Gabriel, tule takaisin! / Teatteri Vantaan vierailu

Gabriel, tule takaisin! / Teatteri Vantaan vierailu Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämöllä 3.11. ´13

Ensi-ilta Teatteri Vantaan Silkkisalissa 5.10. 2012, kesto noin 2 tuntia (väliaikoineen)

Ohjaus Taneli Mäkelä

Rooleissa : Mikko Rantaniva, Anne Nielsen, Sara Paavolainen ja Hanna Lekander

Taustaa : "Gabriel, tule takaisin!" on Mika Waltarin kirjoittama näytelmä vuodelta 1945, ja se sai ensi-iltansa saman vuoden toukokuussa Helsingin Kansanteatterissa. Näytelmä saavutti heti suosiota, vaikka sitä pidettiinkin aluksi hyvin moraalittomana ja kyynisenä. Näytelmä kertoo kahdesta naimattomasta Angerin sisaruksesta, Kristiinasta ja Ulriikasta, jotka pyörittävät yhdessä paperikauppaa pikkukaupungissa. Samassa taloudessa asuu myös sisarentytär Raili (Hanna Lekander). Elämä on ollut hyvin tavallista, yllätyksetöntä ja kurinalaista vanhimman sisaren Ulriikan (Sara Paavolainen) tiukan komennon alla. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Kristiina (Anne Nielsen) yllättäen ilmoittaa tavanneensa Helsingin-reissulla komean ja hurmaavan Gabriel Lindstömin (Mikko Rantaniva) ja on nyt korviaan myöten rakastunut. Maineesta ja muusta viis, ja kapteeni/johtaja/mikälie onkin jo matkalla tapaamaan rakastettuaan, ja pian ovikello soikin...

(c) Kare Bonsdorff

Plussaa : Nyt ollaan ns. perusasioiden äärellä. Olen nähnyt yhden teatteriversion tästä näytelmästä ja molemmat leffaversiot, eli olin hyvinkin tietoinen siitä, mitä näytelmässä tulee tapahtumaan. Aina se vaan kuitenkin yllättää! Tässäkään ei mitään erikoiskikkoja käytetä eikä niitä edes odota, päinvastoin. Juuri tämänkaltaisena tämä pitääkin esittää ja nähdä. Hyvin pelkistetty lavastus, nasevaa dialogia ja loistavat näyttelijät. Ai ai sitä ikuista rakkauden janoa ja minkälaisiin tekoihin epätoivoiset ihmiset ovat rakkauden tähden valmiita. Raadollista, mutta ah niin hurmaavaa! Jokainen haluaa tuntea olevansa rakastettu ja haluttu, ja kun polte syttyy, sitä ei pidättele sitten mikään. Ei edes kieroilu ja selkeä hyväksikäyttö... Raili napakkana tyttönä on ainut, joka huomaa Gabrielin todellisen luonteen ja tämä "villikissa" sitten vetääkin pidemmän korren. Hanna Lekander vetää roolinsa hyvin raikkaasti ja reippasti. Sisarukset ovat kerrassaan mainioita. Tyrannimainen Ulriika saa melkoista kyytiä Sara Paavolaisen käsissä, kiekuva puhetyyli etenkin on just eikä melkein. Pehmenee se kovakin kuori sitten lopulta, jos ei muuta niin ainakin punaviinin voimalla. Ihan sääliksi kävi Anne Nielsenin Kristiinaa! Miten ihanaa onkaan kohdata unelmien mies, joka sitten ilmoittaakin laittavansa suudelleessaan silmänsä kiinni, "koska olet niin ruma ettei sinua voi katsella" ja lirkuttelee avoimesti isosiskon kanssa. Gabrielista mieleni syvyyksiin on painunut ikuisesti Antti Litja tv-elokuvaversiosta, mutta kyllä nyt Mikko Rantaniva heitti melkoisen haastajan kehiin. Ihanan ja ärsyttävän niljakas tyyppi. Rantaniva taitaa kyllä tämän(kin) tyylilajin aika suvereenilla otteella. Kaikenkaikkiaan Teatteri Vantaan meininki oli erittäin hyvin toteutettua puheteatteria ilman sen kummempia krumeluureja. Katsomossa mummutkin tykkäsivät "vilkkusilmäisestä" johtajasta.

Kristiina ja Gabriel, ah nuorta lempeä! / kuva Kare Bonsdorff

Miinusta : ei moitteita, tämä oli passeli juuri näin

Muuta : Vantaalla ymmärtääkseni tätä ei enää esitetä, mutta jos sattuu vierailuesityksenä paikkakunnalle, niin suosittelen lämpimästi. Ja ottakaa paljon rahaa mukaan...

"Gabriel, tule takaisin! Minulla on vielä rahaa!" ja neljä tähteä ****.

Haastattelussa Timo Torikka

 Timo Torikan tapasin KOM-ravintolassa huhtikuun puolivälissä 2013, ennen KOM-teatterin Kolme sisarta-näytöstä, jossa Timokin oli mukana.

Vesimiehen merkeissä 1958 syntynyt Timo on kotoisin Keravalta. ”Nyt asun Espoossa, eli kovin kauaksi en ole päässyt...”

Mitä harrastat? ” Luen paljon; kaikenlaista kirjallisuutta, aika paljon tietokirjallisuutta, alaan liittyen tietysti, ja luen myös ranskankielistä kirjallisuutta. Pyrin myös liikkumaan, lähinnä kävelen pitkiä kävelylenkkejä ja harrastan chi-kungia. Se on sellaista kiinalaista voimistelua, jossa on sama pohja kuin tai-chi´ssä. Hitaita ja hengitykseen perustuvia liikkeitä. Pyöräilyä harrastan myös."

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi tai ammatillisessa mielessä muuten vahvuuksiksesi? ”Olen varmaan Suomen ainut näyttelijä, joka näyttelee Ranskassa myös. Se on varmaan mun spesiaalitaidoistani se ensimmäinen. Kyllä mulla on ollut ihan alusta lähtien pyrkimys olla mahdollisimman laaja-alainen näyttelijä, olen yrittänyt kehittää kaikkia osa-alueita. Oon yrittänyt välttyä joutumasta mihinkään tiettyyn kategoriaan tai lokeroon. Mitä pidempään tätä ammattia tekee, sitä helpommin sitä jotenkin lokeroituu, jos siihen ei aktiivisesti kiinnitä huomiota”, kertoo Timo.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin osata rakentaa soittimen, se on ollut mulla jo pitkään haaveena. Vene tai soitin. Ja mielellään sellainen soitin, jonka saisi vielä soimaankin, ja vene saisi pysyä pinnalla”, naurahtaa Timo.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Mä aloin soittaa klassista kitaraa ollessani 11-vuotias ja mun haaveena oli olla maailman paras klassisen kitaran soittaja. Soitan edelleenkin kitaraa kyllä. Joskus olen joutunut jotain roolia varten opettelemaan vähän viuluakin vinguttamaan. Olen myös soittanut joskus sellaista pientä pianoharmonikkaa.”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Näyttelemisestä mä olen kiinnostunut varmaan silloin, kun kävin elokuvakerhossa, mä olen sitä ikäpolvea joka kävi semmoisessa. Meillä oli Keravalla elokuvakerho, jossa käytiin joka lauantai katsomassa klassikoita. Nimenomaan nää klassikot ja ranskalainen uusi aalto, Truffaut´n elokuvat, sai mut kiinnostumaan nimenomaan näyttelemisestä. Kiinnostus teatteriin syntyi sitten myöhemmin. Muistan nähneeni jotain KOM-teatterin esityksiä jo 70-luvulla, ja muhun iski jotenkin silloin se tietty ”köyhän teatterin estetiikka”. Siihen aikaan KOMin esitykset oli kaikki kiertäviä, eli se oli hyvin riisuttu se näyttämökuva, ja esitykset perustuivat puhtaasti näyttelijäntyöhön ja se teki muhun hirveen suuren vaikutuksen silloin. Sitten muistan, Tsehoviin liittyen, että mä näin Tampereen Työväen Teatterissa joskus aika nuorena Vanja-enon, ja se vaikutti myös suuresti. Ennen kaikkea Juhani Niemelä Astrovina. Se oli ensimmäinen kerta kun mä näin Tsehovia."

Oliko sinulla koulussa koskaan mitään näytelmäkerhoja tai vastaavia? ”Kouluaikana harrastin lähinnä musiikkia. Teatteria en ole harrastanut ennen Ylioppilasteatteria, jossa se lopullinen kiinnostus sitten syntyi.”

Missä vaiheessa hait sitten TeaKiin? ”Syyllinen on oikeastaan hyvä ystäväni Heiskasen Kari, joka on mua vanhempi ja kirjoitti ylioppilaaksi silloin kun mä pääsin lukioon, ja Kari pyrki TeaKiin ja pääsikin sinne, ja se oli sellainen asia, joka sai minutkin valtavasti sitä pohtimaan. Mä pääsin sitten sisään vuonna 1978, olin vain parikymppinen silloin. Valmistuin 24-vuotiaana, aivan liian nuorena. Ajolähtö-elokuvaa tehtiin just silloin 1981-82, olin kolmos-ja neloskurssilla niihin aikoihin. Toisella yrittämällä mä pääsin kouluun sisään, se eka yritys oli vähän sellainen tutkimusmatka ja lähinnä ihmettelemistä. Meitä oli 12. Kurssihenki oli tiivis. Tapanisen Ulla, Haaviston Susanna, Saarisen Eero..."

Entä muut mahdolliset opinnot? ”Näyttelijäntyöni ohella mä opiskelin elokuvataiteen laitoksella elokuvaohjaamista ja – leikkaamista 1986-89. Se johtui lähinnä siitä, että mua kiinnosti kameranäytteleminen ja Suomessa oli täysin mahdotonta löytää mitään koulutusta siihen. Mä aattelin, että pyrin suoraan sinne elokuvataiteen laitokselle ja pääsinkin, ja opiskelin siellä sitten kameratekniikkaa. Mä en koskaan valmistunut sieltä eikä se ollut mun päämääränikään, halusin vain lisätä yleistietoani elokuvapuolelta.”

Missä vaiheessa lähdit sitten Ranskaan? ”Mä oon aina harrastanut ranskaa, oikeestaan koko aikuisikäni oon opiskellut kieltä. Sit mä vaan rupesin käymään usein Pariisissa katsomassa teatteria ja pikku hiljaa tapasin ihmisiä siellä. Sit tein ne kaksi Maigret-elokuvaa ranskaksi ja siitä tuli mulle sellainen lopullinen kiinnitys siihen kieleen. Vuonna 2005 menin ensimmäisen kerran teatteriin sinne töihin. Aattelin, että oon jo niin vanha ja tää on varmaan ainoa kerta, mutta jotenkin se on poikinut aina uutta. Vuoden lopussa aloitan siellä jo viidettä näytelmääni. (Huom. lisätietoa tämän linkin alta www.pantatheatre.net ) Ne on olleet kaikki sellaisia juttuja, että niillä on kierretty ympäri Ranskaa”, Timo kertoo.

kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Tietysti näin pitkään tätä ammattia tehneenä on aika vaikeaa sanoa, että mitä sitä oikeasti sitten tekisi, mutta kyllä ainakin kirjoittaminen olisi sellainen juttu, mikä mua kiinnostaisi ja kiehtoisi. Siihen se varmaan liittyisi jotenkin.”

Miksi olet näyttelijä? ”Tää on aina vähän sellaista jälkiviisautta, kun asiaa oikein rupeaa miettimään... Elämä on varmaan jokaisen ihmisen kohdalla jonkinlaista ajautumista ja monen tekijän summa. Näin jälkeenpäin ajatellen se varmaan liittyy siihen, että tää on oikeesti ammatti, jossa oppii itsestään ihan hirveesti, koko ajan joutuu tekemisiin itsensä kanssa ja monella tasolla. Nimenomaan kiinnostus ihmisenä olemiseen kiehtoo. Mä en koskaan ollut nuorena mitenkään ulospäinsuuntautunut, olin aika ujo. Varmaan tää liittyy jotenkin myös sen ujouden voittamiseen ja miten sen yli mennään, ja miten omaa herkkyyttään pystyy käyttämään. Kuitenkin herkkyys on sellainen asia, että jos se katoaa tässä ammatissa, niin sen mukana katoaa aika paljon. Se herkkyyden ylläpitäminen on ollut kaikkein haastavinta tässä ammatissa.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Kyllä ne muuttuu koko ajan, joka roolin kohdalla ne muuttuu ja tajuaa kuinka monella eri tavalla tätä työtä voi tehdä. Ehkä se on tietynlaista ihmisenä kasvamista.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Kyllä niitä on paljonkin. On todella paljon näyttelijöitä, joita mä arvostan niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Ei sitä suoranaisesti pyri mitenkään ketään jäljittelemään, mutta riippuu paljon aina siitä senhetkisestä työstä mitä on tekemässä, että kehen tavallaan mentaalisesti kiinnittyy. Jos nyt luettelisin muutaman nimen, niin se antaisi jotenkin väärän kuvan, koska mulla on todella iso kirjo näyttelijöitä, joita arvostan. Mä lumoudun hyvästä näyttelemisestä. Ensin tulee sellainen ajatus, että ”voi kun mä olisin itse tehnyt tuon”, mutta että joku pystyy hienoon suoritukseen, niin se on kyllä aina suuri ilo”, Timo hehkuttaa.

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi merkittävimmät roolityösi? ”Mä olen näytellyt tosi monessa kaupungissa, koska Ranskassakin on paljon kierretty. Mähän olin Saksassa töissä myös yhdessä vaiheessa pari vuotta ja kierrettiin paljon ympäri Eurooppaa. Mutta ne merkittävimmät, joissa olen eniten oppinut, on ollut se aika kun tein Ryhmäteatterissa töitä silloin 80-luvulla. Parina kesänä oli se Sormusten herra, se oli kyllä todella merkittävä juttu. Ensinnäkin se oli niin pitkäaikainen ja se oli tavallaan niin mahdoton tehtävä koko sen tekeminen. Siihen aikaan se oli koko maailmassa ensimmäisiä teattereita, joka tarttui siihen aiheeseen. Se kesti kuusi tuntia, pikkuisen lyheni sitten toisena kesänä. Se oli fyysisenäkin suorituksena aika raskas. Se aika Ryhmiksessä oli kyllä todella tärkeetä mulle. Mä menin suoraan Teatterikoulusta Kajaaniin, joka oli mulle kans yksi koulu. Sit mä olin 1983-85 Lappeenrannassa. Sieltä mä tulin sitten Helsinkiin ja alkoi tää Ryhmiksen aika. Silloin mä vasta rupesin ymmärtämään, että mistä näyttelemisessä on kyse. Kouluaika oli jollain lailla niin kaoottista. Sen jälkeen oli sitten se Shakespearen Myrsky,(Schauspiel Köln) jonka kanssa kierrettiin ympäri Eurooppaa. Se oli sellainen kansainvälinen teatteriryhmä, siinä oli mukana näyttelijöitä ympäri Eurooppaa ja mä olin ainut pohjoismaalainen. Siitä oppi myös hirvittävän paljon. Tietenkin noi Ranskan jutut sitten. Ja se mitä viimeiseksi tekee, tuntuu aina kaikista merkittävimmältä, tämä Kolmen sisaren koko harjoitusprosessikin on jo tuntunut todella hienolta. Lisäksi on todella mielenkiintoista työskennellä ohjaaja Lauri Maijalan kanssa, hänellä on ihan oma maailmansa, hänellä ei ole esitystraditioon liikaa kunnioitusta ja kuitenkin hän on teatterimies henkeen ja vereen."

” Aika jännä projekti oli myös se, kun tehtiin tuonne Oopperaan Aleksis Kivi. Tein siinä Ahlqvistin roolin, joka on suuri puherooli. Tuntui hienolta työskennellä Jorma Hynnisen ja muiden laulajien kanssa. Viime vuosien elokuvaprojekteista merkittävimmät ja opettavimmat ovat olleet Mika Kaurismäen ”Kolme viisasta miestä” ja sitten ”Veljekset”. Ideoimme niitä yhdessä Mikan ja Kari Heiskasen sekä Pertti Sveholmin kanssa. ”Kolme viisasta miestä” syntyi halusta tehdä näyttelijänä kokonaisvaltainen elokuvaprosessi alusta loppuun. Se kuvattiin sitten viidessä päivässä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mä en oo oikeastaan koskaan ollut mitenkään roolien perään, vaan projektin kokonaiskiinnostavuus on ollut tärkeämpää. Teatterin tekeminen on niin kollektiivista, että siinä ei merkitse pelkkä roolityö vaan koko prosessiin osallistuminen. Mutta että saa tehdä Tsehovia tai Dostojevskia...kyllä noi klassikot on sellaisia, että niissä on sitä syvyyttä niin mielettömästi. Kyllä se on hienoa, että saa sellaisessa maailmassa toimia. Teemat on jotenkin ikuisia, kun ne liittyy ihmisen elämän haaveisiin ja siihen todellisuuteen, ja ne kun törmää sitten yhteen. Se on tää ikuinen kysymys, että mitä elämältä odottaa ja mitä elämä sitten lopulta tuo. Ne on semmoisia asioita, jotka koskettaa aika moniakin ihmisiä, eikä se ole sadassa tai kahdessa sadassa vuodessakaan muuttunut mihinkään. Samat asiat ihmistä ajaa eteen päin – rakkauden kaipuu, unelmat...”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Voi monta kertaa! Mutta on se oma mielentila mikä hyvänsä, niin sitä on aina vaan mentävä näyttämölle. Freelancerin hommassa on myös se, että asiat välillä kasaantuu ja sulla on ihan älyttömästi töitä päällekkäin, ja sitten taas tulee pitkäkin aika, että sulla ei ole yhtään mitään. Oikeestaan sen kestäminen ja henkisen sietokyvyn kasvattaminen on ollut se kaikkein suurin haaste. Välillä miettii, että kyllä se leipä varmaan helpommallakin lähtisi. Toisaalta tässä on taas sitten niin paljon sellaista, mitä ei vaihtaisi pois.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Parasta on se, että jos hyvin käy niin saat tehdä todella mielenkiintoisten ihmisten kanssa töitä ja pääset keskittymään ja etsimään ihmisenäolemisen kysymyksiä, jotka on aina kiehtovia. Ja se, että olet elävän yleisön kanssa tekemisissä. Onhan se todella palkitsevaa. Kameran kanssa tekeminenkin on hienoa, mutta sä et ikinä saa sitä välitöntä feed backia, ja sitten kun se feed back tulee, niin se tulee niin myöhään, että sulla ei ole välttämättä enää suhdetta siihen työhön, mitä olet tehnyt. Silloin kun ollaan elävän yleisön kanssa, niin se on niin kuin yhteinen tapahtuma. Koko se harjoitusprosessikin...että pystyt vaikka koko päivänkin käyttämään siihen, että pohdit jotain kysymystä ja etsit ratkaisuja asioihin. Se on katsojien ja esiintyjien yhteinen hetki ja musta tuntuu, että tänä aikana kun kaikki on niin virtuaalista, niin teatterin merkitys vain korostuu. Ei ole kauheasti sellaisia alueita, joissa pääsisit kokemaan vastaavaa. Ehkä urheilukilpailuissa, varsinkin joukkuelajeissa, on se sama juttu. Teatterissa on toisaalta parhaimmillaan voimakkaammin läsnä yhteinen henkinen kokemus, ehkä kasvaminenkin."

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mä tarkkailen aika paljon ihmisiä, niin paljon kuin mä vaan kykenen, ihan sellaisissa arkisissa pienissä tapahtumissa. Ne inspiroi mua ihan älyttömästi. Sieltä saa hirveesti materiaalia, jota jollain tavalla alitajuisesti kerää. Jos oma naama on ollut hiljattain televisiossa, niin tarkkailu vaikeutuu, mutta ulkomailla pystyn kyllä ihan tuntikausiakin tarkkailemaan ihmisiä. Istun kahvilassa tai kävelen pitkiä matkoja ja katselen ihmisiä. Se on ehkä se näyttelijäntyötä eniten inspiroiva juttu. Mä seuraan myös paljon kuvataiteita ja musiikkia, ja kaikkia mahdollisia taiteenaloja. Sitten soitan edelleen kitaraa, se on mulle todella tärkeä inspiraation lähde.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä joo, itseasiassa mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän jännittää. Kyllä se joka kerta tulee! Jos ei oo sitä jännitystä, niin voi olla jo pikkaisen huolissaan. Silloin kun esim. elävän yleisön edessä näyttelee Ranskassa ja ranskaksi, niin se kynnys on kyllä niin kova ja jännitys on ihan mieletön. Muistan ennen tuota Karamazovin ensi-iltaa, kun mulla on siinä alussa vielä 10 min monologi, niin kyllä pulssi on varmaan sellaiset pari sataa ennen esitystä. Mutta sitten kun se esitys lähtee käyntiin, niin se helpottaa kyllä. Se vaan on sellainen hetkellinen tunne, henkinen jännitys. Se on tavallaan epämiellyttävää, mutta yhtäaikaa myös miellyttävää. Kummallinen, ristiriitainen tunne.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” tai rutiineja, joita toistat esityspäivinä? ”Aina ennen harjoituksia tai esitystä teen puolisen tuntia chi-kungia. Se on fyysinen lämmittely, mutta se on myös keskittymistä.”

Oletko taikauskoinen teatterin suhteen? ”Kyllä mä näitä vanhoja traditioita pyrin noudattamaan ihan kunnioituksesta niitä kohtaan. Pyrin aina esimerkiksi kunnioittamaan sitä hetkeä, kun astun näyttämölle, eli sen hetken pitää olla tietoisesti merkittävä hetki, näyttämölle astuminen ei saa olla liian arkista.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En ole nähnyt, mutta olen kyllä kuullut. Tässä KOM-teatterissakin on oma kummitus, ja olen kuullutkin sen. Kerran mä tulin yksin teatterille ja siellä ei ollut ketään muuta, kävin laittamassa harjoitusvalot päälle ohjaamosta. Siellä oli pimeetä ja just ennen kuin mä laitoin ne valot päälle, niin katsomosta kuului sellainen ääni, kun penkin istuinosa nousee ylös ja sitten kuului askelia, jotka kävelivät poispäin salista. Sytytin ne valot ja huusin, että onko täällä ketään. Ei vastausta. Luulen, että se oli se kummitus, joka poistui kun näyttelijä tuli saliin. Se on hyvin kiltinoloinen tyyppi kyllä, ei sitä varmaankaan tarvi pelätä, jos satut istumaan kohta sen paikalle...” Timo naurahtaa.

Onko muuten Ranskassa kritiikeissä tms. mainittu koskaan sitä, että olet Suomesta? ”Ei sitä kyllä ole kauheasti huomattu. On tosin luultu, että tulen Quebecistä Kanadasta, koska mulla on vahva oma aksentti. Tietyllä tavalla on kyllä ehkä huomioitu pikemminkin sellainen pikkuisen erilainen fyysinen näyttelijäntyö, ranskalaiset on ehkä pohdiskelevampia näyttelijöinä. Mutta kansallisuutta ei mielestäni ole huomioitu kyllä lainkaan.”

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”Niitähän sattuu melkein joka ilta, kun on elävästä teatterista kyse. Muistan kun Ranskassa esitettiin sitä ensimmäistä juttua missä näyttelin, ja mulla oli hirveen suuri pelko siellä siitä, että jos tapahtuu jotain sellaista mitä ei ole sovittu, niin mun improvisaatiokykyni ranskaksi on kuitenkin rajalliset. Sit meillä oli ensimmäinen kohtaus yhden ranskalaisen näyttelijättären kanssa, ja siinä piti rikkoa kolme kananmunaa tietyssä järjestyksessä ja siinä oli aina pitkä dialogi välissä. No, ne kolme kananmunaa rikkoontui kaikki kerralla ja meidän piti luoda siitä ihan uusi kohtaus, ja me jouduttiin improvisoimaan koko loppukohtaus. Kun sen ekan piti pudota ja ne kaikki kolme olikin lattialla, me katsottiin toisiamme, että ”okei, nyt täytyy jotain keksiä” ja sit se vaan lähti menemään. Puoliajalla tuli jälkeen päin jälkishokki sitten, sydän hakkasi ihan mielettömästi ja oltiin vaan että huh huh, selvittiinpäs!” Timo kertoo nauraen.

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Teatteri on antanut mulle paljon unohtumattomia hetkiä, jotka on painuneet syvälle. Kauheen vaikeeta poimia yhtä yksittäistä, mutta paljon on tärkeitä ihmisiä esim. Eeva-Kaarina Volanen, joka oli tärkeä opettaja. Sitten on paljon työtovereita, ja melkein jokaiseen projektiin liittyy joku erittäin hyvä muisto, joka sitten kannattelee ja jonka muistaa aina yli kaiken, vaikka itse projekti ei olisikaan onnistunut. Muistoihin ei saisi jäädä kiinni, mutta jos on ollut vähän huonompi elämänvaihe tai muuten olo on alamaissa, niin kyllä hyvät muistot on sellaisia, jotka nostaa sut yli sen kaiken. Sinne Suomenlinnaan liittyy paljon muistoja, kun silloin Ryhmiksen aikaan tehtiin monta projektia sinne, hauskoja ja työteliäitä hetkiä. Se oli kyllä hyvin erityistä se teatterin tekeminen saaressa. Tietysti noi ensimmäiset ulkomaan työkomennukset on ollu tosi muistorikkaita, koska se on niin spesiaalia saada tehdä toisella kielellä töitä.”

Käytkö seuraamassa muiden esityksiä? ”Silloin kyllä kun en itse ole teatterissa kiinni, nythän meillä on viisi näytöstä viikossa täällä, eli nyt ei kyllä pysty. Mä yritän kyllä käydä niin paljon kuin mahdollista teatterissa. Viimeksi näin Eurydiken Kansallisteatterissa.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjaaminen tai käsikirjoittaminen? ”Ohjannut olenkin joskus nuorempana. Kirjoittaminen mua kiinnostaisi, mutta se vaatisi aikaa eri lailla. Teatterityön ohella se on tosi vaikeeta, se vaatisi täyspainoisen keskittymisen. Kyllä mä jotain kirjoitushommaa haluaisin tehdä, kunhan vaan löytyisi sellainen rako.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus yllättäen? ”Sanoisin, että muista olla kärsivällinen, koska nuorena sitä on niin kärsimätön kaiken kokemiseen. Kaikki pitäisi saada heti. Tän ammatin harjoittaminen on kuitenkin kuin maratonjuoksu, tätä pitäisi pystyä tekemään ihan sinne eläkeikään asti ja vähän pidemmällekin, Lasse Pöystin viitoittamaa tietä.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille tai haluaisitko sanoa jotain muuta? ”En sellaisia yleisiä terveisiä osaa sanoa, mutta sanon sen, että Suomessahan on aika poikkeuksellinen tilanne nyt. Suomalainen yleisöpohja on äärimmäisen laaja, jos vertaa esimerkiksi Ranskaan. Siellä teatteriyleisöstä varmaan 80 % on jollain lailla akateemisista piireistä. Suomessa on teattereissa kaikkia kansankerroksia ja se on suuri rikkaus. Se on sellainen asia, josta pitäisi pitää kiinni, jotta se säilyisi. Ei teatterilla muuteta maailmaa, mutta niillä pienillä tapahtumilla, missä ihmiset kokoontuu yhteen, niin niillä on varmasti henkiseen ilmapiiriin olennainen merkitys.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? "Oskarin rooli Caenin kaupunginteatterissa, Ranskassa näytelmässä Suru – Musta eläin. (Tristesse – animal noir) Ensi-ilta on tammikuussa 2014."

Mikä supersankari haluaisit olla, ja miksi? ”Olisi kiva osata lentää, että kai mä sitten olisin Teräsmies.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ” Maailma näyttäytyy naiselle ja miehelle varmaan ihan eri tavalla. Kun katsot vaikka puuta tai merta tai järvenselkää, niin mies näkee sen eri tavalla kuin nainen. Musta olisi kiintoisaa kokea naisena se, miten ne konkreettiset asia näkee ja miten maailman hahmottaa.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin jonkun paksun klassikon, jota voisin lueskella siellä. Ruokapuolesta...ehkä mä pärjäisin kaurapuurolla. Ottaisin 100 kg kaurahiutaleita ja vettä, ja spriikeittimen. Punaviiniäkin voisi ottaa mukaan varmuuden vuoksi, unilääkkeeksi.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ” Historiassa on mielenkiintoisia keskittymiä tai solmukohtia esim. 1800-luvun Pariisi, jolloin siellä asui paljon taiteilijoita, tai Venäjällä ennen ja jälkeen vallankumousta. Että mitä se elämä silloin on oikeasti ollut!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Alakulo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Häiriö

Mikä sytyttää sinut? - Arki

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ikävät ihmiset

Suosikkikirosanasi? - ”Voi itku”

Mitä ääntä rakastat? - Raitiovaunujen kirskahdus

Mitä ääntä inhoat? - Lehtipuhallin

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kaikkia mahdollisia

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Teurastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Viimeinkin!

Haastattelussa Jukka Nylund

Jukka Nylundin tapasin toukokuun puolivälissä 2013 kahvila Kaffilassa Tampereella.

Vuonna 1987 syntynyt Jukka on horoskoopiltaan oinas. ”Mä olen Espoosta kotoisin ja asun siellä myös. Muualla en ole asunut paitsi töiden takia, periaatteessa kotipaikkani on siis aina ollut Espoo.”

Mitä harrastat? ”Tää on aina paha kysymys kun tuntuu, että harrastukset on ammatteja nykyään. Lenkkeily on oikeestaan se ainoa säännöllisempi harrastukseni. Laskettelua harrastan talvisin, mutta valitettavan harvoin. Alpeilla kävisin mielelläni, jos vain olisi aikaa...Elokuvissa käyn myös ja ihan laidasta laitaan¨katson, en oo kylläkään mikään actionleffadiggari. Just viime viikolla kävin katsomassa Jahti-nimisen tanskalaisleffan ja jotenkin tuntuu siltä, että viimeisen kolmen vuoden aikana nimenomaan tanskalaisleffat on tehny muhun suurimman vaikutuksen. Sit mä kyllä itsekseni käyn aika paljon teatterissa myös, kai sen voisi harrastukseksi myös laskea, katsomossa istumisen nimittäin?” Jukka toteaa vähän kysyvästi ja minä nyökyttelen vieressä.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ammatillisessa mielessä ja ihan muutenkin? ”Ammatillisessa mielessä mun vahvuuteni on musiikki, laulaminen, pianonsoitto ja ehkä jollain tasolla myös liikunnallisuus, eli olen kykeneväinen oppimaan koreografioita vaikken varsinaisesti mikään tanssija olekaan. Ammatin ulkopuolelta sitten se, että mä olen aika hyvä laittamaan ruokaa, vaikka itse sanonkin! Siitä mä tykkään, sitäkin tosin oon päässyt ihan liian vähän tekemään, kun näissä vieraskämpissä on aika heikko tuo varustetaso. Jaa mikäkö on mun bravuurini? Mä oon aika hyvä tekeen risottoa, se on mun bravuurini. Ja erilaiset epämääräiset kasvisruoat!”, hehkuttaa Jukka.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit oppia? ”Mä aina välillä huomaan tuolla töissä ajattelevani, että vitsi kun olisin joskus 15-vuotiaana mennyt tanssitunneille, niin oikeesti ymmärtäisi sitä liikettä tanssijana. Se on niin kokonaisvaltaista ja kun tanssi on tullut elämääni vasta aikuisiällä, niin huomaa, että siinä on sellaisia asioita, jotka on todella vaikeita oppia. Motoriikka kun on kehittynyt tiettyyn vaiheeseen. Tanssi olisi juu varmaan sellainen, mutta voi olla, että se juna on mennyt jo. Jotenkin tuntuu, että on joka osa-alueella vielä opittavaa...”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Ei löydy tietääkseni. Mun veljeni on sellainen puoliammattilaisrumpali, eli ei varsinaiselta työltään ole muusikko.”

Osaatko soittaa pianon lisäksi muitakin instrumentteja? ”Osaan soittaa huilua. Sitä oon soittanut lapsesta ihan ammattiopintoihin asti, mutta se on nyt kyllä jäänyt. Mun musiikkitaustanihan on se, että mä olen edelleenkin kirjoilla Sibelius-Akatemiassa musiikkikasvatuksen osastolla, siellä olen osana opintoja soittanut pianoa ja sit meille kuului myös pakollisena kaikki bändisoittimet.”

Milloin sitten kiinnostuit teatterista? ”Mä en edes muista sellaista aikaa, ettenkö mä olisi ollut kiinnostunut teatterista. Ne lapsuuden teatterikokemukset... Muistan sen tunteen, mikä mulla aina vahvimpana oli, että tää on hienoa ja haluaisin olla tuolla lavalla myös. Mulla on ollut tosi nuoresta asti halu selvittää, että mitä siellä lavalla oikein tapahtuu. Eka esitys, jonka varmaankin olen nähnyt, on ollut Kansallisteatterissa Punahilkka joskus 90-luvun alkupuolella. Lapsenahan se teatteri tuntui mielettömän isolta paikalta ja nykyään kun sinne menee, niin sehän tuntuu tosi ahtaalta ja pieneltä. Muistan jotenkin sen pyörivän näyttämön, sehän oli upeinta ikinä! Jännästi muistaa sellaisia visuaalisia välähdyksiä jostain näyttämökuvasta vieläkin, se on ihan mieletöntä jotenkin!”

”Sellainen tuli vielä mieleen, ja tää on joidenkin mielestä vähän noloakin, mutta mä muistan todella hyvin näytelmiä ja niiden miehityksiä ja kuka on tehnyt mitäkin ja missä. Ihan sekundäärisiä tietoja, mutta ne jää jostain syystä mun päähäni. Mä en siis mitenkään pänttää niitä, mutta esim. tuolla Työviksellä Valtosen Puntti kysyi kerran, että ”Jukka minäs vuonna mä teinkään sen ja sen” ja mä muistin heti että milloin. Mä en oo välttämättä edes nähnyt niitä esityksiä itse, mutta muistan ketä niissä on ollut. Täähän on mun salainen erikoistaitoni myös, totta!” Jukka ilahtuu.

Olitko kouluaikoina näytelmäkerhoissa tai vastaavissa? ”Joo, totta kai. Meillä oli ihan mahtava ala-asteen luokanopettaja, jota voin kiittää monestakin asiasta. Meillä oli joka perjantai näytelmätunti, välitunneilla aina harjoiteltiin ja perjantaina sitten viimeisellä tunnilla esitettiin. Nyt kun miettii, että kun sellaistakin jatkuu 4-5 vuotta, niin onhan se aikamoista taidekasvatusta aika pienellä vaivalla! Missään varsinaisessa harrastajateatterissa en oo siis erikseen ollut, et kyllä se kaikki on tapahtunut tuolla koulun piirissä ja musiikkiharrastukset on vieneet sitten sen vapaa-ajan.”

Jukka Nylund / kuva Teatterikärpänen

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Teatterialalta en mitään, mutta musiikkipuolelta mä viime kesänä (2012) valmistuin Sibelius-Akatemiasta musiikin kandiksi ja maisteriopinnot on siellä nyt sattuneesta syystä vielä kesken. Pikku hiljaa... Kerran oon hakenut TeaKiin, viime vuonna. Tänä vuonna en hakenut, koska tulin siihen tulokseen, että nyt kun on alkusyksystä heti kaksi ensi-iltaa, niin se on mahdoton yhtälö, että olisin edes pystynyt aloittamaan opintoja saatikka että pääsisin sinne edes. Se oli sellainen tietoinen päätös oman stressin vähentämiseksi, koska se on kuitenkin aika kokonaisvaltainen prosessi se haku. En oikein tiedä, että aionko hakea uudestaan. Mulla olisi halua opiskella näyttelijäntyötä, mutta mietin myös sitä, että tapahtuuko se mulla tällä hetkellä työn kautta vai olisko siihen jotain muita väyliä esim. ulkomailla joku musiikkiteatterikoulutus, jollaista Suomessa ei ole olemassa. Voiskin heittää tähän väliin sellaisen koulutuspoliittisen kysymyksen, eli olisko järkeä järjestää minunkaltaisille henkilöille täydennyskoulutus / joku erikoiskoulutuskurssi esim. TeaKin yhteydessä? Se on jännä tilanne, että musiikkiteatteria tuotetaan teattereissa enemmän ja enemmän ja vaatimustaso kasvaa, mutta koulutusta ei ole. Tilausta sille olisi, mutta mä vähän pelkään, että TeaKissa ei ole tahtoa järjestää sitä, koska sehän ei ole mikään salaisuus, että kaikki ei pidä musiikkiteatteria ihan samanarvoisena kuin ns. taideteatteria. Täällähän ei ole myöskään sellaista musiikkiteatteriperinnettä kuin esimerkiksi Ruotsissa, siellä riittää tekijöitä ja kilpailukin on kovempaa.”

Muut mahdolliset opinnot? ”Aika paljon mä olen opiskellut laulua koulun ulkopuolella. Lontoossa olen käynyt kursseilla ja olen yrittänyt määrätietoisesti sitä puolta kehittää, koska se on kuitenkin se mun pääinstrumenttini.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”En oo mitenkään kauhean kiinnostunut matematiikasta, mutta arkkitehtuuri jostain syystä kiinnostaa mua. Ja se ruuanlaitto! Mä voisin olla kokki, sehän ei olisi ollenkaan mahdoton ajatus!” innostuu Jukka.

Oletko ollut ns. ”normitöissä”? ”Opetustöissä olen ollut, musiikki-ja laulupuolella. Lasketaanko niitä sitten normitöiksi? Joskus oon miettinyt, että pitäiskö hakee ihan vaihtelun vuoksi ”oikeisiin töihin”, vaikkapa kahvilan kassalle...”

Miksi olet tällä alalla? ”Hyvä kysymys. Aluksihan se on osittain ollut sellaista mielenkiintoa, tää teatterin maailma kiehtoo mua. Kun tähän on päässyt mukaan ja sisälle, niin sitä enemmän se mielenkiinto on kääntynyt sisäänpäin. Et millä keinoilla näyttelijä saa jonkun asian esille. Huomaan, että menen koko ajan pienempiin ja pienempiin yksityiskohtiin, jotka ei välttämättä ole teknisiä tai taidollisia (niin kuin ne esim. tanssissa ja laulussa ymmärretään), vaan sellaisia ilmaisullisia, läsnäoloon ym. liittyviä. Ja se näyttelijä, joka väittää ettei ole yhtään taipuvainen narsistisuuteen, valehtelee mun mielestä, koska kukaan ei tuu vahingossa teatterialalle. Kyllä sulla täytyy olla ensisijaisesti se halu esiintyä ja tulla ihmisten eteen tekemään asioita ja kertomaan tarinoita. Siitähän se sitten lähtee. Ja sitten se, että en tiedä montaakaan työpaikkaa, jossa olisi näin mahtavia työkavereita. Teatterintekemisessä on hyvin pitkälti kysymys kontaktista sekä vastanäyttelijöihin että siihen, miten se kaikki avataan yleisölle. Sellaisilla ihmisillä, jotka ei tiedä teatterintekemisestä yhtään mitään, on jotenkin paljon ruusuisempi kuva alasta, et tää on jotain glamouria. Suomessa sellainen tähtikultti-asia on vähän vieras...”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Hauska juttu sinänsä, kun ala-asteella luokassa kiersi niitä ystäväkirjoja, niin mä olen kirjoittanut sinne, että suosikkinäyttelijäni on Puntti Valtonen. Mahtavaa, että me tehdään nyt Puntin kanssa toista musikaalia yhdessä. Seuraan mitä ulkomailla musiikkiteatterimaailmassa tapahtuu etenkin Lontoossa ja New Yorkissa, et sieltä tulee kyllä ne suurimmat esikuvat. Pari vuotta sitten olin katsomassa Hairin Broadwaylla ja siinä oli pääosassa sellainen kaveri kuin Gavin Creel, joka teki kyllä toooosi ison vaikutuksen ja sen jälkeen oon seurannut sen tekemisiä. Yritän myös vähän seurata, että mitä uutta maailmalla tehdään, et on paljon esim. musiikkiteatterisäveltäjiä, jotka on mulle ikään kuin esikuvia. Paljon on myös sellaisia vanhempia kollegoita, joita mielelläni sanon esikuvikseni. Ja omasta ikäpolvestani esimerkiksi Samuel Harjanne, joka tekee omalla tarmolla ja innolla juttuja. Silläkin on halu uudistaa tätä musiikkiteatterikenttää ja vaikka ollaankin hyviä ystäviä, niin voin myös sanoa, että ihailen sitä intoa ja omistautumista, mikä monellakin tuntuu nyt olevan tätä alaa kohtaan. Ihmisillä on iso tahtotila saada tää homma ns. ”nextille levelille”, koska potentiaalia on. Se pitää vain saada niiden ihmisten tietoisuuteen, jotka näistä asioista päättää!” Jukka julistaa.

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi merkittävimmät roolityösi? ”Jos mennään ihan kronologisessa järjestyksessä, niin Helsingin Kaupunginteatteri, Samppalinnan kesäteatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Työvis. Ensimmäinen roolihan on aina merkittävä, koska sitä kautta on päässyt alalle, eli High School Musicalista mä oon aloittanut ja sit me tehtiin siihen vielä jatko-osa. Nyt kun jälkeenpäin miettii, niin olihan se jotenkin epärealistista aikaa, et sieltä turvallisesta opiskeluympyrästä musiikinopiskelijana mut tempaistiin teatteriin, ja niin monet lapsuuden haaveet, sellaisetkin joita ei uskaltanut koskaan edes ääneen sanoa, olikin yhtäkkiä todellisuutta, niin olihan se ihan mieletöntä ja nyt kun vielä ajattelee, niin oon pystynyt jatkamaan tällä uralla. Jos puhutaan ihan taiteellisista ansioista, niin ei se ensimmäinen ollut kylläkään mikään taideteatterin riemuvoitto, mutta ihan pätevää musikaaliviihdettä kaiketi kuitenkin. Samppalinna tuli sitten näiden jälkeen, ja jos musikaalimieslaulajan pitäisi yksi toiverooli sanoa, niin kyllä se on West Side Storyn Tony, ja haluaisin tehdä sen vielä joskus uudestaan. Mulla voisi olla ikäni puolesta vielä kymmenen vuotta aikaa tehdä se, ja tällä kertaa sisätiloissa, kiitos. Turun Kaupunginteatterissa oli sitten seuraavaksi se ”Kesäyön hymyilyä”. Jos näytelmäkirjailijapuolelta Samuel Beckettiä pidetään jonkinlaisena uudistajana, niin Stephen Sondheim menee musiikkiteatteripuolella ihan omia polkujaan. Hänen tyylinsä on välillä jopa liiankin nerokas ja fiksu. Sanotaan näin, että isoille joukoille se ei aina välttämättä aukea, mutta näyttelijälle ja musikaalilaulajalle se on maailman herkullisinta materiaalia. Sen takia se rooli Turussa on ollut todella merkittävä. Ja sitten Next to Normal... Olin nähnyt sen aiemmin Broadwaylla ja ajattelin, että tuon haluan kyllä joskus tehdä. Sit se tehtiin Helsinkiin ja ajattelin, että se juna meni nyt sitten. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan kun Tuomas Parkkinen soitti mulle, että ”Tiedätkö musikaalin Next to Normal?” , ”Tiedän!”, ”Kiinnostaisiko sinua Gaben rooli?”, ”Kiinnostaisi, olen laulanut sen omassa olohuoneessani läpi monesti!”, ”Haluatko tulla tekemään sen Työvikseen?”, ”Haluan!”. Sitä ei tarvinnut kauaa miettiä. Ihan mieletöntä kun luulin, että se tilaisuus multa meni. Muutenkin mä koen, että nää pari vuotta Tampereella on kasvattaneet mua näyttelijänä ihan hirvittävästi. Omaan tekemiseen on tullut jotenkin ihan eri tavalla rentoutta ja uskallusta. Ehkä se tulee osittain myös siitä, että mulla on ollut sellainen olo, että täällä muhun on luotettu ei ainoastaan laulajana vaan myös näyttelijänä. Se on ollut mulle kyllä henkisestikin todella iso asia. ”

Free vai kiinnitys? ”Tällä hetkellä tuntuu siltä, että friikkuna haluaisin kyllä jatkaa. Siinä on omat hyvät puolensa, ja mä uskon että … Ensinnäkin se, että mä olen realisti siinä mielessä, että kuka teatterinjohtaja palkkaa näyttelijäkseen tällaisen kouluttamattoman tyypin ja toiseksi se, että musiikkiteatterialan freelancerina ja varsinkin laulavana miehenä ainakin tähän asti on töitä riittänyt ja on saanut vähän valitakin, että mikä tuntuu kivalta. Jos tää tilanne jatkuisi, niin ihan mielelläni oon kyllä friikkuna. Täytyy kyllä sanoa, että nyt kun oon kohta kaksi vuotta reissannut täällä Tampereella ja sitä ennen vuoden Turussa, niin jossain vaiheessa olisi kyllä mukavaa olla taas pelkästään Helsingissä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mä haluaisin päästä tekemään Sweeney Toddia ja siinä nimenomaan tällä hetkellä Tobiaksen roolin. Se olisi niiin hieno, mä näin sen viime kesänä Lontoossa. Muut haaveet aina vähän vaihtelee, mutta joihinkin rooleihin tulee kyllä fiksaatio. ”The Light in the Piazza”-niminen musikaali ja siinä Fabrizion rooli olisi iso haaste, astetta klasarimpaa ehkä. Mä huomaan nyt, että noi on niin laulajien musikaaleja selkeesti ja musiikillisesti todella haastavia, sellaiset jotenkin kiehtoo nyt. Ja hienot tarinat. Se on just se, että kun tehdään teos, jossa kaikki asiat on tasa-arvoisia, ettei aliarvioida sitä laulajan kykyä näytellä tai näyttelijän kykyä laulaa. Joku klassikkojuttukin Westiksen lisäksi olisi mahtavaa päästä tekemään. Hairin Claude vaikkapa…Näin sen pari vuotta sitten Broadwaylla ja sen musikaalin sanoma aukes mulle ihan uudella tavalla, kun tajusin teatterista ulos astuessani, että siinä vieressä oli armeijan värväyskeskus. Se oli jotenkin puistattava kokemus. Mikään ei oo muuttunut! Itse asiassa yks todella iso haave olisi saada tehdä joku ihan puhtaasti puhedraamarooli. Musta tuntuu, että näyttelijäntyöllisesti mulle olisi iso haaste päästä tekemään jotain, johon ei liity musiikki ja laulaminen ollenkaan. Se olisi sekä pelottavaa, että äärimmäisen kehittävää.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Joku järjetön Broadway-diiva, mitäköhän mä nyt keksisin tähän... Ei! Nathan Lane, hän on musikaaleja tehnyt paljon mm. The Addams Familyn alkuperäinen perheen isä ja The Producers-leffassa tehnyt sen Max Bialystockin roolin. Se komediantaju sillä kaverilla on jotain huikeeta. Ja sit pakko sanoa, että ei mua haittais näytellä Meryl Streepin kanssa. Hänhän vois hyvin näytellä vaikka mun äitiä jossain!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Ai vitsi miten pahoja kysymyksia sulla! Mä yritän ensin keksiä sen biisin ja sen jälkeen siihen sen laulajan...Voi hitsi, se on aina jotenkin siitä kiinni, että mitä on viimeaikoina kuunnellut ja mä olen nyt kuunnellut sitä The Light in the Piazzaa niin paljon. Kyllä se sieltä olisi joku, ihan sama mikä biisi, mutta kukas mun kanssa laulaisi? Laura Alajääskin kanssa on aina kiva laulaa ja sen kanssa voisi laulaa ihan mitä vaan. Miksei me muuten lauleta yhdessä mitään, kun ollaan samoissa proggiksissakin? Maria Ylipään kanssa tietysti laulaisin myös. Täähän on ihan järjetön tilanne, että saisi ite valita kenen kanssa laulaisi! Arvostan myös ihan hirvittävästi Eija Ahvoa, jonka opetuksessakin mulla on ollut ilo saada muutaman kerran olla. Eijan kanssa duetoiminen olisi kyllä mieletöntä, koska sen naisen läsnäolossa ja äänessä on jotain todella maagista.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En mä nyt silleen...on sellaisiakin päiviä tietysti ollut, että olisi sitä varmaan helpommallakin voinut päästä. Ne muutamat hetketkin on varmaan olleet sellaisia, että vaikka freelancerina nyt on ollutkin töitä, niin se epävarmuus on kuitenkin aina olemassa, että tiedät vaikka vuodeksi eteen päin, mutta mitä sen jälkeen? Ja vaikka itse tätä juttuaan tekee, niin joku toinen kuitenkin aina päättää, että oletko sä jonkun työn arvoinen. Ei voi silloin ajatella, että mä haluan tehdä tuon ja tuon roolin, vaan että jonkun pitää luottaa suhun niin paljon, että sulle sen tilaisuuden antaa. Toisaalta myös se, että asiat on niin paljon muidenkin ihmisten käsissä – ohjaajien, teatterinjohtajien jne. Omilla taidoilla ja kyvyillä tässä pelataan, ei sillä että mitä joku toinen on esim. koelaulutilanteessa. Kateellisuudesta ei ole mitään hyötyä. Niin kauan kuin sä aattelet jostain ihmisestä, että ”vitsi kun toi on hyvä!” ja se on sulle sellainen eteenpäinvievä voima, että minäkin haluan kehittyä tuollaiseksi, niin silloin ollaan oikealla tiellä. Eniten kai tässä työssä kiehtoo juuri se, että sitä taistelee loppujen lopuksi itsensä kanssa ja sen kanssa, että minkälaisia voimavaroja omasta itsestään löytää.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Työkaverit ja työryhmät on parasta ja ikävintä myös on se, kun hyvä työryhmä hajoaa. Mä tykkään myös siitä prosessista, kun rakennetaan jotain juttua. Tykkään siitä, että välillä ahdistaa ja välillä taas tulee sellaisia ahaa-elämyksiä. Kun joku esitys päättyy, niin sitä porukkaa tulee kyllä ikävä. On aika karua, että miten nopeasti sen oppii, että nää ihmiset on tässä vaan sen määrätyn ajan ja sitten se on ohi. Ja se tunne, kun tajuaa yleisön kokevan jotain ja tajuavan jotain siitä, mitä me näyttämöllä yritetään tehdä. Sitä on vaikea selittää sellaiselle, joka sitä ei ole itse kokenut. Siinä on kyse jostain energiansiirrosta, jota on vaikea pelkällä järjellä selittää. Next to Normalia tehtäessä sellaisia hetkiä oli aika usein, että sitä jotenkin tunsi sen yleisön reaktiot ja tunne-energiat sinne lavalle asti.”

Entä muita miinuspuolia? ”Nyt jotenkin kun on omasta kodistaan reissannut muutaman vuoden, niin matkustaminen on välillä vähän ankeeta. Kun lähimmät ystävät on kuitenkin siellä pääkaupunkiseudulla, niin niitä pystyy näkemään vähemmän ja luojan kiitos kaikki ystävät ei oo teatterialalta. Ite kun oon usein perjantait ja lauantait töissä, niin sen yhteisen ajan löytäminen ystävien kanssa on vähän hankalaa. Toki myös se, että aina ei ole hyvä päivä ja lavalle on kuitenkin mentävä. Välillä ääni on kunnossa ja välillä ääni on väsynyt, ja kuitenkin pitää pystyä tekemään samat asiat. Välillä se on karua, kun sitä ei vaan voi päättää, että tänään mua ei yhtään huvittaisi. Sitä vaihtoehtoa ei vaan ole! Kumma kyllä, aina kun lavalle menee, niin sen sitten unohtaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mä inspiroidun siitä, kun joku ihminen uskoo 100% siihen mitä se tekee. On se sitten laulua, tanssia, ihan mitä vaan. Sitä arvostaa, että joku vaan omistautuu asialleen. Inspiroidun myös ammattitaidosta, voi vaan ihaillen katsoa kun joku ihminen hengittää koko kropallaan sitä mitä se tekee. Toiset ihmiset jaksaa paneutua asioihin ja on niistä kiinnostuneita. Se on älyttömän inspiroivaa! Sit sellaiset ”syntymähullut” ihmisethän on maailman inspiroivimpia, niin iloiset ja sekopäiset, jotka ei välitä lainkaan mitä muut niistä ajattelee. Mä myönnän olevani ite vähän sellainen stressaaja ja on käsittämätöntä, että on sellaisia ihmisiä, jotka ei vaan stressaa mistään.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Täytyy kyllä sanoa, että en juurikaan, luojan kiitos. Mä en ole koskaan ollut mikään hirveä jännittäjä. Totta kai aina pitää olla sellainen pieni kihelmöinti. Sanotaan näin, että mä jännitän esimerkiksi koelaulutilanteita huomattavasti enemmän kuin esityksiä. Kun menee yleisön eteen niin tietää mitä aikoo tehdä, mitä tahansa voi lavalla tosin tapahtua, mutta noin periaatteessa. Mutta kun menet pieneen huoneeseen ja kolme ihmistä tuijottaa kahden metrin päässä, tarkkailee ja arvioi, niin ne on musta kiusallisia tilanteita, koska siinä tulee aina sellainen olo, että tässä kahdessa minuutissa te näette musta prosentin ja teiltä jää 99% näkemättä.”

Onko sinulla omia rituaaleja tai rutiineja ennen esitystä? ”On mulla äänenavausta oikeestaan ja kropanlämmittelyä. Riippuu aina vähän esityksestäkin, että kuinka fyysinen se rooli on. Se tietynlainen rytmi tulee sillai vähän luonnollisesti, että missä vaiheessa päivää vaikkapa syö ja tietenkin vähän kalenterinkin mukaan koittaa sovittaa muita menoja niin, että säästää ääntä, jotta on sitten näytöksessä kunnossa. On tää aika kurinalaista elämää ainakin itelleni, et joutuu miettimään miten vapaa-aikaansakin viettää, ja muistaa aikatauluttaa itselleen lepoakin. Aina ei voi lähteä karaokeenkaan laulamaan vaikka mieli tekisi, heh!” nauraa Jukka.

Kerro joku hauska kommellus! ”Kaikenlaistahan on usein, et miten ihmiset unohtaa sanat ja niistä yritetään sitten selviytyä, kappaleet menee eteen päin vaikkei sieltä sitä tekstiä tuliskaan. High School Musicalissa meillä eka näytös päättyi siihen, että kermakakun piti päätyä erään roolihahmon rinnuksille, älä kysy miksi. Myöhemmässä kohtauksessa sitten putsataan sitä takkia. Sitten eräs nimeltämainitsematon nuori laulajaherra (en siis minä itse) pyörii sen kakun kanssa ja etsii henkilöä, jonka päälle se pitäisi työntää eikä sitä löydykään, ja ”no otetaan joku tästä läheltä vaan sitten”. Oikea henkilö pyyhki sitten olematonta kakkua vaatteistaan seuraavassa kohtauksessa...”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Kyllä ajatukset nyt palaa sinne alkuaikoihin ja High School Musicalin koe-esiintymisiin, joissa oli melkein 900 hakijaa. Sen viikonlopun aikana alkoi pikkuhiljaa kirkastumaan se, että täältähän putoaa ihmisiä ja mä oon vielä mukana ja yhtäkkiä meitä on kymmenen. Se oli tunteena sellainen, että sitä ei ole sen jälkeen tullut. Lähdin vähän sekavin tuntein koelauluihin, että teatteri kiinnostaa kyllä kovasti ja opiskelukaveritkin hakee, mutta eihän se oo kuitenkaan realistista päästä sinne, mutta haetaan nyt kuitenkin. Ja pari päivää myöhemmin mut halutaan päärooliin! Se oli jotenkin niin absurdia. Eihän tämä nyt kuitenkaan ihan sormia napsauttamalla tapahtunut, toivottavasti kukaan ei kuitenkaan kuvittele että ilman taustaa ja työtä olisin siihen päässyt...”

Käyt siis paljon katsomassa myös muiden esityksiä? Mainitse muutama, joista olet viimeaikoina tykännyt. ”Joo, käyn kyllä. Yksi mikä oli tosi hyvä, ja mulla ei ollut mitään odotuksia sen suhteen, oli Työviksessä ”Vånkikuljetus 86”-niminen näytelmä. Mä olin aivan fiiliksissä siitä, se oli mun mielestä järjettömän hieno kokonaisuus, siinä valitussa tyylilajissa tyylipuhdasta ja kaikki teki todella hienosti töitä. Se ei ollut mitenkään helppo. Se teki muhun suuren vaikutuksen ja osittain siksi, että mulla ei ollut mitään ennakkokäsityksiä enkä tiennyt mitä olen mennyt katsomaan, ja sitten kun joku juttu imaisee mukaansa, niin se on menoa sitten. Sit vaikuttavimmista esityksistä tuo Helsingissä mennyt Angels in America oli hieno. Se kesti 7,5 tuntia ja se myös imaisi mut mukaansa, jaksoi hyvin katsoa. Se tila oli pieni ja erikoinen, vanha videovuokraamo, ja se oli kyllä todella erilainen teatterikokemus. Ylipäätään mä tykkään käydä katsomassa paljon ihan puheteatteria, myös aika paljon nykyteatteria. Ne inspiroi mua suuresti. Joku musiikkiteatterijuttu pitäisi tähän kyllä kans mainita...Niiden suhteen mä olen paljon kriittisempi. Mua ärsyttää muuten se kun näkee, että kuinka katsojia aliarvioidaan. Se on musta suurimpia syntejä teatterissa, et aatellaan että kyllä tää menee läpi. Halusin sanoo tän nyt tähän väliin, heh! Joo. Svenskanin Kristina från Duvemåla oli omassa tyylilajissaan hienosti toteutettu, samoin Åbo Svenska Teaterin Les Mis. Lahden Hairista mä tykkäsin nimenomaan musiikillisista ansioista, se oli järjettömän hienosti laulettu. Yksittäisistä esityksistä vielä Vincent River oli huikean hieno.”

Tulevia roolejasi? ”Syksyllä olen Työviksessä The Addams Familyssa ja Prinsessassa mukana. Sen jälkeen onkin kaikki ihan avoinna!”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain? ”Haluaisin ohjata. On tullut esiin useammankin kerran se, että mistä itse tykkää ja miten itse ratkaisisi jonkun asian. En nyt varmasti moneen vuoteen vielä herranjestas ohjaisi yhtään mitään, mutta kyllä mä jossain vaiheessa haluaisin ohjata ja nimenomaan musiikkiteatteria, koska haluaisin tehdä sellaista musiikkiteatteria, jossa katsojia ei aliarvioida, vaan että lähtökohta olisi se, että katsojillakin on aivot. Mä myös sävellän itse, joten jossain vaiheessa olisi suunnitelmissa toteuttaa joku omista kappaleista koostuva kokonaisuus. Kaikenlaisia ideoita on ollut, mutta vielä en ole löytänyt aikaa niiden toteuttamiselle.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!”

Mistä haaveilet? ”Haaveilen siitä, että tasaisin väliajoin tulisi uusia haasteita, ettei jämähtäisi paikoilleen. En tarkoita pelkästään sellaista fyysistä jämähtämistä. Jos olisi sellainen sana, joka kuvaisi sekä jämähtämistä että kyynistymistä, niin se olisi se.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En tiedä lasketaanko tätä supersankariksi, mutta haluaisin olla Katto-Kassinen. Se on sopivan paksu mies parhaassa iässä. Pieni setä, joka lentää propelli selässä. Mun lapsuuteni idoli. Sen voisi myös laittaa sinne roolihaaveisiinkin! Pientä anarkiaa pitää ihmisessä olla, ettei aina mentäis ihan sääntökirjan mukaan.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Naisille on sävelletty kaikki parhaat musikaalibiisit, tietenkin mä laulaisin kaikki ne ensin läpi. Niin kovaa ja korkeelta kuin vain pystyisin, ja isolla estradilla. Vaikka alasti! Se olisi hieno näky, vaikka keskellä tuota Keskustoria. Ja mieluiten kesällä.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ruokaa ottaisin, syöminenhän on maailman parasta. Avocadoja pitäisi olla paljon. Sit ottaisin vähän punaviiniä. Pianon, jota voisin soitella. Sähköpianon. Mut sithän tarvis sähköäkin... Unohdetaan logiikka, täähän on mun fantasiapesä! Mulla olisi hyvää aikaa siellä soitella ja säveltää, ja sit mä putkahtaisin ulos sieltä ja olisin avocadojen ja punaviinin voimalla säveltänyt huippumusikaalin.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Koska sitä on niin vaikea käsittää, niin kyllä mä haluaisin nähdä, että mikä se Natsi-Saksan meininki oli Toisen maailmansodan aikana. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa sitä kohtaan siinä mielessä, mutta nyt sitä kaikkea on niin vaikea käsittää. Miten se kaikki on ollut mahdollista? Nähdä Hitler pitämässä puhetta jossain. Siinä kiteytyy ihmismielen pimeät puolet. Mutta jotain iloistakin haluaisin nähdä myös, eli voisin olla katsomassa Westiksen ensi-iltaa vuonna 1957...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Maukas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyllästynyt

Mikä sytyttää sinut? - Salaperäisyys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyhmyys

Suosikkikirosanasi? - Perse

Mitä ääntä rakastat? - Hyvin viritetty flyygeli

Mitä ääntä inhoat? - Kun herää siihen, että naapurissa porataan

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Ihan hyvin sä vedit!”

ps. syksyllä 2014 Jukka on mukana lauluyhtye Rajattoman joulukiertueella.

Kuin tuhka tuuleen / Eräs Teatteri

Kuin tuhka tuuleen / Eräs Teatteri, Hämeenlinna

Ensi-ilta 2.11. 2013, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Rauli Jokelin ja Panu Raipia

Ohjaus Elina Salmenoja

Rooleissa : Harri Laine, Hannele Myllyntausta, Tapio Hurri, Pia Saarman, Raimo Leppänen, Emilia Jokela, Kari Salmenoja, Aki Granlund ja Sauli Sipponen

Taustaa : "Kuin tuhka tuuleen"-näytelmässä seikkaillaan hautaustoimistossa, jota pyörittävät Hallamaan sisarukset Kaarlo ja Aurora (Harri Laine ja Hannele Myllyntausta). Bisnes alkaa olla konkurssin partaalla, ja jotain pitäisi tehdä, jotta hommat saataisiin uuteen nousuun. Hyviä ja lennokkaita uusia liikeideoita kehitellään, mutta mikään ei oikein kolahda. Ovesta kuitenkin saapuu yllättäen äveriäs asiakas, amerikkalaistunut Tom (Tapio Hurri) arkun ja sen sisällön kera, hän haluaa mahdollisimman hiljaiset ja huomaamattomat hautajaiset ja tarjoaa vielä tukun dollareita. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä palaneen käryä haistetaan hyvinkin pian. Lempikin siinä sivussa leimahtaa.

(c) Heikki Löflund / Raatikuva 

Plussaa : Esitys soljuu luontevasti eteen päin, Eräs Teatteri on valinnut ohjelmistoonsa jälleen hyvin "omanlaisensa" näytelmän. Käsikirjoitus ei tarjoa mitään suurempaa haastetta, mutta sisältää sopivassa määrin nokkelaa sanailua, huumoria ja yllättäviä käänteitä. Näytelmän alkupuoliskolla pidin etenkin loistavista ja aika absurdeistakin uusista liikeideoista ja asiaankuuluvista mainoslauseista, seurasin tarkkana myös kukka-asetelman syntyä. Siitähän tuli hieno! Samalla sitten unohdin mitä itse näytelmässä tapahtuu, sillä uppouduin kukkien asetteluun vähän liiankin tiiviisti... Tomin apureiden Eddyn ja Frankin (Pian Saarman ja Raimo Leppänen) harras kävely jylhän musiikin siivittämänä arkun ympärillä oli kuin jostain Kaurismäen elokuvasta, väliajalta saapuessani koitin tulla samalla tyylillä takaisin katsomoon mutta pokka ei pitänyt.

Miinusta : Juoni oli aika lailla ennalta-arvattavissa (mitä nyt lopussa tuli sentään isompi yllätys), yleisö pääsi vähän liiankin helpolla. No, moni ei kyllä mitään suuria ahaa-elämyksiä tästä esityksestä lähtenyt hakemaankaan (en minäkään), mutta monesti on kotimatkallekin jäänyt jotain ajattelemisen aihetta. Tämä oli sellaista "peruskivaa" hupailua. Itselleni ainakin nämä viagra-vitsit ja alusvaatteisillaan kekkalointi ei tarjoa enää mitään uutta ja huvittavaa, samoin apurien "muka-hauskat" englanninkieliset sanailut olivat ihan turhia. Näin loppuvuodesta alkaa olla itselläni jo vähän kulttuurin yliannostustakin ilmassa...

Muuta : Ihailla täytyy teatterin täyttöastetta, joka kerta paikalla ollessani sali on ääriään myöten täynnä. Harva pystyy moiseen, kun paikkakunnalla on muutakin teatteritarjontaa. Eräs Teatteri onkin vakiinnuttanut paikkansa hienosti täällä ja saanut oman vakituisen katsojakuntansa, joka uskollisesti käy katsomassa esityksiä.

Kuin tuhka tuuleen saa kolme tähteä ***. "Peruskauraa".

Oi Maamme Julkut / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Oi Maamme Julkut / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Ensi-ilta 15.11. 2013 Olutravintola Birgerissä, kesto noin 1 tunti (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Nuket Hannu Räisä

Rooleissa : Antti Kemppainen, Hannu Räisä ja Taina Maria Savimäki

Taustaa : Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri tulee taas, tällä kertaa nukkeparodian kohteena on politiikan ruotimisen sijasta maamme julkkikset. Parodiassa seikkailevat itseoikeutetusti ex-malli, laulaja ja tanssija Johanna "Taksu" Takiainen, ex-mäkihyppääjä, laulaja ja ex-strippari Ykäsen Matti kera luotottoman toimittajan Kai Verilän ja mukana on myös raadollisemman puolensa esittävä koko kansan maalaistohtori Kiimainenkinen. Illan emäntäjä ja isäntänä ja kommentaattoreina toimivat Elovenatyttö ja Reissumies. Otteita nähdään myös Pusikon tähtöset-telkkusarjasta, jossa kirjaimellisesti vilahtavat Duud Sonnit ja Badventuresin jäbät.

Taksu / kuva Hannu Räisä

Plussaa : Nukketeatterin taikaa taas kerran, sitä unohtaa parhaimmillaan ihan täysin, että taustalla häärää ihmisiä. Taksuhan oli aika vetävännäköinen mimmi, ja Mattihan on vähän sellainen surullisen hahmon ritari ladellessaan filosofisia sutkauksiaan. Kiimainenkinen oli vaihtanut puoskarimaisempaan tyyliin ja komeaa katsottavaa oli etenkin kohtaus, jossa pahuuden voimat saivat hänestä otteen pirullisen hienosti. Kaura-allergikkona paha sai sitten palkkansa erikoisella tavalla. Päärooleista suosikkini oli ehdottomasti Ykäsen Matti lentävine lauseineen, ja haikeanhieno oli kohtaus, jossa Matti istuu mäkihyppytornin juurella ja Porilaisten marssin soidessa mäkikotkamme liitää jälleen kansan sydämiin. Parasta antia oli kuitenkin Pusikon tähtöset-sarjan kohtaus kuoleman kitoineen. "Komiat tulloo!" huusivat housuttomat Duud Sonnit ja siinä menossa ei ihan kaikki paikat kestäneet. Tietysti mukana olivat myös Badventures-hemmot Riuku ja Tuna, kuinkas muuten. Niin, ja se luototon luottotoimittaja Kai Verilä...Lisähupia ensi-illassa hahmoon toi se tieto, että itse hahmon esikuva istui lähes vieressäni ja nauroi välillä hysterian partaalla. Eloveena ja Reissumies olivat irtohuulineen ja aitoine kyynelineen hauska ratkaisu, ja itsekin kaupantätinä olen pohtinut "tosi tumman reissumiehen" syntyhistoriaa juuri samalla tavalla kuin esityksessä. Tuksu ja Mattihan ovat vuorotellen Seiska-lehden lööpeissä milloin mistäkin syystä (kuluneella viikolla oli Matin vuoro), ja mukavaa oli se, että tässä ei heitä varsinaisesti pilkattu, vaan heidät tuotiin esiin aika sympaattisellakin tavalla ja korostettiin sitä, että ihmisiä hekin ovat haaveineen ja unelmineen.

Lennä Ykäsen Matti / kuva Hannu Räisä

Miinusta : Parhaimmillaan oltiin lennossa väliajan jälkeen ja kunnon anarkistista menoa oli etenkin Pusikon tähtösten parissa, mutta muuten tuntui, että aineksia olisi ollut vielä villimpään revittelyyn itse päähahmojen osalta. Monesti hymyilytti, mutta esimerkiksi Kummallisvaaleissa montakin kertaa lähellä ollut naurusulakkeiden kärvähtäminen ei tällä kertaa tapahtunut. Ensi-illassa lieni pieniä teknisiä ja ajoituksellisia vaikeuksia myös. Päällimmäiseksi ajatukseksi jäi "ihan kiva", mutta jotain tästä puuttui kuitenkin. Ihmettelin myös käsiohjelmalehtisessä olevia vähän ristiriitaisia taustatietoja, sillä ohjaajien määrä ja yksi sukunimikin vaihtelee...

Muuta : Birgerissä julkkisparodia nähtävillä vielä pariin otteeseen, pe 29.11. ja la 30.11. klo 21

Oi Maamme Julkut saa kolme tähteä ***.

Arabialainen yö / KokoTeatteri

Arabialainen yö / KokoTeatteri

Suomenkielinen kantaesitys 3.10. 2013, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Ohjaus Maria Oiva

Rooleissa : Teijo Eloranta, Anna Veijalainen, Iida-Maria Heinonen, Topi Kohonen ja Jouko Puolanto

Taustaa : Saksalainen Roland Schimmelpfennig on yksi Euroopan kiinnostavimmista ja seuratuimmista näytelmäkirjailijoista tällä hetkellä. Hän on kirjoittanut yli 30 näytelmää, joista Arabialainen yö on esitetyin. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat kerrostaloon jossain Keski-Euroopassa. Talon kolmeen ylimpään kerrokseen ei jostain syystä tule vettä. Vesi katoaa mystisesti seitsemänteen kerrokseen, ja tätä lähtee talonmies Hans Lomeier (Teijo Eloranta) selvittämään. Seitsemännessä kerroksessa tapahtuu kaikenlaista, ja samalla ei tapahdu. Fatima (Anna Veijalainen) saapuu asuntoonsa, ja hänen kämppiksensä Franzizka (Iida-Maria Heinonen) on jo sohvalla unten mailla, kuten kaikkina aiempinakin iltoina tähän samaan aikaan. Fatiman poikaystävä Kalil (Topi Kohonen) on jo matkalla häntä tapaamaan. Naapuritalon asunnosta on Peter (Jouko Puolanto) nähnyt aiemmin Franzizkan suihkussa peseytymässä ja ei saa neitoa mielestään, joten häntä on lähdettävä tapaamaan. Kaikki siis ovat matkalla seitsemänteen kerrokseen tai sieltä pois.

Franzizka (Iida-Maria Heinonen) / kuva Minna-Karoliina Heino

Plussaa : Tämä kuuluu taas niihin näytelmiin, jossa useampaan otteeseen kävi mielessä ajatus "mitä ihmettä", eli osa jutuista meni totaalisesti yli ymmärryksen. Tästä huolimatta näytelmä nappasi otteeseensa vahvasti ja nautin näkemästäni ja kokemastani. Kuin olisi katsellut omaa untaan, jossa loputtomasti juostaan portaita ylös tai alas saavuttamatta kuitenkaan mitään, ja juuri kun kaikki näyttäisi sujuvan suunnitelmien mukaan, tapahtuukin jokin yllättävä käänne tai takaisku. Näytelmässä hissi jämähtää väärään kerrokseen, yksi lukitsee itsensä talon ulkopuolelle vahingossa, yksi löytää itsensä puolityhjän konjakkipullon sisältä. Talonmies ei löydä syytä veden katoamiselle, mutta löytää itsensä samoilemassa kuivalla aavikolla. Franzizka se vaan raukeana nukkuu vai onko sittenkin kenties valveilla, mutta ei kuitenkaan ole itse selvillä siitä, millainen vaikutus hänellä on kanssaihmisiin. Kaikki käyvät vuorollaan kääntymässä asunnossa. Tuntuu siltä, että seitsemäs kerros ja nimenomaan tämä asunto on paikka, jossa on portti johonkin toiseen maailmaan tai jossa ihmiset joutuvat tahtomattaan outoihin paikkoihin ja tilanteisiin. Halu ohjaa ihmisiä, mutta useamman kohdalla se lopullinen täyttymys jää saavuttamatta. Sanoisin, että tämä oli aika aistikas näytelmä ja siinä oli hyvin voimakas lataus. Jännityksellä odotti, että kuinkahan tässä nyt mahtaa käydä. Lavastuksessa pidin etenkin moneksi muuntautuvista häkkyröistä; välillä kun oltiin suihkussa, hississä, pullossa ja lasivitriinissä näytillä. Näyttelijät tekivät hyvin tasaisenvarmaan työtä kaikki, parhaiten jäi mieleeni kaikkien pasmat sekoittanut Iida-Maria Heinonen, joka olikin minulle täysin uusi tuttavuus.

Topi Kohonen / kuva Minna-Karoliina Heino

Jouko Puolanto / kuva Minna-Karoliina Heino

Miinusta : Kuten sanoin, kaikkea en ymmärtänyt mutta ei aina tarvitsekaan.

Muuta : Tämä oli muutenkin ensivisiittini KokoTeatteriin. Suklaakakku oli taivaallisen hyvää!

Arabialainen yö saa neljä tähteä ****

Ikuisesti sinun / Lahden Kaupunginteatteri

Ikuisesti sinun / Lahden Kaupunginteatterin Aino-näyttämö

Ensi-ilta 6.11. 2013, kesto noin 1 tunti (ei väliaikaa)

Dramaturgia ja ohjaus Kaisa Leppänen

Lavalla Kaisa Leppänen ja Mikael Saari

Pianisti ja musiikin sovitus/ohjaus Anu Silvasti

Taustaa : Mitä kaikkea ihmismieli käykään läpi surun kohdatessa? Kun puoliso menehtyy yllättäen? Mukana on koko tunteiden kirjo toivosta vihaan, katkeruudesta kaipuuseen. Ja rakkaus. Tietenkin. Esityksessä on mukana mm. Pirkko Saision ja Helena Anhavan tekstejä sekä mm. Jarkko Martikaisen ja Olavi Uusivirran kappaleita. Esityksessä kuullaan myös Kaisa Leppäsen tekstejä ja sanoituksia sekä Mikael Saaren sävellyksiä. "Ikuisesti sinun" esitetään Aino-näyttämöllä Maarit Pyökärin suunnittelemassa Valkoinen-näytelmän lavastuksessa.

Kaisa Leppänen ja Mikael Saari / kuva Miika Riikonen

Plussaa : Miten ihanaa olikaan saapua marraskuisen synkkyyden ja pimeyden keskeltä seesteiseen valoisaan pieneen saliin! Ovella Kaisa Leppänen kätteli ja toivotti tervetulleeksi kaikki katsojat, hieno henkilökohtainen ele. Tuli tunne, että nyt esiintyjät antavat meille katsojille sisältään jotain ainutlaatuista ja haurasta, joka on otettava vastaan kaikki aistit valppaana ja avoimena. Ja voi miten kaunis tämä tarina olikaan! Pieni suuri tarina. Seurasin herkeämättä pieniä eleitä naisen kasvoilla, silmissä loisti suunnaton kaipuu ja kauniit muistot. Pianistin sormet lipuivat koskettimilla omaa tarinaansa kertoen. Miehen ja naisen yhteiset hetket, pienet hienovaraiset kosketukset. Joku vetää puolisoita irti toisistaan, vaikka kuinka lujasti yrittäisi pitää kiinni. Muistot ensitapaamisesta, naurettavat riidat - kaikki tulvahtavat mieleen suruprosessin edetessä. Katsomossa eläydytään ja reagoidaan hyvin voimakkaasti. Yksi pyyhkii silmäkulmiaan jatkuvasti, toinen keinuttaa hiljaa itseään musiikin tahdissa ja tapailee tuttuja sanoja. Ei tarvita massiivisia lavasteita, isoa orkesteria tai suuria väkimassoja lavalle. Pienimuotoisuus on kaunista, tunne on hyvin voimakkaasti läsnä ja se välittyy kyllä jokaiseen sieluun ja sydämeen hienolla tavalla. Mikaelin ja Kaisan äänet soivat kauniisti yhteen, ja tuttujen laulujen sanoituksia kuuntelee ihan eri tavalla kuin aiemmin. Mukana on myös huumoria ja vapauttavaa naurua. On aika ottaa seuraava askel, riisua surupuku päältään ja kulkea taas reippain mielin ja avoimin silmin punaisessa mekossa. Muistoja ei kukaan kuitenkaan ota pois, ja se jos mikä on tärkeää.

Miinusta : Tekstipuolelle olisin ehkä toivonut hiukan lisää materiaalia, jotenkin ripeällä tahdilla pompattiin mopoajoista suoraan yhteiseloon saman katon alle. Tämä ei kuitenkaan liiemmin haitannut, eikä sillä toisaalta olisi ollut tarinan kannalta suurempaa merkitystäkään. Tämä oli hyvä juuri näin.

Muuta : Tuntui siltä, että olin yleisön joukossa ainut, kenellä ei ollut seuralaista mukanaan. Rautatieasemalla myöhemmin junaa odotellessani mieleni valtasi suunnaton yksinäisyyden tunne ja kova ikävä kotiin, jonne oli vielä pitkä matka. Ikävää helpotti se tieto, että siellä joku odottaa minua ja jonka kanssa voi kiukutella kotitöistä ja leivänmurusista pöydällä.

Tämänkaltaisia esityksiä saisi olla enemmänkin! Lahden Kaupunginteatterissa enää kaksi esitystä jäljellä ( 14.11. klo 19 ja 15.11. klo 13), joten kiiruhda jos mielit nähdä ja kokea tämän juuri nyt. Esitys on myös tilattavissa keikalle (yhteydenotot Kaisa Leppänen p. 050-5462755 tai e-mail k.e.leppanen (at) gmail.com)

Ikuisesti sinun ja neljä tähteä ****.

Haastattelussa Anna-Maija Tuokko

Anna-Maija Tuokon tapasin syyskuun lopussa 2013 Ravintola Silvopleessä Helsingissä.

Viialasta kotoisin oleva Anna-Maija on syntynyt 1981 ja horoskooppimerkiltään hän on kalat. ”Helsingissä olen asunut vuodesta 2001, kun pääsin Teakiin niin muutin tänne. Pääsin lukiosta vuonna 2000 ja hain kouluun enkä päässyt. Hakeuduin sitten Paimion Kansanopistoon ja olin siellä muutaman kuukauden. Sitten sain tarjouksen Rauman Kaupunginteatterista Heikki Paavilaiselta, jonka tunsin jo aiemmin. Olin Raumalla Victor/Victoria – musikaalissa mukana, minulla oli yksi soolobiisi ja muuten olin siellä tanssiryhmässä. Raumalla olin sen kevään ja sitten pääsinkin kouluun.”

Mitä harrastat? ”Harrastan pilatesta, pyöräilyä, kävelyä, yleensäkin ulkoilua. Ihan perusjuttuja, ei mitään ihmeellistä. Ruuanlaittoa. Mulle on kauheen tärkeetä sellainen perusarki, ihana arki”, Anna-Maija kertoo.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Pianoa olen soittanut. Aloitin 5-vuotiaana ja soitinkin 10 vuotta pianoa musiikkiopistossa, mutta sitten se vähän jäi kun muut harrastukseni syrjäyttivät sen. Olin lapsena hirveän aktiivinen. You name it, I´ve done it! Harrastin tosi paljon kaikkea, joka ilta oli jotain ja mä olin monessa mukana. Joskus teini-iässä näytteleminen alkoi ottaa isompaa otetta, ja niin jäi pianonsoittokin. Mulla on kyllä piano ja se auttaa minua ammatissani, kun osaan lukea nuotteja. Kyllä mä sen Für Elisen soitin silloin ihan sujuvasti, mutta esimerkiksi en osaa säestää hyvin.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ammatillisessa mielessä? ”Kyllä se on se, että mä osaan jotenkuten laulaa, liikkua ja tanssia, mutta kyllä se näytteleminen on ydinjuttuni urallani, se on mulle sellainen identiteettiasia.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin olla vähän notkeampi, että saisin vaikka jalkani tästä näin ylös suoraan korvan viereen. Kyllä se varmaan aika korkeelle nousisi nytkin, mutta en nyt taida kuitenkaan kokeilla”, nauraa Anna-Maija.

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Ei ole kyllä lähisuvussa. Mun pikkupikkuserkkuni taitaa kyllä olla näyttelijä. Toinen pikkuveljistäni on kemian tutkija, mutta toinen veljeni on lahjakas kirjoittamaan ja on selkeesti taiteellisempi. Äiti ja isä osaavat kyllä laulaa, mutta kumpikaan ei ole koskaan esiintynyt missään. Isäni on historianopettaja ja osaa kyllä kertoa hyviä tarinoita, ehkä sieltä on tullut mulle myös kiinnostusta alaan sen tarinankerronnan kautta. Äidillä taas on sellaista herkkyyttä ja kiinnostusta taiteisiin.”

Anna-Maija Tuokko / kuva Teatterikärpänen

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Mulle se oli ihan selkeä juttu jo nuorena. Kuten jo sanoin, niin mä tein kaikkea ja tykkäsin paljon myös esiintyä lapsena, mulla oli koko ajan joku show päällä kotona. Olen ihan kuuluisa siitä kotokulmillani, että aina oli joku juttu menossa. Välillä mä matkin Hynttyyt yhteen-sarjaa tai mitä tahansa, jos sain inspiraation jostain. Tein omia näytelmiäkin. Muistan kun Viialan Työväennäyttämöllä esitettiin näytelmä ”Juurakon Hulda” ja mä menin katsomaan sitä, olin silloin n.12-vuotias. Olin aivan mykistynyt, mun mielestä se oli aivan huikea. Koko se maailma ja kaikki mikä siihen liittyi oli jotenkin niin ihmeellistä ja upeaa. Sitten työväennäyttämölle perustettiin lastenryhmä ja menin mukaan. Aika pian sitten mulle kävi niin, että ajauduin 14-vuotiaana tv-sarjan koekuvauksiin, jonne osallistuimme harrastajateatteriporukalla ja minut napattiinkin rooliin. Tein sellaista tv-sarjaa kuin ”Elämän suola” 90-luvun puolivälissä 60 jaksoa. Sain siitä aika ison roolin ja ykskaks olin 14-vuotiaana ammattilaisten kanssa tekemässä töitä. Silloin se vahvistui ja muistan, että mulla oli oikein sellainen hetki jolloin tajusin, että mä olen näyttelijä ja aina tulen olemaan. Se ei ollut mikään sellainen, että ”mä haluaisin olla” vaan mä olen!”

Olitko koulussa koulunäytelmissä tms. mukana? ”Ikäluokassani meitä oli hyvä porukka, joka halusi kauheesti tehdä kaikkea. Onneksi ympärillämme oli paljon hyviä aikuisia jotka auttoivat ja tukivat meitä. Oli hyvä musiikinopettaja, hyvä draamaopettaja, hyvä tanssinopettaja. Perustettiin oma tanssiryhmäkin, koska halusimme Hype-musikaalin innoittamana olla vähän niin kuin step-uppilaiset. Pienellä paikkakunnalla ei tanssikouluja ole, joten päätimme perustaa sen itse. Tuo kaikki vaatii kyllä sen, että on ympärillä ihmisiä, jotka kannustaa ja me olimme kyllä siinä suhteessa onnekkaita. Ne näkivät meissä lapsissa ja nuorissa potentiaalia”, kiittelee Anna-Maija.

Mitä teit sitten ennen Paimion ja Teakin aikoja? ”Mä tein koko ajan kaikkea. Mun eka rooli oli siellä Työväennäyttämöllä Fedja-setä, kissa ja koira – näytelmässä lehmä. Heh! Ja Elämän suola-sarjaa tehtiin yli kaksi vuotta. Sitten olin mukana Tampereen Teatterin Virgo-musikaalissakin. Legendaarinen Virgo, moni niistä nuorista on tällä alalla edelleenkin!”

”TeaKiin pääsin siis toisella yrittämällä vuonna 2001 ja valmistuin 2005. Lopputyöni aiheena oli ”Näyttelemisestä nauttiminen”. Tuon kehyksen kautta käsittelin omaa kouluaikaani Teakissa.”

Muut mahdolliset opinnot? ”Mä olen neljänä kesänä apurahan turvin treenannut New Yorkissa tanssimista ja käynyt laulutunneilla. Olen käynyt yksityisillä laulunopettajilla ja Broadway Dance Centerissä, joka on kaikille avoin tanssikoulu. Treenaaminen tukee musikaaliteatterin tekemistä.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Olen kyllä miettinyt sitä. Totta kai on aina olemassa vaihtoehtoja ja varmasti osaisin tehdä jotain muutakin, en tosin tietokoneiden kanssa, mutta vaikea sanoa. Kyllä mä olen tekemiseni kyseenalaistanut monta kertaa ja oikein yrittänyt keksimällä keksiä itselleni toista ammattia ahdingon keskellä, mutta toistaiseksi tuloksetta. En mä näyttelemistä voisi lopettaa. Olen tosi onnellinen, että saan tehdä tätä työtä ammatikseni.”

Miksi olet näyttelijä? ”En mä osaa vastata tuohon! Mä vaan oon! Se on niin vahvasti mun identiteettini. Kai siihen on jotain järjellisiäkin syitä, mutta se on vaan sellainen juttu, jonka mä tiedän. Tätä mun täytyy tehdä!”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Loppujenlopuksi aika vähän, koska mulla oli kauhean realistinen käsitys jo nuorena siitä mitä tää ammatti on. Mulla ei ole koskaan ollut mitään erityisiä odotuksia uralleni, olen vaan halunnut näytellä ja tehdä tätä työtä ja olen ollut iloisesti yllättynyt koulun jälkeen kuinka hienoja töitä olen saanut tehdä! Mä olen enemmän kuin tyytyväinen tähänastiseen uraani. Mulle on annettu mahdollisuuksia ja olen myös tehnyt hirveästi töitä, että tulisin paremmaksi tässä ammatissa. Mulla on rima välillä vähän liian korkealla, olen itselleni vähän liiankin ankara. Esimerkiksi tää Zivago on iso haaste minulle ja oon huomannut, että voisin välillä olla vähän armollisempi itselleni. Vaadin itseltäni paljon, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Kyllä mä ihailen hirveän monia näyttelijöitä ja työtovereita eri asioista. Varsinaisia idoleita ei ole. Ihailen näyttelijöitä, joilla on monipuolinen ura. Ihailen myös sitä, että on löytänyt jonkun ”oman juttunsa” mitä tekee. Olin viime viikonloppuna katsomassa stand uppia ja tiesin kyllä kuinka hyviä jotkut tyypit siinä on, mutta ihastelin silti kuinka hienon työn lajin pioneerit ovat tehneet tuodessaan lajin Suomeen ja kuinka iso juttu siitä on tullut! Ihailen paljon sellaista tinkimättömyyttä ja asennetta,” Anna-Maija hehkuttaa.

Ja tässä hehkutetaan Silvopleen puuroa :)

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Rauman Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, kouluaikoina olin Ryhmäteatterissa ja harjoittelun tein Kotkan Kaupunginteatterissa. Valmistuttuani olen ollut Kansallisteatterissa, Komediateatteri Arenassa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Heinolan kesäteatterissa, Kapsäkissä ja KOM-teatterissa.”

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Tärkeimmät roolini on olleet varmaankin Ruma Elsa Komediateatteri Arenassa, koska se oli mun ensimmäinen iso roolini ja hieno komediarooli nuorelle naiselle, ja se opetti mulle paljon. Rakastin myös sitä Ullan roolia The Producers-musikaalissa. Sitten varmaankin Kukkaistytössä Eliza Doolittle ja Wickedissä Glinda. Tärkeä rooli urallani oli myös Kuilu-näytelmä, joka tehtiin myös Kaupunginteatteriin.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mä unelmoin Shakespearen ja Tsehovin rooleista, ja haluaisin kyllä joskus tehdä sen Roxyn roolin Chicago-musikaalista.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Kaksi viime vuotta olin HKT:ssä kiinnityksellä, mutta nyt olen jälleen freelancer. Se sopii mulle nyt paremmin, kun saan itse päättää mitä teen ja saan itse vaikuttaa omaan aikatauluuni ja niihin rooleihin joita teen. Sopii mun luonteelleni paremmin. Haluan tehdä mahdollisimman laajasti töitä. Teatteri on selkeästi mun rakkauteni ja siihen olen panostanut paljon, mutta haluan tehdä muutakin.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Parhaimmillaan jokin esitys voi ihan oikeasti puhutella ja liikuttaa niin paljon, että se muuttaa koko elämän suunnan. Olen saanut todella henkilökohtaisia ja koskettavia kirjeitä katsojilta joidenkin esitysten puitteissa, ja ihmiset kertovat elämästään ja siitä kuinka jokin esitys on muuttanut heidän elämäänsä. Eri esitykset näyttäytyvät tietenkin erilaisina ja koskettavat eri tavalla katsojia ja tekijöitä itseäänkin”, filosofoi Anna-Maija.

Miten ”teatterin taika” sinulle parhaiten ilmenee? ”Varmaankin siinä vuorovaikutuksessa yleisön ja kanssanäyttelijöiden kesken. Se syttyy siinä lavalla.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihan hirveen monet asiat. Kirjat, elokuvat, musiikki, kuvataide, ihmiset tuolla kaduilla. En mä tietoisesti seuraa ainakaan paljon ihmisten touhuja, mutta tykkään katsella ja ajatella, että millaistakohan elämää ne viettää. Kyllä mä saan sellaiseen kulutettua aikaa helposti.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden! Kerran olen jännittänyt yhden ensi-illan aika pahastikin läpi. Ne on ehkä vähän omaan elämäntilanteeseenkin liittyviä asioita. Mua jännittää yleensä se ensimmäinen yleisö ja ensi-ilta, mutta sen jälkeen en enää pahemmin jännittele. Mutta isoa ja haastavaa roolia tehdessä pieni jännääminen alkaa jo heti aamusta.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita teet ennen esityksiä? ”Ei, yritän välttää kaikkea sellaista, etten laittaisi liikaa painoarvoa sille. Mä olen parhaimmillani silloin kun vaan meen ja teen!” intoilee Anna-Maija.

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”On tapahtunut vaikka mitä ja nehän ovat kommelluksia, joita yleisö ei monesti edes huomaa. Mä oon kyllä sellainen, että mut saa tiputettua helposti lavalla, oon tosi huono pitämään pokkaa. Oon kaatunut näyttämöllä lukemattomia kertoja. Kepposia en itse harrasta, enkä niistä oikein tykkää varsinkaan, jos se vaikuttaa esityksen laatuun, koska mielestäni jokaisen esityksen pitää olla ihan yhtä hyvä. Kerran kyllä onnistuivat kunnolla! Toinen puoliaika Wickedissä alkoi silleen, että minä olin ylhäällä sellaisessa Evita-lookissa Tuukan kanssa. Laulan koskettavaa laulua kun olen tajunnut, ettei mun mieheni rakastakaan minua. Osa ensamblesta oli mua vastapäätä etunäyttämöllä. Kohtauksen aikana, näyttämön sivussa Antti Lang alkoi lakaisemaan lattiaa sen Elphaban luudan kanssa ja vaikka käänsin katseeni pois kuulin koko ajan sen suhinan, joka siitä luudasta lähti lattiaa vasten. Se oli niin äärimmäisen koomista ja mua nauratti aivan hirveesti,eikä pokka meinannut pysyä! Seuraavalla kerralla se meni vielä pidemmälle, nyt Antilla oli pelkkä sukka munissaan ja taas se oli siellä lakaisemassa. Mun oli jälkeenpäin käytävä suht´koht vakavahenkinen keskustelu sen kanssa, että tilanne rauhoittuu ja koska mä en muuten pystynyt tekemään sitä kohtausta enää, kun odotin jo valmiiksi naama naurussa mitä se seuraavaksi on keksinyt!” Anna-Maija nauraa.

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Ekaksi tulee mieleen se, että olen saanut tehdä töitä hienojen ja kokeneiden näyttelijöiden kanssa. Olen pyytänyt ja saanut apua ja kullan arvoisia konkreettisia ja teknisiä neuvoja paljon. Hyviä muistoja ja kohtaamisia legendojen kanssa. Teatterissa on kyllä mahtavaa se, että siellä sukupolvet kohtaavat niin hienolla tavalla.”

Käytkö seuraamassa muiden esityksiä? ”Silloin kun ehdin, niin käyn kyllä. Tykkään nähdä erilaisia juttuja. Yritän käydä katsomassa kurssikavereitteni esityksiä ja kollega-ystävieni juttuja. Viimeksi kävin katsomassa West Side Storyn Lahden Kaupunginteatterissa. Se on ystäväni Miika Murasen ohjaama ja miespääroolissa oleva Markku Haussila on myös hyvä ystäväni.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? "Ainoat Oikeat -elokuva tulee joulukuussa ensi-iltaan, teen siinä ensimmäisen leffapääroolini ja helmikuussa tulee uusi Kummeli-elokuva, jossa olen mukana myös. Tammikuun alussa alkaa Ville Myllyrinteen ohjaama komediasarja Neloselta. Lisäksi tulossa on ihana teatterityö, joka on yksi unelmistani, mutta en voi kertoa siitä enempää”, Anna-Maija kertoo hymyillen salaperäisesti.

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Joku nainen mä haluaisin tietenkin olla. Oon dubannut niitä Marvel-sarjakuviin perustuvia naishahmoja, joissa on kunnolla särmää!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Flirttailisin naisille. En mä tiedä, mut on kasvatettu niin, että mä voin tehdä ihan kaikkea mitä jätkätkin. Ehkä mä hakeutuisin jotenkin sellaisiin miehisiin tilanteisiin ja harrastaisin yleistä äijäilyä. Selkään taputtelua yms. Olisin herrasmiesäijä!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Hyviä kirjoja ja hyvää ruokaa, pastaa esimerkiksi. Ihanat peitteet ja tyynyt, ai jai!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Pastaa ja kirjoja!” (naurua)

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen, minne matkaisit? ”Menisin Antiikin Kreikkaan, haluisin nähdä sen maailman, sitä arkkitehtuurista kukoistusta, historiaa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen teatterille, harjoittelemme Tuukka Leppäsen kanssa kahdestaan omalla ajalla meidän kohtauksien repliikkejä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kapeakatseisuus

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Rakkaani ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Varoitusääni, ambulanssi tai vastaava

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? -vapaaehtoistyötä kehitysavussa, toisten auttamista

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Teurastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin meni!