Teatterikärpäsen vuoden 2018 kohokohdat

Siinä mennä hurahti taas yksi vuosi elämästä ja arvatkaas mitä! Olen oikeasti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen onnistunut vähentämään teatterireissujani. Nähtyjä eri esityksiä nimittäin vain 87, kun edellisvuonna luku oli 101. Kokonaislukumäärä ei taida kuitenkaan olla sen vähemmän kuin aiemminkaan, kun "sattuneesta syystä" on pitänyt käydä katsomassa muutamia juttuja useampaan kertaan. Määrällisesti eniten tuli käytyä Kansallisteatterissa (12 kertaa).  Jotenkin tuntuu siltä, että tämä vuosi 2018 on ollut teatterimielessä parhaista parhain. Niin paljon hyviä ja loistavia juttuja olen päässyt näkemään ja kokemaan, pari hutiakin mukana mutta etukäteenhän ei voi mitenkään tietää...

 Tässä taas jonkinsorttisessa aikajärjestyksessä listattuna niitä eri syistä mieleenpainuneimpia hetkiä :

* 1918 Teatteri taistelussa (Tampereen Teatteri)
* Hinta (Helsingin Kaupunginteatteri)
* Taru Sormusten Herrasta (Turun Kaupunginteatteri)
* Hobitit, entit ja Klonkku (ks. yllä)

Taru Sormusten Herrasta (c) Otto-Ville Väätäinen 

* Veriruusut (KOM-teatteri)
* Sudenmorsian (Teatteri Avoimet Ovet)
* Siinä näkijä missä tekijä (Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä)

Siinä näkijä missä tekijä (c) Aki Loponen 

* Tippukivitapaus (Kansallisteatteri)
* Jos on hanskat -korvamato (ks.yllä)
* Julia & Romeo (Kansallisteatteri)
* Benvolio ja Mercutio (ks.yllä)
* Romeo Olli Riipisen haastattelu ja valokuvaussessio liukuportaissa
* Tytöt 1918 (Tampereen Työväen Teatteri)
* Eeppinen reissu Rovaniemelle katsomaan Myrskyluodon Maijaa ja Joulupukkia
* Syyssonaatti (Espoon Kaupunginteatteri)
* Vuoden perhe (Teatteri Takomo)

Vuoden perhe (c) Mitro Härkönen 

* Rakkaudella merkitty (Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski)
* Jari Ahola ja Martti Manninen Jari Sillanpään roolissa (ks.yllä)

Vanhempi Jari laulaa nuorelle Jarille (c) Daniel Paul 

* Se, kun Tapani Kalliomäki toi meille kotiin liput Työmiehen vaimon ensi-iltaan
* Pertti (Rauhalahti Teatteri, Kuopio)
* Se kun päästiin ajelulle Speden punaisella Mustangilla (ks.yllä)
* Se kun käytiin Tatu Siivosen kanssa karaokebaarissa Kuopion yössä (ks.yllä)
* Kinky Boots -koeyleisöhommat (Helsingin Kaupunginteatteri)
* Samuel Harjanne ohjaajana niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissakin
* Sademies (Tampereen Teatteri)
* Risto Korhonen ja Lari Halme (ks.yllä)
* Foxfinder ja Book of Mormon Lontoossa
* Se kun tapasin Iwan Rheonin ja vein hänelle kettukarkkeja (ks.yllä)

Iwan ja minä 

* Täti ja minä (Riihimäen Teatteri)
* Eero Ojala ja Katja Peacock (ks.yllä)

Täti ja minä (c) Aki Loponen 

* Chess på svenska (Svenskan)
* Alien (Teatteri Takomo)
* Macbeth ja Riku Suvitien nerokas lavastus (Salon Teatteri)

Macbeth (c) Mika Nurmi 

* Ilkka Heiskasen elämäkertakirjan julkkarireissu
* Puhallus (Lahden Kaupunginteatteri)
* Eeppinen vauva-ja taaperoteatterireissu aamuvarhaisella Espooseen
* Nora (Teatteri Jurkka)

Nora (c) Marko Mäkinen 

* Äidinmaa (Kuopion Kaupunginteatteri)
* Mikko Rantanivan ja Ilkka Pentin kanssa treffaaminen ja Ilkan kanssa laulaminen Kuopiossa
* 9 hyvää syytä elää (Ryhmäteatteri)
* Urho Kaleva ja Ella Mettänen (ks.yllä)
* Anna Karenina (Tampereen Teatteri)

Anna Karenina (c) Harri Hinkka 

* Teetä vaikka väkisin (Eräs Teatteri)
* Billy Elliot (Tampereen Työväen Teatteri)
* Rakastaja (Teatteri Jurkka)
* Kolme sisarta (Kansallisteatteri)

Kolme sisarta (c) Tuomo Manninen 

* Näytelmä joka menee pieleen ja naurusulakkeen kärähdys (Turun Kaupunginteatteri)
* Eeppinen lastenrunoteatterireissu Espooseen eli Äkkivääriä flamingon sääriä
* Kaasua, komisario Palmu! ja etenkin Kurt Kuurnan roolin Miiko Toiviainen (HKT)
* Saiturin joulu ja Ilkka Heiskanen (Tampereen Teatteri)
* Pukkila ja Kaaskerin Lundström Mikkolan Navetassa Luopioisissa
* Kissani Jugoslavia (Kansallisteatteri)
* Ville Tiihonen Kissana (ks. yllä)
* Pitkän aikatauluväännön jälkeen viimeinkin onnistunut Toni Harjajärven haastattelu
* Samuli Niittymäen "salafanituksen" julistaminen ääneen ja haastatteluhetki

Kissani Jugoslavia (c) Tommi Mattila 

Sormusten Herrat, Julia & Romeo, Valkeakosken "siltsutukset" ja Kolme sisarta tuli nähtyä useampaan kertaan (eli 2-3 kertaa), mutta jotain tapahtui sitten tuon Riihimäen Täti ja minä -hommelin kanssa ja toistaiseksi olen nähnyt sen kuusi kertaa (ja aion mennä katsomaan vielä muutaman kerran, sillä se jatkuu keväällä). Sanomattakin on selvää, että Täti ja minä on Vuoden paras juttu, ellei yksi kaikkienaikojen parhaista. Pisteet siis Riihimäen Teatteriin!

 Kuka sitten ansaitsee tittelin Vuoden Näyttelijä? Oliskos se Miska Kaukonen Klonkkuna Sormuksen Herrasta? Oliskos se Risto Korhonen Sademiehestä? Lari Halme sekä Sademiehestä että Anna Kareninasta? Vai Ella Mettänen Ryhmiksen jutusta? Vai Pia Piltz Anna Kareninan roolista? Jokaiselle ehdottomasti ainakin kunniamaininta, mutta kyllä tuolla joukossa on yksi, joka on muuten varsin uusi tuttavuus minulle, mutta joka on tämän vuoden aikana osoittanut olevansa ennenkaikkea varsin monipuolinen näyttelijä - kaikki menee musikaalista lastenteatteriin, lausuntaan ja mustaan komediaan, ja lisäksi pointseja äänenkäytöstä ja välillä varsin erikoisestakin kehonkielestä.

 Moni varmaan jo arvaakin kuka tämän "himoitun tittelin" saa ... Hän on Eero Ojala, tie-ten-kin. Onnea! Eeron perässä on tullut kuluvana vuonna reissattua Rovaniemelle asti puolikuntoisena yöjunalla, tehty kaksi aamuvarhaista lastenteatterireissua Espooseen ja rampattu Riihimäellä, eli varsin spesiaalia on ollut meno. (Aiempina vuosina tittelin ovat voittaneet Eero Aho, Tomi Alatalo, Joni Leponiemi, Satu Silvo, Sauli Suonpää ja Peter Nyberg joten hienossa seurassa ollaan. Nämä kaikki tosin oikeastaan yhdellä roolisuorituksella...)

Tässä Eero Ojala ilmeisesti valmistautuu pitämään kiitospuhetta... (c) Aki Loponen 

 Teatterivuosi 2019 vaikuttaa hyvin kiintoisalta jo valmiiksi. Laittelen tuttuun tapaan pieniä tärppilistauksia tulemaan keväällä, mutta luvassa on myös jotain hyvin erikoista. Blogini täyttää nimittäin 10 vuotta ja heti vuoden alkuun pistän pystyyn aika mielenkiintoisen kilpailun...

 Teatterikärpänen toivottaa kaikille oikein rauhaisaa joulua ja hyvää uutta vuotta! 

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 16.11. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Pajtim Statovci
Ohjaus Johanna Freundlich
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Emilia Eriksson
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa : Toni Harjajärvi, Ville Tiihonen, Petri Liski ja Sari Puumalainen

 Joskus asioita tapahtuu juuri sopivalla hetkellä. Olin lainannut kirjastosta Pajtim Statovcin kohutun ja kehutun "Kissani Jugoslavia"-kirjan, lukenut sen ahmimalla muutamassa päivässä ja suorastaan rakastunut siihen tyyliin, miten tiukasti teos pitikään otteessaan. Kaunista, maagista, rajuakin. Lukunautinnon jälkeisessä nirvanassa leijuskellessani Kansallisteatteri julkisti syksyn ohjelmiston ja mikäs muukaan siellä komeili kuin Kissani Jugoslavia, ja Bekimin roolissa vielä Toni Harjajärvi, jonka harvinaisen luontevaa näyttelijäntyötä olin aiemmin ilolla seurannut niin Tampereella kuin Kotkassakin.

Bekim ja käärme 

 Lippujen tultua myyntiin ostaa täräytin tarkoituksella vuoden viimeiseen esitykseen lipun, sillä tähän jos mihin olisi hyvä lopettaa teatterivuoteni 2018. Onneksi toimin nopeasti, sillä syyskauden esitykset myytiin loppuun ennen kuin ehti ... hmmmm ... kissaa sanoa. Täytyy myöntää, että pikkuisen jännitti se, miten kirjan paikoin mystinen, useammassa aikatasossa ja paikassa liikkuva maailma saataisiin toimimaan teatterissa.

Bekim ja Käärme 

 Turhaan jännitin, sillä upeastihan kaikki soljui. Bekim istuksi jo näyttämöllä kirjaa lukien katsojien haeskellessa paikkojaan (miten muuten onkin usealle niin hankalaa se, kumpi puoli on vasen ja kumpi oikea?) ja sitten mentiin. Nuori mies hapuilee ja kipuilee ulkopuolisuuden tunteensa kanssa, uppoutuu kirjoihin ja irtonaisiin miessuhteisiin, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Maahanmuuttajataustainen mies tuntuu olevan hiukan hukassa, ja yksinäisyyttä lievittämään hän hankkii itselleen valtaisan Käärmeen (Petri Liski). Olipas muuten ovelasti toteutettu kärmes - niin vaan löysi se/hän oman paikkansa terraarionsa ulkopuolelta ja sieltä hiukan hypnoottisellakin, rauhallisella äänellä käy keskustelua Bekimin kanssa, erinäisiä maagisia soittimia soitellen. Se rumpujen yhteissoitto varsinkin, voi miten hienolta kuulosti. Kaikki tuntuu olevan vallan mainiosti, vaan sitten Bekimin ja Käärmeen maailma heilahtaa nurin, kun Bekim kohtaa baarissa omasta viehätysvoimastaan hyvin tietoisen ja itsevarmuutta ja aistikkuutta huokuvan Kissan (Ville Tiihonen) ja äkkiä tunnelma sähköistyy. Kissan ensiaskeleet tanssiparketilla musiikin pauhatessa - kohtaus jonka katsoisin milloin tahansa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Hypnoottista! En ole lähtökohtaisesti kissaihmisiä, mutta pakko sanoa, tämän Kissan liikehdintää ja maukumista seurattuani alan olla hiljalleen toista mieltä. Ja se ääni...

Kissa ns. haku päällä ... 

 Miehen, kissan ja käärmeen erikoista yhteiseloa olisi seurannut vaikka kuinka ja kauan, mutta välissä on näyttämö ehtinyt pyöräyttää toisenlaistakin maailmaa eteemme. Kyllä vaan, Willensaunassa on tässä pyörivä näyttämö ja se mahdollistaa hienosti kahdessa tasossa liikkumisen. Saamme tutustua Emineen (Sari Puumalainen), joka kertoo aluksi vaaleissa sävyissä ja valoissa omaa tarinaansa. Emine on Bekimin äiti, ja alussa nuori neito haaveineen. Mitä useammin näyttämö pyörähtää, sitä enemmän mukaan hiipii punaista ja varjoja, ja viattomuus saa väistyä. Lopulta punainen väri vyöryy päälle kunnolla ja pistää miettimään rakkautta, unelmia, naisen asemaa...

Emine 

 Näytelmän päätyttyä pääni on täynnä sekalaisia ajatuksia kissoista ja käärmeistä, lapsuuden painajaisista, "nahan luomisesta", puristavasta otteesta kehon ja kaulan ympärillä, kietoutumisesta, ripustautumista, kaiken alusta aloittamisesta, suvusta, kulttuuritaustasta, perinteistä, taakasta, arvomaailmasta, Sen Oikean löytämisestä, rauhasta, sodasta, pelosta, turvapaikasta, lämmöstä takin alla, kirjavista sukista, lauluista, luopumisesta, lähtemisestä, jäämisestä, liian pitkistä vähän ujoistakin katseista, vapautuneesta naurusta...

 Kiitos koko Kissani Jugoslavian työryhmä, kauniista kirjasta hieno teatteriversio. Todellinen teatterivuoteni huipennus.

 Ja muuten, kaikki te jotka mietitte, että kuka oikein on tämä Toni Harjajärvi, monelle täysin uusi nimi ja kasvo. Minäpä onnistuin tekemään hänestä juuri sopivalla hetkellä haastattelun, jonka löydät tästä linkistä. Suosittelen lukemaan, kiintoisaa ja hauskaa! Minulle Toni on yksi ns. luottonäyttelijöistäni, joiden näyttelijäntyötä ja sujuvaa, selkeää artikulaatiota on aina ollut jotenkin helppo seurata. Ilo silmille ja korville! Ja vinkkinä, ainakin Bookbeatin kautta löytyy myös äänikirjaversio Kissani Jugoslaviasta, lukijoina Toni Harjajärvi ja Vuokko Hovatta. Lämmin suositus sillekin!

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

Haastattelussa Toni Harjajärvi

Tätä haastattelua on yritetty sovitella aikatauluihin jo parin vuoden ajan, ja aina menivät suunnitelmat ristiin. Koko homma alkoi saada jo huvittaviakin piirteitä, kunnes sitten onnisti ja vihdoinkin tapasin Toni Harjajärven marraskuun loppupuolella 2018 Panimoravintola Bruuverissa Kampin Kauppakeskuksessa Helsingissä. Tällä hetkellä Toni on isossa roolissa Kansallisteatterissa näytelmässä ”Kissani Jugoslavia”.

Vuonna 1982 syntynyt Toni on horoskoopiltaan skorpioni. ”Kuusamosta oon kotoisin, Meskusvaarasta. Ala-asteen kävin siellä, koulumatkaa oli 300m. Koulussa oli yhteensä 40-50 oppilasta ja luokkia oli yhdistetty - esimerkiksi 1-2, 3-4 ja 5-6 oli samaa luokkaa. Koko ala-asteen ajan mua vuotta ylemmällä luokalla oli vain yksi oppilas! Kuusamossa kävin yläasteen ja sitten menin kauppakouluun, oon merkonomi. Lukiota en oo käynyt. 19-vuotiaana muutin Kuopioon. Muuten oon asunut akselilla Tampere-Helsinki-Kotka ja nyt asun taas Helsingissä.”

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Tykkään käydä keikoilla mahdollisimman paljon, musankuuntelu ja keikat kiinnostaa kovasti. Elokuvissa käyn mielelläni, viimeksi kävin katsomassa Bohemian Rhapsodyn. Oli siinä muutama kohta, missä teki mieli alkaa rokata katsomossa, mutta suomalaisittain tiiviisti pysyin penkissä. Koirani Varpun kanssa tykkään tehdä pitkiä rauhallisia kävelylenkkejä.”

Mitenkäs soittotaito? ”Osaan soittaa kitaraa jonkun verran. Mulla on vasemmassa kädessäni pieni hermovika ja se haittaa soittamista nykyään. Rumpuja soitan myös. Nätyllä kurssini pojat olivat kaikki tosi musikaalisia ja osasivat soittaa kaikkea muuta paitsi rumpuja, mä ryhdyin sitten rumpaliksi.”

Toni ja mä 

Mikä on ”salainen paheesi”? ”Uuuuuu! Suklaa on mulle herkkä paikka, mutta ei tää kyllä salaisuus ole. Nyt on ihanaa, kun Maraboulta on tullut takaisin Pigall-patukka, oon sen parissa fiilistellyt tässä. Brejk on myös suosikkini. Raakasuklaa, tumma suklaa… kaikki käy.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Minulle tärkeät ja rakkaat ihmiset, koirani Varpu, luonto, raitis ilma, metsä (ja metsäharavointi hahah), eläimet yleensä, taide, elokuvat, teatteri, musiikki…”

Mitkä ovat vahvuutesi näyttelijänä? ”Mielestäni oon aika tasavahva – pystyn tekemään ja oon tehnyt komediaa, musikaaleja, draamaa, lastenteatteria. Kaikkeen pystyn ja myös haluan tehdä. Mulla on aika hyvä muisti. Jos ohjaaja antaa palautetta ja tekee korjauksia, mun ei tarvitse tehdä muistiinpanoja vaan hyvin tallentuu mieleeni kaikki se, mitä mulle sanotaan. Ja jos harjoituksissa tapahtuu joku pienikin muutos, mä kyllä muistan sen sitten seuraavalla kerralla. ”Oon vahva yleispelaaja, jolla on hyvä muisti”, näin tiivistettynä.”

Onko sinulla jotain erikoistaitoja/kikkoja? ”No, mä oon break dancea harrastanut nuorempana ja vuonna 2001 tuli voitettua SM-kisoissa show-sarja kuusamolaisen break dance -porukka YBC:n kanssa. Teatterihommat vei eikä enää oo tullut juuri tuota harrastettua, mutta kyllä mä edelleen osaan käsilläni seistä ynnä muuta. Onko tää nyt sitten varsinainen erikoistaito...” tuumaa Toni vaatimattomasti. Onhan se!

Tykkäätkö kokata? ”Joo, silloin tällöin. Mun ”bravuurini” on tomaatti-mozzarella-pasta, sitä mä teen aika usein ja se maistuu tosi hyvälle. ”Lapin ukon keitto” on toinen, siihen tulee mm. poroa ja Koskenlaskija-sulatejuustoa. Kyllä mä hyvää lohikeittoa osaan tehdä myös! Tykkään valmistaa aamupalaa rauhassa, nautiskella siitä ja juoda kahvia, kun ei ole kiirettä mihinkään.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Olis tosi siistiä, jos osaisi skeitata ihan törkeen hyvin! Teinivuosina tuli skeitattua enemmänkin, sitten tuli pitkä tauko. Nyt on tullut taas kesäisin harrastettua sitä, ja talvella lumilautailua. Ja olisko jotain muuta … osaispa lukea nuotteja! Jotain sointuja osaan katsoa, mutta en muuta.”

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työsi? ”Varmaankin Martin McDonaghin ”Tyynymies” Tampereen Työväen Teatterissa. Kannisen Mikko ohjasi, lisäksi mukana oli Riku Suokas, Tomi Alatalo ja Petra Ahola. Tein siinä Katurianin roolin ja se kuuluu siihen sarjaan isoja rooleja, joissa ollaan koko ajan lavalla. Järkyttävä määrä tekstiä. Mulla oli ainakin neljä vartin monologia siinä. Lisäksi se oli mun opinnäytteeni, mun eka iso roolini koulun ulkopuolella, tyylilajit vaihteli - ja mehän vedettiin siitä muutama esitys englanniksikin. Se oli aika jännää… Puolet treeneistä vedettiin suomeksi ja puolet englanniksi. Niitä englanninkielisiä esityksiä oli ripotellen siten, että ensin oli yksi ja sitten saattoi olla kolme viikkoa taukoa ennen seuraavaa kertaa. Haastava juttu monessakin mielessä.”

”Sitten oon tehnyt yhden pikapaikkauksen, Kotkan Keisarikunta-musikaalin pääroolin. Mulla oli käytännössä 1,5 päivää aikaa opetella rooli. Biisejä vähän siirreltiin muiden laulettavaksi. Yöunet jäi kyllä aika vähiin, mutta hyvin se lopulta meni. Sen jälkeen oli sellainen olo, että kun mä tästä selvisin, niin selviän kyllä ihan mistä vaan!”

Kissani Jugoslavia (c) Tommi Mattila 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oikein muita, mutta Kansallisteatterin näyttelijä Maria Kuusiluoma on äitini pikkuserkku.”

Mistäs sinulla teatterihommat sitten lähtivät? ”Olin jo lapsena sitä mieltä, että musta tulee isona näyttelijä. Katselin jo silloin paljon elokuvia ja ajattelin, että tuota mäkin haluan tehdä. Koulun joulujuhliin tehtiin ohjelmaa ja olin niissä mukana, tuntui jotenkin luontevalta, kivalta ja helpolta olla lavalla. Vähän se sitten jäi, teini-ikäisenä pyöri ihan muut asiat päässä kuin se, mitä haluan tehdä isona. Häsläsin menemään vaan. 18-vuotiaana satuin olemaan tilanteessa, jossa Kuusamon Näyttämölle oltiin suunnittelemassa näytelmää Siunattu hulluus, ja porukasta puuttui yksi. Vieressäni istunut nainen sanoi, että tässä on teille näyttelijä! Okei, mikäpäs siinä! Menin mukaan ja muistin taas, miten paljon tykkään näyttelemisestä. Siitä lähti iso pyörä pyörimään. Siviiliminäni ei tykkää pitää showta päällä, mutta lavallaolosta mä nautin täysillä.”

”Lapsena kyllä hain huomiota kaikin tavoin ja jos mikään muu ei auttanut, sitten lähti vaatteet. Hahhahah! Kaikki keinot käyttöön, rasittavuuteen asti. Siitä taipumuksestani oon onneksi päässyt eroon vanhemmiten. Pitäisköhän ottaa taas haltuun?” nauraa Toni.

Muistatko mitään kouluaikaisia roolejasi? ”Muistan kyllä! Yhden näytelmän muistan hyvin selkeästi – sen nimi oli ”Riihitontun tupakkalakko” ja meillä on kotona siitä VHS-taltiointikin. Olin tietysti pääroolissa riihitonttuna ja hän oli päättänyt lopettaa tupakoinnin. Juoni oli siinä. Ai että. Taisin olla 10-vuotias silloin. Siinä oli laulukin heti alkuun : ”huh huh huijaa kyllä ottaa keuhkoon, köh köh, oooottaaaa keeeeuhkoon, vaikka kiire lahjojen ois jaaakooon, köh köh, oooliiis jaaaakooon...” ja sitten lisää yskimistä ja kröhimistä, ja sitten monologi. Nyt tämä tupakanpoltto saa kyllä loppua, ja sitten heitin röökit seinään. Aika eeppinen rooli, eikös vaan!” hekottaa Toni, ja muistelee lisäksi nokkahuilukuoroa kouluajoilta.

”Rippikouluisosena oon ollut muuten myös, ja siellä tykkäsin tehdä iltaohjelmaa! Sketsejä ja kaikenlaista.”

Missä vaiheessa sitten tuli mieleen, että näyttelemisestä voisi tulla ihan ammatti? ”Kuten sanoin, lapsena jo ilmoitin haluavani näyttelijäksi isona. Kuopioon muutettuani hain Kuopion Ylioppilasteatteriin ja pääsin mukaan, ja siellä mä tapasin ihmisiä, jotka olivat hakeneet TeaKiin tai Nätylle, josta kuulin silloin ekaa kertaa. Siinä vaiheessa nousi mieleeni, että kyllä mäkin aion hakea. Pääsin Nätylle heti ensiyrittämällä ja samaan aikaan kuulin olevani jatkossa TeaKin pääsykokeissakin, mutta mulla oli jo niin hyvä fiilis Nätystä ja koko kurssistani ja kaikista tyypeistä, että soitin TeaKiin etten enää ole hakuprosessissa mukana. Vuosi oli 2004 ja valmistuin 2009.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Tuliko minusta sittenkään hyvä näyttelijä”, siinä oli juttua henkilöhahmon rakentamisesta ja kaikenlaista mahdollista. Tyynymiehestä oli juttua. En ole lukenut sitä uudestaan koskaan, en ole kehdannut. Se muuten alkoi Arnold Swatzeneggerin lainauksella ”Roolin rakentaminen on kuin miekan takominen, rauta pitää pakottaa vääntymään”. Conan Barbaarin kommenttiraidalta napattu lainaus.”

Onko sinulla koskaan ollut vaihtoehtoa B? ”Merkonomiksi opiskelin kyllä, mutta se oli ihan… mä olin tosin huono koulussa aina. Lukio mulla oli ekana vaihtoehtona, mutta mulla oli niin huono keskiarvo etten päässyt sinne. Kaikki kaveritkin haki kauppikseen, niin mäkin sitten. Niihin aikoihin laskettelin paljon ja niin lasketteli kaveritkin, sinne vaan. Kävin kuitenkin koulun loppuun, vaikka se välillä tuskallista olikin. Elokuva-ala mua kiinnosti ja lähinnä ohjaaminen tai leikkaaminen. Ennen Nätyä mä hain Lapin Yliopistoon audiovisuaaliselle puolelle, en päässyt. Elokuva-ala mua kiinnostaa edelleenkin, mutta ei työn puolesta enää. Nätyn aikoina tuli Koskisen Teemun kanssa ohjattua yksi juttu ja kurssikavereitamme näytteli siinä, se oli yksi Jussi Kylätaskun näytelmä. Oli hauska kokeilla ohjaamista.”

Miksi olet näyttelijä? ”Mulla kaikki liittyy vahvimmin siihen tunteeseen, miltä musta tuntuu kun oon lavalla. Siviilissä oon vähän ujo, ja mä nautin siitä, että esiintymistilanteessa mä pääsen kaikista estoistani pois. Näytteleminen on mulle kokonaisvaltaista, se tuntuu hyvältä ja saan siinä useimmiten tuntea olevani tietynlaisessa flow-tilassa koko esityksen ajan. Aiemmissa jutuissani (skeittaaminen, breikkaaminen, lätkä, futis) oon saattanut kokea flow-hetkiä ajoittain, ne kestävät muutaman sekunnin ja sitten ovat ohi. Teatterissa nämä hetket toistuvat jokaisessa esityksessä ja kestävät välillä koko näytöksen ajan. Jotain selittämätöntä siinä on. Kaikki tuntuu luonnolliselta ja siltä, että tätä mun kuuluu tehdä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Ehkä se on joku sellainen, ettei kannata kiukutella asioista, joille ei voi mitään. Ei kannata pilata päiväänsä vaikkapa huonon sään takia, noin elämässä yleensä. Ja jos teatterissa on nimenomaan yhdessä sovittu, että tämä tehdään nyt näin, ei kannata alkaa vänkäämään vastaan. Teatteri on ryhmätyötä. Turhista ei kannata murehtia eikä pahoittaa mieltään.”

Puhdistus/Kotkan KT (c) Tommi Mattila 

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita olet erityisesti ihaillut tai arvostat? ”Daniel Day-Lewis, Heath Ledger… Denzel Washingtonilla on ollut paljon hyviä juttuja. Ei näistä kukaan mulle mikään esikuva ole ollut, mutta heissä on ”sitä jotain”. Kate Winslet on upea, samoin Meryl Streep! Suomalaisista Martti Suosaloa oon ihaillut, hän on hyvä sekä leffoissa että näyttämöllä. En silti lähtis kopioimaan Martin tyyliä näytellä, se on hänen tapansa eikä toimi välttämättä muilla ja mulla. Rokkareista Kurt Cobain oli mulle kova juttu ja isoin kaikista, varsinkin teini-iässä. Dave Grohl. Freddie Mercury tietysti. Hänen energiassaan ja valovoimaisuudessaan oli jotain täysin uniikkia.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Swartzenegger! Hahah. Se olisi niiiin siistiä. Sen jälkeen voisin jäädä eläkkeelle.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Olisko se niin, että minä omalla äänelläni laulaisin jonkun kanssa dueton? Siinä tapauksessa en ainakaan valitsisi Lady Gagaa. Mut jos oikein fantasioidaan, niin lähtisin ruotsalaisbändi Ghostin laulajan kanssa vetämään ihan saatanallista duettoa. Samanlaisissa esiintymisasuissa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kuopion Kaupunginteatterissa oon ollut yhdessä jutussa avustajana; kouluaikoina tuli oltua Kirjurinluodon Kesäteatterissa Porissa, Törnävän Kesäteatterissa Seinäjoella, Vartiovuoren Kesäteatterissa Turussa (Risto Räppääjää esitettiin myös Turun Kaupunginteatterissa), Pyynikin Kesäteatterissa Tampereella; Tampereen Työväen Teatterissa, Kotkan Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa. Koulujutuilla on vierailtu siellä sun täällä, Italiaa ja Venäjää myöten. Työviksen aikoina Sirkku Peltolan ”Pieni raha” vieraili Bratislavassa ja ”Lämminveriset” Washington D.C.:ssä asti!”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut jollain tavalla sinulle tärkeä. Taisit jo jotain mainitakin. ”Tyynymies pitää ehdottomasti mainita tähänkin, se oli eka ammattijuttuni ja siinä oli kaikenlaista. Kouluaikojen jutut oli kaikki omalla tavallaan tärkeitä, mutta haluan nostaa sieltä esiin näytelmän ”Mestari ja Margarita”. Olin sitä ennen kaikki roolini vetänyt aika isolla energialla ja tässä jouduin luottamaan muihin asioihin, se oli mulle opettavainen juttu. Olin siinä Wolandin eli Saatanan roolissa. Tietty eka juttu Kuusamon Näyttämöllä oli tärkeä, se Siunattu hulluus. Työviksessä kaikki Sirkku Peltolan jutut, tykkäsin olla niissä mukana. Sudenmorsian! Next to Normal oli laulullisesti iso ja tärkeä juttu, Eeva Kontu jeesasi mua siinä ja hänen avullaan sain sen toimimaan. Kotkan ”Sugar”. Vadelmavenepakolainen, jossa mulla taisi olla 37 roolihahmoa. Paljon tärkeitä juttuja! Tämä ”Kissani Jugoslavia” nyt tietenkin. Oon päässyt kyllä monipuolisesti tekemään kaikenlaista.”

Lämmöllä muistelimme myös Kotkan ”Saturday Night Feveriä”, jossa Tonin roolihahmo pääsi vetäisemään mielestäni ehkä koko musikaalin tykeimmän biisin eli ”Musta yö” (BeeGeesin Tragedy) asiaankuuluvin discomuuvein ja asuin varustautuneena.

Mitä on sinun mielestäsi teatterin taika? Voiko sitä selittää? ”Jotenkin se liittyy siihen hetkeen kun valot himmenee, ”kongi kumahtaa” ja esitys alkaa, ja siihen kun esitys päättyy. Keskittymistaso nousee kaikilla, samassa tilassa kaikki elävät samaa hetkeä. Siinä on teatterin taika mun mielestäni.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hmmm, erilaiset fiilikset inspiroi mua. Välillä mä haen inspiraatiota leffoista ja niiden tunnelmasta, mutta useimmiten käy niin, että parhaat ideat saan yllättäen kadulla kävellessä tai ihan missä tahansa muualla kuin mitä ennalta oon ajatellut. Kaikki liittyy kuitenkin mun omaan fiilikseeni, tylsyyskin voi inspiroida ja saa toimimaan uudella tavalla. Kannattaa pitää silmät ja aistit auki.”

Tässä vaiheessa menevät pasmat molemmilla hetkeksi sekaisin, sillä taustalla alkaa radiosta yllättäen soida Bohemian Rhapsody… sattuipas sopivasti. Haastattelija jo viritteli ilmakitarasooloa. Biisistä inspiroituneena keskustelimme lähes vartin Freddie Mercurystä, Queenista ja Nirvanasta.

Ylpeys ja ennakkoluulo/Kotkan KT (c) Tommi Mattila 

Asiasta toiseen. Podetko ramppikuumetta? ”Totta kai vähän, sillä se kuuluu asiaan, mutta ei mulla mitään isompaa ramppikuumetta ole. Tyynymiehen englanninkielisiä vetoja jännitin niin paljon, että oltiin aika rajoilla kyllä silloin. Ei tuntunut enää kivalta. Sopiva jännitys on ihan voimaannuttavaa, se ei jäädytä eikä ahdista. Tykkään siitä pienestä kutinasta ja tärinästä, joka mulla on.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Mun pitää saada riittävästi raitista ilmaa ja kropan pitää olla auki. Äänenavaus, venyttely ja syvään hengittely on tärkeää, ne on aika lailla vakiintuneet. Nätyn aikoina mulla oli kaikenlaisia ihmeellisyyksiä esityksiin liittyen, tietyssä kohdassa aina punnersin takana esimerkiksi, nyt oon pyrkinyt kaikesta tuollaisesta tietoisesti pois.”

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Kotkassa oli Eirtovaaran Mikan ohjaama ”Muumio” ja siinä mulla oli Leskisen Antin kanssa kohtaus, jossa kohtauksen päätteeksi leikkaan sapelilla Antilta pään irti, irtopää pyörähtää lattian poikki ja niin edelleen. Muuten meni kaikki hyvin silläkin kertaa, mutta mulla ei ollutkaan sapelia mukana! Asettelin Anttia tapani mukaan hyvään asentoon ”Mene siihen ja ota hyvä asento”, näytelmän käsikirjoittajakin oli muuten katsomassa sillä kertaa ja jatkoin ”ole siinä ja odota hetki”, kävin kipaisemassa tarpeistopöydän luona ja palasin sapelin kanssa hahah. Kukaan ei huomannut mitään, hienosti pelattu aikaa. Ylpeyden ja ennakkoluulon viimeisen esityksen loppupuolella mun piti sanoa, että ”Haluaisitteko jäädä nauttimaan päivällistä ennen kuin jatkatte matkaanne?” ja sanoinkin, että ”… ennen kuin matkatte jatkaanne?” Huomasin kyllä mitä tuli sanottua, mutta ehti kulumaan sen verran aikaa, etten enää ehtinyt korjaamaan sanojani ja yleisöä nauratti ja muakin alkoi naurattaa. Sugarissa oli yksi duetto Koskisen Teemun kanssa ja kerran mulla unohtui sanat ihan täysin, muistin vain yhden lauseen ja sitä toistin sitten koko ajan. Teemu ihmetteli vieressä, että mitäs vittua nyt tuo oikein laulaa… Tämmöistä! Kotkassa Puhdistuksessa ryntäsin ase kädessä väärässä kohdassa lavalle kesken Leskisen Antin monologin, olin unohtanut aseen ja ryntäsin sitä hakemaan ja mun piti tulla lavalle monologin loputtua. Lavalla oli hiljaista ja ajattelin, että apua mun isku on mennyt jo. Myöhemmin pahoittelin Antille sitä, että olin tullut myöhässä ja hän vastasi, että ei ollut monologinsa puolivälissä vielä edes...”

Kerro joku hyvä muisto. ”Maalta kun oon kotoisin (meiltä oli 10km Kuusamon keskustaan)… mentiin Viitasaarelle sukulaisten luo kylään. He asuivat rivitalossa, joka oli pienestä maalaispojasta hirmuisen ihmeellistä ja uutta. Olin ulkona leikkimässä ja ykskaks tuli vessahätä, sitten vaan juoksemaan sisään ja vessaan. Olin niin pieni vielä, että huutelin pyyhkimään, pyyhkimään ja vessan oven aukaisee joku ihan tuntematon nainen. Olin mennyt väärään asuntoon, kun kaikki näytti ulkoapäin samalta! ”Kenenkäs poikia se sinä olet?” hän kysyi. Pyytelin anteeksi ja lähdin pyyhkimättä siitä muualle. Terveisiä Kuusamosta, hahahahhah tosiaan. Kyllä mua jälkeenpäin vähän heti nauratti. Tämmöinen hyvä muisto tuli ekana nyt mieleeni.”

Tulevia rooleja? ”Nyt ei ole muuta tiedossa toistaiseksi, tulevaisuus on ihan auki. ”Kissani Jugoslavia” jatkaa Kansallisteatterissa pitkälle kevääseen, ”Ihmisen osa”-elokuvassa mulla on pari replaa ellei niitä oo leikattu pois, ja Nälkäteatterin kanssa esitetään Pukkilaa Tomi Alatalon ja Juha Hurmeen kanssa.”

No niin, Pukkilasta päästiinkin sitten puhumaan Volter Kilven Alastalon salissa-teoksesta, jonka olin saanut luettua loppuun saman viikon alussa.

Sugarin daameja/Kotkan KT (c) Snoopi Siren 

Onko sinulla jotain mottoa? ”Tuutti maistuu kylmänäkin kesäpäivänä!”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi täältä? ”Eeeen mä oikein tiedä, mä oon aika tyytyväinen. Koulussa olin huono, mutta en mä koskaan pinnannut. Istuin vaan pulpetissa ja ajatus harhaili ties missä. Olisin voinut edes vähän kuunnella, mistä puhutaan. Voisin sanoa, että ”Ehdit kyllä! Koita vähän rauhoittua ja kuunnella.” En mä oikein muuta halua täältä ohjeistaa.”

Osaatko imitoida ketään? ”En välttämättä osaa imitoida jotain tiettyä tyyppiä, mutta jos näen jonkun toisen imitoimassa jotain toista, niin sitä mä osaan! Tajuan ne asiat sieltä, miten imitoidaan. Sean Connery on mun bravuurini, Star Warsista Yoda ja Simpsoneista Krusty the Clown.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Mä olisin varmaankin Matrixin Neo. Olisi hienoa, jos saisi ladata päähänsä kaikenlaista tietoa, taitoa ja asiaa.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Olisi siistiä, jos pystyisi teleporttaamaan mihin tahansa itsensä ja kaikki asiat ja henkilöt, joihin kosken. Jalkapohjia ei laskettaisi, koska sitten tulisi aina lattia mukana ja se ei olisi kivaa. Jonossa mentäisiin käsi kädessä pitkässä letkassa ties mihin, heh. Tätä voisi hyödyntää niin, että huomaisi jollakin aseen, teleporttaisi itsensä siihen viereen, nappaisi aseen pois ja teleporttaisi itsensä takaisin. Hahmon nimi olisi tietenkin TELEPORTARTOR, vitsi että kuulostaakin hyvältä. Pakko lausua uudestaan. Teleportartor. Vaaran tuntua! Vaikeaa lausua nopeasti kyllä. Mulla olisi pari antennia päässä ja paidassa olisi iso T-kirjain. Se voisi tarkoittaa myös Tonia, mutta kukaan ei tiedä mitä se T oikeasti tarkoittaa… Vihreä teletappiasu antenneilla ja T-kirjaimella hahahha.”

Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Tietysti jotain juotavaa eli vettä pitäisi olla ainakin. Veikkaan, että suuta kuivaa jos on ensin nukkunut muutaman kuukauden. Lämmintä ja pehmeää siellä olisi, helpostisyötävää ruokaa, elokuvia, musiikkia...”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne menisit? ”Haluaisin nähdä Queenin keikan livenä vuonna ´82 eli silloin kun synnyin, Nirvanaa mä menisin myös katsomaan. Pink Floydin ja Jimi Hendrixin keikalle myös, kunnon kiertue! Colosseumilla voisin yhtenä iltana piipahtaa ihan mielenkiinnosta, en tosin tiedä pystyisinkö siellä mitään katsomaan. Niin, ja menisin myös ´95 Globeniin katsomaan MM-finaalia! Vai olisiko se niin hienoa kun tietää lopputuloksen? Jätän tän sittenkin väliin ja menen katsomaan Hamletin kantaesitystä.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Teatterin ja musiikin keinoin saisi parhaiten irti mun elämästäni. Yleisön saapuessa teatterilla aulassa olisi breikkausta ja skeittiramppia, teatterin pihalla olisi half pipe -lumikouru. Vai olisko ne esityksessä mukana? Itse esityksessä olisi paljon musiikkia ja hirveesti liioittelua Mötley Crüen Törkytehtaan tyyliin. Todella älytöntä rokkitähtikuvaa mun elämästäni, joka ei ollenkaan pitäisi paikkaansa. Outoja musiikkikohtauksia lähtisi ihan tyhjästä. Loppu olisi koskettava ja ihmiset poistuisivat liikuttuneina. Kokonaisfiilis esityksestä olisi kuitenkin tosi positiivinen. Mun roolissani olisi TOM HARDY!”

Toni Harjajärvi ja Tom Hardyhan on melkein sama asia.

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä käyn syömässä jotain, haen pullon viiniä ja alan odottaa illan keikkaa. Oon menossa Tavastialle illaksi.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Varpu

Mistä sanasta pidät vähiten? - Persereikä

Mikä sytyttää sinut? - Tuli

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kylmyys

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Aaltojen ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Palohälytin
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentohyppääjä, mikä se nyt on hahah

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Herraisä!

Kolme sisarta / Kansallisteatteri

Kolme sisarta / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

- moderni klassikko -

Kantaesitys 21.11. 2018, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Anton Tsehov (en osaa laittaa tähän sitä merkkiä s-kirjaimen päälle...)
Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Ville Seppänen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgi Ewa Buchwald
Livekuvaus Ida Järvinen ja Kalle Mäkelä

Rooleissa : Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Masa), Marja Salo (Irina), Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Tuomas Tulikorpi, Jussi Vatanen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen ja Terhi Panula

 Kun keväällä Kolme sisarta työryhmineen julkistettiin, minä huusin jälleen riemusta. Paavo Westerbergin ohjaus, Markus Tsokkisen lavastus ja timanttinen porukka lavalla - tismalleen samat asiat saivat minut lähes hurmokselliseen tilaan muutama vuosi sitten samaisessa paikassa Vanja-enon parissa, Tsehovia sekin. Istuin Vanja-enon ensi-illassa eturivissä ja vieläkin muistan sen pöllämystyneen olotilan, joka minulla oli esityksen jälkeen. Teki mieli julistaa megafonin kanssa ympäri kaupunkia jotain, en edes tiedä mitä. Teatterin mahtavuudesta ja lähes uskonnollisesta kokemuksestani varmaankin. Ajattelin silloin, että tätä kovempaa ei voi enää tulla ja että voisin hyvin lopettaa teattereissaramppaamisen tähän. Onneksi en lopettanut, ja Vanja-enon jälkeenkin on tullut monenlaista, jonka nähtyäni olen ollut valmis julistamaan vaikka mitä. Parastahan tässä on se, että koko ajan tulee jotain uutta ja yllättävää!

 Lippujen tultua myyntiin hätäpäissäni ostin heti yhteen näytökseen itselleni lipun koska olin varma, että kaikki näytökset myydään loppuun samantien ja minulta jää koko homma näkemättä, jos jään odottelemaan työvuorojani ja varaan lipun vasta sitten. No, onnistuin varaamaan toiseenkin näytökseen pressilipun ja sen jälkeen ajattelin vasta kirjoittaa.

 Usein tulee mietittyä katsomossa, että kunpa voisi vain istua, katsella ja nauttia ilman, että päässä pyörii painetta siitä, mitä tästä osaa kirjoittaa ja mitä kaikkea pitäisi ehdottomasti muistaa. Nyt sitten tarjoutui harvinainen tilaisuus moiseen ostolippuni kanssa, kun istuin kolmosrivin keskellä rennoin mielin muutama päivä ensi-illan jälkeen. Nyt naatitaan. Kolme sisarta ja kumppanit, olen valmis!

***

 Kirjoitan tähän väliin kuitenkin nyt muutaman rivin sen "ensimmäisen kierrokseni" pohjalta. Huh! Alkupuolen pyörivä lava ja livevideokuvaus vei minut mennessään täysin, tosin pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Iho menee kananlihalle, kaikki aistit aktivoituvat. Oli kuin suora jatkumo edellisviikkoiselle visiitilleni Amos Rexiin - kokonaisvaltainen elämys, jossa minä olen osa taidetta, jossain kaiken keskellä ja tuntuu siltä, että jalat ei kanna. Onneksi nyt istuin, sillä muuten olisin varmaan kaatunut selälleni. Tätä ei osaa oikein sanallistaa, tämä pitää itse kokea. En tiedä ketä ja mitä seuraisin - kameralle puhuvaa hahmoa lavalla vai samaa hahmoa valkokankaalla? Ja yllättäen joku katsoo minua suoraan silmiin. Tuntuu puhuvan juuri minulle, vaikka kaikki ympärilläni katsovat samaa. Valkokankaan kautta tosin, mutta kuitenkin. Mieleeni jää sisarten jatkuva haikailu jonnekin muualle ja jotain muuta kenties parempaa ja ihanampaa, turhautuminen ja taas toisaalta havainnot siitä, mitä tuleville sukupolville jätämme. Jatkuva liike ja pyöriminen ja balettihypyt ja punnerrus ja se, ettei oikein kuitenkaan tapahdu mitään. Samuli Niittymäen Soljonyin loputon energianpurku kaikenlaiseen toimintaan ja tarkoituksellinen pelleily. Mikä saisi miehen pysähtymään edes hetkeksi ja onko kaikki tuo huhkiminen sijaistoimintoa? Paidaton Jussi Vatasen Versinin joraamassa yläkroppa paljaana Coco Jambon tahtiin lavan etureunassa (näky jota en ihan äkkiä unohda), ja lisätään Olavi Uusivirran Tuzenbach siihen vielä punnertamalla väittelemään viereen... Marja Salon kasvot. Kissailmapallot. Liekkimeri. Itkettää. Onneksi näen kaiken tämän vielä uudelleen ja ihan pian.

***

Nyt kolme viikkoa myöhemmin on nähty Kolme sisarta uusiksi. Olo on ihan yhtä pöllähtänyt kuin ensimmäiselläkin kerralla, ellei enemmänkin. Nyt olin katsomassa parvelta ja jestas, ensin pelkäsin että näkeekö täältä yhtikäs mitään mutta hyvin jylisi ja kokonaisvaltaisuus ympäröi vielä kovemmin. Parven narikasta tuntui kuuluvan kilinää ja kolinaa ja ikkunalasien helinää, äänimaailmalle kyllä täydet pisteet.

 "Sitten joskus" elämä alkaa, nyt vaan odotellaan ja katsotaan telkasta loputonta juoksukisaa ja ampumahiihtoa ja lottoarvontaa. Kaikki pyörii ympyrää, niin ihmiset kuin lottopallotkin. Sitten kun. Muuten ollaan väsyneitä kaikkeen ja kaikkiin, pelkkä olemassaolo on helvetin uuvuttavaa. Totta. Kulygin (Tuomas Tulikorpi, kuka muuten hän on? Piti ihan googlettaa) tuntuu olevan ainut onnellinen ja kaikkeen tyytyväinen, ainakin omien puheittensa mukaan. Viiksillä tai ilman. Ykskaks ollaan "tässä nyt keskellä rakkautta", ilmaus jota Masa (Emmi Parviainen) käyttää. Mielessäni alkaa pyöriä Ismo Alangon sanat "rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana"... Totta sekin.

 Miten on saatukin samaan näytelmään niin timanttinen porukka? Huumaannun ja mykistyn melkein jokaisesta vuorollaan ja mietin, että miten VOI olla noin kova? Etenkin mietin Emmi Parviaista ja Jussi Vatasta, ja vieläkään en saa ratkaistua mysteeriä nimeltään Samuli Niittymäki. Pirun kiintoisaa ja aina yhtä yllättävää.

 Jotain isoa pitää tapahtua aina, sellaista joka antaa tarvittavan sysäyksen muutokseen. Herättelee ja vähän ravistelee. Läpsii vasten kasvoja, että nyt kyllä ylös siitä. Tässä armeija lähtee ja niin lähtevät siskoksetkin.

 Tämänkaltaisen teatteriesityksen jälkeen on sellainen olo, että tuntee hyvin voimakkaasti olevansa elossa. Ja silti päässä kaikuu "Tekee mieli elää!" ja se, että jotain puuttuu. Tietäisi vaan mitä. Pitäisiköhän tämäkin mennä katsomaan vielä kolmannen kerran...

 ps. Projektini "vie tuntematon teatteriin" sai pientä takapakkia kun illan seuralaiseni joutui yllättäen perumaan, mutta häntä paikkaamaan sain Kristiinan, joka oli jo Palmua katsomassa kanssani. Visuaalinen tykitys ja näyttelijäntyö saivat kiitosta häneltäkin, hyvällä tavalla hämmentävä kokemus oli tämä Kolme sisarta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen, mustavalkokuva (c) Ilkka Saastamoinen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen ja Anna-Maija Tuokko 

Raxu Taskunen / Glims & Gloms

Raxu Taskunen / Glims & Gloms, Entressen kauppakeskus, Espoo

Ensi-ilta 29.11. 2018, kesto noin 35min (ei väliaikaa)

Sopii yli 3-vuotiaille

Visualisointi Simo Heiskanen, Anne Aario ja Nina Ukkonen
Käsikirjoitus, ohjaus ja musiikki Simo Heiskanen
Valosuunnittelu Ville Virtanen

Näyttämöllä : Simo Heiskanen

 Espoo tuntuu minulle olevan tänä syksynä tietyssä mielessä luvattu paikka, suuntasin nimittäin jo kolmatta kertaa sinne lastenteatterin perässä. Tällä kertaa en hypännyt länsimetroon vaan lähijunaan, puolituntisen ajelun jälkeen löysin itseni Espoon keskuksesta ja tarkemmin Entressen kauppakeskuksesta, jonka toiseen kerrokseen on tanssiteatteri Glims & Gloms perustanut pop up -teatterin loppuvuodeksi! Miten mainio idea! Teatteria voi aivan loistavasti katsella muuallakin kuin ns. perinteisissä paikoissa. Vähän pohdiskelin ennalta, että noinko mahtaa kauppakeskuksen käytävän hälinä häiritä katsomiskokemusta, mutta onnekseni ei ainakaan sillä kerralla ollut mitään mölykööriä liikenteessä.

Pop up -nukketeatteria (c) Teatterikärpänen 

 Nukketeatterimusikaali Raxu Taskunen kuulosti varsin veikeältä konseptilta jo valmiiksi, ja sitähän se sitten kyllä olikin. Ihastelin ennen esityksen alkua värikylläistä, monenkirjavista kangaspaloista ja taskuista muodostunutta lavastusta, ja pian jo itse Raxu Taskunen ilmestyi paikalle. Raxu on karvainen öttiäinen, joka on kovasti naksujen perään ja niitä otus poimiskelee suuhunsa erinäisten taskujen pohjilta. Teatterikärpästä lämmitti kovasti se, että kertojana toimi valtaisa kärpänen ja vielä enemmän lämmitti mieltä se, että esityksessä mainittiin suosikkieläimeni vompatti, jota ei tosin paikalla näkynyt. Höh.

 Kaikenlaista aariaa kuullaan joka välissä, Raxu touhuaa taskulta toiselle herkkujen perässä ja Raxun perässä taas on salapoliisi Hönttönen valtavine suurennuslaseineen. Hän saakin oveluudella napattua Raxun pussiin tutkimuksiaan varten, mutta Raxu on vielä ovelampi ja pomppii pusseineen päivineen pois näköpiiristä ja huilauspaikka löytyy viemäriputkesta, jota asuttaa maanmainio Selma Syöveri. Olipas vinkeästitoteutettu tämä pitkä kiemurteleva Selma! Erinäisten käänteiden jälkeen Raxu päätyy Australiaan asti ja ystävystyy siellä Rudolf Kakadun kanssa, joka opettaa Raxulle, että on olemassa terveellisempääkin popsittavaa kuin ne ainaiset naksut. Nähdäänpä tässä hauskaa kaalinpäätyyppiäkin ja tarkkailijarobotti ARM1 valtavine huulineen, robotti innostui laulelemaan myös.

Selma Syöveri 

 Puolituntinen mennä heilahti tuosta noin ja viihdyin vallan mainiosti, koskapa olin täysin kohderyhmää eli yli 3-vuotias ja minä jos kuka tykkään tämmöisistä hiukan absurdeista jutuista. Poiketkaapas pop up -nukketeatterissa tsiigaamassa hauskaa menoa ja Raxun ja kumppaneiden touhuja vaikkapa jouluostosten ja muun hässäkän lomassa, pieni tauko shoppailusta tekee terää ja taas jaksaa. Esityksiä on vielä mainiosti jäljellä ennen joulua, lisäinfoa löytyy tästä linkistä.

Raxu, Hönttönen ja ARM1

Esityskuvat (c) Ari Kauppila

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Glims & Gloms!)

Saiturin joulu / Tampereen Teatteri 2018

Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Tommi Auvinen, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Pyry Smolander, Amelia Auvinen, Valentin Salo ja Niklas Kallio/Väinö Muje

Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) 

 Iki-ihana Dickensin klassikko Saiturin joulu on onneksi palannut aina loppuvuodesta Tampereen Teatterin ohjelmistoon ja siitä on muodostunut toivottavasti monelle jo perinne. Itse muistelin nähneeni esityksen heti ensimmäisenä esitysvuonnaan mutta pienen tarkistuksen jälkeen huomasin, että väärässä oltiin vaihteeksi. Olen nähnyt tämän esityksen viimeksi joulukuussa 2013 ja nyt kun taas aktivoiduin uusintakierrokselle, tuntui siltä että tämähän on aivan erilainen mitä aiemmin! En muuten jostain syystä lämmennyt ihan täysin viisi vuotta sitten, Ilkka Heiskasen showlta tuntui silloin ja missä lie mätti muuten. Vuosien saatossa väki on hiukan vaihtunut, mutta Heiskanen saituri Scroogen roolissa on ja pysyy ja porskuttaa menemään sellaisella vimmalla, että huhhei. Rooli on saanut lisää nyansseja ja muhevaksi marinoitunut - eipä voi muuta kuin ihailla, ottaa rento asento katsomossa ja antaa joulufiiliksen tulla tupaan.

 Ennen esitystä kävin hakemassa kierroksia tunnelmalliselta Joulutorilta, imin itseeni fiilistä ja tuoksuja ja juuri kun olin sanonut ystävälleni, etten aio ostaa yhtikäs mitään, olin minuutti myöhemmin onnellinen virkatun glitterkärpässienen (kuusenkoriste tai ihan mikä vaan hei) omistaja. Joulupukkikin tuli nähtyä, itse asiassa jo toistamiseen. Edellisen kerran näin Joulupukin Turun Kauppahallissa muutama päivä sitten, kiertue näkyy olevan käynnissä. Ehdimme ihailemaan myös Kiven ja pääovien välissä sijaitsevaa jouluikkunaa, jossa oli parin näytelmän pienoismallit nähtävillä.

 Minulla ja ystävälläni oli paikat parvekkeen ensimmäisessä rivissä ja sieltä näki lyhyempikin ihan hyvin, etenkin kurottauduttuaan etunojaan kaidetta vasten. Siellä me sitten kuikuilimme kuin pienet lapset alas näyttämön suuntaan hymy korvissa, itse tosin en hankalahkossa asennossa viihtynyt kovin kauaa, kun aamulla tapahtunut pyörälläkaatuminen alkoi muistuttaa itseään oikeassa polvessani.

 Mistä kertoo Saiturin joulu? No minäpä kerron lyhyesti. Kylmäsydäminen ja itara Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) ei voi sietää joulua eikä toivo kenenkään muunkaan juhlasta nauttivan millään tavalla. "Humpuukia!" narisee ukko nuivasti hyvänjoulun toivotuksiin ja jouluisiin kuorolauleloihin. Mammonaa hän tuntuu rakastavan, ei mitään muuta. Pitkin hampain hän antaa perheelliselle työntekijälleen joulun kunniaksi yhden vapaapäivän. Yllärinä Scroogen vuosia sitten menehtynyt yhtiökumppani Marley ilmestyy kahleitaan kalisuttelevana aaveena paikalle (katosta, huimaaaaa) ja ilmoittaa, että tulevana yönä Scroogelle ilmestyy kolme henkeä tasatunnein - menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget. Kannattaisi kuunnella, mitä hengillä on kerrottavanaan. Ehkä Scrooge saisi jonkinlaisen oivalluksen siitä, mikä joulussa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, ja vielä olisi mahdollista tehdä muutos, jolla olisi vaikutusta monen ihmisen elämään. Humpuukia moiset puheet, mutta niin vaan henget ilmineeraantuvat paikalle vuorotellen ja saituri joutuu aikamoiseen pyöritykseen. Mahtaneeko Scrooge oppia mitään vai onko liian myöhäistä muuttua ihmisenä?

 En ymmärrä miksi olin ensinäkemäni perusteella muinoin aika nuivalla päällä! Tämähän on kerrassaan lumoava esitys, joka on tulvillaan teatterin ja joulun taikaa! Upeat, monipuoliset lavasteet täynnä kaikenlaisia jippoja, kauniita pukuja ja sielukasta yhteislaulua, ja niin suloinen pikku-Tim. Mystistä savua ja tyhjästä ilmestyviä henkiä ja muita hahmoja... Menneisyyden lyhyenläntä henki (Martti Manninen) alun piipittävine äänineen oli varsin hauska tapaus ja ovelasti toteutettu, ja tämän hengen kanssa Scrooge pääsee/joutuu katselemaan uudestaan omia lapsuus-ja nuoruusaikojaan, jotka nostavat haikeuden pintaan. Joskus hän rakasti muutakin kuin rahaa, mutta sitten tapahtui jotain... Nykyisyyden henki kurvailee valtaisana joulukuusena ja Tulevaisuuden henki on mystinen, pelottavakin hahmo ja tunnelma synkkenee.

 Kuten heti alkuun tuli mainittua, Ilkka Heiskanen on oikein elementissään vanhana kitupiikkinä. Mies narisee ja kähisee selkäranka kiemuralla, suu myrtsinä ja käy välillä lavan reunustalla elehtimässä katsomon suuntaankin. Vähän tuntuu siltä, että kun nykyiset lapsikatsojat tuovat omia lapsiaan joskus vuosien päästä katsomaan perinteistä Saiturin joulua Tampereen Teatteriin, siellä Heiskanen heiluu vieläkin yömyssy päässään. Kun on kerran vauhtiin päästy, häntä ei pidättele mikään!

 Tampereen Joulutori tunnelmallisine valoineen, huumaavine tuoksuineen, herkkuineen ja lahjaideoineen sekä teatteri iltavalaistuksessaan - mieltä herkistävä yhdistelmä! Ja tähän kylkeen vielä Saiturin joulu. Vielä kun olisi edes hitunen lunta.

 Ihanan paljon oli lapsikatsojia! Takuulla ikimuistoinen kokemus tämä, ja vielä pitäisi malttaa odottaa mooooonta päivää itse joulua. Ensi vuonna haluan kyllä nähdä tämän uudestaan ja vielä lähempänä h-hetkeä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Dramatisointi Mika Waltarin romaanista Joel Elstelä
Esitysdramaturgia ja ohjaus Heikki Kujanpää
Sävellys Timo Hietala
Dramaturgi Merja Turunen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen
Peruukit Anu Laaksonen

 Rooleissa : Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen, Kari Mattila, Kaisa Torkkel, Kirsi Karlenius ja Kai Lähdesmäki

Orkesteri : Joakim "Jusu" Berghäll/Max Zenger, Mikko "Gunu" Karjalainen/Tomi Nikku, Panu Savolainen/Ilkka Uksila, Jori Huhtala/Juuso Rinta ja Tuomas Timonen/Anssi Tirkkonen

Virta, eloton koiruus, Palmu ja Kokki 

 Lemppari-Palmuni eli "Komisario Palmun erehdys" tuli nähtyä ensimmäistä kertaa väreissä muutama vuosi sitten HKT:n Arena-näyttämöllä ja silloin jo mietiskelin, että tästäköhän alkaa Palmu-sarja teattereissa. Waltarin teosta "Kuka murhasi rouva Skrofin?" en ole lukenut ja lukuisia kertoja teeveestä tullutta Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan nähnyt koskaan ja arvatkaa miksi? Minulla on ikuiset traumat leffassa saarnaaja Mustapään roolissa nähdystä Risto Mäkelästä, jonka pelkkää ääntä kammoksuin silloin ja kammoksun ja suorastaan inhoan edelleen. Vielä nykyäänkin siirryn toiseen huoneeseen Mustapään hahmon ilmestyessä ruudulle, ja siksipä on jäänyt joitain kohtauksia leffasta näkemättä... Toinen leffasta hiukan positiivisemmassa sävyssä mieleeni jäänyt hahmo on ollut taiteilija Kurt Kuurna, jonka roolissa Pentti Siimes teki suhteellisen herkullisen ja ylitsepääsemättömän tyypittelyn. Vaan annas olla...

 Ennen tätä esitystä kuuluin siihen porukkaan, joka ei ole koskaan onnistunut näkemään Kari Väänästä tositoimissa lavalla (kahvia olen hänelle kerran tarjoillut Hämeenlinnassa eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa, jossa herra taisi olla juontohommissa), koska olen teatteriharrastukseni suhteen myöhäisherännäinen. Nyt kun siihen vihdoin tarjoutui tilaisuus, ei yksinkertaisesti voinut olla aktivoitumatta. Pelkästään hänen vuokseen jo kannattaa esitys nähdä, sen verran messevästi hän äksyilee Palmuna ja tallustelee kädet selän takana pitkin suuren näyttämön lavaa. Ja sitten nuoremman polven suosikkini vielä siihen perään yrittämässä pysyä maestron tahdissa - Heikki Ranta etsivä Virtana ja Petrus Kähkönen etsivä Kokin roolissa. Harmi, ettei kummallekaan siunaantunut lauluhommia tähän proggikseen! Olisivat käyneet uudestaan kostealla lounaalla kesken työpäivän, uusinta "Silmät tummat"-kappaleesta tämän kaksikon esittämänä olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä.

 Juonenkulusta ja erinäisten hahmojen motiiveista olin ihan yhtä pihalla kuin leffaakin katsoessani, aina ei ajatuksenkulku mene ihan samoja reittejä työryhmän kanssa ja en osannut katsoa tarinaa "sillä silmällä", että onko siellä nyt miten suuria aukkoja juonessa ja tarinankerronnassa. Pääasia, että viihdyin! Minusta toteutus tarjosi hienoa "vanhanaikaisuutta" ja tyylikkyyttä, ja mustavalkoiset filminpätkät taustalla ja etenkin puvustus (miten komeita herroja ja upeita daameja nähtiinkään) veivät minut arjen ulkopuolelle. Erityisen ja tarkoituksellisen lisämausteen toi liveorkesteri ja varsinkin Jusu Berghäll foley-äänineen. Aina en edes tajunnut, että heeeei nythän tuo kaveri tuolla sivummalla tekee kaasuhanan suhinaa, sanomalehden rapistelua ja pisuaarivisiittiä. Alkupuolella meni valitettavasti ohi eräs epämääräinen töräys, jonka johdosta Palmu käskytti nuorempiaan avaamaan ikkunaa kun ilma on pirun tunkkaista. Kaasua, komisario Palmu?

 Nyt en kokenut puistatuksen hetkiä saarnaaja Mustapään ollessa kehissä, vaikka eipä se Jouko Klemettilän tyypittelemä hahmo mikään iki-ihana ollut vieläkään. Siedettävä kuitenkin! Entäpä sitten boheemi taiteilija Kuurna (Miiko Toiviainen) ja nuoriherra Lankela (Tuukka Leppänen), jotka nautiskelevat yöelämästä aika tavalla? Jestas mikä parivaljakko! Miiko Toiviainen on aiemminkin kunnostautunut herkullisten tyyppien ja kohtauksenvarastajasivuhahmojen esittämisessä, ja tämä eläväinen, äänenkäytöllään kikkaileva ja "tarinankerrontaa elävöittävä" aatelinen on kyllä oivallinen lisä miehen hahmogalleriaan. Onneksemme Kuurnaa laulatti aika usein, sopi se kohtaukseen tahi ei. Elävöitetään hiukan, ja morfiinin ylistyslaulu soi päässäni väliajalle mentäessä.

Kuurnalla lie jotain tärkeää asiaa vaihteeksi 

 Kivasti oli muuten toteutettu kohtaus, jossa liuta herroja seisoi tunnistusrivissä! Pientä kivaa hupia tarjosi myös Virran ja Kokin keskinäinen piikittely ja etenkin Virran sinnikäs pätemisentarve ja innokkuus muistiinpanojen (ja naisten) suhteen.

 Olen unohtanut mainita, mistä koko tarina kertoo! No siitä, kuka mahtoikaan murhata iäkkään rouva Skrofin (Kirsi Karlenius). Rouva löytyy koiransa kera elottomana asunnostaan, kaasuhana auki. Jotain epäilyttävää Palmun mielestä kuviossa on. Kyseessähän on ilmiselvä murha! (Ja tähän torventöräys tai rummunpärinää) Oliko se tytärpuoli Kirsti (Sara Paasikoski) vai saarnaaja Mustapää vai nuoriherra Lankela vaiko sittenkin Kuurna? Vai varatuomari Lanne (Eero Saarinen) vai laulajatar Iiri Salmia (Vuokko Hovatta) vai hovimestari? Onko tarinassa edes hovimestaria, no epäillään varmuuden vuoksi häntäkin.

 Kyllä minä viihdyin mainiosti tämänkin Palmun seurassa! Extraviihtyvyyttä toi se, etten ollut tyypilliseen tapaani esitystä katsomassa yksin. Muutama viikko sitten päätin, että minäpä ryhdyn jatkossa tarjoamaan aveclippumahdollisuuttani jollekin tuntemattomalle, kenties pienituloiselle tai yksinäiselle ihmiselle. Olin meilitse yhteydessä Helsingin seurakuntaan ja sitä kautta löytyi seurakseni Kristiina, jonka tapasin ensimmäistä kertaa teatterin aulassa ennen esitystä. Voi kuulkaa, meillä oli oikein mukava ilta ja rupattelimme kahvittelun lomassa muustakin kuin teatterista. Kristiinakin piti kovasti esityksestä, hänestä oli hienoa nähdä "Vänä" livenä ja livemusiikki + äänitehosteet toivat kivaa extraa. Remontoidun Helsingin Kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli hienoa käydä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo vuosia. Onnistunut ilta monin tavoin!

Orkesteri 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!