sunnuntai 22. marraskuuta 2026

Poika ullakolla, poika kellarissa / Tampereen Työväen Teatteri

 (Mainos / ilmainen pressilippu saatu Tampereen Työväen Teatterista) 

 Että olinkin onnistunut hamstraamaan mielenkiintoisia menoja putkeen samalle, äärimmäisen vesisateiselle marraskuiselle viikolle... Oltiin vasta perjantaissa, viikon neljäs teatteriaiheinen riento ja toista päivää peräkkäin Tampereelle. Mutta minkäs teet, Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa pyörii Työviksen ja Teatteri Siperian yhteistuotantona syntynyt Poika ullakolla, poika kellarissa, joka perustuu Salla Simukan samannimiseen romaaniin. Olen kyllä lukenut Simukan kirjoittamia kirjoja aika monta, mutta juuri tämä teos on minulla vielä lukulistalla. Siinäkin mielessä oli mukava mennä katsomaan, avoimin mielin ja vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Miksi sitten valitsin juuri tietyn perjantain katsomispäiväkseni? Ennen esitystä Kellariteatterin yleisölämpiössä Väliaikapaloja-podcastin Inna Tähkänen ja Ida Riikonen haastattelivat kirjailija Simukkaa ja näyttelijä Tuukka Huttusta kirjan ja esityksen tiimoilta. Oikein kiintoisa oli haastattelutuokio ja vähän jo sain ennakkomaistiaisia siitä, että mitä kohta tulisin näkemään ja kokemaan. Jäi varsin mukava ja  odottavainen olo. 

Tuukka Huttunen

 Salla Simukan kirjoittama ja JP Ahosen kuvittama alkuperäisromaani oli lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana pari vuotta sitten 2024. Kirjoissa ja teatterissa on hienoa se, että eri-ikäiset ihmiset voivat tarttua samaan teokseen, tehdä omia tulkintojaan ja kokoontua saman asian äärelle yhdessä katsomaan ja kokemaan. Siellä minäkin istuin sujuvasti pienten lapsosten ja huoltajiensa keskellä, ja näissä lastenteatteriesityksissä nautin kovasti siitä jännittyneestä pulinasta, joka salissa raikaa ennen esityksen alkua. Moni saattaa olla elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa, ai että! 

 Muuttolaatikoita kanniskellaan. 10-vuotias Alexis (Tuukka Huttunen) on muuttanut uuteen kotiin. Äiti (Marika Heiskanen) suunnittelee heti leipomon perustamista alakertaan, unitutkijana toimivaa isää emme pääse kohtaamaan, hän puuhailee omiaan reissuillaan ja työhuoneessaan. Alexis on koulukiusattu ja yksinäisen ja aran oloinen, viihtyy mielellään omissa oloissaan ullakolla sijaitsevassa huoneessaan. Sänkyynsä uinahdettuaan alkaa tapahtua outoja... Mielettömän kaunis melodia soi, jossain toisaalla yksinäinen myös 10-vuotias Max (myös Tuukka Huttunen keltaisessa pipossa) asustelee kellarissa sinitukkaisen ja sinerkasvejaan hoitelevan äitinsä (Eriikka Väliahde) kanssa. Hyvän haltijattaren kaltainen hahmo (Kristiina Hakovirta) valoa hohtavassa hienossa asussaan laulaa tuttua melodiaa, jossa kerrotaan risteävistä X-kirjaimista ja kellonajoista. Mieleeni nousee jokin lapsena katsomani jännä ja mystinen sarja, jossa joka jaksossa tarjoillaan hiukan enemmän vihjeitä ja selvittääkseen salaisuuden tai mysteerin on odotettava seuraavaan viikkoon ja jaksoon, eikä millään malttaisi odottaa. Kirjoissa taas on se hyvä/huono puoli, että kaiken voi ahmaista yhdellä kertaa, kun janoaa tietää lisää ja enemmän. Kirjoissa voi myös aina palata aiemmin lukemansa pariin, jos tipahtaa kärryiltä. Teatterissa taas pidellään laidoista kiinni ja antaa mennä, takaisin ei voi kelata, jos herää "Heetkinen"-tyylinen ajatus.

Kristiina Hakovirta, Tuukka Huttunen ja Eriikka Väliahde

 Joka tapauksessa samassa talossa asuu kaksi poikaa, Alexis ylhäällä ja Max alhaalla. Samassa talossa, mutta kuitenkin eri. Samaan aikaan samassa tilassa on aivan toisenlainen maailma, jossa on kuitenkin paljon samaa. Poikain maailmat kohtaavat, ja pojat ystävystyvät, mikäs sen parempaa. Portti toiseen maailmaan on avoinna tiettyyn kellonaikaan. Miksi vain harvat ja valitut kuulevat kauniin melodian ja pääsevät pomppimaan maailmasta toiseen? Joku tarkoitushan tällä kaikella täytyy olla. X siellä ja X täällä. Joku suurempi tarkoitus. Sitähän minä en paljasta, se täytyy katsojan, kokijan ja lukijan itsensä selvittää. Itselläni jäi mietintämyssyyn aika paljonkin, mutta se on pelkästään hyvä asia. En saanut vielä kaikkea tyyliin "tämä oli nyt tässä kaikki". On otettava selvää tarkemmin ja luettava eräs kirja... 

 Itse toteutushan on mitä kaunein. Unenkaltainen, mielikuvitusta ruokkiva. Värit, musiikki, tunnelma. Välillä mietin, että onko mielikuvituksen tuotetta pojilla/pojalla koko homma. Katsomosta kuului ihastunut "Oooooooooh" kun toinen maailma yllättäen tuli näkyviin. Teatterin taikaa nerokkaan yksinkertaisin keinoin valoin ja varjoin. En epäillyt hetkeäkään, etteikö Tuukka Huttuselta onnistuisi kahden 10-vuotiaan pojan nahkoihin asettuminen. Olen nähnyt Tuukan joskus esittävän kolmeakin hahmoa uskottavasti - ja lähes samanaikaisesti! Kaikkihan on mahdollista teatterissa, kun uskoo näkemäänsä. 

Marika Heiskanen

 Kyllä kutkuttelee ajatus siitä, että mitäpä jos tässäkin talossa, missä tätä nyt kirjoitan, olisi jossain salainen portti toiseen maailmaan ja sieltä joku huhuilisi minua tiettyyn kellonaikaan öisin. Saattaapa huhuillakin, sen verran levotonta menoa unimaailmassani paikoin on. Mutta että jossain tässä ihan lähellä ja silti kaukana asustelisi toinen samanmoinen, melkein samanniminen tyyppi, ja mitä sitten tapahtuisikaan, jos joskus sattuisimme kohtaamaan. 

 Usein teatteriesityksessä kaikki tarjoillaan suoraan käteen ja nautitaan pureksimatta. Maku on jees, mutta unohtuu nopeasti. Parasta on silloin, jos kaikkea ei selitetäkään auki ja asioita jää miettimään. Jää vähän niin kuin vaivaamaan, silloin kaikki muhii mielessä kauemmin. Nyt minulle kävi näin, ja se on hyvä! Ja hei, ehkä jossain Työviksen alla olevan salaperäisen rakennuksen seinien sisällä Ullakkoteatterissa esitetään tätä samaa näytelmää!

 Esitys on katsottavissa 6.2. 2027 asti. Lisäinfoa tämän linkin kautta. 

~

POIKA ULLAKOLLA, POIKA KELLARISSA / Tampereen Työväen Teatteri 

TTT:n ja Teatteri Siperian yhteistuotanto 

Kantaesitys 22.10. 2026 TTT:n Kellariteatterissa, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Rooleissa : Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen, Eriikka Väliahde ja Kristiina Hakovirta 

Perustuu Salla Simukan samannimiseen romaaniin

Dramatisointi, ohjaus ja videosuunnittelu Miko Jaakkola, lavastus- ja pukusuunnittelu Marjaana Mutanen, valosuunnittelu TJ Mäkinen sekä musiikki ja äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

lauantai 21. marraskuuta 2026

Seili / Turun Kaupunginteatteri

 (Mainos / lippu saatu Turun Kaupunginteatterista) 

 Vaikka marraskuu on syntymäkuukauteni ja olen hämärässä viihtyvä menninkäinen, on marraskuu tänä vuonna ollut jotenkin poikkeuksellisen ankea, pimeä ja sateinen. Koko elämä on tuntunut raskaalta taaperrukselta paikasta toiseen, kotoa töihin ja töistä kotiin. Ainoita valonpilkahduksia olen saanut kulttuuririentojeni parista, mutta niitäkin liikaa hamstrattuani juuri marraskuulle on usein tuntunut siltä, että ei vaan jaksaisi lähteä yhtään mihinkään. Kotiinjääminen ja vilttiin käpertyminen on tuntunut erittäin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Seilin saaren naisilla ei ollut vaihtoehtoja lähteäkö vai jäädä, ja heidät vietiin saarelle vastoin omaa tahtoaan ja pakotettiin jäämään. Juuri siitä syystä jaksoin uhrata kokonaisen päivän elämästäni matkatakseni junalla Turkuun ja arkiseen päivänäytökseen, ja kotiutua myöhään illalla, ja nyt yritän kirjoittaa muutamia ajatuksiani. 

Mikael Haavisto ja Sonja Pajunoja

 "Jaksoin uhrata kokonaisen päivän." Ihan tarkoituksella kirjoitin noin. Toiset uhrasivat kokonaisen elämän, vaikka olisivat takuulla halunneet kaiken menevän toisin. Turun saaristossa sijaitseva Seili toimi pitkään eristyssaarena ja saarella sijaitsi mielisairaala, jonne passitettiin naisia milloin mistäkin syystä. Sairaalan toiminta loppui 1962, eli ei niin kauan aikaa sitten. Turun Kaupunginteatterissa Logomon väistötiloissa sai vuonna 2014 ensi-iltansa Seili-musikaali, jossa saaren naiskohtaloiden tarinoita säestivät suomalaisten naisartistien tutuiksi tulleet kappaleet. Musikaalin alaotsikkona oli Tarina hullusta rakkaudesta. Pidin musikaalista valtavan paljon, se kosketti. Vannoin, että heti seuraavana kesänä matkustaisin Seilin saarelle tutustumaan, nyt kun sinne olisi mahdollista mennä ihan vapaaehtoisesti ja päästä vielä saman päivän aikana poiskin. En ole tänä päivänäkään siellä vielä käynyt, vaikka lupauksestani on jo 12 vuotta. Syyskuussa 2026 Turun Kaupunginteatteri toi silmiemme eteen päivitetyn version Seilistä, nyt Jussi Vahvaselän säveltämän ja Satu Rasilan sekä Mikko Koukin sanoittaman täysin uuden, upean musiikin kera. Tämä oli varsin toimiva ja tervetullut ratkaisu, alaotsikkona tällä kertaa Älä unohda minua. En nyt lupaa mitään, mutta tuo oli hyvä muistutus itseni lisäksi meille kaikille siitä, että me emme saa unohtaa saaren tapahtumia ja naisia, joilta vietiin vapaus ja ihmisyys. Joita kohdeltiin kuin harmaata massaa. 

Petrus Kähkönen ja Sonja Pajunoja

 Nuori Sofia (Sonja Pajunoja) tekee heti alkuun varsin radikaalin teon, eli pakenee morsiuspuku päällään avioliiton kynnyksellä omista häistään, koska ei halua menettää vapauttaan ja olla loppuelämäänsä kenenkään toisen omaisuutta, kuin karjaa. Hän mieluummin hyppää hyiseen mereen ja antautuu aaltojen vietäväksi (jo toista kertaa saamme ihastella Sonja Pajunojaa leijumassa aaltojen syleilyssä, onnellisena ja edes hetken vapaana kaikesta) ja lopulta päätyy kylmissään rantaan, jossa kohtaa Johanneksen (Petrus Kähkönen). Nuotio ja Johanneksen lempeä olemus ja katse lämmittävät, ja selvää on se, että nämä kaksi rakastuvat. Onni ja autuus ei kauaa kestä, Sofia kun erehtyy yksinään liehakoimaan torille ja tulee pidätetyksi irtolaisuudesta. Erinäisten onnettomien tapahtumien myötä hänelle määrätään menolippu Seilin saarelle. Ei paluuta. Johannes tahollaan jää epätietoisuuden tilaan. Minne katosi yllättäen Sofia? Oliko kaikki vain ihanaa unta ja kuvitelmaa toisenlaisesta, vapaammasta elämästä vailla kahleita ja velvollisuuksia? Vuoteelta löytyy kuitenkin Sofian morsiuspuku. On pakattava mekko laukkuun ja palattava sinne, missä häntä jo odotetaan. Seilin saarellakin häntä odotetaan. "Johannes tulee pian hakemaan minut pois täältä."

Seilin naisia 

 Saarella naisia on monta ja yhtä monta on tarinaakin ja kohtaloa. Miksi Hilda (Helena Puukka) kantaa sylissään ja rintansa päällä kiveä? Miksi Almalle (Stella Lappalainen) ei anneta tulentekovälineitä? Miksi Sigrid (Riitta Salminen) rukoilee ja huutaa, että Jeesus tulisi hakemaan hänet pois? Kaikkia on helppo ymmärtää, kun tietää tapahtumien taustat, syyt ja seuraukset. Yllättäen oma tarinansa löytyy myös tylyltä lääkäri Alvarilta (Mika Kujala). "Kuka minua hoivaa?"-kysymykseen pystyin jopa samaistumaan. Ristiriitaisin tuntein suhtauduin myös Johannekseen, ja silti toisaalta ymmärsin häntäkin. Erittäin koskettava on kohtaus, jossa Johanneksen pieni poika kysyy toistuvasti, että itkisikö isä jos hän kuolisi. Isä vastaa jo itkeneensä, mutta ihan muista syistä. Petrus Kähkönen tuo Johanneksen hahmoon jotain tietynlaista uskottavuutta ja surua, jota vaan ei pysty vastustamaan, sielukkaasta laulujen tulkinnasta nyt puhumattakaan. 

 Musikaalin alkupuolella nähdään kohtaus, joka palkitsi ainakin minut, nostatti palan kurkkuun ja sai ajattelemaan, että ihan pelkästään tämän takia kannatti tulla vesisateisena tiistaina Turkuun. Sofiaa soudetaan hitain, varmoin vedoin veneellä kohti Seilin saarta, soutajana Mikael Haavisto. Vene keinuu usvan keskellä kuin unessa, veneen alla hukkuneiden naisten henget toisaalta kannattelevat matkalaisia, toisaalta yrittävät tarttua kiinni ja viedä mukanaan tuntemattomaan arkkulautoineen päivineen. Käsittämättömän upeaa laulua ja säveliä, viulu soi suoraan sieluun ja sydämeen. Niin kaunista ja samalla surullista. Seilin teemaa kuullaan muuallakin pitkin musikaalia, välillä sähkökitaran tai muiden soittimien säestyksellä. Muutenkin pidin valtavan paljon hukkuneista naisista, vaikka niin oudolta tuntuu kirjoittaa tuo lause. Aavemaisen pelottavia toki, mutta myös hauraita, unenkaltaisia, kuin meren aalloiksi muuttuneita, osana luontoa ja luonnon, elämän kiertokulkua. Valmiina kannattelemaan, ottamaan vastaan. Lavastaja Teemu Loikas on luonut myös huikaisevan kauniita näyttämökuvia useita. Elävä tuli ja liekit toimii minulle myös aina. Kuoro soi jylhänä ja moniäänisenä. Monta syytä vaikuttua ja liikuttua syvästi katsojana, kokijana. Ne hautausmaan ristit!

 Upeaa nähdä ja kuulla Sonja Pajunojaa Sofian roolissa. Mikä ääni, mikä läsnäolo, mikä rauha. Kauneus, herkkyys ja taito samassa paketissa. Luonnonlapsi Sofia, joka ei koskaan menettänyt toivoaan ja joka lopussa vasta sai rauhan ja pystyi hymyilemään tietäen, että toiveensa oli toteutunut. 

 Miettiväisin mielin istuskelin yksinäni Logomon kahvilassa junaa odottamassa. Sata vuotta sitten minut olisi pidätetty irtolaisuudesta, koska siinä noin vain istuin vailla aviopuolisoni tai isäni seuraa. Ettäs kehtasinkin. Minut olisi passitettu Seilin saarelle. Samoilla perusteilla olisi tälläkin reissulla kohtaamiani naisia voitu surutta kuljettaa eristyksiin ties minne epänormaalin käytöksen vuoksi, suihkutettu jääkylmällä vedellä. Mikä sitten on "normaalia käytöstä"? Jokainen meistä joskus toimii tai on toiminut olosuhteiden pakosta normien vastaisesti tai käyttäytynyt oudosti, sanottu hulluksi. Valitettavasti maailma ei tule koskaan olemaan valmis ihmisoikeuksien osalta, vaikka parannusta toki on monessa asiassa tapahtunut. 

 Seili nähtävissä 8.5. 2027 asti. Lisäinfoa Turun Kaupunginteatterin sivuilta tästä linkistä. Varsinkin näin pimeimpään aikaan kannattaa käväistä teatterin kulmilla ja kulkea Teatterisiltaa pitkin, vaikkei mitään esitystä olisi menossa katsomaankaan. Silta on nimittäin tällä kaudella 27.11. alkaen valaistu Seili-teeman inspiroimana. Valaistuksen sillalle on suunnitellut lavastaja Teemu Loikas yhdessä valosuunnittelija Jarmo Eskon ja äänisuunnittelija Iiro Laakson kanssa. Ihan harmittaa, että tällä kertaa jäi hieno kausivalaistus kokematta. Lämmöllä muistelen etenkin kuumottavaa Smaug-siltaa viiden vuoden takaa, kun alkoi ykskaks kuulua Eero Ahon ääni...

~

SEILI / Turun Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 4.9. 2026 suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Sonja Pajunoja, Petrus Kähkönen, Riitta Salminen, Helena Puukka, Stella Lappalainen, Mika Kujala, Maija Mustonen, Stefan Karlsson, Jon-Jon Geitel, Mikael Haavisto, Anni Kajos, Elviira Kujala, Riikka Riikonen, Elina Ruti, Suvi Salospohja, Jukka Wennström ja Otto Hovirinta/Oliver Kangasluoma

Teksti ja laulujen sanat Satu Rasila ja Mikko Kouki, sävellys Jussi Vahvaselkä, ohjaus Mikko Kouki, kapellimestari Ville Vihko/Aleksi Laukkonen, koreografia Reija Wäre, lavastussuunnittelu Teemu Loikas, pukusuunnittelu Elina Vättö, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Jasmin Ora, äänisuunnittelu Iiro Laakso, valosuunnittelu Jarmo Esko, videosuunnittelu Sanna Malkavaara ja pyrosuunnittelu Tero Aalto 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Kurtturuusut / Helsingin Kaupunginteatteri

 (Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Vähän vierastan näytelmien esittelyteksteissä sanoja elämänmakuinen ja lämminhenkinen, ne saavat minut pikemminkin jättämään teatterireissun kokonaan väliin kuin ryntäämään lippuja varaamaan. Janoan esitykseltä jotain aivan muuta, eikä neljän seitsemänkymppisen leskinaisen ystäväporukasta kertova Kurtturuusut tehnyt poikkeusta. En kokenut olevani kohderyhmää, etenkin kun taidan olla vähän yksinäinen susi ja tulee jännä olotila, jos jossain näen useammasta naisesta koostuvan ystäväporukan. Minulla kun ei sellaista ole. Vuosia sitten olin yksin katsomassa vastaavanlaista näytelmää naisten ystävyydestä (Helsingin Kaupunginteatterissa sekin, Pullo cavaa ja aurinkoa taisi olla nimi) ja tunsin oloni siellä äärimmäisen yksinäiseksi ja vähän surulliseksikin huomattuani, että kaikki muut olivat tulleet paikalle jonkun toisen kanssa ja nauroivat yhdessä. Kaija Koon laulut sielunsiskoudesta ja supernaisista ohitan myös. Kirjailija Pirjo Tuomisen teokset eivät myöskään ole minulle tuttuja, Miika Murasen ohjaustyöt sen sijaan ovat. Seuraneito minulla onneksi tällä kertaa oli. Miksi ihmeessä päädyin sitten katsomaan näytelmää, joka ei lähtökohtaisesti kiinnostanut alunperin lainkaan, vaikka helmikuisen ensi-illan jälkeen esitykset täyttyivät yksi toisensa perään ja riemastuneita kommentteja sateli? Minäpä kerron. Siksi, että näyttelijäporukkaan liittyi mukaan suuresti fanittamani Marc Gassot. Siksi.  

 Lauantain varhennettu päivänäytös oli ennakkoon loppuunmyyty, vaan siitä huolimatta katsomossa oli tyhjiä paikkoja. Sairastapauksia ehkä. Suurin osa yleisöstä oli keski-ikän ylittäneitä naisia (ja nyt on hiljalleen hyväksyttävä se tosiasia, että itsekin alan hiljalleen kuulua samaan ikäryhmään, vaikka juttujeni perusteella ei aina uskoisi) ja olipa sinne muutama mieskin uskaltautunut "opintomatkalle". 

Eini, Paula, Sirkka ja Erika 

 Näytelmä kertoo siis neljän lesken ystäväporukasta, naiset kutsuvat itseään Kurtturuusuiksi. Elämäniloa ja energiaa on vaikka muille jakaa, mutta jotain silti puuttuu. Rakkaus ja tietynlainen läheisyys. Vintage-vaateputiikin yrittäjä Paula (Sari Havas) lataa eläkkeellä olevien ystäviensä avustuksella deitti-ilmoituksen nettiin ja kaikenlaista miesehdokasta alkaakin löytyä. Sen verran railakkaasti nauru katsomossa raikasi, että taisi aika monella olla jonkinsortin kokemusta nettideittailusta. Itse en ainakaan tunnusta... Eini (Aino Seppo) saa yllättävän tarjouksen edesmenneen miehensä hyvältä ystävältä, vähän liiankin avuliaalta naapurinmies Pertiltä (Lasse Karkjärvi), erittäin tunnistettava tyyppi hänkin. Erikasta (Helena Haaranen) ja upeasta asunnostaan on ollut lehdessä juttu, ja sekös saa vanhan tutun Erkan (Marc Gassot) ottamaan yhteyttä. Sirkka (Leenamari Unho) taas törmää sattumalta petolliseen exäänsä Veliin (Santeri Kinnunen), joka vannoo olevansa muuttunut mies. Ykskaks kaikilla on jonkinsortin sutinaa meneillään, etänä tai livenä. Hohhoi se eläköitynyt sotilas (Seppo Halttunen) ja rakennusmestari Kuwaitista (Lasse Karkjärvi). Vaan onko mikään kestävää? Ystävyys ainakin. 

Pertti lähestyy Einiä jälleen...

 Miten ihanan värikkäitä persoonia pääroolien naiset olivatkaan, asuja myöten! Ihailin Paulan kenkiä varsinkin, ja Einin vaatteiden värejä ja materiaaleja. Nämä naiset eivät ole mitään harmaata massaa ja paikalleenjämähtäneitä, vaan aktiivisia monin tavoin. Miehet sen sijaan pukeutuivat pääasiassa tyylikkääseen beigeen ja ruskean eri sävyihin, ja olivat antaneet varsinkin netissä itsestään vähän toisenlaisen kuvan. Varoittavia esimerkkejäkin löytyy, ei pidä olla liian sinisilmäinen ja luottavainen, mutta ihastuminen ja kauniit sanat voi sokaista meistä kenet tahansa. Vappu Nalbantoglulla piisasi herkullisia sivuhahmoja, etunenässä uimahallista livestreamaava teini ja gynekologi. Ai hitsi miten kekseliäästi oli toteutettu uimahallikohtaukset, kun naiset pistelivät rempseästi eri tyylein menemään uintijuoksuvyön kera. Marc Gassot´n uimari sai oikein väliaplodit, ja ihan syystäkin. Ei mennyt hukkaan meikäläisenkään teatterireissu...

 Huomasin salakavalasti viihtyväni Kurtturuusujen parissa heti alusta alkaen, vahvoista ennakkoluuloistani huolimatta. Todellakin elämänmakuista menoa ja myös vakavempia hetkiä kaipuun ja yksinäisten hetkien parissa. Ystäviltä saa toisenlaista läheisyyttä ja tukea myös, sanallisesti ja ihan konkreettisestikin. Karsastan myös sanaa voimaantuminen, mutta sitähän tässä myös koettiin. Otettiin ohjat omiin käsiin. Miksi etsiä jotain, mikä ei tuo elämään mitään lisäarvoa, kun kaikki hyvä ja tärkeä on tässä ja nyt jo olemassa. Määmatka idylliseen Porvooseen voi olla valtava elämys. Irkkuhenkisestä musiikistakin pidin älyttömän paljon. Positiivinen yllätys siis kaikkineen. 

 Kurtturuusut nähtävissä vielä joulukuun puoliväliin asti. Lisäinfoa tämän linkin kautta. 

~

KURTTURUUSUT / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 4.2. 2026 Pieni näyttämö, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Helena Haaranen, Sari Havas, Aino Seppo, Leenamari Unho, Seppo Halttunen, Lasse Karkjärvi, Santeri Kinnunen, Vappu Nalbantoglu ja Marc Gassot 

Kirjailija Pirjo Tuominen, dramatisointi ja ohjaus Miika Muranen, dramaturgi Sanna Niemeläinen, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Laura Dammert, valo- ja videosuunnittelu Mika Haaranen, äänisuunnittelu Ville Leppilahti ja naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

lauantai 7. marraskuuta 2026

Ikuinen uni / Tampereen Teatterin Lämpiönäyttämö

 (Mainos/kutsuvieraslippu saatu Tampereen Teatterista)

 Olin lähtenyt jo aamusta liikkeelle Tampereelle, ja iltapäivällä tapoin aikaa Metson kahvilassa pilkkien. Alkoi jo päivän riennot painaa, joten meinasin nukahtaa sinne kahvilaan! Tässä tapauksessa onneksi ulkona on jo sen verran viileää, että piristyin sitten kävellessäni Metsosta Tampereen Teatterin kulmille ja uuden Lämpiönäyttämön (entinen Kulttuuriravintola Kivi) ovesta sisään. Tunnelma sisällä oli mukavan lämpöinen, viihtyisä ja sopivan hämyinen jo valmiiksi. Ja mitäkös menin sitten katsomaan ja kuulemaan? Arttu Ratisen lauluiltaa Ikuinen uni, jossa yhdistyivät mm. Federico García Lorcan vaikuttavat runot ja Kaj Chydeniuksen upeat sävelet. Lavalla Ratisen lisäksi olivat kitarassa Juha Junttu ja pianossa Arto Piispanen. 

Piispanen - Junttu - Ratinen

 Rakkaat ystävät. Näin Arttu meitä paikalle saapuneita kutsui. Tuntui varsin mukavalta. En ollut aiemmin perehtynyt Lorcan runoihin, "Chydiksen" säveliä olin toki kuullut ennenkin, mutta mukana oli myös paljon uutta. Tuli katsojana ja kuulijana sellainen olo, että on etuoikeutettu, kun nyt pääsee näin hienoa tulkintaa kuulemaan. Ratinen oli Nätyn opiskeluaikoinaan tutustunut Chydeniukseen ja pyytänyt häntä säveltämään erään hienon ja pitkän Lorcan runon (jonka nimeä en nyt valitettavasti muista). Teosta Ratinen ilmeisesti esitti lopputyönään muutaman kerran, ja nyt taas vuosikymmenten päästä. Runon eri osien välissä Ratinen luki Chydiksen hänelle lähettämiä sähköposteja/kirjeitä, joissa kertoi sävellystyön vaiheista ja vähän muustakin. Viestien myötä Chydenius oli paikalla läsnä, hän ei valmista teosta koskaan päässyt livenä kuulemaan. Olen varma, että kyllä hän nyt kuuli jossain tuolla pilven reunalla, ja varmasti nautti kuulemastaan yhtä paljon kuin mekin. 

 Tunnelma salissa oli kyllä koko esityksen keston ajan eli reilun tunnin erittäin lämmin ja rento. Arttu Ratinen on hieno tulkitsija, en ole hänen soololauluaan juurikaan kuullut, vaikka paljon olen häntä vuosien varrella musikaaleissakin nähnyt ja kuullut. Taitavia muusikoitakin oli ilo kuulla. Olo oli sellainen, että kuin olisi ollut käpertyneenä lämpöiseen vilttiin, villasukat jalassa ja hymy huulilla, välillä kyynelkin silmänurkassa. Alkoi myös tehdä punaviiniä tai lämmintä glögiä mieli - kummastakaan en pidä, mutta olisi sopinut tunnelmaan. 

 Lorcan runouden lisäksi saimme kuulla Chydeniuksen tuttujakin kappaleita, muiden sanoituksilla. Jos rakastat, Natalia (voi miten ajankohtainen edelleen)... Itselleni kolahti eniten Laulu kuolleesta rakastetusta, todella hieno tunnelma oli saatu siihen kappaleeseen kaikin tavoin. Laulujen väliin Ratinen jutusteli mukavia, ja lopuksi kuultiin hauska duetto Juha Juntun kanssa. 

 Voi että oli kiva ilta! Tämä on kestoltaan juuri passeli siinäkin mielessä, että iltaa voi jatkaa vielä toisaalla. Suosittelen saapumaan paikalle ystävän tai rakkaan kera, baarikin on auki. Ikuinen uni tarjoaa ihanalle illalle mainiot alkulämmöt ja tunnelmoinnit. Esityksiä on joulukuun alkupuolelle asti, ja lisäinfoa löytyy tämän linkin takaa. 

 Erittäin lämmin suositus! Kiitos Arttu, Arto, Juha, Chydis ja kumppanit!

~

IKUINEN UNI / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 5.11. 2026 Lämpiönäyttämö, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa) 

Lavalla : Arttu Ratinen (laulu), Juha Junttu (kitara) ja Arto Piispanen (piano) 

Musiikin sovitus Arto Piispanen, Juha Junttu ja Arttu Ratinen, lauluvalmennus Juha Junttu ja valosuunnittelu Raimo Salmi 

Kuvat (c) Maria Atosuo 

sunnuntai 1. marraskuuta 2026

Ansa / Eräs Teatteri

 (Esitys nähty kutsuvieraana ensi-illassa.)

 Mikäs sopisikaan pyhäinpäivän hämärtyvään iltaan paremmin kuin kiehtova mysteerinäytelmä! Siinä mielessä tämä Ansa ei mysteeri ollut, että toki tiesimme suurin piirtein mitä olimme menossa katsomaan ja minne. Eräs Teatteri on hämeenlinnalainen harrastajateatteri, joka on toiminut jo vuodesta 2000 ja sijaitsee kätevästi rautatieaseman ja radan toisella puolella. Vuosien varrella olen nähnyt siellä todella paljon suurella sydämellä tehtyjä näytelmiä, rakkaudesta lajiin. Teatterin lämpiössä on aina omanlainen mukava tunnelmansa - ja väliajalla usein tarjolla maailman parasta pullaa! Tämä on fakta. Näytelmien ohjaajina on myös toiminut hämeenlinnalaislähtöisiä ammattinäyttelijöitä (Sauli Suonpää, Tatu Siivonen) ja nyt ohjaajadebyyttinsä sai näyttelijä Mikko Virtanen!

Daniel ja polliisi

 Robert Thomasin kirjoittama Ansa (Piège pour un homme seul) on saanut ensi-iltansa jo vuonna 1960! Ja minä kun luulin tätä paljon tuoreemmaksi tapaukseksi, ajattelin että ehkäpä jostain ysäriltä. Aikamoinen ansa on nyt katsojalle kyllä viritettynä. Vasta kolmisen kuukautta aviossa ollut pariskunta Daniel (Aleksi Rantanen) ja Elisabeth (Laura Huovinen) ovat viettämässä Alpeilla idyllisessä majassa lomaa. Muuten kiva, mutta Elisabeth on mystisesti kadonnut jo kymmenen päivää sitten. Riidan päätteeksi nuori rouva on pakannut laukkunsa ja suutuspäissään lähtenyt menemään ja kadonnut sen siliän tien. Hermoheikko Daniel on siinä vaimonsa paluuta odotellessaan lipitellyt erinäisiä alkoholijuomia ja toki ottanut yhteyttä myös paikalliseen poliisiin (Harri Laine), joka ramppaa tämän tästä raportoimassa kadonneen etsintöjen vaiheista. 

 Ensimmäisen käänteensä tarina saa heti alkumetreillä siinä vaiheessa, kun ovesta saapuu pastori Maxim (Riku Laine) ensin ikään kuin alustamaan seuraavaa käännettä, ja aika hyvin tuntuu Maximillekin viinakset maistuvat, sen verran innolla lasiin tarttuu kun tarjotaan. Ovesta nimittäin seuraavaksi sisään astelee comebackin tehnyt Elisabeth. Daniel ei tosin tätä naista tunne lain, vaikka hän käyttäytyy kuin olisi Danielin vaimo. Vähemmästäkin Daniel-paralla menee pää entistä enemmän sekaisin, ja niin on suloisesti sekaisin ainakin tämän katsojan aivonystyrät aika nopsaan. Keskellä unta, painajaistako tässä ollaan? Onko Daniel sekoamassa totaalisesti? Miksi Maxim kiihtyy ajoittain nollasta sataan eikä käyttäydy pastorille soveliaalla rauhoittavan hillityllä tavalla? Elisabeth taas tuntuu olevan tooodella outo, vähän pelottavallakin tavalla. Katseet, äänenpainot, käytöksen muutos... Onko hän kenties hypnoosissa tai jotain? Komisariokin on avannut lankapuhelimesta suoran linjan poliisilaitokselle, jotta kätevästi saisi yhteyden, jos apua kaivataan. Vai minne lie on linja auki, hmmmm. 

Daniel, pastori ja Elisabeth

 Eikä siinä vielä kaikki. Koska kaikki tämän tästä poistuvat vuorollaan majasta asioilleen tai kuka mihinkin, jää Daniel-riepu yksinään. Onneksi pulloja piisaa, ja sen huomaa riemastuttavalla tavalla ovesta sisään tupsahtava nuuskamuikkusmainen kuljeskelija-taiteilija "Kapakala" (Jukka Salminen), mainio tyyppi ja hyvät jutut. Istuu kuulemma kesät ja kävelee muuten, siitä voi jo jotain päätellä. Ja tässä tapauksessa kohta makaakin, ensin majan lattialla ja sitten sairaalassa leikattavana. Ovesta saadaan paikalle vielä yksi henkilö, nimittäin neiti Berton (Sanna Kukkonen), joka on käynyt antamassa pistoksia Elisabethille ja voisi täten toimia todistajana ainakin siinä, että onko paluun tehnyt Elisabeth oikea henkilö lain. Tässä vaiheessa olin aaaaivan ihanasti kujalla ja "Hetkinen!" oli ajatuksissani useammankin kerran. Agatha Christiet kävi mielessäni, tosin tässä ei Poirotia eikä Neiti Marplea näy. Danielin viiksiin tietysti kiinnitin heti alkusekunneilla huomioni, hienoa että ihan minua varten panostetaan näihin viiksekkäisiin hahmoihin eikä edes tarvita viiksiliimaa. :) 

Kapakala

 Loppuratkaisuahan ei tietenkään paljasteta tässä eikä puskaradiossakaan, tulkoon se kaikille katsojille yllärinä joten hys hys. Vaan olipas ovela näytelmä! Sopivasti epäilyttäviä hahmoja kaikki, aivonystyrät vinksauttavia käänteitä toisensa perään, sujuva rytmi ja kivasti huumoriakin joukossa. Oikein onnistunut esikoisohjaus Mikko Virtaselta, hän kyllä tietää miten pitää katsojan mielenkiinto yllä. Muutenkin tässä toimi kaikki hienosti - musiikki, äänimaailma ja lavastus nyt etunenässä. 

Neiti Berton ja Daniel

Tätä sopii saapua katsomaan kauempaakin! Esityskausi jatkuu 19.12. asti ja tästä linkistä pääset tsekkaamaan esityspäivät. 

 ~

ANSA / Eräs Teatteri 

Ensi-ilta 31.10. 2026, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Aleksi Rantanen, Harri Laine, Laura Huovinen, Riku Laine, Sanna Kukkonen ja Jukka Salminen

Käsikirjoitus Robert Thomas, suomennos Raoul af Hällström, ohjaus Mikko Virtanen, lavastus Juhani Keinänen ja työryhmä, puvustus Marja Räikkönen ja Pirjo Valokorpi, valo- ja äänisuunnittelu Kari Salmenoja sekä tarpeisto Reija Isosuo ja Anette Siltanen

Esityskuvat (c) Heikki Löflund, Hämeenlinnan Raatikuva