Teatterikärpäsen vuosi 2013

Kliseitä heti alkuun, eli on taas tämäkin teatterivuosi pulkassa ja aika tehdä pienimuotoinen kooste menneestä. Ihan ensiksi JÄTTISUURI KIITOS  kaikille lukijoilleni, niin säännöllisille kuin epäsäännöllisillekin visiteeraajille. Satatuhatta kävijää paukahti rikki salakavalasti tässä viikonlopun aikana, tarkoitus oli juhlistaa tuota yhtä merkkipaalua jollain tavalla mutta nyt se meni ohi kuin varkain. Tämä blogihan on perustettu kesällä 2012 ja sitä vanhemmat jutut on siirretty toisen blogin puolelta, joten tuo kävijämäärä on käytännössä siis syntynyt 1,5 vuoden aikana. Vetää aika nöyräksi. Ja onnelliseksi myös!

Huvittaa edelleen, kun lueskelin viimevuotista koostettani. Esityksiä tuli vuonna 2012 nähtyä 71 ja se oli omasta mielestäni huimasti liikaa. Mikä siis neuvoksi? Vähentää radikaalisti teatterissakäymistä vuonna 2013 ja mitenkäs siinä sitten kävikään? Tänä vuonna tuli nähtyä 97 eri esitystä. 97. Mieletöntä. Hullua. Vähän harmittaa se, että maaginen satanen jäi rikkoutumatta. (huom. Se olisi mennyt rikki, jos en olisi kolmea esitystä sössinyt tässä syksyllä. Yhteen unohdin hakea liput ja esitys oli loppuunmyyty, yhteen jätin lipusta huolimatta menemättä ja yhteen oli varaus, mutta silloinkin väsymys voitti.) Tiedän ainakin pari, jotka näkivät yli sata esitystä... Tajusin tässä loppuvuodesta, että ei määrä vaan se laatu. Ei ole mitään järkeä juosta kiireellä esityksestä toiseen ilta illan perään, jos siinä samalla kadottaa nauttimisen riemun. Moni esitys maistuikin ihan puulta eikä tuntunut oikein missään. Kunhan tuli käytyä...

Syvä aikomukseni onkin taas ensi vuonna (muistakaa tämä kun ensi vuoden koostetta lueskellaan...) vähentää käyntimääriä. Jos nyt kerran viikossa korkeintaan... tai ainakin niin, että näkemistäni/kokemistani jutuista ehtisi säällisessä ajassa kirjoittamaan! Tälläkin hetkellä minulla on muutama rästijuttu, joista yhdestäkin alkaa olla jo pari kuukautta. Kummasti asiat katoaa, jos niitä ei kirjoita heti ylös, ja minä kun en tee mitään muistiinpanoja, vaan vedän jutut käytännössä hatustani ja pääni kätköistä, niin mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on kirjoittaa.

No, onneksi vuoteen 2013 mahtuu huima määrä onnistuneita reissuja ja elämyksiä, muuten tässä koko hommassa ei olisikaan mitään tolkkua. Tapanani on ollut leikkimielisesti valita Vuoden Paras Esitys ja Vuoden Näyttelijä, lisäksi jakaa vähän kunniamainintoja ja risujakin. Erityisen iloinen ja ylpeä olen Hämeenlinnan Teatterin syksyn annista. Karmaisevan kevään (Ruostetta ja timantteja etenkin) jälkeen odotukset syksyn suhteen olivat todella korkealla, ja kaikki ne täytettiin ja mentiin vähän ylikin. Pojat, Kuningas näyttämöllä, The Pianist, Puheenvuoro kaatuneilla, Näyttelijätär, Vantaan Gabrielin vierailu...kaikki huippuluokkaa! Rakkaimmaksi nousi ehdottomasti Pojat, jonka kävin neljä kertaa katsomassa. Sitä esitystä tulen ikävöimään vielä kauan, ja sitä poikaporukkaa on nyt jo kova ikävä, vaikka viimeisestä esityksestä on kulunut vasta pari viikkoa. Pojat on siis koko vuoden ehdoton ykkönen (mieheni mielestä myöskin). Hyvinä kakkosina voisi mainita vaikkapa HKT:n Kipupisteen (näin pari kertaa), Espoon Esitystalous II:n, Teatteri Jurkan Frankien ja Johnnyn (tästä on vielä kirjoittamatta), Tampereen Teatterin Les Misin ja Once-musikaalin Lontoon Phoenix Theatressa. Kaikki eivät saaneet täysiä pisteitä edes, mutta ovat nousseet arvoasteikossa tässä ajan myötä.

Viime vuonna Vuoden Näyttelijän tittelin nappasi Eero Aho Hamlet-tulkinnallaan ja tänä vuonna kesän väliaikatiedotteessa tuossa "halutussa" paikassa oli kiinni toinen Hamlet eli Tomi Alatalo. Jos yksittäisiä näyttelijäsuorituksia punnitaan, niin kyllähän se Tomi sen tittelin nyt vie, sehän on selvä. Mies huiteli menemään kesällä Nummisuutarien Eskonakin siihen malliin että tanner pöllysi, ja Antti Kristian Hautamäki-monologi vielä vankisti Tomin asemia elokuun lopulla Hämeenlinnan Taiteiden yössä. Kovin kokonaisuus sitten löytyy Espoon suunnasta. Esitystalous II ja siinä melkoinen dream team! Kunniamaininta sille ehdottomasti. Ja vielä Ylermi Rajamaalle erikseen. Mitä sekaisemmin on hiukset, sen sympaattisempi tyyppi, jos näin voisi asian ilmaista. Sama pätee niin Tomiin kuin Ylermiinkin...

Go Manu ja Ylermi! / kuva Stefan Bremer

Vuoden Yllättäjä olkoon Fiftari-musikaali toukokuulta. Melkoisen tempun nuoret tekivät! Ainutlaatuinen tapaus, jota ei varmaankaan näillä leveysasteilla hetkeen nähdä. (...ja toimi livenä ehdottomasti paremmin kuin dvd:llä...)

Vuoden Extremekokemus taitaa mennä Lilla Teaternin suuntaan ja siellä Bara för dej...yksi lupaus tuli pidettyä ja otin sen haasteena mennä katsomaan ruotsinkielistä näytelmää. Olo oli kuin ulkomailla, kirjoitan siitä piakkoin...

Vuoden isoin pettymys menee sitten Lahteen ja West Side Storyyn, joka imaisi mut melkoiseen mustaan aukkoon, josta oli vieläpä vaikeaa päästä pois ja meinasin vallan jäädä sinne rypemään. Näin jälkikäteen ajateltuna en edes tiedä mikä siinä loppujenlopuksi niin mätti, koska reissuni Lahteen oli muuten sangen mukava ja yllätyksiä täynnä. Jotain siinä alkupuolella tapahtui, mikä vei mielenkiintoni koko esitykseen (ja hetkeksi ihan kaikkeen!) ja jäljelle jäi pelkkää tyhjää. Kyllä se keväinen Ruostetta ja timantteja oli kauhea, hävetti olla hämeenlinnalainen... liian kiltisti olen kirjoittanut monestakin esityksestä, mutta kun koettaa lähestyä juttuja vähän diplomaattisesti, niin tulos sitten on mitä on. Pettymyspuolelle voisin nimetä myös Työviksen Maanalaisen armeijan, joka oli liiankin tuttu ja odotin siltä ehkä liikaa.

Syksyn alussa kyhäsin myös tärppilistan, jonka aika onnistuneesti sainkin kahlattua läpi. Ainoastaan Kansallisteatterin "Pysy hengissä tämä päivä" ja HKT:n "Nazifruar" (ruotsinkielinen olisi tämäkin ollut) jäi aikataulullisista syistä näkemättä. Nazifruar etenkin harmittaa.

Haastispuolella oli aika unelmavuosi (tosin ei siinä viimevuodessakaan mitään vikaa ollut sen suhteen...). Tapasin ihmisiä, joita en ikimaailmassa uskonut koskaan haastattelevani. Vetää hiljaiseksi tämäkin. Ja aika onnistuneita valintoja senkin suhteen, että täällä blogissa käy melkoinen kuhina tällä hetkellä muutaman henkilön osalta. Lukijoita löytää paikalle ovista ja ikkunoista, en pysy laskurin perässä enää lainkaan siinä, että montako kertaa Anna-Maija Tuokkoa ja Sampo Sarkolaa viime päivinä on googletettu. Syynä siis Ainoat oikeat-elokuva, joka oli perjantaina ensi-illassa. Saas nähdä miten käy kun Ei kiitos-leffa tulee ensi-iltaan...merkit ovat jo ilmassa ;)

Tässä oli tämän kärpäsen vuosi 2013 noin tiivistettynä! Oikein hyvää uutta vuotta kaikille ja antoisia teatterielämyksiä myös vuonna 2014 !

Niin ja saa tulla edelleenkin juttusille, jos minut jossain bongaa!

Hyvää Joulua

Teatterikärpänen toivottaa kaikille lukijoilleen oikein ihanaa Joulua! Vuosi ei ole vielä ns. pulkassa, sillä loppuviikosta menen katsomaan vielä yhtä esitystä ja sen jälkeen on perinteisen vuosikatsauksen aika.

Ensi vuonna ensimmäinen uusi varaukseni on vasta tammikuun lopussa, mutta muutama juttu on vielä julkaisematta (The Addams Family, Tiimi, Frankie ja Johnny sekä Puheenvuoro kaatuneilla) ja liuta haastattelujakin on toivottavasti valmiina tammikuussa, jotta niitä voisi julkistella.

Saiturin joulu / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Saiturin joulu / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri , Keskustalon Joulupuoti

Ensi-ilta 29.11. 2013, kesto 30min (ei väliaikaa)

Ohjaus Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Dramatisointi Antti Kemppainen Charles Dickensin "A Christmas Carol"- tarinan pohjalta

Nuket, lavastus ja puvut Hannu Räisä, Antti Kemppainen ja Kristiina Lehtovaara

Näyttämöllä Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Taustaa : Charles Dickensin iätön klassikkotarina "Saiturin joulu" on kertomus ilkeämielisestä ja itarasta Ebenezer Scroogesta, joka vihaa joulua ja kaikkia kanssaeläjiään. Jouluaattoiltana hänen edesmenneen yhtiökumppaninsa Marleyn haamu kahleineen ilmestyy hänelle varoittamaan, että seuraavana yönä tasatunnein Scroogen luokse saapuu kolme joulun henkeä (menneen, nykyisen ja tulevan) ja henget näyttävät jotain, jonka avulla Scroogen on mahdollista vielä muuttaa elämänsä suuntaa. Onnistuvatko henget tehtävässään?

kuva Antti Kemppainen

Plussaa : Hämeenlinnan Keskustaloon ilmestyi loppuvuodesta Joulupuoti, ja suureksi riemukseni puotiin tupsahti myös pop up-nukketeatteri esittämään rakastamaani Saiturin joulua. Ehdin vasta viimeisiin näytöksiin katsomaan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Seuruettani huvitti suuresti Hannu Räisän kehoitus harppoa katsomoon pitkin askelin, jotta matot eivät kuluisi ja penkilläkin tulisi istua vain puolittain. Väkeä ahtautui paikalle niin paljon, että kaikki eivät penkeille edes mahtuneet. Lavastus oli yksinkertainen ja siten nerokas, oma mielikuvitushan siinä lähti myös laukkaamaan. Puolen tunnin kesto oli juuri passeli, lapsetkin pysyivät hiiskumatta paikoillaan ja tarina kerrottiin ilman sen suurempaa ylimääräistä hölinää täytteeksi. Huumoriakin oli mukana - melkoista meininkiä oli kirjurin joulunvietossa ja emännällä vähän stressinpoikasta ilmassa, nykyisen joulun henki oli vauhdikas ja ketterä tyyppi ja lopuksi muuttunut mies Scrooge innoissaan istahti siskonpoikansa soppakattilan päällekin. Erityisesti tykkäsin tulevan joulun hengestä, kiehtova hahmo ja sopivasti jännittävä. Mainio versio Saiturin joulusta, mainiot nuket ja nukettajat, ja väki lähti hymyssäsuin puodista ulos!

kuva Antti Kemppainen

Miinusta : eipä moitittavaa, tämä oli hyvä juuri näin

Muuta : Toivon, että ensi vuonnakin tätä nukketeatteriversiota Hannu ja Antti saisivat jossain esittää. Monelta jäi tämä näkemättä, ja itse mielelläni katsoisin uudestaankin.

Saiturin joulun nukkeversiolle neljä tähteä **** ja plussat päälle. 

Saiturin joulu / Tampereen Teatteri

Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto 1h 45min (väliaikoineen)

Ohjaus ja sovitus Tommi Auvinen

Rooleissa Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Inkeri Mertanen, Ilpo Hakala, Petri Koskinen, Arttu Ratinen, Markku Thure, Amelia Auvinen, Topias Kanto ja Niila Nousiainen/Severi Muje

Taustaa : Saiturin joulu on Charles Dickensin iätön klassikkotarina itarasta Ebenezer Scroogesta (Ilkka Heiskanen), joka ei juuri joulusta eikä oikein mistään muustakaan perusta. Paitsi rahasta. Sydämensä kylmettänyt saituri saa yllättäen vieraakseen seitsemän vuotta aiemmin kuolleen liikekumppaninsa haamun, joka kertoo, että seuraavana yönä Scroogen luona tulee vierailemaan kolme joulun henkeä (menneen, nykyisen ja tulevan) ja että Scroogella olisi vielä mahdollisuus korjata elämänsä suunta. "Humpuukia!" narisee Scrooge. Vaan kuinkas sitten käykään...

(c) Harri Hinkka/TT

Plussaa : Katse kiinnittyy aluksi huikean hienoihin lavasteisiin, lumen ja jääpuikkojen peitossa on talot ja tienoot. Visuaaliseen puoleen onkin panostettu kunnolla, valaistus ja puvustus vievät vaivatta dickensmäiseen tunnelmaan. Scroogen talo on todella hieno ja mitä kaikkea siitä sitten saadaankaan aikaiseksi; kuin palapeli joka muokkaantuu tarpeen mukaan. Joulun henkien matkassa kun lähdettiin talon kanssa seikkailemaan, en voinut muuta kuin ihastella. Lumoavaa, teatterin taikaa parhaimmillaan. Muutama kohtaus taisi lapsikatsojia hiukan pelottaa, sillä ainakin edessäni istunut pikkutyttö painautui parissakin kohtaa lähemmäs äitiään vasten. Itse vaikutuin eniten kohtauksesta, jossa surullinen Scrooge seisoo yksin lavalla menneisyyteensä katsottuaan ja kaivaa taskustaan vanhan kihlasormuksen. Myös nimen ilmestyminen tyhjästä hautakiveen oli loistavasti toteutettu. Menneisyyden kahleita ikuisesti mukanaan raahaava liikekumppani Marley (Ilpo Hakala - ja tajusin vasta tässä että nimi oli tosiaan Marley eikä "Maali") oli aikas pelottava näky ensinäkemältä, tosin pidin enemmän siitä, että tyyppi näkyi ensin vain isona päänä ovessa. Vai näinkö omiani? Joulun hengistä ansaitut väliaplodit sai nykyinen joulu, mikä massiivinen ilmestys ja liikkui niin kevyesti. Näyttelijäsuoritukset eivät liiemmin mieleen jääneet, paitsi tietenkin ilmiömäinen Ilkka Heiskanen, joka vie kyllä pisteet kotiin. Kohtalaisen suvereeni suoritus raakkuvaa ääntä ja liikehdintää myöten, pikkuisen tulee kyllä sellainen olo myös, että mieshän varastaa koko shown. Ja itse tarinahan on hirmuisen kaunis ja opettavainen, ja jos se saa yhdenkin paatuneen joulun- tai ihmisvihaajan muuttamaan käsityksiään lähimmäisistään tai joulun todellisesta sanomasta, niin näytelmä on tehnyt tehtävänsä. Mukavaa oli huomata katsomossa paljon lapsia, tämä jos mikä on koko perheen näytelmä ja lapsille (ja lapsenmielisille) tuo joulun ja teatterin taikaa.

(c) Harri Hinkka/TT

Miinusta : Minun joulumieleni taisi liueta vesisateeseen Tampereen Joulutorille, sillä jostain syystä en ihan lämmennyt tälle versiolle. Olin pari vuotta aiemmin nähnyt upean Saiturin joulun Kansallisteatterissa (silloin Ilkan veli Kari hääräsi nimiroolissa) ja vielä edellisiltana puolituntisen nukketeatteriversion, jossa kaikki kerrottiin lyhyesti ja ytimekkäästi. Nyt etenkin kuorolaulut tökkivät pahasti, sillä ne kuulostivat minun korviini jotenkin epävireisiltä ja muutenkin täytteeltä. Matti Hakulisen komea laulanta ei pelastanut tyhjänpäiväistä juhlakohtausta. Ilkka Heiskanen vei ja muut vikisi, monen osaksi jäi pökkelömäinen patsastelu ja tarinan kerronta eteen päin. Miksi Charles Dickensin piti olla itse kertomassa lavan reunustalla, mitä seuraavaksi tapahtuu? Eikö pelkkä ääni olisi riittänyt. Miksi väen piti tulla Scroogen ovesta ja pomppia jatkuvasti edes sun takaisin, ja välillä mentiin ovesta pois ja välillä taas ei? Miksi tekstitys oli suomeksi ja venäjäksi? Miksi ei myös englanniksi? Etenkin menneisyyden hengen saapuminen oli ennakoitavissa, sillä lavasteista kuului ihme kolinaa ja koko seinä heilui, tiesi että tuosta kohtaa jotain pian nousee. Ja niin sitten kävikin. Isoin miinus tulee tulevaisuuden hengestä, joka oli käsittämättömän tökerö häkkyrä. En saanut siitä mitään otetta ja pettymys oli sen suhteen suuri. "Humpuukia!" ajattelin mielessäni...

Muuta : Tämä kuuluu sarjaan "ihan kiva", mutta ei nostattanut lopulta mitään suuria tunteita. Ilman Ilkka Heiskasta pisteitä olisi ropissut vielä vähemmän. Ja pakko mainita taas se, että on äärimmäisen häiritsevää, että katsomossa syödään jatkuvasti rapisevia karkkeja ja väliajan jälkeen vielä sipsejä rouskuteltiin suoraan takanani. Väliaika on eväitä varten, ei itse esitys. Pitäkää minua niuhona tämän asian suhteen, mutta minusta esitys on katsomista varten, ei syömistä ja juomista. Piste ja huutomerkki!

Saiturin joululle irtoaa keskivertopisteet eli kolme tähteä ***.

Teatteriruokaa-näyttelyssä

Piipahdin viime viikolla Teatterimuseon pop up-näyttelyssä, joka sijaitsee Galleria Esplanadissa. Samoja aineksia oli mukana kesän Hippaloissa (lastentapahtuma Hämeenlinnassa), mutta silloin näyttely onnistui menemään ikävästi sivu suun. Ilo olikin suunnaton, kun Teatteriruokaa oli yllättäen tarjolla Helsingin ydinkeskustassa!

Minulla oli aluksi vaikeuksia löytää paikalle, sillä Galleria ei ollut minulle juurikaan tuttu paikka. Toisesta kerroksesta pop up-näyttely kuitenkin sitten löytyi. Paikalla sattui olemaan Helsingin Kaupunginteatterin tarpeistonsuunnittelija Juhani Rytkölä, jota paikallis-tv haastatteli samaan aikaan. Suurin osa jutuista meni harmillisesti ohi, mutta sangen mielenkiintoista kuultavaa se kyllä kaikenkaikkiaan oli. Liikaa en kuitenkaan halua tarpeistoista tietää, jottei teatterin taika murtuisi. Salaisuuksia pitää olla edelleen.

Kuvat siis puhukoot puolestaan.

Herkkua on siinä monenlaista

Rosollia ja lanttulaatikkoa

Saisiko olla ostereita?

Nam, ja jättikokoinen Domino-keksikin!

Oikealla nakkimaan nakkipoliisit...

Sisäänkäynti näyttelyyn

Näyttelystä löytyi myös muutamia ruokaan liittyviä pukuja, joista Hämeenlinnan teatteriin liittyvät nappasin mukaan.

Kalastajan vaimo näytelmästä Kaunotar ja Hirviö

Tyyris Tyllerö / Liisa Ihmemaassa

Näyttely on vielä avoinna pari päivää, 19.12. saakka ja se on avoinna klo 10-20. Näyttelyyn on vapaaehtoinen sisäänpääsymaksu, jonka tuotto luovutetaan kokonaisuudessaan Uusi lastensairaala 2017-hankkeelle.

Jos siis satut liikkumaan Helsingissä lähipäivinä, piipahda ihmeessä Teatteriruokaa-näyttelyssä. Siellä on paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja luettavaa, ja sen jälkeen kahvilaan tai ravintolaan, sillä nälkähän siellä myös tulee...

Verkossa - Wikileaksin nousu ja uho / Helsingin Kaupunginteatteri

Verkossa - Wikileaksin nousu ja uho / Helsingin Kaupunginteatteri, Teatteristudio Pasila

Kantaesitys 12.12. 2013, kesto 2h 20min väliaikoineen

Ohjaus Milko Lehto

Rooleissa : Niko Saarela, Rosanna Kemppi, Matti Laine, Tiia Louste, Sauli Suonpää, Jari Pehkonen, Saska Pulkkinen, Leena Rapola, Elina Aalto, Sara Welling ja Timo Ruuskanen

Taustaa : Wikileaks on Julian Assangen vuonna 2006 perustama paljastussivusto, jossa on julkaistu erinäisiä arkaluonteisia asiakirjoja niin viranomaisilta kuin yrityksiltäkin. "Kaiken tiedon on saatava olla vapaata", julistaa ukkosenjohdattimeksi itseään tituleeraava Assange ja melkoisen myrskyn sivuston paljastukset maailmalla ovat aiheuttaneetkin ja tulevat aiheuttamaan. Aikamoisen myrskyn on nostattanut myös Assangen yksityiselämän kuviot, joiden johdosta häntä epäillään seksuaalirikoksista Ruotsissa ja hän majailee tälläkin hetkellä Lontoossa Ecuadorin suurlähetystössä turvapaikassa. Oma lukunsa on sitten tapaus Bradley Manning. Irakissa tietoanalyytikkona palvellut nuorukainen kopioi vuonna 2009 satojatuhansia asiakirjoja ja muuta materiaalia mm. Afganistanista ja toimitti materiaalin Wikileaksille julkaistavaksi. Manning vangittiin vuonna 2010 ja hänet on tuomittu 35 vuodeksi vankeuteen Yhdysvaltojen historian suurimmasta tietovuodosta. Tätä kaikkea on Verkossa-näytelmä. Elokuussa Kaupunginteatterilla syyskauden esittelytilaisuudessa pohdin, että kuinkahan tämä mahtaa näytelmämuotoon taipua, kun maailmalla tuntuu tapahtuvan asian tiimoilta koko ajan ja loppua ei näy...

kuva Charlotte Estman-Wennström / HKT

Plussaa : Itse en ole Wikileaksin kuvioihin juurikaan aiemmin perehtynyt muuten kuin uutisotsikoiden myötä, joten ihan ensiksi kiitoksen paikka käsiohjelmasta vastaaville. Melkoinen tietopaketti oli se ja taustoitti sopivasti henkilöitä ennen näytelmän alkua. Pelkät nimet sitten muuttuivat näyttämöllä lihaksi ja tapahtumat saivat konkreettisen muodon. Aluksi oli vain tyhjä näyttämö, jossa valoista muodostui mystinen verkko. Mieleeni tuli myös Mission Impossible-leffat, ja vaarallista peliä tämäkin oli, sillä tietovuotojen tapahduttua oli päivänselvää, että kaikki tahot eivät moisesta tule pitämään. Näytelmän informatiivisesta puolesta pidin kovasti ja heräsi mielenkiinto tutkia asiota lisää verkon kätköistä. Julian Assange (Niko Saarela) on kyllä kiehtova tapaus, toisaalta tuli mieleeni joku iso rokkistara lausumassa kommentteja mikrofoniin salamavalojen loisteessa (ja vaaleat hiukset vielä korostivat miehen olemusta jotenkin mysteerimäisenä hahmona) ja toisaalla hän toi mieleeni Jeesuksen opetuslapsineen... "Hovi" naputteli antaumuksella läppäreitään naamiot kasvoilla, ja tekstit ja numerot vilisivät taustalla. Wikileaksin työntekijöistä Daniel Domscheit-Berg (Sauli Suonpää) oli eniten äänessä ja suhtautui ainakin omalta osaltaan melkoisella energialla ja innolla kaikkeen mahdolliseen. Vaikuttavimman roolisuorituksen teki kuitenkin Saska Pulkkinen sotamies Bradley Manningina. Sankari vai maanpetturi, se jää jokaisen itsensä pääteltäväksi. Pala nousi kurkkuun, kun tapahtumien edetessä muualla valot suuntaavat jälleen etualalle ja tajuaa, että nuori mies on ollut koko sen ajan paikoillaan ilman rihmankiertämää. "Mikä on kunto?" kysellään jatkuvasti. Henkistä väkivaltaa, nöyryytystä. Antakaa nyt miesparalle edes viltti lämmikkeeksi, ajattelin mielessäni. Videolla amerikkalaissotilaat ampuvat siviilejä kuin tietokonepelissä. Kyllä vetää hiljaiseksi, ja siltä osin Verkossa saavutti kohteensa hyvin.

kuva Charlotte Estman-Wennström

Miinusta : Mitä ihmettä tapahtui sitten Ruotsissa? Miksi kaikki seksiin viittavaa oli vedetty aika lailla överiksi? Käytetyn kondomin kanssa temppuiltiin liiankin kanssa, huohotus-ja voihkimiskuoro säesti epämääräisiä sänkysessioita. Kyllähän se tiettyyn pisteeseen huvitti, mutta aika pian kääntyi ketutuksen puolelle. Ja mitä energiajuomaa kuuluisa hakkeri ja Manningin ilmiantaja Adrian Lamo (Timo Ruuskanen) mahtaa litkiä? Oli sen verran erikoista menoa hänellä... Taisi olla Domscheit-Bergillä myös vähän ylilatausta ensi-illassa. Rauhallisempi tyyli olisi sopinut ehkä paremmin.

Muuta : Jos unohdetaan tämä koominen puoli, joka mielestäni ei oikein toiminut, ja keskitytään muuhun osastoon, niin Verkossa on erittäin kiinnostava ja ajankohtainen näytelmä niin aiheeltaan kuin toteutukseltaankin. Visuaalisesta puolesta pidin kovasti, tosin muutamat projisoinnit olisi taas voinut jättää käyttämättä. Mutta suosittelen! Varmaa näyttelijäntyötä monelta osin, useimmat vielä huhkivat monessa eri roolissa.

Verkossa saa neljä tähteä ****.

Haastattelussa Matti Onnismaa

 Matti Onnismaan tapasin maaliskuun loppupuolella 2013 Helsingissä Tennispalatsin William K-ravintolassa.

Matti on syntynyt vuonna 1959 ja horoskooppimerkiltään hän on vaaka. ”Tulikin mieleeni, että tän päivän Ilta-Sanomissa oli oikein loistava horoskooppi : ”Peilistä katsoo paljon parempi mies kuin mitä itse kuvitteletkaan”. Se oli mielettömän positiivinen, yleensä mä en edes lue niitä, mutta tuossa sinua odotellessani nyt luin”, Matti kertoo nauraen.

”Oon Tampereelta kotoisin. Mä olen virallisesti syntynyt Nokialla Pitkäniemen mielisairaalassa, sit me muutettiin sieltä Nikkilään (se on Sipoon keskus), siellä oli siihen aikaan Pohjoismaiden suurin mielisairaala. Mun äitini on ammatiltaan psykologi. Sieltä me muutettiin Järvenpäähän, ja sieltä muutin itsekseni Helsinkiin. Lisäksi oon asunut Orivedellä, Lahdessa ja Kokkolassa, Tampereellakin pitkän aikaa. Tällä hetkellä asun taas Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan intohimoisesti frisbeegolfia. Se alkoi niin, että mentiin Turkuun Tukkijoella-näytelmän harjoituksiin ja sit mentiin vaan kokeilemaan. Mulle se kolahti heti ihan täysin, mikään laji ei oo aiemmin mua niin koukuttanut. Tän freelancer-elämän hyviä puolia on se, että päästään radalle heti aamusta. Se on nykyään niin järjettömän suosittu laji, että iltaisin siellä on ruuhkaa jopa jonoksi asti”, Matti päivittelee.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä vahvuudeksesi tai erityistaidoiksesi? ”Ei mulla oo mitään erityistaitoja sillai. Oon harrastanut ratsastusta, oon ajanut ammatikseni rekkaa, ne ainakin on tavallaan erityistaitoja jonkun mielestä, mutta ei oo siis mitään muuta. Kyllä mulla cv:ssäkin tai jossain liiton sivulla lukee se ratsastus, ja se yhdistelmäajokortti on mainittuna. Kuka sitä sitten ymmärtääkään, sehän on vaan jono kirjaimia. Siitä on ollut kyllä töissä hyötyä muutaman kerran, valitettavan harvoin tosin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit oppia? ”Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia, soittaa ja laulaa. Taikatemppuja olisi kans mukava osata. Oon mä julkisesti soittanut kitaraakin yhdessä biisissä, mutta sitä ei kyllä voi laskea soittamiseksi vaan pikemminkin rämpyttämiseksi.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Ei oo muita. Vaarini oli kuoronjohtaja, isä oli jonkinlainen harrastajanäyttelijä, ja sekin mulle selvisi vasta sen jälkeen kun olin itse hurahtanut tähän hommaan. Ei niistä paljon puhuttu. Kävi vaan ilmi, että isällä oli oikeasti jotain ambitioita alaa kohtaan, mutta siihen aikaan 50-luvulla oli vaan pakko valita porvarillinen ammatti, eikä voinut lähteä haihattelemaan. Isä oli harrastajateatterissa Porissa, asuivat siellä ennen syntymääni. Sitten hän oli ilmeisesti Tampereella näyttämöllä myös jonkun verran, mutta noista on aika vähän tietoa. Kuningas Learia hän on kuulemma esittänyt Porissa alkuperäiskielellä, se on kyllä aika kova juttu. Ei ollut tosin kuningas itse, mutta kuitenkin...”

Milloin kiinnostuit teatterista ja näyttelemisestä? ”Mulle kävi niin, että mä olin työtön rekkakuski ja lorvin täällä Helsingissä, ja vastasin sitten yhteen lehti-ilmoitukseen. Ohjelma-avustajat ry haki jäseniä ja siinä oli täkynä, että voi päästä televisioon yleisöksi ja saa vielä samalla palkkaa. Se pieni palkanmaksu oli mulle siinä se täky, että olisi edes jotain työtä ja saisi jotain palkkaa. Asuin täällä Hesassa siis silloin, se taisi olla vuosi 1981. Sit Kansallisteatterista soitettiin, ne tarvitsi avustajia sellaiseen ”homonäytelmään”. Ei ne kyllä esitelleet sitä niin, mutta se näytelmä kertoi homoista, ”Vaaleanpunainen kolmio” oli nimeltään se. Juutalainen ja homo tapaavat keskitysleirillä ja rakastuvat. Muutamia avustajia oli kieltäytynyt töistä tässä näytelmässä koska pelkäsivät saavansa tietynlaisen leiman otsaansa. Mä aattelin vaan että työtä, totta kai mä otan sen vastaan! Mä en tiennyt näyttelemisestä mitään, koska mulla ei ollut mitään suhdetta teatteriin aiemmin. Siellä sitten harjoitusten myötä ja ensi-illassa viimeistään mulle valkeni, että nyt mä olen löytänyt kotini. Tuli hyvin vahva valaistumisen hetki siitä, että nyt mä tiedän mitä mä elämässäni haluan tehdä. Siitä se sitten lähti. Pyrin harrastajateatteriin ja siitä Lahden Kansanopistoon, ja sitä kautta pääsin harjoittelijaksi Kokkolaan.”

”Pyrin kymmenen kertaa teatterikouluun, mutta en koskaan päässyt. Hain sekä TeaKiin että Nätyyn, yhdeksän kertaa putosin heti ykkösvaiheessa ja kerran pääsin kakkosvaiheeseen. Se jos mikä osoitti suurta lahjakkuutta, heh heh! Mä olen niin infernaalinen jännittäjä ja ujo, ja häpeän kynnys on niin törkeän korkea, se on varmasti ollut suurin syy siihen, etten ole päässyt sisään. Julkinen esiintyminen on mulle ihan horroria. Mä en esimerkiksi pidä puheita ikinä missään, vaikka välillä tekisi mieli ihan vaan kiittää. Ensi-illoissakaan en puhu mitään. Vanhemmiten oon kyllä ruvennut pikkasen rentoutumaan ja uskallan ehkä avata suutani, mutta aika säästeliäästi kuitenkin. En tiedä mikä narsistinen häiriö mua sinne näyttämölle sitten vetää, varmaankin se suuri ajatus siitä, että ihmisille täytyy päästä kertomaan, ja parantamaan maailmaa, silloin alkuun ainakin. Mutta mikä se muuten oli se sun kysymys?” naurahtaa Matti.

”Työ tekijäänsä neuvoo siis. Varsinaisesti alan opintoja mulla ei oo muita kuin Lahden Kansanopiston näyttelijälinja ja lisäksi joitakin kursseja. Kokkolassa olin kaksi vuotta näyttelijäharjoittelijana, sehän on aikamoinen koulu sekin. Se ammattiteatterin moodi oli sellaista, ettei se näyttäytynyt mulle kiinnostavalta, joten lähdin sitten pois. Sen jälkeen oonkin ollut sitten freelancer yhden vuoden kiinnitystä lukuunottamatta. Olin Oulussa kiinnityksellä 1997-1998 vuorotteluvapaan sijaisena.”

Matti muikeana / kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Tuohon on oikeastaan mahdotonta vastata. Jos olisin valinnut jonkun toisen tien, olisinko sittenkään viisastunut? Teatteri on pelastanut mut elämälle itseasiassa siinäkin mielessä, että mä olen koulujakäymätön sivistymätön moukka. Olen saanut valtavan upean elämän teatterin kautta. Ehkä mä olisin autokuskina jossain. Mulla on kyllä sellainen suuri sosiaalinen omatunto, eli ehkä mä olisin hakeutunut johonkin koulutukseen kuitenkin. Tää onkin muuten mielenkiintoinen kysymys! Kun mä olin harrastajateatterissa, niin mä kävin peruskoulunkin uudestaan, jotta mä pääsisin lukemaan äidinkieltä keskikoulumandaatilla Joensuun yliopistossa. Sekin johtuu teatterista, että tää kiinnostus koulunkäyntiin heräsi ylipäätään. Suomen kieli on niin kaunista! Tämmöisiä kummallisia haaveita mulla silloin oli, joskus teki mieli kirjoittaa ja muuta. Usko omaan lahjattomuuteen on kuitenkin niin vahva, että ei tullut sitten jatkettua...”

Oletko ollut muissakin hommissa kuin rekkakuskina? ”Autokuskin hommia oon tehnyt paljon. Bändiroudarinakin oon ollut ja asunnottomien miesten asuntolan vahtimestarina, mehunpakkaajana, offset-painajana oppisopimuksella... siinä olis muuten ollutkin yksi hyvä ammatti, mutta autokuskin hommat mua kiinnosti jostain syystä enemmän silloin nuorena miehenä. Joku unelma riippumattomuudesta, rekkakuski tai merimies oli mun unelma-ammattejani joskus. Merimieheksi olin liian ujo ja pelkuri, en uskaltanut lähteä merille, mutta rekkakuskiksi sitten päädyin ja se oli yksi unelmien täyttymys. Se bändihommakin oli sellaista, että kun tässä vuosien varrella oon teatterin kautta tutustunut ja ystävystynyt ihmisten kanssa, niin sitä kautta sitten lähdin mukaan. Toi bändien roudaus kuulostaa niin suureelliselta, se oli harrastus mulle ja ne oli kavereita. Kokkolasta lähdön jälkeen olin Tampereella työttömänä ja Motelli Skronklen poikien kanssa kiersin paljonkin, ja pääsin näyttelemäänkin niiden kanssa. En koskaan kuitenkaan virallisesti kuulunut bändiin, vaan olin kaveripohjalta siellä mukana. Hannu Raatikainen teki Helsingin Kellariteatteriin lopputyönsä, ja se oli mun elämäni ensimmäinen teatterityö, missä mä oikeasti näyttelin. Hannu sai mut kiinnittymään teatteriin oikein kunnolla. Raatikaisen lopputyön pääsykokeet oli ainoot mitkä oon ikinä läpäissyt kunnialla, hah. Niin ja Lahden Kansanopiston myös.”

Motelli Skronkle, mitenkäs se kuulostaa niin tutulta? Olittekohan mahdollisesti keikalla 80-luvun loppupuolella Provinssirockissa sangen erikoisessa paikassa, muistan hämärästi katselleeni sillalta jotain omituista performanssia...? ”Kyllä vaan, siellä sitä oltiin aboriginaaleja luodolla keskellä sitä koskea, oltiin siellä varmaan kuusi tuntia. Oli se aikamoinen performanssi kyllä. Sit meillä oli sellainen aivan ihana lastennäytelmä ”Suuri yksinäinen naurava shamaani”, se oli vahvasti luonnonsuojeluhengessä tehty ja poikkeuksellisen upea juttu. Hannuhan oli siinä alkuperäisjäsenistä itseoikeutettu Aurinko, mutta sitten mä sain kunnian ruveta esittämään Aurinkoa ja oltiin Lapin rundilla ja kaikkee”, Matti muistelee.

Miksi olet näyttelijä? ”No, se on mun ammattini! Tarinoiden kertominen on ihanaa, ja tällä saa ja voi, ja pitääkin voida vaikuttaa. Kun ajattelee esimerkiksi Eduskunta-näytelmiä... Kyllä on joku sellainen halu saada teatterin keinoin kertoa ihmisille mädistäkin asioista ja kauniista asioista. Nuorena mua kiinnosti politiikka, mutta kiinnostus sitten jossain vaiheessa lopahti, koska se on aika rumaa peliä ja pelaaminen ei oo mun alueeni siinä mielessä. Teatterin kautta pääsin taas jotenkin kiinni yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.”

Onko sinulla kenties omia esikuvia? ”Mitähän mä nyt osaisin sanoa...en mä tiedä, että onko ne nyt varsinaisesti ollu mitään ns. esikuvia. Kyllä mä nuorena ihailin tietysti moniakin näyttelijöitä, Jussi Jurkkaa, Tauno Paloa, ne vaan yksinkertaisesti oli niin kovia. Silloin kun olin ite avustajana siellä Kansallisteatterissa, niin Pekka Autiovuori teki muhun valtavan vaikutuksen. Tarmo Manni, huh huh! Sitä vaan törmäsi näihin ihmisiin siellä käytävillä ja ihmetteli vaan, että mihin maailmaan mä oikein olen päässyt. Elokuvanäyttelijöistä Gary Oldman oli mulle kova juttu ja Humphrey Bogart. Nykyään voisi sanoa, että Santtu Karvonen on mun idoli! Santtu on huikee!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Työviksestä tulee mieleen nyt se Lehtikeisari, se oli hyvä rooli ja saikin yleisön jakamattoman suosion. Olin siinä siis Veikko Ennala. Sit Angels in America-näytelmästä se Roy Cohnin rooli (jota Al Pacino myös esitti), se oli täällä Helsingissä ja vieraili Tampereen Teatterikesässäkin. Klassikko-elokuvasta autokauppiaan rooli on rakas ja läheinen. Aika vaikeeta näitä on muuten tällai jälkikäteen lähteä miettimään, sillä hetkellä joka ainut rooli on ollut mulle tärkeä.”

IMDb:n (Internet Movie Database) mukaan sinulla on eri tv-ja leffatöitä yli 120 kpl? ”Okei, voi olla tosin että sieltä puuttuukin vielä jotain. Itse en ole pysynyt laskuissa mukana. Vilkaisin tuossa nopeasti cv:täni päivällä, että jos sattuisit vaikka kysymään, niin sen mukaan olen ollut 35:ssä pitkässä elokuvassa, mutta siinäkään ei ole kaikki. Ulvovassa myllärissä olin avustajana aikoinaan, mutta Talvisota oli ensimmäinen jossa olin ihan ammattinäyttelijänä. Sain olla mukana koko elokuvan alusta sinne viimeisiin taisteluihin asti, ja olin myös mukana rakentamassa lavasteita ja valoja, halusin tehdä kaikkea. Se oli todella, todella hieno kokemus!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Päärooli pitkässä elokuvassa. Sitä odotellessa..”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”En oo kyllä kauheesti miettinyt tämmöisiä asioita, mutta Lauren Bacall voisi olla yksi sellainen.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Parasta on näytteleminen, heh. Teatterintekeminen on niin mahtavaa! Se on niin kokonaisvaltaista. Yhteisöllisyys, sen takia aikoinaan siihen hurahdinkin..”

Entä miinusta? ”Varmaankin riittämättömyyden tunne. Näyttelijän työ on siitä kova työ, että siinä on aika kovat onnistumisen paineet koko ajan. Itse itselleenhän niitä kynnyksiä rakentaa. Perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen on aika haastavaa tietysti, kun meilläkin elää kaksi freelanceria saman katon alla. Nää on tosin sellaisia ongelmia, että niistä kyllä pääsee järjestelemällä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Luonto. Kesä. Kevät. Syksy. Vaimo. Lapsi. Elämä itsessään!”

Kärsitkö ramppikuumeesta nykyään? ”Ihan hirveesti. Se ilmenee hermostuneisuutena. Se liittyy tähän häpeän kynnykseen. Ensi-illat on aika kauheita, ja muutkin esitykset. Mä jännitän varmaan enemmän kuin moni muu, ja ihan jokaisessa esityksessä. Tietysti sekin vaikuttaa, jos tuntee epäonnistuneensa siinä roolissaan, harjoitukset ei ole riittäneet, niin silloinhan sitä on aika huteralla pohjalla. Sit koko homma muuttuu helposti suorittamiseksi ja sekin on inhottavaa. Silloin jos katsomossa on joku tuttu, niin tietysti sekin vaikuttaa. Tietää kuitenkin sen, että rakkaat ja läheiset ihmiset on aina kuitenkin mun puolella, mutta silti niiden läsnäolo jännittää kaikista eniten, koska miettii, että olenko mä nyt riittävän hyvä heidän silmissään. Kyllä sitä muuten itsekin aina jännittää katsomossa, kun käy ystävien töitä katsomassa.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Ei oo, jokainen esitys tuo omat juttunsa. Harjoitusaikana ne usein muodostuu ja usein se liittyy siihen, että miten ja missä ja mihin aikaan pitää laittaa rekvisiitat ja kaikki semmoiset. Jokainen esitys muodostuu aina omaksi jutukseen ennakkovalmisteluineen.”

Oletko koskaan tavannut teatterin kummitusta? ”En muista kyllä tavanneeni, vaikka Kokkolassa piti olla paljonkin niitä. Alkuun mä asuinkin siellä teatterilla, kun mulla ei ollut vielä kämppää. Kun mä menin sinne, niin mä asuin johtajanhuoneen komerossa, et siinä olisi ollut mahdollisuus tavata vaikka ketä. Ehkä ne säikähti minua”, Matti nauraa.

Tunnistaako ihmiset sinua kaduilla ja tulevatko juttelemaan? ”No, jonkun verran tullaan juttelemaan, mutta Suomi on siitä ihana maa, että täällä saa olla kyllä rauhassa eikä tarvitse kulkea henkivartijoiden kanssa kaupungilla. Mua kyllä suojelee mun ikävät roolini ja karu ulkonäköni aika hyvin, ihmiset ei uskalla kapakassakaan tulla juttusille. Se oli kyllä jo nuorempanakin, et kyllä se oli mun vieressä se viimeinen paikka tyhjänä aina muuten täydessä bussissa!”

Mutta minä uskalsin sentään ehdottaa haastattelua... Kerro joku hauska kommellus! ”Tää ei ole kyllä mikään hauska. Me esitettiin Hämeenlinnassa Ladies Night -näytelmää. Siinä on siis sama idea kuin Housut pois -elokuvassa, mutta tää kohtaus ei kylläkään tapahtunut teatterilla. Tallinnassa järjestettiin Naisten Kymppi. Me Naiset -lehti järjesti sen, ja sehän sponsoroi myös sitä meidän Hämeenlinnan esitystä. No ne halusi meidät mukaan sinne Tallinnan laivalle, jossa oli 2500 naista ja me. Tuntui, että me ollaan enemmän strippareita kuin näyttelijöitä. Se oli kyllä legendaarinen reissu, ihan horroria! Meidän piti esiintyä sellaisella pienellä tanssilattialla ja esittää muka kohtauksia meidän näytelmästä. Kukaan ei kuunnellut, mölisi vaan, ja lopputanssin aikana huusi täysiä ”MUNAAA”. Turvamiehet saatteli meidät sitten hyttiin. No strippareitahan me käytännössä oltiin, aaarrghhh, se oli ihan kamalaa!” Matti muistelee ja pudistelee päätään.

Käytkö katsomassa muiden näytöksiä paljonkin? ”Mä käyn niin paljon kuin vain on mahdollista. Tänä vuonna oon käynyt paljonkin. Joskus oon viettänyt kolme-neljäkin iltaa viikossa teatterissa. Viimeaikaisista näkemistäni on jäänyt mieleeni sellainen kuin ”Ole hyvä” Teatterikoulussa. Mulla on siellä nyt taas kummioppilas, ja tietysti hänen esityksiään olen käynyt katsomassa. Olli Rahkonen on hän, oli tuossa 3 Simoa-elokuvassa yhdessä pääroolissa.”

Onko sinulla mottoa? ”Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Luultavasti nautiskelisin, yrittäisin ainakin. Jaa millä tavalla? Mahdotonta sanoa, sehän on ikuinen mielikuvitusleikki muuten.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Toi onkin hyvä kysymys. Kyllä mä varmaan ottaisin jotain pitkästyttävää lukemista, jotta nukahtaisin uudestaan. Eväspuoleksi ottaisin vihanneksia, ja mulla kun todettiin vuosi sitten keliakia, niin oon jäänyt kaipaamaan kevätrullia. Et jos joku tekisi mulle joskus gluteiinittomia kevätrullia! Sushia ja riisiä. Juomaksi punaviiniä ja vettä.”

Jos saisit aikakoneella matkata johonkin tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Haluaisin nähdä, että kuka on siittänyt mun vaarini. Salaisuudet selville!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kalsarit

Mikä sytyttää sinut? - Musiikki

Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus

Suosikkikirosanasi? - Saatanavittuperkele

Mitä ääntä rakastat? - Lapseni naurua

Mitä ääntä inhoat? - Murskaantumisen ääni

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Pääministeri

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mä en kyllä saavu sinne varmaan koskaan, joten se ei sanoisi mitään...

Huom! Marraskuun puolivälissä infottiin, että Linnateatterissa Turussa saa helmikuussa 2014 ensi-iltansa Petja Lähteen kirjaan perustuva näytelmä ”Poika”, jossa mukana mm. Matti Onnismaa ja Santtu Karvonen. Lisätietoja tämän linkin alta.  

Kun kyyhkyset katosivat / Kansallisteatteri

Kun kyyhkyset katosivat / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 27.11. 2013, kesto noin 2h 45min väliaikoineen

Dramatisointi Sofi Oksanen

Ohjaus Raila Leppäkoski

Musiikki Maija Kaunismaa

Rooleissa : Timo Tuominen, Matleena Kuusniemi, Janne Hyytiäinen, Sari Puumalainen, Antti Luusuaniemi, Jukka-Pekka Palo, Jouko Keskinen, Pirjo Määttä ja Jani Karvinen

Muusikot : Maija Kaunismaa, Sara Puljula, Tommi Asplund, Juha Kuoppala ja Zarkus Poussa

Taustaa : Sofi Oksanen on itse dramatisoinut tämän näytelmän, joka pohjautuu hänen samannimiseen romaaniinsa. "Kun kyyhkyset katosivat" on kolmas osa hänen Viron lähimenneisyyttä käsittelevästä Kvartetti-sarjastaan, jonka aiemmat osat olivat Stalinin lehmät (2003) ja Puhdistus (2008). Kansallisteatterin sivuilla näytelmästä kerrotaan näin : "Kun kyyhkyset katosivat on kertomus onnettomasta avioliitosta, naamioista ja rikkimenneistä ihmisistä, jotka keksivät itselleen menneisyyksiä pelastaakseen tulevaisuutensa." Kaikki on napakasti tiivistetty juuri tähän lauseeseen, joten en edes yrittänyt kehitellä mitään omaa versiotani. Tarina sijoittuu kahteen eri aikakauteen. Aluksi ollaan Natsi-Saksan miehityksen alla ja väliajan jälkeen pompataan 1960-luvulle neuvostohallinnon kaudelle.

(c) Stefan Bremer

Plussaa : Vanhempienikin häävalssina soinut Metsäkukkia saa alussa heti uudenlaisen tulkinnan, aika hämmentyneenä mutta positiivisesti yllättyneenä sitä keskityin kuuntelemaan. Samalla näyttämön yläpuolelle ilmestyvät mystiset taulut ja ehdin jo manata mielessäni, että "ei kai taas projisointeja tai videokuvaa..." Pelkoni oli kuitenkin turha, sillä suurempaan ilmestyi taidokkaita hiilipiirroksia (kiitos Mikko Ijäkselle!) ja pienempään simultaanitekstitys viroksi ja englanniksi. Pariin otteeseen katseeni osui seuraamaan tekstitystä, mutta muuten laatikko ei kyllä häirinnyt katsomistani yhtään. Sen väritkin vaihtuivat aatteen mukaan... Piiroksia sen sijaan jämähdin välillä seuraamaan liiankin kanssa, tarkoitus ei ollut varmaankaan viedä huomiota itse näyttämön tapahtumista mutta minulle kävi näin. Tajusin kuitenkin nopeasti, että nyt pitää oikeasti keskittyä näytelmään tai muuten putoan kärryiltä. Oksasen romaani on kuulemma monitasoinen (en ole lukenut yhtäkään hänen teoksistaan) ja kirjaimellisesti sitä oli tämä näyttämöversiokin. Lavastus tarjosi monia eri ulottuvuuksia ja jokaisessa tapahtui jotain, ei välttämättä mitään juoneen olennaisesti liittyvää ratkaisua kuitenkaan, ja kaiken keskellä soitti vielä orkesteri. Koko hommahan lähti alkuun Edgar Partsin (Timo Tuominen) ja tuoreen vaimonsa Juuditin (Matleena Kuusniemi) pannukakuksi muuttuneesta hääyöstä. Syitä moiseen sai arvuutella aika pitkään, toki ratkaisu sitten lopulta kerrottiin. Tarkkana sai olla koko ajan, sillä paljon tapahtui ja onneksi sentään edettiin kronologisesti. Hämmennyin siitä, että niin paljon totuutta muunneltiin ja rooleja vedettiin, riippuen siitä missä leirissä milloinkin oltiin ja mistä sai itselleen parhaan hyödyn. Olisin saanut kuvioista enemmän irti, jos olisin ollut historiantunneilla aikoinaan enemmän hereillä. Kiitin kuitenkin hiljaa itseäni useampaankin kertaan siitä, etten tiennyt ennalta juuri lainkaan mistä teoksessa on kyse. Muuten päässäni olisi ollut jonkinsortin ennakko-odotuksia, joiden täyttymistä olisin odottanut koko ajan. Katsomossa istuin täysin avoimin mielin. Yllättäkää minut ja saakaa minut vaikuttumaan! Ja niin kävi. Viis siitä, että kärryillä en ihan pysynyt kaikissa mutkissa, mutta tarinahan on hieno ja vie mennessään! Se kulkee eteen päin kuin juna ja tarjoaa sopivia käänteitä, jotka pistävät ajattelemaan. Miten itse toimisin vastaavassa tilanteessa? Roolitöistä minut vakuutti eniten Timo Tuominen. Pokkurointia, vehkeilyä, oman edun tavoittelua. Tyynesti vaan pestään kädet koko touhusta lopuksi, vailla minkäänlaista omantunnon kolkutusta. Miksi mies moisiin tekoihin sitten ryhtyi, se jäi vähän hämärän peittoon tai meni muuten vaan minulta ohi. Viehätyin alkupuolella Matleena Kuusniemen rauhallisesta puhetyylistä ja hienosta, vähäeleisestä näyttelijäntyöstä, samoin Sari Puumalainen Rosaliena vakuutti minut. Toisessa näytöksessä Jukka-Pekka Palon esittämä kapteeni Porkov oli hyytävä tapaus, silmät kiiluivat takuulla takariviin asti. Juuditin ja saksalaisen Hellmuthin (Antti Luusuaniemi) romanssissa oli kunnon jännitettä. Näytelmän päätyttyä minulla oli päällimmäisenä kaksi asiaa mielessä : kyllä oli hieno tarina (vaikken kaikkea ymmärtänytkään) ja kyllä teatteri on mahtavaa! Teatterisavukkeistako muuten johtui, että salissa leijui aika vahva tuoksu? Se tarjosi kokonaisvaltaisen elämyksen kyllä. Plussaa myös siitä, että pitkästä kestostaan huolimatta en vilkaissut välissä kelloa lainkaan!

Janne Hyytiäinen ja Timo Tuominen / (c) Stefan Bremer

Miinusta : Monitasoinen tyyli ei purrut ihan joka kohtauksessa, aina kun ei oikein tiennyt, että mitä ja ketä olisi seurannut. Minulla varsinkin on välillä paha tapa kiinnittää huomioni johonkin epäolennaiseen ja havahtua hetken kuluttua, että hei missäs tässä nyt mennään. Vähän ärsyynnyin myös muutamien roolihahmojen jatkuvasta ravaamisesta ja saman toistosta. Tuntui, että Janne Hyytiäisen Roland joko ramppasi edestakaisin, piileskeli jossain ja miksi piti replikoida koko ajan lähes huutaen ääni käheänä? Ihmettelin myös sitä, miten suuri muutos tapahtui Juuditissa ja koko hänen olemuksessaan väliajan jälkeen, ilman että muutoksen syitä sen enempiä seliteltiin. Muutaman kerran jotain asiaa selostettiin niin pitkin lausein, että unohdin mistä on kyse ja katsoinkin sitten englanninkielisen tiivistelmän tekstitaululta... Lopun käsienpesukohtauksesta pidin, mutta en siitä mitä vielä sen jälkeen tapahtui.

Muuta : Ensi-illassa olin katsomassa ja näissä on aina oma viehätyksensä. Istuin omalle paikalleni heti ovien auettua ja mielenkiinnolla seurasin, keitä kaikkia saliin saapuu. Ja saapuihan heitä! Pakko sanoa vielä tämä, vaikka itse esitykseen tämä ei kuulu mutta kokonaisfiilikseen kyllä, että viehätystäni latisti vieressäni istunut herra, jonka tumma takki oli niiiiin hilseen peitossa, että toivoin hänen istuvan hiljaa paikoillaan koko esityksen, jottei minun päälleni ropise yhtään. Hän myös piti useampaan otteeseen omituista "kurnutusta", oli sivusilmällä pakko välillä vilkaista että mikä on meininki...

Ohessa linkki Kansallisteatterin sivuille, jossa tarkemmin näytelmästä mm. trailerin ja blogin muodossa.

Kun kyyhkyset katosivat saa neljä tähteä ****. 

Haastattelussa Eriikka Väliahde

Eriikka Väliahteen tapasin kesäkuun alussa 2013 Tampereella Metso-kirjaston kahvilassa.

Vuonna 1980 syntynyt Eriikka on horoskooppimerkiltään neitsyt. ”Mä olen Oulusta kotoisin, huomaahan sen jo murteestakin. Pariin otteeseen oon asunut myös Helsingissä, mutta nyt mä olen jämähtänyt tänne Tampereelle.”

Mitä harrastat? ”Tää on kyllä vaikee, koska työ on mun harrastus. No mähän olen intohimoinen urheilija, sehän ei oo kellekkään varmaan mikään uutinen. Kaikki lajit käy, oli mikä vaan niin mä rakastan sitä. Musiikki ei ole silleen mun harrastus, koska se on myös osa mun työtäni. Teatteriin liittyy hyvin vahvasti myös musiikki, ja se onkin vähän häilyvä se raja. Sama tanssinkin kanssa. Mutta ihan ”harrastusharrastus”-asiaa kun miettii, niin kyllä se urheilu on. Ja lukeminen. Luen kyllä kaikkea mahdollista, tällä hetkellä tietokirjoja. Mulla menee noi vähän kausittain. Ennen mä luin hirveesti nykyromaaneita, mutta viimeaikaisista mikään ei ole oikein säväyttänyt ja olenkin vähän kyllästynyt niihin. Elokuvissakin mä käyn välillä, mutta en ole mikään sellainen himokatsoja. Ne vaikuttaa muhun niin vahvasti. Tänään mä aion katsoa telkasta sen ”Happy Go Lucky”-leffan, se on kyllä kaikkien aikojen paras elokuva! Kun mä näin sen ekan kerran, mä menin ihan ”tiloihin”, että just sen takia mun tarvii vähän säädellä noita katsomisiani. Elokuvissakäymistäkään en oikeastaan laskisi harrastukseksi, koska se on mulle elämäntapa ja tavallaan liittyy työhöni myös. Seuraan sitä näyttelijäntyötä, ohjausta ja käsikirjoitusta hyvin tarkkaan, ja vaikutun.”

Mitkä ovat vahvuutesi tai erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Mä laulan ja tanssin, mutta mähän olen alunperin kuitenkin ”vain” näyttelijä, eli nää laulu ja tanssi on tullut vasta tässä työaikana mukaan. Mulla ei ole kauheasti koulutusta kummastakaan, tanssimaankin aloin vasta teatterikoulussa, mutta kun olin entinen urheilija niin se oli sillai helppoa. Tokihan mua käytetään myös paljon jutuissa, joissa tarvitaan energiaa, just tuon mun fyysisyyden takia”, toteaa Eriikka.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Mä haluaisin hirveesti osata puhua kaikkia mahdollisia kieliä, mutta kun mä en osaa ja se johtuu osittain siitä, että mulla on pieni lukihärö. Mä rakastan kuunnella, kun ihmiset puhuu erilaisilla kielillä, ja kadehdin heitä joilla on kielitaitoa. Mulla on välillä ihan sellainen amputoitu olo sen takia, etten itse osaa. Saksan kursseilla mä kävin tuossa vähän aikaa sitten, ja kyllä se sieltä vähän jo palautui. Sit musta olisi ihanaa osata soittaa paremmin pianoa, tai ihan mitä tahansa instrumenttia. Sitä pitäisi vaan istua alas ja treenata, mutta se on mulle vähän hankalaa kun mä paljon mieluummin juoksen tuolla pitkin metsiä”, Eriikka naurahtaa.

Hurmaava Eriikka / kuva Teatterikärpänen

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Mähän olen käynyt Steiner-koulun. Muistan, kun alettiin tehdä jossain tokalla luokalla ekaa näytelmää ja olin heti, että tää on ihan mahtavaa. Olin siinä näytelmässä muistaakseni lohikäärmeen takapuoli. Kauhean mielelläni mä esitin myös satuja luokan edessä. Tunsin sen, ettei esiintyminen ole mulle mitenkään vastenmielistä. En edes tiennyt silloin, että on olemassa sellainenkin ammatti kuin näyttelijä. Kasiluokalla tehtiin sitten Peer Gynt, ja sekin oli ihan mahtavaa! Muistan, että otin sen paljon enemmän tosissaan kuin muut. Se oli vielä sama vuosi kun Suomi voitti maailmanmestaruuden eli ´95, ja se finaali oli samana päivänä kuin meidän kenraaliharjoitukset ja mä olin ihan pöyristynyt kun ketään ei ollut siellä harkoissa, kaikki oli katsomassa matsia jossakin. Jossain vaiheessa tehtiin sitten myös Kalevala, ja väkipakolla halusin olla Väinämöinen. Mä en siis harrastanut teatteria koulun ulkopuolella, en käynyt teatterissa. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että noi koulun jutut oli mulle kyllä todella tärkeitä. Vapaa-aikanani mä harrastin silloin ratsastusta ja muuta urheilua, ei kukaan koskaan sanonut, että teatteriakin voisi harrastaa! Äitini vei mut ekan kerran teatteriin kun olin ehkä 9-luokalla, ja mä näin sellaisen näytelmän kuin ”Suutarin lapsilla ei ole kenkiä”. Se on tosi rankka draama perhesuhteista, ja Oulussahan on tosi vahva sellainen fyysisen tekemisen meininki. Muistan kun lavalla oli Väänäsen Tuula ja hän on Turkan opit saanut, ja hän oli siellä hirveissä tiloissa. Mä en muista yhtään, että mitä siellä näyttämöllä tapahtui, mutta muhun teki hirveen suuren vaikutuksen se meininki. Teatterin ulkopuolella sanoin äidille, että vautsivau! Näin kuinka Väänäsen Tuula tulee tuulipuku päällä ovesta ja hyppää maastopyörän selkään. Aattelin siinä, että teatterihan on mahtava laji, kun tässä on tuo fyysisyys myös mukana. Mä olin urheilijatyttö ja tajusin, että teatterissa voi yhdistää kaiken sen. Koulussa mä pärjäsin kuvataiteissa, urheilussa ja filosofiassa, ja teatterissahan olisi kaikki se!”

”Joskus lukion tokalla tein ison kuvataidetyön yhteen vanhainkotiin ja se epäonnistui täysin. Tajusin sillä hetkellä, että musta ei tule kuvataiteilijaa, ja mä en myöskään tulisi kestämään sitä yksinäisyyttä. Arkkitehdin hommaakin suunnittelin, mutta ei … Olin sitten menossa juoksemaan treenikassi mukanani, kun menin sattumalta Oulun Ylioppilasteatterin ohi. Siellä oli ovi auki ja ovessa luki ”Pääsykokeet”. Mä vaan kävelin spontaanisti ovesta sisään, en siis mennyt treeneihin, ja se oli niinku siinä. Pääsin Ylioppilasteatteriin ja kaikki muu jäi. Päätin, että luen ensin ylioppilaaksi ja haen sitten teatterikouluun, ja jos en pääse, haen sitten muualle. Mä en oo sellainen tyyppi, joka hakee kahdeksan kertaa, vaan että se on päästävä heti tai ei ollenkaan. Ennen hakua olin ehtinyt tehdä Ylioppilasteatterille yhden jutun ja huomasin, että en ole kasvanut teatteriharrastukseen kuten muut, vaan olin vähän niin kuin puusta pudonnut ja olin pääsykokeissa vähän sellainen raakile, mutta nautin hirveästi joka tilanteesta. Ylioppilasteatterissakin mulla oli heti kauheen kotoisa olo, ja sama oli siellä pääsykokeissakin. Tiesin, että tää on mun juttuni. Pääsin Nätylle kouluun vuonna 2000. Valmistuin vuonna 2004, töihin mä tosin menin jo 2003 kun tehtiin se ”Suruttomat” ja siitä asti olen ollut Työviksessä.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Jos en olisi aikoinaan päässyt Nätylle, olisin luultavasti päässyt aika vähällä työllä opiskelemaan filosofiaa, joka tarkoittaa sitä, että olisin varmaan nyt yliopistolla sellainen ikuisuushaahuilija. Voi olla, että mä olisin saattanut päätyä myös papiksi, filosofian kautta teologiaan. Se oli myös yksi sellainen etäinen ajatus. Tai jos mä olisin jonkun ihmeen kautta päätynyt arkkitehtiopiskelijaksi, niin mä saattaisin nyt olla arkkitehti tai sitten olisi voinut käydä niin, että se visuaalisuus olisi lähtenyt viemään mua niin, että olisin voinut päätyä vaikka vaatesuunnittelijaksi. Sit on vielä tää villi kortti eli politiikka, joka on aina kiinnostanut mua hirveesti. Huomaan muuten, että mulla on ollut vähän samanlaiset urasuunnitelmat kuin Paavo Väyrysellä! Hänestähän piti tulla pappi, arkkitehti tai poliitikko...” Eriikka paljastaa.

Miksi olet näyttelijä? ”Mä kertakaikkiaan rakastan tätä! Eniten mä rakastan sitä tekoprosessia. Mä luulen, että on kahdenlaisia näyttelijöitä. On niitä, jotka rakastaa hirveästi sitä esiintymistä ja sitten niitä, jotka rakastaa sitä tekoprosessia. Mä nautin suunnattomasti niistä ensihetkistä, lukuharjoituksista ja siitä, kun kaikki alkaa pikku hiljaa muotoutumaan.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Nuorempana mulla ei ollut, mutta pikku hiljaa tässä vuosien varrella niitä on tullut. Lapsena mulla ei ollut muuta kuin Uuno Turhapuro, katselin aivan maanisesti niitä aina. Mä osaan kaikki Uunot ulkoa varmaan! Kyllä mä Veskua ihailen, hän on ihan poikkeuksellinen lahjakkuus. Naisista on vaikea sanoa, ne ei ollut sillä tavalla framilla. No Julie Andrews tietysti, Maija Poppaset ja Sound of Musicit osaan aika lailla ulkoa myös. Julie Andrewsissa on joku sellainen lämpö, josta mä erityisesti viehätyn. Nyt aikuisempana tykkään seurata myös omia kollegoitani, omasta teatterista on tosin vaikea sanoa kun mä tunnen ne kaikki niin hyvin ja meillähän on kyllä ihan huikeita näyttelijöitä, mutta muista teattereista just Väänäsen Tuula on aina ollut kova, ja muutkin Oulun näyttelijät. Sit Riitta Havukainen, Ritva Jalonen, Mari Turunen, Miitta Sorvali … Näissä naisissa erityisen hienoa on se, että he pystyvät uskottavasti tekemään sekä draamaa että komediaa.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Ihana kysymys, oooooh! (miettii pitkään) Kyllä se on tuo Marlon Brando. Tai toisaalta mä voisin näytellä myös Leonardo DiCaprion kanssa. Tai sitten se, joka oli esim. Gangs of New Yorkissa. Mä en vaan millään muista sen nimeä just nyt... Daniel Day-Lewis, tietysti!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Joku sellainen pehmeä-ääninen mies...Michael Bolton! Sillä on aivan ihana ääni. Matti Puurtinen voisi säveltää meille sellaisen ison musikaaliballadin! George Michaelin kanssa voisi myös laulaa, sillä on kans sellainen upea särmikäs ääni.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Olen näytellyt oikeastaan vain Työviksessä, ja lisäksi Pyynikillä ja Oulun kesäteatterissa.”

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Mä tykkään kyllä kaikista mitä oon tehnyt, mutta sellaisia mitä muut arvostaa eniten on Suruttomat, Next to normal ja Rakkaudesta minuun.”

Free vai kiinnitys, ja miksi? ”Olen miettinyt tätä kyllä. Mä en usko, että mä pärjäisin freelancerina, koska mulla ei ole kontakteja enkä mä kestäisi työttömyyttä. Kun mä valmistuin, mä halusin ennen kaikkea tehdä tätä työtä, en käyttää hetkeäkään aikaani siihen, että etsin työtä. Mä haluan oppia tän ammatin, koska mä oon siinä mielessä vanhanaikainen ja uskon, että hyväksi näyttelijäksi tullaan sillä, että tekee todella paljon töitä. Nuorena se vitsa on väännettävä ja tää on ollut mulle ihan itsestäänselvä ratkaisu. Vanhempana ehkä sitten freeksi, sitten kun tehdyt työt puhuu puolestaan.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Kaikki käy. Peruukki päähän ja se on siinä, mä voin tehdä ihan kaikkea! Next to normalhan oli mulle haave, mä näin sen aikoinaan New Yorkissa ja aattelin, että tuossa olisi sellainen rooli, joka olisi kuin mulle tehty. Läpisävelletty draama, ihan mahtavaa! En kuitenkaan osannut aatella, että joskus pääsisin tekemään sen.”

Parasta teatterissa? ”Kuten sanoin, parasta on yksinkertaisesti se harjoitteluprosessi. Ja totta kai seisovat aploodit on myös mahtavia!”

Entä miinusta? ”Työajat on hankalia ja nimenomaan se, että sä olet illat poissa. Muu elämä joutuu siitä vähän kärsimään, että mä olen intohimoammatissani.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Elokuvat varsinkin ja se, kun mä näen jotain loistavia näyttelijöitä ja ihania teatteriesityksiä. Kun joku esitys saa mut tiloihin, niin mä oon ihan sekaisin! Loistavat laulajat inspiroi mua myös. Mikään laskelmoitu juttu ei nappaa vaan se, että siellä on mukana vilpittömyyttä ja ollaan tosissaan. Ja kun joku tekee hommansa täydestä sydämestä, se innostaa. Ihmisten into, oli aihe sitten mikä tahansa!” Eriikka intoilee ja elehtii samalla villisti käsillään.

Podetko ramppikuumetta? ”En toistaiseksi, mutta se varmaan tulee iän myötä. Toki on ollut sellaisia hetkiä, että olen ajatellut että mä en selviä tästä, mutta sitten kun mä meen siihen päälle niin kaikki on ookoo. Kaikkee on kyllä tapahtunut, oon unohtanut ja kaatuillut ja vaikka mitä.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ei mulla ole, mä yritän välttää kaikkea kaavamaista. Mä olen hyvin suorituskeskeinen ihminen.”

Kerro joku kommellus! ”Se mun legendaarisin hommani on kyllä se, kun unohdin laittaa Carmeniin pikkuhousut jalkaan. Se oli kyllä uskomaton moka, ei mulle oo koskaan sellaista aiemmin tapahtunut. Onneksi ei ollut varsinainen esitys silloin! Ja mähän en koskaan tipu, mutta Kaaoksessa unohdin sanoa yhden repliikin kerran ja tilanne meni lopulta sellaiseksi, että Mattilan Kaisan kanssa tiputtiin ihan täysin. Huutonaurua! Se meni ihan hepuliksi koko kohtaus ja yleisönkin mielestä se meni jo liian pitkälle se touhu. Tiettyyn pisteeseen asti sitä jaksaa nauraa mukana.”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Mä en kauheesti muistele menneitä, mutta kyllä se on hieno muisto, kun sain samoihin aikoihin tietää, että pääsen ylioppilaaksi ja että pääsen opiskelemaan näyttelijäksi. Olin lenkillä ja tajusin siinä, että tästä se elämä nyt alkaa!”

Tulevia roolejasi? ”Syksyllä olen The Addams Familyn Morticia, Puntin kanssa jatketaan avioparina. Prinsessassa olen myös mukana.”

Onko sinulla mottoa? ”Parempi syödä ennemmin kuin myöhemmin.”

Mistä haaveilet? ”Mulla on yksi haave, joka liittyy teatteriin, mutta mä en sano sitä ääneen. Mä haluaisin vaan olla onnellinen...”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mulla voisi olla sellainen taito, että voisin tuosta noin PUFFF päästä sellaiseen pieneen discoon! (hysteeristä naurua puolin ja toisin) Musiikki lähtis vaan soimaan ja discopallot vilkkumaan silloin kun haluaisi!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Raaka peli, kyllä mä lähtisin jallittamaan naisia. Tähän kun yhdistäisi tuon discon vielä, Travolta-tyyliin pistelisin menemään pitkin katuja ja kyllä mulla varmaan ne alapäähommatkin olisi mielessä.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin juoksumaton ja suihkun ja hyviä tietokirjoja. Linkosuon Varrasleipää ja Voimariiniä. Niillä pärjää todella pitkälle. Juomaksi riittää vesi.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne menisit? ”Ranskan vallankumous olisi hieno nähdä. Liput liehuu ja se meininki silloin, ajattelun suuri muutos.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Huora

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Marina

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Pikkutyttöjen nauru

Mitä ääntä inhoat? - Sähkön hurina

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Amerikan presidentti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lastensairaalassa töissä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Eriikka, ihana nähdä sinut täällä!”

Haastattelussa Pekka Räty

 Lokakuun loppupuolella 2013 olin katsomassa West Side Storya Lahden Kaupunginteatterissa ja ennen esitystä tapasin vähän yllättävässä tilanteessa Pekka Rädyn, ja lyhyen mutta intensiivisen juttutuokion päätteeksi päätimme lennossa tehdä haastattelun yleisölämpiössä ennen esitystä, 20 minuuttia oli aikaa...

Jousimiehen merkeissä 1954 syntynyt Pekka on Pohjois-Karjalan miehiä. ”Olen kotoisin Enosta, Rajakankaan kylästä. Nyt asun Imatralla ja Enossa, ostin lapsuudenkotini itselleni ja myös pienen rantapaikan ja oman kesäteatterin. Mulla on siis oma kesäteatteri siellä, www.enonkesateatteri.fi.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan harmonikansoittoa, laulua, urheilua, juoksua, maratonjuoksua, hiihtoa ja elämän ilmiöiden tutkintaa. Mä tutkin elämän eri ilmiöitä suurella mielenkiinnolla!”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä vahvuudeksesi? ”Mun vahvuuteni on varmaankin erittäin hyvä ja korkeatasoinen näyttelijänkoulutus ja Stanislavskin oppien mukaan saatu koulutus niin, että ihmiskuvausten tekeminen näyttämöllä kaikkine vivahteineen on mun bravuurini. Nyt sitten myöhemmin on tullut musiikkiteatteri mukaan ja olen laulanut musikaaleissa myös.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Kyllä teatterikoulusta jäi kaivelemaan kokovoltti eteenpäin ja kokovoltti taaksepäin, mutta nyt kun tulee kohta 60v mittariin, niin kyllä ne voltit on varmaan mulla tehty!” Pekka nauraa.

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Vuonna 1970 tehtiin Enon kansalaisopiston näytelmäpiirissä Tukkijoella-näytelmää kesäteatteriin ja mua pyydettiin Turkan rooliin sillä verukkeella, että kesällä lähdetään sitten käymään Kööpenhaminassa. Mua ei se teatteri niin hirveesti kiinnostanut vaan se, että pääsi maalta Kööpenhaminaan, suureen maailmaan.”

Oliko koulussa näytelmäkerhoja tai vastaavaa? ”Ei, mutta kansakoulussa lauloin äitienpäivinä ja lausuin runoja, ja ensimmäinen runo jonka opin meni näin: ”lentokoneenohjaaja, olen poika rohkea, koneessani taitavasti lennän kaukomaille asti. Kuka teistä haluaa Amerikkaan matkustaa?”

Missä vaiheessa sitten pyrit teatterikouluun? ”Olin siis Enon kansalaisopiston näytelmäpiirissä ja siitä sitten pyrin teatterikouluun Tampereen yliopistoon vuonna 1973. Valmistuin 1977 ja sillä tiellä ollaan.”

Pekka ja tuttu mies taulussa / kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Olisin varmaankin puurakentamisen alalla rakennusmestari tai kirvesmies. Poliisin ammatista haaveilin paljon, mutta se jäi sitten.”

Miksi olet näyttelijä? ”Minä koen, että tämä on suuri lahja saada tehdä näyttelijän työtä, kehittää omaa persoonallisuutta, omaa ajattelua, antaa oman itsensä ja roolien kautta ihmisille uskoa elämään. Se on suuri lahja ja suuri siunaus.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Voisi sanoa sillä tavalla, että se suurin muutos mitä on tapahtunut on se, että olen oppinut olemaan näyttämöllä rauhallinen ja antanut ajatusten virrata vapaasti, koska se ajatus kantaa. Ennen touhusin aivan hirveesti, on mussa kyllä vieläkin sitä touhuujanvikaa, mutta siitä on nyt kyllä sellaiset 70% pudonnut pois. Se on tuonut laajuutta tulkintoihin, mikä on aika luonnollista, kun tulee elämänkokemusta ja vuosia, niin virsu rupeaa kohta lipsumaan jo toiseen suuntaan...”

Onko sinulla kenties omia esikuvia? ”Jack Nicholson on ollut semmoinen näyttelijä, jota edelleenkin ihailen ja tietysti suomalaisista näyttelijöistä Esko Salmisen tulkinnat Turun kaudella oli mulle kertakaikkiaan kova juttu. Tietysti se osui mun teatterikouluaikaan, mutta ne oli erittäin lähellä mun sydäntäni”, Pekka kertoo.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Lahden Kaupunginteatterissa olin 26 vuotta, Seinäjoen Kaupunginteatterissa 4 vuotta ja nyt olen ollut Imatran teatterissa vuodesta 2008 alkaen.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi merkittävimmät roolityösi? ”Kyllä täällä Lahden Kaupunginteatterissa ”Täällä Pohjantähden alla” ja Akseli Koskelan rooli, kolme romaania dramatisoitiin viiden tunnin näytelmäksi. Kyllä se Akseli on yksi tärkeimmistä. Seinäjoen kaudelta jäi mieleeni se Artturi Leinosen rooli, sillä tehtiin kaikkienaikojen draamaennätys ja sitten tietysti musikaaleista Sound of Musicin kapteeni Von Trapp. Mä oon näytellyt sen myös kesäteatterissa Samppalinnassa ja 52 000 katsojaa näki sen Seinäjoella. Sain 128 pusua Arja Korisevalta”, intoilee Pekka pilke silmäkulmassa.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tällä hetkellä haluaisin tehdä Salierin roolin, mua kiehtoo se Mozartin ja Salierin välinen kamppailu, mikä on näyttelijäntyössä ja näyttelijöiden välillä erittäin konkreettista.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Meryl Streep!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Nykyisen Oopperan taiteellisen johtajan kanssa. Olemme nuoruudenystäviä ja silloin piti päästä laulamaan yhteiseen konserttiin, mutta se sitten jäi. Hän lähti ooppera-alalle ja minä jatkoin näyttelijäntyötä. Laulutunneilla käyn edelleenkin. Just tänään muuten oli mielessä, että otan Lilliin yhteyttä, että ”Kuulehan Lilli, meillä olisi vielä se yhteinen aaria laulamatta.” Lilli Paasikivi on siis hän.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Teatterissa on parasta se, että tämä taiteenlaji syntyy ja kuolee samalla hetkellä. Tämän vaikutus katsojaan, sen mielentilaan, sen ajatteluun, sen toimintaan ja se eläytymisen taso, mitä näyttämöllä tehdään korreloituu hetkessä katsojan kautta näyttelijälle, ja se on erittäin palkitsevaa. Sitä ei voi korvata rahassa, koska se kiitos on tässä ja nyt.”

Mitä sinulle tarkoittaa ”teatterin taika”? ”Se taika on siinä hetkessä, kun minä näyttelijäntyön kautta sekunnin sadasosalla hallitsen 700 ihmistä niin kuin mä haluan. Milloin ne nauraa, milloin ne itkee ja miten kauan ne sitä tekee. Se on uskomaton voima. Esimerkiksi kun rakkautta kuvaa näyttämöllä, niin kun sen kohtauksen saa oikeille urille ja kaikki ne eri tasot siinä, aijai-jai. Just Sound of Musicissa on hyvä esimerkki, kun se kapteeni ihastuu siihen tyttöön ja sitten kun se onkin intohimoa, niin ne kaikki eri variaatiot ja sä tunnet oikein iholla kun katsomo on mukana. ”No nyt se sai!” ilakoi Pekka.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Minusta elämä kokonaisuutena inspiroi kaikkinensa mitä ikinä ympärillä näen ja koen, koska se on sellainen pankki, josta voi ammentaa koko ajan. Se tarkkaileva näyttelijän silmä on koko ajan läsnä, tässä ja nyt.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä, se vaan on tosiasia että se aina tahtoo tulla, mutta vuosien saatossa sitä on ruvennut hallitsemaan paljon paremmin ja pystyy pitämään sitä kontrollissa, mutta esimerkiksi yksinesiintyessä, mä olen vajaalle 5000 hengelle laulanut kirkkokonsertteja, se on jännä asia kun hetkessä saattaa tapahtua, että ”mitäs seuraavaksi” ja sekunnin murto-osa saattaa tuntua ikuisuudelta.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita toistat ennen esitystä? ”Mä käyn lenkillä oikeestaan joka päivä. Tänäkin päivänä oli lapsille Liisa Ihmemaassa Imatran teatterissa, niin kävin aamulla juoksemassa yhden 8 km lenkin ja valmistauduin huolella, äänenharjoitukset ja äänenavaukset kaikkineen ihan sinne viime minuuteille saakka. Koitan koko ajan vain vapauttaa ja rentouttaa, että kun lavalle menee niin valloittaa heti yleisön itselleen. Tietyt hassut rituaalit muodostuu aina esityskohtaisesti, että ne tietyt jutut pitää tehdä aina ennen jokaista esitystä, joka tietysti liittyy myös ammattiin. Imatralla meillä ei ole tekniikkaa, joten joutuu itse tarkistamaan tarpeiston, että kaikki on tietyssä asennossa ja valmiina. Ainut oma rituaali mikä mulla sitten on on se, että mä rukoilen hirveän paljon Jumalalta voimaa ja rauhaa joka esityksessä. En ole rukoilematta aikoihin mennyt enää näyttämölle. En mä mitenkään oo ”herännyt”, mutta sellainen kristillisyys mulla on, äiti opetti mut jo pienenä rukoilemaan.”

Kerro joku hauska kommellus! ”Mulle on käynyt kyllä niiiiin paljon kaikkea, niitä ei voi julkisesti edes kertoa, mutta kyllä täytyy sanoa, että mä kerran tulin vääriltä reissuilta suoraan töihin, en kerinnyt kotiin ollenkaan. Näyttelin Akseli Koskelaa ja meillä oli rakkauskohtaus, jossa mun ex-vaimoni näyttelee Leppäsen Aunea. Hän oli selin yleisöön ja minä kasvot yleisöön päin. Mä näyttelen onnea kun se saa olla Aunen kanssa saunassa ja aina kun se tuli mun lähelle, niin se kerkes haukkumaan mut siinä välissä. ”Sä haiset pahalle, missä helvetissä sä taas oot ollu”-tyyliin.”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Kyllä erityisen hieno muisto on täältä Lahden Kaupunginteatterista, kun Väinö Linna oli ensi-illassa. Kyllä se tuntui aivan käsittämättömältä ja hienolta, että sai näytellä Akseli Koskelaa Väinö Linnalle. Ja sitten vielä se, että äiti ja isä istui tuossa edessä keskellä ja kun mä tulin ekaa kertaa näyttämölle, kuulin kun isä sanoi ”Kato, tuolta tulloo minun poeka!” Sisko istui sen vieressä ja sanoi, että ei teatterissa saa puhua. Oli hienoa näytellä isälle, koska mä tavallaan koko roolin rakensin hänelle. Hän oli raivaaja, sodankäynyt ja teki ison perheen ja oikeestaan kaikki se, mitä Väinö Linna kuvaa siinä teoksessa, oli myös siinä läsnä”, Pekka herkistyy.

Tulevia roolejasi? ”Nyt tuleva rooli on mummo Viivissä ja Wagnerissa Imatralla, ja ensi kesänä näyttelen omassa kesäteatterissa Enossa Olavin, eli monologinäytelmän, jossa näyttelen Olavi Koskelan, tyttäret ja äidin Johannes Linnankosken romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”On vain yksi elämä, elä se.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Fantom! Siinä on jotain sellaista miehekästä ryhtiä ja visuaalista komeutta ja kauneutta, jota mä ihailen.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä varmaan rakastelisin koko päivän. Antaisin ihan kaikille!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kyllä mä varmaan ottaisin harmonikan mukaan ja kitaran ja karjalanpiirakoita.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kiväärin. Sieltä olisi hyvä ampua hirviä ja karhuja. Mä oon kahdessa metsästysseurassa Enossa mukana, mutta mulla ei ole vielä metsästyskorttia. Mä en vaan saa aikaiseksi, että saisin sen luvan.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Rooman vallan kausi on sellainen mielenkiintoinen kokonaisuus ja mitä kaikkea silloin tapahtui. Se koko valtakausi oli hurja prosessi!”

Muutama sana Simpauttajasta? "Harvalle sattuu kohdalle rooli, joka on niin lähellä itseä kuin Impan rooli oli minulle. Murre, ikä, tapa ajatella elämää..."

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion mennä katsomaan West Side Story-näytöksen.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Perkele

Mikä sytyttää sinut? - Seksuaalinen intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tylsyys

Suosikkikirosanasi? - Voi vittu

Mitä ääntä rakastat? - Kevättuuli

Mitä ääntä inhoat? - Nalkuttava akka

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Formulakuski

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Gynekologi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Paljon kestit, paljon kärsit, rauhan viimein saavutit!” (ja naurua päälle)