntuu siltä, että on siinä muutama silmukka kyllä karannut. Välillä putosin myskihärkien vetämiltä kärryiltä totaalisesti, mutta roikuin kyllä sinnikäästi mukana ihan loppuun asti. Voisi todeta, että minun sieluni oli tämän reissun jälkeen jotain puoliksikärvähtäneen lampaan ja lettipäisen pikkutytön välimaastosta. Mielenkiinnolla myös odotan, mitä arvovaltaiset kriitikot tästä saavat irti. Teoksessa on kaiken kohkauksen keskellä mukana sanomaakin ja kritiikkiä moneen suuntaan. Terveyskeskukset, eläinten inhimillistäminen, tuontantoeläimet ja niiden kohtelu ym. ym. Vuohi kyllästyy jatkuvasti paksuna olemiseen ja vetäisee Atrian takin päälleen, vaikkakin sanoi suuntaavansa Islantiin. Ehkä siellä maailma olisi valmiimpi siihen, mitä hän sisältään synnyttää, ehkä ei. Maanviljelijä Petrillä oli muuten jännää niskavuorimeininkiä ilmaisussaan, ja miten Malviina-neitiä muutkin puhuttelivat. Malviina on nyt hyvä ja tekee niin kuin käsketään.

Petri ja Malviina etualalla (c) Tuomo Manninen

 Kaikkea ei muuten aina tarvitse ymmärtääkään, sillä liika yrittäminen vie ison palan varsinaisesta kokemuksesta pois. Monessakin kohtaa olin pihalla kuin kuoppaanpudonnut traktori, mutta mitä väliä! Virkkauskerhon menoa oli hauska seurata, samoin voimaeläimen kutsurituaaleja. Harras jouluateria menee monella varmaan överiksi... Hulluinta meno taisi olla siinä vaiheessa, kun MyDream Diablo ja Maksimi seilasivat katonrajassa Dallasin teeman tahdissa ja yrittivät löytää MyDreamin kadonnutta sielua, joka löytyikin sitten lettipäisen mahdottomannimisen pikkutytön muodossa koikkelehtimasta jalka ämpärissä.

 Visuaalisen puolen kikkailuista pidin ihan älyttömän paljon. En edes aluksi tunnistanut kärvähtänyttä Hattaraa Sari Puumalaiseksi, Malviina-vuohen sorkat olivat äärettömän hienot ja kryptan esiinnousu oli niin ovelasti toteutettu, että "paluumatkalla" tuntui jännästi siltä, että katsomo olisi kohonnut ylöspäin eikä päinvastoin. Ehdoton suosikkini oli kuitenkin upea voimaeläin/henkiolento/keiju/kuollut hevonen Jarmo "Jaska" Asserdahl (Jukka Puotila), joka näytti erittäin hyvältä koko komeudessaan. Murteen viäntäminen siinä vaiheessa oli pelkkää plussaa. Tuomas Lampisen puvustukselle siis ehdoton erikoismaininta.

 Väliajalle mentäessä fiilikseni oli korkealla. Loppupuoliskolla koko paketti jollain tavalla jämähti junnaamaan paikoilleen ja tuntui todella piiiitkääästytttääväääältääää. Siinä vaiheessa olisi voinut tehdä vaikka ketjusilmukkaa, jos olisi tullut virkkuuvehkeet mukaan. Viimeinen puolituntinen humahti kuitenkin hetkessä. Siinä meni meikäläiseltä Klemola-neitsyys että heilahti! Ihmetellä täytyy, miksi väki on lähtenyt kesken kaiken pois katsomosta. Mehän olemme henkiolentoja museoviraston säilyttämillä tuoleilla, ja se jos mikä on suuri kunnia.

 En ole oikein varma vieläkään, että tykkäsinkö tästä paljon vaiko vähemmän paljon, joten annan tähtiä mystisesti ***(*). Hevoskuiskaaja Kari Vepsälle myös iso plussa, olisi vielä laulanut jotain estradille saapuessaan. Spesiaalimaininta myös Klaus Klemolan virkatusta kokohaalarista! Kateellisena sitä katselin ja vastaavanlaisesta asusta haaveksin.

(näin esityksen pressilipulla)

MyDream Diablo koko komeudessaan

Jeminan monta elämää / Helsingin Kaupunginteatteri

Jeminan monta elämää / Helsingin Kaupunginteatterin Studio Elsa

Ensi-ilta 22.11. 2012, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Koreografia, konsepti, esitys Jyrki Karttunen

Ohjaus Heidi Räsänen

Sävellys, äänisuunnittelu, esitys Tuomas Fränti

Alkuperäinen tuotanto Karttunen Kollektiv yhteistyössä Zodiak - Uuden tanssin keskuksen kanssa

 "Jeminan monta elämää" palkittiin Vuoden 2012 teatteritekona ja palkintoperusteissa mainitaan mm. seuraavaa : "Jemina päivittää tanssin, teatterin, stand upin ja performanssin parhaita perinteitä". Yleisön pyynnöstä esitys on tehnyt paluun (muutamankin kerran) ja vihdoin minäkin pääsin astumaan sisään Jeminan maailmaan!

(c) Marko Mäkinen

 Katsomo oli jaettu kolmeen osaan, ja itse pääsin istumaan hienolle valtaistuimen kaltaiselle tuolille lavan sivustalle. Enpä ole aikoihin istunut niin mukavassa tuolissa! Siitä pystyi sivusilmällä hyvin seurailemaan isomman katsomon ilmeitä ja sitä miten hienosti yleisö eli mukana tässä spektaakkelissa.

 Tämä kuului kyllä sarjaan "kriitikkolasit kotiin", sillä heti alusta alkaen tuntui mahdottomalta ajatukselta kirjoittaa tästä jotenkin arvostelevaan sävyyn. Osansa lieni varmaan mukavasti upottavalla tuolillakin, jossa oli helppo istua ja nauttia näkemästään ja kokemastaan. Kestohymy naamallani katselin Jeminan menoa lavalla. Mieleeni tuli äitini muinoin saama syntymäpäiväkortti, jonka kannessa oli piirretty hieno leidi pinkin puuhkansa kanssa ja päällä teksti "Mikä charmi, mikä maku, mikä ulkonäkö ... ja mikä ikä!"

 Jeminan mukana käydään mm. uimahallissa ujostelemassa, Meryl Streepinä Hiljaisilla silloilla ja saadaan yleisökin mukaan tanssikuvioihin. Rintaliivirotaatio jäi etenkin mieleeni! Ei voi muuta kuin ihailla Jyrki Karttusen heittäytymiskykyä, muuntautuvaisuutta ja karismaa. Noin valloittavaa keimailua ja pepunpyöritystä ei ole aikoihin nähty missään.

(c) Marko Mäkinen

 Väliaikaa ei ole ollenkaan, mutta pieni hengähdystauko suodaan ja viiden minuutin ajaksi laitetaan munakello soimaan. Istuinten selkänojiin on ripusteltu erinäisiä käsilaukkuja, joiden sisältöä saa tutkailla ja kas, sieltähän löytyy erinäisiä makeisia! Pistetään siis suut makiaksi ja laukut kiertävät katsojalta toiselle. Jotenkin katsomossa on sellainen jännän "yhteisöllinen" fiilis, turha pönötys on pois ja namijako saa juttelemaan tuntemattomalle vierustoverillekin. Kellon soitua viimeiset namit rapistellaan taskuihin ja esitys jatkuu...

 Kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa viime vuonna näin pienen otteen Jeminan menosta, ja se lumosi täysin. Nyt seurasin samaa kohtausta lähietäisyydeltä. Hahmo seisoo jakkaralla, valospotti nuolee lähes alastonta kehoa ja huh ne liikkeet ja etenkin käsien liikeradat. Hyvä kun muistin hengittää, niin hienoa katsottavaa ja sitä olisin seurannut vaikka kuinka pitkään. Muutenkin minusta alkaa hyvää vauhtia tulla tanssiteatterin suuri ystävä, ja se ei tunnu lainkaan hassummalta!

 Jemina jatkaa seikkailujaan vielä ainakin tammikuussa, lisää tämän linkin kautta! Suosittelen paikkavarausta tälle lennolle, sen verran hyvät kyydit hän tarjoaa...

Jeminalle vahvat neljä tähteä ****.

ps. Odotukseni palkittiin ja tarkat silmäni taisivat havaita katsomossa ainakin pari erikoisen tyylikästä leidiä, joiden rohkeutta jaksan aina ihailla.

Kredit / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

Kredit / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

Ensi-ilta 16.10. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jordi Galceran

Käännös ruotsiksi Jens Nordenhök

Ohjaus Raila Leppäkoski

Rooleissa Pekka Strang ja Sampo Sarkola

 Jälleen kerran löysin itseni Lilla Teaternista ruotsinkielisen näytelmän ääreltä. Tästähän alkaa tulla jo tapa. Kuten viimeksikin, lähetin muutaman tekstiviestin på svenska tutuilleni päästäkseni oikeaan tunnelmaan, ja sitten ei muuta kuin menoksi.

 Koko parituntinen tapahtuu aika perinteiseen tapaan kalustetussa pankinjohtajan huoneessa (tosin eipä niissä paljoa ole tullut vierailtua, jotta osaisin sanoa onko siellä oikeasti noin tylsää ja kliinisen näköistä). Herra Anton Wigrén (Sampo Sarkola) on tullut hakemaan lainaa mihin lie tarkoitukseen, hätä on kuitenkin suuri. Pankinjohtaja (Pekka Strang) ei lainaa kuitenkaan suo, sillä hakijalla ei näytä olevan minkäänlaisia vakuuksia. Pelkkä sana ei riitä eikä intuitiokaan tunnu auttavan. Anton huomaa ohimennen pankinjohtajan työpöydällä kuvan tämän vaimosta ja lapsista, ja panokset kovenevat. Hän ilmoittaa, että ellei rahoja heru, hän aikoo ... hmmm ... nusaista tämän vaimoa. Viettely kävisi helposti, koska hänellä olisi siihen kykyjä ja lopulta nainen oikein kerjäisi sitä, jättäisi miehensä ja tämä joutuisi muuttamaan johonkin hevon kuuseen vähemmänarvostetulle asuntoalueelle.

Anton och direktören (c) Charlotte Estman-Wennström

 Tästäpä lähteekin sitten käyntiin sellainen tapahtumaketju, että oksat pois! Samassa huoneessa pysytään koko ajan, välillä ollaan puhelimitse yhteydessä pariinkin henkilöön. Lainaneuvottelut lähtevät niin sanotusti hyvällä tavalla lapasesta, ja Anton ja pankinjohtaja (jonka nimeä ei kai mainittu missään vaiheessa) vuorottelevat siitä, kuka on milloinkin tilanteen herrana.

 Täytyy myöntää, että ihan kaikkea sanottua en taaskaan ymmärtänyt, mutta nyt en jäänyt miettimään yksittäisiä sanoja tai lauseita, vaan seurasin kokonaisuutta ja pysyinkin hyvin kärryillä. Tuli myös opittua uusia sanoja, esimerkiksi jos sattuisin joskus pelaamaan korttia suomenruotsalaisen kanssa, voisin hämmentää tilannetta "huija"-verbin sijasta "mörka"-verbillä... Gallimathias!? Suuresti tuntui yleisöä huvittavan maininta myös siitä, että Anton "ei ole mikään Casanova tai Don Juan, mutta hän on suomenruotsalainen ja se jos mikä vetoaa naisiin". Ymmärrän! Itseäni huvitti syventävät opinnot liittyen naisten kanssa kommunikointiin. Katse silmiin, nimen sanominen ääneen, käsistä kiinni - pitäisi toimia hankalammassakin tapauksessa! Sopii yrittää...

(c) Charlotte Estman-Wennström

 Paljon oli puhetta rahasta ja siitä, että kaikki ei ole mitattavissa euroilla eikä muillakaan valuutoilla. Viihteellisen meiningin takana piili siis syvempääkin pohdintaa rahan mahdista ja siitä, mitä kaikkea vaakakuppiin voi laittaa.

Tykkään kovasti katsella hienoja lavastuksia ja kauniita pukuja, mutta Kredit on loistoesimerkki siitä, millainen merkitys on tekstillä ja näyttelijöillä, ja ilman niitä jäljelle jää pelkkää höttöä. Niitäkin on nähty. Tässä tapauksessa molemmat olivat huippuluokkaa. Galceranin ovelan "Pudotuspelin" olin nähnyt Tampereen Teatterissa muutama vuosi sitten ja tämä oli samantyylinen matka ihmismielen kummallisuuksiin, vahvoin huumorimaustein. Tämä oli myös näyte siitä, millaista ilotulitusta on luvassa silloin, kun lavalla on vain kaksi näyttelijää ja kumpikin heittää jatkuvalla syötöllä lisää bensaa liekkeihin. Pekan ja Sampon kemiat toimivat täydellisesti ja katsojana sellaista menoa on mahtavaa seurata. Melkoinen parivaljakko tosiaan.

 Mielenkiintoista tässä on vielä sekin, että tammikuussa Lillanissa ensi-illassa on komedia "Lainavaimo", joka on suomenkielinen versio tästä. Samat näyttelijätkin, mutta roolit toisinpäin. Hienoa!

Kredit saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen specialbiljetillä)

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatteri

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 19.11. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Dramatisointi Emily Brontën romaanin pohjalta Lija Fischer

Ohjaus Maiju Sallas

Koreografia Jens Walentinsson

Musiikin sävellys ja sovitus Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen, Jerry Mikkelinen, Markus Virtanen, Maiju-Riina Huttunen, Sami Hokkanen (2015 Turkka Mastomäki), Johanna Reilin, Reidar Palmgren, Sinikka Salminen (2015 Lotta Huitti), Jens Walentinsson ja Aleksi Aromaa

 Alunperin piti kirjoittaa teksti heti näytöksestä kotiin päästyäni, mutta olin sen verran muissa sfääreissä, että päätin sulatella hiukan ajatuksiani ja nukkua ensin yön yli. Virhe! Klo 5 aamulla havahduin levottomaan oloon, sillä olin nähnyt unessani jonkun kulkevan valkoisessa yöpaidassa kynttelikkö käsissään tutunoloista melodiaa hyräillen. Oli siis noustava ylös kirjoitushommiin.

 Heti alkuun on todettava, että esiripun sulkeuduttua lyhyt matka narikoille oli outoa kulkea. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa enkä oikein tajunnut mitä ihmiset minulle puhuivat. Samanlainen olo oli pari kuukautta sitten Kansallisteatterin Vanja-enon ensi-illan jälkeen, olin ikään kuin teatterin lumouksen ympäröimänä ja se tunne on mahtava, kuin huumetta. Mitä oikein tapahtui, missä minä taas oikein kävin?

 Humiseva harju on todistettavasti rankattu maailman parhaimmaksi rakkaustarinaksi, eikä ihme. Cathy ja Heathcliff tuntevat sielujen sympatiaa jo lapsina, varttuvat ja rakastuvat. Cathy kuitenkin menee naimisiin Rastaslaakson kartanon Edgarin kanssa paremman elämän toivossa. Vuosikausia myöhemmin vaurastunut Heathcliff palaa takaisin ja Cathyllä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Mies on jotenkin muuttunut, mutta silmät ja kädet ovat samat kuin ennenkin. Pitäisi tehdä valinta, joko Edgar tai Heathcliff. Molempia ei voi saada. Cathy ei pysty tekemään ratkaisua, vaan riutuu, sairastuu ja kuolee. Hän leijuu kuitenkin aaveena etsien tietään kotiin, Humisevaan harjuun. Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraava sukupolvi astuu kuvioihin mukaan ja tismalleen sama meininki jatkuu. Saako kukaan koskaan sitä, mitä eniten janoaa ja kaipaa?

Heathcliff, Cathy ja Edgar (c) Tommi Kantanen

 En ole lukenut Brontën alkuperäisteosta (elokuvan olen toki joskus nähnyt) enkä ole pateettisten rakkausdraamojen vannoutunut ystävä. Mieli voi kuitenkin muuttua tuosta noin. Onhan se nyt raastavaa, kun tempoillaan ja juostaan kahden vaiheilla kädet ojossa ja pitkät hiukset hulmuten. Moista menoa ei tuolla tuulisilla kaduilla tosielämässä näe. Rakkaudessa pettyneet ja rypeneet lukittautuvat neljän seinän sisälle ja vetävät peittoa korville, syöden suklaata sydänsuruihin. Valitsi miten tahansa, aina on joku joka joutuu pettymään. Teatterissa kaikki on toisin. Näyttämöllä on samaan aikaan toisiaan kiihkeästi syleilevä pari, sydämenlyönnit voi kuulla ja tuntea, ja taustalla surumielinen hahmo, joka näkee kaiken tämän ja tuntee suurta tuskaa. Hyvä kun muistin hengittää!

 Pidin äärettömän paljon eläväisistä kasvoista, tuikkivista ja palavista silmistä, hulmuavista helmoista ja hiuksista. Sanojen, lauseiden ja eleiden toistosta yli sukupolvien. "Nyt. Nyt. Nyt!" Tuulen viuhunasta, ikkunaluukkujen paukkeesta. Kynttilöistä. Keijutoffeesta ja maailman katsomisesta sadun silmin. Lämmöstä ja lemmestä. Lempeästä ja vähän hassustakin huumorista, jota väläyteltiin tämän tästä kaiken kurjuudenkin keskellä. Tansseista ja tanssin liikekielestä ilmaisussa. Lattialuukusta, jonne eri tyyleillä kiepsahdettiin ja tultiin pudotetuksi. Jättikokoisesta isähahmosta. Lumisateesta ja höyhenistä tyynyn sisällä. Erityisen paljon pidin musiikista. Kunnon tunnelmointia juuri oikealla tavalla ja hetkellä. Ja se Kate Bushin kappaleen suomennos, hieno! (suomennos Maiju-Riina Huttunen)

 Olihan tässä sellaisiakin hetkiä, jolloin putosin kärryiltä. Esimerkkinä Heathcliffit, Haretonit ja Hindleyt menivät niminä tämän tästä sekaisin, Onneksi näyttelijät omalla väkevällä roolityöllään nostivat minut takaisin mukaan. Koko porukkahan vetää roolinsa sellaisella palolla, jota harvemmin näkee. Koin suuria ylpeyden hetkiä monta kertaa, kotikentällä kun ollaan. Erityisesti mieleeni jäivät ärsyttävän ilkeä Hindley (Sami Hokkanen), rauhaa huokuva kertoja ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) ja hyväsydäminen Edgar (Reidar Palmgren). Korostan kuitenkin sitä, että kaikki tekivät todella hienoa työtä, jota oli suuri ilo ja kunnia seurata.

Maiju-Riina Huttunen ja Liisa Peltonen (c) Tommi Kantanen

  Erikseen on kuitenkin mainittava se, että koskaan aiemmin en ole katsomossa kyyneleitä vuodattanut silkasta onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Musiikki maalasi taustoja (taisi olla piano?) ja upea, ihana Liisa Peltonen Cathynä julisti tunnemyrskyään keskellä näyttämöä. Olen kaivannut häntä takaisin tositoimiin niin paljon ja olin suorastaan pakahtua siitä onnentunteesta, jota tuolla maagisella hetkellä koin.

 Saattoihan tässä olla kaikenlaista viilattavaakin vielä, mutta kriitikkolasit jäi tällä kertaa tyystin kotiin ja suorastaan antauduin tunteiden ja tarinan vietäväksi. Kirjoittakoot muut niistä, koska minä en ole kriitikko.

Humiseva harju saa täydet viisi tähteä *****. Haluan uudelleen katsomaan!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Marc Gassot

 Marc Gassot´n tapasin marraskuun puolivälissä 2014 kahvilassa Helsingin Kampissa.

Vuonna 1971 syntynyt Marc on horoskoopiltaan kauris. ”Mä olen kotoisin Savosta ja Ranskasta, YT:llähän mut nimettiin ”Gallian kalakukoksi”. Mä asuin 6-vuotiaaksi Pariisissa ja sen jälkeen Siilinjärvellä. Oon syntynyt Suomessa, olin kolmen kuukauden ikäinen kun muutettiin Ranskaan ja ranska on ensimmäinen kieli, jota olen oppinut puhumaan. Lapsuudenkotinani pidän siis Pariisia, mutta kaikki ns. tärkeät vuodet olen ollut Savossa. Sieltä muutin pois 1995. Lahdessa asuin vuodet ´95-´96, opiskelin Lahden Kansanopistossa silloin. Muuten olen asunut Helsingissä, paitsi että vuodet 2004-2006 asuin taas Pariisissa opiskellessani Jacques Lecoqin teatterikoulussa”, kertoilee Marc vaiheistaan.

Mitä harrastat? ”Salibandya, tai sählyähän se oikeasti on. Meillä on joukkue nimeltään ”Apollon Orvot”. Ennen oli Töölössä Apollon koulu, jossa me käytiin aina pelaamassa lauantaiaamuisin. Keskusta sitten osti koulun, ja meidän piti muuttaa pois sieltä ja nimi juontaa juurensa tästä. Samalla jengillä ollaan pelattu vuodesta 1997, porukassa on paljon alan ihmisiä ja toki muitakin. Me ollaan herrasmiessählyporukka! Olenko hurahtanut frisbeegolfiin? En, siihen mä olen liian kärsimätön ja lisäksi mulle pitää tulla urheilusta kunnon hiki. Jalkapalloa pelaan myös, just kävin pelaamassa ekan ikämiesfutispelini. Heh, kuulostaa oudolta, kyllä. Näin se aika kulkee! Haluaisinhan mä harrastaa paljon muutakin, mutta kun on kolme lasta, niin jo tuon yhden sählyvuoron ja yhden futisvuoron pitäminen viikossa vaatii työtä. Viime keväänä mä otin laulutunteja, mutta aika mahdotonta hommaa se on kun on treenit ja esitykset.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En oikeastaan. Osaan vähän rämpyttää kitarasta sointuja ja pianoa osaan pimputtaa, mutta mun repertuaarini ei ole kehittynyt yhtään sitten vuoden ´98. Mulla on edelleenkin samat biisit ohjelmistossa, heh.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Varmaankin fyysisyys ja liikkuminen, ja tietenkin miimi. Yleensä mä tykkään saada tekstistä otteen fyysisesti ja mielelläni teen fyysisiä hahmoja. Itse ainakin koen sen niin, ja lisäksi esiintyjän röyhkeys. Musta on mukavaa ottaa suoraa kontaktia yleisöön ja katsoa, että miten pitkälle sitä rajaa voi tökkiä. Se mua kiinnostaa tosi paljon. Dark Side of the Mimen lähtökohtakin oli se, että miten röyhkeä voi esityksessä olla niin, että yleisö tuntee olonsa silti turvalliseksi ja viihdytetyksi. Kaiken pointtihan on se, että tämä on leikkiä. Mä tykkään siitä, että teatteri on leikkiä ja miten niitä leikin sääntöjä pystyy venyttämään. Mulle tärkeintä on kuitenkin se, että ihmiset lähtee sieltä pois hyvällä mielellä. Juttuhan on puhtaasti komediallinen. Multa on kysytty, että miksi siinä ei leikitellä enemmän sukupuolirooleilla. Musta se ei ole sen esityksen tarkoitus, vaan tarkoitus on viihdyttää. Sen tarkoitus ei ole olla vallankumouksellinen esitys, joka muuttaisi ihmisten tavan ajatella seksuaalisista rooleista tai omasta seksuaalisuudestaan, vaan tuolla kuvastolla leikitellään niin, että ihmisillä on hauskaa. Aika laveasti vastasin muuten nyt kysymykseesi!”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mulla on lukihäiriö ja musta olisi hienoa pystyä lukemaan tekstiä prima vistana, eli niin että joku antaa mulle tekstin ja mä pystyn lukemaan sen hienosti ja niin, että se kuulostaa ajatellulta. Nyt kun mä luen tekstiä, mä joudun keskittymään ihan älyttömän paljon siihen, että mä luen tekstin oikein. Tajuan sen tekstin vasta sitten jälkeen päin. Se olisi hieno taito”, Marc haaveksii.

Vähän hämärä kuva ja poliisitkin paikalla (c) Teatterikärpänen

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Mun isoäitini oli tanssijana Lidossa, Bluebell Girls-ryhmässä. Hän tanssi 30-luvulla siellä. Siellä on jalka noussut ja rinnat heiluneet. Mun tätini oli myös showtanssija, hän tanssi Las Vegasissa. Sitten henkilö nimeltä Philibert Gassot oli Molièren ryhmässä mukana ja tehnyt siinä Tartuffen roolin. Me ei tosin tiedetä, että kuuluuko hän samaan Gassot´n sukuhaaraan meidän kanssa. Mä tein Teatteri Takomolle Raajarikko-nimisen jutun ja liitin hänet siihen mukaan, ikään kuin hän olisi samaa sukua. Isoäitinikin puhui hänestä usein.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Kuopion Musiikkilukiossa, jonne tehtiin muutamia tuotantoja yhteistyönä Kuopion Kaupunginteatterin kanssa. Suurin juttu taisi olla ”Polttavan auringon sydän”, joka oli yhteismusikaali. Sit mulla oli ystäviä, jotka haki TeaKiin. Mä ajattelin, että musta ei ole siihen enkä uskaltanut ensin hakea. En muista tarkkaan vuotta jolloin hain ekan kerran. Otin kuitenkin riskin ja tipuin heti ekassa vaiheessa. Sitten menikin monta vuotta, etten hakenut sinne lainkaan. 1995 hain uudestaan ja pääsin silloin viimeiseen vaiheeseen. Annoin itselleni kaksi vuotta aikaa päästä Teatterikouluun, ja menin tästä syystä ensin Lahden Kansanopistoon. Hain taas uudestaan ja tipuin kakkosvaiheessa. Sitten menin Ylioppilasteatteriin mukaan ja ´97 hain taas ja pääsin, eli tavoitteeni toteutui. Aika ennen Lahtea oli tyhjäkäyntiä, mä kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1991 ja tein kaikenlaisia hanttihommia. Olin mukana Kuopion Ylioppilasteatterissa myös, tosin olin vain yhdessä jutussa mukana (Equus – hevonen). Onneksi Suomessa pystyy olemaan tyhjäkäynnilläkin, että pystyy hakemaan sitä mitä haluaa tehdä. Sun ei tarvitse 15-vuotiaana tietää, että mitä haluat tehdä isona. On mahdollisuus etsiä ja hakea omaa kutsumustaan. Lahti vahvisti mun kutsumustani ja YT. Juha Hurme oli YT:llä silloin taiteellisena johtajana ja aika uskomaton meininkihän siellä oli. YT:lle pääseminen tuntui silloin isommalta jutulta kuin TeaKiin pääseminen! Sain tehdä Juhan kanssa juttuja ja sitten Esa Kirkkopelto teki ”Kostamus”-nimisen jutun, ja yhteisöllisyys sen Kostamuksen ympärillä oli sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut. Enkä oo muuten kokenut sen jälkeenkään, hienoa kun 30 ihmistä on sen saman jutun puolella ihan täysin.”

”Nuorempana mä ajattelin, että mun ystävät on paljon lahjakkaampia kuin minä ja mulla meni aika kauan, että sain kasattua itsetuntoa sen verran, että aloin uskomaan omiinkin kykyihini.”

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Minä itse. Kirjoitin teatterikouluaikaiset päiväkirjani auki ja lisäksi haastattelin ihmisiä, että miten paljon olin muuttunut teatterikouluaikana ja millä tavalla. Otsikko oli ”Minä, minä, minä eli Mielistelijän päiväkirjat”. Aikamoista kipuiluahan se oli, en ole pystynyt lukemaan sitä sen jälkeen. Ajatus siitä, miksi halusin kirjoittaa päiväkirjani auki oli se, että halusin jotenkin paljastaa omaa sisäistä ajatteluani. Sitähän aina yrittää olla jotenkin fiksumpi kuin mitä on, ja näyttelijän työssä pitää uskaltaa kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä. Aina sitä haluaa olla hyvä ja tunnollinen näyttelijä ja kun joku asia alkaa tökkimään tai mietityttämään, pitäisi rohkeasti nostaa käsi pystyyn. Mä koin tässä ristiriitaa siitä, millaisen kuvan mä haluan antaa itsestäni ja mitä se mun oikea sisäinen ajatteluni on. Halusin tavallaan rikkoa sitä ajattelua itselleni, että mä oon vaan tämmöinen.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Vera Kiiskisen ohjaama ”Hengittämättä ja nauramatta”, josta tuli leffakin sitten myöhemmin. Me tehtiin se Ateneumiin, ja sain näytellä kyllä hienojen näyttelijöiden kanssa. Liisa Mustonen, Robin Svartström, Matti Onnismaa, Heli Sutela ja minä.”

Muut mahdolliset opinnot? ”No se Jacques Lecoqin koulu. Musta tuntuu siltä, että teatterikouluaikani meni itsetutkiskelussa ja multa meni aika paljon opetuksesta ohi. Ranskassa olin vasta kypsä ottamaan vastaan näyttelijäntyönoppia. TeaK oli mulle tavallaan esikoulu ja Lecoqin koulu oli mulle ”pääkoulu”.”

Mitä muuta tekisit, jos et olisi tällä alalla? Onko olemassa muita vaihtoehtoja? ”Täähän vaihtelee viikottain, heh! Mä aina ihailen ihmisiä, joille näytteleminen on helppoa. Tarkoitan siinä suhteessa, että niille ei tule päähän kysymyksiä, että olenko mä nyt oikeassa ammatissa ja olenko riittävä. Jokainen proggis on aina uusi juttu ja jokaisessa proggiksessa näyttelijäntyö pitää löytää aina uudestaan. Et miten kemiat lähtee kohtaamaan juuri sen työryhmän kanssa ja löytyykö yhteinen luottamus. Asiahan on niin, et me näytellään, ja tässä välissä syntyy se juttu. Se on välillä tosi pienistä asioista kiinni, et miten se homma lähtee toimimaan. Ne samat kysymykset tulee kuitenkin joka kerta vastaan ja keskellä prosessia tulee välillä mieleen, että joku muu tekisi tämän jutun paljon paremmin kuin minä. Se on vaan vaihe, jonka läpi on kuljettava! Noh, Dark Sidessa sitä vaihetta ei ole tullut, koska kaikki se materiaali luotiin yhdessä ohjaaja Akse Petterssonin kanssa. Itse luotua kamaa on helpompi kantaa kuin toisen kirjoittamaa tekstiä.  Jaahas, heh! Kysymyshän taisi olla, että mitä tekisin jos en olisi tällä alalla... Toimittajan ammatista mä haaveilin joskus lukioikäisenä, mutta en tiedä olisinko mä hyvä toimittaja. Minusta olisi kiinnostavaa tietää asioista.”

Miksi olet näyttelijä? ”Hyvin pitkälti siksi, että mulla on halu tulla näkyväksi. Olen kaivannut ulkopuolista kehua ja teatterikoulu mahdollisti myös omaan itseensä tutustumisen, se oli vähän pakkokin. En mä vieläkään täysin tiedä kuka mä oon. Ja saan leikkiä ammatikseni mukavien ihmisten kanssa! Se on hienoa, ja siitä saa vielä palkkaakin. Hyvin jos käy, niin ihmiset vielä tykkääkin siitä”, Marc myhäilee.

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet vuosien varrella, vai ovatko? Onko ollut jonkinlaisia visioita aluksi? ”On ollut visio, ja se on ollut ihan väärä! Työ on muuttunut yksinkertaisemmaksi ja lähemmäksi itseäni. Silloin kun aloitin teatterin tekemisen, niin YT:llä oli olemassa vielä sitä ”jälkiturkkalaisuutta”. Tapa tehdä oli todella fyysistä ja liikunnallista. Silloin sitä enemmän katsoi ympärilleen ja mietti, että ”ahaa, tämmöinen meininki pitää olla”, vaikka ihan ei täysin tajunnutkaan mitä kaikkea siinä haettiin. Yritti matkia muita. Omaa henkilökohtaista kontaktia ei löytynyt. Se on löytynyt vasta tässä ihan viime vuosina, omien vahvuuksien kautta. Näin vanhempana uskaltaa luottaa myös siihen, että okei, näin mä ajattelen ja musta tämä on hauskaa ja jos muut ei tykkää, niin ei voi mitään. Aiemmin olin vähän liian arka. Lapsenakaan en ollut innostunut näyttelemisestä juuri siksi, että mussa on ollut ujo puoli. Tykkäsin olla ihmisten seurassa ja tykkäsin tarkkailla muita, mutta en ollut ensimmäisenä käsi pystyssä tai sukujuhlissa nousemassa pöydälle laulamaan tai runoa lausumaan. En ollut sillä tavalla ekstrovertti. Ikääntymisen myötä omassa kehossa viihtyminen on lisääntynyt ja samalla tavalla näyttelijäntyöni on myös helpottunut. Silloin tekee näyttelijäntyötä omalta pohjalta eikä niin, että pyrkisi vastaamaan muiden ihmisten ennakkokäsityksiin tai oletuksiin minusta itsestäni. Alkuvaiheessa lähdin vähän liian paljon miettimään sitä, että mitä muut ihmiset haluaa musta. Silloin työni tavallaan rakentui väärälle pohjalle, kuvitelma itsestäni oli väärä. Musta tuntuu, että nyt mä näyttelen koko ajan paremmin ja paremmin ja näyttelijäntyöni on helpottunut, kiitos vuosien.”

Mikä on ollut tärkein oppi, minkä olet urallasi saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Tärkein oppi on tullut kollegoiltani, kun on saanut tehdä itseäni kokeneempien näyttelijöiden kanssa. Heidän hyväksyntänsä ja neuvonsa on olleet parasta oppia.”

Onko sinulla tietynlaisia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet ammatillisessa mielessä?

”Hannu Kivioja on ollut jo alusta lähtien, hänellä on niin omanlainen, hieno ja sielukas tapa näytellä. Martti Suosalo on teknisesti todella taitava. Ensimmäinen näyttelijä, joka teki muhun vaikutuksen, on Jukka Keinonen. 80-luvun lopulla hän näytteli ”Isoisän talossa”-jutussa, se kertoi pojasta, joka on mielisairaalassa. Se on eka näytelmä, joka teki muhun vaikutuksen. Et okei, teatteri voi olla tämmöistä! Elin hyvin voimakkaasti mukana siinä esityksessä.”

Jos saisit maailmasta valita kenet tahansa vastanäyttelijäksesi, kuka olisi tämä onnekas? ”Vastaan tähän Matti Onnismaa. Matti on hyvä ystäväni ja ensimmäisiä näyttelijäntyön mentoreitani, yksi tärkeimmistä. Tehtiin sitä ”Hengittämättä ja nauramatta” vuonna 2001 ja olin just valmistumassa koulusta silloin. Matilla oli siinä vaiheessa jo pitkä ja hieno ura takana. Se tapa, miten Matti otti mut vastaan ja millainen hän on ihmisenä, on jotain ainutlaatuista. Tälläkin alalla on ihmisiä, joilla on ihan järjetön ego ja se on aika sietämätöntä, ja Matti edusti/edustaa hyvää esimerkkiä ja ihmisyyttä näyttelijäntyön ulkopuolellakin.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen esittäisitte? ”Haluaisin laulaa Marilyn Monroen kanssa kappaleen ”Always look on the bright side of life”.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Turun Kaupunginteatteri, Teatteri Takomo, Espoon Kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri ihan pian. Lisäksi olen näytellyt produktiokohtaisissa jutuissa monessakin paikassa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai työryhmä. ”No, se Hengittämättä ja nauramatta-työryhmä jo aiemmin mainituista syistä, ja Takomon Raajarikko. Sehän oli tavallaan tarina Gassot´n suvun miehistä. Mä lähdin liikkeelle isoisoisästäni Anatole Gassot´sta 1860-luvulta ja mun poikanihan oli myös mukana esityksessä. Siinä käsiteltiin sukumme vaiheita ja millaiset suhteet isillä ja pojilla on ollut toisiinsa. Omien juurien aukaisu ja putsaus. Lisäksi Espoon Kaupunginteatterin ”Sodankieltäjä”. Esityksen työryhmä oli mahtava ja siinä oli uskomattoman tärkeä sisältö, jonka takana seison edelleen.”

Mistä sitten Dark Side of the Mime sai alkunsa? ”Se sai alkunsa ihan vitsistä. Rupesin Ranskassa miimikoulussa hauskuuttamaan koulukavereitani pornomiimeillä. Meillä oli useanakin päivänä viikossa miimiopetusta ja liikkeen analyysiä, ja aloin sit vaan tekemään niitä, koska musta tuntui hauskalta ajatukselta tehdä pornoa miimisesti. Se kutkutti mun nauruhermojani ja muistakin se oli hauskaa. Homma vähän niin kuin eli mukana ja aloin tehdä synttärikeikkaa, polttareita ym. Teatteri Takomossa oli sitten kerran ”Ikävä tunnelma”-niminen klubi ja siellä esitin sit sen kohtauksen, jossa kiipeän ikkunasta sisään ja niin edelleen. Akse näki sen ja tuli mulle myöhemmin Kansallisteatterin Lavaklubilla juttelemaan, että tehdäänkö juttu tuosta. Se tuntui heti hyvältä idealta, koska olin hakenut tuollaista ja olin sitä yksin pyöritellyt ja mulla oli sellainen olo, että tarvitsen kaverin mukaan päästäkseni eteen päin. Tää oli vuonna 2012 ja juttua alettiin tehdä keväällä 2014. Sehän tehtiin aika nopealla aikataululla eli kuukaudessa. Mulla oli valmiita kohtausrunkoja mielessä ja intensiivinen kuukausi vietettiin. Karl Sinkkonen tuli vielä mukaan, hän oli säveltämässä Raajarikkoonkin musiikkia. Huhtikuun 1. aloitettiin ja saman kuun lopussa oli ensi-ilta. Sehän on tässä esittämisen myötä sit kehittynyt vielä eteen päin, ja se on hyvä asia. 13 esitystä oli huhtikuussa ja se on kuitenkin suht lyhyt aika.”

Tuota noin, onko sieltä koskaan lähtenyt joku kesken kaiken pois? ”No, on sieltä kerran lähtenyt yksi pappa pois ja sekin lähti sen takia, että oli lehdestä lukenut ja ymmärtänyt jutun niin, että siinä olisi oikeata pornoa. Se oli kauhean pettynyt! Ensin lähti pappa ja rouva lähti sitten perään, mä vähän katsoin että mitäs nyt tapahtuu. Lähdin niiden perään ja ikään kuin tein ääniä, että tapoin ne ovelle. Lipunmyyjältä kuulin sit myöhemmin, että rouva oli sanonut papalle ”Tää on p a n t o m i i m i e s i t y s !” Pappa oli sanonut lipunmyyjälle, että eihän tässä edes kiroiltu ja missä se porno oli. Pappa ei päässyt oikein kyytiin mukaan, heheh...”

Kukaan ei ole siis pahoittanut ilmeisesti mieltään tämän johdosta? ”Ei, siksi me laitettiinkin se K-18 siihen mukaan - ei niinkään sen takia, ettei paikalle saisi tulla sen nuoremmat, mutta lähinnä siksi että se toimii ihmisille lukuohjeena, jotta tietävät että voi olla rankempaa kamaa. Kaikki jotka on tulleet paikalle, ovat olleet valmiita leikkiin. Mun korviini ei ole ainakaan kantautunut sellaista, että joku olisi pahoittanut mielensä. Heheh, tässä miimihommassahan on parasta se, että mun likainen mielikuvitukseni yhdistyy katsojan likaisen mielikuvituksen kanssa. Kaikessa teatterissahan tapahtuu se, että katsoja täydentää oman kuvansa kaikesta siitä mitä näyttämöllä tapahtuu, mutta tässä se yhteistyö on vielä voimakkaampaa. Katsojan pitää olla intensiivisesti mukana, koska mähän piirrän vain pisteitä sinne ja sulla on tilaa kuvitella sinne ihan mitä haluat. Toki pienellä ohjeistuksellani... Jollain tavalla se rinnastuu taikuuteen, sä luot tyhjästä iluusion.”

Tästä sitä riittääkin puhetta ja teen yhden ehdotukseni mahdollista jatko-osaa varten...

”Mä kyllä itse tykkään sellaisesta huumorista, jossa koetellaan hyvän maun rajoja. Oli hauska lähteä kokeilemaan, että miten muut tämän ottaa. ”Ok, tämmöinen mielikuvitus mulla ja Aksella on, kuka lähtee mukaan?” Jokuhan kysyi, että mikä pointti tässä oikein on. Akse vastasi mielestäni hyvin, että ”ethän sä kysy kauhuleffoistakaan, että mikä pointti tässä nyt on!” Tää on viihdettä, joka tökkii tiettyjä rajoja. Kauhuleffoissa ihmiset haluaa turvallisesti pelätä ja tässä pyrittiin vähän siihen samaan. Se, että kuka tahansa voi joutua mukaan näyttämölle, virittää yleisön myös hyvin yhteen. Kaikkien myötätunto on sen puolella, kenet mä mukaani nappaan. Siinähän ei ole tarkoitus nolata toista ja mähän sitä tarinaa liidaan, eli hän ei joudu tekemään ratkaisuja. Hän reagoi ja tulee tarinan mukana. Tökitään rajaa mutta hellästi.”

 Tähän tyyliin : 

Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika”, millaisessa tilanteessa se ilmenee? ”Mä oon katsomassa teatteria, mutta esitys ja illuusio vie mut pois sieltä missä oon. Mä elän mukana siinä paikassa. Sama kuin leffassakin – unohtaa sen missä on. On niin voimakkaasti sen tarinan imemänä mukana niissä tarinoissa ja tilanteissa. Tekijänä taika tulee siitä, että tunnet ihmisten mukanaolon ja että ne seuraavat mukana. Komedioissa se on helpompaa, kun tulee naurua ja vastaavaa. Tuntee yleisön intensiteetin ja siihen katsomosta tulevaan energiaan pystyy ikään kuin nojaamaan.”

Mitkä asiat inspiroi sinua? ”Ne voi tulla niin yllättävistä lähteistä kyllä. Ihmiset ylipäätään inspiroi mua. Hmmm, tähän ei pysty vastaamaan mitenkään täsmällisesti, koska inspiraation lähteethän voi olla missä tahansa. Teatterissa mua inspiroi hyvä näyttelijäntyö ja hyvä teksti. Elämässä inspiraation lähteet vähän vaihtelee, se riippuu vähän siitä mikä kela on käynnissa. Aina on joku prosessi käynnissä ja sen kautta näkee juttuja ja hakee vaikutteita.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden kyllä. Jännityksen määrä riippuu vähän jutusta, mutta aina kun ylittää sen rajan kulissin ja näyttämön välillä, niin se on aina tietynlainen hyppy tuntemattomaan. Aikaisemmin se oli paljon kahlitsevampaa ja jännitin ihan helvetisti, jopa niin paljon että esitys on mennyt pieleen. Nykyään se menee pois kun on mentävä lavalle, ja on keskityttävä siihen mitä siellä teen. Nykyään jännittämistä ei pidä enää negatiivisena asiana, aiemmin syyllistin itseäni siitä, että miksi mä jännitän. Juuri sen takia koko homma sai ihan käsittämättömiä mittasuhteita, kun soimasi niin paljon itseään jännittämisen vuoksi. Nyt sen osaa ajatella niin, että virittäydyn tähän tilanteeseen ja se ei ole huono asia, vaan mä olen keskittynyt ja tämä on mulle tärkeää.”

Kun illalla on esitys, onko se heti mielessä aamulla kun heräät? ”Sillon se kyllä on, jos teet esitystä joka ei toimi. Silloin tämä muuttuu tosi paskaksi ammatiksi. Ihmiset on kuitenkin ostaneet lipun ja sun pitää yrittää nostaa sitä esitystä niin hyvin kuin mahdollista vaikka tiedätkin, että se ei toimi. Silloin tää on tosi raskasta. Tää on maailman ihanin ammatti silloin, kun saat näytellä sellaista juttua, jossa kaikki toimii sujuvasti ja siinä ei ole kuoppia. Voit vain surffata sen esityksen läpi niin, että aina on hyvä aalto alla. Huonossa esityksessä on vain pakko hakea jostain se boosti ja työryhmän kesken on saatava se homma toimimaan niillä edellytyksillä, joihin on mahdollista vaikuttaa. Huonon esityksen kohdalla heti aamusta ahdistaa kun tietää, että illalla pitää mennä tekemään jotain sellaista, joka ei ole valmista eikä välttämättä koskaan tule valmiiksi. Sellaistakin on ollut.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja liittyen esityksiin tai esitystä edeltäviin hetkiin? ”Ne vähän vaihtelee. Jotkut esitykset ei vaadi niin hirvittävää viritystä, mutta kun mä esimerkiksi tein sitä Raajarikkoa, niin kävin aina juoksemassa ennen esitystä. Dark Sidessa teen ihan pientä lämmittelyä ja venyttelyä, tietenkin maskin laitto on oma rituaalinsa. Kyllä mä myös höpöttelen itsekseni ja hengittelen, tutkailen mikä fiilis on kropassa. Eli rituaalit vaihtelee suhteessa esitykseen.”

Kerro joku kommellus..? ”Eipä oikeastaan mitään sen suurempaa ole tapahtunut, perus repliikkien unohtelemista ja semmoista. Yksi tulee mieleeni. Tehtiin Raivokabareeta Espoon Kaupunginteatteriin. Yhdessä kappaleessa hyppäsin yhden säkeistön niin, etten tajunnut sitä ollenkaan ja hyppäsin suoraan kertosäkeeseen. Sanna-Kaisa Palo tuli sanomaan esityksen jälkeen, että ”jaahas, teit sitten silleen!” ja mä olin ihan pihalla eikä mulla ollut mitään käsitystä siitä, mitä muka tapahtui. Mulla on pieni adhd ja jos en oo ihan täysin fokusoitunut, niin saatan harhautua miettimään jotain täysin muuta kesken näyttelemisen. Lopputulos voi olla sitten tuollainen. Tuntuu hassulta, että miten noin voi käydä kolmensadan ihmisen edessä. Vaivut omiin ajatuksiin kesken näyttelemisen! Se on mahdollista”, naurahtaa Marc.

Käytkö seuraamassa muiden teattereiden tarjontaa ja kuinka aktiivisesti? ”Käyn niin aktiivisesti kuin suinkin pystyn. Viimeksi kävin katsomassa Q-teatterin ”Ihanat ihmiset”, se oli tosi hieno. Magee teksti ja ihmiset näyttelee siinä helvetin hyvin. Mä haltioidun hyvästä, vaivattomasta näyttelijäntyöstä. Ihailen taitoa, oli se sitten millaista tahansa (fyysistä, laulua, näyttelemistä). Se on myös yksi tuon aiemminpuhutun illuusion suola, on hienoa ”kellua” toisen ihmisen taidossa. Ja aika paljon mä menen tiettyjen suositusten mukaan ja sit jos tulee jotain ”omaan alaan liittyvää”, kuten fyysistä tai miimiä, niin niitä mä pyrin katsomaan. Niitä vaan harvemmin Suomessa näkee, mutta esimerkiksi Edinburghissa pyrin just ahmimaan kaikki tuollaiset. Klovniesitykset kiinnostaa myös.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Joulukuun 10. tulee Kansallisteatterissa ensi-iltaan Harold Pinterin ”Petos”. Keväällä ruvetaan tekemään KokoTeatteriin Okko Leon tekstiä ”Maailma luottaa meihin”, Kaisa-Liisa Logrén ohjaa. Huhtikuussa on ensi-ilta. Tammikuussa menen opettamaan Nätylle miimiä nelosvuosikurssilaisille.”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? Olet ohjannutkin? ”Kyllä vaan, ohjasin yhden komedian Aleksanterin teatteriin vuonna 2013, sen nimi oli ”Tervetuloa!”. Haluaisin ohjata lisääkin tulevaisuudessa. Kääntäminen mua kiinnostaa, mutta käsikirjoittamisen lahjaa mulle ei valitettavasti ole suotu.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki. (A.Hellaakoski)”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit itsestäsi kertoa? ”Ei tule nyt mitään mieleen.”

Osaatko imitoida ketään? ”En. Mä olen tosi huono kertomaan vitsejä tai sketsejä. Aina vannotan itselleni, että älä nyt lähde kertomaan mitään kun ei siitä kuitenkaan mitään tule, ja aina jään kiinni. Puolivälissä tarinaa jo tajuan, lähinnä muiden ihmisten ilmeistä, että kannattaa lopettaa tähän. Sketsien selittäminen sanallisesti – suuri virhe! Tää on muuten sellainen juttu, jonka haluan erikseen mainita itsestäni, heh!”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”No Tintti, se oli mun lapsuuteni sankari. Mulla on kaikki Tintti-sarjakuvat sekä ranskaksi että suomeksi. Tintti se pääsi seikkailemaan niin monissa maissa, sieltä ehkä juontaa juurensa mun lehtimiehen/journalistin haaveenikin.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Harrastaisin seksiä, heti aamutoimien jälkeen pyrkisin etsimään itselleni sopivan partnerin koko loppupäiväksi.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Villasukat pitäisi olla. Kirjoja ottaisin. Nyt kun on lapsia, on niin vaikeeta löytää itselleen aikaa lukea muuta kuin työhön sillä hetkellä liittyvää. Lapsena mulle oli kirjat tosi tärkeitä. Mä asuin pienessä kylässä isovanhempieni ja äitini kanssa, ja mulla ei ollut sisaruksia joten vapaa-aikaa riitti. Siilinjärven kirjasto osoittautui mulle hyvin tärkeäksi paikaksi. Talvipesään ottaisin paljon erilaisia kirjoja mukaan. Evääksi ottaisin pistaasipähkinöitä, kuorista rakentaisin himmeleitä. Juomaksi inkivääriolutta, sitä Crabbie´s Ginger Beeriä! Siinä on vähän prosenttejakin.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Köyden, jotta pääsisin alas sieltä. Nuolipyssyn ottaisin, jotta voisin metsästää riistaa.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Olisi kiintoisaa olla samassa avaruuskapselissa mukana Neil Armstrongin ja poikain kanssa. Et miten tapahtui se ensimmäinen kuukävely ja pitääkö se edes paikkaansa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kotiin laittamaan ruokaa lapsille.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Perkele

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

- Mikä sytyttää sinut? - Energia

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Torjunta

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Lapsen naurua

- Mitä ääntä inhoat? - Lapsen itkua (ja Nokian ringtunea!)

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Palomies

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Tuulivoimaloiden korjaaja (mulla on korkeanpaikankammo)

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

ps. Dark Side of the Mime Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.11.-22.11. 2014