Haastattelussa Minja Koski

 Muusikko-näyttelijä Minja Kosken tapasin elokuun alkupuolella 2026 Robert´s Coffee -kahvilassa Tampereen rautatieasemalla. Vuonna 1982 syntynyt Minja on kotoisin Kuhmosta, jossa hän asui 16-vuotiaaksi asti. (Huom. Kysymyksissä on tällä kertaa avittanut myös tuttavani Lea Alén, joka on nähnyt Minjaa usein keikoilla, toisin kuin minä. Nämä kysymykset on merkitty pienellä tähdellä *. Sain myös tutkailtavakseni ennakkoon Minjan cv:n, mistä oli paljon apua haastattelussa.)

Minja Koski (c) Tommi Mattila 

*Millaisia kulttuurivaikutteita sait Kuhmossa kasvaessasi? ”Meitä oli viisi lasta, joista minä olen nuorin, ja kaikki olemme syntyneet eri kaupungeissa. Kuhmo oli tavallaan meidän päätepiste, kun isämme meni töihin Kostamukseen. Asuimme Kuhmossa pisimpään, ja se oli kyllä hyvä kasvuympäristö. Siellä oli hyvät harrastusmahdollisuudet kuten musiikkiopisto, kuorotoimintaa ja tanssiopetusta. Meillä oli eri opettajia, jotka hallitsivat eri tyylejä kuten modernia tanssia, showtanssia ja rytmistä kilpavoimistelua, ja sen myötä pääsin myös tekemään erilaisia juttuja. Tosi monipuolisesti pääsi harrastamaan voimistelusta cheerleadingiin ja kansantanssiin. Musiikki tuli osaksi elämääni jo varhaisessa vaiheessa. Aloitin huilunsoiton Kuhmon musiikkiopistossa ekalla luokalla, olin kuorossa ja musiikkiluokilla. Oon harrastanut paljon myös yleisurheilua, pesäpalloa ja taitoluistelua. Myöhemmin oon huomannut, että kaikki lajit tukevat toisiaan. Hyvät pohjat kaikelle sain Kuhmossa kyllä! Pienelle paikkakunnalle yllättävän paljon harrastusmahdollisuuksia. Vanhemmat sisarukseni ja äitini harrastivat paljon myös ja menin siinä samassa imussa.”

”Tanssiteatteri Raatikko vieraili usein Kuhmossa ja innostuin niin paljon, että unelmoin itsekin tanssiteatterin tekemisestä. Äidin kanssa yritettiin etsiä tietoa, että missäs voisi opiskella tanssiteatteria. Ei sellaista paikkaa löytynyt. Hain Kuopion musiikkilukion tanssilinjalle ja olisin päässytkin, mutta meni pupu pöksyyn. Olin kuitenkin vasta 15-vuotias enkä uskaltanut lähteä yksin Kuopioon. Jäin Kuhmoon ja olin siellä vuoden lukiossa, mikä ei sitten kuitenkaan tuntunut jutultani. Samassa lukiossa ollut kaverini keksi, että hänpä hakee kosmetologikouluun Kuopioon ja ajattelin, että mua kiinnostaa taideala kyllä, mutta että ”olisi hyvä hankkia myös ihan OIKEA ammatti”, ja niin lähdin hänen völjyssään Kuopioon! Tykkäsin ihan hirveästi olla siellä. Opiskelin kolme vuotta ja pärjäsin hienosti, vaikka en aikaisemmin tykännyt paljoakaan koulunkäynnistä, mutta tiesin myös, että se ei tule olemaan lopullinen ammattini. Sitten hainkin Lahden kansanopiston teatterilinjalle vuonna 2002. Lopullinen päätös hakea sinne syntyi nähtyäni Kuhmossa vierailleen Kajaanin Kaupunginteatterin näytelmän Huutavan ääni korvessa, Kristian Smedsin ohjaus. Ajattelin sen nähtyäni, että minäkin haluan ja minäkin uskallan! Se oli tajunnanräjäyttävä kokemus, ja muhun vaikutti teoksen kipeys, huumori ja se, että siinä käsiteltiin pienten ihmisten asioita. Päähänpotkittuja ihmisiä ongelmineen, ja se oli äärimmäisen hauska ja liikuttava samaan aikaan. Tyylilaji kolahti myös. Siinä puhuttiin suoraan yleisölle, laulettiin virsiä ja työväenlauluja, puhuttiin murretta, käytettiin karskia kieltä. Suoruus, rehellisyys ja roolihahmojen äärimmäisyys ja pöljyys! Mulle se oli täysosuma ja meni suoraan sydämeen. Lahden kansanopistoon hakiessani muuten esitin monologina Rosa Liksomin tekstin kuolevasta vanhasta miehestä, joka kiroaa papit ja kaikki. Liksom oli mulle jo siinä vaiheessa läheinen kirjailija.”

Oletko hakenut koskaan TeaKiin tai Nätylle? ”En ole koskaan hakenut kumpaankaan näistä."

Miten varhaisessa vaiheessa aloit itse tehdä musiikkia? ”Se on ollut mukanani ihan pienestä asti. Oon improvisoinut 3-vuotiaana kasetille ensimmäiset omat lauluni, jotka ovat vieläkin tallessa. Ammatillisempi tekeminen alkoi 2011, kun perustin bändin Minja Maarika ja Madonluvut, jossa soitettiin biisejäni. Myöhemmin siitä seurasi M, joka on nykyään artistinimeni. Kohta tulee kymmenen vuotta ensimmäisestä M-albumin julkaisusta, ja kuudes albumi (Musta enkeli) on tulossa nyt lokakuussa.”

*Näetkö musiikki- ja teatteriurasi jotenkin toisistaan erillisinä vai saman luovuuden osina, jotka vain ottavat eri muodon? ”Musiikki, teatteri, liike – kaikki kumpuaa samasta. Monestihan käy niin, että jos teen teatteriin musiikkia, joku biisi saattaakin päätyä M:n levylle. Ne käyvät dialogia keskenään, ja kaikki on samasta lähteestä peräisin, samaa luovuutta ja taiteilijuutta. Rakastan työtäni todella paljon, se on mulle lähes koko elämä, ja siksi mulla on aina niin monta rautaa tulessa. Joko itseltäni tai lähipiiristä tulee hyviä ideoita, joita pitää päästä toteuttamaan. On niin paljon kiinnostavia asioita ja ihmisiä ympärillä, ja on ihanaa tehdä yhdessä juttuja.”

Onko sinulla jotain harrastuksia, mitkä ei millään tavalla liity musiikkiin tai teatteriin? Vieläkö jää aikaa ”ihan vain” harrastamiselle? ”Mulla oli koira, joka menehtyi viime marraskuussa, ja sen kanssa tuli tosi paljon touhuttua kaikenlaista, lenkkeiltyä ja muuta. Nyt on ollut vähän outoa, kun häntä ei enää ole. Luonnossa tykkään liikkua, rakastan sienestämistä ja marjastamista. Kesällä tuli myös pyöräiltyä ja talvella tulee välillä lasketeltua ja hiihdettyä. Että kyllä mulla muitakin harrastuksia on. Aika paljon vapaa-aikani pyörii kuitenkin jollain tavalla taiteen ympärillä. Pidän lukemisesta, käyn katsomassa sekä teatteri- että tanssiesityksiä, taidenäyttelyitä ja elokuvia. Luonnossa saan pulssin alas. Äsken oli ihanaa, kun keräsin älyttömästi vadelmia ja niitä poimiessa ei kyllä tullut yhtään ajateltua työasioita!”

Mikä on lempivuodenaikasi? ”Rakastan kaikkia vuodenaikoja! Täällä Suomessa on ihanaa se, että ylipäätään on eri vuodenaikoja. Jos pitäisi yksi valita, niin kyllä eniten tykkään syksystä. Ehkä se liittyy vähän sienestykseenkin… ja teatterien ensi-iltoihin.”

Rokka, Tuntematon sotilas, Juko (c) Mikko Kelloniemi

Mistä kaikkialta saat inspiraatiota? ”Luonnosta eniten. Justiin sanoin, etten luonnossa paljon mieti työasioita, mutta viimeksi sunnuntaina sienimetsällä äänittelin puhelimelleni muistiin melodiaa. Koiran kanssa lenkkeillessä tuli samalla ääniteltyä puhelimeen kaikenlaista, nyt sitten metsässä käyskennellessäni teen samaa. Voisi sitä kävellä muutenkin kuin sienten ja marjojen perässä, liike jotenkin tuottaa enemmän ajatuksia. Taidenäyttelyistä ja esityksistä saan myös inspiraatiota, oikeastaan ihan kaikenlaisesta taiteesta. Läheisten elämästä ja omista henkilökohtaisista tapahtumista myös. Eli ihan kaikesta! Ja Kaj Chydeniukseltahan opin inspiraatiosta sen, että hänhän ei koskaan jäänyt odottelemaan mitään inspiraatiota, vaan istui persieelleen ja alkoi säveltää. Se tyyli toimii myös erittäin hyvin. Inspiroidutaan tehdessä.”

*Tästä onkin hyvä siirtyä seuraavaan kysymykseen, eli miten yhteistyösi Kaj Chydeniuksen kanssa sai alkunsa ja miten hän on vaikuttanut tekstintulkintaasi, vai onko vaikuttanut? ”Yhteistyömme alku liittyi Teatteri Vanhaan Jukoon, jota pidän kotiteatterinani. Kaj oli tehnyt Jukossa jo aiemmin yhteistyötä. Opiskelin Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla Mutella ja meille piti kurssin Markus Fagerudd, jonka olin nähnyt aiemmin KOM-teatterin vieraillessa Kuhmossa. Kurssilla teimme Chydeniuksen pienoisoopperan Sevillan parturi, jota Kaj tuli katsomaan ja samalla tuli katsomaan minua olisinko sopiva laulamaan enemmänkin hänen sävellyksiään. Ilokseni tein häneen vaikutuksen Bartolon roolissa, ja koelauloin hänelle vielä myöhemmin ja siitä se yhteistyö sitten lähti. Ehdittiin tehdä 15 vuotta yhdessä, hän jätti minuun suuren jäljen. Häneltä opin tosi paljon tulkinnasta – teksti edellä mennään aina. Musiikki ja tulkinta palvelee runoa ja tekstiä. Häneltä opin myös haltioitumisesta. Hän oli jotenkin aina niin fiiliksissä omasta työstään, sai säveltää ja harjoitella ihmisten kanssa runoja. Ilo ja riemu tarttui, hänestä huokui aina vahvasti rakkaus lajiin, into ja asenne. Kunpa saisi itsekin tehdä rakastamaansa työtä loppuelämän! Häneltä opin myös, että luovuutta ei tartte odotella. Sen kun tekkee vaan! Yksi kymmenestä tai sadasta sävellyksestä voi olla hyvä, ja aina voi säveltää saman runon uudelleen, jos ei heti ekalla kerralla onnistu. Säveltäminen on myös tietynlaista käsityötä. Ihana ajatella niin, että se ei ole mitään rakettitiedettä. Laitetaan kädet saveen ja aletaan tehdä. Siinä ajatusmaailmassa oli omanlaistaan viehätystä.”

*Onko sinulla ollut muita yhteistyökuvioita, jotka olisi syvällisemmin vaikuttaneet taiteilijuuteesi? ”On paljonkin kollegoja ja tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet omaan tekemiseeni. Esimerkiksi näyttelijä Kirsi Asikainen, hän on nykyään eläkkeellä ja olen yrittänyt toistaiseksi tuloksetta houkutella häntä palaamaan näyttämölle. Hän on tullut tutuksi muun muassa Kajaanin Kaupunginteatterista, Vaasan Kaupunginteatterista ja Jukosta. Hänen näyttelijyyttään olen ihaillut tosi paljon ja olen oppinut häneltä paljon näyttelijäntyöstä. Hyvin pedantti, mutta samalla ihanalla tavalla arvaamaton näyttelijä ja hyvin kiinnostava, koskaan ei silleen hyvällä tavalla tiennyt mitä hän seuraavaksi tekee. Häneltä olen yrittänyt imeä oppia ja aitoa vuorovaikutusta. Toisena näyttelijänä mainitsen myös Jukosta tutun Hannu Salmisen, hänkin on jo eläkkeellä, tärkeä mentori minulle ja usealle muulle Jukossa työskenneelle. Ari Nummisen kanssa teen parhaillaan töitä Tanssiteatteri MD:llä, ja hänen kanssaan oon saanut tehdä useammankin produktion. Meille on syntynyt hauska kollegiaalisuus tässä vuosien varrella. Liikkeestä ja liikekielestä oon oppinut tosi paljon Arilta, ja ihailen hänen työskentelyään valtavasti. Jussi Sorjasen kanssa kasvoimme monessa mielessä yhdessä teatterilaisiksi, joten hänet on myös ehdottomasti mainittava.”

Miten tutustuit Mikael Saareen? Hänen kanssaan olet tehnyt myös paljon yhteistyötä. ”Olimme molemmat Jukossa esityksessä Ampuuhan ne hevosiakin. Siinä oli mukana sekä Lahden kansanopiston että Muten opiskelijoita, ja Mikael tuli musiikkiteatterilinjalta. Näytelmähän kertoo maratontansseista, ja me olimme yksi pareista. Siitä näytelmästä sai alkunsa meidän hieno yhteistyömme, joka on jatkunut tiiviisti ihan näihin päiviin asti.”

Kaisa Sarkkinen ja Minja / Sunnuntai, Juko (promokuva) (c) Ilkka Saastamoinen

Kerroit aiemmin, että käyt itsekin katsomassa teatteriesityksiä. Onko sinulla jotain suosikkigenreä, vai käytkö katsomassa laajalla skaalalla erityylisiä juttuja? ”Käyn kyllä katsomassa kaikenlaista. Viimeksi kunnolla päräytti Sinna Virtasen ohjaama Maan ja veden välillä Lahden Kaupunginteatterissa. Aika paljon tulee käytyä katsomassa sellaisia esityksiä, missä on kavereita mukana, mutta katson kyllä muutakin. Syksyllä oon menossa Tanssin taloon katsomaan ainakin Elina Pirisen uutta teosta, tanssijutut kiinnostaa mua kovasti myös.”

CV:stäsi luin, että olet ollut näyttelijänä, muusikkona, säveltäjänä ja/tai tanssijana monessa paikassa ja esityksessä. Rauman Kaupunginteatteri, Teatteri Vanha Juko, Teatteri Rujo, Pesäkallion Kesäteatteri, Vaasan Kaupunginteatteri, Joensuun Kaupunginteatteri, Teatteri Telakka, Rakvere Teater, Korjaamo Teatteri, Helsingin Kaupunginmuseo, Aleksanterin teatteri, Suomen Kansallisooppera, YLE:llä pari kuunnelmaa, Turun Kaupunginteatteri, Teatteri Avoimet Ovet… Lähiaikoina vielä tulossa Tanssiteatteri MD ja Lappeenrannan Kaupunginteatteri. Itse olen nähnyt sinut tähän mennessä Jukossa (Che – Hän elää?!, Seksimusikaali ja Tuntematon sotilas), Aleksanterin teatterissa (Iloisten sielujen hotelli) ja Avoimissa Ovissa (Everstinna). Mikä ihme on Teatteri Rujo? En ole koskaan kuullutkaan. ”Se oli teatteriryhmä, jonka perustivat aikoinaan Helsingin Rudolf Steiner-koulun oppilaat, muun muassa Lauri Maijala, Riikka Oksanen ja Linda Wallgren. Teatteri Rujo ei ole tällä hetkellä kylläkään aktiivinen. Teimme TeaKin bunkkeriin saksalaisen näytelmäkirjailija Dea Loherin näytelmän Tatuointi. Siinä Lauri Maijala näytteli isääni, Riikka Oksanen siskoani, Jussi Sorjanen äitiäni, Paavo Kinnunen poikaystävääni ja Linda Wallgren ohjasi. Tarina oli kummallinen ja synkkä perhedraama, mutta jollain kummallisella tavalla onnistuimme siinä tosi hyvin. Ja bunkkeri vielä esityspaikkana, ankea ja pieni tila. Pienellä budjetilla kun tehtiin, niin se vaati erityisen paljon kekseliäisyyttä, vaan sitähän tuosta porukasta löytyi. Myöhemmin siirrettiin se Jukon kanssa samassa rakennuksessa olleeseen käyttämättömään parkkihalliin.”

Onko näiden muiden esitysten joukossa sellaista, joka olisi ollut itsellesi jollain tavalla erityisen merkittävä, joko oman roolisi tai koko työryhmän myötä? ”Ekana nyt tulee mieleen tuoreimmat esitykset ja lähinnä Everstinna, johon tein myös musiikin. Koko työryhmä onnistui esityksessä hienosti ja kaikki pelasi hienosti yhteen. Keväällä esitimme Everstinnaa Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä, nyt syksyllä Jukossa ja keväällä ´27 Lappeenrannassa. Tuntematon sotilas oli mulle ihana kokemus, sitä esitettiin muutama vuosi sitten Jukossa ja Turun Kaupunginteatterissa. Työryhmä oli huippu, ja pääsin ensimmäistä kertaa tekemään yhteistyötä Juho Mantereen kanssa. Olin aivan fiiliksissä! Juho ja suunnittelijana toiminut Pekka Kiiliäinen olivat tehneet yhteistyötä pitkään, ja oli helppoa hypätä mukaan heidän tekemisen tapaansa, sillä se tuntui myös itselle tutulta ja inspiroivalta. Heillä oli selvät sävelet esityksen visuaalisuudesta ja äänellisestä maailmasta. Juho antoi meille näyttelijöille sopivasti vastuuta ja valtaa pitäen kuitenkin ohjaajuuden omissa käsissään luoden harjoituksiin aina lämpimän ja luottavaisen ilmapiirin. Vaikka aihe oli rankka, se ei sisältäpäin tuntunut rankalta, koska työilmapiiri oli niin ihana ja palkitseva. Pidin myös esityksen fyysisyydestä, vaikkakin pohkeet olivat välillä eri mieltä. Jukon Maa on syntinen laulu vuodelta 2012 on mulle myös monessa mielessä tärkeä työ. Mukan teksti, Chydeniuksen laulut, Jussi Sorjasen ohjaus, ihana Martan rooli, Janne Vasaman lavastus ja upeat kollegat jäivät mieleeni. Mukana olivat Sakke Tuominen, Arttu Kurttila ja nuo aiemmin mainitsemani Kirsi Asikainen ja Hannu Salminen. Kirjan maailma oli saatu ratkaistua näyttämölle erityisen hyvin. Petroskoi pitää myös mainita! Petroskoi, Kullervo ja Köök/Keittiö oli kolmen teatterin yhteistyö. Siinä oli mukana Teatteri Telakka, Teatteri Vanha Juko ja virolainen Rakvere Teater. Jokaisesta teatterista oli näyttelijöitä, ohjaajia ja suunnittelijoita, eli työryhmä sekoittui. Ari Numminen ohjasi Telakan Petroskoin, Lauri Maijala Jukon Kullervon ja Andres Noormets Rakveren Köökin. Kaikki esitykset olivat mielestäni varsin onnistuneita ja hyvin erilaisia keskenään. Kierrettiin kaikki kolme teatteria ja muissakin paikoissa, ja yhteistyöhankkeellehan myönnettiin näyttämötaiteen valtionpalkinto vuonna 2013. Oli kyllä hieno reissu ja kokemus kaikkineen! Rakkaita teoksia on kertynyt vuosien varrella useita, joten tuossa nyt mainittuna vain pieni osa.”

Minja ja Kirsi Asikainen / Maa on syntinen laulu, Juko (c) Aki Loponen

Kerroit aiemmin Kaj Chydeniukselta saamastasi opista sävellystyöhön liittyen. Onko jotain muuta oppia tai ohjenuoraa, joka olisi erityisesti jäänyt mieleesi jonkun sanomana tai omana havaintona? ”En muista kenen teoria se on, mutta näyttelijäntyö on mielestäni kiinnostavaa usein silloin, kun paljastetaan ja riisutaan jotain esiin, ei niinkään rakenneta. Ajatuksena siinä on se, että jokaisessa näyttelijässä on olemassa jo kaikki tarvittava ja kukin haluttu asia löytyy kun ottaa sen kaiken muun siitä edestä pois paljastaakseen sen asian, jonka haluaa näyttää. Se luo monesti aitoa läsnäoloa ja arvaamattomuutta, joka on usein super mielenkiintoista. Toki se vaatii paljon rohkeutta, mutta myös palkitsee. Tämä liittyy vahvasti myös siihen mikä on hauskaa. Monesti se hauskin hahmo syntyy lopulta aika läheltä itseä ja siitä, että ihminen on ihan mahdottoman tosissaan omassa tinkimättömyydessään ja älyttömyydessään. Mahdollisimman läheltä omaa itseään tekeminen toimii parhaiten mulle, niin näyttelijänä kuin katsojanakin. Mutta toki tapoja ja tekniikoita on monia ja niiden käyttö vaihtelee tilanteen ja teoksen mukaan."

Maria Nissi ja Minja / Everstinna (c) Antti Sepponen

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Varmastikin rakkauteni musiikkiin ja liikkeeseen ovat asioita, joita voisi kutsua näyttämöllisiksi vahvuuksiksi. Toivoisin vahvuuksieni liittyvän myös läsnäoloon, uskallukseen ja vuorovaikutukseen suhteessa kollegoihin sekä yleisöön. Mutta nämä ovat toki vain omia tärkeinä pitämiäni asioita, joihin kiinnitän huomiota ja joissa haluaisin olla hyvä."

Minkä taidon haluaisit osata? ”Opettelen parhaillaan laulamaan espanjaksi yhtä säkeistöä Violeta Parran laulusta Run Run se fue pa`l norte -biisistä, joten pakko vastata että haluaisin osata enemmän kieliä!”

Oletkin jo maininnut muutamia esikuviasi. Kerro lisää! ”Oon varsin laaja-alaisesti kuunnellut kaikenlaista musiikkia, mulla kun on niitä vanhempia sisaruksiakin. Kuhmon Kamarimusiikki -festivaaleilla on tullut käytyä äitini ja adoptioisäni kanssa jo lapsena kuuntelemassa klassista musiikkia. Vanhin veljeni kuunteli raskaampaa rockia ja heavya, toinen veli opetti kuuntelemaan muun muassa grungea, siskot taasen esim. Madonnaa ja Barbra Streisandia. Eli olen saanut vaikutteita monenlaisista musiikkityyleistä. Kaikista kovin esikuvani ikinä on Björk. Vesa-Matti Loirin takia aloitin huilunsoiton, fanitin sekä hänen näyttelijäntyötään että muusikkouttaan, olin hänen konsertissaan Kajaanissa pikkutyttönä ja sain nimikirjoituksenkin. Ihailin suunnattomasti myös Tenavatähtiä, olisin halunnut osallistua itsekin, mutta olin niin kamalan ujo enkä uskaltanut. Joka taiteen saralla on todella paljon ihailemiani tekijöitä. Rosa Liksom taitaa olla kirjailijoista mulle se ykkönen. Ihailemiani näyttelijöitä on tietysti myös hurjan paljon, ja tanssipuolella myös.”

Petroskoi, Teatteri Telakka (c) Kai G. Baer

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Mun on pakko vastata Kirsi Asikainen, koska haluaisin vielä tehdä jotain hänen kanssaan! Yritän kaikkeni, että saisin hänet vielä palaamaan näyttämölle. Myös Kaisa Sarkkisen kanssa haluaisin näytellä myös vielä, koska hänen kanssaan oon päässyt tekemään muutamia ihania juttuja. Lisätään vielä Marja ”Malla” Myllylä, koska hänen kanssaan en ole vielä näytellyt, mutta haluaisin tehdä Kirsin, Kaisan ja Mallan kanssa Kolme sisarta. Tämä ajatus on ollut päässäni jo yli kymmenen vuotta. Itse voisin olla Nataša. Ehkä jonain päivänä vielä. Ensin pitäisi saada Kirsin pää kääntymään.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Oon jo päässyt laulamaan aivan ihanien ihmisten kanssa duettoja. Kyllä mä Björkin kanssa lähtisin duetoimaan milloin tahansa. Kaupungin äänet -festivaaleilla mulla oli yhteinen slotti artistien Asla Jo ja F kanssa, heidän kanssaan olisi myös hienoa päästä duetoimaan.”

Mitäs me laulaisimme karaokessa? ”Vaikkapa Laila Kinnusen Pojat? Sehän on duetto, siinä laulaa Laila ja Ritva Kinnunen.”

Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko sitä oikeasti olemassa vai onko se pelkkä sanonta? ”Kyllä sitä on oikeasti olemassa. Kun ihmiset kokoontuu samaan paikkaan saman asian äärelle ja kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, siinä on tietynlaista jännitystä ja kihelmöintiä ilmassa. Sitä ei voi kokea kuin elävän taiteen parissa. Livetilanteessa ihmisten reagointia ei voi täysin koskaan ennustaa, ja aina voi tapahtua jotain odottamatonta. Tunnelmat ja reaktiot vaihtelee eri iltojen ja eri ihmisten myötä. Ainutkertaisuudessa on teatterin taika. Ja se, että kaikki näyttelijäntyö, liike, musiikki, puvut, valot, äänet luo yhdessä sen hetken ja maailman. Joskus taas lavalla on pelkkä näyttelijä, ei lavasteita, ei musiikkia – ja silti hetki on äärimmäisen maaginen! Miten onkaan löytynyt juuri sille esitykselle juuri oikea muoto! Äärimmäisen kiinnostavaa.”

Onko sinulle sattunut jotain erikoista sählinkiä tai oletko ollut vieressä todistamassa, kun jollekin toiselle sattuu vähän erikoisempaa, ja sitten olette yhdessä yrittäneet selvitä tilanteesta? ”Tämä sattui koko työryhmälle kyllä… Meillä oli Jukossa ensi-ilta näytelmästä Kahdeksan surmanluotia, ja Juha Lagström sai kesken kaiken oksennustaudin, näyttämöllä ollessaan. Se sopi täydellisesti siihen kohtaan kyllä, mutta... Me poistuttiin näyttämöltä Asikaisen Kirsin kanssa lämpiön puolelle, ja siellä ohjaaja odotti meitä sankojen ja rättien kanssa, ja pyysi meidät siivoushommiin. Hitaasti sitten siivottiin yrjöä näyttämöltä, toinen lähti toiselta puolelta ja toinen toiselta, ja se näytti täysin ohjatulta jutulta, että näin tässä kuuluikin tehdä. Juhalla oli siinä seuraavaksi vielä pitkä monologi, jotenkin hän siitä selviytyi ja lopusta näytelmästäkin. Uskomatonta, että pystyttiin viemään esitys läpi. Nykypäivänä varmaan keskeytettäisi esitys. Hassua oli sekin, että moni katsoja luuli sen olleen jotain teko-oksennusta. Juha ei ensi-iltajuhliin osallistunut ja parin päivän kuluttua oli seuraava näytös, hän onneksi oli toipunut ja kunnossa silloin.”

Minja ja Joel Mäkinen / Kirsikkapuisto, Juko (c) Ilkka Saastamoinen

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka voisi olla sinun roolissasi? "Varmaan se olisi joku nykytanssiteos, jossa tanssittaisiin haudoilla. Siinä voisi olla useampi esiintyjä, jotka olisivat iältään, sukupuoleltaan ja ulkonäöltään keskenään erilaisia."

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi, jos olisi mahdollisuus? ”Kaikki menee lopulta hyvin, älä huoli. Kyllä sä vielä löydät oman tiesi.”

Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mun supervoimani olisi sellainen, että pysäyttäisin kaikki nuo hullut päättäjät, jotka sotivat ja tuhoavat tätä maapalloa. Hei, mähän oon tehnyt tästä biisinkin! Siinä kaikki suurmiehet alkaa harrastamaan neulomista. Neuloosi! Se olisi mun supersankarin nimikin, ja se saisi kaikki päättäjät neuloosin valtaan. Kaikki vaan neuloisi eikä olisi aikaa enää sotimiseen ja maapallon tuhoamiseen. Hahmollani olisi tietysti päällään upea neulottu hupullinen kokovartaloasu, jossa olisi sateenkaaren väreissä peace-merkkejä.”

Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi viihdykkeeksi tai evääksi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin kirjoja, ristikoita, hyvää musiikkia ja hyvää syömistä. Kaalia kaikenlaisessa muodossa.”

Juhla, Tanssiteatteri MD (c) Heikki Järvinen

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Ehkä mä menisin Vanhan valtaukseen, se nyt tuli ekana mieleen. Voisin olla myös Lapualaisoopperassa laulamassa yhdessä Vesa-Matti Loirin ja muiden legendaaristen tyyppien kanssa. 60-luvun laululiike kaikkineen olisi ollut kiehtovaa kokea. Nykyään olen samassa kokoonpanossa (Valmistaudu rauhaan) Monna Kamun ja Eero Ojasen kanssa. Aika mieletöntä.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on saanut sinut hullaantumaan teatteriin?”

Teatterissa kiehtoo se, etten välillä yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja se, että usein tulee tunne, että olen elämäni ensimmäistä kertaa teatterissa, se sama pikkutyttömäinen fiilis hetkeä ennen valojen himmenemistä ja esityksen alkua. Rakastan tarinoita ja sitä, että joku niitä minulle kertoo. Minun ei tarvitse muuta kuin kuunnella, katsoa, istua ja nauttia.

Mitäs nyt lähiaikoina on tulossa? ”Elokuun lopussa tulee ensi-iltaan Tanssiteatteri MD:n Juhla-niminen teos, jossa saa olla monena. Siinä saa tanssia, laulaa, soittaa ja on siinä hieman puhuttua tekstiäkin mukana. Olen myös päässyt toteuttamaan edellisessä yhteisessä produktiossa syntyneen idean säveltää huiluduetto Tuomas Luukkoselle ja mulle. Ja nyt saan toteuttaa lapsuuteni haavetta tanssiteatterin tekemisestä. Everstinna on syyskuussa ensi-illassa Jukossa, ja lokakuussa tulee uusi levyni ulos, ja siihen liittyen lähdemme myös pienelle levynjulkkarikiertueelle. Tulossa on myös Göstan parhaat, Valmistaudu rauhaan, Kaj Chydeniuksen lauluja, Kalleimmat joululaulut ja itsenäisyyspäivän konserttiakin. Kaikenlaista! Keväällä sitten Everstinnaa Lappeenrannassa.”

 M (c) Antti Sepponen

Kertoisitko vielä hiukan tulevasta levystäsi? ”Kuudes albumini M - Musta enkeli ilmestyy 9.10. Lauluissani muun muassa paetaan maailman hälyä metsään, väistellään taivaalta putoavien satelliittien romua, löydetään ja haudataan ystäviä ja ollaan kiitollisia siitä, että ollaan elossa. Omistan sen rakkaalle edesmenneelle koiralleni Rievulle." 

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Ei luovuteta, vaikka nyt on kovat ajat taiteen kentällä. Jaksetaan taistella taiteen ja kulttuurin puolesta! Käydään katsomassa esityksiä ennakkoluulottomasti ja tuetaan toisiamme. Yritetään pitää taide elossa, jotta meillä olisi jatkossakin rikasta kulttuuritarjontaa ympäri Suomea.”

Yhteiskuva :) 

Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän haastattelun jälkeen? ”Menen tekemään yhdistyshommia. Olen Lahden Pelastakaa lapset ry:n aktiivijäsen ja mun vastuullani on käsitellä harrastustukihakemukset, ja mun täytyy nyt illalla laittaa haku auki. Sen jälkeen katson läpi MD:n ykköspuolen läpimenon ja katson, että mitä siinä voisi parantaa musiikillisesti.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : 

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Hellyys

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

3. Mikä sytyttää sinut? - Inspiraatio 

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Latteus

5. Suosikkikirosanasi? - Perkele

6. Mitä ääntä rakastat? - Sello

7. Mitä ääntä inhoat? - Kuorsaus 

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kirjailija

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi 

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Vihdoin!

Lopuksi vielä linkki Minjan nettisivuille : m-official.fi

Sankariainesta / Keltainen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana alennushintaisella lipulla.)

 Teatterisyksyni 2025 ehdoton musta hevonen oli Keltaisen Teatterin Kärpästen herra, en teatterikauden alkaessa tiennyt tuon taivaallista itse teatterista saatikka sen jäsenistä, mutta niin se vaan mennä rynnisti vuoden mieleenpainuneimpien esitysten ja kokemusten joukkoon. Tuli sellainen olo, että mitähän nämä veijarit seuraavaksi keksivät - ja Kärpästen herran kaltainen täysosuma loi tietysti myös melkoisia odotuksia tulevien produktioiden suhteen. Kuluvana syksynä (kyllä, elokuu muuttuu kesästä syksyksi minulla siinä vaiheessa, kun ensimmäiset ei-kesäteatteriesitykset saavat ensi-iltansa) Keltaisen teatterin väki huseeraa Lahdessa Teatteri Vanhan Jukon tiloissa viikon verran viiden esityksen voimin upouuden Sankariainesta-teoksensa kanssa, ja minä ehdin paikalle ensi-illan jälkeisenä päivänä. 

Keskellä sheriffi (Elias Kaukkila) 

 Alkuun pieni muistelo. Muutama vuosi sitten makasin keuhkokuumeen kourissa sairaalassa useamman päivän. Kuumehoureissani ja lääketokkurassa sain katseltavakseni varsin todentuntuisia unia, halusin tai en. Niitä sitten selitin innoissani hoitohenkilökunnalle ja vierailijoille. Erittäin kiinnostavaa. Yhden unistani/houreistani muistan erityisen hyvin. Olin silmät kiinni, mutta olin varma, että silmäluomieni edessä esitettiin lyhyehkö mustavalkoinen piirretynkaltainen filmi, jossa saluunan ovet paukkuivat, mystisen saapasjalkaisen cowboyn buutsit kannuksineen ilmestyivät tyhjästä silmieni eteen, pihalla kävi ankara tuuli ja irtonaiset pallomaiset pensaat pyöriskelivät pitkin raittia. Taustalla varmaankin soi huuliharppu, kitara tai kazoo-pilli, vaikka näystäni en musiikkia muistakaan. Pensaikkohomma vaivasi minua niin, että piti myöhemmin oikein googlettaa kasvin virallisempi nimitys. Arokierijähän se. 

 Ette usko miten paljon riemastuin heti esityksen alussa, kun kazoo-pilli soi "ja tarina, se meni näin..." ja arokierijä kierii näyttämön poikki! Jes! Ovat menneet ja tehneet minun näystäni teatteriesityksen! Vehmerjoen kylään saapuu nuorukainen Juksi (Heikki Hoppania) kera Tuulikki-äitinsä (Siru Karjalainen), Manni-siskonsa (Aino Kuronen) ja uskollisen Tex-koiransa (Ville Saastamoinen). Uudet asukit otetaan kylässä vähän kyräillen, mutta uteliain mielin vastaan. Tutuksi käyvät Peltirumpu (Peetu Savolainen) rumpukapuloineen (ovela Phil Collins-henkinen esittäytyminen muuten), kirjastonhoitaja Stenius (Eppu Meriö), pormestari (Oona Hynynen) ja tietysti kaupungin uusi, varsin karismaattinen sheriffi (Elias Kaukkila). Saamme tutustua myös Juksin suurimpaan sankariin, sarjakuvalehden sivuilla seikkailevaan Toothpick Tennesseehen (Aaro Strömmer). Ollapa hänen kaltaisensa, mystinen mies suoraan seikkailujen ytimestä. 

Edessä Ranko (Mikko Wilmi)

 Tämähän on siis lännenmusikaali. Pyssyjen sijaan kitarat ja muut soittimet banjosta lähtien laulavat, välillä niin äänekkäästi, ettei reploista ja laulujen sanoista meinaa saada oikein selvää. Itselleni soittimet toimivat parhaiten vähän salaperäisen tunnelman luojina, nostattamassa kierroksia ja jännitettä, aivan kunnon spaghettiwesternien Morriconen tyyliin. Kohta tapahtuu jotain, en tiedä mitä, mutta jotain. Kiehtovaa ja yllätyksellistä. Siihen päälle vielä lännenelokuvista tuttuja kliseitä kuten baaritiskiään alati rätillä hinkkaava baarimikko, kaktus, kasvonsa huiveilla peittävä pahisjoukko, stetsonin lierin alta kuumottavaa tiirailua, yöllistä hautuumaahiippailua ja aaveita... 

 Täytyy myöntää, että väliajalle mentäessä olin enemmän tai vähemmän sekaisin kuvioista. En vielä oikein saanut kiinni tarinan punaisesta langasta, joka lähti uusille kierroksille vallankumoushommien myötä ja hetki ennen väliaikaa hämmensi myös, kun oltiin täysin toisessa ajassa. Kenties tulevaisuudessa? Paikoin esitystä vaivasi pieni enskarinjälkeinen ylivirittyneisyys ja ehkä liiallinenkin into replojen lausumiseen vauhdilla ja vauhdissa. Tuli mieleeni taas muisto ala-asteelta, kun pidin esitelmää arolukista (sopii tähän teemaan myös) ja opettaja huusi väliin, että "Vähemmän vauhtia!" Ajattelin silloin varmaan, että mitä nopeammin puhun, sitä nopeammin esitelmä on ohi ja pääsen luokan edestä pois. Toki oma osansa oli tunnelman tiivistymisessä, kun ripeässä tahdissa kerroin arolukin saalistustaktiikasta. Että siinä mielessä kiihtyvällä tahdilla lauotut replat kyllä sopii meininkiin.

 Väliajan jälkeen sitten, ai että! Veikeitä kojootteja, gekkoa, kaktusta, vyötiäistä, lisää arokierijöitä (ei sentään Keanu Reevesin kasvoilla varustettuna, kuten eräässäkin leffassa). Juoksukäkeä jäin kaipaamaan, sillä jos jossain on kojootti, pitää olla myös juoksukäki elikkäs roadrunner. Kerrassaan nerokas UNO-pelikorteilla käyty kaksintaistelu, omenamehun siemailua (ei saluunassa muuta tainnut tarjolla ollakaan), haukahdusten sijaan kitaran kautta kommunikoiva koiruus... Hokasin, että tässä länkkärissähän ei ole oikeasti ammuttu ketään eikä kukaan kuole! Tuli ykskaks mieleen lapsuuden leikit, loputon mielikuvitus ja seikkailuhenki, kun mentiin "rokee ja pokee" ja rymyttiin pitkin metsiä, kiipeiltiin puihin ja väijyttiin toisiamme ja ohikulkijoita milloin mistäkin, täynnä nuoruuden intoa. Tää olis nyt niinku tää ja tää menis tänne. Rohkeimmat piirsi kirkkoveneitä ja hävyttömyyksiä seiniin, ja uskalsi sanoa vastaan talkkarille tai pihan isommille lapsille. Koeteltiin rajoja, hiippailtiin pimeässä, kiivettiin salareittiä pitkin autiotaloon. Fuck the system! 

Tex, Juksi, Tuulikki ja Manni 

 

Tässäkin tuli taas todistettua se, miten valtava vaikutus on sillä, kun porukalla isketään jalkaa tantereeseen samassa rytmissä, yhteisessä rintamassa. Toimii! Muutenkin liikekieli vakuutti, nykytanssin puolelle nytkähdettiin useasti ja biiseissä oli monipuolista menoa, räppiä, herkempää balladia ja taitavaa tulkintaa. Uijui miten kaunis lauluääni oli etenkin Siru Karjalaisella, joka oli Tuulikki-äidin roolissa. 

 Kyllähän tämä Keltainen teatteri nyt taas onnistui yllättämään uudella tavalla. Mukana oli monta jo Kärpästen herrasta tuttua tyyppiä ja myös uusia kasvoja. On tämä aikamoinen porukka! Mitähän seuraavaksi kehittelevät... Taitoa löytyy, on sitten kyseessä klassikko tai täysin oma teos. Jotenkin minua viehättää tämä "ja tarina, se meni näin..." -ajatusmaailma. Aistit herkistyvät, antaa palaa, olen valmis. Kertokaa minulle tarina, jossa ihan kaikki on mahdollista ja kuka vaan voi olla sankari. Meillä kaikillahan on tarina kerrottavana, vähän väritettynä kiinnostavampi, mutta omanlainen kuitenkin. Jotain mitä vanhana muistella, sikälimikäli mitään muistaa sitten joskus.

 Sankariainesta on nähtävissä ja koettavissa vielä kolme kertaa, viimeinen esitys 29.8. lauantaina. Jos haluat yllättyä ja antautua mielikuvitusta kutkuttavan tarinan vietäväksi, suuntaa Lahteen ja Jukoon. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

SANKARIAINESTA / Keltainen Teatteri 

Ensi-ilta 21.8. 2026 Teatteri Vanha Juko, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Rooleissa : Heikki Hoppania, Oona Hynynen, Lina Juusela, Siru Karjalainen, Elias Kaukkila, Aino Kuronen, Aapo Loimalahti, Minea Mantsinen, Eppu Meriö, Ville Saastamoinen, Peetu Savolainen, Aaro Strömmer ja Mikko Wilmi

Ohjaus Tino Karttunen, käsikirjoitus Tino Karttunen ja Peetu Savolainen, esityskonsepti Ville Saastamoinen, Peetu Savolainen, Tino Karttunen ja Oona Hynynen, puvustus Oona Hynynen ja työryhmä, lavastus Oona Hynynen ja työryhmä, musiikki työryhmä ja valosuunnittelu Riina Mäkinen

Esityskuvat (c) Jani Enqvist

ps. Teatterinna-blogia kirjoittava Susanna istui näytöksessä vieressäni. Luehan tästä linkistä syvempää analyysiä itse esityksestä, monesta asiastahan olimme tismalleen samaa mieltä. 

Haastattelussa Antti Leino

Teatterikärpäsen puraiseman Antti Leinon tapasin heinäkuun puolivälissä 2026 Hämeenlinnassa kahvila Villa Marengissa. Paljasjalkainen hämeenlinnalainen Antti on syntynyt 1987 ja asunut samassa kaupungissa koko ikänsä.

Mitä harrastat? Jos olen oikein ymmärtänyt, teatteri ei ole sinulle ”vain harrastus”? ”Niin. Teatteri on mulle paljon enemmän kuin pelkkä harrastus, ja teen teatteria intohimolla, tosissaan ja sata lasissa, ja siitä ei tingitä yhtään. Oon joskus saanut palkkaakin näyttelemisestä, joten voisin kutsua itseäni puoliammattilaiseksi. Varsinaisina harrastuksina sitten tykkään konsolipelaamisesta ja luonnossa oleilusta ja liikkumisesta. Puolisoni kanssa tykkään käydä lenkkeilemässä. Sulkapalloa käyn silloin tällöin lätkimässä, ja kuntosaliharjoittelun ajattelin aloittaa nyt uusiksi, se on jäänyt vähän vähemmälle.”

Mitä teet työksesi? ”Toimin tällä hetkellä Kanta-Hämeen Muistiyhdistyksellä yhteisöohjaajana. Oon nyt kesällä vetänyt Puistokahvit senioreille -tapahtumia siellä sun täällä. Jutustelen ja toimin tavallaan juontajana, ja kahvittelua, visailua sekä yhteislaulua on luvassa. Musiikkia soitan kännykästäni, ja välillä tanssitaan jenkkaakin. Joskus on ”vierailevia tähtiä” paikalla. Varsinaiselta koulutukseltani oon nuoriso- ja yhteisöohjaaja, ja syksyllä aloitan sosionomiopinnot täällä HAMK:ssa.”

(c) Elli Sihvo

Missä vaiheessa sinua sitten puraisi teatterikärpänen? ”Kyllähän mä ihan pienestä pitäen oon halunnut jollain tavalla esiintyä ja näytellä. Musta on videokin, jossa tanssin samaan tahtiin Uuno Epsanjassa -leffan tanssikohtauksen kanssa. Esitin taikatemppuja ja muuta. Ekaa kertaa teatterinlavallahan oon ollut vasta kolmekymppisenä, eli yhdeksän vuotta tässä on vasta tehty. Oon kaiketi vähän myöhäisherännäinen, ei mua teatterihommat lapsena kai sitten kuitenkaan niin paljoa kiinnostaneet, että olisin mennyt vaikkapa Miniteatteriin. Se tietysti vähän harmittaa näin jälkikäteen, mutta mitä sitä jossittelemaan. Nuorena aikuisena hain kerran TeaKiin, en koskaan päässyt edes paikanpäälle, sillä jännitin niin paljon. Halusin näyttelijäksi, mutta kynnys lähteä oli liian korkea. Kolmekymppisenä, äidin kuoleman jälkeen, mulle tuli sellainen ajatus, että hei, mulla on vain yksi elämä. Nyt pitää tehdä asioita unelmieni eteen. Otin itseäni niskasta kiinni ja hakeuduin Vanajaveden Opistoon, siellä oli draaman ja teatterin kaksivuotinen opintokokonaisuus. Siellä improiltiin paljon ja kuvattiin yksi lyhärikin, mutta varsinaisesti ei esiinnytty. Sitten entinen työkaverini kysyi, että kiinnostaisiko mua kesäteatteri vai oonko enemmän impromiehiä. Päätin, että nyt jos koskaan on teatterin aika. Seuraavana kesänä 2017 aloitin sitten Tuuloksen Ruuttanäyttämöllä ja heti tuplaroolilla! Näytelmän nimi oli Home sweet home. Aluksi näyttelin siinä kiinteistövälittäjää ja sitten perheen rokkaripoikaa. Eka esitys jännitti kyllä ihan älyttömän paljon, pyörrytti ja oksetti, ja olin vielä kutsunut sukua ja ystäviä katsomaan… Pari ekaa esitystä meni jännittäessä, kolmannen kohdalla tuli rakastuminen. Siinä kohtaa iski se, että tämä on hienoa ja tätä haluan tehdä. Ei siis rakkautta ensisilmäyksellä, mutta melkein. Sen jälkeen oli menoa. Teatterin myötä mulle on tullut se, että pitää uskaltaa heittäytyä asioihin ja lähteä mukaan. Inhoan jossittelua enkä halua sitä enää kokea tai miettiä, että miksi en lähtenyt aiemmin mukaan tai hakenut sinne tai tänne.”

Missäs kaikkialla olet tässä yhdeksän vuoden aikana ehtinyt mukana olemaan? ”Ruuttanäyttämöllä muutamana kesänä, Teatteribarrikadissa, Hämeenlinnan Teatterissa ja seurakunnan jutuissa, joista massiivisin kevään 2025 Via Crucis. Se oli kyllä niin mahtava kokemus, että huh huh. Seison Kirkkopuiston portailla iltahämärässä lausumassa repliikkejäni sadanpäämiehenä ja 10 000 ihmistä katsomassa. Ihan rokkistarafiilis tuli siitä! Esitys herätti kaupungilla valtavasti kiinnostusta harjoituksia myöten. Sitä olisi hienoa päästä tekemään uudemmankin kerran. Ja nyt on perustettu oma ryhmä Teatterikupla, jonka ensimmäinen juttu Tuplabuukkaus on ensi-illassa syyskuussa. Kerron siitä myöhemmin hiukan lisää.”

Onko Via Cruciksen lisäksi muita erityisen mieleenpainuneita tai merkityksellisiä rooleja tai esityksiä? ”Ensimmäinen iso pääroolini oli näytelmässä Vuoden Menehtyjä, Teatteribarrikadin juttu syksyltä 2022. Tykkäsin siitä roolista todella paljon. Hämeenlinnan Teatterin Aaveiden kertomaa oli todella hieno, sitä esitettiin loppuunmyydyille ryhmille Hämeen linnassa kolme vuotta. Pyövelin asiakkaan monologia oli hieno esittää, pidin erityisesti siitä. Ja tietysti se miljöö oli aika ainutlaatuinen. Hämeenlinnan Teatterissa pääsin myös ”isolle stagelle” Sudenmorsiamessa, se oli mun pitkäaikainen haaveeni. Pääsin siinä vähän epämukavuusalueellenikin tanssin myötä. Yksi esitys erityisesti jäi mieleen, kun pääsin paikkaamaan Birgitta Putkosen roolia oman roolini lisäksi muutaman tunnin varoitusajalla. Se toi extrajännitystä, mutta siitäkin selvisin kai ihan hyvin. Teatteribarrikadin Synnein suljettu oli erikoinen ja spesiaali kokemus myös, siinähän katsojat kuskattiin pimeässä linja-autolla tuntemattomaan paikkaan, autosta oli ikkunat peitetty, ettei kukaan näe ulos. Mun roolihahmonihan tuli esiin vasta loppupuolella ja odotin vuoroani komerossa, ja jossain esityksessä mulla oli kova flunssa ja yskä. Yritin siellä komerossa yskiä mahdollisimman hiljaa tyynyä vasten, ettei yllätys mene pilalle. Kaikkea hienoa oon kyllä päässyt jo tekemään!” 

Sudenmorsian / HML Teatteri, Konsta Laakso ja Antti (c) Harri Hinkka

Onko sinulla joku tietty ohjenuora tai oppi, joka on erityisesti jäänyt mieleesi? Jonkun sanoma tai itse luettu lause, oma havainto? ”Oon tehnyt semmoisen havainnon, ja tämä sopii yleensäkin elämään, että asioilla on vittumainen tapa järjestyä. Se on ehkä mun mottoni. Isäni sen varmaan joskus sanoi, ja oon ottanut sen käyttööni. Niin se vaan on, että asiat kyllä järjestyy, ei välttämättä aina niin kuin on ensin toivonut, mutta järjestyy kuitenkin. Näyttelijä Petri Liski toimi ohjaajana monta kertaa Ruuttanäyttämöllä ja häneltä jäi mieleeni lauseet ”Älä näyttele” ja ”Älä näyttele näyttelemistä”. Noviisina en ihan täysin aluksi ymmärtänyt, että mitä hän sillä tarkoittaa. Nyt ymmärrän, ja sitä hoen usein itselleni nykyäänkin, jos on tarve kaivaa jotain itsestäni roolia varten. Vesa-Matti Loirilta kysyttiin jossain haastattelussa vinkkejä näyttelemiseen ja hän vastasi, että ”Ole se, kaiva se esiin itsestäsi ja muista rentous”. Nämä ohjeet ovat iskostuneet päähäni.”

Millaisia ajatuksia sinulla on aiemmin ollut näyttelijän työstä ja miten ne ajatukset ovat mahdollisesti muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Aiemmin ajattelin, että se on paljon helpompaa, silloin kun en ollut vielä itse näytellyt. Kyllähän se vaatii paljon ja on kovaa duunia, mutta samalla ihaninta mitä on. Oon työstänyt pääni sisällä sitä ajatusta, että älä näyttele. Näyttelijän työ ei ole sitä, että näyttelet ihmisille, vaan näytät roolihahmosi tunteita, ja ne taas tulevat sisältäsi. Näyttelijän työ on paljon muutakin kuin lavalla heilumista ja repliikkien opettelua. Ennen myös ajattelin, että kameran edessä näytteleminen elokuvissa ja tv-sarjoissa olisi se ”mun juttuni”, että ei ikinä teatteriin yleisön eteen. Nyt olen toista mieltä, kyllä teatteri on näyttelemisen kuninkuuslaji. Vuorovaikutus yleisön kanssa ja kaikki se mikä tapahtuu juuri siinä hetkessä, se teatterin taika.”

Näytelmien avoimissa harjoituksissahan yleisö saa usein esittää lopuksi kysymyksiä ja ensimmäiseksi kysytään aina se, että ”miten te oikein muistatte kaikki vuorosanat”. No, onko sinulla tähän jotain hyvää kikkaa? ”Totta, multakin tuota kysytään usein. Mä nauhoitan kännykän nauhurille omat repliikkini ja otan mukaan vielä vastanäyttelijän tai vastanäyttelijöiden repliikkien hännät ennen omiani. Kuuntelen niitä sitten repeatilla työmatkat ja muut vastaavat. Lisäksi luen repliikkejä ääneen tai päässäni. Parasta on kanssanäyttelijöiden kanssa treenaaminen. Tuplabuukkauksen harkoissa ollaan otettu nyt käyttöön ”DDR-tyyli”, jossa käydään dialogia toisen kanssa kovalla tempolla eikä jätetä yhtään taukoa repliikkien väliin. Se on hauskaa ja yllättävän tehokasta.”

Tässä kohtaa pidimme pienen taidepaussin, kun Antti lähti kääntämään parkkikiekkoon uutta aikaa. Lähtiessään hän kaataa näyttävästi tuolinsa…

 Jatketaan. Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Tää tuntuu vähän vaikealta itse vastata – suomalainen perusluonne, ei osaa kehua itseään. Komedia on mun vahvuuteni, ja monipuolisuus myös. Vakaviakin rooleja on ihana tehdä, ja pahisrooleista tykkään. Kaikki mikä on mahdollisimman kaukana omasta itsestäni. Johanna Reilin mulle sanoi Sudenmorsiamen aikaan, että mulla on erittäin hyvä artikulaatio lavalla, että se varmaan myös yksi vahvuus.”

Synnein suljettu / Teatteribarrikadi (c) Minttu Viitamäki

Onko sinulla jotain erikoistaitoja? ”Ei varsinaisesti, mutta mun erikoisuushan on se, että mun oikeassa kädessäni on lievä cp-vamma. Se tuo aina lisämaustetta jokaiseen roolihahmooni. Välttämättä sitä ei aina huomaa, mutta se on välillä vähän rajoittavakin tekijä ja tiettyjä asioita täytyy miettiä ennalta. Mä pyrin muutenkin tekemään asioita yhdellä kädellä, toinen toimii apukätenä. Mulla on ollut tapana vähän piilotella oikeaa kättäni, kai se kumpuaa jostain lapsuudesta, vaikkei mua koskaan kiusattu sen takia. Jotenkin varmaan häpeillyt sitä alitajuntaisesti. Teatteri on tehnyt mulle hyvää myös siinä, että oon pystynyt enemmän olemaan kokonaisvaltaisesti oma itseni.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin oppia laulamaan paremmin. Mulla on laulamisessa sama vaihe nyt menossa mikä näyttelemisessä oli aiemmin, eli en uskalla oikein heittäytyä. Puistossakin yhteislauluhetkissä laulan kyllä mukana, mutta hyvin hiljaisella äänellä. Toiveissa on, että viimeisissä puistohetkissä rohkenisin vetää kunnolla. Oon nyt käynyt neljä kertaa Savolaisen Henkan laulutunneilla. Kaikki lähti siitä, että hain Tom of Finland -musikaaliin mukaan ja multa kysyttiin äänialaa. En tiennyt enkä edes sitä mitä se tarkoittaa, joten tältä pohjalta. Siitä oli otettava selvää, baritonihan mä oon. Laulutunteja tarvitsisin kyllä lisää ja lisäoppia etenkin tekniikkaan, alkeita vasta tuli käytyä läpi. Suvussani etenkin äidin puolelta on musikaalista väkeä, ja mustakin voisi tulla ihan ookoo laulaja. Tanssiin ja liikkuvuuteen lavalla kaipaan myös lisäoppia.”

Via Crucis 2025 (c) kuvaaja tuntematon

Käytkö itse katsomassa teatteria? ”Ihan liian vähän, mutta nyt oon skarpannut ja käynyt katsomassa paljon enemmän kuin aiempina vuosina. Omien töiden takia en oo nyt kesällä ehtinyt käydä oikein missään. Täällä Hämeenlinnan Teatterissa tulee käytyä paljon ja Tampereen Teatterin Taru Sormusten Herrasta oli todella upea. Kansallisteatterissa näkemistäni on jäänyt mieleeni Kissani Jugoslavia. Nopearytmiset komediat kiinnostaa ehkä eniten, Hämeenlinnassa näkemistäni esimerkkinä 39 askelta ja Täydellinen lauantai, ja Heinolan Kesäteatterin viimekesäinen Näytelmä joka menee pieleen. En muista ikinä nauraneeni missään niin paljon kuin siellä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset, kohtaamiset ja erilaiset yllättävätkin tilanteet inspiroi, hetkessä eläminen. Hyvä työilmapiiri ja huumori inspiroi myös. Teatterissa inspiroidun yhteisestä tekemisestä ja miljööstä.”

Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? ”Mulle teatterin taika on sitä, että kun menen harjoituksiin, näytökseen tai katsomoon, niin kaikki muu unohtuu. Oli elämässä sitten millaista kriisiä meneillään, niin kaikki unohtuu ainakin hetkeksi. Sen muutaman tunnin aikana en ajattele mitään muuta. Teatteri on mulle parhaimmillaan ja aina terapiaa. Kun itse oon näyttämöllä, yleisöstä virtaa lavalle energiaa ja toisinpäin. Se on sanoinkuvaamattoman hieno tunne.”

Vuoden Menehtyjä / Teatteribarrikadi (c) Miika Heinonen

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Kaikista suurin idolini on Jim Carrey, häneltä onnistuu niin komedia kuin draamakin. Monipuolinen näyttelijä, ja häntä oon fanittanut ihan lapsesta asti. Kotimaisista suosikkejani on Pirkka-Pekka Petelius ja kaikki Kummeli-tyypit, etenkin Heikki Silvennoinen. (*tähän väliin on mainittava, että Antilla on päällään Tonnin seteli -paita*) Kummelit on tullut katsottua niin moneen kertaan, että osaan varmaan kaikki sketsit ulkoa. Onhan Vesa-Matti Loiri mainittava myös, monilahjakkuus hänkin.”

Ja sitten puhutaankin Velipuolikuu-sketseistä tovi… Ämpäriä viedään taas.

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Seela Sellan kanssa olisi upeaa näytellä. Petteri Summanen voisi olla myös kova, en oo häntä koskaan nähnyt teatterissa. Ja Erkki Saarela! Jyri Ojansivun kanssa olisi kiva näytellä vielä, onneksi oon saanut jo pari kertaa näytelläkin. Jyrin kanssa milloin tahansa uudelleen. Mainitaan myös ex-työkaverini Heikki ”Hopo” Kuusela, hänen kanssaan olisi varmasti mainiota lavalla. Hopo on kyllä sellainen pudottelija, että en tiedä uskaltaisinko sittenkään lähteä hänen kanssaan… Mulla kun on tosi huono pokka.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Freddie Mercuryn tai James Hetfieldin kanssa. Martti Syrjän kanssa olisi hienoa laulaa myös, Eput ja Metallica on mulle musiikissa ihan ykkösiä.”

Mitäs me laulaisimme karaokessa duettona? ”Joku Eppu Normaalin biisi varmaankin? Nuori poika tai Hipit rautaa? Vedetään molemmat!”

Sudenmorsian / HML Teatteri (c) Harri Hinkka

Kerro joku legendaarinen sählinki lavalta. ”Ruuttanäyttämöllä oli yhdessä näytelmässä kohtaus, jossa mun piti napata lavasteiden takaa ”viskipullo” ja kaataa siitä ryypyt. Yhdessä näytöksessä olin unohtanut pullon takahuoneeseen! Lavalla oli menossa iloinen meininki ja piti napata pullo tutusta jemmasta, mutta eipä sitä siis löytynytkään. Oli lähdettävä hakemaan sitä kauempaa, ja samaan aikaan lavalla näyttelijäkollegani Otto Virtanen piti tunnelmaa yllä laulattamalla yleisöä. Lopulta löysin pullon ja ”otetaas viinaa”. Jälkikäteen kuulin, että yhteislaulun oli luultu kuuluvan näytelmään mukaan.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että uskalla heittäytyä. Hae TeaKiin, hae Nätylle. Anna palaa! Älä pelkää.”

Mitä sanoisit nuorelle, joka tällä hetkellä haaveilee urasta teatterin parissa? ”Rohkeasti vaan unelmia kohti.”

 Näetkö teatterin liittyviä unia tai painajaisia? ”Näen kyllä ja varsinkin ennen ensi-iltaa. Usein ne on sellaisia, että oon jollain järjettömän isolla lavalla, tyyliin Tallinnan laululava, ja mun pitäisi lausua repliikit, joista mulla ei oo mitään käsitystä. Menen täysin lukkoon, ja toinen näyttelijä koittaa vieressä vähän vihaisenakin vinkata, että sano nyt ne replasi jotta päästään eteen päin! Mietin vaan, että enhän mä oo harjoitellut tätä yhtään enkä oo saanut plariakaan. Tietysti välillä huomaa olevansa myös alasti, ja yleisö on ihan kauhuissaan. Onneksi siinä kohdassa herään.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi ehdottomasti slapstick-komedia ja mun roolissani olisi Jyri Ojansivu. Kansainvälisessä versiossa mua esittäisi Rowan Atkinson.”

Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Supervoimani olisi se, että saisin ihmiset ajattelemaan toisista ihmisistä empaattisemmin. Suurvaltojen päämiehet varsinkin. Hahmon nimi olisi Spiritus Fortus ja sillä olisi päällään todella kireä kuminen spandex-asu ja reikiä täynnä oleva viitta, nahkainen hattukin ehkä. SF lukisi isolla rinnassa.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin pelikonsolin ja hyviä pelejä, ja Fizza-automaatin!”

Akattoman kylän onni / Tuuloksen Ruuttanäyttämö (c) kuvaaja ei tiedossa

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Dinosaurukset on aina kiehtoneet mua ja muutenkin olisi kiintoisaa nähdä, että millainen maailma on ollut silloin kaaaauan sitten. Hienoa olisi myös nähdä joku Shakespearen aikainen juttu, miten ihmiset ovat reagoineet. Antiikin Kreikan teatteripiireihin olisi kiva päästä kurkistamaan. Keskiajalle Hämeen linnaan olisi myös hienoa päästä katsomaan, että minkälaista se meno oli oikeasti siihen aikaan.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on kestoltaan pisin haastattelu, jonka olet tehnyt? Ja onko sulla jotain legendaarista sählinkiä sattunut haastatteluissa?”

Pisin on ollut 3,5 h kestänyt Antti LJ Pääkkösen haastattelu, joka rönsyili kivasti moneen suuntaan ja myöhästyin kahdesta bussistakin. Ei haitannut yhtään. Varsinaisia sählinkejä ei ole sattunut paitsi sellaisia, että on naurettu niin paljon, että olen meinannut pudota tuolilta ja molemmat olemme olleet hepulikohtauksen kourissa. Sitten on käynyt pari kertaa niin, että joku toinen näyttelijä on tietämättään keskeyttänyt jutustelun ja yrittänyt tulla samaan pöytään. Pekka Räty nosti Lahden Kaupunginteatterin näyttelijälämpiössä haastateltavani Tapani Kalliomäen ilmaan kesken haastiksen, ja Turussa Aboa Vetuksen sisäpihalla haastateltavanani oli samaan aikaan sekä Santtu Karvonen että Jussi Lampi. Jo edesmennyt Antti Litja tuli kahvikupin kera samaan pöytään lausuen "Saako istua tähän arvovaltaiseen seuraanne?" ja minä sanoin, että "Nyt ei valitettavasti käy kun meillä on tässä haastattelu kesken." Antilla olisi varmasti ollut muutamakin tarina takataskussaan ja jälkikäteen tietysti harmitti ja naurattikin koko tilanne. Että menin ja annoin Antti Litjalle pakit!

Kerrohan lisää siitä Teatterikuplasta. Miten ryhmä sai alkunsa ja mitä on nyt syksyllä luvassa. ”Joo Teatterikuplahan sai alkunsa Aaveiden kertomaa -tuotannon aikana kun puhuttiin teatteribarrikadilaisten kanssa, että olisi kiva alkaa heti tehdä jotain uutta prokkista ja Sinikka Salminen otti puheeksi, että hän kirjoittaa juuri esikoisnäytelmäänsä ja halusi meidät tekemään sen. Siitä se ajatus sitten lähti, että hei mitä jos kerralla rykästään täysin uusi yhdistys kasaan ja kokeillaan siipiämme. Ryhmän nimi olikin heti alkuun se haastavin keksittävä, vaikeampaa jopa kuin oman lapsen nimeäminen. Meni pitkään kaikenlaisia nimiehdotuksia pyöritellessä, mutta mikään ei oikein tuntunut hyvältä ja omalta, kunnes sitten kerran osa porukasta kokoontui kahvittelemaan ja joku mainitsi, että ollaan tässä vähän niin kuin omassa kuplassa ja avot ! Teatterikuplahan se on!

"Syksyllä 5.9. nyt sitten tosiaan tulee Taidekasarmilla ensi-iltaan Tuplabuukkaus, joka on Sinikka Salmisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä. Se kertoo Hannasta ja Karista, jotka kamppailevat parisuhteen, somen ja identiteettiongelmien parissa. Sivubisneksenään he vuokraavat yläkerran huonetta airbnb:n kautta. Hommahan lähtee vähän käsistä, kun Hannan luulosairas äiti ja eksoottinen vieras kaukaa Intiasta saapuu yhtä aikaa matkalaukkuineen majoittumaan yläkertaan ja lisäksi tilannetta hämmentää perheen tyttären Maijun eli Martin apaattinen ystävä Runo ja Turengissa liikkuva hiippari. Eli täyttä komediaa ja kommellusta on luvassa."

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Rakastakaa toisianne. Käykää teatterissa ja kuluttakaa muutakin kulttuuria monipuolisesti. Ja tulkaa katsomaan Tuplabuukkausta Taidekasarmille, liput teatterikupla.fi.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Puolisoni laittoi juuri viestiä, että voisitko tuoda kaupasta energiajuomaa, joten menen kaupan kautta kotiin, pussaan puolisoani, istun sohvalle ja totean, että ”Jes, mä selvisin haastattelusta!”, siinä tämän illan suunnitelmat.”

Minä, Heikki ja Antti :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : 

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus 

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Vihapuhe

3. Mikä sytyttää sinut? - Puolisoni

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ylimielisyys, feikkaus

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu

6. Mitä ääntä rakastat? - Kuplamuovin poksutteluääntä 

7. Mitä ääntä inhoat? - Haarukalla kun vetää tyhjää lautasta vasten, ja herätyskello

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Poliisi

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä, been there done that

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Jumala kysyisi multa, että ”Millanen päivä sulla on huomenna?” ja mä vastaisin, että ”Ihan normipäivä.” ”No otetaan jotkut A-oluet sitten.”

The Full Monty - Tappiin asti / Miinan Monttu

 Vaikka asun vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Hausjärvellä Turkhaudan kylässä sijaitsevasta Miinan Montusta ja vaikka lähiseudun kesäteatteritarjontaa olen vuosien saatossa kolunnut läpi enemmän tai vähemmän, oli tämä ensivisiittini Miinan Monttuun. Paikan ohi olen kyllä ajanut muutaman kerran enkä osaa sanoa miksi on aiemmin jäänyt väliin. Nyt oli aikataulut ja kyyditykset kohdillaan, joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

 Vuonna 1997 ensi-iltansa saanut elokuva The Full Monty on yksi lemppareistani ja olen nähnyt sen useampaan otteeseen, eikä vähintään Robert Carlylen vuoksi, joka on yksi suosikkinäyttelijöistäni. Leffan näin ensimmäistä kertaa Lontoossa, jossa sattumalta olin lomareissussa juuri silloin kun leffaa pyöri elokuvateattereissa. Olihan siinä oma tunnelmansa, nähdä juuri tämä leffa muualla kuin Suomessa. Leffaan perustuvan Housut pois! -musikaalin olen nähnyt toistaiseksi kolme kertaa (HKT:llä, Samppalinnassa ja Lahdessa), mutta tämänkertainen oli ensimmäinen näkemäni näytelmäversio. The Full Monty - Tappiin asti! Mainio suomennos muuten.

 Tarinassahan pari työtöntä sheffieldiläistä duunaria (ja monen mielestä myös täydellistä luuseria) Gaz (Henkka Västilä) ja Dave (Jyrki Ylätalo) päättävät vähän sattumalta perustaa miesten showtanssiryhmän, pikkurötöstelyn ja työkkärissä työnhakulomakkeiden täyttelyn vastapainoksi. Samassa kaupungissa vastikään vieraillut ja naisväkeä hurmannut Chippendales ei ole kohta enää muuta kuin kasa öljyttyjä lihaksia ja liian kireitä tangoja. Odottakaas vaan! Tarkoitus olisi vetäistä yksi kunnon show, josta kunnon tienestit. Raha on kuitenkin vain sivuseikka, kun todellisuudessa vaakakupissa painaa paljon isompia asioita - huoltajuuskiistaa, ulkonäköpaineita, tarpeettomuuden tunnetta, kaiken luovuttamista. Nostaisin myös tärkeiksi teemoiksi me-hengen, ystävien tärkeyden, rohkeuden ja itsensä voittamisen. Ketkuttaa nyt takapuoltaan musiikin tahdissa ja nolata itsensä totaalisesti satojen silmäparien edessä - vaatii ihan älyttömästi rohkeutta vaan mennä ja tehdä silläkin uhalla, että jatkossa sinua pidettäisiin aiempaa suurempana pellenä.

 Hauskahan tämä on, mutta ei mikään ovifarssi, jossa mennään ja tullaan vauhdilla, ja sekaannukset seuraavat toisiaan. Komiikkaa syntyy jätkien välisestä sanailusta, "vittuilu on välittämistä"-tyyliin, ja erinäisistä yllätyskäänteistä, joita etenkin koe-esiintyminen ja tanssitreenit tarjoaa. Näyttämöllä on sekalainen sakki ihan tavallisia miehiä, joiden puolella on katsojankin helppo olla ihan alusta alkaen. Sympatiapisteitä ropisee laariin jatkuvalla syötöllä, ja varsinaisestihan tässä ei naureta päin naamaa näille miehille, vaan tapahtumille ja tilanteille, joita heille eteen tulee. Sydämellä tehtyä komiikkaa, siitä minä pidän. 

 Yllättävänkin pitkä kesto (liki kolme tuntia) näin kesäteatteriesitykselle ja ei-musikaalille, mutta hetkeäkään en vilkuillut kelloa eikä muutenkaan kyllästyttänyt missään vaiheessa. Näytelmä eteni hyvällä rytmillä, ja mitä musiikkiakin mukana! Smalltown Boy olisi voinut soida kauemminkin. Varsin toimiva ja kekseliäs lavastus myös, siinä ei ollut mitään liikaa eikä liioin puuttunutkaan. Leffassakin lempparikohtaukseni on eräs jonomuodostelma, kun radiosta lähtee soimaan Donna Summer. Tietysti kohtaus on tässäkin mukana, ja aina Hot Stuffin soidessa näen edessäni pieni hymynkare suupielessä koreografiaa toistavat kundit. Jotenkin sykähdyttää myös Dave ensin kelmuttamassa itseään ja sitten surumielisenä mussuttamassa suklaapatukkaa. Ja se, että mitä kaikkea Gaz on todella valmis tekemään ihan vaan säilyttääkseen yhteyden rakkaaseen Nathan-poikaansa (Hugo Esselström). Hyvinhän tämä porukka kaikkineen vetää, mutta suosikeikseni nousivat jo mainittujen Gazin ja Daven lisäksi Gerald (Kari Tuominen), joka oli pimittänyt työttömyytensä vaimoltaan puolen vuoden ajalta ja Ori (Mimo Pajunen-Noroila), jonka kävelykeppi ja huono ryhti sai kyytiä rytmin viedessä. Tärkeässä roolissa naisista etenkin Daven vaimo Jean (Oona Otsamo), miten tärkeää onkaan kuulla olevansa rakastettu juuri sellaisena kuin on.

 Tämä oli ensimmäinen mutta ei todellakaan viimeinen visiittini Miinan Monttuun. Ilahduin erinomaisen näytelmän lisäksi myös paikalla vallitsevasta talkoohengestä ja etenkin liikenteenohjaajista, joiden käsiliikkeitä ja homman sujuvuutta ei voinut muuta kuin ihailla.

 Tappiin asti vedetään melkein elokuun loppuun asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

THE FULL MONTY - TAPPIIN ASTI / Miinan Monttu 

Ensi-ilta 13.6. 2026, kesto noin 3h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Henkka Västilä, Jyrki Ylätalo, Hugo Esselström, Kari Tuominen, Juha Salminen, Eero Elo, Oskari Ikonen, Päivi Tuomenpuro, Aleksi Mertanen, Veli Peurala, Oona Otsamo, Mimo Pajunen-Noroila, Helena Hajanti ja Sanni Toivonen 

Käsikirjoitus Simon Beaufoy, suomennos Juha Siltanen, ohjaus Sanna Saarela, lavastussuunnittelu Amadeu Vives, puvustus Charlotta Torttila ja Anuliisa Salovaara, maskeeraussuunnittelu Hanne Rintanen, äänisuunnittelu Joonas Ylänne ja Sanna Saarela sekä koreografia Nelli Ojapalo 

Julistekuva (c) Miinan Monttu, Eva Lindblom