Susi ja Punahilkka / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Susi ja Punahilkka / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Vierailu Riihimäellä, "Vihreän talon pääsiäinen" - tapahtumassa, ensi-ilta oli 15.9. 2012

Ikäsuositus 3-100v

Kesto n. 30min

Käsikirjoitus : Hanhiemon satukirjan pohjalta Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Ohjaus, nuket ja lavastus : Hannu Räisä

Näyttämöllä : Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Musiikki : Antti Polameri

Puvut : Maija Hietala

Taustaa : Isä (Hannu Räisä) yrittää saada poikaansa (Antti Kemppainen) nukkumaan, mutta Sepe-poika se vaan pelaa pleikkarilla. Isä päättää kertoa pojalle jännittävän iltasadun, jossa päähenkilöllä on punainen viitta ja huppu. Poika kiinnostuu, sillä luulee kyseessä olevan Spidermanin. Sitten seuraakin hauskasti toteutettu tuttu satu Punahilkasta, joka matkaa isoäitinsä luokse viemään vähän evästä. Mukaan on lisätty pari muutakin tuttua satua, ja Hannu hoitaa nuketuspuolen ja Antti muuntautuu sudeksi.

kuva Katri Somerjoki

Plussaa : Lavastus oli yksinkertaisuudessaan nerokas, tyynyistä muotoutui kädenkäänteessä metsä ja lopuksi tarvittiin vain ripaus mielikuvitusta. Susi oli kerrassaan mainio tapaus, kettumaisen ovela ja kovin nälkäinen, sillä kaikki kelpasi, eilistä kasviskeittoa myöten. Pieneen tilaan oli ahtautunut melkoinen määrä katsojia ja ikähaarukka oli laaja, kaikki halukkaat eivät edes tainneet mahtua sisälle. Tässä oli kyllä jokaiselle jotakin, pienemmiltä meni varmasti ohi nokkelimmat sanailut ja viittaukset kodinhoitajien tunarointeihin, uusiin lääkkeisiin ja olihan siellä Panu Rajalakin mainittuna. Lapset kihersivät röyhtäilevää sutta ja perinteistä jahtaamista, aikuiset nauroivat hauskoille repliikeille ("Nyt kakarat hiljaa, älkää paljastako että oon oikeasti susi!"). Isoäiti oli totuttua vauhdikkaampi tapaus, ainakin ennen Punahilkan saapumista. Soitteli Entisten nuorten sävellahjaan ja pisti jalalla koreasti "Metsämökin tonttu"-kappaleen tahdissa ja huuteli rokkenrollia innokkaasti. Oma suosikkikohtaukseni oli Piparkakkumiehen joenylitys auttavaisen suden selässä. Muutenkin se piparkakkumies sai minut melkein hepulin partaalle, sillä itselläni oli juuri samankokoinen piparkakku-ukkelipehmo, joka sai kunnian istua aina joulukuusessa. Viime vuonna ukkoa ei löytynyt mistään ja sen katoamista kovasti ihmeteltiin. Syykin nyt selvisi, tyyppihän selkeästi halusi isommille estradeille ja kiertää nyt siis pitkin maata Kuninkaallisen nukketeatterin matkassa!? Muutenkin minua kovasti huvittaa tämmöiset jutut, missä esim. susi puhuu ensin möreällä äänellä ja sitten "eiku", kun muistaa ykskaks että pitäisikin esittää isoäitiä, joka on suurentunut sitten viimenäkemän uusien lääkkeiden sivuvaikutusten vuoksi. Mieleeni tulee myös aina Velipuolikuun kulttimaineessa oleva nukketeatterisketsi, jossa kilipienoiset saavat savumyrkytyksen. No, loppu hyvin ja kaikki hyvin, metsästäjä saapuu ajoissa paikalle erinäisine aseineen ja lopuksi selviää myös se, mitä Punahilkka ja Susi nykyään puuhailevat.

kuva Katri Somerjoki

Miinusta : ei moitteita

Muuta : Tahtoo lisää tämmöistä! Kiireisen työpäivän jälkeen oli vähän ankea olo ja päätäkin särki. Jaksoimme kuitenkin lähteä toiselle paikkakunnalle tätä esitystä katsomaan ja kyllä kannatti. Kunnon piristysruiske oli tämä, ja koko kotimatkan nauratti ja hihitytti, ja vieläkin on hyvä mieli. Esityshän kiertää pitkin ja poikin Suomea, joten jos sattuu paikkakunnallenne, niin suosittelen vilpittömästi ihan kaikille, ikään ja kokoon katsomatta! Nukketeatteri on kyllä mainio teatterimuoto!

Susi ja Punahilkka saa täydet viisi tähteä ***** ! Terveisiä vaan sille Piparkakkumiehelle, ikävä on!

Haastattelussa Lasse Sandberg

 Lasse Sandbergin tapasin elokuun lopussa 2012 Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä, näytelmäharjoitusten jälkeen.

Skorpionin merkeissä 1966 syntynyt Lasse asuu tällä hetkellä Hämeenlinnassa. Kotoisin hän sen sijaan on … mistä? ”Voisin sanoa olevani Turengista kotoisin, sillä oon niin pitkään asunut siellä. Passissa ja ajokortissa lukee, että mä olen syntynyt Kaustisella, missä mä en edes oo syntynyt, koska mä olen syntynyt Kotkassa! Tekohetki on varmaan ollut Kaustisella! (naurua) Kirkonkirjat ei oo kai oikein pysyneet perässä, en minä tiiä. Mä oon kyllä ylpeä siitä Kaustisesta, koska mun kaikki muu suku on Pohjanmaalta ja haluaisin tietysti vankan pohjalaisveren taustalleni. Turengissahan ei oo kauheesti kehumista. (naurua) Turenkilaisuushan on sellaista, mistä ei pääse eroon, se on sellainen vaate tavallaan. Aina kaikki turenkilaiset jaksaa kyllä muistaa, että vaikka mä olen kohta 30 vuotta asunut Hämeenlinnassa, niin edelleenkin mä olen heidän silmissään turenkilainen. Ollaan sitten, ja Turengillahan on nyt nostetta!” Lasse nauraa.

Mitä harrastat? ”Sen, mitä tän ammatin ohessa ylipäänsä ehtii, ja se on aika vähäistä, niin purjehdus! Jos sitä voi edes harrastukseksi sanoa, sillä se on tullut mulle jo elämää suuremmaksi asiaksi, heh. Jotain liikuntaa mä myös yritän ehtiä harrastamaan, lentopalloa teatterin porukoissa esimerkiksi. Mä oon muuten meidän urheiluvastaava! Yritän pitää sitä meidän jokaviikkoista vuoroa pystyssä. Yks mun harrastus on pakottaa ihmisiä pelaamaan lentopalloa mun kanssa...”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Voi hitsi, erityistaito on jotain sellaista poikkeuksellista, eikä mulla oikeestaan oo kyllä mitään. Ei mulla vaan kuule oo! Teatterihommissa ei oo ollut purjehduksestakaan paljon hyötyä.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Soittotaito on kyllä sellainen, mä osaan välttävästi soittaa bassoa ja kitaraa. Oonhan mä joutunut soittamaan näyttämölläkin... Ja laulutaito vielä, että jos osaisi laulaa oikein oikein hienosti. Ja tietysti se, että osaisi näytellä paremmin, sehän on varmaan kaikkien toive! Et miten joku saa tekstistä niin paljon irti, että se vangitsee ja lumoaa katsojan, saa sellaisen wau-efektin aikaan. Sellaisen taidon kun oppis! En oo varma olisko se pelkästään harjoittelukysymys, kyllä se on niin miljoonan pienen osasen summa.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Mä olen aloittanut nää hommat näyttelijäharjoittelijasopimuksella ja siihen liittyi sitten näyttelijäharjoittelijakursseja muutamia viikkoja Savonlinnassa Suviranta-nimisessä paikassa. Joo tää on eri paikka kuin se Turengin Suviranta, heh! Perusopinnot mulla on tehty työn kautta täällä Hämeenlinnassa ja sitten oon käynyt erilaisia laulukursseja ja äänentuottamiseen liittyviä juttuja. Spiikkauskurssia, nukketeatterikurssia ja sellaista. Varsinaista teatterikouluahan mä en ole käynyt. Hakenut oon kyllä mooooonta kertaa, neljä kertaa Tampereelle ja kolme kertaa Helsinkiin. Tampereella olin varasijoilla silloin aikoinaan, 20v sitten. Armeijan jälkeen mä hain koko ajan kumpaankin ja sit mä pääsin tänne OKL:ään ja opiskeltuani vuoden siellä hain silti muualle. Tänne oli jo palkattu näyttelijäharjoittelija, mutta se pääsikin kouluun ja silloinen teatterinjohtaja Nousiaisen Mikko kertoi mulle, että täällä avautui nyt paikka, että kiinnostaisiko. Ja muahan kiinnosti! Siitä se sitten oikeestaan alkoi se mun ura täällä ja mä unohdin opettajanhommat samantien. Hain mä silti kouluun vielä pari kertaa vaikka olin jo täällä töissä, koska mulle itelleni se oli sellainen juttu, että pitää olla koulunkäynyt, tosin nyt rupeen jo oleen eri mieltä kun olen 20 vuotta hommia tehnyt... Jos en olisi näyttelijäharjoittelijapaikan kautta päässyt tähän hommaan kii, niin kyllä mä varmaan olisin hakenut ja hakenut sitkeesti vaan, kyllä mä niin vahvasti tähän halusin!”

Lasse Sandberg / kuva Teatterikärpänen

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Mä oon näitä, jotka oli kaikissa koulunäytelmissä aina mukana, mutta sitten se jäi multa vähän sattumankaupallakin kun ei ollut oikein mahdollisuutta harrastaa mitenkään, vaikka olihan Turengissakin harrastajateatteri. Niin ja mähän lähdin Kaustiselle kolmeksi vuodeksi, oon käynyt Kaustisen musiikkilukion. Kyllä mä aina olin suuna ja päänä esiintymässä, muistan kun aika monet sanoi leikillänsä, että ”sun pitäisi Lasse päästä teatterikouluun!”, kun mulla on niin hauskoja juttuja mukamas. Armeija-aikojeni jälkeen Turengissa tehtiin Täällä Pohjantähden alla. Tästä on olemassa eri versioita ja mun versio menee näin, että äitini kertoi mulle tuosta ja kysyi, että kiinnostaisiko. Sanoin, että kyllä mua kiinnostaa, jos pääsen Akselin rooliin. Ihan sillai vitsinä sanoin. No, Akselin rooli mulle annettiin ja se johtui siitä, että se oli hyvin pieni rooli kun Akseli kasvoi siinä vasta mieheksi. Siitä se lähti. Aloin harrastaa Turengin Työväennäyttämöllä enemmän ja kulminaatiopiste tuli siitä, että just Nousiaisen Mikko, joka siis ohjasi silloin Turengissa harrastajia, teki sellaisen isomman produktion silloin Tervakoskelle, eli Kreivitär Marizan. Sitä kautta mä opin tuntemaan sellaisen kaverin kuin Lintukosken Hannun. Hande sanoi, että hän lähtee hakemaan Tampereelle näyttelijäksi ja sanoi mulle, että lähde säkin. Mä en ollut ikinä miettinyt sitä sillai, musta oli vaan kiva harrastaa! Mä olin aina aatellut, että se on joku ylimaallinen juttu, mutta että se onkin ihan kaikkien haettavissa oleva paikka!”

Jos et olisi tällä alalla nyt, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Voisi helposti kuvitella, että se olisi se opettajan homma, mutta kun mä olen kattonut tänpäivän opettajantyötä omien lastenikin kautta, niin en mä siihen kyllä enää lähtis. Mä en itse asiassa tiedä mitä mä tekisin, jotain hyvin maanläheistä varmaan. Luotsikutterin kippari mä olisin. Mä oon nyt syttynyt sille elementille niin huolella, että varmaan se liittyisi jotenkin mereen! Tai rekkakuski, se oli yks mun haave kans aina. Itse asiassa Mikko pelasti mut monelta asialta... Olin nimittäin pari viikkoa ollut Ilves-Kiidolla autokuskin hommissa, kun Mikko kysyi mua iltanäyttelijäksi Forum-nimiseen musikaaliin ja samaan aikaan oli yksi opettajanpaikkakin auki. Mä olin jo kovaa kyytiä ajamassa kuorma-autoa ja silloin mä mietin, että mitäs jos mä otan sen iltanäytteljän pestin. Kuorma-auton puikoista vaan ei koskaan pääse silloin kun haluaa, koska se päivän työ on tehtävä ja voi mennä myöhäänkin. Sit mulle tarjottiin sitä opettajanpaikkaa ja mä otin sen, koska toi toinen yhtälö olisi ollut ihan mahdotonta toteuttaa. Niin mähän siis näköjään unohdin ihan kokonaan ton iltanäyttelijähomman, sehän oli kans yksi käännekohta! Siinä pääsi tavallaan sisään tohon hommaan , näki mitä se on ja se vaan vahvisti sitä kiinnostusta, vaikkei se rooli mikään iso ollutkaan. Pääsi sisälle taloon ja näki myös sen, että tästä on glamour kaukana. Sellaiset harhakuvat tästä ammatista kyllä pyyhittiin pois ja siitä huolimatta mä halusin tälle alalle!” Lasse muistelee lämmöllä uransa alkuaikoja.

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Ei voi sanoa niin, että koska mä en mitään muuta osaa, koska mä osaan muutakin ja ei mulla olisi vaikeeta vaihtaa tätä hommaa halutessani. Miksi? Kyllähän sitä tietysti voi itseltään kysyä että miksi, koska työajathan on huonot, kuusi päivää viikossa ollaan töissä, kaikki illat ollaan poissa kotoa, sosiaalinen elämä teatterin ulkopuolella on miinuksen puolella ja välillä ei todellakaan tunnu olevan muuta elämää kuin tää. Mutta silti, vaikka se ehkä onkin naiivia, niin tästä saa niin älyttömästi kuitenkin. Kyllä jollakin tavalla se itsensä peliin laittaminen ja näyttämöllä oleminen, ja myös ehkä semmoinen hienoinen itsetunnonkohotus on se, että siellä on 350 ihmistä ja ite oon lavalla ja tajuaa, että ihan kaikki ei tätä muuten tee! Jotain semmoista siinä on. Parhaimmillaan se antaa niin älyttömästi. Hyvän esityksen jälkeen sillä tunteella leijuu vielä pitkään! Ja jos yleisöstä aistii sen, että on onnistunut, niin kyllä se on suoraansanottuna ihan oopiumia!”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Onhan niitä ollut paljonkin. Jack Nicholson on tosi kova, John Malkovich, Mickey Rourke. Nick Nolte oli mun ihan nuoruudensankareita, mä diggasin sen äänestä yli kaiken. Amerikkalaiset ite ei varmaan saa siitä mitään selvää, kun se on niin möreä se ääni. Kotimaisista Esko Salminen, Vesa Vierikko, Martti Suosalo. Siinä on aika kovaa settiä. Toimivat niin elokuvissa kuin lavallakin. Olisi kiva tietää, että onko se se niiden julkisuuskompetenssi joka antaa sen lisäarvon, vai onko ne vaan niin sairaan hyviä?” Lasse pohtii.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Tää on ihan hirveen vaikee. Toisaalta se on niin, että jos sais valita ihan kenet vaan ja se olisi joku sellainen, jota arvostaisi niin paljon että pelottaisi jopa. Itseasiassa mulla on siinä mielessä hyvä tilanne, että puolisoni Liisa (Peltonen) on sellainen. Se on niin hyvä vastanäyttelijä, että voisin sanoa että hän täyttää kyllä unelmieni vastanäyttelijän kriteerit. Liisan kanssa meillä menee aina tosi hyvin silloin kun saadaan tehdä kimpassa. Mutta jos Vierikko-Suosalo-Salminen – linjalta joku tulisi niin olis se kyllä! Ja Vesa-Matti Loiri - olen kuullut, että ne jotka hänen kanssaan ovat tehneet töitä, ovat olleet hyvin haltioissaan. Loiri liitetään sinne esikuvanippuun myös, ehdottomasti! Veskuhan on ihan huikee mm. siinä Rumble-leffassa!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No unelmahan on jo toteutunutkin ja useasti, kun olen Liisan kanssa päässyt laulamaan duettoa.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Kyllä mulla on nykyään sellainen tilanne, että jokainen rooli on ”siunaus”. Ehkä nuorempana mulla oli joku roolihaavekin, muttei sillai enää. Mä oon saanut tehdä niin hyviä rooleja, että tavallaan unelmat on siinäkin täyttyneet.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Hämeenlinnan Teatterissa, Hämeenlinnan Kesäteatterissa ja satunnaisia vierailuja Tampereen Komediateatterissa. Lahdessa olen näytellyt Bones-näytelmässä, se oli täälläkin ja se oli sellainen ”vaihto”. Sitten lisäksi noita mainoksia olen tehnyt ja telkkajuttuja ja yritysvideoitakin.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Pohjantähden Akseli täällä Hämeenlinnassa on kyllä sellainen... Ajallisesti nää menee kyllä lähelle toisiaan. Jotain tapahtui tuossa Yksityiset tähtitaivaat-näytelmässä, siinä aukesi jotain ammatillisesti ja siitä tuli sitä kautta hirveen tärkeä roolityö mulle. Tää on ollut myös todella tärkeä tää ”Seitsemännen portaan enkelin” Frankin rooli, mä uskon että se tulee oleen vielä pitkään mulla korkeella, koska se on itsellekin niin hieno juttu. Sen jälkeen on aina niin euforinen olo! Samanlainen fiilis jäi ”Tänä iltana kaikki hyvin”-esityksestä, joka tehtiin samalla porukalla.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo, sen voin sanoa edelleen ihan puhtaalla sydämellä. Koen olevani etuoikeutettu, tähän hommaan haluaa niin moni ja niin harva pääsee. Ja saa tehdä niin paljon töitä kuin vain jaksaa!”

Mikä on parasta työssäsi? ”Se mitä itse tästä saa ja jos kokee sen tunteen, että nyt on yleisö saanut myös jotain. Se on sellainen yhteinen kokemus ja kummallakin on hyvä mieli. Ja miinuksethan tuli jo mainittua, eli työajat ja palkka.”

”Nyt on pakko ihan erikseen mainita, että Billy Elliot Lontoossa menee sitten ykköseksi mitä oon ikinä nähnyt missään! Se oli niiiiin valloittava ja vaikuttava. Sit yks vaikuttavimpia teatteriesityksiä oli se Skavabölen pojat, Q-teatterissa. Se kolahti mulle kyllä kans! Mä olin vasta aloittanut täällä ja rupesin vähän tajuumaan näyttelijähommien päälle. Kävin varmaan 3-4 kertaa katsomassa sen”, Lasse hehkuttaa.

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”Ennenvanhaan olisin voinut sanoa, että sellaisessa hauskassa, koomisessa roolissa. Mulla oli joskus sellainen vaihe, että tykkäsin pelleillä. Nyt kun ikää on tarttunut, oon vähän vakavoitunut. Tykkään enemmän tehdä sellaista vakavempaa. Vakuuttavat roolit, mä sanon niin!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Se riippuu niin hetkestä, mutta joskus mua inspiroi sellainen mahdollisuus, näkee että jossain on mahista saada jotain irti. Otetaan vaikka esimerkiksi se Koirien Kalevala, kun siinä oli yhtäkkiä tyhjä pöytä tavallaan edessä ja siinä oli mahikset kaikkeen. Ja ympäröivät ihmiset inspiroi, etenkin silloin jos kemiat kohtaa.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Joka kerta se on se viimeinen hetki verhoissa ennen kuin menee lavalle, kyllä siellä on aina pieni sähköinen hetki. Jos jostain esityksestä on kulunut pitempi aika, niin saattaa tulla sellainen pieni paniikki jopa. Mä pystyn helposti lietsomaan itselleni sellaisen olon, että tänään ei tuu mistään mitään ja musta ei oo tähän! Varsinkin jos on vähän väsynyt. Mutta sitten kun menee lavalle, niin ne kaikki unohtuu heti. Ei siihen oikein totu koskaan. Ensi-ilta jännittää joka tapauksessa aina, koska se on se ”The Juttu”. Itse asiassa toinen esitys on hankalampi aina, ekaan on satsattu hirveesti ja tokaan pitäisi kanssa. Takki auki vaan mennään...”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Ne on yleensä sellaisia taimausasioita, eli jokaiseen näytelmään tulee sellaisia omia rituaaleja, jotka rupeaa tulemaan siinä valmistavissa tai viimeisten pääharjoitusten aikana. Ennen esitystä rupeaa hakeutumaan tiettyyn paikkaan, ja vaikka meillä on tarpeistonhoitajat, niin silti tsekkaan jotain juttuja tarpeistoon liittyen. Mulle on ainakin tärkeätä, että jollakin tietyllä kellonlyömällä mä aloitan ton keskittymisen.”

Kerro jokin hauska kommellus! ”Niitä on niin paljon ja sellaisia joita ei oikein voi edes kertoo, heh heh. Sellainen vakavempi tapaus meinasi sattua vanhassa talossa, kun meidän valomies Pietu meinasi pudota ”seuraajasta”, se oli kuumeessa ja pyörtyi sinne ja jäi roikkumaan vaan jaloistaan sinne korkealle. Se oli hurjannäköistä kyllä!”

Kerro joku hyvä muisto! ”Kyllä se on se Billy Elliot! Mulla oli kyyneleet silmissä siellä suurimman osan ajasta. Mä jo aattelin sillai, että mun on pakko ruveta katsomaan niitä lamppuja tai jotain, että mä en tätä itkemättä pysty katsomaan. Sit mä aattelin että mitä hittoa, miks mä torjun tälläset tunteet ja annoin itkun tulla vaan. Se oli kyllä hienoimpia hetkiä!”

Tulevia töitäsi? ”Kaunotar ja Hirviö, Perheistä parhain ja Ruostetta ja timantteja.”

Onko sinulla mottoa? ”Köyhällä käy aina tuuri – jos ei hyvä, niin sitten huono!”

Mistä haaveilet? ”Mittarissa on jo niin paljon, että mä haaveilen siitä, että pysyisi paikat kunnossa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Nooo, mun repertuaariini kuuluu kaikki nää Ensio Itkoset ja Vesku Loirit, että kyllähän mä ääni-imitaatioita olen tehnyt.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Teräsmies, koska se pystyy kaikkeen.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Varmaan mä menisin uimahalliin koko päiväksi.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Jääpursilautani mä ottaisin. Aika laaja pesä saisi siis olla... Lasagnea pitäisi olla myös ja chileläistä punaviiniä.”

Jos saisit mahdollisuuden matkata aikakoneella johonkin hetkeen menneisyydessä, minne menisit? ”Haluaisin nähdä nää Caesarin puukottamiset ja Rooman vallan aikaiset hommat ja paljon sitä populaa siellä oikein on ollut!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Meri

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pakko

Mikä sytyttää sinut? - Pirteä olo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Lannistaminen

Suosikkikirosanasi? - Perkele. Enhän mä ees käytä sitä, hemmetti!

Mitä ääntä rakastat? - Meren kohinaa rantakalliolla

Mitä ääntä inhoat? - Kova pamaus aamuyöllä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentokapteeni

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Patologi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kaikesta huolimatta tervetuloa!

Fiftari-esittelyssä Emmi Pietikäinen

Ensimmäisenä Fiftari-työryhmästä esittelyyn pääsee käsikirjoittaja Emmi Pietikäinen!

Emmi on kotoisin Tampereelta ja hän on syntynyt 1993. Horoskooppimerkiltään hän on rapu. Syksyllä 2012 hän on muuttanut Jyväskylään opiskelemaan. Harrastuksikseen hän mainitsee kirjoittamisen, lukemisen, salilla käynnin ja kävelylenkit iltaisin.

Löytyykö suvustasi ketään teatteri-tai musiikkialalla olevia? "Isäni äiti lauloi nuorempana kuorossa ja esiintyi kerran samassa näytelmässä Risto Mäkelän kanssa."

Minkä erityistaidon haluaisit osata ja osaatko soittaa jotain instrumenttia? "Haluaisin osata lentää! Soittimista en osaa muuta soittaa kuin vähän nokkahuilua, koska ala-asteella se oli pakollista..."

Oletko suorittanut jotain teatterialan opintoja kenties ja millä alalla olet "siviilissä"? "Olen käynyt Tampereen yhteiskoulun lukion, joka on ilmaisutaidon erikoislukio ja siellä otin kirjoituskursseja, joista yksi oli käsikirjoituskurssi. Kävin myös luovanilmaisun tunneilla ja tanssitunneilla. "Ammatiltani" olen opiskelija ja käyn koulun ohella töissä Jyväskylän kaupunginteatterissa väliaikatarjoilijana. En osaa vielä sanoa, että haluaisinko ammatin teatterialalta. Kyllähän olisi tietysti hienoa, jos pystyisi elättämään itsensä käsikirjoittajana tai teatterimaailman parissa työskentelemällä."

Emmi / kuva Teatterikärpänen 

Mitä teatteriin liittyvää olet aiemmin tehnyt ja millaisissa jutuissa olet ollut kenties mukana? "Olen ollut mukana lähinnä vain koulun näytelmissä ala-asteella. Vitosluokalla sain stipendin joulupukin esittämisestä...Lukiossa olin muutamilla kursseilla ja nyt sitten Fiftarissa. Ai niin! Taisin olla kymmenen tai yhdentoista, kun päätimme yhtenä kesänä tehdä taloyhtiön lasten kanssa näytelmän, joka sitten uutteran harjoittelun jälkeen esitettiin koko pihapiirille. Tehtiin oikein lavastukset ja hienot mainokset, jotka laitettiin jokaiseen postilaatikkoon. Muistaakseni käsikirjoitus oli silloinkin pääasiassa minun käsialaani. Ostimme koko lipputuloilla karkkia ja suklaata ja pidimme pyjamabileet."

Kiinnostaako sinua teatteri taidemuotona ja käytkö itse katsomassa esityksiä? "Kyllä kiinnostaa, olen aina pitänyt teatterista. Siinä vain on jonkinlainen viehätyksensä. Ehkäpä juuri ala-asteen näytelmät saivat minut innostumaan teatterista oikein todella. Nykyisin menen mielelläni katsomaan teatteria aina kun se vain on mahdollista, tosin opiskelijabudjetin kanssa se ei ihan tuosta noin vain onnistu."

Omat esikuvasi, eli kenen uraa ihailet tai arvostat muuten? "Ihailen mummujani ja heidän elämäänsä, ja kaikkea sitä mitä he ovat tehneet ja kokeneet."

Mitkä asiat inspiroivat sinua? "Minua inspiroivat elämän tapahtumat ja pienet yksityiskohdat, ja se kun ne voidaan siirtää paperille."

Miten päädyit tähän Fiftari-projektiin mukaan ja missä vaiheessa oma työsi on tällä hetkellä? "Minna Helkiö, joka on näyttelijänä Fiftarissa, on hyvä ystäväni ja hän kävi samaan aikaan lukion kanssani. Hän tuli kerran koulussa kysymään, että haluaisinko käsikirjoittaa musikaalin, ja vastasin miksipäs ei. Varmasti vähän yli kaksi vuotta sitten oli ensimmäiset suunnittelukokoukset ja tapaamiset. Käsikirjoitus on valmis muutamaa pientä korjausta lukuunottamatta, niitä tehdään sitten harjoitusten edetessä. Harjoituksia meillä on tiiviisti pitkin kevättä, itse en pääse niitä niin usein katsomaan kuin haluaisin."

Millaista taustatyötä olet tehnyt tätä varten? "Olen katsonut paljon musikaaleja, en vain 50-luvusta kertovia vaan kaikenlaisia ja tutkinut slangisanastoa siltä aikakaudelta. Olen myös kysellyt mummuiltani, että mitä he muistavat 50-luvusta."

Mitä odotat Fiftari-projektilta kokonaisuutena ja omaa uraasi ajatellen? "Odotan Fiftarilta sitä, että se on kaikkea sitä mitä se vain voi olla. Iloinen yllätys, hauska valopilkku, surullinen tarina tai jopa pettymys. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Itseäni ajatellen toivon saavani mahdollisuuden vielä joskus astua uudestaan teatterimaailmaan näyttämön toiselle puolelle."

Mitä terveisiä haluaisit lähettää Fiftarista kiinnostuneille ja tuleville katsojille? "Antakaa sen olla kaikkea sitä mitä se on ja rentoutukaa!"

Kerro joku erityisen hyvä muisto! "Olin kesällä 2011 interreilaamassa kolmen viikon ajan kahden ystäväni kanssa. Olimme Pariisissa ja istuimme iltapäiväauringossa hotellin parvekkeella. Katselimme ihmisiä ja heidän jokapäiväistä elämäänsä. Ei ollut kiire minnekään!"

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä tärkeää ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? "Lämpimän viltin, kasan hyviä kirjoja (ainakin Humisevan harjun), Disneyn leffoja ja kaksossiskoni Johannan."

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? "Menisin näihin paljon puhuttuihin saunailtoihin ja ottaisin selvää siitä, että mistä siellä todella puhutaan."

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kuikka
Mistä sanasta pidät vähiten? -Styroksi
Mikä sytyttää sinut? - Se kun osaa olla kohtelias ilman taka-ajatuksia
Mikä sammuttaa intohimosi? - ?
Suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Lehtien havinaa puissa
Mitä ääntä inhoat? - Liidun vinkumista liitutaulua vasten
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Shown juontaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lentokonemekaanikko
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa

Jekyll & Hyde / Turun Kaupunginteatteri

Jekyll & Hyde / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 22.2. 2013, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Ohjaus Tuomas Parkkinen

Rooleissa : Riku Nieminen, Anna Victoria Eriksson, Jennie Storbacka, Severi Saarinen, Mika Kujala, Lauri Ketonen / Juha Antikainen, Jukka Aaltonen, Riitta Salminen, Petri Rajala, Mikko Jokinen, Mikael Haavisto, Minna Hämäläinen, Mikko Nuopponen, Otto Kivekäs / Viljami Vahvaselkä, Petra Kosola, Samuel Harjanne, Pekka Hiltunen, Anna-Maija Jalkanen, Salla-Maria Orvasto, Pauliina Saarinen, Suvi Salospohja, Hanna Silander, Anne Vihelä, Virpi Laine ja Katja Lindell

Taustaa : Musikaali perustuu Robert Louis Stevensonin 1886 ilmestyneeseen klassikkonovelliin "The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde", josta on tehty lukuisia elokuvafilmatisointeja ja musikaaliversioitakin. Musikaalina esitys näki päivänvalon 1990 Alley Theatressa Teksasissa, käsiohjelman mukaan pääroolissa on nähty näköjään ainakin David Hasselhoff (kiintoisaa...). Tarina itsessään on minulle kyllä tuttu, vaikken siitä minkäänlaista versiota ole koskaan nähnytkään tai Stevensonin klassikkoa lukenut. Juonihan menee lyhykäisyydessään niin, että tiedemies Henry Jekyll (Riku Nieminen) kehittelee seerumin, jonka tarkoituksena olisi erottaa ihmisessä hyvä ja paha. Hän on lapsuudessaan kovia kokenut ja haluaisi testata seerumia sairaalassa makaavaan  isäänsä. Sairaalan johtokunnan jäsenet kieltäytyvät moisesta kokeesta, ja niin Jekyll päätyy käyttämään koekaniinina itseään, tunnetuin seurauksin. Hän tulee luoneeksi Edward Hyden, pahiksen joka ei juuri kuvia kumartele, joka tekee ihan mitä lystää vailla omantunnon häivääkään ja joka tekee öisiä kostoretkiä levittäen kauhua kansalaisten joukossa. Ripautetaan mukaan vielä vähän romantiikkaa, molemmilla herroilla kun on omat mielitiettynsä. Kumpi voittaa?

kuva Robert Seger, Turun KT

Anna Victoria Eriksson ja Riku Nieminen / kuva Robert Seger ,Turun KT

Plussaa : Ennakko-odotukseni olivat korkealla, ja ne kyllä täytettiin hienosti. Aina kun on luvassa pahiksia ja viitan kanssa heiluvia tyyppejä, niin meikäläinen on jo valmiiksi viritetty oikealle taajuudelle näköjään. Lavastus oli upean synkkä kokonaisuus ja etenkin Jekyllin laboratorio kaikkine pulloineen ja purnukoineen oli hieno, olisi mieleni tehnyt tutkailla purkkien sisältöä vähän tarkemminkin. Musikaalin kappaleet vaihtelivat tunnelmapaloista kovempaan jyräämiseen, ja itselläni toimi tietysti paremmin ne massiiviset vedot. En ole mikään herkistelyballadien ystävä, kaipaan enemmän äksöniä. En liiemmin kiinnittänyt kovasti huomiotani siihen, miten kukakin laulaa, pääasia että homma toimii. Mikael Haavistolla oli erittäin kaunis ääni, muistan maininneeni siitä erikseen oikein vierustoverilleni (eli miehelleni, joka yllättävää kyllä taisi pysyä hereillä koko esityksen ajan!). Morsmaikuista mieleeni oli enemmän syntinen Anna Victoria Eriksson, jonka näin aiemmin Aladdin-musikaalin Jasminenakin. Kummallisesti hän kyllä s-kirjaimen välillä lausui!? Sitten Riku Niemiseen...olin vakuuttunut siitä, että mies selviää loistavasti kaksoisroolistaan. Laulupuoli ei ollut ihan täydellistä, mutta fyysinen puoli ja kehonkäyttö korvasi ne puutteet kyllä. Tanssitausta näkyy, ensimmäinen muodonmuutos oli huikea kameleonttimainen taidonnäyte ja silmääni miellytti etenkin se, miten Riku kiipeili pitkin seiniä hämähäkin lailla. Savuja ja varjoja käytettiin myös hienosti taustana, ja kaljupäisistä hiippareista tulee kyllä väistämättä vähän Nosferatukin mieleeni, tosin Riku on huomattavasti komeampi... Loppupuolella nähty Jekyllin ja Hyden tahtojen taisto oli mieletön, laulaa nyt ensinnäkin duettoa itsensä kanssa ja sitten vielä siihen päälle ne liekit ja muut pyrosysteemit. Siitä olen maininnut ennenkin, että tulielementti on sellainen juttu, jolla meikäläisen saa kirjaimellisesti liekkeihin. Tässä oli vähän samaa meininkiä kuin Rebecca-musikaalissa, tuntuu munaskuissa asti kun oikein muistelee. Joka tapauksessa jo ihan Rikun takia tämä kannattaa mennä katsomaan ja etenkin silloin, jos on epäilyksiä siitä että mies ei ole mitään muuta kuin tv:stä tuttu hauskuuttaja. En löydä toki muustakaan poppoosta heikkoja lenkkejä. Joukkokohtaukset toimivat lisäksi hyvin ja liike ja laulu esim. "Murha, murha"-kappaleessa oli koukuttava. Käsiohjelmasta pisteet myös, upeat kannet ja upeat kuvat ja kiintoisia juttuja työryhmän mietteistä ja pahoista puolista. Tätä en muuten ihan perheen pienimmille suosittele, jännää nimittäin piisaa ja vertakin näkyvissä.

Yhdenmiehen duetto / kuva Robert Seger, Turun KT

Miinusta : Alku lähti hitaahkosti käyntiin, itselläni lieni hoppu siihen seeruminnappailukohtaukseen ja halusin Hyden esiin nopeammin sieltä. Mikä lie noissa pahiksissa viehättää, sitä Hydeähän olisin katsellut ja kuunnellut vaikka maailman tappiin asti... Muutama yksittäinen juttu vähän tökki, nimittäin omituisia sanavalintoja osui korviini. "Miehettää" on niistä yksi, joku siinä sanassa vaan ei toimi vaikka ymmärtäisi kuinka käyttöyhteyden. Alatyylin ja kirosanojen käyttö muutamassa kohtaa tuntui myös oudolta, samoin Nellie-parittajan (Minna Hämäläinen) saksaksi sähistyt repliikit.

Muuta : Esitys jätti jännän aatoksen siitä, että onko tosiaan niin, että ihminen syntyy valmiina pakettina siten, että hänessä on sekä hyvä että paha puoli, jotka käyvät sitten ikuista taistelua siitä, kumpi voittaa. Ja miksi niin, että silloin kun olisi riittävästi valtaa ja vapautta, se kaikki käytetään tekemään pahoja ja ikäviä juttuja ja nimenomaan muille? Kummallisia aatoksia... Eipä pahan valloilleen päästämiseen ihmeseerumeita edes tarvita, joillakin se onnistuu ihan alkoholillakin. Yöunet siinä menee, jos lähtisi oikein miettimään, että millaisen hirviön itsestään löytäisikään, jos joku nykyjekyll kehittelisi seerumit ihmisten testattavaksi. Lähtisköhän sitä kylille aiheuttamaan pahennusta ja kauhua? Vai käviskö vaan ihan teatterissa vapauttamassa itseään arjen pyörteistä edes muutaman tiiman ajaksi?

Kokonaisuutena Jekyll & Hyde saa neljä tähteä **** , mutta Jekyll ja Hyde-Riku viisi *****

kuva Robert Seger / Turun KT

Kymmenen tikkua laudalla / Eräs Teatteri

Kymmenen tikkua laudalla / Eräs Teatteri, Hämeenlinna

Ensi-ilta 15.3. 2012, kesto väliaikoineen n 1h 15min

Ohjaus Elina Salmenoja

Rooleissa : Ansu Laine, Laura Huovinen, Aki Granlund, Emilia Jokela, Riitta Hietanen / Liisa Virtanen, Kari Salmenoja ja Raimo Leppänen

Taustaa : Heini Junkkaalan kirjoittama näytelmä "Kymmenen tikkua laudalla" sai kantaesityksensä Ahaa Teatterissa Tampereella ja lisäksi sitä on esitetty mm. Kansallisteatterissa. Junkkaala sai näytelmästä pohjoismaisen näytelmäkirjailijapalkinnon vuonna 2010. Näytelmä kertoo lapsen kyvystä käsitellä vaikeitakin asioita leikin avulla ja miten käy, kun lapsi laitetaan viestinviejäksi aikuisten riitatilanteissa. Näytelmä alkaa "kymmenen tikkua laudalla"-leikillä. Tikkuja löytyy kuitenkin vain yhdeksän ja yksi perheenjäsenistäkin on kadoksissa. Kesken lettukestien tarina keskeytyy ja paikalle ilmestyy salaperäinen Herra Parenteesi (Kari Salmenoja), joka kertoo, että tarinaa ei aloiteta keskeltä, vaan alusta ja tarinalla on oltava myös selkeä loppu. Hän nimeää Anna-tytön (Ansu Laine) tarinan päähenkilöksi ja kaikki alkaa alusta. Perhe saapuu kesälomanviettoon mummolaan. Äiti (Emilia Jokela) on murheissaan, sillä hänen mielestään perheen isä (Aki Granlund) ei panosta riittävästi perheeseensä vaan keskittyy lomallakin töihinsä. Isä päättää kunnostautua, ja pyytää molemmilta lapsiltaan lelutoiveen, jonka sitten nikkaroisi verstaassa. Anna haluaa vain puupölkyn, josta sitten itse tekee tikut leikkiin. Tuuli-sisko (Laura Huovinen) haluaa purjeveneen kaikkine tykötarpeineen, ja sitähän isä sitten verstaassa ahkeroikin niin ettei muuta ehdikään... Löytyykö kadonnut tikku? Saako kesäloma ja koko tarina onnellisen lopun?

Kari Salmenoja ja Ansu Laine / kuva Heikki Löflund

Plussaa : Koko teatterin miljöö oli kivasti muutettu mummolamaiseksi, pöydissä oli liinat ja kukat, vanhoja kauniita kahvikuppeja, "kellarissa" hilloja ja perunoita ja hiirulainenkin. Alkua odotellessa tutkailin hienoja lavasteita ja taustalla soi lapsuuden lempparikappaleistani yksi, "Mummo kanasensa niitylle ajoi". Jännästi lavasteista tuli mieleeni (etenkin punaseinäisestä verstaasta) ensimuistoni teatterista, Hämeenlinnan Kaupunginteatterin Punahilkka, jota olin katsomassa vuonna 1977. Muistan vain sen jännittyneen fiiliksen ja punaisen mökin... Kaikkea sitä! Tässä näytelmässä oli hauskaa kieltä, etenkin mummon (Riitta Hietanen) makustelemat sanat olivat kivoja. Oli persiljata ja punajuurtata ja mummon kultakanasia. Muutenkin teksti oli mieleeni. Pidin kovasti papan taikomasta puupölkystä, josta taikatikut veisteltiin ja miten niillä tikuilla saatiinkaan vähän äksöniä aikaiseksi! Mielikuvitus lähti laukkaamaan, että mitä jos oikeasti pystyisikin noin tekemään. Hauskaa riitti myös olympialaisissa, mummo etenkin otti kierroksia vakuuttavasti. Herra Parenteesi oli jännä tyyppi ja se, miten hän nimesi Annan päähenkilöksi ja kirjoitti tytön käteen kirjaimet P ja H. "Päähenkilön" sijaan ne tarkoittivatkin sitten sitä, että P = pidä tarina järjestyksessä ja H = ei saa hyppiä ikävien ja epämieluisien kohtien yli. Katsomossa oli monenikäistä katsojaa ja jokaiselle löytyi varmasti jotain, nuorempia tuntui etenkin huvittavan hösellys ja juoksentelu. Näyttämöllä ei ollut pysähtyneitä hetkiä ja jokainen roolihenkilö tiesi paikkansa, sangen onnistunut esikoisohjaustyö siis Elina Salmenojalta!

Ansu Laine, Laura Huovinen ja Riitta Hietanen / kuva Heikki Löflund

Miinusta : Ihmettelin vähän sitä, että miksi naapurin Kallesta koko ajan kerrottiin vain sitä, että hän uhkailee puukolla? Luulen että se saattoi vähän pienempiä katsojia pelottaa. Jokaisen lapsuudessa on varmaan joku hiukan pelottava tyyppi, joka ei pidä metelistä ja joka tulee komentamaan kesken leikkien... Itse esityksestä en juuri miinuksia löydä, mutta hiukan jäin kaipaamaan esim. sellaista käsiohjelmaa, jossa olisi vaikkapa selvitetty "kymmenen tikkua laudalla"-leikin säännöt. Itsekin sitä aikanaan tuli leikittyä ja ollessani etsintävuorossa muistan lähteneeni kerran kotiin kesken kaiken, kun alkoi potuttamaan se jatkuva tikkujen etsintä... Mahtaako nykyajan lapsoset edes moista leikkiä osata!? Pikkuisen miinuksia myös siitä, että väliajalla myytiin karkkeja rapisevissa pusseissa, ja niitä sitten vielä esityksessä popsittiin... se jatkuva rapina vaan häiritsee, siitä ei pääse yli eikä ympäri! Namuja olisi voitu vaikkapa pussittaa vähemmänrapiseviin pussukoihin tms. ? En tiedä olenko liian jyrkkä näissä mielipiteissäni, mutta mielestäni teatteriin ei kuulu namipussit, väliajalla toki mutta ei esityksen aikana.

Muuta : Väliajalla oli tietysti tarjolla pannukakkua, nam nam! Vielä kun olisi ollut mansikkamehua. Muutenkin esitys nostatti mieleeni paljon muistoja lapsuudesta, väliajalla kun soi taas sitten esim. laulu kummallisesta vekottimesta. Kappaletta en ole kuullut vuosikymmeniin, mutta osasin silti sanat ulkoa. Tuli myös sellainen haikeus siitä, että ei ole enää isovanhempia. Mummolassa ei tarvinnut kuin olla vaan eikä tehdä välttämättä yhtään mitään, ei huolta huomisesta. Vähän pötkötellä riippumatossa ja mummon kasvimaata ja kukkaloistoa ihmetellä. Kiitos muistoista!

Kymmenen tikkua laudalla saa neljä tähteä ****

Aavesonaatti / Turun Kaupunginteatteri

Aavesonaatti / Turun Kaupunginteatterin Sopukka

Ensi-ilta 22.11. 2012 , kesto n. 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Juha Siltanen

Rooleissa : Pekka Laiho, Markus Riuttu, Laura Eriksson, Ulla Koivuranta, Kimmo Rasila, Ari Piispa, Riitta Selin, Juhani Niemelä, Eila Halonen, Mervi Takatalo, Jukka Soila, Marja Pesonen ja Ulla Reinikainen

Taustaa : Ruotsalaisen kirjailijan August Strindbergin (1849-1912) Aavesonaatti on aiemmin tehty Suomessa vain muutamia kertoja, ja ohjaaja Siltasen mukaan se avautuu eri ikäkausina eri tavalla. Esimerkiksi Ingmar Bergman ohjasi näytelmän neljä kertaa, jäi tavallaan "nalkkiin" siihen. Tapahtumat alkavat, kun salaperäinen johtaja Hummel (Pekka Laiho) kohtaa sattumalta kadulla ylioppilas Arkenholzin (Markus Riuttu). Pojan isä on menettänyt aikoinaan omaisuutensa johtaja Hummelin takia. Hummel saa kuitenkin houkuteltua pojan palvelukseensa ja soluttautumaan vieraaksi läheiseen taloon. Ohjaajan sanoin alkaa "nuoruuden ja vanhuuden välinen tilinteko, luurankoja vainoava ihmissuhdedraama ja heleä kehtolaulu, synnintunnustus ja manaus pahan häivyttämiseksi".

Markus Riuttu ja Kimmo Rasila / kuva Robert Seger , Turun  Kaupunginteatteri

Plussaa : Olen nyt ihan rehellinen. Enpäs ole aikoihin ollut näin pihalla minkään näytelmän seuraamisen suhteen... Aluksi ihastelin lavasteita ja pidin kovasti siitä, että Ukko Hummel istui jo valmiiksi pyörätuolissaan väen saapuessa katsomoon, ja siitä sitten kääntyi yleisöön päin, pelottavassakin maskissaan. Muutama katsoja sai kunnian istua näyttämön sivustalla, ikään kuin tapahtumissa mukana ja seurata hyvinkin lähietäisyydeltä näyttämön tapahtumia. Mielenkiintoinen ratkaisu oli se, ohjaajanko idea? Aluksi talon pienoismallia katseli hyvinkin nykyaikaisen näköinen nuorukainen, joka kuitenkin katosi pian ja sama tyyppi palasi takaisin 1900-luvun alun tyyppisesti pukeutuneena. Lavasteet sisälsivät paljon portaita ja niitä pitkin tultiin ja mentiin vähän mystiselläkin tavalla, paljon liikettä ja vähän puhetta tapahtui nimenomaan portaissa. Yläkatsomon (jossa itsekin istuin) vieressä roolihahmoja kävi päivystämässä välillä, ja kaikki seurasivat lavan tapahtumia. Siinä jo mietiskelin, että mikä tässä on totta ja mikä unenkaltaista. Symboliikkaa aika tavalla ja osa meni ihan ohi varmasti. Aluksi olin tapahtumissa vielä jotenkuten mukana, ymmärsin aavenäyt ja muut, mutta sitten kun Ukko Hummel saapui ilman pyörätuolia paikalle... Mitä pitemmälle mentiin, sen enemmän olin hieman hämilläni siitä että nyt menee yli hilseen. Oli Muumiota (Eila Halonen) kaapissa ja Buddhapatsasta hyasinttien keskellä. Lopulta en enää edes yrittänytkään pysyä kärryillä, keskityin seuraamaan puhtaasti fiiliksellä tätä unenkaltaista näytelmää ja nauttimaan loistavista näyttelijäsuorituksista etenkin. Pekka Laiho oli mahtavaa nähdä tositoimissa lavalla pitkästä aikaa, ammattimies on ammattimies ja hänen karismansa ulottui kirjaimellisesti jokaiseen sopukkaan tällä näyttämöllä. Markus Riuttu nuorena ylioppilaana oli onnistunut suoritus myös, samoin nöyryytetty eversti Juhani Niemelä ja lisäksi mieleeni jäi vielä vispilää ahnaasti lipova keittäjätär (Ulla Reinikainen). Arnold Böcklinin kuuluisaa Kuolleiden saari-maalausta käytettiin myös paljon näytelmässä ja kuvahan on oudon kiehtova. Lavastusta muutettiin myös esityksen aikana useasti ja tapahtumat tuntuivat tulevan lähemmäksi koko ajan. Että vähän niin kuin kuolema hiipisi salakavalasti lähemmäs? Lisäpointseja vielä puvustuksesta ja maskeista, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät ihan sinne yläkatsomon takimmaisille penkkiriveille ulottuneetkaan. Käsiohjelma oli sangen informatiivinen ja sen luettuani tajusin vielä lisää, että ymmärsinköhän minä tästä yhtikäs mittää...

Pekka Laiho / kuva Robert Seger, Turun Kaupunginteatteri

Miinusta : Vaikeaa sanoa suoraltakädeltä miinuksia kuitenkaan. Aika tavalla skarppinahan tässä täytyi katsojankin olla koko ajan, vaikkakin se ei ainakaan omalta osaltani auttanut siihen että pysyinkö mukana. Haastava tämä oli, positiivisella tavalla kuitenkin. En suosittele ihan ensikertalaiselle, enemmänkin sellaiselle joka on jo Strindberginsä lukenut ja ... tai kenties suosittelenkin juuri sellaiselle, joka ei ole paljon teatteria nähnyt? Ties mitä juttuja tästä aukeaakaan, ja ehkä itsellenikin uusintakatselmus voisi tehdä hyvää.

Muuta : Strindbergin näytelmistä muutamaa kutsutaan "uninäytelmäksi" ja mieheni ilmeisesti tästä syystä ansiokkaasti pilkki etenkin ennen väliaikaa, heh. Lisäksi voin ylpeänä mainostaa, että esityksen jälkeen minulla oli huikea tilaisuus tavata Pekka Laiho, ja hänen haastattelunsa on luvassa täällä myöhemmin keväällä.

Teatterikärpänen antaa Aavesonaatille neljä tähteä kaikesta hämmennyksestä huolimatta. Kaikkea ei tarvitse aina ymmärtää, voi vain nauttia! **** 

kuva Robert Seger / Turun Kaupunginteatteri

Haastattelussa Lari Halme

Lari Halmeen tapasin tammikuun puolivälissä 2013 Stockmannin kahvilassa Tampereella.

Lari on syntynyt 1976 ja horoskooppimerkiltään hän on muistaakseen leijona. ”En oo kauheen inessä näissä horoskooppijutuissa...”

Mistä olet kotoisin? ”Oon kotoisin Hollolasta. Vuoden asuin Helsingissä ennen kuin muutin tänne Tampereelle, nyt olen asunut täällä jo yli 15 vuotta! Aika rientää!” Lari hämmästelee.

Mitä harrastat? ”Mä harrastan valokuvausta ja sitten liikuntaa kaikissa mahdollisissa muodoissa, lähinnä kuntosalia ja lenkkeilyä. Siinä mun harrastukseni sitten onkin. Niin ja satunnaisesti käyn avannossa.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Oon soittanut rumpuja 25 vuotta ja koen olevani siinä aika hyvä, se on kyllä selkeesti sellainen erityistaito. En mä tiiä, kai myös jonkinlainen kehonhallinta...”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata ratsastaa. Joskus oon osannutkin ja jotenkin osasin mennä sitä ravia vielä tuossa muutama vuosi sitten ja se oli hauskaa, mutta olisi joskus hienoa ottaa sellainen taito kunnolla hanskaan. Hevoset on sellaisia uljaita eläimiä kyllä, ja samaan aikaan jotenkin pelottaviakin, kun ne on niin hirveen isoja. Pelko ja hevoset ei kyl sovi yhteen, nehän aistii kaiken!”

Onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”Ei oo. Joku mummun täti on ollut kai Kansallisteatterin narikassa, mutta sitä ei kai lasketa? ”Lari nauraa.

Lari Halme / kuva Teatterikärpänen

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Jossain täysi-ikäisyyden kynnyksellä se on mulle kirkastunut, ehkä se on ollut mulla jotenkin sisäsyntyisesti jo tiedossa. Johdatus on ehkä vähän liian voimakas sana tähän mun kohdalla, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. Mä aattelen itse niin, että tämä ei ole sellainen ammatti johon niinku ”mä rupesin sit siihen kun en keksinyt mitään muuta”- tyyppisesti päädytään, vaan että siksi teen näitä hommia kun on vähän niinku pakko! Sillai hyvällä tavalla pakko. Silloin täysi-iän kynnyksellä mä oon ollut ekan kerran teatterijutussa mukana, ja silloin se kirkastui mulle, että täähän on mielettömän hienoa ja joku saattais maksaa tästä vielä palkkaakin! Olé! Koulussa en oo nuorempana ollut mukana missään näytelmissä enkä missään nuorisoteattereissakaan. Ennen Nätyä olin ollut kahdessa jutussa mukana, toinen oli sellainen revyymuotoinen ja toinen oli nuorten työllistämisprojekti Lahdessa. Jotenkin mä koen itse sen etuna, että vasta näin aikuisiällä tavallaan tulin mukaan teatterimaailmaan, kun taas kurssikavereissa oli paljon sellaisia, jotka oli aloittaneet joskus nelivuotiaina... Eihän siinäkään tietysti mitään pahaa ole, kukin omalla tavallaan, ite vaan oon ollut enemmänkin sellainen ”tabula rasa” eli tässä olen, tehkää mitä lystäätte ja mä otan siitä sitten sen minkä saan.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Olin Nätyssä 1997-2001, siinä on mun alan opinnot enkä oo sen jälkeen lisäkouluttautunut yhtään. Nätyyn mä pääsin ekalla yrittämällä, Teakiin mä hain kaksi kertaa ja niistä ei oo kyllä paljoa lapsille kertomista! Lahdessa oli meneillään just silloin se projekti ja mulla oli 18v lasissa ja ne pääsykokeet oli ja se oli kyllä jotain katastrofaalisen kamalaa. Tää oli vuonna ´95. Seuraavana vuonna mä olin armeijassa ja olin laivastossa keskellä Itämerta, kun mut roudattiin jollain yhteysveneellä Hankoon ja yöbussilla Helsinkiin. Mihinkään en ollut valmistautunut ja aamuysiltä sitten sinne ”paahtimolle” pyörimään. Se oli ihan yhtä kamalaa! Silloin mä olin sen päätöksen kyllä jo tehnyt, että tätä sen nyt pitää olla ja kun pääsin intistä, mä aloin treenata oikein todenteolla ja otin sen homman toisella tavalla. Myöhemmin sit olisi mulla ollut pääsykokeet molempiin, mutta Näty oli ensin ja pääsin sinne, sen jälkeen en enää lähtenyt kokeilemaan Teakiin, koska mulla ei ollut mitään sellaista fiksaatiota että ”mun on pakko päästä Hesaan, se olis niinku vähän siistii”. Kun on nää kaksi koulua ja molemmista valmistuu teatteritaiteen maistereita, en mä koskaan aatellut että täällä Tampereella oltas jotenkin altavastaajan asemassa. Tänne mä pääsin ekana ja sillä siisti! Eväitä ja erilaisia tapoja saa molemmista, mutta kaikki riippuu siitä millainen itse ihminen on, mutta ethän sä voi ketään opettaa näyttelemään!? Mä oon vahvasti sitä mieltä.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Luulen, että mä olisin valokuvaaja. Mut niin kyllästettiin, ei siis kyllästytetty vaan kyllästettiin, kaikenmaailman kursseilla ja erikoisopinnoilla silloin kouluaikoina, että mä en ramppaa missään ilmaisuverstailla tyyliin ”Ota miimi hallintaan” ja ”Kameratyön alkeet”. Se on kaikki hyvää, mutta... Tää valokuvaus on ensimmäinen asia, missä mulla on tällai aikuisvuosina ollut olo, että mä haluaisin opetella jotain juttua! Mä en tarkoita sitä, että mä nyt vaan istun sohvalla ja mua ei kiinnosta oppia uusia asioita, mutta että valokuvaus on nyt sellainen, jonka mä koen todella kiintoisaksi!” intoilee Lari.

Oletko tehnyt muita töitä aiemmin? ”Olenhan mä sitten näitä kaikenlaisia kesätöitä tehnyt. Oon ollut varastomiehenä, ruohonleikkaajana ja putsannut metallintyöstökoneita, ja kouluaikoinahan mä olin tuolla Telakalla, pyörittelin jotain barbeque-grilliä siellä kesäterassilla ja oon ollut myös plokkaamassa laseja. Niin siis tuossa Teatteri Telakalla, en missään Masa-Yardsilla hehehh. Valmistumisen jälkeen oon ollut kyllä siinä mielessä onnekas, että oon voinut tehdä vain näitä hommia. Suoraan koulustahan mä menin kiinnitykselle Työvikseen, olin kuutisen vuotta siellä. Suoraan imuun vaan!”

Miksi olet näyttelijä? ”En haluisi kuulostaa turhan ankaralta, mutta mulla ei ole muita vaihtoehtoja. On oltava! Joku sisäinen pakko, mun vaan kuuluu olla näyttelijä!”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Kyllä tietysti toi vanha kaarti on, siellä on todella kovaa porukkaa. Ehkä nyt Esko Roine voisi olla yksi, oon tehnyt hänen kanssaan tosi paljon töitä ja hän on mua jeesannut ja potkinut eteen päin, ja alunperin ottanut mut silloin kiinnitykselle myöskin. Sitten on tietysti näitä, jotka on aina jotenkin veretseisauttavan hyviä, kuten Pertti Sveholm ja Antti Litja. Elokuvapuolellahan on kans jotain, mutta sit kun niitä alkaa oikein funtsia niin niitä onkin äkkiä liuta. Sellaista varsinaista ”esikuvaa” mulla ei oo, mun mielestä esikuva on sellainen että ”tota kohti!” Mä oon keskittynyt tekemään tätä sillä suuntimalla mikä mulla itelläni on, eikä menemällä jotain kohti, jos mä nyt ajattelen esikuvasta sillai. Ulkomaalaisia? Mikael Persbrandt on varmasti, Ruotsissa on muutenkin paljon kovia kuten Rolf Lassgård. Ja Edward Norton on kans yks sellainen, joka tekee tosi mielenkiintoisia rooleja.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Mikael Persbrandt, joo. Ikään kuin mä nyt unelmoisin siitä päivin ja öin, mutta tää tuli nyt näin. Se on kyllä kova!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Kyllä mun tapauksessa en niinkään haluaisi vaan mun olisi pakko, mä en nimittäin suuremmin nauti noista. Laulan kyllä ja olen ollut monessakin musikaalissa, mutta jos valinta olisi että teetkö musikaalin vain menetkö puhedraamaan, niin kyllä mä olisin siellä puhepuolella. Mutta jos olisi pakko laulaa duetto, niin sanotaan tähän vaikka Maria Ylipää. Maria saa valita kappaleen, mä en ymmärrä niistä yhtään mitään. Oltiin muuten Suruttomat-musikaalissa samaan aikaan Työviksellä Marian kanssa, se oli just kai valmistunut silloin. Kiinnitin vaan huomioni siihen, että siitä ihmisestähän lähtee sitä ääntä kyllä kuin pienestä kylästä!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Työvis, Helsingin Kaupunginteatteri, Tampereen Teatteri, UIT, Pyynikin Kesäteatteri ja Turun Kaupunginteatteri.”

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Arne Anka (TTT) on mulle eittämättä kyllä yks läheisimpiä juttuja, monestakin syystä. Tykkäsin siitä kyllä todella paljon. Sitten The Producersissa Carmen Ghia (HKT), Erään anarkistin tapaturmainen kuolema- näytelmän Anarkisti (TTT), John Elämä näyttämöllä (HKT) ja veikkaan, että Rocky Horrorin Frank n' Wurstista muodostunee aika läheinen.”

Freelancer vai kiinnitys? ”Mä olen mieluiten freelancer, kiinnitys on niin kuluttavaa. Mun mielestä kun taiteen kanssa ollaan tekemisissä ja koko ajan pitäisi ittestään ammentaa ja löytää uusia asioita, niin jos sulla on kuusi päivää viikossa aamusta iltaan ja enskaria seuraavana aamuna sulla on usein seuraavan proggiksen lukuharjoitukset ja hyppäät ihan sukkana uuteen hommaan, välissä ei oo mitään palautumista. Siihen putkeen on helppo tottua ja turtua, itekin olin siinä niin monta vuotta. Se on kivaa ja siinä on tekemisen meininkiä ja ihmiset on pääsääntöisesti kivoja, mutta että se tahti on niin kova! Nyt kun oon ollut siitä niin monta vuotta pois, niin en menisi kyllä takaisin kiinnitykselle ihan helposti.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Eipä oikeastaan, kyllä se on aina niinku niin että varsinkin jos on vähänkin saanut itse vielä vaikuttaa siihen mitä tekee, niin kaikki on mieluisia, ei mulla oo mitään sellaista ”tämän minä haluan tehdä ennen kuin kuolen”. Sellaisesta tulee monesti vaan sellainen perkeleellinen peikko, että ”koska ja mä en ikinä ehdi ja miksen minä ” ynnä muuta. (hakee tässä välissä santsikupin kahvia) Yksi tuli nyt mieleen, mutta en sanokaan sitä ääneen, ettei tuu mitään sellaista sateenkaarihommaa, jos kaaren päässä ei ookkaan sit sitä aarretta...”

Kerros vähän, että miten tuo ”Ihan kusessa”-juttu sai alkunsa! ”Riku Suokas ja Mika Eirtovaara oli siitä puhuneet, että se pitäisi tehdä ja se olisi hiton kova, ja olivat ajetelleet mua kuulemma heti. Sitten ne oli todenneet keskenään, että ei ikinä näillä aikatauluilla ja kävivät eri vaihtoehtoja läpi. Lopulta kuitenkin Riku soitti mulle, olin silloin vielä Tampereen Teatterissa harjoituksissa, että hänellä olisi tällainen idis ja miltäs mun aikataulut näyttää. Olin keskellä harkkoja ja sanoin, että aikataulujen osalta huonolta näyttää, mutta vaikuttaa kyllä tosi kiinnostavalta ja en usko että onnistuu, mutta puhutaan vielä lisää harkkojen jälkeen. Sit puhuttiin uudelleen ja molemmat todettiin, että on kyllä tosi hankalaa saada mitenkään fiksattua, mutta että tavataan vielä huomenna uudelleen … sit istuttiin kolmisin viisi minuuttia ja todettiin, että tehdään pois kuleksimasta tämä! Tää tapahtui maaliskuussa. Me treenattiin sitä toukokuussa vähän ja koko elokuun mä opettelin tekstiä itsekseni. Syyskuun mä olinkin Made in Bangkok-näytelmän harkoissa Frenckellillä ja lokakuu me taas treenattiin. Marraskuun alussa oli sitten ensi-ilta.”

Ihan kusessa-monologia siis esitetään Työviksen TTT-Klubilla ja esitys kiertää mm. Linnateatterissa Turussa. Suosittelen! Lisäinfoa Työviksen sivulta tämän linkin alta.

Mikä on parasta teatterissa? ”Itse esittäminen. Mulla on siinä mielessä tosi paradoksaalinen ammatinvalinta, että mä en kauheesti diggaa harjoittelemisesta. Totta kai kaikkihan täytyy harjoitella ja hyvin täytyykin, ja kun mä harjoittelen niin harjoittelen tosi kunnolla, mutta että kaikki tähtää siihen, että mennään yleisön eteen ja valmiilla jutulla.”

Entä miinuspuolia? ”No se harjoitteleminen, heheh! Työajat välillä on surkeat, mutta kuten sanoin jo niin kaikkeen tottuu ja turtuu, ei siinä oo mitään sen isompaa pohtimista.”

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”En mä oikein tiedä, että onko jotain tiettyjä roolityyppejä tai lajeja, mä sanon, että hyvinkirjoitetussa! Sun ei silloin tarvi funtsia sitä, että meneekö tää kannattelemiseen siitä, että tää teksti on ihan hanurista tai täytyykö jotenkin ekstravoimilla veivata, vaan silloin kun se on hyvinkirjoitettu, niin sä voit levätä sen päällä. Sun ei tartte miettiä sitä, että miten tää teksti tässä kulkee. Sit sulla on ajatus mukana kun sä tiedät, että se on vedenpitävää ja voit rakentaa kaiken muun siihen päälle.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kanssanäyttelijät, ylipäätään sellaiset jotka onnistuvat villitsemään mut. Sellaiset, joiden kanssa toimii niin kuin syöttö, eli sä sanot jotain ja huomaat heti, että ollaan samalla aaltopituudella, kemiat toimii. Valokuvauksessa mä oon vähän semmoinen rappioromantiikan ystävä, mä en kauheesti ihmisiä kuvaa. Mä oon sellainen rähjäisyyden ja rosoisuuden ja yksityiskohtien ystävä, se mua ainakin tällä hetkellä siinä lajissa inspiroi.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Enpä oikein, vähän ehkä käsi tutisi kun oli nyt kuukauden tauko ton monologin kanssa. Mutta kun sen tekstin käy mielessään läpi, että mähän osaan tän ja kaikki on hallinnassa niin se on siinä. En mä oo enskareissakaan sillai ns. löysät housuissa, oon sillai hyvällä tavalla ylävireessä. En mä oo kauhee jännittäjä kyllä, enemmänkin sitten jos pitää esim. olla omana itsenään tai juontaa, mutta kun oon teatterissa ja roolin takana tavallaan turvassa, niin eihän siinä oo mitään. Se on se mun pelikenttäni! Tämän takia multa on muuten turha oottaa mitään lauluiltaa, heh...”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” ennen esitystä? ”Mä lämmittelen yleensä aika samalla tavalla, mulla pitää olla kroppa auki. Se on sellainen juttu, että mä en voi mennä stagelle jos mä en oo avannut itteeni. Sitten tietysti aina proggiskohtaisesti syntyy jotain, että on kamat jossain tietyssä paikassa ja pukee jossain tietyssä järjestyksessä päälleen, sitten vaan huomaa että tekee aina just niin. Ja sitten ykskaks löytää ittensä siitä, että ”perhana mä teinkin tän nyt eri tavalla” ja so what, mitäs väliä sillä nyt sitten on! Ikään kuin se muka vaikuttais siihen mitä lavalla tapahtuu.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En oo nähnyt, mä suoraansanottuna vähän oottelinkin tossa Tampereen Teatterissa, kun oon ollut siellä nyt parin vuoden sisällä parissa jutussa, kun siellä ”Huokausten sillalla” niitä havaintoja jo on. Se on se käytävä, jota pitkin mennään talon toiselta puolelta toisella puolelle, se menee ison näyttämön päältä ja siellä menee sellainen kaareva käytävä. Siperialla on kuulemma kummitus, teknikko on sen nyt nähnyt ihan tässä hiljan ja lähtenyt ihan helkkarin lujaa ovet paukkuen sieltä menemään. Muutenkin musta tuntuu, että mä en oo kauheen herkkä noille jutuille. Haluaisin jopa olla, se olisi ihan mielenkiintoista!”

Kerro joku esityksessä sattunut kommellus! ”Joo, yleensä Eskon kanssa sattuu ja tapahtuu aika tavallakin, mutta kyllä sellainen legendaarisin on tämä seuraava … Olin ollut ihan muutaman vuoden tuolla Työviksellä ja me tehtiin Kellariteatteriin sellaista näytelmää kuin Gagarin Way. Siinä oli minä, Tuomisen Ola, Helinin Pentti, Sepän Antti ja Auvisen Tommi ohjasi sen. Hyvin erikoinen proggis kuitenkin. No se alkoi niin, että me tultiin Olan kanssa ensin sisään ja mä istun pahvilaatikolla ja lähinnä kuuntelen, se on pitkä monologi ja mulle jotenkin tiukkaan sävyyn, ja aikansa se siinä puhui. Sit mä tunnistan, että okei, nyt aletaan lähestyä sitä, että kohta on sen mun repliikin vuoro joka meneeeeee … voi vee, ei hajuakaan! Sit Ola saa oman juttunsa valmiiksi ja katsoo mua kysyvästi ja mä katson häntä vähintään yhtä kysyvästi. Tämmöinen perus-bläkäritilanne siis. Mä tajuan, että tää on kestänyt nyt ihan tosi kauan ja mun on pakko sanoa ihan kohta jotain, mutta kun mulla ei oo aavistustakaan mikä se mun replani on. Puna nousee kasvoille ja Ola näkee musta kilsan päähän, että nyt ei oo kaikki ok. No mitäs tässä muuta, kysytään kuiskaajalta! Se oli vielä se vanha Kellariteatteri ja kuiskaaja oli siinä ihan lähellä verhon takana. Kysymisen piti tapahtua näin (napsauttaa sormiaan) , paitsi että kun mä olin ensin odotuttanut sekä yleisöä että itseäni ja Olaa, niin tapahtuukin niin että mä en osaa napsauttaa sormiani! Mä katsoin niitä mun sormia ja Ola katsoo niitä mun sormia ja meitä alkaa hihityttämään. Kuiskaaja onneks näkee, että mitä ihmettä siellä nyt tapahtuu ja se armahti mut ja sanoi sen repliikin. Mä en tiedä kauan toi kesti, mutta se tuntui kyllä ikuisuudelta! Se oli kyllä niin uskomatonta. Mä oon saanut tästä kyllä Olalta ja Penalta aina tasaisin väliajoin kuulla...” Lari nauraa.

Kerro joku erityisen hyvä muisto! ”Varmaan toi tyttären syntymä, se tulee kyllä nyt ensimmäisenä mieleeni.”

Mitäs tulevia rooleja on luvassa? ”Huhtikuussa tulee sellainen Taikakivet tuonne Tampere-taloon, siitä tulee ihan kiintoisa juttu. Ja sitten syksyllä tulee Turun Kaupunginteatteriin Rocky Horror Show, vuorottelen siinä Sami Saikkosen kanssa pääroolissa Frank-N-Furterina. Saas nähdä... ensi-ilta on lokakuun lopussa.” (huom.Rocky Horror Show-tiedot lisätty maaliskuisen pressitilaisuuden jälkeen.)

Onko sinulla mottoa? ”Ei mulla oikeestaan oo, mutta ”Hoida hommasi ja hoida ne kunnolla.” Tää tuli nyt kyllä ihan puun takaa mieleen, tässäkin hommassa pyörii kaikenlaista tivoliporukkaa. Sellainen osapäivätaiteilu ei kyllä aina oikein sovi näihin hommiin. Tän pitää olla skarppia hommaa!”

Mistä haaveilet? ”Onnellisesta ja terveestä elämästä, niin kuin varmaan kaikki muutkin. Työmielessä siitä, että pysyisin työkykyisenä pitkään ja saisin tehdä näitä kaatuiluja mahdollisimman pitkälle.”

Mitä haluaisit sanoa katsojille? ”Käykää teatterissa ja älkää jättäkö meitä!”

Osaatko imitoida ketään? ”Osaan kyllä, mutta en kyllä tässä ala nyt imitoimaan heh. Mä oon sitä Tarja Halosta imitoinut useassakin yhteydessä ja käyhän se tossa Ihan kusessa-jutussakin, tosin eri hahmona. Martti Ahtisaarta, onhan noita... Tuohon imitointiin pitäisi varmaan perehtyä vähän enemmän. Sen verran vedän kyllä himaan, että mulla on sen verran nuottikorvaa, että mulle helposti kyllä jää mieleen kaikki murteet ja tietyt äänet ja äänenpainot.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mulla on yks supersankarihahmo, ootko nähnyt ikinä niitä kabareita mitä ollaan tehty? Jaa et? No siellä on sellainen kuin Kaneliässä, arjen supersankari. Sport-Lassien sellainen ruskea tikkipuku ja Lahden MM-78 – pipo ja lasit, ja se auttaa ihmisiä hyvin arkisissa asioissa. En haluaisi olla mikään muu. Se on pienen ihmisen asialla, ja ne sen sankariteot ei oo mitään sellaisia pilvenpiirtäjiennosteluita ja semmosia, vaan ihan muuta.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Olisin varmaan miehen kanssa, ihan mielenkiinnosta. Se nyt tuli ekana mieleen! Kai sitä jotain mekkoja pitäisi kokeilla. Voi jestas sentään, enpäs oo koskaan miettinyt että mitä sitä tekisi, jos olisi yhtäkkiä väärät värkit! Hahhahah!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Mä ottaisin mun ihastuttavan ikivanhan litteän tyynyni, jota kukaan muu ei ymmärrä että mitä sä tommoisella rieskalla nukut. Sitten ottaisin minisukset, jos se pesä olisi riittävän suuri. Hyvän ja helvetin paksun kirjan mä ottaisin. Olutta ja erilaisia hedelmiä. Jaa sopiiko ne yhteen? Sopii, olut sopii kaikkien kanssa. Punaviinikin.”

Jos saisit matkustaa aikakoneella johonkin hetkeen, minne menisit? ”Mä menisin Antiikin Roomaan, ihan vaan nähdäkseni mitä se kuhina on ollut. Ja puhun nyt siis Rooman kaupungista, se valtakuntahan oli siinä vaiheessa jokseenkin puoli maapalloa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kyllä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

Mikä sytyttää sinut? - Ihminen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Vääryys

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Tyttäreni ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Hammaslääkärin poraa

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Hammaslääkäri

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ei tää niin vakavaa ole!

 Valokuvaa varten pyörimme hetken liinavaateosastolla (lituskaista tyynyä ilmeisesti etsimässä), mutta lopulta päädyimme kukkaosastolle ja tulokset olivat myös tätä luokkaa :

Rocky Horror Show Turun Kaupunginteatterissa lokakuun lopussa, linkki sivuille tässä :

Lari ja Sami / kuva Nana Simelius

Lento / Tampereen Työväen Teatteri

Lento / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 27.9. 2012, kesto 2h 30min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa : Miia Selin, Pentti Helin, Laura Alajääski, Mikko Nousiainen, Tuire Salenius, Mika Honkanen, Janne Kallioniemi, Heidi Kiviharju, Jyrki Mänttäri, Tommi Eronen ja Risto Salmi

Tanssijat Tanssiteatteri MD : Anniina Kumpuniemi, Elina Jakowleva, Mari Rosendahl, Sulevi Sihvola, Timo Saari, Jukka Wennström ja Kalle Suominen

Taustaa : Lentokenttä on paikka, joka kokoaa väkeä samaan tilaan eri puolilta maata ja maailmaa. Mitä tapahtuukaan kun odotettu lomalento viivästyy aluksi pari tuntia ja sitten viivästyy vielä lisää? Alun pintapuolinen jutustelu tulevien kanssamatkustajien kanssa muuttuu syvemmäksi ja konflikteiltakaan ei voida välttyä. Kuka lopulta lennolle lähtee ja mikä onkaan myöhästymisen syy, se jää nähtäväksi!

Heidi Kiviharju, Miia Selin, Tuire Salenius, Janne Kallioniemi ja Pentti Helin / kuva  Petri Kovalainen, TTT

Plussaa : Näyttelijäporukka on mainio sekoitus nuorta ja vanhempaa konkaria, etenkin Risto Salmi oli hienoa nähdä livenä vihdoin. Sirkku Peltolan kirjoittama dialogi on aina toimivaa ja nasevaa, täynnä mukavia erikoisiakin sanavalintoja. Humalaisen esittäminen tyylillä on taitolaji, ja siinä kyllä niin Tuire Salenius kuin Mika Honkanenkin onnistuu mainiosti. Jotenkin tuntuu, että sillä hauskuutettiin yleisöä vähän liikaakin, loppupeleissähän kännissä heilumisessa ei ole mitään huvittavaa, pikemminkin surullista. Ainakin omasta mielestäni. Lavastus oli toimiva ja etenkin taustalle heijastetut efektit olivat huikeita. Lentokonehan suorastaan vyöryi päälle sieltä! Surrealismin puolelle hypättiin, kun paikalle ilmestyi valtavia jäniksiä milloin mistäkin suunnasta ja perheen tytär Tiia (Laura Alajääski) taisi olla ainut joka ne näki ja niiden kanssa tanssahtelikin. Taustalla nähtiin välähdyksenomaisesti kuvia maailmalta, sotaa ja kaaosta. Jäin miettimään, että miten me toisiamme ja luontoa kohtelemme ja millaisessa maailmassa elämme. Näemme vain sen mitä haluamme nähdä. Vaan mitä kaikkea näkisikään jos katsoisi asioita hiukan eri vinkkelistä ja eri tavalla!? Tanssiosuudet olivat mukavaa seurattavaa, monenlaista liikettä saa kyllä aikaan ihan läpikulkumatkallakin.

Miinusta : Itse odotin jotenkin erilaista esitystä tästä enkä edes tiedä millaista ja miksi. Tuntui siltä, että jotain lisämaustetta olisi tämä kaivannut ollakseen ihan napakymppi.

Risto Salmi ja Mikko Nousiainen / kuva Petri Kovalainen , TTT

Muuta : Tämänvuotisessa Thalia-gaalassa Lento oli Lea-ehdokkaana parin muun näytelmän seurassa, palkinto jaettiin maaliskuun puolivälissä ja meni toiseen osoitteeseen. Ehdokkuus kylläkin todistaa sen, että sangen ansiokkaasta esityksestä on kyse.

Teatterikärpänen nousi aika hyvin lentoon myös, joten Lennolle neljä tähteä **** .

Häiriötekijä / Q-teatteri

Häiriötekijä - synkähköt iltamat / Q-teatteri

Kantaesitys 14.2. 2013, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Jani Volanen

Lavalla Lotta Kaihua, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Eero Ritala ja Niilo Syväoja

Taustaa : Q-teatterin ohjelmistoesittelyssä on lause "välähdyksiä urbaanista mielenmaisemasta, vinksahtamisen kynnysmatolta". Tämä lause totisesti kiteyttää kaiken sen, mistä Häiriötekijässä on kyse. Esitys on sekoitus mustaa huumoria, absurdeja tilanteita, videoita. Se myös naurattaa hepulikohtaukseen asti ja nostaa palan kurkkuun. Ensivisiittini Q-teatteriin sai minut miettimään, että miksi vasta nyt!

Pirjo Lonka / kuva Pate Pesonius

Plussaa : Työryhmän nimilistaa kun katselee, ei liene mikään yllätys että koko esitys toi hyvin vahvasti mieleeni parikin tv-sarjaa ja monesti tuntui siltä, että katselen rakastamaani Ihmebantua livenä. Siinäkin oli hervottomia kohtauksia ja tilanteita, joissa joutui usein miettimään, että meneekö tämä jo hiukan yli. Ja silti nauretaan vedet silmissä, lähes hysterian partaalla. Näyttelijät olivat kaikki mielettömän hyviä ja tekivät saumatonta yhteistyötä kaikissa kohtauksissa, käsikirjoitus kun oli syntynyt myös yhdessä. Tommi Korpelan karismaa ei voi muuta kuin ihailla ja kaikki mitä hän sanoo kuulostaa korvissani järkevältä, vaikka siinä ei oikeasti olisi tolkun häivääkään... Itselleni uusia lavatuttavuuksia (muista yhteyksistä tuttuja toki) olivat Eero Ritala, Lotta Kaihua ja Pirjo Lonka, joista jälkimmäinen nostatti upeilla, koskettavilla monologeillaan kyyneleet silmiin ja komeimmat väliaplodit. Videolta seurattiin mm. naisen selostusta Ruotsin kuninkaasta unifantasiassa ja sitten oli tietysti Korpelan huikea Mr Pain. Lavalla nähtiin esimerkiksi omituinen asuntonäyttö, masentunut nuori äiti, hiukan pieleen menevä pelastustehtävän loppukoe ja temppuilevan kopiokoneen ympärillä tapahtunut performanssi. Omia suosikkejani oli monta, etenkin kahden pariskunnan kahvittelutuokio. Toisen pariskunnan mies ei ole saanut edes pyöränkumia korjattua, kun taas toinen oli kaiken muun ohella veistänyt omin käsin tuhatkunta kuksaa, ystävystynyt petojen kanssa ja osasi vielä kalevalaisen vanhan hierontamuodonkin. Lopussa nähty Kirsi Kunnaksen loruilut mieleen tuonut mielikuvitusystävän mielikuvitushautajaiset oli huippu myös, ja etenkin siksi että siinä käytettiin sanaa "kenkku". Lempisanani, jota ei kuule oikein missään! Absurdismin huippua edustivat miesparin "napostelukohtaus" ja kuolemaa tekevä äiti, jonka lähtö ei ihan niin kaunis ollutkaan kuin aluksi luullaan. Ja mitä mahtaa muistaa esityksestä sekin nuori katsoja, joka sai kunnian kuulla Eero Ritalan toimesta punkahtavan laulun omasta takapuolestaan?

Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Elena Leeve / kuva Pate Pesonius

Tommi Korpela ja Eero Ritala / kuva Pate Pesonius 

Miinusta : Tämä oli ihan täyttä tykitystä, ei moitittavaa!

Muuta : Tekisi mieleni mennä katsomaan tämä uudestaan, ihan vaan ihmetelläkseni ja ihaillakseni tätä porukkaa. Ehdottomasti aion vierailla Q-teatterissa jatkossakin. Ja lisäpisteitä vielä siitä heti sisääntullessa aulassa leijuneesta huumaavasta tuoreen pullan tuoksusta...

Häiriötekijälle täydet viisi tähteä ***** .