Komisario Palmun erehdys / Helsingin Kaupunginteatteri

Komisario Palmun erehdys / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Alkuperäinen sovitus ja ohjaus Joel Elstelä
Dramaturgia Raila Leppäkoski
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen ja Taina Tervo

Rooleissa : Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Eero Saarinen, Pekka Huotari, Tom Wentzel, Leena Uotila, Aino Seppo, Jari Pehkonen, Petri Palo, Vappu Nalbantoglu, Kalle Pylvänäinen, Antti Peltola ja Vuokko Hovatta (ja lisäksi Aki Piirainen, Jarmo Talja, Timo Vuoksi, Tytti Nieminen, Timo Härkönen, Heikki Kallunki, Henri Koskela ja Ville Nikku)

 "Komisario Palmun erehdys" kuuluu niihin harvoihin kotimaisiin elokuviin, jonka tiettävästi olen nähnyt enemmän kuin kymmenen kertaa, ja aina se vaan on yhtä hyvä. Pari vuotta sitten istuin joulunpyhinä suklaakonvehtilaatikoiden keskellä sohvalla ja sinnittelin Teeman Palmu-maratonin läpi, ja siinä sokerihumalassa muistan pohtineeni ääneen, että miksi ihmeessä Palmuja ei ole koskaan nähty teatterissa. Taisin tehdä siinä muutaman roolituksenkin, ja asiaa pohdittiin myös somen puolella. Syykin selvisi (Waltarin perikunnan kielto). Nyt sitten puhaltavat uudet tuulet. Ensin "Komisario Palmun erehdys" Helsingin Kaupunginteatterissa, ensi kesänä "Kaasua, Komisario Palmu" Tampereen Komediateatterissa.

Kokki, Virta, Palmu ja eräs valokuva 

Olin varsin yllättynyt siitä, että tuttavapiiristäni (etenkin sosiaalisen median puolelta) löytyi runsain määrin väkeä, joka ei ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa, vaikka mahdollisuus toistuu vähintään kerran vuodessa, ellei useamminkin. No, Uunot ja Bonditkin on mahdollista nähdä halutessaan usein, mutta silti en ole katsonut kuin muutaman niistä... Olisikin ollut kiinnostavaa mennä Komisario Pulmua katsomaan niin, että seuralaisella ei olisi ollut minkäänlaista käryä juonesta. Nyt mukana oli herra, jolla on välillä raivostuttavuuteen asti tapana ladella repliikkejä ulkomuistista sieltä sun täältä ja minä yritän arvuutella, mistä on kyse. Itse muistan ulkoa tästä vain lapsena ikuiset traumat aiheuttaneen lauseen "Tämähän maistuu manteliltaaaaaarghhhh!"

Arena-näyttämö ei kuulu esityspaikoista suosikkeihini, koskapa on aikamoinen sumppu, ja varsinkin väliajalla ja poistuttaessa olen saanut pureskella huulta ja laskea kymmeneen siinä jonotellessani. Lauantain iltanäytös oli loppuunmyyty (ja tätä menoa on kohta useampikin näytös, joten kannattaa varata lippu ajoissa) ja olin henkisesti valmistautunut niin väkimassaan kuin siihen, etten jatkuvasti vertailisi näkemääni tuttuun elokuvaan. Näissä liian tutuissa jutuissa kun on vaarana se, että omassa päässä on hyvin vahva mielikuva siitä, millainen kenenkin hahmon kuuluu muka olla ja metsään mennään, jos pitää kynsin hampain kiinni näistä aatoksista. Varttia myöhemmin istun hyvin rentona katsomossa. Perhana vieköön, tämähän toimii! Roolitus on onnistunut mainiosti. Hahmogalleriahan on varsin kiinnostava, ja näyttelijöiden oma persoona tuo oivallista lisämaustetta tyyppeihin.

 Mistä tapahtumat sitten saavat alkunsa? Komisario Palmu (Mikko Kivinen) saa esimieheltään (Tom Wentzel) käskyn lähteä erääseen asuntoon selvittämään oudon tapaturman kulkua. Mukaan apulaisiksi lähtevät nuoremmat herrat Kokki (Risto Kaskilahti) ja Virta (Iikka Forss). Perillä talossa väkeä on kuin pipoa. Edellisiltana kaikki ovat kokoontuneet hämärään illanviettoon ja makaaberin isännän Bruno Rygseckin (Jari Pehkonen) virittämään leikkiin siitä, kuka heistä on saanut aikaan suurimman rikoksen. Samana aamuna Bruno on löytynyt uima-altaastaan kasvot veteen päin, liukastunut ilmeisesti saippuaan ja lyönyt päänsä. Tapaturmako? Palmua tietysti kiinnostaa se, miksi ihmeessä sama porukka on kokoontunut paikalle myös aamulla. Epäilykset heräävät yhden jos toisenkin suhteen, ja nuorella kirkasotsaisella Virralla riittää muistivihkoon kirjoitettavaa urakalla. Myöhemmin tapahtuu toinenkin kuolemantapaus ja siinä sitä riittääkin setvimistä. Välissä tietysti käydään Kämpissä kosteahkolla lounaalla kesken työpäivän, ja Kokki vetäisee ex tempore legendaarisen "Silmät tummat"-kipaleen tietynlaisen käsiliikkeen kera. Pianistikin tipahti penkiltä, en tosin ole ihan varma sitä, kuuluiko se mukaan vai tapahtuiko vahinko.

"Silimät tummat niin kuin syksyinen yöööö"

 Tapahtumia puidaan takaumina, ja tämä saadaan aikaan kätevällä lavastevaihdolla sekä valaistuksen muuntamisella. Hyvin toimiva ratkaisu, ja kaikki takuulla pysyvät kärryillä siitä, missä nyt mennään. Joku asia minua kuitenkin koko ajan mietityttää (ei niinkään häiritse, mutta vaivaa) ja sittenhän se välähtää! Komisario Palmun erehdys ensimmäistä kertaa väreissä! Elokuvahan on mustavalkoinen. Tämä tuntui jotenkin valtavalta oivallukselta kesken näytelmän, ja lisäsi vain nautintoa. Kuten sanottu, roolitus on varsin onnistunut. Erityisen herkullisia hahmoja ovat etenkin hermostunut, ryyppy mielessä heiluva nuoriherra Aimo Rykämö (Antti Peltola), kirjailija ja "kulttuurikriitikko" Laihonen (Kalle Pylvänäinen) sekä Brunon täti Amalia Rygseck kylmäävine puhetyyleineen (Leena Uotila). Alanko vanhemmiten pehmitä, koskapa tykkäsin kovasti myös Vuokko Hovatasta ja Risto Kaskilahdesta, Mikko Kivisestä nyt puhumattakaan! Sopivan äksy Palmu oli hän. Iikka Forssin paljonpuhuvia ilmeitä oli myös hauska seurailla ja olisi kyllä kiintoisaa tietää, piirteleekö Virta vihkoonsa xyz-kaavioita oikeastikin.

Palmu (Mikko Kivinen) ja Aimo Rykämö (Antti Peltola) 

 Jännä juttu. Vaikka elokuvan olen nähnyt useaan kertaan, olin näemmä ihan yhtä pihalla muutaman hahmon motiiveista mahdollisiksi murhaajiksi. Meikäläinen olisi tehnyt komisariona useammankin erehdyksen taatusti. Mikä se komisarion varsinainen erehdys muuten oli? Sitä en ole koskaan hokannut, enkä nytkään. Selittäkää joku fiksumpi. Katsomossa ympärilläni ei näyttänyt olevan yhtään ns. ensikertalaista. Olisi ollut kiehtovaa kuunnella spekulaatioita siitä, kuka on murhaaja. Itse muistin syyllisen hyvin, mutta se ei katsomiskokemusta laimentanut yhtään.

 Unelmani siitä, miten Palmu taipuisi näyttämölle on nyt hienolla tavalla käynyt toteen. Helsingin Kaupunginteatterilla on tässä nyt helmi, joka täyttää takuulla katsomot. Puvustus miellytti silmääni myös, toi tuulahduksen menneestä ajasta ja vieläpä väreineen kaikkineen. Elokuvassa on kuitenkin jotain extraa, minkä vuoksi suosittelisin katsomaan sen ainakin kerran - hienoa ajankuvaa tietyn ajan Helsingistä. Ja aika psykedeelistä musiikkia...

 Nyt on muuten viikon sisällä käyty Helsingissä kaksi kertaa ja molemmissa Kaupunginteatterin esityksissä lavalla on seissyt jättimäinen hahmo, joka nimittelee vierustoveriaan aasiksi! Koetaanko vastaavaa myös Pengerkadulla tulevalla viikolla, se jää nähtäväksi.

Esityskuvat (c) Henrik Schütt

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT.)

Shrek / Helsingin Kaupunginteatteri

Shrek / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Ensi-ilta 25.8. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Perustuu DreamWorksin animaatioelokuvaan ja William Steigin kirjaan

Käsikirjoitus ja laulut David Lindsey-Abaire
Musiikki Jeanine Tesori
Ohjaus ja suomennos Kari Arffman
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Samuli Halla
Puvut Anna-Leena Kankaanpää ja Tuovi Räisänen (Tim Hatleyn alkuperäisen suunnitelman pohjalta)
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Jaana Nykänen ja Milja Mensonen

Rooleissa : Petrus Kähkönen/Jon-Jon Geitel, Anna-Maija Tuokko/Laura Alajääski, Kari Arffman/Antti Timonen, Matti Leino, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Jyrki Kasper, Ilkka Kokkonen, Aksinja Lommi, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Heidi Naakka, Kaisa Niemi, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Raili Raitala, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Mikko Vihma sekä Kasperi Virta, Miska Sagulin, Ronny Isaksson, Onerva Pohjolainen, Laura Laitinen, Sara Vihma, Elina Kanerva ja Laurapeppi Väänänen

Shrek (Petrus Kähkönen) ja Aasi (Matti Leino) 

 Otettiinkin sitten kunnon jättiloikka kohti kiireistä teatterisyksyä, ja oli aika ottaa vampyyripiilarit pois päästä ja astua rohkeasti Peacockiin, jossa tuli kevätkaudella vietettyä hiukan suunniteltua enemmän aikaa. Kotona piti kaivella vaatekaapin perukoilta perinteisen mustan sijasta jotain vihreää ylle ja mietinpä Tigerissä hetken vihreälettinen panta päässäni, että viitsisiskö ostaa. Tulin sitten siihen tulokseen, että oma naama riittää shrekmäisen olemuksen aikaansaamiseksi (on sillä muutama tikkarivaras saatu peloteltua ovien ulkopuolelle työpaikallani jopa) ja niin panta jäi ostamatta.

 Peacockissa oli jälleen tunnelma kohdillaan ja kutkuttavan jänskättävä odotuksen tunnelma. Paikalle saavuttaessa tuli todettua oikein ääneen, että meikäläisen ja seuralaisten julkisuusarvo on pyöreä nolla, koskapa Rita Tainola ei edes vilkaissut meihin päin. Ja hyvä niin.

Omituisten otusten kerho 

 Shrek-musikaalin suomenkielinen kantaesitys koettiin muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja vaikka ainesosat olivatkin periaatteessa samat (ohjaaja Arffmania myöten), olin tyystin jo ehtinyt unohtaa miltä aiempi keitos maistui ja niinpä olin valmistautunut ottamaan kaiken vastaan puhtaalta pöydältä, avoimin mielin. Jo heti alkumetreillä huomasin jonkinsortin kestohymyn jämähtäneen kasvoilleni. Tämähän toimii, ihan niin kuin arvelinkin! Isä-ja äitijätti siinä rakkaudella ohjailevat viheriäisen poikansa tulevaisuuden ruusuista suuntaa, mitä kaikkea ihanaa maailmalla olisikaan antaa. Ja sitten kuittaus "ei vaineskaan". Karu on alku, ja Shrek (enskarissa Petrus Kähkönen) majaileekin yksinään suolla, jossa on yllinkyllin tilaa röyhtäillä ja piereksiä ja lemuta kilpaa yhdessä suonsilmäkkeiden kanssa. Kukapa nyt pelottavaa ja rumaa vihreää jättiotusta viereensä kaipaisikaan, parempi olla siis yksin.

 Vaan kauaa ei yksin pysty olemaan, sillä paikalle pelmahtaa kattava joukko "maanpakoon" ajettuja satuolentoja aina Pinokkiosta Katto-Kassiseen ja Kolmesta porsaasta Peter Paniin. Dulocin hirmuhallitsija, metriheikki lordi Farquaad (enskarissa Antti Timonen) on melkoinen vehkeilijä (moisella käytöksellä olisi päästy aika pitkälle esim. Game of Thronesin juonikuvioissa ja voitu myös viettää laatuaikaa Tyrion Lannisterin kanssa ns. samalta viivalta), käsiään innokkaasti yhteen jatkuvasti läpsyttävä ja varsin kevyesti eestaas kirmaava hukkapätkä, joka aikoo julistautua kuninkaaksi heti kunhan vaan pääsee naimisiin kuvankauniin prinsessan kanssa. Pahaksi onneksi prinsessa Fiona (enskarissa Anna-Maija Tuokko) on asustellut vuosikaudet ypöyksin tornissa, jonne päästäkseen pitäisi nujertaa hirmuinen lohikäärme ja äkkiä tarttis löytää joku tyyppi suorittamaan tämä sankariteko.

Pienin sisäisin keinoin Farquaad (Antti Timonen) 

 No, onneksi ei-niin-pieni-ystävämme Shrek on jo matkalla Dulociin, koskapa suolta pitäisi saada ajettua satuhahmot veks. Kuten aina, matkalla sattuu ja tapahtuu ja tällä kertaa Shrek törmää Aasiin (Matti Leino), joka paljastuu melkoiseksi moottoriturvaksi ja oivaksi karvanavigaattoriksi. Farquaad passittaa Shrekin prinsessanpelastustoimiin, koskapa avioon on kova kiiru, ja niin vihreä jättihajuherneemme lähtee karvaisen suupalttikamunsa kanssa sanoista tekoihin. Toisaalla satuhahmot nousevat kapinaan. Torilla tavataan... Tapahtuuko jättimäinen yllätyskäänne vaiko onko lyhyestä virsi kaunis? Se kannattaa itse tulla Peacockiin nyt loppuvuoden aikana toteamaan, vaikkapa koko perheen voimin. Yksinkin voi tulla, ei siinä mitään.

Fionan (Anna-Maija Tuokko) aamuhetki 

 Vaikka olenkin tummempien sävyjen ja synkemmän meiningin ystävä, on myös väriterapia välillä paikallaan ja kyllä sielu lepää ihastellessa varsin värikylläistä ihmemaailmaa, jonka teatterin ammattilaiset ovat taas eteemme loihtineet. Ihania värikkäitä kukkia, riemunkirjavia pukuja satuhahmoilla, reipasta musisointia ja taidokkaita soolonumeroita, joista kaikki saivat vuorollaan raikuvat aplodit. Juttuihin oli upotettu sopivasti pieniä makupaloja, joita koetti sieltä poimiskella mukaansa. Meni varmasti paljon ohikin. Osansa saivat niin Matit ja Tepot, munkit ja diabetekset, snadit, Hyrsylänmutkat ja Jorma Uotiset, Pokemonit kuin Leijonakuninkaan gasellilaumatkin. Nauruhermooni kolahti kovasti myös Aasin tokaisema "Mitä vi ... hreää!" Lapsikatsojat hihittelivät eri jutuille kuin aikuiset, jotka taas höröttelivät omiaan. Tosin tuli jälleen kerran todistettua se, että pieruhuumori ei ikää eikä kokoa katso, ja tässä kyllä porisi oikein kunnolla.

 Nautin kovasti Jyrki Karttusen koreografioista, hauska oli seurailla etenkin värikkään Duloc-poppoon synkassa pompiskelua ja kikkailua. Tulipa mieleeni eräskin New Orderin video. "Yllättäen" lämpenin niille murrettaviäntäville partasuille, jotka olivat aiemmin yrittäneet lohikäärmettä nujertaa. Satuhahmoja oli niin runsain määrin, etten oikein tiennyt ketä niistä olisin seurannut. Kummasti silmäni kyllä tarkkailivat transusutta (Unto Nuora) sekä Peter Pania (Ilkka Kokkonen), jolla oli alkanut parta kasvaa. Ei ole ikuisella pojallakaan helppoa! Laulava Piparkakkupoika (Emilia Nyman) oli myös pienisuuri suosikkini.

Duloceilla on pomppufiilis 

 Petrus Kähkönen jatkoi siitä mihin Alfredina jäi, eli rinta rottingilla lauletaan keskellä lavaa voimabiisejä sellaisella volyymillä, että takarivissä laitetaan kampauksia uusiksi väliajalla. Mahtavaa, että tätä herkkua on taas tarjolla yllin kyllin, minustahan tuli Petrus-fani heittämällä Vampyyrien tanssin tiimellyksessä vasta. Rujosta ulkomuodosta huolimatta tällä Shrekillä oli erittäin lempeät silmät. Olisin minäkin uskaltautunut tuffeleita rillaamaan hänen kanssaan, hajusta viis veisaten. Olisi ehkäpä meilläkin löytynyt "yhteinen sävel". Varsin odotettu oli myös Anna-Maija Tuokon paluu estradeille pienen tauon jälkeen. Hänen esiintymistään on aina suuri ilo ja nautinto seurata, laulu-ja tanssitaidon lisäksi hänen Fionassaan oli makoisaa itseironiaa ja kipakkaa huumoria. Matti Leinon Aasilla oli kokovartalosvengiä karvapuvusta huolimatta, juttua olisi voinut tulla vieläkin tiiviimmällä tahdilla. Ehkäpä toistojen myötä juttujen tasokin "huononee" kenties, mies kun meinaa urakoida yksin kaikki esityskerrat läpi! Varsinainen aasi! Ja oi miten kepeästi pikku jalka pilkahti Antti Timosen Farquaadilla. Laulumiehiä on hänkin aina ollut, mutta nyt erityisesti varsinkin tanssitaidot ja muu lavaliikehdintä sai yleisön suorastaan polvilleen tämän lavasäteilyn edessä.

Farquaad näyttää polvistumismallia, Fionana Laura Alajääski 

 Upeita olivat myös nuoremmat Fionat, lordin isän yllätyspaluu, steppailevat hiiroset, jylhä-ääninen piispa (Mikko Vihma) sekä viralliset valvojat. Ja yksihän pitää mainita ihan erikseen, nimittäin u s k o m a t t o m a n makea lohikäärme nukettajineen ja varsinkin äänineen. Huh, ehkäpä illan komein näky ja puku koettiin sillä hetkellä, kun Raili Raitala astui lopussa esiin niin kauniina niin kauniina, ettei sanat riitä kertomaan siitä loistokuudesta yhtikäs mitään. Tyrmäävä look!

 Jaa tykkäsinkö minä tästä? No tykkäsinhän minä! Shrek sai hyvälle tuulelle värikkyydellään, tärkeällä sanomallaan (ystävyys, rakkaus, suvaitsevaisuus, erilaisuuden ja itsensä hyväksyminen...), huumorillaan ja viihdyttävyydellään. Iloitsen jo valmiiksi siitä, miltä lapsikatsojista tuntuu nähdä hirmuinen lohikäärme liihottelemassa pitkin lavaa. Mik´onkaan parasta ajanvietettä koko perheen voimin kuin lähteä shreikkailemaan Peacockiin! Onhan minun nähtävä tämä myös uudelleen toisenlaisella miehityksellä.

Fiona (Anna-Maija Tuokko) heittäytyy vapaalle

 Harmittelen ainoastaan sitä, ettei käsiohjelman välissä ollut Shrek-naamaria mutta kuten sanoin, etenkin aamuisin vilkaisu peiliin ajaa saman asian. Päivän korvamatonahan soi tietysti "Lippu Friikkimaan".

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Lohikäärme ja Aasi 

Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksessa

Kolmas kerta toden sanoo... Maanantaina HKT:n avaus, tiistaina Tampereen Teatterin ja keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterin. Luvassa oli kiireinen päivä, sillä kauden avauksesta hyppäsin bussiin ja matkustin Helsinkiin katsomaan Siipirikko-näytelmää. Tampereen linja-autoasemaa lähestyttäessä kiinnitin huomioni viereiselle kaistalle ajaneeseen pakettiautoon, joka oli täynnä ... yllätys yllätys ... Cabaret-ilmapalloja!

 Työviksen syyskauden avaus oli kaikelle kansalle avoin tilaisuus ja väkeä oli paikalla todella paljon, mikä on aina ilahduttavaa! Median edustajille oli varattuna muutama rivi, mutta jälleen kerran en saanut napsittua valokuvia esitysmaistiaisista. No, nappasin minä yhden, mutta Kilpakosijat-näytteessä oli niin paljon vauhtia ja menoa, että eihän tuosta saa oikein mitään selkoa. Ainakin siitä käy ilmi, että vauhdikas esitys on luvassa ja äijäenergiaa täyslaidallinen.

Kuvassa edessä ehkä Jyrki Mänttäri tai Jari Ahola tai Samuli Muje... 

 Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri avasi tilaisuuden toivottamalla kaikki tervetulleiksi (niin yleisön kuin teatterinkin edustajat) ja seuraavan reilun tunnin aikana saimmekin mahtavan kattauksen tulevasta ohjelmistosta. Kehoitan tutustumaan taas tarkemmin tarjontaan Työviksen omilta nettisivuilta. Syksyn ensi-iltoina on tulossa Cabaret-musikaali (ohjaus Tiina Puumalainen, rooleissa mm. Antti Lang, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari), kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat (ohjaus Tommi Auvinen, rooleissa mm. Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Eriikka Väliahde), komedia Suku on syvältä (ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa mm. Aimo Räsänen, Tuire Salenius ja Severi Saarinen), Sara ja Erik kertoo Sara Hildénistä ja taiteilija Erik Enrothista (ohjaus Maarit Pyökäri, pääparina loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), Lauri Viidan juhlavuoden kunniaksi valmistuu musiikkinäytelmä Viita 1949 (ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus Heikki Salo, musiikin sävellys Eeva Kontu, rooleissa mm. Tommi Raitolehto, Jari Ahola ja Mika Honkanen), Työviksen ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Ei voi auttaa, sori (käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola, rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen), lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (ohjaus Miika Muranen, rooleissa mm. Maija Koivisto, Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi) sekä lisäksi lukuisia vierailuesityksiä. Ohjelmistossa jatkavat suosikit Luolamies, Parasta ennen sekä Viimeinen pasodoble.

Tommi Raitolehto/Lauri Viita 

 Tulevasta ohjelmistosta itseäni kiinnostaa eniten Viita 1949, ja uskallan todeta tässä vaiheessa jo, että tulossa on todella kova juttu. Silmäkulmia jo kovasti katsomossa pyyhittiin, kun näyttelijäporukka aloitti kuin varkain laulaa "Äidit vain, nuo toivossa väkevät" (Viidan runosta Alfhild) ja tunnelma kasvoi melkoisiin sfääreihin. Huh huh. Ei voi auttaa, sori -näytelmään ovat mokomat tehneet myös melkoisen koukun, sillä näytelmä on ensi-illassa sekä Työviksessä että Teatteri Telakalla ja näytelmissä on erilainen loppu. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää nähdä ne molemmat versiot!

Upea Emmi Kaislakari/Sally Bowles 

 Avajaistapahtuman lopuksi koettiin varsin uniikki hetki, kun Maarit Pyökäri kutsui lavalle teatterin koko henkilökunnan (puvustajat, lavastamon väen, markkinointiosaston, kampaajat, vakituiset näyttelijät ym.). Moni ei kyllä tajua, miten paljon taustaporukkaa homman pyörittämiseen tarvitaankaan ja oli hienoa, että nyt kaikki pääsivät näyttäytymään kerrankin. Hienoa työtä tekevät kaikki ja liian usein unohtuu kiittää niitä, joita ei lavalla koskaan näy.

 Finaaliksi sitten kahviteltiin ja syötiin herkullisia leivoksia koko porukka, paitsi että minulta unohtui koko kahvittelu kun jäin suustani ja etenkin käsistäni kiinni vähän yhden jos toisenkin kanssa. Kuvia tuli napsittua taas, osa varsin onnistuneita ja osa huonossa valossa kiireessä napattuja (ja kädetkin tärisivät kun olin niin tohkeissani).

Petra Karjalainen

Antti Lang siviililookissaan... 

Suvi-Sini Peltola

Tuukka Huttunen

Severi Saarinen

Luulin jo hetkeksi olevani taivaassa, kun sain kainalooni molemmat "salarakkaani" Ilkka Heiskasen ja Tuukka Huttusen (salarakkaat ja "salarakkaat", olen niin moneen kertaan julkisesti toitottanut että nämä herrat ovat sydämeni vieneet aikoinaan), ja kuvasarja "Teatterinjohtajan kanssa kuvissa" sai vielä kertaalleen jatkoa, kun minä ja Katri tunkesimme samaan kuvaan Maarit Pyökärin kanssa.

(c) Katri Leikola 

(c) Laura Ulmanen

 Cabaret-ilmapallon olisi saanut vielä mukaansa, mutten tohtinut sen kanssa lähteä Helsinkiin teatteriin. Hauskoja tilaisuuksia ovat kyllä nämä syyskauden avaukset! Harmi, että niitä on kussakin teatterissa vain kerran vuodessa.

 Lopuksi kuvakavalkadi erinäisistä pariskunnista...

Ilkka Heiskanen ja Teija Auvinen, unelmapari!

Jari Ahola ja Petra Ahola 

Sirkku Peltola ja Heikki Salo 

Minä ja Tuukka (c) Katri Leikola 

Tuukka ja Samuli Muje :) 

Siipirikko / Valtimonteatteri

Siipirikko / vierailuesitys Valtimonteatterissa

Suomen ensi-ilta 10.8. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti George Brant
Suomennos Jyri Numminen
Ohjaus Jermo Grundström
Ohjaajan assistentti Jyri Numminen
Valosuunnittelu ja projisoinnit Toni Haaranen
Äänisuunnittelu Jermo Grundström

Roolissa : Ulla Virtanen

 Välillä minulta kysytään, millä perusteella valitsen näytelmät, joita aion mennä katsomaan. Mikä herättää mielenkiinnon? Joskus se on tietty ohjaaja, joskus kiinnostava aihe, joskus tietty näyttelijä/näyttelijät, joskus nuo kaikki, joskus vain joku. Intuitio. Jokin selittämätön. Siipirikko-näytelmästä alkoi jo kuukausia ennen ensi-iltaa somessa mystinen rummutus. "Nyt on tulossa jotain ainutlaatuista." "Must-see". Alkuvaiheessa en yhtään tiennyt mistä on kyse, paitsi että kyseessä olisi monologi ja roolissa olisi Ulla Virtanen. Näytelmä sai omat nettisivut, joissa ei turhia jaariteltu. Pari kuvaa, työryhmän nimet, pieni esittely muutamalla lauseella. Tiesin, että esityspäiviä Valtimonteatterissa olisi vain muutama ja kalenterini näytti yhdessä vaiheessa siltä, että tällä kertaa Siipirikko jää näkemättä. Harmitti. Hyväksyin kuitenkin aika nopeasti sen tosiasian, että jatkossakin tulee olemaan näytelmiä, joita en vaan ehdi katsomaan. Ensi-illan jälkeen tartuin kalenteriini uudestaan. Jospa sittenkin ehtisin... ja se onnistui! Niin sitten ehdin viime tipassa Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksesta bussiin, jolla piti olla hyvissä ajoin Helsingissä. Toisin kävi, bussi oli lopulta 20min myöhässä, vielä Kampista metrolla Sörnäisiin ja metroasemalta ensin väärään suuntaan kävelyä tovi, kunnes luovutin ja kaivoin kännykän esiin. Kiitos Google Mapsin, ehdin kuin ehdinkin ajoissa Valtimonteatteriin.

 Istun eturivissä pienessä salissa. Hämärässä valaistuksessa eteemme saapuu rinta rottingilla hävittäjälentäjä-ässä. Hän ei taida esitellä itseään, mutta alkaa kertoa tarinaansa. Nainen ottaa suoraa katsekontaktia meihin katsojiin usein. Vähän jopa flirttailee. Me syömme hänen kädestään, niin eläväistä on kerronta, niin tuikkivat on hänen silmänsä ja niistä loistaa intohimo työtään kohtaan (hävittäjälentäjä sodassa, sama sota, eri aavikko vaiko toisinpäin). Taivaan sinessä on hänen valtakuntansa, siellä on vapaus. Sali värjäytyy kauttaaltaan siniseksi. Mielessäni itsekin väistelen pilviä ja lentelen. Hän on niitä naisia, jotka viihtyvät äijävaltaisessa porukassa, yhtenä muista. Tuoppia kallistetaan jätkien kanssa, ollaan kovia eikä turhia herkistellä. Joku kuitenkin murtaa kovan kuoren ja se joku on ensin Eric. Myöhemmin raskaustestiin ilmestyy kaksi vaaleanpunaista ("vitun pinkkiä") viivaa, ja pian hän ei ole enää entisensä. Hän on myös äiti.

 Töihinpaluu ei suju ennakkosuunnitelmien mukaan. Hänet uudelleenkoulutetaan ohjaamaan kontista käsin kauko-ohjattavaa lennokkia, jolla olisi tehtävä. Sama sota, eri aavikko. Siivet katkaistuna kotiin pääsisi päivittäin, ei vain kerran vuodessa. Kotona odottaa rakastava aviomies ja suloinen tytär. Uusi työ saa lopulta vanhat vaistot herämään ja adrenaliinin virtaamaan. Sininen on vaihtunut harmaaseen ruutuun, jota pitäisi tuijottaa 12h putkeen. Ei harmaan eri sävyjä, vaan pelkkää harmaata, jossa on havaittavissa kuitenkin tiettyjä yksityiskohtia. Rutiinit alkavat lipsua ja kotiin palataan työpuku päällä, koska se on unohdettu riisua. Harmaata alkaa näkyä myös kotona, ja onneksi myös vaaleanpunaista. Ei enää vitun pinkkiä, vaan ihanaa pinkkiä. Se on merkki siitä, että on olemassa toinenkin maailma.

 Väliajalla oli pakko mennä ulos haukkaamaan happea ja painaa kylmä juomatölkki poskea vasten. Miten vapauttavalta tuntui avara piha pienen tummasävyisen salin jälkeen. Bloggajakollega Linnea oli mukana sattumalta samassa näytöksessä, ja puhuimme aivan muusta kuin näkemästämme. Yksin olisin ollut tällä kertaa vielä enemmän hukassa ja orpona kuin aiemmin. Juttukaveri oli pelastus. Mietin ainoastaan, miten intensiivisen otteen saa säilymään, kun väliaika katkaisi kaiken.

 Ei huolta, pikku paussin jälkeen kierrokset ja panokset kovenivat. Naisen silmät leimuavat, mutta muustakin kuin intohimosta työtään kohtaan. Hän huutaa kun siihen on aihetta, repii hiuksiaan, nyrkkiinpuristunut käsi sipaisee hermostuneena poskea. Hän katsoo edelleen välillä silmiin. Oloni on jopa hiukan vaivautunut. Katseeni porautuu väkisin häneen, takuulla kaikki muutkin tuijottavat. Minne muuallekaan salissa katselisimme? Harmaita nurkkia, mustaa, nopeasti välähtäviä ristejä, valojako, valokuviako? Ei voi edes sulkea silmiään, sillä silloin teksti vilisee päässä ja luo mustempia kuvia. Loppu nostaa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun. Jää vain hiljaisuus. Ei edes sinistä, ei pinkkiä.

 Paluumatkalla hämärässä illassa olin onnellinen siitä, että minulla oli seuraa. Yksin minua olisi ehkä jopa pelottanut kulkea läpi hämärtyvän kaupungin takaisin metroasemalle. En ollut enää niin iloinen siitä, että Google Maps tiesi missä kuljen. Tietääkö joku koko ajan missä minä olen? Paljastanko tässä kirjoittaessani olinpaikkani? Minne pääsisin turvaan tarvittaessa? Yöunet meni miettiessä, että joukossamme on ihmisiä, jotka eivät "töiden jälkeen" istu sohvalle katsomaan telkkaa tai että pukiessasi työpuvun päälle olet ensisijaisesti esimerkiksi sotilas. Riisu puku, mitä jää?  Sotilaspuku päälläkin joku on silti jonkun lapsi, jonkun isä, jonkun äiti. Ihminen. Sama sota, eri aavikko, sama aavikko, eri sota, sama maapallo.

 Siipirikon voi nähdä Valtimonteatterissa vielä perjantaina 19.8. sekä lauantaina 20.8. Lippuja myy Tiketti, ovella myös myynnissä. Kannattaa hankkia lippu ajoissa sillä saliin mahtuu vain 30 katsojaa ja näkemäni esityskin oli loppuunmyyty.

 Ohessa vielä bloggaajakollegoideni Katrin (hän näki esityksen ensi-illassa) ja Linnean erinomaiset tekstit.

 Pakko mainita vielä se, että ennen esitystä en tiennyt Ulla Virtasesta juuri mitään enkä ollut aiemmin nähnyt häntä missään. Tämän jälkeen tiedän ainakin sen, että hän on upea, ilmeikäs, ilmaisuvoimainen näyttelijä! Hän sai Siipirikon nousemaan ilmaan, koko sali eli ja hengitti hänen kanssaan. Tätä on teatteri parhaimmillaan! Loistava teksti ja suomennos, loistava ohjaus, josta näki että luotto näyttelijään on kova. Täysosuma? Mieluummin napakymppi.

 Esityskuvat (c) Mikko Kauppinen

Tampereen Teatterin syyskauden avajaisissa

 Meikäläinen ja Peacock ei näemmä sovi oikein yhteen. Joka kerta kun siellä käyn, on jälkitautina levottomat unet ja aamulla armoton väsymys. Näin unta, että pelasin PokemonGo-peliä (josta en oikeasti ymmärrä yhtikäs mitään) ja älypuhelimeni ruudulla vilisivät Shrek-musikaalin satuhahmot, joita sitten keräilin. Muistan ainakin saaneeni Mikko Vihma-possun saaliikseni.

 No, juuri kun on selvitty HKT:n avajaisista, uutta pukkasi. Tiistaiaamuna aikainen herätys ja bussilla kohti Tampereen Teatteria. Minulla oli reissulle pari tavoitetta : ottaa edes muutama kuva enemmän kuin eilen ja lisäksi saada omistuskirjoitus Heikki Kinnuselta elämäkertaansa "Tarinankertojan elämät" (jossa muuten meikäläinenkin näemmä toimii pienenä lähdeaineistona Hamlet-kirjoituksellani). Salainen haaveeni oli myös saada Tomi Alatalo ja Risto Korhonen samaan kuvaan. Olin teatterilla ensimmäisenä paikalla ja ehdin ulkosalla vähän kuvaamaankin.

Mää oon ny kotona.

Bloggaajakollegani Katri saapui myös ajoissa paikalle ja pääsimme ensimmäisten joukossa nauttimaan kahvipöydän antimia, mustikkapiirakkaa sekä Stone-nimistä pintxoa (onneksi ei tuota tarvitse lausua ääneen), jossa oli karitsan paahtopaistia, kanttarelli-piparjuurisalaattia sekä punasipulihilloketta. Aika namia olivat!

 Pian teatterin yläkahvio täyttyi median edustajista sekä teatteriväestä, ja tapahtuma alkoi hiljalleen. Teatterinjohtaja Reino Bragge toivotti kaikki tervetulleiksi ja totesi, että "Teatteri on ainoa paikka, jossa ihminen kohtaa aidosti ihmisen!" Näin. Se olikin ainut lause, jonka suurinpiirtein sain muistiinpanoksi aikaiseksi. Varsinainen mediajäbä olen kyllä! Tulevaa ohjelmistoa lähdettiin esittelemään kronologisessa järjestyksessä, ja niistä ensimmäisenä esittelyssä oli Tommi Auvisen ohjaama "Ulkomaalainen"-komedia. "Patriarkka"-draamasta kävivät puhumassa ohjaaja Samuli Reunanen sekä näyttelijä Heikki Kinnunen. Sirkku Peltolan kirjoittaman uutuusnäytelmän "Tyttö ja varis" ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen kävi kertomassa unelmaporukastaan sekä monipuolisesta toimenkuvastaan teatterin pääohjaajana. "Näytelmä joka menee pieleen" nähdään lokakuussa ja siitä kertoi enemmän ohjaaja Mika Eirtovaara. Tampereen Teatteri on tekniikaltaan kuulemma niitä harvoja paikkoja Suomessa, jossa näytelmä voidaan esittää. Haasteita siis piisaa, ja Mikallakin on unelmatiimi käsissään (mm. Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen). Mari Postin "Carola - Kielletyt leikit" tekee toivotun paluun lokakuun lopussa ja sitten väläyteltiin jo keväistä musikaaliakin. Nyt on kovaa kamaa tulossa! Tuttiritari-musikaali! Jukka Leisti vetäisi suvereenisti ihan ilman rekvisiittaa ja pukua Ari Kankaanpään säestämänä sellaisen rallin, joka sai päivän kovimmat aploodit. Ja kysymykseen siitä, kenelle musikaali sopii parhaiten, Leisti vastasi "Ihmisille!" Ihmisiltä ihmisille, juuri näin. Tämä on nähtävä!

Heikillä on asiaa, Leisti ihailee edustalla 

 Kuten nuo melkeinpä kaikki muutkin. Haastetta piisaa meikäläiselläkin, etenkin jos iltajunat eivät edelleenkään kulje eivätkä liioin bussitkaan. Sain muuten tavoitteistani kaksi täyteen! Istahdin hetkeksi Heikki Kinnusen viereen ja sain omistuskirjoituksen kirjaani. Pöytäämme tuli kahvittelemaan lisäksi kaksi viiksekästä miestä.

Tomi Alatalo ihmettelee Martti Mannisen viiksiä

Heikki ja meitsi (c) Eija Mäkinen

 Eilen muuten olimme Katrin kanssa tulevan teatterinjohtajan Kari Arffmanin kainalossa. Todistusaineistoa ohessa.

 Tänään olimme Reino Braggen kyljessä kiinni. Missäköhän huomenna? Kerää koko sarja.

(c) Eija Mäkinen vaiko Sanna Huhtala?

 Olen kyllä niin onnistunut aina näissä yhteiskuvissa, eikö...? Risto Korhonen ei ollut paikalla muuten lainkaan, joten haave Tomin ja Riston yhteiskuvasta jäi toteutumatta.

Leistiä jututetaan radioon. 

Upea Tuija Vuolle 

Heikillä on taas asiaa

 Huomenna sitten olisi Työväen Teatterin kauden avaus... Jaksaa jaksaa! Saas nähdä millaisia kuvia huomenna napsitaan ja saako muistiinpanoihin muutakin kuin yhden lauseen. Lisäinfoa Tampereen Teatterin esityksistä teatterin nettisivuilta. Juu, ja kävivätpä teatterin uudet kasvot Pia Piltz ja Antti Tiensuukin esittäytymässä. Heistä en ehtinyt kuvia napsia.

HKT:n syyskauden avajaiset

Minulle varmin kesän loppumisen merkki on se, että teatterit palailevat hiljalleen lomilta ja järjestävät syyskauden avaustapahtumia. Vaikka kesäteattereista ja tietyistä kesään liittyvistä jutuista (vihreys, kukkaset, mansikat, erilaiset kesätapahtumat, kesäloma...) kovasti pidänkin, en ole yhtään kesäihminen. Syksyisin minun on paljon helpompi hengittää ja muutenkin pidän siitä, että illat hämärtyvät ja voin kadota varjoihin tarvittaessa...

 Viime viikolla Kansallisteatterissa oli kauden avaus, sinne en töiden vuoksi ehtinyt. Helsingin Kaupunginteatterin lähtöpamaus oli sen sijaan tiedossa jo hyvissä ajoin, joten onnistuin pyytämään siihen vapaan ja niin pääsin paikalle. Tilaisuus oli "suurelle yleisöllekin" avoin, ja paikalle alkoi kertymään uteliasta porukkaa jo kauan ennen ovien aukeamista. Tapahtuma siis järjestettin Peacockissa ja Linnanmäkikin oli vielä auki, eli säpinää riitti. Itse saavuin paikalle jo tuntia ennen h-hetkeä, istuksin hetken auringossa katselemassa, miten kansa voitti onnenpyörässä jättipussit sipsejä ja väärästä asuvalinnastani johtuen menin sitten sisätiloihin, koska alkoi tulla kuuma. Ehdin lukemaan tuoreimman Teatteriin-lehden kokonaan läpi ennen kuin kansaa alkoi olla ruuhkaksi asti, ja sitten jo pääsimmekin saliin.

Shrek (Petrus Kähkönen) 

 Menin istumaan muiden kaltaisteni (bloggaajia, ahkeria twiittaajia ym.) kanssa medialle varatuille penkkiriveille ja olihan se hienoa olla "mediajäbä", kuten yksi meistä asian ilmaisi ytimekkäästi. Täytyy kyllä myöntää, että minun mediasaaliini on tällä kertaa erittäin surkea. Suhteellisen hyvästä paikastani huolimatta ei kännykkäkamerallani saanut otetuksi kunnon kuvia ja myöhemmässä vaiheessa keskityin ihan muihin juttuihin. Muutenkin tuppaan vähän olemaan sellainen, että keskityn vain yhteen, korkeintaan kahteen asiaan kerrallaan, joten en tehnyt muistiinpanoja esityksistä enkä liioin kuvannut. Katselin ja kuuntelin sujuvasti mitä lavalla tapahtui. Jos mielit nähdä kunnon valokuvia ja runsaasti, suosittelen ainakin visiteeraamaan Susannan ja Riikan blogeissa tässä vaiheessa. Lisääkin saattaa tulla.

Lordi Farquaad (Antti Timonen)

 Koko hommahan lähti käyntiin perinteisellä teatterinjohtaja Asko Sarkolan tervetulotoivotuksella (viimeistä viedään, seuraavalla kerralla saappaisiin on hypännyt tuleva johtaja Kari Arffman, joka oli äänessä lavalla tälläkin kertaa), ja juontohommia jatkoi syksyn suurmusikaalin päätähti eli lordi Farquaad (Antti Timonen), jonka puheessa vilisi kaikki mahdolliset sanaleikit mitä kokoon tulee. Syksyn musikaali on siis yllätys yllätys Shrek, josta illan mittaan saimme nähtäväksemme kolme eri musikaalinumeroa. Täytyy sanoa, että värikästä ja taitavaa porukkaa on jälleen lavalla! Satuhahmoista suurinta osaa ei edes tunnistanut ja se olikin hauskaa. Ties mitä ylläreitä puvuissa piileskelee. Onnistuin kuitenkin bongaamaan esim. Raili Raitalan Variksenpelättimen, Mikko Vihman Possun sekä Unto Nuoran erikoisen susihukkasen. Shrek tulee olemaan kyllä sellainen show, että sen parissa viihtyvät kaikenikäiset.

  Syksyn ohjelmistosta saimme kunnon makupaloja myös näytelmistä "Komisario Palmun erehdys", "Kenraali ja Casanova", "Tartuffe", "Ei makseta, ei makseta" sekä "Lava-ammuntaa V". Shrekin lisäksi näistä yllämainituista olen jo menossa katsomaan Komisario Palmua sekä Kenraalia ja Casanovaa, Tartuffe on harkinnassa toistaiseksi, sillä se vaatisi taas hienoista kielikylpyä, koskapa nähdään Lillanin puolella. Kari Heiskanen kuitenkin ohjaa, joten kiinnostus on suuri. Komisario Palmun kanssa etenkin kannattaa kiirehtiä, sillä lippukauppa käy todella kuumana!

Komisario Palmu ja kumppanit 

 Olen nyt sen verran laiska, etten jaksa kirjoittaa sen enempiä esittelytekstejä tulevista näytelmistä, mitään uutta kun minulla ei olisi tarjolla. Monipuolinen syksy on kuitenkin jälleen tulossa, on musikaalia, draamaa, farssia, comeback-komiikkaa (Ulla Tapanisen paluu)... Kehoitankin tsekkaamaan lisäinfoa suoraan HKT:n nettisivuilta.

 Tilaisuuden päätyttyä kansa vaelsi kahvilan puolelle, jossa oli mahdollisuus jututtaa ja kuvata teatterin väkeä. Portaissa koin hienon tähtihetken, kun edessäni oli portaidentäydeltä Shrekin satuhahmoja ja Risto Kaskilahti huuteli takanani, jotta "Pois edestä friikit!" Käännyin ja kysyin, että minulleko huutelet. Ei kuulemma. Kahvilassa oli jaossa kaktuksenmakuisia Jättis-tuutteja kaikille ja koettiin vähän absurdeja hetkiä, kun niin kuvaajat kuin kuvattavat kässehtivät tuutit kourassa. Minä koitin välttää koko tuuttia, mutta mekkoonpukeutunut susi sai minut ylipuhuttua ja hölmöilyksihän se sitten meni, kun olin muka haastattelevinani yhtä jos toista tötterö kourassa. Valokuvatkin jäi sitten ottamatta. No, pari sain napattua ja yhteen jouduin itsekin "haastattelutilanteessa".

Minä, Susi (Unto Nuora) ja Fiona (Laura Alajääski) 

 Hauskaa oli syyskauden avauksessa jälleen (tosin viime vuonna en siellä ollut). Oli mukava tavata teatterilaisia ja kollegoita pitkästä aikaa oikein kunnolla.

Fiona (Anna-Maija Tuokko) ja Susi (Unto Nuora) 

Jon-Jon Geitel vuorottelee Shrekin roolissa Petrus Kähkösen kanssa 

Shrekin ohjaaja ja tuleva teatterinjohtaja Kari Arffman 

Kolme alinta kuvaa omiani, muut kuvat ottanut (c) Saskia SS, jolle suurkiitos kuvien käyttöluvasta.