Haastattelussa Eero Aho

 Eero Ahon tapasin elokuun lopussa 2013 Ravintola Rytmissä Helsingin Kalliossa.

Eero on syntynyt vuonna 1968 ja horoskooppimerkiltään hän on vesimies. ”Mä olen syntynyt Oulussa, mutta olen asunut siellä vain 1,5 vuotta. Sen jälkeen olen asunut täällä, eli kyllä mä koen itseni helsinkiläiseksi.”

Mitä harrastat? ”Harrastan sillai on-offina punttisalia ja rullaluistelua silloin kun kerkeen. Yleensä silloin kun on harjoitusjakso päällä ei kauheesti kerkee, mutta jos tulee sellaisia pätkiä, että on vain esityksiä, niin silloin ehtii kyllä. Lukemista tietysti harrastan ja elokuvien katselua, teatteriakin niin paljon kuin vain ehdin. Kirjoja luen ihan laidasta laitaan, silloin kun on enemmän aikaa niin luen dekkareita”, kertoilee Eero.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”En osaa, erittäin huonosti. Oon mä joutunut huuliharppua soittamaan ja kitaraakin joskus, on ollut pakko vaan opetella, mutta en voi kyllä todellakaan sanoa osaavani soittaa niitä.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä erikoistaidoiksesi? ”Näytteleminen on mun vahvuuteni, lähdetään siitä. Kyllä mä laulaakin osaan, sitä en ole kyllä aikoihin tehnyt. KOM-teatterissa tuli aikoinaan paljon laulettuakin.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin varmaan osata kaikkia kieliä enemmän, etenkin espanjaa ja italiaa. Ne olisi hyviä taitoja.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Mua on viety tosi paljon teatteriin kun olen ollut pieni, mä luulen että kaikki lähtee sieltä. Muistan, että olen 6-vuotiaana sanonut ensimmäisen kerran, että musta tulee isona näyttelijä, ja aika hyvin se on säilynyt. Yläasteella halusin parin kuukauden ajan, että musta tulee isona lentokapteeni, mutta siinä se sitten olikin. Ala-ja yläasteella mä olin näytelmäkerhoissa ja sit mä olin Kallion ilmaisutaidon lukiossa kaksi vuotta. Kun täytin 18v, niin päätin hakea Teatterikouluun ja sattumalta pääsinkin sisään. Jätin sitten lukion kesken. Vuonna 1986 menin siis TeaKiin, kakkosvuoden jälkeen mä kävin armeijan siinä välissä ja ´91 pääsin ulos koulusta.”

Mikä oli lopputyösi aihe? ”En oo tehnyt sellaista, meidän kurssilta vissiin valmistui yks tai kaks, ja osa on sit valmistunut myöhemmin. Sillä samalla kurssilla oli mm. Eppu Salminen, Jussi Lampi ja Ilkka Koivula. Muakin kehotettiin valmistumaan, mutta ei. Jos nyt teatterinjohtajaksi satut haluamaan, niin siitä ei oo kauheesti hyötyä että ootko maisteri vai et.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”En kyllä pysty sanomaan. Kun mä sen lukionkin jätin kesken, niin en kyllä tiedä mitä olisin tehnyt. Ehkä musta olisi tullut puuseppä, joku sellainen ammatti, missä voisi tehdä jotain käsin. Se voisi olla mielenkiintoista.”

Eero ja kallio Kalliossa / kuva Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä? ”Kai se lähtee jostain hyväksynnästä pohjimmiltaan. Totta kai mä haluan kertoa tarinoita ja vaikuttaa ihmisiin tuomalla esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Teatterin pitäisi herättää ihmisissä asioita ja tunteita, ja se on aina hyvä juttu. Mä luulen, että tällä hetkellä se on pohjimmiltaan se asia, miksi mä haluan tätä työtä tehdä. Totta kai se on hurmaavaa, kun loppukiitoksissa kumarrellaan ja näin, tai joku tulee kiittämään tai kertomaan, että oli vaikuttunut. Ja aina kuitenkin se on se elävä tilanne siinä, se on aivan toisenlainen tilanne kuin esimerkiksi leffan katsominen.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”En mä tiedä onko ne itseasiassa hirveesti muuttuneet. Mä luulen, että mä olen kuitenkin sellaista sukupolvea vielä, jolle taottiin sitä taiteilijuutta päähän vähän enemmän. Katotaan mitä H-P (Björkman) ja Ellu (Knihtilä) rupee tuolla tekemään, tiedän siitä jonkunverran. Mä luulen, että toi välisukupolvi oli jotenkin sellainen, et pitää astua julkisuuteen pikemminkin kuin tehdä tätä työtä tosissaan. Totta kai se on muuttunut niin, että enää ei ole ehkä niin totista mitä aiemmin, mikä on tietysti ihan hyväkin asia, ja se on tullut nimenomaan iän ja kokemuksen myötä. Se pääperiaate ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään.”

Onko sinulla kenties omia esikuvia? ”Onhan niitä paljonkin. Muistan kun Väänäsen Kari ja Hällströmin Affe sanoi silloin koulussa, että menkää katsomaan kaikki vanhat starat mitä Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa pyörii, ja vaikka olisi kuinka paska esitys, niin kattokaa ja tuijottakaa niitä, niin opitte paljon. Olihan siellä vaikka ketä, Pentti Siimeksestä lähtien, joita oon käynyt sitten katsomassa. Sit kaikki Ryhmiksen jätkät on seurattu tarkkaan ; Vierikko, Heiskanen, Sveholm... Salmisen Eskoa oon tietysti seurannut jossain vaiheessa, Suomi-filmeistä Tauno Paloa ja kaikkea sellaista. En tiedä. Esikuva sanana tuntuu sillai väärältä, mutta ymmärrän kyllä mitä kysymykselläsi tarkoitat. On mulla tälläkin hetkellä ”seurannassa” porukkaa, arvostan mielettömästi esim. Daniel Day-Lewisia, se tekee todella tinkimätöntä duunia.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei mulla oo oikeestaan ikinä ollut, en ole koskaan oikein osannut haaveilla sellaisesta. Musta jokainen eteentuleva rooli on periaatteessa toiverooli.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, KOM-teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa. Kesäteattereissa en ole ollut ikinä, sinne mua ei kyllä helpolla saa! Jos vedät ensin sata näytöstä vuodessa, niin ei ihan heti tuu mieleen, että lähtisi kesäisinkin vetämään”, Eero naurahtaa.

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Näyttelijäntyöllisesti Reko Lundánin ”Aina joku eksyy” ja ”Teillä ei ollut nimiä” on varmaan ollu ne merkittävimmät itseni kehityksen ja sellaisen kannalta. Siksi ne on varmaan ne mieleenpainuvimmat myös itselleni.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”KOMissa olin 14 vuotta kiinnityksellä muinoin ja sen jälkeen mä olen ollut freelancer. Siellä KOMissa meillä oli vahva ensemble, joka työskenteli kymmenisen vuotta kimpassa ja jotenkin se tuli sitten tiensä päähän. Siellä oli mm. Lymin Tiina, Mällisen Sari ja H-P. Tavallaan jossain vaiheessa alkoi olla sellainen olo, että nyt on pakko päästä virkavapaalle, ja sit jäinkin ja sitten ei enää ollutkaan niin helppoa tulla takaisin. En tiedä pystyykö sitä sitten sen paremmin suunnittelemaan mitään vapaa-aikoja ja muita, mutta mä olen ollut siitä onnellisessa asemassa tässä, että mä olen pystynyt periaatteessa valitsemaan, että mitä mä teen. Koko ajan lyön kalenterin kuitenkin liian täyteen, et kun niitä tarjouksia tulee niin vastaan jokaiseen joo, ja sit yhtäkkiä huomaan, että tätä duunia on nyt kyllä ihan liikaa”, Eero toteaa.

Määrittele ”teatterin taika”, miten se sinun kohdallasi ilmenee? ”Kyllä se varmaan tulee esiin sellaisessa flow-tilassa. Esimerkiksi koin sen näytelmissä ”Pitkän päivän matka yöhön” ja näistä Rekon jutuista monessa, ja se johtuu varmaan siitä, että niitä myös esitettiin paljon, varmaan yli sata kertaa ja se juttu on jo niin tuttu sulle ja tuolla selkäytimessä jo, ja sitten tavallaan sieltä lähtee yllättäen sellainen hetki näyttelijöiden kesken, että kenenkään ei tarvi tehdä mitään, kenenkään ei tarvi miettiä mitään, vaan kaikki lähtee leijailemaan eteen päin. Se on kyllä mulle se teatterin taika!”

Mikä on parasta teatterissa? ”Tekijänä parasta on silloin kun huomaa, että on pystytty yhdessä tekemään hieno esitys, jonka takana kaikki seisoo ja siinä on olemassa joku väite maailmasta kuitenkin, ja me pystytään jollain tavalla vaikuttamaan ihmiseen. Se on varmaan se tärkein asia. Sama mun mielestä myös katsojakokemuksena, et jos joku pystyy tekemään sellaisen esityksen, joka vaikuttaa muhun ihan millä tasolla tahansa, niin silloin siinä teatteriesityksessä on onnistuttu.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kyllä mua inspiroi intohimo asioihin. Innokkuus, heittäytyminen ja tietynlainen lapsenmielisyys ja kiinnostus kaikkeen mahdolliseen. Et on jotenkin hirvittävän avoin maailmalle etkä ole kyyninen missään tapauksessa, niin sellainenkin mua inspiroi, ja se on mun mielestä ehdoton edellytys myös taiteen tekemiselle, eli sulla täytyy olla hirveä kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Olla avoin ja heittäytyvä.”

kuva Teatterikärpänen 

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”En oo ikinä oikeestaan hirveesti edes potenut mitään ramppikuumetta, jotenkin vanhemmiten se on hävinnyt vielä enemmän. Mua nykyään harvemmin jännittää edes ensi-illoissa. Totta kai vähän jännittää, mutta ei sillä tavalla että se jotenkin häiritsis mua. Sit kun mä astun siihen näyttämölle, niin kaikki unohtuu, eikä mun tarvi miettiä enää sellaista. Ennen mua jännitti hiukan enemmän ja varmaan se johtui siitä, että nuorena näyttelijänä oli näytettävä niin hitosti kaikenlaista ja pantava kaikki peliin koko ajan. En tarkoita sitä etteikö enää tarvis, mutta se vaade on toinen. Se on enemmän itselle kuin muille tällä hetkellä.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ne on aina juttukohtaisia. Jossain jutussa on voivoteltu, että tää kestää 3h 45min ja tää on ihan tuskaa et tää ei ala koskaan, ja sit kun alkaa niin valitetaan että tää ei lopu ikinä. Se myös vähän riippuu siitä, että keitä muita siellä on ja mihin se homma on muotoutunut harjoitusten myötä. Joskus puhutaan paskaa vähän enemmän. Jos on hyvin fyysinen rooli kuten tuo Hamlet oli, niin kyllä mä jouduin venyttelemään aika tavalla, että sain kaikki paikat auki. Oli mulla sit Hamletissa sellaisia hölmöjäkin mukana, et piti olla cashew-pähkinöitä aina siellä ja varmaan ekat 15 esitystä niitä olikin, ja sitten se onneksi unohtui”, naurahtaa Eero.

Kerro joku hauska kommellus! ”KOMissa oon pudonnut joskus niin pahasti, että olen ollut selin yleisöön pari viimeistä kohtausta ja nauranut vaan. On kyllä kaikkee mahdollista sattunut! H-P Björkman esitti liikuntavammaista, jolla ei jalat toimi ja sillä oli kainalosauvat, ja ykskaks kuuluu ”ping”. Sillä lähti nappi irti ja housut putosi jalasta. En pystynyt ees oleen siellä näyttämöllä kun nauratti niin paljon. Sit se lähtee tulemaan pois sieltä toisesta laidasta, klenkkaa siinä, nostaa housujaan ja taas menee vähän matkaa ja housut putoaa koko ajan. Olin jossain sängyssä peiton alla koko kohtauksen, kun en pystynyt sanomaan sille yhtään mitään”, Eero kertoo nauraen.

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Kaikkiin esityksiin liittyy joku semmoinen, että on vaan niin älyttömän hienoa tehdä ihmisten kanssa ja mä en osaa edes eritellä mitään tiettyä muistoa sieltä.”

Käytkö itse katsomassa teatteria ja kuinka paljon? ”Kyllä mä pyrin katsomaan aika paljon, riippuu tietysti siitä, että montako esitystä itselläni on viikossa. Oon pyrkinyt myös pari-kolme kertaa vuodessa käymään Berliinissä katsomassa saksalaista teatteria, se on mun mielestä hirveen jännittävää ja mielenkiintoista. Saksalaisessa näyttelijäntyössä mä pidän siitä, että ne on niin hemmetin röyhkeitä ja niille on ihan sama, että lähteekö yleisöstä puolet pois kesken esityksen. Täälläkin pitäisi olla sitä enemmän, ei siellä näyttämöllä tarttisi olla niin nöyränä ja kunnioittaa sitä katsojaa, vaan päinvastoin! Mä kyllä yleisesti ottaen pidän paljon teatterista, ja vaikka olisi vähän huonompikin esitys, niin mä pyrin löytämään sieltä aina jotain positiivista. Sit jos mä nään, että ihmiset on tehneet sitä monta kuukautta ja tosissaan pohtivat siinä asioita, niin kyllä mä innostun ihan mistä tahansa teatteriesityksestä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”En voi kertoa oikeestaan muusta kuin siitä, että syyskuussa tulee ensi-iltaan Kohtauksia eräästä avioliitosta, näyttelen siinä Merja Larivaaran kanssa. Tiedän kyllä tulevista teatteri-ja leffatöistäni, mutta mä en ole se instanssi joka julkaisee ne ja siksi en saa nyt kertoa enempää.”

Kerro hiukan enemmän tuosta tulevasta näytelmästä! ”Muistan nähneeni sen tv-sarjan joskus, olin silloin varmaan jotain 20-vuotias. Musta se oli äärimmäisen puuduttava, tylsä ja pitkäveteinen, ja ehkä se oman parisuhteen tajuaminen silloin parikymppisenä oli hiukan erilaista kuin nyt 45-vuotiaana. Siinä on mun mielestä mielettömästi huumoria ja ironiaa, ja jos oot ollut rakastunut tai ollut parisuhteessa vähän pidempään, niin sä tunnistat sieltä kyllä itsesi ja entisiä puolisoitasi ja kavereitasi. Todella taidokkaasti kirjoitettu draama!”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain, vai oletko jo tehnyt niin? ”Oon käsikirjoittanut Hietalahden Karin kanssa yhden 12-osaisen tv:n viihdesarjan, en mä sit muuta oo. KOMissa tehtiin niin paljon noita kantaesityksiä ja niitä sitten muokattiin työryhmänä. Kyllä itselläni on tällä hetkellä aika hyvä dramaturginen taju, pystyn ottamaan vastuuta isostakin toiminnasta tarvittaessa, ettei kaikki olisi pelkästään sen näyttelijäntyön varassa. Mun mielestä se kuuluu näyttelijän ammattitaitoon. KOMissa treenattiin sitä 15 vuotta, siellä useimmat tekstit oli enemmän tai vähemmän alkutekijöissään ja niitä joutui ideoimaan ja muokkaamaan aika tavalla. En mä usko, että tulevaisuudessa ohjaisin. Mulle riittää tää näyttelijäntyö, siinä on mulle ihan riittävästi kiehtovuutta. Ehkä jossain vaiheessa yrittäisi pitää vähän paussia, etten näyttelisi vuoteen... Ja lähtis tekeen jotain ihan muuta! Purjehtimaan, kyllä!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei mulla oo, mutta voisin sanoa että ”Elä täysillä ja uteliaasti. Elä tässä hetkessä.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Varmaankin Super-Hessu mieluiten, sillä on se hieno alusvaatekerta päällään koko ajan.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Lähtisin iskemään miehiä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Pitäiskö siellä olla pidempään vai? Ottaisin jonkun hyvän sohvan ja tyynyjä paljon, kirjoja, ehkä jotain hyviä levyjä ja vanhan grammarin. Eväiksi ottaisin maksamakkaraleipiä ja maitoa tai kaakaota”, Eero visioi.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Menisin kansalaisssotaan katsomaan, että mitä täällä Helsingissä silloin oikein tapahtui niiden vuosien aikana.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kauppaan ostamaan ruokaa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Niitty

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyyninen

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Purjeveneessä moottori sammuu ja purjeet on ylhäällä → hiljaisuus

Mitä ääntä inhoat? - Liikenteen melu ja äkkinäiset jarrutukset

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Moi! Tulitsä yksin?”

Viidakkokirja / Ahaa Teatteri

Viidakkokirja / Ahaa Teatteri

Kantaesitys 10.9. 2013, kesto noin 1h 35min väliaikoineen

Alkuperäisteksti Rudyard Kipling

Suomennos Helmi Krohn

Dramatisointi ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Suvi Leppänen, Karoliina Vanne, Marja Skaffari, Jukka Väinölä, Ilona Chevakova ja Pekka Hänninen

Taustaa : Viidakkokirja on Rudyard Kiplingin tekstiin pohjautuva hieno kasvutarina Mowgli-pojasta, joka joutuu vauvana eroon vanhemmistaan ja sudet ottavat hänet kasvattilapsekseen. Poika kasvaa ja oppii viidakon tavoille ja eläinten kielen, ja hyvin pian hän oppii myös viidakon lain. Joukossa liikkuu niin hyviksiä kuin pahiksiakin, aivan kuten ihmisten maailmassakin. Mowgli sukkuloi kahden maailman välillä ja on hieman hämillään tunteistaan, sillä olo ei tunnu oikein kotoisalta missään. Mieltä jäytää kaipuu jonnekin, mutta minne.

Kuva Petri Kivinen

Plussaa : Saliin astuessa mielikuvitus lähti heti laukkaamaan, sillä näyttämön keskiössä ollut kehikko suorastaan kutsui kiipeilemään ja temppuilemaan eri tavoin. Valoilla ja äänimaailmalla saatiin vielä hienosti luotua sopivat olosuhteet viidakkoseikkailulle. Eläinhahmot olivat liikkuvuudessaan loistavia! Välillä hiivittiin, välillä singahdeltiin ja roikuttiin milloin missäkin. Mieleeni jäi etenkin Bagheera-pantteri (Marja Skaffari), joka kissamaisen sulavasti loikoili ylärakenteissa, kohtauksessa muutenkin hyödynnettiin itse tilaa hienosti. Myös Shere Khan-tiikerin (Jukka Väinölä) olemuksesta pidin kovasti. Oma lukunsa olivat sitten hauskat ja ketterät apinat (Karoliina Vanne, Ilona Chevakova ja Jukka Väinölä). Melkoista meininkiä apinakolmikolla oli, yleisöön otettiin kivasti kontaktia ja erityisen huvittava oli sen isomman apinan rento banaaninmutustelu. Suvi Leppänen teki hienon roolityön Mowgli-poikana. Miten hän aluksi maailmaa ja ympäristöään tarkkaili hiukan arkana mutta kuitenkin uteliaana, ja roolihenkilössä tapahtui selkeä kasvu, kun hän sai lisää itsevarmuutta. Suvi teki roolinsa hyvin herkillä kasvoilla ja kehonkielellä, ja teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Itse tarinahan on myös hieno, ja ohjaaja-dramatisoija Mikkola on nostanut tärkeitä asioita esiin. Kaiken ulkopuolisuuden keskelläkin voi löytää oman paikkansa, kunhan on edes joku henkilö tai paikka, jonka läheisyydessä tuntee olevansa turvassa. Nämä ajatukset sopivat hyvin nykymaailmaankin, jossa moni nuori tuntee olevansa erilainen ja ulkopuolinen. Erilaisuus on myös rikkaus, jonka voi kääntää voimavarakseen. Pitää vaan löytää oikea keino. Tie voi olla pitkä ja vaaroja täynnä, mutta onnistuminen lopulta palkitsee ja selviytyy voittajana. Tarinan pahisten takaa löytyi pelkoa ja epävarmuutta, joka sitten suunnattiin ilkeytenä ja kieroiluna muita kohtaan. Esitystä suositellaan yli 5-vuotiaille. Minun mielestäni tämä kuitenkin sopii parhaiten hiukan vanhemmille katsojille, sillä tarinan opetus ei välttämättä ihan nuorille aukea. Kanssani samaan aikaan oli katsomassa "kohtalaisen energinen" koululaisryhmä, ja mukava lisä oli se, että koululaisetkin saivat osallistua hiukan mukaan ja purkamaan energiaansa tömistelemällä antaumuksella. Eläinhahmot myös ottivat kontaktia yleisöön ja sitä olisi voinut olla hiukan enemmänkin. Tässä on kuitenkin vaarana se, että yleisö innostuu liikaa ja homma karkaa käsistä. Nyt eläimet tutkailivat väkeä vähän uteliaina, mutta pitivät tietyn etäisyyden kuitenkin, ja hyvä niin.

Mowgli (Suvi Leppänen) / kuva Petri Kivinen

Miinusta : Sanna Ponkin puvustus nosti minussa esiin sekä ihastelua että vihastelua, vähän ristiriitaisia tuntemuksia siis. Toisaalta yllättävistäkin palasista tehdyt asut olivat hyvinkin nerokkaita, etenkin kun lähietäisyydeltä huomasi mitä kaikkea puvuissa mukana on. Toisaalta sitten esimerkiksi kojootin ulkomuoto toi mieleeni lähinnä hyvin sairaan ja kapisen, "räjähtäneen" otuksen. Ihmetystä herätti etenkin Kaa-käärmeen olemus! Hitaasti poispäin luikerteva ruumis oli vänkä, mutta itse käärme muuten... Pään muodosta tuli mieleeni Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta, ja tätä mielikuvaa en saanut päästäni mitenkään sitten pois. Ihmettelin myös ison apinan pääkalloaurinkolaseja. Ehkä sisääntullessa olisi voinut korostaa eläimellistä äänimaailmaa vielä lisää ja siten yleisö olisi ikään kuin itsekin lipunut viidakkoon.

Muuta : Tämä oli mielestäni hyvin onnistunut toteutus tärkeästä aiheesta. Toivottavasti keskustelu jatkuu koululaisryhmissä esityksen näkemisen jälkeenkin, ja kaikki saisivat jollain konstilla ilmaistua omia tuntemuksiaan. Ahaa Teatteri saattaa nostaa ahaa-elämyksen jos toisenkin!

Viidakkokirjalle neljä tähteä ****.

Maanalainen armeija iskee jälleen / Tampereen Työväen Teatteri

Maanalainen armeija iskee jälleen / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 17.10. 2013, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Suomennos Aino Piirola

Ohjaus Mika Eirtovaara

Rooleissa : Ola Tuominen, Minna Hokkanen, Suvi-Sini Peltola, Soili Markkanen, Heidi Kiviharju, Matti Pussinen-Eloranta, Juha-Matti Koskela, Jukka Saikkonen, Tuukka Huttunen ja Arto Murtonen

Taustaa : Jeremy Lloydin ja David Croftin kirjoittama Maanalainen armeija iskee jälleen (´Allo ´Allo!) on brittiläinen komediasarja, joka parodioi sota-aikaan sijoittuvaa draamasarjaa Maanalainen armeija. Komediasarjaa esitettiin BBC:llä kymmenen vuotta 80-luvulla, ja Suomessakin sitä on näytetty televisiossa useampaan otteeseen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jossa René (Ola Tuominen) pyörittää kahvilaa yhdessä "hemaisevan" vaimonsa Edithin (Minna Hokkanen) kanssa. Sota-aikaan kumarrellaan suuntaan jos toiseenkin, niin Renékin joutuu tahtomattaan tekemään yhteistyötä niin saksalaistan sotilaiden, vastarintaliikkeen kuin Gestaponkin kanssa. Samaan aikaan hänellä on suhde molempiin kahvilan tarjoilijattariin. Kuten tv-sarjassakin, juoni pyörii erinäisten suunnitelmien ympärillä, sillä kahvilassa piileskelee kaksi brittilentäjää, jotka pitäisi saada takaisin kotimaahansa keinolla millä hyvänsä ja kahvilaan on myös kätkettynä kuuluisa isotissistä langennutta Madonnaa esittävä maalaus, jota kaikki havittelevat Hitleriä myöten.

Soili Markkanen ja Ola Tuominen / kuva Petri Kovalainen, TTT

Plussaa : Kuunnelkaa nyt tarkkaan, aion sanoa tämän vain kerran! Pienessä seurueessamme oli henkilö, jolla ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, että mitä tuleman pitää. Esitimmekin hänelle lyhyen referaatin juonesta, ja näytelmän alussa René selvittää asioita myös yleisölle ja teki tismalleen samanlaisen lyhennelmän! Tv-sarjan tutulla tunnarilla homma myös lähti käyntiin. Sarjan hauskuushan perustuu hyvin karrikoituihin hahmoihin, samoihin hokemiin ja toinen toistaan typerimpiin juonenkäänteisiin. On erilaisten valeasujen mestari Leclerc (Jukka Saikkonen), jonka tunnistaa heti kättelyssä. On englantilainen salainen agentti Crabtree (Tommi Raitolehto), joka on naamioitunut ranskalaiseksi poliisiksi, mutta aksentti ja sanavarasto on hiukan hakusessa, joten suusta tulee milloin mitäkin kymmällistä pyhetääää. On topakka saksalainen sihteeri Helga (Suvi-Sini Peltola), italialainen sotasankari ja lipevä naistenmies Bertorelli (Juha-Matti Koskela), panssarivaunulla ajeleva ja Renéhen silmänsä iskenyt Gruber (Tuukka Huttunen) ja aaveen lailla yöhön katoava vastarintaliikkeen Michelle (Soili Markkanen). Tähän sitten lisäksi vielä Gestapon miehiä, saksalaisia kenraaleita, tarjoilijoita ja piileskeleviä brittilentäjiä. Näytelmän juoni myös pyörii tutun kaavan ympärillä : maalaus on jemmattuna makkaraan ja sitä sitten piilotellaan ja tehdään kopioita, ja kahvilassa ramppaa vuorotellen niin Crabtreetä, Leclerciä ja Michelleä kertomassa viimeisimmät salaiset kuviot. René on sekaisin eikä tiedä paetako ja kenen kanssa. Mehukkaimmat tyypit tarjoaa Tommi Raitolehto, jolta taittuu niin saksalainen aksentti Herr Flickinä kuin pöljä Crabtree muka-ranskalaisine puheineen. Ehdoton suosikkini! Myös Suvi-Sini Peltola tekee herkullista työtä kaksoisroolissa Helgana ja tarjoilijatar-Yvettenä. Tuukka Huttunen on loistavan homppelimainen Gruber, ja etenkin ilmeet yllättävissä käänteissä ovat mainiot. Puhuvan kakadun huutelut, makkaran piilottelut esiliinan alle sekä puhallettavan Hitlerin ilmankarkailuaukon tutkiminen olivat hulvattominta antia. Hillittömin kohtaus kaikista oli kuitenkin Hitlereiden ja Göbbelsien joukkoinvaasio kahvilaan, mitään niin hullua en ole vähään aikaan nähnyt. Ihme, että näyttelijöillä piti siinä kohtaa pokka! Näytelmä oli kestoltaan passeli ja sopii hyvin vaikkapa pikkujoulunäytelmäksi.

Helga,  juopunut Göbbels ja "Hitler" / Kuva Petri Kovalainen, TTT

Miinusta : Olen katsonut sarjaa useampaankin otteeseen ja tämänkaltaisissa tapauksissa päähän ehtii iskostumaan monenlaista tunnetta siitä, että millainen mahdollisen näyttämöversion ja tyyppien kuuluisi olla. Tässä kaivellaan sitten itselleen sellaista kuoppaa, jonne on liian helppo pudota siinä vaiheessa kun suuret odotukset jäävät vähän puolitiehen. Ola Tuominen on kyllä loistava näyttelijä, mutta Renéksi hän oli mielestäni vähän liiankin väritön. Renén kuuluu olla vähän paniikissa koko ajan, säntäillä sinne tänne ja siinä sivussa käpälöidä tarjoilijattaria. Nyt seisoskeltiin vähän liikaa paikoillaan ja odotettiin seuraavaa käännettä ja ovestatulijaa, oltiin liian järkeviä. Sarjassa ovesta pölähdettiin täysin yllättäen ja keskeytettiin aiempi tekeminen, nyt tavallaan saatiin yksi kohtaus aina loppuun ja siirryttiin siitä seuraavaan vähän liiankin loogisesti. Pari yllättävää lavalletuloa kyllä oli, niitä ei osannut lainkaan odottaa juuri sillä hetkellä ja siksi niistä irtosikin ne suurimmat naurut. Tämä oli paikoitellen jopa tylsähkö ja keskityttiin liikaa jauhamaan esim. Edithin ja Renén lässähtänyttä parisuhdetta. Enemmän vauhtia ja sähellystä olisi pitänyt olla! Kabareenumero oli täysin turha ja siinä Edith lauloi jopa liiankin hyvin... Pohdin myös sitä, että olisiko tämä sittenkin toiminut paremmin pienemmällä näyttämöllä. Renén kahvila on pieni ja intiimi, siellä sopii puhua suoraan yleisölle. Nyt tapahtumat sijoittuivat vähän liian laajalle alueelle isolla näyttämöllä.

Muuta : Tommi Raitolehdon ja Suvi-Sini Peltolan kaksoisroolit pelastavat paljon. Ilman niitä olisin lähtenyt totaalisen lyötynä katsomosta.

Maanalainen armeijaa iskee jälleen, mutta vain kolmen tähden arvoisesti ***. 

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Kaksoisensi-ilta 25. - 26.10. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Suomennos Mauri "Moog" Konttinen

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Lari Halme/Sami Saikkonen, Reeta Vestman, Stefan Karlsson, Kirsi Tarvainen, Riitta Salminen, Jukka Aaltonen, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Mika Kujala, Sonja Sorvola ja Petri Rajala

Kuoro/tanssiryhmässä lisäksi : Ulriikka Heikinheimo ja Turun konservatorion tanssijan koulutusohjelman 2. vuosikurssin oppilaat Sofia Arasola, Jori Kaksonen, Camilla Keihäs, Atte Kilpinen, Petra Kreekka, Pauliina Kyttä, Heidi Lindfelt, Anna Päiväniemi, Laura Sorvari, Vilma Tihilä ja Julia Vaahtera

Taustaa : The Rocky Horror Show on Richard O´Brienin kynästä syntynyt kulttimainetta nauttiva musikaali, jonka maailmanensi-ilta oli Lontoossa vuonna 1973. Vuonna 1975 musikaalista tehtiin myös elokuvaversio, joka kulkee nimellä The Rocky Horror Picture Show. Shown ympärille on jo varhaisessa vaiheessa muodostunut erikoislaatuinen fanikultti, joka taitaa hakea vertaistaan. Katsojilla on nimittäin lupa (ja se on vieläpä erittäin toivottavaa) tuoda mukanaan tietynlaista rekvisiittaa ja huudella vapaasti välikommentteja näyttelijöille. Entäs se tarina? Vastakihlautunut nössöhkö pariskunta Brad (Stefan Karlsson) ja Janet (Reeta Vestman) päätyvät automatkallaan vahingossa ja myrskyn yllättämänä outoon taloon, jossa isäntänä häärää transvestiitti tiedemies Frank´n´Wursti (Lari Halme/Sami Saikkonen). Isäntä on suuren julkistuksen kynnyksellä, syntymässä on täydellinen mies Rocky. Luvassa on sen verran erikoista meininkiä, että mitään suuria juonikuvioita on mahdotonta kertoa. Tämä pitää itse nähdä ja ennenkaikkea kokea!

Magenta ja Riff Raff / kuva Otto-Ville Väätäinen

Plussaa : Heti aluksi lavalle pölähtää kolme mustiinpukeutunutta ja vahvasti meikattua rokkaria soittovehkeineen, nupit kaakkoon ja varmasti muutamalla enskarikatsojalla jo tuoreet kiharat oikenivat! Meininki on rock! Kertoja (Jukka Aaltonen) tulee valaisemaan tulevia kuvioita ja lisäksi lavan sivustoilla kuuma Miss Hapstead (Sonja Sorvola) näyttää mallia siitä, että mitä katsomossa saa tehdä ja mitä ei. Moni katsoja on tuonut omat rekvisiittansa mukanaan (mahtavaa!) tai sitten tehnyt kuten minä, eli ostanut puuhapussin teatterin myyntitiskiltä. Mitäs sieltä löytyikään : vessapaperia, pelikortteja, kumihanskat, vapputorvi, hassu hattu, valotikkuja, sanomalehteä, pinssiä, tarraa... Kertoja (joka jostain syystä näyttää kasvoiltaan ihan vatsastapuhujan nukelta?) muistuttaa, että on lupa huudella. Bradin nimen kuullessaan saa huutaa aina "urpo", Janetin nimen kohdalla "hutsu" ja Tohtori Everett Scottin kohdalla saa vapaasti buuata. Näillä tiedoilla oli sitten jännä fiilis lähteä itse musikaaliin. Ja huh huh, olihan se aika tykkimeininkiä! Väki lähti ilahduttavasti mukaan huuteluun ja hullutteluun katsomossa. Itse tarinassahan ei juuri ole tolkun häivääkään, mutta viis siitä, se tuntuu olevankin sivuseikka. Tummaääninen Magenta (Kirsi Tarvainen) ja leijonanharjainen luihu veljensä Riff Raff (Miska Kaukonen, jolle tiukka lurexpuku sopii loistavasti), timmissä kunnossa oleva täydellisen miehen ruumiillistuma Rocky (Severi Saarinen, jolle erikoispointsit siitä, että kuka tahansa ei pystyisi Borat-uikkareiden tyylisissä vetimissä yleisön edessä heilumaan ja näyttämään silti hyvältä), babydoll-mekossaan keikistelevä ja estoistaan täydellisesti vapautuva Janet (Reeta Vestman ja näyttävä ilmakärrynpyörä) ... siinä suosikkini. Perjantain enskarissa frank´nwurstivuorossa oli Lari Halme, voi jestas miten hyvältä voikaan mies näyttää korsetissa ja korkkareissa! Täydellinen seksin jumalatar oli hän etenkin ruoska kädessä, ja pyöritti mennentullen niin ylä-kuin alapäät sekaisin Urpolta ja Hutsultakin. Bravooo! Yleisön joukossakin oli miehillä minihametta ja sukkanauhaa, enkä saanut silmiäni irti niistä. Tuli kummallinen halu päästä kunnon friikkibileisiin tai gay-baariin kärpäseksi kattoon. 70-luvulla musikaalin estoton ja rietaskin meno on ollut suunnaton kohun aihe varmasti, en yhtään epäile. Maailma on muuttunut suvaitsevaisempaan suuntaan onneksi tässä vuosikymmenten saatossa, tosin paljon on vielä tehtävissä. Ihmiset, olkaa rohkeasti erilaisia! Nauttikaa, eläkää, riemuitkaa! Ei kaiken tarvitse olla vaaleanpunaista hattaraa, mutta ei ryppyotsaistakaan meininkiä. Kultainen keskitie siitä välistä. Menkää katsomaan The Rocky Horror Show! Silmänruokaa on kaikelle kansalle ja messevä musiikki pistää fibaa punttiin jos toiseenkin! Napakka oli kestoltaan tämä myös.

Frank´n´ Wursti Lari / kuva Robert Seger

Miinusta : Lavastukselliset ratkaisut olivat vähän löysiä ja helppoja, tosin jäin mietiskelemään, että eipä siihen nyt oikealla Cadillacilla olisi niin lyhyen kohtauksen vuoksi kannattanut kurvaillakaan.

Muuta : Pienenä kuriositeettina voisin mainita, että vieressäni istui kaksi mummoa, jotka eivät missään vaiheessa reagoineet mihinkään lavalla tapahtuvaan millään lailla. Loppukiitoksissakaan eivät taputtaneet. Istuivat vaan syvällä penkeissään, väliaikakahvit ja toki takaisin omalle paikalle. Hekumoinkin sitten ajatuksella, että mummelit menevät kotiin, tempaisevat harmaat mekot päältään, alta paljastuu punainen tahi musta korsetti ja sitten pyörähdellään vapautuneesti ympäri olohuonetta laulaen "Ko-ko ko-ko koske mua!"

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, The Rocky Horror Showlle neljä tähteä ****. Ilahduttavan paljon arvovaltainen ensi-iltayleisö lähti mukaan menoon, mutta mitä tapahtuukaan kun varsinaiset musikaalin fanittajat saapuvat kostyymeineen paikalle? Pakko ei ole kuitenkaan lähteä osallistumaan, saa myös vain katsella ja ihmetellä. Nyt on lupa räjäyttää katto! Tehkää se, kun talo menee remonttiin joka tapauksessa...

Virallinen West Side Story-kirjoitus / Lahden Kaupunginteatteri

Koska kirjoitan myös Hämeen Kaiku-verkkolehteen ja sinne oli kirjoitettava vähän erilainen versio blogijuttuuni verrattuna, laitetaan se nyt halukkaille luettavaksi tämän linkin alle.

Markku Haussila ja Natalil Lintala / kuva Lauri Rotko

West Side Storyn herättämiä ajatuksia ...

West Side Story / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 7.9. 2013, kesto noin 2h 40min

 ... ja monta kysymysmerkkiä tähän väliin!

 Ihmiset. Tässä kohtaa se nyt tapahtui. En yksinkertaisesti osaa tai pysty kirjoittamaan näkemästäni esityksestä juuri mitään. Se jätti päähäni vain ison tyhjän aukon, jota olen yrittänyt täyttää jonkinlaisilla ajatuksilla liki viikon ajan. Turhaan. Tyhjää on. Sen haluan sanoa, että ainut positiivisesti minut yllättänyt oli Markku Haussila, jota olen tähän asti pitänyt "vain" loistavana tanssijana. Miehestähän löytyi aitoa herkkyyttä ja muitakin kykyjä! Tasaisen varmaa työtä teki myös Teemu Palosaari.

 Muunlaisia ajatuksia sen sijaan heräsi roppakaupalla. Tuli tunne, että porukalla oli heti alusta asti se fiilis, että nyt tämä ei mene ihan putkeen. Että saataisiinpa tämä nyt vedettyä nopeasti loppuun, jotta päästään pois lavalta ja kotiin tai kuka minnekin. Sekavaa, epätasaista, kökköäkin. Moni patsasteli ja vain käveli roolinsa läpi. Osa tuntui olevan ihan eri planeetalta ja ihan omissa sfääreissään niin laulullisesti kuin näyttelijäntyöllisestikin.

 Mieleeni nousi erään haastattelemani henkilön ajatus jalkapallosta. Välillä näkee matseja, joista tulee vain kiukkuiseksi. Se ei kuitenkaan poista rakkautta lajiin, vaan kohti uutta matsia uudella innolla. Näin kävi tässäkin tapauksessa minulle, ja tämä olkoon eräänlainen välikirjoitus myös täällä blogissa.

 Heräsi nimittäin sellainen ajatus myös, että miksi käyn katsomassa tiettyjä esityksiä. Käynkö siksi, että lavalla on "tuttuja", joiden työskentelyä haluan tasaisin väliajoin nähdä? Käynkö siksi, että nämä henkilöt haluavat minun näkevän työskentelyään ja tulemaan paikalle? Käynkö siksi, että OIKEASTI haluan nähdä juuri tämän esityksen ja version? Niin. Miksi?

 Tämän esityksen olisin aivan hyvin voinut jättää näkemättä, mitään en olisi menettänyt. Etukäteen kun ei voi tietää. Olisi ehkä sittenkin pitänyt mennä katsomaan se "Kurtilla keittää", joka alkoi tosin puoli tuntia aiemmin...

 Itselleni tärkein ajatus nousi kuitenkin esiin ja se on se, että jatkossa mietin hyvin tarkkaan, että mitä käyn katsomassa. Näin on, ja muutoksen tuulet puhaltavat jo nyt. Olen poistellut raskaalla kädellä "must see"-listaltani muutaman esityksen pois ja jättänyt vain ne, joiden kohdalla sydän sanoo että tuonne.

 Aluksi meinasin kirjoittaa "kiitos ja anteeksi". Miksi niin? Eihän minun tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi yhtään mitään. Hassua, että sellainen asia ylipäätään nousi mieleeni.

 Kohti uusia seikkailuja!

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri, Päänäyttämö

Kantaesitys 17.10. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Harri Ekonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Turkka Mastomäki, Panu Hietalahti, Mikko Töyssy, Lauri Kukkonen ja Johanna Reilin

Taustaa : Talousvaikeuksien kanssa painiskeleva pikkukaupungin teatteri saa esitettäväkseen Kuningas Lear-näytelmän, jonka ohjaajaksi on pestattu kehuttu ja kohuttu Tuomas Sepänpoika (Lauri Kukkonen). Ohjaaja on noussut komeetan lailla tähtien joukkoon, etenkin kohutun ja Tampereen Teatterikesässäkin nähdyn teoksensa turvin, jossa pisteltiin menemään oikealla asfalttikoneella. Tämä tuleva näytelmä tuntuu kuitenkin vain välityöltä matkalla kohti jotain suurempaa. Kuningas Learin rooli napsahtaa teatterin ikihongalle, Harri Ekoselle (Harri Ekonen) joka suunnittelee eläkepäiviään ja tuskailee niin muistinsa, tytärsuhteensa, sairauksiensa ja pienen alkoholiongelmansa kanssa. Teatteri on saanut myös uuden johtajan (Johanna Reilin) sekä nuoren ja nätin harjoittelijan (Ushma Karnani). Näytelmän harjoitukset alkavat ja pian kulisseissa kuohuu. Kestääkö Ekosen kunto rankan harjoituskauden? Miten käy koko työyhteisön, kun kyräily ja kateus alkaa nostaa päätään?

Ushma Karnani ja Harri Ekonen / kuva Terho Aalto

Plussaa : Pakko myöntää heti alkuun, että Kuningas Lear itsessään ei ole minulle millään tavalla tuttu teos ja ennalta vähän jännitinkin, että mitäköhän täältä nyt on tulossa. Hyvin nopeasti huomasin kuitenkin, että pääpaino tässä ei ole niinkään Learissa, vaan Harri Ekosessa. Omana itsenään, fiktiivisenä Harri Ekosena, narrina ja kuninkaana. Tässä minä olen, kaikkine sairauksineni ja puutteineni, ottakaa tai jättäkää. Lavalla vilisee heijastekuvina Harrin kymmenet roolit, lupsakka sanailu saa yleisön nauramaan. Vanhat stand up-rutiinit jaksavat yhä naurattaa ja muutenkin olemus on kovin tuttu, teeveestäkin. Harri vaeltaa väsyneenä tuore plari kulahtaneessa muovikassissa näyttämön poikki ja hetkeä myöhemmin nostattaa myrskyä vähän erilainen kruunu päässään. Näyttämön kuningas ansaitsee toisenlaisen kruunun. Teatterin kehutussa ilmapiirissä ei kaikki ole niin kuin luullaan, tuore johtaja Sirkka Pyörre ei ole ollut kaikkien suosikki ja hän yrittää hiukan epätoivoisestikin saada väkeään avautumaan ja tuomaan mieltä kalvavat ajatukset julki. Naisnäyttelijäkonkarit Riitta ja Sisko (Katariina Kuisma-Syrjä ja Sinikka Salminen) joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, kun heidän tontilleen tulee uusi tulokas Usva (Ushma Karnani). Lapsuudesta tuttu "me ei leikitä sun kanssa"-tyylinen meininki jatkuu helposti aikuisenakin, itkutekniikoita opetetaan ja kaiken yllä häilyy kyynisyys omaa työtä kohtaan.  Tämä voisi tapahtua missä tahansa, teatterin rajat häilyvät. Tasaisen varmaa työtä kaikilta näyttelijöiltä, tosin omasta mielestäni Ekosen lisäksi vahvimman roolityön tekee Turkka Mastomäki. Miehinen mies ja jylhä-ääninen Markku Vastamäki kukkoilee näyttävästi, mutta toisaalla tahtoo väkisin rujoutta ja rumuutta roolityöhönsä, kaipaa merta ja neljää poikaansa, on itse meri. Patoutumia on. Näytelmää pitäisi kuitenkin samalla harjoitella ja saada esityskuntoon ilman, että sisäiset ristiriidat näkyvät katsomoon. Näyttämöllä pyörii koko ajan valtava aurinkokello, nähdäänpä nostolavaakin. Visuaalisuus äänitehosteineen suorastaan lyö ällikällä moneen otteeseen, sillä vastaavaa en ole kokenut oikeastaan missään. Iso kiitos siitä, että myös teatterin tärkeitä taustajoukkoja nähtiin lavalla tämän tästä omissa puuhissaan. Väistyvän teatterinjohtaja Paavilaisen herkkä viimeinen tervehdys videon muodossa löysi hyvin paikkansa eikä tuntunut lainkaan väkinäiseltä. Lopun lähestyessä olin pakahtua suurista tunteista. Tunsin ensinnäkin valtavaa lämpöä ja hellyyttä Harri Ekosta kohtaan. "Älä jätä meitä Harri vielä, sinunlaisiasi tarvitaan yhä!" Toisekseen tunsin suunnattoman suurta ylpeyttä "omaa" teatteria kohtaan, sen näytteljöitä, sen taustajoukkoja, kaikkia niitä jotka mahdollistivat tämän. Kuningas näyttämöllä on yksi komeimmista kokonaisuuksista ikinä näillä lakeuksilla, olen onnellinen siitä että sain olla paikalla kun taputimme seisten kädet puuduksissa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen porukan loppukiitoksiin, liikutuksen kyyneleet silmissä. Hienoa työtä! Tämä pitäisi nähdä vielä uudestaankin, sillä kerta tätäkään herkkua ei riitä. Ekstraplussat vielä varsin informatiivisesta käsiohjelmasta.

kuva Terho Aalto

Miinusta : Mieleeni ei palaudu mitään negatiivista tämän esityksen tiimoilta. Odotin kovatasoista juttua ja sain vielä enemmän!

Muuta : Näytelmän ensi-ilta oli samalla Harri Ekosen 30v-taiteilijajuhla. Onnittelujono yleisölämpiössä oli pitkä, ja pääsin minäkin halaamaan The Harria. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan Antti Mikkolan seuraavaa työtä.

Kuningas näyttämöllä ja kuninkaalliset viisi tähteä *****. 

Tohtori Sykerö / Teatteri Hevosenkenkä

Tohtori Sykerö / Teatteri Hevosenkenkä, Espoo

Ensi-ilta 19.9. 2013, kesto noin 40min (ei väliaikaa)

Dramatisointi ja ohjaus Timo Ruuskanen

Nuket, lavastus ja pukusuunnittelu Outi Herrainsilta

Rooleissa Krista Putkonen-Örn, Pekka Heiman ja Antero Nieminen

Taustaa : Tohtori Sykerö perustuu englantilaisen Jeffrey O´Kellyn luomaan keksijähahmoon, joka sai oman animaatiosarjansa 70-luvun loppupuolella. Sarjaa tehtiin vain 13 jaksoa, ja nykyään se kulkee eräänlaisessa kulttimaineessa etenkin surrealistisen kuvituksensa ja absurdien juonenkäänteidensä vuoksi. Teatteri Hevosenkengän Sykerössä lavalla nähdään kolme näyttelijää ja muutama nukkehahmo. Tohtori asustelee yhdessä taloudenhoitajansa, Neiti Nokkosen kanssa ja keksii Vekkuli-Verstaassaan mitä ihmeellisimpiä laitteita. Hänellä on vain paha tapa jättää kaikki sikinsokin levälleen, ja tästäkös Neiti Nokkonen hermostuu ja lähtee tiehensä. Matkalla hänet kaappaa pahamaineinen Professori Smaragdi, ja kolmiodraama on valmis...

Vekkuliverstailua á la Nirppu ja Sykerö / kuva Robert Seger

Plussaa : Aulassa oli vilinää ja kuhinaa, kun iso joukko päiväkotilapsia oli saapunut esitystä katsomaan. Monelle tämä oli varmasti ensimmäinen kokemus teatteririntamalla, ties minkälaisia teatterikärpäsiä näistä toukkasista myöhemmin kehittyykään. Lavastus oli huikaisevan värikylläinen ja hieno, täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja aikuisenkin silmään sadunomaista lumoa tulvillaan. Takaani kuului huokaus "Pääseeköhän lavasteisiin leikkimään myöhemmin?" ja itsekin mietin, että voi kun pääsisikin... Hienoa, että näinkin lyhyeen esitykseen oli panostettu kunnolla niin puvustuksen kuin nukkienkin suhteen, taidokasta käsityötä katseli enemmän kuin mielellään. Vauhdikkaalla musiikilla lähdettiin käyntiin, Sykerö (Pekka Heiman) hölmöili unennäkemishattu päässään pitkin lavaa ja ensimmäiset hihittelyt irtosivat yleisöstä. Oma suosikkini oli ehdottomasti Nirppu-hiiri, jota Antero Nieminen antaumuksella nuketti. Juustonkipeä Nirppu oli vikkelä otus ja Mission Impossible-tyylisesti suoritettu, vaikkakin pieleenmennyt juustonhakureissu oli mainio. Eloisasta herätyskellosta pidin myös. Lavastus toimi hienosti ja palaset muuntautuivat tarvittaessa vaikka raketiksi. Tutuista hahmoista estradilla nähtiin niin Matilda-kodinhoitorobotti letkeine lanneliikkeineen kuin Untamo-kamelikin, joka tietää vastauksen jokaiseen kysymykseen. Tällä kertaa selvitettiin Professori Smaragdin asuinpaikkaa, jonne Neiti Nokkonen oli napattu. Sykerön ja Nokkosen (Krista Putkonen-Örn) välillä oli selkeää säpinää ja tässä oli kyllä mustasukkaisuusdraaman ainekset ilmassa. Sydänkorttia jaeltiin ja yhdessä onnellisina kohti taivaanrantaa lennettiin. Loppupuolen tanssikilpailu irroitti myös muutamat naurut.

Untamon luona / kuva Robert Seger 

Miinusta : Odotin näkeväni hiukan enemmän absurdiutta ja sellaista hoopoa sekoilua keksintöjen seassa. Omat muistikuvani itse sarjan suhteen alkavat olla aika huteralla pohjalla jo, mutta mielestäni sykerömäinen "outous" puuttui täysin. Kaikki oli jotenkin sellaista, että "näin sen kuuluukin olla", vaikka sarjahan oli täynnä omituisiakin käänteitä. Pastakastike kyllä valmistettiin erikoisista ainesosista... Lapsikatsojat tietysti kiinnittävät eri asioihin huomiota eikä tätä varmaankaan ole suunnattu nostalgiannälkäisille nelikymppisille, mutta jonkinlainen paikallaanjunnaaminen vaivasi esitystä. Enemmän vauhtia ja hassuttelua! Ohjaaja Ruuskanen tunnetaan klovneriataidoistaan, ehkä sieltä olisi voinut ripauttaa mukaan edes hyppysellisen jotain liikekielellä kikkailua, jossa ei olisi sanojakaan tarvittu? Lievän tylsistymisen huomasi lasten kiemurtelusta penkissä ja "Kauan tää vielä kestää?"-kommenteista ja siitä että poistuessamme ainakaan oma porukkamme ei ollut saanut esityksestä lisää virtaa, päinvastoin. Pilkkiminen alkoi jo katsomossa... Ja missä oli Maltti-Mäyrä!!? Pimeässä hiippaileva proffa taisi myös hitusen pelottaa pienimpiä katsojia.

Muuta : Tämä oli ensivisiittini Teatteri Hevosenkenkään ja itse paikasta jäi kyllä erittäin positiivinen muisto. Mahtavaa, että lapsille ja nukketeatterille on tämänkaltainen hieno paikka! Esityksen yhteyteen on tilattavissa jännittävä tiedetyöpaja, joka kuulostaa kyllä varsin mielenkiintoiselta. Vielä kun joku keksisi oikeasti sellaisen unennäkemishatun!

"Ihan kiva" Tohtori Sykerö saa kolme tähteä ***, visuaaliselle puolelle täydet viisi *****.

Orkesteri - The Everlast / KOM-teatteri

Orkesteri - The Everlast / KOM-teatteri

Ensi-ilta 16.10. 2013, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Janne Reinikainen

Rooleissa : Laura Malmivaara, Juho Milonoff, Pekka Valkeejärvi, Janne Reinikainen ja Samuli Niittymäki

Taustaa : Orkesteri - The Everlast on kertomus siitä, mitä kaikkea tapahtuukaan takahuoneessa erään keikan aikana. Bändillä on ollut 90-luvulla messevä hitti "Lentoon lähdit", joka kuitenkin on parin bändiläisen toimesta myyty makkaramainokseen muilta salaa. Lentoon ei ole sen koommin lähdetty, vaan on jääty tahkoamaan loputtomia hääkeikkoja, jolla nytkin ollaan. Bändin keulahahmolla, solisti Jasella (Janne Reinikainen) on nyt uusi ässä hihassaan - kuuluisan ja suositun laulukilpailun tähti Simone (Laura Malmivaara) on saatu kepulikonstein paikalle ja Jase kaavailee hänestä bändin uutta solistia. Mediahuomio ja suosion nousu olisi sitä myöten selvä! Ennen sitä on kuitenkin saatava selville mm. se, että kuka söi karjalanpaistit ennen häävieraita, minne katosi tarkkuuspistooli ja tietysti se kaikkein tärkein kysymys - miksi Lammilla pienirintainen Susanna-morsian ei hyväksynyt kaikkien vastausta kysymykseensä, joidenkin vain.

Taistelua pussukasta / kuva Noora Geagea

Plussaa : Nyt on ensinnäkin sellaista hahmogalleriaa tarjolla, että ei voi muuta kuin ihaillen ja ihmetellen seurata. Basisti Halla (Juho Milonoff) tuntuu olevan eniten pihalla vähän kaikesta ja hänellä on jatkuva kysely-ja ihmettelykausi päällään. Hän epäilee, että "jäbä kusettaa" vähän joka asiassa ja etenkin hänen ja Ranen (Pekka Valkeejärvi) välinen alkupuolen keskustelu vei minut välittömästi tv-sarja Pasilan sivuhahmojen hölinöihin. (Huom! Valkeejärvihän ei sarjassa ole, mutta sarjaa seuraavat kyllä tietää mitä tarkoitan...) Tämä siis positiivisessa mielessä! Bändin uusin ja nuorin tulokas Timi (Samuli Niittymäki) on aluksi varsin hiljaista poikaa, mutta pitää tiukasti kiinni oikeuksistaan, eli lähinnä edellisen keikan maksamatta jääneestä keikkaliksasta. Bändin henkinen liideri Jase (Janne Reinikainen) pölähtää nahkahousuissaan paikalle ja tuo hyvin vahvasti mieleeni Bonon, rokkikukon elkeet on melkoiset. Sitten on se yksi tyyppi Hannu (Jani Rapo), jonka poissaoloa ei edes huomaa paitsi silloin kun hän on yllättäen siinä taas! Jotensakin hämäävän leppoisista ja "odottavan aika on pitkä"-tyylisistä alkuasetelmista päästään kuitenkin hyvin nopeasti muihin tunnelmiin, ja bändin sisäiset skismat alkavat vähitellen paljastua. Kaikilla ei ole ollut ihan puhtaita jauhoja pussissaan, kateutta ja kyräilyä on ilmassa. Kaiken keskelle liihottaa Hallan sisko Simone ja saa aikaan melkoisen sopan. Veistä käännelläänkin haavassa oikein kunnolla, kipeitä asioita tulee ilmi. Mahtaako bändi löytää yhteistä säveltä enää koskaan? Loppua kohti vauhti senkun kiihtyy aina hillittömään raiderinsuunnitteluun asti. Tosiaan. Aluksi koko näytelmä vaikuttaa kuin modernilta versiolta "Huomenna hän tulee"-klassikosta - odottelua ja jopa ärsyttävyyteen asti löysää mutta kuitenkin nokkelaa ja nerokasta sanailua. Muutama absurdi käänne ja pian silmiemme edessä on kuva työyhteisöstä, josta jokainen tunnistaa oman tyyppinsä ja tilanteita, joita voisi periaatteessa tapahtua melkein missä vain. Riittää, että paikalla on muutama ihminen, joilla on erilaiset arvomaailmat, taustat ja odotukset. Miten mitättömillä asioilla saadaan aikaan riita ja miten helposti unohtuu se "yhteen hiileen puhaltaminen". Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Peukku ylös myös muutamista asiaankuuluvista bändiposeerauksista ja peilin edessä ketkutteluista. Lavastus tuki hyvin tätä meininkiä, perus takahuone siis. Luulisin ainakin...Kesto oli myös sopiva ja väliaika olisikin katkaissut kaiken hölmöllä tavalla. Ohjaaja Reinikaiselta löytyy myös bänditaustaa ja varmasti tutunoloista toimintaa takahuoneajoista, ja hyvin hän on kyllä saanut oman porukkansa toimimaan. The Everlast forever!

Halla (Juho Milonoff) odottaa jotain / kuva Noora Geagea

Miinusta : Alkupuoliskolla olin havaitsevinani lievää tylsistymistä itseni kohdalla, haukotutti ja puudutti. Meni monta minuuttia ennen ensimmäistäkään repliikkiä, mikä tietysti korosti sitä tylsää odottelua kun tyhjästä pitää nyhjäistä jotain, ja tässä tapauksessa leikiteltiin valojen kanssa. No, odotus kuitenkin palkittiin ja lähtihän se lentoon siitä sitten!

Muuta : The Everlast on nyt kuumaa kamaa. Tietääkseni radiossa pyöri kaksiosainen kuunnelma, ja teksti on myös kääntymässä niin kirjaksi kuin elokuvaksikin. Erittäin mielenkiintoista, sillä nokkelasta tekstistä saa kyllä varmasti monenlaista irti. Kauanko vielä odotellaan The Everlastin juhannusturneeta helikopterilla keikkapaikasta toiseen?

Orkesteri - The Everlast saa neljä tähteä ****.

Lisätietoja ja hienoja poseerauskuvia tämän linkin alta. Mukana myös Olavi Uusivirran säveltämä ja sanoittama hieno "Lentoon lähdit"-video...

Haastattelussa Tuukka Leppänen

 Tuukka Leppäsen tapasin syyskuun alussa 2013 Helsingin Kaupunginteatterin henkilökunnan kahvilassa.

Vuonna 1982 syntynyt Tuukka on horoskooppimerkiltään rapu. ”Mä oon kotoisin Lahest, just niin, Lahest. Mulla on juuria kyllä aika paljon kaikkialla. Isän äiti on kotoisin Karjalasta Laatokan pohjoispuolelta, äidin äiti on Terijoelta, isän isä on Keski-Suomesta ja äidin isästä tiedän tosi vähän. Olen siis puolikarjalainen ja periaatteessa puolikeskisuomalainen! Synnyin Lahdessa. Muutin Helsinkiin kesällä 2003, samana vuonna kun pääsin TeaKiin, ja siitä pitäen mä olen asunut Helsingissä ja tykästynyt kyllä kaupunkiin. Nyt tää tuntuu kodilta enemmän kuin mikään muu kaupunki.”

Mitä harrastat? ”Laskuvarjohyppyä, aloitin toissakesänä. Jäin koukkuun siihen. Se on aikaavievää puuhaa, mutta kun siihen uhraa muutaman aurinkoisen viikonlopun kesässä, niin se on ihan mukavaa hommaa. Käyn tuossa Kouvolan vieressä Utissa. Ai se Utin ABC on sulle tuttu paikka. Siellä ABC:llä näkyy tämmöisiä täriseväkäsisiä kavereita, jotka on just hypänny sen ensimmäisen hyppynsä ja tulee rauhoittumaan sinne. Mulla taitaa tällä hetkellä olla 24 hyppyä takana. Alkuun se on aina hidasta puuhaa, tarvitaan pari hyppymestaria eli ohjaajaa alkuun ja jatkossa yksi, ja siinä ei voi mennä ihan omaan tahtiinsa. Siellä voi olla välillä vähän ruuhkaa, joskus tulee päiviä jolloin pystyy hyppäämään vain yhden tai kaksi hyppyä. Eka hyppy oli kyllä kokovartalopaniikki. Ei se tuntunut niin pahalta kun kuvittelee, että mä hyppään ulos ehjästä lentokoneesta neljän kilometrin korkeudesta. Se opetettiin niin hyvin. Me käytiin aluksi kaksi iltaa teoriaa, eri komentoja et mitä sä teet lentokoneessa eri vaiheissa ja sitten huomaat vaan jossain vaiheessa, että mä oon nyt seurannut tätä komentosarjaa, joka on jo tuolla selkärangassa ja oho, nyt mä oon ulkona koneesta. Siinä vaan astutaan koneesta ulos eikä edes katsota maahan ekoilla hypyillä. Mä en pysty pointtaamaan mitään tiettyä hetkeä, että milloin mä siitä hyppäämisestä innostuin, mutta sanotaan näin lyhyen kaavan mukaan, että kun on lahtelainen mäkihyppääjä taustaltaan ja sitten kun mäkihyppy loppuu, niin johonkin pitää päästä lentämään. Ehkä se ajatus on muhinut tuolla jossain ja sit kun on katsonut tarpeeksi paljon noita basehyppyvideoita, niin oon aatellut, että nyt on pakko lähteä kans kokeilemaan. Mun mielestä harrastuksissa pitää olla se pointti, että sä saat fokusoitua ja tyhjennettyä oman pääsi kaikesta muusta ja keskityttyä vaan siihen yhteen asiaan, ja laskuvarjohyppy on siihen kyllä ihan omiaan. Se on ihan oma saarekkeensa jossain kaukana, muualla. Siinä ei mietitä mitään koreografioita, vaan että onko kaikki sokat ja vaijerit ja muut paikallaan”, Tuukka selvittää.

”Lisäksi mä koutsaan futisjunnuja, oma poika on 13-vuotias ja se innostui 6-7 vuotta sitten futiksesta ja mä lähdin siihen mukaan sit sellaisena isä-valmentajana. Oon ollut siitä asti siellä poikien mukana, vedän treenejä ja toimin niiden fysiikkavalmentajana. Aika riitti ennen paremmin, kun pienempänä pojilla ei ollut niin pitkiä koulupäiviä ja ehdittiin pitämään treenejä tuossa klo 15-18 välillä, mullahan on silloin usein vapaata. Mutta nytpä niillä rupeaa olemaan niin pitkiä koulupäiviä, ettei ne ehdi treeneihin ennen kello kuutta ja mulla alkaa olla vaikeuksia olla enää mukana, koska oon illat töissä suurimmaksi osaksi!”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Osaan soittaa monia, mutta huonosti. Soitin selloa pitkään, 12 vuotta. Samaan aikaan kun harrastin sitä mäkihyppyäkin. Mä olin vaan niin onnettoman laiska harjoittelemaan, pari kertaa viikossa 15min, niin ei sellaisella tahdilla kyllä sellistiä tule. Jotenkin se jäi kuitenkin ”johonkin”, ja musta tuli nyt viime perjantaina sellon kanssa levyttänyt artisti. Ei olis vanhat maikat tätä kyllä uskoneet koskaan! Soitin tuossa Yökyöpelit-näytelmässä selloa yhdessä biisissä, ja nyt YLE osti Yökyöpeleiden oikeudet ja siitä tehdään lastenohjelma ja levy, joka nauhoitettiin viime viikolla. Mä pääsin soittamaan yhden raidan myös, jesh! Sit mä muuten soitan vähän kitaraa, komppaan itseäni huonosti ja vielä huonommin soitan pianoa, mutta tavallaan sillai, että pystyn treenaamaan biisejä itse ja etsimään pianolla juttuja ja vähän soittamaan, että saa käsityksen siitä, että millainen biisi on kyseessä. Pianolla en lähtis keikalle kyllä ikinä! Kitaralla en lähtis itekseni keikalle. Olen tehnyt jonkinverran duokeikkaa kyllä, ja siinä pitää mukana olla sellainen vakaa kitaristi, jolla on homma hallussa niin, että mä pystyn sitten jotenkin vaan uimaan siinä mukana. Mutta pääasia, että näyttää hyvältä, heh!”

Tuukka Leppänen / kuva Teatterikärpänen

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ammatillisessa mielessä? ”Toi on vaikee kysymys. Nuoren miehen itsevarmuudella pystyin pitkään sanomaan, että mä osaan kaikkea vähän, kaikkea uskottavasti. Nyt kun on kasvanut vähän vanhemmaksi, niin huomaan tiettyä lempeää myötähäpeää tuntien, että ei se kyllä ihan niin mene. Kyllä mulla joku sellainen taito on, että mä opin teknisiä asioita aika helposti tiettyyn pisteeseen asti ehkä siitä urheilutaustastani johtuen, ja etenkin kun mäkihyppy vaatii monenlaisen asian omaksumista ja monenlaista kehonkäyttöä, niin sitä kautta nappaa kyllä aika nopeasti uusia juttuja. Tietenkin samalla huonona asiana on se, ettei meinaa malttaa mitään asiaa sitten oikein treenata kunnolla, et ne jää usein puolitiehen. Ammatillisessa mielessä en tiedä voiko mun kohdalla laulamista erikoistaitona mainita, se kuuluu vähän niinku asiaan kaikilla jo perustaitona. Onhan mulla sitten toi venäjän kielen opiskelu, se on puoliksi ammatillinen juttu ja puoliksi ihan harrastus. Meillä on yhteistyötä yhden moskovalaisen teatterin kanssa, sieltä käy porukkaa täällä ja me käydään välillä siellä vierailulla. Mä innostuin kielestä, koska halusin oppia ymmärtämään heitä ilman tulkkia, jotta se kommunikaatio olisi välittömämpää, ja pari vuotta sitten innostuin tosissaan siitä. Nyt opiskelen enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja yritän saada kieltä haltuun. Sen kielen avulla pääsee kyllä paikalliseen sielunmaisemaan vähän paremmin kiinni. Kieli itsessään kertoo jo niin paljon luonteesta.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Näyttämöllä kuunnella toista ihmistä niin, että oma reagointi olisi sen jälkeen vähän enemmän impulsiivisempi. Luottaisi vähän enemmän omiin vaistoihinsa sen kautta, että oppisi kuuntelemaan toista paremmin. Se sudenkuoppa, mihin itseriittoinen nuorimies usein putoaa on se, että näyttämöllä ei muka ole ketään muita kuin hän, ja sieltä kuopasta on ollut kova matka pois. Mulla on vähän sellainen kutina nyt, että se matka on hyvässä vauhdissa, mutta on siinä vielä paljon tekemista”, Tuukka avautuu.

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia tai taiteellisia lahjakkuuksia? ”Ei ihan lähisuvustani, mutta äitini serkku on Soila Komi, joka jäi nyt Kansallisteatterista eläkkeelle. Ja hänen tyttärensä Saimi Hoyer (os. Nousiainen), joka on kyllä malliuransa ja julkisuuden kautta esiintymisalalla. Näyttelijöitä ei mun käsittääkseni muita ole. Lisäksi setäni on tanssiorkesterimuusikko.”

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Teininä mä tein ensimmäiset juttuni, kun olin yläasteella musiikkiluokalla, ja kyllä se meni vähän niin, että mut raahattiin sinne ensimmäisiin juttuihin tyyliin ”nyt olisi tämmöinen juttu tulossa ja koe-esiintyminen on tuolloin ja sinähän muuten tulet sinne”. Lahdessa oli tuolloin kulttuurisihteerinä Riittakatriina Manninen-Louhensalo, joka otti mut vähän emomaisesti siipiensä suojaan. Olin mukana Louhensalon luotsaamassa Pähkinäteatterissa sellaisena ulkojäsenenä, ja samaan aikaan tehtiin melkeinpä saman porukan kanssa kaksi uutta kesäteatterimusikaalia nuorten voimin, vuosina ´98-´99. Oskari Katajisto, joka on ”vanha” lahtelainen ja nuorisoteatterilainen, tuli sitten ohjaamaan meitä. Siinä vaiheessa kun on teini, joka etsii elämälleen suuntaa, niin onhan tuollainen auktoriteetti, Turkan koulutuksen käynyt tyyppi melkoinen yhteenhitsaaja siellä ja se oli kyllä hyvä lähtösysäys. Oskari pisti meidät punnertamaan ja juoksemaan aamulenkkiä! Fame oli mun ensimmäinen ammattilaisproduktioni Lahden Kaupunginteatterissa ja samaan aikaan pyrin musateatterilinjalle, joka aloitti silloin. Mä olin siinä pioneeriporukassa, eli ekalla vuosikurssilla joka sinne otettiin, ja sit pääsin Fameen avustajaksi. Jotenkin kummallisesti kävin siinä välissä armeijankin ja seuraavana vuonna koulu jatkui, ja olin Yön sisaressa avustajana ja Honkimäen Paavon understudyna. Seuraavana vuonna tehtiin Astoria, mä ehdin olla vielä kevätkauden sekä koulussa että Astorian harjoituksissa. Nämä produktiot oli siis Lahden musateatterissa. Keväällä 2003 pääsin Teakiin ja Bjurströmin Marcon Hairiin, jota esitettiin Peacockissa Linnanmäellä, ja muutin Helsinkiin. Se oli iso muutos, kun musta tuli helsinkiläinen ja teatterikoululainen. Päivät olin koulussa ja illat Peacockissa. Mutta siis vastaus kysymykseesi on se, että vähän vahingossa tulin teatterialalle, ja jossain vaiheessa tajusin, että ei mulla oikeastaan ole mitään muuta vaihtoehtoa. Kun mä lähdin lukioon, niin mulla oli vielä tavoitteena se, että musta tulee kirurgi. No, nythän musta tuli tohtori, heh! Silloin musiikki oli vain harrastus eikä näyttelijänhommat tulleet edes vaihtoehtona mieleen. Se lukeminen ei vaan napannut pitemmän päälle, sitä kaipasi jotain tekemistä ja teatteri vastasi siihen huutoon kyllä”, Tuukka muistelee.

Olitko lapsena koulunäytelmissä tai näytelmäkerhoissa mukana? ”Yleensä ihmisillä on se, että ne muistaa olleensa koulunäytelmässä enkeli tai puu tai kivi, mä en muista edes niitä! Jossain tonttuleikissä muistan kyllä olleeni mukana, siinäpä se.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Kaksi vuotta kävin Lahden ammattikorkeakoulun musiikinlaitoksen musiikkiteatterilinjalla, huh mikä nimi! Se on 4,5 – vuotinen koulutus, mutta mä suoritin siitä vain kaksi. Teakiin pääsin vuonna 2003 ja valmistuin 2007. Ekalla yrittämällä pääsin sisään, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä että miksi. Ehkä mulla oli siinä joku rentous, kun ei ollut mitään sellaista pakkoa, että mä ehdottomasti haluan tänne, vaan että alalle yritetään ja käyn nyt kokeilemassa. Sit ovi aukesi, ja hyvä niin.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Otsikko oli ”Esiintyjästä näyttelijäksi”, se oli just tätä problematiikkaa, että kun itseriittoinen mies menee näyttämölle tekemään musikaalia, niin se on tietyllä tavalla itsensä esittelijä ja esiintyjä, ja siitä miten se energia, joka suunnataan suoraan yleisön kasvoille on just sitä, että ne sanoo ”voi kun nää nuoret on niin ihania ja taitavia”. Kun sen energian saa käännettyä niin, että yleisö ei istu penkissä enää takakenossa vaan se istuu eteen päin, et mitä siellä lavalla oikein tapahtuu! Joku sellainen, että käännetäänkin se energia ja fokus lavalla toisiin ihmisiin, kuunnellaan toisia että mitä ne tekee. Yhtäkkiä siitä tulee huomattavasti paljon mielenkiintoisempaa. Vaikka teatteria tehdään yleisölle, niin se on kuitenkin kanssanäyttelijöiden kuuntelemista.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Halusin siis jossain vaiheessa olla kirurgi, se oli mulla ihan selkee ajatus joskus 90-luvun lopulla. Ajettiin jossain pohjoisessa vahingossa jäniksen päälle ja heitettiin se jänörukka tien sivuun. Ajettiin majapaikkaan ja mulla tuli sitten ajatus mieleen, että mä haluaisin täytättää sen jänön. Lampsin pari-kolme kilometriä sinne kolaripaikalle ja leipäveitsen kanssa nyhersin siellä veret pupusta penkalle, ja roudasin sen sitten mökin pihaan ja avasin sillä samalla tylsällä veitsellä vatsaa auki. ”Haa, katotaas mitä täältä löytyy!” Ja löytyihän sieltä kaikkee lämmintä... Jotenkin siitä jäi sitten sellainen fiilis, että oon mielenkiinnolla seurannut miten ihminen toimii. Jos mulla täällä on vapaa-aikaa, niin mä hengailen tuolla meidän hierojien tai osteopaattien mestoilla ja seuraan mitä ne tekee ja mihin asentoihin ne siellä väkeä vääntää. Musta se on loputtoman kiehtovaa! Eli ehkä mä olisin lääkäri tai kirurgi, ja sehän tapahtuukin niin että tuosta noin vaan sormia napsauttamalla mennään lääkikseen... Tässä Zivagossa on yksi sellainen kohtaus, jossa vähän supersankarimaisesti poistan luodin. Toinen ammatti, josta mulla on ehkä vähän romantisoitukin kuva, on puuseppä tai vastaava. Luulen, että siinä on vähän sellainen juttu, että menet verstaalle, olet yksin, keskityt siihen yhteen asiaan, muokkaat jotain esinettä, josta näet heti sen duunin mitä oot tehnyt ja sehän on niin kuin meditaatiota. Tää voi olla tosi raaka yleistys ja voi olla ettei tää pidä paikkaansa ollenkaan, mutta näyttelijöillä kun ainakin teatterityö on sellaista, mistä ei jää jälkiä lainkaan; esitykset tulee ja menee, ne elää hetken ja kuolee pois, niin onko sitten tarve saada synnytettyä jotain pysyvää?” Tuukka pohtii.

Miksi olet näyttelijä? ”Mä koen, että sillä mitä tekee yhdessä muiden kanssa, siitä jää jälki katsojan sydämeen tai nahkaan. Jos jokapäiväinen työsi perustuu sille sopimukselle, että joku tulee katsomaan sinua kun teeskentelet olevasi joku muu, niin sehän tarkoittaa sitä, että ihminen tulee teatteriin täysin avoinna. Hän haluaa, että hän vaikuttuu jotenkin. Sellaisen asian edessä ei voi olla muuta kuin nöyrä ja toteuttaa sitä toivetta eri tavoin tietenkin, nöyränä oleminen ja nöyristeleminen on eri asioita. Tää on sellainen ammatti, missä mä voin toteuttaa tai palvella itseäni niin hyvin, että siitä on hyötyä mulle. Itseään voi toteuttaa niin, että nimenomaan kuuntelee muita ja tekee jotain sellaista, mikä tuntuu aidolta katsojasta, joka vaikuttuu ja toivottavasti yllättyy. Jos sä menet katsomaan juttua, joka on sinulle läpikehuttu, niin se kokemushan jää usein vähän vajavaiseksi. Se yllättäminenkään ei saa olla itsetarkoitus, tää on niin monimutkainen kudelma tää koko juttu. Ammattitaitoahan on se, että se yllätys säilyy. Et lavalla tiedetään tekevämme yllätystä, se ei synny vahingossa, mutta että se tulee oikein! Tämä on yllättymisen ja yllättämisen taidetta!”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Ensinnäkin se on muuttunut niin, että se mielenkiinto on kohdistunut fyysisistä, ulkoisista asioista enemmänkin pään sisään. Se on se isoin muutos, ja sitä kohti haluan mennä, sitä haluan hakea. Ei liene kummallista, jos mietitään ihmisen peruskasvua. Siinä vaiheessa voi olla vielä itseriittoinen, kun ei ole vastuussa muista. Ja siinä vaiheessa kun olet vastuussa muista, niin tärkeimmäksi asiaksi muodostuu se, mitä sanot toisille. Elämästähän tässä kerrotaan. Joku on sanonut sellaisen kliseen, että kirjailijan pitää elää sellainen elämä, että siitä on jotain kirjoitettavaa. Sama pätee näyttelijöihinkin. Ei tätä ammattia voisi tehdä, ellei olisi empatiakykyä kaikennäköisiin mielenliikkeisiin. Pitää ymmärtää ihmisen kasvua, pitää ymmärtää mitkä asiat vaikuttaa. En väitä olevani asian ekspertti, mutta jokainenhan on oman elämänsä ekspertti. Jos mun elämäni riittää siihen, että joku voi tulla mua katsomaan ja tunnistaa, että ”mä tiedän tuon tyypin”, niin se riittää mulle.”

Tuukka ja kahvilan "maisemat" / kuva Teatterikärpänen

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Musta on aina hienoa tavata sellaisia ihmisiä, jotka on oman alansa mestareita. Me tehtiin täällä vuonna 2005 sellaista kiinalaiskomediaa ”Väärennetty morsian”. Meillä oli ohjaajana ja opettajana Pekingin oopperan eläkkeellejäänyt klovni Kong Xinyuan. Kaveri oli seitsemänkymppinen ja oli erikoistunut nuorten naisten rooleihin. Se oli kyllä niin kertakaikkisen huikea kaveri, mä en oo ikinä tavannut teinipissiksempää ihmistä kuin hän! Vanhan kiinalaisen viuhkan kanssa esitti meille teinityttöä. Kaikki liikkeet oli jotenkin niin harkittuja, siinä oli siroutta ja syvyyttä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, hän osasi vain yhden sanan englantia (okei), mutta silti me ymmärrettiin häntä aivan täysin. Jokainen ajatus oli niin selkeä, kun hän teki sen lavalla. Toinen hyvä esimerkki on Ana Vásquez de Castro, hän on espanjalainen commedia dell´arten taitaja ja hänellä on hämmästyttävä taito olla ihan mitä vaan. Hänen työskentelyään voisi seurata vaikka kuinka kauan ja ihastella sitä taitoa, miten hän vai pudottelee juttuja kuin helmiä. En niistä itselleni mitään helminauhaa saisi, koska mulla ei taito riitä. Se vaatisi ensin hirveästi töitä.”

”En ole koskaan kuvitellut olevani ”kuin joku”, että haluaisin olla niin kuin joku. Täällä näkee mahtavia kollegoja, ja kaikilta heiltä voi oppia jotain, niin nuorilta kuin vanhemmiltakin, että siinä mielessä jokainen on mun esikuvani. Seuraan esimerkiksi sitä, miten joku vanhempi kollega käyttää aikaa, miten artikuloi tai tekee itsensä selkeäksi. Nuoremmilta taas oppii muita juttuja. Mutta olen mä kyllä ihan henkeen ja vereen Heikki Nousiais-fani! Hän pysäytti mut tuossa teatterin takana viime keväänä Viulunsoittajan jälkeen ja kiitti esityksestä. Kyseli siinä samalla, että ”sinustako se Zivago tulee” ja mä olin todella hämmentynyt, koska sen tilanteen olisi pitänyt mennä ihan toisinpäin! Seela Sella on myös ihana, hänessä on sellainen tietty lämpö, jonka hän saa kanavoitua omaan tekemiseensä, sellainen pohjaton empatiakyky. Kun ei yritä olla itseään suurempi, niin yllättäen ihminen kasvaakin itseään suuremmaksi. Mä luulen, että se menee niin.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Mä vähän saivartelen nyt, koska kysymyshän on ihan mahdoton. Ikinä kun ei voi tietää, että kenen kanssa kemiat toimii. Mutta siitä huolimatta mulla tulee ihan ekana Kate Winslet mieleen, ja sitten Cate Blanchett. Ja kyllähän se mieltä kutkuttaa ajatella, että jos pääsis vaikka Elisabeth Taylorin kanssa näyttelemään. Olis se mageeta päästä muina burtoneina katsomaan...”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? (miettii pitkään) ”Hei kuka se oli se Little Voice? Mikä sen nimi nyt oli...Jane Horrocks! Laulaisin hänen kanssaan ihan mitä vaan, hänessä on jotain niin tenhoavaa. Jane Horrocks feat. Tuukka Leppänen, ja mun nimi olisi julisteessa ihan pienellä.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ammattiteattereista Lahden Kaupunginteatterissa, UIT:ssä (Peacockin Hair ja Saturday Night Fever oli UIT:n alaisia) ja Helsingin Kaupunginteatterissa.”

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Ensinnäkin Next to normalin Gabe, joka opetti mulle intensiivisyyttä lavalla ja kuuntelua, ja oikeestaan Viulunsoittajan Perchik, koska siinä osasin kanavoida energiaani myös muihin. Noh, Zivagosta en voi vielä sanoa kun se ei ole valmis, mutta jos kysyisit kuukauden päästä niin vastaisin sen. Se on nyt mun ensimmäinen aikuisen miehen roolini ja se nimenomaan vaatii sen, että pitää olla vastuussa muista. Tykkäsin myös ihan älyttömästi Cats-musikaalista Lahdessa, se oli sellainen energinen rääkki. Sanotaan vielä näin, että Maija Poppasen Perttuna mä olen viihtynyt kaikkein parhaiten.”

Millaisessa tilanteessa ”teatterin taika” ilmenee sinulla parhaiten? ”Se on siinä yllätyksessä. Ensinnäkin siinä, kun katsoja yllättyy ja itse yllättyy siitä, että katsoja yllättyy – tai kenties ei ylläty. Se on myös siinä, kun toista kuuntelemalla tekee automaattisesti asioita, jotka tuntuu oikeilta. Ja siinä, että vaikka kuinka laskelmoisi etukäteen, niin ei voi koskaan tietää mitä harjoituksissa tulee ilmi. Reploja voi lukea etukäteen, kaikkea voi ajatella analyyttisesti etukäteen, mutta sitten kun mennään lavalle ja ollaan siellä toisen ihmisen kanssa, niin kun se kuuntelu toimii, siellä syntyy ihania ja mahtavia asioita, jotka tuntuu hyvältä. Mä kiteytän sen vielä näin, että aina kun uusi produktio alkaa, niin jokainen näyttelijä tuntee olevansa ihan surkea. Ekoissa harjoituksissa on kaksi vasenta jalkaa, ei osaa puhua, ei kävellä, ei edes hengittää. Sen tunteen sietäminen kun tietää, että yhdessä kun tehdään ja mietitään ja saadaan aikaan asioita. Ja kun alkaa syntymään asioita, jotka näyttää ja tuntuu hyvältä, niin löytyy se tarkoitus ja siinä on se tekijän taika. Katsojan taika on siinä yllätyksessä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi tinkimätön ammattitaito. Mua inspiroi se, että tässä ammatissa, niin kuin toki monessa muussakin, on hirveen helppo jäädä jumiin tiettyihin asioihin ja jäädä jurnuttamaan, levittää sellaista negatiivista energiaa tyyliin ”kun ei tää toimi eikä tääkään toimi”. Tässä on pakko oppia malttamaan ja odottamaan ja olemaan rauhassa. Ja sitten kun tapaa sellaisia kollegoja, jotka ei ole moksiskaan epämiellyttävyydestä, jotka pystyy kaiken tän keskellä pitämään yllä positiivista energiaa, niin se inspiroi. Siihen kun joskus pystyisi itsekin”, Tuukka huokaa.

Podetko esiintymisjännitystä? ”En niin pahaa, että tuntisin olevani tukossa ennen esitystä ja joka laukeisi sitten vasta näyttämöllä. Sellaista mukavaa kutinaa on aina ennen ensi-iltaa. Mä olen huono jännittäjä, se on enemmänkin keskittymisasia.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” ennen esitystä? ”Jokaiseen esitykseen muodostuu omat rituaalinsa. Joskus ennen esitystä, esim. Catsia, olen käynyt lenkillä, jotta saan itseni lämpimäksi, joskus heittelen kahvakuulaa, joskus en tee mitään. Se rytmittyy jotenkin sen mukaan, että onko mulla aikaa ennen maskia vai maskin jälkeen. Se riippuu myös siitä, että minkälainen roolin henkinen ja fyysinen tila on ensimmäisessä kohtauksessa. Vakituista rytmiä ei ole, se muodostuu jokaisen produktion kohdalla erikseen.”

Kerro jokin legendaarinen kommellus! ”Poppasessahan sattui ja tapahtui, kun siinä oli teknisesti kaikenlaisia juttuja ja kävelin esimerkiksi katossa. Se vaijerisysteemi, millä liikuin kattoa pitkin meni aika ajoin epäkuntoon, ja jouduin selkä savupiippua vasten puristuneena kahdeksasta metristä huutamaan näytöksen poikki. Samassa Poppasessa oli ongelmia kattonostimien kanssa. Kerran kävi niin, että olin samana päivänä ollut harjoitushuoneessa, missä oli Maija Poppanen-kirja. Katsoin sitä kirjaa ja ajattelin, että jos meidän esitys joskus menisi poikki, niin aikuisethan kyllä jaksaa odottaa, mutta lapset ei ja jotain pitää tehdä siinä välissä, että lapset viihtyisi. Mäpäs otan tuon kirjan, jos sellainen katkos vaikka sattuu. Sit menee kolme tuntia ja pam … Mä istuin lavan reunalla ja luin kirjaa yleisölle”, Tuukka nauraa.

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Mulla on ollut aika onnellinen elämä ja niitä tilanteita on kyllä paljon. Hyviä hetkiä voi olla tosi paljon, ne voi olla ihan pieniä. Ne voi olla just sen tyylisiä, että nukahtaa riippumattoon esimerkiksi. Ne tuntuu just siinä hetkessä maailman parhaimmilta ja ne muistaa vielä tänä päivänäkin. Sit on paljon isoja asioita, jotka on tuntuneet hyvältä. Me mentiin vaimon kanssa salaa naimisiin kotona, meillä oli naapurin tuttavapariskunta ja vaimon poika ja maistraatin henkikirjoittaja. Sit ruvettiin sen jälkeen soittelemaan, että arvatkaas mitä ollaan tehty. Teatteriin liittyen mukava hetki on ollut se, että ensi-iltapäivänä mulla on ollut sellainen tapa, että mä meen teatterille jo päivällä makoilemaan sinne lavasteisiin, olen hetken siinä tilassa ajattelematta yhtään mitään. Mä tykkään siitä, että mut yllätetään ja mut on yllätetty täysin niin lavalla kuin lavan ulkopuolellakin, ja en ole voinut muuta tehdä kuin aukoa suutani. Se on mahtavaa, koska silloin on kontrolli jollain toisella. Voi vain olla vietävänä, ja se on välillä mukavaa.”

Muita töitäsi tai tulevia roolejasi? ”Mä en tiedä tulevasta elämästäni yhtään mitään, yleensä aina jossain vaiheessa käydään johtajan kanssa juttusilla ja mietitään, että mitä tehdään tän jälkeen. Mulla ei ole minkäännäköistä käsitystä siitä, että mitä teen Zivagon jälkeen. Jotain laulukeikkahommaa ja dubbauksia on tiedossa.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Spiderman. Se on vähän semmoinen ruipelo niin kuin minäkin ja jostain syystä mä samaistun siihen. Mikäköhän se syy on? Ei mitään hajua. Mä olisin mieluummin Robin kuin Batman, koska sillä on enemmän vapauksia eikä niin suurta painolastia. Spidermankin on vähän sellainen, että isot asiat vaan tapahtuu, se ei oo itse tekemässä niitä, vaan se joutuu elämään niiden tapahtumien mukana.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä haluaisin etsiä käsiini jonkun miehen ja ymmärtää, että miten ne ajattelee. Et näänkö mä sen asian, sen sellaisen peruskonfliktin, joka päivittäin tulee eteen. Et ymmärtäisinkö mä sen naisena paremmin kun mä nään, että miten mies ajattelee. Ehkä tää on törkeetä yleistystä, mutta menköön! Jotenkin tutkia sitä tiedostamatonta asiaa, joka meissä on. Mitä ei pysty sormella osoittamaan, mutta mistä me tiedetään miehen ja naisen ero. Mä kokeilisin 12cm korkeita korkoja, koska mun mielestä kuudella sentillä käveleminen ei ole mikään ongelma. Ehtiskö sitä hankkiutumaan raskaaksi ja synnyttämään päivässä? Tai miltä tuntuisi naisen orgasmi!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Houkutteleva ajatus! Kaikki elektroniikkavehkeet mä jättäisin pois. Hyvä kirja tietysti pitäisi olla. Ei. Mä en ottaisi sinne mitään, koska olisi mahtavaa pystyä olemaan hetken aikaa kaiken tän kaaoksen keskellä pelkästään omien ajatustensa kanssa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Tinttejä! Ai sä ottaisit Lucky Lukeja! Rakenna siihen viereiseen puuhun maja, niin voitais tehdä sitten vaihtareita. Ja Anut ja Antit olisi yhteisiä! Ootko lukenut niitä? Anu ja Antti sirkuksessa. Lucky Luket on kyllä huikeita. Muistan kun oli se ”Rantanplan saa perinnön”, niin mä käänsin sen päässäni, että Rantanplan saaperin nön. Et mikä ihmeen nön? Ja se Arkajalka oli huikea, tervausta ja höyheniä koko ajan!” Tuukka nauraa ja seuraa keskustelu parhaista Lucky Luke-kirjoista.

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen, minne matkaisit? ”Mä haluaisin nähdä sen hetken, kun joku päättää, että tämmöinen ihmisryhmä on ihan turha maan päällä, tää pitää kokonaan poistaa. Mä haluan päästä sen kaverin pään sisään, joka keksi että juutalaiset pitää tappaa. Joku sellainen tilanne, jossa ihmisestä tulee peto ja tunteeton ihminen. Parhaita ja positiivismepia hetkiä on sitten ne, kun joku keksii jotain vahingossa. Oho-hetkistä syntyy ne parhaat ideat!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden tuonne Pienelle näyttämölle tutustumaan orkesteriin ja laulamaan niiden kanssa Zivagon biisit läpi.”

Mitä muuta haluaisit sanoa? Sana on vapaa. ”Teoksissa, jotka mullistaa maailmaa ja jotka korjaa maailman vääryyksiä, ei ole mitään vikaa. Se on hyvä, että sellaisia on ja ne on tärkeitä, mutta kaikki ei voi olla samaa eikä kaikki voi korjata maailman kaikkia vikoja. Suurin osa katsojista on kuitenkin sitä porukkaa, joka sitten onnistuttaisi pelottamaan pois liian prokokatiivisillä esityksillä. Meidän täytyy miettiä, että millä me tähän katsojakuntaan vaikutetaan, millä asteella ja millä voimakkuudella me naksautetaan asioita niiden päässä. Jokaisen teatteriesityksen pitää pystyä muuttamaan ihmisessä jotain. Kuulostaa kliseeltä, mutta sen pitää pystyä nostamaan se peili siihen eteen, et katsokaa itseänne, tämmöisiä me ollaan. Hyvänä esimerkkinä Spring awakening pari vuotta sitten; yks kollega istui katsomossa ja tuli esityksen jälkeen sanomaan, että hänestä on sairasta puhua siitä, että musikaalit olisi jotenkin kliseitä tai että niissä ei olisi mitään sanomaa. Et hänelle on riittävästi sanomaa siinä, että ensin itkee silmät päästään yleisössä ja miettii, että millä ihmeellä hän ohjaa heidän kaksi teini-ikäistä tytärtään tän kaiken läpi ilman että syntyy samanlaista jälkeä mitä näyttämöllä näkyy. Et siinä on mulle ihan tarpeeksi maailman mullistamista. Tai ei ehkä mulle, mutta että näiden esitysten tarkoitus on herättää ajattelemaan, et mitä mä voisin tehdä omassa elämässäni toisin ja olla muille parempi ihminen. Sit ollaan jonkun oikean asian ääressä. Se, että tekijöillä on usein tarve muuttaa maailmaa, mutta että millaisella skaalalla sen tekee, niin jokainen voi päättää sen itse.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ole hyvä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Älä

Mikä sytyttää sinut? - Arvoituksellisuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tympeys

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Saunan sihinää

Mitä ääntä inhoat? - Kumiseva häly

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kirurgi

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Onkohan tässä tullut joku virhe?