Haastattelussa Patrik Hvitsjö

 Näyttelijä-muusikko Patrik Hvitsjön tapasin heinäkuun alussa 2026 Kahvila Laurellissa Hämeenlinnassa. Haastattelun jälkeen Patrik suuntasi Kaupunginpuistoon, jossa HUK (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri) esittää Yölinnun musiikilla höystettyä näytelmää Sitä saa mitä tilaa elokuun puoliväliin asti. Vuonna 1995 syntynyt Patrik on kotoisin Lahesta, kuten oikeaoppisesti kaupungin nimi kuuluu lausua. ”Lahessa asuin 23-vuotiaaksi asti, eli suhteellisen pitkään. Kävin kaikki koulut lukioon asti ja opiskelin ammattikorkeakoulussa vielä sosionomiksi. Siviilipalveluksen työjakson kävin myös Lahessa. Vuoden 2020 alussa muutin Turkuun, toimin 1,5 vuotta musiikkikasvattajana siellä. TeaKiin päästyäni muutin Helsinkiin, ja nyt asun Tampereella.”

Patrik Hvitsjö (c) Antti Rintala 

 Mitä harrastat? Sellaista, mikä ei varsinaisesti liity duuneihin? ”Sitä on vähän hankala rajata, koska tässä ammatissa kaikki elämä liittyy jollain tavalla myös omaan ammattiini. Jos ihan vaan urheilen omaksi ilokseni, niin sekin on oman työinstrumenttini huoltamista. Kyllä mä tykkään urheilla omaksi ilokseni ja ajatella sen niin, että se on mun ”oma juttuni”. Lenkkeilen, käyn kuntosalilla… En oo joukkuelajeja oikein harrastanut koskaan, kamppailulajeja kylläkin. Aloitin nyrkkeilyn uudestaan, mutta oon nyt pitänyt siitä vähän taukoa, koska löin käteni vähän huonoon kuntoon ja se taas haittaa soittamista. Parisen viikkoa sitten luokseni muutti pieni koiranpentu, rodultaan cockerspanieli. Toivottavasti hänen kanssaan päästään myöhemmin yhdessä harrastamaan kaikenlaista mukavaa. Jos ei muuta, niin luonnossa tulee jatkossa liikuttua varmasti enemmän. Vaeltaminen mua kiinnostaa kovasti, samoin kalastus. Mulla on myös vähän toiveissa, että saisiko koirasta koulutettua kanttarellikoiran! Lisäksi mä luen paljon, oon lukenut aina ja ihan laidasta laitaan. Nyt mulla on meneillään semmoinen kausi, että oon viehättynyt etenkin maagisesta realismista. Luin tuossa Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Rakkautta koleran aikaan, ja nyt oon lukenut Haruki Murakamia.”

 Ja kas kummaa, seuraavaksi keskustelimme pitkään ja henkevästi Volter Kilven Alastalon salissa -klassikosta, jonka molemmat olemme lukeneet. Patrik hehkuttaa etenkin teoksen kaunista prologia.

 ”Leffoista tykkään myös. Tän ammatin myötä oon huomannut sen, että suhtautumiseni elokuvan katseluun on muuttunut, vähän samoin kuin teatterinkin katsomiseen. Nykyään katson elokuvaa analyyttisemmin ja on hankala irroittautua kokemaan ihan vain tarinaa. Helposti ajatukset lähtee siihen, että huomioin hienon kamera-ajon tai leikkauksen. Tykkään fiilistellä teknistä toteutusta ja analysoida sitä puolta, ihan niin kuin musiikin tai teatterinkin parissa.”

 Milloin sitten kiinnostuit teatterista, eli milloin teatterikärpänen puraisi? ”Musta piti alunperin tulla muusikko ja yläasteella menin Tiirismaan musiikkiluokille. Olin hyvin varma siitä, että musiikki on se, mitä haluan tehdä elämässäni. Mun piti ottaa muutamia valinnaisia aineita koulussa, ja olin ottanut jo musiikkia ja kuvaamataitoa niin paljon kuin pystyin. Liikunta mua ei yläasteella kiinnostanut yhtään. Äitini sitten ehdotti mulle ilmaisutaidon kursseja. Ei kuulostanut yhtään mun jutultani, mutta päätin kuitenkin kokeilla. Mulla on semmoinen muistikuva, etten tehnyt siellä tunneilla yhtään mitään, ja mulla oli kauhea vastustus koko asiaa kohtaan. Kurssien jälkeen ilmaisutaidonopettajani kuitenkin kysyi multa, että oonko ajatellut hakea myöhemmin ammattinäyttelijäksi. Vastasin hänelle 15-vuotiaan itsevarmuudella, että ”En vitussa!”. Mua ei kiinnostanut se ollenkaan, otin vaan ne kurssit, koska oli keksittävä jotain valinnaista. No, yläasteen jälkeen menin Kannaksen lukioon ja siellä tuli eteeni valinnaisten suhteen sama tilanne. Taas äitini ehdotti teatterikursseja, kun ”sähän niin tykkäsit niistä yläasteellakin”. Ai tykkäsin vai! Otin kuitenkin yhden kurssin teatteria, ja siinä mulle aukesi se, että ai TÄTÄ tää on. Löytyi hauskuus. Iso vaikutus oli opettajallani Heikki Hagmanilla. Hänestä tuli myöhemmin myös sosionomikollegani. Heikki oli ratkaiseva tekijä siihen, että mulle aukeni ilo teatterin tekemiseen. On kyllä kiintoisaa, että ihmiset ympärillä havaitsee sen, että tämä voisi olla just mun juttuni. Itse sitä ei nähnyt.”

 ”Ekan kurssin jälkeen otin lukiossa kaikki mahdolliset teatterikurssit ja tein myös teatteritaiteen diplomin ja vapaa-ajalla yhden esityksenkin kouluun. Lukion jälkeen en kuitenkaan uskaltanut hakea TeaKiin, vaikka opo mulle näyttelijäopintoja suosittelikin. En ollut mukana missään nuorisoteatterissa, olin tehnyt teatteria vain lukiossa. Olin haaveeni kanssa vähän yksin. Multa puuttui teatteriyhteisö, samanhenkinen kaveriporukka, jossa yhdessä haetaan ja jännitetään kuka pääsee sisään. En myöskään tuntenut ketään näyttelijää niihin aikoihin. Ei ollut ketään, joka olisi voinut toimia esimerkkinä siitä, että TeaKiin on oikeasti mahdollista päästä sisään. Sitten lähdin opiskelemaan sosionomiksi ja huomasin aika nopeasti, että kaikki vapaa-aikani meni näytellessä ja musiikin parissa. Muutin seuraavaksi Turkuun ja työskentelin musiikkikasvattajana. Sitten tuli korona ja elämä oli muutenkin aikamoista etsiskelyä, että mitähän seuraavaksi. Joulukuussa 2020 kävi niin, että sain Jani Volaselta yllättäen sähköpostia ja hän kysyi mua näyttelijäksi uuteen sarjaansa Munkkivuori. En tänä päivänäkään tiedä, että mistä hän oli mut löytänyt. Vastasin myöntävästi ja koin Janin yhteydenoton merkkinä siitä, että nyt kannattaa hakea TeaKiin. Tosin se ei ollut ensimmäinen kerta, olin hakenut TeaKiin jo 2019 ja Nätylle myös. TeaKiin pääsin keväällä 2021 ja valmistuin nyt alkukesästä 2026.”

 Valmistumisesi kunniaksi juodaan tässä nyt hyvät pullakahvit. Et sitten lahtelaisena koskaan kiinnostunut Lahden Kansanopistosta? ”En. Kansanopisto toimi aiemmin Lahden vanhalla sairaalalla ja muuttivat entisen elokuvateatteri Ilveksen tiloihin Aleksanterinkadulle, ja mä asuin niiden yläkerrassa! Siellä oli aikamoisia bileitä koko ajan ja kuulosti välillä siltä, että joku laulaisi ABBAa mun olohuoneessani. Kerran olin tulossa keikalta kotiin yhdeltä yöllä ja oli herättävä aikaisin seuraavalle keikalle. Bileet oli jälleen käynnissä ja mulla meni totaalisesti hermot. Kävin raivoamassa siellä ja uhkasin kutsua poliisit. Kun pääsin TeaKiin, muutama tyyppi tuli kysymään multa, että ”Etkös sä oo se mummo, joka kävi raivoamassa meille Kansanopistolla!” ja kun myönsin, niin kysyivät, että mitä ihmettä teen TeaKissa. ”No kun mua alkoi itseenikin vähän kiinnosteleen….”, vastasin. (*nauraa*) Mä en tosiaan koskaan kiinnostunut Kansanopistosta ja luulen, että se johtui puhtaasti siitä, että mulla oli unettomien öiden takia itselläni niin negatiiviset mielikuvat koko paikasta. Varsinaisesta opetuksestahan mulla ei ollut mitään tietoa.”

 Mikä oli kirjallisen opinnäytteesi aiheena? ”Sen nimihän oli ”Kikkelis kokkelis, mitäs läksit” ja alaotsikkona oli ”freelance-näyttelijän kohtaamista pettymyksen kokemuksista työnhakutilanteissa ja niiden kanssa olemisesta”. Ensimmäisenä maisterivuonna mulla oli semmoinen vaihe, että hain ihan hirveästi töitä ja sain kielteisen vastauksen monta kertaa putkeen. Olin päässyt TeaKiin suhteellisen helposti, kun jo toinen hakukerta natsasi. En ollut joutunut kohtaamaan jokavuotista pettymystä siitä, etten pääse sisään. Sisuuntunut. Tunne pettymyksestä oli mulle uusi. Tajusin sen, että mähän joudun jatkuvasti hakemaan paljon enemmän töitä kuin mitä tulen saamaan, ja sen tunteen kanssa joudun olemaan koko loppuelämäni. Mua kiinnosti tutkia sitä asiaa itsessäni, ja haastattelin muutamaa kollegaa myös. Miten käsitellä pettymysten kokemusta, jotta voi jatkaa eteen päin ja hakea uudestaan töitä – ja pettyä taas. Opinnäytteen nimi tuli Krista Kososelta, joka oli pitämässä meille kameratyön kurssia ja keskustelimme tästä aiheesta. Tiedän kyllä myös, että Aake Kallialan esittämä hahmo sitä hoki Pulttiboisissa muinoin. En voinut sietää Pulttiboisia, joten Kristan lohkaisu tuntui siihen kohtaan aika pahalta.”

 Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli nimeltään Unentekijä. Se oli monologi, joka kantaesitettiin TeaKissa syyskuussa 2025, ja se oli mun ja ohjaaja Kirmo Komulaisen yhteinen käsikirjoitus. Se kertoi Yrjö Kallisesta, joka toimi sotien jälkeen Suomen puolustusministerinä. Hän oli pasifisti, teosofi, mystikko, puhuja ja muutenkin hyvin kiintoisa henkilö. Olin aiemmin ollut bändini kanssa soittamassa Aapo Kukon Puhumalla paras -nimisen sarjakuva-albumin julkkareissa ja siellä olin kuullut luentoja tästä Kallisesta, josta sarjakuvakin kertoi. Mulle iski siellä ajatus, että mun täytyy tehdä monologi tästä ihmisestä. Hänellä on ollut niin mielenkiintoinen elämä. Tarjosin ideaa Kirmolle ja dramaturgi Sara Koiraselle, ja he kiinnostuivat aiheesta. Siitä oli TeaKissa muutama esitys ja pääsimme tammikuussa esittämään sitä vielä Mikkeliin Työväen Näyttämöpäiville pari kertaa. Siitä tuli kyllä hieno, oon erittäin tyytyväinen. Kannatti tehdä oma esitys!”

Unentekijä (c) Pate Pesonius 

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Mulla oli kaksi, Joel Mäkinen ja Olavi Uusivirta. Lahessa asuessani tein omaa musiikkia omalla artistinimellä ja olin soittamassa lahtelaisella Kaupungin äänet -nimisellä kaupunkifestarilla. Etelä-Suomen Sanomat teki siitä lehteen pienen jutun jossa luki, että ”Patrik Hvitsjö vaikuttaa eräänlaiselta Joel Mäkisen ja Olavi Uusivirran risteytykseltä”. Päästyäni TeaKiin ajattelin heti, että kumminäyttelijäkseni pyydän Joelia ja Olavia, pakko olla just ne! Joeliin olin aiemmin törmännyt Lahden Kaupunginteatterissa vuonna 2017, hän oli silloin mukana musikaalissa Love me tender. Olin samoihin aikoihin tekemässä Mallusjoen Näyttämölle musikaalia Viulunsoittaja katolla, ja pääsimme vierailemaan Kaupunginteatterin Eero-näyttämölle muutaman esityksen verran. Törmäsimme Jopin kanssa henkilökunnan ovella ja vaihdoimme muutamat sanat, ja olin jutellut hänen kanssaan myös yhden Pimeyden keikan yhteydessä. Hän tuntui sen verran tutulta, että uskalsin kysyä häntä kumminäyttelijäkseni. Olavia en tuntenut entuudestaan ollenkaan. Tuntui hienolta ja tärkeältä se, että pääsin heti ekana opiskelukesänäni tekemään Jopin kanssa töitä Dingo-musikaalissa Raumalla, ja sainkin sitten tehdä heti kolme kesää yhdessä hänen kanssaan. Hänestä tuli tosi rakas ystävä.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ammattiteattereista Rauman Kesäteatterissa, Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Mikkelin Teatterissa. Ai niin ja Ryhmäteatterissa, tehtiin sinne kouluaikoina kerran pienoisnäytelmiä. Ennen koulua näyttelin Lahden Kaupunginteatterissa, Mallusjoen Näyttämön vierailun yhteydessä siis. Oon näytellyt myös Nastolan Pisarateatterissa, aika montakin kesää. Pisarateatteria kutsun kotiteatterikseni, sieltä löysin ensimmäisen teatteriyhteisöni. Lahden Lauantainäyttämöllä oon ollut myös yhdessä jutussa mukana.”

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkittävä roolityö tai koko proggis. ”Voi voi, niitä on ollut kyllä paljon. Rajaan tämän nyt kuitenkin niin, että ekaksi mainitsen Dingon ja Jontun roolin. Se oli todella merkityksellinen siinäkin mielessä, että se oli mun ensimmäinen ammattiteatteriroolini. Siitä tuli älyttömän suosittu esitys ja harvinaista oli, että esitettiin sitä kolmena kesänä peräkkäin kolmessa eri teatterissa (Rauma, Hämeenlinna ja Tampere). Katsomot täynnä ja mieletön meininki joka paikassa! Fanituskulttuurin läsnäolo tuntui myös tosi erikoiselta, se oli ihan uutta mulle ja varmasti monelle muullekin. Oltiin yhteiskuvissa ja nimmareitakin jaeltiin. Se kaikki tuntui poikkeukselliselta teatteriesitykseksi ja tuli mietittyä, että tulenko koskaan enää kokemaan vastaavaa teatterin parissa. Työryhmästä jäi hyviä ystäviä koko loppuelämäksi. Aikamoinen sisäänheitto tähän hommaan!”

Jontut Tampereella (c) Satu Lehto 

 ”Muista tärkeistä roolitöistäni mainitsen Unentekijä-monologini. Siinä tein tuplaroolin, alussa näyttelin itseäni ja sen jälkeen Yrjö Kallista. Siinä pääsin ensimmäistä kertaa aidosti tekemään sellaista teatteria, jossa sain ensimmäistä kertaa kokemuksen, että nyt oon dialogissa yleisön kanssa. Siinä oli monta sellaista kohtaa, missä menin yleisön sekaan ja puhuin yleisölle. Tuli ajatus, että juuri tämän takia teatteri on se taidemuoto, joka itseäni kiinnostaa eniten. Vastanäyttelijänä on yleisö, ja saa näytellä sen ehdoilla, mitä vastapuolen reaktiot synnyttää mussa. Näytellä hetkessä ja tilanteen sekä kulloisenkin yleisön mukaan. Mikkelin Teatterissa olin mukana näytelmässä Pudotuspeli, neljän näyttelijän juttu ja olin ainut vieraileva näyttelijä. Oon aika paljon tehnyt musateatteria ja sain tehdä puhedraamaa tosi taitavan ensemblen kanssa. Näytelmässä ei ollut mitään ylimääräistä, ja mulle oli just auennut ajatus, että voin olla näyttämöllä läsnä siinä tilanteessa ja katsoa mitä tapahtuu. Esityksen muoto salli sen, ja kaikenlaista tapahtuikin näyttelijöiden välillä illasta riippuen. Se oli kiinnostavaa. Ei-teatteritöistä mainitsen vielä sen, että pääsin tekemään pienen rumpaliroolin Kaija Koosta kertovassa leffassa Kaunis rietas onnellinen. Se oli mun ensimmäinen roolini pitkässä elokuvassa ja siksi merkityksellinen.”

 Onko sinulle jäänyt mieleesi jokin tietty oppi tai ohjenuora elämäsi varrelta? ”Hannu-Pekka Björkman sanoi jossain haastattelussaan, että oli TeaKin professoriaikoinaan sanonut opiskelijoille, että ”Te ette ikinä kadu niitä rooleja, jotka te jätätte tekemättä, mutta voi veljet, te kadutte niitä rooleja jotka teette!”. Oon kyllä itseni löytänyt törmäyskurssilta tämän lauseen kanssa useammankin kerran. Oon koittanut jakaa tätä ohjenuoraa muillekin ympärilläni. Aika harvoin jää harmittamaan ne työt, joita ei ole tehnyt. Ne harmittaa hetken, mutta tunne liudentuu varsin nopeasti. En tiedä onko se varsinainen oppi tai ohjenuora, mutta mä luotan intuitioon aika herkästi, jopa vähän sokeastikin. Yleensä se on johtanut hyvään lopputulokseen, kuten hakeminen TeaKiin ja monologin tekeminen Yrjö Kallisesta. En tiedä milloin tämä herkistyminen on mulle tapahtunut. Se on tämän ammatin myötä jalostunut itsessäni.”

 Millaisia ajatuksia sinulla oli itse näyttelijän työstä ennen TeaKia ja miten ne ovat muuttuneet tässä opintojen ja roolien myötä, vai ovatko muuttuneet? ”Ennen koulua mä tiesin kyllä mitä näyttelijä tekee ja mitä on näytteleminen, koska olin sitä itsekin harrastanut, mutta mulla ei ollut ystäväpiirissä tai suvussa ketään, joka olisi tehnyt sitä työkseen. Mullahan ei ollut realistista käsitystä siitä, että mitä se työnä tarkoittaa. Varmaan mä ajattelin, että näyttelijä näyttelee joko teatterissa kiinnityksellä tai elokuvissa, tv-sarjoissa ja audiodraamoissa freelancerina. En ollut varmaan hahmottanut sitä, että kyllä teatterissakin voi näytellä freelancerina ja miten friikkuna ylipäätään työllistyy. Koulun myötä ajatukseni on muuttuneet siten, että näyttelijän työhön kuuluu myös paljon sellaista, mikä ei suoraan näy yleisölle, ja silloin kun tämän ammatin on valinnut, kaikki elämässä ruokkii omaa näyttelijyyttä. Itse tykkään ajatella niin, että oon paljon muutakin kuin näyttelijä ja mulla täytyy olla elämässäni muutakin kuin työni. Ei mulla varmaan ollut kovin realistisia ajatuksia siitä, että miten töitä haetaan tai missä töistä ilmoitetaan. En ollut myöskään tajunnut sitä, että töiden hakeminen on usein omissa käsissä ja miten voi työllistää itse itseään. Tai että voisi myös lukea äänikirjoja, spiikata mainoksia, tehdä puhujakeikkoja tai työllistyä saman alan sisälläkin hyvin erilaisissa työtehtävissä kuten käsikirjoittajana tai ohjaajana. Oma kiinnostus vaikuttaa myös. Oon löytänyt käsikirjoittamisen myötä itsestäni pienen tuottajan. Näyttelijäksi valmistuminen ei tarkoita sitä, että jatkossakin vain näyttelet. Moni on kouluttautunut myös toiseen ammattiin, kun etenkin koronan jälkimainingeissa näyttelijän töitä on ollut vähemmän.”

 ”On lisättävä nyt tähän, että koska rahoitus tiukkenee ja työtilaisuudet vähenee, mikä on tietysti ikävä juttu, niin oman sukupolveni tekijöissä on hienoa se, että on noussut enemmän pieniä porukoita, jotka tekee täysin omia, originaaleja ideoitaan ja saavat ne tuotantoon. Se on taiteelle hyväksi, koska ei ole pelkästään niin, että on isoja teattereita, joissa esitetään juttuja yleisön ehdoilla vaan tulee pienempi porukka, joka tekee täysin uniikkia juttuaan. ”Tämmöistä ette ole ennen nähneet!” Se on musta mielenkiintoista tässä ajassa. Ja lahtelaisena on sanottava se, että Teatteri Vanhan Jukon merkitys on ollut mulle iso, oon tajunnut sen tässä myöhemmin vasta. Se on toiminut pitkään ja saavuttanut oman jalansijansa. Juko on toiminut mulle tärkeänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista toimia isojen tuotantorakenteiden ulkopuolella ja voi olla myös pienempiä ammattiteattereita.”

Pudotuspeli / Mikkelin Teatteri (c) Jere Lauha

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Tosi iso osa töistäni on tullut sen kautta, että soitan ja laulan. Soitan useampia soittimia ja jos en osaa, opettelen. Silloin kun yläasteikäisenä ennustin, että musta tulee isona muusikko, niin on se siinä mielessä käynyt toteen, että se kulkee mun näyttelijyyteni rinnalla, enkä pääse siitä eroon ikinä. En haluakaan päästä eroon! Väitän, että mun vahvuuteni ammatillisesti on myös mun oma taiteellinen mielenkiintoni ihmisyyttä ja kaikkea elollista kohtaan. Oon älyttömän kiinnostunut elämästä ja kaiken tutkimisesta. Jos mulle herää kysymys jotain asiaa kohtaan, mä otan siitä selvää. Mä käytän taidetta välineenä jäsentämään asioita. Mun vahvuus on myös se, että mä tykkään tehdä itse – käsikirjoittaa, tuottaa. Ja ilmeisesti mun kanssa on kiva tehdä töitä, ainakin näin oon kuullut heiltä, joiden kanssa oon saanut työskennellä. Arvostan sitä, sillä se on arvostettava piirre myös omissa työkavereissani. Oon kuullut myös sitä, että mulla on hyvä radioääni. Oon tehnyt paljon radiospiikkejä ja -mainoksia.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Vastataan tähänkin ne erilaiset soittimet, pystyn omaksumaan nopeasti itselleni uuden soittimen. Se ei kaikilta onnistu. Lapsesta asti oon harrastanut kamppailulajeja, se on erikoistaito myös. TeaKissa meillä oli näyttämötaistelukursseja, sitä taitoa olisi kiva päästä hyödyntämään kunnolla.”

 Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Hevosratsastuksen! Oon aina rakastanut eläimiä. Lapsena tuli käytyä paljon hevostalleilla, koska meidän kesämökin vieressä oli ravitalli, mutta en oo ikinä ratsastanut tai muuten harrastanut hevosia. Hevoset on mulle eläiminä siinä mielessä tärkeitä, että koen kunnioitusta niitä kohtaan ja olisi hienoa oppia ratsastamaan ja kaikki se, miten niin ison eläimen kanssa ollaan yhteistyössä. Moottoripyörällä ajaminen kiinnostaisi myös! Jo pelkkä ajatus siitä kiehtoo. Tulispa joku kamerarooli, jossa saisin ajaa moottoripyörällä ja roolia varten saisin opetella ajamaan! Budolajeihin liittyen vielä se, että tulispa joku rooli, jossa saisi kunnon actionleffameiningillä heilutella miekkaa tai nunchakua… Perhokalastuksen saloihin haluaisin myös perehtyä! Näitähän nyt tulee monenlaisia juttuja mieleeni.”

 Kohta painatte perhokalastamaan moottoripyörällä, koira sivuvaunussa ajolasit päässä korvat tuulessa lepattaen. ”Kyllä! Koirasta saan toivottavasti kaverin ihan kaikkeen harrastamiseen!”

Unentekijä (c) Pate Pesonius

 Käytkö vapaa-ajallasi katsomassa teatteria itsekin? ”Kyllä käyn. Huomaan, että tämä menee vähän sykleissä. Silloin kun teen itse, eli kun mulla on intensiivinen harjoitus- tai esityskausi päällä, mä en käy katsomassa juuri mitään. Tykkään silloin keskittyä omaan tekemiseeni. Sitten kun ei ole itsellä mitään, niin käyn katsomassa todella paljon, usein monta esitystä viikossa. Käyn katsomassa laidasta laitaan ja ympäri Suomea, harrastaja- ja ammattiteattereissa. Pelkästään teatterin perässä kaukaisin kohteeni on toistaiseksi ollut Muurame, sehän taitaa olla osa Jyväskylää nykyään. Luokkakaverini Aapo Salonen ohjasi sinne Dario Fon näytelmän Maalareilla ei ole muistoja, kävin sen itse asiassa katsomassa pariinkin kertaan. Ulkomailta kaukaisin on Berliinissä 2022 näkemäni Cabaret. Viimeksi näin Kansallisteatterin Taivassalissa hienon monologin Hautakivi, se taas oli luokkakaverini Youssef Asad Alkhatibin taiteellinen lopputyö.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi rakkaus. Ei pelkästään oma rakkaus, vaan haluan kuulla ihmisten näkökulmia ja mitä he rakastavat. Se on mun mielestä sellainen asia, josta puhutaan hirveän vähän. Julkinen keskustelu on mielestäni tällä hetkellä sitä, että mitä vastaan me ollaan. Politiikassa tai henkilökohtaisissa mielipiteissä tuodaan aika kärkkäästi esiin se, mitä vastustetaan. Positiivisesta vireestä olisi paljon helpompi laajentaa keskustelua. Ihmiset ylipäätään inspiroi mua. Ihmiset on ihania! Se on varmasti yksi syy siihen, miksi hakeuduin sosiaalialalle ja teatterin pariin. Saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Rakastan sitä, että saan tavata eri ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Sen ei tarvitse olla isokaan kohtaaminen. Hymyily tuntemattomalle vastaantulijalle esimerkiksi. Oon huomannut myös sen, että viime aikoina runous on toiminut mulla suurena inspiraation lähteenä. Oon ryhtynyt lukemaan suomalaista runoutta, Paavo Haavikkoa viimeksi. Niissä on auennut mulle se, että sanoilla voi välittää informaation lisäksi myös tunnelmaa ja tunnetta. Musiikissa tai elokuvissa se on ollut mulle läsnä aina.”

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Joel Mäkinen on toiminut mulle suurena esikuvana siitä, että millainen on näyttelijä-muusikko. Meitä yhdistää samankaltainen ammatillinen ”maasto”, ja hänkin on Lahesta kotoisin. Suomalaisista näyttelijöistä ihailen erityisesti Tommi Korpelaa. Viimeksi näin hänet lavalla Puoli-Q:ssa näytelmässä Kolme sisarta, ja koin tietynlaisen valaistumisen. Oon kokenut hänen kohdallaan saman ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa löysin sanat. Joka kerta kun näen Tommin lavalla, niin yhtäkkiä ei pelkästään tässä taidemuodossa vaan koko maailmassa on mulle joku järki. Se on uskomaton fiilis miten joku näyttelijä voi välittää sellaisen tunteen. Muita isoja esikuvia on sitten Martti Suosalo, hän on mulle ehkä vahvin esikuva siitä, että miten näytellään. Oon nähnyt häntä paljon lavalla ja elokuvissa jo ennen kouluaikojani. Martti oli muuten kirjallisen opinnäytteeni tarkastaja, mikä on hienoa. Esikuvista on mainittava myös Marc Gassot! Oon ollut hänen opetuksessaan TeaK-aikoinani, ja hän toimi ohjaavana opettajana lopputyömonologissani. Hänen lähestymistapansa teatteriin fyysisen ilmaisun ja mimiikan kautta on mielestäni ainutlaatuista täällä. Hänen omistautumisensa asialleen on myös ihailtavaa, hän tekee aina tarkkaan ja pieteetillä. Kansainvälisistä näyttelijöistä Willem Dafoe on ollut viime aikoina suosikkini. Olin todella vaikuttunut hänen roolityöstään leffassa The Lighthouse ja aloin tutkailla tarkemmin hänen taustojaan sen katsomisen jälkeen. Hänelläkin on oma teatteriryhmä New Yorkissa ja hän on siinä perustajajäsenenä. Hän aina välillä esiintyy sen ryhmänsä kanssa. Hänen näyttelemisensä estetiikka kävi mulle ykskaks järkeen. Hän sanoi jossain haastattelussa, että hän ei mieti koskaan leffaa tehdessä, että miltä hän näyttää. Hän vaan tekee eikä mieti lopputulosta.”

 Jos saisit maailmasta valita kenet tahansa, kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”? ”Jostain tuli nyt tunne, että mun on vastattava Heikki Kinnunen! En tiedä mistä moinen tunne tuli, mutta meillä olisi Heikin kanssa varmaankin todella hauskaa. Vesku Loiri olis myös kova. Hän lukeutuu myös esikuviini siinä mielessä, että ihminen voi tehdä urallaan monenlaista. Seela Sellan kanssa olisi myös upeaa näytellä joskus. Haluaisin joskus kokea myös sen, että vastanäyttelijänä olisikin eläin tai ihan pieni lapsi, joka ei tuota vielä puhetta. Millaista työskentely olisi silloin, kun ei jaeta yhteistä kieltä.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Oon päässyt hänen kanssaan duetoimaankin ja tekisin sen milloin tahansa uudestaan, eli vastaan Nomi Enckell.”

 Mitäs me laulaisimme yhdessä? ”Dingoa tietenkin! Miten olisi Elämäni sankari? Oon tosi huono imitoimaan ketään, mutta huomasin osaavani laululla imitoida Neumannia. Voisit sitten laulaa Nipan kanssa.”

TeaKin tanssiteatteri Raados (kuvaajan nimi ei tiedossa) 

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko sitä oikeasti olemassa vai onko se vain sanonta? ”Teatterin taika on täysin olemassa, ja sekin ratkesi mulle omien pohdintojeni kautta. Aiemmin en osannut sanallistaa sitä. Olimme muinoin vierailemassa Lahden Kaupunginteatterissa Viulunsoittaja katolla -musikaalin kanssa, ja odotin omaa vuoroani kulisseissa ja olin lähdössä ekaan biisiin lavalle. Katsoin lamppuun ja pölyhiukkaset leijailivat mustaa verhoa vasten. Mulle tuli siinä semmoinen tunne, että tää on se hetki. Tässä on teatterin taikaa. Täysin pysähtynyt hetki. Jotain taianomaista on tässä hetkessä, mutta en osaa selittää sitä. Omaa monologiani kirjoittaessa mulle ratkesi se, mitä teatterin taika on. Se on se, että me voidaan hetken aikaa jakaa yhteinen uni. Me voidaan nähdä kollektiivisesti unta yhdessä. Tää on ihan tutkittu juttu, että lämpiön puolella ihmisen syke on vielä koholla, mutta katsomoon päästyään ihmisen syke muuttuu samankaltaiseksi kuin unessa. Siinä on taikaa. Sehän on parhaimmillaan transsimainen tila. En mieti ihmisiä katsomossa, mutta tunnen ne.”

 Onko vielä sattunut mitään legendaarista sählinkiä lavalla? ”Ei mulle, mutta oon monitorin kautta nähnyt, miten toinen näyttelijä kävelee vahingossa lavasteseinästä läpi. Tämä tapahtui Viulunsoittajassa, kun parin kohtauksen välissä valot meni pois ja kun syttyi uudelleen seuraavaan kohtaukseen, niin siellä sitä mennään. Vierailun vuoksi lavasteet olivat vähän eri paikassa kuin mihin oltiin totuttu. Oli se kanssa, jalat roikkuu yleisöön päin ja pääpuoli oli näkymättömissä.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Jos sanoisin sille yhtään mitään neuvon tapaistakaan niin se tuskin kuuntelisi. Toteaisin, että odotappas vaan, yllätyksiä on luvassa."

 Mitä sanoisit nuorelle, joka jossain tuolla tällä hetkellä haaveilee teatterialasta? ”Jos voit tehdä elämässäsi jotain mitä tahansa muuta niin tee ja voit saada leipäsi hieman helpommalla. Jos kuitenkin on niin, ettet kertakaikkiaan voi elää elämääsi muuten, niin tervetuloa mukaan! Ei aina helpointa, mutta lähes aina hauskinta!"

 Kerro joku hyvä muisto. ”Ruisrock 2016."

(c) Olli Huuskonen

 Näetkö teatteriin liittyviä unia tai painajaisia? ”Sehän on klassikko, että unessa joudut paikkaamaan jotain roolia ja ei ole mitään käsitystä koko roolista eikä tekstistäkään. Ja oot vielä alasti. Tosi vähän mä näen työhön liittyviä painajaisia, silloin kyllä jos on stressaava harjoituskausi meneillään tai stressaava ensi-ilta tulossa. Jännitin ennen esitysten alla tosi paljon, nyt esiintymisjännitys alkaa hiljalleen laantumaan. Stressaavat unet ovat vähentyneet sen myötä.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Oli se sitten näytelmä tai elokuva niin toivoisin, että se olisi hyvin viitteellinen, absurdi teos. Ei mikään suora kopio Wikipedia-artikkelista. Bob Dylanista on tehty kiintoisa leffa I´m Not There, jossa kuusi eri näyttelijää esittää Dylanin elämän ja persoonan eri puolia. Muakin voisi esittää useampi tyyppi! Nämä kaikki edellämainitut idolini Heikki Kinnusesta lähtien ja bonuksena vielä Juha Pulli!”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se voisi olla joku EmotionalSupportMan. Se hälytetään paikalle ja kaikki huolet ja murheet katoaa.”

 Olisiko se suomeksi MyötäeläjäMies? ”Joo, tai TunneTukiMies. Sillä olisi päällään ihanan pehmeä asu, jota olisi kiva hypistellä. Siitä asun tekstuurista tulisi turvallinen olo. Ehkä jotain pumpulia?”

 Untuvatakki? Paksu Elvis-tyylinen haalari untuvatakkikankaasta? ”Jep, ja itsellä olisi siinä älyttömän kuuma. Haalarissa olisi muutama timantti, vähän bling-blingiä. Niitä saisi vierustoveri hypistellä.”

 Kuplamuovia? ”Eikun joo! Mä olisin KuplamuoviMies! Niitä voisi poksautella. Asu olisi sellainen kuin Michelin-ukolla, mutta kuplamuovista. Lukitaan tämä vastaus.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? Viihdykettä, evästä? ”Ottaisin ehdottomasti Paavo Haavikon Kootut runot, se on aikamoinen järkäle. Lisäksi Murakamin kirjoja. Taru Sormusten Herrasta, Hobitti, kaikki Muumit - niihin mä en kyllästy ikinä. Lisäksi hyviä leffoja. Ruuaksi erilaisia juustoja ja jotain kivaa punaviiniä. Näillä pärjäisin hienosti talven yli. Ja koira mukaan tietysti.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin nähdä erilaisia dinosauruksia livenä, niistä me ei voida koskaan olla täysin varmoja. Miltä ne on näyttäneet, miltä ne on kuulostaneet. Musta on kiehtovaa se, että on voinut olla joku kerrostalon kokoinen höyhenpeitteinen lisko ja se on pitänyt lintumaista ääntä.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Teatteria et saa vastata, mutta kysyn, että mitä sinä Talle rakastat?”

 Ohhoh, suora kysymys. Minulla lukee Facebookissa sitaattina, että ”onnellinen on hän, jolla on lapsenmieli tallella”. Rakastan kaikelaisia pieniä arkisia havaintoja, pysäkillä kipittävää koppakuoriasta, hauskoja riimejä ja kuvituksia lastenkirjoissa, sanoilla leikittelyä… Pysyy mieli virkeänä!

 Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Kesän jälkeen lähden Tšekkeihin reiluksi viikoksi kuvaamaan lyhytelokuvaa. Tuloillaan on muutakin, mutta ne on vielä vähän hys-hys.”

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Lähetän sellaiset terveiset, että toivottavasti kesä on ollut mieluisa ja toiveiden mukainen. Kaikille kaikkea hyvää!”

 Mitä teet seuraavaksi? ”Otan tuosta auton alleni ja suuntaan ripeästi kohti Kaupunginpuistoa ja illan esitystä.”

Yhteiskuva Laurellin edestä :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Sumu

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Räikeä

3. Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ilkeys

5. Suosikkikirosanasi? - Perkele!

6. Mitä ääntä rakastat? - Kuikkaa järvellä

7. Mitä ääntä inhoat? - Liikennettä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ammattikalastaja

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Rahoitusalalla

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle, kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitenkäs nyt suu pannaan?”

Täydelliset häät / Tampereen Komediateatteri

 (Mainos / lippu saatu Tampereen Komediateatterista)

 Tampereen Komediateatterin Täydelliset häät sai ensi-iltansa jo kesäkuun alussa, vaan ehtii sitä paikalle myöhemminkin oikein mainiosti. Paikanpäälle astelin tukahduttavan hiostavassa helteessä Tammerfest-lauantaina, ja portilla onnistuivat myymään minulle käsiohjelman ihan vain siksi, että sitä voisi käyttää viuhkan tavoin. Kätevää, kaupat syntyi oitis! Vesipullokin tuli tarpeeseen, vettä tuli kyllä sitten myöhemmin ihan riittämiin taivaaltakin (ja Tampereella taitaa sataa kirjoitushetkelläkin vielä). Onneksi oltiin kaikki katoksen alla.

 Olen sen todennut ennenkin, että en ole ihan täysin farssien ystävä. Aluksi on hauskaa, mutta sitten meno alkaa toistaa itseään ja kyllästyn. Poikkeuksiakin tietysti on, kuten nyt tämä häähässäkkä. Esitys käynnistyy Tapani Kansan R.A.K.A.S. -kipaleen tahdissa niin yllättäen, että vierustoverini säpsähtää, ja sitten hotellin hääsviitin sängystä löytyy Mika-sulhasen (Jere Riihinen) lisäksi tuntematon kaunotar (Pia Piltz). Sulholla on jumalaton kuhmukin otsassa, ja vihkimiseen olisi aikaa vain muutama tunti. Väliovella varustettuun hääsviittiin pelmahtaa vielä bestis/bestman Tommi (Aku Sajakorpi), itse tuleva morsian Kirsi (Idalilja Raipia), siivooja (Sinikka Salminen) ja vielä morsiamen äitikin (Satu Silvo). Katsojahan on ovelasti koko ajan askeleen edellä tapahtumien väistämättömästä kulusta, kun tiedämme alkutilanteen. Voi niitä selityksiä ja valkoisten valheiden määrää, kun porukka yrittää setviä kuka kukin on ja mitä oikeastaan edellisyönä on tapahtunut. Kuka on Salla? Vai oliko se sittenkin Malla? Miten tähän liittyy vessaharja ja tilipitappi-tippitappi? Ja mitä tekemistä Eskolla ja varsinkin Raimolla on tämän kaaoksen kanssa? Kuka saa ja kenelle annetaan? Se selviää parin tunnin aikana, ehkä. Kompakti kesto muuten, tykkään.

 Mainioita kierroksia saavat näyttelijät aikaan, vaan näin jalkapallon MM-kisojen mitalipelien aikaan täytyy antaa varsin uniikin tönköstä jalkatekniikasta erityismaininta ja virtuaalinen diplomi Sinikka Salmiselle, huh mikä ryhtiritva muutenkin koko ilmeikäs siivoojatyyppi! Päivän ehdottomasti parhaat naurut ja muutamat väliaplooditkin. Ajoituksesta erityispointsit ukonilmalle. Alkupuolella kun selkeästi toisiinsa vetoa tunteva pari muistelee yhteistä yötä ja samantien jyrisee ykskaks kunnolla. "Love is in the air" lukee seinällä ja ilmassa on selkeästi myös sähköä, äänitehosteiden kera.

Aku Sajakorpi, Sinikka Salminen ja Jere Riihinen

 Sateenvarjoksi käsiohjelmasta ei kuitenkaan ollut, kunnon myräkkä pyöri Tampereen keskustan yllä esityksen jälkeenkin ja kadut tulvivat. Sateenvarjosta huolimatta en selvinnyt kuivin jaloin enkä vaattein rautatieasemalle. Voisikin sanoa, että varsin kosteissa merkeissä sujui tämänkertainen reissuni Tampereelle. Täydelliset häät koettavissa vielä 8.8. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

~

TÄYDELLISET HÄÄT / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 6.6. 2026, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Pia Piltz, Idalilja Raipia, Jere Riihinen, Aku Sajakorpi, Sinikka Salminen ja Satu Silvo 

Käsikirjoitus Robin Hawdon, suomennos Sarianne Paasonen, ohjaus ja lavastus Panu Raipia, pukusuunnittelu Kaisa Savolainen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Katri Haukijärvi ja äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

Saha Saimaan rannalla - Balladi työstä ja rakkaudesta

 Myönnetään heti alkuun se, että minusta on hiljalleen tullut kovin mukavuudenhaluinen enkä jaksa aktivoitua lähtemään kovin kauas enää teatterin perässä, vaikka kovin rakas harrastus onkin. Kesäisin olen suosinut "tuttua ja turvallista" ja reissujeni kohteiksi on valikoitunut paikkoja, joissa katsomo sijaitsee kivasti katoksen alla, eli ei haittaisi vaikka sataisi koko esityksen kuin saavista kaataen. Ja sitten tuli tämä erittäin helteinen heinäkuinen lauantai, jolloin löydän itseni kolmen tunnin ajomatkan päästä Joutsenosta (tai Joussenosta, kuten esityksessä paikkaa kutsutaan) hikoilemasta katoksettomasta täpötäydestä katsomosta, jossa aurinko porottaa suoraan kasvoihin ja tuntemattoman vierustoverin hikinen reisi liimaantuu kiinni omaani. Nautin silti! Pieni viilentävä tuulonen käy järveltä (eikä mikä tahansa järvi vaan Saimaa), puuhake tuoksuu... Sattumalta en tästä kohteesta kyllä itseäni löytänyt, sillä liput tuli hankittua aikoja sitten. Erityisesti kiinnosti tuttu kaksikko Martti Manninen - Sonja Pajunoja, heitä lähden mielelläni katsomaan ja kuuntelemaan kauemmaksikin. Toki itse tarinakin ja etenkin esityspaikka kiehtoi jo ennalta.

Martti Manninen ja Sonja Pajunoja

 Harvinaislaatuinen on tämä miljöö kyllä, kesäteatteriksi! Ei tule äkkiseltään mieleeni mitään vastaavaa, vaikka järvimaisemapaikkoja olen nähnyt muuallakin. Teatteri on nimittäin rakennettu Honkalahden Sahan rantalaiturille, ja itse Honkalahden Saha täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 120v. Lauantain näytöksessä oli runsain määrin Stora Enson nykyisiä työntekijöitä, ja jotenkin minulle tuli hirmuisen herkistynyt olotila siitä ajatuksesta, että vuodet vierivät ja sukupolvet vaihtuvat, vaan Saimaa se siinä vieressä elämänmenoa ja ihmisiä katselee, on katsellut ja tulee katselemaan jatkossakin.

 Enpä ole aiemmin nähnyt näytelmää, jonka alussa kaksi venettä kohtaa ihan oikeasti toisensa vesillä. Mieli herkistyi jo siitä, kun bongasin ensimmäisen soutelijan ennen ensimmäistäkään repliikkiä! Vikke (Martti Manninen) ja Helmi (Sonja Pajunoja) kohtaavat vähän sattumalta. Vikke pestautuu sahalle töihin saunavastaavaksi, Helmi taas ansaitsee pienen elantonsa kalastuksella. Nuoret törmäävät toisiinsa useammankin kerran milloin missäkin yhteydessä, jotain mystistä heidän välillään on vaan aina tulee jotain muuta eteen. Mieleni tekisi huutaa katsomosta, että haloooo, tajutkaa nyt ja sanokaa ääneen ne lauseet, jotka ilmassa selkeästi roikkuu! Saamme ilon tutustua myös sahan työntekijöihin, joista suosikkini on kipakkaluonteinen Hurjansaari (Aapo Stavén). Nuorta lempeä edustaa kotiapulainen Hilma (Sanni Kauppinen) ja suomea opetteleva Borovikoff (Juho Rantonen), kypsempää parisuhdetta sahan johtaja Serenius (Ilkka Hämäläinen) kera vaimonsa Olympiadan (Niina Ahola). Yleisön saa nauramaan etenkin sattuneesta syystä haaruksiaan raaviskeleva Sulo (Sami Sivonen). Vaan kuka saa lisänimen "Pempula"? 

 Tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden taakse, vaan eipä ihmisten haaveet ja unelmat miksikään muutu sadassakaan vuodessa. Rakkaus, elämän valinnat, ilot ja surut, pettymykset, työn merkitys, vastakkainasettelu ja me vastaan ne -ajattelu, monessakin mielessä. Jotenkin korostui yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja selviytyminen haasteiden kohdatessa. Rinnalla ja tukena ystävä, ihastus, puoliso, työkaveri. Vaan kansalaissodasta ei ole kovinkaan montaa vuotta, sekin kummittelee mielissä.

 Niinhän siinä käy, että kyyneleet kirveltävät silmiäni heti alkupuolella Helmin laulaessa "Kuinka olla yksinäinen lintu". Miten hienoja ovat Sari Kaasisen säveltämät kappaleet muutenkin, osa menee suoraan jalan alle ja osa suoraan sydämeen. Huomaan liikuttuvani kovin herkästi kauniista tanssikuvioista, viulusta, haitarista, kanteleesta, näyttämön päältä juuri oikealla hetkellä liitävästä satunnaisesta lokista, saunan tuoksusta, mukavasta murteesta. Rakastan murteita! Mie ja sie. Tarina ja laulut vievät mennessään. Tämä on täydellinen esitys juuri tässä paikassa. Tämähän on kulttuuriteko! Millainen vaikutus tällä on paikallisiin? Miltä mahtaa tuntua hänestä, jonka perheeseen on saha tuonut elannon ennenmuinoin ja edelleen, kun tämä paljasjalkainen hämäläinenkin tuntee suurta ylpeyttä onnistumisesta ja tekemisen meiningistä? Näin ja koin jotain uniikkia ja suurella sydämellä tehtyä. 

Vikke halonhakkuussa

 Olin yhtä hymyä esityksen jälkeen, vaikka niskani kärvähti, viuhkani hajosi ja vaatteet olivat liimaantuneet ihooni kiinni. Ei tunnu missään! Eipä käynyt kateeksi näyttelijöitä, kun mukana kaikenlaista sahatavaran käsittelyä, halonhakkuutakin ja reippaita tanssikuvioita. Hellehattua, viuhkaa ja juotavaa mukaan (eräs herra oli katsomossa jopa sombrero päässään, taisi olla ihan järkivalinta), ja sadeviittaa kosteamman sään sattuessa.

Lisäinfoa tästä linkistä. Korostan vielä, että esityskausi on vain 25.7. asti, joten kiirehdi, jos mielit nähdä tämän pienen suuren helmen. Elokuun puolella on jo liian myöhäistä, ja osa näytöksistä on jo loppuunmyyty tai ainakin liput ovat vähissä.

 Saha Saimaan rannalla - Balladi työstä, rakkaudesta, joussenista ja ihmisistä

 ~

SAHA SAIMAAN RANNALLA - Balladi työstä ja rakkaudesta 

Kantaesitys 8.7. 2026 Honkalahden sahan rannassa, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Martti Manninen, Sonja Pajunoja, Ilkka Hämäläinen, Niina Ahola, Aapo Stavén, Minna Mänttäri, Juho Rantonen, Sanni Kauppinen, Sami Sivonen, Teemu Simpanen ja Tommi Männistö

Muusikot Virve Jääskeläinen (kapellimestari ja harmonikka), Ella Talka (kantele), Eelis Kurkela (rummut) ja Åke Forsell (kontrabasso)

Käsikirjoitus ja laulujen lyriikat Petter Sairanen, ohjaus Johanna Juslin, laulujen sävellys Sari Kaasinen, sovitus Virve Jääskeläinen ja työryhmä, skenografia Anu Pirilä, tarpeisto ja rekvisiitta Satu Kivistö ja koreografia Anu Itkonen

Tuotanto Millilleen Events

Kuvat (c) VMH Productions

Haastattelussa Ville Hilska

 Näyttelijä Ville Hilskan tapasin Suomenlinnan Panimoravintolan terassilla kesäkuun loppupuolella 2026. Haastattelun jälkeen suuntasimme molemmat Suomenlinnan kesäteatteriin (Ville näyttämölle, minä katsomoon), jossa Ryhmäteatteri esittää elokuun loppuun näytelmää Missä kuljimme kerran. ”Oon syntynyt ysärillä ja kotoisin Lahesta. Kyllä mä edelleen itteni lahtelaiseksi miellän, vaikka oon asunut täällä Helsingissä jo kymmenkunta vuotta. Lahessa on hyvin vahva oma identiteettinsä, kyllä. Jos sä sanot, että sä oot sieltä, niin sitä ei koskaan ohiteta.”

 Mitä harrastat? ”Mä oon pelannu jalkapalloa. Nyt on pelaamisen suhteen tosin vähän hankala kesä meneillään, kun harkkojen ja esitysten ulkopuolelle ei jää juurikaan vapaa-aikaa. Lisäksi mä urheilen eri tavoin, mutta se on myös tätä ammattia tukevaa hommaa eikä pelkästään harrastus. Tämä Missä kuljimme kerran on sen verran fyysinen esitys, että on hyvä pitää itsensä ja kroppa lämpimänä.”

(c) Teemu Heljo

 Nyt mennään varsinaiseen asiaan. Milloin ja miten sinua puraisi teatterikärpänen? ”Tosi hyvä kysymys. Mä oon koittanut sitä hahmottaa, että mistä kaikki oikein lähti. Mutsi vei mua tosi paljon teatteriin kun olin skidi, se oli toimittaja ja sai lippuja, Lahden Kaupunginteatteriin ainakin ja varmaan myös Vanhaan Jukoon. Kaupunginteatterissa muistan nähneeni ainakin Kari Heiskasen ohjaaman Seitsemän veljestä.”

 Tuntuu siltä, että kaikki muut sen on nähneet paitsi minä! Älä käännä veistä haavassa. ”Heh. Lahessa tehtiin tosi hyviä lastennäytelmiä, ja tuota Seitsemää veljestä ennen tuli nähtyä ainakin Kuka pelkää noitia. Se oli kuumottava ja siistillä tavalla pelottava! Muutenkin ne lastenjutut tuntui tosi maagisilta. Jukossa tuli myöhemmin nähtyä jotain Jari Juutisen kauden esityksiä. Jos ala-asteen koulunäytelmiä ei lasketa mukaan, niin itse oon ollut näyttämöllä ekan kerran lukiossa. Meidän lukio teki Ronja Ryövärintyttären, se oli aika iso proggis. Olin siinä mukana, koska siitä tuli hitosti opintopisteitä ja sai olla poissa tunneilta. Eli opintopisteiden perässä päädyin teatterin pariin. En kuitenkaan heti ajatellut niin, että nyt mä haluan näyttelijäksi. Lukion jälkeen kävin intin ja paiskin kaikenlaista duunia varastohommista opettajansijaisuuksiin. Lopulta löysin itseni Lahden Kansanopistosta. Kävin sekä Teatteri I:n että II:n, mutta niiden välissä mä muutin Helsinkiin ja olin Ylioppilasteatterissa vuoden, ja sitten palasin Teatteri II-kurssille. Se oli mulle tosi vahva kokemus – tehdä teatteria ja tutustua samanikäisiin ihmisiin, joita yhdisti sama intohimo. Kansanopistohan on kuin hyökyaalto. Sain ajatuksen siitä, että tämä vois olla mulle oikea suunta. Maailmassa on tosi paljon kivoja asioita, joista ei saa itselleen ammattia. Tässä oli se mahdollisuus olemassa. TeaKiin pääsin sisään 2019 ja valmistuin keväällä 2024.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aihe ja miksi juuri se? ”Sen aihe on mulle edelleenkin vähän epäselvä. Mun kandintyön nimi oli tyyliin Kaikki teatterista, joten en oikein tiennyt mitä maisterivaiheessa käsittelisin, kun kaikki oli jo käyty läpi. Kirjoitin maisterivaiheen oppariin kaikenlaisia asioita, joita tuli mieleen. Aika sirpaleinen siitä tuli, mutta sehän tehdään itseä varten. Sen nimenä oli Posi ja epäposi. Näytelmäkirjailija David Mamet on kirjoittanut teoksen Tosi ja epätosi, ja kun meidän ykköskurssin katkaisi korona, niin tuosta tuli pieni heitto siihen suuntaan. Koronatestejä tehtiin jatkuvasti ja esiinnyttiin vain opettajille, mutta kyllä se muuten hoidettiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Meistä pidettiin valtavan hyvää huolta. Yleisökontakti oli ainut jota jäi kaipaamaan koulun alkutaipaleella. Eikä se korona-aika mitenkään muuten värittänyt mun kouluaikaani, ei sitä edes muista enää, paitsi siinä se roikkuu läppänä opinnäytteen nimessä.”

 Entä mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Skavabölen pojat. Lopputyön tarkastajien kanssa kävi joku sekaannus. Alunperin sen piti olla Message from Tyler - Memento mori, Kirsikkatarha. Aikamoinen nimi, kyllä! Minna Lundin käsikirjoitus ja ohjaus, joka tehtiin Puoli-Q -näyttämölle Q-teatteriin keväällä 2023. Skavabölen pojat tehtiin saman vuoden syksyllä ja alkuvuodesta ´24 KUT:in 25v-juhlanäytelmänä. Esityspaikkana oli Kulttuuritalo Monio Tuusulan Hyrylässä, joka on ruotsiksi Skavaböle. Näytelmän ohjasi David Sandqvist. Olin näytelmässä isoveli Rupertin roolissa, iso ja upea rooli. Skavabölen pojat on yksi hienoimmista näytelmistä, joita on tässä maassa kirjoitettu. Siinä on niin kaunista kieltäkin. Oon onnellinen siitä, että sain tehdä opinnäytteeni juuri siinä näytelmässä ja juuri siinä roolissa. Se oli valtava kakku. Näytelmässähän liikutaan kahdessa aikatasossa, poikien lapsuudessa ja aikuisuuden kynnyksellä.”

Message from Tyler (c) Pate Pesonius

 Skavabölestä tulit sitten Hämeenlinnaan, eikö? ”Juu, Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja ohjaama Tyttö ja varis oli sitten Hämeenlinnan Teatterissa syksyllä 2024. Oli mahtavaa päästä heti valmistumisen jälkeen takaisin teatterin pariin, ja ensimmäistä kertaa ammattilaisena. Mieletön paikka, oli upeaa seurata vierestä mua kokeneempien näyttelijöiden työtä! Työryhmä oli kauttaaltaan hieno ja pääsin näyttelemään Marja Packalénin kanssa, omien sanojensa mukaan se oli hänen viimeinen teatteriroolinsa. Kaikki piti musta todella hyvää huolta, kun opettelin olemaan ammatissa. Ihana kokemus, Hämeenlinnasta jäi lämpimät muistot. Sirkun valvovan silmän alla näyttelijän on hyvä.”

 Kukas oli kumminäyttelijäsi? ”Päästyäni kouluun pyysin Samuli Niittymäkeä kummikseni, olin fiilannut Smulin meininkiä. Kävi kuitenkin niin, että Smuli valittiin TeaKiin lehtoriksi mun kandivaiheen loppupuolella ja hän soitti mulle, ettei voi olla enää kummi, koska hän on samaan aikaan myös opettaja. Hän kertoi puhelussa myös, että on ”passannut mut eteen päin ystävälleen Joonas Heikkiselle”. Joonas oli sitten viimeisen vuoden kummi. Hänellähän on myös upea omanlaisensa meininki näyttämöllä, ihan pitelemätön.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? Onko kaikki jo mainittu kertaalleen? ”Enhän mä monessakaan oo ehtinyt näyttelemään. Siis teatterissa. Menin suoraan koulusta Hämeenlinnaan ja nyt oon Ryhmäteatterissa. Puoli-Q:ssa tehtiin alkuvuodesta Kolme sisarta, siitä on vielä pari esitystä elokuussa Tampereen Teatterikesässä. Siitä tuleekin haipakka viikko, mutta siihen on vielä aikaa enkä ajattele sitä enempiä vielä. Nyt keskitytään täysillä tähän Suokin esitykseen, jota on ollut kyllä kertakaikkisen ihana esittää ja palaute on ollut todella sydäntälämmittävää.”

 Onko näiden jo mainittujen lisäksi ollut jotain erityisen merkittävää roolityötä tai proggista? ”Tässä vaiheessa uraa kaikki on jollain tavalla merkityksellistä ja tärkeää, ja kaikki on tuonut mut just tähän pisteeseen.”

 Tässä vaiheessa haluan myös kiittää viimekesäisestä Ylen audiodraamasta JVG – Voitolla yöhön. Ei ole JVG ihan mun lempparimusaani, mutta se audiodraama oli mielestäni varsin onnistunut ja kiinnostavasti toteutettu. ”Kiitti! Olin siinä VilleGallen roolissa. Sitä oli tosi mukava tehdä ja siitä tuli kivaa palautetta. Siistiä sisäduunia, eikä tarvinnut päntätä kotona reploja sitä varten. Asiat ratkaistiin siellä paikanpäällä äänitysvaiheessa. Nythän on tulossa audiodraama Linda Lampeniuksesta, oon mukana siinäkin. En tosin Lindana, sen roolin tekee maailman hienoin Saga Sarkola.” (*Huom. Audiodraama on julkaistu, Linda Ihmemaassa löytyy Yle Areenasta.*)

 Onko sinulla joku tärkeä oppi tai ohjenuora, joka on erityisesti jäänyt mieleesi jossain vaiheessa elämää? ”Teatterikouluhan on anekdoottien luvattu maa. Elina Knihtilä on sanonut, että “pää kylmänä ja sydän lämmin”. Se on hyvä lause, mennään sillä.”

 Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, ennen TeaKiin menoa ja nyt valmistumisen jälkeen? Vai ovatko muuttuneet? ”Hyvä kysymys. Ajatukset ovat selkiytyneet siitä mielikuvasta, joka mulla oli hakiessa ja haaveillessa. Kun on jostain unelmoinut, niin kaikkihan on näyttänyt satumaiselta. Ei tässä mitään elämän kovia realiteetteja ole paljastunut, mutta asioiden konkretisoituessa ajatukset ovat samalla kirkastuneet ja on tajunnut, että tämä on duunia ja tähän saa välillä suhtautua myös ”vain” duunina. Tehdään uusi haastattelu kymmenen vuoden kuluttua, katsotaan mitä mieltä silloin oon. Kyllä mä tällä hetkellä ajattelen, että oon unelma-ammatissani. Se ajatus ei oo muuttunut miksikään, mutta osaan ehkä katsoa sitä eri tavalla kuin hakiessani TeaKiin.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi? ”Aaaah, tätä voisi kysyä ihan joltain muulta. Hankala kysymys lähteä analysoimaan itseään, ihan kuin olisi jossain työhaastattelussa… Oon tänä kesänä sanonut, että enhän mä tee muuta kuin juoksen, huudan ja kohkaan tuolla näyttämöllä. Siitä voi päätellä. No, kai sitä voi sanoa, että on fyysinen ja kykenee jotenkin synnyttämään, tuottamaan energiaa. Kyllä mä koitan sitä aina sinne pönttöön tuoda ja varsinkin jättää. Enkä mä suhtaudu tähän liian vakavasti. Pystyn nauraa itelleni ja tuottamaan sitä kautta hyvää fiilistä ja semmosta työniloa. Joukkuepelaamisen ja futiksen kautta se on tullut. Se on koppipelaamista. Katsotaan taas kymmenen vuoden kuluttua uusintahaastattelussa, niin fyysisyydestä ei oo mitään jäljellä, ääni on mennyt enkä oo puheväleissä kenenkään kanssa. Musta lähtee paljon ääntä, sen voin sanoa. Se on ainakin vahvuus täällä Suokissa.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”No, emmä tiedä. Oon urheillut paljon ja harrastanut eri lajeja ja vapaa hiihtotyyli ja keihäänheittokin varmaan onnistuu, vaan eipä niistä oo ollut toistaiseksi hyötyä tässä ammatissa. Mä osaan edelleen ratsastaa huonosti, joskus osasin paremminkin. Mutsillakin ollu hevonen. Jos joku joskus tekee teatteriesityksen, jossa on hevonen mukana, niin mä haluan ehdottomasti siihen juttuun. Välillä harmittaa, että oon syntynyt liian myöhään. Oon kuullut juttuja Holmbergin ohjaamista massiivisista tuotannoista Pyynikille, niissä oli rutosti hevosiakin mukana.”

 Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin oppia luistelemaan takaperin. Mikähän soitin voisi olla mun juttuni? Ehkä sinfoniaorkesterissa, haluaisin olla se tyyppi, joka pamauttaa ne isot lautaset yhteen. Se olis ihan siistiä. Siinä saisi kaiken huomion hetkeksi.”

Allu / Missä kuljimme kerran, Ryhmäteatteri (c) Janne Vasama

 Onko sinulla missään vaiheessa ollut muita urasuunnitelmia? Vaihtoehto B? ”Oon ollut vähän semmoinen ajelehtija ilman isompia suunnitelmia. Tähänkin ammattiin päädyin loppupeleissä vähän sattumien kautta. Kyllä mä joskus mietin, että olisin voinut hakea vaikkapa merikapteeniksi, mutta siihen tarvitaan edes jonnin verran matemaattista lahjakkuutta ja mulla ei ollut motia lähteä kertaamaan niitä juttuja. Oon toiminut intin jälkeen opettajan sijaisena ja mietin, että olisko musta tullut opettaja. En tiiä. Mä olisin ollut ihan hirveän huono opettaja. En koskaan oo ollut siinä tilanteessa, että jos tää polku ei natsaa, valitsen sitten jonkun muun.”

 Käytkö itse katsomassa teatteria? ”Haluaisin käydä enemmän, mutta silloin kun on itsellä esityksiä, haluaa vapaa-ajallaan tehdä jotain ihan muuta. Suomessa tehdään tosi hyvää teatteria, ja haluaisin olla parempi kaveri ja käydä katsomassa kavereidenkin juttuja enemmän. Kaukaisin teatterireissunikin on suuntautunut vaan tyyliin Outokumpuun, Esa-Matti Smolander ohjasi sinne vanhaan kaivokseen kuusituntisen Karamazovin veljekset. Kyllä mä haluaisin ulkomaillekin matkustaa teatterin perässä, mut yleensä kun tulee mahis lähteä, niin sitähän kaipaa etäisyyttä nimenomaan teatterista...”

 Taannoin huomasin somesta, että olit Oasiksen keikalla jossain? Se taisi olla aikamoinen kokemus. ”Todellakin! Edinburghissa viime elokuussa. Mulla sattuu olemaan sieltä paitakin mukana. (*näyttää*) Se oli muutenkin upea reissu. Ystävien kanssa reissattiin läpi Skotlannin, eli pelkkä konsertti ei ollut tähtäimessä, vaan haluttiin nähä myös nummet ja vuoret. Ihmeellinen ja valtavan kaunis maa on Skotlanti.”

Message from Tyler (c) Pate Pesonius

 Mitkä asiat inspiroi sinua, työssä ja vapaa-ajalla? ”Teatteri itsessään inspiroi mua. Ystävät, eläimet. Meillä on lemmikkinä koira ja kaksi kissaa. Eläimet on hauskinta maailmassa, niiden touhuja ja kohellusta on ihana seurata. Sama pätee ystäviin ja teatteriinkin, niiden touhua ja kohellusta on ihana seurata.”

 Ja minä oon vielä valmis maksamaan siitä kohelluksesta! ”Näinpä! Meillä on tässä erittäin hyvä diili.”

 Onko sinulla kenties omia esikuvia tai vastaavia, joiden töitä erityisesti seurailet? ”Lapsuudessa ja nuoruudessa mun kaikki idolit oli tyyliin jalkapalloilijoita, David Beckham ja Zinedine Zidane tulee mieleen. Mä edelleen palaan nopeiten niiden YouTube-klippien kautta lapsuuteen. Eihän lapsuuden idolit mihinkään katoa, vaikka uransa olisivatkin jo lopettaneet. Näyttelijöistä mä oon aina pitänyt erityisen paljon brittiläisestä Stephen Grahamista, hänessä on jotain tosi velmua. Oon pitänyt jo vuosikaudet hänen meiningistään. Se on aina vähän räkis ja valtavan taitava.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Joku eläin sen täytyisi olla. Suomenhevonen. Hevosen ottaisin unelmieni vastanäyttelijäksi heti. Aivan ihana on Hamnet-ohjaaja Chloé Zhaon leffa The Rider. Se kertoo rodeoratsastajasta, jonka vastanäyttelijä on käytännössä hevonen. Sellaisen roolin haluaisin tehdä.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Jonna Tervomaan.”

 Mitäs me laulaisimme karaokessa? ”Vanha holvikirkko! Sehän on ihana kappale.”

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Voiko sitä edes selittää? ”Kyllä tässä jotain taikaa on oltava, ei se taiteenmuoto olisi muuten selvinnyt näin pitkälle. Mutta mikä se sitten on? Ehkä yhteisen asian äärellä oleminen. Mulle tässä tämänhetkisessä jutussa taika on sitä, että meillä on ihan hiton kivaa ja koko teos tuntuu tärkeältä. Kaikki mitä me tehdään. Mulle luo merkityksiä se, että mulla on ympärilläni ihania ihmisiä ja tuntuu tärkeältä tehdä just tämä juttu. Katsojana teatterin taika ilmenee mulle siten, että teos koskettaa mua jollain tavalla. Ilon, surun, kysymysten kautta. Helposti tunnistan myös sellaisen ajatuksen, että hitto olisinpa itsekin tuolla. Pääsisinpä mukaan. Joskus teatterin taika on myös sitä, että on ylpeä siitä mitä näkee, niistä ihmisistä näyttämöllä, tekijöistä. Olivat sitten tuttuja tai tuntemattomia.”

 Onko käynyt vielä mitään legendaarista kommellusta? ”Ei mitään legendaarista, pieniä sählinkejä tapahtuu aina. Täällä jos jotain unohtuu, vaatetta esimerkiksi, niin pitää juosta koko linna ympäri hakemaan se. Omasta mielestäni en oo mitään isompia sählännyt, joku toinen voi sitten olla toista mieltä ja muistaa paremmin.”

Lucie (Satu Tuuli Karhu) ja Allu / Missä kuljimme kerran, Ryhmis (c) Janne Vasama

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Huh, iso kysymys. Sanoisin, että älä ota ittees niin vakavasti. Älä purista mailaa liikaa. Toisaalta, jos kuvittelisin teini-ikäisen itseni ottamassa vastaan ohjeita joltain vanhemmalta tyypiltä, niin tuskin se niitä kuuntelisi ja lopputulos ois joka tapauksessa sama.”

 Mitä sanoisit nuorelle, joka jossain tuolla tälläkin hetkellä haaveilee tästä alasta? ”Haluaisin kannustaa kaikin puolin, en halua millään tavalla pienentää kenenkään unelmointia. Unelmoi kovempaa! Ja näyttele, tätä hommaa oppii vaan tekemällä. Hakeudu nuorisoteattereihin, kansanopistoihin, harrastajanäyttämöille, ihan mihin vaan missä voit näytellä. Näyttele niin vimmatusti. Tässä hommassa on aina hyvä olla lämmin. Kaikki menee hyvin.”

 Kerro jokin hyvä muisto. ”Kymmenkuisen koiranpennun kasvua ja tolloilua on ollut huippua seurata, joka päivä tulee lisää uusia muistoja.”

 Osaatko imitoida ketään? ”En. Pitää keksiä muita keinoja viihdyttää itseään ja ratkaista asioita näyttämöllä.”

 Nyt tulee täysin uusi kysymys. Näetkö työhön tai ammattiisi liittyviä unia? Minä olin ennen kaupantäti ja vieläkin näen painajaisia toimimattomista kassakoneista ja tuotteista ilman viivakoodia. Toisaalta näen myös teatteriaiheisia painajaisia, joissa joudun ykskaks paikkaushommiin ja lavalle yhtään harjoittelematta. ”Todellakin näen ja paljon, ja aina niissä menee kaikki päin persettä. Enemmänkin absurdia meininkiä kuin sitä, että unohtaisin repliikkejä tai vastaavaa. Oon lavalla näytelmässä, ja mulla ei oo aavistustakaan siitä, että mikä juttu tää ylipäätään on. Harvemmin sitä näkee duunista leppoisia unia, missä kaikki sujuisi hyvin. Niissä on aina joku asia mutkallaan. Monillahan on se toistuva uni, että on intissä uudestaan. Sitä vaan aattelee, että mitä helvettiä nyt taas, mähän oon jo käynyt intin, päästäkää pois! Tai mitä hittoa, lukio alkaa alusta. Kai nuo on niin vahvoja kokemuksia, että ne jää roikkumaan. Ei niinkään yksittäistapauksia ja hetkiä, vaan kokonaisia uusia elämänvaiheita. Jääneet pyörimään alitajuntaan.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka näyttelemään mua vuorotellen ja yhdessä, tyylilajiin ei rajausta.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä joskus mietin tätä ja tulin siihen tulokseen, että haluaisin kyetä puhumaan eläinten kanssa. Sillä taidolla ei nousisi kusi päähän eikä voisi ainakaan välittömästi tuhota maailmaa. Mut mitä sillä olisi päällä? Ihan tavalliset vaatteet. Khakihousut, lyhythihainen kauluspaita ja kravatti. Sen nimi ois joku ihan tavallinen, vaikka Antero.”

 Näin juuri videon, jossa joku mies pelasti Tampereen rautatieasemalla lokin pulasta rullaportaista. ”Mä näin sen myös! Se mä haluaisin olla, se on supersankari. Taisi puhua englantia, eli jos nimi olisi Antero, niin englantilaisittain lausuttuna. Äntherou."

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? Viihdykettä, eväitä? ”Jos olisi tuollainen tilaisuus pakotettuun yksinäisyyteen, niin kyllä mä ottaisin sen loman kannalta. Ottaisin ison pinon kirjoja, pääsisin eroon kaikista laitteista. Mitähän voisi ottaa evääksi silleen, ettei sotkisi kirjan sivuja? Kahvia ja kokista, niillä pärjää ihan hyvin.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne menisit? ”Olisi nasta mennä johonkin hetkeen, missä joku löytää jonkun paikan ensimmäistä kertaa eikä vielä tiedä, että niin kävi. Tai joku Nikean kirkolliskokouksen päätös olisi mielenkiintoista nähdä tai Marie Antoinetten järjestämät kohtuuttoman suuret ja hienot juhlat. Tai se hetki kun joku keksii tulen. ”Oho mitä helvettiä, mites tässä näin kävi, huomasitko!” Tai joku nappaa ötökän ja keksii, että nämähän on ihan hyviä paahdettuna. Tietenkin voisin mä mennä Shakespearen Globe-teatteriin Hamletin kantaesitykseenkin ja seurailla miten jengi suhtautuu siihen ja moosestella niille siellä et “tästä tulee salee iso”.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Hmm. Monesko haastattelu tämä on? Mikä on ollut pisin, mikä lyhin?”

 Oon tehnyt yli 250 haastattelua, tarkkaa lukua ei ole tiedossa kun kaikkia ei ole edes julkaistu. Pisin on ollut 3,5h joka suuntaan rönsyillyt Antti LJ Pääkkösen haastattelu, lyhin 15-minuuttinen Martti Suosalon seurassa ja siitäkin tuli ihan kelpo juttu, jännitti niin paljon etten rohjennut höpötellä omiani ja Manu vastaili rutiinilla nopeasti ja napakasti.

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Haluaisin lähettää terveisiä kaikille teatterimummoille, jotka ylläpitää tätä koko koneistoa! Kiitos kun olette ja pysykää vielä pitkään täällä meidän seuranamme. Sinnitelkää ja eläkää 120-vuotiaiksi. Olette tärkeitä! Ja jos kuulo heikkenee, ei hätää me puhutaan kovempaa. Muistakaa myös juoda vettä kun tuutte kesäteatteriin.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? Vaikea kysymys. ”Käyn kaupasta ostamassa energiajuoman ja menen sitten laittamaan kamoja kuntoon esitystä varten. Hiljalleen ajatukset kohti illan esitystä. Tervetuloa katsomaan kohta.”

VilleTalle Suokissa :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Emmä tiiä. Rhododendron, voi olla vähän liikaa d-kirjaimia lahtelaiselle

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Soteuudistus

3. Mikä sytyttää sinut? - Teatteri, ystävät, eläimet eli samat kuin inspiraation lähteeni

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ylenkatse

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu, oon tsempannut tässä haastattelussa etten kiroilisi paljon ja onnistuin

6. Mitä ääntä rakastat? - Kissan kehräämistä

7. Mitä ääntä inhoat? - Rasistien öyhötystä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Erotuomari

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Miten se menee se Erika Vikmanin biisi Syntisten pöytä? Laula nyt miten se menee! (*tsekkaa googlesta*) ”Mä lupaan että on hauskempaa meil jotka löytää syntisten pöytään.”

Kaikkien aikojen farssi / Heinolan Kesäteatteri

 Viikonlopunvietolleni löytyi yllättäen ja pyytämättä lukuisia yhdistäviä tekijöitä, paikkakunta välissä vain vaihtui. Lauantaina tuli nähtyä ja koettua Saha Saimaan rannalla Joutsenossa (siitä lisää myöhemmin), sunnuntaina Kaikkien aikojen farssi Heinolan Kesäteatterissa. Välissä yövyimme tietysti Kouvolassa. Ja ne yhdistävät tekijät? Uiminen ennen esitystä, hiki otsalla katsomossa ja säännöllisin väliajoin kyyneleet silmissä (syystä tai toisesta) sekä sokerina pohjalla - molemmissa esityksissä vahvaa murretta ja haitarinsoittoa!

Kaupunginjohtaja, Jari, Minttu ja Pasi 

 Ennen esitystä 80-luvun parhaita hittejä fiilistellessäni (väliajalla soi myös monia suosikkejani, tästä iso kiitos soittolistasta vastanneelle taholle) tutkailin samalla näyttämön lukuisia ovia. Selkeästi kyseessä on kaksi hotellihuonetta, toistensa peilikuvia. Myöhemmin käy ilmi, että osa ovista johtaa motellin käytävälle, osa siivouskomeroon/vaatekaappiin ja osa kylpyhuoneeseen/vessaan - ja huoneiden välissäkin yksi tai oikeastaan kaksi ovea. 

 Kaksi poliisia (tai tarkemmin yksi, sillä vain toisen sukunimi on Pollari) on saanut vaativan tehtävän motelliin. Jarin (Sauli Suonpää) ja Mintun (Linda Wiklund) on määrä narauttaa kaupunginjohtaja Lauhanen (Tume Uusitalo) korruptiosta, kamerat ja mikrofonit on viritettynä naapurihuoneen fiikukseen. Huoneessa kirjanpitäjä Karoliina (Emilia Sinisalo) tapaisi ihan kohta Lauhasen ja homma olisi sillä selvä. Kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan suju ihan suunnitelmien mukaan. Jarilla ja Karoliinalla on ilmeisen kuumaa sutinaa keskenään ja nauhalle päätyy muutakin kuin lahjusepäilykeskustelua. Paikalle saapuu myös kaupungin turvallisuuspäällikkö Rautavaara (Mikko Nousiainen) sekä miehensä hukannut kaupunginjohtajan vaimo Marjatta (Mari Turunen), tietysti juuri sopimattomalla hetkellä. Eikä siinä vielä kaikki... 

Kirjanpitäjä ja turvallisuuspäällikkö 

 Kaikki, jotka ovat nähneet Monty Pythonin hullu maailma -leffan (Monty Python and the Holy Grail, vuodelta 1975) tietävät, että luolan suulla vartioiva maailman hirvittävin ja kammottavin peto on todellakin olemassa, vaan enpä olisi osannut aavistaa, että tässä näytelmässä on jotain vielä pelottavampaa ja selkäpiitä karmivampaa! Eh, nimittäin savolainen palkkamurhaaja Pasi (Dennis Nylund), "Kallaveen kaahu". Miehellä on vielä tavaramerkkinä se, että hän omalla tavallaan pitkittää uhrinsa kärsimyksiä, vetäisee päälleen kansallispuvun, tarttuu tiukasti hanuriin/sirmakkaan/kurttuun/haitariin ja soittaa pitkään ja hartaasti Ievan polkan! Ettäs kehtaakin! Eipä käy uhria kateeksi eikä etenkään niitä, joilla on taipumuksena napata ei-haluttuja korvamatoja matkaansa. 

 Juonihan on ihanan pöhkö ja täynnä kaikensorttisia väärinkäsityksiä ja läheltä piti -tilanteita. Kierrokset kiihtyvät puolivälin paikkeilla semmoisiin lukemiin, että täysin helteestä riippumatta minulla kärvähtää se kuuluisa naurusulake. Väliaika tuli juuri sopivaan kohtaan ja tarpeeseen, jotta sain pienen hengähdystauon ja riennettyä jäätelöostoksilla. Voe mahoton!

Pasi (vai olisko sittenkin Jari...) 

 Farssihan on taitolaji ja ajoitus on kaiken a ja o. Tältä taitavalta porukalta kaikki sujuu kuin...kuin...sottiisi. Erityisesti huvitti se, kun Jari heitti machovaihteen silmään, joku sai ovesta päähänsä ja ne kaikki sängyn kautta pyörähdykset ase kädessä. Marjatalta se ei tosin onnistunut, onneksi sai apukäsiä. Mainiota elekieltä ja liikehdintää muutenkin monella, irtonaista kerrassaan!

 Kiitos kesän parhaista nauruista ja varokaa, jos "nuapurista kuuluu se polokan tahti". Pasi siellä näpräämässä taas hanuriaan ja ensin naatitaan, sitten vasta laakastaan. 

 Esityskausi jatkuu 28.7. asti, lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KAIKKIEN AIKOJEN FARSSI / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 11.6. 2026, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Rooleissa : Emilia Sinisalo, Dennis Nylund, Mikko Nousiainen, Tume Uusitalo, Mari Turunen, Sauli Suonpää ja Linda Wiklund

Teksti Paul Slade Smith, suomennos Pekka Kesälahti, ohjaus Sari Siikander, sovitus Sari Siikander ja Emilia Sinisalo, lavastussuunnittelu Samu Jokinen, pukusuunnittelu Riia Lampinen, maskeeraus ja kampaukset Ia Luhtanen, äänisuunnittelu Sakari Kiiski ja valosuunnittelu Toni Hinkkala

Esityskuvat (c) Tommi Mattila