torstai 22. elokuuta 2019

Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show / Kansallisteatteri

Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta tammikuussa 2019, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

Ohjaus Sanna Silvennoinen
Musiikki Karl Sinkkonen
Lavastus Kati Mantere ja Juho Rahijärvi
Pukusuunnittelu Kati Mantere
Valosuunnittelu Juho Rahijärvi
Tuotanto Circo Aereo, Suomen Kansallisteatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Lavalla : Marc Gassot ja Karl Sinkkonen

 Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Lionin alkukevään esitykset myivät Kansallisteatterissa loppuun hetkessä, ja sen jälkeen esitys sai ensi-iltansa vielä Tampereella ja Turussa. Helsinkiin tuli toukokuun lopulle muutamia lisänäytöksiä ja onnistuin saamaan yhteen niistä lipun, ja siksi en muualle lähtenyt hötkyilemään. Toukokuussa iski sitten päälleni kulttuuriylikunto ja totaalinen uuvahdus, enkä töiden jälkeen jaksanutkaan lähteä sirkushommia katsomaan. Esityksellä olisi ollut kunnia päättää teatterikevääni, mutta onnekkaasti kävikin niin, että tuli vielä lisänäytösten lisänäytöksiä ja hankin uuden piletin elokuun lopulle. Tadaa, paremmalla onnella ja kesän jäljiltä vielä virkeänä Lionilla olikin sitten kunnia avata syyskauteni!

 Tähän väliin mainittava, että onkohan lippukassoilla ja puhelimissa sitkeästi koitettu lausua koko nimihirviö? Siinä saattaa monella mennä kieli solmuun. Itse ostin vaivihkaa netistä, ehkä olisin lippukassalla käyttänyt termiä "yks lippu siihen outoon sirkushommeliin, kiitos".

(c) Joni Pakanen

 Nimittäin outoa sirkushommelia ja vähän extraakin on luvassa! Marc Gassot´n vuoksi olen viettänyt levottomia öitä aiemminkin - ensin hillittömän kauheanihanan Dark Side of The Mimen vuoksi ja sitten Mestarin ja Margaritan. Vieläkin puistattaa sillai ihanasti kun näitä muistelee. Kiitos vaan. Koko perheelle suunnatussa (paitsi ihan nuorimmille en kyllä suosittelisi) pienessä suuressa spektaakkelissa luulin olevani jotakuinkin turvassa, mutta kun valot syttyivät salissa ja jälleen kerran pirullisen ilkikurisella "ähäkutti"-ilmeellä varustettu Gassot lähtee etsimään yleisön joukosta vapaaehtoisia leijonankesytyshommiin ja tajuan istuvani reunassa... Jännitystä saa elämäänsä joskus aika kätevästi ja miehen lähestyessä minua käsi ojossa kävi mielessäni, että olisi sittenkin pitänyt ottaa varakalsarit mukaan. Selvisin kuitenkin tälläkin kertaa pelkällä säikähdyksellä ja niin edessäni istuvasta poikakolmikosta keskimmäinen napattiin lavalle. Huh!

 Niin. Homman nimihän on se, että olemme saapuneet ihan vapaaehtoisesti ja omasta tahdosta katsomaan showta, jossa näemmä kaikki on mahdollista eikä yhtään tiedä mitä seuraavaksi on tuloillaan. Maanmainio Karl Sinkkonen pimputtelee korokkeella menemään jos jonkinmoista soundia ja efektiä (se pääkallohärdelli oli kiehtova kokonaisuus!). Meininki tuntuu kansainväliseltä (ja kansainväliseltä tuntui jo saapuminen Helsinkiin, kun joka paikka oli täynnä poliiseja Putinin vierailun vuoksi) ja yhteinen kieli on helppo löytää. Suhteellisen notkea ratsastaja nähdään ihan ensimmäiseksi ja sitten liuta kuilun reunamilla tapahtuvaa lautastenpyöritystä. Eturivissä yleisön edustaja istuu toiveikkaana muna kädessä ja odottaa omaa vuoroaan, jotta milloin saa heittää. "Sorry" lipsahtaa sirkushepulta aika usein, kun hommat ei mene ihan putkeen.

 Tässä vaiheessa myhäilin vielä aika hissuksiin, mutta sitten alettiin lipsua enemmän ja enemmän miimisten outouksien puolelle ja kaikki aistini terästäytyivät. Teki mieli hakea parempi asento, hieroskella käsiä yhteen ja huudahtaa "NO NIIN!". Nyt päästiin asiaan. Ja kuulkaa, kaikenlaista tapahtui. Gassot on kyllä mimiikan mestari ja voin ihan rehellisesti sanoa, että rakastan sitä ilmettä hetkeä ennen "... mutta katsokaas tätä"-tyylistä sukeltamista ties mihin. Jonnekin kellarin syövereihin putkistoa tutkimaan ja kohtaamaan mitä lie örkkejä, leijonan kitaan ja ruuansulatuskanaviin ja mistä lie ulos. Ace Ventura kävi mielessä.

 Urheasti avustajat lähtivät menoon mukaan silläkin uhalla, etteivät näkisi läheisiään enää koskaan. Pieni vaaran tuntu on olemassa läsnä koko ajan, sydän hakkaa kovaa, kädet hikoavat - ja silti on jotenkin turvallinen olo. Kas kun lavalla ei ole mitään leijonia tai saada singosta osumaa suoraan otsaan. Kaikki tapahtuu miimisesti. Mutta ihan hyvin voisi olla, niin taidokkaasti kaikki vedetään. Överiksi. Nautin!

 Savuavana sinne tänne estradilla toikkaroiva miekkonen on hillitömän hauskaa katsottavaa ja mielessäni vilisee Chaplinit ja muut mestarit. Aikamoisia temppuja nähdään lopuksikin (sahaushommia ja miekannielentää) ja katsomossa pidätetään hengitystä ja monella käy varmaan kansainvälisesti mielessä, että "what the f*ck!?" No, ainakin minulla kävi mielessä kotimainen versio kyseisestä lauseesta, josta Sanni teki biisin.

Marc ja Karl (c) Tuomo Manninen 

 Huh huh mitä tykitystä! Melkoinen epeli ja tekijämies on Marc Gassot kyllä. Tämän kaksikon puuhia janoan nähdä lisää, silläkin uhalla että saan varmaan sydänkohtauksen vielä joskus, kun katsomon valot syttyvät ja Marc ottaa "Sen Tietyn Ilmeen". Jännä tunne on se, kun samalla pelkää, että "älä nyt vaan tule tänne" ja kun ei tule, on pettynyt.

 Vielä olisi yksi esitys jäljellä Kansallisteatterissa, lauantaina 24.8. Nopeimmat ehtii siis vielä.

tiistai 20. elokuuta 2019

Teatterikärpäsen 10v-juhlien huipennus

Tervehdys kaikille täältä Teatterikärpäsen pesäkolosta! Kaikkihan tietävät (tai ainakin ne, jotka blogia säännöllisesti lukevat), että nyt on tällä bloggaajalla 10v-juhlat meneillään ja tällä hetkellä on sellainen olo, että mitäköhän kivaa sitä keksisi loppuvuodeksi, sillä vuoden huippuhetki taisi olla nyt takanapäin. Olen lauleskellut tänään monta kertaa itsekseni "se päivä oli iloinen, vaan nyt se on jo eilinen".

 Järjestin keväällä tammikuusta toukokuuhun kestävän pienen leikkimielisen kilpailun, jossa oli huippuvaikeana tehtävänä vastata muutamaan simppeliin kysymykseen. Tehtävänasettelu oli ilmeisen ylivoimainen monelle, sillä vastauksia ei ihan hirvittävän paljon tullut, vaan tässäpä ei osallistumiseen riittänyt se, että vastaa nopsasti "mukana". Halusin niin, että kilpailuun osallistujat ihan oikeasti haluaisivat voittaa ja olisivat muutenkin kiinnostuneita teatterista, palkinto kun oli varsin erikoinen : privaattiesitys meidän olohuoneessamme! Voittajaksi arvovaltainen raati eli minä valitsi ylöjärveläisen Katri Rantalan, joka saisi tulla paikalle neljän seuralaisen kera (ei meidän sohvalle juuri enempää olisi saanut sijoitettuakaan). 

 Kovinkaan moni ei tiennyt siitä, kuka tämä mystinen Taiteilija ja privaattiesityksen toteuttaja olisi. Vihjasin kilpailussakin siten, että paikalle saapuisi "tunnettu ja tunnustettu taiteilija". Tässä vaiheessa voi jo paljastaa, että kyseessä oli itse Ilkka Heiskanen, The One and Only Ilu, lukemattomien tv- , leffa- ja teatteriroolien mies ja Jussi-palkittukin. Idea yksityisnäytökseen lähti Ilulta itseltään, kun viime joulukuussa Tampereella Saiturin joulun jälkimainingeissa teatterin pihalla tuli ohimennen juhlavuodestani puhetta ja siitä ideasta se sitten lähti. 

 Ja voi kuulkaas, hartaasti odotettu ja vekslattu päivä oli sunnuntaina! Ei ollut kovin helppoa saada aikatauluja sopimaan, kun Ilulla oli kuvauksia ym. ja minulla omia töitäni. Onneksi meille molemmille sopinut päivä sopi myös Katrille seurueineen. 

 Itsellänikään ei ollut aavistusta, että mitäköhän Ilu aikoo meillä esittää. Onko luvassa Elmoa (viimeisin monologi, Juhani Peltosen kirjasta Ilun itsensä dramatisoima ja ohjaama) vai Huovisen erikoisia vai jatkoa teatterikouluaikojen "Ilkka Heiskanen esittää"-spektaakkelille? Ilkka Heiskanen esittää jälleen? Ilkka Heiskanen esittää yhä? Vieläkö se Ilkka Heiskanen esittää? Mahdollisuuksia on vaikka millaiselle sarjalle. Sunnuntaiaamuisen puhelun perusteella vaikutti myös siltä, että Ilulle itselleenkin tulee täytenä yllärinä se, minkälaista tarinaa tulee. 

 Elmoon kuitenkin sitten päätyi hän. Monologi sai ensi-iltansa viime syksynä Vantaalla ja on vieraillut monissa paikoissa, mm. Hämeenlinnan Teatterissa keväällä 2019, jossa itsekin kävin sitä katsomassa ja syvästi vaikuttumassa. Blogikirjoitukseni Elmosta löytyy täältä, siitä voi tsekata hiukan taustaa millaisesta jutusta on kyse.

 Ilu saapui meille hyvissä ajoin, tarkisti ensin esiintymispaikan eli olohuoneemme, havaitsi sen hyväksi (vähän jännitti, että säilyykö telkkari ehjänä, jos oikein innostutaan viuhtomaan käsillä), kävin esittelemässä yläkerrasta backstagen eli näyttelijälämpiön eli makkarimme, jossa artisti saisi valmistautua rauhassa. No, oli olevinaan h-hetkeen vielä runsaasti aikaa ja tuli hölistyä parvekkeella asiaa ja asian vierestä siihen malliin, että voittaja seurueineen kurvasi jo pihaan ja salaisuus meinasi paljastua ennen aikojaan. Ilu siitä hipsi vaivihkaa yläkertaan ja minä halailemaan ovelle Katria ja kättelemään seurueen muita jäseniä. Jännää!

 Kaikki löysivät paikkansa katsomosta ja hetki siinä juteltiin kesäteattereista ja tulevista syksyn näytelmistä. Varsinainen esitys päästiin aloittamaan hiukan etuajassa, ja minä pääsin jännin mielin oikein virallisesti kuuluttamaan, että esityksen taltiointi on kiellettyä ja kännykät kiinni ja "hyvät naiset ja herrat, ELMO JA ILKKA HEISKANEN". Huh. Täytyy myöntää, että jännitti ja pieni liikutuksen aalto kävi jo siinä. Oli meinaan sohvalla ja nojatuolissa väellä hyvät ilmeet, kun Ilu saapui portaista hiljaksiin ja esitys alkoi kuin varkain. 

 Seuraava 1,5h oli jotain aivan maagista ja ainutlaatuista. Sitä kaikkea on vaikeaa sanoin kuvata. Kello raksutti seinällä hiljaa taustalla ja täytti kaikki hiljaiset hetket, joita ei kyllä paljon ollut. Ilu veti siinä metrin päässä lähes koko monologin ilman minkäänsortin taukoja, hyvä kun muisti ja muistimme hengittää välissä. Oli upeaa seurata pienen seurueemme ilmeitä ja intensiivisiä katseita. Ilu piti meidät täysin otteessaan ja moneen kertaan tuli sellainen olo, että onko tämä kaikki oikeasti tapahtumassa vai näenkö unta. Vähän itkettikin, mutta sain hienosti skarpattua. Täysin suvereenia menoa tuossa keskellä olohuonettamme, keskellä aurinkoista sunnuntaita! Täydellistä. Ja telkkakin säilyi ehjänä. Seinänaapuri saattoi muutamassa kohdassa ihmetellä, että mitkähän herätysjuhlat meillä on meneillään.

 Puolitoista tuntia täyttä tykitystä, kumarrukset, raikuvat aplodit ja kättelykierroskin. Poistuminen vaatteidenvaihtoon ja hetken virkistäytyminen yläkerrassa. Me muut jäimme "huh huh mitä täällä tapahtui"-tunnelmiin alakertaan. Innostunut pulina alkoi, ja pian Ilukin liittyi seuraamme. Hän istui rennosti keskelle olkkarin lattiaa ja alkoi kysymys- ja kommenttitulva toisesta suunnasta. Tunti siinä mennä heilahti ja saimme kuulla monenlaista mielenkiintoista niin näyttelijäntyöstä kuin teatteristakin, ja lipsahti tietysti mukaan muutama sangen herkullinen anekdootti menneiltä vuosilta. Ja sitten juotiin kahvit ja juttu jatkui keittiössä siitä mihin olohuoneessa jäätiin. Itse toimin tässä vaiheessa lähinnä kuunteluoppilaana, oli mukava seurata miten juttu luisti ja Ilu sai kaikki tuntemaan olonsa rennoksi.

Koko porukka samalla sohvalla 

Katri ja Ilu ja riemu katossa 

 Otettiin sitten juu hiukan valokuviakin ja kuten kuvista näkyy, ilo oli ylimmillään. Katri sai vielä bonuksena lahjaksi viime syksynä julkaistun "ILU - Ilkka Heiskanen esittää" -kirjan (Docendon kustantama) omistuskirjoituksella (iso kiitos Docendolle kirjalahjoituksesta). Minulla oli suuri ilo ja kunnia olla kirjanjulkkareissa aikoinaan mukana ja raportti siitä löytyy täältä. Mainio teos, suosittelen lämpimästi. Suosittelen myös kuvassa näkyvää Juha Mujeen elämäkertaa (Docendon sekin ja Ilun veljen Juhan kirjoittama, ja kirja oli sopivasti pöydällä siinä, ja Ilun käsissä Ruotsista muinoin ostamani hirvikuvioinen juomanalunen, jokaiselle jotakin siis ja riemu ylimmillään).


 Olihan ikimuistoinen kokemus tämä monin tavoin! Pitäisiköhän perustaa Tallen Olohuoneteatteri? Seuraava vierailu on jo suunnitteilla nimittäin... 

 Mitä suurin kiitos kaikille, jotka olitte paikalla! Kyllä tuli orpo olo kun talo tyhjeni ja hiljeni, tauottomaan iloiseen puheensorinaan ehti kummasti tottua.

 ps. Ilu tuumasi, että aikoo myöhemmässä vaiheessa kummitella teatterin aaveena kaikissa niissä paikoissa, joissa on esiintynyt. Niitä paikkoja on, ja vähän kyllä mietityttää, että miten käy niille onnettomille jotka joskus kenties ostavat meidän asunnon. Taukoamatonta pulinaa ja anekdootteja ja hahmogalleriaa kaiket yöt luvassa...

(c) Docendo 

*** 

Kilpailun yhtenä tehtävänä oli kysyä minulta jotain. Ohessa valikoidut kysymykset satunnaisessa järjestyksessä. 

- Miten olet keksinyt niin hyvät kysymykset, joita olet esittänyt haastatteluissa? Kysymykset ovat muodostuneet vuosien saatossa hiukan erilaisiksi, aluksi runko oli hiukan toisenlainen ja se on sitten elänyt sen mukaan, millaisista jutuista saa eniten irti haastateltavasta. Osa kysymyksistä on pudonnut kokonaan pois ja osa tullut tilalle, ja haastattelun tiimellyksessä on tullut kysyttyä usein myös täsmentäviä lisäkysymyksiä. 

- Oletko itse koskaan näytellyt, ohjannut tai käsikirjoittanut esityksiä? En koskaan, koulussa olen ollut mm. tonttuna ja enkelinä ja kuusipuuna päiväkerhossa. Minulla ei ole minkäänlaista paloa esiintymään eikä ohjaamaan eikä käsikirjoittamaankaan, vaikka kirjoittamisesta tykkäänkin. Minä katselen. Hoitakoot hommat ne, joilla on lahjoja ja paloa.

- Näetkö unia esityksistä ja tulevatko esitykset uniin? Voi kyllä! Näen aika usein unta tulevista esityksistä, etenkin sellaisista, joita kovasti odotan. Niissä kaikki menee tietysti päin helvettiä. Olen myös nähnyt unia jo koetuista esityksistä ja näyttelijöistäkin absurdeissa tilanteissa. Samuli Edelmann muutti kerran naapuriini. Näen usein myös unta, jossa olen itse joutumassa lavalle täysin yllättäen ja olen jossain lavasteissa paniikissa opettelemassa reploja. En ole koskaan kuitenkaan joutunut lavalle asti, herään aina sopivasti.

- Onko sellaisia esityksiä, joiden jälkeen on syytä nukkua useampi yö ja antaa aivojen työstää nähtyä, jotta siitä voi kirjoittaa? Aika useinkin. Välillä on niin vaikuttava esitys, että pakko nukkua ainakin yhden yön yli ja välillä taas niin, ettei osaa kirjoittaa mitään, kun esityksestä ei oikein jäänyt mitään käteen tai päähän. 

- Mikä on ollut huonoin/kamalin/hirvittävin esitys, jonka olet nähnyt? Voi kauheaa! 1100 esitystä olen nyt nähnyt ainakin ja kymmenkunta on totaalisen hirveää... Minkä niistä nyt sitten valitsisi. Kaikista en ole edes kirjoittanut ja muutama nähty ennen blogia, joten onneksi ei ole ollut tarviskaan. Mainitaan tähän yhteyteen nyt Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna jotain nähty ja nykyään kulttimaineessa pyörivä Jättipotti, joka poistui ohjelmistosta aika nopsaan. Ja hei, siinä oli sentään Tuukka Huttunen, Kaisa Mattila (nyk. Hela) ja Jani Koskinen lavalla! Kuka mahtoi ohjata...?

- Onko jostain esityksestä täytynyt lähteä kesken pois? Tiettävästi olen lähtenyt kolme kertaa esityksestä kesken kaiken pois. Ensimmäisen kerran poistuin ehkä vuonna ´91 Vaasassa, kun olimme opiskeluaikoina ruotsintunnilla katsomassa Möss och människor, ja lähdettiin kavereiden kera kaupungille hillumaan väliajan aikana eikä enää palattu. Nyt harmittaa tuo, näytelmä oli varmasti hieno. Lisäksi olen poistunut kesken HKT:n komedian "Viivi ja Wagner Teneriffalla", koska väsytti ja halusin aiemmin kotiin eikä esitys oikein napannut (väliajalla poistuin) ja väliajalla poistuin myös Aleksanterin teatterista kesken Houdini-musikaalin, koska ei napannut sekään ja halusin jo kotiin. Muutaman kerran on tehnyt mieli lähteä kesken pois, mutta olen sinnitellyt loppuun ihan vain siksi, koska minusta on aika epäkohteliasta näyttelijöitä kohtaan poistua kesken kaiken. 

- Miten ihmeessä muistat yksityiskohtia esityksistä niin tarkasti, kun olet käynyt katsomassa monta esitystä viikossa? Minulla on aika hyvä muisti, mitä tiettyihin asioihin tulee. En tee muistiinpanoja, ja kirjoittaessani palautan itseni katsomoon ja siihen tilanteeseen, kun esitys alkaa. Siitä sitten lähden kirjoittamaan ja usein homma sujuu kuin itsestään. Keho muistaa ihmeellisiä asioita, tunnelmia, hetkiä, katseita, naurua, kyyneliä... Sitten onkin hankalaa, jos en ehdi kirjoittamaan ja juttuja jää rästiin. Mitä useampi juttu on rästissä, sitä vaikeampaa on kirjoittaa.

- Mitä blogin pitäminen on sinulle antanut? Miten elämäsi on muuttunut? Oletko saanut blogin kautta paljon uusia ihmisiä elämääsi? Blogin pitäminen on antanut paljon elämyksiä ja mahdollisuuksia päästä tilanteisiin, joihin en olisi muuten koskaan päässyt. Tiedotustilaisuuksia, haastatteluja, takahuonekierroksia, sisäpiirijuttuja, salaisuuksia. Se on myös ottanut paljon. Olen välillä laiminlyönyt ystävyys-ja perhesuhteitani, kun teatteri on mennyt edelle. Tästä olen yrittänyt skarpata viimevuosina. Olen paljon rohkeampi ja itsetuntoni on noussut kohisten. Olin ennen ujo ja arka vieraassa seurassa, nyt en jännitä tunnettujenkaan näyttelijöiden tapaamista haastatteluja tehdessä. Ihmisiä me kaikki olemme. Blogin kautta olen tutustunut moneen hienoon ihmiseen - teattereiden tiedottajiin, muuhun henkilökuntaan, näyttelijöihin, bloggaajakollegoihin ja blogini lukijoihinkin. Olen onnekas siinä mielessä, että tästä joukosta olen saanut myös muutaman erittäin läheisen ja tärkeän ystävän, joiden kanssa voi puhua tai kirjoitella muustakin kuin teatterista. Aikuisiällä uusien ystävien saanti on harvinaista.

- Onko joku sellainen näyttelijä, jota et ole vielä haastatellut mutta haluaisit haastatella blogiisi? Voi niitä on monta. Vuosikaudet arastelin ottaa yhteyttä esim. Tommi Korpelaan, mutta nyt on häntäkin haastateltu. Tiedän, että Tampereen Teatterin Risto Korhosta en saa ikinä jututettua vaikka kuinka haluaisin. Yksi on Aku Hirviniemi. Eero Ritala. Heikki Kinnunen. Esko Roine. Esko Salminen. Seela Sella. Ismo Kallio olisi ollut hieno tavata! 

-Miten näkökulma esitykseen muuttuu, jos sen käy katsomassa moneen kertaan? Löytyykö joka kerta jotain uutta? Ensimmäinen kerta menee lähes aina ihmetellessä ja ihastellessa, ja moni pieni asia menee huumassa täysin ohi. "Tuo on pakko muistaa", ja sitten sen jo unohtaa. Siksi pakko nähdä uudestaan, jotta bongaan paremmin esim. tietyn repliikin, joka jää vaivaamaan. Eleet, pienet nyassit huomaa paremmin - ja yleisön reaktiothan vaihtelevat aika suurestikin.

- Mikä saa sinut innostumaan teatterista ja bloggauksesta vuodesta toiseen? Onneksi yhä edelleen eteen tulee esityksiä, jotka vievät ns. jalat alta ja joista on pakko kirjoittaa julki edes jotain. Välillä on ollut hyytymistä ilmassa, ja silloin on pakko pitää hiukan pitempi paussi. Muuten menee kiinnostus ja kaikesta tulee pakkopullaa, suoritusta. 

- Onko ollut haastavaa kiertää eri teattereita ja tutkaillen kirjoittaa mietteitä? Välillä on ja välillä ei. Liian väsyneenä ei kannata lähteä mihinkään ja olen huomannut sen, että aamuvuoron jälkeen ei joskus huvita mikään. Nyt yritänkin keskittää teatterireissuni ainoastaan vapaapäivien yhteyteen.

- Oletko saanut haastatteluja tehtyä helposti vai onko pitänyt taivutella näyttelijöitä mukaan? Onko kenties joku mieleenpainuva tarina tähän liittyen? Yllättävänkin helposti haastatteluja on saanut sovittua ja aikataulut sumplittua, innolla lähes aina lähtevät mukaan. Taivuttelemalla en ole saanut ketään mukaan, muutaman kerran jos kysyn eikä vastausta kuulu, olen jättänyt rauhaan. Mieleenpainuvin tapaus on kyllä Peter Franzen, jota pommitin sitkeästi lähes kaksi vuotta. Kun kerran näytti vihreää valoa haastattelulle, minä en luovuttanut vaikka mies asui Jenkeissä silloin. En ikinä unohda sitä keskiviikkoista iltaa, kun sain puhelimeeni tekstarin, että "olen nyt lentokoneessa ja aamulla Suomessa. Tavataanko klo 11 Helsingissä? terveisin Pete" ja sitten me tavattiin. Jännä ajatella, että hän lensi Suomeen minua tapaamaan, hahah. Tuli kyllä Suomeen ihan muita juttuja varten, mutta... ;) 

- Vaikuttavimmat teatterikokemuksesi? Niitäkin on monta. Vastataan nyt muutama todella vaikuttava lähiajoilta : Kansallisteatterissa nähty Samuli Niittymäen Amor fati, Kansallisteatterin Vanja-eno ja Kolme sisarta, Riihimäen Teatterin Täti ja minä ja Salon Teatterin kesäjuttu Myrskyluodon Maija. Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa aikoja sitten nähty Orvot ja Inishmaanin rampa. Seitsemännen portaan enkeli. Pojat. Autiotalo. 

- Mistä tuli idea "otsie-kuviin"? Otettiin kaverin kanssa kerran yhteiskuvaa/selfietä Hämeenlinnan rautatieasemalla, kaverilla oli koira sylissään. Vahingossa koirasta näkyi pelkkä otsa kuvassa ja otsassa vielä punkki, ja siitä se idea sitten lähti. Toinen tuttu kommentoi kuvaa, että "otitte sitten otsien". Päätin, että koko naamaani ei kuvassa tarvitse näkyä, riittää pelkkä otsa ja hyvinhän se on toiminut. Tähän ehkä vaikutti myös toinen tuttuni ja lomakuvat Lontoosta, kun kuvissa näkyi taustalla Big Ben tai Tower Bridge ja kaverista pelkkä otsa tai poski. Aattelin, että eipä koko naamaa tosiaan tarvitse olla, jotta kaikki näkee missä ollaan. 

- Jos itse pääsisit näyttelemään jotain roolia, mikä roolihahmo olisit? Olisin Häräntappoaseen Kerttu, tai jos suinkin mahdollista, kuka tahansa näytelmässä Huomenna hän tulee. Tai sitten Inismaanin rammasta se ikääntynyt mummeli, joka sai juoda viskiä vain sunnuntaisin. "Ja aamiaisella kans."

tiistai 6. elokuuta 2019

Haastattelussa Petri Rajala

Turun Kaupunginteatterissa pitkän uran tehneen ja Taru Sormusten Herrasta -spektaakkelin Sarumanin roolin jälkeen virallisesti eläkkeelle jääneen Petri ”Peppi” Rajalan tapasin Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon kahvilassa keväällä 2019. Itse kiiruhdin paikalle Hamletin päivänäytöksen jälkeen suoraan teatterilta, ja Peppi jo paikalla istuikin kirjaan ja teekannuun syventyneenä.

Nyt tuli oltua tarinankerronnan äärellä oikein kunnolla ja juttua oli Pepiltä ehtinyt tulla jo tovin ennen kuin älysin laittaa nauhurin päälle. Mietin siinä itsekseni, että mihinköhän väliin tässä tohtii keskeyttää ja kysyä kysymyksiäkin väliin… No, jotain saimme kuitenkin aikaiseksi ennen kuin koko kahvila suljettiin siltä päivältä. Helposti olisi mennyt koko ilta ja seuraava päiväkin tarinoiden ja muisteloiden äärellä!

Annetaanpa Pepin kertoa.

”Olen syntynyt 1950. Viime joulukuussa täytin 68 ja 28.12. perjantai-iltana oli viimeinen Tarun näytös. Syyskaudella olin mukana myös Pienen näyttämön esityksessä ”Ihmiset, paikat ja esineet”, muissa jutuissa en ollut. Kun lähtö lähenee niin vastuut vähenee… Alunperin ohjelmistosuunnittelussa olisi ollut lauantaille vielä yksi näytös tätä pienempää juttua, mutta se sitten peruuntui, eli Sarumanin roolissa sain kunnian tehdä viimeisen roolityöni.”

Saruman/Taru Sormusten Herrasta (c) Otto-Ville Väätäinen

”Jyväskylästä olen kotoisin ja olen jyväskyläläinen, Turussa olen ollut vain töissä. Turkulaiseksi tullaan vain syntymällä ja mieluiten vielä toisessa polvessa. Eläkepäiviäni aion täällä Turussa kyllä viettää. Ylioppilaaksi valmistuin Jyväskylän lyseosta, siihen aikaan se oli vielä poikalyseo. Keväällä ´71 lähdin pyrkimään teatterikouluun ja kuinka ollakaan, pääsin sisään. Näyttelijälinjalle meitä oli pyrkimässä muutama sata, hakijoiden määrä pomppasi reilusti vasta myöhemmin. Mukaan valittiin kymmenen, viisi nuorta kundia ja viisi nuorta naista, ja ohjaaja-dramaturgilinjalle valittiin kuusi (kolme kundia ohjaajiksi, kolme naista dramaturgeiksi). Teatterikoulu sijaitsi siihen aikaan Kansallisteatterin vintillä, ja ainoa pääsyvaatimus oli ehdoton näyttelijälahjakkuus! Ohjaaja-dramaturgipuolelle vaadittiin yo-todistusta. Karsintojen aikaan yksi raatilaisista oli Lasse Pöysti, joka keskusteli hakijoiden kanssa ja hän kysyi minulta syytä siihen, miksi olen hakenut teatterikouluun. Muistan vastanneeni, etten voi edes ajatella itselleni mitään toista ammattia. Myöhemmin syksyllä Pöysti piti meille ykköskurssilaisille erittäin mielenkiintoisen luennon. Alunperin luennoitsijana olisi ollut Jussi Jurkka ja aiheena olisi ollut ”Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa”, Jurkalle tuli kuitenkin joku este ja Pöysti saatiin tilalle. Hänpä olikin muuttanut luennon teemaksi ”Näyttämötaide elämäni palveluksessa”. Tuo kaikki on nyt pyörinyt mielessäni, kun olen ajatellut eläkkeellelähtöäni ja eläkkeellepääsyäni, ja olen kyllä ollut teatteritaiteen palveluksessa kertakaikkiaan… Tähän sopisi Konsta Jylhältä nappaamani motto ”Kaikkensa kun antaa niin enempäähän ei ole”. Näyttämötaide on kyllä ollut minun elämäni palveluksessa ja voin sanoa, että teatteri on antanut minulle hyvin onnellisen elämän. Toivottavasti olen onnistunut tekemisilläni antamaan onnellisia hetkiä myös muille.”

”Alakoulun kolmannella, neljännellä luokalla muistan kyllä jo esiintyneeni, ja olihan meillä esitelmiä ja suomenkielen oppitunneilla lausuttiin runoja. Oppikoulussa muistan esittäneeni joulujuhlissa joulupakinan, ja lyseossa meillä oli näytelmäkerho, jota veti suomenkielenopettajamme Pentti Laurio, joka itse näytteli Jyväskylän Huoneteatterissa. Sitten kuvioihini mukaan tuli Teiniteatteri, sitten Ylioppilasteatteri ja Jyväskylän Kansannäyttämö. Syksyllä ´70 käväisin Mikkelissä Karkialammin varuskunnassa, ensimmäisellä lomallani sain jonkinasteisen hermoromahduksen (nykyään se diagnosoitaisi varmaankin paniikkihäiriöksi tai vastaavaksi), olin sairaalassakin pari viikkoa, ja palattuani Mikkeliin minut laitettiin E-luokkaan pariksi vuodeksi. Syksyllä ´71 alkoivat sitten opinnot teatterikoulussa.”

”Missä vaiheessa sitten sain ajatuksen, että haluan näyttelijäksi… Hmmm, Teiniteatterissa meillä oli paljon kursseja ja teatterikoululaisia oli niitä vetämässä. Tunsin teatterin syvän vaikutuksen itseeni, ja kaikki teatteriin ja näyttelemiseen liittyvät ajatukset viehättivät minua suuresti. Miten teatterilla voidaankaan vaikuttaa ihmisen ajatusmaailmaan! ”Tuohan on hienoa ja jospa pystyisin itsekin samaan”, ajattelin. Pystyisi kertomaan tarinoita niin, että ihmiset saisivat niistä jotain – joko siinä hetkessä esityksen aikana tai mikä parempaa, tarttuisi jotain matkaan ja jäisi mietityttämään myöhemminkin. Saisi kenties vastauksen johonkin kysymykseen tai edes jollain tavalla pystyisi parantamaan tätä maailmaa. Se 70-luvun taitehan oli hurjaa aikaa, Jyväskylän Kesässä M.A. Numminen pidätettiin kun esitti jenkkaa ulkosynnyttimistä, ja Tampereen Popteatteri kävi esittämässä Hairin.”

”Teatterikouluajoistani en osaa kertoa oikein mitään, opiskelu oli aika rikkonaista, koska opettajat vaihtuivat usein ja kaikki oli käsittääkseni aika ”hakua”, samaan aikaan kehitettiin koulun opetussuunnitelmaa. Sen voin sanoa, että olisin voinut käydä sen koulun paremmin. Paneutua kaikkeen voimakkaammin. Koulusta lähdin 1975 ja tarjoutui tilaisuus päästä suoraan Turun Kaupunginteatterin loistavaan porukkaan mukaan. Kurssikaverini Elina Halttunen kiinnitettiin samaan aikaan dramaturgiksi, oli mukava mennä yhdessä Turun Kaupunginteatteriin, joka oli 70-luvun alussa Euroopan huipputeatterien joukossa ja mikä ensemble! Mikä onni nuorelle miehelle! Nyt voin sanoa, että vasta 70-luvun lopulla tehdyn Yksi lensi yli käenpesän -näytelmän (jossa olin Billy B-b-bi-bibbitin roolissa) jälkeen pystyin sanomaan itselleni, että nyt olin passeli osa kokonaisuutta. Ensimmäiset vuoteni ammatissa olivat oppia. Ensimmäinen juttuni muuten oli ”Välskärin kertomukset”, siinä kaikki tekivät monta erilaista karaktääriä, paitsi itse välskärin roolissa ollut Heikki Kinnunen. Vanhassa välskärissä oli paljon samaa mitä nykyään Mielensäpahoittajassa, mutta silloin Hessu vanhennettiin samannäköiseksi maskilla ja tukalla…”

”43 ja puoli vuotta ehdin olemaan Turun Kaupunginteatterissa yhtäjaksoisesti. Noin 130 ensi-iltaa on takana, eri rooleja en ole laskenut. Muutama rooli vuodessa… 80-luvulla oli aikoja, jolloin oli neljä eri roolia päällä samaan aikaan ja viidettä harjoiteltiin. Kahdeksan näytöstä viikossa, viikonloppuisin molempina päivinä kaksi näytöstä. Maanantaisin oli vapaata. Harvemmin on ollut sellaisia tilanteita, joissa on esitetty samaa näytelmää monta päivää peräkkäin ja välissä ei ole ollut edes tarvetta purkaa ja rakentaa uudestaan lavasteita. Se on osa ammattitaitoa, hypätä roolista toiseen kesken päivänkin. Eivät eri roolit ole koskaan menneet päässäni sekaisin, vaikka on ollut useampi eri juttu meneillään.”

”Olen saanut olla kaikenlaisissa jutuissa mukana, ja olen tehnyt välillä isompia, kantavia ja välillä pienempiä rooleja. Jos muutamia ns. virstanpylväitä mainitsisin, niin kyllä ensimmäinen iso onnistuminen oli jo mainitsemassani Käenpesässä. Omanlainen onnistuminen oli hiukan myöhemmin Piaf-näytelmässä. Opereteista ”Mustalaisruhtinatar”. Anna Karenina on ehdottomasti mainittava, ja onhan siellä matkanvarrella monta muutakin hienoa juttua. Hedda Gabler! Ja nyt nämä kolme viimeisintä, eli ”Seitsemän veljestä”, ”Taru Sormusten Herrasta” ja ”Ihmiset, paikat ja esineet”. Jokaisessa on ollut omat haasteensa, mutta jotenkin nämä kolme viimeisintä tuntuvat nyt sellaisilta, jotka haluan mainita. Teatterin juhlavuodesta, syksystä ´17 ja Veljeksistä lähti hieno putki käyntiin. Näiden kohdalla olen asettanut itselleni riman korkeammalle kuin aiemmin, ja kovan treenin kautta päässyt sen riman yli. Aina on ollut hienoa haastaa itseään. ”Ihmiset, paikat ja esineet”-näytelmässä oli loppupuolella hieno kohtaus, johon keskittyminen alkoi oikeastaan välittömästi ensimmäisen näytöksen päätyttyä. Usein kysytään, että miten näyttelijät oikein oppivat ja muistavat kaikki repliikkinsä. Se on kaikista helpointa tässä hommassa! Vaikeintahan tässä hommassa on löytää se ihminen, joka niitä ajatuksia puhuu! Repliikit ja kaikki tekeminen ovat ajatuksen jatkeita. Muut saivat lavalla keskittyä omaan tekemiseensä, katsojien edessä, mutta minä sain rauhassa sivussa keskittyä omaan tulevaan kohtaukseeni addiktityttären isänä. Itkettää tämä muisto, voi että. Kyllä tämä on ihana ammatti! Ja täytyy myös kertoa, että vaikka eläkkeelle jäinkin, minulle tehtiin hiljattain tarjous, josta en voinut kieltäytyä ja palaan lavalle syyskuussa ´19. Ihanaa!” (Huom! 6.9. Turun Kaupunginteatterissa ensi-illassa Don Juan, jonka ohjaa Pasi Lampela. Nimiroolissa Eero Aho.)

Ihmiset, paikat ja esineet/Petri Rajala ja Pihla Maalismaa (c) Otto-Ville Väätäinen

”Joulukuun lopussa oli toistaiseksi viimeinen roolityöni ja nämä viimeiset kaksi kuukautta olen naureskellut ja miettinyt, miten ihanaa kaikki on. Matti Nykäsellä oli sellainen lausahdus, että elämä on ihmisen parasta aikaa ja voin lisätä, että eläke on ihmisen parasta aikaa! Totta kai työelämässäkin on ollut ihania aikoja, mutta olen kyllä nyt nauttinut täysillä. Syksy oli aika rankka ja aikataulullisesti tiukka, esityksiä oli paljon vaikka itselläni ei ollut enää harjoituksia päivisin. Sain rauhassa istua aamiaisella ja lukea lehteä! Teatterikoulusta lähtiessämme saimme improvisaatio-opettajanamme toimineelta Marja Korhoselta evääksi ”instrumentin päivittäisen mentaalisen ja fyysisen huollon”, ja sitä olen tehnyt vuodesta ´75, nyt eläkkeelläkin. Sen jälkeen olen tehnyt mitä mieleen juolahtaa. Käyn iltapäiväteellä Cafe Artissa, se tapa vakiintui jo aiemmin. Sosiaalista elämää vietän rakkaan naiseni ja tyttäreni perheen parissa, ja sunnuntaisin harrastan japanilaista jousiammuntaa kyudoa. Japani kiinnostaa muutenkin. Ja kulttuuri, taide, kulinarismi.”

”Tärkeä oppi? Olen itse jostain napannut 50-lukulaisen mentaliteetin eli ahkeruus, säästäväisyys ja rehellisyys. Lisäksi minulle ovat tärkeitä Vuorisaarna ja Ihmisoikeuksien julistus. Juha Hurme sanoi hienosti eräässä haastattelussaan, että ”love, peace and communication”. Äitini oli hyvä ihminen – julistin hänet autuaaksi. Hänen hautakivessään on laatta, jossa on valitsemani teksti ”Autuaita ovat rauhantekijät”. Minun päämääräni on tulla äitini kaltaiseksi. Siinä on yhdelle elämälle tavoitetta.”

”Teatterin taika? Se on mielestäni sitä, että katsoja yllättyy, hämmästyy, ihastuu ja rakastuu näkemäänsä ja kokemaansa. Sitä tapahtuu, ja eri syistä. Pöysti on sanonut, että teatteri on rakkauden akti näyttelijöiden ja yleisön välillä. Minä olen katsojana rakastunut näyttelijään ja siihen, miten lavalla tehdään. Näyttelijän pitää antaa itsensä, jotta pystyy ottamaan yleisön. Siitä syntyy teatterin taika. Sama voi tapahtua myös elokuvissa, mutta teatterissa kaikki syntyy vielä konkreettisemmin.”

Seitsemän veljestä (c) Otto-Ville Väätäinen

”Jokin legendaarinen kommellus tai vastaava? Teimme muinoin Laura Jäntin ohjauksessa Loppiaisaattoa, ja siihen aikaan ohjaajia oli kolme ja jokaisella oma porukkansa. Harjoittelimme eri puolilla Turkua ja me harjoittelimme kivipainossa, jossa oli karkea betonilattia. Paikassa on nykyään Linnateatterin ravintola. Yksissä iltaharjoituksissa sitten roolihahmoni herttua Orsino, joka on palavasti rakastunut Lady Oliviaan (Marja Kouki hänen roolissaan), saa rakkauden kohteeltaan pakit. Tenavissahan on Eppu, jolla on uniriepu, ja tällä herttualla oli myös uniriepu, vaaleanpunainen reijällinen ”rämmäle”, jota kannoin mukanani. No, lapsetkin kiukuttelevat tyyliin ”sittenpähän näette” ja tämä Orsino pakeista tuohtuneena kietoo huivintapaisen kaulaansa ristiin ja alkaa kuristamaan itseään. Pidin siinä monologia ”Sinä julma nainen...”, ja yhtäkkiä tuntui hirveän hyvältä. Vedin itseni tajuttomaksi! Putosin polvilleni ja löin takaraivoni siihen betonilattiaan. Havahduin siihen, ja sitten alkoivat tärinät ja krampit, kun ilma alkoi virrata takaisin. Mietin hetken, että tässäkö tämä elämä oli. Siitä sitten sairaalaan ja vähän tikkiä päähän. Olen siis kuristanut itseni tajuttomaksi! Se hyvänolontunne oli uskomaton, annoin mennä vaan. No, yhdessä Tarun näytöksessä löin vahingossa käteni Sarumanin sauvan kärkeen. Siinä oli kolme saksenterävää piikkiä. Olin odottamassa omaa vuoroani tornissa taaempana, otin pyrolta sauvan käteeni vähän huonosti ja samalla huomasin, että nyt sattui ja tulee verta. Valkoiset vaatteet ja parta, en voi tehdä muuta kuin pitää tiukasti sauvasta kiinni ja siten estää veren valumisen. Ja siitä hetken kuluttua sauva kädessä tornissa lausun ”Gandalf Harmaa, tervetuloa Rautapihaan!”. Kohtauksen jälkeen laastaria käteen ja näytöksen jälkeen TYKSiin päivystykseen ja tikkiä käteen. Nuori kirurgi oli innoissaan kun sai tikata Sarumanin kättä, kun kerroin miten tämä pääsi käymään.”

”Sitten kun oot perillä
on jalkas, kätes verillä
polves vapisee ja sydämes hakkaa
vaik´ eessäs koko maailma on
niin kadehdit, rauhaton
sä heitä jotka matkaa vielä jatkaa”

”Viimeisen Tarun näytöksen lopuksi minut kukitettiin lavalla, kaikki kaverit siinä ympärillä vielä ja tuo siteeraus Vysotskin laulusta tuli mieleeni kesken näytöksen, kun odotin yhtä sisäänmenoani käytävällä. Lausuin sen siinä lavalla ystävien keskellä ja yleisön edessä. Miten upeitten ihmisten ja hienojen näyttelijöiden kanssa olen saanut tehdä töitä! Päästä lähelle ihmisiä, joita olen itsekin ihaillut.”

”Mitä terveisiä haluaisin lähettää katsojille? Kiitos. Tämmöinen jyväskyläläinen näyttelijänplanttu ja olen saanut tässä kaupungissa niin paljon hellyyttä ja hyväksyntää katsojilta teatterissa ja keikoilla ja torilla ja vaikka missä. Olen ihmisiltä saanut niin paljon. Ei enempää voisi toivoa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Joku rivo kirosana, en osaa sanoa tarkemmin
- Mikä sytyttää sinut? - Elämä!
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus, kateus, epärehellisyys
- Suosikkikirosanasi? - Koitan olla kiroilematta, mutta kyllä perkele tai saatana lähtee jos on pakko
- Mitä ääntä rakastat? - Maailman kaunein ääni on pienen lapsen nauru ja kikatus, oi joi!
- Mitä ääntä inhoat? - Epäorgaaninen kiduttavan korkea ääni, summeri tai vastaava
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Runoilija, lauluntekijä
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sellainen, johon mulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivoisit Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa! Näytelmäkerhon harjoitukset ovat sitten keskiviikkona iltapäivisin.

Kiitos Peppi itsellesi!


Peppi ja "eläkeläislook" (c) Teatterikärpänen