Tom of Finland / Hämeenlinnan Teatteri, Verkatehdas

 (Näin esityksen kutsuvieraana ensi-illassa.)

 Iltapäivällä ensi-iltaa kohti kotoa ajellessamme Verkatehtaan yllä hehkui todella kaunis sateenkaari kirkkaine väreineen, kuin tilauksesta. Liikutuin heti. Ikään kuin tuolta jostain ylempääkin olisi opastettu, että kaikki tänne nyt. Rohkeasti vaan. Tule sellaisena kuin olet. Tervetuloa! Ja joka suunnasta väkeä virtasikin tasaiseen tahtiin paikalle. Ihailtavan paljon mustaa nahkaa, paljasta pintaa, koppalakkeja, viiksiä, asennetta ja tyyliä. En tiedä minne olisin katseeni suunnannut. Erinomaista pöhinää ja jytkettä oli Verkatehtaan Lasipihalla jo valmiiksi, ja se jos mikä oli hienoa! Tunnelma oli jotenkin erilainen kuin aiemmissa enskareissa. Iloisempi, kuplivaisempi, vähemmän pönötystä. Juuri edellisessä blogipostauksessani totesin, etten oikein jaksa innostua ennakkoon nykyään mistään. Ensin pitää itse nähdä ja kokea, sitten vasta intoilen. No, tätä ensi-iltaa odotin yli vuoden. Olin vähintäänkin innoissani kun uutinen musikaalista julkistettiin. En voinut uskoa, että meillä täällä Hämeenlinnassa olisi Tom of Finland -musikaalin toinen tuleminen. Kantaesityshän oli Turun Kaupunginteatterissa keväällä 2017, näin sen pari kertaa. "Me tulemme tulemme taas!" Meillä! Täällä! Minun kotikaupungissani! Odottavan aika tuntui todella pitkältä, mutta niin se tämäkin päivä koitti. En osannut päivällä keskittyä oikein mihinkään eikä ruokakaan maittanut, kävin siis enemmän tai vähemmän ylikierroksilla.

Touko Laaksonen (Olli Rahkonen) 

 En millään muista, että missä yhteydessä ja milloin näin Touko Laaksosen alias Tom of Finlandin piirrosjälkeä ensimmäistä kertaa. Muistan kyllä sen, että heeetkinen, nämä jätkäthän on kuin suoraan Village Peoplesta. Mistä lie senkin poppoon ulkoinen habitus vaikutteita saanut... Luulin myös, että Tom of Finland on se hävyttömän komea nahka-asuinen uros, joka vaihtaa sitten asusta toiseen ihan vaan koska tietää näyttävänsä hyvältä merimiehenä tai raksaäijänä ja koska huvittaa. Leikittelee, mokoma. Muistan kuitenkin sen, että eräänä iltana tuli telkasta hyvin myöhään dokkari Daddy and the Muscle Academy, katselin sitä silmät tapillani ja aluksi mietin, että tämähän ei ole minulle tarkoitettu ollenkaan tämä aihe, mutta niin vaan vei mukanaan ja koin eräänlaisen herätyksen sen myötä. Mietin, että miksi Touko Laaksosesta ei kohkata täällä enempää! Eipä aikaakaan kun miehen ikonisia piirroshahmoja nähtiin postimerkeissä, kahvipaketeissa, sisustustekstiileissä. Tuli elokuvaa ja musikaalia, massiivista näyttelyä Helsingin Taidehallissa ja myöhemmin Kiasmassakin. Kolusin muuten läpi molemmat näyttelyt, posket innosta hehkuen ja vähän salaa ympärilleni vilkuillen, että ei kai vaan kukaan huomaa, että miten kauan tuijotan tätäkin piirrosta ja mietin, että onko tuommoiset muodot edes fyysisesti mahdollista. Fantasiaahan nämä, varsin kutkuttavaa kuvastoa. Ainakin noin mielikuvituksen kannalta. Tuli tuhma olo, ihan vain katselusta. Kyllä siellä vieno puna poskilla kiersi muutkin, niin miehet kuin naisetkin. 

Nuori Touko (Rasmus Koskinen)

 Asiaan! Nuori Touko (Rasmus Koskinen) bongaa pellonreunassa salskean rengin (Jonas Saari) saapikkaineen, ja oitis joulupukille kirjoittelemaan lahjatoivetta. Ovela, nopea siirtymä hieman vanhemmaksi Toukoksi (Olli Rahkonen) ja rintamalle. Kyynelehdin ensimmäistä kertaa, kun Touko laulaa murtunein mielin siitä, miten piirtää elämänviivaa ja kynä olkoon jatkossa aseensa. Olisikin noin helppoa. Me katsojat saamme myös lyhyen oppitunnin miestenvälisestä koodistosta puistoissa ja yleisten vessojen kulmilla. Pyydä tulta tai tiedustele aikaa, huonolla onnella saatat saada turpiisi, hyvällä onnella saatat saada. Touko ja elämänsä rakkaus Veli (Antti Lang) kohtaavat ensimmäistä kertaa, toistakin ja sitten hän tulee jäädäkseen. Taas kyynelehdin, kun Touko silittää hellästi Velin hiuksia. Syleilevät. Ole siinä, lähellä, turvassa, mutta kukaan ei saa tietää. Samassa taloudessa asuu myös Toukon sisko Kaija (Natalil Lintala), siinäpä oivallinen kolmikko. Kolmas pyörä, vaan sehän selviää vasta myöhemmin.

Kaija (Natalil Lintala) 

 Miten ja mistä piirrokset saivat alkunsa, ja millainen vaikutus niillä oli maailmanlaajuisestikin? Entä kuka on Markus Palin (Lauri Ketonen) ja mitä hän oikein yrittää todistaa itselleen ja muille, silläkin uhalla, että menettää jotain todella arvokasta? Vaimo (Liisa Peltonen) puhuu viisaita. Tämän musikaalin julkistuksen jälkeisenä kesänä intoilin nyt eturivissä istuneelle ystävälleni, että Palinin laulamassa En ole niitä -biisissä on mainion törkeät sanat ja lauloin siinä ääneen, jostain syystä samalla porkkanaa mutustellen. Tämä meinasi kostautua ja tarinan opetus on se, että älä laula hävyttömyyksiä porkkana suussa. 

Markus Palin (Lauri Ketonen) lehtiostoksilla

 Onhan tässä kaikkea. Oikea runsaudensarvi, jos näin voi sanoa. Housuissa ja noin muutenkin. Paljon nahkaa ja juuri oikeita paikkoja korostavia asuja, ajan hengen mukaista pukeutumistakin. Tykkejä biisejä ja soundeja (muutama uusikin), herkistävää rauhallisempaa otetta myös. Jukka Haapalaisen tyylikkäitä ja kujeileviakin koreografioita, joissa ketkutetaan lannetta juuri sopivasti yksin tai yhdessä, kunnon porukalla. Miespareja tangon pyörteissä. Joukkokohtauksissa on imua ja liikettä myös, kateellisia lukupiirin naisia ja muita. En ole aina perustanut projisoinneista, vaan nyt on jotain aaaaivan muuta. Piirrokset heräävät eloon, pullistuvat sieltä sun täältä, pistävät tanssiksi, yksikin lihaskimppu puhuu Jonas Saaren äänellä! Ja entäs sitten Kake, Tom of Finlandin ehkä ikonisin piirroshahmo. Komea kuin mikä, pilkettä silmissä juuri sopivasti ja oivallinen esikuva ja tsemppaaja myös. Hyvällä itsetunnolla varustettu roolimalli. Severi Saarinen elementissään, niin hieno rooli. Tokihan tässäkin on joukko tukkipoikia. Nuo salskeat uroot muhkeissa peruukeissaan ja etumuksissaan, hymy herkässä. Huumoria piisaa, ja käyttökelpoisia ronskimpia lausahduksia. Mummelit ja Tummelit, ykköset ja kakkoset sulassa sovussa. Gospelkuorokin! Niin, ja mitähän eroa on Muumeilla ja Tom of Finland -hahmoilla? Minäpä tiiän. 

Tukkipojat, keskellä iloitsee Pekka (Jonas Saari)

 Turussa liki kymmenen vuotta sitten näin Olli Rahkosen ensimmäistä kertaa isossa roolissa (aiemmin olin nähnyt hänet kerran TeaKissa), silloinkin Touko Laaksosena. Hänen rauhallisen varma ja hötkyilemätön roolisuorituksensa hämmensi minut silloin hyvällä tavalla täysin, ja niin hämmensi monen muunkin. Loistava esimerkki siitä, että syvän vaikutuksen tehdäkseen ei tarvitse mitään sen kummempia kikkoja tai näyttäviä muuveja. Sen kun vaan on, seisoo ryhdikkäänä tekemisensä takana ja astuu esiin juuri oikealla hetkellä. Mikä läsnäolo, mikä ääni, mikä rauha. Tämäkin menee suoraan sieluun ja sydämeen, vielä enemmän kuin aiemmin. 

Touko ja Veli (Antti Lang)

 Kotimatkalla myhäilin ja hyrisin tyytyväisyyttäni. En suuremmin hehkuttanut tai suu vaahdossa julistanut musikaalin erinomaisuutta. Silti oli kiitollinen olo, ja onnellinen. Kyllä kelpaa! Miten hyvältä tuntuu olla vilpittömästi ylpeä koko työryhmästä ja samalla koko kaupungistakin. Hyvä me! Ajoitus meni nappiin. Tässä on niin paljon tärkeitä aiheita ja teemoja, joista riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa, ja osa nousee pintaan takuulla viiveellä. Tämä pitää siis nähdä uudestaan (ja näenkin, ihan pian). Kunpa jokainen voisi elää omanlaistaan elämää ilman pelkoa, häpeää, nöyryytystä, salailua, itsepetosta. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja vaikka eläisitkin yksin, olet silti kokonainen ihminen. Sinä pärjäät, sinä riität, sinä kelpaat. Asenteiden ja yleisen ilmapiirin suhteen maailma ei ole läheskään valmis, ja tuskin tulee koskaan olemaankaan. Juuri siksi Tom of Finland sopii tähänkin päivään ja tuleviin. Aina on aihetta juhlaan, ja kaartukoon jatkossakin kaunis sateenkaari Verkatehtaan ylle, satoi tai paistoi.

Kake (Severi Saarinen) saapuu näyttävästi prätkällä

 Mieleeni jäi käsiohjelmasta ohjaaja-käsikirjoittaja Tuomas Parkkisen sanat. "Ilo on ihmisen vahvimpia aseita, sillä se jättää henkiin."

 Sitä mietiskellessä voi suunnata lippukaupoille vaikkapa tämän linkin kautta. Aulassa on muuten myynnissä ToF-jääkaappimagneettia, kangaskassia, mukia... Parina iltana voi minutkin bongata myyntitiskin takaa!

ps. Mainitsin aiemmin Helsingin Taidehallissa olleen Tom of Finland -näyttelyn. Aulassa oli kuvauspiste, jossa pystyi ikuistamaan itsensä My inner Tom -teeman mukaisesti aiheeseen sopivissa lakanoissa. Minäkin tietysti menin kuvauttamaan itseni jakkaralla seisten, vaan kuinkas kävikään. Tästäkin minut kyllä tunnistaa... 

~

TOM OF FINLAND / Hämeenlinnan Teatteri

Ensi-ilta 3.9. 2026 Verkatehtaan Vanaja-salissa, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Olli Rahkonen, Antti Lang, Natalil Lintala, Rasmus Koskinen, Lauri Ketonen, Severi Saarinen, Sara Soikkeli, Henna-Maija Alitalo, Katariina Kuisma-Syrjä, Mikko Matikka, Marko Maunuksela, Jyri Ojansivu, Pablo Ounaskari, Samuli Pajunen, Liisa Peltonen, Jonas Saari, Lasse Sandberg, Aleksi Seppänen, Iina Sihvonen ja Jaakko Wuolijoki

Käsikirjoitus, ohjaus ja laulujen sanat Tuomas Parkkinen, sävellys Jussi Vahvaselkä ja Jori Roosberg, kapellimestari Aleksi Laukkonen, koreografia Jukka Haapalainen, lavastussuunnittelu Teemu Loikas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, valosuunnittelu Juha Rouhikoski, videosuunnittelu Alex Hautamäki, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Petriina Suomela, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi, saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski ja hahmojen animointi Király Production Oy 

Esityskuvat ja trailerivideo (c) Tapio Aulu, Tomi Pietilä, Mainostoimisto Precis

Notre Damen kellonsoittaja / Samppalinnan Kesäteatteri

 "Turku on tulessa, jälleen! Hornan liekit nuoleskelivat Samppalinnanmäkeä ensi-iltayleisön silmien edessä!" 

 Jos olisin toimittaja, otsikoisin raporttini ensi-illasta ylläolevalla tavalla. Etusivun juttu. Bloggaajaltakin tämä toki onnistuu, ja heti perään kerron pienen kauniin muiston. Parisen vuotta sitten toisenlaisiin maisemiin tottunut hollantilainen ystäväni tuli kesällä vierailulle luokseni ja eräänä päivänä kiipesimme Aulangon näkötorniin. Huipulla ystäväni leuat loksahtivat auki, hän katseli eteensä avautuvia maisemia joka ilmansuuntaan silminnähden vaikuttuneena ja sai lopulta sanoitetuksi fiiliksiään. "Oh wow!" , "This is amazing!" ja "Just w-o-w!" sai hän sanotuksi, pitäen pitkän tauon lauseiden välissä. Samat sanat hän lausui Sääksmäen sillan huikeissa järvimaisemissa. Katsoi minuun hymyillen, lähes liikuttuneena. Enempää sanoja ei tarvittu, ja silti tiesin, että se oli hänen tapansa kiittää minua siitä, että sai kokea jotain niin kaunista ja hienoa. Minun kanssani.

Quasimodo (Karlo Haapiainen) 

 Ja mitenkäs tämä liittyy Notre Damen kellonsoittajaan ja Samppalinnaan? No siten, että itselläni oli hyvin samanlaiset olotilat ensi-illan jälkeen. "Olipas se!", sain vain sanotuksi. Huh huh, millaisessa pyörityksessä olikaan tullut oltua edeltävät tunnit! Ihan kirjaimellisestikin pyörityksessä, kiitos Samppalinnan pyörivän katsomon, ja lisäksi emotionaalisessa teholinkouksessa. On jotenkin vaikeaa sanoittaa sitä tunnetta, kun katsojana ja kokijana on jatkuvalla syötöllä joko pala kurkussa tai kyyneleet silmissä ja useimmiten molempia samaan aikaan ihan vain siksi, että kaikki on niin taidokasta, vaikuttavaa, arjen yläpuolelle kohottavaa - ja itse tarinakin vie toki mennessään. Päällisin puolin vaikutan ihan "normaalilta", mutta pinnan alla myllertää. Jylhän musiikin ja lauluvoiman avittamana lävitseni virtaa jotain, mitä en osaa selittää. Sen voimasta istun ryhdikkäämmin, hengitän syvemmin - tunnen olevani enemmän elossa! Kaikki huolet ja murheet katoaa toviksi. Työryhmällä on takanaan melkoinen urakka ja edessä upea kesä, ja nyt tämä hetki ja juuri tämä esitys on tehty minua varten. Meitä varten. Meitä onnekkaita, jotka saamme ja saimme yhdessä kokea tänään tämän. "Oh wow!" 

Esmeralda (Mitra Matouf) 

 Seitsemän vuotta sitten näin Notre Damen kellonsoittajan Tampereen Teatterin ensi-illassa. Kertakokemus oli hieno (näin esityksen siis vain kerran) mutta ei näköjään niin mieleenpainuva, että olisin esimerkiksi muistanut, miksi Quasimodo (Karlo Haapiainen) Notre Damen katedraalin suojissa ylipäätään elelee, kelloja soittelee ja gargoili-kivipatsaille juttelee, ja miksi vallanhimoinen arkkidiakoni Claude Frollo (Aaro Wichmann) toimii hänen kasvatti-isänään, suojellen yksinäistä rujoa poikaa kaikin konstein maailman pahuudelta ja ties miltä. Muut eivät saa poikaa nähdä, ja kas kun koko Pariisi ja varmaankin koko maailma vilisee ihmiskunnan pohjasakkaa muutenkin. Jotain ikävän tuttua ja ajankohtaista nyt tässä ihmisarvon alaslyttäämisessä ja meuhkaamisessa... Vaan annas olla kun Narrien juhlien tiimellyksessä Quasimodon onnistuu ujuttautua juhlahumuun mukaan ja ikävähköllä tavalla törmää tyrmäävän upeaan mustalaisneito Esmeraldaan (Mitra Matouf), ja yllättäen kaksi sielua kohtaavatkin. Eikä tässä vielä kaikki. Paikalle saapuu vielä vaaleat kutrit tuulessa hulmuten ja rinta ryhdikkäästi rottingilla suoraan sodan melskeistä kapteeni Phoebus (Tuomas Korkia-Aho). Esmeralda hurmaa hänetkin. Villi, vapaa, samalla herkkä ja voimakas luonnonlapsi kun on. Frollo saa neidosta pakkomielteen itselleen myös, yllätys yllätys. Hornan tulta (Hellfire), Frollon eeppinen erinäisissä-tuskissa-kärvistelysoolo kajahtaa komeasti viilenevään kesäiltaan. Vaan minkä puolesta taistella? Vapauden, rakkauden, oikeudenmukaisuuden, ihmisyyden? Kuka tästä kaikesta selviytyy voittajana, vai selviytyykö kukaan?

Phoebus (Tuomas Korkia-Aho) ja Frollo (Aaro Wichmann) 

 Vähän kulunut ja kliseinen "tietäjät tietää"-kommentti sopii kaikille, jotka ovat jo nähneet esityksen. Te muut voitte vetäistä kesäiset ostohousut jalkaan ja marssia lippukaupoille. Sittenpähän tiedätte myös miltä näyttää (ja tuntuu), kun Frollo seisoo pieni käärö sylissään kalliolla katsellen kaukaisuuteen ja ehkä miettii, että viskaanko tuonne jonnekin tämän pienokaisen vai toiminko toisin. Kun tuulenvire tarttuu ilakoivan mustalaisjoukon helmoihin ja paidanliepeisiin ja kutreihin, tamburiinit soivat ja lanteet keinuvat. Kun luonnon oman valosuunnittelijan myötä ilta-auringon säteet lävistävät savun ja rovion, jonka keskellä Esmeralda yrittää tempoilla itseään irti. Kun sulaa lyijyä kaatuu kattilallinen kaupungin ja ihmisten päälle. Kun Quasimodo seisookin selkä suorana, pakottaa katsomaan ja joku kysyy, näetkö hirviön vai ihmisen.

 En nyt erikseen hehkuta mitään ns. yksilösuorituksia (vaikka olisi aihettakin) kun kaikki on priimaa ja jokainen loistaa vuorollaan. Huikeaa katsottavaa ja kuultavaa tämä oli, täynnä upeita sooloja jatkuvalla vyörytyksellä ja joukkovoimaa niin ensemblen, kuoron kuin orkesterinkin osalta. Kokonaisvaltainen elämys kaikille aisteille. Tämänkaltaista kesäspektaakkelia en ole koskaan aiemmin kokenut, sisätiloissakin harvakseltaan. Kiitos kaikille, jotka teitte tämän mahdolliseksi!

 ps. Ensi-iltaan toi lisämaustetta läheiseltä urheilukentältä kantautuva äänekäs selostus. "Ja seuraavana korkeushypyssä..."

~

NOTRE DAMEN KELLONSOITTAJA / Samppalinnan Kesäteatteri 

Ensi-ilta 17.6. 2026, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Perustuu Victor Hugon romaaniin ja Disney-animaation lauluihin

Rooleissa : Karlo Haapiainen, Mitra Matouf, Aaro Wichmann, Tuomas Korkia-Aho, Ville Saarenketo, Samuli Kakko, Marissa Lattu, Eleonoora Martiskainen, Mikko Nuopponen, Pablo Ounaskari, Samuli Pajunen, Dora Seitovirta, Nicolas Gosalvez (TAMK), Eero Ketonen (TAMK), Veera Lapila (TAMK), Elli Pasonen (TAMK) ja Suvituuli Lehtovirta (TAMK)

Lisäksi 12 hengen kamarikuoro ja 9 hengen liveorkesteri!

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Stephen Schwartz, käsikirjoitus Peter Parnell, suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Jukka Nylund, koreografia Chris Whittaker, kapellimestari Ville Myllykoski, lavastussuunnittelu Mika Haaranen, äänisuunnittelu Eero Auvinen, naamioinnin suunnittelu Aki-Matti Kallio ja pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Samppalinnan Kesäteatteri!

Komedia pankkiryöstöstä / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista 

 Voin kertoa heti alkuun, että lähes koko helmikuuni on mennyt sairastaessa ja yskiessä kylkeni kipeiksi. Tämä Komedia pankkiryöstöstä ei auttanut asiaa yhtään, ja nyt etenkin vasen kylkeni on entistä enemmän kipeä. Nauramisesta! Nyt ei kärvähtänyt naurusulake, nyt revähti naurukylki. 

Arvo, Roger ja Jorma 

 Käsikirjoituskolmikko Lewis/Sayer/Shields on tunnettu ja tunnustettu varsinkin käsittämättömän hauskasta farssista Näytelmä joka menee pieleen (Play that goes wrong), jonka olen nähnyt useammassa eri teatterissa. Tämä pankkiryöstökomedia tuli nähtyä kahdeksan vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterissa ja vaikka ajoittain silloin kovasti naurattikin, jäi teoksesta jotenkin tympeä jälkimaku ja odotukseni eivät täysin tyydyttyneet. Nyt huomioin ennalta, että tässä olisi eri suomennos ja tietysti mielenkiintoni herätti sekin seikka, että ohjaajana Samuel Harjanne, jolla varsin vahva tausta musikaalien parista. Jostain syystä farssien ja komedioiden katselu jännittää minua etukäteen. Tiedossa kun on, että nyt pitäisi olla hauskaa. Entä jos tunnenkin oloni lähinnä kiusaantuneeksi ja myötähäpeä valtaa mielen, muiden hekotellessa ympärillä... 

Aino ja Veikka

 Juonesta lyhykäisesti. Ragnar-Einari "Roger" Rahikainen (ärrävikaisen unelma lausuttavaksi, roolissa Sauli Suonpää) lähtee linnasta livohkaan, tähtäimessä Hakaniemen Osakepankin ryöstö ja pankissa säilytettävä silmittömän arvokas timantti. Ryöstökeikalle apuriksi lähtee vanginvartija Tauno Kyykkä (Martti Manninen), jolla ei nätisti sanottuna mene hissi ihan sinne ylimpään kerrokseen asti. Tästä kaksikosta olinkin erityisen riemastunut, kas kun ensimmäistä kertaa "lempilapseni" samassa teoksessa yhdessä hölmöilemässä! Alun vankilakohtauksessa oli sanallista kikkailua mielin määrin, Fingerpori-tyyliin, osa meni ohikin kun tuli jo seuraava koukku, eli skarppina sai olla. Pankissa sitten huseeraa pankinjohtaja Kuusikko (Risto Kaskilahti), jolla viehkeä tytär Aino (Linnea Leino), jolla jumalaton määrä kosijoita ja uusikin sulhasehdokas Veikka (Samuel Kujala), jonka uhkea äitee on pankissa töissä myös. Tietysti käy ilmi sekin seikka, että Roger on Ainon exä. Supon tarkastajaa ootellaan ja pankkiholvin turvakoodia kannetaan ranteeseen käsiraudoitetussa salkussa mukana. Perusmeininkiä. Lokkiparvikin nähdään, pariinkin otteeseen.

Tauno ja Roger ajelulla

 Kyllähän tämä nyt meni heti alkumetreiltä sensorttiseksi sekoiluksi, että. Erityisesti nauruhermooni osuivat erinäiset sanaleikit ja hahmosekaannukset, Arvon (Jouko Klemettilä) koko habitus, Lasse Lipposen "kaikki muut" ehtimässä joka väliin, kokoontaittuva vuode, pienten nukkehahmojen käyttö, avain- ja housuhäslinki, mapillapäähänmätkiminen, eräskin komerosta ulostulo ja juomalasi (yleisöstä kuului oikein riemun/kauhunkiljahdus), etenkin Rogerin ja Veikan kehonkieli ja fysiikka sekä kahvinkaatelu/paperienlentely kaltevalla lattialla. Taitavasti laskeuduttiin timantinryöstöhommiin katosta Mission impossible-tyyliin. Tauno sai kyllä karun kohtalon.

 Ihmetellä täytyy kyllä lukuisia musiikki- ja tanssinumeroita. Mitä lisäarvoa niillä nyt saatiin? Ilmankin olisi pärjätty mainiosti. Uudet sovitukset Timantit on ikuisia ja Timanttei toki varmasti upposi nuorisolaisiin, joita olikin katsomo pullollaan. 67 mainittiin myös pariin otteeseen, taisi olla Arvon ikä.

 Oli muuten harvinaisen villi meno katsomossa! Tietyissä kohdissa oikein riehaannuttiin kera väliaploodien, ja nauru raikasi usein siihen malliin, että itseäni alkoi naurattaa pelkästään se jostain takaani kantautuva erikoinen naurutyylikin. Kunnon huutonaurua, sitä en ole aikoihin katsomossa kuullutkaan. Harvinaista on myös se, että farssin päätteeksi nimenomaan nuoriso ponkaisee pystyyn taputtamaan ja hurraamaan, ja pitihän minunkin sitten kammeta itseni pystyyn. Narikkajonossakin vielä hekoteltiin ja kehuttiin, että "tää oli parasta ikinä!". Kyllä niin hykerryttää tämä asia. Taisi teatterikärpänen puraista.  

~

KOMEDIA PANKKIRYÖSTÖSTÄ / Helsingin Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 5.2. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Näyttämöllä : Samuel Kujala, Linnea Leino, Sauli Suonpää, Martti Manninen, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Merja Larivaara, Lasse Lipponen, Kai Lähdesmäki, Samuli Pajunen, Raili Raitala ja Kaisa Torkkel 

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields, suomennos Paavo Leppäkoski, ohjaus Samuel Harjanne, sävellys ja sovitus Eeva Kontu, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Elina Vättö, valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen ja dramaturgi Henna Piirto

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Veljeni Leijonamieli / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos/Lippu saatu Helsingin Kaupunginteatteri/HKT

 Jo oli aikakin! Tuntuu uskomattomalta, etten keski-ikäiseksi ehtineenä ole lukenut, nähnyt tai kuullut mitään tarinasta Veljeni Leijonamieli, joka on sentään yksi Astrid Lindgrenin rakastetuista klassikkoteoksista. Nimen toki tiesin, en muuta. Asiaan oli saatava pikainen korjaus, ja niin suuntasin marraskuisena keskiviikkona päivänäytökseen Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle. Seuranani suuri joukko koululaisia ja muitakin katsojia tietysti... 

Joonatan ja Korppu 

 Ensimmäiseksi hämmennyin nimestä. Olin aina luullut, että "Veljeni Leijonamieli" on yksi tietty henkilö, urhea iso- tai miksei pikkuvelikin. Jos olisin tarkemmin tutkinut asiaa, ruotsinkieliseltä nimeltäänhän teos on "Bröderna Lejonhjärta" eli leijonamielisiä veljeksiä onkin kaksi. Seuraavaksi hämmennyin siitä, että esitystä oli kulunut muutama minuutti kun kyynelehdin ensimmäisen kerran. Ajattelin että jaahas, tämä on taas yksi niistä harvalukuisista näytelmistä, joita katsotaan ja kuunnellaan silmät liikutuksesta sumeina alusta loppuun. Pieniä suvantokohtia tuli kyllä väliin, mutta muuten katsomiseni oli varsinaista aaltoilua tunnetilasta toiseen. 

Soturit 

 Tarina kertoo kovasti sairaasta Korpusta (Alexander Wendelin) ja isoveljestään Joonatanista (Mikko Kauppila). Heti alussa käy selväksi veljesten vahva tunneside ja lähimmäisenrakkaus. Joonatan kertoilee kuolemansairaalle veljelleen lohdullista tarinaa Nangijalasta - paikasta jossa kaikki on hyvin ja leirinuotiolla kertoillaan tarinoita. Eikä olisi mitään pelättävää tai hätää, toinen siellä jo odottaisi... Veljesten kodissa sattuu tulipalo, josta veljekset pelastautuvat hyppäämällä - Joonatan Korppu reppuselässään. Joonatan ei selviä hypystä ja matkaa Nangijalaan, Korppu seuraa kohtapuoliin perässä. Paikka vaikuttaakin aluksi varsin idylliseltä, jättikirsikoita on Kirsikkalaaksossa tarjolla yllin kyllin, väki on ystävällistä ja elo auvoisaa, Jussin (Tuukka Leppänen) baarissa on messevä meininki ja makoisaa juotavaa tarjolla litratolkulla, hevosten selässä mennä viiletetään pitkin maita ja mantuja. Vaan siihen loppuu hauskuus...lähistöllä Ruusulaakson väki elää pelon vallassa ja kansaa hallitsee ilkeä tyranni Tengil soturijoukkoineen ja lohikäärmeineen. Kirsikkalaaksossa majailee petturi ja tarvitaankin leijonamielistä rohkeutta, jotta elämä olisi takaisin mallillaan. Seikkailua on siis luvassa ja jännyyksiä!

 Hienoa oli se, etten todellakaan tiennyt mitä tuleman pitää ja sain elää koko tarinan mukana ensimmäistä kertaa, ja yllättyä kaikista uusista hahmoista ja niiden toteutuksista sekä juonenkäänteistä. Tuli taas semmoinen pikkutyttömäinen olo - minulle kerrotaan tarinaa ja minä kuuntelen niin tarkkaan, että tuskin uskallan hengittää ja unissanikin elän kaikkea uusiksi. Huomaan nykyään liikuttuvani milloin mistäkin. Valkeista kyyhkysistä lentelemässä, Rimman ja Fjalarin (hevosia) hännänheilautuksista, uteliaista pupuista, hengityskoneen liikkeistä ja äänistä, veljeksistä nukkehahmoina kieppumassa ilman halki ja loikkimassa yli esteiden, kirkassilmäisistä katseista ja kauniista sanoista. Toisaalta sitten vaikutuin muuntuvista vuorista, ketteristä kiipeilijöistä ja siitä, että näyttelijäjoukko saumattomasti oli osaltaan muokkaamassa maisemaa ja tuomassa/viemässä erinäisiä elementtejä. Ohjaaja Höglundin mainio tavaramerkki tämä? Lavastus eli ja hengitti koko ajan! Nerokkaita olivat mustat soturit toteutukseltaan, hiukan hupaisiakin ja nähtiinpä melkoisia painiotteluita ja mätkimistä! Ja mikä lohikäärme, jestas sentään!

Tengil

 Hämeenlinnan Teatterissa syyskuussa ensi-iltansa saaneessa Tulisiipi-musikaalissa minuun teki suunnattoman vaikutuksen multilahjakas muusikko Senni Valtonen ja liikutuin ilosta huomatessani, että hän on tässäkin mukana ja samankaltaisessa roolissa kuin Hämeenlinnassakin, ei pelkästään soittamassa vaan elävöittämässä itse tarinaa! Hän on maaginen ja miten eläytyykään kaikkeen mukaan. Fanitan ja ihailen todella paljon!

Jussin majatalossa menoa piisaa

 Onhan tämä aika surullinen tarina paikoitellen ja jännittäväkin, mutta mukana on aimo annos lohtua ja kauneutta. Baarikohtauksissa on iloista meininkiä ja näyttämön pyöriessä kunnon vauhtia. Väliajalla kuuntelin katsomossa salaa teinien juttuja ja kaikkiin ei tehnyt siihen mennessä vaikutusta, tai sitten eivät vaan kehdanneet tunnustaa kavereille todellisia fiiliksiään... Minä kiittelen valloittavaa toteutusta, kokonaisvaltaista taide-elämystä ja verrattomia, uskottavia näyttelijäsuorituksia. Tässä toimi kaikki! Kotiinpalattua oli laitettava kirjaston lukulistalle välittömästi Veljeni Leijonamieli, on aika lukea tämä myös kirjana.

~

VELJENI LEIJONAMIELI / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 17.10. 2024 Suuri näyttämö, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Mikko Kauppila, Alexander Wendelin, Laura Alajääski, Sofia Hilli, Risto Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kalle Lähde, Kai Lähdesmäki, Sanna Majuri, Reetta Moilanen, Unto Nuora, Samuli Pajunen, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Justus Pienmunne, Elena Rekola, Inka Tiitinen, Riina Tikkanen ja muusikko Senni Valtonen

Teksti Astrid Lindgren, dramatisointi Alexander Mörk-Eidem, ohjaus Jakob Höglund, koreografia Jakob Höglund ja työryhmä, ohjaajan ja koreografin assistentti Johanna Elovaara, tekstin sovitus/käännös/laulutekstit Rasmus Arikka, sävellys ja äänisuunnittelu Stefan Johansson, lavastus Vilma Mattila, pukusuunnittelu Heidi Wikar, valo- ja videosuunnittelu Toni Haaranen ja William Iles, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen, nukkien suunnittelu Heini Maaranen, lauluvalmennus Jukka Nylund, apulaislavastaja Riku Suvitie, dramaturgi Ari-Pekka Lahti 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen 

Esityskausi 16.4. 2026 asti joten hyvin ehtii vielä katsomaan!