Onnellinen veli / Helsingin Kaupunginteatteri

Onnellinen veli / Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämö

Kantaesitys 26.8. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Petja Lähde

Ohjaus Linda Wallgren

Rooleissa : Antti Lang, Pekka Huotari, Riitta Havukainen ja Pertti Koivula

 Olen ahminut läpi Petja Lähteen kirjoittamat 'Poika' ja 'Jumala on muuttanut kaupunkiin' - kirjat ja todennut, että hänellä on poikkeuksellinen kyky kertoa tarina. Odottavaisin mielin siis katsomaan näytelmää 'Onnellinen veli', jossa veljeskaksikko Päiviö ja Pyy Salo (ette ikinä arvaa kuka on ollut esikuvana) matkaavat halki Suomen etsimään isäänsä. Matkan varrella parivaljakko törmää varsin erikoisiin hahmoihin, joilla on oma tarinansa kerrottavana, jos vaan malttaa pysähtyä kuulemaan ja kuuntelemaan. Onnellisella Pyy-veljellä (Antti Lang) on taito nähdä asioissa valoisat puolet ja pienin, yksinkertaisinkin keinoin hän saa kohtaamiensa ihmisten ajatusmaailmaa muuttumaan. Mitä kaikkea sitä esimerkiksi havainnoikaan, jos malttaa katsella välillä muutakin kuin älypuhelimen näyttöä...

Junassa on tunnelmaa (c) Mirkku Merimaa, HKT

 Ihminen, jolla suurimpana esikuvana ja innoittajana toimii a-ha ja etenkin laulajansa Morten Harket, ei yksinkertaisesti voi olla paha! 'Take on me' pamahtaa tämän tästä soimaan ja siitä jos mistä saakin loppuillaksi oivallisen korvamadon. Päässäni soi myös 'Vieläkö on villihevosia' sekä Bogart Co:n 'Princess', mahtava ovikellon soittoääni muuten! Riitta Havukainen ja Pertti Koivula urakoivat Salon veljesten kohtaamina tyyppeinä, jotka aluksi ovatkin täysin hillittömiä karikatyyrejä, mutta joilla onkin kikkeliskokkelis-huumorin sijaan sanansa sanottavana. Jatkuvalla syötöllä innostutaan laulamaan tuttuja kappaleita ja laulujen sanoja viljellään myös repliikeissä. Mitäpä muutakaan voisi oikeastaan odottaa, jos roolihenkilöiden nimiksi yllättäen paljastuu esim. J. Karjalainen, Tommi Läntinen sekä Jare Tiihonen, joka oli lyönyt päänsä Hämeenlinnan rautatieaseman seinään koskapa oli suuntaamassa velhokouluun. Jare-poika (Pertti Koivula) kertoo myös salaisuuden, jota harva tietää. Näistä tärkeistä sivuhenkilöistä suosikikseni kohosi nyyhkivä klovni sekä tyylikkäät Heikit.

Kylässä Heikin residenssissä (c) Mirkku Merimaa, HKT

 Päiviö-veli (Pekka Huotari) puhuu paljon, jopa hengästyttävällä tahdilla. Välillä toivoisi, että lukisi tarinaa kirjan muodossa, koska silloin voisi palata taaksepäin ja lukea uudestaan jonkun lauseen, jossa oli hieno ja oivaltava ajatus. Mutta ei, näyttämöllä tarina etenee omalla painollaan ilman pause-mahdollisuutta (onneksi!) ja eipä sitä 'oikeassakaan elämässä' aina voi sanoa kanssaihmisille, että 'Kylläpä muuten tuo oli hienosti sanottu, mutta sanohan uudestaan kun meni ekalla kerralla ohi!". Näihin hetkiin on vain osattava tarttua ja olla tavallaan herkillä koko ajan. Kaiken tulvan keskeltä osata poimia se olennainen, ja joskus yksikin lause riittää. Yksikin hymy tai ele, oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä.

 Onnellinen veli saa suunnattoman hyvälle mielelle, ja haikeallekin. Siellä sun täällä pyyhitään silmiä naurusta tai liikutuksesta, takaani kuuluu tämän tästä huutonaurua. Junamatkalla maisemat vaihtuvat taajaan, koivut tosin juuttuvat hiukan toisiinsa kiinni ja pilvi-lintu -muodostelmaa hilataan ees ja taas kuin jossain ala-asteen koulunäytelmässä. Aivan mahtavaa! Olli Lindholm ei saa karaokebaarissa suustaan muuta kuin viserrystä, konduktööri Kari Tapio runoilee asemilla mikrofoniin.

 Puoleentoista tuntiin saatiin todella paljon asiaa. Pienet suuret tarinat toimivat, näin se on!

(näin esityksen pressilipulla)

Karaokebaarissa Olli Lindholmin kanssa (c) Mirkku Merimaa, HKT

Billy Elliot / Helsingin Kaupunginteatteri

Billy Elliot / Helsingin Kaupunginteatterin Peacock-teatteri

Suomenkielinen kantaesitys 27.8. 2015, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall

Sävellys Elton John

Kantaesityksen ohjaus Lontoossa Stephen Daldry

Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen

Suomennos Mikko Koivusalo

Kapellimestari Risto Kupiainen

Rooleissa ja ensemblessa mm. : Lassi Hirvonen/Amos Brotherus/Henrik Björklund, Kasperi Virta/Luka Haikonen/Luca Elshout, Risto Kaskilahti/Kari Mattila, Petrus Kähkönen/Sami Paasila, Emilia Nyman/Raili Raitala, Leena Uotila/Leenamari Unho, Jonna Järnefelt/Helena Haaranen, Unto Nuora/Pekka Hiltunen, Panu Vauhkonen, Antti Keinänen/Jukka Kontusalmi/Elias Girod, Mikko Vihma, Ella Ingraeus/Nicole Karlsson/Siiri Kaskilahti, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Ilkka Kokkonen, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen ja Antti Timonen

 Reilut kaksi vuotta sitten matkustin Lontooseen tavoitteenani nähdä Billy Elliot-musikaali. Lippu oli ostettuna ennakkoon, jotta tavoite varmasti toteutuisi - ja toteutuihan se. Paidan etumus märkänä kyynelistä poistuin musikaalista onnellinen hymy kasvoillani, olihan yksi unelmistani käynyt juuri toteen. Hiukan myöhemmin keskustelimme turuilla ja toreilla musikaalista ja olin aivan varma siitä, että Billy Elliotia ei tulla koskaan näkemään suomenkielisenä versiona ensinnäkin siksi, että täältä ei löytyisi pätevää nuorisoa vaativaan päärooliin. Suurella ilolla voi jälleen kerran myöntää rehellisesti olleensa niiiiin väärässä taas tämänkin asian kanssa!

 Peacockin ensi-illan jälkeen paidan etumus on kuiva, mutta Billyn sanoja lainatakseni "olo on samalla tyhjä mutta täysi". Lassi Hirvonen on hurmannut minut Billynä täysin, tanssinut ja laulanut itsensä suoraan sydämeeni. Haluaisin saman tien nähdä lavalla vuorotellen kaikki Billyt ja Michaelit myös.

Lassi Hirvonen (c) Mirka Kleemola, HKT

 Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle englantilaiseen kaivoskaupunkiin, jossa kaivoslakko jäytää perheiden mieliä ja toimeentuloa. Billy asuu isänsä, isoveljensä ja mummonsa kanssa. Pojan äiti on kuollut vuosia aiemmin. Billy käy viikottain nyrkkeilemässä, tosin vastentahtoisesti. Laji ei oikein tunnu "siltä omalta jutulta". Sattuman kautta hän ajautuu keskelle balettituntia ja perheeltään salaa vaihtaa nyrkkeilyhanskat balettitossuihin. Tanssinopettaja rouva Wilkinson huomaa pojan piilevät kyvyt ja kannustaa häntä korkeammalle, pois kaivoskaupungin pölyistä. Samanaikaisesti kaivostyöläiset (joihin Billyn isä ja velikin kuuluvat) käyvät omaa taisteluaan.

Kaivosmiehiä perheineen (c) Mirka Kleemola, HKT

"80-luvun Englanti, Margaret Thatcherit ja kaivostyöläiset - ei tule toimimaan Suomessa sitten millään!" Metsään mentiin näissäkin aatoksissa, sillä yllättävän hyvin tämäkin puoli musikaalista toimi. Nykyäänkin kylmää kyytiä on luvassa yhdessä jos toisessakin työpaikassa, ja koko ihmisen identiteetti voidaan murskata työpaikan ja toimeentulon menetyksen myötä. Nuorilla haaveissa kenties siintää jotain muuta, mutta onko tarpeeksi rohkeutta kokeilla omia siipiään? Helppoa olisi jämähtää paikoilleen ja odottaa jotain mullistavaa tapahtuvaksi, luovuttaa ilman yrittämistä. Kaikilla ei ole vaihtoehtoja, ei perheen tukea tai kannustusta.

 Kaivosmiehet laulavat komeasti rintamasuunta eteen päin, kädet nyrkissä, ruoto suorana. Tuli vahvoja Täällä Pohjantähden alla-fiiliksiä siitä. Billy kiitää ja kieppuu nuoruuden innolla ja energialla pitkin lavaa, koko maailma on auki. Mummikin (Leena Uotila) vaipuu muistoissaan tanssin pyörteisiin, äiti (Emilia Nyman) kannustaa poikaansa vilpittömyyteen ja kulkee rinnalla. Ihana ja supersymppis Michael (Kasperi Virta) on löytänyt oman konstinsa itseilmaisuun ja siitä saadaankin kunnon revittelyt aikaiseksi. Rouva Wilkinson (Jonna Järnefelt) näkee Billyn potentiaalin ja kenties omat unelmansa, jotka eivät koskaan toteutuneet perhe-elämän myötä. Liikuttavan kömpelöt balettitytöt ja vähän liikaakin irrotteleva herra Braithwaite (Unto Nuora), jonka hilpeästä lookista tuli jostain syystä vaalea Karoly Garam mieleeni...

 Taivas varjele mitä sieltä tulee - tyyliset heitot olisi voinut unohtaa tyystin, samoin liian glitterin. Lopetus oli minulle tyylikkäämpi Billyn poistuessa katsomon läpi ja heilutellessa pyöräilevälle Michaelille.

 Niin paljon hyvää kuitenkin, lavastusta ja puvustusta myöten. Suunnaton ilo ja ylpeys loppukiitoksissa, kun yleisö nousee aplodeeraamaan seisten Lassi Hirvosen saapuessa silmät loistaen kumarruksiin. Siinä silmien loisteessa minulle jotenkin tiivistyi koko tämä juttu. Mieletöntä! Mikä vaan on mahdollista. Tarvitaan kovaa työtä, kannustusta, tukea, uskoa omaan juttuunsa. Toivon, että mahdollisimman moni nuori tulisi Billy Elliotia katsomaan ja kenties ajattelisi "Minäkin pystyn mihin vaan!" sen sijaan, että ajattelisi "minusta ei ole yhtään mihinkään".

 Seuralaiseni totesi heti tuoreeltaan "Tässä oli emotionaalisesti vahvaa ilmaisua". Niin samaa mieltä!

(näin esityksen pressilipulla)

Antti Keinänen ja Lassi Hirvonen (c) Mirka Kleemola, HKT

Jako / Kellariteatteri

Jako / Helsingin Kellariteatteri

Ensi-ilta 11.6. 2015, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja tuotanto Eric Barco

Tekstit ja dramaturgia Senja Rajalin

Näyttämöllä : Heli Hyttinen, Aapo Juusti, Juha Karhu, Sara Paasikoski, Amanda Palo, Hanna Vähäpassi ja Pietu Wikström

 Tämä esitys se meinasi mennä meikälikalta kokonaan ohi, mutta onneksi Jako jatkui myös elokuussa joten ei muuta kuin mestoille. Kellariteatterissa olen aiemmin käynyt vain kerran ja silloinkin harjoituksia seuraamassa, joten nyt oli jo aikakin!

 Katsomoon pääsi kahdesta eri ovesta, sinisestä tai punaisesta. Mietin jo siinä vaiheessa, että onkohan oven valinnalla jonkinlainen ratkaiseva merkitys sille, miten tulevan kokee ja kenen puolella mahdollisesti on... En enää muista kumman sisäänkäynnin valitsin, mutta joka tapauksessa istuin hetken kuluttua mukavasti eturivissä upottavalla sohvalla ja pohdin, mahdanko siitä reilun tunnin kuluttua päästä enää edes ylös. Salissa on utuista ja hämärää, vastapuolella näkyy istuvan myös väkeä. Joku sihauttaa juomatölkin auki selkäni takana, vierustoveri sohvalla ottaa sandaalit pois jaloistaan. Rento meininki...

 Estradilla käy aikamoinen supatus. Näyttelijät supisevat kaikenlaista. Joku on väärällä puolella. "Tää on tyttöjen puoli!" Varsinainen tarina käynnistyy muuttopuuhilla. Banaanilaatikoita on röykkiöittäin siellä ja täällä. Nuoripari on muuttanut yhteen. Toinen on Syksy, toinen Kevät. Toinen haluaa rakentaa pesän muuttolaatikoiden keskelle eikä halua pitää kiirettä tavaroiden purkamisessa, toista epäjärjestys ja laatikkokasat ahdistavat suunnattomasti. Hän tarvitsee tilaa olla ja hengittää. Hommat eivät muutenkaan tahdo edetä, sillä paikalla ramppaa uteliasta vanhempaa naapuria yleisavaimilla sekä hillitön Täydellinen pari, joiden keskinäinen lällyttely menee hiukan överiksi.

Muuttopuuhia (c) Mikko Rasila 

 Olen jotakuinkin kärryillä vielä tässä vaiheessa, mutta sitten roolihenkilöt vaihtuvat lennossa ja hetken kuluttua olen ihanasti pihalla - ja nautin siitä! Tunnen uppoutuvani sohvaankin vielä syvemmälle. Huoneeseen astuu saarnaajia, pingviinejä ja kadunpuolen pikkuisesta ikkunastakin tullaan ja mennään. Yksi sumuttaa huonekasvinsa hengiltä. Paitsi että se mikään huonekasvi ole, kasa sanomalehteä vainen. Arvotaan korteilla, kuka saa esittää koditonta. Paikalle saapuu "asiantuntijoita", joilla tuntuu olevan mielipide niin esityksestä kuin katsojistakin. Silmälasit päässä istuva nainen nimetään samantein älyköksi, minäkin saan osani.

 Lauletaankin. Mieleen jää heti, että pitäisikö nykyään tietää kenen joukoissa seisoa ja että joskus voi ihan vapaasti värittää reilusti yli rajojen. Oliko sillä nyt väliä, istuiko punaisessa vai sinisessä katsomossa? Eri vinkkelistä katsottiin kuitenkin samoja juttuja ja koimme yhdessä asioita. Pään sisällä jokainen koki kaiken varmasti omalla tavallaan kuitenkin.

 Kellariteatterilta kävellessäni mietin, että vaikka onkin joskus omiin kaavoihinsa kangistunut ja tiettyjen tapojensa orja, siitäkin huolimatta voi olla ja elää sopuisasti ihmisen kanssa, joka tekee tietyt asiat täysin toisin kuin itse tekisi. Syksy ja Kevät voi kulkea käsi kädessä. Mietin myös sitä, että kaikkea en taaskaan ymmärtänyt, mutta pitääkö aina ymmärtääkään? Siitä huolimatta esityksestä voi nauttia, ja tässä oli taas sitä 'tekemisen meininkiä', jota hyvältä ja kiinnostavalta teatteriesitykseltä aina toivon. Kellariteatteriin kannattaa kyllä mennä jatkossakin, ja aina on mahtavaa nähdä uusia raikkaita kasvoja ja nuoria lahjakkuuksia lavalla!

Haastattelussa Johannes Holopainen

 Tämä seuraava haastattelu on ns. "lukijan toive" (toki itsellänikin oli kiinnostusta...). 

Johannes Holopaisen tapasin elokuun puolivälissä 2015 Kansallisteatterin takana olevassa pienessä puistokahvilassa.

Vuonna 1988 Helsingissä syntynyt 'Jomppe' on horoskoopiltaan oinas. ”Asuttiin myös vähän aikaa Hyrylässä kun olin pieni, mutta muuten oon varttunut Pohjois-Helsingissä ja kaikki kouluni käynyt täällä. Turussa asuin yhden kesän, 2011, kun tehtiin Lambergin Kallen kanssa kimpassa Kenttä-nimistä näytelmää Linnateatterissa. Okko Leon teksti oli se ja Lauri Maijala ohjasi. Se kertoo kahdesta tukityöllistetystä urheilukentän vahtimestarista Anterosta ja Esasta. Siinä oli muuten kaikista magein sisääntulo, mitä olen koskaan tehnyt. Gorillapuku päällä ajoin autolla seinän läpi näyttämölle, heheh!”

Mitä harrastat? ”Kyllä mä musiikkia harrastan paljonkin. Lisäksi mä piirtelen ja sit pelaan backgammonia. Sit mä pyöräilen paikasta toiseen. Ja käyn tanssimassa aika paljon. Tykkään myös uida, käydä metsässä kävelemässä. Purjehdinkin aina silloin kun mahdollista, mutta se on vähän harvinaisempaa herkkua.”

Ilmeisesti osaat soittaa ainakin jotain soitinta? ”Juu kitaraa mä oon soittanut pitkään ja lisäksi vähän pianoa, rumpuja, bassoa... Kitarasta oon ottanut soittotuntejakin, muista en. Meillä oli kotona piano ja aloin sitä vaan pimputella jossain vaiheessa. Mulla on kyllä uteliaisuutta kaikkia instrumentteja kohtaan, eli aina kun nään jonkun uuden soittimen, alan ihmetellä ja kokeilla, että mitenkäs se tämä toimiikaan ja millainen ääni täältä lähtee. Niin ja mä oon myös pöytärummuttaja, ärsyttävyyteen asti...”

Mitkä ovat ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi/erikoistaitosi? ”Mulle tuntuu tällä hetkellä fyysisyys ja sen kautta tarkkuus hyvin ominaiselta jutulta. Erikoistaitoja tai bilekikkoja...? 'Suumeduusa' on yksi”, naurahtaa Jomppe ja näyttää tietysti bravuurinsa. Taito sekin!

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Olis siistiä osata soittaa jotain vaskisoitinta, vaikkapa trumpettia. Ja jos olisi ihan skidinä jo aloittanut telinevoimistelun, niin pystyisi tekemään kaikenlaisia voltteja. Olisi vielä vähemmän rajoja! Kieliä saksaa, espanjaa, italiaa, ihan mitä vaan. On hienoa tavata ihmisiä eri kulttuureista. Kielen kautta kulttuuri aukeaisi vielä laajemmin.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Mun isän isä oli kanttori, ainakin jonkin aikaa. Isäni on kova esiintymään, soittaa ja laulaa aina kaikissa mahdollisissa juhlissa. Isältä oon selkeästi perinyt esiintymisgeenejä ja tietynlaista ilomieltä”, myhäilee Jomppe.

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Kyllä se on lähtenyt ihan lapsuuden leikeistä. Muistan ihan sen hetkenkin kun tajusin, että musta tulee näyttelijä. Olin silloin 9-vuotias ja kolmannella luokalla.”

Mitäs sitten tapahtui ala-asteen ja TeaKin välissä? ”Paljon askelia otettiin. Päätökseni selkeytti valintojani hyvin varhain. Menin Torpparinmäen ylä-asteelle, koska siellä oli ilmaisutaitokursseja ja musiikkiteatteria. Kallion lukioon menin seuraavaksi ja sitten TeaKiin. Olin mukana harrastajateatterijutuissa ja kesäteattereissa. Armeijassa olin Kaartin soittokunnassa laulajana ja bänditouhujakin oli. Soittokunnassa tuli vedettyä varmaan sata ns. humppakeikkaa, monenlaisissa juhlissa käytiin soittamassa ja ihmiset tanssi valssit ja humpat ja tangot ja muut. Oon nähnyt, kuinka kenraalit vetää break dancea... Oon tästä muuten menossa seuraavaksi sen bändin treeneihin.”

Pääsitkö TeaKiin ensiyrittämällä? ”En päässyt. Mä hain sinne ekaa kertaa kesken lukion, olin just täyttänyt 18. Menin vähän muka katsomaan, että minkäslaiset ne pääsykokeet on ja pääsinkin viimeiseen vaiheeseen asti. Lukion jälkeen hain tietysti sitten uudestaan ja taas stoppasi viimeiseen vaiheeseen. Olin vähän, että jaahas mitäs sitä nyt sitten tekisi. Menin sit armeijaan ja sehän meni oikein hyvin. En vaihtaisi soittokunta-aikaani pois, koska ne kokemukset antoi mulle niin paljon ja sain hyvää rutiinia esiintymiseen. Laulusolistina rupattelin yleisön kanssa keikoilla ja suomalainen musiikki tuli siinä samalla hyvin tutuksi, sekä vanha että uusi musiikki. Intin jälkeen alkoi TeaKin pääsykokeet ja pääsin sisään vuonna 2008. Valmistuin pari vuotta sitten.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi on ”Pallo – Näyttelijän liikkuva oleminen”. Se lähti sellaisesta ajatuksesta, että näyttelijä on tavallaan liikkeessä koko ajan. Elämässä, mutta myös lavalla. Se koostui kouluaikaisista havainnoistani kuten esim. siitä, että vaikka mä vaan seisoisin näyttämöllä, mulla on koko ajan pieni liike päällä kropassani ja myös ajatuksissani. Jos pidän sen virran käynnissä, mä oon samalla aktiivinen enkä pysähdy ja käänny sisäänpäin ja ala pelätä. Kun mä oon koko ajan liikkeessä, mä pystyn reagoimaan asioihin ja tajusin myös sen, että itse esityskin tapahtuu monen eri osasen vuorovaikutuksessa.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Kansallisteatterin 'HOMO!' ”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit vai onko edes vaihtoehtoa? ”Olisi siistiä vaikkapa maalata tai tehdä videoita, tosin ne liittyy mun työhöni tavallaan nytkin. Opettaminen on tuttua. Kehitettiin kahden kaverini kanssa Laajasalon Opistoon toiminnallinen suomenkielen kurssi maahanmuuttajille. Siellä opetellaan tekemällä ja vuorovaikutuksen avulla asioita; luodaan tilanne, jossa on motivaatio puhua ilman, että joutuisi miettimään sanonko oikein. Sanoja opiskellaan vaikkapa niin, että keksitään sanalle joku liike ja sitten tanssitaan. Superhauskaa ja siinä sivussa vahingossa opitaan uusia sanoja ja saadaan rohkeutta myös käyttää niitä. Tänäkin kesänä meillä oli kurssi ja lukukauden aikana käydään siellä myös vierailemassa.”

Johannes Holopainen (c) Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä? ”Voi vitsi! Se on niin nastaa! Oon näyttelijä siksi, koska mä itse haluan olla! Itse olen sen päättänyt, kukaan ei ole mua pakottanut ja vanhemmiltani oon saanut vain kovasti tukea alusta asti.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä tai keneltä se on tullut kenties? ”Mä kyllä vähän vierastan superlatiiveja, että joku olisi tärkein... Kouluaikana näytelmiä tehdessä tuli ainakin vastaan se, että aihe mistä kerrotaan on itselle tärkeä ja siihen luo tavallaan henkilökohtaisen suhteen. Kun tuntee tarinan ja tietää mistä siinä on kyse, on helpompi kertoa.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita ihailet tai arvostat erityisesti (alalta kuin alalta)? ”Kovimmathan on edelleenkin Michael Jackson ja Freddie Mercury, sehän on selvä! Sitten on ystäviä, joiden kanssa oon saanut jakaa paljon ja joilta oon myös oppinut paljon, nimiä en mainitse tässä yhteydessä. Mä ihailen kollegoitani, joka proggiksessa saan ihailla ihmisten persoonia ja miten tekstistä tuleva ajatus yhtäkkiä fyysistyy ja siihen tulee ihmisen persoona vielä mukaan. Se on hienoa ja ihailtavaa!”

Kuka olisi unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Ekana tuli mieleen Jim Carrey! Anthony Hopkins olis myös aika kova, ja Ian McKellen! YouTubesta oon paljon tutkaillut kaikenlaisia pätkiä ihan 'tutkimusmielessä' noilta herroilta.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Olishan se siistiä laulaa vaikkapa oman systerin kanssa ja ihan mikä tahansa kappale.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Suomen Kansallisteatterissa, Turun Linnateatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, KOM-teatterissa, Lappeenrannan Kaupunginteatterissa ja Saimaan Teatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Kyllä se Kansiksen HOMO! oli tosi iso juttu ja iso haaste teatterikoululaiselle, monella tavalla. Aihe oli kaikille tärkeä ja alusta asti oli selvää, että miksi me tätä tehdään. Alusta asti oli sellainen fiilis, että nyt me tehdään jotain merkittävää ja halutaan sanoa tällä jotain. Ennen ensi-iltaahan nousi jo kaikenlaista kohua esityksen tiimoilta. Keskusteluissa ollaan niistä ajoista menty onneksi jonkun verran eteenpäin, mutta mullekin sanottiin tuttujen tiimoilta, että ”älä ota tota nyt sitten liian vakavasti”. Siitä oli 83 esitystä kaikenkaikkiaan ja se oli mulle kyllä yksi elämänvaihe. Työryhmän kanssa vietettiin paljon saunailtoja ja mulle jäi kauniita ystävyyssuhteita esityksen myötä. Sitä aikaa muistelen suurella lämmöllä. KOM-teatterin 'Vallankumous' oli mulle tosi tärkeä juttu myös, just haudattiin se Teatterikesässä viime viikonloppuna. Oli hienoa päästä tekemään kurssikaverini Lauri Maijalan kanssa ammattikentällä ja vielä KOMissa. Perspektiivi on heti toisenlainen kun tietää, että tätä tehdään yhdessä muiden kanssa ja kaikki kantaa huolta kokonaisuudesta. Tietysti 'Sotilaspoika'-monologi on tärkeä mulle myös, se tehtiin Lappeenrantaan ja sen kanssa teen pientä kiertuettakin jatkossa. Yksin oon yli tunnin lavalla. Pääsin siinä tekemään sitä, mikä mua kiinnostaa ja mitä mä haluan tuoda lavalle monologissa. Sotilaspoika osui juuri oikeaan saumaan, kun olin päässyt tekemään muutaman jutun ammattikentällä ja sitten olinkin yksin lavalla. 'Sotilaspoika' vierailee lokakuussa Lahdessa, Teatteri Vanha Juko on paikka ja syyskuussahan oon Lainsuojattomat-festivaaleilla Porissa. Jossain vaiheessa on tarkoitus esittää sitä täällä Helsingissäkin.”

Kertoisitkos tässä välissä lisää siitä Saimaan Teatterista? ”Joo, mielelläni. Saimaan Teatteri perustettiin pari-kolme vuotta sitten, meillä on ollut kaksi kiertuetta. Se on laivalla kiertävä ammattiteatteri Saimaalla, tehdään vajaan kolmen viikon kiertue kesäisin ja esiinnytään vanhoilla seurojentaloilla pienissä kylissä, missä ammattiteatteria ei ole tarjolla. Eka kiertue toteutettiin viime kesänä ja saatiin heti paljon yleisöä ja hyvä vastaanotto. Tämä kesä meni vielä paremmin ja nyt suunnitellaan jo ensi kesää. Tämänvuotinen teksti kirjoitettiin itse ja tapahtumat sijoittuivat Saimaalle. Teatterihan on alunperinkin lähtenyt paikallisuudesta; se on ollut paikallisen yhteisön tapahtuma, jossa käsitellään yhteisiä asioita ja ihmetellään elämää ja maailmaa. Tunnelma oli kyllä hieno, kansa tulee vanhalle seurantalolle, joka on ennen ollut alueen kulttuurikeskus ja sinne on väki kokoontunut. Talo on kenties tyhjänä vailla käyttöä koko vuoden, ja sitten ykskaks talo on taas täynnä porukkaa. Onhan järjestäminen aina iso haaste, mutta onnistuessaan työ kyllä palkitsee itse itsensä. Ja monellakin osa-alueella tuosta tulee ihan sama fiilis kuin lapsena, yhdessä tehdään ja on kivaa. Yhdessä ideoidaan ja kokeillaan vaikkapa varjoteatteria heti seuraavana päivänä” hehkuttaa Johannes.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Joo. Jos joku tekisi 'Romeon ja Julian', mä haluaisin olla Mercutio. Se on niin magee hahmo, jotenkin välityyppi, vaikeasti määriteltävä. Kiinnostava hahmo! Pinokkion haluaisin tehdä myös, semmoisen nukkemaisen hahmon.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan 'teatterin taika'? ”Se on siinä, että ensin harjoitellaan joku juttu ja sitä rakennetaan palikoista, ja juttu valmistuu ja joku tulee katsomaan ja yhtäkkiä kokonaisuus onkin enemmän. Lavalla onkin ihan oma maailmansa ja yhdessä uskomme siihen. Valot sammuu ja syttyy uudestaan, näyttelijät tulevat kiittämään ja mietit, että missäs me äsken oikein käytiinkään. Huomaat, että jotain on tapahtunut ja jossain on käyty. Se yhteyden tunne tekee ihmiselle hyvää, koska mehän ollaan kuitenkin kaikki samaa. Antennimme on linkitetty yhteen ja siinä on jotain tosi maagista.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvät ideat! Kuulee jotain uutta tai jonkun mageen soundin, jota ei osaa edes selittää, se vaan on. Kutittelee juuri oikealla tavalla ja se ruokkii mielikuvitusta ja herättää uteliaisuuden. Mikä on sitten hyvä idea? Spontaaneissa ideoissahan on joku suuri suunnitelma taustalla, idean heittäjä on avoinna uusille asioille ja elämälle yleensä.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Mitä se ramppikuume ylipäätään tarkoittaa? Sitäkö, ettei halua mennä lavalle? Tottakai mua jännittää, mutta se on vaan hyvä asia. Siitä saa hyvät kiepit ja keskittyneisyyden, ja se on merkki siitä, että asioilla on jotain väliä. Sitä oppii kyllä arvostamaan. Jos mulle iskettäisi saksofoni käteen ja pyydettäisi esiintymään 50 000:n ihmisen edessä ja mun olisi pitänyt harjoitella, mutta en olekaan, niin olisihan se ihan painajaismainen tilanne! Jännityshän johtuu siitä, että mieli alkaa syöttää kaikenlaista tyyliin 'olenko mä tarpeeksi hyvä' tai 'mitä jos nyt sattuu jotain kauheata'. Mieli pitää vaan hiljentää eikä saa uskoa sitä, mitä se sulle yrittää sanoa. Pitää tunnistaa oma pelkonsa ja riisua se aseista.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Juoksen aina kolme kertaa teatterin ympäri. Ei vaiskaan, ei oo oikeastaan mitään. Rutiinit riippuu aina jutusta, ja tavallaan haluaa päästä sellaiseen olotilaan, jonka hyväksyy. Usein on tärkeää se, että kroppa on lämmin, varsinkin jos esityksessä on paljon fyysisyyttä. Oon oppinut, ettei kannata ottaa itselleen mitään sellaisia juttuja, joihin voi jäädä jumiin - vaikkapa vesipullo vieressä, ja sehän pitää sitten joka kerralla olla. Esityspäivinä pitää kyllä miettiä, että milloin syö ja onko tarvetta päikkäreille. Sen kyllä tiedostaa koko päivän ajan, jos illalla on esitys. Ensi-iltojen alla alkaa jo edellisiltana funtsiminen, enskaripäivinähän päivä on usein vapaata ja silloin on hyvä tehdä jotain ihan muuta, lähteä vaikka torille pyörimään saadakseen ajatukset muualle. Se on hyvä muistutus siitä, että täällä on muitakin ihmisiä ja asiat pysyy tietyssä mittakaavassa. Jos klo 19 on esitys, klo 17 jälkeen en enää katsele sähköpostiani tai muuta, joka voisi aiheuttaa ylimääräistä stressiä.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”No, Kallen kanssa tehtiin Kenttä-näytelmää Turussa Aboa Vetus-museon sisäpihalla ja esityksessä oli kohtaus, jossa roolihenkilöni Antero heittelee tikkatauluun tikkoja. Tikkataulu oli kiinni vajassa ja viimeisen tikan heitin jotenkin kovempaa. Se lensi vajan katolle, otti siitä kimmokkeen ja lensi kiviaidan yli kadulle. Olin aivan paniikissa, että osuikohan se nyt johonkuhun! Mua alkoi naurattaa ihan hirveästi ja seuraavat minuutit meni nauraessa ja samalla yritin puhua repliikkejäni. Kalle ihmetteli, että mikäs tuolle nyt tuli. Kerron toisenkin tapauksen. Kävi niin, että mulle tuli ihan totaalinen black out. Tehtiin HOMO!a ja koulussa harjoiteltiin Lokkia samaan aikaan. Mulla oli pää täynnä molempia tekstejä. Koskaan ei kannata tehdä niin, että juuri kun on menossa lavalle, alkaa miettiä että mitenköhän se laulu mahtoikaan alkaa. Ykskaks et muistakaan mitään! Meikäläinen meni lavalle, ensin tuli kohtaus jossa en ollut varmaan yhtään läsnä, kun koko ajan mietin sitä biisiä. Menin ramppiin ja viimeinen repliikki, ja sitten lähti jo biisin alkusoitto. Aloin laulaa Paavilaisen Annan säkeistöä, koska se tuli mieleeni. Kapellimestari Jussi Tuurna oli varmaan ainut joka mokani huomasi, sanoi vaan että tule seuraavalla kerralla rohkeasti katsomaan täältä nuoteista, tämä tyylilaji kestää sen kyllä. Yleisö varmaankin vaan ihmetteli, että mitä noi veivaa tuota samaa säkeistöä molemmat. Mutta tästäkin selvittiin ja maailma ei kaatunut!”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Kerronpa vaikka yhden lapsuusmuiston. Kaverini Villen kanssa lähdettiin koulusta ja Villen äiti ihmetteli, että missä oikein on oltu kun kesti niin kauan. Kolme tuntia varmaan meni matkassa. Reitin varrella hiekkatien vieressä meni oja ja koko matkan me uitettiin pikkuisia veneitä siinä virrassa, siinähän se aika kului mukavasti. Sillä reitillä mä usein potkiskelin jääkalikkaa, otin sen matkaani koulun pihasta ja koko 1,5 km matkan potkiskelin sitä samaa kalikkaa. Lopulta se oli ihan pieni pallo vain ja siinä vaiheessa olin jo niin kiintynyt siihen, että laitoin sen ulko-oven viereen ja sanoin sille 'Nähdään taas!' ”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syyskuun 23. on ensi-illassa Kansallisteatterissa Nummisuutarit, Janne Reinikainen ohjaa. Sotilaspoika kiertelee Porissa ja Lahdessa. Ensi kesänä on taas Saimaan Teatteri.”

Osaatko imitoida ketään? ”Ei mulla mitään bravuureja ole, mutta aika hyvin mä imitoin Kipparikvartettia!”, naurahtaa Johannes ja sitten lauletaan Kaunista Veeraa pätkä yhdessä.

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Lucky Luke! Se pystyy yhdellä kädellä käärimään sätkää ja toisella kädellä ampumalla rikkomaan setelin kolikoiksi, ja sillä on frendinä puhuva hevonen.”

Jos saisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Olisi tosi siistiä lähteä mekko päällä vaan kävelemään jonnekin. Haluaisin juosta pellolla tukka hulmuten, mennä avoauton tai motskarin kyytiin. Sivuvaunuun! Mennä tansseihin. Olisi kiva jutella tyttöporukassa, mennä tyttöjen saunailtaan ja kerrankin tietää, mistä siellä oikein puhutaan. Joskus oon ollut ainoana poikana tyttöporukassa ja oon huomannut, että keskustelussa on paljon nopeampi tahti! Aiheet vaihtuu lennossa ja mä en pysy mukana. Kundiporukassa jäädään jauhamaan ekaa aihetta ja tyhjennetään se, ja sitten vasta siirrytään seuraavaan.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kielikirjan ja opiskelisin jonkun kielen. Hapankorppuja ja voita pitäisi olla ja jotain hyvää teetä. Voi vitsi kun backgammonia ei voi pelata yksin! Heeeei, mä ottaisin mun View Masterin ja paljon kiekkoja. Ostin just Juvan kirppikseltä sellaisen ja 40 kiekkoa, ai että mikä löytö!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kiikarit, lannevaate ja riippumatto.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisit? ”Mä menisin Konstantinopoliin. Egyptikin kiinnostaa ja faaraomeininki. Haluaisin nähdä faaraomeiningit livenä, kuulostaapa hassulta. Haluaisin käydä vilkaisemassa jurakautta ja nähdä dinosauruksia. Se oli skidinä niin kova juttu. Jos olisi sellainen pensasnaamioasu, josta voisi turvallisesti tirkistellä ilman, että joku saurus söisi mut.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden bänditreeneihin, meillä on Hangossa keikka lauantaina.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihme

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kauhu

Mikä sytyttää sinut? - Lämpö

Mikä sammuttaa intohimosi? - Arvottaminen

Mikä on suosikkikirosanasi? - Kyllä mä vittua käytän aika paljon...

Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatusta

Mitä ääntä inhoat? - Sitä kun moottoripyörä ajaa ihan korvan vierestä.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Meribiologi

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Benjihyppääjän köydenkiinnittäjä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tulit hyvään aikaan!

Slava! Kunnia. / Kansallisteatteri

Slava! Kunnia. / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.2. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Laura Jäntti

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Musiikki Jussi Tuurna

Rooleissa : Annika Poijärvi/Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Katariina Kaitue, Juhani Laitala, Markku Maalismaa, Janne Marja-aho, Juha Muje, Marja Salo, Aku Sipola, Timo Tuominen, Puntti Valtonen ja Tiina Weckström

Orkesteri : Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund

Kuoro (kaksoismiehitys) : Juuli Hyttinen, Linda Hämäläinen, Samuli Kakko, Panu Kangas, Petri Knuutila, Noora Koivumies, Sini Koivuniemi, Siiri Kononen, Katariina Lantto, Ville Mäkinen, Peter Nyberg, Elina Peltonen, Konsta Reuter, Markus Saari, Taru Still ja Juho Vornanen ( Kuoro muodostuu Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan opiskelijoista.)

 Joskus huomaan olevani ennakkoluulojeni vanki. Keväällä olin sitä mieltä vahvasti, että taitaapa jäädä Slava! näkemättä, Venäjä sitä ja Venäjä tätä ja blaablaablaa ja ei kiinnosta pätkääkään. Mielenkiintoni kuitenkin heräsi hissukseen luettuani varsin erikoisia kommentteja ja arvosteluja esityksen tiimoilta, ja niin Slava! valikoitui syyskauden avauksekseni. Varsin kunniakas alku siis...

 Olen nähnyt viime vuosina 'aika paljon' (lue = todella paljon) teatteria ja niistä suurin osa on ollut varsin onnistuneita, vaikkakin yllätyksettömiä vetoja. Päässäni on muhinut jo kauan ajatus, että voi kunpa tulisi sellainen esitys vastaan, joka yllättäisi minut positiivisessa mielessä niin totaalisesti, että menisin melkein sanattomaksi. Avoimin mielin siis Slavaa! katsomaan, ja persus puutuneena yli kolme tuntia myöhemmin olin taputtanut kätenikin puuduksiin ja olin samantein valmis katsomaan koko spektaakkelin heti uudestaan, samalta istumalta. On mahtava tunne huomata olevansa niin väärässä kuin olla ja voi ennakkoluulojensa kanssa ja ajatella, millaisia ylläreitä onkaan jäänyt näkemättä ihan vaan siksi, että en ole uskaltanut astua mukavuusalueeni ulkopuolelle!

(c) Stefan Bremer

 Alusta asti en yrittänytkään miettiä, että 'miksi' tässä tehdään näin ja noin, vaan käänsin aatokseni suuntaan  'miksei!' Teatterissahan mikä vain on mahdollista. Juri Gagarin voi nousta haudasta ja nousta ylös sfääreihin yhdessä kimaltavapukuisen Conchita Wurst-Kristuksen kanssa. Laika-koiraa jäin vähän kaipaamaan. Myös Iivana Julma ja Katariina Suuri nähdään lavalla, kuten myös Gerard Depardieu, Kim Jong-Un sekä Bolshoin balettipojat sipsuttamassa täysissä varusteissa. Olin täysin haltioitunut Juha Mujeen (Popeda) ja Puntti Valtosen (Obeda) sulavasta yhteispelistä, Volodjan (Timo Tuominen) letkeästä kävelytyylistä ja paikoitellen huvittavan raivokkaasta meiningistä, Obedan vaimon (Annika Poijärvi) uskollisesta kauppakassista, Julija Teen (Tiina Weckström) punaisista saapikkaista, huikeista kuorokohtauksista, mustiinpukeutuneista äideistä Tuonelan virralla ja Ville Leppilahdesta orkesterin puolella loihtimassa monenmoisia elektronisia ääniä. Musiikki muutenkin oli todella upeaa, monipuolista, vauhdikasta, yllätyksiä täynnä.

Volodja vauhdissa (c) Stefan Bremer

 Joillekin kylmät väreet ovat merkki jostakin inhottavasta ja puistattavasta, minulle ei. Minulle ne ovat merkki siitä, että tuntuu kuin pieniä siipiä kasvaisi selkään ja nousisi penkistä ylös. Tätä tapahtui esityksen aikana monta kertaa. Henkinen orgasmi potenssiin kymmenen, sanotaan vaikka näinkin. Oli suuri nautinto seurata esitystä. Unohdin heti alussa, että tästä pitäisi osata jotain kirjoittaa myöhemmin. En välittänyt, nautin vain ja se oli mielettömän vapauttavaa. Sieltä ja täältä katsomosta kuului hekotusta ja vieressäni istunut mies totesi jossain kohtaa seuralaiselleen "Ei helvetti miten nerokasta! Että piti tuokin omin silmin nähdä ja kokea!" ja olin tismalleen samaa mieltä hänen kanssaan.

 Koko porukasta minulle nousi parikin uutta suosikkia : Leo Honkonen sekä Tiina Weckström, joista jälkimmäisen taisin nähdä nyt vasta lavalla ensimmäistä kertaa. Mikä ihana, tumma ääni hänellä onkaan!

 Slava! menee heittämällä Vuoden Yllättäjä-osaston kärkeen ja nyt taas odottelen, kuka tai mikä minut seuraavaksi tällä lailla löisi ällikällä. Etukäteenhän sitä ei onneksi voi tietää, muutenhan  koko touhusta katoaisi 'se jokin'.

 Kampin bussiterminaaliin teki mieli vetää slaavikyykyssä hypellen koko matka.

(näin esityksen pressilipulla)

Äitien kuoro (c) Stefan Bremer

Popeda ja Obeda (c) Stefan Bremer

Pikku prinssi - Naiviuden puolustus ja Request Concert / Tampereen Teatterikesä

Teatterikesän avajaispäivänä piipahdin pikaisesti katsomassa Belfast Boy-monologia, ahkeroin välissä muutaman päivän töissä ja lauantaiksi palasin jälleen Tampereelle.

 Ensin suuntasin Tampereen Ylioppilasteatteriin, jossa esitettiin Off-ohjelmistoon kuuluva "Pikku prinssi- Naiviuden puolustus". Esityksestä vastasi Vain yksi pieni teatteri.

Ensi-ilta 1.7. 2015 Helsingissä, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)
Käsikirjoitus Liila Jokelin, Pauli Patinen ja työryhmä
Ohjaus Pauli Patinen
Lavalla Tytti Junna, Saara Mänttäri, Pihla Pohjolainen ja Elina Saarela
Esityksen lähtökohtana on käytetty Antoine De Saint-Exuperyn teosta Le Petit Prince.

 Odottelimme aulassa esityksen alkua. Ovi avautui ja kruunupäiset pikku prinssit Elina Saarela ja Pihla Pohjolainen hakivat meidät yksitellen salin puolelle. 'Katsotaan sinulle yhdessä hyvä paikka'. Minun tuolini asetettiin siten, että olin selin muihin ja katse kohti ovea, josta juuri tulin sisälle. Muutkin istuivat sikin sokin ja ihan miten sattuu, katselimme toisiamme vähän huvittuneina ja itse ainakin odottavaisin mielin. Yksi mies hieroi vieressä naispuolisen seuralaisensa jalkapohjia. Musiikki soi. Oli hirmuisen rentoutunut olo, mieli avoin. Saara, Pihla ja Elina alkoivat kertoa asioista, joista pitävät kovasti. Olin samaa mieltä monestakin asiasta. Vähän liikutuinkin ja mietin, että ei tässä nyt vielä passaa ruveta kyynelehtimään. Jostain kaiken keskelle ilmestyi kypäräpäinen Tytti, joka monotonisella äänellä moitti muiden tapaa koota katsomo ja kehoitti kaikkia meitä ottamaan tuolinsa ja muodostamaan kunnollinen, oikea ja synkassa oleva katsomo! Huvittuneina näin teimmekin, ja pian istuimme 'kunnon muodostelmassa'. Kypäräpää jatkoi monotonista puhettaan. Hän se odottaa tässä tietyssä paikassa jotain tapahtuvaksi, koska muuten menisi jotain olennaista ohi juuri siinä paikassa, jos lähtisi muualle. Tämä tyyppi tuntui suhtautuvan vähän turhan varovaisesti kaikkeen, siksi varmaan kypäräkin päässä ettei elo tarjoa minkäänlaisia kolhuja.

Tytti, Pihla, Saara ja Elina (c) Heidi Bäckström

 Itse esitys koostui erinäisistä kohtauksista, jotka olivat sen sorttisia, että niistä olisi vaikeaa selittää sen enempiä kirjallisessa muodossa. Pohdittiin sitä, missä vaiheessa uteliaisuus ja lapsenomainen innokkuus katoaa ja muuttuu aikuismaiseksi liialliseksi järkeilyksi. Kysyttiin, mitä on taiteilijuus ja onko vakavasti otettava taiteilija vain sellainen, joka on saanut apurahaa tai päässyt kouluun saavuttaakseen tietynlaisen statuksen. Miksi sanoa toiselle pahasti, kun voisi sanoa kauniisti? Miksi kaunistella totuutta, kun voisi olla rehellinen? Miksi tehdä pahoja tekoja hyvien tekojen sijaan? Itselleni kysymys 'miksi' muuttui muotoon 'miksei'. Mikä estää meitä aikuisia hulluttelemasta ja tekemästä välillä ihan hassuja juttuja? Odottelun sijaan kypäräpääkin päätti lähteä liikkeelle ja saapui lavalle raahaten mukanaan valtavaa rekvisiittakassia. 'Nyt vietetään synttäreitä jee ja kaikille hauska hattu ja näitä ilmapalloja on ihan turha puhaltaa', totesi tyyppi ja viskoi tyhjiä ilmapalloja pitkin lattiaa ja lakonisin jipii-huudoin serpentiiniä myös. Nyt on tosi hauskaa kaikilla. Tietysti me kaikki saimme hassut hatut päähämme, katsomossa istui niin intiaania kuin narria ja cowboyta. Minulla oli pieni tötteröhattu.

 Loppupuolella tuli hyvä fiilis etenkin siitä, kun Pihlan hiuksia kammattiin ja samalla hän lauloi, miten ihanaa on ajaa täysillä vuoristoradassa ja huutaa 'Olen elossa'. Olin niiiin samaa mieltä siitäkin! Miten ihanaa oli kesäkuussa ajaa Särkänniemessä Vauhtimadossa ja nauttia älyttömän paljon. Ja miten toiset katsoivat hiukan pitkään kun kuljin Citymarketin läpi vappuna mäyräkoirailmapallon kanssa ja lähdin vapputorille ylpeänä irtoviikset naamassa.

 Esityksestä ja sen ajatuksia herättävistä kappaleista tuli hirmuisen hyvä mieli! Suunnatessani ystävääni tapaamaan kuljin koko matkan hymy huulilla ja päässä soi viimeiseksi kuullun kappaleen sanat. Kiitos koko työryhmälle.

(Näin esityksen kutsuvieraana)

 Ja sitten illaksi puolalaisen Request Concertin pariin Teatterimonttuun...

Kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)
Käsikirjoitus Franz Xaver Kroetz
Ohjaus Yana Ross
Lavalla Danuta Stenka ja radioäänenä Wojciech Mann

 Tämä se oli sitten täysin uniikki kokemus ensinnäkin siksi, että me katsojat seisoimme/liikuimme vapaasti näyttämön ympärillä esityksen aikana ja siten jokaiselle katsojalle muodotui täysin omanlainen katsomiskokemus, riippuen siitä missä katseli ja millaisia ajatuksia päähän reilun tunnin aikana heräsi. Kiintoisan esityksestä teki myös se, että siinä ei ollut lainkaan repliikkejä. Radiojuontaja oli välillä äänessä, ja hänen puheensa tekstitettiin suomeksi ja englanniksi.

(c) Klaudyna Schubert

 Nainen saapuu työpäivän päätteeksi kotiin, ostoksista päätellen kaupan kautta. Vaihtaa mukavempaan asuun, pesee sukkikset, laittaa pyykit koneeseen ja vedet valumaan suodatinkannuun. Kaikki tehdään pilkuntarkasti ja jokaisella esineellä on oma paikkansa. Taitaa jokainen päivä toistua samankaltaisena? Nainen valmistaa iltapalaa, leikkaa juustosta juuri sopivankokoiset palaset leipien päälle. Radiossa alkaa toivekonsertti, jossa juontaja lukee kirjeitä ja soittaa niihin sopivia kappaleita. Elton Johnia, Leonard Cohenia, Beach Boysia... Nainen pistää tupakaksi ja Cohenin 'I´m Your Man'in soidessa hän selvästi jää miettimään jotain. Kyyneleet nousevat naisen silmiin. Mietin, miksi nainen on yksin ja onko aina ollut näin. Mitä hän tekee työkseen? Onko hänellä ystäviä? Iltapalan ja vessassakäynnin jälkeen nainen avaa tietokoneen ja pelaa tovin Sims-peliä, josta en sen enempiä tiedä mutta hänellä tuntuu olevan toiselainen elämä siellä pelimaailmassa. Mies ja tytärkin kaiketi? Hän asettelee munakupit ja muut valmiiksi aamua varten, avaa vuodesohvan ja asettelee petivaatteet säntillisen tarkasti paikoilleen. Tulee vähän surullinen olo naisen puolesta, haluaisin kovasti tietää hänestä enemmänkin. Nainen menee nukkumaan, mutta uni ei tule silmään. Vielä pitää nousta tarkistamaan, ettei vain liesi jäänyt päälle. Nainen nousee toistamiseen ja tekee jotain sellaista, joka yllättää meidät katsojat. Äkkiä hän myös huomaa, että häntä katsellaan. Nainen ottaa katsekontaktia lähellä oleviin. Hän taitaa tajuta liian myöhään, ettei sittenkään ole täällä yksin. Hän käy sijaamassa vuoteensa uudelleen ja astuu pois näyttämöltä meidän joukkoon. Samalla hetkellä pesukone pysähtyy, kaikki pysähtyy. Pitkä hiljaisuus.

 Ja päälle valtaisat aplodit! Hyvin vaikuttava, intensiivinen esitys! Täysin uniikki kokemus! Jossain vaiheessa seisoskelu alkoi painaa selän päälle ja mielessä kävi, että tapahtuisi nyt muutakin kuin vedenkeittämistä. Katse naisen kasvoihin vei ajatukset kuitenkin muualle. Myöhästyin junastakin ja seuraavaa jouduin odottamaan kaksi tuntia, mutta eipä haitannut yhtään.

 Poistuessani kaksi vanhempaa naista pohti sitä, että mahtaako vielä olla hiusverkkoja monellakin käytössä. Minä mietin sitä, että tämänkaltaista haluaisin nähdä enemmän ja mahtavaa, että Teatterikesässä tarjoutui tilaisuus nähdä jotain näinkin spesiaalia. Request Concert jäi totisesti mieleeni!

 Jos onnistuisin ensi vuonna ajoittamaan vihdoinkin kesälomani Teatterikesän yhteyteen ja ahmisin näitä herkkupaloja oikein kunnolla...

Belfast Boy / Tampereen Teatterikesä

Belfast Boy / Tampereen Teatterikesä

Esitykset 3.8. ja 4.8. 2015 Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa

Esityksen kesto 1h (ei väliaikaa)

Ikäsuositus 16 +

Tuotanto Purple Penguin Production (Irlanti)

Käsikirjoitus ja ohjaus Kat Woods

Lavalla Declan Perring

 Jokaikinen vuosi onnistun kesälomatoiveita kyseltäessä unohtamaan autuaasti Tampereen Teatterikesän, ja niin tänäkin vuonna viikkoni vierähtää hyvin pitkälti töiden merkeissä. Viime vuonna näin tasan yhden esityksen (Jumalan rakastaja) ja tänä vuonna tulen näkemään peräti kaksi. En tiedä, tulisiko minulle jo yliannostusta, jos joka päivä pääsisin katsomaan esityksiä?? Hmmm, se jää vielä nähtäväksi...

 Joka tapauksessa olin onnistunut valitsemaan hyvin vahvan alun tämänvuotiselle Teatterikesälleni ja Kellariteatteri oli juuri passeli paikka Belfast Boyn kaltaiselle intiimille esitykselle. Lavalla vain tuoli ja nuori mies Martin Hall, joka saapuu psykiatrin vastaanotolle uniongelmien vuoksi. Kuusi käyntikertaa olisi luvassa, tunnin sessio joka kerta. Martin epäilee, että hänkö muka puhuisi tunnin ja koko hommasta ei varmaankaan tule yhtikäs mitään, ja puhuminenko muka auttaa nukkumisvaikeuksiin. Mies koittaa päästä helpolla ja kertoo ensin tarinansa mahdollisimman lyhyen kaavan mukaan ('synnyin, muutin Englantiin, en saa nukuttua'), mutta psykiatri vaatii enemmän.

(c) Tampereen Teatterikesä, Kat Woods

 Ja Martin alkaa kertoa. Välillä innostutaan liikaakin ja mies joutuu toppuuttelemaan itseään, kun jutut lähtevät lapasesta. Välillä taas häpeän tunne valtaa Martinin ja kädet on laitettava kasvoille. Nyt tuli vahingossa paljastettua liikaakin. Katsomossa on hiljaista, välillä naurahdellaan. Itselläni on usein tunne, että liikutaan liiankin intiimeillä vesillä ja onko edes sopivaa kuunnella toisen tilitystä vastaanotolla! Voi vain arvailla psykiatrin välikommentit, sillä niitähän ei ääneen lausuta, näytetään vain vastareaktio Martinin puolelta. Muitakin hahmoja toki lavalla vilisee, sillä Martin hoitelee niin veljet kuin lapsuudenystävätkin.

 Declan Perring on loistava! Unohdan ihan täysin, että lavalla on näyttelijä. Eloisa, ilmeikäs, herkkä ja raju samaan aikaan. Vaikuttavaa työtä, ja yleisö palkitsikin hänet melkoisin aplodein. Tunti meni minunkin mielestäni vähän liian nopeasti ja jäi ihan harmittamaan, että mitä seuraavalla kerralla olisi tullutkaan ilmi.

 Tämä tarina totisesti ansaitsi tulla kerrotuksi! Aluksi minulla oli vähän vaikeuksia pysyä mukana johtuen Martinin vahvasta irkkuaksentista, mutta sekin vei mennessään, vaikka puherytmi oli välillä melkoinen. Saas nähdä miten käy lauantaisessa Request Concertissa, jossa ei ole repliikkejä lainkaan...

 Väkevä Belfast Boy Kellariteatterissa vielä tiistaina 4.8. klo 15 !!

 Plussaa myös Daruden Sandstormista, joka toimii aina.