Tuntematon sotilas / Koljonvirta Teatteri

Tuntematon sotilas / Koljonvirta Teatteri, Iisalmi

Ensi-ilta 6.7. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Ohjaus Ismo Apell
Dramatisointi Antti Heikkinen
Musiikki Nightwish, Janne Tolsa
Erikoistehosteet Markus Reijonen
Äänityöt Esu Hirvonen, Auli Vaalama
Äänikaluston suunnittelu Anssi Aamuvuori
Puvustus Minna Tiukka
Ompelija Yahva Rajabi
Lavastus Harri Husso, Tapani Lappalainen

Rooleissa : Tatu Siivonen, Antti Heikkinen, Santeri Niskanen, Janne Kumpulainen, Jarno Nousiainen, Marko Karhu, Arttu Berg, Hans Åkerlund, Kari Kärkkäinen, Harri Husso, Antti Turunen, Otto Qvick, Lauri Qvick, Mika Julkunen, Kyösti Kauppinen, Pekka Rönkkö, Jouko Partanen, Tero Rönkkö, Tapani Lappalainen, Kaapo Lappalainen, Marika Ruuskanen, Kaarina Tikkanen (kertojaääni) sekä avustajat Lilian Lappalainen, Inkalilja Lappalainen, Elmiina Apell, Joona Repo, Iidaliina Apell ja Iitu Apell-Nevalainen

 Meikäläisen "aktiiviura" teatterikatsojana on kestänyt nyt 20 vuotta. Luulisi, että näiden vuosien kohdalle olisi osunut useampikin versio Tuntemattomasta sotilaasta, vaan ei. Ensimmäisen kerran näin Tuntemattoman Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa kesällä 2007 ja toisen kerran kymmenen vuotta myöhemmin, tänä keväänä Porin Teatterissa. Kumpikin versio teki lähtemättömän vaikutuksen. Miksi ihmeessä halusin sitten nähdä saman näytelmän vielä uudestaan kuluvana vuonna? Miksei. Sama teksti, eri tulkinta, eri puitteet. Sattumalta huomasin sosiaalisessa mediassa mainoksen tästä tulevasta proggiksesta, ja varsinkin yksi asia herätti mielenkiintoni. Tässä versiossa pauhaisi taustalla Nightwishin musiikki! No nyt. Siitä se ajatus itse asiassa sitten lähti...

 Lauantaiaamuna klo 7 lähdimme ajelemaan Hämeenlinnasta Iisalmea kohti. Olin edellisiltana ollut iltavuorossa töissä ja jostain syystä tuleva reissu vähän jännitti, joten yöunet jäivät pariin tuntiin. Aamun ensimmäisinä hereilläolotunteina olo oli sellainen, että kylläpä oli muuten järkevä idea tämäkin. Mitä kauemmas päästiin, sen paremmalta koko idea alkoi tuntumaan. Jo oli aikakin lähteä Etelä-Suomesta tutkailemaan vähän uusia seutuja. Hihkuin riemusta, kun Kuopiota ohittaessamme bongasin Puijon tornin. Vaihteeksi muutakin kuin Näsinneulaa! Muutenkin matka sujui varsin joutuisasti parin pysähdyksen taktiikalla, alkumatkan luin kirjaa ja loppumatkan katselin uusia maisemia. Perillä Iisalmessa olimme noin klo 13, ja satamasta löytyi tuleva yöpymispaikkamme Hotellilaiva Wuoksi. Laivalta löytyi myös tuttuja, näyttelijä Tatu Siivonen, joka nähtäisiin kohta Koskelan roolissa tositoimissa. Aika nopeasti suuntasimme kohti varsinaista taistelutannerta emmekä jääneet Poroveden maisemia ja Olvin tehdasta sen enempiä ihmettelemään. Ehtii sitä myöhemminkin. (Teatteriraporttini jälkeen kerron tämän reissun muusta annista, joten loppupuolella lisää.)

Tatu esittelee hienoa paitaansa

 Olimme paikalla sen verran ajoissa, että ehdimme käydä tutkailemassa sodanaikaista valokuvanäyttelyäkin. Silmäkulma jo vähän kostui kuvatekstejä lueskellessa. Aiemmin olen ollut aika kylmähermoinen ja ainakin yrittänyt olla liikoja tunteilematta - mikä lie nyt vanhemmiten sitten iskenyt, kun huomaan liikuttuvani pienistä asioista, tunnelmista, eläytymisestä. Taas jännitti, että mitenköhän mahdan selvitä itse esityksestä, kun Porissa istuin puolet näytelmästä pala kurkussa ja katse sumeana.

Ismo Apell ohjastaa yleisöjoukkoa 

 Ennen h-hetkeä seremoniamestari, ohjaaja Ismo Apell ohjeisti kansaa välittömään ja lupsakkaan tyyliinsä. Katsomoon (joka muuten on katettu) olisi odotettavissa liki 900 ihmistä, kunnioitettava määrä! Tungosta siis saattaisi olla, mutta sopu sijaa antaa. Istuimme keskikatsomoon, jotta saisimme parhaat näkymät joka suuntaan. Kiinnitin huomioni "näyttämön" takaosassa oleviin valkeisiin koivuihin ja muutenkin pohdiskelin, mitenköhän koko miljöötä metsärinteineen ja peltoineen tultaisiin esityksessä hyödyntämään.

 Ja sitten mentiin eikä meinattu. Siinä se taas on, tuttu konekiväärikomppania. Tutut pojat. Lammio (Lauri Qvick) juoksuttaa väkeä eteen ja taakse, ylös ja alas. Koskela (Tatu Siivonen) rauhalliseen tyyliinsä antaa isällisiä neuvoja taustalla. Hietanen (Santeri Niskanen) jaksaa hämmästellä ja kummastella asioita lapsenkaltaisen innokkaana ja uteliaana, Rahikaisella (Marko Karhu) on naiset mielessä jatkuvasti. Kovin tuttuja nämä pojat ja miehet. Ja arvatkaas mitä? Jo vain minua alkoi itkettää kun vain ajattelinkin, että mihin nämä kaikki kohta joutuvat. Tuli jotenkin äidillinen olo ja jokin sisälläni haluaisi huutaa, että "älkää lähtekö!" Huuto ei olisi auttanut kuitenkaan, ei nyt eikä aiemminkaan. Mentävä on. Riitaoja, Lehto, Lahtinen ... monelle vain nimiä muiden joukossa, mutta jollekin isä, poika, aviomies, veli.

Koskela ottaa vähän happea 

 Taistelukohtauksissa totisesti kävi ryske ja pauke, ja maa-ainesta lensi niin korkealle, että vähän teki mieli väistääkin. Alkupuolella musiikki ikään kuin maalaili taustoja eikä siihen juurikaan tullut edes kiinnitettyä huomiota, mutta kaiken paukkeen keskellä Nightwishin mahtipontinen meininki nosti ihokarvat pystyyn ja muutenkin tuntui munaskuissa asti. Musiikin takia tänne alunperin lähdettiin, mutta kuten arvata saattaa, voiton vei jälleen aivan toisenlaiset seikat. Ensinnäkin se, miten koko aluetta todellakin hyödynnettiin. Väki marssi pitkin metsää ja katsomoakin, ja sydämessä läikähtää, kun havaitsee pellon poikki lähestyvän tutunoloisen parivaljakon. Kah, Rokka (Antti Heikkinen) ja Susi (Antti Turunen) sieltä saapuvat, ja Rokka kyllä otti ns. tilanteen haltuun siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran suunsa aukaisi. Taisi Heikkinen mennä tällä roolisuorituksellaan heittämällä kaikkienaikojen suosikki-Rokakseni. Maastosta vielä sen verran, että havaitsinpa pari puskaryssääkin, kirjaimellisesti.

Rokka oikealla 

 Toinen huikea asia liittyy niihin aiemmin mainitsemiini taustan koivuihin. Väliajan jälkeen tein havainnon, joka nosti taas palan kurkkuun ja sinnehän se pala jäi pyörimään loppupäiväksi. En nyt halua spoilata tulevia katsojia kertomalla, mitä niille koivuille tapahtuu. Sen kerron, että paikalla jatkuvasti "päivystäneellä" papilla oli sormensa pelissä, ja kohtalo määräsi hänenkin toimensa.

 Kolmantena haluan ehdottomasti mainita koko porukan. Olen vuosikaudet kolunnut lähes samoja Etelä-Suomen teattereita läpi ja ymmärrettävistä syistä olen nähnyt samoja kasvoja vuodesta toiseen. Osaa katselen milloin vain lisääkin, osa taas on käynyt jo vähän liiankin tutuksi. Voi miten virkistävää onkaan nähdä täysin uusia kasvoja ja nähdä sellaisia roolisuorituksia, jotka yllättävät täysin ja nimenomaan positiivisesti. Syystäkin saa olla ohjaaja Apell ylpeä tästä joukostaan. Aika velikultia, totta tosiaan!

 Ne, joille Tuntematon sotilas on tuttu, odottavat taatusti tiettyjä sutkauksia ja tärkeitä kohtauksia. Kovennettua seistään edelleen, poika kaivetaan esiin ja pistetään tanssiksi, Honkajoki (Tero Rönkkö) saapuu kera jousipyssyn ja antaa tarinan jos toisenkin tulla. Huumoria huumoria, ja sopivasti on pilkettä silmäkulmissa yhdellä jos toisellakin. Jotenkin aina vaan minua lämmittää se tapa, miten Hietanen maailmaa katselee. Sellaisella asenteella pärjäisi pitkälle tässäkin ajassa. Suolasilakkaa pyydetäänkin sitten yllättäen äidiltä, joka unenomaisesti liihottaa tantereen poikki ja on jokaiselle miehelle kaukainen häivähdys toisenlaisesta paikasta ja rakkaasta ihmisestä.

Hietanen ihmettelee, mihin kuulo katosi.

 Laaja alue mahdollistaa myös sen, että autoilla tullaan ja mennään - ja panssarivaunulla! Onpahan näky! Ja Nitvissi soi. Ai että.

 Näyttämölle tuodaan myös liuta lapsia, ja kyllä siinä taas silmäkulmat kostuivat, kun pienet ja vähän isommat paitaressut kirmailivat paljasjaloin pitkin ja poikin. Hyvä muistutus siitä, että sodasta kärsivät myös täysin viattomat.

 Noh, oma lukunsa on sitten se seikka, että yleisön joukossa sattui istumaan eräs sotaveteraani, jonka läsnäolo huomioitiin väliajan jälkeen. Liki 900-päinen yleisö nousi seisomaan ja taputtamaan, kun herralle ojennettiin Suomi100-kunniamerkki. Sumein silmin meni meikäläisellä koko loppuesitys, ja vielä kun viimeiseksi kajahti Veteraanin iltahuuto, oli se taas menoa.

Lehdolta jäi vain lakki jäljelle... 

 Olihan se selvä, että tämänkaltaista esitystä on noustava lopuksi seisten taputtamaan. Näyttelijät eivät onneksi kadonneet heti vaatteidenvaihtoon, ja rohkaisin mieleni ja kävin sanomassa käsipäivää Rokalle ja vaihdoin muutaman sanankin. Hietasta oli oikein halattava, kas hän kun on aina ollut suosikkihahmoni koko porukasta ja niin on edelleenkin. Mukava sattuma oli se, että Hietaseen eli Santeri Niskaseen olen aiemmin törmännyt pariin otteeseen Tampereella teatterin merkeissä. Hän opiskelee Nätyllä, mutta lavalla en ollut häntä aiemmin nähnyt. Onneksi tarjoutui vähän sattumaltakin tämä tilaisuus nähdä häntä "livenä".

 Iloinen yllätys oli sekin, että katsomossa sattui olemaan myös Jussi Vatanen, joka nähdään lokakuussa uuden Tuntemattoman leffaversion Koskelan roolissa. Minulle tarjoutui oivallinen tilaisuus napata yhteiskuva Tatusta, Jussista ja Ismosta - sama kolmikko kun hääri Hämeenlinnan Kesäteatterin Simpauttajassa vuonna 2003. (Tatu Impan, Jussi Oton ja Ismo Simpauttajan roolissa.) Mielenkiinnolla odotan syksyn elokuvaversiotakin, Tuntemattomasta nimittäin.

Jussi ja pari muuttujaa 

 Kannattiko siis lähteä ajelemaan noinkin kauas teatterin perässä vähän niin kuin pistokeikalle? Kyllä ehdottomasti kannatti, ja suosittelen samaa muillekin. On erittäin palkitsevaa lähteä omilta kotokulmilta välillä vähän kauemmaksikin täällä Suomessa, nähdä ja kokea uutta niin matkanvarrella kuin perilläkin. Lisätietoja Koljonvirta Teatterista tästä linkistä. Esityskausi jatkuu 6.8. asti.

 Kaikki valokuvat (c) Teatterikärpänen

(Näin esityksen vapaalipulla. suurkiitos Koljonvirta Teatteri!)

 ***

 Eipä ole tosiaan Jyväskylän yläpuolella aiemmin tullut juuri vierailtua, varsinkaan teatterissa. Mieleeni nousi ajatus, että vastaavanlaisia pikapyrähdyksiä voisi tehdä jatkossakin ja etenkin kesäisin. Välillä on alkanut koko teatteriharrastus ja bloggaaminenkin tökkimään, milloin mistäkin syystä. Nyt sain taas uutta virtaa ja koin jonkinsortin ahaa-elämyksen siitä, että vaakakupissa ei paina nähtyjen esitysten määrä vaan se, että voisi suunnitella reissunsa tarkemmalla seulalla ja silloin voisi useammin tehdä pikaisiakin visiittejä kauemmas, eikä suhata kymmeniä kertoja välillä Helsinki-Tampere.

 Iisalmessa yövyimme siis Hotellilaiva Wuoksessa. Huoneestamme oli suora näkymä Olvin panimoon, oluenystävän unelma siis, vaikken niihin lukeudukaan. On sitä Guinnessin panimonkin vieressä yövytty joskus! Huone toi luonnollisesti mieleeni laivan hytin ja olin havaitsevinani pientä keinuntaa (vaikka ei edes keinunut). Uni kuitenkin maittoi, kunhan nyt isännän kuorsaukselta ensin sain unenpäästä kiinni... Aamiainen oli kohtalaisen pieni mutta riittävän täyttävä. Lueskelin samalla Iisalmen Sanomia ja ainut harmitus tuli siitä, että muroni eivät jutelleet murteella. Aamiaisen ja pienen huoneessapötköttelyn (eli tuli nautittua "köyhän makkeeta") jälkeen oli mukava istuskella aamuauringossa laivan terassilla ja kuunnella isohkon miesporukan hiukan väsyneitä juttuja edellisillan riennoista. Olen useasti tunnustautunut murrefaniksi, ja mikäs siinä oli kuunnellessa...

 Edellisiltana esityksen päätyttyä kävimme syömässä pekoniburgerit läheisessä Iisalmen Olutmestari-ravintolassa. Paikka vaikutti erittäin suositulta. Lähellä oli myös maailman pienin ravintola Kuappi, jonne mahtuu sisään kaksi ja terassille vielä toinen mokoma. Luin jostain, että siellä oli järjestetty hiljakkoin maailman pienimmät rockfestarit, neljä lippua oli myyty loppuun. Hehheheh!

Kuappihan se 

 Wuoksen terassilla olisi sunnuntaipäivää voinut viettää kauemminkin, mutta paluumatka kutsui. Erittäin hyvä mieli jäi kaikkineen. Kotimatkalla koukkasimme Kuopion kautta, jossa tapasimme pari tuttua ja kävimme satamassa kahvittelemassa ja rupattelemassa parin tunnin ajan. Ysitien varressa poikkesimme myös Tiinan Tuvassa, josta isäntä nappasi matkaan Irene Partasen muikkukukon ja minä ostin täytetyn sämpylän, joka on kuulemma jo käsite. Melkoisen ruokaisa sämpylä oli. Vaajakosken ABC:llä nappasimme matkaan erään unohtuneen läppärin, eli jotain hyödyllistäkin tuli tehtyä tällä reissulla.

 Kotona olimme klo 20 jälkeen sunnuntai-iltana, eli koko viikonloppuhan siinä vierähti. Eikä harmita yhtään, päinvastoin! Terassillaistuskelu näköjään kostautui - olin polttanut nenäni ja poskipääni, ja vasemman käsivarteni. Oikean käsivarteni sopivasti käräytin kesälomani aikana, joten nyt on tasaisen kaunis käräytysrusketus rajoineen.

Haastattelussa Panu Kangas

 Panu Kangas ja minä tapasimme heinäkuun alussa 2017 Cafe Laurellissa Lahdessa ennen illan Hyvät siskot! -näytöstä. (Loppupuolen kysymykset laitoin jälkikäteen meilillä, koskapa aika loppui kesken.)

Vuonna 1993 syntynyt Panu on horoskoopiltaan kauris. ”Oon syntynyt Vantaalla, mutta koen olevani kotoisin Helsingistä. Pienellä twistillä tosin, en koe olevani mikään ’Stadin kundi’, koska asuimme omakotitaloalueella ihan Helsingin ja Vantaan rajalla. Takapihalla oli metsää, ja peuroja ja kettuja juoksenteli välillä pitkin pihaa. Jännällä tavalla koen olevani maalais-kaupunkilainen. Lukioon asti kävin kaikki kouluni Helsingissä, ja harrastukset myös. Muutin pääkaupunkiseudulta pois vasta aloittaessani opinnot täällä Lahdessa, ja nyt asun kihlattuni Annin kanssa tuossa ihan kaupunginteatterin vieressä. Syksyllä oon mukana Viimeinen laiva-musikaalissa Turussa, ja harjoituskaudella tulee varmasti majailtua siellä suunnalla enemmänkin. ’Päämajani’ pysyy kuitenkin täällä Lahdessa.”

Mitä harrastat? ”Kyllä mä yritän harrastaa liikuntaa mahdollisimman paljon. Eikös niin kuulu yleensä vastata tähän? Heh. Lenkkeily on mun juttuni. Oon harrastanut kilpasuunnistusta pitkään, 7-vuotiaasta lukioon asti. Lenkkirutiinista oon pitänyt kiinni, ja Jukolan Viestissä käyn suunnistamassa kerran vuodessa edelleenkin. Videopelien pelaaminen on mulle rentoutumiskeino. Eipä mulla ole oikein muita harrastuksia. Oman teatteriryhmän (Musiikkiteatteri NYT) pyörittäminen on tavallaan myös harrastus, mutta myös työtä ja tavoitteellista toimintaa. Hmmm, mä pelasin myös futista pitkään ja palloilulajit mua kiinnostaisi vieläkin, mutta on hirveän vaikeaa löytää porukkaa, joiden aikataulut sopisivat omiin työaikoihin”, Panu harmittelee.

Panu Hyvät siskot!-jutussa (c) Juha Tanhua 

Mitenkäs soittotaito? ”Oon soittanut selloa pitkään. Äitini on valmistunut musiikkikasvattajaksi ja hän on aina kannustanut mua musiikkiharrastuksiin, ja iskäni taas on pitkänlinjan urheilumiehiä, eli hänen kauttaan löytyi suunnistuskin. Mussa on sopivassa suhteessa molempia. Selloa soitin taas sinne lukioon asti – siellä oli valinnan paikka, eli joko käyttäisin kaiken aikani tai sitten en. Sama kuin urheilun kanssa – jos haluaa huipulle, on tehtävä täysillä töitä sen eteen. Musiikkiteatteri NYT:n Photo Sapiens -esityksessä soitan selloa, yritän ylläpitää soittotaitoani. En kuitenkaan tee sitä niin aktiivisesti, että kutsuisin sitä harrastukseksi. Se on ikään kuin vanha taito, jota aina välillä nostan esiin. Pianolla ja kitaralla pystyn säestämään itseäni jonkinverran, mutta en kyllä lähtisi keikoille… Oon mä soittanut cajon-rumpuakin. Mua vähän harmittaa se, etten oo mikään multi-instumentalisti. Toistaiseksi aikani ei ole riittänyt siihen, että perehtyisin, kokeilisin, harjoittelisin ja kävisin tunneilla. Pianon, kitaran ja cajonin kanssa oon ns. itseoppinut.”

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Oi! Teatteri on sydäntäni lähellä tietysti, aina mahdollisuuksien mukaan on kiva käydä katsomassakin esityksiä. On tärkeää saada kokemuksia ja elämyksiä. Mulle on tärkeää myös ihmissuhteet ja varsinkin parisuhde. Oon löytänyt kivan, ihanan ihmisen, jonka kanssa tykkään viettää aikaa. Kavereitakin pyrin näkemään silloin tällöin, aikataulujen yhteensovittaminen on tosin aika haastavaa välillä. Sydämenasia on mulle myös se, että tykkään levittää positiivista energiaa. Musta on ihanaa kohdata ihmisiä ja pyrin aina siihen, että pystyisin ennakkoluulottomasti kohtaamaan uusia ihmisiä. Mua kiinnostaa ihmisten tarinat, ja välillä tulee juteltua yllättävistäkin asioista ihan tuntemattomien kanssa. Kohtaaminen, keskustelu ja hyvän meiningin levittäminen on mun juttuni!” innostuu Panu.

”Ja tietysti Musiikkiteatteri NYT on erityisen lähellä sydäntäni. Teatteri on ollut nyt vuoden olemassa, ja kyllä mä päivittäin ajattelen sitä ja mietin kehitysehdotuksia, biisejä, ideoita, kohtauksia… On tärkeää saada luoda omista lähtökohdista ja kertoa asioista, jotka ovat itselle tärkeitä.”

Musiikkiteatteri NYT -porukkaa (c) Petri Knuuttila & Matti Hussi 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Laulutaito ja liikuntatausta mahdollistaa paljon asioita vaikkapa musiikkiteatterin tekemiseen, jos ajatellaan mua näyttelijänä. Toisaalta, mä miellän itseni enemmänkin musiikkiteatteriartistiksi, eli silloin se on jo oletusarvoista, että laulan ja tanssin ainakin kohtuullisella tasolla. Mitenköhän mä tämän nyt muotoisilin – mä pyrin aina tekemään erilaisia hahmoja, eli oon muuntautumiskykyinen. Toisaalta taas tuntuu, etten ole vielä päässyt edes kokeilemaan kaikkia mahdollisuuksia. Nyt tässä Hyvät siskot! -jutussa teen ekaa kertaa ns. pahistyyppiä, ja jollain tavalla päättäväisempää ja määrätietoisempaa hahmoa. Aika usein oon ollut ressukka luuseri. Mä oon analyyttinen, niin ihmisenä kuin teatterintekijänäkin, ja se on sekä heikkous että vahvuus. Välillä mä kangistun siihen, että ylianalysoin kaikkea ja samalla menetän luovuuden, enkä pysty spontaanisti tarttumaan hetkeen. Toisaalta pystyn sitten objektiivisesti tarkkailemaan lavatilanteita. Lisäksi pystyn ja haluankin tehdä ihan mitä vaan, jos en anna analyyttisyyden tulla tielle. On kivaa kokeilla ja rohkeasti mennä johonkin suuntaan. Yksi ihan ehdoton vahvuus mulla on myös energisyys ja se, että teen aina täysillä! Elämässä yleensä mun vahvuuteni on varmasti tietynlainen myönteisyys, osaan suhtautua haastaviinkin tilanteisiin huumorilla ja kepeydellä, positiivisella vireydellä ja kekseliäisyydellä. Lisäksi oon empaattinen ja sosiaalinen, ja viihdyn ihmisten kanssa. ”

Onko sinulla ns. bravuureita esimerkiksi keittiössä? ”Kyllä mä kokkaan aika paljonkin, nyt oon tehnyt nyhtökaurasta tomaattipohjaista kastiketta, ja aiemmin ilahduin siitä, että opin maustamaan kaurakermapohjaista kanaa. Löysin yllättävänkin hyvän mixauksen maustepuolelle, ja sitä aina fiilistelen kokkailuvaiheessa.”

”Karaokepuolella on ollut pieni pakkokin kehittää itselleen bravuuri. Kerran selasin koko biisilistan läpi ja totesin, että enhän mä tiedä näistä kappaleista yhtikäs mitään! Vähän jännittikin mennä laulamaan, koska niissä on aina joku outo c-osa, jota en ollut koskaan kuullutkaan. Anssi Kelan biisi 1972 on nyt mun bravuurini, se on aika magee biisi ja se sopii mun äänelleni hyvin. Noin yleensä, eipä tule paljoa käytyä karaokessa. Mä en oo mikään baari-ihminen, vaan pikemminkin koti-iltaihminen.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Olisi ihanaa olla akrobaattisempi ja tosi hyvä tanssija. Mä arvostan tanssijoita todella paljon enkä lakkaa ihmettelemästä sitä, mihin kaikkeen ihmiskeho taipuu. Jos ihan realistisesti ajatellaan, mä haluaisin oppia säveltämään paremmin. Musiikkiteatteri NYT:ssä sitä oon jo tehnytkin, ja oon ottanut haparoivat ensiaskeleeni siinä hommassa ja kokeillut erilaisia asioita. Mä haluaisin ymmärtää musiikkia paremmin ja sitä kautta osata soveltaa sitä vielä monimuotoisempiin ja uudenlaisiin musiikkityyleihin. Ihailen kovasti esimerkiksi Jussi Tuurnaa, mieletön säveltäjä, ja olisi ihanaa osata hahmottaa musiikkia kuten hän. Ihmisenä mä haluaisin oppia aikatauluttamaan asioita paremmin. Mä oon aina just hilkulla paikalla tai vähän myöhässä, ja mä haluaisin tulla rauhassa ajallani. Musta tuntuu siltä, että aina kun on haasteellisempi vaihe elämässä, se johtuu siitä, että oon ottanut liikaa asioita hoidettavaksi liian lyhyessä ajanjaksossa, ja sitten stressi alkaa nakerrella. Ottaisi realistisen määrän asioita hoidettavakseen ja tekisi ne hyvin, eikä ahnehtisi valtavaa määrää ja yrittäisi sitten selvitä niistä. Kouluaikoina täällä parina vikana vuonna hamstrasin liikaa kaikkea, työharjoitteluita ja duuneja, ja olisin saanut koulusta paljon enemmän irti, jos olisin ottanut vähän rauhallisemmin. Haluaisin myös olla armollisempi itselleni - analyyttisyydessä on sekin huono puoli, että löydän tosi tehokkaasti niitä asioita, jotka voisivat mennä pieleen.”

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työjuttu urallasi? ”Ihan ehdottomasti ’Housut pois’-musikaali Lahden Kaupunginteatterissa. Olin ekaa kertaa isossa roolissa kaupunginteatteritason musikaalissa. Se ei ollut sävelletty mun äänialalleni, ja jouduin laulajana epämukavuusalueelleni. Jo treeneissä mua jännitti ihan hirvittävän paljon. Olin valmistunut musiikkiteatterin ammattilaiseksi ja oli sellainen olo, että mun pitäisi näyttää osaamistani ja tehdä ihan mitä vaan, ja olinkin ihan kusessa. Se oli aika kova paikka aluksi. Varsinkin Timo Välisaari oli ihana ja aina kannustamassa, ja Leppäsen Tuukka jeesasi paljon myös. Haasteellista oli myös se, että miten tehdä sellainen hahmo, joka erottuu muusta porukasta, kun jätkiä oli kuusi lavalla isoissa rooleissa ja jokainen haki omaa tyyliään ja paikkaansa. Mikä olisi mun oman hahmoni asema? Jouduin pohtimaan sitä aika paljon. Sain myös soololaulu-ja näyttelemisvastuuta enemmän kuin koskaan aiemmin. Siinä produktiossa jos missä opin armollisuutta. Kokonaisuus ratkaisee, eikä kannata jäädä murehtimaan sitä, jos sattui ekassa biisissä mokaamaan yhden äänen.”

Tuukka Leppänen ja Panu Housut pois -musikaalissa (c) Aki Loponen

”Haasteellista oli myös Musiikkiteatteri NYT:n koko perustamisprosessi, lähdettiin koko hommaan vähän poikkeuksellisellakin tyylillä. Kaikilla meillä kuudella oli omat ideansa ja aiheensa, vähän sillisalaattimaista oli aluksi. Tuotantopuolen hommaakin opettelin samalla, koskaan aiemmin en ollut mitään vastaavaa tehnyt. Se oli omassa luokassaan todella haastavaa, mutta myös samalla kaikkein palkitsevin juttu kaikista koko Photo Sapiens. Kiintoisaa on se, että nämä haastavimmat jutut on olleet tässä ihan lähiaikoina ja toivon, että jatkossa pääsisin haastamaan itseäni vieläkin enemmän. Ja saamaan vastuuta enemmän. Itsekin huomaa, että kehitystä on tapahtunut.”

Sitten muihin juttuihin. Onko suvussasi muita teatterialla olevia? ”Varsinaisesti teatterialalla ei ole kyllä ollut. Jommankumman vanhempani suvussa taisi olla joku pelimanni, joka elätti itseään soittamalla. Äidin puolen suvussa on harrastettu paljon musiikkia ja äitini on toiminut joskus pianonsoiton opettajana, nyt hän on YLE:llä toimittajana. Isäni on laulanut kuorossa.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan teatterista/laulamisesta ja milloin? ”Tää on sattumusten summa, ja tähän liittyy muutama tärkeä avainhenkilö. Ensimmäinen niistä on mun yläasteen-ja lukion musiikinopettajani Susanna Joutkoski, joka sai mut houkuteltua koulun kamarikuoroon. Siellä huomasin, että laulaminenhan on ihan hauskaa! Se oli ensimmäinen varovainen askel. Toinen tärkeä henkilö on näyttelijä Matti Leino. Törmättiin ihan sattumalta muinoin, olin Kannelmäen seurakunnassa ripari-isoskoulutuksessa ja menin sitten yhdelle leirille isoseksi. Matti tuli sinne ’paikkaamaan’, kun alkuperäinen apulaisohjaaja oli sairastunut. Matti oli toiminut pitkään ja aktiivisesti isostoiminnassa, mutta töiden takia ei ollut pitkään aikaan ehtinyt mukaan. Siellä sitten tutustuimme ja leirinuotiolla soittelimme vähän kitaraa. Matti huomautti mulle, että laulan hyvin ja oonko koskaan harkinnut tekeväni sitä enemmänkin. Viittasin kintaalla koko jutulle, olinhan 16-v urheilijapoika niihin aikoihin. Matti oli sinä vuonna mukana vierailevana ammattilaisena Skene Musiikkiteatterikoulun Fame-musikaalissa, ja se oli ensimmäinen kerta kun Skene teki +16v-ryhmällä täyspitkän musikaalin. Matti ehdotti, että tulisin katsomaan meininkiä ja saattaisin tykätä. Viittasin kintaalla sillekin ehdotukselle. Menin kuitenkin… Olin vähän haavoittuvaisessa tilassa ja muistan, että pillitin kuin pieni lapsi siellä. Vaikutuin syvästi! Se oli käsittämätön kokemus. En ollut nähnyt vastaavaa koskaan aiemmin. Nuoret olivat niin taitavia. Luin sitten käsiohjemasta, että seuraavana vuonna tekisivät Grease-musikaalin. Vastusteluistani huolimatta Matti kannusti mua hakemaan siihen mukaan, ja niin menin. Ai että, kohtasin siellä mielettömiä tyyppejä, jotka olivat heti samalla aaltopituudella kanssani. Valtava intohimo motivoi muakin tekemiseen. Pääsin mukaan, ja viikonloppu viikonlopulta suunnistuskisat ja -treenit alkoivat jäämään, ja samalla tuli käytyä enemmän konserteissa ja teatterissa muutenkin. Olin silloin lukion tokalla, ja se alkoi tuntumaan enemmän ja enemmän mun jutultani. Kolmas tärkeä henkilö on Marco Bjurström, jonka perustama StepUp -tanssiopisto on, ja sen alaisuudessa toimii Skene. Marco poimi sen vuoden Skene-ryhmästä neljä tyyppiä avustamaan telkassa pyörineen Stage-ohjelman voittaneeseen ’Silmistä pois’-esitykseen Peacockiin. Se oli mun ensimmäinen ammattikokemukseni ja ns. viimeinen niitti. Kuin varkain kuulin myös Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjasta, ja olisi viimeinen mahdollisuus hakea, koska alkava kurssi olisi linjan viimeinen. Pakko olisi hakea, muuten katuisin koko loppuelämäni! Siihenkin Matti kannusti mua kovasti. Pääsin kouluun suoraan lukiosta vuonna 2012 ja valmistuin keväällä 2016, ’virallinen’ tittelini on muusikko AMK. Itse kutsun itseäni joko musiikkiteatteriartistiksi tai näyttelijä-laulajaksi.”

Grease-musikaalista (c) kuvaaja ei tiedossa 

Olitko sitten lapsena missään jutuissa mukana? ”Täytyy todeta, että sellonsoittokin olisi loppunut ensimmäisen vuoden jälkeen lyhyeen, jos en olisi pitänyt esiintymisestä. Se oli kivaa ja siksi jaksoin soittaa vuodesta toiseen. En mä mitään esityksiä kotona pitänyt lapsena, mutta leikit olivat täynnä mielikuvitusta ja seikkailuja. Oivaltaminen ja idearikkaus on varmaankin peräisin niiltä ajoilta. En kuitenkaan ollut missään teatterikerhoissa tms. mukana. Ensimmäinen esiintymiskokemukseni oli yläasteella tehty Cats-musikaali, ja olin siinä Rum Tum Tugger. Vedin naisten revityissä pienissä farkkushortseissa ja muissa oudoissa kledjuissa. Miten mut oikein saatiin tekemään se! Nautin siitä kuitenkin jotenkin absurdilla tavalla. Kun pääsi sen rajan yli, että tää ei oo noloa, vaan teen tän nyt täysillä! Vielä kun näki, että yleisö oli ihan fiiliksissä. Esiintyminen tuntui mageelta, mutta en mä siitä vielä kunnolla syttynyt enkä hakeutunut esiintymään muuallekin. Aika jännää, miten elämä vie. Jos tuolle nuorelle Panulle olisi sanonut, että susta tulee muuten isona musiikkiteatterialan ammattilainen, olisin joko nauranut päin naamaa tai panikoinut, että mitä urheilulle tapahtuu. En olisi uskonut puheita lainkaan!” Panu nauraa.

Onko sinua koskaan kiinnostanut mikään täysin toinen ala? ”Yläasteella ajattelin, että poliisin homma voisi olla kiinnostavaa ja jännittävää. Se juontaa varmaan juurensa siitä, että mua inhottaa epäoikeudenmukaisuus. Jossain vaiheessa mulle suositeltiin opettajan ammattia, koska oon niin sosiaalinen, empaattinen ja ymmärtäväinen. Musta olisikin ihanaa toimia jollain tavalla nuorten parissa - antaa positiivisia kokemuksia ihmisille, joilla on muuten hankalaa ja haastavaa. Kannustaa ihmisiä rohkeasti löytämään oman juttunsa ja suuntansa.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Oon kyllä oppinut niin valtavasti, kun tuntuu siltä, että oon vähän myöhäisherännäinen tähän koko hommaan. Jussi Tuurna on opettanut meille siitä, että tekemisessä on kaksi ääripäätä : teknisen ja sovitun suorittamisen ääripää, ja toinen on nyt-hetki ja täysi spontaanius. Nämä kaksi pitäisi pystyä yhdistämään jollain tavalla, ilman että ne kumoavat toisiaan. Oon pyrkinyt siihen, etten olisi mikään puhuva ja toimiva robotti, vaan ihminen olisi läsnä koko ajan. Tapani Kalliomäki oli pitämässä meille yhtä näyttelijäntyön kurssia ja Tapanilta opin kyllä valtavan määrän asioita juuri näyttelijäntyöhön liittyen, esimerkiksi tunteiden käsittelyyn lavalla.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Matti Leinoa ihailen, ensinnäkin siksi, että hän tavallaan ”bongasi” minut ja aina on jaksanut kannustaa. Matti on tehnyt paljon isoja musikaalirooleja ja on hirvittävän taitava niin liikunnallisesti, laulullisesti kuin näyttelijäntyöllisestikin. Arvostan hänen tapaansa tehdä. Mä en oo oikeastaan koskaan ollut sellainen tyyppi, että mulla olisi ollut selkeitä idoleita, joita fanittaisin. Mulla on todella paljon vaikuttavia kokemuksia, joista ajattelen, että ”wow tuo oli upeasti tehty”. Esimerkkinä Lahden Kaupunginteatterin Teemu Palosaari, joka pystyy tarvittaessa tekemään ihan mitä tahansa. Tuukka Leppänen on uskomattoman taitava. Johannes Holopaisen näin yhdessä KOM-teatterin jutussa ja olin aivan myyty. Hän on fyysinen, loistava ilmaisu ja mikä karisma! Teatterin ulkopuolelta on myös paljon ihmisiä, joiden elämänasennetta ihailen. Omassa elämässänikin on paljon hienoja tyyppejä, joita arvostan.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Katsoin juuri dokumentin Heath Ledgeristä, ja hän kyllä vaikutti todella inspiroivalta ja inspiroituneelta ihmiseltä. Fight Club-leffan katsoin pari vuotta sitten ja siinä Edward Norton teki ison vaikutuksen. Olisi hienoa tehdä leffaa tuollaisten tyyppien kanssa. Tietysti olisi hienoa päästä näyttelemään esimerkiksi Teemu Palosaaren ja Johannes Holopaisen kanssa. Matti Leinon kanssa olinkin jo Bjurströmin ohjaamassa RENT-musikaalissa Aleksanterin teatterissa, ja Slava!:ssa Juha Mujeen ja Puntti Valtosen kanssa. Heidän kanssaan olisi mageeta tehdä lisääkin, joku komediapätkä. Tai Tampereelta Risto Korhonen!”

Slava! seurana Konsta Reuter, joka myös nappasi kuvan 

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No, mähän fanitan ihan hulluna Mikael Saaren ääntä, joten hänen kanssaan olisi mageeta laulaa. Häviäisin kyllä 100-0. Eriikka Väliahde ja Laura Alajääski on kyllä sellaisia, kenen kanssa olisi upeaa vetää joku musikaaliduetto. Next to Normalista vaikkapa joku.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Lahden Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Lahden Uudessa Kesäteatterissa, Aleksanterin teatterissa ja Peacockissa. Syksyllä listaan tulee mukaan myös Turun Kaupunginteatteri.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Photo Sapiens nousee kyllä kokemuksena ihan ykköseksi, kun ihan kaikki rakennettiin alusta alkaen itse ja yhdessä. No, teatterirakennusta lukuunottamatta… Alkuvaiheesta koko Skene-homma, joka päättyi Grease-musikaaliin. Koko se vuosi käänsi mut kohti teatterialaa. RENT-musikaali oli tärkeä kokemus, ja Housut pois-musikaaliin liittyi myös vahvasti itsensä voittaminen.”

Hyvät siskot kuvassa, Panu vasemmalla... (c) Juha Tanhua 

Minkälaista teatteria pitäisi mielestäsi tehdä Suomessa enemmän? ”Tätä on pohdittu paljon Musiikkiteatteri NYT:n parissa ja olemme miettineet asiaa siltä kantilta, että mitä me voisimme tuoda lisää. Musiikkiteatterikentällä olisi ihanaa, jos tehtäisi rohkeammin omaa materiaalia suomalaisista ja ajankohtaisista aiheista. Tällä hetkellä teattereissa on sellaista ohjelmistoa, joka kosiskelee, ymmärrettävistäkin syistä, teattereiden vakikatsojakuntaa ja kaikki tarinat tuntuvat sijoittuvan menneisyyteen. On toki tärkeää tuntea historiaa, jotta voisimme oppia siitä ja ymmärtää nykyistä asemaamme. Mun mielestäni olisi myös äärimmäisen tärkeää, että teatteri kommentoisi myös tätä aikaa ja olisi läsnä tässä ajassa. Olisi ajankohtaista, pohtivaa (ei syyllistävää) ja kysymyksiä herättävää. Musiikkiteatterin puolella olisi tärkeää löytää uutta musiikkia ja uudenlaisia formaatteja. Draamapuolesta mulla ei ole hirveästi kokemusta, joten en osaa vastata, mitä tarvitsisin siellä osastolla lisää.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Teatterin taikaa on mielestäni siinä, että osa ihmisistä asettuu katsomoon ja osa näyttämölle, ja siellä voidaan olla vaikka ilman lavasteitakin. Silti kaikki kuvittavat, värittävät ja uskovat tarinaan. Yhteinen päätös siitä, että tässä tilassa astumme yhdessä toiseen todellisuuteen. Ja esimerkiksi se, että laulan kanahattu päässä ja katsoja uskoo, että tuo on nyt kana ja vielä liikuttuu siitä. Kaikki elämykset ja kokemukset teatterissa ovat taianomaista ylipäätään!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? (naurua) ”Oijoi, mähän oon legendaarinen innostuja, kuten varmaan tästäkin oot huomannut. Mua inspiroi periaatteessa kaikki ympärilläni tapahtuva, paitsi epäoikeudenmukaisuus, halveksunta, väheksyntä. Tai toisaalta, kyllä noikin inspiroi mua kamppailemaan niitä vastaan! Mä jaksan loputtomasti ihmetellä tätä ympäröivää maailmaa. Ja kun mä nään ihmisen, joka on tosi fiiliksissä omasta jutustaan, innostun siitä itsekin.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä. Ennen kouluunmenoa (Lahti) musta tuli aina yliaktiivinen ja purin sen sitten näyttämöllä, se tuntui hyvältä ja mä suoriuduin paremmin kun mua jännitti. Koulussa kolmantena vuonna mulle nousi sellainen olo, että pitäisi jotenkin erottua muista ja suorituspaineet kasvoivat, ja mua alkoi jännittää eri tavalla. Kolmas vuosi oli mulle muutenkin stressaava, myös henkilökohtaisella tasolla, ja stressi teki mulle huonon olon, jonka vuoksi mua alkoi jännittää myös sosiaaliset tilanteet. Sain sen hoidettua esimerkiksi ruokavaliomuutoksella, mutta vieläkin mulla tulee välillä ennen esitystä todella etova olo. Nyt se vie voimia eikä nostata niin kuin ennen, ja se on kyllä todella tylsää. Yritän opetella tapoja päästä pois tuosta. Musta on tullut fyysinen jännittäjä, mutta se ei ole vielä onneksi estänyt mua tekemästä esimerkiksi esityksiä.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ei ole kyllä, se menee produktiokohtaisesti. Housut pois-jutussa mulla oli selkeä rutiini, koska rooli oli haastava ja mun oli pakko lämmitellä huolella, varsinkin ääni.”

(c) Petri Knuuttila 

Kerro joku kommellus. ”Photo Sapiensissa mulla on sellainen tekoveitsi, joka painautuu sisään. Mun piti säikäyttää sillä kaverini, ja ensin esitin yleisölle, että veitsi on feikkiä. Ensi-illassa veitsen jousi meni rikki ja kun painoin sitä, veitsi singahti kädestäni kuin ohjus ja lensi kulisseihin. Mulle jäi vain kahva käteen. Yleisöä nauratti hirveästi. Housut pois-jutussa kävi myös hauska tapaus. Oli kohtaus, jossa olimme ekaa kertaa Haroldin kotona ja riisuimme itsemme bokserisillemme. Tuukka nosti miehekkäästi jalkansa pöydälle ja alkoi laulaa. Pöydällä oli nätti kulhollinen tekohedelmiä, ja Tuukan jalka osui kulhon reunaan niin, että hedelmät sinkoilivat kuin katapultista ympäri näyttämöä. Kaikki putosimme hetkeksi täysin. Noihan on hauskoja tilanteita silloin kun kestävät sopivan ajan, ja juttu jatkuu siitä mihin jäi.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Henkilökohtainen ja kultainen muisto on se, kun kosin Annia. Menimme vuosipäivämme kunniaksi elokuviin, ja siksi ajaksi olin värvännyt pari kaveriani meille tekemään illallisen ja laittamaan asunnon oikein nätiksi. Kynttilöitä ja kaikkea”, Panu myhäilee.

Tulevia roolejasi? ”Syksyllä oon mukana Turun Kaupunginteatterin Viimeinen laiva-musikaalissa ensemblessa ja myös yhden roolin understudyna. Photo Sapiens jatkuu Lahdessa isommalla näyttämöllä neljä kertaa, ja vierailemme myös Kouvolassa. Loppuvuodeksi on kehitteillä toinenkin juttu, mutta siitä ei vielä enempää tässä vaiheessa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Hmmm, en ole koskaan elänyt minkään tietyn moton tai elämänohjeen mukaan, tai en ainakaan koe eläneeni. ”Kultainen sääntö” on ollut mulle kuitenkin yllättävän tärkeä, eli ”älä tee toisille, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”. Haluan aina kohdata ihmiset mahdollisimman positiivisesti ja vailla ennakkoluuloja, jotta tulisin itsekin kohdatuksi avoimesti ja vastaanottavaisesti. Täähän ei oo aina helppoa, mutta siihen pyritään. Jos tekaisen tästä äkkiä itselleni moton, se voisi olla ”hymy tarttuu, levitä sitä”. Tähän uskon vahvasti, sillä jos jokainen yrittää jeesiä ja kohdata positiivisesti ihmisiä ympärillään, niin niillekin ihmisille tulee parempi olo ja kierre voi jatkua.”

Perinteinen yhteiskuva, Panu nappasi 

Osaatko imitoida ketään, tai harrastatko ylipäätään imitointia (edes laulaen)? ”Mä oon aina tykännyt leikkiä äänelläni, mutta ei mulla kyllä oo mitään erityistä imitaatio-bravuuria. Ehkä se onkin jäänyt enemmän oman äänen tutkimiseksi kuin muiden matkimiseksi. Muistan, että joskus osasin matkia Klonkkua (Taru Sormusten Herrasta) ja kerran lauloin karaokessa pätkän ”What a wonderful world”-biisiä Louis Armstrongin tyyliin. Se ei kyllä ollut kaunista hahah.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mulla on harvoja lempinimiä, koska Panu on jo valmiiksi lyhyt ja naseva. Siitä on onnistuttu kuitenkin vääntämään kaikennäköisiä versioita, joista kaikkein pisimpään elämään jäänyt on Pantse, tai kuten itse tykkään sen kirjoittaa, Panze. Vähän japanilaista vibaa. Tässä olisikin hyvä supersankarinimi, Panze. ”Katsokaa, tuolla se Panze menee!” Ja sitten supervoima...hmmm. Oon aina halunnut osata lentää, se olisi hieno voima. Tosin sillä ei yksinään tee hirveästi mitään. Ehkä joku rauhoitusvoima?Olisi hienoa pysäyttää ja ratkoa konflikteja niin, että ensin mä rauhoittaisin kaikki supervoimillani ja sitten hyödyntäisin sosiaalisia taitojani tilanteen purkamiseen. Ja sitten lentäisin pois,heh.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Tätä on kysytty multa joskus ennenkin, enkä muistaakseni vastannut mitään hirveän järkevää. Olisi tietty mielenkiintoista kokea kaikkea, mitä miehenä ei pysty kokemaan, kuten seksi naisena ja synnyttäminen. Toisaalta olisi myös hauskaa viettää joku keskusteluntäyteinen naistenilta hyvässä porukassa. Henkevät keskustelut voittavat puuhastelun ja säästä puhumisen!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Playstation ja puhelin. Niillähän sitä saisi ajan kulumaan. No joo, ja telkkarin ja johdot jotta voisi pelata. Ja laturin, ettei akku loppuisi. Ja sitten ottaisin pizzaa, koska rakastan pizzaa! Olisi varmaan aika tiukat kilot tullu noilla talviunilla, joten ehkä jotkut näppärät säädeltävät käsipainot vielä ja vaikka joku laatikko tai stepperi box-hyppelyyn.”

Jos rakentaisit puuhun majan, miten korkealla rakentaisit sen ja millaisen ja mitä sinne ottaisit mukaasi? ”Ei hirveän korkealle, koska en pidä korkeista paikoista. Ei kuitenkaan ihan maahan, koska elämässä täytyy olla vähän jännitystä. Maja olisi varmaankin aika käytännöllinen, eli sopivasti tilaa suhteessa tavaroihin. Oon vähän siivousfriikki ja majan siisteys olisi mulle tärkeää. Majassa olisi varmaan paljon ikkunoita, koska luonnonvalo on ihana asia! Ottaisin sinne varmaan mukaan samoja asioita kuin talviunillekin, koska toi maja kuulostaa loistavalta rentoutumispaikalta. Sit varmaan kiikarit, niin voisin katsella maailman menoa. Uiui, kaukoputki olisi siisti! Ja hei, PALJON kasveja! Mä rakastan kasveja, ja sit hoitelisin niitä siellä itsekseni. Ehkä tämä maja olisikin kasvihuone? Nerokasta!”

Vähemmän perinteinen yhteiskuva... 

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Hmmm, olisi hienoa nähdä ihmiskunnan synty, se miten heimoista syntyi kansoja. Toisaalta olisi kiinnostavaa nähdä ajanlaskun alku ja Jeesus, kuka hän oli ja mitä hän oikeasti teki. Keskiaika on myös jostain syystä aina kiehtonut mua. Ritarit ja linnat lähinnä kai, tavallisilla ihmisillähän oli silloin varmaan aika haastavat elinolosuhteet.”

Jos elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Esityksen pitäisi ehdottomasti olla humoristinen ja viihdyttävä, mutta siinä pitäisi olla myös sanomaa. Vaikkapa tuo motto ”hymy tarttuu, levitä sitä!” Se olisi ihan saletisti musiikkiteatteria, siitä ei päästä mihinkään. Meikäläisen roolin voisi napata Osku Ärilä. Osku on ihan hemmetin taitava työssään, mutta sen lisäksi roolin Oskulle ratkaisee se, että me ollaan IHAN SAMANLAISIA! Tää asia on selvinnyt meille Hyvissä Siskoissa tänä kesänä, kun on puhuttu asioista. Osku hoitaisi roolin loistavasti ilman vaikeuksia.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Voiko teatteriin koskaan kyllästyä? Uskotko tekeväsi tätä vielä eläkepäivinäsi, vai siirrytkö kenties kokeilemaan jotain muuta?”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Pumpuli

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Yrmeä

- Mikä sytyttää sinut? - Teatteri

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Ruuanlaittoa

- Mitä ääntä inhoat? - Hyttysen surinaa

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgi

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin meni!

Pekka Töpöhäntä / Miniteatteri

Pekka Töpöhäntä / Miniteatteri, Aulangon Graniittilinna

Ensi-ilta 2.7. 2017, kesto noin 1h 20min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Gösta Knutsson
Dramatisointi Anneli Mäkelä
Ohjaus ja sovitus Suvi Seppälä
Äänisuunnittelu ja musiikki Mikko Myllyniemi ja Jouni Joronen
Laulujen sanat ja säveltapailut Lapset
Puvustus Liisa Turtiainen ja Heli Sippola
Lavasteiden suunnittelu ja rakennus Mikko Myllyniemi ja Juuso Maunula
Rekvisiitta Työryhmä
Maskeeraus Taru Lahtinen
Tekniikassa Aino Räisä ja Mikko Myllyniemi

Rooleissa : Annika Pekuri, Saga Tähti, Siiri Saarinen, Helmi Riippi, Mandi Ilmanen, Kielo Varjola, Roope Suvisuo, Siiri Keskinen, Erica Lounavuori, Siiri Käki, Martta Ollikainen, Hilla Iivari, Jimi Joutsi, Aida Kankaanpää ja Veera Tihilä sekä "jokapaikankissat" Silja Salminen, Sanni Passila, Siiri Mattila, Susanne Ruohio, Pirita Minkkinen ja Susanna Heiskari

Pekka Töpöhäntä oikealla 

 Jo 60 vuotta on Hämeenlinnassa (ja vierailunäytöksien myötä muuallakin) saatu nauttia Miniteatterin monipuolisista, viihdyttävistä ja ajatuksiakin herättävistä näytelmistä. Onkohan kukaan koskaan laskenut, montako lasta ja nuorta on vuosien saatossa tutustutettu teatterin pariin juuri Miniteatterin kautta, niin opetusryhmissä kuin katsomon puolellakin? Määrä on takuulla huikea. Miniteatterin historiaan voi tutustua tarkemmin teatterin omien nettisivujen kautta tästä linkistä. Teatteria pitkään luotsannut Marja Myllyniemi siirsi viestikapulan keväällä luottavaisin mielin eteen päin Suvi Seppälälle, joka on myös ohjannut tämän 60v-juhlanäytelmän, Pekka Töpöhännän.

 Iltapäiväksi oli luvattu kovaakin vesisadetta ja vähän jännitti, selviäisimmekö reissusta Graniittilinnaan kuivina. Aiempina vuosina olin ollut katsomossa oman äitini kanssa (äiti-tytär -laatuaikaa iästä viis) sekä vanhemman kummityttöni ja äitinsä kanssa. Tänä vuonna oli aika viedä nuorempi, syksyllä koulun aloittava kummityttöni teatterin ihmeiden pariin. Seurassamme olivat myös tytön isosisko sekä molempien neitosten äiti (joka on kuulemma itsekin ollut Miniteatterissa näyttämöllä). Jännitystä oli ilmassa menomatkalla ja myös rutkutusta vääristä asuvalinnoista (jonka tulin itsekin huomaamaan, sillä aurinkohan siellä täysillä porotti ja sateesta ei ollut tietoakaan). Itseäni jännitti se, mahtaisiko jalkani vielä nousta Graniittilinnan portaissa - nousi se! Lippujonossa ensikertalainen kyseli, mitä tarkoittaa väliaika ja pitääkö katsomossa istua, ja miksei lavasteiden toisellakin puolella ole katsomoa. Jaa ei vai! Miten pystymme näkemään, mitä seinien takana tapahtuu? Itse muistelin aikoja, jolloin olin ensimmäisiä kertoja katsomossa, joskus 70-luvun puolivälissä varmaankin. Tiedoksi kaikille : maistoin mystisiä pop corneja ensimmäistä kertaa juuri Graniittilinnassa, läpinäkyvästä rapisevasta pussista! Muistin nähneeni ainakin näytelmät Kiljusen herrasväki sekä Lintu sininen.

 Minuutteja laskettiin ahkerasti ennen esityksen alkua, ja väärästä asuvalinnasta suivaantunut kummityttöni meinasi riisua pitkät housut jalastaan, koska oli liian kuuma. Tyytyi sitten kuitenkin vain sukkien riisumiseen, kun itsekin uhkasin ottaa puolet vaatteistani pois. Tutkailimme myös lavasteita ja aprikoimme kuka missäkin asuu ja kenen pyykit roikkuvat narulla. "Tuolla asuu takuulla joku ihminen, koska eihän kissoilla ole vaatteita!" Vaan teatterissapa kaikki on mahdollista - myös se, että hiukset muuttuvat aivan toisenlaisiksi kesken kaiken. Teatterin taikaa on se.

 Pekka Töpöhäntä on monelle varmaankin ns. tuttu juttu. Töpöhäntäinen kissa (Annika Pekuri) saapuu kaupunkiin uutena tulokkaana ja heti on ilkeä Monni (Siiri Saarinen) yksinkertaisine apulaisineen kiusaamassa kun huomaavat, että tämä uusi tuttavuushan on aivan erilainen. Monnin moninaiset juonittelut menevät kuitenkin järjestään pieleen, koskapa apurit Pilli (Helmi Riippi) ja Pulla (Mandi Ilmanen) sekoilevat niin sanoissa kuin suunnitelmien toteutuksessakin. Pekka on jatkuvasti altavastaajan roolissa, mutta onneksi löytää kaupungista myös ystäviä ja puolustajia, jotka valavat lisää itseluottamusta Pekkaan. Töpöhännästä viis, voit olla silti kiva kaveri ja mahtava tyyppi!

 Ensikertalaisessa ihastusta herätti etenkin tyttökissojen kauniit mekot, ja minä viehätyin siitä, miten erinäköisiä ja -tyylisiä yksilöitä porukasta löytyikään. Yksityiskohdat niin korvissa kuin hännissäkin olivat kerrassaan mainioita. Välillä pistettiin lauluksi ja tanssiksi, ja hännät heiluivat iloisesti tahdissa. Roolihahmoista suosikeikseni nousivat tällä kertaa showmiehen elkeet omaava poliisikisu Misse Pamppu (Jimi Joutsi) sekä valloittava Metsäkulman Murre (Roope Suvisuo), jolla lauseiden loput jäivät jännästi ilmaan roikuskelemaan ja jolla oli myynnissä itsetehtyjä sipuleita.

Pulla, Monni ja Pilli 

 Mainiota, värikästä ja vauhdikasta (ja opettavaistakin) menoa tarjosi jälleen Miniteatterin kesäporukka. Mahtavaa on nähdä vuodesta toiseen lapsissa tekemisen meininki ja riemu, ja nimenomaan yhdessätekemisen ilo. Siitä tulee aina hyvä mieli itsellekin.

 Ensikertalainen isosiskoineen oli sitä mieltä, että esitys oli varsin hauska, ja kotimatkalla takapenkiltä kuului se paras lause, joka on silkkaa mannaa teatterifanaatikon kummitädin korville : "Hei voitaisiinko mennä uudestaankin teatteriin?" Ja olisi kuulemma kivempaa, jos näyttämöllä olisi joku tuttu eikä niin paljon epätuttuja...

 Esityskalenteri ja infoa tästä linkistä. Oivallinen koko perheen retkipaikka on tämä!

Esityskuvat (c) Suvi Seppälä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Miniteatteri!)

Vadelmavenepakolainen / Heinolan Kesäteatteri

Vadelmavenepakolainen / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Miika Nousiainen
Ohjaus ja sovitus Jaakko Saariluoma
Dramatisointi Aleksis Meaney
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Riia Lampinen
Maskeeraus/kampaukset Merja Torri ja Maiju Tuovila
Äänisuunnittelu/ääniajo Sakari Kiiski

Rooleissa : Iikka Forss, Minttu Mustakallio, Jari Pehkonen, Taisto Oksanen, Ulla Tapaninen ja Katja Küttner

 Viime kesänä näin kolmannen eri version Vadelmavenepakolaisesta (Laajavuoressa Eurooppa Neljän yönäytöksenä) ja päätin silloin, että eiköhän nämä mikkovirtashommat ala olla vähitellen tässä. No, vuoden aikana ehtii mieli muuttua moneen kertaan ja kun havaitsin, että samainen näytelmä nähtäisiin Heinolan Kesäteatterissa ja pääroolissa kahden kansallisuuden välissä tempoilisi Iikka Forss, päätin vielä kerran antautua Vadelmavenepakolaisen vietäväksi.

Maria ja Mikael/Mikko häävalssin pyörteissä 

 Yritin tässä virittäytyä kirjoitustunnelmaan kuuntelemalla YouTubesta ruotsalaisia klassikoita (minun näkökulmastani) ja kuten arvata saattaa, kirjoitushommat viivästyivät pahemman kerran, kun löytyi mm. Freestylen "Vill ha dej" sekä Secret Servicen "Flash in the Night", ja tietysti Toman Ledinin "Sensuella Isabella" (jonka tahdissa olen järjestänyt 90-luvun alussa pienimuotoisen tanssishown vaasalaisessa yökerhossa risteilyltä saapuneiden ruotsalaismiesten muodostaessa ympärilleni ringin ja kannustaessa ankarasti. Onneksi siihen aikaan ei ollut kännyköitä!). Jämähdin muistelemaan mitä kaikkea Ruotsi on minulle vuosien saatossa merkinnyt. Äkkiseltään tuli mieleeni kaikki ihanat tv-ohjelmat (Eemelit, Peppi Pitkätossut, Katto-Kassiset, Saariston lapset...), se kun ABBA voitti Euroviisut ja naapurin poika tuli meille keskellä yötä pitkissä kalsareissa julistamaan Waterloon hienoutta ja ehkä seuraavana päivänä esitimme itsekin oman versiomme, yläasteen luokkaretki Tukholmaan ja muovipussillinen bilareita, vadelmaveneitä ja snöreniä, Björn Borgit ja Thomas Wassbergit ja lukuisat lätkänöyryytykset ja muu ruotsalainen vittuilu. Ja se, että miten siellä kaikki on pitkiä ja jänteviä ja kauniita ja vaaleita ja hyvähampaisia - itse kun olen persjalkainen gimlinnäköinen otus. Lukiossa repäisin kirjoittamalla yo-kokeissa parhailla pisteillä aineen aiheesta, josta ei ole mitään muistikuvia. Pohjola Norden palkitsi minut stipendillä, ja liki 30v myöhemmin ostin ylpeänä Tukholman Gamla Stanissa pienen keraamisen tontun joulutorilta sormella osoittamalla ja sanomalla topakasti "det här" ja sitten jatkopuheet englanniksi. Meni kyllä ruotsinopinnot ja stipendit niin vituralleen, että...

 Heinolassa jyrää ja paistoi aurinko. Muistelin, että miten aina onkin jumalaton helle Heinolassa! Vesipullot kävivät kaupaksi ja niitä olikin ystävälliset nuorukaiset myymässä heti porttien sisäpuolella. Oikein teitittelivät meikäläistäkin. Joku herra kailotti portailta kovaan ääneen nestetankkauksen tärkeydestä ja että jokaisen on huolehdittava omasta tankkauksestaan itse, ettei sitten kuukahda kesken esityksen katoksen alle. Kas, siitä kaksi miestä innostuikin ja tokaisivat, jotta vielä siis ehtii ottamaan parit kylmät oluet. "Niin tyypillistä suomalaista", ehdin ajatella. Mitäköhän ruotsalaismies olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt? Käynyt ostamassa itselleen ja rakkaalleen raikkaat vesipullot, kaivanut rahat tyylikkäästä pikkulaukustaan ja pääsyliputkaan eivät olisi takuulla törröttäneet rintataskusta kuten aika monella näkyi olevan. Hartioille olisi aseteltu pinkki neulepaita siltä varalta, että iltapäivällä olisi viileämpää.

 Astelimme katsomoon Tomas Ledinin soidessa taustalla. "Sommaren är kort" eli "Vielä on kesää jäljellä" suomeksi. Olin hankkinut kakkosrivin paikat, jotta näkisin suosikkitaiteilijani paremmin. Käytännössä se olikin oikein paraatipaikka, sillä edessäni ei istunutkaan ketään. Jihuu!

 Ja mikähän on kupletin juoni itse esityksessä? Mikko Virtanen (Iikka Forss) on omien sanojensa mukaan kansallisuustransvestiitti. Hän on lapsesta asti halunnut palavasti olla ruotsalainen, eikä ole helppoa olla ruotsalaisuuteen fanaattisesti suhtautunut etenkään Kouvolassa. Mikon vanhemmat (Ulla Tapaninen ja Jari Pehkonen) ovat sitä mieltä, että moinen on ohimenevää ja Bamset ja Kalle Ankatkin on piilotettu.

 Kotonaan Mikolla on alttari, jossa on kuvia ruotsalaisista suuruuksista aina Olof Palmesta Astrid Lindgreniin ja siltä väliltä. Kaikkia en tunnistanut, mutta minä en olekaan Mikko Virtanen. Alttarin edessä nautitaan tietysti ehtoollinen, eli paahtoleipää, jonka päällä Kallen mätitahnaa ja palanpainikkeeksi taisi olla Skåne Akvavitia. Jouluisin Mikko matkustaa kaukomaille nähdäkseen ruotsalaisia ydinperheitä ja perheidyllejä, ja siellä herää sitten oikea kuningasajatus. Suomalainen ruotsalaisten joukossa ei enää riitä, on oltava enemmän!

Perheidylliä ruotsalaiseen malliin

 Miten tähän kaikkeen liityy sitten mm. Tage Erlander, Per Albin Hansson, kansankoti, Carola Häggkvist ja Lordi, kissa-ja pähkinäallergia, sotaveteraanit, Bo Kaspers Orkester, Lasse Pöysti, Allsång på Skansen, Mikael Andersson (Taisto Oksanen) ja ruotsalainen laajennettu empatia sekä nelituntinen keskustelu siitä, vähennetäänkö kahvittelukulut suoraan palkasta vaiko ei? Ja ärsyttävyyksien huipentuma - meteorologi Petri Takala, joka peittää aina Ruotsin!

 Ovia ja kaikensorttisia luukkuja on näyttämöllä paljon, ja niistä putkahtelee milloin mitäkin hahmoa esiin. Hahmogalleriasta tuli ensimmäisenä mieleeni Kummeli, eli vähän sinne päin eikä reilusti överiksi. Jotensakin minua huvitti Minttu Mustakallion lakoninen virkamies viiksineen, ja olihan se kravatti aseteltava kunnolla ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Lasse Pöysti (Ulla Tapaninen) meinasi varastaa shown hetkellisesti, onneksi ohjattiin lavalta aika nopsaan pois.

 Kaltaisilleni Iikka Forss-faneillehan tämä on silkkaa herkkua, sillä mies on lavalla lähestulkoon koko ajan ja juttua tulee jatkuvalla syötöllä. Mieleeni heräsi myös ajatus, että haluaisin ehdottomasti nähdä hänet Tanssii tähtien kanssa-ohjelmassa parkettien partaveitsenä (tai mikä jottei Saturday Night Feverissä travoltana), sen verran tuli yhdessä kohtauksessa väläytettyä salsalanteita ja muuveja. Minun makuuni oli erityisesti lyhyehkö kohtaus discossa baaritiskin äärellä, kun "What is Love" lähtee soimaan ja lannetta ja päätä on pakko ketkuttaa tietyllä tavalla. Oli pakko hihkaista "ou jee". Night at the Roxbury-leffan nähneet tietävät mitä tarkoitan. Humalainen luokkatoveri (Katja Küttner) samalla tiskillä oli melkoinen näky myös. Olisivat voineet jorata koko biisin siinä!

 Perushauskaa meininkiähän tämä, mutta mitenkäs tuntui jotenkin pitkitetyltä ja paikoitellen hidastempoiseltakin? Olof Palmen ja kumppaneiden tupsahtaminen lavalle sen kymmenettä kertaa ei jaksanut enää edes hymyilyttää, ja minunkin ajatukseni lähtivät harhailemaan ihan muualle, mikä on sen merkki, että nyt lähtee lipsumaan. Ihan niin kuin tässä kirjoitushommassakin. ABBAn tahtiin aloitin, ja nyt soi Boney M ja Daddy Cool taustalla. Sellainen olo jäi, että tekstistä olisi tällä porukalla saanut irti paljon enemmänkin. Vähän irrotteluakin kenties? (vai osaako ruotsalaiset irrotella?) Aiemmista Vadelmavenepakolaisista poiketen loppukohtauksesta tuli hirmuisen surumielinen olo Mikon puolesta.

 Eiköhän neljä kertaa Vadelmavenepakolaista jo ala piisaamaan meikäläiselle. Tosin syksyllä olisi luvassa musiikkipitoinen versio Kotkan Kaupunginteatterissa, ja näyttelijöitä vain kolme, joten siitähän se ajatus sitten taas lähti...

Esityskuvat (c) Lauri Rotko    

Hyvät siskot! / Lahden Uusi Kesäteatteri

Hyvät siskot! / Lahden Uusi Kesäteatteri, Katu-klubi

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Outi Keskevaari
Ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Sari Paljakka
Puvustus Riia Lampinen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Kampaukset ja maskit Petra Leino

Rooleissa : Linda Hämäläinen, Anni Kajos, Annamaria Karhulahti, Panu Kangas ja Osku Ärilä

Bändi : Asko Turkia (kapellimestari ja piano), Esa Parikka (rummut) ja Antti Akkanen (basso)

 Pieneksi kesäperinteeksi muodostunut Laukes-reissuni Lahteen muuntui pikkuisen, sillä esityspaikka oli vaihtunut sitten viimekesän, ja myös seura oli uutta. Aiempina kesinä matka oli suuntautunut ensin Myllysaareen ja sen jälkeen Messilän Markkinaravintolaan, jossa kuultiin mm. Euroviisuista tuttuja sävelmiä sekä ihania käännöskukkasia. Nyt esityspaikkana toimi Matkakeskuksen välittömässä läheisyydessä sijaitseva varsin mielenkiintoinen paikka Katu-klubi ja esityksen musiikkipuoli koostuisi suomalaisten naisartistien kappaleista.

Annamaria, Linda ja Anni 

 Keväällä päätin, että yritän parhaani mukaan teatterireissujeni yhteydessä tavata paikkakunnalla tai siellä päin asuvia tuttujani, ja kutsuhuutoni kuuli "vanha" työkaverini vuosien takaa. Jälleennäkeminen oli riemastuttava ja laskeskelimme, että viimeksi olemme varmaankin nähneet liki 20v sitten. Uskomatonta! Juttu luisti entiseen malliin ja kenties paremminkin, ja maltoimme sentään lähteä kahvittelupaikastamme satamasta kohti Katu-klubia. Kas, ensimmäisenä biisinä kajahti Kaija Koon tuttu "Supernaiset" lauseella "taas me kohdataan kuin päiviä ois mennyt vaan", ja minä kuiskasin vierustoverilleni, että tämähän sopii kuin nakutettu meille. Fiilis nousi kattoon sillä siunaamalla!

 Lavarakennelma oli hyvin samantyylinen kuin aiempinakin vuosina, eli katsomo kiersi lavaa kolmesta suunnasta. Aiemmin kärsin erikoisesta ongelmasta, sillä liukkaan tuolimateriaalin vuoksi minulla oli vaikeuksia pysyä penkissä valumatta koko ajan alaspäin. Ongelmansa kullakin. Nyt istuimet olivat erilaiset ja kerrankin pystyin keskittymään istumiseenkin kunnolla. Pieni veto välillä tuntui ja tunsin aika usein väristyksiä, mutta se taisi johtua siitä, että komia, vahva laulanta ja musiikki saivat ihokarvani nousemaan pystyyn.

 Ja mitäkös "Hyvät siskot!" käsittelee? Alkuvuoteni on ollut kovin äijämeininkipainotteinen (etenkin Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä), mutta onneksi mukaan on mahtunut mimmienergiaakin Pyynikin Niskavuoren nuoren emännän suunnasta ja Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin Suklaasydämessäkin naiset olivat eniten äänessä. Viime viikko oli sisällöllisesti varsin köyhä noin kesäteatterimielessä ja ehdin jo vähän haikailla vaihteeksi esitystä, jossa olisi selkeästi kunnon asiaa yhdistettynä raikkaisiin musiikkinumeroihin. Onko se nyt oikeasti niin vaikeaa? Ei ole, Hyvät siskot! sen osoitti ja palautti uskoni uusiin, ajatuksiakin herättäviin teksteihin.

Keskustellaanpa kanoista...

 Eletään 1900-luvun alkua. Saamme seurata parin avioparin elämää. Toisessa pikkurouva Helga (Annamaria Karhulahti) kokkaa kuhaa keskiviikkoisin, paistaa lettusia torstaisin ja lauantaisin puistellaan matot. Aviomies Anselmi (Osku Ärilä) voi keskittyä vaikkapa lehdenlukuun. Helgan sisko Ulrika (Anni Kajos) livahtaa iltaisin aviomieheltään Väinöltä (Panu Kangas) salaa jonnekin, ja epäilykset tietysti heräävät. Ei kai Ulrikalla ole toista miestä? Helga seuraa sisartaan salamyhkäiseen paikkaan ja saa varsin pöyristyttävän kokemuksen ja järkytyksen. Mitä ihmettä! Paikalla on neiti Ellen Herrala (Linda Hämäläinen) hameen sijaan housut päällään kertomassa siitä, että naisille pitäisi saada yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja naisetkin voisivat asettua ehdolle vaaleissa. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Helgallakin herää mielenkiinto naisasialiikettä kohtaan, ja pian hän unohtaa kokata kuhaa keskiviikkoisin, kas silloin kun sattuu olemaan myös kokouspäivä.

 Asiapuheen lomaan väläytellään taattuun Laukes-tyyliin tosiaan ihokarvatnostattavia kappaleita, jotka osuivat niin nappiin kuin suinkin eivätkä mielestäni tuntuneet laikaan irrallisilta musiikkinumeroilta. Kappaleita kuullaan parisenkymmentä (Kaija Koota, Mariskaa, Anna Puuta...) ja tuttuja kappaleita minulle oli vain muutama. Tajusin siinä samalla, miten upeita kappaleita naisartisteillamme onkaan ja miten pihalla niiden suhteen olenkaan.

 Huumoriakin löytyy tietysti, ja miehiä mekoissa. Hupaisa on keskustelu kanoista ja kukoista, ja miesvoittoisen komitean istunnoissa on monensortin pönöttäjää.

 Naisasian lisäksi käsittelyyn joutuu/pääsee myös hankala isäsuhde, Ellenin isä kun on varsin kärkkäistä mielipiteistään ja jyrkkyydestään tunnettu Robert Hermanson, joka pistää kampoihin viimeiseen asti komiteassa, jossa olisi päätäntävalta asioista. Panu Kangas on ääntään myöten varsin vakuuttava jyrkän jääräpään roolissa, enkä totisesti halunnut pohtia tätä isä-tytär-suhdetta sen enempiä. Sitä paitsi Linda Hämäläisen tulkitsema "Isä" on mielettömän upea ja kylmäävä veto.

 Naiset ovat tässä erittäin vahvassa roolissa, ja mieleni teki useampaankin kertaan ponkaista ylös tai vähintään nostaa kättä ilmaan ja huutaa "Jes, hyvä naiset!" Eivätpä aviopuolisotkaan pelkiksi statisteiksi jää. Muuttuneet miehet ja muuttuneet naiset kun voivat katsoa toisiaan uusin ajatuksin ja uusin silmin, rakastaa ja tukea tärkeässä asiassa.

 Laukes tarjosi tutun viihdyttävyyden ja vankan musiikkillisen osaamisen (bändille iso kiitos tietysti jälleen) lisäksi nyt myös täyttä asiaa, ja siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä. Kokonaisuutena varsin onnistunut paketti kaikkineen, ja mielestäni paras Laukes'in tuotanto toistaiseksi. Jotenkin sitä on äänestämistäkin aina pitänyt itsestäänselvyytenä ja välillä ikävänä velvollisuutena, joka pitäisi vain hoitaa alta pois. Seuraavan kerran menen kyllä äänestyskoppiin rinta rottingilla ja ylpeänä, koska minulla on oikeus ja jumankauta minä voin! Eläköön naiset!

 Pakko myös mainita, että kukaan, ei kukaan esitä tuohtunutta niin hyvin kuin jumalainen Annamaria Karhulahti!

Jos sinäkin mielit esitystä katsomaan, lisäinfoa tämän linkin takaa.

Esityskuvat (c) Juha Tanhua

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Laukes!)