Kesäillan valssi / Suomen Kesäteatteri

Kesäillan valssi / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 12.6. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Paavilainen

Käsikirjoitus Heikki Paavilainen (pohjautuu Hannu Lemisen ja Usko Kempin samannimiseen elokuvakäsikirjoitukseen)

Rooleissa : Natalil Lintala, Ilkka Koivula, Meiju Suvas, Matti Esko, Pia Vaittinen, Mikko Töyssy, Jarno Hyökyvaara, Mikko Huoviala, Sujitha Thyagarajan, Petra Paavilainen, Daniel Paul, Santhosh Sudhakaran sekä lapset Joakim ja Milena

Orkesteri : Jukka Hänninen, Jimi Hautamäki, Jouni Hokkanen ja Arto Piispanen

 Kas, löysin kuin löysinkin itseni Valkeakoskelta tänä kesänä! Kesäillan valssi on minulle tuttu vain lauluna, elokuvaa en ole koskaan nähnyt joten minkäänlaisia ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen ei itse tarinan suhteen ollut. Kupletin juonihan on se, että nuori maisteri Lauri (Ilkka Koivula) saapuu kylille opettajaksi ja saa oppilaikseen joukon laululintusia, joista rakastuu palavasti Anniinaan (Natalil Lintala). Tyttö on vähän niin kuin  luvattu jo toiselle ja perhe ei ole lemmentouhuista oikein hyvillään, ja niin nuoripari pakkaa matkalaukut ja pakenee muille maille. Onnea varjostaa Laurin näön heikkeneminen. Käsikirjoitusta on tosiaan pikkuisen viilattu, sillä tässä versiossa seikkailee mukana niin James Bondit kuin Bollywood-tanssijatkin, ja Laurikin pestautuu Ruohosen veljesten matkaan soittohommiin.

(c) Rami Marjamäki

 Olin onnistunut valitsemaan kunnon hellepäivän, mutta katoksen alla oli onneksi sopivan vilpoista ja kesäinen tunnelma oli huipussaan, kun pikkupoika pomppi hyppykepillä rytmikkäästi pitkin lavaa, Anniina ilakoi Kesän lapsi-kappaleella ja takaoikealta uimarannalta kantautui iloista lasten riemua vesileikkien parissa. Kesämieli on taas ihan vallaton! Hymyilytti, huomasin viihtyväni kuin varkain. Luulin, että olen nähnyt jo kaiken mitä tulee miehiin naisten vaatteissa ja vähän kyllästynytkin moiseen kikkaan, mutta tässä nähdään sellainen tyttökolmikko että oksat pois. Ehkä kiitos Itävallan viisuvoitolle, mutta jostain syystä parrakas nainen mekko päällä ei näyttänyt lainkaan hassummalta, Jarno Hyökyvaara oli Hildana varsinainen köyhänmiehenconchitawurst. Havaitsin myös sen, että tässä pitkiä hiuksia kasvattaessani luultavasti tulen hiukset auki näyttämään ihan Mikko Töyssyn esittämältä Huldalta. Sitä en vielä osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia...

 Monenlaista kappalettahan tähän oli mukaan saatu ängettyä aina Goldfingeristä astioidentiskaamislauluun, moni kyllä valitettavasti tuntui aivan täyterallilta ja ympätty mukaan vain yleisöä huvittamaan. Esityksen  upeimmista vedoista vastasi ehdottomasti Natalil Lintala, jonka ääni kaikui joka niemeen ja notkoon puhtaana ja kauniin heleänä. Natalil teki vaikutuksen myös monipuolisuudellaan. En jotenkin osannut kuvitella Ilkka Koivulaa kovin nuoreksi ja se teki vähän ristiriitaisen olon, lisäksi hänen hahmostaan tuli lakki päässä liikaa mieleen ylioppilas Larvanto. Pakollisista huumorikuvioista vastasi sitten kolmikko Mikko Töyssy-Mikko Huoviala-Jarno Hyökyvaara. MattiTeppoSeppo oli ehkä vähän jo liikaakin, mutta ulosottomiehen (Jarno Hyökyvaara) valitusvirsi huvitti kyllä ja Mikko Huovialan "kylänmies", joka onnistui keskeyttämään esityksen pariin otteeseen. Hänenkaltaisiaan tapaan työssäni lähes päivittäin, harmiton hahmo. Mutta Mikko Töyssy!! Huh huh!! Vaatii melkoista talenttia vetäistä hindinkielinen ralli ja vielä niin että se toimii ihan täydellisesti! Miehestä on muutenkin alkanut muodostua yksi suosikeistani, Mikon näkeminen ja kuuleminen sai minut tälläkin kertaa erityisen hyvälle tuulelle.

" kaddii saddii galii bhulii..." (c) Rami Marjamäki

 Ennakkomainoksia aikoja sitten nähtyäni kummastelin, että miten ihmeessä Bollywood-tanssijat ja Kesäillan valssi sopii muka yhteen. Ihme ja kumma, sopii se! Daniel Paulin hienot koreografiat toivat vauhtia ja etenkin väriä kappaleisiin, ja ihmeistä suurin tapahtui esityksen jo päätyttyä, kun me jäyhät ja jäykät suomalaiset yhdessä tanssia hytkytettiin Danielin ohjeiden mukaan, siinä ei mummoillakaan paljoa nivelvaivat haitanneet kun pistettiin jalalla koreasti. Muutaman tanssikuvion näytin heti tuoreeltaan parkkipaikalla miehelleni, joka töiden keskellä oli tullut minua vastaan.

 Mutta sitten... mitenköhän tämän nyt muotoilisi... Arvostan kyllä artisteina sekä Matti Eskoa että Meiju Suvasta, mutta suutari pysyköön lestissään. Minulle heidän mukanaolonsa ei tuonut mitään lisäarvoa esitykseen, kävi melkein päinvastoin. Jos on Matti Esko paikalla, pitäähän siihen semmoinen kohtaus kirjoittaa, jotta toinen pääsee vetäisemään Rekkamiehen. Ja Meijulla Pure mua. Henkilökohtaisesti vähän karsastan näitä roolivalintoja, kun tarjolla olisi laulutaitoisia näyttelijöitäkin. Eli jos minulta kysyttäisi, niin ei kiitos iskelmätähdille näillä lavoilla.

 Loppupeleissä Kesäillan valssista jäi aika sekava kokonaiskuva, melkoinen sillisalaattihan se oli etenkin kappaleiden puolesta. Sylvian joululaulu sai takanani jonkun ulvomaan naurusta, ja olihan se aika omituinen veto. Ja miksi Pia Vaittisella oli niin järkyttävä asukokonaisuus? Rohkea temppu oli laittaa intialaistyttö laulamaan Olen suomalainen-kappale loppuun, alkuhämmennyksen jälkeen yleisö aplodeerasi kunnolla niin kuin pitikin. Siinä oli ehkä pieni yhteiskunnallinenkin pointti, että suomalaisuus voi olla nykyään myös tätäkin? Juoni tuntui jotenkin absurdilta välillä, mutta kun jälkikäteen netin kätköistä elokuvan juonta tsekkasin, niin menihän se niin kuin pitikin, vähän extramausteilla tosin.

 Kesäillan valssille kokonaisuutena kolme tähteä ***.

(näin esityksen vapaalipulla)

ps. Mikon vetäisemä hindinkielinen hittibiisi on nimeltään "Sadi Gali" ja voit vaikka laulaa tämän linkin myötä mukana...

Natalil Lintala 

Olen suomalainen-kappaleesta tuli mieleen, että mikähän instanssi ensimmäisenä tekee Kari Tapio-aiheisen "Myrskyn jälkeen"-musikaalin? Vai onko jossainpäin jo tehty?

Riemurahat / Tampereen Komediateatteri

Riemurahat / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 7.6. 2014, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Panu Raipia

Rooleissa : Tom Lindholm, Mari Turunen, Aimo Räsänen, Petra Karjalainen, Janne Kataja, Aku Sajakorpi ja Janne Suoniemi

 Ray Cooneyn käsikirjoittama "Riemurahat"-farssi on varsin perinteistä farssikohkaamista. Tapahtumat lähtevät käyntiin kuin varkain. Jean Perkins (Petra Karjalainen) hääräilee iloisin mielin kotosalla, myöhemmin juhlistettaisiin miehensä Henryn (Tom Lindholm) syntymäpäiviä ja tuttavapariskuntakin on tulossa juhlahumuun mukaan. Henry tosin pölähtää kotiin otsa hiessä, mukanaan musta salkku. Salkun kanssa on lähdetty aamulla töihin, mutta paluumatkalla metrossa Henryn oma salkku on vahingossa vaihtunut toiseen samanmoiseen. Eipä siinä mitään, mutta kun tämä uusi salkku pitää sisällään 750 000 puntaa seteleinä. Tilaisuus tekee varkaan ja Henry on välittömästi tilaamassa taksia ja lentoa Barcelonaan ja sieltä Balille, mukaan vain vaimo, rahat ja laukullinen alusvaatteita. H-hetkellä paikalle tupsahtaa poliisimies Davenport (Aimo Räsänen), taksikuski Bill (Janne Suoniemi), Scotland Yardin tarkastaja Slater (Aku Sajakorpi) ja sokerina pohjalla vielä se tuttavapariskuntakin, Betty ja Vic Johnson (Mari Turunen ja Janne Kataja). Puhelinkin soi koko ajan, ja luurin toisessa päässä olevalla tyypillä on pahat mielessään.

(c) Peero Lakanen

 Riemurahoihin sopisi osittain samat kuvailut, mitä kirjoitin muutama viikko sitten Heinolan Kesäteatterin "Ilmasta rahaa"-farssista, eli ovista tullaan ja mennään, osa porukkaa puhuu itsensä pussiin heti kättelyssä ja laskettelee valkoisia valheita minkä ehtii, joku on hetkellisesti kuuro, joku oman itsensä veli, joku hirpakassa, joku on kuollut ja rahaa on ylettömästi käytettävissä. Hyvin tutunkuuloista menoa, mutta piru vie että jaksaa kuitenkin naurattaa, vaikka samankaltaista kohellusta olen nähnyt ties kuinka monta kertaa. Farssi on taitolaji, ja kaiken kruunaa oikeaoppinen ajoitus ja erittäin taitavat näyttelijät.

 Näyttelijöistä seurailin erityisen tarkasti Tom Lindholmia ja Aimo Räsästä, molemmilla kun on ihan oma uniikki tyylinsä, joka toimii poskettoman hyvin. Janne Katajaa en ole aiemmin lavalla nähnyt, mutta mieshän teki varsin hupaisan roolityön ja Jannen puku teki erityisen suuren vaikutuksen. Petra Karjalaista en ole farssin parissa aiemmin nähnyt, hyvin sekin luonnistui. Mari Turusen kyvyt farssinäyttelijänä on pistetty merkille jo aikoja sitten.

(c) Peero Lakanen

 Viltin alla touhuamiset tulivat niin totaalisesti puun takaa, ja se jos mikä nauratti. Samoin huvitti se kaaosmainen meininki, jolla miehet sukukuvioitaan ja stttrytsinviljelyitään selostivat. Välillä olin pihalla kuin lumiukko siitä, että kuka nyt onkaan kenen veli ja mikä salkku seikkailee missäkin, mutta eipä haittaa. Pääasia, että oli hauskaa ja viihtyisää.

 Varsin toimiva kokonaisuus siis, ja extrakiitokset jälleen kerran siitä, että raikasta ihanaa kylmää vettä oli riittävästi myynnissä.

 Riemurahat saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen vapaalipulla)

Lauantaipäivän piristys

Tänään lauantaina 12.7. olin kesäteatterilla kahvilavuorossa molemmissa näytöksissä. Iltanäytöstä ennen koin melkoisen yllätyksen, kun nuori neito äitinsä kera tuli kysymään, että olenko minä Teatterikärpänen! Kiitos paljon Peppi palautteesta ja oikein mukavaa kun tulit juttusille! Tämänkaltaiset kohtaamiset on totisesti tämän homman suola. Tulee vahva tunne siitä, että on oikealla tiellä. Päivän piristys totisesti!

Doris ja Laulumies / Himoksen Kesäteatteri

Doris ja Laulumies / Himoksen Kesäteatteri

Ensi-ilta 6.7. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Risto Hakola

Ohjaus Annu Sankilampi

Rooleissa : Joni Leponiemi, Marjut Manninen, Jouni Leppikorpi, Kaisa Mäkinen, Janette Ahlholm, Seppo Väänänen, Wilma Mäkinen, Kaisa Rantala, Tomi Ahonen, Maija Häkkinen, Samuli Hakala, Carita Tammelin, Niina Hyytiäinen, Annika Luukko ja Jenna Jalassuo

Bändi : Matti Ekman, Hannu Leppänen, Niko Inkiläinen ja Pentti Nieminen

 Aiempi visiittini Himoksen kesäteatteriin on peräti kahdeksan vuoden takaa, silloin taisi olla kyseessä kesäteatterin ensimmäinen vuosi ja näytelmä oli "Reteesti vaan", jossa oltiin Irwinin matkassa. Tämänvuotinen "Doris ja Laulumies" soi J. Karjalaisen sävelin. Näytelmässä Doris (Marjut Manninen) ja siskonsa Birgitta (Kaisa Rantala) ovat pyörittäneet pitkään yhdessä lomakylää, joka ei tunnu oikein menestyvän. Ainoat asiakkaatkin juovat olutta piikkiin. Koko lomakylä on konkurssikypsä ja menossa piakkoin pakkohuutokauppaan, jollei mahtavia velkoja saada ajoissa maksettua. Vaan milläs maksat kun asiakkaita ei ole?

Joni Leponiemi ja Marjut Manninen / (c) Himoksen kesäteatteri

  Doriksella on ollut 19v sitten lyhyt, mutta intensiivinen suhde Johnin (Joni Leponiemi) kanssa. Romanssi on päättynyt yllättäen laulumiehen häippäämiseen kuvioista. Suhteesta on jäänyt jäljelle ihanat yhteiset muistot ja nyt 19-vuotias Anna-tytär (Wilma Mäkinen), joka välillä kyselee isänsä perään ja on nähnyt tästä untakin. Kas kummaa, kuin sattumalta Doriksen ja Johnin tiet jälleen kohtaavat ja vanha lempi leimahtaa hetkeksi. Huoli lomakylän tulevaisuudesta ja velat painavat päälle kuitenkin, ja Laulumiehestäkin tuntuu siltä, että sen on taas mentävä. Saas nähdä miten tässä nyt mahtaa lopulta käydä.

 Nostan peukkua talkoohengelle ja hyvälle meiningille. Käsiohjelman mainoksista päätellen koko Jämsä on vahvasti edustettuna touhuamassa yhteisen asian puolesta. Leponiemeä lukuunottamatta muu porukka lienee paikallisia teatteriharrastajia (korjatkaa jos olen väärässä) ja se on aina varsin positiivista. Kappalevalinnat olivat osuvia, ja tuttujen hittien lisäksi kuulimme myös niitä vähemmän tunnettuja biisejä. Kappaleista Annan esittämä "Avaruuden ikkuna" kertoikin tällä kertaa turhautuneen teinin mietteistä, "Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään" työttömien puuduttavasta arjesta. Väliajalle lähdettäessä katsomon perukoilta kaikuva Johnin haikeasti laulama "Mä meen" osui hienosti maaliinsa.

Jouni Leppikorpi ja Kaisa Mäkinen tähtilampun alla 

 Kokonaisuudelle en sen sijaan oikein syttynyt. Juonenkulku oli jotenkin helposti ennustettavissa ja katsojana pääsin vähän liian helpolla. Doriksen ja Johnin kohtaaminen vuosien jälkeen oli yllättävän vaisusti toteutettu, eikä pääparin välillä oikein kunnolla kipinöinyt. Laulumiehen tuunattu rokkarilook oli kyllä sitä luokkaa, että sitä katseli oikein mielellään ja jos tyyppi lähtisi vaikkapa soolokeikalle, olisin takuulla eturivissä. Ihan en kuitenkaan ymmärtänyt sitä, miksi tarinaan piti sotkea rasistista läppää. Toihan se tietynlaista pointtia työttömien rakennusmiesten katkeroituneisiin puheisiin, mutta minun mielikuvitukseni ei riittänyt kuvittelemaan Joni Leponiemeä hiukan astetta tummavärisemmäksi. Katsossa myös kovasti naurettiin veljekset Essun ja Vessun (Samuli Hakala ja Tomi Ahonen) hölmöilyille ja toilailuille, minä tunsin lähinnä myötähäpeää. Harmittomia velikultia toki olivat, mutta liikaa äänessä ja lavalla, ja se oli minusta kiusallisen ärsyttävää. Etenkin luomuseksi-kohtauksessa olin vajota penkiltä maan alle ja toivoin, että kohtaus loppuisi mahdollisimman pian. Muita se kyllä nauratti...

 Siitä huolimatta näin paljon positiivistakin. The Ressut-bändi soitti varsin pätevästi, miljöö ja lavastus miellytti silmääni, tähtikuvioitujen sateenvarjojen käyttö hienossa "Telepatiaa"-kappaleessa oli oikein loistava keksintö ja Jouni Leppikorpi yllätti erittäin positiivisesti laulusoundillaan ja roolisuorituksensa oli muutenkin todella onnistunut. Ensi-iltapäivänä oli melkoinen helle ja paahde, mutta katetussa katsomossa silti miellyttävän viileää.

 Doris ja Laulumies saa kolme tähteä ***.

Lopuksi on pakko mainita vielä se, että kyseessä oli ensi-ilta ja väliaikakatoksessa yksi pöydistä oli paksun homeen peitossa...Toivottavasti asialle on jo tehty jotain!

Orkesteri - The Everlast / Hämeenlinnan Kesäteatteri

Orkesteri - The Everlast / Hämeenlinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 10.7. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : Okko Leo

Musiikki : Olavi Uusivirta

Ohjaus : Martti Töttölä

Rooleissa : Marika Heiskanen, Risto Korhonen, Sauli Suonpää, Matti Onnismaa ja Kalle Pylvänäinen

 Orkesteri - The Everlast sai kantaesityksensä lokakuussa 2013 KOM-teatterissa. Näytelmästä on tehty myös kuunnelma ja Matti Ijäksen ohjaaman leffan kuvaukset taitavat olla jo purkissa. Tulossa on myös kirja, eli Orkesteri on taipunut jo moneen eri muotoon. Hämeenlinnan Kesäteatteri sai kunnian viedä bändiltä kesäteatterineitsyyden, ja ensi-iltaa juhlistettiin eilen aurinkoisissa ja rennoissa tunnelmissa.

 Näytelmä kertoo nimensä mukaisesti The Everlast-bändistä, jonka tähtihetket taitavat olla takanapäin ja nyt on jämähdetty tekemään satunnaista hää-ja juhlakeikkaa cover-tyylillä. Tapahtumat sijoittuvat keikkapaikan kulahtaneeseen takahuoneeseen, jonka seinillä repaleiset keikkajulisteet ja seinäkirjoitukset kertovat omaa historiaansa. Tunnelma on sangen odottava. Bändin "pomo" Jase (tai Jaze, ihan miten haluatte) on pahasti myöhässä ja vihdoin paikalle klenkattuaan alkaa loputon "Jätkät hei!"-hehkutus. Jase (Kalle Pylvänäinen) on saanut juonittua paikalle Idols-tähti Simone Päiväperhosen (Marika Heiskanen) ja luvassa olisi tykkikeikka, jonka jälkeen Tavastia ja Stockholm olisivat vain suupaloja tulevan megakiertueen varrella. Muut bändin jäsenet, "vanhan liiton konkarimuusikko" Rane (Matti Onnismaa) ja uusin tulokas Timi (Sauli Suonpää), ottavat uutiset innostuneesti vastaan, mutta basisti Halla (Risto Korhonen) suhtautuu ideaan varsin nuivasti, onhan kyseessä hänen pikkusiskonsa ja verihän on vettä sakeampaa. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan putkeen, ja Simonen saavuttua paikalle porukka saa keskenään keiteltyä niin uskomattoman sopan aikaiseksi, että ei voi muuta kuin katsoa monttu auki. Miten saadaan pariin tuntiin mahdutettua karjalanpaistit, pussukat, Metallican ongelmat, Sherlock Holmesit, prepaid-liittymät ja zeniläisyys? Tule Kaupunginpuistoon ja hämmästy...

Timi, Jase, Rane ja Halla / (c) Esko Tuovinen

 Musiikkipitoisiin näytelmiin ja farssikohkaamisiin tottuneelle Orkesteri - The Everlast saattaa aluksi olla hämmentävä kokemus. Mitä ihmettä, eihän lavalla tapahdu mitään, kundit vain löpisevät keskenään ja jauhavat epäolennaisuuksia. Ja kuitenkin tapahtuu koko ajan. On keskityttävä kuuntelemaan, mitä siellä oikeasti puhutaankaan. Jase puhuu kuin ruuneperi ja hyvillä puhelahjoillaan hän on saanut jo aikojen alussa muiden varauksettoman luottamuksen, kukaan ei ole edes älynnyt kyseenalaistaa mitään. Timin nuoruuteen ja kokemattomuuteen vedotaan jatkuvasti, "ole sinä poika hiljaa kun et tiedä mistään mitään". Rauhallisen perusmiehen henkilöitymä Rane liputtaa henkisen kasvun puolesta ja puhuu kirjaimellisesti kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kuppi menee toki rauhallisellakin miehellä nurin siinä vaiheessa, kun mennään erittäin henkilökohtaiselle alueelle. Kaiken keskellä häslää Halla, joka suhtautuu vähän neuroottisella tarkkuudella tiettyihin asioihin ja jankkaa niitä sitten loputtomiin. Porukan ulkopuolelta totuuden torvena toimii sitten Simone. Näytelmä kulkee alaotsikolla "tutkielma solidaarisuudesta" ja sitä tämä totisesti on. Jokainen pelaa omaa pussukkaansa omalla tavallaan, mutta yhteisöllisyyttä ja ymmärrystä löytyy yllättävien tilanteiden kautta. Kuulostaako tutulta? Vähän kärjistetysti voisi todeta, että samat tyypit löytyvät lähes jokaiselta työpaikalta tai kaveripiiristä, ja mitä naurettavimmista asioista on sukset menneet joskus ristiin ja yhteinen rakentavassa hengessä aloitettu palaveeraus on kääntynyt lopulta mykkäkoulun puolelle. Itseäni huvitti suuresti monikin repliikki, koska mieleeni tuli vahvasti eräs tietty ystäväni. Häntä kun muinoin vaivasi suunnattomasti ero yhtiövastikkeen, hoitovastikkeen ja rahoitusvastikkeen välillä, ja selostukseni eroista sai farssimaiset piirteet ja niin ison riidan, että koko ystävyys oli koetuksella. Ilahduttavaa tässä oli se, että samainen ystäväni istui eilen ensi-illassa edessäni ja nauroi läpi koko näytelmän sydämensä kyllyydestä. Onnellinen on se, joka osaa nauraa myös itselleen.

Sisko ja sen veli / (c) Esko Tuovinen

 Orkesteri - The Everlast ei ole perinteistä kesäteatteria, mutta toimii mainiosti myös ulkotiloissa, mikä nyt tuli todistettua. Näytelmä tarjoaa katsojalle kivasti haastetta ja monia mahdollisuuksia oivaltaa asioita. Komiikkaa ei tuoda eteen suoraan tarjottimella kuin paikoitellen, huumori syntyy jätkien keskinäisestä sanailusta, kemioista ja valtasuhteista. Välillä naurattaa ihan pelkästään se, että miten noi voi olla noin hölmöjä ja eikö kukaan nyt tajua mitä ovat itselleen tekemässä. Itse pidin myös siitä, että koko ajan ollaan tilanteessa, missä ei yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi en halua juonenkäänteistä sen enempää paljastella, koska kummallisuuksia riittää ja annetaan jokaisen tehdä omat aavistuksensa siitä, miten tässä tulee lopulta käymään.

Tekstaria pukkaa / (c) Esko Tuovinen

 Teksti on näyttelijöille aika haasteellista, koska sitä on paljon ja varsinaista toimintaa vähän. Virtuoosimaista porukkaa on näyttämölle saatu, ja ohjaaja ja visionääri Töttölä on saanut kaivettua tyyppien parhaat puolet esiin. Kun näin näyttelijälistan ensimmäistä kertaa, sanoin ääneen "Jesh!" Olin salaa toivonut esim. näkeväni Risto Korhosen Hallan saappaissa. Matti Onnismaa on elementissään Ranen roolissa, jossa hänen jäyhä miehekkyytensä on passelisti edustettuna. Marika Heiskasen taidot ja loistokkuus ei itselleni tule yllätyksenä, sen verran usein olen häntä lavalla nähnyt. Porukan minulle uusin tuttavuus Kalle Pylvänäinen on hieno oivallus Jasen rooliin. Erityismaininnan arvoinen on kuitenkin Sauli Suonpää, joka hämeenlinnalaisista juuristaan huolimatta ei taida olla kovin monelle tuttu nuorukainen. Nautinnolla seurasin etenkin Saulin fyysistä otetta Timistä, ilmeitä ja elekieltä, ja sitä, miten montaa eri puolta Timistä näytelmän edetessä löytyi. Ujosta, välillä pelokkaastakin pojasta löytyi tarvittaessa rohkeutta pitää puoliaan, innokasta heittäytymistä asiaan kuin asiaan ja vähän maanista kieli poskessa-tyylistä härskeilyäkin. Hyvä Sauli!

 Näytelmän päätyttyä katsomosta poistuttaessa oli hyvä pöhinä päällä ja sieltä sun täältä kuului tyytyväistä myhäilyä. "Tätä on odotettu, kunnon teatteria!" Iso kumarrus siitä, ettei esim. Simonen roolissa nähdä ketään iskelmätähteä. Loppuun olisin suonut näkeväni vielä yhden kunnon yhteishengennostatushuudon, ja leditaulua olisi voinut hyödyntää vieläkin enemmän, kun sellainen nyt oli tarjolla.

STUPP ! Tämä kesä ollaan nyt näin.

Orkesteri - The Everlast saa täydet viisi tähteä *****

ps. Kaupunginpuistoon ja sieltä pois pääsee nyt myös kesäteatteribussilla, lisätietoja tämän linkin alta. Saman sivun alla olevaa Marika Heiskasen kuvaa klikkaamalla löytyy Marikan haastis.

(näin esityksen kutsuvieraana)

The Everlast forever!

The One and Only Risto Korhonen...

Muutama päivä enää Orkesteri - The Everlastin ensi-iltaan... Tänään julkaistiin kesäteatterin sivuilla seuraava haastattelu, ja vuorossa oli ei enempää eikä vähempää kuin Risto Korhonen.

 Herralla on sydämessäni ihan spesiaalipaikka, sillä Risto on oikeastaan syyllinen koko teatterikärpäsyyteeni. Ennen kävin vain muutaman kerran vuodessa teatterissa, mutta Riston tultua Hämeenlinnan Kaupunginteatterin näyttelijäksi 90-luvun loppupuolella minä aloin rampata useammin teatterissa ja kävin katsomassa kaikki Riston tähdittämät jutut useampaan kertaan. Noihin aikoihin kävin teatterissa vain ja ainoastaan Hämeenlinnassa. Sekin hupi loppui lyhyeen, Risto sai kiinnityksen Tampereen Teatteriin ja minä laajensin reviiriäni myös Tampereen suuntaan. Siinä samalla tuli huomattua, että teatteria minun makuuni tehdään muuallakin ja tässä ollaan nyt.

 Koskapa vietän seuraavan kuukauden aikana suurimman osan illoistani Kaupunginpuistossa (kyllä, minut voi bongata kahvion puolelta. Jos tunnistat, tule moikkaamaan!) , yritän saada jossain vaiheessa Ristosta tehtyä isommankin haastattelun. Tässä alkupaloiksi lyhyt juttuhetki, klikkaa linkin alta löytyvää kuvaa.

(c) Teatterikärpänen

Orkesteri - The Everlastin harjoituksissa Kaupunginpuistossa

Pari päivää sitten Hämeenlinnan Kesäteatteri järjesti avoimet harjoitukset Orkesteri - The Everlastista. Itse en paikalle töiden vuoksi ehtinyt, mutta kävin viikko sitten tutkailemassa meininkiä ihan issekseni, ja hyvältähän se näytti. Istuin muutaman tunnin iltaharjoituksia seuraamassa. Kuvista puuttuu Marika Heiskanen, jonka roolihahmo Simone saapuu estradille vasta myöhemmässä vaiheessa ja hän ei näihin harjoituksiin osallistunut.

 Okko Leon Orkesteri - The Everlast on kertomus bändistä, jolla on ollut omat huippuhetkensä vuosia sitten. Nyt bändi tahkoaa hääkeikasta toiseen. Tapahtumat sijoittuvat keikkapaikan takahuoneeseen, jossa saadaankin melkoinen soppa aikaiseksi parin tunnin sisällä. Bändiläisten solidaarisuus toisiaan kohtaan, arvomaailmat ja ristiriidat punnitaan, ja samankaltainen show saataisiin aikaan työpaikassa kuin työpaikassa. Moni tuntee takuulla piston sydämessään, toivottavasti...

"Meillä Tampereen Teatterissa..."

 Harjoituksissa keskityttiin repliikkien hiomiseen ja sisääntuloon. Moninaista hyväntahtoista kettuilua oli havaittavissa puolin ja toisin, yksi veteli reploja ulkomuistista ja toinen plari kädessä. "Meillä Tampereen Teatterissa on ollut perinteisesti tapana opetella vuorosanat hyvissä ajoin ulkoa!" toteaa Risto Korhonen ja etsii plaristaan kuumeisesti seuraavaa sanottavaa... Pientä keskustelua saadaan aikaan erään roolihenkilön puheiden toimivuudesta ja siitä ei oikein päästä yhteisymmärrykseen. Yllättäen jutut vaihtuvat Nummisuutareihin ja yhteinen sävel löytyy. "Heh jätkät, te toimitte huomaamattanne ihan niin kuin nää bändinkin jätkät nyt! Ensin nahistellaan ja sitten aihe vaihtuu lennossa!" ohjaaja Martti Töttölä huomauttaa nauraen.

 Näyttävää sisääntuloa harjoitellaan, soitellaan prepaid-puheluita, syödään virtuaalista karjalanpaistia, tuoliesimerkillä näytetään mallia yhteisöllisyydestä ja muistellaan kaiholla pientä tytärtä.

Näkemieni harjoitusten jälkeen Kaupunginpuistossa oli perinteinen Ämy-rock, jonka yhdessä työpajassa sai kirjoittaa takahuoneen seinään. Festareiden jälkeen olikin lavasteissa tapahtunut pientä muutosta (jälkimmäinen kuva on avoimista harjoituksista, kuvaaja Jaakko Virtanen)

 Näytelmän harjoitukset alkoivat juhannuksen jälkeisellä viikolla, jolloin työryhmä myös tapasi toisensa ensimmäista kertaa. Mielenkiintoista oli seurata, miten hyvin porukka pelasi yhteen näinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Palloja heiteltiin vinkkien ja vihjeiden muodossa, unohtuneissa reploissa autettiin heti. Toinen otti vihjeestä kopin, lisäsi siihen omat mausteensa ja jatkoi pallottelua. Hienoa yhteispeliä oli ilo seurata! (kuvistakin näkee, että kiva kun kaikki otetaan ns. mukaan juttuun..)

 Ensi-iltaan alle viikko. Orkesteri - The Everlast Hämeenlinnan Kesäteatterissa 10.7. 2014 alkaen, tämä spektaakkeli kannattaa ehdottomasti nähdä. Lisätietoja tämän linkin alta.

Kuvat (c) Teatterikärpänen, paitsi yksi kuva Jaakko Virtanen.

Matti Onnismaa

Sauli Suonpää

Matti, Kalle Pylvänäinen, Sauli ja Risto

"Everlast - The Everlast" huutaa kaikki. Ja niitä roolivaatteita odotellessa...

Pieni lemmenleikki / Lahden Uusi Kesäteatteri

Pieni lemmenleikki / Lahden Uusi Kesäteatteri, Messilän Markkinaravintola

Ensi-ilta 3.7. 2014, kesto noin 2h väliaikoineen

Käsikirjoitus Outi Keskevaari

Ohjaus Laura Viippola

Rooleissa : Mikael Saari, Annamaria Karhulahti, Henna Wallin ja Miikka Wallin

Bändi : Asko Turkia, Niklas Hagmark ja Sirkku Hilanko

 Heti kärkeen voisi todeta, että "Pieni lemmenleikki" teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Esityksen ensi-illan jälkeisenä aamuna herättyäni ensimmäinen ajatus päässäni oli "Lapponia, tämä on Lapponia!" ja siitähän se lähti tämäkin päivä sitten viisusävelin käyntiin...

 Vuosi sitten kehuin "Myllysaaren kauniin Justiinan" kokonaisvaltaista kesäteatterielämystä ja tälläkin kerralla kyllä Messilän Markkinaravintola tarjoaa muista esityksistä poikkeavat puitteet. Paikka on jo itsessään tutustumisenarvoinen, tosin hämärissä muistikuvissani olen tainnut 90-luvun juhannusfestareilla visiteerata kyseisessä paikassa ainakin kertaalleen... Mikäs siellä on sateelta ja tuulelta suojassa istua ja nauttia.

Etualalla Mikael Saari / (c) Johannes Wilenius, LauKes

 Mikä onkaan kupletin juoni tällä kertaa? No, Suomen kruununprinssi Wolfgang von Hessen-Kasselille (Miikka Wallin) on järkätty sopiva morsmaikku Suomesta Hämeen sydämestä. Valittu on uhkea ja äveriäs Amalia Grenman (Annamaria Karhulahti), jonka luona asustelee myös orpo serkkutyttö Saara (Henna Wallin). Prinssi kehittelee ovelan juonen, jotta pääsisi ulkopuolisena tarkkailemaan tulevaa tapaamista ja hypnotisoi uskollisen, hiukan hömelön adjutanttinsa Klausin (Mikael Saari) esittämään itse prinssiä ja roolit vaihtuvat. Soppahan siitä syntyy ja sekaannuksilta ei voi välttyä, ja koska musiikki perustuu Euroviisuista tuttuihin kappaleisiin, voisi lopuksi todeta jotta "rakkaus voittaa". ( - > joka muuten on suomennos hienosta viisukappaleesta "Mono ja kaappi" tms. vuodelta jotain)

Oliskohan ollut vähän enskarijännitystä ilmassa, sillä paikoitellen dialogi tuntui jotenkin töksähtelevän ja jäävän junnaamaan paikoilleen. Tuntui vähän siltä, että höpötellään tässä nyt hetki mukavia ja sitten päästään laulamaan komiasti korkealta ja kovaa. Toistojen myötä tähän varmaankin tulee muutosta ja esitys lähtee kulkemaan omalla painollaan ilman turhia jännäyksiä. Mukana oli rutkasti viisuille ominaista kieli poskessa-tyylistä huumoria, osa tarkoituksella ja osa tahattomastikin. Prinssi adjutantteineen karautti uljailla ratsuilla paikalle ja päässäni käväisi ajatelma "ovat sitten valinneet ihan oikeat keppihevoset, wau" , joka taas on suora lainaus 70-luvulla kirjoittamastani teoksesta "Lasten satuja". Samoilla linjoilla tässä mentiin, aikuisten sadusta kun on kyse niin kaikki on mahdollista. On mahdollista herkutella ajatuksella, että Suomen kruununprinssi lähtee kosiomatkalle ja laulaa luikauttaa reissullaan vaikkapa Tipitiin ja pylly vasten pyllyä pump pump, siinä sitä jotakin on ajjajjaaiii.

Annamaria Karhulahti

Henna Wallin ja Miikka Wallin

 Liveorkesteri soitteli vähän piilossa (omalta paikaltani ei juurikaan näkynyt), mutta melkoisia tunnelmapalojahan siellä maalailtiin taustalle ja soitto soi muutenkin mallikkaasti. Olin kuulevinani jopa erilaisen version Lordin voittoisasta kipaleestakin? Kivasti oli valittu mukaan sellaisia kappaleita, joiden olemassaolon olin jo autuaasti unohtanut. Aikansa helmiä, kyllä. Fantasiaa, Päivä kahden ihmisen, Playboy... Serbian upea voittobiisi "Molitva" vuodelta 2007 kuultiin semmoisena versiona, että oksat pois. Markkinaravintolan katto varmasti räjähtää vielä jossain vaiheessa siitä tunteen määrästä, millä Mikael Saari ja Annamaria Karhulahti "Rukoilen"-kappaleen tulkitsevat. Huh, tuntui siltä kuin olisin noussut penkistä leijumaan ilmaan, niin komeaa kuultavaa se oli ja on yksi musiikkiteatterihistoriani mieleenpainuvimmista vedoista. Suurkiitos ja kumarrus siitä! Henna ja Miikka Wallin lauloivat komeasti myös, jokaisella oli hyvin tunnistettava, omanlaisensa makea soundi äänessään. Nautin kovasti lauluista, ja aplodeista päätellen niin tykkäsi muukin yleisö.

 "Pienestä lemmenleikistä" erityisesti jäi mieleeni Annamaria Karhulahden pilke silmäkulmassa vedetty tietynlainen hyväntuulinen  "överiys", harva sellaisen taitaa näyttämättä silti kornilta. Amalian puvuista myös erityiskiitos puvustajalle, ja silmääni miellytti myös Saara-neidon raikas kesäinen look hellehattuineen kaikkineen. Neitohan oli kuin suoraan jostain idyllisestä maalauksesta. Hauskoista koreografioista myös plussaa. Saksankielisen "hypsoosin" turvasanan kanssa kikkailu sen sijaan jäi kaivelemaan mieleeni, sillä tuntui siltä että luku ei aina ollut sitä mitä piti ja turhaan jäin kelaamaan, että mitä se oikein sanoi ja paljonko se luku nyt on suomeksi. Ei pitäisi tarttua tämmöisiin epäolennaisuuksiin, mutta kun sitä toistettiin niin moneen otteeseen, niin väkisinkin se jäi päähän...

 Ja hei, erityiskiitos herkullisista väliaikatarjoiluista. Leivos ja rieskarulla, nam nam! Ihmiset, kyllä tätä kannattaa tulla katsomaan vaikka vähän kauempaakin. Esitys oli hyvin viihdyttävä kokonaisuus ja näin komeaa laulantaa pienelläkin porukalla kuulee harvoin.

 Pieni lemmenleikki saa vahvat neljä tähteä ****.

(c) LauKes

 Järjestäjille pienenä vihjeenä semmoinen, että tienvarressa voisi olla jonkinmoista mainosta kauempaa matkaaville. Hämeenlinnasta (joka myös mainittiin suurkaupunkina itse esityksessä, jesh) saapuessa ensimmäinen plakaatti tuli vastaan vasta Messilän pihassa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voisin myös lopuksi todeta, että ei kannata pukea päälleen mitään kovin "liukasta" materiaalia, sillä allekirjoittaneella oli vaikeuksia pysyä harmaassa penkissä liukumatta paikaltaan...

 (näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuvat Johannes Wilenius

Ella ja kadonnut karttakeppi / Miniteatteri

Ella ja kadonnut karttakeppi / Miniteatteri, Aulangon Graniittilinna

Ensi-ilta 29.6. 2014, kesto noin 1h 20min väliaikoineen

Ohjaus ja dramatisointi Marja Myllyniemi (Timo Parvelan samannimisen teoksen pohjalta)

Rooleissa : Helmi Riippi, Otto Rantanen, Johannes Räisä, Siiri Käki, Aliisa Rautio, Samu Kujala, Sampo Huhtanen, Emppu Jurvanen, Marjaana Helin, Sara Kujala, Aino Räisä, Sini Taivalmaa, Eevi Loikainen, Nelli-Maija Pekola, Camilla Markus, Kielo Varjola, Venla Santama, Sanni Passila, Kiira Notko, Maiju Toivonen, Veera Lintula, Martta Eskola ja Petra Halttunen

 Perinteeksi se on muodostunut jo tämäkin, eli kummityttö äitineen seuraksi ja Aulangon Graniittilinnaan, vielä kun meikäläisellä jalka nousee sen verran, että ne ensimmäiset portaat pääsee jotakuinkin ylös...

 Kummitytölle Ella-kirjat ovat tuttua luettavaa, itselleni taas ei. Tässä tarinassa Ella (Helmi Riippi) saa luokkatovereineen rehtorilta tehtäväksi äitienpäiväesityksen, jonka valmistelut lähtevät hiukan käsistä. Järjestelyrytäkässä opettajan karttakeppi katoaa mystisesti, ja sitä sitten lähdetään etsimään ihan Mordorista asti. Vauhdikas esitys tarjoaa menoa ja meininkiä taas kaikenikäisille, kovasti meitä kaikki hihitytti useammassakin kohdassa.

(c) Miniteatteri, Mikko Myllyniemi

 Ellan luokka on täynnä herkullisia tyyppejä, on mm. Batman-asussa viihtyvää ja äidilleen jatkuvasti soittelevaa Samppaa (Sampo Huhtanen) sekä kaikessa vastaanhangoittelevaa Pukaria (Samu Kujala). Porukka käsittelee käsityöntunnilla varsin innovatiivisella tavalla lankavyyhtejä ja virkkuukoukkua, luovuus on kyllä huipussaan ja tuntuu, että siinä aika reippaalla kädellä improvisoidaankin. Punahilkka-näytelmän harjoittelu lähtee hyvällä tavalla lapasesta, samoin kuin käynti oopperassakin.

(c) Milla Rantanen

Meininki on kohdillaan koko ajan ja kaikille tulee varmasti selväksi se, että tätä tehdessä on ollut ja tulee olemaan hauskaa. Lapset saavat olla lapsia, touhuta ja pelleillä kunnolla. Itseäni viehätti kovasti parrakkaiden Paten isien hyökkäys perunoiden joukkoon sekä Lentävä kalakukko, joka soi takuulla mielessä kaikilla vielä pitkään esityksen jälkeenkin.

 Minun makuuni esitys vaikutti hiukan sekavahkolta, mutta lasten mieleen sählääminen varmaankin on. Omituisia käänteitä ja herkullisia tyyppejä se kyllä tarjosi, ja crocsit jalassa viilettävä supersankari on aina positiivinen yllätys.

 Suosittelen esitystä jälleen lapsille ja lapsenmielisille, minulle kaikki juonenkäänteet eivät ihan auenneet joten annan kolme tähteä kokonaisuudelle. Tekemisen ilolle ja meiningille täydet viisi!

(c) Milla Rantanen

Haastattelussa Hannu Räisä

  ”Nukketeatteriguru” Hannu Räisän tapasin Hämeenlinnan Taidekasarmilla Hannun työhuoneessa syyskuun alkupuolella 2013.

Vuonna 1965 syntynyt Hannu on horoskoopiltaan rapu. ”Mä olen Pieksämäeltä kotoisin. Hämeenlinnaan olen päätynyt opiskelun ja työpaikkojen kautta. Ensin opinnot vei minut Turkuun, sen jälkeen Tukholmaan, Tampereelle ja Lahteen. Hämeenlinnassa olen asunut viimeiset kymmenen vuotta.”

Mitä harrastat? ”Mua kiinnostaa jalkapallo, elokuvat, vanhat kartat ja karttahistoria. Jalkapalloa pelaan yhdessä höntsäporukassa, ”ikämiesporukassa”, mutta valmennan myös pojan joukkueessa. Leffoja tulee katsottua sekä elokuvateattereissa että kotona. Siitä on tullut koko perheen yhteinen harrastus, kun lapset ovat sen verran jo kasvaneet, ettei enää tarvitse katsella pelkkiä lastenelokuvia. Mun ehdoton ykkönen leffoista on ”Blues Brothers” ja sitten ”Suuri gangsterisota”, uudemmista Cohenin veljesten leffat viehättää etenkin, ja veijaritarinat yleensä”, Hannu luettelee.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi tai esityistaidoksesi? ”Kyllä se on tuo puunkäsittely, kuvanveisto ja nukkenäytteleminen. Niitä olen saanut oppia eniten eri mestareiden kanssa. Noista vielä puunveisto on se kaikkein vahvin puoleni. Työni ulkopuolelta voisin sanoa, että mulla on hyvä laskupää. Tykkään matemaattisista ongelmista ja laskelmista.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Jos puhutaan työstä, niin käsikirjoittaminen nimenomaan. Olen sitä nyt opetellut viime vuodet. Mä kirjoitan hirveen mielelläni kohtaussynopsiksia tai ihan lyhyitä luonnoksia, mutta dialogi on mulle se vaikein osa-alue. Siihen olen nyt varsinkin perehtynyt tämän ”Oi, Maamme Julkut”-esityksen tiimoilta. Se on kyllä todella mielenkiintoista, mutta se vie pirusti aikaa ja kaikki se on pois täältä verstaalta. Niiden yhdistäminen on mulla nyt tässä haasteena. Yleensä elämästä ajattelen niin, että joka päivä oppii uutta ja pitäisi ajatella sillä tavalla, että joka päivä on uusi kalenterinluku ja yllätys. Pyrkisi sellaiseen positiiviseen ajatteluun, ettei lähtisi ns. väärällä jalalla liikkeelle. Elämähän on täynnä yllätyksiä, niin positiivisia kuin negatiivisiakin, ja kaikista on selvittävä. Elämäänsä ei voi rakentaa pelkän tutun ja turvallisen varaan”, Hannu pohtii.

”Nukentekemiseen liittyen haluaisin kehittää muotoilupuolta. Olen nyt tätä 20v tehnyt ja näen kyllä, että millaisia ne ensimmäiset nukkeni olivat ja missä ollaan nyt. Tästä haluaisin kehittyä vielä eteen päin ja löytää pelkistämisen taitoa ja hahmon ilmaisua jo veistämisen aikana. Veistäessä se hahmo alkaa nousta sieltä pikkuhiljaa työn edetessä ja tavallaan alkaa viemään. Kyllä mä paperille ensin luonnostelen, mutta teen sen aika ronskilla kädellä ja haen jotain peruspiirteitä tai -muotoja esim. päähän, tai sitten mä printtaan erilaisia kasvokuvia ja etsin sitä hahmoa niistä. Päässäni mulla on selkeä visio siitä, minkänäköinen tyyppi olisi kyseessä. Jos mä tiedän siitä tulevasta hahmosta sen verran, että se on vaikkapa ulkomaalainen poika, niin mä printtaan ulkomaalaisia kasvoja. Netti helpottaa ja nopeuttaa työskentelyäni aika paljon, toki sieltähän ei löydy mitään valmista ja valikoimaa on vähän liiankin runsaasti. Sieltä pitää vaan kaivaa se, mikä on itselle sopivin.”

(c) Teatterikärpänen

 Löytyykö suvustasi lisää tällä tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Suoranaisesti teatterialan ammattilaisia ei löydy, mutta isäni oli hyvin vahvasti harrastajateatterissa mukana ohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä, ja teki paljon teatteria ´40-´50 -luvulla Pieksämäellä. Isä oli jo aika iäkäs niihin aikoihin kun aloitin tämän alan opinnot, eli yhtäaikaa me ei olla alan töitä tehty. Me ei keskusteltu näistä teatteritöistä sen kummemmin kuitenkaan, vaikka se oli hänelle hyvin tärkeä juttu. Mä luulen, että sieltä jotain perimää ja on minuun tarttunut kuitenkin, ja kädentaitoja myös. Serkkupuolelta löytyy sitten kuvataiteilijoita, mutta teatteripuolelta ei sillä tavalla ketään löydy.”

Oliko teillä lapsena näytelmäkerhoja tai vastaavia koulussa? ”Siihen aikaan ei ollut mitään ilmaisutaidon tunteja, teatteri ei ollut oikein muodissa. Oli kyllä joulu-ja kevätjuhlanäytelmiä ja niissä tykkäsin kyllä olla mukana, mutta koskaan ei käynyt mielessä, että se voisi olla joskus ammattini. Niihin aikoihin Matti Ranin kiersi ryhmineen ja Kasper-nuken kanssa kouluissa ja meilläkin kävivät muutaman kerran. Ne olivat aina odotettuja tapahtumia, eikä pelkästään siksi, että ei tarvinnut olla tunnilla silloin, vaan oikeasti pidin niistä esityksistäkin. Heh, muistan myös sellaisen tapauksen, kun tuli tämä Muppet Show. Meillä oli seiskaluokalla vanhempainilta, johon me tehtiin Muppet Show-näytelmä ja ruokalan luukusta esitettiin se. Se oli kivaa!”

Missä vaiheessa olet kiinnostunut isommin teatterista/nukketeatterista? ”Ensin mä olin kiinnostunut näyttelijäntyöstä ja hainkin Teatterikorkeakouluun, jonne en päässyt. Pieksämäellä alkoi sitten puolen vuoden nukketeatterikurssi, jossa kaverini oli ollut aikaisemmin ja hän kertoi, että siinä koulutuksessa on mukana paljon näyttelijäntyötäkin. Kurssi alkoi keväällä ´92 ja olin silloin 26-vuotias, eli aika myöhäsyntyisesti aloitin opinnot. Me tehtiin itse siellä nuket ja teimme Taikuri Oz-näytelmän, ja heti siinä mä tajusin, että tämä kolmiulotteinen tekeminenhän on todella mielenkiintoista! Peruskoulussa ja lukiossa kun oli ollut kuvaamataitoa, niin sehän oli lähinnä piirrustusta ja maalausta ja mä en tiennyt, että mulla olisi kuvanveistotaitoa edes. Se aukesi mulle vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa. Sehän vei sitten mukanaan ihan täysin. Opettaja Pauli Mahlamäki oli myös hyvin innostava. Taikuri Ozissa mä näyttelin Leijonaa, meillä oli siinä sekä nuket että näyttelijän roolit. Tästä innostuneena kävin samassa koulussa vielä puolen vuoden taidelinjan ja toisenkin nukketeatterikurssin, jossa pietarilainen opettaja Vladimir Ordin opetti meille marionettitekniikkaa. Silläkin kurssilla tehtiin itse näytelmä, ja Ordinin aikana mulla vahvistui tämä nukketeatterihomma. Pyrin ´94 opiskelemaan Turkuun taiteen ja viestinnän oppilaitokseen, ja pääsin. Voisi sanoa, että kaikki tämä tuli sattuman kautta. Aikaisemmin olin ollut puuinsinööriopinnoissa Lahdessa insinöörikoulussa, jonka olin keskeyttänyt parin vuoden jälkeen. Nukketeatteri tuli tavallaan tyhjään paikkaan, mutta juuri oikeaan aikaan. Turusta valmistuin nukketeatteri-ilmaisunohjaajaksi vuonna 1997. Nykyäänhän se koulu on nimeltään Turun Taideakatemia ja mä opetan siellä myös silloin tällöin.”

”Tän Ordinin ohjaaman esityksen kanssa me muuten kierrettiin junateatterilla ympäri Suomea, se oli todella mielenkiintoinen kokemus. Siinä taisi olla 12 paikkakuntaa, Rovaniemi oli pohjoisin paikka. Meillä oli kaksi vaunua, joista toisessa oli teatteri ja toisessa asuttiin, meitä oli porukassa viisi. Esitys oli marionettishow, joka perustui musiikkiin ja mukana oli erilaisia tunnettuja biisejä. Meillä oli lintumarionetteja, jotka oli mukana eri kohtauksissa ja lisäksi siinä oli juontaja. Tämä oli semmoinen showtyyppinen kokonaisuus. Vaunut meni tavarajunan mukana ja me kuljettiin autolla perässä, koska ei saatu olla kyydissä. Se olisi ollut liian vaarallista. Se oli kyllä hieno kokemus ja aattelin, että ”wau, tätä mä haluan tehdä!”

Tässä välissä Hannu kertoo hyvin seikkaperäisesti vielä Tukholman ajoistaan, työharjoittelustaan nukketeatterin parissa, Faust-näytelmästä ym. ja näyttää samalla kuvia alan kirjallisuudesta. Keskustelu erilaisista nukeista rönsyää aiheesta toiseen lennossa, ja sitä olisi mahdotonta pukea kirjalliseen muotoon... Vuosituhannen vaihteessa Hannu muutti Ruotsista Tampereelle ja sai paikan Teatteri Mukamaksessa.

”Siellä mä olin 2,5 vuotta. Tein ensin oman soolon, joka oli nimeltään ”Seitsemän pientä ihmettä” ja sen kanssa kierrettiin pitkin Suomea. Lisäksi tehtiin Pinokkio sekä H.C. Andersenin Tuhma Jussi. Sitten mä hain läänintaiteilijaksi ja pääsin, ja 2002 muutin Lahteen. Läänintaiteilijana olin yhteensä seitsemän vuotta, koulutin alan ammattilaisia ja harrastajia, tein nukketeatteria ja tuotin erilaisia tapahtumia. Tampereen Teatteriin tuli sitten näytelmä ”Sotahevonen” vuonna 2010, ja tein siihen Heikki-hevosen. Se oli iso ja hieno työ kyllä.”

Hannu kertoo myös muista produktioistaan : Kaboom I ja II, Isoisää lainaamassa, Pressa sihisi hississä, Kummallisvaalit, Susi ja Punahilkka sekä marraskuussa 2013 ensi-iltansa saava Oi Maamme Julkut. Tarkemmin näistä kaikista tietoa löytyy Hannun kotisivuilta, jonka löydät tämän linkin alta.

Ketkä ovat olleet ns. ammatillisia esikuviasi? ”Kyllä ne on olleet mun opettajani, marionettitekniikkaa opin pietarilaiselta Vladimir Ordinilta. Tietysti Thomas Lundqvist ja Michael Meschke Tukholmasta, heiltä olen suurimman oppini kuitenkin saanut. Michaelilta eniten sitä pedanttisuutta ja nukkenäyttelemisen taitoa, Thomakselta nukenvalmistukseen liittyvää taitoa.”

Onko sinulla jotain haavetta, jonka haluaisit toteuttaa nukketeatterin keinoin? ”No se Tuhma Jussi oli aikoinaan haaveeni, ja se on nyt toteutunut jo. Se tuhma-sanahan siinä tarkoittaa tyhmää, eli sitä Jussia pidettiin tyhmänä. Se on hieno seikkailutarina. Mua kiinnostaa tällä hetkellä kovasti aikuisille suunnatut parodiat, joita on nyt ravintoloissa esitetty. Haluaisin kehittää sitä juttua, tehdä laajemmin. Mä luulen, että nukketeatterilla on nyt etsikkoaika meneillään. Lehdissä on ollut aika paljonkin viime vuosina positiivista juttua. Nukketeatterin historiaa kun ajattelee, niin esityksethän ovat olleet tuolla kaduilla ja turuilla ja toreilla. Keski-Euroopassa ovat kiertäneet kylästä kylään, ja nykyään ne turut ja torit onkin pubeja. Tämähän on tavallaan paluuta juurille, vaikka luullaan, että tämä on ihan uusi juttu. Mennään kansan pariin. Uskon, että sillä on tilausta.”

Mitä mieltä olet nukketeatterin tilasta Suomessa tällä hetkellä noin yleensä? ”Kyllä mun mielestä toi Turun koulutus alkaa nyt näyttämään kyntensä. Parissakymmenessä vuodessa on tullut paljon uusia tekijöitä nukketeatterikentälle; pieniä ryhmiä, ja aika sulavasti porukkaa liikkuu ryhmästä toiseen. Siellä tapahtuu kaikenlaista uutta, yhdistetään mukaan sirkusta tai taikuutta, elokuvaakin. Me tekijät tietysti toivotaan, että aikuisille suunnattua nukketeatteria olisi enemmän. Pelkkä toitotus tästä asiasta ei riitä, vaan pitää olla myös hyviä juttuja! Eihän huonoja juttuja kukaan halua katsoa, oli sitten kyseessä lapsille tai aikuisille suunnattu juttu. Valitettavasti taiteilijana mä pidän suurena ongelmana itse ”nukke”-sanaa. Englannin kielessä ”doll” on lelunukke ja ”puppet” on teatterinukke, kaksi ihan eri sanaa. Pitäisi kehitellä joku uudissana.”

Jutellaanpa lisää nukenteosta. Miten kauan kestää ajallisesti ensimmäisestä visiosta valmiiseen nukkeen? ”Kyllä siihen varmaan menee pari-kolme kuukautta. Enemmän menee tietysti aikaa, jos nuken pään sisällä on liikkuvia osia. Kesto riippuu myös paljon siitä, että mitä muuta työtä mulla on meneillään samanaikaisesti. Tää on vähän sellaista silpputyötä. Yhtenä päivänä olen Helsingissä, toisena täällä, ensi viikolla Turussa. Harvemmin mulla on mitään yhtäjaksoisia työskentelyaikoja, mikä olisi tietenkin ideaali.”

Käykö koskaan niin, että veitsi lipsahtaa nukkea tehtäessä? ”Ei yleensä käy. Jos tulee virhe, sen voi kyllä korjata. Jos se muoto lähtee ihan päin honkia, mä heitän sen koppaan ja saatan käyttää sitä jossain muussa yhteydessä. Kyllä niitä välillä lentää puulaatikkoon. Sahausvirheet pystyy kyllä korjaamaan ja pieni veitsi ei yleensä nappaa isoa palaa mukanaan. Jos jotain lohkeaa, se liimataan takaisin kiinni.”

Huom. Haastattelun jälkeen Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri esitti joulun alla 2013 Keskustalon pop up-joulupuodissa Saiturin joulua, ja syksyllä 2014 Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä saa ensi-iltansa nukkeversio Frankensteinin hirviöstä.

Paavo Käyränen ja Hannu (c) Teatterikärpänen

Hannu verstaallaan 

Frankensteinin juliste

Haastattelussa Mikko Töyssy

Mikko Töyssyn tapasin Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä tammikuun puolivälissä 2014 Kersantti Karoliina-musikaalin harjoitusten tauon aikana.

Vuonna 1981 syntynyt Mikko on horoskoopiltaan kauris. ”Valkeakoskella olen syntynyt ja 20-vuotiaaksi asuin siellä ja muutin sitten Tampereelle opiskelemaan liikunnanohjausta, valmistuin liikuntaneuvojaksi. Tampereella asun tälläkin hetkellä.”

Mitä harrastat? ”Sanotaan näin, että tällä hetkellä mä ehdin harrastamaan tennistä, käyn epäsäännöllisen säännöllisesti muutamankin tuttuni kanssa pelaamassa Tampereella ja Valkeakoskella. Yhden kaverini kanssa pyrin myös käymään mahdollisimman usein biljardia pelaamassa Valkeakoskella yhdessä paikallisessa kuppilassa. Sen parissa saa mukavasti nollattua ajatuksensa, noi on tärkeitä hetkiä mulle, että pääsee välillä irrottautumaan kunnolla. Nuorempana tuli harrastettua paljonkin eri urheilulajeja kuten esim. jalkapalloa, jääkiekkoa, koripalloa, kaukalopalloa ja yleisurheilua (kiekko, moukari, kuula ja keihäs)”.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Mä oon ehkä vähän semmoinen nuotiokitaristi kyllä. On mulla kitara kotona, mutta mieluummin laulan. Otan kitaran esiin porukassa silloin, jos kukaan muu ei sitä tee ja yritän porukasta siten kaivaa jonkun kitaristin esiin... ja lykätä soittimen sitten sille! Näitä tilanteita varten olen kyllä muutaman biisin opetellut – Knockin´ on heaven´s door esimerkiksi. Olen myös opetellut pari espanjankielistä biisiä encoreksi, soinnut on helppoja mutta niissä on sitten yllätysmomenttina se kieli”, Mikko kertoilee leppoisasti.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Olen sen verran vähän aikaa vasta alalla ollut, että vähän vaikeaa vastata tähän, mutta kyllä se varmaan on tuo laulu. Joltain kanssatoverilta voisi kysyä paremminkin tähän... En tiedä onko tämä vahvuus, mutta kun ajattelee sitä, että minkälainen mä oon fysiikaltani, niin mä pystyn jonkinverran näyttelemään omaa fysiikkaani vastaan, eli olen aika liikunnallinen kaveri kuitenkin ja voin sillä tavallaan yllättää katsojat. Esimerkkinä vaikkapa Pojat-näytelmän ”niskatemppu”, joka ymmärtääkseni on viralliselta nimeltään olkarullaus. Se oli siis takaperinkuperkeikka, joka tehdään jomman kumman olan yli ilman käsien avustusta. Toivottavasti se ei nyt tule olemaan se mun hetkeni, mistä mut aina muistetaan!” Mikko naurahtaa ja selostaa seikkaperäisesti, miten tämä ”hyljekäännökseksi” ristimänsä kiepautus tehdään. Pojat-näytelmän nähneet muistavat kyllä varmasti kyseisen liikkeen, joka tapahtui keskellä joukkotappelukohtausta.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Just tulin tuolta neljän tunnin tanssitreeneistä ja henkisesti hyvin romuna, heh, voisin vastata, että kyllä se varmaan tuonne tanssipuolelle menee. Olisi kiva, jos pystyisin olemaan sulavaliikkeisempi. Kyllä laulupuolellakin on sellaista, mitä voisi petrata. Ja nyt kun miettii oikein isoa kuvaa, niin totta kai tuolla näyttelijäntyön puolella on vielä työsarkaa edessä. Nyt kun pääsin tänne Hämeenlinnaan, niin olen vaan ihmetellen katsellut tätä muuta porukkaa, että huh huh miten noi tekee! Tää on kuitenkin sellainen asia, mistä en ole ollenkaan huolissani. Ei tässä miksikään marttisuosaloksi ole tarvis tulla, ja jokaisella on oma polkunsa kehittyä. Tiedän sen, että tässä kun tätä hommaa tekee, kyselee ja ottaa neuvosta vaarin, kouluttautuu työn parissa, niin varmasti kehittyy.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Toivottavasti kukaan ei nyt loukkaannu, mutta mun mielestä ei ole...? Mut taitaa olla niin, että Tarja Omenainen, joka muistaakseni oli Salkkareissakin joskus, on äitini pikkuserkku? En tiedä missä hän on tällä hetkellä.”

Missä vaiheessa olet sitten itse kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ” Mä kerron tän koko historiikin nyt. Koulussa ala-asteella tuli kovasti laulettua kuoroissa, vaikka urheilu oli mulle se ykkösjuttu. Koulun näytelmissä olin myös mukana, siis näissä joulu-ja kevätjuhlissa, joihin välillä tehtiin ihan itsekin juttuja. Yläasteella se sitten muuttui vähän, urheilu kiinnosti enemmänkin ja lauluhommat alkoi jostain syystä jännittämään. Olin näytelmissä kuitenkin vielä mukana. Peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun (se oli UPM Kymmenen oma ammattikoulu), valmistuin paperinjalostajaksi ja siellähän ne sit jäi kaikki pariksi-kolmeksi vuodeksi. Sit menin inttiin, ja tapasin siellä nykyisen hyvän ystäväni ensimmäistä kertaa. Hän on ollut aina kitaramiehiä ja siellä intissä oli sellainen bändikämppäkin, johon se mua aina houkutteli mukaan, varsinkin kun huomasi, että olen laulumiehiä. Soiteltiin ja laulettiin sit saunailloissa ja vastaavissa. Vuonna 2001 päästiin intistä ja 2006 tää Jussi-kaveri kysyi multa, että pitäisköhän meidän mennä ihan keikalle, kun alkaa näitä biisejä olemaan sen verran repertuaarissa. Aluksi epäröin, mutta lopulta sit 2007 mentiin ekalle keikalle.”

”Samana kesänä mulle ilmoitettiin, että työt loppuu paperitehtaalla ja ajettelin ensin hiukan siinä ”lomailla”. Sit mulle soitettiinkin Valkeakosken kaupunginteatterista, olivat tekemässä Romeo ja Julia -näytelmää sinne, ja pari harrastajakesäteatterissa ollutta kaveria oli ”kavaltanut” mut. Syksyllä 2007 olin sitten ensimmäistä kertaa mukana harrastajateatterissa (Romeo&Julia) ja seuraavana syksynä-08 menin parin kaverin innoittamana Suomen Teatteriopistoon, joka on Tampereen Komediateatterin yhteydessä. Mielenkiintoni heräsi ja siellähän opetettiin ihan perusasioita. Opiskelin siellä vuoden. Seuraavana syksynä olin taas mukana kaupunginteatterissa yhdessä musikaalissa, sain laulaa ja näytellä vähän. Nää poiki sitten lisää hommia, olin mukana seuraavanakin vuonna proggiksissa. Keväällä 2010 Paavilaisen Heikki eksyi kaupunginteatterille, en tuntenut häntä ennestään. Siinä vaiheessa oli jo tiedossa, että hän aikoo perustaa kesäteatterin Valkeakoskelle yhdessä Sedu Koskisen kanssa. Meillä oli yhteinen tuttu, joka oli Heikillä siinä aisaparina ja hänen kauttaan pääsin sitten kesäteatterin ekaan juttuun mukaan. Se oli se ”Vuosisadan rakkaustarina”, joka kertoi Pirkko Mannolasta ja Åke Lindmanista. Tuon kesän jälkeen olen sitten joka kesä ollut siellä menossa mukana ja Villit vuodet-näytelmään asti (2012) tein sitä ihan harrastusmielessä. Nyt mä olen täällä Hämeenlinnassa näyttelijäharjoittelijana, Heikki mua kysyi tähän loppuvuodesta 2012 ja ilman muuta mua kiinnosti tulla.”

”Sithän on lisäksi nämä Tampereen teekkareiden NääsPeksi-jutut, joissa olen ollut muutamana vuonna mukana. Ne on sellaisia osittain improvisoituja musikaaleja, eli käsikirjoitettu musikaali, mutta yleisöllä on valta huudella sinne väliin ”omstart”ja sit näyttelijät reagoivat huutoon ja improvisoivat saman kohtauksen uusiksi yleisön vaatimalla tavalla, esimerkiksi ruotsin kielellä tms. Ihmiset, jotka tulee katsomaan, usein tietää sen tyylilajin, eli väki lavalla tekee tosissaan mutta pilke silmäkulmassa, ja ne antaa anteeksi kaikki kökköydet mitä sinne väistämättä välillä mukaan tulee. Oon tykännyt niistä tosi paljon ja oma impropelkoni on saanu kyllä ihan hyvää kyytiä niissä.”

"Tökä" / (c) Teatterikärpänen 

 Mitä tekisit mahdollisesti nyt, jos et olisi tällä alalla? ”Hyvä kysymys. Kyllä se tuonne musapuolelle varmaan menisi. Mullahan on muuten yks duo, Duo Töyssy & Tervaniemi (ja meillä on omat FB-sivutkin, jonne laitetaan tietoa keikoista ym.). Käymme Duon kanssa keikoilla aina, kun teatterista jää aikaa. Nykyään siis harvakseltaan. Hää-bile- ja rokkibändikin meillä on, nimeltään Töyssy & Takalaittomat, mutta teatterikiireiden takia olen jäänyt tästä bändistä sapattivapaalle. Jätkillä on nyt tuuraava laulaja ja he jatkavat keikkailua nimellä Louhimo & Takalaittomat”.

Miksi haluat olla näyttelijä? ”Mä olen saanut mahdollisuuden ja olen huomannut, että mulla voisi olla jotain annettavaakin. Sieltä laulupuolelta se koko homma lähti liikkeelle, ja nyt mä haluan todistaa ennen kaikkea myös itselleni, et mulla voisi olla annettavaa myös täällä näyttelijäpuolella. Ei mulla tähän mitään syväanalyysivastausta kyllä ole. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että niitä asioita kannattaa tehdä, joita on hieno tehdä. Jos kaikilla olisi sellainen mahdollisuus, kyllä tällä maapallolla olisi enemmän onnellisempia ihmisiä. Koen olevani aika onnellisessa asemassa tällä hetkellä. Mä uskon, että mä löydän itselleni vielä paljon ahaa-elämyksiä. Ovet ovat vasta auenneet ja mulla on aikaa tutustua tähän maailmaan päivä kerrallaan, enemmän ja enemmän. Mulla on varmasti ihan hirveän paljon löydettävää ja tutkittavaa, eikä mun tarvitse verrata itseäni kehenkään toiseen.”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Mä muistan kun Otto Kanervan isä, Kanervan Lasse, oli myös mukana siinä Romeossa ja Juliassa, jossa mä muuten näyttelin Thybaltia. Sehän oli sellainen aggressiivinen hahmo ja mä hain sitä meininkiä tämmöisellä ilmeellä. (näyttää) Lasse tuli sanomaan mulle, että hei se juttu ei oo siinä, että miltä sä näytät vaan siinä, mitä sä tunnet sisälläsi! Tuosta on toivottavasti päästy eteen päinkin... Onhan tässä matkalla kaikenlaista oppinut, koulu antoi paljon työkaluja ja perusasioita, mutta täällä on ehkä ekan kerran tullut se, että tunteen kautta. Ja senhän pitäisi myös näkyä että tuntee, pelkkä tunne ei riitä. Oon oppinut myös sen, että näyttelijäntyö koostuu monesta palasesta.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Haluan ehdottomasti mainita Vesa-Matti Loirin. Hänen tekemisiään kun katsoo, niin kyllähän se mykistää. Harmittaa ihan, ettei koskaan ole ollut mahdollisuutta nähdä häntä teatterin lavalla. Mä en ole hirvittävästi teatteria vielä katsonut, ”Kiviä taskussa” oli ehkä ensimmäinen sellainen ”leuantiputusjuttu”, Suosalo ja Nuojua tekee siinä kyllä uskomattoman hienoa työtä. Matkan varrella tulee sitten teatteripuolelta varmasti muitakin, jotka tekevät työllään suuren vaikutuksen minuun. Olen kyllä tietoinen henkilöistä, mutta en ole nähnyt montaakaan livenä.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa maailmasta? ”Jos ajatellaan sillai realistisesti, et jos mä vastaisin jonkun ulkomaalaisen, niin mun pitäisi ensin opetella kunnolla vaikkapa englantia... Olisi kyllä ollut mahtavaa päästä seuraamaan sitä Loirin menoa silloin parhaimpina vuosinaan ja päästä tekemään sen kanssa jotain. Täytyy myös sanoa se, että oon aina ihaillut myös Sean Connerya.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Olen aina ihaillut Celine Dionin ääntä ja äänenkäyttöä. Toisaalta, jos sen kanssa pääsisi laulamaan duettoa, niin olisin varmaan vaan hiljaa ja kuuntelisin sitä. En pilaisi sitä laulamalla! Kotimaisista vastaan sellaisen kuin Johanna Kyykoski, oon päässyt hänen kanssaan laulamaankin. Siinä on kyllä sellainen ääni, että en oo livenä päässyt moista kuulemaan aiemmin.”

Missä eri teattereissa olet siis näytellyt? ”Valkeakosken Kaupunginteatterissa, Valkeakosken Kesäteatterissa (Suomen Kesäteatteri nykyään), NääsPeksissä Tampereella ja Hämeenlinnan Teatterissa, ja lisäksi sitten erilaisia proggiksia. Tampereen Ylioppilasteatterissa en ehtinyt olemaan kuin yhdessä improillassa mukana. Siihen aikaan YT:n jutut meni harmittavasti päällekkäin kaikkien muiden hommien kanssa. Olen siellä kyllä kirjoilla vielä.”

Mainitse itsellesi tärkein roolityö. ”Noh, riippuu vähän miltä kantilta sitä katselee. Luulen, että ne hienoimmat hetket on vielä edessäpäin – hienoja hetkiä on ollut toki tähänkin asti, mutta ymmärtänet mitä tarkoitan. Hieno hetki oli kyllä se, kun menin sinne NääsPeksiin mukaan ensimmäisen kerran. Niillähän on todella iso ryhmä, 100-150 hlöä siinä taustalla, ja se on aina iso projekti. Mietin, että mahdanko edes päästä mukaan kun nehän oli opiskelijoita ja mä olin töissä. Olin sit mukana sellaisessa hakutilaisuudessa, ja pääsin mukaan, mutta ei ollut mitään hajua siitä, mikä on seuraava proggis. Puvustaja otti musta mitat, enkä mä vieläkään tiennyt mistä on kyse. Seuraavalla kerralla mun piti olla puoli tuntia silmät kiinni ja ne teki mun kasvoista kipsivalun. ”Tää tulee sun roolihahmollesi!” Seuraavana päivänä sitten paljastettiin sen vuoden rainan nimi, ja se oli Pimeä Ritari. Mä olin sitten uransa ehtoopuolella oleva Batman, jolla ei enää oikeen lähde. Täähän oli mun unelmieni täyttymys! Nimittäin esikoulussa ollessani, oli naamiaiset ja äiti oli ommellut mulle sinne Batman-asun ja mä näin sit unta, että siellä eskarin pihalla on tappelu ja mä tuun Batman-asussa ja joku toinen lähtee Pingviini-asussa pihan toisesta nurkasta ja kohdataan siinä keskellä ja POWW! Koen, että tää on ollut mulle ”se juttu”!” Mikko muistelee lämmöllä ja nauraa sydämellisesti.

Onko sinulla kenties jotain roolihaavetta? ”No ei niinkään roolihaavetta. Enemmänkin se liittyy siihen, että minkälaista valmistautumista ja taustatyötä mä saan sitä roolia varten tehdä. Haave voisi liittyä myös siihen, että pääsisi omalta mukavuusalueeltaan ulos. Mun haaveet on nyt siinä, että pystyisin kehittämään itseäni mahdollisimman paljon ja saisin oppia ja palautetta ympäriltä. Ja tietenkin se, että saan tehdä tätä! Harjottelijoitahan tässä ollaan.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”? ”Mulle tulee jostain syystä mieleen lapsuus heti. Muistan edelleenkin ensimmäisen näkemäni teatteriesityksen, se oli ”Mio, poikani Mio” Valkeakosken Kaupunginteatterissa. Olin silloin 7-8-vuotias. Ihmettelin jälkeenpäin sitä, että miten joku voi tulla alussa äidin hahmossa lavalle ja myöhemmin jonain toisena. Eihän se voi olla sama henkilö, mä en hyväksynyt sitä ja tunsin, että mua on huijattu. Se oli teatterin taikaa. ”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mä pidän siitä, että mun ympärilläni on ihmisiä, joilla on positiivinen elämänasenne ja huumoria. Mun mielestä on kivaa, kun on kivaa. Lavalla mä inspiroidun taitavista ihmisistä ympärilläni.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Mä jännitin nuorempana silloin kouluaikoina ja kävin ne pahimmat kuviot läpi silloin. En mä enää juurikaan jännitä, tiedostan että se kuuluu asiaan, perhoset vatsassa ja muut.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ne tulee aina proggiskohtaisesti, Pojissa mulle oli tärkeetä alkulämmittely aina. Juoksentelin vähän ulkona.”

Kerro joku kommellus. ”Voinko kertoa sellaisen, jonka olen kuullut? Olen kuullut tämän tarinan Valkeakosken Kaupunginteatterissa, mutta en tiedä missä tämä on oikeasti tapahtunut. Noh, oli joku esitys, missä käytettiin tuulikonetta. Siinä oli kampi, jota väännettiin ja kone piti sitten semmoista huminaa. Esityksessä oli sitten kohtaus, jossa iskuna tuulikoneelle oli repliikki mallia: ”Kylläpä tuulee!” ja sitten piti alkaa se ”uuuuuUUUuuuuuuuUUuuuuuu”. Noh, kohtaus tuli ja repliikki lausuttiin, mutta mitään ei kuulunut sivusta. ”Mutta todellakin täällä tuulee”, koitti näyttelijä uudestaan. Ei mitään. Koitti sitten vielä kolmannen kerran ja korotti ääntään ”KYLLÄPÄ TÄÄLLÄ TUULEE!” ja sitten kuului verhoista ”Vitullako tuulee kun on kampi hukassa...” Ei sitten tuullut sillä kertaa”, Mikko hihittää.

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Mulle noi kaikki koulujutut on ollu hirveen tärkeitä juttuja. Muistan sen, kun menin sinne Liikuntaopistoon ja olin muuttanut just ekaa kertaa pois kotoa uuteen kaupunkiin. Tutustuin uusiin ihmisiin ja tajusin, että mulla on aika hyvin asiat, et elän nyt elämäni onnellisinta aikaa. Tuon tunteen oon saanut myöhemminkin, mutta silloin se oli niin vahva. Lapsuudesta voisin kertoa myös yhden hyvän muiston... Pienenä mentiin aina jäälle ja pelattiin jääkiekkoa niin kauan, kunnes jäällä valot sammutettiin ja sitten kauheeta vauhtia kotiin. Koskaan ei ollut mitään vesipulloa tai vastaavaa mukana, oli kauhea jano ja nälkä. Äiti oli tehnyt riisipuuroa sitten, ja ensin kun vetäisi litran vettä kurkusta alas ja sitten sitä vastakeitettyä riisipuuroa, niin ai ai. Se oli niiiiin hyvää!”

Tulevia roolejasi? ”Kersantti Karoliina tulee nyt ensi-iltaan helmikuussa ja kesällä olen sitten Valkeakoskella Suomen Kesäteatterissa ”Kesäillan valssi”-musikaalissa. Siinä näytelmässä saan tehdä monta eri roolia ja mm. laulaa hindin kielellä erään Bollywood-kappaleen!” (huom. syksyllä 2014 Mikko on mukana Hämeenlinnan Teatterin näytelmissä Havannan kuu ja Onnen numerot)

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit kertoa itsestäsi? ”Mä en saa käsiä suoraksi, katso vaikka!” Mikko nauraa ja näyttää...

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Noh, mähän olen ollut jo Batman... Super-Hessuna voisi olla kivaa, vois olla vähän hölmö, mutta saisi olla kerrankin hoikka ja pitkä!”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Jaa-a. Mä testaisin, että monestako kaljasta se humala tulee ja sitten testaisin, että onko se totta, että naiset antaa helpommin kännissä. Että tulisko mulle sellainen olo, että ”Nyt!” Sit mä menisin ehkä tuonne meidän Valkeakosken lätkähöntsyihin naisena, en kaljapäissäni tosin.”

Jos ihminen menisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kirjoja tietenkin! Muskettisoturit on luettu, mutta Muskettisoturit ratsastaa jälleen on jääny mulla pahasti kesken kahdeksan vuotta sitten. Voisi siellä nälkäkin tulla, joten ottaisin Marin Grilliltä pari purilaista sinne täsmätilauksena.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Kyllä mä varmaan Ipadin ottaisin. Jos mä olisin yksin siellä, niin kyllä mä tykkäisin myös lukea kirjaa siellä.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä varmaan menisin sinne Jeesuksen aikoihin ja todistamaan omin silmin muutamia juttuja. Golgatalle tai johonkin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä menin ja söin Ushman leivät, joten lupasin käydä ennen harkkoja kaupassa vielä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ilo (eikun muikea!)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Krebata

Mikä sytyttää sinut? - Naiset

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

Suosikkikirosanasi? - Vitalis!

Mitä ääntä rakastat? - Linnunlaulu kesällä (ei lokkien eikä varisten), kesän äänet yleensä

Mitä ääntä inhoat? - Haarukalla lautasta vasten aaarghhhh!

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Stuertti. Taidan olla liian lyhyt tosin...

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Joku ompelija, mä inhoon sovittamista yli kaiken.

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Lähellä se oli, mutta selvisit maaliin!