Teatterikärpäsen vuosi 2015

Heipä hei pitkästä aikaa. Lupasin vuoden loppuun perinteisen koosteen, joten saamanne pitää. Ja sehän kuuluu aloittaa lauseella "taas on tullut se aika vuodesta ja blaa blaa blaa". Viime vuonna tuli nähtyä 97 eri esitystä ja määrä oli kaiketi liikaa, koska uhosin vähentäväni radikaalisti reissujani. Tulokseksi vuonna 2015 tuli kuitenkin 108 eri esitystä, joten enää en sano yhtään mitään. Osasyy isoon määrään on varmaankin siinä, että kesällä tuli nähtyä peräti 15 kesäteatteripläjäystä ja siten jo vuoden puolivälissä oltiin ns. ennätysvauhdissa. Kultturiähky pääsi yllättämään marras-joulukuun korvilla vasta ja hetkellisesti ei jaksanut innostaa oikein mikään, mutta siitäkin noustiin. Viimeisestä näkemästäni esityksestä on kulunut nyt kaksi viikkoa ja on aika katsoa taaksepäin... (Teatterin lisäksi pidin pientä listaa muista harrasteistani ja elokuvissa tuli käytyä 20 kertaa (paras oli Birdman), luettua 21 kirjaa (Antti Holman Kauheimmat runot oli paras!) ja käytyä 13 kertaa konsertissa aina Jari Sillanpäästä Ismo Alankoon. Museokorttikin tuli hankittua, en tosin ehtinyt käydä kuin muutamassa kohteessa. Onneksi se on vielä puoli vuotta voimassa.)

 Yli sataan nähtyyn esitykseen mahtuu mukaan kaikenlaista, paljon erinomaista, kiinnostavaa ja hyvää eikä yhtään varsinaista pohjanoteerausta tai suurensuurta pettymystä. Niitäkin on joukkoon yleensä muutama mahtunut. Lieviä pettymyksiä tosin oli pari, mutta mitäpä niitä enää erikseen mainitsemaan. Ollutta ja mennyttä kaikki tyynni... Ihan erikseen täytyy kuitenkin mainita Lappeenrannan Kaupunginteatterin "Mannerheim ja kettujen sota", joka ei esityksenä kuulunut kärkikastiin mutta reissu itsessään oli sangen onnistunut ja poiki yhden omasta mielestäni parhaista teksteistäni, hahaa. Laitoin linkinkin mukaan varmuuden vuoksi.

 Kevätkaudella erityisen paljon huvitti/vaikutti/liikutti Tampereen Teatterin "Tarpeettomia ihmisiä", Helsingin Kaupunginteatterin "Peppi Pitkätossu", Hämeenlinnan Teatterin "Sibelius - Kohtalonyhteydet", Q-teatterin "Jotain toista", Imatran Teatterin "Hobitti", Espoon Kaupunginteatterin "Kuka pelkää Virginia Woolfia", Kansallisteatterin "Pohjalla", Tampereen Teatterin "Yön kulkijat", Komediateatteri Arenan "Uusioperh(s)e", Kotkan Kaupunginteatterin "Ystävät hämärän jälkeen", KOM-teatterin "Sattumia" sekä Teatteri Lahjattomien "Jonkun on oltava Pan".

Ilkka tulkitsee Sibbenä / (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Kesällä oli paljon "ihan jees"-meininkiä, mutta erikseen on mainittava LauKesin "Kaikki sanoo tahdon", Ypäjän Musiikkiteatterin "Täällä Pohjantähden alla", Tampereen Komediateatterin "Tankki täyteen" sekä sokerina pohjalla koko kesän mainion pläjäys - Eurooppa Nelosen "Kekkonen - Syntymästä kuolemattomuuteen", jossa oli kaikki absurdilla tavalla lapasestalähtemisen merkit ilmassa ja niitä myös käytettiin surutta hyväkseen, ja sain Kekkoselta serenadinkin!

 Syyskausi potkaistiin räväkästi käyntiin jo keväällä ensi-illassa olleen Kansallisteatterin "Slava!"n merkeissä. Hyvä meininki jatkui muuallakin, ja mieleeni jäi varsinkin Q-teatterin "Jälkeenjäävät", Teatteri Jurkan kova nelikko "Ilta Emmin kanssa", "Putoaminen", "Faust" ja "Das Ria - Diivan kuolema" sekä HKT:n "Billy Elliot", Turun Kaupunginteatterin "Tamara", Jyväskylän Kaupunginteatterin "Jekyll & Hyde", Gloriassa nähty "Alastomat kundit lavalla", Hämeenlinnan Teatterin "Kalle Aaltonen" ja vierailuesitys "Leninki", Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa nähty vierailu "Sotilaspoika", Tampereen Komediateatterin "Pukija", Kansallisteatterin "Keuhkot" ja "Nummisuutarit" ja vuoden viimeisenä nähty Tampereen Työväen Teatterin "Mestaritontun seikkailut".

 Erikoismainintoja jaetaan myös muutama, perinteiseen tapaan. Teatteri Tuike ja aistikauhuteatteriesitys "Viimeinen vuoro" oli jännä kokemus, Q-teatterin nuorten "Tyhjä joukko" oli tajunnanräjäyttäjä ja Kansallisteatterin "Tabu" hämmensi toooooodella paljon.

 Aikaisempina vuosina olen valinnut Vuoden Parhaan Esityksen ja Vuoden Parhaan Näyttelijän. Loistavia esityksiä oli niin paljon, että niistä on vaikeaa valita parasta ja mikään ei noussut siinä mielessä ylivoimaisesti ylitse muiden (kuten viimevuotinen Kansallisteatterin Vanja-eno teki). Todettava on kuitenkin, että näin jälkikäteen ajateltuna se Teatteri Jurkan "Faust" oli helvetillisen kova! Tästä voisi nopeasti tehdä sen johtopäätöksen, että on yksi henkilö, joka on ollut sekä kesän parhaassa että Faustissa mukana ja hän on Tapani Kalliomäki... Sori Tapani, niin paljon kun minulla lämpimiä ajatuksia Sinua kohtaan onkin, ei titteliä vielä herunut. Vuoden aikana rakastuin tulisesti myös "nuoreen ja nousevaan kykyyn" Ilkka Heiskaseen, joka hurmasi minut niin Sibeliuksena, 30v-taiteilijajuhlassaan, pikapaikkaushommassa Kalle Aaltosen ensi-illassa sekä Leninki-monologin parissa. Myös Ilkalle soisin tämän tittelin mielelläni, mutta kaikkina aiempina vuosina sen on saanut mies, joten nyt on kyllä naisen vuoro.

 Yhdessä tänä vuonna nähdyistä esityksistä tuli nähtyä sellainen roolisuoritus, että se meni heittämällä osastolle "kaikkienaikojen parhaat" ja sen kyllä tulen muistamaan ikuisesti. Kunnia kuuluu siis Satu Silvolle Marthan roolista näytelmässä "Kuka pelkää Virginia Woolfia". Onnea!

Ihanan kamala Martha / (c) Yehia Eweis, Espoon KT

 Ensi vuonna on luvassa kaikenlaista mielenkiintoista myös ja onneksi. Kevätkaudelta odotan kovasti Kansallisteatterin "Mahdolliset maailmat"-näytelmää sekä HKT:n "Vampyyrien tanssi"-musikaalia, suurempia varauksia en ole vielä tässä vaiheessa tehnyt. Aika näyttää mistä itseni löydän!

 Hyvää Uutta Vuotta ihan kaikille lukijoilleni ja teatterin ystäville! Kommenttiosastolta olisi mukavaa lukea, mikä esitys teki juuri Sinuun vaikutuksen tänä vuonna ja miksi.

Mestaritontun seikkailut / Tampereen Työväen Teatteri

Mestaritontun seikkailut / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 17.12. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Perustuu Aili Somersalon vuonna 1919 ilmestyneeseen saturomaaniin

Ohjaus Minna Hokkanen
Dramaturgia Elissa Määttänen
Sävellys Petri Juutilainen
Lavastussuunnittelu Annukka Pykäläinen
Koreografia Hanna Brotherus
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Timo Alhanen
Videosuunnittelu ja -toteutus Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Rooleissa : Matti Pussinen-Eloranta, Heidi Kiviharju, Atte Antikainen (Näty), Elina Saarela (Näty), Mikko Kauppila (Näty), Pihla Pohjolainen (Näty) ja Marketta Tikkanen (Näty)

Lisäksi Tampereen Konservatorion tanssijoita, Pirkanmaan Musiikkiopiston kuoro ja Pirkanmaan Musiikkiopiston sinfoniaorkesteri

 Sattuipa niin, että meikäläinen lähti jälleen äiteen kanssa teatterireissulle, tällä kertaa Tampereen suuntaan. Juuri kun on jotenkuten toivuttu maanantaisesta Oopperan kummituksesta... Melkoisen räntä/lumi/vesisateen lykkäsi ilmojen haltija juuri torstaille, me kun lähdimme liikenteeseen hyvissä ajoin koskapa tarkoitus oli piipahtaa samalla reissulla Tampereen ihanaisella Joulutorilla. Siellä kyllä teimmekin varsinaisen pikavisiitin, sillä vettä satoi eikä oikein toreilu tällä kertaa inspiroinut. Suuntasimme siis Työvikseen Mestaritontun ensi-iltaan, jonne saavuimme yltäpäältä märkinä. Paikalla oli jo toki muitakin äiti-lapsi -comboja.

Mestaritonttu ja helmi (c) Kari Sunnari

 Mites minulla on mennyt tämä koko Mestaritonttu-asia ihan ohi lapsena? Minulla ei nimittäin ollut aavistustakaan mistä koko hommassa on kyse, ja se oli oikeastaan hyväkin asia, sillä ei ollut minkään valtakunnan ennakko-odotuksia. Koskaan ei ole ihminen liian vanha hyppäämään sadun maailmaan ja seikkailemaan, joten se oli menoa sitten! Ja voi jumpe, heti alkutahdeissa meikälikalla nousi kyyneleet taas silmiin. Vanha kunnon itkupilli is back! Olin jälleen se ekaluokkalainen pikkutyttö, joka istuu (äiti vieressään) katsomassa teatterin tarjoamaa lumoavaa satumaailmaa ensimmäistä kertaa elämässään ja kaikki on niin kovin, kovin ihmeellistä ja maagista!

 Mestaritonttu (Matti Pussinen-Eloranta) toimii Satumaan vartijana, on toiminut jo satoja vuosia, mutta kokee epäonnistuneensa pestissään ja päättää lähteä Satumaasta pois. Hän kaipailee kovasti ystäväänsä Päivikkiä, joka lahjoittaa tontulle ihmeellisen taikavoimia täynnä olevan helmen. Noh, pian Mestaritonttu törmää noita Sammaleiseen (Heidi Kiviharju), joka saa pienen maanittelun jälkeen tonttusen lähtemään mukaansa (Mestaritonttu joutuu tosin aika erikoiseen tyyliinsä hiukan pähkäilemään asiaa, "ähhelis ähhelis" tai jotain sinne päin ja koreografiat päälle) omille asuinsijoilleen, ihanalle suolle. Noidan keitokset eivät oikein maistu ja loistohuvilakin on jotain aivan muuta, joten tonttu rakentaa itselleen majan hiukan syrjemmälle. Samalla selviää, että Kyöpelinvuoren ilkeä valtias Julma-Kumma (Atte Antikainen) on vanginnut tontun uuden kodin huudeille kiven sisään Aamuruskonmaan kauniin prinsessa Sarasteen (Elina Saarela). Neitohan on pelastettava, mutta siihen tarvitaan vielä Prinssi Yönsilmän (Mikko Kauppila) ja Päivikiltä saadun taikahelmen apua. Monenlaista seikkailua on siis luvassa, ennen kuin voi sanoa "semmoinen tarina oli se".

Sammaleinen sopankeittopuuhissa, vieressä Mosse! (c) Kari Sunnari

 Voi jestas miten upeita pukuja, lavasteita, teatterin taikaa ja mainioita hahmoja esitys on tulvillaan! Koreografiat olivat sangen kekseliäitä, joskin vähän hassujakin. Varmaankin tarkoituksella. Melkoista liikekieltä oli tarjolla muutenkin yhdellä jos toisella. Tepsutteleva Mestaritonttu, levein askelin harppova Sammaleinen, yhdellä jalalla hyppelevä Mustanokka-korppi, veikeät pienet kieriskelevät ja pomppivat suomuuraimet (luulin niitä ensin pieniksi kärpässieniksi), viltin alla matomaisena poistuva tonttujoukko ja yli-innokas prinssi Yönsilmä, josta tuli heti ensinäkemältä mieleeni nuori Mick Jagger ja tätä mielikuvaa oli paha ravistella sitten myöhemmin enää pois. Vierivät kivet sekä keikarimaiset nuorukaiset eivät näköjään sammaloidu tahi pysy kauaa paikoillaan.

Mick Jag Yönsilmä ja Saraste (c) Kari Sunnari

 Siihen päälle sitten vielä hassunnäköinen Mosse-sammakko, hurja Julma-Kumma valtaistuimineen, sinne tänne kiemurteleva lohikäärme, ihastuneita huokauksia pikkutytöissä herättänyt kaunis prinsessa ... ja Sammaleisen alati vaihtuvat tyylikkäät ja värikkäät alushousut. Ja miten ne usvahahmot ja lumottu kuusi muuttuivat takaisin ihmishahmoiksi! Waude, sano.

 Koko esitys orkestereineen ja vaihtuvatyylisine lauluineen (sanoista ei tosin aina oikein tahtonut saada selvää, kuoro-osuuksissa varsinkin) oli kyllä ihan viiden "Wauden" arvoinen. Tähtien jakelun olen jättänyt tyystin, mutta waudeja voisin tästä lähtien jaella... Tässä on tulos, kun monta toimijaa pistää hynttyyt yhteen. Loistava päätös koko teatterivuodelleni, ja koko esitys menee aika korkealle tämänvuotiselle ranking-listalle, jonka aion julkistaa ennen vuodenvaihdetta.

Pelottava Julma-Kumma (c) Kari Sunnari

 Esityksen päätyttyä oli jälleen kiiru junalle. Vedettiin äiteen kanssa melkoista haipakkaa ja välillä Sammaleisen tyylilläkin (loskaa ja moskaa oli melkoisesti), ja arvatkaa kaksi kertaa ehdittiinkö junaan? No ei ehditty. Kävi vielä niin, että päästyäni laiturille johtavien rappujen viimeiselle portaalle juna män justiinsa, perävalot vain loistivat. Mielessäni vilahti välittömästi Pojat-elokuvan riipaiseva loppukohtaus, jossa nuori Loiri juoksee junan perässä äitiä huutaen. Meinasin tehdä saman, mutta muistin sitten että äiti on takanani portaikossa joten en tohtinutkaan sitten lähteä junan perässä raahautumaan, varsinkaan kun ei ollut vaihtovaatteita messissä.

 Seuraavaan junaan oli tunti aikaa, joten vietimme sen assalla hengaillen. Kävin ostamassa R-kioskilta Taivaslaulu-pokkarin ja sillä aikaa äiti oli tehnyt tuttavuutta rouvashenkilön kanssa, joka oli matkalla Jämsään. Äiti kertoi suu vaahdossa Mestaritontusta ja pian juttu siirtyi myös maanantaiseen Oopperan kummitukseen. Toinen rouva ei yhtään tiennyt mistä siinä on kyse, joten avulias äiti hieman valaisi tarinan juonta ja musikaalia muutenkin. Voi kuulkaas, onneksi äiti ei käytä lainkaan tietokonetta, sillä muuten kaikki tämänkin maan kulttuuribloggaajat saisivat hänestä vaarallisen kilpailijan. Äitimuori 70v ja rapiat nimittäin tiivisti muutamaan lauseeseen koko tarinan, ja se on helppo kirjoittaa tähän teidänkin iloksenne : "No se kummitus oli sellainen vähän vammautunut tyyppi, joka asui oopperatalon kellarissa. Sitten oli tyttö, joka rakastui väärään mieheen ja siitä se kummitus ei tykännyt yhtään. Voi jehna, sitten alkoi tapahtua kaikenlaista. Kattokruunu mennä mäjähti maahan ja olisi saanut mennä toisenkin kerran minun mielestäni. Musiikki oli kyllä mahtavaa."

 Ja sen pituinen se.

 Suurkiitos kaikille lukijoilleni tästä vuodesta! Blogini hiljenee näin jouluksi. Palaan vielä asiaan Vuoden parhaat-koosteen kanssa, mutta sitä ennen toivotan kaikille oikein ihanaa joulua. Olkaa kiltisti. 

 (näin Mestaritontun seikkailut pressilipulla)

(c) Kari Sunnari, layout Anne Sillanaukee

Mestari / Helsingin Kaupunginteatteri

Mestari / Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 19.11. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Daniel Kehlmann
Suomennos Liisa Urpelainen
Ohjaus Kari Heiskanen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Iikka Forss, Taneli Mäkelä, Jouko Klemettilä ja Sanna-June Hyde

 Ottaessani ensiaskeleita blogikirjoittelun maailmaan vuosia sitten olisin minäkin ehkä kaivannut itselleni mentoria, vanhempaa alan arvostettua asiantuntijaa, jolle olisin esitellyt tekstejäni ja tiedustellut, onko minkäänlaista toivoa näiden tekeleiden suhteen olemassa. Onneksi en tämänkaltaiseen henkilöön kuitenkaan koskaan törmännyt, sillä sen verran herkkänahkainen kuitenkin etenkin "urani" alkupuolella olin, jotta olisi saattanut loppua teatterikärpäsen lento hyvin lyhyeen, jos olisin saanut vähänkään tyrmäävää vastakaikua. Muistuu kuitenkin mieleeni eräs teatterialan ammattilaisen kanssa käyty hyvin mielenkiintoinen keskustelu, joka käytiin kyllä varsin hyvässä hengessä mutta jonka jälkimainingeissa omissa aatoksissani rypiessäni olin viittä vaille valmis painamaan delete-nappulaa ja siirtämään koko hemmetin blogin bittiavaruuteen kertaheitolla. Onneksi/valitettavasti (ihan miten haluatte) en niin tehnyt ja blogijorinat saavat jatkua hamaan tulevaisuuteen. Nykyään en juuri piittaa siitä mitä ja miten kirjoitan, ja kenen iloksi nämä loppupeleissä jäävät. Ei tämä kaiketi kuitenkaan niin vakavaa ole. Vai onko...?

 Noh, Mestarissa (alkukieleltään Der Mentor, miksei ole siis taipunut Mentoriksi ja kukahan tässä on lopulta itse Mestari?) nuori ja lupaava näytelmäkirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) ja vanhempi, kovin arvostettu kollega Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä) ovat saapuneet muutamaksi päiväksi Taidesäätiön idylliseen mestaan mentorointiprojektin pariin. Viikon aikana olisi tarkoituksena käydä yhdessä läpi Wegnerin uusinta näytelmätekstiä, hioa siitä löysät pois ja lopputuloksena olisi uusi aikansa klassikko - ja saada moisesta urakasta vielä kunnon korvauskin. Wegneriä on jossain tituleerattu "sukupolvensa ääneksi" (kunhan vain muistaisi että missä) ja Rubinilla taas on meriittinään loistokas ja palvottu näytelmä, tosin siitä on vierähtänyt muutama vuosikymmen. Tämä ei Rubinin karismaa ja charmia tunnu lainkaan himmentävän, ainakin Wegnerin kauniin vaimon Ginan (Sanna-June Hyde) silmissä herra Rubin on The Näytelmäkirjailija ja sekös aviomiestä lievästi sanoen sapettaa. Paikalla on tietenkin myös Taidesäätiön puolesta herra Erwin Wangenroth (Jouko Klemettilä), joka harrastaa maalausta ja haluaa esitellä teoksiaan laajemminkin... Kovin on herkkähipiäinen tämäkin miekkonen!

Etualalla mentoriprojektin päätähdet (c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Benjamin Rubin on siinä iässä, jossa ei juuri välitetä siitä, mitä ja miten asiat ilmaistaan. Halki-poikki-pinoon tyylillä vaan sanotaan suorat sanat, punakynä viuhuu ja nuoremmalla kollegalla menee kuppi nurin välittömästi. Eihän siitä hyvää seuraa. "Olet kyllä pirun lahjakas! Harmi, ettei se näy missään", toteaa vanhempi kollega ja Wegner ottaa kierroksia tyylillä, jonka kyllä Iikka Forss taitaa. Minähän se kiinnostuin tästä näytelmästä sillä hetkellä, kun luin vastapelureina olevan Taneli Mäkelän ja Iikka Forssin. Toki myös ohjaaja Heiskasella oli suuri osuus kiinnostavuudessa, mutta herkuttelin jo valmiiksi ajatuksella siitä, miten nämä kaksi ottavat sanallisesti yhteen. Täyttä tykitystähän se on, ja katsomossa ei voi muuta kuin myhäillä tyytyväisenä. Juuri näin homma toimii.

 Välillä Martin Wegner on etualalla pitämässä puhetta ja siinä vaiheessa aina mietiskelen, että kuinkakohan tässä nyt mahtaa lopulta käydä. Käänteet silti ja onneksi yllättävät, enkä loppupeleissä ollut ihan varma että mikä oli totuus. Pienenä opetuksena ainakin se, että maltti on valttia eikä kannata tehdä liian hätiköityjä johtopäätöksiä ja nopeita liikkeitä, Siinä saattaa avioliittokin olla vaakakupissa.

Martinilla mitta täyttyy ... (c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Jäin vähän kaipaamaan sitä, että Martinilta olisi löytynyt yllättäen pieni sammakko taskustaan kun kävi vähän kastautumassa, hän kun tuntui pikku kurnuttajista kovasti tykkäävän. Jäi myös mietityttämään uudesta näytelmätekstistä haluamiseen liittyvä nerokas (?) lause. Sen olisi voinut kuulla vielä muutaman kerran. Sen sijaan tuli selväksi se, että minkä alueen viski maistuu savulle ja mitä mieltä kuningatar on moisesta. (Tuli mieleeni vuosien takaa eräät viisikymppiset, joissa ainoa tuntemani ihminen jätti minut yksin tuntemattomaan herraseuraan ja seurueen yksi edustaja piti noin kymmeneen kertaan luennon siitä, mistä puusta kannattaa veistellä itse vaappu. Toistossa on taikaa.)

 Kestoltaan Mestari on varsin kompakti, väliaika olisikin ikävästi katkaissut meiningin juuri kun on päästy vauhtiin. Taneli Mäkelästä tuli mieleeni Harrison Fordin ja Aulis Kaakon sekoitus... Katsomossa lähes edessäni istui Iikka Forssin kaksoisolento ja se vähän hämmensi!

 Muutaman vuosikymmenen päästä minä voisin olla valmis mentoroimaan vastaavanlaisessa hankkeessa, jos hyvin maksetaan. Rohkeasti yhteyttä vaan, olen suht leppoisa luonteeltani. Tosin en vielä tiedä, millainen kärttyisä vanhus sisälläni lymyää...

 (näin esityksen pressilipulla)

Taivaslaulu / Tampereen Työväen Teatteri

Taivaslaulu / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 29.8. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Pohjautuu Pauliina Rauhalan romaaniin "Taivaslaulu"

Dramatisointi Seija Holma
Ohjaus Heidi Räsänen
Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Tj Mäkinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Eriikka Väliahde, Tommi Raitolehto, Auvo Vihro, Teija Auvinen, Jyrki Mänttäri, Jukka Saikkonen, Suvi-Sini Peltola, Miia Selin, Jari Ahola sekä Mesihelmi Mänttäri/Saana Koivula, Akusti Mänttäri/Emilia Eerola ja Niilo Kallio

 Kestipä pitkään ennen kuin menin katsomaan kovasti kiitettyä Taivaslaulua. Noh, alunperin taas tuumailin pää täynnä ennakkoluuloja, että jätän tämän väliin. Mitä lie hihhuliaatoksia päässäni olikaan, esityksen yhtenä teemana kun olisi lestadiolaisuus ja sen vanhoillisempi suuntaus. Onneksi mieleni muuttui ja esityksestä poistuessani päässäni oli jotain ihan muuta kuin hihhulimeininkiä.

 Pari kertaa jouduin aikataulusyistä vaihtamaan katsomisajankohdan päivämäärää ja tälläkin kertaa oli vaihto hilkulla, kas kun olin samana aamuna saapumassa Tukholman-risteilyltä kotiin. En kuitenkaan kehdannut kolmatta vaihtoa tehdä ja koskapa meikäläisellä ei ole se bailaaminen enää ykkösasiana laivareissuilla, uskalsin tarttua tilaisuuteen. Yöunet tosin jäivät aika vähiin, koskapa merenkäynti oli melkoinen ja sängyssä pötköttely oli kuin huvipuistolaitteessa olisi ollut.

 Vähän salaa toivoin, että paikkani olisi jossain hiukan taaempana, jotta voisi tarvittaessa vähän ummistaa silmiä kun aika pitkä kestokin näytelmällä. Minulla oli kuitenkin eturivin paikka, joten skarppina oli pysyttävä. Lavasteista muodostui valtaisa risti ja automaattisesti istuin kädet ristissä kuin kirkossa. Tämän tajutessani oli vähän vaikeuksia mihin ja miten käteni laittaisin, jostain syystä ne hakeutuivat kuitenkin yhteen. Oli kai jotenkin harras olo siinä.

 En koe olevani mitenkään uskonnollinen ihminen, eikä kyllä tämän kanssa ollut mitään väliä sillä mihin uskoo vai uskooko mihinkään. Pääasiaksi nousi mielestäni rakkaus, naisen asema, oma jaksaminen. Siinä sitä on purtavaa ihan tarpeeksi itse kullekin.

 Lyhyestä virsi kaunis. Tässä vaiheessa vuotta alkaa sanaisen arkkuni pohja häämöttämään, eikä sieltä löydy enää mitään kauhean omaperäistä tai erikoista sanottavaa. Mieleeni jäi muutamia seikkoja, jotka haluan erikseen mainita. Pihalla räpistelevät suruvaipat (joita luulin linnuiksi, vasta käsiohjelma valaisi asiaa.). Pienen tytön (Suvi-Sini Peltola) suuret murheet maailmanlopusta ja äidin menettämisestä. Viljan (Eriikka Väliahde) ja Aleksin (Tommi Raitolehto) ihana rakkaustarina ja kilvoittelu sylikkäin. Ihan kateeksi kävi. Äidin ja isän tyyneys ja sitä kautta Teija Auvisesta ja Auvo Vihrosta huokuva rauha. Rippikoululaisteini Jari Aholan jäykähkö ujohko semivaivaantunut nuorukainen virsiä veisaamassa... Miksi lapsilla oli perhosen siivet? Hmmmmm.

Vilja ja Aleksi (c) Kari Sunnari, TTT

 Eräs päivä töissä soi koko päivän "Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen" ja sitä ääneen tapani mukaan etenkin maitokaapissa laulelin. Juuri kun olin saanut tämän korvamadon päästäni, lauletaan sitä Taivaslaulussakin. "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on..."

 Poistuin paikalta syvästi vaikuttuneena etenkin Eriikka Väliahteen roolityöstä (ja ihanista pirtsakoista lyhyistä hiuksista) sekä sydän täynnä ymmärrystä tiettyjen asioiden suhteen. Kaikki ei ole niin kuin on kuvitellut, asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Käsiohjelma valaisi ajatuksia myös lisää. Ihmisiä (etenkin naisia) jäi katsomoon istumaan pitkäksi aikaa, keskustelemaan intensiivisesti. Vieressäni istunut nuori nainen taisi jämähtää penkkiin kiinni kyyneleet silmissään. En pystynyt/osannut samaistua yhtään mihinkään lavalla nähtyyn ja koettuun tapahtumaan, mutta silti tunsin jotain sellaista, jota en osaa sanoiksi edes pukea. Liittyykö se sitten naiseuteen, uskonasioihin, ihmisten erilaisuuteen ja silti samanlaisuuteen, vaiko mihin. En tiedä, ja onko sillä edes väliä.

 Vielä rautatieasemalla huomasin parin naisen jutustelevan syvällisiä esityksen tiimoilta. Tämä takuulla herättää ajatuksia ja keskustelua, ja siksi itsekin koin hyvin tärkeänä sen, että rohkenin mennä katsomaan jotain, joka ei alunperin tuntunut olevan aiheeltaan "minun juttuni".

 Kiinnostaisi lukea Taivaslaulu-kirjakin.

(näin esityksen pressilipulla)

Oopperan kummitus / Kansallisooppera

Oopperan kummitus / Suomen Kansallisooppera

Ensi-ilta 4.9. 2015, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Musiikki Adrew Lloyd Webber
Sanoitus Charles Hart ja Richard Stilgoe

Ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastus Teppo Järvinen
Puvut Marjaana Mutanen
Koreografia Osku Heiskanen
Valaistus Timo Alhanen
Äänisuunnittelu Andreas Lönnqvist ja Sakari Kiiski

Rooleissa tuplamiehitys, näkemässäni illassa lavalla mm. Sofie Asplund, Ilkka Hämäläinen, Tero Harjunniemi, Sauli Tiilikainen, Juha Riihimäki, Kaisa Ranta, Päivi Nisula, Mika Pohjonen, Jarmo Ojala ja Elli Vallinoja

 Hyvät naiset ja herrat, nyt seuraa ns. karvalakkimalli kaikista Oopperan kummitukseen liittyvistä kirjoituksista sisältäen niin kritiikit kuin blogikirjoituksetkin. Jos haluatte lukea "hiukan" asiantuntevampaa materiaalia, suosittelen tutustumaan esimerkiksi tähän Lauran kirjoitukseen ensi-illan tiimoilta (ja toiseen kirjoitukseen myöhemmältä ajankohdalta) sekä englanninkieliseen Siirin blogitekstiin. Mahtavia, eikös vaan? Oopperan nettisivuilta löytyy myös kattava paketti koko spektaakkelin tiimoilta, ja mukana myös tietoa siitä, kuka milloinkin on lavalla vuorossa.

 Älkää nyt naurako, mutta minun tietämykseni Oopperan kummituksesta rajoittui hyvinkin pitkään Joel Schumacherin elokuvaversioon (vuodelta 2004), koskapa Gerard Butler. Voisin katsoa lukuisia kertoja peräkkäin kohtausta, jossa tuimakatseinen kummitus johdattaa Christineä portaita alas luolaansa, soihtu kädessään ja Oopperan kummituksen kuuluisa tunnari pauhaa taustalla. Ah. Täydellistä menoa minun mielestäni. Olin toki nähnyt jonkun vielä muinaisemmankin elokuvapätkän (vuodelta 1925), josta muistan ainoastaan sen, että pahaenteistä urkuharmoonia polki joku vähemmän gerardbutlerinnäköinen hyypiö ja paljoa ei kuuluisat tunnarit soineet. Tarpeeksi monta kertaa kun mainitsen myös sanaparin "kuuluisa tunnari" on selvää, että se on tullut kuultua jo viime vuosituhannen puolella useampanakin eri versiona aina Tamara Lundista Nightwishiin. Jos ette ole koskaan kuullutkaan moista tunnaria, osaatte kyllä googlettaa kun tänne blogiinkin olette tienne löytäneet. Kiusallanikaan en siis linkitä enempiä tähän kohtaan.

 Alunperin olin sitä mieltä, että taidan jättää väliin koko Suomen Kansallisoopperan version tästä ehkä maailman kuuluisimmasta musikaalista. Väliin meinasi jäädäkin, jos en olisi aktivoitunut ostamaan lippuja ajoissa. Kävi nimittäin niin, että tuli nähtyä Tampereen Teatterin Les Mis-musikaali pariin otteeseen ja Jean Valjeanin roolissahan nähtiin eräskin herra Tero Harjunniemi. Viime vuoden marraskuussa (kyllä, vuonna 2014) Tampereen Teatterissa pieni kulttuuribloggaajien porukka vietti pikkujouluja ja iltaan sisältyi myös Tero Harjunniemi Unplugged-keikka. Laulujen jälkeen mösjöö Harjunniemi tuli meitä jututtamaan ja ryhmäkuvakin otettiin, jossa minä istun maireana Teron vieressä. Oli jo selvää, että Raoulin roolia pukkaisi Oopperan kummituksesta ja liputkin olivat jo myynnissä. Vuorottelulistoja ei oltu tosin vielä julkaistu ja Tero lupasi Twitter-tilillään julkaista mahdollisimman pian ne päivät, jolloin itse olisi lauteilla. Siitä illasta päätin, että minähän sittenkin menen paikalle, maksoi mitä maksoi.

 Ja maksoihan ne maltaita ne liput, kokonaista 15 €! Kyllä vaan. Onnistuin saamaan pari paikkaa jostain piippuhyllyltä ja lipun hinta oli tosiaankin sen alle parikymppiä. Liput ostin viime vuoden joulukuussa, ja sitten eikun odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Matkaseuraksi varmistui heti kättelyssä äitee, jonka kanssa reissatessa sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista ylimääräistäkin.

Kummitus Ilkka Hämäläinen luolassaan (c) Stefan Bremer, Kansallisooppera

 Hienoa oli se, että muutama päivä ennen h-hetkeä Ooppera lähestyi minua sähköpostilla ja kertoi, että "enää muutama päivä niin pääset näkemään Oopperan kummituksen". Että olikin osuva meili! Mukana oli myös varaukseni tiedot. Ihailtavaa toimintaa tämmöinen! En ollut koskaan aiemmin visiteerannut Oopperassa, joten tällä eleellä tuli kyllä erittäin tervetullut olo. Expressbussilla matkusteltiin (kuski kiitti kaikkia matkustelusta nimittäin...) Kisahallin pysäkille ja siitä tien yli tapahtumapaikalle. Takit narikkaan, piipahdus vessassa ja sen jälkeen pääsimmekin tenttaamaan kahvilahenkilökuntaa gluteenittomista tuotteista, joita löytyikin laajasti. Itselläni ei tarvetta gluteenittomille tuotteille ole, mutta äidillä on. Otimme kimppaan tummanpuhuvan nimikkoleivoksen, jossa oli kirsikkaa ja lakritsia. Mielenkiintoinen makuyhdistelmä.

 Harvassa on ne reissut, että ei törmäisi edes yhteen tuttuun. Tällä kertaa törmäsin portaissa Tampereen Teatterin yhteen vahtimestariin joka kertoi, jotta heitä teatterilaisia on paikalla bussilastillinen. Bussilla oli lähdetty myös Porista asti oikein joukolla, mukana hyvä ystäväni. Hänellä oli paikka permannolla keskellä kakkosriviä. Vähän kävi kateeksi kieltämättä. Ennen shown alkamista piipahdimme myös shoppailemassa, kun alakerrasta löytyi kunnon tuliaiskauppa. Äitee sijoitti rahansa kynään, jossa liikkuu nuottiavain jännällä tavalla.

 Istumapaikkamme todellakin olivat suhteellisen korkealla, kolmosparven ensimmäisessä rivissä. Näkymät olivat sangen hyvät kyllä, tosin yläviistosta. Kauheasti ei tosin kannattanut kurkotella laidan yli, olisi permantoväki voinut saada kattokruunun lisäksi päähänsä myös silmälasini. Ylhäältä näki taas hienosti älypuhelimien valomeren, joka onneksi sammui spektaakkelin alettua.

 Koko hommahan alkaa huutokaupalla, jossa meklari myy vanhoja oopperan tavaroita. On mekaanista apinaa ja muuta, ja sitten on tämä kattokruunu tässä näin. "Kuuluisan tunnarin" ensitahdit pamahtavat soimaan ja varpaistani kulkee sähköinen virtaus hiuksiin asti. Tämä on se hetki! Huh että oli hieno fiilis! Samanlainen fiilis tuli aikoinaan Olympiastadionilla Michael Jacksonin konsertissa, kun "Beat it" lähti kuin varkain käyntiin ja tuulikone hulmutteli kitaristin kutreja. Tai samaisessa paikassa U2-konsertissa, kun "New Year´s Day" alkoi soida. Tai Robbie Williams ja "Feel" Tallinnan Laululavalla. Se mahtava tunne, kun jotain itselleen tärkeää kuulee ihan livenä vihdoinkin ja viimeinkin, ja samalla mielen täyttää haikeus siitä, että tässä tämä odotus nyt sitten oli. Samaa tunnetta ei tule enää uudestaan, vaikka tulisi kuinka monta kertaa katsomaan.

 Kattokruunu hilattiin paikalleen kattoon (yllätys yllätys) ja sitten mentiin eikä meinattu. Seurailin parvelta myös orkesterimontun soittajia, jostain syystä eniten lyömäsoitinhemmoja. Tarkkaa on ajoitus, milloin mitäkin kilkutinta soitellaan.

 Pitäisi kai itse esityksestäkin sananen mainita... Täytyy myöntää, että permannolta tai hiukan alempaa huikeat lavasteet olisivat näyttäneet vieläkin huikeammilta. Toki meidänkin paikalta kaikki näkyi, mutta eri suunnasta. Monissa kirjoituksissa on mainittu etenkin näyttävä laskeutuminen Kummituksen luolaan sekä soutelu usvassa, ja olihan se kyllä komiaa katsottavaa. (Tosin kotimatkalla äiteen kanssa visioimme esityksellä, jossa ns. tekniikka pettäisi. Kummitus soutelisi pikanopeudella sinne tänne lavan poikki lavasteisiin törmäillen, portaat jäisivät puolitiehen ilmaan roikkumaan ja meno olisi muutenkin kuin Spinal Tapissa. Oopperan kummitus, jossa kaikki menisi pieleen. Ei taida maailma olla valmis tälle versiolle vielä?)

 Ilkka Hämäläinen Kummituksena oli hyvin rock-henkinen, mieleeni tuli joku vähän ikääntyneempi mutta edelleen täydessä tikissä oleva veteraanirokkari. Toimii! Ja kyllä kannatti valkata juuri tämä Tero Harjunniemen Raoul-ilta, samettia korville oli se ja silmänruokaakin tietysti. Harmitti, ettei tullut otettua teatterikiikareita mukaan. Olisin ne saattanut pudottaa innoissani jonkun kupoliin kuitenkin. Sofie Asplund lauloi erittäin kauniisti ja muutenkin oli varsin pätevä Christinen rooliin.

 Yksittäisistä kohtauksista/numeroista jäi mieleeni varsinkin se Kummituksen luolaan laskeutuminen ja maisemat siellä alhaalla. Kiehtovaa ja synkkää, kiehtovan synkkää. Urut, joiden päällä venytetty versio Sibelius-monumentista? "Masquerade" oli näyttävä kokonaisuus myös. Miksi käsiohjelmassa ei muuten ollut mainittu kappaleiden nimiä? Aijai. Varsin kattava oli käsiohjelma muuten, ja etenkin Kaisa Paavolaisen kirjoitus avasi hienosti koko musikaalin taustoja ja sisältöä. Ja se kattokruunu... Kuulin kun äiteen huusi "Waude!" vieressä koko sen ajan...

Masquerade (c) Stefan Bremer, Kansallisooppera

 Esityshän päättyi noin klo 21.35 ja bussi kotiinpäin olisi mennyt reilua kymmentä minuuttia myöhemmin. Alunperin suunnittelimme, että livahdamme heti aploodien alettua ovesta ulos, taputamme mennessämme narikkaan, sillä kukaan ei huomaa meidän poistuvan ja kukaan ei pahoita mieltään siitä, että tuolta helkkarin korkealta lähti nyt kaksi tyyppiä ennen aikojaan. No, esityksen päätyttyä ei tullut sitten mieleenkään lähteä tuosta noin menemään, vaan loppuun saakka oli taputettava ja samalla sinetöimme sen, että ehdimme vasta seuraavaan bussiin. Mikäs siinä, oli antoisaa reippailla Kamppiin mukavassa säässä. Äiti hyräili tunnaria koko matkan tosin, ja osan bussimatkastakin. Alkoi kieltämättä vähän tympimään jo.

 No, itsellä on sitten maanantaista asti soinut samainen tunnari päässä ja vaihtunut myös "I am your angel of music"-lauseeseenkin vaihtelun vuoksi. Lupasin töissä myös halukkaille esittää todella lyhyen koosteen näkemästäni. Tulisi sille hetken mielijohteesta ostamalleni meksikolaiselle paininaamarillekin käyttöä! Kummituksen osuuksia varten en tosin tohtisi sitä puoliksi leikata kuitenkaan...

 Ja kas, Oopperakin lähestyi meilillä jälleen ja toivoi, että visiittini oli ollut onnistunut. Olihan se, erittäin onnistunut. Pahoitteluni, etten osannut mitään hienoa kirjoitusta laatia.

 Lopputoteamus : Olihan tämä laatutavaraa! Olisin maksanut ilomielin lipustani monta kymppiä enemmänkin. Kannustukseksi muille, joilla liput piippuhyllylle : kyllä sieltäkin välittyy tekemisen meininki oikein hyvin.

 Taidan mennä myöhemminkin katsomaan jotain, balettia tahi oopperaa jopa.

Olipa kerran minä / Kansallisteatteri

Olipa kerran minä / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Kantaesitys 25.11. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heini Junkkaala
Ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Dramaturgit Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff

Rooleissa : Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Küttner, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen

 Sattui sopivasti vapaata marraskuun viimeiselle päivälle ja päätin jo aiemmin mennä tuolloin katsomaan näytelmää 'Olipa kerran minä - Narsistin kootut totuudet'. Samalle päivälle tulikin sitten vielä kutsu Bloggariklubille, jonka järjestivät kirjakustantamot ja Kansallisteatteri. On klubeja aiemminkin ollut, mutta nyt pääsin ensimmäistä kertaa mukaan. Tarjolla oli glögiä ja pientä suolapalaa, ja lisäksi saimme kuulla neljä mielenkiintoista haastattelua. Jututettavina olivat vuorotellen kirjailijat Hannu Mäkelä ja Miina Supinen sekä ohjaajat Paavo Westerberg ja Milja Sarkola. Paavo kertoi käsikirjoittamastaan ja ohjaamastaan näytelmästä 'Mahdolliset maailmat', joka tulee ensi-iltaan tulevana keväänä. Milja Sarkola jutusteli viime viikolla ensi-illassa olleesta 'Olipa kerran minä'-näytelmästä, jonka sitten näimme heti Bloggariklubin perään. Haastattelut olivat erittäin mielenkiintoisia ja yritin kyllä olla kovin skarppina, mutta glögi lämmitti mukavasti ja soffa oli ihanan upottava, joten kaikkea en painanut tarkasti mieleeni. Se Milja Sarkolan kommentti jäi pyörimään mieleen, että eräänlaista narsismia on sekin, että vähättelee tarkoituksellisesti tekojaan ja itseään - 'anteeksi että olen olemassa'-tyyliin, otaksun. Vastapuolihan tähän sitten toppuuttelee, jotta 'älähän nyt, sinähän olet sitä ja tätä' ja niin edelleen. Ja itsensävähättelijä sai hyvän mielen ainakin hetkeksi ja koki taas olevansa tärkeä.

 Bloggariklubilta meinasi tulla vähän kiirus Pienelle näyttämölle, ja ovet olivatkin jo kutsuvasti auki saapuessamme paikalle. Näyttämöllä jo väki istuikin valmiina meitä tuijottamassa omassa katsomossaan (liuta näyttämömiehiä ja Kirjailija, jonka roolissa Minna Haapkylä). Sivuovesta pölähtää paikalle hölmistynyt nainen (Kirjailijan ystävätär, roolissa Katja Küttner), joka luulee tulleensa vain tapaamaan arvon Kirjailijaa ja hänet istutetaankin seuraamaan kohtauksia tulevasta näytelmästä, joka käsittelee narsismia. Ystävä haluaisi keskustella kahdenkesken, mutta kun toinen vaatii ihan kaikelle yleisön. Ystävä ei ole oikein tottunut olemaan katseiden keskipisteenä ja olonsa on silminnähden vaivaantunut. Tuntuu kovin tutulta ja hahmoon on muutenkin helppo samaistua.

Minna Haapkylä ja Katja Küttner (c) Stefan Bremer

 Näyttämöllä Riko (Heikki Pitkänen) ja Heili (Iida Kuningas) tapaavat. Riko ylistää ja kehuu Heilin ainutlaatuisuutta. 'Kaikki aiemmat sukupolvet ovat sinnitelleet ja selvinneet ihan vain siksi, että Sinä olisit nyt olemassa'. Jännä ajatus, jota alan välittömästi makustella enemmänkin. Näinhän se muuten on! Minkälaisia tyyppejä onkaan jäänyt syntymättä ihan vain siksi, että aiempi sukupolvi ei ole jaksanut sinnitellä riittävän pitkälle? Ja tarpeeksi ja liikaa kun kehutaan pienestä pitäen, ollaan nopeasti siinä luulossa, että koko maailma pyörii vain minua varten. Myöhemmin selviää, millainen mies Riko oikeastaan on ja siitä huolimatta Heili rakastaa yli kaiken miestään. Hyytävää, mutta myös totta. Tutustumme myös toiseen pariskuntaan, Eskoon (Antti Pääkkönen) ja Siskoon (Jessica Grabowsky). Sisko herättää miehen vierestään keskellä yötä pahan mielensä vuoksi, ja pahoittaa mielensä vielä enemmän, kun miestä kiinnostaa tunteista jauhamisen sijaan nukkuminen aikaisen aamuherätyksen vuoksi. Koko suhde on katkolla. Vieressäni istuneen pariskunnan mies saa huutonaurukohtauksen ja minä hymyilen itsekseni siksi, että oma mieheni ei onneksi ole reissussa mukana. Naurun laadusta päätellen kovin on tunnistettavia tilanteita yhdellä jos toisellakin penkkirivillä.

Jessica Grabowsky ja Antti Pääkkönen (c) Stefan Bremer

 Tavaraa tulee sen verran paljon, että alan miettiä ihan kaikenlaisen käytöksen olevan jonkinsorttista narsismia. Nainen itkee pahaa oloaan, mies vastaa ja vetoaa yöuniinsa. Kummallakin oma lehmä ojassa. Minäkin bloggaan ja kerron Minun ajatuksistani ja haluan täten saada oman ääneni kuuluviin. Ja siinä sivussa kertoa nähdystä teatteriesityksestä. Viime aikoina on käynyt niin, että varsinainen esitys unohtuu ja päällimmäiseksi jää se, miten se juuri minuun vaikutti. Paavo Westerbergin Lavaklubilla kuullut vastaukset sekoittuivat vielä pakkaan mukaan, eli jokainen meistä kirjoittaa parhaillaan oman elämänsä käsikirjoitusta ja somessa on jatkuva teatteriesitys päällä lähes kaikilla. Hmmm. Ajatukseni siis hiukan seikkailivat kohti väliaikaa mentäessä enkä päässyt edes jaloittelemaan, sillä vasen jalkani oli puuduksissa totaalisesti. Itse näytelmä ei kuitenkaan ollut puuduttava, ei suinkaan.

 Väliajan vietin lukemalla käsiohjelmaa. Heini Junkkaalan ja Hesarin kriitikko Suna Vuoren väliset sähköpostiviestittelyt oli julkaistu (Suna Vuori tulee näytelmässä mainituksi useampaan otteeseen Kirjailijan paljastaessa erään salaisuuden), samoin kuin Jussi Parviaisen 'lyhyt ja ytimekäs' vastaus. Käsiohjelmasta löytyi myös liuta poistettuja kohtauksia.

 Väliajan jälkeen lava on täynnä kameroita ja monitoreja. Haastateltavaksi saapuu itse Jeesus, mutta Jessepä ei saa sanottua yhtään mitään kun haastattelija hiukan innostuu kertomaan omasta elämästään. Tästä tuli väistämättä mieleeni omatkin kohtaamiseni tähän blogiin tulleissa haastatteluissa, kun olen sanonut, että haastattelun kesto riippuu täysin siitä, kuinka hyvin maltan itse pitää suuni kiinni. Myönnetään, käsistä on lähtenyt ja useasti. Näemme myös Mika Myllylän vuodattamassa häpeillen anteeksipyyntöään ja testamenttiaan koko Suomen kansalle, Jari Sarasvuon ja peräti kolme Jussi Parviaista. Meinaa lähteä lapasesta koko touhu. Ja sitten hyytävä Breivik, patologisen narsistin ruumiillistuma. Mieleeni nousee kohtaus elokuvasta 'Uhrilampaat', kun Hannibal Lecter alkaakin tentata Clarice Starlingia tämän lapsuudesta, vaikka piti mennä toisinpäin.

(c) Stefan Bremer

 Lopussa olen jo pudonnut kärryiltä enkä enää tiedä missä mennään. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa esityksen lopusta. Valtaisat aplodit ja hurraukset sen sijaan jäivät mieleeni ja se, että on se Minna Haapkylä jäätävän kova! Iida Kuningas on myös vaivihkaa hiipinyt viimeisimmillä roolitöillään suosikkinäyttelijöitteni sankkaan joukkoon ja tämä vielä vahvisti sitä.

 'Olipa kerran minä' pitäisi nähdä uudestaan ja oikein ajatuksen kanssa, jotta saisin tästä näytelmänä enemmän irti. Aihe on älyttömän kiinnostava! Nyt aatokset karkailivat sinne sun tänne. Se jäi kaivelemaan mieltäni, että jokainen meistä taitaa olla jollain tavalla narsisti, eikö? Narsismihan on myös positiivista ja 'tervettä' (näin kertoi Wikipedia ja se oli huojentava tieto), ero negatiiviseen on tosin hiuksenhieno.

 Eli jatkan bloggaamista hyvällä omallatunnolla.

(näin esityksen pressilipulla)

Kolmen kimara Kansallisteatterissa

Ajanpuutteen vuoksi kirjoitan lyhyesti menneestä viikonlopustani, joka tuli hyvin pitkälti vietettyä Kansallisteatterin erinäisillä näyttämöillä... Alunperin reissun piti suuntautua Kotkaan, mutta matka peruuntui yöpymishaasteiden vuoksi ja niinpä suuntasimme Helsinkiin, jossa tuli iskettyä kolme kärpästä samalla kertaa. Myönnettävä on, että vastaavaan hamstraukseen ei kannata kovin usein ryhtyä, joten varoituksen sanana ja muistutuksena itselleni : se kolmas esitys ei välttämättä enää kauheasti inspiroi, jos sitä ennen on tarponut vesisateessa ympäri kaupunkia ihan vain pysyäkseen hereillä!

 Perjantaina kävin katsomassa Kiasma-teatterin puolella 'Vapauden kauhu'-nimistä näytelmää. Esitys oli syntynyt  Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön, Kiasma-teatterin ja Porttiteatterin yhteisessä dokumentaarisessa taideprojektissa, ja siinä käsiteltiin teatterin keinoin kaikkea sitä, minkälaisia ajatuksia, odotuksia ja pelkoja vankilasta vapautuminen vangeille ja siviileille herättää. Erittäin mielenkiintoinen projekti, joka herätti paljon ajatuksia ja toimi hyvänä osoituksena siinä, että elämänsä suuntaa voi halutessaan muuttaa. Lavalla nähtiin kolmen ammattinäyttelijän lisäksi vankilasta vapautuvien teatteriryhmä Porttiteatteri, joka sai alkunsa tämän projektin seurauksena. Videotallenteista seurasimme viiden Kylmäkoskella pitkää kakkua istuvan vangin mietteitä. Välillä aatokset saivat niskakarvat nousemaan, mutta se oli varmaan tarkoituskin... Mieleeni heräsi myös ajatuksia siitä, että vangit ovat paljon muutakin kuin nimiä uutisissa tai erilaisia lukuja tilastoissa. "Miten hyvältä tuntui, kun siviili sanoi hyvää huomenta!" Pidin muuten älyttömän paljon rumpujen käytöstä! Esitykset Kiasma-teatterissa 9.12. asti. (ensi-ilta 13.11. 2015 - kesto 2h 30min - ohjaus ja projektin suunnittelu Jussi Lehtonen - käsikirjoitus ja dramaturgia Asta Honkamaa - esiintyjät Jani Karvinen, Saana Keiski, Tuija Minkkinen, Ilja Peltonen, Taisto Reimaluoto, Sanna Salmenkallio, Antti Tammentie, Josefina Turunen, Petri Valkoma, Pia Vallenius, Jari Valtonen, Mikko Vuorio ja Kari Wiippola)

Vapauden kauhu (c) Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen

 Yö tuli vietettyä Cumuluksessa, ja sieltä "vapautumisen" jälkeen oli vuorossa päivänäytös 'Saiturin joulusta'. Esityshän oli ensi-illassa jo neljä vuotta sitten (ja silloin tuli se nähtyäkin tuoreeltaan, pääroolissa oli silloin Kari Heiskanen), mutta nyt se sai uusintaensi-iltansa 4.11. Ihanaa, että näin joulun alla muutamat teatterit ovat aloittaneet uuden perinteen Saiturin joulun muodossa, sillä se jos mikä tuo joulumielen. Tarinassahan nähdään nuiva kitupiikki Ebenezer Scrooge, joka ajattelee ja rakastaa vain rahaa ja vihaa joulua yli kaiken. Jouluyönä Scroogen kotiin ilmestyy hänen entisen yhtiökumppaninsa haamu, joka ilmoittaa kolmen joulun hengen saapuvan jututtamaan häntä. Näin tapahtuu, ja herra Scrooge oivaltaa jotain todella tärkeää. Vesa Vierikko oli pääroolissa varsin verraton tapaus! Ihastelin jälleen lavastusta, yleistä tunnelmaa, Brotherusten sisarusten musisointia, Pikku-Timiä sekä pelottavaa Tero Jarttia tulevan joulun henkenä. Lapsosia oli todella paljon katsomossa, ja se on aina yhtä ilahduttavaa. Päässä soi koko loppupäivän "joulu kuuluu kaikille, juu, kaikille". (Saiturin joulun kesto 2h 10min - ohjaus, sovitus ja suomennos Kurt Nuotio - rooleissa Vesa Vierikko, Jemina Sillanpää, Olli Ikonen, Tero Jartti, Esa-Matti Long, Jouko Keskinen, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Tero Koponen, Sari Puumalainen, Paavo Kääriäinen, Paula Siimes, Elsa Brotherus, Johannes Brotherus, Robert Brotherus, Amanda Aro, Kaisla Huvinen, Elli Aro, Linnea Lång, Viola Sarsila, Vilma Sippola, Stella Urbanski ja Hannele Sarkki)

Scrooge ei ole jouluihmisiä, aluksi (c) Tuomo Manninen

 Illaksi vielä suuntasin (tai suuntasimme, oli minulla aveckin matkassa koko ajan ja hän olisi halunnut lähteä jo Saiturin joulun jälkeen kotiin...) Pienelle näyttämölle katsomaan 'Luulosairasta'. Sehän oli jo huhtikuussa ensi-illassa ja minun oli kyllä aikaisemmin tarkoitus mennä sitä katsomaan, mutta aina ei suunnitelmat mene ihan putkeen. Molièren komediaklassikossa tapaamme Arganin (Jukka-Pekka Palo), joka on niin sairas niin sairas että. Tarvittaessa mies nousi tuoliltaan uhoamaan ja juoksentelemaan hyvinkin vikkelästi, etenkin vessaan. Argan on lukuisine vaivoineen lääkäri-ja apteekkarikunnan lemmikki, ja kaikenlaista troppia ja hoitoa miehelle onkin annettu ja niistä hyvät rahat laskutettu. "Humpuukia!" olisi voinut edellisen näytelmän saituri Scrooge tähän todeta... Aikamoista vedätystä. Onneksi Arganin rinnalla touhuaa 'rakastava ja hellivä' vaimo Béline (Pirjo Luoma-aho), viehkeä tytär Angélique (Kreeta Salminen) ja lievästi sanoen omituisesti elehtivä ja kävelevä palvelustyttö Toinette (Minttu Mustakallio). Tytär on ihastunut komeaan nuoreen mieheen Cléanteen (Harri Nousiainen) ja toivoo pääsevänsä tämän kanssa vihille, vaan isukillapa on muita suunnitelmia. Valmiiksi on katsottu tuleva lääkäri aviopuolisoksi, ja näin on Arganilla enemmänkin kuin oma lehmä ojassa tässä. Katsomo repeää huutonauruun, kun tuleva sulho Tuomas Diafoirus (Petri Liski) saapuu paikalle esittäytymään isänsä (Antti Pääkkönen) kanssa. Aivan uskomattoman huvittava ja hölmö hahmo on nuoriherra Tuomas! Immo Kuutsa-henkinen otsis kruunaa koko touhun. Muutenkin osa roolihenkilöistä on liioitellun karikatyyrisiä, olo oli välillä kuin Tabu-tallenteita katsoisi ja 'hömppäherra näyttämölle tulikin"... Minun nauruhermooni osui varsinkin Minttu Mustakallion koko olemus sekä eittämättä yksi kaikkienaikojen pöljimmistä hahmoista, Petri Liskin mainio Tuomas Diafoirus. Hän olisi saanut olla lavalla enemmänkin ihan vaan seisoskelemassa vaikkapa (tosin olisi varastanut ainakin minun huomioni virnistelyineen). Jukka-Pekka Palo oli myös mainio luulosairaana ukkelina, roolissa kun pääsee irrottelemaan oikein huolella vaikka osa ajasta meneekin tuolissa voivotellessa. Outoja käänteitä piisasi ja väsymyksestä huolimatta tuli hyvin pysyttyä hereilläkin. Avec ei ihan samaan pystynyt... Täytyy myöntää, että minäkin olisin varmasti nukahtanut, jos esitys olisi ollut hitaamman tyylilajin osastolta. (Luulosairas - kesto 2h 10min - ohjaus Arto af Hällström - lavastus Kati Lukka - pukusuunnittelu Tarja Simonen - rooleissa Jukka-Pekka Palo, Pirjo Luoma-aho, Kreeta Salminen (joka jäi äitiyslomalle tämän esityksen jälkeen), Juha Varis, Harri Nousiainen, Antti Pääkkönen, Petri Liski, Minttu Mustakallio ja Elsa Brotherus/Reetta Ylä-Rautio)

Toinette ottaa asennon vasemmalla (c) Tuomo Manninen

 Vapauden kauhu oli muuten tämän vuoden esitys järjestysnumeroltaan 100. Juu juu, vähentää piti teatterikäyntejä, mutta nyt meni ensimmäistä kertaa satanen rikki. Muutama esityshän on vielä jäljellä. Kesällä tuli nähtyä tavallista enemmän, joten siinä ehkä syyllinen tähän valtavaan määrään. Pääsyyllinen tosin kirjoittaa tätä tekstiä tällä hetkellä, joten...

(näin esitykset pressilipulla)

Improklubi / Tampereen Työväen Teatteri

Improklubi / Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubi

Ensi-ilta 7.10. 2015 (oikeastaan joka ilta on myös enskari...), kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Valmennus Teijo Eloranta
Musiikin valmennus Hannu Risku

Lavalla : Maija Koivisto, Suvi-Sini Peltola, Janne Kallioniemi, Jari Leppänen, Tuukka Huttunen ja Severi Saarinen sekä Joonas Mikkilä

 Olen ollut suuri improilun ystävä 90-luvun alusta lähtien, jolloin televisiosta tuli Ryhmäteatterin Nyhjää tyhjästä-repäisyjä. Onneksi muutamia vetoja löytyy YouTubesta, sillä videonauhani kuluivat puhki jo aikaa sitten. Mieleeni on jäänyt etenkin tehtävä, jossa porukan piti kehitellä tyhjästä uusia sananlaskuja ja jonon viimeisenä seisoskeli nuori Martti Suosalo kauhusta jäykkänä vuoroaan odottaen. Linkkiä pätkään ohessa...

 Improvisaatioteatteri Stella Polaris perustettiin myös 90-luvun alkupuolella, ja vuonna 1994 mukaan liittynyt Teijo Eloranta on toiminut tämän Työviksen porukan improvalmentajana. Itse olin tätä ennen nähnyt pari Stellan impovisoitua koko illan näytelmää, "Mitä sais olla"-poppoon (Ville Virtanen, Jussi Lampi, Eero Saarinen ja Kari-Pekka Toivonen) pari sketsikimaraa, Riskiryhmän vierailun sekä Hämeenlinnan Teatterin näyttelijöiden improillan, joka tosin taisi jäädä yhteen kertaan. Työviksen TTT-Klubilla improilut alkoivat lokakuun alussa ja viimeisimpänä tähän ihmeelliseen maailmaan on astumassa Lahden Kaupunginteatteri, jossa vastaavanlainen Improklubi nähdään joulukuun alusta. Oivallista pikkujoulumatskua!

Maija sai Tuukalta kopin näköjään (c) Kari Sunnari

 Konsepti on siis se, että estradille astuu muutama näyttelijä sekä muusikko, ja aiheet lauluihin ja kohtauksiin pyydetään yleisöltä. Katsojilta kysellään myös tyylilajeja, nimiä, tapahtumapaikkoja ym. Torstainen improilta alkoi siten, että verhojen takaa singahti Tuukka Huttunen esiin ja ilmoitti vetävänsä koko illan yksin, koska muita ei ole saapunut paikalle. Huudahdin tässä vaiheessa spontaanin "Jes!", koskapa Tuukkanen on suuri(n) suosikkini.

 No, löytyi sieltä verhojen takaa sitten muitakin tuttuja. Maija Koiviston olin nähnyt aiemmin vain HKT:n mainiona Peppi Pitkätossuna, muut useampaankin otteeseen monilla eri lavoilla. Alkuun päästiin varsin energisellä biisillä, sillä musiikkityylilajina oli punk ja aiheena "Imelä rakkaus". Jokainen revitteli vuorollaan ja sanoituksessa vilisivät niin perunamuusit kuin Anssi Kelan tuore Siwa-keikkakin. Myöhemmin kuultiin mm. Kojo-henkinen tulkinta aiheesta "Närhi", jossa kaksipäinen närhikin sai oman soolo-osuutensa.

 Hillittömintä antia tarjosi azerbaidzanilaisohjaajan (miten tuo maa ylipäätään kirjoitetaan?) elokuva paimenesta, jolla oli vuohi ja keppi (ja tämä asia tuli Suvi-Sini Peltolan toimesta kyllä aika hyvin selville) sekä paikalle pakkolaskun tekevästä lentäjästä. Näimme myös erään kohtauksen Uuno Turhapuro-tyylillä esitettynä ja Severi Saarisen esittäessä Uunoa paikalle saapui eh nimittäin tietysti Spede (Tuukkanen) sekä Simo (Janne Kallioniemi), joista viimeksimainittu teki vielä uimahypyn.

 Improklubi huipentui Kakolasta alkaneeseen tarinaan, jossa naisvanki (Maija Koivisto) lauloi aluksi hymniä paloittelemalleen poikaystävälleen Hoosiannalle (Janne Kallioniemi). Takaumissa tutustuimme myös Hoosiannan pikkuveljeen Heisiannaan (Tuukka Huttunen). Kesken helvetissä tapahtuneen veljesten välisen kilvoittelun nämä ja koko porukka laulaa lurauttivat onnittelulaulun eräälle yleisön joukossa pöllämystyneenä istuneelle synttärisankarille (kyllä, se olin minä) ja itse Jumala (S-S Peltola) oli tästä teosta niin ilahtunut, että ylensi veljekset parempiin kerroksiin. Näin ensimmäisenä adventtina on vaikeaa miettiä Hoosiannaa nyt ilman, että Heisiannakin kävisi mielessä.

 Impro on vaikea laji. Siinä on onnistuttava kerralla tahi sitten mennään metsään, ja itsensänolaamisen mahdollisuus roikkuu ilmassa koko ajan. Siinäpä se onkin impron suola ja sokeri, kaikenlaista voi tapahtua. Muutaman kerran olisin toivonut, että paikalla olisi ollut joku neilhardwick töräyttämässä torvea ja vaihtamassa tyylilajia tai aihetta lennossa, kun tuntui että jämähdettiin paikoilleen eikä oikein muutenkaan lähtenyt tarina lentoon. Huvitti myös seurata sivummalla muiden touhuja seuranneita näyttelijöitä, kun nämä eläytyivät ja valmistautuivat hyppäämään mukaan liikkuvaan junaan tai olivat tikahtua naurusta, kun keskellä lavaa oli onnistuttu saamaan itsensä aikamoiseen liemeen.

 Onnistumispisteitä on hankala jaella tässä lajissa, mutta kyllä henk.koht. Kallioniemen Jannen ja Tuukkasen meininki oli poskettominta. Improklubeilujahan voisi kevyesti katsella vaikka jokaisen, sillä kaikki ovat taatusti erilaisia ja yllättäviä.

 Kesto olikin hiukan pitempi mitä luulin, ja myöhästyin sitten junasta. Sattuneesta syystä ei sitten kuitenkaan hirmuisesti harmittanut!

(näin esityksen pressilipulla)

Love Story / Kouvolan Teatteri

Love Story / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 4.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Alkuperäistarina Erich Segal
Musikaalikäsikirjoitus ja laulujen sanat Stephen Clark
Sävellys Howard Goodall
Suomennos Aino Piirola
Laulut suomentanut Anna Sirén

Ohjaus Henrik Timonen
Kapellimestari Iikka Kahri
Koreografia Seppo Välinen
Lavastus Sanna Halme
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Kari Mitikka

Rooleissa : Elina Aalto, Jukka Nylund, Sami Kosola, Satu Taalikainen, Veli-Matti Karén, Regina Chevakova, Sasu Junkkari ja Rebecca Viitala sekä Veera Lehtinen, Vilma Keisala ja Kasper Vuorinen

 Viikko sitten torstaina junailin itseni päivänäytökseen Kouvolaan, koska iltanäytöksestähän en olisi enää päässyt mitenkään takaisin saman päivän aikana. Kyllä oli tungosta Kouvolan Teatterin aulassa, kun paikalle oli saapunut useampi bussilastillinen hiukan vanhempaa väkeä ja joku koululuokkakin. Selvisi sitten aika nopeasti, että samaan aikaan oli alkamassa toinen näytelmä pienemmällä näyttämöllä ja se kantoi nimeä Rakkauslaulu. Selvähän se, että sekaannuksia tämä aiheutti... Aika hassua jotenkin, että ohjelmistossa on kaksi nimiltään samansuuntaista juttua ja vaikka kieli on eri, piti minunkin pari kertaa oikein tarkistaa että varmasti olen menossa oikeaan paikkaan.

 Love Story ei ollut minulle tuttu muuten kuin tunnussävelmänsä suhteen (äitini sitä on silloin tällöin antaumuksella hoilannut) ja 70-luvun alkupuolen elokuvasta olen nähnyt vain kuvia. Jotenkin on ollut sellainen kutina, että kyseessä on oikein lässynlää yltiösuperhypersiirappisromanttinen tarina, joiden ystävä en oikein ole. Olen siinä mielessä vähän kyyninen tapaus. No, ensimmäisessä kappaleessa oltiin sanattomia ja muisteltiin kaiholla edesmennyttä tyttöstä ja minulla olisi ollut ripsarit poskilla, jos käyttäisin ripsaria. Kyllä vaan, kyynelehdin kovasti heti ensimmäisen kappaleen aikana kun oli niin haikeaa ja ihanaa. Ja kaunista laulua, olen siinä uskossa edelleen että se herkisti mieleni.

Ihanat Jenny ja Oliver 

 Tarina itsessään on aika perustavaraa. Tyttö Jenny (Elina Aalto) ja poika Oliver (Jukka Nylund) tulevat hiukan eri lähtökohdista, mutta Amor kun ampuu nuolensa niin se on menoa sitten. Vain rakkaudella on väliä, ja näillä kahdella sitä kyllä riittää. Jenny on valmis luopumaan pitkäaikaisista unelmistaan musiikin suhteen, Oliver Barrett IV taas luopuu mieluummin perinnöstään kuin rakkautensa kohteesta, ja suksethan siinä menee ristiin.

 Olen tainnut nähdä Elina Aallon aiemmin HKT:n Tarzanin Janen roolissa, mutta tässä hän kyllä teki minuun kunnon vaikutuksen säteilevällä olemuksellaan ja etenkin tuikkivilla silmillään, jotka syttyivät vielä lisää neidon puhjetessa laulamaan. Sitä oli ilo seurata ja muutenkin nuoren lemmenparin välillä oli hienoa kemiaa. Joku taisi aiemmin mainita sen, että aika paljon tässä pussaillaan ja ollaan lähekkäin, ja se tuntui teineihin uppoavan aika hyvin pienestä takaani kuuluneesta supinasta päätellen. Pienemmistä rooleista minuun teki vaikutuksen taustalla lempeänä ja rauhallisena tyttärensä menoa seuraileva upean punatukkainen Jennyn äiti (Regina Chevakova).

 Jossain vaiheessa aloin mietiskelemään sitä, miksi lavastuksessa on niin paljon ketjumaisia elementtejä ja lenkintapaisia yksityiskohtia. Sama teema tuntui toistuvan siellä sun täällä, ja loppupuolella sain ahaa-elämyksen (joka tosin saattoi mennä ihan metsään) , että viitattaisikohan tässä rakkauteen, joka yhdistää lenkin tavoin ja pitää nämä lujasti kiinni toisissaan. Ja kun lenkkejä on tarpeeksi monta, se yhdistää paljon enemmän kuin arvaammekaan? Kuin "silta joka kantaa". Odotin, että taustalle heijastetussa sillassa olisi roikkunut edes pieni rakkauslukko... Jennyn isä ja Oliverin vanhemmatkin joutuvat nöyrtymään nuorten rakkauden edessä, kun ei ole oikein muutakaan mahdollisuutta.

 Vähän oudoille koreografioille ja esimerkiksi ravintolan turhan elokuvamaisille tupakoitsijahahmoille en kauheasti lämmennyt. Ikävä uutinen tuli kerrotuksi vähän töksäyttäen myös, tosin lienee osalla lääkäreistä tapakin. Tahatonta komiikka minulle nostatti Jennyn isän Philin (Veli-Matti Karén) laulelu pizzalapio kädessään ja pääparin pastalaulu söpöstelykokkailuineen. Oikeasti hupaisaa oli sitten se, kun Jenny ilmoitti topakasti tuoreelle siipalleen, että "illalla ei mennä minnekään koska ilottelu loppuu avioliittoon" (tai vastaavaa) ja tässä kohtaa yleisössä joku sai tästä kiinni ja hihkaisi jotain aplodien kera. Vaikutti vanhemmalta mieheltä. Teiniosastoa sen sijaan huvitti ekstrana jonkun joukossaan päästämä hupaisa pieni aivastus. Ainakin toivon niin, että se oli aivastus.

 Eipä tämä niin siirappinen ollut kuin pelkäsin, eikä myöskään hirmuisen surullinen vaan pikemminkin lohdullinen. Vähän haikea mieli oli esityksen päätyttyä, etenkin kun tiesi taas että joku minuakin kotosalla odottaa ja sinne päästäkseni pitää vaihtaa junaakin pariin otteeseen. Joku kuitenkin odotti ja tuli asemalle vastaankin, ei siis tarvinnut palata reissultaan yksinäiseen tyhjään kotiin. Tämmöisiä ajatuksia heräsi Love Story-reissusta. Kannatti käydä!

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuva Marja Seppälä

Das Ria - Diivan kuolema / Teatteri Jurkka

Das Ria - Diivan kuolema / Teatteri Jurkka

Kantaesitys 18.11. 2015, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Minna Koskela
Äänisuunnittelu Jan Noponen
Puvustus ja rekvisiitta Kristiina Saha
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen ja työryhmä
"Tuulia"- laulu Anna-Mari Kähärä

Rooleissa Ria Kataja

 Ja taas sitä oltiin Teatteri Jurkassa, ties kuinka monetta kertaa tänä vuonna. Mikäs sen mieluisampi paikka. Tällä kertaa astuttiin elokuvatuotannon maailmaan ja kurkistettiin vloggauksen saloihinkin. Heti kättelyssä saamme tutustua tuotantoharjoittelija Alliin (Ria Kataja), parikymppiseen neitokaiseen. Alli pitää videoblogia elämästään ja siten olemme vähän niinku samaa porukkaa, tai silleen. Sillä erotuksella, että minä en puhu läppärin kameralle teatterikokemuksistani ja jaa niitä nettiin. Onneksi!

Alli vloggaa

 Pääsemme seuraamaan lähietäisyydeltä uuden kotimaisen elokuvan filmauksia (olikos se nyt nimeltään "Vaimo"?), jossain kauempana räiskitään oikein kunnolla. Olemme nimittäin ryhmä toimittajia tiedotustilaisuudessa, jota Alli-reppana on pistetty yksinään emännöimään ja apujoukkoja ei näy. Väärät leivät tulee jaettua ynnä muuta. Jotenkin käy vähän sääliksi tyttöä, joka on kuitenkin suloisella tavalla sympaattinen huultenpureksija ja levottomana kiemurteleva. Illan päätteksi Alli heittää piponsa nurkkaan ja jutskailee mukavia vloginsa seuraajille. On tapahtunut kaikkea ihanaa, kun se yksikin jonka nimeä ei nyt mainita kosketti olkapäähän sillai tietyllä tavalla. Pohdiskelin siinä, että kuinkakohan paljon on nyt väritetty tätäkin tarinaa ja elääkö koko Alli hiukan muunneltua elämää.

 Tarinan edetessä eteemme marssitetaan lisää porukkaa (ääninäytteineen kaikenkaikkiaan viitisentoista), joista etenkin näyttelijähurmuri Kari-Sakari Koski, tuttavallisemmin Kasa (yllättävää kyllä, roolissa Ria Kataja), saa viiksineen meikäläisen sydämen lyömään pari ylimääräistä tahtia. Jotenkin on helppo uskoa, että naiset lankeavat miehen karisman edessä tuosta noin. (Miten minulla tuli mieleeni tyypistä myös Jonne Aaron?) Kasa puhuu kaikenlaista toimittajille, ja lööpeissä sitten huutaa vain se yksi asia. Kuulostaa tutulta.

Kasa tulkitsee

 Ja sitten Suuri Diiva Ritva Kajonkoski (uskokaa tai älkää, roolissa Ria Kataja), yli yhdeksänkymppinen näyttelijästara, joka teatraalisesti puhuen ottaa tilan haltuun missä tahansa liikkuukin. Väkisin tuli mieleeni, että millainenkohan Ritva mahtaa olla silloin kun kameroita tai toimittajia ei ole paikalla eikä kukaan ole kuuntelemassa. Onko show päällä silloinkin? Luultavasti. Jännästi kyllä Ritvan ja Allin versiot tapahtumien kulusta hieman eriävät, ja en oikein osaa päättää kumpi oli lähempänä totuutta. Asioissa kun tuppaa olemaan aina kaksi puolta. Sitä varsinkin jäin miettimään, että millainen rooli on medialla, minullakin.

Ritva Kajonkoski aamujumpalla

 Poislähteissäni oli päällimmäisenä mielessä, että on se Ria Kataja mielettömän hyvä, monipuolinen ja muuntautumiskykyinen näyttelijä! Miten pienillä muutoksilla vaihdot rooleista toiseen syntyivät, eikä siinä tarvittu vaatteidenvaihtoja eikä peruukkeja. Pipo, viikset, silmälasit - tadaa! Kaikki tyypit vakuuttivat. Muutenkin Das Ria on pieni helmi teatterisyksyn tarjonnan joukossa, ja kannattaa ehdottomasti käydä poimimassa se elämysten joukkoon. Tai silleen.

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuvat Marko Mäkinen

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatteri

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 21.11. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pentti Järvinen

Ohjaus Jukka Keinonen

Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Projisoinnit Veikko Pulli

Rooleissa : Harri Ekonen, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy ja Markus Virtanen

 Lauantaina ei aluksi oikein innostanut mikään. Töissä meinasin nukahtaa, samoin töiden jälkeen heti kotiuduttuani. Oli kuitenkin sinniteltävä hereillä eikä päivänokosillekaan ollut mahdollisuutta, koska illalla olisi Silmälläpidettävät ensi-illassa. Ennalta esitys ei ollut nostattanut minussa jostain syystä suuria toiveita ja hämmästyttävää kyllä, lähdin teatterille aika vastentahtoisesti ainoana toiveenani, että toivottavasti esitys kestäisi korkeintaan pari tuntia ja olisi hauska edes osittain. Minäkö mietin tämmöisiä? Kyllä vaan. Kuten sanoin, lauantaina ei innostanut oikein mikään. Aluksi.

 Kaikkea sitä oppii! Käsiohjelma tiesi kertoa, että sääksi on toiselta nimeltään kalasääski (muttei kuitenkaan kalasääksi). Sääski taas on hyönteislahko, johon kuuluvat mm. hyttyset. Selvä homma. Ja lisää infoa : "Uhanalaisluokituksen tasot ovat seuraavat : elinvoimainen, silmälläpidettävä, vaaraantunut, erittäin uhanalainen, äärimmäisen uhanalainen, luonnosta hävinnyt ja hävinnyt. Sääksi kuuluu tällä hetkellä silmälläpidettäviin." Kiintoisaa!

 Miten tämä edellämainittu sitten liittyy tähän kyseiseen esitykseen? Antakaas kun kerron. Hauholla (eli Hämeenlinnassa) syntynyt Mirja-sääski eikun sääksi on lähtenyt "lomailemaan" reippasti etelämmäksi ja nyt Mirjan odotetaan palaavan synnyinseuduilleen pesintähommiin. Vanha pesä odottaa ja niin odottaa koko kaupunkikin. Hämeenlinnaan on perustettu oikein Mirja-toimikunta, jonka puheenjohtajana häärää Tellervo Jeesiö (Johanna Reilin) ja melkoinen show on odotettavissa Mirjan paluun kunniaksi. "Meidän Mirja" muuttuu median Mirjaksi. AD & HD Innovations-firman energiset innovaattorit AD (Maiju-Riina Huttunen) ja HD (Markus Virtanen) lyövät useampaan otteeseen viisaat päänsä yhteen visioidessaan sopivia mainoslauseita ja ideoita, jotta saataisiin Hämeenlinnan tori täyteen Mirjan paluuta juhlistavia kansalaisia. Suunnitellaan jopa Ilkka Heiskasta sääksen rooliin, vai lähtisikö Ritva Oksanen esittämään petolintua kaiken kansan eteen? Mirja-siivekäs nostetaan myös legendojen joukkoon, jonne kuuluvat esim. Jim Morrison, Elvis ja Freddie Mercury.

Reska-Reino (Harri Ekonen) 

 Mediahässäkän keskellä touhuaa ja jutustelee kansanmies Reska-Reino (Harri Ekonen), lintututkija Jussi Hämäläinen (Lasse Sandberg), yksinäisyydestä juttua kirjoittava toimittaja Kata Lehmusvaara (Lotta Huitti) sekä Saksasta saapuva sponsori Martin Bauer (Mikko Töyssy). Heti alussa on selvää, että silmälläpidettäviä piisaa kaikenlaisten lajien parissa ja kaikilla ei ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan.

 Käsikirjoittaja Järvinen on kyllä hyvin haistanut, mistä langoista kannattaa vetää. Pohdinkin, että mahtaako ulkopaikkakuntalaiset kuinkakin hyvin tarttua syötteihin, mutta paikallisväestöön piikit kyllä osuivat ja upposivat. Niin saivat osansa torin villi perusmeininki, kopiokonekaupat, Engelinrannat, Euroopan suurimman autokaupan mainostolpat, hämeenlinnalaisten taksikäyttäytyminen ja Kantolan tapahtumapuistokin.

 Mirjan lentomatkahan ei suju ihan suunnitelmien mukaan ja väliajalle lähdettiin rytmikkäiden taputusten saattamana. Sattuneesta syystä oli suuri hinku tanssia hieman ripaskaa myös, jos vaan kroppani taipuisi moiseen tanssahteluun. Väsyttikö vielä? No ei todellakaan. Olin silminnähden piristynyt ja virkistynyt, sillä esityshän oli aivan poskettoman hauska! Kaunis metsälavastus ja poluilla tarpominen, hillittömät projisoinnit, alun naakkaparvi ja niiden "säksätys", Reska-Reiskan osuvat kommentit ja tryffelien nuuskiminen, Tellervo Jeesiö skypettämässä sukkahousujen vaihdon lomassa ja puhumassa sujuvaa suomea saksalaisittain Martin Bauerin kanssa. Miten näistä Mikko Töyssyn hämäräperäisistä hahmoista tulee nyt kaikista muuten mieleen Risto Mäkelä? Ja idearikkaat AD ja HD. Melkoisia innovaattoreita... www.juurikinnain.fi

Kansanjuhlaa torilla AD:n ja HD:n malliin

 Loppuaploodien jälkeen kuulin takaani kommentin, että koko Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kannattaisi ja pitäisi tulla esitystä katsomaan. Sen verran hyviä osumia tarjosi tämä, ja peiliinkatsomisen paikka itse kullekin monessakin mielessä. Kotimatkalla kyselin isännältä, milloin hän aikoo tuoda minulle lahjakalan ja milloin menemme eväsretkelle. Mukaan kumpparit, kiikarit, Airamissa kahvia, voipaperiin käärittyjä eväsleipiä.

 Silmälläpidettävät kulkee meillä nyt myös nimellä "Kuninkaan paluu" (ja tällä viitataan Ekosen Harriin ja Kuningas näyttämöllä-vetoon parin vuoden takaa). Hmmmmm. Voisi myös kulkea nimellä "Rengastuksen ritarit" tahi "Kaksi tornia" (joista toinen on Mirjan pesä ja toinen Sunny Car Centerin tolppa). Meikäläinenkin vähän innovoi!

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Esityskuvat Tapio Aulu / Precis Oy

Hämäläinen ja Jeesiö metsässä

Juhlista jaloin / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Juhlista jaloin / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 30.10. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alan Ayckbourn
Suomennos Leena Havukainen ja Arto af Hällström
Ohjaus Leena Havukainen
Lavastus Karmo Mende
Pukusuunnittelu Tuovi Räisänen

Rooleissa : Jukka-Pekka Mikkonen, Maija Andersson, Hannu Lintukoski, Jorma Böök, Hanna Liinoja, Piia Mannisenmäki, Sauli Suonpää, Jouni Salo ja Anneli Karppinen

 Tässäpä oivallinen esitys, jos suunnittelette pikkujouluohjelmaa. Väkeä kokoontuu perinteiseen tapaan joulunviettoon Belindan (Piia Mannisenmäki) ja Nevillen (Hannu Lintukoski) luokse. Mukana juhlahumussa on niin ystäviä kuin sisaruksiakin, ja aika tavalla tunnistettavia tyyppejä. Yksi tykkää maistella kaikenlaisia juomia, yksi tuijottaa telkkarista väkivaltaviihdettä (jouluna!), yksi on koko ajan rassailemassa erinäisiä laitteita ja yksi haluaa jälleen kerran järjestää nukketeatteriesityksen lapsosille. Paikalle odotetaan vielä saapuvaksi "kuuluisa kirjailija" Clive (Sauli Suonpää), jolla on ollut jonkinsorttista sutinaa Belindan hiukan erikoisen siskon Rachelin (Anneli Karppinen) kanssa. Selvähän se on, että tarpeeksi monta päivää kun sama porukka saman katon alla viettää, ei yhteentörmäyksiltä voi välttyä.

Belinda, Clive ja Rachel 

 Odotin vauhdikasta farssia - ja alkupuoliskolla meinasin nukahtaa. Näyttämöllä jaariteltiin monenmoista, mutta ei varsinaisesti tapahtunut mitään erikoista. Jouluvalmisteluiden seuraaminen ei ole mielestäni kauhean mielenkiintoista katseltavaa. Ajattelinkin, että tässä nyt alustetaan tulevaa ja hiljalleen alkaa tyypeistä paljastua uusia puolia. Silmä lepäsi kyllä tyylikkäissä vaatteissa ja pulisongeissa. Rattaat lähtivät pyörimään kunnolla vasta Cliven saavuttua paikalle. Jestas, mikä staili nuorella miehellä olikaan! Hänen ja Rachelin keskinäiset keskustelut olivat herkullista seurattavaa, Rachel kun oli varsinainen ryhtiriitta ja käytti vähän omalaatuista elekieltä sanojensa painikkeeksi. Parhaat naurut alkupuoliskolla irrotti kuitenkin joulupaketista paljastunut rummuttava ja pilliin viheltelevä patterikäyttöinen nalle, jonka rytmiä tapailtiin sitten koko väliaika ja vähän kotimatkallakin viihdykkeeksi.

 No, suurena nukketeatterin ystävänä pelkäsin/odotin sitä, että Bernardin (Jouni Salo) nukkeshow lähtee käsistä tai ei mene muuten ihan putkeen, ja onneksi niin sitten kävikin. Saimme nähdä aivan poskettomat kenraaliharkat kolmesta pienestä porsaasta. Mukana oli monenlaista possua ja sekoilua siitä, kuka milloinkin on vuorossa sekä posteljooni ja iso paha susi Häntyli-nimisen koiransa kanssa. Aivan käsittämätöntä menoa ja puhetyylejä! Olin pissata housuihini kun nauratti niin paljon. Ihme, että näyttelijöillä ja Bernardilla etenkin piti pokka. Harjoitusaika lienee ollut melkoisen hupaisaa? Nuket varastivat kyllä koko shown.

Posteljooni ja ensimmäinen porsas tapaavat

 Kyllähän juhlissa sitten muutamia erikoisia käänteitä tuli vastaan, mutta ei ihan sellaista menoa mitä odotin. Ihan niin kuin oltaisi jääty lähtökuoppiin ja juuri kun on saatu vauhti päälle, aletaankin hidastella loppukaarteessa ja sitten ollaankin jo maalissa. Luulenpa kuitenkin, että pikkujoulukansaan tämä uppoaa, etenkin jos on nautiskeltu muutama terästetty glögi ennen esitystä.

 Pointsit rummuttavalle lahjapaketille, nukketeatterille sekä Cliven kokonaisvaltaiselle lookille hiuksia ja kävelytyyliä myöten.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Sävellys Frank Wildhorn
Suomennos Kari Arffman
Ohjaus Anssi Valtonen
Koreografia Sonja Pakalén
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Merja Levo
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus

Rooleissa : Joni Leponiemi/Henri Halkola, Maria Lund, Saara Jokiaho, Hannu Lintukoski, Jouni Innilä, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Sauli Suonpää, Jukka-Pekka Mikkonen, Jorma Böök, Anne-Mari Alaspää, Maija Andersson ja Hannu Hiltunen

Ensemble : Heta Halonen, Anni Hirvonen, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Anna Kinnunen, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen ja Rasmus Tirronen

 No niin, nyt kun lähes kaikki musikaalifanaatikot ja paremmin aiheeseen perehtyneet ovat käyneet Jykyllit katsomassa ja kirjoittaneet laadukasta tekstiä, saapuu meikäläinen paikalle yli kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen ja luvassa on nyt siis varsin "asiantuntevaa" musikaaliraportointia. Pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, että tämäkin menee hyvin pitkälti mutu-tuntumalla. Visiittini Jyväskylään ajoittui näinkin kauas ensi-illasta siksi, että halusin palavasti nähdä nimenomaan Joni Leponiemen pääroolissa ja vasta marraskuusta löytyi sopiva ajankohta. Varmasti Henri Halkolakin suoriutuisi vaativasta pääroolista puhtain paperein, mutta miksi juuri Jonin versio? No siksi, eihän sitä tarvitse minulta enempiä kysellä!

 Heti alkuun on pakko kertoa, että tiedättekös missä kohtasin sanaparin "Jekyll & Hyde" ensimmäisen kerran? Tietenkin Freemanin (hämeenlinnalaislähtöinen hänkin) kappaleessa 'Kaksi lensi yli käenpesän". Tosin kesti vuosikausia ennen kuin tajusin, että siinähän lauletaan "oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde" eikä suinkaan joku mystinen parivaljakko Jeku ja Hai. Muutama vuosi sitten Turussa tuli nähtyä ensimmäinen näyttämöversioni Jekusta ja Haista, ja näin jälkikäteen muisteltuna siitä jäi mieleeni etenkin Riku Niemisen hämähäkkimäinen hiippailu pahoilla teillä ja se, kun herra pisti laboratorionsa palamaan sekä tietenkin "Murha, murha" (niitä harvoja musikaalinumeroita, jossa olisin itsekin halunnut olla mukana lavalla ensemblen joukossa heilumassa).

 Homman nimi on siis se, että tiedemies Dr Henry Jekyll (Joni Leponiemi) on kehitellyt seerumin, jolla pystyisi kenties erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Kas meissä kaikissa kun on kaksi puolta, ja jos pahan puolen saisi erilleen, sen pystyisi myös tuhoamaan näppärästi ja niin olisi maailma täynnä pelkkää hyvyyttä. Perin kätevää. Sairaalan nuiva hallitus ei anna Dr Jekyllille lupaa testata seerumia ihmisillä ja niin mies turvautuu äärikeinoihin - hän päättää rohkeasti käyttää koekaniinina itseään, meni sitten syteen tai saveen. Yrittänyttä ei laiteta, ja eihän siinä hyvin käy. Mies tulee vapauttaneeksi pahiksen, joka kutsuu itseään Edward Hydeksi ja viitta hulmuten katoaa yöhön kauhua kylvämään. Kosto elää, ja sairaalan hallituksen päitä putoilee yksi kerrallaan ja polvilumpioita rusahtelee. Kansalla on taas aihetta sanomalehtien levittelyyn ja "Murha, murha" kaikuu Lontoon kaduilla jälleen pahaenteisesti. Ai että, mahtavaa! Katsomosta käsin on turvallista seurata tätä, mutta ollapa itse moisen myllerryksen keskellä...

Peto on irti! 

 Pelkäksi ruumistehtailuksi tämä ei sentään jää, sillä mukana on myös kosolti 'ystävyyttä, läheisyyttä ja poikarakkautta'. Alkupuoliskolla juhlitaan Jekyllin ja näpsäkkään neiti Emma Carew´n (Saara Jokiaho) kihlajaisia. Turun versiosta poiketen nyt mieleeni jäi Emmasta varsin itsenäisen naisen kuva. Isänsä Sir Danvers (Jouni Innilä) kuuluu myös sairaalan hallitukseen ja äänesti tyhjää Jekyllin pyynnön kohdalla, ja hän olisi valinnut tyttärelleen ihan toisen sulhasen, jos olisi saanut päättää. Emmapa onkin ihan itse valinnut sulhon itselleen ja ilmassa on aitoa rakkautta ja lämpimiä tunteita toista kohtaan. Miksiköhän muuten isällä ja tyttärellä on eri sukunimi? Liekö Sir Danvers jotain sukua Rebecca-musikaalin Mrs Danversille? Osaako joku viisaampi vastata tähän?

Vas. Lintukoski, Suonpää, Tuominen, Jokiaho, Innilä 

 Asiaan. Jekyll ja hyvä ystävänsä lakimies Utterson (Hannu Lintukoski) eksyvät ohimennen Red Rat-nimiseen mestaan, jossa tarjoillaan ihan muuta kuin teetä ja pikkuleipiä. Meiningistä vastaa varsin näyttävä ilmestys Lucy Harris (Maria Lund), joka vie ja miehet ympärillä vikisee. Oli hupaisaa seurata, miten kovassa pyörityksessä miesasiakkaat olivat ja sivustalla istuivat Utterson pelosta  jäykkänä, kun taas Jekyllillä jo jalka vähän vispasi ja taputti rytmissä mukana. Lucyn avauksella "Hei, nappisilmä!" olisin minäkin lähtenyt ihan kenen tahansa matkaan, myös Lucyn itsensä. Maria Lund on kyllä melkoinen kissa, jotain aivan tavattoman maagista on tuossa naisessa. Keskiajalla hänet olisi varmaan poltettu roviolla, epäilemättä. No, Henry Jekyll näkee hänessä muutakin kuin ilolinnun ja tarjoaa kirjaimellisesti lämmintä kättä rajumpaan kosketukseen tottuneelle Lucylle. Yhteisissä kohtauksissa on todellista kemiaa ja eroottista väreilyä on ilma täynnä, kyllä käypi kateeksi hitusen kummankin puolesta!

 Etukäteen odotin eniten sitä hetkeä, kun Jekyll ensimmäisen kerran keitoksiaan maistelee ja tuntemuksiaan ylös kirjoittelee. "Olo on varsin lämmin, mutta muuten ei tunnu missään!" Ja ykskaks ryhti muuttuu, ääni muuttuu matalammaksi (jopa murinaksi) ja hengitys raskaammaksi, ja rehti katse petomaiseksi luimisteluksi. "Vihdoinkin VAPAA!" karjaisee herra Hyde ja katoaa musta viitta liehuen yön pimeyteen. Olin niin vaikuttunut tästä, että jämähdin paikalleni koko väliajaksi. Jalat olivat varmaan ihan vatkulia.

 Väliajalla katsomossa pari vanhempaa rouwashenkilöä keskustelee näkemästään. "Minusta tämä on oikein hauska!" loihe toinen lausumaan toiselle. No, näinkin sen voi nähdä. Hauskuus oli tästä kyllä kaukana, paitsi että hitusen huvitti lordi Savage (pettämätön Sauli Suonpää, joka riemukseni on liittynyt Jyväskylän KT:n kiinnitettyjen joukkoon), jonka olemuksessa oli mainio yhdistelmä yläluokkaista Jörn Donneria ja Monty Pythonista tuttua Graham Chapmania. Upper class twit of the year taisi lukea jossain toisessakin blogikirjoituksessa?

 Pidin ihan älyttömän paljon puvustuksesta ja miehenikin katseli taas silmät kiiluen komeita miesten takkeja. Niitä onkin tänä syksynä piisannut yhdessä jos toisessakin produktiossa. Emman turkoosit asukokonaisuudet erottuivat joukosta kyllä, ja väri sopi muutenkin loistavasti punatukkaiselle Saara Jokiaholle. Varjo-Hydet ja herra Hydeä seuraavat viittahahmot olivat kutkuttavan jännä lisä, ja jostain syystä minulla soi nyt päässä Laura Braniganin "Self control". Ensemble oli myös varsin onnistunut ja kaikinpuolin pätevää porukkaa. Sutenööri Lukki (Maija Andersson) jäi jotenkin oudoksi hahmoksi, en saanut oikein otetta hänestä millään.

"Murha, murha!"

 Mutta onhan se nyt saletti, että Joni Leponiemi vetäisee ilmiömäisellä tyylillään niin Jekyllit kuin Hydetkin ja etenkin Hydet. Lauluvoimaa on niin, että munaskuissa tuntui. Mestarillista! Mieleen painui myös surumielisenä työpöytänsä ääressä istuva mies, joka kävi sisäistä kamppailua siitä, kumpi tyyppi on pinnassa ja mielessä kaiveli viimeaikaiset teot, joita ei enää saanut tekemättömäksi. Että loppuisi nyt tämä helvetti. Mietti varmaan, että "Luoja auta, pidä kurissa, kaidalla tiellä poissa kiusauksista.." Ansaitusti osa katsomosta (minä muiden muassa) nousimme seisomaan loppuaploodien aikana, ja tulihan siellä moneen otteeseen väliaploodeitakin.

 Pirullisen viihdyttävä tämä oli ja kaikenkaikkiaan ammattitaidolla rakennettu kokonaisuus. Pyrotekniikan sijaan erityishuomioni sai tällä kertaa ihan eri sfääreihin nousseet Emman ja Lucyn roolihahmot sekä viitastaan epätoivoisesti irti pyristelevä Jekyll. Ja ne petomaiset hyökkäilyliikkeet, huh hei! Orkesterille tietenkin myös kiitosta, ja ihan koko työryhmälle muutenkin.

 Pohdiskelin vielä sitä, että mitä kaikkea maailman laboratorioissa on vuosien saatossa kehiteltykään. Onko joku joskus oikeasti sekoitellut liemen, jolla saisi pahan ja hyvän erilleen? Jos sellainen jostain syystä pääsisi markkinoille, menisitkö testimielessä maistelemaan ja katsomaan mitä tapahtuu? Röyhkenä pistelisit menemään ja aiheuttamaan pahennusta turuilla ja toreilla, ja aamulla et tietäisi "toisen tyypin" tekosista yhtikäs mitään. Hmmm. Luulen, että sellainen liemi on jo kehitelty ja se kantaa nimeä alkoholi. Ei muuta kuin testailemaan...

 ps. pitäsiköhän mennä uudestaan naimisiin ja järkkäisi ihan itse muka yllätyksenä paikalle perinteisen morsiamenryöstön siten, että ovesta saapuisi viitta heiluen tummanpuhuva hahmo, joka puhuisi matalalla äänellä ja veisi väkisin mennessään (mutta ei tilaisuuden tullen kumauttaisi kävelykepillä heti kulman takana ohimoon)?

(näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille kutsusta)

esityskuvat (c) Jiri Halttunen