Haastattelussa Elisa Piispanen

Elisa Piispasen tapasin elokuun alussa 2017 Tampereen Metso-kirjaston kahviossa. Haastattelutilanne muuttui toisenlaiseksi heti alkuvaiheessa, kun Elisa innostui puhumaan hänelle tärkeistä asioista lähes tajunnanvirtana ja minä yritin väliin kysyä muutaman kysymyksenkin.

Vuonna 1973 syntynyt Elisa on horoskooppimerkiltään vesimies. ”Oon Helsingistä kotoisin, tarkemmin Vuosaaresta. Kouluni aloitin Vuosaaren musiikkiluokalla ja siitä jatkoin yläasteelle ja lukioon, koko nuoruuteni vietin siis samoilla kulmilla. Vuosaaressa tulee käytyä aika usein edelleen, koska lapsuudenkotini sijaitsee siellä. Tampereella oon asunut vuodesta 1995, tulin opiskelemaan Nätylle. Aluksi olin ihan kauhuissani siitä, että miten joku voi ylipäätään asua jossain muualla kuin Helsingissä – olin aina ollut vähän ikävälläkin tavalla identiteetiltäni täysin helsinkiläinen. Kaikki muu Suomi on pelkkää maaseutua -tyyliin. Yhteen näytelmään kirjoitin itselleni repliikinkin ”Haluan kuolla Kehä III:n sisäpuolella”, en tiedä ajattelenko edelleenkin niin. Koen vieläkin olevani helsinkiläinen, vaikka oon näinkin kauan asunut Tampereella ja rakastan tätä kaupunkia.”

”Ylioppilaskirjoitusten jälkeen mä olin puoli vuotta Saksassa Bremenin lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa, Verdenissä, kouluttamassa hevosia sellaisella huutokauppatallilla, olin täysin heppatyttö. Opin vähän saksaakin siinä ohessa. Vaikka heppatyttöily oli elämässäni intohimo, mulle tuli kuitenkin sellainen olo, että haluan kenties tehdä elämässäni jotain muutakin kuin olla hevosten kanssa tekemisissä. Se oli mulle yksi ”suurista rakkauksistani”, olin kuitenkin ratsastanut 7-vuotiaasta 22-vuotiaaksi asti lähes päivittäin ja se oli mulle yksi mahdollinen uravaihtoehto.”

”Turussa oon asunut myös puoli vuotta, olimme Nätyn vuosikurssini kanssa työharjoittelussa Turun Kaupunginteatterissa ja teimme Merlin-nimisen spektaakkelin. Tampereellahan mä oon asunut jo 22 vuotta, eli puolet elämästäni! Ihmeellistä!”

Mitä kaikkea harrastat? ”Heheh, musta tuntuu siltä, että harrastan ihan kaikkea! Avantouintia, juoksemista (juoksisin enemmänkin jos olisi aikaa) … juoksemisessa mä oon päässyt eroon vimmaisesta kilpailuvietistäni ja muutenkin se on ollut mulle sellainen kehollinen kokemus, joka on muuttanut mua ainakin yhtä paljon kuin jooga, jota myös oon harrastanut jo parikymmentä vuotta. Juoksemisessa ja joogassa mä pystyn rauhoittumaan ja olemaan sukupuoleton, ei-ihminen ja sulautumaan osaksi ympäristöä. Mä harrastan myös virkkausta ja leijuntalajeja, tankotanssia ja ilma-akrobatiaa. Kaikki ovat tavallaan saman asian eri puolia, niissä on vain eri väline. Kaikissa kommunikoidaan voimakkaasti oman itsensä kanssa - ollaan tavallaan silmukassa, jossa hengitys syvenee ja pulssi hidastuu. Laskeudutaan tähän hetkeen ja ihmisenä olemiseen. Samalla ollaan dialogissa muiden ihmisten ja ympäröivän maailman kanssa. Vuorovaikutuksellinen tila! Tätä samaa on myös näyttelemisessä. Siksi onkin vaikeaa erottaa, mikä on harrastusta tai elämäntapaa. Mä innostun herkästi uusista asioista ja oon valmis kokeilemaan kaikenlaista kiintoisaa ihmisten parissa. Oon luullut olevani joskus erakkoluonne, mutta kyllä mä tarvitsen ihmisiä ympärilleni kehittyäkseni itse ihmisenä”, pohtii Elisa.

”Niin, mä käyn viikottain Pirkanmaan Saattohoitokodin vuodeosastolla potilaiden ja omaisten ilona. Oon läsnä ja saatavilla. Muistisairaiden kanssa kävin virkkaamassa Koukkuniemessä. Alussa sitä vaan riensi päätäpahkaa näitä virkkauskerhoja synnyttämään ilman mitään varsinaista syytä, ”yhdessä hypistellään lankoja ja vähän lauletaan”, mutta jälkikäteen oon huomannut, että siitä on muotoutunut jotain suurempaa, jota ei pysty mitenkään selittämään. Virkkauskerhossa ei tarvita edes yhteistä kieltä, se löytyy yhteisen tekemisen kautta. Vähän lähtee nyt käsistä tämä harrastuksiin liittyvä kysymyskin, sehän vyöryy kaikkien käsitteiden yli! Ytimenä lienee se, että mä oon täällä toisten kanssa ja heti kun pääsen ulos ajatuksesta ”minä minä minä”, alkaa asioita vain tapahtua. Yhteisön voima on ihmeellinen!”

Tallen ja Ellun yhteinen hetki (c) Ellu 

 Jaahas. Missäs me nyt mennään… soittotaito? ”Musiikkiluokalla olin ala-ja yläasteen, ja siellähän soitettiin päivittäin muistaakseni. Alle kouluikäisenä aloitin pianonsoiton, kymmenen vuotta soitin pianoa. Kävi sellainenkin hassu yhteensattuma, että Vuosaaressa ollut pianonsoitonopettajani oli laulunopettajana Pirkanmaan Musiikkiopistossa ja hän opetti mulle täällä Tampereella yksinlaulua pari vuotta. Nokkahuilua mä osaan soittaa, siinä on kyllä aliarvostettu soitin! Viulua ja selloa soitin myös, niihin aikoihin sai musiikkiluokilla lainata soittimia. Viulunsoittoni oli tosin sellaista, että kissa hyökkäsi aina jouseen kiinni. Mua kiinnosti kaikki soittimet, ja ympärilläni oli aikuisia, jotka antoivat mun kokeilla kaikenlaista. Rumpuja oon soittanut, meillä oli tietysti tyttöbändikin.”

Tähänhän et ole vielä vastannut, mutta mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Joo, nämä mun vastaukset kiertää samaa kehää. Perhe on lähellä sydäntäni, oon älyttömän perhekeskeinen. Mun täytyy saada viettää aikaa perheeni kanssa voidakseni hyvin, mutta jos oon liikaa, musta tulee täysin sietämätön. Pitää vallita sopiva ”kauhun tasapaino” työn, harrastusten ja perheen kesken, ja kaikkien pitää saada toteuttaa omia taipumuksiaan ja juttujaan eikä niin, että äiti nyt harrastaa ja kaikki muut joustaa. Luonto on mulle tärkeää myös, yritän päivittäin päästä Pyynikin rantaan tai metsiin rymyämään, ja onneksi lapseni tykkäävät rymytä siellä kanssani.”

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mä innostun kaikesta ja kaikkea on kiva tehdä, oon tohkeissani usein! Se auttaa mua oppimaan uusia asioita ja kestämään tietynlaista epävarmuutta, ja auttaa mua jaksamaan myös. Välillä tämä työ on monotonista ja raskastakin, ja tähän liittyy työvaiheita, jotka jonkun mielestä saattaa tuntua tylsältä tai sietämättömältä. Mulla on myös loputon kiinnostus ihmisiä kohtaan – vastanäyttelijöitä, ohjaajia, yleisöä, roolihenkilön rakentamista kohtaan ja niitä ihmisiä, jotka auttavat mua rakentamaan roolihenkilöäni. Mulla on hyvä paineensietokyky, en hirveän pienistä menetä hermojani enkä yöuniani, enkä vie töitä kotiin juurikaan. Ammatillinen vahvuus on sekin, että pystyn irrottautumaan töistä ja elämään ilman valo-ja äänitehosteita. Koen mielekkääksi elämäni myös näyttämön ulkopuolella. Vahvuus on myös se, että mä lapsenomaisella tavalla uskon kaiken onnistuvan ja opin kaiken tarvittavan.”

Tuttiritarista... (c) Elisa Piispanen 

 Minkä taidon erityisesti haluaisit osata? ”Kaikkeahan voisi osata paremmin ja kaikkea voi opetella. Oon sitä mieltä, että minkä tahansa taidon voi opetella kolmessa vuodessa sitoutuneesti harjoittelemalla, jos keho tai mieli pysyy terveenä. Voi olla, että oon väärässä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Mä suhtaudun kaikkiin töihini haasteena, mutta haastavimmalta tuntuu aina se, jota on parhaillaan tekemässä. Tällä hetkellä harjoitellaan Catsia (huom. muistutuksena, haastattelu on siis tehty elokuun alussa ja Cats oli ensi-illassa syyskuun alussa) ja meno on sellaista, mitä en oo ikinä aikaisemmin tehnyt. Keväällä olin ihan itku kurkussa välillä ja tuntui siltä, ettei tästä tule yhtään mitään, mutta nyt mulla on sellainen olo, että selviän sittenkin hengissä! Pystyn esittämään sitä kuusi kertaa viikossa ja välillä kahdesti päivässäkin. Viimeisimmän työn kanssa tuntuu aina kovin saavuttamattomalta se vuorenhuippu, johon tähdätään, hyvällä tavalla. Poikkeuksena on ollut tämä Cats. Näytellessähän lähdetään aina nollasta, siellä saa hakea erehdysten ja kokeilujen kautta, solkata repliikkejä ja unohdella kaikenlaista, tehdä tosi noloja vaihtoehtoja ja näytellä huonosti. Kaikki tuo on ok. Catsissa oon mukana isossa tanssiryhmässä ja tuntuu siltä, että mokailen koko ajan ja olen porukan hitain, ja mulla ei ole työkaluja siihen, miten kestän sen olotilan. Se on ollut ehkä raskainta viimeaikoina. Kun ei ole niin hyvä kuin haluaisi olla. Itselleen riittävän hyvä.”

Catsista päivää (c) Elisa Piispanen 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei mulla lähisuvusta löydy, mutta hauskoja luennoitsijoita kyllä.”

Tykkäsitkö lapsena esiintyä sukujuhlissa ja vastaavissa? ”Tykkäsin joo, mutta itselläni on sellainen olo, että olin ujohko, hiljainen ja aika vetäytyväkin lapsi. Mä haaveilin sirkusprinsessan urasta ja kun Vuosaareen silloin tällöin tuli kiertävä sirkus, pääsin hoitamaan poneja ja ratsastamaankin. Sillä tavalla tykkäsin olla esillä, mutta en mennyt ihmisten eteen ja alkanut laulaa. Koulussa meillä oli kuoroa ja musikaaleja ja paljon esiintymisiä, joita tehtiin ryhmässä. En ollut mikään sooloilija tai suuri koomikko.”

Missä vaiheessa sait sitten idean siitä, että haluatkin näyttelijäksi etkä sirkusprinsessaksi? ”En oikein edes tiedä. Mua vietiin kovasti lapsena teatteriin ja mua ärsytti se, että jouduin katselemaan aikuisten juttuja Kansallisteatterissa ja Kaupunginteatterissa. Q-teatterin ”Skavabölen pojat” taisi kolahtaa kunnolla parikymppisenä, ja muistan nähneeni HKT:n Catsin 14-vuotiaana ja seisseeni siellä täysin haltioituneena. En ollut aiemmin nähnyt mitään vastaavaa. Skavabölen pojista ajattelin että wau, tuollaistakin voi tehdä. Vaikuttava kokemus. Ajattelin silloin, että jos teatteri ja näytteleminen on tuollaista, niin mäkin haluan tehdä tuota. En kuitenkaan vielä tuolloin nähnyt itseni kohdalla näyttelijyyttä tai näyttelijän uraa, ja opiskelin ensin sitä heppahommaa. Saksasta palattuani ajattelin, että nyt jotain aivan muuta. Olin oikiksessa kaksi vuotta ja niihin aikoihin aloin harrastaa teatteria, Kellariteatterissa. Se oli musta ihan älyttömän kivaa ja mulle täysin uusi maailma. Siellä mulle vihjattiin, että mun kannattaisi pyrkiä jonnekin teatterikouluun. Pyrin Nätylle ja pääsin, heti ekalla yrittämällä. Vuosi oli 1995 ja valmistuin 1999.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Paljain jaloin” ja mukana oli Uuno Kailaan samanniminen runo. ”Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä, ammottavat kantapäissä. Rystysihin joka kiven, jäänyt niist´ on verta hiven. Mutta niin kuin matkan aloin, päätän myös sen paljain jaloin. Silloinkin kun tuska syvin viiltää, virkan : näin on hyvin. Tapahtukoon tahtos sinun, kohtaloni, eikä minun”. Tuosta runosta tavallaan lähdin liikkeelle, en edes tiedä miksi. Meidän koulutushan tapahtui aika lailla paljain jaloin, oon myöhemminkin palannut elämässäni paljasjalka-asiaan – oon harrastanut paljasjalkajuoksua ynnä muuta. Paljain jaloin tänne tullaan ja täältä lähdetään, mutta mun mielestäni tuo perustuu myös jokaiseen roolityöhön. Aluksi meillä ei ole mitään, ja sitten vaan aletaan mennä kohti jotain, ilman mitään suojia.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Hedda Gabler, kirjallisessa osiossa kävin sitä myös läpi. Näytelmässä oli lisäkseni mukana Janne Kallioniemi, Pinja Flink ja Mikko Kanninen. Mä olin Hedda, ihminen joka tontittaa itsensä elämässään mahdottomaan paikkaan. Kouluaika oli mulle jotenkin hankalaa, mulle iski identiteettikriisi ja murrosikä ja taiteilijaminän etsiminen ja hyväksynnän hakeminen vahvasti päälle. Koko koulu oli mulle sekavaa aikaa. Kukaan ei antanut ratkaisuja, jouduin itse hapuilemaan oudossa pimeässä eteen päin. Tuntui välillä, etten osannut mitään, en edes hengittää oikein. Mutta sitähän tämä elämä on! Työelämä sen sijaan on tuntunut järkevältä, rationaaliselta ja helpolta.”

Onko sinulla tässä välissä käynyt mielessä jokin muu ala, 18 vuotta olet ollut näyttelijänä? ”Mä oon saanut tämän urani aikana tehdä kaikenlaista, kaikki lomat ja muut oon pyörinyt oudoissa tankotanssiprojekteissa, apurahataiteessa ja työryhmälähtöisissä jutuissa. Parivuotisen joogaohjaajakoulutuksen oon käynyt ja oon vetänyt joogaa teatterilla. Musta on hyvä, että ihmisellä on monta tapaa hahmottaa itseään ja samalla auttaa muita. Kaikkeen tuntuu liittyvän toisten auttamisen tarve, myös näyttelemisessä. Miten tuo auttaminen tuntuu jotenkin hölmöltä sanalta? Tarve tehdä hyvää? Näytteleminen on kivaa, mutta kyllä mä voisin tehdä muutakin.”

Niin. Miksi olet nimenomaan näyttelijä? ”En tiedä. Elämä on järjestänyt mulle tämmöisen mahtavan mahdollisuuden olla myös näyttelijä! Muuta en osaa sanoa.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet vuosien varrella saanut? ”Yksi hienoimmista lauseista, joita oon teatterissa kuullut, on Heikki Kinnusen aina ensimmäisen lukuharjoituksen jälkeen lausuma ”Me tehdään tästä maailman hienoin näytelmä”. Lause liittyy juuri innostumiseen ja jos ei joku asia innostuta, silloin kannattaa miettiä syitä, miksi ei enää innostu asioista eikä lähteä syyttämään kanssanäyttelijöitä, tekstiä tai ohjaajaa. Oon havainnut sen, että minä itse en ole erityisen tärkeä, vaan tärkeää on se, mitä me kaikki teemme yhdessä. Ihmisten kohtaaminen, myös näyttämön ulkopuolella.”

Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä edes selittämään? ”Mulle taikaa on esimerkiksi se, että katsoessani hyvää ystävääni tai kollegaani huomaan hänen muuttuvan. Ihme tapahtuu. Silmieni edessä joku ihminen muuttuu joksikin toiseksi. Se on aina yhtä hämmästyttävää ja sekin, että me voidaan elää se ihme aina uudelleen ja se on toistettavissa. Se on myös ammattitaitoa, ettei se tuhoudu mihinkään arkiseen.”

Suomen kaunein (c) Harri Hinkka 

 Onko sinulla omia ”esikuvia” tai vastaavia, joiden työtä erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä ihailen kaikkia niitä ihmisiä, jotka osaavat jotain todella hyvin. Jos kotona sattuu vesivahinko ja paikalle saapuu ammattitaitoinen putkimies, ihailen hänen työtään. Hänellä on tieto ja taito, jota meillä muilla ei ole. Mä häkellyn taidosta. En pelkästään siitä, että joku osaa heittää hienoja voltteja, vaan silloin kun näkee, että ihminen tekee kaiken tuon. On paljon maagisia näyttelijöitä, joita katson ihmetellen ja yritän ratkaista mysteeriä. Uma Thurman esimerkiksi.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos voisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä mä Uma Thurmanin kanssa voisin sellaisen Kill Bill -tyylisen taistelukohtauksen tempaista heti alkuun.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Meryl Streepin kanssa voisin laulaa Dancing Queenin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Turun Kaupunginteatterissa, Q-teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Teatteri Siperiassa, KokoTeatterissa, Tampereen Teatterissa, Circus Maximuksessa ja lisäksi eri työryhmälähtöisissä tuotannoissa, jotka ovat vierailleet erilaisissa esitystiloissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Tampereen Teatterissa muutama vuosi sitten ollut ”Ihmisen osa” oli tärkeä juttu. Se oli mulle tietyllä tavalla ”helpoin” roolityö, mun ei tarvinnut näytellä surua, vaan jokainen näki hahmossani oman tragediansa tai surunsa, kaikki surujen kerrostumat. Rooliani oli kauhean kiva näytellä - siinä nousi esiin se, että kaikissa meissä ihmisissä on paljon samaa. On ollut myös mukava näytellä muuallakin kuin Tampereella, on tullut jotenkin vapaa olo, kun välttämättä kukaan ei ole nähnyt mua aiemmin missään. Kaikki sellaiset roolityöt, missä on saanut näyttää ihmisen hajoamisen tai muuttumisen, on olleet mulle tärkeitä. Tuntuu lapselliselta olla lavalla vain ollakseen kaunis tai vetävä, yritän aina ujuttaa sinne jotain ristiriitaa mukaan, välttämättä se ei ole aina ollut esityksen parhaaksi.”

Ihmisen osa (c) Harri Hinkka 

 Millaista teatteria haluaisit itse nähdä Suomessa enemmän? ”Mua kiinnostaa kaikenlainen esitystaide, sirkus, tanssi, teatteri. Haluaisin nähdä sellaista teatteria, jota ei vielä ole. Mua kiinnostaa kyllä musikaalit sekä klassikkotulkinnatkin, mutta mua kiehtoo eniten sellainen esitys, jossa nousee mieleen ajatus, että näin ei ole kukaan koskaan aiemmin tehnyt. Hyvänä esimerkkinä musikaali ”The Book of Mormon”, aivan käsittämätön. Siinä naurettiin musikaalintekijöille, käsikirjoittajille, esiintyjille, katsojille – ihan kaikelle ja koko konseptille. Teknisesti kaikki oli aivan briljanttia, mutta lisäksi naurettiin koko lajille. Lisäksi mua kiinnostaa kantaaottava ja poliittinen teatteri, joka osaa katsoa mitä maailmalla tällä hetkellä tapahtuu.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Hyvin harvoin. Ennen ensimmäistä yleisöä mulle tulee usein sellainen olo, että tää on ihan absurdia ja miksi helvetissä mä teen tämmöistä! Esityshän muuttuu vasta yleisön myötä esitykseksi ja kontakti syntyy, ja nautin ensi-illoista ja ensimmäisistä esityksistä juuri siksi, koska silloin jännitys on hyvä juttu. En jännitä lavalle menoa, mutta harjoituksissa mua kyllä jännittää, etenkin jos saan jonkun huonon idean, jota yritän ajaa läpi ja huomaan itsekin, ettei se toimi lopulta ollenkaan. Esitykset on harjoiteltu niin hyvin, siellä on paikalla jo minä eikä kukaan hapuilemassa epätoivoisesti eri suuntaan.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Mä yleensä istun alas ja rauhoitun, juuri ennen lavallemenoa. Mä oon aika nopea ja räjähtelevä ihminen, ja on hyvä lähteä ”räjähtelemään” täysin nollatilasta. Energian lataamisessa mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia. Jo harjoituksissa yritän rikkoa rutiineja ja teen asioita eri tavoin, en ainakaan tunnista itsessäni mitään taikauskoon tai vastaavaan liittyviä juttuja. Voi olla, ettei niitä itse edes huomaa…”

Kerro joku legendaarinen kommellus lavalta. ”Mä oon äärimmäisen tarkka siitä, etten vaan myöhästy näyttämöltä. Oon yleensä näyttämön sivussa valmiina istumassa ja odottamassa omaa vuoroani. Frenckell-näyttämöllä meni näytelmä ”Kuin ensimmäistä päivää” ja pääparilla oli herkkä kohtaus lavalla menossa, olivat sopimassa juuri treffejä ja ehkä suutelemaisillaan. Mun piti sen kohtauksen jälkeen tulla sisään leikaten Tarzan-huudolla. Jostain syystä olinkin vessassa juuri siinä kohdassa ja mulle tuli olo, että jestas nyt oon myöhässä. Juoksin vessasta ulos, puin samalla housuja jalkaani ja huusin Tarzan-huutoa koko matkan lavalle. Ihmiset yritti pysäyttää mua matkalla, ”Ei oo Elsbe vielä sun vuorosi!” Mä ryntäsin huutaen lavalle ja keskeytin herkän tilanteen. Jäi yleinen hämmennys siitä, että mitä helvettiä tässä seuraavaksi näytellään. Hetki naureskeltiin ja yritettiin koota itseämme. Nää on näitä. Nuorempana jossain musikaalissa oli liehuvat helmat ja piti olla sukkikset ja niiden päällä pitsipöksyt, jotka olin unohtanut jostain syystä. Viestitin väelle, että mulla ei oo alkkareita, ja kaikki tuli nollaan nauramaan ja alkkareita heiluttelemaan ja katsomaan, miten onnistuu kohta charleston. Eihän sieltä mitään näkynyt, mutta tilanne aiheutti aikamoisen hälinän taustalla. Näin jälkikäteen nää on naurattaneet, mutta sillä hetkellä tuntui siltä, että tuli tuhottua koko show”, naureskelee Elisa ja kertoo vielä yhden tarinan, jota ei saa laittaa julki.

Tulevia roolejasi? ”Syyskuussa tulee Cats-musikaali ja siinä on paljon mielenkiintoista tekemistä, kaikkea saa tehdä mitä osaa ja myös sellaista, mitä ei vielä osaa. Hauskaa ja hienoa on luvassa! Karoliina Blackburnin kanssa meillä on tankotanssiprojekteja, ”Rakas, sinä lennät!” yhdistää suomalaista runoutta ja ilma-akrobatiaa, ja tarkoituksena on kiertää eri hoitolaitoksissa sen kanssa, kesto on noin 20 minuuttia. 2018 mulla on Laura Rämän ja työryhmän kanssa tulossa Helsinkiin ensi-iltaan ”Tankotanssia olohuoneisiin”, siinä on vähän erikoisempi toteutus. Keväällä tulee Tampereen Teatteriin ensi-iltaan ”1918 – Teatteri taistelussa”, siinä oon mukana. Lisäksi mä haluaisin perustaa kiertävän karaoken! Voisi tilata ennalta suosikkikappaleitaan, ja sitten kierrettäisi hoitolaitoksissa, sairaaloissa ja työpaikoilla – voisi laulaa tai ihan vaan kuunnella.”

Virallinen potretti (c) Harri Hinkka 

 Osaatko imitoida ketään? ”Mä oon hyvä kyllä matkimaan ihmisiä, mutta varsinaisia imitointeja en harrasta. Koulussahan meidän piti imitoida Jörn Donneria ja vaikka ketä, mä olin kyllä todella huono, mutta siitähän se hauskuus vasta syntyikin.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Xena – soturinainen! Olihan se melkoinen tapaus silloin kun tuli, sellaista naista ei ollut aiemmin kuvastossa. Josta tulikin mieleeni, että mähän haluaisin myös showpainijaksi.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Olisin varmaankin joku Virkkausenkeli, joka tulisi paikalle ja lohduttaisi. Ehkä luovuttaisi verta ja virkkaisi jonkun lämpimän peiton.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Kyllä mä heti kokeilisin, olisiko tankotanssi helpompaa. Kokeilisin voimiani, millaisia fyysisiä mahdollisuuksia miehenä oleminen antaisi. Muuten tekisin samoja juttuja kuin tälläkin hetkellä, mutta kokeilisin miltä tuntuu laulaa miehen äänellä ja juosta tosi tosi pitkälle.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin kattokruunun, avokadoja ja tankotanssitangon. Juotavaksi raikasta vettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja kuinka korkealle? ”Kartanomallisen rakentaisin! Siellä olisi paljon erilaisia terasseja, joilla voisi kässehtiä ympäriinsä, katsella ja vilkutella ihmisille. Siellä voisi pitää kaikenlaisia kestejä! Mehukestejä, leivoskestejä, kakkukestejä. Se ei olisi liian korkealla, jotta kaikki pääsisivät sinne. Sinne voisi nostaa ne, jotka eivät itse jaksaisi kiivetä. Majaan voisi viritellä musiikkia ja tuikkukynttilöitä. Ehkä sieltä avautuisi näkymä Pyynikille...” visioi Elisa.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin siihen hetkeen, kun ihminen syntyy ja tulee tietoiseksi itsestään. Omenan ja käärmeen havinoihin. Kuka siellä on kenen kanssa ja mitä ne oikein tekee. Kiinnostuksesta menisin sinne katsomaan tilanteen.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Mun roolissani voisi periaatteessa olla ihan kuka vaan. Jos siinä olisi harrasteitani mukana, roolissani olisi Karoliina Blackburn. Proggiksessa ei varmaankaan olisi selkeää alkua, keskikohtaa eikä loppua. Siinä olisi paljon sähellystä ympäriinsä ja hikisiä ihmisiä myöhässä koko ajan. Naurettaisi paljon ja koko ajan olisi sekasortoinen meininki. Paljon iloa, välillä joku huutaisi kurkku suorana ja ehkä itkisikin. Tavallaan vähän kuin lasten tekemä esitys, jossa olisi luuppi, joka ei päättyisi koskaan vaan alkaisi aina uudelleen. Se voisi myös olla immersiivinen teatteriesitys, jossa ihmiset voisivat tulla ihanaan lämpimään puistoon, siellä kasvaisi puissa hedelmiä, siellä olisi uima-altaita ja suihkulähteitä, ja ihmiset voisivat osallistua kykyjensä mukaan. Siellä olisi joukossa tää yksi henkilö, joka välillä roikkuisi liaaneissa, välillä söisi herkkuja ja koko ajan tekisi innostuneesti jotain, yksin ja yhdessä. Kaikki olisivat tervetulleita!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Käyn kotona, jätän sinne jotain kamoja ja menen siitä Työvikselle katsomaan Tom of Finland-musikaalia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kulta

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Hirveys

- Mikä sytyttää sinut? - Ilo

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Arki

- Suosikkikirosanasi? - Vittu

- Mitä ääntä rakastat? - Laineiden liplatusta

- Mitä ääntä inhoat? - Talonpurkukoneiden jyrinää

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ajaa lujaa autolla

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Laskuvarjohyppääjä. Onko se ammatti? En haluaisi lentää lentokonetta.

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ihanaa, Elsbe!

Teatterikärpänen lukee / Katja Kiuru - Palasina ja kokonaisena

Teatterikärpäsen lukunurkasta jälleen, päivää! Katja Kiuru? Ensimmäisenä hänestä tulee mieleeni 90-luvulla nähty Ruusun aika -tv-sarja ja siinä Merin hahmo (en muuten pitänyt kyseisestä hahmosta lainkaan). Seuraavaksi tulee mieleeni vuosi 2007 ja Tampereen Teatterissa nähty "Oikoteitä"-näytelmä, josta pidin kovasti. En vielä blogannut silloin, joten suurempia muistikuvia ei kyseisestä näytelmästä jäänyt valitettavasti. Sen muistan, että tuon jälkeen tiesin, että Kiuru on näyttelijänä paljon muutakin kuin Ruusun ajan Meri.

 Syyskuussa ilmestynyt Palasina ja kokonaisena on erittäin mielenkiintoinen kirja. Ensinnäkin se on taidokkaasti kirjoitettu ja avasi silmiäni monessakin mielessä. Kirja tuo jälleen yhden, osittain uudenlaisenkin näkökulman Turkan ajan teatterikouluaikoihin ja miten sen jälkeen ihminen rakentuu palasista uudelleen - uusien työstentelytapojen ja työryhmien kautta. Naamioteatteri, Stanislavskin "Systeemi" ja muut tulivat kiintoisalla tavalla tutuksi. Välillä kyllä putosin kärryiltä totaalisesti, meni monta sivua etten tiennyt yhtään mistä on kyse ja liikaa outoja sanoja tuli vastaani. Kirjasta saakin varmaan enemmän irti, jos on itsekin ollut näyttämöllä joskus. Katsojalle osa termeistä oli täyttä hepreaa... Kokonaisuutena kuitenkin erittäin mielenkiintoinen kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille teatterista kiinnostuneille!

Katja Kiuru - Palasina ja kokonaisena 

Kustantaja Kirjapaja 

232 sivua 

(Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Kirjapaja!)

Aikuisten Joulukalenteri / Helsinki Dance Company

Aikuisten Joulukalenteri / Helsinki Dance Company, HKT:n pieni näyttämö 

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Alkuperäiskonsepti ja koreografia Jyrki Karttunen
Ohjaus Jyrki Karttunen/Kari Heiskanen
Dramaturgi Sanna Niemeläinen
Valosuunnittelu ja lavastus William Iles
Pukusuunnittelu Laura Dammert
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Laulujen sovitus Arttu Takalo (Nissepolkka ja Porsaita äidin oomme kaikki)
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen

Lavalla : Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Emilia Nyman, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Katri Soini, Leenamari Unho ja Mikko Vihma

 Ja tapahtui niinä päivinä, että Teatterikärpäselle sattui kaksi jouluaiheista teatterihommelia peräkkäisille päiville. Tekevälle sattuu. Ensin olin katsomassa tätä Aikuisten Joulukalenteria, seuraavana päivänä Musiikkiteatteri NYT:n Vain Jouluelämää -enskaria. Molemmissa oli erilaisia hahmoja, ja vähän jo menin sekaisin ajatuksissani, että kuka missäkin seikkaili.

 Aikuisten Joulukalenterissa tutut jouluisat hahmot (Pähkinänsärkijä, Lucia-neito, Joulun Taika, Joulutonttu, Joulukuusi, Mänkki, Jouluenkeli ja tietysti Joulupukki) saapuvat jouluterapeutti Leo-Matti Kurkiaisen (Jyrki Karttunen) terapiaistuntoon ja kalenterin laatikoita availemaan. Katsojat siinä samalla saavat terapiaa ja traumanpurkua myös, tilanteet kun ovat monelle tuttuja. Imuroida pitäisi muttei kiinnosta, joulustressi pukkaa päälle ym.

Emilia Nyman ja Jyrki Karttunen 

 Kalenterin luukuista paljastuu mm. terapianalle Gustav (tähän miellyin erityisesti, #TeamGustav forever), jolle sitten voi huoliaan purkaa. Paljon musiikkia, tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin joululauluja ja tanssia. Laulupuolen hoitelivat lähinnä Emilia Nyman (Joulun Taika) sekä "working class hero"-paidassa keekoileva Joulupukki Mikko Vihma. Molempien lauluahan kuuntelee enemmän kuin mielellään. Hahmoista omat suosikkini olivat veikeä Tonttu Mikko Paloniemi sekä huikea Lucia-neito Heidi Naakka, joka tempaisi tumman peruukin päähänsä ja kertoi italialaisella aksentilla todellisen Lucia-neidon tarinan.

Jyrki Kasper 

 Minua miellytti kovasti tanssilliset osuudet, jouluterapeutin yliampuvat joulukuosiset vaatteet, valtaisa määrä pehmoleluja (itse sain heittää lavalle vanhan kulahtaneen aasintapaisen otuksen) ja villin karnevalistinen tunnelma, joka paikoitellen lavalla vallitsi. Vähemmän lämpenin yleisön eri puoliskojen huudattamiselle (olimme vielä niin kaukana toisistamme) sekä Suomi100-aiheiselle tanssille, vaikken edes joutunut lavalle mukaan jorailemaan. Tuntui siltä, että alkuperäinen idea oli jotain aivan muuta, ja kaikkea oli lopulta liikaa/liian vähän, ja mukaan sitten kehiteltiin näitä yleisöä osallistavia osuuksia. Aika paljon riippuu yleisöstä se, miten homma loppupeleissä toimii ja oma porukkani oli aika kesyhköä. Voipi olla, että isommat pikujouluporukat kun paikalle saapuvat, voi meno olla moninverroin vauhdikkaampaa.

 No, joka tapauksessa lähdin hymy huulillani katsomosta ja eikös se ole pääasia?

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Vain Jouluelämää / Musiikkiteatteri NYT

Vain Jouluelämää / Musiikkiteatteri NYT, Lahden Kaupunginteatterin Aino-näyttämö

Ensi-ilta 22.11. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Lavalla : Linda Hämäläinen, Anni Kajos, Panu Kangas, Petri Knuuttila ja Sini Koivuniemi

Pianossa Matti Hussi

Valosuunnittelu Tiina Hauta-aho ja Jouni Nykopp

 BOOM!! Musiikkiteatteri NYT tärähti ihmisten tietoisuuteen keväisen Photo Sapiens-esityksen voimalla, ja hyvin tärähtikin. Katsojat ja kriitikot olivat kauttaaltaan sulaa vahaa näiden nuorien, lahjakkaiden moniosaajien edessä. Itse pääsin Photo Sapiensia ihastelemaan syyskuun lisänäytöksissä, ja suureksi riemukseni loppuvuodeksi pamahti vielä jouluaiheinen uusi proggis - Vain Jouluelämää. Kalskahtaako nimi jotensakin tutulta? Kyllä vaan, tässä jutussa tutut jouluhahmot kokoontuvat laulamaan ja avautumaan saman pöydän ääreen kesäiseen idylliin. Jouluun on vielä rutkasti aikaa, ja naapurihuvilalla pitää Joulupukkikin vapaata tonttujoukon kera...

Joulumuorin (Anni Kajos) emännöimiin iltamiin saapuu timmissä kunnossa oleva kesätreenaileva Petteri-poro (Panu Kangas), pienen tytön askartelema glitteriä täynnä oleva Joulukoriste (Linda Hämäläinen) sekä terhakka possu, joka on aina haaveillut tulevansa joulun alla lahdatuksi ja kinkkuna syödyksi (Sini Koivuniemi). Ainahan joukossa pitää olla myös räppäri, ja yllätysvieraana paikalle saapuu jou jou tietysti JC risti kaulassaan (Petri Knuuttila). BOOM!! Tarttuvat hokemat saavat yleisön hihittelemään ja mieleni teki vielä seuraavana päivänä töiden lomassa täräyttää lauseen perään juurikin tuo BOOM!

 Kun työryhmä koostuu musiikkiteatterin ammattilaisista, on yleisössä helppo olla ja nauttia. Ovat mokomat taas tehneet liudan aivan uusia jouluaiheisia lauluja ja lisäksi tuunanneet uusin sanoin ja sovituksin vanhoja tuttuja. Konsepti toimii mainiosti, esimerkkinä Juice Leskisen "Sika" saa uuden käsittelun vegeversiona ja jazzhenkisenä revittelynä Joulumuorin toimesta.

 Jokainen hahmo saa omat gloorian hetkensä parrasvaloissa soolonumerossaan, ja siinä samalla paljastuu, että kaikki ei totisesti olekaan sitä miltä ensin näyttää. Miksi Joulumuori on addiktoitunut Coca Colan litkimiseen? Miten käy Petterin, jos jouluna ei ole lunta? Miksi Kinkku haluaa päästä hengestään, eikä osaa nauttia vapaudestaan? Mikä on Koristeen unelmien täyttymys? Entä miten käy, kun JC paljastaa olevansa kotoisin muilta mailta...

 Väliajan jälkeen nähtiin aikamoinen tonttukavalkadi, kun Joulupukki (Panu Kangas) pikku apureineen tykitti ilmoille "Koska tonttu voi"-kappaleen. Ohhoh, johan oli roiseja tonttuja! Yksi kiikaroi milfejä ja yksinhuoltajia, toinen hekumoi suihkussa itseään rasvaavasta teinistä. Joulumeininki meni totisesti överiksi, ja nauratti lähes hysteerisesti. Itse Joulupukki muhkeine viiksineen toi mieleeni jonkun 70-luvun hevipumpun harmaantuneen jäsenen - toimii!

 Ilahduin vessapaperisilpun monipuolisesta käytöstä sekä hiukan kyseenalaisesta nukketeatteriversiosta "Joulupukki"-laulussa, stemmalaulajien ilmeet olivat melkoiset kun tarina ja laulun sävy sai uusia käänteitä jatkuvasti. Niin, ja vähän liikutuinkin taas. "Joulupuu on rakennettu" soi äärimmäisen kauniisti ja toi jotenkin mieleeni lapsuuden joulut, kun yhdessä koristeltiin kuusi. Ja sitten sai katsella peiton alla piirrettyjä sohvalla ja keittiöstä kantautui huumaava vasta paistetun kinkun tuoksu, josta isä toi siivun maistiaisia. Mielessä jylläsi kaapista löytyneet lahjakassit, joista tietysti olin laskenut omieni määrän jo aikoja sitten... Vaan ei ollut autorataa niissä paketeissa! Ehkä Joulupukki on toimittanut osan paketeista mummolaan, jonne illalla suuntaamme...

 Kesäisistä lavasteistaan ja kukkasista huolimatta joulufiilis jo vähän nosteli päätään! Tuoreet laulut ja vanhat tutut klassikot saivat mielen heilahtamaan joulukuun puolelle. Joulukuusta koristellessani mietin entistä tarkemmin, minkä koristeen laitan mihinkin. Viihtyisikö joulusuolakurkku (kyllä, sellainen koriste on meillä) huopatontun vieressä, vai haluaisiko pipariukkeli mennä kurkun kanssa samalle oksalle. Nämä on tärkeitä seikkoja.

BOOM!! Kiitos taas Musiikkiteatteri NYT, ootte te mainio sakki! Seuraavaa proggista mielenkiinnolla odotellessa.

 Photo Sapiensista tuttu ämpärikin (tai yksi niistä) pääsi mukaan palauteämpärin muodossa. Heräsi kysymys, mitä muut ämpärit tästä kunniasta tuumasivat ja ovatko kateellisia?

 Vain Jouluelämää nähtävillä vielä muutaman kerran Lahden Kaupunginteatterissa, tsekkaa lisäinfot tästä linkistä ja ... kyllä vaan ... BOOM!!

Valokuvat (c) Joonas Purastie (paitsi ämpärikuva meikäläisen)

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!)

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatteri

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.11. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen (Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero), Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

 Minulla oli hyvin Seitsemän veljestä -painotteinen kesä. Näin kaksi eri produktiota (Ryhmäteatterin ja Pesäkallion, joista ensimmäisen kahteen kertaan) ja loppukesästä oli jo vähän sellainen olo, että nyt alkaa veljeskiintiö hiljalleen olla täynnä. Paitsi että edessä olisi vielä se ennakkoon odotetuin, Turun Kaupunginteatterin veljesten uusi tuleminen. 70-luvun alussa nähty Kalle Holmbergin ohjaama versio on monelle se "ainoa oikea Seitsemän veljestä", minä en sitä ikäni puolesta koskaan nähnyt paitsi tallenteena. Ymmärrän hehkutuksen esitykseen liittyen ja samalla tiedostan sen, että klassikot on luotu tehtäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, uuden sukupolven näkemyksin ja energioin.

 Lauantain päivänäytöksestä poistuin kera tunteen, että kävelen ilmassa. Olo oli ihmeen kevyt, euforinen. Olin taas kerran nähnyt "parasta tänä vuonna, ehkäpä". Monta vuotta olen hehkuttanut tiettyjä esityksiä kaikkienaikojen kärkikahinoihin mukaan. Turun Veljesten jälkeen tulin siihen tulokseen, että on aika lopettaa vertailu ja esitysten arvottaminen paremmuusjärjestykseen. Mahdoton ja täysin tarpeeton homma. Ei taidetta voi laittaa mihinkään järjestykseen! Tämä tuntui parhaalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri minulle. Viikon päästä saatan olla samaa mieltä täysin toisentyylisestä jutusta. Voin puhua vain omasta puolestani, omasta kokemuksestani - en sanoa kenellekään toiselle, että tämä Sinun pitää nähdä. Voin kannustaa ihmisiä käymään ennakkoluulottomasti katsomassa erilaisia esityksiä, mukavuusalueen ulkopuoleltakin ja löytämään siten niitä helmiä, joita sitten pyöritellä mielessään vuosienkin päästä. Minun tapani katsoa on muuttunut parin viimeisen vuoden aikana. Usein vaikuttaa siltä, että nyt en yhtään ymmärrä miksi noin ja mitä tapahtuu, mutta aina ei tarvitsekaan ymmärtää ja jäädä liikoja pohdiskelemaan - avataan muut aistit vastaanottamaan kaikki, mitä tuleman pitää. Silloin koko esitys saattaa muuntua kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi - ei pelkäksi silmin katsottavaksi teokseksi. Näin kävi Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdessä muutama viikko sitten, ja näin kävi Turun Veljesten parissa.

Simeoni

 Meillä oli parvekkeelta eturivin paikat. Ennakkoon vähän harmittelin sitä, etten pysty nyt kunnolla katsomaan näyttelijöiden silmiä. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, tunne välittyi hienosti ainakin eturiviin asti. Ensimmäisen näytöksen istuin hymy huulillani, nautin kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui. Hykertelin. Vahvasti Kalle Holmbergia muistuttava enkelisiipinen isähahmo, jo kertaalleen nähdyt lavasteet ja tarvikkeet sivuun, nykyaikaisempi sekasotkuinen asunto lipuu hiljaa esiin. Veljekset painivat ja nujakoivat keskenään, energian ja adrenaliinin purkua turhanpäiväisilläkin kurkipotkuilla ja varjonyrkkeilyllä. Juhani (Joonas Saartamo) uhoaa suuna ja päänä, nuoremmat koittavat vähän samaa perässä. Etenkin Tuomas (Pyry Äikää) ja Aapo (Olli Rahkonen) tuntuvat ottavan mallia. Turhautuneisuus kaikkeen alkaa paistaa rankasti läpi, kun ei ole mitään eikä ketään. Ei äitiä, ei isää, ei naista. Joukosta erottuu heti rauhallisempi Lauri (Jonas Saari), seuraillen sivusta muiden touhuja, tarkkaillen ympäristöään ja mietiskellen asioita. Muiden lähtiessä turhalle kosintaretkelle Lauri keskittyy kuuntelemaan oopperaa ja ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Muiden mesotessa teltassa Lauri makaa rauhallisena selällään, ei kiirettä mihinkään eikä huolta huomisesta. Tunnen samaistuvani Lauriin, hiljainen tarkkailija kun pohjimmiltani olen minäkin.

Lauri 

 Toukolan poika (kyllä, yksikössä) eksyy omilla retkillään väärään pihaan ja saa kuulla kunniansa. Rajamäen rykmentti on kermapersepariskunta, joka tulee myöhässä teatteriin ja purjehtii läpi kakkosrivin veljeksille ja toisilleenkin haistatellen. Timoa (Joel Mäkinen) laulattaa tämän tästä, vaan ei lupaa heltiä millään. Lukkari (Petri Rajala) pyörittelee poikia oman tahtonsa mukaan, aakkosia koitetaan tankata kirjaimellisesti hakkaamalla vaikka päätä seinään, mutta ei sekään auta. Lukutaidon puute pistää vihaksi vielä enemmän, ja taas heilahti Jussin pussi. Maisemanvaihdos tekee hetkeksi hyvää. Idylliseen joulunviettoon yritetään rauhoittua seesteisissä merkeissä. Kohtaus on täysin absurdi ja saan lähes hysteerisen naurukohtauksen. Simeoni (Markus Järvenpää) jakaa joulupuuroa mairea hymy huulillaan ja oltta on, veljekset tuntevat aikamoista läheisyyttä toisiaan kohtaan. Joulun henki on tukevasti läsnä. Sallikaa mun nauraa. Överiksi menee. Juhani ehdottaa pystypainia ja viskaa pellavaiset kutrinsa helvettiin. Sauna kärvähtää tietenkin, tosin luulin että räjähtää ilmaan koko pytinki. Jo riitti tämä joulunvietto, ei meistä ole tähänkään. Väsyneet, resuiset riepupetterit palaavat takaisin sinne mistä lähtivät ja saavat lämpöisen vastaanoton. Minua itkettää. Läheisyydenkipeät veljekset tukeutuvat uupuneina toisiinsa, jaloissa puhtoiset villasukat ja käsissä kupillinen kaakaota. Telkassa lumiukkopiirretty herkistää mieliä.

Joulunviettoa 

 Väliajan jälkeen ei enää hymyilyttänyt. Tilalle oli noussut huoli. Veljesten tilanne alkoi näyttää siltä, että noinko tässä kaikki edes selviävät hengissä loppuun asti. Tyylikkäät pukumiehet joraavat hienoja muuveja, mutta se ei riitä. Lauri tuntee itsensä myyräksi ja myös näyttää siltä. Hiidenkiwi on tietysti ravintola, jonne linnoittaudutaan härkiä pakoon. Ruokaa ei ole, juotavaa sen sijaan piisaa. Kulissit alkavat hiljalleen murentua ja Lauri avaa vihdoinkin sanaisen arkkunsa. Poissa on tyyneys ja rauhallisuus. Huikea, vimmainen monologi ja täydellisen ansaitut väliaplodit ja bravo-huudot. Mieltäni kylmäsi Laurin kertomus siitä, että "tulin Turkuun ja sain puukosta kaulaani". Simeoni ja Eero (Paavo Kinnunen) eivät lähde tällä kertaa Hämeenlinnaan, vaan täysin toisenlaiselle matkalle. Taustalla veljet tanssivat Pet Shop Boysin "It´s a Sin"in tahdissa. Pala nousee kurkkuuni. Kylmää. Simeonin silmistä paistaa epätoivo, ja miten syvä hätä ja huoli Juhanin silmistä... Simeonin kohtaaminen Lucifeeruksen kanssa kohoaa täysin omiin sfääreihinsä ja siinä vaiheessa mietin, että kunpa tämä esitys ei päättyisi koskaan. Jäisin ikuisiksi ajoiksi johonkin luuppiin, joka toistaisi kohtauksia uudelleen ja uudelleen niin kauan, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen rauhan ja osaisivat ottaa vetovastuun omasta elämästään ilman radikaaleja, epätoivoisiakin tekoja. Juhanilla riittää pahaa oloa purkamaan vihaansa syyttömiin, mutta kantti ei (onneksi) kestä loppuun asti. "Tuonen lehto, öinen lehto" (Sydämeni laulu, sanat Aleksis Kivi, sävel Lauri Maijala) soi ehkä upeimmin kuin koskaan, Lauri näyttää taas uuden puolen itsestään ja Timokin pääsee toistamiseen flyygelin ääreen (aiemmin sai laulaa oravasta).

Etualalla Paavo Kinnunen (Eero) 

 ABG eiku C -kirja otetaan lopulta haltuun tavalla, joka nostattaa taas liikutuksen aallon. En taaskaan uskaltanut hengittää Juhanin takellellessa kirjainten parissa (huvitti se, että aina piti mainita se ruotsalainen oo ja tuplavee) ja ai maailma sitä iloa onnistumisesta, kun kokonaisia lauseita tietystä kirjasta luettiin suhteellisen sujuvasti. Juhanin silmistä loisti kerrankin ja vihdoinkin jotain muuta kuin viha ja katkeruus. Täydellistä.

 Kuten sanoin, olin euforisessa tilassa esityksen päätyttyä. Tämä kolahti ja kunnolla. Kommenteista päätellen kolahti myös muuhunkin yleisöön, ainakin mitä minun korviini kantautui. Väliaplodeja sateli tämän tästä ja muutenkin yleisö reagoi hyvin voimakkaasti tapahtumiin, nauru raikasi ja välillä oli hiirenhiljaista. Nautin siitä, että asioita voi tehdä niin täysin erin tavalla ja silti pohjateoksen ydin säilyy, ja Kiven kaunis kieli. Pitäisi muuten opetella solvauksia Kiven tyylin, "sinä olet ohdake minun naurispellossani" kuulostaa paljon kauniimmalta kuin vaikkapa "vitun luuseri" (tosin sellaista en sanoisi muutenkaan kenellekään).

Juhani 

 Ja musiikki! Miten kaunista musiikkia rujojenkin kohtausten taustalla. Pidin siitä, miten äiti (Ulla Koivuranta) välillä ilmestyi pojilleen, katsomaan ja huolehtimaan siitä, että edes välillä osattaisi lähteä oikeaan suuntaan. Veljeksistä kaksi nousi ylitse muiden tällä kertaa. Joonas Saartamo Juhanina teki minuun kaikesta uhostaan huolimatta äärimmäisen suuren vaikutuksen (ei se uho niinkään, vaan se, miten Joonas sen kaiken toi esiin, siinä oli niin totaalisen selkeästi sydän mukana ja sen näki) ja taas toisaalta Juhanin vastakohta, Jonas Saaren Lauri vakuutti. Olen erityisen iloinen siitä, miten monipuolisesti Jonas Saari on nyt Turussa päässyt näyttämään osaamistaan. Pääsin ilokseni ohimennen kiittämään 5/7 veljeskatraasta ihan silmästä silmään, melkein teki mieli halatakin ihan siitä ilosta, että olivat kaikki vielä hengissä ja ilmeisen hyvinvoivia, tyytyväisiäkin.

 Erityiskiitos Lauri Maijala. Juuri näin. Tämä oli täydellisesti minun makuuni.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

 ... ja nyt on veljeskiintiö täynnä ainakin muutamaksi vuodeksi ...

Virgo 20v -kekkereissä

Kaksikymmentä vuotta sitten, 19.11. 1997, sai Tampereella Rollikka-hallissa ensi-iltansa nuorisomusikaali Virgo. Tampereen Teatterin, Tampereen kaupungin, Pirkanmaan Oppisopimustoimiston ja Hämeen työvoimapiirin yhteistyöprojektina syntyneen musikaalin tarkoituksena oli työllistää 120 nuorta mm. työmarkkinatukijakson ja oppisopimuskoulutuksen kautta ja samalla saada nuoria katsomoon. Projekti onnistui täydellisesti, musikaalia esitettiin 68 kertaa ja katsojia se sai liki 30 000. Esitys myös taltioitiin ja TV2:n kautta Virgon näki 140 000 katsojaa.

 Musikaalin käsikirjoitti Heikki Salo, ohjasi Heikki Paavilainen ja musiikista vastasi Costello Hautamäki (tekijämiehiä kaikki jo tuolloin). Tarinan keskiössä nähdään kaksi jengiä, Rullarit ja Larppaajat, yli jengirajojen parikin rakastunutta paria, Virgo-patsas ja huumebisneksiä (huumediilerin roolissa vuorottelivat Paulit Hanhiniemi ja Mustajärvi). Talonmiehenä hääräsi etenkin Horsepower-bändistä tuttu Juha Junttu, ja muissa rooleissa suuri joukko nuoria, lahjakkaita nousevia kykyjä esimerkiksi Sami Hintsanen, Jani Koskinen, Joni Leponiemi sekä Anna-Maija Tuokko, Antti Mikkola, Jari Ahola, Maiju Jokinen...

 Vuonna 1997 teatterikärpänen ei vielä ollut puraissut minua. Tilastojeni mukaan kävin tuona vuonna tasan kaksi kertaa teatterissa (molemmat Hämeenlinnassa). Seuraavana vuonna kävinkin sitten jo kymmenen kertaa ja syynä oli se, että Risto Korhonen saapui kiinnitykselle Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin suoraan Nätyltä ja se oli menoa sitten. Kautta rantain olin kuullut, että Virgo-nimistä musikaalia esitettäisiin kaukana Tampereella. Miten lie kantautunut tietooni, koska netistäkään ei voinut tuohon aikaan kätevästi tsekata, mitä olisi kenties muualla menossa. Kiinnostukseni herätti etenkin Juha Junttu, koska olin kova Horsepower-fani ja olisi ollut kiintoisaa nähdä mies mukana myös teatteriesityksessä. Kuten voitte arvata, en lähtenyt katsomaan. Virgon viimeinen esitys oli Rollikka-hallissa vappuaattona 1998.

Uusi käsiohjelma, jossa runsaasti juttua koko projektista.

 Tv-version sentään katsoin! Mieleeni jäi etenkin upeaääninen Sami Hintsanen (mietin, että tuosta jätkästä vielä kuullaan) ja tietysti Juha Junttu, muutama biisikin teki ison vaikutuksen. Ajattelin, että nythän tämä tuli nähtyä, eikä tullut tarvetta matkustaa paikanpäälle fiilistelemään. Voitte uskoa, että olen katunut ja kiroillut tuota asiaa moneen otteeseen. Myöhemmin selvisi, että mukana isoissakin rooleissa oli Leponiemen Joni ja Koskisen Jani ja mietin kuumeisesti, että miten en muista heitä nähneeni lainkaan... Pitkällisten tutkailujen kautta vuosien päästä sain käsiini dvd:lle poltetun tv-tallenteen ja ehdin sen katsomaan ainakin kerran. Sana kiiri, että minulla on dvd ja siitä haluttiin kopio. Annoin tehtävän silloiselle poikaystävälleni (nykyiselle aviomiehelleni, vuosi taisi olla 2006 tai 2007), joka laittoi levyt koneeseen väärin päin ja tuli polttaneeksi Virgoni päälle pelkkää tyhjää. Kesti viikon ennen kuin tunnusti tekosensa ja pelkäsi, että suhteemme oli sitten siinä. Ei ollut, Virgon verran annoin anteeksi, tosin hampaitani kiristellen... Meillä ei ole muuten Virgosta liiemmin puhuttu sen episodin jälkeen!

 Niin, onhan minulla vielä yksi muisto Virgoon liittyen. Hämeenlinnan Teatterin nykyistä sijaintia edeltänyt tila Kulttuuritukku toimi näyttämönä teatterin Baskervillen koira-musikaalille ja olin Kulttuuritukun talkooporukoissa seiniä maalailemassa ja narikassa ynnä muuta. Musikaaliin saapui katsomo suoraan Rollikka-hallista (sitä en muista oliko se ollut mukana myös Suuressa Viikinkiseikkailussa, mutta muistettiin mainita, että Virgon katsomo), Baskervillen koiran ensi-ilta oli syksyllä 1999 ja seuraavana vuonna oli samassa tilassa sitten tajuntani räjäyttänyt Autiotalo-musikaali. Minulla on tällä hetkellä pieni tuntuma siitä, että jos olisin aikoinani nähnyt Virgon, olisin hurahtanut teatteriin muutamaa vuotta aikaisemmin.

 Aikamoisen riemunkiljahduksen päästin huomatessani, että Tampere-talon Sorsapuistosalissa juhlistettaisiin 20-vuotiasta Virgoa! Välissä oli ollut parikin juhlaa, mutta ne taisivat olla työryhmän sisäisiä kemuja. Nyt mukaan fiilistelemään pääsisi myös yleisö! Nyt jos koskaan on minunkin aikani päästä mukaan virgoilemaan, ja niin hankin lipun lähes välittömästi niiden tultua myyntiin.

 No niin. Eilen oli Se Päivä. Synttärisankari-ystäväni kanssa menin paikalle jännittynein mielin ja hyvissä ajoin, permannon istumapaikoille istumaan. Enpäs ollut aiemmin tiennyt koko Sorsapuistosalista! Tuttuja kasvoja tuli bongailtua sieltä sun täältä - paikalla oli niin Costello kuin Heikit Paavilainen ja Salo, Ilpo Hakala, virgolaisia... Taisin tunnistaa myös Horsepowerin fan clubin pitäjän Kittyn, katsoimme toisiamme pitkään ja teki mieli moikata.

 Iltaseitsemän jälkeen Sorsapuistosali muuttui hetkessä Rollikka-halliksi räjähtävällä alulla, "Rullarit" rullasivat ympäri salia ja Hintsanen otti ns. tilan haltuun. Tulipa euforinen olo, vaikken aikoinaan ollut edes itse paikalla! Mutta nyt olin! Miltä mahtoi tuntua niistä, jotka olivat katsomassa ja itse esiintymässä, silloin ja nyt. En voi edes kuvitella sitä tunnemyrskyä. Biisien väliin sitten vähän muisteloitiin ja nähtiin screeneiltä pätkiä Virgon tv-tallenteesta sekä dokkarista. Siloposkille vähän naureskeltiin ja ysärilookeille, se oli sitä aikaa se. Juha Junttua ei paikalla valitettavasti nähty eikä Pauli Hanhiniemeäkään, mutta Pate Mustajärvipä nähtiin! Hän vetäisi yhdessä Jari Aholan kanssa "Diileri"-biisin. Kuultiin mm. myös "Muukalainen", "Sotalaulu" ja "Tahtovoimaa" (joista jälkimmäisen sain napattua videolle, koskapa Joni Leponiemi) . "Rakkautta vaan"-kappaleen tahdissa saimme todistaa herkkiä hetkiä ja kyyneleet nousivat silmiini viimeistään lopussa, kun yleisön joukosta tempaistiin mukaan pienemmissä rooleissa aikoinaan olleita. En ikinä unohda Jari Aholan ilmettä ja silmien kiiltoa, kun hänet eturivistä napattiin mukaan joukkoon laulamaan. Paljon rakkautta ja jälleennäkemisen riemua oli ilma sakeana. Me tehtiin se silloin, tässä me ollaan nyt! Eläköön Virgo ja yhteisöllisyyden voima! Kiiluvista, tuikkivista silmistä näki, että nyt ollaan jonkun niin ison asian äärellä, ettei sitä sanoin voi kuvata. Se täytyy tuntea ja aistia.

Hintsanen revittelemässä Muukalaisen tahtiin (c) Teatterikärpänen

 Huh huh. Varsinaisen esityksen jälkeen pidettiin pieni huilitauko ja kävin vähän halailemassa väkeä. Yksi onnekas synttärisankari pääsi Jari Aholan kanssa yhteiskuvaan ja toinen tunnusti Joni Leponiemelle tämän olleen ensirakkautensa (ei, se en ollut minä). Minulla ei ollut kenellekään mitään tunnustettavaa, oli vaan sellainen olo, että voisin halata ihan kaikkea mikä liikkuu.

 Ilta jatkui muisteloiden merkeissä, näimme videotervehdyksiä ja kuulimme fanien haastatteluita sekä kuulumisia siitä, mitä kukakin puuhaa tällä hetkellä. Moni on löytänyt itsensä nuorisotyön ja teatterin parista, tavalla tai toisella. Vietimme myös minuutin hiljaisen hetken viiden virgolaisen muistoksi, he eivät enää olleet keskuudessamme. Äärimmäisen hieno ele.

 Minun oli kiiruhdettava viimeiseen junaan enkä loppuhommia ihan nähnyt, mutta ilmeisesti siellä lopuksi hoilattiin kaulakkain yhteislauluna "Rakkautta vaan" ja meininki toi mieleeni kiekkoleijonat laulamassa "Me ollaan sankareita kaikki". Sama pätee näihinkin. Aikamoinen rutistus oli aikoinaan Virgo, ja mahtavaa oli tämä 20v-juhlaspektaakkeli! Vastaavanlaiselle proggikselle olisi tilausta tälläkin hetkellä. Nuoriso mielekkään tekemisen pariin ja myös katsomoon. Kuka tarttuu ekana?

 Kaivelin Teatterikärpäsen arkistoista Jari Aholan haastattelun kesältä 2012. Siinäkin muistellaan lämmöllä Virgoa näillä sanoilla :"Sain kirjeen jossa kerrottiin, että minut on valittu mukaan Virgoon. Se onkin ollut kaikista tärkein vaihe mun teatteriopinnoissani, oli huikeeta päästä itse tekeen kaikki alusta lähtien. Jokaisella oli oma osastonsa, me siivottiin, oltiin narikassa ym. Se oli hieno koulu oppia näkeen, kuinka valtava määrä ihmisiä tarvitaan yhden teatteriesityksen tekemiseen! Se vuosi viimeistään kirkasti sen ajatuksen, että mäkin haluan näyttelijäksi." Jari oli Virgon aikoihin parikymppinen nuorukainen, ja nyt yksi Tampereen Työväen Teatterin kantavista voimista.

 Hieno ilta! Eläköön Virgo! Kiitos kaikille! Lätkäistäänpä tähän loppuun pari videota vuosien takaa.

Kybersielut / Turun Kaupunginteatteri

Kybersielut / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 17.11. 2017, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti Marko Järvikallas, Okko Leo ja Harri Virtanen
Ohjaus Janne Reinikainen
Puvustus Tiina Kaukanen
Lavastus Jani Uljas
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Mika Hiltunen
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Kimmo Rasila, Lauri Tilkanen, Pamela Tola ja Stefan Karlsson

Musiikki : Kimmo Gröhn

 Turkuun kun mennään, on tullut katsottua monesti kaksi eri esitystä samalla reissulla. Lauantaivapaat mahdollistavat tämänkaltaisen toiminnan, muina päivinä suunnitelma harvemmin onnistuu. Päivällä olimme katsomassa päänäyttämöllä kolmituntista Seitsemän veljestä -spektaakkelia ja onnittelin itseäni siitä, että tuli valikoitua näytökset juuri tuohon järjestykseen. Illan Kybersielut kun kestäisi vain puolitoista tuntia, vieläpä ilman väliaikaa.

 Edellisenä iltana ensi-illassa ollut Kybersielut jätti pöllämystyneen olon välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja kotimatkallekin. Mitä ihmettä minä oikein näin ja koin! Yön yli nukkuminen monesti auttaa - ja niin tälläkin kertaa.

 Harvemmin näytelmä alkaa niin, että näyttelijät marssivat eteemme kumartamaan. Ajattelin ensin, että mennäänkö tässä ovelasti jotenkin käänteisessä järjestyksessä...lopusta kohti alkua. Oli miten päin tahansa, eletään jossain tulevaisuudessa. Kaupungissa ihmisten joukossa elää kyborgeja, kuten esimerkiksi Lori (Pamela Tola). Tokihan sitten on myös poliiseja, jotka tuhoavat työkseen tätä porukkaa, joukossa myös Daniel (Lauri Tilkanen), joka on pahaksi onnekseen rakastunut Loriin. Maaseudulla asuu joukko ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet teknologiaan ja nykyiseen menoon ja palanneet takaisin luontoon, toisenlaisten arvojen äärelle. Jotenkin mieleeni nousi ajatuksia siitä, millainen yhteys on luonnolla ja ihmisten sairauksilla, ja että mitä kaikkea rakkauden edessä ihminen on valmis tekemään. Muuttumaan joksikin toiseksi, antamaan vähän enemmänkin kuin sydämensä...

Pamela Tola ja Lauri Tilkanen 

 Esityksen äänimaailma on varsin mielenkiintoinen, kaiken visuaalisuuden lisäksi. Musiikki elää vahvasti mukana tapahtumissa ja elää, hengittää esityksen mukana kuin jokin oma organisminsa. Näyttelijät hyppäävät sujuvasti kukin vuorollaan eri soitinten ja mikrofonien äärelle. Pienen näyttämön hulppea uusi lavatekniikka nousevine ja laskevine tasoineen on kyllä näkemisen arvoinen juttu myös, mukaan vielä videoprojisoinnit ja läpikuultava kangas. Varsin vaikuttavaa ja vakuuttavaa!

 Muutamat käänteet aiheuttivat tarkoituksellista hilpeyttä yleisön joukossa... kun laulu katkeaa kesken kaiken laukauksiin, hidastetut tappelukohtaukset, yllättävä tanssaus ja Danielin sooloilu, kiinankielinen selostus suureen leikkausoperaatioon.

Daniel leikkauspuuhissa 

 Kybersieluista tuli mieleeni Netflixin kiintoisa Black Mirror-sarja (kun tulevaisuudessa teknologia on mennyt ehkä liiankin pitkälle) ja myös Dan Brownin viimeisin teos Alku. Tekniikka kehittyy, miten käy ihmisille?

 Hmmm, edelleenkin aika erikoinen minun makuuni, mutta noin kokonaisuutena ja toteutuksena äärimmäisen mielenkiintoinen juttu! Herättää ajatuksia enemmänkin varmasti päivien jälkeen, kun on toipunut alkuhämmennyksestä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatteri

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatterin päänäyttämö

Kantaesitys 2.11. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Panu Rajala
Ohjaus, dramatisointi ja lavastus Panu Raipia
Videosuunnittelu ja -tuotanto Ilari Kellokoski
Pukusuunnittelu Kaisa Loponen
Valosuunnittelu Jonna Rautala
Äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Lavalla Tuukka Huttunen
Ääninäyttelijät Petra Ahola ja Miia Selin

 Minulla on taas kerran ongelma. Miten kirjoittaa suhteellisen asiallisesti näytelmästä, jossa lavalla on liki kaksi tuntia vain ja ainoastaan lempparityyppini nro 1 (ja vielä monistettuna useaksi eri hahmoksi samaan aikaan), jolle lisäksi muutama vuosi sitten sydämenkuvat silmissäni tunnustin ihan henk.koht. jotain tärkeää, ja vielä kehtaan katsoa häntä silmiinkin! Miten kirjoittaa järkevästi monologista, jota katsoessa sydän meinaa hakata rinnasta ulos - hymyilyttää ja vähän itkettääkin, kun on niin onnellinen siitä, että tämänkaltaista herkkua pääsee näkemään. Onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka istuvat kanssani teatterisalissa samaan aikaan ja onnellinen etenkin hänen puolestaan, joka lavalla urakoi, ja onnistuu täydellisesti rool(e)issaan.

 Yritetään.

 Tuntematon sotilas on klassikko ja syystäkin moneen kertaan versioitu teos. Kulttuuriteko -sana voidaan ottaa käyttöön "Päämäärä Tuntematon"-näytelmän yhteydessä. Näin kauan kesti, ennen kuin joku älysi tarttua siihen, millainen matka käytiin ennen kirjan julkaisua. Onneksi tämä tehtiin juuri nyt, juuri näin.

 Meillä on kunnia seurata Väinö Linnaa kirjan syntyprosessin keskellä tuskailemassa, ja keskustelemassa kirjailijakollegoidensa kanssa siitä, mikä toimii ja mikä ei. Huttunen huhkii Linnana lavalla ja käy keskusteluja lähinnä videoprojisointeina nähtävien tovereidensa kanssa. Välillä minua on projisoinnit jo ruvenneet tökkimään, mutta tässä tapauksessa homma toimii hienosti. Eri hahmot erottuvat tyylitellen, parhaiten jää kyllä mieleeni kirjastonjohtaja Mäkelä duoda duoda-hokemineen. Kirjan ikoniset hahmot ovat valmiina Linnan päässä, osa menneisyyttä ja elettyä elämää, murteineen kaikkineen. Tutut hahmot heräävät näyttämöllä hetkeksi eloon, kun Linna lukee otteita tekstistään kirjailijaystävilleen, sankan tupakansavun keskellä. Lehto ja kumppanit seisovat kovennettua, Hietanen kauhistelee vieressä. Lahtinen kiroaa lumessa tarpoessaan, Rokka odottaa oikeaa hetkeä ja "sillo hänel tullooki noutaja". Nähdäänpä lavalla myös Edvin Laine, jonka saapuminen on aikamoinen yllätysmomentti.

 Lavasteena on valtava Remington-kirjoituskone (toteutuksesta vastaa Oskari Löytönen ja hänelle täydet kymmenen pistettä), joka tuntuu välillä vähän uhkaavaltakin möröltä. Kepeästi Linna liikkuu kuitenkin näppäimistöllä ja näyttää, kuka käskee. Kone on täynnä näppäriä salaluukkuja, joiden sisältä löytyy ties mitä, ja itse konekin muovautuu kätevästi vaikkapa baaritiskiksi tai sairaalan vuoteeksi.

 Tuukka Huttunen pitää yleisöä otteessaan tiukasti, kuin Linna tupakkiaan ja pyörittelee sormissaan miten tahtoo. Sanomattakin on selvää, että mies on elämänsä vedossa (tosin en ole häneltä huonoja suorituksia koskaan nähnytkään, minusta hän on aina ollut loistava). Mielestäni mukaan ilmaisuun on tullut myös erityinen ripaus herkkyyttä, enkä sitä pysty edes tarkemmin selittämään. Ei tarvitsekaan. Sen näkee jokainen itsekin.

 Mukaan vielä vähän Finlandiaa ja arkistokuvia sekä uurteisia kasvokuvia teoksesta "Viimeiseen mieheen - Till siste man". Aika velikultia, juuri niin. Himmenevät valot, hetken hiljaisuus - ja sitten aplodien vyöry.

 Suosittelen näytelmää lämmöllä kaikille. Teatterilippu on mitä mainioin joululahja ihan kenelle tahansa. Hyvä Tuntematon sotilas -kombo : teatterilippu, leffalippu ja kirja. Kaikki täydentävät toisiaan.

 Aika velikulta, tuo Tuukkakin.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

Kake2 - Tähtisumussa ja Seuraavat 500 vuotta

Tavoistani poiketen kirjoitan nyt parista vastikään näkemästäni jutusta yhteisen otsikon alle tekstin. Molemmista jäi mieleeni sellainen "halolla päähän"-tunnelma, eri tavalla tosin. Kahtena päivänä peräkkäin lähdin melkein suoraan töistä pääkaupunkiseudulle teatteriin, ja reissuista ensimmäinen tarjosi vielä lisädraamaa, sillä unohdin lahjakkaasti työavaimeni työpaikkani takahuoneeseen kiireellä lähtiessäni, ja tajusin asian vasta bussimatkalla Helsinkiin. Eipä siinä mitään, mutta jotenkin olisi päästävä seuraavana päivänä ensimmäisenä töihin ja avaimet sisällä... (Tämä ongelma ratkesi myöhemmin, mutta ylimääräinen stressi aiheutti aivojumin ja olin koko illan vähän usvassa.) 

 Liki kuukausi sitten kävin seuraamassa Tanssiteatteri Tsuumin "Kake2 - Tähtisumussa" treenejä, joista jäi mukava kutina ja halu nähdä itse esityskin. Kake2 oli ensi-illassa Aleksanterin teatterissa 2.11. ja itse ehdin sitten paikalle viimeiseen näytökseen 7.11. Harjoitusten perusteella tiesin vähän mitä tuleman pitää, mutta silti kokonaisuus oli tajunnanräjäyttävä yllätys. Finnhits-linjalla jatkettiin, tosin roisilla punkasenteella ja volyymit kaakkoon -meiningillä lisättynä. Taustaprojisoinneissa Suomen vaakunan leijona lähti omille teilleen ja haistatti pitkät perinteille ja ikonisille asetelmille, mm. lorautti kuset Tuonelan virtaan Lemminkäisen äidin surressa edustalla poikaansa. Kansallislintu taas pudotti Väinämöisen veneestä. Paljon räminää ja rosoa, korviahuumaavaa mäiskettä, herkkää ja rajua tanssia ... ja kaiken keskellä lumoavan kaunis a cappella -esitys, johon rakastuin jo harjoituksissa. Marccu papiljottikampauksineen ja marjapuuronvärisine asuineen oli päräyttävä näky, samoin Piramisu ja Kike de Kake viiksineen. Sydämeni vei tällä kertaa kuitenkin bändin uusi tulokas Pera77. Jälkeenpäin olo oli sellainen, kuin olisi saanut halosta päähän ja seuraavana päivänä töissä soi päässä "Kielletyt tunteet", punkversiona sekin. 

Kake yhteispotretissa (c) Mikko Mäntyniemi 

 

(Kake2 - Tähtisumussa, kesto 1h 15min (ei väliaikaa), ohjaus ja koreografia Matti Paloniemi, musiiki ja äänisuunnittelu Hannu Oskala, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, valo-ja lavastussuunnittelu sekä laulujen sanat Janne Teivainen, tekstit työryhmä, projisoinnit Antti Lindholm. Lavalla Reetta-Kaisa Iles (Piramisu), Tuomas Juntunen (Marccu), Sampo Kerola (Pera77), Salla Korja-Paloniemi (Kike de Kake), Jarno Tastula (Raimo von Kake) sekä Janne Teivainen (Foni-Åke).) 

Carl-Kristian Rundman (c) Stefan Bremer

 

 Halolla päähän-meno jatkui sitten seuraavana päivänä Espoon Kaupunginteatterissa, jonne saavuin ja lähdin ensimmäistä kertaa bussilla (tosin ystävän avustamana). Jännä kokemus sekin, ja ehkä seuraavalla kerralla uskallan lähteä liikkeelle Kampista ihan itseksenikin. Mutta se esitys! Aiheesta ensinnäkin viis ; jos lavalla on Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman, ja tekstistä sekä ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, on suorastaan pakko mennä katsomaan. Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvioita ja kommentteja, mutta en niistä juuri viisastunut eikä mitään jäänyt päähäni. Etukäteen olin sitä mieltä, että tästä esityksestä on varmasti niin monta tulkintaa kuin on katsojaakin, ja jokainen kokee (kuulee, muistaa, näkee) asiat omalla tavallaan. Jollekin suuri mysteeri aukeaa, jollekin ei. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Mietin, että pitäisikö minun antaa asioiden hautua muutama päivä päässäni ja sitten kokeilla tekstinkirjoitusta uudestaan, vaiko luettelisi Eero Ahon roolihahmon lailla liudan yksinkertaisia asioita, joista pitää. (Gerbiilit tulisi mainittua tässäkin!) Vaiko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että nyt meni yli ja lujaa. Pidin esityksestä, jollain selittämättömällä tavalla se koukutti. Väliajalle mentäessä vertasin näytelmää Twin Peaksin uusimpaan kauteen. Pihalla ollaan, ja silti täysin koukussa. Esitys imaisi mukaansa. Ria Katajan pienet eleet, puheen ajoittainen hermostuneisuus ja kiihtyvä kävelyvauhti, oudossa synkassa sykkivät valot ja koko tilan muuttuminen toiseksi, toistuvat kysymykset ja vastaukset, Eero Ahon tuijotus, "täydellinen kansalainen" Rundis pulassa, kuka teki mitä... Unenkaltainen, painajaismaisen painostava tunnelma ajoittain. Välillä kävi mielessä, että kohta jostain ovesta tulee lavalle Jani Volanen (kuin Q-Teatterin näytelmässä Kevyttä mielihyvää) ja napsauttaa sormiaan, joukkohypnoosi on päättynyt ja näkökulma muuttunut, selkeytynyt. Muuta en osaa sanoa, en tässä vaiheessa enkä varmaan myöhemminkään. 

Eero Aho ja Ria Kataja (c) Stefan Bremer 

(Seuraavat 500 vuotta, ensi-ilta 20.9. 2017, kesto 2h 15min (väliaikoineen), teksti ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen, valosuunnittelu Ville Seppänen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen, dramaturgi Jukka Viikilä. Rooleissa Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman.) 

(Näin molemmat esitykset kutsuvieraana, kiitos Tsuumi ja Espoon Kaupunginteatteri!)