Meganin tarina / Miniteatteri

Meganin tarina / Miniteatteri

Ensi-ilta 9.2. 2019, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tuomas Timonen
Ohjaus Suvi Seppälä
Tekninen tuottaja Mikko Myllyniemi
Musiikki, valot ja valokuvaus Mikko Myllyniemi
Video Tuukka Tähti
Puvustus Työryhmä
Lavastus Mikko Myllyniemi ja työryhmä

Rooleissa : Erica Lounavuori, Marjo Maula, Riku Laine, Santeri Töyry, Siiri Käki, Nelli-Maija Pekola, Matvei Ojansuu, Kielo Varjola, Aino Räisä, Sara Kujala, Tuuli Toivonen, Peppi Toivola, Roni Poussu, Cindi Holm ja Hilla Iivari

(c) Suvi Seppälä 

 Tuomas Timosen kirjoittama "Meganin tarina" voitti Lea-palkinnon (paras uusi näytelmäteksti) vuonna 2010. Se on tositapahtumiin perustuva tarina pian 14-vuotta täyttävästä Meganista, joka jouduttuaan nettikiusaamisen uhriksi tekee itsemurhan. Pysäyttävä aihe ja valitettavasti niin tätä päivää, ajasta ja paikasta riippumatta. Aihe herättää monenlaisia kysymyksiä. Miksi? Olisiko tapahtunut voitu jotenkin estää? Kuka on syyllinen? Onko tapahtunut rikos? Miten jatkaa omaa elämäänsä tapahtuneen jälkeen? Tuntuuko kenelläkään pistoa omassatunnossa? Kenen on vastuu?

 Megan (Erica Lounavuori) on ihan tavallinen teini. Reppua paiskotaan kiukuspäissään pitkin lattioita heti kotiinsaapumisen jälkeen ja huoneen ovi pamautetaan niin kovaa kiinni, että korvissa soi. Äiti Mary (Marjo Maula) kokkaa perheelleen sapuskaa, isä Steve (Riku Laine) istuksii rennosti sohvalla televisiota katsellen. Velipoika Alvin (Santeri Töyry) ei ole moksistaan, hän näppäilee sähkökitaraansa. Yhteinen ruokahetki menee niin ja näin. Niin kuin monessa muussakin perheessä.

 Megan on riidellyt bestiksensä Bean (Siiri Käki) kanssa ja välit on pistetty poikki. Kyllähän se pistää mielen matalaksi. Onneksi on internetin ihmemaa ja MySpace, josta löytyy mukavanoloinen ja -näköinen runoileva ja muutenkin kaunopuheinen nuorimies. Maailma ei olekaan Meganille enää niin ankea paikka. Isä-Stevekin on saanut töitä, äidillä sen sijaan tuntuu olevan kateellisia työkavereita ja se vähän latistaa kodin tunnelmaa. Meganin elo ja olo kuitenkin kukoistaa ja neito on yhtä hymyä, Beankin kanssa saadaan riidat sovittua. Vaan sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken ainakin yhdessä perheessä. Megan saa äsken niin ihanalta pojalta solvausviestin ja pian liuta muitakin haukkuu ja nimittelee häntä nimimerkin takaa. Kohtaus on hienosti toteutettu. Ihan tavalliset, mukavat koulukaverit seisovat tietokoneen ympärillä nimimerkillä varustetut laput käsissään. Kuka vaan voi olla mitä vaan ja sanoa mitä vaan, jäämättä kiinni. Niinkö? Nimimerkin ja käyttäjätunnuksen poisto muutamalla napin painalluksella, ja kaikki tieto katoaa bittiavaruuteen. Sitä ei ole olemassakaan. Mitään ei tapahtunut. Mitäs meni ja tappoi itsensä. Huh. "Se oli vaan läppä!"

Meganin perhe (c) Mikko Myllyniemi 

 Meganin muistotilaisuus on koruton ja kaunis, me kaikki istumme siellä vakavina ja hiljaisina. Isä pitää puheen, joka taatusti jää ihmisten mieliin. Bean äiti Linda (Nelli-Maija Pekola) glittermekkoineen pitää puheen myös, toisenlaisen. Hän kyllä osaa konstit miten tulla huomatuksi. Varsin hiljaista väkeä on väliajalla yleisölämpiössä, ja näytelmä jatkuukin railakkaasti Bean synttärihulinoinnilla aulassa, hauska idea tämä. Bean vanhempien kaksinaamaisuus kyllä suututtaa.

 Erittäin vakuuttavaa työtä kaikilta ja etenkin nuorilta, vaan suurimman vaikutuksen iskee toivotun paluun Miniteatterin lavalle tekevä Riku Laine Meganin isän roolissa, ja jotenkin tuntui siltä, että koko mies kuihtui ihan silmissä näytelmän edetessä. Miten osasikin olla niin täynnä katkeruutta, surua, patoutunutta vihaa... Huh! Myös Matvei Ojansuu oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa näyttämöllä.

Videolla Riku Laine (c) Tuukka Tähti 

 Näytelmän äänimaailma oli sellainen, että takuulla mitään ei päässyt pakoon. Se jyräsi päälle ja pakotti kuuntelemaan. Se oli vähän niin kuin pesismailalla isku vasten kasvoja. Ja sitten yllättäen lopun täydellinen hiljaisuus ja yksinäinen kynttilä. Ja Alvin näpräämässä kitaraansa.

 Ainut miinuspuoli oli omituinen metsäkohtaus eläimineen, en vaan tajunnut millään. Tosin tuoreessa muistissa oli vielä edellispäiväinen Turun Kaupunginteatterin Hamlet, joka oli outouksia pullollaan, että samalla linjalla...

 Hämeenlinnan Miniteatteri ei todellakaan mene ohjelmistovalinnoillaan sieltä mistä aita on matalin, vaan tekee puhuttelevaa, ajatuksia herättävää teatteria nuorilta nuorille ja mikä parasta, myös meille aikuisille. Ylpeä saa olla! Näytelmästä on kevään aikana vielä pari "Tuo Teini Teatteriin"-esitystä, jonka jälkeen pieni purkukeskustelu työryhmän kanssa. Lisätietoja esityksistä tästä linkistä. Itse olisin tuonut esitykseen pian 14-vuotiaan kummityttöni, mutta hänellä oli muuta menoa. Niinpä nappasin mukaan mieheni, joka oli esityksen jälkeen varsin vaikuttuneessa mielentilassa ja intoutui antamaan toteutukselle täydet viisi tähteä!

Näytelmä herättää taatusti keskustelua nettikiusaamisesta, vanhemmuudesta, ulkonäköpaineista, netin syövereistä ja vaikka mistä niin kouluissa kuin kotona, ja niin pitääkin. Tärkeä aihe, hieno toteutus! Menkää ihmeessä katsomaan ja napatkaa nuorisoa mukaan.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Miniteatteri!)

Tahto / Helsingin Kaupunginteatteri

Tahto / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 24.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Aina Bergroth
Ohjaus Sini Pesonen
Lavastus, pukusuunnittelu ja videosuunnittelu Tinja Salmi (Aalto ARTS)
Musiikki ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
Koreografia Jyrki Karttunen
Valosuunnittelu William Iles
Dramaturgi Henna Piirto
Naamiointi ja kampaukset Taina Tervo

Rooleissa : Sanna-June Hyde, Mikko Virtanen/Tatu Mönttinen, Linda Zilliacus, Vappu Nalbantoglu, Rauno Ahonen, Leena Rapola, Risto Kaskilahti ja Santeri Kinnunen

 Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisesta kertova näytelmä. Ei kiitos, ei kiinnosta. En mene katsomaan. Tässä ensiaatokseni Tahto-näytelmästä. Minuahan ei urheiluhommat kiinnosta lainkaan, ei edes teatterin muodossa (poikkeuksena pari vuotta sitten Musiikkiteatteri Kapsäkissä näkemäni nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä kertova juttu, joka olikin aika päräyttävä kokemus). Kaukana ovat ajat, kun koulussa mikä tahansa tunti keskeytyi mm-hiihtokisojen ajaksi ja opettaja roudasi luokan nurkkaan television, josta sitten joukolla jännitettiin suomalaisten suksen luistoa ja pitoa. Nyt en edes tiedä, milloin kisat ovat käynnissä (toim.huom. ilmeisesti parhaillaan, koska minulle ilmoitettiin eilen, ettei mitalikahveja ole nyt luvassa). Aloin sitten miettiä uusiksi tätä Tahtoa ja sitä, että itse toitotan jatkuvasti kaikkia menemään välillä epämukavuusalueelle ja katsomaan myös sellaista, mikä ei lähtökohtaisesti voisi vähempää kiinnostaa. Ehkäpä sieltä saattaisi irrota matkaan muutakin kuin hiihtämistä - se kun lienee Aino-Kaisalle intohimo, niin kuin tämä teatteribloggailu minulle.

 Niin sitten löysin itseni lopulta katsomosta, eikä olo ollut ollenkaan hassumpi. Ei ollenkaan sellainen, että olen väkisin nyt tässä katsomassa jotain. Jo alkupuolella päähäni iskostui ajatus, että hei, tässä on nyt näytelmä suomalaisesta naisesta, periksiantamattomuudesta ja kovasta duunista maailman huipulle. Siinä kiinnostavuutta ja ylpeydenaihetta yllin kyllin itse kullekin.

 "Minä olen Aino-Kaisa Saarinen", toteaa ihan oikea "Aikku" alussa videolla. Tuota lausetta hän toistaa itselleen monissa tilanteissa ja etenkin silloin, jos ei oikein kulje. Tsemppilause, jota kukaan toinen ei voi tuollaisenaan toistaa. Pala nousee kurkkuun, kun näytelmän Aikku (Sanna-June Hyde elämänsä roolissa) lausuu ylpeänä saman lauseen, kohottaa voittajana kätensä ilmaan, Maamme-laulu alkaa soimaan ja kultamitalia ripustetaan kaulaan.

 Kilpailuvietti on huima jo varhain, kun Aino-Kaisa kaksoissisarensa Siskon (oikeasti sisaren nimi on Maija, roolissa Vappu Nalbantoglu) kanssa kisaa siitä, kumpi vetäisee kumisaappaat jalkaansa nopeammin ja huutaa "VALMIS!" Isä (Risto Kaskilahti) kellottaa vieressä ja äiti (Leena Rapola) kerää salamannopealla taktiikalla karpaloita. Vielä sata. Sitten kilpaillaan siitä, kuka on ensimmäisenä kotona ja sitten leivotaan kakku. Aina on aihetta pieneen kisaan ja talonympärijuoksuun, ja sitten jo hiihdetään. Panokset kovenevat. Enää ei riitä, että on parempi kuin Sisko. Pitää olla parempi kuin kaikki muut. Ja voittaa joka kerta itsensä, vaikka muut sanoisi mitä. Vääränlainen fysiikka, liian lyhyet kädet huippuhiihtäjäksi, ja joka välissä kummittelee vierellä kultaisessa hiihtoasussa sutjakka kilpakumppani Virpi (Linda Zilliacus). Tennistähti Andre Agassilla (Santeri Kinnunen) on myös sanansa sanottavana moneen tilanteeseen, hän lienee jonkinsortin toteemieläin? Ja sitten on vielä valmentaja Jamppa (Rauno Ahonen), sama kuin Virpillä.

Tom (Mikko Virtanen) ja Aikku (Sanna-June Hyde) 

 Huipulla on yksinäistä eikä kukaan jaksa ilman tukijoukkoja. Puoliso Tom (Mikko Virtanen/Tatu Mönttinen) jää pienen lapsen kanssa kotiin, kun Aino-Kaisa lähtee arvokisoihin toiselle puolelle maailmaa. Se on hienoa ja se on okei, todellakin okei. On myös okei lopettaa ura, kun tuntuu siltä, että kaikki on saavutettu.

 Kiitos tästä! Olen todella tyytyväinen siitä, että älysin poiketa mukavuusalueeltani ja silloin usein käy niin, että yllättyy positiivisesti. Rakastin verhomaista lavastusta, joka muuntautui moneksi. Hengästyin liikkeestä ja koreografiasta ja vaikutuin siitä, miten täysillä Sanna-June Hyde roolinsa vetää. Vahvaa ja samalla todella herkkää. Aitoa! Sini Pesosen ohjaustyöt ovat usein olleet mieleeni, eikä tämä tehnyt poikkeusta.

Esityskuvat (c) Robert Seger / Moment

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Haastattelussa Jussi Vatanen

Jussi Vatanen! Muutamakin lukijani on toivonut hänen haastatteluaan jo vuosia sitten, ja nyt pitkä odotus palkitaan. Jussi Vatasen tapasin Ravintola Juttutuvassa Helsingin Hakaniemessä tammikuun puolivälissä 2019. Aika loppui vaihteeksi kesken, ja muutama kysymys on laitettu meilitse jälkikäteen.

Vuonna 1978 syntynyt Jussi on horoskoopiltaan jousimies. ”Oon kotoisin Sonkajärven kunnasta ja tarkemmin Sukevan kylältä. Peruskoulun ja lukion kävin siellä kulmilla, armeijan jälkeen muutin pois kotoa. Melkein heti intin jälkeen lähdin Ylöjärvelle Voionmaan Kansanopistoon radiotyön kurssille, nuoruuden haaveammattini oli radiotoimittaja. Ja tavallaan on se vieläkin, en yhtään kestä kuunnella huonoja radiotoimittajia, itsehän olisin paljon parempi…” naurahtaa Jussi.

”Voionmaalla tapasin yhden mimmin ja muutimme yhdessä Helsinkiin. Sitten menin Tuusulaan aikuiskoulutuskeskukseen ja siellä kävin vuodenmittaisen teatterikurssin. Se oli tavallaan täydennyskurssi ja nimeltään ”Teatteri ja luovuus omassa työssä”, tosin mullahan ei mitään työtä saati ammattia edes ollut. Ei mulla ollut oikein muutakaan, joten hain sinne kurssille. Voionmaalla oli elokuvanäyttelemisen linja myös ja vaikka olin radiohommista innoissani, mä löysin itseni leffakurssilaisten ja av-puolen harjoitustöistä jatkuvasti. Tunsin vetoa näyttelemiseen, ja siksi varmaan kiinnostuin tästä teatterikurssistakin. Sen päätyttyä hain TeaKiin ensimmäistä kertaa, olin 21-vuotias silloin. Olin mukana harrastajateatterissa Teatteri Beowulfissa ja lentokentällä Finnairilla töissä, ja samaan aikaan valmistauduin uudestaan TeaKin pääsykokeisiin. Pääsin kouluun seuraavana keväänä vuonna 2001 ja valmistuin 2005. Loppujen lopuksi asiat tapahtuivat aika nopealla tahdilla”, kertoilee Jussi.

(c) Ilkka Saastamoinen, Kansallisteatteri

 Olitko sitten lapsena kiinnostunut esiintymisestä tai vastaavasta toiminnasta? ”No, kummitätini kertoo tämmöistä tarinaa minusta ja veljestäni … Maatilalta oomme kotoisin ja olimme sanoneet, että ”kun tullaan isoiksi, me ruvetaan komeljanttareiksi, hommataan paljon rahaa, ostetaan uudet traktorit ja ruvetaan maanviljelijöiksi”. Mistä lie muuten tullut tuo komeljanttari-sana? Kyllä me varmaan jotain esityksiä tehtiin ja vasikkasirkusta pyöritettiin, yritettiin temppuja opettaa niille. Yläaste-ja lukioaikoina en näyttelemisestä osannut edes haaveilla, se ei tuntunut mitenkään realistiselta. Takaraivossa ehkä oli pientä kiinnostusta alaa kohtaan, mutta meidän kulmilla ei ollut mitään nuorisoteatteria tai muuta väylää, jossa olisi päässyt itseään toteuttamaan. Seurakunnan teatterikerhossa oon ala-asteella ollut ja sieltä jäi hyvä muistijälki. Yhdessä esityksessä olin noita, en edes muista mistä itse esitys kertoi, mutta siinä laulettiin ”Jäähyväiset aseille” jossain kohdassa. Poliittista teatteria seurakunnan teatterikerhossa! Lukion jälkeen yksi kaverini lähti pyrkimään teatterikouluun ja taisin naurahtaa. ”Luuletko, että sinne joku voi päästä?” Vuonna 1997 pääsin ylioppilaaksi ja lapsuudenystäväni Tuukka Huttunen pääsi TeaKiin ´98, tiesin kyllä Tuukan kiinnostuksen alaa kohtaan ja sen, että hän oli käynyt kaikenlaisilla kursseilla myös. Tuukan sisäänpääsy oli iso juttu. Että se onkin ihan oikeasti mahdollista! Ajatus oli aiemmin tuntunut hirmu kaukaiselta. Olinhan mä joskus käynyt teatterissa äidin kanssa, telkasta olin nähnyt näyttelijöitä, mutta en ollut koskaan tavannut ketään näyttelijää eikä mulla ollut mitään aavistusta siitä, mistä koko hommassa on kyse. Muutenkin koko ajatus siitä, että meidän kotitilalta lähtisi tuosta noin TeaKiin…”

”Olin muuttanut Helsinkiin ja Tuukka oli päässyt kouluun, ja mua alkoi enemmän ja enemmän kiinnostaa näytteleminen. En enää voinut sille mitään, pakko mennä asiaa kohti. En ole koskaan ollut mikään luokan suupaltti tai muutenkaan äänekäs tyyppi. Jotenkin mulla heräsi tarve tuoda itseäni esille, olla esillä. Siihen se radiotyökin liittyi. Teatterista ajattelin aluksi vähän naiivisti vain niin, että olisi siistiä olla lavalla. Tänne muutettuani aloin itse harrastaa teatteria ja yhdessä vaiheessa ei varmasti ollut yhtään näytelmää, jota en olisi käynyt katsomassa. Halusin imeä sitä maailmaa itseeni. Siitä se lähti, ja nimenomaan teatteriin liittyi mun ajatukseni näyttelemisestä. Ei mulla ollut mitään käsitystä siitä, millainen on näyttelijän ammatti käytännössä. Mulla oli vain tavallaan mielikuva, jota kohti mennä, eikä se parikymppisellä ollut varmaan ihan totuudenmukainen”, Jussi tuumii.

Tässähän muuten mentiin nyt aika monta ja tulevaa kysymystä kerralla. Eipä mitään, jatketaan. Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se liittyi teatteriesitysten harjoittelemiseen. Olin pitänyt opintopäiväkirjaa ja niitä lueskelin ja kävin läpi, ja sieltä nousi esiin tiettyjä teemoja. Lopputyöni oli havaintojani harjoittelemisen prosessista ja asioista, jotka tuntuivat olevan mulle luonteenomaisia. Hyvin henkilökohtainen ”musta tuntuu”-tyylinen juttu, ei mikään kovin tieteellinen.”

Entä taiteellinen opinnäytteesi? ”Se oli Daniel Keysin sci-fi-romaaniin pohjautuva ”Kukkia Algernonille”, Satu Linnapuomi ohjasi. Se kertoo kehitysvammaisesta Charlie Gordon -nimisestä pojasta, jolle tehdään leikkaus, jonka tuloksena pojan älykkyysosamäärä nousee räjähdysmäisesti. Hänestä tulee nero, mutta jossain vaiheessa hän tajuaa sen, että hänen neroutensa on tilapäistä ja hän tulee taantumaan takaisin alkutilanteeseensa. Olin pääroolissa. 14 vuotta sitten. Siinä oli kyllä reippasti näyteltävää, muistan oikein hyvin. Kokonaisuus oli aika haastava, ja kestokin oli 3,5 h ja olin koko ajan lavalla.”

Eikös se Hämeenlinnan Kesäteatterin Simpauttajakin ollut kouluaikoinasi? Siinä olen nähnyt sinut edellisen kerran ennen Kansallisteatterin Kolmea sisarta. ”Kyllä, se oli kesällä 2003. Simpauttaja oli hauska proggis, olin siinä Oton roolissa." 

HML:n Kesäteatterin käsiohjelmasta napattu kuva 

  
Oliko sinulla TeaKin aikoina kumminäyttelijää? ”Ei varsinaista. Tiina Pirhonen ja Kari-Pekka Toivonen oli näyttelijäntyön lehtoreina ja muistan, että varsinkin K-P oli jonkinsortin "vertaistukihenkilö" mulle silloin."

Onko sinulla ollut radiotoimittajan uran lisäksi muita urasuunnitelmia? ”En ainakaan muista mitään muuta. Radiotyöhön liittyen mietin myös toimittajan hommia. Monilla nykyajan nuorilla tuntuu olevan aika selkeät tulevaisuudensuunnitelmat. Lukioon menin siksi, koska ei ollut hajuakaan mitä työtä haluaisi tehdä joten ammattikoulu ei ollut vaihtoehto, ja lukion jälkeen piti vaan keksiä jotain.”

Palataanpa tuonne alkupuolen kysymyksiin vielä. Mitä muuten teet vapaa-ajallasi? ”Kyllä mä liikun aika paljon. Nyt oon käynyt hiihtämässä. Juoksen, pelaan jalkapalloa kerran viikossa vähintään. Juniorifutiksen kanssa oon ollut myös paljon tekemisissä. Kotitilallani on tehty sukupolvenvaihdos tässä hiljattain, ja yllättävän paljon paperitöitä ynnä muuta vastaavaa on tullut sen myötä. Uutta traktoria ei olla ostettu, mutta omistamme traktoreita kyllä! Mä koitan käydä teatterissa ja leffoissa myös. Teatterissa näin viimeksi Helsingin Kaupunginteatterissa Kekkosen ennen vuodenvaihdetta, ja elokuvissa tuli nähtyä Ihmisen osa.”

Osaatko soittaa mitään soitinta? ”Kitaraa rupesin soittamaan aikoinaan yläasteella, ja olihan meillä bändikin, joka taisi ottaa vähän vaikutteita Red Hot Chili Peppersiltä, sillä sen nimi oli Salted Cream Cherry. Tosin sitä nimeä ei juuri käytetty, meillä oli yksi keikka ja piti äkkiä keksiä joku nimi… Olin basistina siinä. No, ei musta kitaristiakaan tullut. Olin 15-vuotiaana kaverini kanssa katsomassa Iisalmen Nuorisotalolla yhtä bändiä, jossa soitti kitaraa Kämäräisen Timo. Hän on Iisalmesta kotoisin ja samanikäinen kuin minä, soittaa tällä hetkellä Olavi Uusivirran bändissä ja on soittanut vaikka missä. Muistan hyvin elävästi sen, kun kävelin keikalta kotiin ja potkiskelin kiviä liikuttuneessa mielentilassa ja mietin, että musta ei ikinä tuu niin hyvää kitaristia kuin Timo, että nyt on pakko keksiä jokin muu keino ilmaista itseään. Osaan toki soittaa kitaraa edelleen ja musateatteria oon tehnyt, mutta en mä missään teatterijutussa ole koskaan soittanut mitään.”

(c) Ilkka Saastamoinen 

 Mikä on ns. salainen paheesi? ”Se Fazerin Sininen, jossa on popcornia mukana! Tehdäänkö sitä edes enää? En oo yleensä mikään karkinsyöjä, mutta sitä mä söin kyllä aika paljon. Jotenkin se lähti käsistä. Samaan aikaan kuvattiin Tuntematonta sotilasta ja päivät pitkät möyrittiin metsässä nälkiintyneenä ja yöt nukuttiin teltassa, ja viikonloppuisin teki hiukan suklaata sitten mieli. Tämmöinen yhteys saattoi olla.”

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi, noin elämässä yleensä? ”Perhe ja läheiset. Kyllä mulle työ ja tämä ammatti on tärkeä myös, aika paljon oon tehnyt töitä sen eteen, että oon oppinut sen minkä oon oppinut ja oon päässyt tekemään erilaisia juttuja. Omat harrastukseni ja oma elämä, oma aika on lähellä sydäntäni myös. Freelancerin elämä on sellaista, että kuvausaikataulut ja vastaavat voivat muuttua hyvinkin nopealla aikataululla ja on hyvin hankala harrastaa mitään sellaista, johon pitäisi sitoutua tietyn kellonajan mukaan. Nykyään yritän vähän pitää kiinni siitä, ettei työ sanelisi ihan kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Junnufutiksessa mukanaolo tuntuu tärkeältä, mielenkiintoiselta ja arvokkaaltakin työltä. Oon löytänyt itsestäni myös sellaisen perinteiden ja sukulaissuhteiden kunnioittajan.”

(Ylläolevassa kuvassa Imppa, Otto ja Simpauttaja kohtasivat Iisalmen Koljonvirta Teatterin Tuntemattoman sotilaan jälkeen kesällä 2017, ja pitihän heistä napata yhteiskuva... Vasemmalta Tatu Siivonen, Jussi ja Ismo Apell (c) Teatterikärpänen) 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”En mä ihan tarkkalleenottaen tiedä miksi just mulle soitetaan silloin kun mulle soitetaan, mutta kyllä mun vahvuuteni varmaankin on rentous, rauhallisuus ja uskottavuus. Pystyn näyttelemään erilaisia, erityylisiä juttuja. On mulla jotain muutakin mielessä, mutta en saa sitä sanallistettua nyt. Sano sinä, mitkä sun mielestä on mun vahvuuteni?”

Taisit mainita ne jo, mitä minullakin on mielessä. Lisäksi susta henkii tietynlainen luottamus. En osaa selittää sen tarkemmin. ”Niin… Jos nyt puhutaan lisää mun näyttelijänlaadustani, niin aika paljonhan mua on käytetty komedioissa, ja mun mielestäni komedianteossa pitää olla myös vähän tosikko. Siinä on kiva ristiriita. Pitää tiedostaa se, että tässä voi olla jotain hauskaa yrittämättä kuitenkaan olla hauska. Sen hauskuuden esiintuominen vaatii aivan toisenlaisen lähestymistavan. Se, ettei yritä liikaa, voi toimia komediassa tosi hyvin. Tietysti riippuu tyylilajista ja jutusta.”

Mainitse muutama haasteellinen ”tapaus”, joita on tullut eteesi? ”Tuorein tapaus on tämä Kansallisteatterin Kolme sisarta. Viimeisin draamaroolini teatterista on ollut keväältä 2005 - musateatteria, improa ja revyitä oon tehnyt välissä, mutta en tuollaista. Olihan se aika pelottavaa mennä Kansallisteatterin suurelle näyttämölle ja miettiä, ketä kaikkia täällä on mua ennen näytellyt. Aluksi tuntui vaikealta ja siltä, ettei tästä monologista tule kyllä yhtään mitään. Viime kesänä olin Norjassa kuvaamassa yhtä pienen budjetin englantilaista indie-leffaa, ensimmäistä kertaa näyttelin englanniksi ja sekin oli aluksi haastavaa. Muinoin tänne muutettuani olin työväenopistossa yksinlaulukurssilla koska ajattelin, että näyttelijän pitää oppia laulamaan. Sini Rautavaara oli opettajani, ja päätin mennä työväenopiston kevätmatineaan laulamaan. Mua ei ole ikinä pelottanut niin paljon kuin silloin, kun kävelin yleisön eteen! Tuntematonta sotilasta filmatessa oli paljon haastavia, mutta samalla mahtavia juttuja.”

Miten muuten päädyit Kolmeen sisareen mukaan? ”Paavo Westerberg soitti ja kysyi mukaan. ”Ootko tosissasi?” Hänen mielestään sopisin hyvin Versininin rooliin. Tapasimme kerran-pari ja sanoin, etten ole pitkään aikaan tehnyt teatterissa mitään. Paavo perusteli hyvin ja sanoi, että myös Versinin tulee yhteisön ulkopuolelta uutena henkilönä taloon ja sillä on ihan oma meininkinsä. Aloin ymmärtää hänen näkemystään ja sitä, mitä tällä haettaisiin ja mikä mun funktioni kokonaisuuden kannalta olisi. Pähkäilin asian kanssa tovin. Muistan soittaneeni Eero Aholle ja kysyneeni, että mitäköhän mun pitäisi oikein tehdä. Että aika harva sitä pääsee Kansallisteatteriin näyttelemään Versininin roolia. Eero vastasi, että aika harvaa sinne myös suoraan kysytään, että ehkä sun nyt kannattaisi mennä. Päätin sitten suostua. Tämäkin kertoo jotain mun luonteenlaadustani. En ollut heti ”JES!”, vaan asiaa piti sulatella ja makustella ensin niin, että se tuntui hyvältä. Siitä se sitten lähti.”

Versinin/Kolme sisarta (c) Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

 Mainitse jokin tärkeä oppi, joka on urasi varrella tullut eteesi. ”Niitä tärkeitä oppejahan tulee koko ajan, osa niistä jää mieleen ja osa ei. Tässä Kolmen sisaren tuotannossa oon saanut kollegoiltani ja koko työryhmältä paljon, meillä on ollut todella sydämellinen ilmapiiri. Oon oppinut etenkin sen, miltä luottamus tuntuu. Työryhmässä on hyvä olla, se ei aina ole ollut mikään itsestäänselvyys. Ja Salmisen Eskoa kun kuuntelee, niin koko ajan pitäisi olla nauhuri mukana. Sieltä tulee anekdootteja, mielipiteitä ja näkemyksiä jatkuvalla syötöllä. Hänellä on perspektiiviä ja mieletön kokemus takana. Nyt tuli mieleeni yksi huikea muisto vuodelta 2002. Vuosikurssini oli vierailemassa Ryhmäteatterissa, teimme Helluntaiaatto-nimistä näytelmää. Mukana oli kolme ammattinäyttelijää (Jari Pehkonen, Taneli Mäkelä ja Miina Turunen). En tiedä miksi tämä on jäänyt mieleeni – no ainakin osittain siksi, että Taneli Mäkelä on yksi mun lapsuuteni ja nuoruuteni lempinäyttelijöistä, etenkin Talvisota-elokuva ja siinä Tanelin roolityö oli tosi kova juttu. Mulle oli tosi iso juttu päästä hänen kanssaan samalle lavalle. Jotain kohtausta siinä pohdittiin yhdessä Tanelin kanssa ja mietin ääneen, että uskaltaiskohan tarjota tämmöistä ja mitä hän mahtaisi olla mieltä. Jotenkin siinä tunnustin tyhmyyteni ja ymmärtämättömyyteni. Taneli vastasi, että silloinhan sitä pitää tehdä juuri se, minkä uskaltamista epäröi. Ei Taneli sitä varmaan ajatellut niin, että tässä nyt opetan nuorta kollegaa, mutta mulle se lause on jäänyt päähän ja palaan siihen useasti. En tiedä miksi, mutta niin se vaan on. Mulle se kertoo jotain näyttelemisestä ja näyttelijyydestä. Juuri silloin ollaan jonkun oikean äärellä, jos joku asia jännittää tai pelottaa niin paljon, että uskaltaako sitä tuoda esille. Nyt kun kysyit, niin tuota pidän kyllä tärkeänä ohjenuorana.”

Onko sinulla Tanelin lisäksi muita näyttelijöitä, joita olet pitkään ihaillut tai arvostat erityisesti? ”Kyllähän nuo kaikki 80-luvun tv-näyttelijät on ollu mielessä, en mä mitään teatteria siihen aikaan nähnyt. Petelius, Heiskanen, Vierikko, Kalliala, Väänänen… Pentti Siimes ja Ritva Valkama oli lemppareitani. Suosalon Manusta oon aina tykännyt tosi paljon. Hän oli TeaKissa opinnäytteeni tarkastajanakin.”

Miten päädyit Stella Polarikseen mukaan? ”Itse teatteri on tullut mulle tutuksi jo aikoja sitten. Ensimmäinen kontaktini Stella Polarikseen oli jo aikuiskoulutuskeskuksen kurssilta, kun Jami Hyttinen piti meille improkurssin. TeaKin lehtorit Pirhosen Tiina ja K-P Toivonen olivat molemmat stellalaisia myös. Itse päädyin mukaan siten, että sinne haettiin uusia jäseniä ja minuakin pyydettiin treeneihin ja sitä kautta löysin itseni porukoista."

Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika”, voiko sitä selittää? ”Mulle se on yksinkertaisuudessaan niin, että yhdet esiintyvät ja toiset katsovat. Kyllä mä vieläkin ihailen ja ihmettelen sitä, että joku uskaltaa mennä lavalle jotain esittämään, taian lähtökohta on se. Seuraava pykälä on sitten se, mitä kaikkea lavalla pystyy esittämään ja mitä kaikkea se katsojassa herättää.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Kyllä mä yleensä inspiroidun mun työkavereista, yhdessä tekemisen tunteesta. Joskus tulee myös oikein inspiroiva olo, kun ei tee vähään aikaan mitään näyttelemiseen liittyvää."

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ne muotoutuvat aina kulloisenkin jutun mukaan. Niitä tulee tai ei tule, yritän aina vähän rikkoakin niitä. Mua vähän ahdistaa ja ärsyttää ajatus siitä, että esitys olisi jonkun rituaalin varassa. Välillä käyn hölkkäämässä ennen esitystä, mutta ei mulla mitään sellaista ole, että samat kalsarit pitäisi aina olla jalassa.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi täältä nykyhetkestä? ”Paljonhan sitä voisi sanoa, mutta olisiko siitä mitään hyötyä? Uskoisiko se? Voi hyvinkin olla niin, että asioiden pitää tapahtua niin kuin ne tapahtuu eikä niihin mitenkään pysty vaikuttamaan. No, voisin sanoa nuorelle Jussille, että ”älä ota itteesi niin vakavasti, ota rennosti ja hengitä välillä. Luota toisiin ihmisiin ja siten opit luottamaan myös itseesi”. Mun prosessini on vaatinut sen, että vastaukset on pitänyt itse löytää.”

Perinteikäs yhteiskuva Juttutuvan nurkilla :) 

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Tintti tuli nyt jostain syystä ensimmäisenä mieleen. Pääsisi matkustelemaan. Sitten on sellainen urheiluhenkinen sarjakuvalehti Buster, onko tuttu? Siinä oli Benny Kultajalka -niminen hahmo, voisin olla se milloin tahansa!” Jussi innostuu.

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta että heräät kesken kaiken? Viihdykettä tai sellaista, että nukahdat uudestaan? Samuli Niittymäki otti sinun lahjoittaman kaurapussin… ”Sama tuli mieleeni! Kaurapussin voisin ottaa kyllä, mutta nyt täytyy keksiä jotain muuta… Jostain syystä mä oon lukenut Ernest Hemingwayn ”Kenelle kellot soivat” useampaan otteeseen, ja voisin lukea sitä talvipesässäni kaurapussi rinnan päällä. Lohileipiä voisin ottaa ruuaksi.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn aikakauteen tai tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Kyllä mä menisin vuosiin 1917 ja 1918, haluaisin nähdä Suomen itsenäistymisen ja kansalaisodan vaiheet. Mua kiinnostaisi tietää, miltä ihmisistä on tuntunut silloin. Talvi-ja jatkosota kiinnostaisi samasta syystä myös. En tarkoita sitä, että mua kiinnostaisi miltä sota tuntuu, mutta mua kiinnostaa se, miten ihmiset kokivat sen ajan. Yksittäistapahtumista olisi kiintoisaa päästä tilanteisiin, jotka jotenkin liittyvät mun henkilöhistoriaani. Kun vanhempani ovat tavanneet. Menneet naimisiin. Millainen tilanne on ollut muinoin tansseissa. Tai siihen hetkeen kun kotitaloani on rakennettu 20-luvulla. Tai se hetki, kun ukki palaa sodasta tai tulee lomille. Ja olisihan se mielenkiintoista käydä omissa lakkiaisissaan, en mä enää tarkalleen muista millaista siellä oli tai mitä mä ajattelin silloin.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi monologi, roolissani olisi Santtu Karvonen ja jokaikinen lause alkaisi sanoilla "annahan olla tuota niin..."" 

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä teatterissa on parasta? Entä mikä minun roolitöistäni on jäänyt sinun mieleesi ja miksi?" (Teatterissa on parasta se, kun yllättyy vieläkin vaikka olen nähnyt satoja esityksiä. Tulee tunne, että "ei voi olla todellista ja voiko tämmöistä tapahtua omien silmien edessä". Hirmuisen moni roolityösi on jäänyt mieleeni ja eri syistä. Kimmo oli kovin symppis hahmo, samoin Napapiirin sankareiden Janne. Putous-hahmoista jostain syystä tykästyin Mr Mallorcaan eniten, ja Kingissä se Martti Alasen kauppiaspomo, joka hoki koko ajan "aivan mahtavaa!" Jotenkin aitoja tyyppejä kaikki! Vaikutuin kovasti Tuntemattoman sotilaan Koskelasta, ja onhan se nyt herkkua nähdä sinut Kolmessa sisaressa. Huusin kovaa kun aikoinaan näin ketä on mukana!"

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Muru

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ahistaa

Mikä sytyttää sinut? - Läheisyys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kateellisuus

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittusaatana

Mitä ääntä rakastat? - Tuuli metsässä ja jalkapallostadionin kohina

Mitä ääntä inhoat? - Se kun sähköhammasharjasta loppuu virta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hotellin omistaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko, lääkäri, poliisi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Missä olet ollut kaikki nämä vuodet?

Spiraali / Tampereen Teatteri

Spiraali / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Tampereen Teatterin ja Tampereen Musiikkiakatemian yhteistuotanto

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu ja kampaukset Jonna Lindström
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Koreografia Miika Riekkinen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Musiikin suunnittelu ja toteutus Aleksi Laukkonen (TAMK Musiikki)
Taikakonsultti Jose Ahonen
Ohjaajan assistentti Anna Rantanen (TAMK Musiikki)

Orkesteri : Samuel Arola (rummut, Tampereen Konservatorio), Allan Castellanos (live-elektroniikka, TAMK Musiikki) ja Aleksi Laukkonen (piano ja harmonikka, TAMK Musiikki)

Rooleissa : Ville Majamaa, Jarno Hyökyvaara, Roosa Lehtinen, Leea Lepistö, Harry Laine, Ella Numminen, Moona Lehtola, Samuli Pajunen, Maria Rantalankila, Heikki Järvinen, Meeri Uusi-Äijö, Anni Honkanen, Inka Pohjonen, Iina Nurminen ja Ninni Niemikunnas

 Huom. Näin esityksen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

 Olen usein kirjoitellut siitä, miten käy kun ennakko-odotukset eivät toteudu. Jotenkin olin omassa päässäni kuvitellut, että Spiraali on pullollaan taikuutta, kaikenlaista silmänkääntöhommaa ja ehkä sirkustemppujakin. Hupsistakeikkaa, eipä ollutkaan, vaan jotain aivan muuta, jotain vielä enemmän mitä osasin kuvitella. Poistuin teatterista täysin lumoutuneena ja ulkopuolisen maailman unohtaneena. Ulkona kävi viime luihin ja ytimiin, sisällä tarina vei mennessään jonnekin mystiseen paikkaan, kuin olisin ollut keskellä kiehtovaa unta, jonka haluaisi jatkuvan.

 Alussa hiukan jänskätti, että ei kai tässä vaan joudu lavalle itsekin, kun paikkanumeroita kyseltiin. Joku saattaa joutuakin. Varsinaiseen myllytykseen pääsee Nico (Jarno Hyökyvaara), jonka illan isäntä (Ville Majamaa) hypnotisoi. Menemme täysin toiseen aikaan, toiseen kulttuuriin, kiehtovaan maailmaan. En tiedä vetääkö salissa, mutta minulla meni kylmiä väreitä pitkin käsivarsiani moneen otteeseen. Pienet nuket, viihdyttävää tanssia, taidokasta laulua ja musisointia. Jotenkin tuntui siltä, etten istu enää teatterissa vaan jossain täysin muualla, keskellä tarinaa, joka imaisi täysin mukaansa.

 Väliajan jälkeen kierrokset lisääntyvät, taas väkeä viedään ajassa taaksepäin. Tanssiva karhu, tikarinheittoa, lisää laulua ja kiehtovaa tanssia, uusi tapahtumapaikka. Kyllä on monilahjakasta porukkaa lavalla, ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä! Tämänkaltainen yhteistyökuvio antaa kyllä paljon kaikille osapuolille ja varsinkin katsojille. On ihanaa nähdä uusia kasvoja ja hurmaantua tekemisen meiningistä. Nautittavaa katsottavaa!

 Kyllä niitä taikatemppujakin muutama nähdään, minua aina vähän "kiukuttaa" se, kun jotain katoaa silmieni edessä. Ja se spiraalin keskelle tuijottaminen, ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan. Huh ja heh! Päällimmäisenä jäi mieleeni tarinankerronta, muistot, mielikuvitus, unenkaltaisuus, tietynlainen herkkyys, soljuvuus, saumaton yhteistyö. Lisää tämmöistä!

 Kävi myös sellainen ajatus mielessä, että Ville Majamaa voisi lukea jonkun äänikirjan! Jonkun rentoutusjutun, iltasadun. Villen rauhoittavaa ääntä kuunnellessa kaikki huolet poistuisi ja voisi nukahtaa levollisin mielin.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Häpeä! - nolo komedia / Tampereen Teatteri

Häpeä! - nolo komedia / Tampereen Teatteri, Kulttuuriravintola Kivi

Kantaesitys 10.1. 2019, kesto noin 1h 35min (väliaikoineen)

Huom! K18

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen
Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Valosuunnittelu Petra Honkaniemi
Videosuunnittelu Heikki Järvinen

Estradilla : Kaisa Hela ja Mari Turunen

 Olen tehnyt galluppia tuttavieni keskuudessa aiheesta häpeä. Mikä olisi nolointa, mitä voisi sattua ja mikä hävettäisi kaikista eniten? En enää muista muiden vastauksia, mutta omani on selkeä. Unissani havahdun jostain julkisesta paikasta joko ilman housuja tai ilman paitaa. Aluksi mietin, että ei kukaan varmaan huomaa sitä, että olen tissit tai persus paljaana keskellä kaupunkia kävelemässä. Huomaa kyllä, ja yritänkin sitten epätoivoisesti jostain haalia jotain suojakseni ala- tai yläpäähän. Tässä asiassa on huojentavaa se, että näen selkounia ja koko ajan olen tietoinen siitä, että nyt ollaan unessa eikä oikeasti puolialasti. Jotain täytyisi olla pahasti vinksallaan, jos tuosta noin unohtaisin pukeutua kunnolla ja lähtisin ulos esimerkiksi ilman housuja. Ihan oikeasti minua hävettäisi kaikista eniten tilanne, joka on ollut lähellä monta kertaa ja se tässä pelottaakin, että joku kerta ns. nalli napsahtaa. Kuvitelkaa tilanne, jossa vatsassa alkaisi kiertää hurjasti kesken teatteriesityksen/elokuvissaistumisen/kadullakävelemisen ja et pystyisi hikisestä sinnittelystä huolimatta enää pidättämään, vaikka kuinka puristaisit pakaroitasi sitkeästi yhteen ja laskisit päässäsi hiljaa numeroita. Paskoisit housuusi kesken esityksen, ja paikalta olisi paha poistua vaivihkaa kenenkään huomaamatta. Tämä tilanne olisi itselleni häpeän huippu, enkä kehtaisi ikinä enää liikkua missään tuon jälkeen. Toistaiseksi siis vielä liikutaan ja nyt tietysti jännittää se, milloin todellisuus lyö vasten kasvoja kun sen nyt menin kirjoittamaan julki kaiken kansan luettavaksi.

 Luulin saapuvani pääkallonpaikalle (ja pääkallokelillä, jouduin vaihtamaan sillalla kesken matkan suuntaa ja toiselle puolelle katua, kun vastaan jäätikön jälkeen tuli jumalaton lätäkkö, jossa eräs rouwa jo meinasi kaatua seljälleen sitä ylittäessään) hyvissä ajoin, mutta niin oli moni muukin päättänyt ja oikeastaan vain eturivin paikkoja oli jäljellä. Onneksi eräs tuttu ystävänsä kera bongasi minut baaritiskiltä ja pääsin soluttautumaan heidän pöytäänsä. Tohkeissani pillasin kaakaot päälleni ja pöydälle, mutta se nyt ei niin vakavaa ollut. Osaan kyllä nauraa itselleni. Tiedän kyllä yhden tutun, jota moinen sohlaus olisi hävettänyt niin paljon, että koko ilta olisi mennyt pilalle.

 Mari Turunen ja Kaisa Hela ovat rotunaisia parhaimmasta päästä, se on todettu jo aikaa sitten ja sellainen kutina oli meikäläisellä, että he eivät takuulla jätä ketään kylmäksi. Nyt pistetään kaikki likoon ja mennään häpeän kynnyksen yli ja ali niin että heilahtaa. Erityisen piikikäs oli alun kisa, jossa työhistorian osumilla sivallettiin puolin ja toisin. Vahvaa Kummeli-taustaa molemmilla, ja itseäni huvitti muinainen katsojakommentti, jossa Turusta oli luultu Eero Ahoksi. Tirsk.

 Molemmat tunnustavat henkilökohtaisia asioita, jotka aiheuttavat epämieluisan olon. Tanssihommat ja Whitney Houston-tyylinen voimaballadi tyylillä, hikikarpalot kihoavat otsalle moisen ajattelustakin. Jokainen katsoja varmasti miettii mielessään omia kipukohtiaan ja mahdollisia tilanteita, joissa voisi testata omaa rohkeuttaan kohdata häpeälliseksi kokemansa tilanne silmästä silmään. Entä työhaastattelu eri tasoineen? Äidin yllättävä puhe syntymäpäivillä? Isän ronskit puheet ja suvaitsemattomuus? Artek Nyborgin haastateltavana tänään itse Häpeä (hieno asu muuten..) ja flashbackit. Viaton joululoman alku, jonka jälkeen tilanne eskaloitui irtisanoutumiseen puhelimitse keskellä yötä (Mulkku-Juissin tietty katse hihitytti kovasti meikäläistä ja muitakin). Yleisö hykertelee. Naurattaa, ei niinkään siksi, että Kaisa tai Mari on mokannut pahasti joskus vaan siksi, että minäkin olen kokenut saman, hävennyt itseni/ystävän/tuntemattoman vuoksi/puolesta silmät päästäni - ja silti olen hengissä. Ei auennut maahan valtavaa kuilua, jonne olisi pudonnut valtaisan häpeän sysäämänä eikä jostain takavasemmalta tullut montypythonmaista jalkaa, joka olisi litistänyt niille sijoilleen. Mutta miten selättää oman pään sisältä ne ajatukset, jotka estävät meitä toteuttamasta unelmiamme? Tekemästä jotain sellaista, josta on joskus pitänyt ja nauttinut, mutta nyt ei kehtaa, koska ...

Korvie/poskie ennen esitystä (c) Katri Dahlström

 Meno on paikoitellen ratkiriemukasta ja jotenkin kollektiivista, kannustavaa. Täti Moonikaa hoilataan ja ahteria hytkytetään musiikin tahdissa, tuntematon vierustoveri ojentaa toisen kapuloistaan ja yhdessä kilkutetaan niitä yhteen. Kaisa kohtaa yleisön bikinisillään, Mari pistää vielä paremmaksi. Tässä sitä ollaan. Aplodeerataan täysin hurmiossa, ja muutenkin on harvinaisen kohottunut tunnelma salissa. Sateinen ankea maanantai ja meno on kuin pikkujoulujen aikaan viikonloppuna! Whitney Houstonit ja Voguet menee tuosta noin, katsomokin on liekeissä.

 Mielettömän raikas ja railakas esitys, kera surumielistenkin sävyjen. Koko elämän kirjo samassa paketissa (kirjava kuin taustakangas). Ja mikä parasta, naisenergiaa koko lavan täydeltä! Mieleeni jäi kytemään ajatus siitä, että ehkä minäkin rohkenen vuuuuuosien tauon jälkeen uimahalliin tai kylpylään lutraamaan. Mikä minua estäisi!?

 Mari Turusesta tuli muuten mieleeni, ei niinkään Eero Aho, vaan Brienne of Tarth! Tietäjät tietää...

Kuva (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Esa Latva-Äijö
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Simo Savisaari
Musiikkivalinnat Esa Latva-Äijö

Rooleissa : Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Esko Kovero, Ville Majamaa ja Elina Rintala

 Unelmia ja elokuvahommia 

 Ei ole ollut tapana harrastaa otsikkoja, mutta tähän näytelmään tuo jotenkin sopii. Esa Latva-Äijön neljäs näytelmä (aiempia en valitettavasti ole päässyt näkemään, etenkin Taxikuski harmittaa) kertoo Maxista (Esko Kovero), jolla on Suuri Unelma elokuvasta. Mies taitaa olla aikamoinen leffafriikki, siitä kertovat mustavalkoiset valokuvat entisaikojen filmitähdistä ja seinällä Marlon Brandon juliste. Tunnelma huoneessa on jotenkin pysähtynyt, odottavainen. Melkein voi kuulla ilmastointilaitteen surinan.

 Koekuvaukseen saapuu amatöörinäyttelijä, taiteilijanimeltään Danny (Ville Majamaa), joka on ehtinyt tehdä "urallaan" kaikenlaista pientä ja nyt olisi hiljalleen läpimurron aika. Max aikoo ohjata elokuvan, käsikirjoitus ja visio on valmiina - vain näyttelijät puuttuvat. Yksi elokuva riittäisi nostamaan hänet maailmanmaineeseen ja palkintogaalojen pöytiä tyhjentämään. Idolinsa Brando näytteli yli neljässäkymmenessä elokuvassa, mutta teki/ohjasi vain yhden (Vihan riivaama) ja nimenomaan siitä hänet muistetaan.

 Dannyn lisäksi koekuvauksiin saapuu Pirjo (Elina Rintala), harrastajanäyttämöltä tuttu. Hän on valmis lopettamaan kolmivuorotyöt muovipussitehtaalla elokuvaroolin myötä. Max testaa Pirjon reagointikykyä aika erikoisella tavalla, ja Pirjo näyttää kyllä, että täältä pesee tarvittaessa. Koekuvauksiin eksyy hiukan vahingossa myös Nykänen (Arttu Ratinen), mies ja kitara -tyylinen hemmo. Nykäsen isä sattuu olemaan elokuva-alalla kohtuullisen arvostetussa asemassa, ja tästäkös Maxin leffaprojekti saa uutta virtaa.

 Väliajalle mentäessä olin edelleen odottavaisin mielin. Alkuasetelmat olivat suhtkoht selvillä, mutta mihin suuntaan seuraavaksi lähdettäisiin? Jotain pitäisi hiljalleen alkaa tapahtua, toki dialogi on ollut varsin napakkaa ja toimivaa, mutta kaipasin jo jotain muutakin. Dannyn näyte Romeo ja Julia -monologistaan oli aika hieno, käsiliikkeineen kaikkineen. Minkälaista leffaa tässä oikein oltaisiin tekemässä? Näytelmän nimi pyörii mielessäni.

 Valaistu Brando-juliste saa minut ja tuntemattoman vierustoverin miettimään, kuinka monta vuotta mahtaa olla herran kuolemasta. Vierustoverini myös muisteli menneitä aikoja, Elokuva-Aitta -lehteä ja Brandoa kansikuvapoikana. Hienoja aikoja, hienoja muistoja!

 Näytelmässä tositoimiin ryhdytään sitten väliajan jälkeen ja heti on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. On panttivankia, kommandopipoa, aseita ja sipsejä. Kyllä, sipsejä - ja Danny vaatii visioimaan limukkaa myös. Tämä jotenkin huvitti. Käy ilmi, että elokuvan aiheena olisi pankkiryöstö ja se pitäisi toteuttaa ihan oikeasti, jotta leffaan saataisiin aitoa tunnelmaa. Yllättäviä käänteitä on luvassa pankissa, kun pankkivirkailija Liisa (Aliisa Pulkkinen) kääntää koko homman päälaelleen ja kuka onkaan lopulta ryöstämässä ketä. Mainio virkailija! Lyhyestä lava-ajastaan huolimatta lähtemätön vaikutus.

 Kenen unelmat toteutuvat? Tarvitaanko unelmien toteutumiseen rahaa, vai täyttyvätkö toiveet jostain muusta? Pääseekö Pirjo pois kolmivuorotöistä? Mitä tekemistä horoskoopeilla on tämän kanssa? Mikä on Tukholma-syndrooma?

 Musiikkivalinnoista pidin kovasti, taiten valittuja kappaleita. Tunnelmapaloja. Mukavaa oli myös nähdä Esko Kovero ensimmäistä kertaa näyttämöllä (suuri yleisö tuntee hänet paremmin Salkkareiden Ismo Laitelana), varsin monipuolisesti hän pääsi käyttämään osaamistaan, Max kun oli tarvittaessa aika räiskyvä luonteeltaan.

 Muuten minulle jäi kyllä harmittavasti aika laimea olo tästä, ja syytän täysin ajoitusta. Olin edellispäivänä ollut KOM-teatterin ensi-illassa, nukkunut yöni katkonaisesti, mennyt silmät ristissä aamuvuoroon, liukastellut kotimatkalla itseni uuvuksiin, ehtinyt olla kotona tunnin ja sitten kohti Tamperetta. Toisenlaisissa olosuhteissa olisin saanut varmaankin tästä enemmän irti. Nyt jälkimauksi jäi "ihan jees". Kansaa oli katsomo täynnä ja se on aina hienoa! Tärkeintä on, että väki käy teatterissa. Niin, ja leffafriikeille tästä löytyy kaikenlaista bongailtavaa ja samaistuttavaa, otaksun.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Making of Lea / KOM-teatteri

Making of Lea / KOM-teatteri

Suomalaisuuden puolella - ei ketään vastaan 

Kantaesitys 15.2. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Juha Hurme
Lavastussuunnittelu Matti Rasi
Pukusuunnittelu Anne Kotola
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu Jani Rapo
Musiikki Petra Poutanen-Hurme

Rooleissa (tai pikemminkin rolleissa) : Paavo Kinnunen, Jarkko Lahti, Vilma Melasniemi, Sara Melleri, Juho Milonoff ja Eeva Soivio

 Making of Lea oli mukana kevätkauden tärppilistallani ja samalla yksi odotetuimmista esityksistä. Välillä käy niin, että omat odotukseni ja lopputulos eivät lopulta kohtaakaan toivotulla tavalla, ja olen joutunut poistumaan paikalta vähin äänin, lievästi tai runsaammin pettyneenä. Nyt ei todellakaan käynyt niin. Poistuin täysin hurmaantuneena ja kirjoitan sen nyt tähän alkuun samantien : Making of Lea on minulle ehdottomasti Vuoden Teatteritapaus ja voisi sanoa, että useammankin vuoden (niin menneessä ajassa kuin tulevaisuudessakin). 150 vuotta sitten esitettiin ensimmäinen suomenkielinen teatteriesitys, Aleksis Kiven Lea, ja mitä kaikkea siitä yhdestä ainokaisesta esityskerrasta on virinnyt! Niin tärkeää, ettei sitä osaa oikein edes sanallistaa, mutta se tuntuu syvällä sisimmässä ja tuttua lainausta sopinee käyttää tässä yhteydessä - tämä sai sisimpäni ripsen värähtämään.

 Saavuin paikalle samaan aikaan bloggaajakollegani Pasin kanssa ja hän loihe lausumaan käsiohjelmaa hypistellessään, että nyt ollaan niinsanotusti asioiden ytimessä. Pakko oli kompata. Ytimessä ollaan ja siellä yleensä ne parhaimmat herkut lymyävät. Ne pitää vaan saada sieltä piilosta esiin ja ai että, sitten nautitaan! Kiitos tästä löytöretkeilystä kuuluu ehdottomasti Juha Hurmeelle. Tuntuu siltä, että kukaan muu ei voi saada sellaista ideaa, että tehdäänpä näytelmä siitä, millaista meininkiä mahtoi olla ensimmäisen suomenkielisen näytelmän harjoitusprosessissa ja itse esityksessä.

Paavo Kinnunen, Juho Milonoff ja Vilma Melasniemi 

 Ehdin ihmetellä tovin varsin nykyaikaista taustamaalausta lokkeineen ja variksineen kun sainkin jo muuta ihmeteltävää. Herr Friedrich Everth (Jarkko Lahti) saapuu luennoimaan saksaksi ties mistä, puoliakaan en ymmärtänyt mutta ei sen väliä. Hyvin hän ottaa kyllä yleisönsä haltuun karismaattiseen tyyliinsä. Käy ilmi, että herra järkkäilee jonkinsortin vesihoitoja tai vastaavia ja on vuokrannut näytelmän harjoituskäyttöön tilan. Teatterialan yrittäjät, sisarukset Karl ja Emelie Bergbom (Paavo Kinnunen ja Vilma Melasniemi) ovat näyttäneet vihreää valoa kirjailija "Stenun" (Juho Milonoff) Lea-näytelmälle ja ilmassa on suuren kulttuurijuhlan tuntua. Kaikkienaikojen ensimmäinen suomenkielinen näytelmä saisi ensi-iltansa näillä näppäimillä! Nimirolliin on saatu suuri tähti, ruotsalainen mutta Helsingissä vaikuttava Charlotte Raa (Sara Melleri), hän ei tosin osaa sanaakaan suomea, mutta hän on ammattilainen ja rolli kyllä hoituisi suomeksikin, jos vain saisi riittävästi harjoitusaikaa. Niin. Kaikkea tätä selvitystä käytiin aikoinaan useammalla eri kielellä ja jotta katsojat saisivat jutusta enemmän irti, on paikalle hankittu upea käännöslaite, joka vääntää puhutun puheen suomeksi ja katossa roikkuvat valopallot kertovat, mikä kieli on parhaillaan kyseessä. Bergbomien palvelija Elisabeth "Lissu" Lindblad (Eeva Soivio) saa kunnian meille tämän selventää. Näytelmän edetessä valot vilkkuvat tasaiseen ja epätasaiseen tahtiin (ja oikosulkukin tapahtuu).

 Tämän 2,5 tunnin aikana minun pääni päällä vilkkuvat erilaiset värivalot myös! Ne syttyvät hämmennyksestä, yllätyksestä, ihastuksesta, liikutuksesta, ahaa-elämyksestä, oivalluksesta, hillittömästä naurusta, eläytymisestä, hiljaisuudesta, mietintämyssyilystä. Teatterissa on parasta se, kun päänsisäinen ääneni sanoo "juuri noin!" ja hetken kuluttua "ai noinkin voi näköjään..." ja sitten "ei kai noin sentään?" ja kaikki tuntuu silti juuri oikealta, olo on kupliva ja odottaa vain, mitä ne seuraavaksi ovat keksineet.

 Harjoitukset eivät suju ihan putkeen, budjetti kusee koska "Laulu oravasta" ei voitakaan runokilpailua (voisiko muuten sen Suomenmielisten ylioppilaiden kuoron esityksen/esitykset saada jotenkin nauhalle, haluaisin katsoa etenkin "Ruissalossa"-laulelman milloin tahansa uudelleen ja uudelleen), Nervander on ties missä, Kiwi häiriköi harkkoja jatkuvasti, Kaarlo laittaa lemmikkihiiroselleen lisää kuiviketta (joka sattuu olemaan eräskin seitsemästä veljeksestä kertova juttu), Charlotte ei halua kuiskaaja-Lissun apua sitten yhtään, viekö saksalainen kokeellinen teatteri kaikki katsojat... Tämän tästä estradilla pasteeraavat herrat Ahlqvist ja Meurman, oikeat totuuden torvet ainakin omasta mielestään. Josko pieni viinaryyppy nyt kuitenkin tähän...

SYK ja pokanpitämisen taito 

 Meno on välillä kuin suoraan Velipuolikuun tai Monty Pythonin parhaista paloista ja spagettiwestern-visioitakin käy päässä, välillä kuin koulunäytelmän harjoituksista. "Ei tästä tule kyllä yhtään mitään"-tyylistä myötähäpeää ja samalla valtavaa sympatiseerausta siitä, että tästä jos mistä tulee hyvä juttu ajan myötä. Rauhassa vaan ja omaan tahtiin! Ennen näytelmän alkua nielaisin tohkeissani kurkkupastillin kokonaisena ja se jotenkin jumitti kurkussani, naurukin jäi jonnekin pastillin taakse lymyämään vaikka kovasti naurattikin siitä huolimatta. Olo oli jotenkin absurdin epätodellinen suurimman osan ajasta ja mietiskelin itsekseni, voiko tämmöistä olla! Tuntuuko mikään tämän jälkeen taas yhtikäs miltään! Vuosi on vasta aluillaan ja paljon kaikkea kiintoisaa vielä luvassa, mutta toivon että tämä ei loppuisi ikinä ja saisiko sitä lemmikkihiirtä silittää ja älkää nyt enää mätkikö sitä Kaarloa ja hajoisipa käännösvekotin uudestaan ja lavasteen palmut vaan heiluisivat jälleen ja voisiko ne esittää sen Ruissalossa uusiksi ja että tuo Paavo Kinnunen on sitten mainio. Ne loikat! Ja minne katosi suomenkielisen teatterin toivo! Ei niin mihinkään. Liikutuin tästä.

 Ja liikutuin siitä, miten Charlotte Raa veti antaumuksella ja tunteella Lean hienon monologin suomeksi ja niin kauniisti lausuen, kuin jotain herkkää soitinta soitellen, keinuen, huolellisesti artikuloiden ja välillä tauottaen. Se oli suurta taidetta ja tuli ihan kohottunut tunnelma. Ja liikutuin siitä, miten Aleksis Kivi tästä onnistumisesta iloiten visioi itselleen hienon tulevaisuuden - ja kuinkas sitten kävikään. Hyvin kävi, mutta roimalla viiveellä. Nyt voisi kyllä kuittailla Ahlqvistille ja kumppaneille, että ähäkutti.

 Täydellinen paketti, sivistävä, hullunhauska, hullunrohkea, absurdi, sopivan outo. Rakastan!

 Making of Lea - parasta just nyt. Ja kohta muisto vain. Maailma muuttuu, koko ajan, joka hetki. Kiitos tästä hetkestä.

(Onkohan tästä tulossa taltiointia joskus? Toivottavasti. Tai ainakin siitä kuoroesityksestä... pelkkä ääni ei riitä, sillä myös muuvit/viikset/poplarit tekivät ison vaikutuksen.)

Esityskuvat (c) Noora Geagea

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KOM-teatteri!)

Sammakkokuningas / Kansallisteatteri

Sammakkokuningas / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 13.2. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Olli Valkola
Naamioinnin suunnittelu Krista Karppinen

Näyttämöllä : Mikko Nousiainen, Heikki Nousiainen, Sari Puumalainen ja tanssija Mikko Orpana

Jarkko (Mikko Nousiainen) 

 NHL-tähti Jarkko (Mikko Nousiainen) on tullut vähin äänin kauden päätyttyä Suomeen, tarkoituksenaan olla kaikessa rauhassa Saimaan rannalla mökkimaisemissa. Kausi ei ole sujunut odotusten mukaisesti ja jatkosopimuksesta ei ole mitään tietoa, ja Jarkko rypee aika syvissä vesissä ajatustensa kanssa.

 Kauaa ei Jarkko itsekseen saa olla, sillä paikalle saapuu tietysti isä Martti (Heikki Nousiainen), hetki jutellaan tuttavallisesti ja sitten jo huudetaan päin naamaa kasvot punaisina, nyrkit kohotettuna valmiiksi lyöntiin. Huomaan valpastuvani katsomossa ja samalla uppoutuvani syvemmälle penkkiin. Aina kylmää tilanne, jossa mahdollinen väkivallan uhka on voimakkaasti läsnä. Pelkkä huutaminenkin saa minut jotenkin vetäytymään kuoreeni ja siinä missä itse poistuisin äkkiä paikalta, isä odottaakin pahimman tunnemyrskyn laantumista, ja isä ja poika pystyvät keskustelemaan asioista suhteellisen järkevästi. Tilanne vaatii äärimmäistä luottamusta, kohdata toinen heikoimmillaan. Kaikilta ei onnistuisi.

 Sisarpuoli Essi (Sari Puumalainen) saapuu paikalle myös ja aika nopeasti käy ilmi, että hänkin on enemmän tai vähemmän hukassa. Ääntä korotetaan jälleen ja homma menee eipäs-juupas -tyyliseksi inttämiseksi. Tunnetilasta toiseen mennään ja huomaan uupuvani tästä jatkuvasta meuhkaamisesta ja tunnemylläkästä. Olkaa nyt hetki hiljaa ja hengittäkää ihan rauhassa. Jännä tunne muuten! Ihan kuin huutaminen lavalla veisi minunkin energioitani, vaikka olen itse hiljaa eikä huuto ole kohdistettu minulle.

 Essi saa virtaa jämähtäneeseen elämäänsä kehittämänsä kirjaprojektin kautta, veli ei kylläkään moiselle jutulle lämpene. Miten pystyy tarkkaan dokumentoimaan toisen elämää, jos omankin elon kanssa on hakoteillä? Miksi isä jatkuvasti kertaa Jarkon uran huippuhetkiä? Ikään kuin poika olisi arvokas vain niiden kautta, ei omana itsenään ilman jääkiekkoilijastatusta.

 Välillä näyttämölle saapuu kuin varkain toinen Jarkko (tanssija Mikko Orpana), katseet kohtaavat haastavasti ja pian jo painitaan. Hienoja nämä tavallaan pysähtyneet hetket itsensä kanssa, kun yrittää saada otetta mutta ei, vastapeluri on liikkeissään liukkaampi. Pahinta on kohdata itsensä ja omat demoninsa, ja vaikka kuinka matkaisi maailman ääriin, itseään ei pääse pakoon minnekään. Näissä kohtauksissa ei tarvittu sanoja lainkaan, ja siksi kaiken tekstimassan alla oli vapauttavaa seurata pelkkää liikekieltä.

 Näyttämö on kuin pieni jääkiekkokaukalo, me katsomossa edessä ja takana heijastuksina. Puuttuu vain erotuomari, joka puhaltaisi pilliin ja määräisi väkeä jäähylle rauhoittumaan. Jotkut tekevät omia ratkaisujaan ikävin seurauksin. Toisaalta, näyttämö on myös kuin jäätynyt sammakkolampi, josta pitäisi päästä omin avuin rannalle ja sitten tulisi joku, joka pelastaisi ja PIM, muutut unelmien prinssiksi ja kaikki huolet on poissa. Se joku taitaa lymytä oman pään sisällä, näin minä ainakin ajattelen. Noinkohan mahtaa Jarkko lähteä sopimusneuvotteluihin...

 Oli muuten hienoa nähdä isä ja poika Nousiainen samalla lavalla! Olihan siinä jotain erityisen kohottavaa ja koskettavaakin.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Pasi was here / Lahden Kaupunginteatteri

Pasi was here / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 16.1. 2019, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Veikko Nuutinen
Ohjaus Satu Linnapuomi
Lavastus ja pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu Tiina Hauta-aho ja Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo

Rooleissa : Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Liisa Vuori ja Tapani Kalliomäki

 Viime kesänä ajelimme lomareissulla Savonlinnan suunnalla. Yhtäkkiä ohitimme kyltin, jossa luki "Kellarpelto". Huusin kovaa "PASI!" ja sitten selostin kuskille parhaita paloja Pasi was herestä, vaikka hänkin oli nähnyt näytelmän kertaalleen Tampereen Työväen Teatterissa. Itselläni oli kokemusta myös KOM-teatterin kantaesityksestä vuodelta 2016. Aivan mahtavaa on se, että nyt on mahdollista nähdä jo kolmas ja jälleen erilainen versio samasta tekstistä.

Pasi 

 Laukaus. Helsingissä omassa kuplassaan ilmeisen tyytyväisenä (?) elelevä Hemmo (Teemu Palosaari) saa yllättäen kuulla lapsuuden-ja nuoruudenaikaisen parhaan ystävänsä Pasin (Jarkko Miettinen) lähteneen täältä oman käden kautta. Pitäisi kirjoittaa hautajaisiin jotain tyyliin "Pasin muistoa kunnioittaen/vaalien", mutta oikeita sanoja ei meinaa löytyä sitten millään. Jostain tupsahtaa mieleen muisto päiväkotiajoilta, kun Pasi ja Hemmo esittivät yhdessä hienon pikkuisen näytelmän käärmeenlumoojasta ja käärmeestä, jolla on päässään vihreät sukkahousut. Muistosta tulee hyvä mieli, ja Pasi on täällä taas. Ja kun oikeita sanoja ei löydä, ne voi keksiä itse. Rentso tinksori rentso.

 Hemmo ja myös helsinkiläistynyt Turnajaiskeppi (Liisa Vuori) lähtevät yhdessä nostalgiamatkalle Savon sydämeen, etsimään jotain mitä ei enää ole ja etsimään kenties myös syytä sille, miksi Pasi teki niin kuin teki. Mielessä varmaan kaihertaa tunne siitä, että olisiko teko voitu jotenkin estää... Jo matkalla tavataan varsin tyylitietoinen Lörtsymies (Tapani Kalliomäki) ja perillä koetaan mm. kummallinen keskustelu siitä, kenellä on viimeisintä huutoa oleva Kärcher-painepesuri. Omanlaisensa kupla Savonlinnassakin.

 Savonlinnassa pyöritään tutuilla kulmilla, napsitaan selfieitä ja muistellaan päiväkotiaikoja, joissa jöötä piti tarhatäti from hell, eli Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka (Tapani Kalliomäki). Täti on kuin Ilmestyskirjan peto huudellessaan savun keskeltä käskyjään ja viskoessaan kerhotossuja pitkin estradia. Kerhotossut tuntuvat huvittavan aika monta katsojaa, kenelläpä meillä ei olisi niistä jonkinlaisia kokemuksia. Omani olivat punaiset.

Sinikka pitää jöötä. Huomatkaa kauheat pipot...

 Pasi - ilkikurinen veijari, jolla aina jotain oveluutta mielessään ja katseessaan. Innostusta, elämäniloa, hulluja ideoita. Pasi oli tavallisesta duunariperheestä, jossa lauantai-iltaisin istuttiin kylpytakit päällä ja saunalimsat käsissä yhdessä katsomassa illan tv-tarjontaa eli Napakymppiä. Hemmo kadehti Pasia ja Pasin normaalia perhettä, itse kun eleli yksinhuoltajaäidin kanssa, joka sattui pahaksi onneksi olemaan vielä hullu ja yliopistolla hommissa eli tyhmä lesbo. Pasi oli luokkakuvissa aina luokan coolein jätkä. Pasin luona oli aina kivaa ja yhteistä tekemistä piisasi, milloin pelattiin Amigalla, milloin soitettiin ilmakitaraa kunnon musiikin tahdissa. Ihan toista kuin Hemmon kotona kirjojen ja äidin nolojen jumppahetkien keskellä. Pasilta oppi niin murteen kuin loves-testin, joystickien kanssa vatkaamisen kuin oudolla tavalla kiehtovan ajatuksen siitä, voisiko kaksi poikaa olla "sillai", välissä vain ohut talouspaperi...

 Pala nousee kurkkuuni, kun jotenkin matelijamaisen nihkeä opettaja (vaihteeksi T. Kalliomäki) nöyryyttää Pasia koko luokan edessä ja mieleeni nousee muutamakin muisto omilta kouluvuosiltani. Eipä silloin ollut Sepultura aiheena vaan esimerkiksi hirvi, naula ja neula. Silloin nauratti, mutta eipä naurata enää. Ei huvita myöskään se, miten pienestä joutuu epäsuosioon ja koulukiusatuksi. Ainut keino selvitä on kiusata itse - tai hankkia edes samanlaiset lenkkarit. Onko niin? Ja yllättävää kyllä, tällä kertaa tulee surullinen olo myös eeppisen Laktoosilerssin puolesta (roolissa tietysti Tapani Kalliomäki). Tyyppi odottaa kuin kuuta nousevaa tiettyä puhelua ja joutuukin Akne-Jamon toimesta karkean pilan kohteeksi. Marienhofin tunnarin tahdissa vedetään kyllä varsin näppäriä karateliikkeitä ja kurkipotkuja. En oikein tiedä ketä katsoisin, Dick Lactosen hampaat meinaavat viedä huomioni täysin. "Kick it, Dick!" Ja onhan Sarah Young (Liisa Vuori) varsin näyttävä ilmestys myös.

Hemmo ja Pasi Laktoosilerssin kiljubileissä

 Koteja, joissa on aina joku odottamassa ja valot päällä, lumi satelee kauniisti kuin lumisadepallon sisällä. Ympärillä paha maailma, mutta pallon sisällä aina kaikki hyvin ja turvallinen olo. Ei työttömyyttä, ei syrjäytymistä, ei synkkiä pannuhuoneita ja muita loukkoja. Mikä vei Pasilta elämänilon ja kaiken toivon? Surun murtama duunari-isä Savonlinnasta poistuu hiljaa näyttämöltä.

 Rakastan tätä näytelmää. Jokaisella katsomiskerralla olen löytänyt siitä uusia tasoja, uusia ajatuksia, uusia näkökulmia. Tässä Lahden versiossa pidin erityisesti lavastuksen valtavista filmirullista ja sydäntäriipaisevasta muutoksesta Pasin silmissä ja koko olemuksessa. Jotenkin hirmuisen uskottava roolisuoritus Jarkko Miettiseltä, ja Pasin ja Hemmon yhteisissä hetkissä oli juuri oikeanlaista, aitoa meininkiä. Teemu Palosaaren hymy taas valaisee synkimmänkin päivän ja sitä muistellessa pimeähkö ajomatka Lahdesta takaisin kotiin sujui tuosta noin hyvillä mielin.

 Pasi was here. Menkää nyt ihmeessä katsomaan! Saa nauraa, saa liikuttua, saa muistella omaa nuoruuttaan ja mikä parasta, saa ajatukset raksuttelemaan. Näitä paseja on Suomi täynnä. Teki mieleni kaivella vanhat luokkakuvat esiin ja miettiä, mitäköhän tuollekin mahtaa kuulua. Kaikkien nimiä ei enää edes muista. Aika moni on varmasti jo unohtanut minunkin nimeni.

 Loppuun vielä rentso tinksori.

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!