Kummituskvartetti / Näästi Teatteri, TTT-Klubi

 Olipa suunnaton ilo ja kunnia olla uunituoreen Näästi Teatterin ihkaensimmäisen tuotannon ensi-illassa! Harvinaista herkkua nykypäivänä. Kummituskvartetti (Ghost Quartet) on amerikkalaisen Dave Malloyn säveltämä, sanoittama ja käsikirjoittama konseptialbumi, jonka inspiraationa on toiminut New York Postin kannessa vuonna 2012 ilmestynyt järkyttävä kuva, jossa mies on juuri jäämässä metrojunan alle. Esityksessä neljä ystävystä kokoontuu musisoimaan, kertomaan jänniä tarinoita ja juomaan viskiä, ja edetään levyn raita kerrallaan, tunnelmasta toiseen. 

Vasemmalta Niina, Pyry, Jaakko ja Pia (c) Heikki Järvinen

 Näissä minulle aiemmin tuntemattomissa teoksissa on kiehtovaa se, ettei tiedä yhtään mitä on tulossa ja kaikki tulee täydellisenä yllätyksenä. Odotin nimen ja tiedonmurusten perusteella ehkä jotain perinteisempää tarinankerrontaa (mitä se sitten tarkoittaakaan), vaan sainkin jotain aivan muuta. Täytyy myöntää, etten pysynyt ihan täysin kärryillä henkilöhahmoista ja kaikista käänteistä, joten otteeni siltä osin hiukan herpaantui. Materiaali on haastavaa kieltämättä, ja musiikista tuli paikoin mieleeni vuosi sitten näkemäni dokumentti Sparks-yhtyeestä ja lisäksi säveltämänsä/käsikirjoittamansa musikaalielokuva Annette, joka oudon kiehtovalla tavalla imaisi mukaansa. 

 Kaikkeahan ei aina tarvitse ymmärtää, ja voi keskittyä vain ottamaan vastaan eräänlaisen konsertin ja performanssin suloisen sekoituksen. Nämä monilahjakkaat näästiteatterilaiset nimittäin hallitsevat täydellisesti niin laulamisen kuin muunkinlaisen äänen tuottamisen (Niina Alitalon huuto meni luihin ja ytimiin, uskomatonta) sekä erinäisten soitinten käsittelyn. Kaikkia soittopelejä en edes tunnistanut, vaan koitti myös hetki jonka voin rinta rottingilla laskea eräänsortin meriitiksi jatkossa: Olen soittanut rytmikkäästi tamburiinia suomenkielisen kantaesitysmusikaalin ensi-illassa! Varsin karnevalistinen ja yhteisöllinen meininki valtasi TTT-Klubin, ja siinä melskeessä unohtui täysin, että ollaan Tampereella. Välillä luulin istuvani jossain hämyisän jazzklubin uumenissa. Sankka tupakansavu ja punaviinilasillinen vain puuttuivat. 

 Osittain hämmentyneen mutta ehdottoman riemuisan vastaanoton ensi-iltayleisöltä sai Kummituskvartetti. Hattu päästä uudelle teatterille ja kantaesitykselle, ja pitkää ikää Näästi Teatterille. Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa produktiota. Minulle usein parasta teatterissa on se, että ensin lähden hakemaan jotain juuri minulle suunnattua ja saankin kotiinviemisiksi jotain aivan muuta, mikä ei välttämättä ollut ihan täysin minun heiniäni, mutta vaikutuin, hämmästyin, yllätyin ja yllätin. Se jos mikä on hienoa. Onnistunut reissu!

 ~

KUMMITUSKVARTETTI / Näästi Teatteri 

Suomen kantaesitys 17.10. 2025 TTT-Klubilla, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Lavalla : Jaakko Wuolijoki, Niina Alitalo, Pia Piltz ja Pyry Smolander

Sävellys, sanoitus ja käsikirjoitus Dave Malloy

Ohjaus, suomennos ja valosuunnittelu Paavo Leppäkoski

Äänet esityksissä Christian Blomberg

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen 

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Työväen Teatteri ja Näästi Teatteri 

Haastattelussa Kasper Korpela ja Lauri Qvick

 Lokakuun alkupuolella 2025 kävin katsomassa Kansallisteatterissa näytelmän Täällä Pohjantähden alla. Näyttelijäjoukon nuorempaa kaartia edustavat Lauri Qvick ja Kasper Korpela, jotka tapasin esityksen jälkeen Kahvila Willensaunassa. Molemmille näytelmä on samalla myös taiteellinen opinnäytetyö. ”Pielaveeltä Kuopion vierestä keskeltä mettää” kotoisin oleva Lauri on syntynyt 1999, Salosta kotoisin oleva Kasper 2001.

Lauri (c) Aapo Salonen

Mitä harrastatte? Ehtiikö sitä mitään harrastamaankaan, kun Pohjantähden näytökset on liki nelituntisia,ja koulut ja muut vielä päälle?

Lauri : Mä tykkään hirveesti pelata Pleikkarilla ja vastineeksi liikkua luonnossa. Myös kalastus on ollut intohimona pitkään.

Kasper : Mä käyn tanssitunneilla ja ryhmäliikuntatunneilla, ja tällä hetkellä mun lemppari on ilmajooga. Se on hauskaa! Lenkkeilystä ja ulkoilusta pidän myös. Mua kiinnostaa lisäksi DJ-hommat, mutta se on ollut nyt vähän tauolla.

Kasper (c) Val Nevalainen

Ja sitten asiaan. Milloin ja missä teatterikärpänen puraisi?

Lauri : Mua puraisi ekan kerran vuonna 2008, olin silloin 9-vuotias ja mulla ei ollut kesällä mitään tekemistä. Isovanhempani toimivat talkoolaisina pielavetisessä harrastajateatterissa ja mä kysyin, että voisinko tulla mukaan vahtimaan liikennettä ja katsomaan esitystä. Siitä se lähti! Teatterinjohtaja tuli kysymään, että kiinnostaisiko mua näyttelijänhommat, ja seuraavana kesänä tehtiin sitten Pikku Pietarin piha Pielavesi-Teatteriin. Olin silloin 10-vuotias.

Kasper : Mulla ei oo mitään tarkkaa vuosilukua, mutta esiintyminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Oon esiintynyt mökkiseuran juhlissa Paula Koivuniemenä, Marja Tyrninä ja Johanna Tukiaisena – tehnyt siis dragia lapsena jo! Salolaisessa Teatteri PROvinssissa näin The Sound of Musicin vuonna 2011, ja innostuin koska mukana oli paljon nuoria. Olin ujo lapsi, ja äitini ja kummitätini kannustivat mua menemään mukaan teatteriryhmään. Mäkin olin siis 10-vuotias!

Missä vaiheessa heräsi sitten ajatus, että tätä voisi tehdä kenties työkseenkin ja hakeutua opiskelemaan?

Lauri : Mä olin tehnyt harrastajana useamman vuoden kesäteatteria ja tykännyt kovasti. Olisko sitten ollut 2016-2017 kun tajusin, että on olemassa koulu, josta voi valmistua näyttelijäksi. Aloin haaveilla, että olisko ylipäätään mahdollista näin pieneltä paikkakunnalta lähteä Helsinkiin opiskelemaan, ja aloin etsiä lisää tietoa aiheesta. Mä pääsin TeaKiin vuonna 2021, kolmannella hakukerralla. Olin käynyt intin ja päätin, että jos tää kolmas kerta ei natsaa, mä lähden opiskelemaan sotilastieteitä Kadettikouluun. Olisin varmaan upseerismies nyt!

Kasper : On se ollut lapsesta asti tietynlainen unelma, ja muistan googlettaneeni mummin kanssa netistä lisätietoa. Olin jo harrastanut teatteria usemman vuoden, ja lopullinen päätös kirkastui vuonna 2019, kun Vuohensaaren Kesäteatteriin Saloon tehtiin musikaali Myrskyluodon Maija, jossa olin mukana. Sain hyvää palautetta ja siitä mut bongattiin tänne Helsinkiin StepUpin musiikkiteatterikoulutusohjelmaan, ja sitten päätin hakea TeaKiin ja Nätylle. Mä pääsin Nätylle ensiyrittämällä vuonna 2021. Vuotta aiemmin kahdeksantoistavuotiaana hain TeaKiin, en päässyt sisään mutta sain kannustavaa palautetta ja sen pohjalta menin vuodeksi Laajasalon opistoon.

Lauri : Mä hain Nätylle silloin 2021 myös, ne pääsykokeethan on aina ensin. Tipuin ekassa vaiheessa. Se oli sitä koronanjälkeistä aikaa ja muistan pääsykokeista sen, että oltiin maskit naamalla ja kumihanskat kädessä siinä raadin edessä. Oli se hurjaa touhua!

Kasper : Joo, se oli erikoista! Pääsykokeiden viimeisessä vaiheessa nähtiin vasta ihmisten kasvot kunnolla! ”Ai sä näytät tuolta!”

Lauri keskellä (c) Noora Geagea 

Missä eri teattereissa olette näytelleet? Laurin olen nähnyt nyt neljässä eri paikassa, Kasperin kolmessa.

Lauri : Mä oon näytellyt Pielavesi-Teatterissa, Koljonvirta Teatterissa Iisalmessa, Rauhalahti Teatterissa Kuopiossa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja nyt Kansallisteatterissa.

Kasper : Mä oon näytellyt Salon Teatterissa Vuohensaaressa, Teatteri PROvinssissa, Savoy-teatterissa, Aleksanterin teatterissa StepUpin kanssa, Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella, Tampereen Työväen Teatterissa koulun kanssa ja Kansallisteatterissa.

Mainitkaa muutama itsellenne merkityksellinen roolityö tai proggis.

Lauri : Kyllä se ensimmäinen roolini eli Pikku Pietarin pihan päärooli on tärkeä. Toinen käänteentekevä rooli on Koljonvirta Teatterin Tuntemattoman sotilaan luutnantti Lammio vuodelta 2017, se oli mulle iso juttu. Ja kyllähän on mainittava tämä Pohjantähti ja siinä Kivivuoren Oskun rooli. On ihan mielettömän hienoa päästä tekemään tuollaista tässä vaiheessa uraa.

Kasper : Mulle käänteentekevä oli se Vuohensaaren Myrskyluodon Maija, ja sitten Savoy-teatterin West Side Story. Sitä treenattiin samana vuonna kuin pääsin Nätylle. Ja onhan tää Pohjantähti huikee juttu olla mukana! Nyt ollaan tehty parin kurssikaverini ja äänisuunnittelijan kanssa Knife Jerks – Puukkojunkkarit -nimistä ihan omaa proggista, toivottavasti päästään esittämään sitä eri teattereihin vierailunäytöksenä.

Kasper keskellä (c) Kari Sunnari 

Mainitkaa joku tärkeä oppi tai ohjenuora, jota kannatte mukananne.

Lauri : Vaikee kysymys… Jukka Puotila on sanonut jossain haastattelussa, että näyttelijän tai esiintyjän ei pidä koskaan kertoa yleisölle sitä, että olipa paska veto tai eipä oikein nyt lähtenyt. Se on jäänyt nyt kaikumaan päähäni ja oon paljon miettinyt sitä. Ei mun tehtäväni oo vesittää yleisön kokemusta. Hoidan työni, ja meni omasta mielestäni näytös miten meni, otan aina sydän auki kiitollisena vastaan kaikki ajatukset ja kommentit.

Kasper : Oon parhaillaan kirjoittamassa kirjallista opinnäytettäni ja suurin havaintoni on se, että mulla ei oo näyttämölle mentäessä mitään tarvetta tai syytä riisua itseäni pois ollakseni jotain muuta. Voin pitää itseni näkyvissä ja siihen päälle luoda asioita. Aiemmin se itseni näkymättömäksi tekeminen on rajoittanut tekemistäni, ja tämän oivaltaminen on ollut mulle todella merkityksellistä.

Lauri : Ja mun kirjallinen opinnäytteeni käsittelee leikkiä, kirjoitushommat on ihan kesken vielä.

Kertokaapa vahvuutenne näyttämöllä mutta tehdään niin, että Lauri kertoo Kasperista ja Kasper Laurista.

Molemmat kuorossa : Oooooo miten siistiä! Mahtavan ihana kysymys!

Herrat kääntyvät silmät tuikkien toisiaan kohti, hymy korvissa.

Kasper : Mä aloitan. Sulla on Lauri ihan huikee huumorillinen rytmi ja sä oot uskalias ehdottamaan asioita. Äsken mainitsit leikin. Mulle tulee semmoinen mukavan kutkuttava olo kun kulisseissa kuulen sun olevan näyttämöllä, sulla on aina leikki mukana.

Lauri : Voi kiitos näistä sanoista. Sä oot Kasper tosi auki, ja on mahtavaa nähdä sun herkkyys. Sun supervoima on se, että pystyt olemaan jotenkin niin auki tyyliin ”tässä mä nyt oon, kattokaa”. Mä katson ihaillen, että jätkä vetää rotsi ja haavat auki, selkä suorana.

Herkistelemme tämän kysymyksen äärellä hetken kaikki kolme.

Kasper, onko sinulla ollut jotain ”vaihtoehtoa B”?

Kasper : Mähän en oo käynyt lukiota. Olin ensin puoli vuotta ammattikoulussa opiskelemassa parturi-kampaajaksi. Äitini oli parturi-kampaaja ja lapsena olin varma, ettei musta tule näyttelijää, joten siitä urahaavetta sitten. Se ei kuitenkaan ollut yhtään mun juttuni, joten vaihdoin visualistipuolelle. Ajattelin, että musta tulee valokuvaaja-graafinen suunnittelija-stailaaja. Olisin ehkä jossain luovassa suunnittelutoimistossa tai valokuvaajana. Haaveilen siitä vähän edelleen, olis hienoa olla jossain kuvauksissa stailaamassa porukkaa. Taiteeseen ja luovuuteen se tämäkin vaihtoehto liittyy.

Käyttekö itse katsomassa teatteria vapaa-ajallanne ja millainen teatteri erityisesti kiinnostaisi? Entä mikä esitys on jäänyt mieleen viimevuosilta?

Lauri : Silloin kun on aikaa, mä pyrin käymään katsomassa muiden juttuja. Eilen oli vapaapäivä ja vietin iltani TeaKilla tanssiteatterin parissa. Kolmas vuosikurssi oli tehnyt älyttömän hienon jutun, ja on ihanaa päästä katsomoon välillä. Noin muuten on tullut käytyä katsomassa monenlaista, ei ole mitään tiettyä genreä. Nyt mulla on hankittuna Q-teatterin Opettaja, nyt -näytelmään liput ja jotenkin on ihanaa, että sitä päivää vaan oottaa että näkispä jo. Q-teatterin The Pimpsons muutaman vuoden takaa on erityisesti jäänyt mieleeni, sitä tulee mietittyä usein. Keväällä kävin katsomassa täällä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä Angels in American, se oli toooooodella kova. Käsittämätön teatterikokemus!

Kasper : Nyt on aika ollut vähän kortilla. Ne tuntuu tulevan vähän rykelmissä, esitykset. Joskus tulee lyhyen ajan sisällä käytyä katsomassa ihan älyttömän paljon juttuja, ja sitten iskee ähky. Eilen olin Nätyllä, vuosikurssilaiseni tekevät taiteellista opinnäytetyötään, Esa Kirkkopellon ohjaamana. Oli virkistävää nähdä heitä. Vuosi sitten tuli käytyä Liikkeellä marraskuussa -nykytanssifestivaaleilla, sinne tulee todella paljon esiintyjiä ympäri maailmaa. Espoon Teatterissa on ollut mielestäni superkiinnostavia vierailuita ulkomailta. Olisi kiintoisaa lähteä pienelle teatterimatkalle esimerkiksi Berliiniin. Mullakin toi The Pimpsons kolahti, olin aivan rikki sen jälkeen. Lauri Maijalan juttuja oon nähnyt paljon – Punaorvot, Humiseva harju… Sitten pitää ehdottomasti mainita Samuli Niittymäen esittämä Plup plup – Two Water Bottles, se oli järkyttävän hyvä.

Täällä Pohjantähden alla (c) Nico Bäckström

Onko teillä kenties omia ns. esikuvia? Alalta kuin alalta.

Lauri : Ihailen suuresti rakasta ystävääni Antti Heikkistä. Hän on taitava kirjailija, näyttelijä, laulaja. Upea ihminen. Paula Vesalaa ihailen myös. Miten monialaisesti ihmiset pystyykin tekemään taiteen kentällä töitä! Ja onhan mun mainittava myös Roineen Eila. Hän oli mulle ensin Pikku Kakkosesta tuttu Eila-täti, mutta sitten kun aloin tutkia enemmän, että mitäs kaikkea hän on tehnyt… Herranjumala mikä tyyppi!

Kasper : Hieno kolmikko! Tää on kyllä vaikee kysymys… Mulle tulee ekana mieleen kaikki upeet naispuoliset artistit, Lady Gagat ja Beyoncéet. Oon aina ihaillut heitä. Suomesta mainittava Katja Küttner, hieno näyttelijä. Paula Vesala myös. Ja Vesa-Matti Loiri, legenda. Oon tajunnut hänen suuruutensa vasta jälkikäteen.

Onkos teillä omia ”kumminäyttelijöitä”?

Lauri : Mulla on kaksi, Jussi Vatanen ja Antti Tuomas Heikkinen. Loistavia näyttelijöitä ja hyviä tyyppejä molemmat.

Kasper : Mun ”virallinen” kummini on Miiko Toiviainen. Epävirallisia kummeja ja tukihenkilöitä on muitakin.

Kuka olisi unelmien vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisi valita ihan kenet tahansa?

Lauri : Onhan se Loiri nostettava tähän. Sinikka Sokka ja Seela Sella! Sankareita kaikki.

Kasper : No todellakin vastaan Seela Sellan myös! Lisäksi Krista Kosonen, häntä oon ihaillut lapsesta asti. On mainittava myös upea Tiina Weckström. Hän on mukana meidän Pohjantähdessäkin, mutta olisi hienoa tehdä hänen kanssaan enemmän. Ja Ella Mettänen ehdottomasti, meidän lehtori!

Entä kenen kanssa haluaisitte laulaa dueton?

Lauri : Laulaja Ilta on upea ja uskomaton, ihan mieletön soundi äänessä.

Kasper : Martti Suosalo ja Jarkko Lahti esittivät Jacques Brelin kappaleita Suomussalmella muinoin. Martti Suosalon kanssa olis huikeeta vetää ihan mitä vaan, mutta mä ihailen myös Mirellaa. Olis ihanaa laulaa hänen kanssaan duetto.

Täällä Pohjantähden alla (c) Nico Bäckström

Mitä teidän mielestänne on ”teatterin taika”?

Lauri : Nyt tulee nopea ja keskeneräinen ajatus, mutta mun mielestä teatterin taika on siinä, että ollaan samassa tilassa useampi tunti tai lyhyempi hetki, ja yhtäkkiä unohdetaan kaikki arkiset asiat. Katsojana on ihana huomata, että ohoh nyt on mennyt kaksi tuntia ja oon ollut jossain aivan toisessa maailmassa. Esiintyjänä on ihanaa olla mukana tuottamassa sitä ”arkihuolesi kaikki heitä” -hetkeä katsojalle. 

Kasper : Katsojana mulle tulee tunne, että teos imaisee mut täysin toisenlaiseen maailmaan ja saa unohtaa kaiken muun. Esiintyjänä on huikeaa jakaa yhteinen hetki. Kun nykyään tuntuu siltä, että keskittyminen jakaantuu niin moneen eri paikkaan. Mulle lähtökohtaisesti taianomaista on olla läsnä juuri siinä hetkessä.

Kertokaa joku erikoinen sattumus, joka on tapahtunut kesken esityksen.

Lauri : No, Tuntemattomassa sotilaassa Lammio veti koko ajan röökiä. Nyt on hyvä paljastaa se, että mähän olin silloin alaikäinen enkä voinut ostaa röökiä itse, eikä mulla tietenkään ollut mitään käsitystä jostain teatteritupakasta. Veljeni oli täysikäinen ja pyysin häntä ostamaan vihreetä röökiä, sitä pystyisin vetämään lavalla. No, velipoika teki mulle källin ja yhteen esitykseen olikin ostanut punaista norttia. Vahvinta ikinä! Mulla oli semmonen tupakkarasia, johon katkaisin niistä tupakeista filtterit pois ja poltan holkilla. No, siinä sitten polttelen ja tajuan samantien, että eiiii tää ei oo vihreetä L&M:ää. Mulla lähti ääni melkein kokonaan, yritän jotain huutaa ja puhua samaan aikaan.

Kasper : Vartiovuoren Ronja Ryövärintyttäressä näyttämön keskellä oli pieni lampi, jonka yli käveltiin puupölkkyä pitkin. Kerran sitten liukastuin ja suoraan sinne lampeen. Eihän se mikään syvä ollut, mutta saapikkaat hiukan kastuivat. Useinhan siellä seikkaili linnut ja oravat näyttämöllä, luonto on niin lähellä. Se oli hauskaa.

Mitä ajatuksia toivotte katsojien vievät mukanaan Pohjantähden nähtyään?

Lauri : Toivoisin, että katsoja jää miettimään näkemäänsä ja sitä, että vaikka tarina, teos ja hahmot onkin fiktiivistä, kaikki on silti vahvasti historiassa kiinni ja tapahtumista on vain reilut sata vuotta. Että ei nyt samalla tavalla tehtäisi uudestaan. Nousee ihan karvat pystyyn kun miettii tätä.

Kasper : Mä toivon, että tästä jäisi mieleen se, että yritettäisiin ymmärtää toisiamme, ilman vastakkainasettelua. Jokaisella on oma totuutensa, mutta oltaisiin ihminen ihmiselle. Empatiaa toivoisin lisää tähän maailmaan.

Jos teistä tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoima ja hahmon nimi?

Lauri : Hälytin piippaa kireän tunnelman merkiksi jossain, ja nyt sitä pitää käydä vähän keventämässä. Tää olis Tunnelmankeventäjä, savolaisilla letkautuksilla varustettuna. Mitteepä tänne? Päällä kokovartalomuikkuasu, hahah!

Kasper : Jos jollakin on tylsää tai huono mieli, tää Räjähtävä Rokkari tulisi ja vetäisi uskomattoman shown. Päälläni olisi tiukka ihonmyötäinen nahka-asu, jossa olisi kaikenlaista pyrotekniikkaa mukana. Tulisuihkuja lentelisi joka suuntaan.

Jos saisi aikakoneella matkustaa menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisitte?

Lauri : Mä lähtisin 80-luvulle katsomaan Motörheadia livenä, ehdottomasti!

Kasper : Tää liittyy vahvasti Hair-musikaaliin ja 60-lukuun. Mua on kiehtonut New Yorkin hippimeiningit ja artistit, olis makeeta aistia sitä tunnelmaa livenä. Tai Woodstockiin!

Mitä terveisiä haluaisitte lähettää katsojille?

Lauri : Nautitaan ja tuetaan kulttuuria! Suomessa tehdään ihan valtavan hyviä juttuja, ne ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Käydään katsomassa ja kokemassa kotimaista kulttuuria, tämä on ainutlaatuista ja arvokasta.

Kasper : Tuohon ei oo oikeastaan mitään lisättävää. Teatteria kaikille!

Mitä haluaisitte kysyä minulta?

Lauri : Sä oot haastatellut todella monta henkilöä suomalaiselta taidekentältä. Kuka on jäänyt parhaiten mieleesi?

Vastataan jo kertaalleenmainittu Samuli Niittymäki ja lisäksi Peter Franzén, jonka haastattelu oli erään unelman täyttymys 12 vuotta sitten.

Kasper : Jos tehtäisiin kolmen henkilön monologiteos, ketkä kolme näyttelijää valitsisit siihen?

Jos saisin valita ihan kenet tahansa? Aika paha!

Lauri : No tässähän sulla on kaksi jo valmiina, kolmas enää puuttuu!

Vastataan nyt kuitenkin Matti Pellonpää, Ella Mettänen ja Johannes Holopainen. Voisi olla mielenkiintoinen combo.

Mitä aiotte tehdä seuraavaksi ?

Lauri : Mä lähden Espooseen asuntonäyttöön katsomaan, löytyisikö meidän perheelle sopiva kolmio.

Kasper : Ja mä menen syömään opiskelijaravintolaan ja sen jälkeen menen kuvaamaan yhden videon, jossa tanssin balettia. Ollaan molemmat yhdellä balettikurssilla, josta on oltu paljon pois ja nyt on korvaavia tehtäviä edessä. Sen jälkeen lepään, on ollut aika rankka viikko. Huomenna menen Tampereelle aamuksi kouluun, ja illalla on Pohjantähden esitys.

Perinteinen yhteiskuva, jonka nappasi Kassu :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (Laurin vastaukset ensin)

1. Mistä sanasta pidät eniten? Persketti / Paska

2. Mistä sanasta pidät vähiten? Kiva / Jees

3. Mikä sytyttää sinut? Viski / Ihmiset

4. Mikä sammuttaa intohimosi? Negatiiviset ihmiset / Negatiivinen vittuilu

5. Suosikkikirosanasi? Perkules / Vittu

6. Mitä ääntä rakastat? Tyttäreni naurua / Harpunsoittoa

7. Mitä ääntä inhoat? Haarukka lautasta vasten / Viritettyjen autojen ja mopojen ääntä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? Nuohooja / Toimiston johtaja

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? Poliitikko / Pääministeri

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? Hyvin tehty! / Tervetuloa paratiisiin!

Niskavuoren nuori emäntä / Tampereen Teatteri

 Yleensä en lue etukäteen juuri mitään liittyen tuleviin teatterireissuihini, jotta katsomiskokemuksessani ei kummittelisi taustalla jonkun toisen mielipiteet ja menisin mahdollisimman avoimin mielin katsomaan, puhtaalta pöydältä. Nyt ehdin mokoma lukemaan muutaman arvion, kas kun alunperin syksyn teatterikalenterissani ei ollut paikkaa Niskavuoren nuorelle emännälle, vaikkakin se oli vastaremontoidun päänäyttämön virallinen avajaisnäytelmä ja ohjaajana yksi suosikeistani, Antti Mikkola. Pienellä fiksauksella onnistuin näytelmän kuitenkin mukaan sovittamaan, ehkä myös kuulin päässäni iäkkään Niskavuoren Loviisan kuuluisan lauseen "...mutta tule sentään" (jota ei tässä näytelmässä kylläkään kuulla). Ainakin viisi aiempaa Niskavuori-aiheista näytelmää nähtynä päätin, että kyllä joukkoon kuudeskin mahtuu. 

Loviisa ja Juhani (c) Teppo Järvinen

 Niskavuorelainen. Virallisesti kielessämme ei moista sanaa taida olla, mutta minulle ja monelle muulle se on synonyymi periksiantamattomuudesta ja tietynlaisesta järkähtämättömyydestä, vaikka tulisi mitä ongelmia eteen. Sisukkuus on mielestäni enemmänkin fyysistä voimaa ja henkistä kanttia, niskavuorelaisuus juurevampaa voimaa, jota on hankala selittää. Niskavuorelaisessa maisemassa taas on komeita taloja ja viljavia peltoja, ikuinen kesä ja auringonpaiste. Varakkaan perheen tytär, nuori Loviisa (Annuska Hannula) on naitu Niskavuoren sukuun. Isäntä Juhanista (Jussi-Pekka Parviainen) on tulossa valtiomies, vanha emäntä (Tuija Vuolle) on vielä voimissaan mutta on selvää, että uuden sukupolven on aika ottaa ohjakset ja samalla onnen avaimet käsiinsä. Käy kuitenkin ilmi, että Juhanilla on ollut ja on edelleen kiihkeä suhde meijerska Malviinan (Pia Piltz) kanssa, yhteinen lapsikin. Loviisa saa kuulla, että on naitu taloon vain varojensa ja Niskavuoren maineen sekä kunnian säilymisen vuoksi, ei rakkauden. Traagista. Ikuinen kesä kääntyy hyiseksi syksyn viimaksi, jonka puuskassa pitäisi yrittää pysyä pystyssä omilla jaloillaan ja pitää talon seinätkin kasassa. Vakaasti Loviisa ryhdissä pysyykin, uuden hienon peilinkin edessä rumuuttaan peilaamassa. Jotenkin koskettaa se toteamus, että tämän saman peilin edessä tulevat seisomaan tulevatkin sukupolvet ja nimenomaan tyttäret. Tämä hetki on menetetty, katse on jo kauas eteenpäin - Juhani taas konttaa pitkin lattioita Malviinan perään itkien eikä päähän muuta ajatusta mahdukaan, vaikka kuinka olisi valtiomies ja mukamas isäntä talossa. 

Antti (Toni Harjajärvi), Juhani ja Malviina (c) Teppo Järvinen

 Yleensä kavahdan, jos näyttämöllä huudetaan kovaa. En pidä kovista äänistä. Menen jotenkin sellaiseen tilaan, että tekisi mieli poistua paikalta. Teatterissa en katsomosta tietenkään lähtisi, mutta nyt tämän Niskavuoren väen korottaessa ääntään yllättäen huomasin ymmärtäväni heitä täysin. Parempi huutaa asiat halki kuin tuppisuuna hautoa mielessään. Huuto oli oikeutettua käytöstä, milloin kohdistuen perinnönjakoon, milloin rakkauden kohteen olinpaikan penäämiseen. Tunteet olivat aitoja, ei mitään fuulaa. Ymmärsin kaikkia osapuolia vuorollaan, miksi toimivat miten toimivat. Erikoista. Malviinakin kun suoraryhtisenä kyynelsilmin kertoo, että ei hän tullut takaisin, hänen jalkansa toivat hänet. On asioita, joita ei pysty selittämään. Niin se vaan on. 

 Niskavuoren taloa olen aina pitänyt järeänä, jyhkeänä, kestävänä pytinkinä. Malliesimerkkinä. Paksut komeat seinät, ulkopuolisten ihailtaviksi pystytetyt. Kiintoisa lavasteratkaisu tällä kertaa huoneiden läpinäkyvyys, avoimuus. Kaikki on näkösällä, minnekään ei pääse piiloon katseilta ja puheilta. Talon osia pyöriteltiin miten sattuu - vähän niin kuin tunteitakin. Pystyssä pysytään silti, tosin isäntähän se polvillaan käy.

(c) Maria Atosuo 

 Näyttelijäntyö oli kauttaaltaan priimaa, kaikki henkilöt hyvin uskottavia ja tasaisen varmoja. Yksityiskohdissa pieniä silmäniskuja nykyaikaan vaikkapa Loviisan farkkuesiliinassa ja vapaana liehuvissa hiuksissa tai Hetan lyhyissä kutreissa. Ainut minua häiritsevä asia oli äänimaailma ajoittain. Huokaukset sopivat hienosti tunnelmaan, mutta kaikki kilkutukset ja kivenhakkaamiset... Istuin kolmosrivin reunassa permannolla ja jotenkin kaikki kovemmat äänet kävivät korviini. Lisäksi samassa paikassa oli aikamoinen veto välillä? Ehkä aistini olivat normaalia herkemmässä tilassa, kas kun oli pitkä päivä jo takana ja viikon viides esitys meneillään (kyllä, tuli hamstrattua taas yhdelle viikolle liikoja). Toisaalta taas hieno viikko takana, kotimaisuusaste 100 %. Kirjoittajina Mauri Kunnas, Väinö Linna, Rosa Liksom, Sirkku Peltola (näin Kärpäset uusintareissulla lauantain päivänäytöksessä Työviksessä) ja Hella Wuolijoki - kova viisikko! 

 Hella Wuolijoki oli aikaansa edellä ja Niskavuori-saaga on syystäkin klassikko. Katsomiskertojen ja iän karttuessa on kiintoisaa huomata, että minulla ei ole enää selkeää suosikkia näytelmän henkilögalleriassa, ja ymmärrystä löytyy moneen suuntaan. Suosittelen sekä ensikertalaisille että "konkareille". Aina löytyy uutta ajateltavaa. 

 ~

NISKAVUOREN NUORI EMÄNTÄ / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 17.9. 2025, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Annuska Hannula, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Tuija Vuolle, Pia Piltz, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti ja Ville Mikkonen 

Teksti Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen sekä ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo

Esityskuvat (c) Teppo Järvinen, Maria Atosuo

(Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Täällä Pohjantähden alla / Väylä

 "JUMALAUTA MÄ NAUTIN TÄSTÄ!" *

Tuplanäytöspäivä teatterin parissa, paras tapa viettää vapaapäivääni. Moni ihmettelee, minulle ihan normaalia. Miksi reissata toiseen kaupunkiin vain yhden näytelmän vuoksi, jos on mahdollista katsoa kaksi? 

 En nyt aio kirjoittaa perinteistä blogikirjoitusta. Minun blogini, minun sääntöni. Muistan ostaneeni molempiin näytelmiin lipun huhtikuun alussa, samana päivänä. Molemmista olin sitä mieltä, että liput tulevat menemään kuin kuumille kiville eli kauppa käy. Ennakointi kannatti, sillä teatteripäiväni molemmat näytökset olivat loppuunmyytyjä. Näytösten välissä tein muuten taas yhden haastattelunkin, josta lisää ehkä jo ensi viikolla. 

(c) Nico Bäckström

 Päivänäytöksessä (tai tarkalleen näytös alkoi klo 12) yksi peruskivistämme - Täällä Pohjantähden alla. Laskujeni mukaan kuudes näkemäni versio ja tällä menolla ehdin nähdä vielä monta ennen kuin minusta aika jättää. Tämä PITÄÄ nähdä ja tehdä aina tietyin väliajoin. Nyt Lauri Maijalan ohjaus. Liki neljän tunnin kesto, kaksi väliaikaa. Katsomo täynnä nuorisoa ja hiukan myös iäkkäämpää väkeä, toki muutama keski-ikäinenkin. Lavalla parhaimmillaan 24 näyttelijää. Siinä on jotain äärimmäisen ylevää kun liput liehuvat, silmät leiskuvat, ääni kohoaa, astellaan yhtenä rintamana ja käsi puristuu nyrkkiin. Teki mieleni itsekin ponkaista pystyyn ja huutaa "Antakaa saatana mullekin lippu mitä heiluttaa!" Julistaa ääni käheänä aatetta ja laulaa työväenlauluja. Ensimmäisellä väliajalla nuoriso hyräilee Akselin ja Elinan häävalssia, toisella väliajalla on hiljaista. Kukaan ei räpellä kännykkää. Iäkäs keppiin tukeutuva herrasmies lähestyy kahta nuorta poikaa, kysyy jotain. Keskustelevat hetken. En kuule tarkemmin, mutta liikutun. Teatteri yhdistää. Takaisin katsomoon. Tässä me olemme suurena joukkona taiteen äärellä, yli sukupolvirajojen. Istumme hiirenhiljaa. Loppuaplodit ovat pitkät. Poskiani kuumottaa kauan, käteni tärisevät. Vaikuttava kokonaisuus ja onnistunut lopputulos silloin, jos ja kun herättää kysymyksiä ja tiedonjanon, syviä mietteitä ja keskustelua. (*lainaus eräästä kohtauksesta)

(c) Juho Uusitalo

 Illaksi piskuiseen Teatteri Jurkkaan, jossa Rosa Liksomin kirjaan perustuva Väylä. Mikko Roihan ohjaus. Näyttämöllä Ella Mettänen, joka on aina ilmiömäisen taitava. Ilmeikäs, ja mikä rauha ja läsnäolo. Arvostan ja ihailen häntä suuresti. Kirja ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta onhan se nyt tämän jälkeen luettava. Nuori tyttö saattaa lehmiä Ruotsin puolelle turvaan Lapin sodan kynnyksellä ja melskeissä. Jestas miten intensiivinen parituntinen monologi, jossa piirtyi elämän koko kirjo ja karuus rujonkauniisti herkullisella murteella maustettuna eteemme, lehmineen kaikkineen. Neito kasvaa naiseksi. Uskallamme tuskin hengittää katsomossa. Unohtuu täysin se, että oven takana autoja ja jalankulkijoita, puheensorinaa. Muu maailma. Hyttysen ininä korvissa, teki mieli huitaista. Runsaat loppuaplodit, hämärässä liikutuksesta kiiluvat silmät. 

 Kaksi hyvin erilaista ja silti samankaltaista näytelmää onnistuin valitsemaan samalle päivälle. Toisessa koko kansakunnan kasvu, toisessa yksilön. Lähihistoriamme tositapahtumien vaikutus tavallisen ihmisen elämään. Suuria ja pieniä tarinoita, molemmat yhtä tärkeitä ja molemmat yhtä mieleenpainuvia. Pistävät ajattelemaan.

 Lähdin kotimatkalle väsyneenä mutta onnellisena, sielu ravittuna. Eläköön teatteri!

(Pohjantähti Kansallisteatterissa ainakin 14.3. asti, Väylä on Jurkan lisäksi mahdollista nähdä myös Lahden Kaupunginteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. Hankkikaa liput HETI!)

Kuka kaappasi auringon / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos/lippu saatu Helsingin Kaupunginteatteri

 Omistan lähes kaikki Mauri Kunnaksen kirjoittamat kirjat ja niskassani on tatuoituna Herra Hakkarainen. Olikin päivänselvää, että Kunnaksen samannimiseen kirjaan perustuva Kuka kaappasi auringon on nähtävä teatteriversiona. Lisäksi esitystä suositellaan kaikille yli 5-vuotiaille, joten olin täydellistä kohderyhmääkin! Siispä suunnaksi Studio Pasila. 

Väinämöinen (Antti Timonen) revittelee 

 Väinölässä elo sujuu sopuisasti ja mukavasti. Aurinko nousee ajallaan, kukot (Jouko Klemettilä ja Arttu Kapulainen) siitä ilmoittavat aamuisin. Olikos niillä muuten munakello? Hihih. Uuden päivän askareet voivat jälleen alkaa. Kunnaksen kirjoista tutut koirahahmot tässä tietenkin seikkailevat, ja olipas puvustuksen ja naamioinnin myötä saatukin kerrassaan mainioita hahmoja estradille! Varsin rockhenkinen oli Väinämöinen (Antti Timonen) jättihauen leukaluusta värkätyn kanteleensa kera - sillä vedeltiinkin melkoisia kipaleita. Vänästä tuli mieleeni sekoitus hippihenkeä ja Jack Sparrow´ta. Mukana menossa tietysti myös Seppo Ilmarinen (Juha Jokela) kera pirtsakan siskonsa Pikku-Pirjan (Inkeri Raittila).

 Eräänä päivänä veneineen rantautuu hurja kolmikko suoraan Pohjolasta, soutajina sudet Beta (Leenamari Unho) ja Delta (Sanna Majuri), ja kyyditettävänään tietysti itse Louhi (Sanna Saarijärvi). Mitenkäs hän onkaan oikein elementissään näissä pahistyypeissä, vieläkin on muistissa Pienen merenneidon huikea Ursula, joka varasti koko shown. Rahankiilto silmissään Louhi kuulee auringon kultaisista säteistä, ja tietäähän miten siinä sitten käy. Kuka kaappasi auuuuuUUUringon. Louhi ulvoo ja muut uikuttaa. Pimeys laskeutuu Väinölään. Miten saada kähvelletty aurinko takaisin ja mitä sen jälkeen? Olisiko mahdollista elellä sovussa saman auringon alla? 

Delta, Louhi ja Köppänä :) 

 Erityisesti olin vaikuttunut biiseistä ja musiikista, joka oli sekoitus silkkaa rockia ja perinteisempää kansanmusiikkia. Iloitsen siitä, että tässä ei mitenkään himmailtu, vaan vedettiin täysillä ja railakkaasti alusta loppuun kunnon meiningillä, vähän räppiäkin joukossa. Lavalla nähtiin ovelia hahmoja, kuten jättimäinen hauki ja taivaanhärät nenärenkaineen. Ja Louhen sauva Köppänä! Herra Hakkarainen käväisi toikkaroimassa pitkin poikin kera Hämähäkki-Heikin, tietysti. Ne pitää kirjoista muuten aina ensimmäisenä etsiä, ja voi sitä löytämisen riemua näin päälle viiskymppisenäkin. 

 Tiistai-illan yleisössä oli hiukan varovaisen odottavainen tunnelma aluksi, mutta väliajan jälkeen pikkuväki äityi hihittelemään pieruhuumorille ja innokkaasti avustamaan Pirjaa pyydettäessä. Minua aina jotenkin mukavalla tavalla liikuttaa ja viehättää se, jos yleisön joukosta kuuluu heleällä äänellä pienten ihmisten huuteluita. Kiva idea oli yleisölämpiöstä löytyvä taulu, johon sai tarrakukkaseen kirjoittaa asioita, joista saa voimaa. Itseltäni unohtui harmillisesti, mutta olisin kirjoittanut "hyvät tarinat, ilo, kekseliäs teatteri". Kaikki nuo kolme asiaa yhdistyivät tässä teoksessa. Kiitos työryhmälle!

Jättihauki

~

KUKA KAAPPASI AURINGON / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta Studio Pasilassa 25.9. 2025, kesto noin 2h väliaikoineen 

Rooleissa : Juha Jokela, Jouko Klemettilä, Sanna Majuri, Antti Timonen, Sanna Saarijärvi, Arttu Kapulainen, Inkeri Raittila ja Leenamari Unho 

Kirjailija Mauri Kunnas, dramatisointi/ohjaus/sävellys/laulujen lyriikat Liila Jokelin, sävellys Lauri Schreck, taistelu- ja tanssikoreografia Arvo Jean-Michael Ärlig, lavastus/puvut/tarpeiston suunnittelu Katariina Kirjavainen, valosuunnittelu Teppo Saarinen, äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski, naamioinnin suunnittelu Ronja Nylund sekä dramaturgi Sanna Niemeläinen 

Esityskuvat (c) Saara Autere 

Haastattelussa Joel Mäkinen

 "SYNTINEN - ja kaikki tietää sen!"  *

 Tein hieman laskelmia. Yhdeksän vuotta, seitsemän eri kaupunkia, 14 eri teatteria, 14 eri näytelmää. Siinä muutamia erinomaisia syitä sille, miksi olen aina halunnut jututtaa näyttelijä-muusikko Joel Mäkistä ja miksi oli aloitettava bloginpito uudestaan. Tapasimme Joelin kanssa Ravintola Lämpiössä Helsingin Hakaniemessä syyskuun lopussa 2025.

(c) Atte Mäläskä 

 

 Mikkelissä Mikkelinpäivänä vuonna 1987 syntynyt Joel on horoskoopiltaan vaaka. ”Oon tosiaan Mikkelissä syntynyt, mutta ensimmäiset vuoteni asuin Jyväskylässä. Äitini työn perässä asuttiin parina talvena Ilmajoella ja Kinnulassa, kunnes muutettiin Lahden seudulle.Voin sanoa olevani ”Lahest kotosin”, sydämeltäni oon lahtelainen. Isäni asuu siellä edelleen ja oonhan mä usein Lahdessa työskennellytkin. Työn perässä oon pyörinyt todella monessa eri kaupungissa, niin teatterissa kuin keikoillakin. Tykkään liikkua ja tutkia paikkoja. Täällä Helsingissä oon asunut vuodesta 2007.”

 Miten vietät vapaa-aikaasi ja rentoudut? ”Pidän lukemisesta paljon, etenkin juonellisista teoksista. Kotimaisista kirjailijoista suosikkejani ovat Petri Tamminen ja Tommi Liimatta, ulkomaisista amerikkalaiset Paul Auster ja Richard Ford. Seuraan urheilua myös mielelläni ja tykkään itsekin pelata eri lajeja, en oo missään kuitenkaan superhyvä. Leffateatterissa käyn nykyään harmillisen vähän, suoratoistopalvelut ja oma sohva on vienyt voiton, mikä on kyllä vähän sääli. Lahdessa on vanha elokuvateatteri Kino Iiris, jonne äitini vei usein katsomaan leffoja ja pikkupoikana tuli nähtyä paljon hienoja, erikoisia indie-elokuvia. Rooli- ja strategiapelit kiinnostaa myös todella paljon, olisipa enemmän aikaa niille.”

 Ja sitten suoraan asiaan. Milloin ja miten teatterikärpänen puraisi sinua? ”Äidilläni on tärkeä asema teatterikasvatuksessani. Hän on äidinkielen ja ilmaisutaidon opettaja, ja kirjoitti kritiikkejä paikallislehti Etelä-Savoon. Hän sai lippuja esityksiin ja otti mut usein mukaansa. Ensimmäinen muistikuvani teatterista on Jyväskylän Kaupunginteatterissa näkemäni satunäytelmä, jonka nimeä en valitettavasti muista. 10-vuotiaana näin Lontoossa Cats-musikaalin ja se oli todella vaikuttava kokemus. Lahden Kaupunginteatterissa tuli käytyä usein, sieltä on jäänyt mieleeni näytelmä nimeltään Kahden maailman hotelli. Siinä oli mukana ainakin Mikko Jurkka, jonka kanssa oon päässyt itsekin näyttelemään. Kari Heiskasen ohjaama Seitsemän veljestä on jäänyt mieleeni myös. Että teatteri voi olla näin mageeta! Äidin mukana pääsin yläasteikäisenä katsomaan myös KOM-teatterin näytelmiä, äidinkielenopettajien yhdistyksen teatterireissuilla varmaankin. Bussikuljetuksella mentiin. Näin useita Reko Lundánin hienoja näytelmiä - Aina joku eksyy, Teillä ei ollut nimiä, Tarpeettomia ihmisiä ja lavalla Hannu-Pekka Björkman, Tiina Lymi, Eero Aho, Marja Packalén, Sari Mällinen... Siellä ymmärsin teatterin voiman, ja miten syvä vaikutus sillä ihmisiin voi olla. Teatterissa saa itkeä ja nauraa, puhdistava kokemus. Itse aloitin teatteriharrastuksen nelosluokkalaisena Pähkinäteatterissa, joka oli lahtelainen lastenteatteri. Sain kokea saman huumaavan tunteen, ensin katsojana ja sitten olemalla itse lavalla. Toinen merkittävä kokemus oli, kun pääsin vuonna 1999 Lahden Kaupunginteatterin Annie mestariampuja -musikaaliin näyttelemään Annien pikkuveljeä. Siellä oli vaikuttavia näyttelijöitä duunissa – Pertti Roisko, Raimo Wahlström, Panu Vauhkonen, Petri Liski ja Pauliina Kiuru. Kokemus näyttelemisestä ammattina tuli mahdolliseksi.”

Moulin Rouge (c) Otto-Ville Väätäinen

 ”Kotona tuli myöhemmin puhetta siitä, että on olemassa Teatterikorkeakoulu Helsingissä ja Näyttelijäntyön laitos Tampereella, joissa molemmissa voi opiskella näyttelijäksi. Mua muutaman vuoden vanhempi myös Lahdesta kotoisin oleva armoitettu kollegani Tuukka Leppänen oli päässyt TeaKiin ja kävi meille puhumassa lukiossa opinnoistaan. Tuli tunne, että TeaKiin pääsy on näköjään ihan mahdollista ja täysin realistinen juttu. Samaan aikaan mua veti musiikki ja soittohommat todella paljon ja mietin, että voisiko mun roolini olla muusikko, joka toimii myös teatterissa. Pallottelin näiden kahden vaihtoehdon välillä. Abivuonna hain Nätylle, TeaKiin ja musakouluihinkin. Nätyn pääsykokeet oli ensin, pääsin kolmanteen vaiheeseen. Kävi niin, että olin unohtanut verkkarit kotiin ja menin sinne farkuissa tanssimaan. Ihme jätkä, ajattelivat. En päässyt jatkoon. Egoni sai tuosta suuren kolauksen ja päätin, etten mene TeaKin pääsykokeisiin ollenkaan. Enkä mennyt! Pääsin sitten Sibelius-Akatemiaan musiikkikasvatuksen osastolle. Ajattelin, että kohtalo päätti näin ja jätän teatterisuunnitelmat täysin. Puoli vuotta olin Sibiksellä ja aloitin siviilipalveluksen lahtelaisessa Teatteri Vanhassa Jukossa, joka oli mulle tuttu ennestään yläasteaikojen TET-harjoittelusta. Mukava pienempi indie-teatteri, identiteetiltään lainsuojaton. Silloinen tyttöystäväni opiskeli Lahden Kansanopistossa ja tuli yhdessä hengailtua paljon niissä porukoissa, moni treenasi TeaKin pääsykokeisiin. Tyttöystäväni sanoi, että ”Nyt haet TeaKiin, kyllähän sä sinne oot halunnut!” ja niin me sitten haettiin sinne yhdessä. Kävi niin, että mä pääsin sisään, hän ei. Hän pääsi kyllä sitten seuraavana vuonna, emme tosin olleet enää yhdessä silloin. Ja kyllä, muistin ottaa verkkarit mukaan!”

 ”Kertomani kuulostaa vähän nousukiidolta, kun pääsin sisään tuosta noin. Mulla oli siihen aikaan vähän semmoinen pikkukaupungin kuuluisuuden identiteetti. Mulla oli bändi nimeltään Nick Arse & The Arsenicks, joka oli saavuttanut Lahdessa suosiota. Näin jälkeenpäin ajateltuna mä sain liian paljon liian nopeasti eikä se tehnyt kauhean hyvää. Se kostautui sitten TeaKissa. Egoni oli suuri, mutta itsetuntoni oli surkea. Muutkin oli hyviä, en loistanutkaan joukossa ylivoimaisena. Kaikki alkoi ahdistaa ja minäkuvani oli täysin mitätön. Aloin kärsiä todella pahasta esiintymiskammosta, ja kolmannen vuosikurssin alussa en enää pystynyt jatkamaan. Yritin päästä armeijaan, mutta koska olin jo kirjautuneena siviilipalvelukseen, se ei onnistunut. Halusin päästä teatterihommista mahdollisimman kauas. Pääsin sitten töihin Kriminaalihuollon tukisäätiölle, jossa autetaan vankilasta vapautuneita. Talven olin siellä, jonka jälkeen palasin Sibikselle ja sieltä takaisin TeaKiin. Aloin rakentaa itsetuntoani toisenlaiselle pohjalle, jotta voisin jatkossa tehdä tätä työtä. Lähtökohta ei voi olla se, että kunpa olisin mahdollisimman loistava koko ajan. Se on mahdotonta. Ehkä polkuni olisi ollut erilainen, jos en olisi ensimmäisellä hakukerralla päässyt sisään ja luullut itsestäni liikoja. Olisin joutunut haastamaan ja kehittämään itseäni enemmän, nöyrtymään asioiden äärelle. Teatterinteko on jatkuvaa kasvamista ja voit tietysti olla myös hyvä ja loistaa, mutta osana suurempaa ryhmää. Teatteri on yhteistyötä. Itsetuntoasioita moni ihminen varmasti pohtii, teatterissa se jotenkin korostuu kun olet työksesi ihmisten katseen alla. On hyväksyttävä se, että kaikki katsojat eivät pidä tekemisestäsi. Miten säilyttää vilpittömyys?”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? Entä taiteellinen lopputyösi? ”Kirjallisen lopputyöni nimi oli ”Vastuullinen näyttelijä ja sellaiseksi kasvaminen”. Pohdiskelin siinä vastuun käsitettä näyttelijyyden ja taiteilijuuden kautta laaja-alaisesti. Yllättävän fiksua tekstiä jopa näin jälkeenpäin tarkasteltuani. Hyvä minä! Taiteellinen lopputyöni oli TeaKissa, Juho Gröndahlin käsikirjoittama ja Linda Wallgrenin ohjaama Kevätjuhla. Kandintyönä teimme VHS-ritarit, ja tämä oli jatkoa siihen. Hyvin samankaltainen maailma molemmissa. Opettajiamme oli siinä mukana myös ja kurssikavereitani. Puhun nyt siitä vuosikurssista, johon palasin. Olin kaksi vuotta pois ja aloitin kolmoskurssin uudestaan. Olin itse valmis kohtaamaan ihmisiä jälleen, ja mua kohdeltiin lempeästi. Tuntui turvalliselta. Mun rakas vuosikurssini. Valmistuimme vuonna 2015.”

We will rock you (c) Cata Portin

 

Kuka oli sinun ”kumminäyttelijäsi”? ”Mun kummini oli Juhani Laitala ja se oli hyvin arvokasta, koska hän on eri sukupolven tekijöitä. Hän teki paljon juttuja Kansallisteatterissa, kävin katsomassa niitä ja hän kävi katsomassa mua. Toinen ns. ”henkinen kummini” oli Elsa Saisio. En oo käynyt rippikoulua vaan Prometheus-leirin, joka oli teatterileiri ja pidettiin Pirkko Saision ja Pirjo Honkasalon maatilalla Villähteellä Nastolassa, ja Elsa oli siellä vetäjänä. Hän opiskeli TeaKissa niihin aikoihin, ja pyysi mua kummipojakseen. Oli hienoa keskustella hänen kanssaan teatterijutuista silloin teini-ikäisenä. Ja nythän itse saan olla Patrik Hvitsjön kummi! Arvokas kokemus sekin, ja mehän tehtiin töitä yhdessä Dingo-musikaalissa kolmena kesänä, Patrik Jonttuna ja minä Neumannina.”

 Jos nyt luetteloimaan ryhdytään, oon nähnyt sut Lahden Kaupunginteatterissa (Cats-musikaalikonsertti, Love me tender, Tootsie), Lahden Uudessa Kesäteatterissa (Mökkinaapurit), Ryhmäteatterissa (Farmi), Jyväskylän Kaupunginteatterissa (Hair), Turun Kaupunginteatterissa (Seitsemän veljestä), Helsingin jäähallissa (We will rock you), Aleksanterin teatterissa (Iloisten sielujen hotelli), Musiikkiteatteri Kapsäkissä (Murha kahdelle), Tampereen Työväen Teatterissa (Juhannustanssit), Tampereen Teatterissa (Anastasia), Rauman Kesäteatterissa (Dingo), Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa (Dingo), Helsingin Kaupunginteatterissa (Moulin Rouge) ja Hämeenlinnan Teatterissa (Murha kahdelle-vierailu). Ainakin näissä oot ollut lavalla, ja Murha kahdelle vieraillut varmaan monessa muussakin? ”Oho, kova lista. Oot nähnyt mua kyllä ihailtavan paljon! Listasta puuttuu vielä Kajaanin Kaupunginteatteri, Linnateatteri, Pesäkallion Kesäteatteri, Tampereen Komediateatteri ja KOM-teatteri.”

 Mainitse muutama roolityö, joka on ollut itsellesi merkityksellinen. ”Tosi tärkeäksi muodostui ensinnäkin Lahden Kaupunginteatterin musikaali Jekyll & Hyde vuodelta 2020. Megalomaaninen musikaalimaailman kuningasrooli, hyvän ja pahan jatkuva musertavakin taistelu samassa hahmossa. Näyttelijäntyöllisesti herkullista, miten saada fyysistymään kaksi hyvin erilaista hahmoa ja toimimaan myös äänellisesti eri tavoin. Loppubiisi Confrontation tarjosi jopa commedia dell´artea, kun päähenkilö taisteli itseään vastaan. Oli mieletöntä saada tehdä sellainen rooli. Harmillisesti korona sotki esityskauden, se jäi ihan kesken. Toisena mainitsen Glebin Anastasia-musikaalista Tampereen Teatterista vuodelta 2022. Kiinnostava, hyvin ristiriitainen hahmo ja erittäin kiitollinen näyteltävä. Parhaillaan oon Turun Kaupunginteatterissa The Addams Familyn Gomezina, ja hän on mielenkiintoinen näyteltävä myös. Gomez on rakkautta täynnä oleva intohimoinen tyyppi, vaikka musikaali sijoittuu kauhumaailmaan. Pakko mainita vielä mun ja Juha Pullin Murha kahdelle, on upeeta tehdä yhdessä jotain niin hienoa rakkaan ystäväni ja kurssitoverini kanssa.”

Jekyll & Hyde (c) Aki Loponen

 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi lavalla? ”Oon rohkea heittäytyjä. Uskallan mennä rohkeasti asioita kohti ja inspiroitua, löytää jotain yllättävää ja täysin hullua. Haluan voittaa ja yllättää itseni. Normielämässä oon asiallinen, kohtelias ja haluan kohdella muita hyvin. Näyttelemisessä parhaat kokemukset on heittäytymistä ja vapautumista, sitä haen ja se tapahtuu aina. Teknisesti ottaen oon vahva laulaja ja mulla on musiikillista osaamista, nykyään oon myös hyvä liikkuja. Lisäksi mulla on hyvä, selkeä artikulaatio, vaikka lavalla puhuisin nopeastikin. Oon lukenut myös paljon äänikirjoja. Musikaalisuudesta on varmasti siinäkin ollut apua, löydän helposti oikeanlaisen rytmin.”

 ”Nyt tuli mieleeni muisto TeaKin ykköskurssilta, jossa Vesa Vierikko ja Kari-Pekka Toivonen avasivat meille näyttelemisen teknistä puolta. Kun ovesta tullaan sisään, millainen olemus sulla on. Miten sankari kävelee tai miten surkimus kävelee, miten kompastutaan. Kurssin yhteydessä tehtiin näytelmää Reviisori, jonka päähenkilö Hlestakov on hirveä elostelija, muut hössöttää ja häärää siinä ympärillä kun luulevat häntä tarkastajaksi. Mä sain heti kiinni siitä tyylistä. Kevyt, röyhkeä, koominen hahmo. Tämmöistä olisi kiva tehdä jatkossakin. Hlestakovissa oli paljon samaa Gomezin ja Murha kahdelle-jutun kanssa. TeaKin lopussa meillä oli Erkki Saarelan mestarillinen commedia dell´arte -kurssi, jonka yhteydessä tein Panurge-nimisen todella härskin hahmon. Häntäheikki, joka päpättää koko ajan erittäin härskiä tekstiä. Sellaisesta näyttelijäntyöstä oon saanut helposti kiinni. Vastakohtana näille raskas, hidastempoinen synkistely ei oo mun juttuni. Tykkään toki vakavista aiheista, mutta pehmeyden ja liikutuksen kautta.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Musikaalitanssi ja kaikki sen osa-alueet! Jos saisin nyt mennä 20 vuotta ajassa taaksepäin, tanssisin muina billyelliotteina Lahden Tanssiopistossa ja kävisin nöyrästi kaikilla mahdollisilla tunneilla. Se ei vaan jotenkin sopinut siihen senaikaiseen kulttuuriin, mitä nuori epävarma heteromies Lahdessa sai tehdä. Miehisyyden rajoitteet tuli vastaan. Vaikka soitin klassista pianoa ja olin musiikkiluokalla, ei olisi ollut luontevaa mennä tanssitunneille. Tyhmää! Olisi ehdottomasti pitänyt mennä tanssimaan! TeaKin jälkeen aloin vasta tosissani treenata erilaisia musikaalien tanssityylejä. Teen sitä edelleen, käyn Jyri Nummisen tanssitunneilla. Kesällä olin New Yorkissa ja kävin Broadway Dance Centerissä tunneilla.”

Anastasia (c) Heikki Järvinen

 

Olet myös muusikko. Kerro hieman bändihistoriastasi. ”Ensimmäinen kunnianhimoinen yhtyeeni oli Nick Arse & The Arsenicks, jossa vaikutti nykyäänkin merkittäviä kulttuurihenkilöitä – näyttelijä Jussi-Pekka Parviainen, Espoon Teatterin johtaja Jussi Sorjanen ja dokumenttiohjaaja Wille Hyvönen. 2010-luku kului Pimeys-yhtyeen kanssa ja 2020-luvulla oon ehtinyt tehdä yhden albumillisen musiikkia Joel Herttua -yhtyeen parissa. Kaikkia yhtyeitäni yhdistää rock-musiikki, vahva melodisuus ja yhteissoiton riemu.”

 Onko sinulla missään vaiheessa ollut jotain muuta uravaihtoehtoa kuin näyttelijä tai muusikko? ”Ei varsinaisesti. Olisin ehkä suuntautunut opettajaksi, sillä vanhempani olivat kumpikin opettajia. Se olisi ollut kodin perintö. En kuitenkaan sulje pois sitä ajatusta, ettenkö voisi joskus opettaa musiikkia tai teatteria teatterin ammattilaisille. Näin on kuitenkin parempi nyt, oon onnellisempi näin.”

 Käytkö itse katsomassa teatteria ja jos käyt, mikä viimeaikojen esitys on tehnyt sinuun vaikutuksen? ”Kyllä mä pyrin käymään, vaikka välillä on huonosti aikaa. Keväällä näin Turun Kaupunginteatterissa Kari Heiskasen ohjaaman Macbethin, tykkäsin siitä älyttömän paljon! Todella viihdyttävä, silkkaa Game of Thronesia, hienoja kuvia ja upeaa näyttelijäntyötä kaikilta. Verevää, jännittävää, supermageeta! Kesällä näin New Yorkissa uudelleentulkinnan musikaalista Sunset Blvd, Jamie Lloydin ohjaus. Olin todella vaikuttunut siitä. Hienoa mustavalkoista estetiikkaa, ei lavasteita. Kansallisteatterin Angels in America on upea myös. Koskettava ja hauskakin, ja mielestäni Linda Wallgrenin paras ohjaus.”

 Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? Miten se sinulle ilmenee katsojana/lavalla? ”Mulle se on ajan tihentymistä ja todellisuuden muuttumista maagiseksi. Sehän on ihan absurdia, että ihmiset menee teatteriin ja uskoo siihen näytelmään. Siinä tiivistyy just se magia mikä tähän lajiin liittyy. Ja että saa itse olla osa sitä kokemusta, yhdessä katsojien kanssa. Se on inspiroivaa.”

Murha kahdelle (c) Tero Vihavainen

 

Onko sinulla omia ns. esikuvia? ”Jo nuorena poikana mulle kolahti KOM-teatterissa kovaa Eero Ahon karisma ja tapa näytellä. Samalla herkkä, samalla röyhkeä. Lahdessa iski Iikka Forss – erikoinen twist kukkopoikaa, nopeutta ja hauskuutta. Ja Tampereen Teatterista Risto Korhonen! Kaikissa yhdistyy tietynlainen röyhkeys ja hävyttömyys. Ristosta tulee vielä mieleeni joku Shakespeare-ajan hovinarri, toisaalta myös Chaplin. Hän on näyttelijä par excellence.”

 Tässä vaiheessa on pakko kätellä Joelia pöydän yli. Kolmen suora, samat suosikkini. Onnea! Risto Korhonen, teatterikärpäsyyteni alkulähde ja syyllinen nro 1. Näitä herroja on helppo yhdessä hehkuttaa.

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Ricky Gervaisin kanssa tehtäisiin yhdessä komediasarjaa ja kehittelisin siihen jonkun täysin älyttömän hahmon. Brad Pittin kanssa olisi hienoa tehdä vaikkapa joku länkkäri! Saoirse Ronanin kanssa tekisin romanttisen leffan.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Yasmine Yamajakon kanssa joku romanttinen duetto, mutta pidän valtavasti Les Misérables-musikaalista, ja siinä Jean Valjeanin ja Javertin välillä on kiehtovan kuumottavaa vääntöä koko ajan. Näistä kahdesta olisin mielelläni Javert, vaan kuka olisi unelmieni Jean Valjean, hmmm? Joku karismaattinen … Ehdottomasti Martti Manninen! Huh, olispa upeeta! Heitän universumille tämän toiveen.”

 Tekisi mieleni taas kätellä. Tätä duettoa ootellessa. 

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Taide monissa muodoissaan. Teatteri, kirjallisuus, elokuvat. Kuvataide on vieraampaa, mutta etenkin lomillani käyn katsomassa taidenäyttelyitä ja käyn taidemuseoissa ihan vaan fiilistelemässä. Lomareissuilla inspiroidun uusista paikoista, kaupungeista ja persoonallisista ihmisistä. Isän kanssa muinoin matkustettiin junalla ”isoon kaupunkiin”, Tampereelle tai Helsinkiin, ja meillä oli yhteinen peli, jossa bongattiin julkkiksia tai julkkista muistuttavia ihmisiä. Isä tietysti vanhempana tunnisti väkeä helpommin ja voitti mut 50-0.”

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet esityspäivinä tai juuri ennen esitystä? ”Lähes aina teen muutaman astangajooga-asanan. Se on kulkenut mun mukana jo TeaKin alkuvaiheista lähtien, jolloin hakeuduin joogasalille Kallioon. Siinä yhdistyy venyttely, voimailu, keskittyminen ja kiinnittyminen omaan kehoon hengittämisen kautta. Astangajooga toimii mulle. Joskus oon harjoittanut Elina Knihtilän opettamaa ”Minun sydämeni on täysi”-harjoitetta. Siinä laitetaan käsi rinnalle, ehkä hierotaan rintaa pehmeästi tai pidetään kättä hellästi siinä. Sitten rukouksenomaisesti ajatellaan sitä, että nyt aion antaa parhaani yleisölle tässä hetkessä ja jos joku ei siitä pidä, en voi sille mitään. Oon silti vilpittömästi antanut kaikkeni yleisön edessä. Tuossa harjoitteessa on musta jotain tosi kaunista, totuudellista ja herkistävää.”

 Kerro joku sählinki lavalta. ”Kaikenlaista räpellystä on välillä ollut. Turun Addamsissa Morticia Anna-Maija Tuokko järjesti meille muille lavallaolijoille miinan, kun luuli unohtaneensa iskunsa ja kajautti kovalla äänellä ”GOMEZ!” liian aikaisin. Meitä muita alkoi naurattaa, oli pakko luikkia nopeasti piiloon. Pesäkallion Kesäteatterissa 2010 liukastuin hakkeeseen kesken näytöksen ja varpaani murtui, olin adrenaliinihuuruissani siinä ja jatkoin sitkeästi loppuun asti. Koomista ja kivuliasta samaan aikaan, näytöksen jälkeen sitten suoraan sairaalaan. Murhassa Juha etenkin yrittää pudottaa mua koko ajan, yhdessä kohtauksessa tulee ihan iholle höpsöttelemään. Ja Murhan ennakkonäytöksessä hypättiin parin kohtauksen yli vahingossa. Oltiin siinä että hetkinen, nyt jäi jotain tärkeää informaatiota sanomatta. Sovittiin sitten vastaisen varalle, että jos vastaavaa käy, toisella on lupa keskeyttää esitys ja sanoa, että heeetkinen arvoisa yleisö, otetaanpas nyt uusiksi.”

 Erikoisin kohtaaminen katsojan kanssa? ”Huh huh, Dingon yhteydessä oli muutamiakin erikoisia kohtaamisia, kun näytöksen jälkeen tavattiin katsojia vielä roolivaatteet päällä. Dingo-mania oli tehnyt paluun ja vienyt välillä mennessään niin, että oli unohtunut se, etten ole Neumann. Tultiin iholle, pyydettiin jatkoille… Otin sen siinä duunin kautta ja olin hetken moikkaileva Neumann.”

Dingo (c) Teatterikärpänen

 

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä 2026 on tulossa uusi juttu Juhan kanssa, sama tekijätiimi. Siitä en voi paljastaa enempää. Addamsit jatkuu keväällä Turussa, muut työt on toistaiseksi vielä auki.”

 Osaatko imitoida ketään? ”Hahah, en! Olisi kyllä hieno taito. Oon tässä viimeaikoina nauranut The Addams Familyn kulisseissa näyttelijä Tero Koposen loistaville imitaatiotaidoille. Teron Donald Trump meinasi jopa päästä lavalle asti, mutta se leikattiin ensi-iltaviikolla pois.”

 Jos sinussa olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se olisi HävytönMies! Se menisi tapahtumapaikalle, tekisi tai sanoisi jotain härskiä ja kaikki ihmiset hämmentyisivät niin, että konflikti laukeaisi siihen paikkaan. Hahmoon voisi liittyä typerää alastomuutta. Viitta liehuen menisin paikalle, muuta ei sitten päälläni olisikaan. NoShameMan!”

 Sitäkin ootellessa. Jos elämästäsi tehtäisiin esitys, mikä olisi tyylilajina ja kuka esittäisi sinua? ”Ohhoh. Tämä olisi suurien tunteiden maaginen musikaali-komedia ja minua esittäisi nuori lahjakkuus Alvari Stenbäck! Tyylilaji voisi olla samankaltainen kuin Elton Johnista kertovassa elokuvassa Rocketman.”

 Ja sitäkin ootellessa. Leffan nimi olisi varmaan NoShameMan.

 Jos ihminen vetäytyisi talviunille ja heräisi vasta keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin tennispallon ja räpylän. Aika menisi mukavasti heitellessä tennispalloa seinään ja tehdessä mahtavia koppeja.”

The Addams Family (c) Otto-Ville Väätäinen

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Haluaisin nähdä Beatlesin viimeisen keikan, Rooftop Concertin Lontoossa levy-yhtiön katolla vuonna 1969. Elvis olisi ollut hienoa nähdä livenä myös.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on sun päräyttävin teatterikokemus ja miksi?”

 Hei kamoon Joel, oon nähnyt liki 1400 esitystä! Niistä on vaikeaa valita vain yhtä. Vastaan kuitenkin Hämeenlinnan Kaupunginteatterin näytelmän Inishmaanin rampa vuodelta 1998. Sitä ennen olin nähnyt oikeastaan vain lastenteatteria, musikaaleja ja farsseja. Näytelmä meni täysillä tunteisiin ja hokasin, että tämmöistä voi kokea teatterissa. Olihan siinä eräs Korhonenkin nimiroolissa... Kävin sen katsomassa seitsemän kertaa. Näytelmän innoittamana matkustin Irlantiinkin, sain vanhemmiltani 30v-lahjaksi matkan. Nyt keväällä ´25 hämeenlinnalainen harrastajateatteri Eräs Teatteri teki sen. Kyllä itku pääsi ensi-illassa, kun 27 vuoden tauon jälkeen näin taas sen näytelmän, mistä rakkauteni teatteriin alkoi kunnolla.”

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Uskaltakaa katsoa erilaista teatteria, avoimin mielin. Pienet ja intiimit esitykset voivat olla ihan yhtä vaikuttavia kuin näyttävät musikaalit, ellei jopa vaikuttavampia. Tomi Alatalon Pukkila keskellä metsää, uskomaton kokemus aikoinaan. Rauha hänen sielulleen.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän haastattelun jälkeen? ”Pyöräilen Korjaamolle, Pekka Nisun 40v-juhlakeikan soundcheckiin ja iltakymmeneltä lavalle esiintymään. Lainasin pukusuunnittelija Riitta Röpeliseltä tyylikkään vanhanajan liituraitapuvun keikkaa varten.”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Vihreä

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Paska

3. Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ankeus

5. Mikä on suosikkikirosanasi? - Perse

6. Mitä ääntä rakastat? - Kaunista laulua

7. Mitä ääntä inhoat? - Vieraan vauvan huutoa

8. Mitä ammattia haluaisit kokeilla? - Lääkäri

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Viemärisukeltaja

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Sä elit täysillä ja sä yritit!

Perinteinen yhteiskuva (c) Joel 

 

ps. Tullessani Hämeenlinnasta Helsinkiin keksin uuden kysymyksen. Mikä olisi vaalisloganisi, lyhyt ja ytimekäs lause? Tai elämäkertasi nimi? Samaan aikaan muuten kuuntelin Spotifysta Joel Herttuan Syntinen-kappaletta ja mieleeni jäi lause ”Syntinen – ja kaikki tietää sen”. ”Hahah, siinähän se on! Tuon ajatuksen haluan välittää kaikille. Sä keksit sen mun puolesta.” (* siksi otsikko)

Lopuksi pari musiikkivideota :

 Joel Herttua/Syntinen 

 Pimeys/Aivot narikkaan 

Viides askel / Kansallisteatteri

 Joitakin vuosia sitten matkustin myöhäisellä lähijunalla Tampereelta Hämeenlinnaan. Kuten nykyäänkin, junalippu piti olla ostettuna etukäteen tai sitten piti istua ns. lipunmyyntivaunussa, ja junissa kiersi tarkastajat säännöllisen epäsäännöllisesti. Juuri ennen junan lähtöä samaan vaunuun rientää hengästyneenä hattupäinen nuorukainen reppu selässään, istuutuu minua vastapäätä ja kertoo, että "mä en ehtiny ostaa lippua ja nyt mä oon kusessa". Oli menossa Parolaan. Miekkonen oli pikkuisen päihtynyt, mutta hyvin symppiksen oloinen kaveri. Muistan miettineeni, että oho, Nuuskamuikkusen ja Paavo Kinnusen sekoitus noin ulkonäöllisesti. Olin täysin myyty. Tarjouduin ostamaan sovelluksellani hänellekin lipun. "Voiko olla näin ystävällisiä ihmisiä?" hän ihmetteli ja ilahtuneena hyväksyi tarjoukseni. Kaivoi taskustaan vitosen setelin kiitokseksi, en muista otinko sitä vastaan. Tarkastajat tulivat heti alkumatkasta, meillä oli kaikki kunnossa ja matka jatkui. "Sä pelastit mut", nuorukainen kiitteli vuolaasti ja koska huomasi minut jotenkin turvalliseksi aikuiseksi, alkoi samantien avautua elämästään. Kuten jo todettu, olin täysin myyty. Hän oli hurmaava, vähän ressukka ja vähän siipi maassa, mutta äärimmäisen hurmaava ja kauniisti ajatuksiaan ilmaiseva tyyppi. Hän sitten Parolassa poistui, ovensuussa heilutti vielä ja meni sitten menojaan. Minua ihan harmitti ja vähän myös suretti. Hieno pieni kohtaaminen, alle tunnin yhteinen matka. Olisin mielelläni kuunnellut hänen juttujaan pitempäänkin ja hetken mietin, että miksen antanut puhelinnumeroani. "Soita mulle, jos tarvitset kuuntelijaa." Minne meni miekkonen, sitä tiedä ma en. 

 Kansallisteatterin kolmannesta kerroksesta löytyy Maalaamosali ja Taivassali, uudet mainion muunneltavat näyttämöt. Aula on täynnä väkeä jonottamassa ja odottamassa "Taivassalin porttien aukeamista". Vihdoin ovet avataan ja astelemme sisään. Katsomo on tällä kertaa puoliympyrän muotoinen. Näytelmä alkaa, kuuluu askelia. Kaksi miestä, nuorempi ja vanhempi. Sydämessäni läikähtää mukavalla tavalla. Nuorempi, anorakki päällään, kangaskassi kädessään, vähän anteeksipyytelevä habitus. Siinä hän taas on! Tuttu tyyppi. Olen täysin myyty heti ensisekunneilla ja tiedän, että ainakin tuolle miehelle haluan tapahtuvan pelkkää hyvää ja tiedän myös sen, että tulen rakastamaan tätä puolitoistatuntista näytelmää. 

Jarmo ja Luka

 David Irelandin tuore musta komedia Viides askel kertoo kahdesta toipuvasta alkoholistista, jotka ovat tavanneet Nimettömien Alkoholistien kokouksessa. Miehistä nuorempi, Luka (Paavo Kinnunen) pyytää kummikseen vanhempaa Jarmoa (Juho Milonoff), joka ilomielin suostuu. Kummin tehtävänä on tukea kaikin tavoin toista raittiuden kivikkoisella tiellä - toimia esimerkkinä, mentorina, "vanhempana ja viisaampana" roolimallina. Jopa isähahmona. Tärkeää on saavuttaa luottamus, ja olla puheissaan avoin ja rehellinen, etenkin itselleen. Näytelmän nimi viittaa kahdentoista askeleen toipumisohjelmaan. "Myönsimme vajavuuksiemme täsmällisen luonteen Jumalalle, itsellemme ja jollekin toiselle ihmiselle." Katsomosta tietyissä kohdissa kantautuvien naurujen perusteella otaksun, että askeleita on sielläkin otettu ja tuttua on. 

 Juomisesta tai raittiudesta näytelmä ei varsinaisesti kerro. Se kertoo itsetutkiskelusta, koukuttumisesta erinäisiin asioihin, anteeksiannosta, läheisyydenkaipuusta, jatkuvasta tasapainoilusta kielletyn ja sallitun välillä, valinnoista, oman tiensä löytämisestä. Äänimaailma herkistää kuuloaistin. Kaukaa kantautuu kahvinkeittimen porinaa - pahvimukillinen tuoretta kahvia ja siivu makoisaa pullaa tuo turvallisen, kotoisan olon. Tuolista kuuluu piiiitkä huokaus sen päälle istuttaessa, paljon ovat nämäkin tuolit asioita kuulleet ja monenlaista käsittelyä kokeneet. Huumori tarjoaa yllättäviä visioita, kuten Willem Dafoe kirittämässä juoksumatolla tai pitkän avioliiton tarjoama jatkuvaluonteinen herkkubuffet...

 Näyttelijät ovat huimassa vedossa. Yllätyksellistä, räjähdysherkkää ja herkkää vuorotellen. Kumpi vie. Kaikki pienet eleet ja ilmeet, hapuileva katse ja toisaalta suora, rehellinen silmiin katsominen, hammastenkiristely kun tekisi mieli sanoa tai tehdä muuta, mutta kuin ei saa eikä voi. Pitää olla esimerkillinen ja tehdä toisin kuin oma isä, mutta kehonkieli kertoo paljon enemmän kuin pelkät sanat ja paljastaa sen, miten pienestä kaikki on kiinni. 

 Lavastus yllättää myös. Tummat seinät ja siirreltäviä tuolejako vain? 

 Itse olen koukussa tämänkaltaisiin näytelmiin, tämänkaltaiseen teatteriin. Ennalta oli pieni aavistus näytelmän annista, mutta sain paljon, paljon enemmän. Kiitos. Näitä lisää. 

~

VIIDES ASKEL / Kansallisteatteri 

Suomen kantaesitys 17.9. 2025 Taivassalissa (kesto 1h 30min, ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Paavo Kinnunen ja Juho Milonoff 

Teksti David Ireland, suomennos Janne Reinikainen ja Eva Buchwald, ohjaus ja lavastussuunnittelu Janne Reinikainen, pukusuunnittelu Heli Hynynen, valosuunnittelu Eetu Hiltunen, äänisuunnittelu Sami Hassinen ja dramaturgi Eva Buchwald 

Esityskuvat (c) Ilkka Saastamoinen