Lähtö / WHS, vierailu Hämeenlinnassa

Lähtö / WHS, vierailu Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä

Kesto 1h 5min (ei väliaikaa)

Ohjaus Kalle Nio

Koreografia Vera Selene Tegelman ja Kalle Nio

Esiintyjät Kalle Nio ja Vera Selene Tegelman

 Suomen kansainvälisesti menestyneimmän visuaalisen teatterin ryhmä WHS:n sirkukseen, taikuuteen ja esineteatteriin pohjautuvat teokset ovat olleet paitsi nykysirkuksen terävintä kärkeä, myös osa teatterikentän tuoreimpia uudistusvirtauksia. WHS on kiertänyt 14 aiemmalla esityksellään yli 30 eri maassa esiintyen yli sadassa teatterissa maailman merkittävimmillä teatteri-, nukketeatteri - ja sirkusnäyttämöillä. Ympäri Eurooppaa kehuja kerännyt Lähtö nähtiin Hämeenlinnan teatterissa kaksi kertaa, jonka jälkeen esitys lähtee Etelä-Amerikan kiertueelle.

(c) Tom Hakala 

Suurkiitos Hämeenlinnan teatterille siitä, että vierailunäytöksissä on mukana myös tämänkaltaista toimintaa. Jo pelkästään kuvien perusteella vaikutti siltä, että kyseessä on jotain todella erikoista, enkä ollut väärässä.

 Esitys lähti alkuun salakavalasti siten, että pöydässä illallista nauttinut pariskunta toistaa toistamisen jälkeen samoja kuvioita (aika pitkäänkin...), kunnes toinen rikkookin toiston rajat ja pian mikään ei ole entisellään. Hetkeä myöhemmin omien silmien edessä tapahtuu useitakin asioita, joita ei oikein osaa sanoin edes kuvailla eikä niitä edes käsitä tapahtuvaksi. Näyttämöilluusioita siis parhaasta päästä. Siellä sun täällä kuului hämmästyksen aiheuttamia ääniä, ja itsekin olin varmaan aika hoo moilasena suurimman osan ajasta. Päällä kiemurteleva takki, silityslaudalla temppuileva paita, itsestäänriisuuntuvat vaatteet, valtavat läpinäkyvät pleksit riippumassa ilmassa aivan tyhjän päällä...

Esitys oli hyvin unenomainen, vähän painajaismainenkin tunnelmaltaan. Esityksestä poistui ihmisiä silmät ymmyrkäisinä, varmasti samanlainen ajatus päässä kuin minullakin eli "Wau mikä Lähtö!" Jos tämänkaltaista osuu kohdalle lisää, menen ehdottomasti katsomaan ja suosittelen samaa muillekin.

 Lähdöstä lisää Kansallisteatterin sivuilta, esitys nähtiin siellä viime vuoden toukokuussa.

 WHS:n omat sivut löytyvät täältä.

 Lähdölle neljä tähteä, alun junnaavuus vei yhden tähden ****.

(c) Tom Hakala

Top 10 - kulttuuriblogit

Cision listaa kuukausittain Top 10 - blogit vaihtuvan aiheen mukaan. Maaliskuussa 2014 julkistettiin Suomen Top 10 - kulttuuriblogit ja lista näyttää tältä :

1. Kujerruksia 
2. Herrasmiehen päiväkirja
3. Being Alive - Rakkaudesta musikaaliin
4. Some Superfluous Opinions
5. Kulttuurin sekakäyttäjä
6. Kirjava kukko
7. One Night in Theatre
8. Teatterikärpäsen puraisuja 2
9. 365 kulttuuritekoa
10. Kulttuurielämää Helsingissä

 Minä en tiennyt tämänkaltaisten listausten olemassaolosta ollenkaan ja yllätys olikin siksi suuri! Listalla on mukana muutama minullekin hyvin tuttu blogi, mutta myös muutama täysin uusi tuttavuus. Rohkeasti vaan muutkin lueskelemaan. Ja kukapa kissan hännän nostaisi ellei kissa itse ... moni näistä blogeista keskittyy varsin monipuolisesti kulttuurin eri osa-alueisiin tai sitten hyvinkin paljon musikaalien maailmaan. Tästä voisi siis tehdä sen johtopäätöksen, että tämä minun blogini on kärjessä mitä tulee pelkästään teatteriin keskittyviin blogeihin. Vetää aika nöyräksi ja myös iloiseksi, sillä se on merkki siitä, etten tee tätä hommaa turhaan.

Kiitos kaikille lukijoilleni ja onnea vielä Linnea kärkitilasta, olet sen ansainnut kyllä :) Jihuu myös meille muille Top 10 - listatuille.

HYVÄ ME !!

Haastattelussa Hiski Grönstrand

Hiski Grönstrandin tapasin lokakuun puolivälissä 2013 Lahden Cumuluksen Huviretki-ravintolassa, West Side Story-esityksen jälkeen. Tapaaminen alkoi varsin erikoisesti, sillä ensinnäkin tilasimme valkosipulietanoita ja toisekseen, lähistöllä olevassa pöydässä isohko seurue lauloi antaumuksella ”Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän” ja me yhdyimme omassa pöydässämme lauluun mukaan. Kymmenkunta minuuttia meni lähes hysteerisissä merkeissä, kunnes rauhotuimme ja pääsimme aloittamaan varsinaisen haastattelun...

Vuonna 1984 syntynyt Hiski on horoskoopiltaan kaksonen. ”Joutsan metistä mä olen kotoisin, Keski-Suomesta. Äidilläni on siellä islanninhevostalli, Saaga-talli. Nyt elokuusta lähtien on asuttu Lahdessa. Tampereella olen asunut myös, ennen Nätyä kävin Suomen Teatteriopiston vuoden kurssin. Kuusi vuotta vierähti Tampereella, jonka jälkeen muutimme Jyväskylään ja sieltä tänne.”

Mitä harrastat? ”Soitan kitaraa aika paljon, teen myös biisejä. Kitaran lisäksi osaan soittaa bassoa ja rumpuja vähän. Salilla tulee käytyä nykyään. Se innostus lähti Jyväskylästä, näyttelijä Hannu Lintukosken kanssa bodattiin esitysten aikana lavan sivussa kulissipainoilla, punnerrettiin ja kahvakuulailtiin. Lintukoski toimi siellä mun personal trainerina. Jotenkin siitä touhusta innostu.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä erityistaidoiksesi/vahvuudeksesi? ”Ei mulla oo oikein mitään sellaista, mä teen kaikkea vähän. Vähän laulan, vähän soitan, vähän tanssin. Ei mulla ole yhtä tiettyä erityistaitoa, et osaisin vaikkapa jonglöörata. Osaanhan mä vähän ratsastaa, tai ainakin pysyn kutakuinkin hevosen selässä! Ja sitä taitoahan tarvii näissä teatterihommissa ihan jatkuvalla syötöllä. Aina mun allani on korskea ori, hahhah! En osaa ratkaista rooleja millään muulla tavalla, antakaa mulle nyt se hevonen!” Hiski nauraa.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin osata laulaa paremmin. En ole vaan ottanut asiakseni opetella sitä kunnolla, että menis laulutunneille ja opettelisi tekniikkaa yms. Se on jotenkin mennyt mulla aina fiilispohjalta. Kyllä mä sen vielä joskus opettelen, jotenkin se on vaan jäänyt. ”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Ei ole kyllä muita. Luovaa porukkaa löytyy kyllä, kuten valokuvaajia, piirtäjiä ja pöytälaatikkorunoilijoita.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Mä pystyn määrittelemään tämän aika tarkastikin jopa. Mä suoritin jotain lukion äidinkielen rästikurssia siten, että kävin katsomassa esityksiä Jyväskylässä ja kirjoitin niistä sitten jotain. Väkisin siis, koska mut pakotettiin sinne. Siellä pyöri Kaisa Korhosen ohjaama ”Täällä Pohjantähden alla”, nelituntinen spektaakkeli. Se esitys kolahti muhun ihan täysillä! Se oli kokonaisvaltaisen elämys, jota en unohda ikinä. Tuntui, etten ollut enää sama ihminen kun esitys päättyi. Silloin mulle tuli ensimmäisen kerran ajatus, että nyt mä oon löytänyt jotain sellaista, joka mua oikesti koskettaa”, muistelee Hiski.

”Lapsena koulussa mä olin aivan täysi pelle, kaikki yläasteet ja lukiot vielä. Olin jatkuvasti ongelmissa ja ulkona luokasta, tein kaikenlaisia älyttömiä tempauksia. Mulla oli pari kaveria, jotka keksi niitä ja mä sitten toteutin. Eli tavallaan ihan samaa hommaa, mitä mä nyt teen ammatikseni!” Hiski toteaa nauraen ja samalla etanapannut saapuvat pöytään.

Hiski ja etanat :) / (c) Teatterikärpänen

Oliko kouluaikoina mitään näytelmäkerhoja tai vastaavia? ”Joutsassa ei muistaakseni ollut paljoa mitään nuorisoteatteritoimintaa tai semmoista, taisi olla kesäteatteri mutta se oli enemmänkin aikuisille. En tosin olis teini-ikäisenä mihinkään semmoseen suostunut menemäänkään, vaikka olis ollutkin. En ole siis koskaan harrastanut näyttelemistä, olen vain opiskellut sitä ja tehnyt ammatikseni.”

Eli mitä alan opintoja olet käynyt? ”Olin siellä Suomen Teatteriopistossa Komediateatterilla ensin sen vuoden, ja kaikkihan haki sieltä sitten Nätyyn ja TeaKiin ja ajattelin, että kai minunkin sitten pitää hakea. Pääsin sitten suureksi yllätyksekseni heti ensiyrittämällä Nätyyn. Vuosi oli 2006. Valmistuin sitten vuonna 2011.”

Mikä oli lopputyösi aiheena? ”Se oli näyttelijän suhde yleisöön, et miten yleisöä voi käyttää mukana esityksissä ja hyötyä sen olemassaolosta. Pohdin sitä suhdetta monestakin eri näkökulmasta.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Siltojen alla varmaan...En kyllä osaa yhtään sanoa. Kaikki ajatukset ja suunnitelmat oli kylla aika sekaisin silloin kun se teatterikärpänen puraisi siellä Jyväskylän Pohjantähdessä, kun se valaistuminen tavallaan tuli. Ennen sitä en kyllä yhtään tiennyt, että mitä haluaisin elämältäni, tai mikä edes kiinnostaisi. On siis vaikea vastata tähän.”

Miksi olet näyttelijä? ”Siinä se nyt tuli sitten! Kyllä mä vaan rakastan tätä työtä. Rakastan näyttelijän työtä ja teatteria työpaikkana. Siihen vaan kertakaikkiaan jää koukkuun. Rakastan sitä kontaktia ihmisten välillä, sitä energiaa kun mennään lavalle. Se on niin hieno hetki, kun yleisövalo sammuu ja ei ole vielä oikein mitään. Se kestää vain hetken ja sitten vaikkapa joku spotti syttyy ja näyttelijä tulee lavalle. Siinä tilassa ei ole tavallaan vielä yhtään mitään, siinä vallitsee vain sellainen ihmeellinen tunnelma ja lataus. Vähän sama juttu, kun rokkibändi tulee lavalle ja yhtäkään sointua ei ole vielä soitettu, mutta se energia joka siellä virtaa on ihan uskomaton. Ja sit eka biisi lähtee käyntiin ja kaikki ikään kuin räjähtää! Koko tila täyttyy. Olipa muuten omituinen vastaus...” Hiski toteaa lopuksi ja kehuu samalla etanoiden herkullisuutta.

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Koska pääsin Nätyyn aikalailla pystymetsästä, niin mulla oli silloin vain jotain hataria käsityksiä näyttelemisestä ja näyttelijyydestä. Tarkkaan en tiennyt että mihin oikeastaan olen ryhtymässä. Oli vain jotain mielikuvia ja ennakkoluuloja. Mä olin ennen tosi paljon kyynisempi. Kaikkea kohtaan. Jälkeenpäin ajatellen oon tajunnu, että päästyäni kouluun mua itseasiassa pelotti se, että haluanko mä oikeasti tälle alalle tai osaanko mä edes toimia tässä ammatissa, koska en ollut aiemmin kokeillut koko lajia. Näty kuitenkin hälvensi sitä kyynisyyttä ja pelkoa, ja tajusin että mä haluan tehdä just tätä.”

Onko sinulla mahdollisia esikuvia? ”Näyttelijöistä en oikein halua sanoa, osa niistä kun on mun ystäviänikin ja joku unohtuisi kuitenkin mainita. Mutta ihmisenä ja taiteilijana mä arvostan suunnattomasti Bruce Springsteeniä. Freddie Mercury on sitten toinen.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kotkan Kaupunginteatterissa, Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Pyynikin Kesäteatterissa ja Lahden Kaupunginteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Jotenkin on vaikea näin jälkeenpäin arvioida. Kyllä siihen vaikuttaa niin paljon paitsi se oma onnistuminen, niin myös se, että millaista sitä on ollut tehdä. Nätyllä oli yks juttu – se oli River-tanssiteos. Siinä oli teemana kuolema, laulettiin virsiä moniäänisesti ja tanssittiin. Sen esityksen henki on jotenkin jäänyt mieleeni ihan erityisellä tavalla. Luovemmassa ilmapiirissä en ole koskaan ollut. Oli äärimmäinen luottamus toisiimme ja meidän yhteiseen esitykseen.”, muistelee Hiski.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Ian McKellen tuli ekana nyt mieleen, olisi huikeaa olla hänen kanssaan etenkin teatterin lavalla.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Mä vastaan taas sen energian. Energian, joka on siinä talossa, työryhmässä, yleisössä. Lavalla, kulisseissa, katsomossa. En mä oikein tiedä mistä muualta sitä oikein lähtisi hakemaan. Sitä tunnelmaa, joka teatterissa on esityksen aikana, ei ole missään muualla. ”

Tätä on tässä jo sivuttukin, mutta miten sinä määrittelet sanaparin ”teatterin taika”? ” Se vois ilmentyä vaikkapa siinä, kun jostakin näytelmästä on viimeinen esitys. Sitä esitystä ei tulla enää koskaan esittämään sillä porukalla siinä paikassa, sellaisena. Joko sen näit, tai et nähnyt. Uutta mahdollisuutta ei tule. Jollain tavalla se aina herkistää.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki inspiroi todella paljon. Hyvät tekstit. Ja ihmiset yleensäkin.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En mä hirveän pahasti. Totta kai mä sitä vähän poden, mutta en niin että mua alkaisi esimerkiksi oksettaa. Jalat mulla tosin tärisee joskus. Ensi-ilta mua jännittää aina eniten, mutta joskus jännitys saattaa iskeä ihan kesken esityskaudenkin. Se riippuu jotenkin aina siitä, et mikä se itseluottamuksen taso milloinkin on. Tää on kuitenkin niin itseluottamuslaji! Kun on hyvä olo itsensä ja oman näyttelijyytensä kanssa, niin homma on helppoa. Silloin on helppoa mennä siihen epäluontevaan tilanteeseen, jossa seisoo valoissa ja ihmiset tuijottaa. On ihan sama, että mokaako silloin – ei tunnu missään. Sitähän se hyvä itseluottamus osittain on. Itsensä tuntemista oman epätäydellisyytensä hyväksymistä. Armollisuutta itseänsä kohtaan. Silloin ei tarvitse hukata energiaa siihen, että pyrkii jatkuvasti vaikuttamaan paremmalta ja täydellisemmältä kuin onkaan. Mun maailma ei kaadu siihen, että ihmiset näkee et mulla on heikkouksia.”

Onko sinulla omia rituaaleja/rutiineja, joita toistat ennen esitystä? ”Mulla on ehkä se, että mä en pysty eristäytymään pukkariin ja livahtamaan sieltä sitten lavalle, vaan mä haluan olla teatterilla ajoissa ja kohdata työkavereita. Käytän siis ns. luppoaikaa teatterilla ennen esitystä.”

Kerro joku kommellus! ”Kaikennäköistähän aina sattuu. Meillä oli viime syksynä Jyväskylässä sellainen esitys kuin ”Savirannan talossa”. Se oli … aika kulttikamaa, täytyy myöntää. Muodostui klassikoksi, ainakin tekijöilleen. Heh! Siinä oli yks surullisenkuuluisa saunakohtaus, härvättiin siinä etunäyttämöllä ilman rihman kiertämää, minä ja kolme muuta miesnäyttelijää. Se kohtaus saattoi välillä venyä semmoiseksi 10 minuutin sekoiluimproksi, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Pari näyttelijää (Hannu Lintukoski ja Henri Halkola) ottaa sitten siinä eturampissa kaiken ilon irti siitä alastomuudestaan ja kaikesta siitä, mitä Luoja on heille suonut. En nyt viitsi tässä ihan kaikkiin yksityiskohtiin mennä, mutta erityisesti pitää mainita Lintukosken ”helikopteri”. Yleisö ei pysty edes katsomaan, osa on kääntyneenä pois ja osa nauraa kyyneleet silmissä. Mä kattelin sitä touhua ja tajusin, että mulla olisi tässä nyt vielä muutama repliikki sanomatta, mutta eihän niiden sanomisessa ole enää mitään järkeä, ei ne yhdisty enää mihinkään! Turha tässä on enää tän jälkeen mitään juonta yrittää kuljettaa. Mä tein semmoisen päätöksen, mitä en ikinä uskonut tekeväni, eli poistuin kohtauksesta. Nyt riitti! Selvittäkää itte ittenne pois sieltä! Kävelin sit vaan pukkariin. Oon kyllä sitä mieltä, että tein ihan oikean ratkaisun”, nauraa Hiski.

Kerro joku hyvä muisto! ”Mulle valmistujaispäivä oli jotenkin henkilökohtaisesti hieno, silloin oli niin paljon lämpöä, rakkautta ja kummallista haikeutta ilmassa.”

Tulevia roolejasi? ”Tänä keväänä mukana näytelmissä ”West Side Story”, ”Kun tyttö on hyvä” ja ”Kahden ja yhden yön tarinoita”. Ensi syksynä sitten ”Chicago” ja ”Katsastus”.

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Mä oon varmaan se Fok-it – sarjakuvan Salaliittosammakko. Se on aika hieno tyyppi, mä arvostan sen näkemyksiä. Perjantaipingviini voisin olla myös.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä lähden shoppaamaan kenkiä, eiks sitä naiset tee koko ajan ihan innoissaan? Haluaisin myös selvittää sen, että mikä siinä pöntön reunuksen ylösjättämisessä ärsyttää naisia niin paljon. Laske se alas, toimita asias ja relaa, hyvä ihminen!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan sitä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kyllä mä ottaisin kitaran, mä pystyn se kanssa viettämään kyllä aikaani. Ruuaksi ottaisin tummaa olutta ja kauheen määrän näitä valkosipulietanoita. Oli ne niin hyviä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Ei tulisi muuten yhtään mitään siitä, se olisi paskin maja ikinä! Ottaisin Sopranos-dvd- boxin ja punkkua.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin Queenin Wembleyn keikalle ´86. Olin silloin kaksivuotias ja mulla ei ollut niin mitään mahiksia päästä sinne...”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Soitan kavereille, et mihin baariin ne meni ja menen sinne juomaan 27 olutta. Ja päden näillä etanoilla kaikille.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Lempeä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Armoton

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Intohimottomuus!

Suosikkikirosanasi? - Perkele on hienoin, mutta myönnän käyttäväni v-sanaa eniten

Mitä ääntä rakastat? - Ootas nyt, joku päivä tuli joku kiva ääni ja ajattelin, että pidänpä paljon tuosta, mutta mikä se oli? Se oli vielä sellainen outo ääni. Nyt rupesi oikeesti vaivaamaan! (hysteeristä naurua minuuttikaupalla...) No se on ainakin hyvä ääni, kun kuulee kahvinkeittimen porinan aamulla.

Mitä ääntä inhoat? - Kun hevoset tappelee! Ne kiljuu, se on raastavan kuuloista. Lapsena saatoin herätä siihen yöllä, kun niitten aitaus oli aikalailla mun huoneen ikkunan alapuolella.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Klassisen musiikin säveltäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Pankkivirkailija tai konttoristi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Saisiko olla valkosipulietanoita ja tummaa olutta?”

Tarzan / Helsingin Kaupunginteatteri

Tarzan / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.3. ja 22.3. 2014, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Sävellys ja laulujen sanat Phil Collins

Käsikirjoitus David Henry Hwang

Perustuu Edgar Rice Burroughsin tarinaan "Tarzan, apinain kuningas" ja Disney-elokuvaan "Tarzan"

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Kari Rentola

Rooleissa : Saska Pulkkinen/Jon-Jon Geitel, Elina Aalto, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Haza Hajipoori, Pekka Hiltunen, Sara Hirn, Annamaria Karhulahti, Jimi Kettunen, Petrus Kähkönen, Matti Leino, Sanna Majuri, Kari Mattila, Hanna Mönkäre, Unto Nuora, Emilia Nyman, Kaisa Pesonen, Tuukka Raitala, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Inka Tiitinen, Panu Vauhkonen, Mikko Vihma, Sakari Saikkonen, Jeffrey Kam, Ville Seivo, Luka Haikonen/Wiljami Miettunen/Pablo Ounaskari

 Mikä yhdistää laulaja Freemania ja minua? No ainakin se, että molemmat olemme hämeenlinnalaisia ja kumpikin voi nyt laulaa "Minä tulin viidakosta..." Meidät bloggaajat oli kutsuttu HKT:n toimesta tutustumaan hiukan lähemmin teatterin toimintaan, yleisötyövastaavan sujuvalla opastuksella meitä kierrätettiin niin lavasteissa, lavastamossa kuin puvustamossakin, ja samalla kuulimme hiukan kiintoisaa knoppitietoa. Hämmästytti se pukujen määrä etenkin. Tapasimme myös ohjaaja Kari Rentolan sekä illan Tarzanin, Saska Pulkkisen. Koskapa omistan "huippukameran", en saanut napatuksi yhtäkään valokuvaa kierroksen aikana. Keskityinkin vain fiilistelemään tunnelmia. Meikäläinen voi nyt kehua olleensa HKT:n Suurella näyttämöllä ihan lavalla seisoksimassa. Kiitokset HKT:lle tästä mahdollisuudesta ja kakkutikkaritkin olivat kiintoisa kokemus.

Tarzan (Saska Pulkkinen) ja Jane (Elina Aalto) / (c) Mirka Kleemola, Imagenary Oy

 Pelkkään kulissikierrokseen ei reissu sentään jäänyt, vaan kaiken tämän päälle katsoimme joukolla sitten vielä illan esityksenkin. Katsomossa oli ilahduttavan paljon lapsiakin todistamassa taas tätä teatterin taikaa. Johan siinä riitti hämmästelemistä, kun heti alussa tapahtui haaksirikko ja nuori perhe rantautuu viidakkoon. Häijyt kissapedot listivät niin apinavauvat kuin pienen ihmistaimen vanhemmatkin, kiiluvasilmäinen leopardi oli kyllä aika näky ja saattoi vähän jopa pelottaa pienempiä katsojia.  Apinaäiti Kala (mainio Sanna Majuri) pelastaa itkevän vauvan ja näin tuttu tarina saa alkunsa. Poika varttuu apinalauman joukossa, kunnes tulee vahingossa tehneeksi jotain sellaista, joka saa apinoiden johtaja Kerchakin (Mikko Vihma) kokemaan tämän uhkana laumansa turvallisuudelle. Tarzan saa lähtöpassit apinaporukasta, ja peräänsä Kalan, jonka äidinrakkaus voittaa kaiken muun. Leopardihan siihen sitten taas tarvitaan, jotta Tarzan pääsee takaisin omiensa pariin ja sattumalta hän törmää viidakossa myös Janeen (Elina Aalto), joka on isänsä (Eero Saarinen) kanssa tutustumassa viidakon monipuoliseen luontoon, ja mitäs sitten sattuikaan...

 Positiivisia fiiliksiä tämä musikaali herätti minussa todella paljon! Viidakon äänimaailma ja kekseliäs lavastus kulkivat hyvin käsi kädessä, kiipeilyyn ja temppuiluun suorastaan kutsuvia tasoja oli lavantäydeltä. Ja tietenkin liaaneita, niitähän ei sovi unohtaa. Musiikkipuoli oli oikein jees, ei mitään hienostelua eikä kikkailuja, vaan sellaista menevää, vaivattomasti eteenpäin soljuvaa rytmittelyä. Balladeja, duettoja ja muutama räväkämpikin veto.

 Viime viikolla katselin Avarassa luonnossa paviaanilauman edesottamuksia ja nytpä olikin hauska nähdä vastaavaa meininkiä livenä. Jestas sentään sitä apinaporukkaa! Mahtavaa liikekieltä ja eleitä, välillä ei oikein tiennyt, että ketä olisi seurannut katseellaan, kun jokaisella tuntui olevan omanlaisensa meno päällä. Erityisesti kiinnitin huomiotani kunnioitustaherättävään gorillaäitiin (Annamaria Karhulahti), jolla poikanen pysyi matkassa mukana milloin selässä, milloin etupuolella. Kerchak tietysti oli jyhkeä ja vähän pelottavakin hahmo ääntä myöten, hienosti vedetty rooli Mikko Vihmalta. Pidin myös Terkin (Matti Leino) letkeänrennosta tyylistä, lauman mellastus leirissä Terkin johdolla oli etenkin hupaisaa seurattavaa väliajan jälkeen. Tuli siinä pieni mukava näpäytys siitä kännykänkäytöstäkin väärään aikaan...

"Tääl on bileet kaikki sileeks" / (c) Mirka Kleemola

 Lapsiin upposi varmasti ainakin hieno viidakon värimaailma, apinoiden kohkaaminen (olihan se "Mitä jäbä duunaa" mukana myös) ja seikkailuhenkisyys. Kukapa pikkupoika (-tai tyttökin) ei olisi puuhun kiivetessään kuvitellut olevansa apinain kuningas. Aikuisia tuntui sitten huvittavan enemmän muutamatkin sanaleikit, Janen hämmentävät kommentit puolialastoman villimiehen edesottamuksista, Tarzanin kielenopiskelut ja muut. Itseäni huvitti suuresti omituiset valtavat viidakon kukkaset (mikä ihme lonkerohässäkkä from outer space se yksi oikein oli!?) ja jättiperhoset. Puvussa paikalle ilmestynyt Tarzan oli kuin Johnny Deppin Willy Wonka suoraan  Jali ja suklaatehdas-leffasta, Clayton (Kari Mattila) oli taas hyvin taidolla tyypitelty Disneyn pääpahis ulkomuotoa ja kukkoilua myöten. Herkullinen roolihahmo muutenkin! Päähäni iskostui legendaarinen lausahdus "puhutaan kuin mies apinamiehelle" ja hieno keskusteluhan siitä muodostui.

 Alunperin minun ei pitänyt tätä musikaalia mennä edes katsomaan, mutta yksi syy sai minut lähtemään viidakkoon. Saska Pulkkinen. Hänen suorituksensa Verkossa-näytelmässä sai minut viime vuonna vakuuttuneeksi siitä, että tästä nuorukaisesta tullaan vielä kuulemaan ja mielipiteeni vahvistui lisää. Tarzanin kasvu pikkupojasta salskeaksi nuoreksi mieheksi oli varsin hienosti toteutettu, ja kun Tarzan singahti lannevaatteessaan hiukset hulmuten paikalle, olin myyty. Laulutaidon lisäksi hänestä loisti vahva läsnäolo kohtauksissa, ja taidokkaasti hän otti tilanteet haltuun olematta kuitenkaan mitenkään röyhkeä tai kukkoileva. Voisi luulla, että pelkässä lannevaatteessa heiluminen voisi lipsahtaa myös pullistelun puolelle, mutta ei tässä tapauksessa. Tämä Tarzan on ilo silmälle myös siksi, että kun tämä Tarzan hymyilee, se valaisee synkimmänkin päivän! (pääroolissa siis vuorottelee Jon-Jon Geitel ja Saska Pulkkinen)

 Lähdin katsomosta suu messingillä ja "hyvä pöhinä" oli katsomosta poistuttaessa muillakin. Mukavaa, että tätä musikaalia voi taas lähteä vaikka koko perhe katsomaan, ja tekstityslaitteita on tarjolla useammallekin kielivaihtoehdolle.

 Olisiko muuten muutama apina voinut käydä riekkumassa väliajalla yleisölämpiönkin puolella, ja innostaa lapsikatsojia (ja yllytyshulluja aikuisiakin...) vähän hulluttelemaan? Niin ja uskokaa tai älkää, meikäläinen on lapsena ollut haka mitä tulee puihinkiipeilemiseen. Ongelmat ovat liittyneet lähinnä alastuloon. Tämä nostatti minussa taas hauskan seikkailuhengen ja lapsuusmuistot, tosin enää ei ketterästi kiivetä yhtään mihinkään, mutta mielikuvituksessaan voi heilauttaa itsensä näppärästi oksalta toiselle ja päästää jonkinmoisen tarzanhuudon.

 Tarzanille vahvat neljä tähteä ****

(näin esityksen kutsuvieraana)

Tarzan, Kala ja Kerchak / (c) Mirka Kleemola

NT Live / War Horse

Teatterikärpänen teki taas onnistuneen aluevaltauksen maanantaina 24.3. Jo useamman kerran on muutamilla paikkakunnilla Finnkinon elokuvateattereissa esitetty National Theatre Live - esityksiä, joihin minullakin on ollut "periaatteessa" kiinnostusta, mutta olen havahtunut toimimaan vasta siinä vaiheessa, kun liput on loppuunmyyty tai työvuorolistassa komeilee iltavuoro näiden kyseisten päivien kohdalla.

 Tällä kertaa olin kaukaa viisas ja esitin työvuorotoiveeni hyvissä ajoin ja varasin lipun. Kyseessä oli siis War Horse. Viime kesänä Lontoossa halusin kovasti nähdä tämän kyseisen esityksen, mutta päivät ja rahat loppuivat kesken, kas kummaa. Siksi tämä jäikin vähän kaivelemaan. Tarina oli minulle aiemmin tuttu elokuvasta, jonka vuokrasin taannoin ja muistan ainakin sen, että nukahdin jossain vaiheessa... Täytyy myös sanoa se, että suhtauduin ennakkoon aika skeptisesti näihin livetallenteisiin, koskapa ainakaan Suomen televisiossa esitetyt teatteritallenteet eivät kaikilta osin ole vakuuttaneet. Poikkeuksiakin tietysti on joukossa. Fakta on kuitenkin se, että teatteri on parhaimmillaan paikanpäällä nähtynä, ja tällä asenteella marssin maanantaina Plevnaan.

 Mahtavaa olikin sitten huomata heti alkuminuuteilla, että olinpas taas totaalisen väärässä! Reilun 2,5 tunnin kuluttua lähdin salista mykistyneenä, liikuttuneena ja vakuuttuneena siitä, että NT Live toimii! Itse tarinahan kertoo Joey-hevosen ja Albert-pojan erikoislaatuisesta ystävyydestä. Pojan isä ostaa kaupunkireissulla humalaisen uholla lainanlyhennykseen tarkoitetuilla rahoilla varsan, josta sitten pojan luottamuksen ja huolellisen hoivan saattelemana kasvaa melkoinen yksilö. Sota sitten erottaa nämä kaverukset, ensin taistelukentille joutuu Joey ja myöhemmin perässä Albert, joka ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Monenlaista käännettä ja estettä on matkalla, sodan keskellä onneksi löytyy inhimillisyyttäkin ja oikeita ihmisiä juuri oikeassa paikassa oikealla hetkellä.

kuvat Brinkhoff/Mögenburg

Lavasteita ei juurikaan ollut, taustalla pala piirroslehtiöstä. Tarina vei totaalisesti mennessään ja näyttämöä hallitsivat kolmen nukettajan voimin liikkuvat hevoset sekä kauttaaltaan laadukas näyttelijäntyö. En havainnut heikkoa lenkkiä missään vaiheessa, tasaisen varmaan työtä ihan kaikilta, ja se jos mikä oli nautittavaa. Muutama suoritus etenkin jäi mieleeni, ja kotona piti tutkailla herrojen edesottamuksista vähän enemmänkin.

 Tämä jos mikä oli taas teatterin taikaa parhaimmillaan, usein unohdin täysin ensinnäkin sen, että olen katsomassa esitystä elokuvateatterissa ja toisekseen sen, että lavalla olevat hevoset... no niin. Tarinankulkua siivitti vielä haikeansuloiset laulelmat, jotka nekin livenä esitettiin. Osui ja upposi kyllä.

 Tässä vielä traileri esityksestä, katsokaa ja hämmästelkää itse.

 Ostin sitten samantein lipun toukokuun lopulle NT Liveen, jolloin vuorossa on syksyllä Työviksessäkin nähtävä "The Curious Incident of the Dog in the Night-Time" . Niin ja täytyy tietämättömille vielä mainita, että ainakin tämä esitys oli englanniksi tekstitetty, eli ihan kuulon varassa ei tarvinnut olla.

 Olihan tämä ihan mahdottoman hieno kokemus ja elämys! Ja kyllä, haluan edelleen nähdä War Horsen ihan livenäkin.

Haastattelussa Saska Pulkkinen

 Saska Pulkkisen tapasin joulukuun lopussa 2013 Henry´s Pubissa Helsingissä.

Paljasjalkainen helsinkiläinen Saska on vuosimallia 1989 ja horoskooppimerkiltään hän on vaaka.

Mitä harrastat? ”Nyt tuon TeaKin aikana on vähän jäänyt harrastukset vähemmälle, mutta oon ollut ihan pienestä asti kova liikunnanharrastaja, telinevoimistelua ja painia ja sit sellaista japanilaista taistelulajia kuin taido. Oon myös tanssinut tosi paljon, ja musta piti alunperin tullakin nimenomaan tanssija. Vapaa-ajalla noin muuten tulee nykyään harrastettua valokuvausta ja jonkun verran laulua, mutta sitä yleensä proggislähtöisesti. Valokuvaus on mulle hyvä tapa kehittää tietynlaista visuaalista silmää”, kertoilee Saska.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä vahvuudeksesi? ”Fyysisyys on se mun suurin vahvuuteni kyllä. Keväällä oli esimerkiksi Kansallisteatterissa se ”Eurydike”, siinä oli paljon sellaista akrobaattista toimintaa ja pääsin siinä käyttämään fyysisyyttäni. Huomaan myös, että hakeudun tekemään roolia aina fyysisyyden kautta, et vaikka oliskin vaan puhenäytelmä, niin koitan kehitellä itselleni jonkun ”jutun” siihen, jotta se tekeminen olisi mielekkäämpää. Se on myös itselleni tuttu lähestymistapa rooleihin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se soittamiseen liittyisi. Haluaisin osata soittaa kitaraa, mutta en oo vaan saanut aikaiseksi. Mulla on kyllä kotona kitara, mutta ei ole ollut riittävästi kärsivällisyyttä siihen harjoittelemiseen. Sen kautta saisi kerrottua johonkin uuteen suuntaan tätä tekemistään, ja musiikillisesti voisi sillä myös kehittää itseään niinku nuotinlukutaidossa ja vastaavassa. Koska laulan ja musikaalijuttuja tulee myös tehtyä, niin olisi sen kautta tärkeää osata lukea ja ymmärtää musiikkia enemmän.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Mun vanhemmat on molemmat tanssijoita ammatiltaan, mutta muuten ei ole kyllä suvussa muita. Siskoni soittaa ja laulaa, ei tosin teatteripuolella, vaan hänellä on enemmän tuota klassista puolta.”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Oon ihan pienestä pitäen pyörinyt teatterissa, mutta näyttelemisestä mä kiinnostuin varsinaisesti ekaa kertaa varmaakin joskus yläasteella. Olin sellaisessa JP Siilin ohjaamassa tv-sarjassa mukana kuin ”Nollatoleranssi”, ja siitä se sitten lähti se innostus. Oon ollut silloin kuvaushetkellä ehkä 14-vuotias. Olin mä sitä ennenkin ollut Helsingin Kaupunginteatterin musikaaleissa lapsiavustajana ja teatterikerhoissa pienenä, mutta enemmänkin mua kiinnosti tanssi silloin. Olin yläasteen ja lukion myös tanssipainotteisella linjalla, ja jossain siellä lukiossa tuli sit se ajatus, että voisin hakea myös TeaKin näyttelijäpuolelle. Että haenpas ensin näyttelijäpuolelle ja sitten vasta tanssipuolelle. En sitten koskaan hakenut sinne tanssiin, koska munhan piti lähteä vaan kokeilemaan ja pääsinkin heti ekalla kerralla sisälle... Ei tarvinnut sitten enää miettiä, mitä jatkossa aikoo tehdä. Se kesä meni kyllä aika huumassa...” Saska muistelee.

Et ole vielä valmistunut siis? ”TeaK on vielä kesken mulla. Kandin olen suorittanut, mutta maisteriopinnot on vielä kesken. Vuonna 2008 aloitin TeaKin ja kandiksi valmistuin 2011. Nämä työkuviot nyt ”sotkee” mun suunnitelmiani sen verran, että munhan oli tarkoitus valmistua nyt keväällä, mutta ensin tuli tuo ”Verkossa” ja se vaikutti siihen kirjoitushommaan ja nyt kun vielä tulee tuo Tarzan-musikaali, niin ei mulle jäänyt enää aikaa.”

Jos et olisi suuntautumassa tälle alalle, mikä olisi mahdollisesti vaihtoehto B? ”Se varmaan olisi se tanssi. Mua on kyllä aina kiinnostanut myös sirkusakrobatia, eli sellaiseenkin olisin voinut päätyä, jos ei olisi TeaKin paikkaa auennut. Ehkä seuraavana keväänä mä olisin hakenut sekä näyttelijä – että tanssipuolelle ja ehkä Turkuun johonkin sirkuskouluun”, pohtii Saska.

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Se on joku sellainen fiilis, joka siinä esiintymisessä on jo tanssin aikana ollut. Mä jännitän aika paljon, mutta sit se fiilis on jotenkin euforinen aina esityksen jälkeen, kun jännitys on lauennut ja se on aikamoinen se adrenaliinipiikki, joka siitä tulee. Ja just kun se tv-sarja oli tavallaan eka kosketus näyttelijäntyöhön, niin olihan se jännää ja kivaa se kuvauksissa pyöriminen silloin teinipoikana, ja saatiin vielä palkkaakin siitä. On se jotenkin käsittämätöntä aatella, että meille maksetaan siitä, että me leikitään. (”Ja me maksetaan siitä, että tulemme katsomaan kun muut leikkii...”toteaa haastattelija tähän väliin.) On tää maailman paras ammatti kyllä, voi olla ihan mitä haluaa!”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko ne muuttuneet? Oliko sinulla jotain visiota, mitä tämä työ on? ”Silloin kun mä menin TeaKiin, niin enhän mä sitä ennen ollut ikinä näytellyt missään teatterissa, eli ei mulla hirveesti mitään visioita silloin ollut päässä siitä, että millaista se on se harjoitteleminen ja roolin rakentaminen. Ehkä se jotenkin vähän jännitti, että miten sen hahmon sitten ylipäätään rakentaa. Pääsykokeissa vikassa vaiheessa pääsi jo jotenkin treenaamaan sitä harjoittelemista. Se oli kyllä aika siistiä, kun pääsi ekaa kertaa tekemään jotain sellaista, mitä ei oo ikinä ennen tehnyt. Totta kai nyt on tullut sitten enemmän käsitystä siitä, että mitä se näyttelijän työ nyt sit on. Oon saanut lisää kokemusta. En mä tiedä, että onko mun kuvani näyttelijän työstä mitenkään muuttunut, vaan pikemmin se on niin, että nyt mulla on siitä olemassa jonkinlainen kuva.”

Saska baarin hämyssä / (c) Teatterikärpänen 

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”On paljonkin suomalaisia näyttelijöitä, joita arvostan tosi paljon ja diggaan katsella niiden tekemistä. Martti Suosalo, Jani Volanen, Ismo Kallio, Juhani Laitala... Mulla on koulukummina Janne Marja-aho, joka on tanssija ja kyllä hänkin on mulle jonkinlaisena esikuvana toiminut. Hän tekee nykyään vähän ristiin myös näyttelijäntyötä, laulua ja tanssia, ja se on kuitenkin aika lähellä sitä mitä itsekin koen vahvuuksiksini. Ulkomailtakin on, mutta mä oon kyllä aika huono nimissä... Johnny Deppiä on kyllä kiinnostava katsoa, hän tekee hienoja rooleja ja nimenomaan sitä näyttelijäntyötä on kiinnostavaa katsella. Ja onhan noita ns. vanhoja konkareita sitten, kuten De Niro, mutta ei ne oo mulle sillai esikuvia.”

Jos saisit valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Kyllä Al Pacinon kanssa olisi varmaan aika makeeta näytellä... saisin minäkin jonkun palan siitä hänen kokemuksestaan!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Freddie Mercurya fanitan ihan täysillä. Sen kanssa kun pääsisi laulamaan Bohemian Rhapsodyn, niin kyllä! Ihan pienestä asti oon kuunnellut Queenia ja David Bowieta ja Pink Floydia, ja Bohemian Rhapsody on aina ollut mulle se ykkönen. Se on myös mun karaokebravuurini. Jos sinne mennään, niin se on aina pakko laulaa”, Saska hehkuttaa.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tarzan, heh. Kyllä toi kiipeileminen ja muu tarzanmainen meininki on ollut mulla päällä pienestä asti, opin kiipeämään mun syöttötuoliini ennen kuin osasin edes kävellä ja oon kiipeillyt puissa aina, eli kyllä se Tarzan on mun juttuni!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Samppalinnan Kesäteatterissa, Juvalla Rapion Myllyteatterissa... Ja oonhan mä sit kyllä kiertänyt maailmallakin, tosin enemmänkin tanssijuttuja. Kun olin nuori poika, niin Les Misérablesista tehtiin Pohjoismaiden konserttikiertue ja olin pikkupoikana siinä laulamassa sitä Gavrochen roolia. Se ei ollut kyllä missään teatterissa, vaan stadioneilla ja isoissa halleissa, Hartwall Areenallakin oltiin”, Saska toteaa vaatimattomasti.

Mitä sanoisit omasta mielestäsi tärkeimmiksi roolitöiksesi toistaiseksi? ”Kyllä tuo Bradley Manningin rooli Verkossa-näytelmässä on tärkeä rooli ja se on myös isoin rooli, mitä mulla on ollut. Tykkäsin myös siitä Eurydikestä Kansallisteatterissa, se oli mulle tärkeä proggis myös.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? ”Ehdottomasti yhteisöllisyys. Mä oon vähän semmoinen ”sosiaalisesti riippuvainen tyyppi”, eli mä en viihdy kauhean hyvin yksin. Mua viehättää teatterissa se, että kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja tekee yhdessä sitä juttua. Saa myös ystävystyä uusien tyyppien kanssa. Uusien ihmisten tapaaminen jaksaa kiinnostaa mua loputtomiin, ja harjoituskauden aikana oppii tuntemaan jo aika hyvin toisen ihmisen, vaikkei olisi häntä aiemmin tavannutkaan. Se on minusta aika hienoa.”

Miten sinä määrittelet sanaparin ”teatterin taika”? ”Siihen vaikuttaa monet asiat. Ei sitä ehkä silloin koe kun itse on lavalla, mutta silloin kun on katsomassa ja se juttu pystyy jotenkin luomaan niin vahvan illuusion, ja on makeeta huomata se, että tuossa oli nyt sitä teatterin taikaa. Sen tajuaa vasta sitten, kun siitä esityksen luomasta maailmasta jotenkin putoo pois. On niin vahvasti jossain maailmassa, johon uskoo ihan täysin. Esimerkiksi nukketeatterihan on tosi maagista!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi tosi paljon luonto, etenkin kesällä. Ja ystävät.”

Kerroit aiemmin, että sinua jännittää. Miten se sinulla ilmenee? ”Ei se oo joka esityksessä, mutta huomaan, että muutamissa ekoissa jännittää kyllä enemmän. Totta kai aina jännittää vähän, ja varsinkin silloin, jos on jotain tuttuja katsomossa. Ensi-illoissa jännittää ehkä eniten, ja se on ihan sellaista perusjännitystä – vatsassa on perhosia ja kädet tärisee. Ei mua koskaan kuitenkaan niin pahasti jännitä, etten pystyisi menemään näyttämölle. Se jännitys oikeastaan laukeaa vasta sitten, kun esitys on ohi. Näyttämöllä sitä ei huomaa, mutta jos käväisee kulisseissa esityksen aikana niin huomaa, että huh kylläpäs jännittää! Enskaripäivinä kroppa tietää kyllä heti aamusta, että mikä päivä nyt on, ja siinä on usein huonostinukuttu yökin takana.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ei oo kyllä, tosin se riippuu vähän siitä jutustakin. Kyl mulla Eurydikeen tuli sellainen rutiini, että menin aina vähän aikaisemmin teatterille ja kävin siellä ensin kuntosalilla ja sitten söin, ja vaihdoin sen jälkeen roolivaatteet jne. Ehkä ne on enemmänkin just sellaisia, et joku perusrutiini on pakko olla, koska maskiaika on tiettyyn aikaan ja yleensä ne alkaa pari tuntia ennen esitystä. Koko päivää ei voi laittaa rutiineille!” summaa Saska.

Kerro joku kommellus! ”Jaahas, tää taitaa olla kyllä enemmänkin huolimattomuutta, mutta ”Pahuus”-näytelmässä kun me Vinnarin Jessen kanssa heitettiin ”sitä itteään” Vatasen Vesan ja Lambergin Kallen päälle, niin aina välillä sitä lensi vähän muuallekin minne piti...”

Kerro joku hyvä muisto! ”Hyviä muistoja liittyy tosi paljon just siihen Nollatoleranssi-aikaan. Se oli 14-vuotiaalle kova juttu. Se aihe oli aika rankka vielä siinä, se kertoi vanhemmista, joilla ei ollut aikaa nuorilleen ja sit nuoriso alkaa tehdä kaikenlaisia hölmöyksiä, varastella autoja ja murtautua kauppoihin öisin. Sitä oli jotenkin jännä kuvata, se kaveriporukka siinä oltiin kaikki yläasteen luokkakavereita. Se oli ensimmäinen kosketus siitä yhteisöllisyydestä, et mitä teatterin tai leffan tekeminen voi parhaimmillaan olla. Vantaalla oltiin esim. yhdellä kukkulalla, jossa oli GSM-masto ja siinä kiipeiltiin yhdessä jutussa, ja sit tehtiin tappelukohtausta hangessa siellä keskellä yötä ja se oli kyllä jännä homma...”

Käytkö itse seuraamassa teatteria? ”Kyllä mä käyn, mutta se menee vähän kausittain. Se riippuu vähän siitä, että oonko itse tekemässä jotain juttua. Välillä on kausia, ettei tuu pariin kuukauteen käytyä missään ja sitten joskus saatan olla viikolla joka ilta jossain katsomassa. Viimeksi oon tainnut nähdä Kipupisteen tuolla HKT:llä. Eikun mähän olin muuten myös tuolla Kansallisteatterissa Kun kyyhkyset katosivat – enskarissa!”

Tulevia roolejasi? ”No Tarzanissa vuorottelen pääroolissa 20.3. alkaen ja Verkossa-näytelmä pyörii vielä huhtikuun loppuun asti. Tervetuloa katsomaan!”

Saska viidakon hämyssä / (c) Mirka Kleemola, Imagenary Oy

Onko sinulla mottoa? ”Ei ole. Jos mulla olis joku motto, niin se liittyisi varmaan jotenkin positiiviseen, rentoon elämänasenteeseen. Mä en oo mikään sellainen, joka hirveesti stressaa asioista”, Saska kertoo hymyillen.

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa, en oo kyllä kauheesti kokeillutkaan. Nuorempana oon dubannut, eli erilaisia ääniä kyllä osaan tehdä, mutta imitointia en oo harrastanut. Vastaus siis on, että en osaa!”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Joko Spiderman tai Teräsmies. Aika usein leikittelen myös sillä ajatuksella, että minkä supervoiman haluaisin, ja se olisi joko näkymättömyys tai lentäminen... Ehkä näistä sit se lentäminen, ja noista tyypeistä Spiderman. Jaa miksikö? No koska se on jotenkin siistimpi tyyppi kuin Teräsmies. Kyllähän sekin melkein lentää. Jos saisin keksiä ihan oman hahmon, niin se olisi sellainen näkymätön lentävä mies.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Aamulla kun tän asian huomaisi, niin kyllä ensin varmaan tutustuisin uuteen kehooni ja siinä voisi vierähtää tovi. Olisi siistiä pukeutua johonkin tosi nättiin mekkoon ja lähteä vähän kiertämään kaupungille. Vois mennä shoppailemaan ja sovittelemaan erilaisia vaatteita.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ensinnäkin se mun talvipesäni olisi mun omassa kodissani, mä rakentaisin sinne majan. Mä ottaisin sinne kalapuikkoja, koska varmaan ekaksi tulisi nälkä. Ehkä siellä olisi pakastin täynnä kalapuikkoja ja sitten uuni. Juomaksi olisi vettä, koska aina kun mä herään, mun tekee ekaksi mieli vettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin sängyn, kirjoja, tietokoneen, jääkaapin, mikron, tyttöystävän, sähköt... Sieltä saisi lähteä poiskin, mutta ei tarttis jos ei haluais.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”60-luvulle olisi siisti mennä ja joku Woodstock olisi makeeta nähdä. En oo ikinä ollut missään festareilla ja haluun nimenomaan tuonne Woodstockiin, koska mun sisälläni asuu pieni hippi. Olis se Queenkin tosi makeeta nähdä livenä...”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden auttamaan kaveria muutossa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Pöllö

Mistä sanasta pidät vähiten? - Yrjö

Mikä sytyttää sinut? - Hymy

Mikä sammuttaa intohimosi? - Räntäsade

Suosikkikirosanasi? - Pahus

Mitä ääntä rakastat? - Espressopannun porinaa

Mitä ääntä inhoat? - Palohälytintä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa Saska!

Tarzan-musikaali ensi-illassa 20.3. 2014 HKT:n suurella näyttämöllä, lisätietoja tämän linkin takaa ja traileri löytyy täältä. Saska vuorottelee pääroolissa yhdessä Jon-Jon Geitelin kanssa.

Haastattelussa Panu Valo

Panu Valon (haastattelun aikaan vielä Hietalahden) tapasin lokakuun loppupuolella 2013 Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella. Olin hiukan myöhässä tapaamispaikalta, ja koska emme Panun kanssa olleet aiemmin tavanneet, oli hän mennyt esittäytymään aivan toiselle naiselle, joka ilomielin kyllä otti hänet seurakseen. Tulin sitten pelastamaan Panun hämmentävästä tilanteesta...

Vuonna 1984 syntynyt Panu on horoskoopiltaan kalat. ”Mä olen Kaustiselta kotoisin. Ennen armeijaa asuin Kokkolassa, opiskelin siellä konservatoriossa klassista laulua ja saksofonia. Nyt olen asunut kohta kymmenen vuotta täällä Tampereella.”

Mitä harrastat? ”Teatteria, heh...ja mitäköhän muuta sillai aktiivisesti? Kuntosalilla käyn ja silloin tällöin kontakti-improvisaatiossa ja Hämeenlinnassa olen harrastanut myös vähän pilatesta ja joogaakin. Olen aloitellut kiipeilyä myös, mutta on niin hankalaa harrastaa mitään sillai säännöllisesti”, Panu harmittelee.

Osaatko soittaa muitakin soittimia kuin saksofonia? ”Sitä mä soitin siis varusmiessoittokunnassa aikoinaan. Sit tuli kyllä kuuden vuoden tauko, mutta nyt oon ottanut sitä pikkuhiljaa haltuun taas. Huuliharppua yritän kans vähän tapailla ja kitaraakin jonkun verran.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Ehkä joku musikaalisuus ja tanssillisuus. Mä oon nuorempana harrastanut kansantanssia ja sieltä mulla on hyvä pohja liikunnallisuuteen.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Mua kiinnostaisi opiskella lisää fyysistä teatteria, klovneriaa ja miimiä. Sitä nyt ei vielä ole ollut tuossa meidän koulutuksessa. Meillä oli nyt viime kesänä kurssikaverini Haatajan Ollin kanssa sellainen juttu, että kierrettiin asuntoautolla vähän siellä sun täällä, siinä oli mukana sanatonta teatteria myös. Se oli kyllä hieno kokemus, ”avoimet harjoitukset” eli sitä ei oikein opi muuta kuin tekemällä.”

Löytyykö suvustasi muita teatteri-tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Valon suku on taiteellista porukkaa. Teatterialalla on Vesa-Tapio Valo, äitini serkku, joka on Seinäjoen Kaupunginteatterin johtajana ja pikkuserkkuni Annukka Valo opiskelee TeaKissa ohjaaja-pedagogiksi. Annamaria Karhulahti on  myös sukua. Isäni on sellainen ns. elämäntapataiteilija, tekee mitä lystää. Hän on joskus voittanut katusoiton suomen mestaruuden, ja sittenhän sillä on takanaan kaikenlaisia performansseja. Hän kyllä taiteilee myös muutenkin – hän on hirsirakentaja ja on tehnyt Kaustiselle esimerkiksi sellaisen kalevalaisen kylän, ja savusaunoja ja takkoja on tehnyt eripuolille maailmaa”, Panu luettelee.

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Esiintymisestä oon kiinnostunut silloin, kun menin yläasteella eli suhteellisen myöhään kansantanssia harrastamaan, ja sitäkautta sain sitten vähän esiintymiskokemusta. Sitten rippileirin isosena, kun tehtiin niitä iltaohjelmia, niin siellä jotenkin innostuin sitten enemmänkin, heh, lähti vähän käsistä koko homma. Musiikkilukiossa oli sit musiikkiteatterikurssi ja se oli vähän jatkoa tuolle aikaisemmalle. Muutenkin se musiikkilukion ilmapiiri oli hyvin hedelmällinen, meillä oli yhden kaverin kanssa Amorin lähettiläät – niminen bändi. Oltiin puvut päällä ja hampaat valkaistu ja hurmauskiehkurat ja muut, ja laulettiin rakkauslauluja naisille. Kunnon showmeininkiä!”

”Pienenä mä olin kauhea jännittäjä, enkä koskaan uskaltanut mennä mihinkään näytelmäkerhoon tai vastaavaan. En ois koskaan uskonut silloin, että musta tulisi mikään näyttelijä. Oikeastaan sen takia tätä vähän tekeekin, että pääsis vähän jännityksestä ja omista estoistaan eroon.”

”Lukioaikoina oli Kaustisella yks kesäteatterijuttu ”Pikku Pietarin piha” ja siinä esitin Jumalaa. Varsinainen ihan palkallinen teatterikokemus oli sitten heti tuon musiikkilukion jälkeisenä kesänä ”Vihreä haltijatar”, Kaustisella myöskin ja se oli nuorten tekemä ”julmettu fantasiamusikaali”. Se kertoi kansanmusiikkitieteilijästä, jolla oli alkoholiongelma ja se aina kutsui paikalle Vihreän haltijattaren eli absinttikeijun ja kaikki tapahtui sen pään sisällä. Mulla oli siinä kaksoisrooli, olin Kalkulatoor ja Tabulatoor. Heh, se oli kyllä aikamoinen spektaakkeli ja edelleen näin 10 vuoden jälkeen tosi hyvä, katsoin siitä tallenteen just vähän aikaa sitten. Kiinnostaisi kyllä tehdä se uudestaankin joskus!”

”Armeijan jälkeen mä muutin sit tänne Tampereelle ja tein kaikenlaisia hommia. Oli vähän sellaista etsikkoaikaa siinä, olin kännykänkuoritehtaalla ja puhelinmyyjänä kahdessakin paikassa, jäätelöautokuskina ja kehitysvammaisten kouluavustajana Ylöjärvellä puoli vuotta. Olisin saanut sieltä viransijaisuudenkin, mutta mietin et jos mä vielä koittaisin tätä teatteria, ja menin sitten Voionmaan opistoon elokuvanäyttelijälinjalle 2005-2006. Vuonna 2005 mä pääsin paikkaamaan Työvikselle Suruttomat-musikaalin kuuteen viimeiseen näytökseen yhtä kaveria, ja sitä kautta oon päässyt sitten musikaalien auditioneihin. Olin Patukkaoopperassa, Tuhkimossa ja Vuonna 85:ssa mukana myös.”

”Kolme kertaa hain Nätyyn ja kolme kertaa olin viimeisessä vaiheessa, oon myös hakenut TeaKiin. Menestyin parhaiten heti ekana vuonna siellä abivuonna, pääsin toiseksiviimeiseen vaiheeseen. Vuonna 2009 pääsin Nätyyn sitten, ja valmistun nyt keväällä 2014. On mulla kyllä vähän mielessä sellainen, jos se vaan on mitenkään mahdollista, et lähtisin vielä syksyksi vaihtoon Barcelonaan. Se kiinnostaisi mua tosi paljon. Mä oon tutkinut kielen vaikutusta omaan kroppaan ja meillä on muutenkin Nätyllä ollut vahvana se vieraalla kielellä näytteleminen. Oon aatellut, että olisi kiva päästä johonkin ihan täysin vieraaseen kulttuuriin, ehkä se jotenkin vaikuttaisi koko olemukseeni noin yleisestiottaen.”

Panu muikistelee / (c) Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Kyllä mä jossain vaiheessa ajattelin, että musta tulee luokanopettaja ja hainkin sinne. Ai niin, unohdin muuten sanoa, että oon siinä sivussa tehnyt koko ajan myös rakennushommia, varsinkin ennen kuin pääsin kouluun.”

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Ehkä se on se, että mä olen luonnostani hyvin kiinnostunut itsestäni ja omasta sisäisestä maailmastani. Tämä on aika hyvä keino päästä tutustumaan kunnolla itseensä. Kyllä se on ehkä tietynlaista itsekeskeisyyttä, että näissä mennään oman pään sisällä. Teatteri taas on hieno väline käsitellä kaikkea ympäröivää maailmaa ja itseä siinä samalla ja osana sitä. Ja kyllä mä tosiaan haluaisin sillä lailla vapautua omista estoistani, haluan haastaa itseäni menemään sinne oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, koska muuten sitä olisi sitten helposti jännittäjä ja ei välttämättä tulisi tehtyä mitään, jos ei olisi sitä kanavaa, jonka kautta tutkiskelisi itseänsä.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko ne muuttuneet? ”Kyllä ne on muuttuneet. Ei tuo koulutus oo ollut lainkaan sitä mitä mä odotin. Heti ruvettiin tekemään jotain viittomia ja mä olin että mitä ihmettä, eiks tän pitänyt mennä tunteisiin ja tutkisteluun. En mä pettynyt ollut, päinvastoin! Mä olin jotenkin helpottunut aluksi, kun olin niin jännittynyt muutenkin ja pohdin, että pitääkö mun osata jotain valmiiksi. Se oli kuitenkin aika paineetonta se alku, vaikka ei siitä näin jälkeenpäin kauheasti edes muista. Se oli niin hämärää aikaa. Viimeaikoina lähinnä on enemmän tullut mieleen se, että mikä on taiteilijan vastuu, ei välttämättä edes näyttelijän. Kun meille on annettu näin hyvät mahdollisuudet, varsinkin meille kouluunpäässeille, ja on saanut viisi vuotta olla ja mönkiä ja yrittää käsitellä itseänsä ja ajatuksiansa, et jotenkin pystyisi maksamaan sitä sitten takaisin yhteiskunnalle jollain lailla”, Panu pohdiskelee.

”Suurin ”ahaa-elämykseni” on ollut kyllä se, kun tein viime keväänä pääsiäisen korvilla sen ”Iglupassio – Ihmisen jäljet”-esityksen. Rakensin iglun siihen yliopiston sisäpihalle ja olin siellä kolme päivää punaisessa pelastautumispuvussa. Se mukaili vähän pääsiäisviikon tapahtumia ja mukana oli myös kulutuskritiikkiä ja sitä, että mä itse halusin haastaa itseäni ja tein tuommoisen mahdollisimman ison jutun. Sain siitä kyllä hyvää palautetta, et se oli tekona kyllä hieno ja osittain just sen takia, että edes jotain tapahtuu ja joku laittaa itsensä likoon. Tuommoista itseilmaisua mä haluaisin tehdä enemmänkin ja tutkia, et miten se vaikuttaa muihin ihmisiin ja miltä se minusta itsestäni tuntuu. Noita olis kyllä pakko saada tehdä lisää, koska eihän sitä muuten tiedä. Ja on helpompi työskennellä muiden kanssa myös sen jälkeen, kun on ensin selvittänyt itselleen, et mistä haluaa kertoa.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Tuo Hämeenlinnan Teatterin ”Kuningas näyttämöllä” on kyllä teatterin taikaa, se on ollut semmoista todellisuuspeliä koko homma. En oo tuollaista nähnyt vielä oikein missään, se etenkin on minusta hienoa siinä. Se opettaa ihan tavallista teatteriyleisöäkin, lukutapaa.”

Mikä on sinun mielestäsi parasta teatterissa? ”Mä tykkään tutustua tyyppeihin ja oon tykännyt tosi paljon ideoimisesta, siitä että yhdessä kehitellään jotain.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Kyllä mä Vesa-Matti Loiria oon arvostanut ja ihaillut aina, en välttämättä kaikessa mitä se tekee vaan tavallaan sitä, että se on tehnyt kyllä niin omaa juttuansa ja mitä haluaa. Multilahjakkuus! Ja Martti Suosalo nyt tietysti on myös sellainen näyttelijänä, arvostan häntä tosi paljon.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Keskiyön cowboyssa oli kyllä Dustin Hoffmanilla ja Jon Voightilla tosi hyvä se yhteinen peli, et kyllä mä Dustin Hoffmanin kanssa haluaisin näytellä.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? "J.Karjalaista oon kyllä fanittanut tosi paljon, pitäis vain keksiä joku biisi mikä sopii duetoksi, ehkä se ei olis edes sen oma olemassaoleva biisi, koska en kehtais raiskata niitä sen kuullen."

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Työväen Teatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa ja ollaan me esimerkiksi Seitsemän veljeksen kanssa esiinnytty Peacockissa ja Seinäjoen Kaupunginteatterissa, ja Kaustisella tietysti.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”No, ehkä se ensimmäinen, mistä sain ihan palkkaakin eli ”Vihreä haltijatar – julmettu fantasiamusikaali”, siinä tuli se innostus tähän lopulta. Näkijä/Tekijässä Nätyllä oli kiva vetää sitä Santun roolia, mutta koen kuitenkin, että se itse juttu oli hienompi kuin mun oma roolini. Samoin kuin Kuningas näyttämölläkin, nautin siitä tosi paljon ja oli hienoa olla mukana siinä. Nuo omat jutut, eli Iglupassio ja Ollin kanssa tehty Kodittomat, ne on ollu tekoina ja kokemuksina tosi hienoja. En tiedä, kuinka hyviä ne on muiden mielestä olleet, mutta olen tosi onnellinen siitä, että olen ne tehnyt.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Kyllä mä jossain vaiheessa haluaisin tehdä Peer Gyntin ja jostain syystä mua on kiinnostanut myös tuo Jeppe Niilonpoika.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kaikki taide ja keskustelut ihmisten kanssa, ne saa jotenkin uskomaan elämän hienouteen ja kaikkiin mahdollisuuksiin.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Ehkä ennen esitystä, mutta en mä kauheasti jännitä lavalla. Jos paljon toistetaan esitystä, niin sitten ei paljoa jännitä, mutta jos joku tuttu tulee katsomaan, niin sitten taas kyllä. Mulla ilmenee se jännitys sillai, että mua alkaa väsyttää, alan haukotella ja tuntuu etten saa mitenkään virtaa itseeni. Ihme puolustautumiskeino heh, ”menenpä tästä nukkumaan niin kaikki selviää”. Kyllä se siitä sitten menee ohi”, Panu naurahtaa.

Onko sinulla jotain rutiineja/rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ei oikeastaan, lämmitän äänen ja kehon myös ihan siinä ennen näytöstä ja monesti ennen jotain kohtaustakin.”

Kerro joku kommellus. ”Ei tuu kyllä mieleen mitään sen kummallisempaa... Ne on ihan kauheita kokemuksia vaan, kun herää myöhässä sillai, että soitetaan teatterilta. Pari kertaa on käynyt niin tuolla Vuonna 85:ssa. Sit vaan juoksee tyynynjäljet poskessa sinne ja suoraan lavalle, sitä ei haluaisi kokea kyllä kovin montaa kertaa!”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”On kyllä niin paljon vaihtoehtoja, että mistä lähtee kalastelemaan... Tuo meidän katuteatterikierros oli kyllä hieno kokemus. Ollaan siinä samassa asuntovaunussa ja ei me oltu edes tajuttu, että ne pöydät saa penkkien päälle niin, että siinä pystyy nukkumaan paremmin. Me heitettiin ne pöydät vaan pois, et ei me näitä tarvita ollenkaan, ja siellä oli sellaiset pienet laudat, jonka päällä sitten pystyi nukkumaan. 2,5 viikkoa tuli nukuttua niin, ettei pystynyt kääntämään kylkeä ollenkaan. Se oli niin totaalista retkeilyelämää kyllä. Luulajassa mentiin johonkin sorsalampeen peseytymään, ensin pestiin tiskit ja sitten mentiin itse perässä. Kerrostalossa siellä joku mummo katseli ikkunasta, että mitä ihmettä nuo pojat tekee”, Panu muistelee nauraen.

Käytkö katsomassa muiden esityksiä teattereissa? ”Kyllä joo, ainakin kerran kuukaudessa pyrin käymään. Lokkia kävin viimeksi katsomassa Tampereen Teatterissa tuossa syyskuun lopussa.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Mä oon Teatteri Pensaan jäsen, se on sellainen helsinkiläinen kiertueteatteri, joka on kiertänyt yli kymmenen vuotta, ja sen kanssa ollaan vissiin menossa ensi kesänä taas kiertueelle ympäri Suomea, Utsjoelle asti. Oon ollut vasta kerran mukana siinä, viime kesänä. Se nyt on ainakin ihan varma. Itselläni on kovasti tekeillä sooloesitys Prinsessa Ruusunen. Löysin vanhan rukin ja Barcelonasta kaasunaamarin ja sit mulla jostain syystä vaan tuli mieleen, että nyt tehdään. Tuon Iglupassionkin kanssa kävi ensin sillai, että näin vaan kuvan päässäni, siinä oli punapukuinen tyyppi ja iglu. Keväällä mä haluaisin tehdä myös lauluillan ja nyt me tehdään koulussa tanssivideoita myös.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Lukiossa mulla oli vähän sellainen laiskan miehen motto, eli ”mitään ei pitäisi tehdä mikä ei tunnu siltä”. Voisi sen tietenkin kääntää jotenkin niin, että ”voi myös tehdä kaikkea, mikä tuntuu siltä.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Kyllä mä oon Batmanista jotenkin aina tykännyt, mua on kiehtonut se tyyppi kyllä aina. Ja Superhessu tietysti!”

Osaatko imitoida ketään? ”Oon kyllä tosi huono. On mulla kyllä yksi Johannes Virolais-imitaatio, mutta sekin on sellaista ”aakekalliala-tyylistä” meininkiä. Sitä en kehtaisi edes julkisesti esittää, hahhhaa!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä ensin tutustuisin itseeni/vartalooni ja mitäköhän mä sitten? Olisi ehkä kiva viettää oikein semmoinen hemmottelupäivä, ottaisi kaikki kynsihoidot ja vastaavat. Sit haluaisin tietysti mennä baariin oikein hyvännäköisenä, et miltä tuntuisi olla ihailun kohteena ja minkälaisia miehet on.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken unien? ”Olis muuten ihanaa! Ehkä mä ottaisin unilääkkeitä, että mä saisin jatkaa niitä uniani. Mä en tykkää nimittäin talvesta yhtään!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin tosi paljon kirjoja sinne, tykkään lueskella.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mua on kiehtonut tosi paljon tuon Näkijä/Tekijän jälkeen kansalaissota, mutta en kyllä tiedä että haluaisinko mä kokea sen... Mä oon aina halunnut olla ritari, eli voisin mennä johonkin keskiajalle! Olisi mahtavaa olla haarniska päällä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Soittelen kurssikaverilleni Kohosen Topille, että mitäs hänellä oikein on mielessä, kun se laittoi äsken tekstarin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä:

Mistä sanasta pidät eniten? - Lempeys

Mistä sanasta pidät vähiten? - Innovaatio

Mikä sytyttää sinut? - Hyvä keskustelu

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Saksofonia

Mitä ääntä inhoat? - Lumiauraa

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Psykologi

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjänä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? ”Hyvin meni, mutta kokeillaanpas vielä toisen kerran!”

Haastattelussa Ville Tiihonen

Ville Tiihosen tapasin helmikuun lopussa 2014 Cafe Talossa Helsingissä. Juuri nelikymppisiään viettänyt Ville on vuosikertaa 1974 ja horoskooppimerkiltään kalat. ”Käpylästä mä oon kotoisin, ja tällä hetkellä mä asun täällä Kalliossa.”

Mitä harrastat? ”Nyt en oo kyllä kerinnyt harrastamaan juuri mitään, mutta mä oon piirtänyt koko ikäni ja oon opiskellut graafista suunnittelua TaiKissa, eli vois sanoa että se on myös mun harrastus. Mä teen sitä kyllä silloin tällöin myös työkseni edelleenkin.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En osaa, siinä oon kyllä täysin kykenemätön. Munniharppu on oikeestaan lähimpänä sitä, mitä voisin sanoa osaavani, mutta en mä oikeasti sitäkään osaa! Rumpuja mä haluaisin osata soittaa, se on niin fyysinen soitin ja sillai kokonaisvaltainen. Rytmistä mä tajuan jotain, melodia on ollut aina hankalampaa.”

Mitä sanoisit vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Muut saisi kyllä vastata tähän… Kari Heiskanen puhui tossa taannoin mun sisäisestä rauhasta, ja mä koen sen läsnäolona. Improvisaatiota mä oon tehnyt aika paljon, ja siinä mä oon aika nopea ja fyysinen. Mulla on nopea reagointikyky. Kuuntelemaan mä oon pyrkinyt aina, sieltähän se tulee”, Ville pohtii.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata laulaa hyvin. Mä olen vallan keskinkertainen laulaja, eli ääntä kyllä on, mutta mä en osaa laulumielessä käyttää sitä niin hyvin. Mä tunnen kyllä niin paljon hyviä laulajia, et sekin tyydyttää mua kun kuulen heidän laulavan.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Setäni on näyttelijä Vesa Repo, hän on Kuopion kaupunginteatterissa tällä hetkellä. Vanha KOMilainen, ollut myös Lahdessa ja Kajaanissa. Tää sukulaisuus ei oo koskaan tosin ollut se syy, miksi mä oon ajautunut tälle alalle, päinvastoin se on saattanut olla jopa varoittava esimerkki”, Ville hihittelee.

Milloin sinua puraisi teatterikärpänen, eli milloin kiinnostuit näyttelemisestä/teatterista? ”Ensinnäkin aika myöhään verrattuna moniin kollegoihini ja kurssikavereihin. Mulla on paljon ystäviä, jotka on ollu tähän ikään mennessä jo 20 v tällä alalla ja itse oon ollut vasta vajaa kymmenen vuotta. Joo, eli se ajatus tuli tuossa 90-luvun loppupuolella. Olin kypsähtänyt niihin graafikonhommiin jotenkin, tuli eräänlainen stoppi siinä, että tässä ei voi olla kaikki. Se graafikon homma on aika yksinäistä perseellään istumista lähinnä, ja mä oon kuitenkin ollut aina sillai sosiaalinen hahmo, tykkään tehdä ihmisten kanssa hommia ja hosua. Kaipasin muuta ja yhtäkkiä sitten nasahti, et hei toihan se on! Hain Teatterikouluun ollessani vielä TaiKissa, enkä ollut siis koskaan aiemmin tehnyt mitään teatteriin liittyvää, se maailma ei koskaan ollut sellainen, että mulla olisi ollut sinne hinkua. Itsellenikin se tuli sitten vähän yllätyksenä, et se on se. No, sit hain TeaKiin ja pääsin pari vaihetta eteen päin ja Raila Leppäkoski antoi mulle erittäin kannustavaa palautetta, eikä mulle jäänyt ollenkaan paska fiilis siitä etten päässyt sisään, koska en tiennytkään siitä mitään. Siellä oli mun mielestä hauskaa ja älytöntä. Leppäkosken palautteen seurauksena mä ajauduin hakemaan Kellariteatteriin, johon pääsin. Menin sinne pääsykokeisiin mun vanhan lukiokaverin kanssa, joka pyysi mua messiin kun enhän mä tiennyt noita paikkoja. Lisäksi broidini, joka oli ollut Kallion lukiossa, ehdotti että hakisin Ylioppilasteatteriin, ja sit mä hain sinne kuukausi sen jälkeen kun olin päässyt Kellariteatteriin. Sit mä ikään kuin loikkasin teatterista toiseen ja se olikin mahtava päänavaaja. Olin siellä kaksi vuotta, tein kaikki mahdolliset jutut mitä tuli vastaan ja siinä välissä hain uudestaan TeaKiin. Vuonna 2001 pääsin sit sisään, kolmannella yrittämällä. Siihen aikaan koulu oli vielä nelivuotinen, eli valmistuin sitten 2005”, kertoilee Ville leppoisasti vaiheistaan.

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli sellainen yleisaihe, jonka nimi oli ”Jätä sikseen, jätä sikseen”. Se oli kokoelma erilaista tavaraa, mitä olin kirjoittanut näyttelemisestä, elämästä ylipäätään ja ihmisenä olemisesta. Mä sitä pläräsin tuossa pari vuotta sitten ja edelleenkin siellä on sellaista matskua, mikä on kuranttia itselleni eikä vain häpeällinen kokoelma päiväkirjamerkintöjä. Monet jutuista on täsmentyneet ja joistakin ajattelen ihan eri tavalla nykyään, mutta paljon on sellaista, joka on ollut pohjalla aina ja on edelleenkin. Tokihan siellä oli myös piirroskuvitusta, tietysti, koska en aina oo jaksanut vaan kirjoittaa. Hahah! Vähän sellaista filosofisluontoista pohdintaa siellä oli ja sitten tietysti räävittömyyksiäkin”, nauraa Ville.

Entäs se taiteellinen lopputyö? ”Se tehtiin TeaKissa muutaman kurssikaverin kanssa ja nimenä oli ”Jotain mätää Haapaniemenkadulla – revyy”. Mä sen pääosin kirjoitin ja ohjasin. Siinäkin oli hetkensä, kyllä... Se oli vähän samantyyppinen kuin se mun kirjallinenkin vetoni, kauheesti sälää kaikesta mahdollisesta – ihmeellinen tilkkutäkki, katkelmia Shakespearesta Kafkaan ja itsekirjoitettua tekstiä. Ai niin, ja olihan siinä myös nukketeatteriosio, tuli ykskaks mieleen! Joku apina luki Nietzscheä tai mitä lie. Ei helvetti, olinkin jo unohtanut tuon! Anteeksi nämä voimakkaat tukisanat! Hauskaa oli, sanotaan näin. Pakko kertoa yks anekdootti tähän liittyen vielä, heh. Siinä oli yks sellainen kohtaus, joka oli pitkään ihan mahdoton ja siitä ei meinannut tulla yhtään mitään siinä muodossa. Juha Hurme oli meillä ohjaavana opettajana siinä ja kävi kattomassa välillä ”päältä”. Juha on ensimmäisiä tyyppejä, johon oon törmännyt teatteripuolella sieltä YT:ltä lähtien ja arvostan häntä suuresti. No, oltiin joku läpimeno tehty ja siinä oli se yks sama kohtaus, joka ei liikkunut mihinkään ja sitä vaan roikotettiin mukana. Tultiin sitten palautteessa just siihen kohtaukseen ja Juha sanoi ”Joo aivan ylivoimaisen mielenkiintoinen kohtaus tämä ei ollut”, musta se on parhaimpia palautteita mitä mä oon koskaan saanut!”

Kertoisitko jotain niistä aiemmista opinnoistasi. ”Juu, valmistuin sieltä Taideteollisesta muuten samaan aikaan kuin TeaKistakin, koska jätin sen silloin kesken ja keskitin kaiken tarmoni teatteriin. Mulla oli tosiaan tullut mitta vähän täyteen sitä graafista puolta. Myöhemmin mua sitten jäi vähän harmittamaan, kun sen olin kuitenkin aloittanut ja kuluttanut siihen niin paljon aikaa. Vaikken mä ole niillä papereilla koskaan mitään tehnytkään ja niitä ei oo koskaan kyselty, niin lähinnä itselleni halusin jonkinlaisen päätepisteen sille, että oon sen suorittanut. TeaKin vikalla vuosikurssilla olin lietsonut itteni jotenkin sellaiseen maaniseen vaihteeseen, et tosiaan tein sen taiteellisen lopputyön, kirjoitin ja ohjasin, tein yhden etydin ykköskurssilaisille ja sen kirjallisen opinnäytteen. Lisäksi mä tentin vielä kaikki rästiinjääneet taidehistoriat alta pois ja muutaman muunkin jutun TaiKista. Että silleen. Freelancer mä oon ollut siellä graafisella puolellakin 90-luvun alusta lähtien.”

Ville (c) Teatterikärpänen

Olet julkaissut myös kolme sarjakuvakirjaa (Sieltä jostakin, Taas sieltä jostakin ja Yhä sieltä jostakin). Mites ne syntyivät? ”En mä niitä koskaan ajatellut julkaistavaksi silloin kun mä niitä lähdin tekemään. Mulle oli vaan muodostunut hirvee itsekritiikki piirtämistä kohtaan. Oon ikäni piirtänyt ja jossain kohtaa se touhu meni sellaiseksi, että en saanut mitään aikaiseksi, kun heti ekasta viivasta lähtien olin jo tuomitsemassa sitä. Yritin päästä siitä eroon ostamalla huonoimmat välineet mitä keksin, eli hankin makkelipaperia ja lasten huopakynät parilla eurolla. Rupesin sit vaan suttaamaan ihan mitä vaan. Kynät oli pussissa ja otin sieltä, riippumatta väristä rupesin vaan tekemään. Piirtäessä alkoi tulla sit jotain muuta mieleen, se oli vähän niin kuin improvisaatiota yksin kynällä. Piirsin viivan, josta tuli ensin jotain mieleen, se näyttää ehkä jalalta etc. Sen lisäksi siihen saattoi tulla joku puhekupla tai läppä. Niitä piirtelin sitten aikani ratoksi päivisin kahvilassa ja jossain vaiheessa aloin näyttää niitä kavereille, kun alkoi olla luonnoskirja täynnä. Niille naureskeltiin kovasti ja sit näytin puolitutuillekin, et mitäs tuosta sanotte, ja ihmiset nauroi katketakseen. Kävin sitten näyttämässä niitä WSOY:llä puolitutulle kustannuspäällikölle ja se ihastui niihin ikihyviksi ja sanoi siltä istumalta, että tehdääs näistä kirja! Luulin ensin, että se pelleilee. Sit ne julkaistiin ja musta se oli hauska bonus siihen.”

Netistä löytyi yksi kirjallisuusaiheinen keskustelunpätkä tähän liittyen ja siellä luki, että ”Ville Tiihosen kirja on paskinta mitä oon ikinä kirjastosta lainannut”. Mitäs sanot, luulen että osaat arvostaa tämmöistäkin palautetta? ”Mahtavaa! Oon tosi otettu tästä. Kyllä olisi harmittanut jos olisi moisen ostanut, nyt sen sai palauttaa kirjastoon takaisin”, nauraa Ville.

Millä muulla alalla olisit, jos et olisi tällä alalla? Olisiko jotain C-suunnitelmaa siis? ”Varmaan siinä tapauksessä mä pyrkisin tekemään samaa. Tää on mun lempihommaani, vaikea keksiä mitään muuta. Vaikka mutkan kautta tähän vähän päädyinkin, niin näytteleminen on mulle se juttu. Oikeestaan myös vähän kaikki tältä alueelta, eli en mä näe mahdottomaksi sitä, että jossain vaiheessa kirjoittaisin tai ohjaisin.”

Miksi olet näyttelijä? ”Aha! Just joo. En tiedä. Varmaankin se liittyy siihen lähtökohtaan, mistä äskenkin puhuttiin, eli mun vaan pitää saada heilua ja päästää ääntä ihmisten kanssa.”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien saatossa, vai ovatko muuttuneet? ”Varmasti ovat muuttuneet paljonkin, mutta niin salakavalasti, että en ehkä osaa vastata tähän. Oon ehkä ajatellut idealistisemmin aiemmin, mutta musta tuntuu etten silti oo luopunut mistään periaatteistani. Ainakin tää on mukavampaa kuin ennen. Musta on ensiarvoisen tärkeetä se, että on nastaa tehdä sitä niiden ihmisten kanssa, kenen kanssa sitä tekee. Ennen sitä kuvitteli, että tekee vain niin, että yleisö saisi siitä jotain, mutta senhän on pakko tulla sitä kautta, että me voidaan vaikuttua toisistamme siellä muiden keskellä ja vasta sitä kautta on mahdollista saada yleisökin siihen mukaan. Jos kaikki siellä vaan hippaloisi itsekseen ja yrittäisi kovasti tehdä vaikutusta tai ajaa jotain asiaa läpi yleisölle, niin se pakka kyllä hajoaisi siihen. Ja se tarttuu. Jos mä nyt teen sun kanssa tässä kohtausta ja meillä kulkee tää näin, niin kyllä siitä saisi joku muukin kiinni. Mut jos me puhutaan toistemme ohi ja pakerretaan yksin tässä, niin siihen ei kyllä pääse kukaan muukaan väliin ja silloin koko homma jää etäiseksi. Yleisöä ei saa tietenkään unohtaa, mutta että me voitais tässä nyt saada keskenämme jotain aikaiseksi ja hyvällä fiiliksellä, niin siitä voisi aueta muuhunkin suuntaan.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”Onhan niitä tietysti. Ei mulla oo minkään James Deanin kuvaa seinällä, jos sitä tarkoitat, mutta tietysti on olemassa helvetisti ihmisiä jotka inspiroi, joita ihailee ja joiden näyttelijyydestä ja tekijyydestä on jotenkin vaikuttunut. Joka puoleltahan saa vaikutteita, mutta en mä osaa sanoa, että onko mitään yhtä. Tai osaan sanoa ettei oo mitään yhtä, mutta nimeämättä nyt sen kummemmin ketään niin vastauksena kysymykseesi sanon ”on!” Heh. Se vähän vaihteleekin. On kausia, jolloin mä olen kiinnittynyt johonkin ja katson kaikki mitä siltä on tarjolla tai mitä se on tehnyt, ja seuraavassa hetkessä puolen vuoden päästä se onkin joku toinen, unohtamatta sitä edellistä myöskään! Joskus löytää uusia, nuorempia, vanhempia, samanikäisiä. Eikä se katso sitä, että onko se tehnyt paljon vai vähän. Jotkut Amerikan järkäleet on tietysti kaikille lapsesta asti tuttuja ja joskus oon tsiigannut niitä niin, että tuossapa on hienoa tekemistä. Sit saattaa tuosta noin tulla joku tyyppi puun takaa, josta kukaan ei oo aiemmin kuullutkaan tai nähnytkään. Tai käy katsomassa jossain harrastajateatterissa jonkun jutun, ja jonkun ominaislaatu vaan yhtäkkiä nasahtaa, ja mielellään tietysti pöllii siltä jonkun jutun. Se voi tulla ihan mistä vaan ja jostain ihan toisesta suunnasta. Yhtäkkiä joku biisi inspiroi tai joltain ihan toiselta alalta saa uutta kulmaa omaan tekemiseensä. Joku vaan tekee jotain luovaa ja saan siitä kiinni.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ylioppilasteatteri, Q-teatterin ja Ryhmäteatterin yhteistyö oli aikanaan se Veljeni Leijonamieli, Ryhmäteatteri, Teatteri Telakka Tampereella, Kansallisteatteri ja Helsingin Kaupunginteatteri. Unohdinko mä nyt jotain...? Sithän mä tein niitä runojuttuja aikoinaan ja niitä oli vähän siellä sun täällä, mut ne ei ollu minkään varsinaisen teatterin nimissä.”

Runojuttuja? ”Juu, mä voitin 10 v sitten sen Vuoden nuori lausuja –kilpailun. Jos siitä aiheesta voi nyt kilpailla...”

Mitä sanoisit omasta mielestäsi tärkeimmiksi roolitöiksesi? ”Siellä Telakalla tehtiin pari juttua. Ne oli sellaisia, ettei ollut mitään varsinaista käsistä, vaan yhdessä työryhmän kanssa teimme. Siellä oli sellaista hakua välittömään yleisösuhteeseen, et ei ollut sellaista ”me täällä nyt näyttelemme ja te siinä katselette”. Parhaimmillaan me onnistuttiinkin siinä, ja siitä tuli ns. yhteinen juttu. Siellä sain uutta lavallaolemiseen, suhteesta yleisöön ja muihin ihmisiin siinä lavalla, jonkunlaisen peruskiven. Samoin Stella Polaris on vaikuttanut muhun tosi paljon, se improvisaatio ja varsinkin niiden pitkien näytelmien tekeminen. Se on ollut ihan keskeistä omalle duunille ja miten oon kehittynyt suhteessa läsnäoloon. Enhän mä niin montaa sellaista ns. perinteistä roolia ole edes tehnyt, kourallisen vaan.”

Miten päädyit improvisaation pariin? ”Sitä oli sivuttu YT:llä jo, ja TeaKissa tuli lehtoriksi Tiina Pirhonen, joka on Stella Polariksen perustajajäseniä. Me oltiin ehkä kolmoskurssilla silloin ja oltiin vissiin ensimmäinen kurssi, jolle Tiina rupesi pitämään improvisaatiota sillai enemmän. Sain siitä jotenkin heti kiinni. Koulun jälkeen sitten Stella kartoitti uusia tyyppejä ja Tiina kutsui mut ja Penttisen Pihlan sinne, ja jossain vaiheessa ne halusikin meidät sitten jäseniksi. Mä luulen, että toi impro sopii mun näyttelijänlaadulle ja mulle henkilönä hyvin, johtuen varmaan siitä, että mä oon aika nopee ja aika verbaalinen. Se tuntui heti jotenkin hyvältä tavalta tehdä ja siinä oon oppinut todella paljon läsnäolosta ja kuuntelemisesta, ja siihenhän tää touhu oikeestaan just perustuukin.”

Olet lukenut myös äänikirjoja, eikös niin? ”Kyllä vaan, sitäkin on tullut tehtyä. Vares-kirjoja oon nyt lukenut vakituisesti aika monta vuotta, ja kaikkea muutakin. Yleensä ne on ollut osastoa sotakirjat ja dekkarit, koska tää ääni nyt on tämmöinen. Se varmaan sopii paremmin sellaiseen touhuun. Mut oon mä kyllä jotain Hevisaurustakin lukenut...” Ville naurahtaa.

Mitenkäs se äänikirjan nauhoitus sitten toimii, ei kai sitä kerralla lueta putkeen? ”No ei tosiaankaan. Jos ääni kestäiskin, niin ajatus hajoaa ja keskittyminen herpaantuu. Kolmen-neljän tunnin pätkissä lukeminen on muodostunut aika hyväksi rytmiksi, yhden tai kahden tauon kanssa. Siinä pystyy keskittymään vielä niin, ettei rivit rupea hyppimään silmissä ja kirjan laajuudesta riippuen siinä menee sitten x-määrä sessioita. Sekin on nopeutunut sitten niin, että vähemmän tulee virheitä kuin aiemmin. Se on kyllä mukavaa puuhaa, mä tykkään tosi paljon siitä mikrofonin kanssa puljaamisesta ja siitä, että sen tekstin saa soljumaan niin, että se kuulostaa myös kuultuna järkevältä. Kaikki teksti ei anna valmiuksia siihen automaattisesti, vaan pitää tehdä enemmän töitä, jotta se kuulostaa tolkulliselta. Oon lukenut radioon pari vuotta sellaiseen kirjallisuusohjelmaan myös, oon lukenut sinne laidasta laitaan tekstiä, proosasta lyriikkaan, nykyteksteistä muinaiskamaan. Tosi kivaa hommaa! Runouden lukeminen on ollut keskeistä ihan tohon näytelmätekstien ymmärtämiseen ja ajatuksen hahmottamiseen, koska se on niin tiivistä kieltä ja se, miten se ajatus siellä kulkee, auttaa mulla ainakin muuhunkin tekstiin”, selventää Ville.

Tässä välissä pidettiin tupakkatauko, ja ulkoa palattuaan Ville huutaa jo kaukaa ”Paina nyt äkkiä sitä rec-nappulaa, mulla tuli yksi ajatus mieleen tuolla tupakalla...” ja minä teen työtä käskettyä. ”Tuli tupakalla mieleen siitä kun kysyit, että miten ajatukset ja suhtautuminen näyttelemiseen on muuttunut. Mä tiivistin sen tuolla päässäni nyt niin, että se on muuttunut suorittavasta enemmän mukanaeläväksi. Aluksi sitä jotenkin vaan suoritti sitä tointa mikä on annettu ja nyt siinä elelee mukana. Sanoisin, että nyt tää on kuohkeampaa ja rennompaa tämä tekeminen!”

Olet freelancer, miksi? Onko tarjottu kiinnitystä? ”Se on tuntunut sopivan mulle. Kuten sanoin, oon ollut jo sieltä 90-luvun alusta freelancer ja välillä tuntuu siltä, etten oo tottunut siihen edelleenkään. Aina on epävarmuustekijöitä kosolti ja välillä stressaa, että onko hommaa vaiko ei. Mutta silti tällä hetkellä mä en näe mitään tarvetta varsinaisesti kiinnittyä mihinkään. En tiedä miten olisi käynyt, jos joku olisi tarjonnut kiinnityksen!? Mä oon tähän asiantilaan kyllä erittäin tyytyväinen, mä tarvin myös sellaista joutilasta aikaa voidakseni hyvin. Niin, että töitä on paljon mutta ei liikaa. Ei noita omia juttuja, siis sarjikset ja muut, olis edes syntynyt, jos olisin koko ajan töissä. Jotenkin tarviin sen ajan vain olemiseen, kävelyyn ympäriinsä tai istumiseen kaffelassa. Se on ollut mulle kauheen tärkeetä aina.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mulla on ollut pitkään toi Peer Gynt, älä kysy miksi, en tiedä. Jossain vaiheessa se vaan viehätti, ja viehättää toki edelleenkin, mä en oo nyt vaan lukenut sitä taas moneen vuoteen. On niitä toki muitakin, mutta se on sellainen, joka on pitkään ”vaivannut” mua.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kate Winslet! Ja Meryl Streep. Noi nyt tuli ekana mieleen, ja sitten parikymmentä muuta siihen päälle vielä.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Heheh. Petja Lähteen kanssa! Mä toki lauloin sen kanssa hiljattain tossa, mutta ei puhuta siitä… Ai Petja vastasi Tom Waits! No todellakin, tietysti Tom Waits! Mä vastaan sen myös”, nauraa Ville.

Mikä on parasta teatterissa? ”Väliaika!”

Miten sinä määrittelet käsitteen ”teatterin taika”? ”Stella Polariksessa varsinkin on ollut monta sellaista hetkeä, jota mä pidän teatterin taikana. On ihmisiä lavalla, mutta muutenhan meillä ei ole siellä muuta kuin pari tuolia eli ei oo mitään lavasteita tai rekvisiittaa. Kaikki tehdään miimisesti, ovet ja kahvikupit ja muut. En muista tarkkaan sitä kohtausta, mutta siinä näytelmässä oli hetki, jossa oli paljon väkeä lavalla ja siinä tilassa käsiteltiin niitä samoja miimisiä esineitä, mitä joku oli jättänyt toiselle puolelle ja kaikki oli siinä samassa hetkessä. Joku muisti jonkun esineen, joka oli sen juonen kannalta hyvin tärkeä, ja kävi ottamassa sen. Sitä mä pidän teatterin taikana, että ollaan tavallaan tyhjässä ja kaikki on ns. samalla kartalla siinä tilassa, missä ei oikeesti oo mitään, ja yleisö silti näkee sen kaiken. Se tökkii mukavasti mielikuvitukseen.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Nauru, repeily! Yhteiset hetket, kun sillai ”klikkaa” jonkun kanssa. Se voi olla vaikka maalauskin, näät sen taiteilijan tunteen ja vimman, ja tajuat mistä siinä on kyse! Yleensä siinä käy vielä niin, että mua alkaa naurattaa, koska siitä tulee niin hyvä fiilis kun päässä naksahtaa et hei, täällä ei olla itekseen ja on mahdollista saada yhteys!”

Kärsitkö ramppikuumeesta? ”En oikeastaan. Joskus oli sellaistakin, mutta se on mennyt vähän niinku ohi. Luulen, että suurin syy on tuo Stella Polariksessa vääntäminen, kun siellä ollaan joka ilta sen tilanteen edessä, että ei ole mitään muuta mihin tukeutua paitsi ne toiset ihmiset. Vaikka olisi se käsiskin, niin voihan silloinkin tapahtua jotain yllättävää - ja tapahtuukin. Musta on nastempi ottaa kaikki vastaan niin, ettei tiedä mitä tapahtuu. Enhän mä tiedä huomisestakaan mitään, vaikka mulla on kalenterissa merkintöjä. Suotta sitä jännittämään.”

Onko sinulla jotain omia rutiineita, joita toistat ennen esitystä? ”Ei mulla oo mitään fiksattuja, se proggis aina päättää sen mun puolestani. Täs kohtaa mä meen maskiin ja sitä ennen oon tullut taloon tiettyyn aikaan tai oon syönyt tiettyyn aikaan ja tossa välissä mä käyn röökillä. Mutta ei mulla oo mitään sellaista tiettyä, millä mä keskityn. Joskus mä hölötän ihan näytelmän alkuun asti, joskus olen hiljaa itsekseni.”

Kuulin vähän huhua There´s no Harri -näytelmän Mynthoneista? ”Hah joo, siellä piti olla jättiaski sinisiä Mynthoneita tupakkakopissa aina ja jos ei ollut, alkoi olla aika kärttyistä porukkaa. Mulla oli muuten aina myös mansikkakeittoa mukana, ja mä otin sitä aina tietyissä kohdissa. Kerran siitä Studio Pasilan viereisestä K-kaupasta oli mansikkakeitot loppu ja ostin sit vadelmakeittoa ja se esityshän meni ihan perseelleen, jotenkin oudosti meni se. Heheh. Me muuten myös piilotettiin varamynthonit sinne tupakkakopin pöydän alle, teippasin sinne yhden hätärasian. Voi helvetti sentään. Sori taas mä kiroilen. Ei sitä siellä enää oo, se varmaan syötiin teippeineen kaikkineen!” Ville nauraa.

Kerro joku kommellus, sellainen jossa olet ollut itse mukana tai kaverille on sattunut vieressä! ”Jaa että ”tää ei käyny mulle vaan mun kaverille, öhöm!”- tyylinen? Noh. Tää on just tätä. Jos joku sanoo, että kerro vitsi, niin yleensä ei tuu mieleen kyllä yhtään mitään! Mennään eteen päin, mä kerron sulle kohta hyvän kommelluksen tässä jos muistan.”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Musta tuntuu, että mun elämäni on sarja erilaisia kommelluksia ja mitään erityistä ei nyt nouse mieleen. Mutta hyvistä hetkistä vielä, liittyen tuohon mitä aikaisemmin jauhoin, kun tajuaa että kaikki on samalla kartalla. Yhtäkkiä sillä ei oo eroa, että ootko lavalla vai katsomossa. Varmaan toistan itteeni, mut tää on tärkeetä! TeaKissa Philip Boulay piti meille klovneriakurssia ja oli mun vuoroni pelleillä siellä lavalla. Siinähän on tiettyjä sääntöjä mitä noudatetaan ja muut nauroi, ja klovnitouhussa pitää ottaa aina huomioon noi asiat. Se koko touhu meni jotenkin älyttömän hysteeriseksi ja mä nauroin itse siellä lavalla ja kurssikaverit nauroi katsomossa, ja siinä mä tajusin ekaa kertaa sen, millaista se on kun se hetki on yhteinen. Se on jotenkin uskomaton tunne se yhteys. Se oli käänteentekevä hetki mulle, ja se on muuten ehkä myös vastaus siihen minkä takia tätä teen. Ja sitä samaa tapahtuu sosiaalisissa tilanteissa ja kaiken aikaa. Sitten kun se tapahtuu teatterissa suuremman väkimäärän kanssa, niin onhan se poikkeuksellista”, Ville hehkuttaa.

Käytkö katsomassa paljon muiden teatterien esityksiä? ”Kyllä mä käyn. Sekin on vähän ajoittaista. Joskus on sellainen kausi, että mä käyn katsomassa kaikki mitä menee ja joskus ei vaan jaksa, etenkin jos on itellä paljon töitä. Tänäänkin oon taas menossa, heh heti kun tuli vähän vapaata. Mut joo, kyllä mä pyrin käymään, koska mua kiinnostaa mitä muut tekee ja mitä täällä tapahtuu.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi, voiko niitä paljastaa vai onko ne salaisuuksia vielä? ”En pysty sanomaan muuta kuin että 10.3. alkaa Nelosella uusi sarja ”Mustat lesket” ja oon mukana siinä. Se on 12-osainen draamasarja, jossa on pääosissa Pihla Viitala, Malla Malmivaara ja Wanda Dubiel, ja mä näyttelen siinä Pihlan aviomiestä. Muusta en voi vielä puhua, täytyyhän nyt salaisuuksiakin vähän olla...”

Onko sinulla mottoa? ”Ei oo, mä en oo mottomiehiä. Aina tulee kyllä kavereiden kesken joku läppä, jota sitten jankuttaa koko ajan tyyliin ”Mene ja tiedä.” Noista ei oo kyllä elämän ohjenuoriksi tai miksipäs ei olisi.”

Olisiko kenties jotain muuta, mitä ehdottomasti haluaisit itsestäsi kertoa? ”En mä kyllä tiedä, kai näistäkin hölinöistä jonkinlaisen kuvan saa. Varmaan ainakin sen, että hölisen sekavia ja paljon! Ja se on muuten ihan just oikeensuuntainen kuva”, Ville myhäilee.

Osaatko imitoida ketään? ”Osaan imitoida erästä ystävääni, joka on nimeltä mainitsematon suomalainen miesnäyttelijä.”

Mikä supersankari hal...? ”Wolverine!!! Se on kovin.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Yhden päivän vaan? Enpä kerro! Viettäisin kyllä varmaan railakkaasti. Kyllä se sinne osastolle varmaan menisi heti, mitä sä meinaat.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Olisko v*ttu vähän siistiä! Sori... mä innostuin taas. Varmaan ottaisin vessan, luulen että olisi heti hirvee kusihätä kun herää. Kai sinne jotain ruokaakin voisi ottaa. Jotain yöpalaa. Jaa että jos ei tarvis olla vessaa? Hmmm. Joo-o, kyllä mä sen vessan sinne muuten haluan, sanot mitä sanot! Mun talviunipesässä pitää olla vessa. Ja sit ruuaksi määrittelemätöntä yöpalaa. Kun eihän sitä tiedä, mitä tekee herätessä mieli katsos. Room service JA vessa. Hyvinvarusteltu kylpyhuone. Vaihtopaita ja -kalsarit tarvis myös olla, koska varmaan hikoilisi nukkuessaan kun kuluttaa sitä vararavintoa. Pitäähän sitä olla jotain vararavintoa ennen kuin menee nukkumaan.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Hyvät kiikarit ja makuupussin. Älä kysy miksi. Eipäs, kun siellä pitäisi olla samat asiat kuin siellä talvipesässäkin. Hehee! Musta olis kyl hyvä, jos puussa olisi hyvinvarusteltu kylpyhuone. Ja kiikarit, et vois kato vaklaa viereiseen puuhun. Ja röökiä pitää olla. Se olisi vähän niinku joku hobittiluola, mutta puussa.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin ihan mielenkiinnosta kuuntelemaan, että mitä se Jeesus oikeesti jutteli. Haluaisin myöskin käydä vähän vilkaisemassa, että miten ne rakenteli niitä pyramideja. Karsee urakka. Tai mä haluaisin nähdä minkä tahansa ajan, jolloin yhteiskunta ja teknologia on ollut hyvin erilaista, ja jos olisi mahdollista puhua samalla kielellä ihmisen kanssa vaikka 2000 tai 20000 vuotta sitten, niin mä oon ihan varma, että se mikä meitä ihmisiä liikuttaa, mitkä on pelot ja toiveet, niin ei ne eroa paljon siitä mitä nykyään. Mä oon vakuuttunut siitä, että olisi mahdollista tulla toimeen ja päästä yhteyteen niiden ihmisten kanssa tuhansien vuosien takaa, ja se jos mikä olisi kiinnostavaa. Ei aina välttämättä se, mitä tapahtui.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä menen tapaamaan mun ystävää ja sitten me mennään katsomaan Q-teatteriin Kaspar Hauseria.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Niitty

Mistä sanasta pidät vähiten? - Näitä hirveitä uusia sanoja kuten jaxuhali

Mikä sytyttää sinut? - Nauru

Mikä sammuttaa intohimosi? - Negatiivisuus, kyynisyys, epäoikeudenmukaisuus, yleinen kiinnostuksen puute

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittusaatana. Perkele. Jumalauta. Kaikki ne on saatana mun suosikkeja, heh!

Mitä ääntä rakastat? - Kun on muuten ihan hiljaista ja imaisee röökistä ekan kerran, kun se paperi palaa ja kuuluu sellainen hiljainen ritinä

Mitä ääntä inhoat? - Kirskuntaa, pauketta, kolinaa, tai kun joku lapsi ei voi hyvin. Se on vaikeeta.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Stuntmies

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Jossain konttorissa

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Surprise!”

 Tällä hetkellä Villeä näkee silloin tällöin Stella Polariksen lavalla, HKT:n Järki ja tunteet - näytelmässä eversti Brandonin roolissa sekä Nelosen Mustat lesket - sarjassa.