Saha Saimaan rannalla - Balladi työstä ja rakkaudesta

 Myönnetään heti alkuun se, että minusta on hiljalleen tullut kovin mukavuudenhaluinen enkä jaksa aktivoitua lähtemään kovin kauas enää teatterin perässä, vaikka kovin rakas harrastus onkin. Kesäisin olen suosinut "tuttua ja turvallista" ja reissujeni kohteiksi on valikoitunut paikkoja, joissa katsomo sijaitsee kivasti katoksen alla, eli ei haittaisi vaikka sataisi koko esityksen kuin saavista kaataen. Ja sitten tuli tämä erittäin helteinen heinäkuinen lauantai, jolloin löydän itseni kolmen tunnin ajomatkan päästä Joutsenosta (tai Joussenosta, kuten esityksessä paikkaa kutsutaan) hikoilemasta katoksettomasta täpötäydestä katsomosta, jossa aurinko porottaa suoraan kasvoihin ja tuntemattoman vierustoverin hikinen reisi liimaantuu kiinni omaani. Nautin silti! Pieni viilentävä tuulonen käy järveltä (eikä mikä tahansa järvi vaan Saimaa), puuhake tuoksuu... Sattumalta en tästä kohteesta kyllä itseäni löytänyt, sillä liput tuli hankittua aikoja sitten. Erityisesti kiinnosti tuttu kaksikko Martti Manninen - Sonja Pajunoja, heitä lähden mielelläni katsomaan ja kuuntelemaan kauemmaksikin. Toki itse tarinakin ja etenkin esityspaikka kiehtoi jo ennalta.

Martti Manninen ja Sonja Pajunoja

 Harvinaislaatuinen on tämä miljöö kyllä, kesäteatteriksi! Ei tule äkkiseltään mieleeni mitään vastaavaa, vaikka järvimaisemapaikkoja olen nähnyt muuallakin. Teatteri on nimittäin rakennettu Honkalahden Sahan rantalaiturille, ja itse Honkalahden Saha täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 120v. Lauantain näytöksessä oli runsain määrin Stora Enson nykyisiä työntekijöitä, ja jotenkin minulle tuli hirmuisen herkistynyt olotila siitä ajatuksesta, että vuodet vierivät ja sukupolvet vaihtuvat, vaan Saimaa se siinä vieressä elämänmenoa ja ihmisiä katselee, on katsellut ja tulee katselemaan jatkossakin.

 Enpä ole aiemmin nähnyt näytelmää, jonka alussa kaksi venettä kohtaa ihan oikeasti toisensa vesillä. Mieli herkistyi jo siitä, kun bongasin ensimmäisen soutelijan ennen ensimmäistäkään repliikkiä! Vikke (Martti Manninen) ja Helmi (Sonja Pajunoja) kohtaavat vähän sattumalta. Vikke pestautuu sahalle töihin saunavastaavaksi, Helmi taas ansaitsee pienen elantonsa kalastuksella. Nuoret törmäävät toisiinsa useammankin kerran milloin missäkin yhteydessä, jotain mystistä heidän välillään on vaan aina tulee jotain muuta eteen. Mieleni tekisi huutaa katsomosta, että haloooo, tajutkaa nyt ja sanokaa ääneen ne lauseet, jotka ilmassa selkeästi roikkuu! Saamme ilon tutustua myös sahan työntekijöihin, joista suosikkini on kipakkaluonteinen Hurjansaari (Aapo Stavén). Nuorta lempeä edustaa kotiapulainen Hilma (Sanni Kauppinen) ja suomea opetteleva Borovikoff (Juho Rantonen), kypsempää parisuhdetta sahan johtaja Serenius (Ilkka Hämäläinen) kera vaimonsa Olympiadan (Niina Ahola). Yleisön saa nauramaan etenkin sattuneesta syystä haaruksiaan raaviskeleva Sulo (Sami Sivonen). Vaan kuka saa lisänimen "Pempula"? 

 Tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden taakse, vaan eipä ihmisten haaveet ja unelmat miksikään muutu sadassakaan vuodessa. Rakkaus, elämän valinnat, ilot ja surut, pettymykset, työn merkitys, vastakkainasettelu ja me vastaan ne -ajattelu, monessakin mielessä. Jotenkin korostui yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja selviytyminen haasteiden kohdatessa. Rinnalla ja tukena ystävä, ihastus, puoliso, työkaveri. Vaan kansalaissodasta ei ole kovinkaan montaa vuotta, sekin kummittelee mielissä.

 Niinhän siinä käy, että kyyneleet kirveltävät silmiäni heti alkupuolella Helmin laulaessa "Kuinka olla yksinäinen lintu". Miten hienoja ovat Sari Kaasisen säveltämät kappaleet muutenkin, osa menee suoraan jalan alle ja osa suoraan sydämeen. Huomaan liikuttuvani kovin herkästi kauniista tanssikuvioista, viulusta, haitarista, kanteleesta, näyttämön päältä juuri oikealla hetkellä liitävästä satunnaisesta lokista, saunan tuoksusta, mukavasta murteesta. Rakastan murteita! Mie ja sie. Tarina ja laulut vievät mennessään. Tämä on täydellinen esitys juuri tässä paikassa. Tämähän on kulttuuriteko! Millainen vaikutus tällä on paikallisiin? Miltä mahtaa tuntua hänestä, jonka perheeseen on saha tuonut elannon ennenmuinoin ja edelleen, kun tämä paljasjalkainen hämäläinenkin tuntee suurta ylpeyttä onnistumisesta ja tekemisen meiningistä? Näin ja koin jotain uniikkia ja suurella sydämellä tehtyä. 

Vikke halonhakkuussa

 Olin yhtä hymyä esityksen jälkeen, vaikka niskani kärvähti, viuhkani hajosi ja vaatteet olivat liimaantuneet ihooni kiinni. Ei tunnu missään! Eipä käynyt kateeksi näyttelijöitä, kun mukana kaikenlaista sahatavaran käsittelyä, halonhakkuutakin ja reippaita tanssikuvioita. Hellehattua, viuhkaa ja juotavaa mukaan (eräs herra oli katsomossa jopa sombrero päässään, taisi olla ihan järkivalinta), ja sadeviittaa kosteamman sään sattuessa.

Lisäinfoa tästä linkistä. Korostan vielä, että esityskausi on vain 25.7. asti, joten kiirehdi, jos mielit nähdä tämän pienen suuren helmen. Elokuun puolella on jo liian myöhäistä, ja osa näytöksistä on jo loppuunmyyty tai ainakin liput ovat vähissä.

 Saha Saimaan rannalla - Balladi työstä, rakkaudesta, joussenista ja ihmisistä

 ~

SAHA SAIMAAN RANNALLA - Balladi työstä ja rakkaudesta 

Kantaesitys 8.7. 2026 Honkalahden sahan rannassa, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Martti Manninen, Sonja Pajunoja, Ilkka Hämäläinen, Niina Ahola, Aapo Stavén, Minna Mänttäri, Juho Rantonen, Sanni Kauppinen, Sami Sivonen, Teemu Simpanen ja Tommi Männistö

Muusikot Virve Jääskeläinen (kapellimestari ja harmonikka), Ella Talka (kantele), Eelis Kurkela (rummut) ja Åke Forsell (kontrabasso)

Käsikirjoitus ja laulujen lyriikat Petter Sairanen, ohjaus Johanna Juslin, laulujen sävellys Sari Kaasinen, sovitus Virve Jääskeläinen ja työryhmä, skenografia Anu Pirilä, tarpeisto ja rekvisiitta Satu Kivistö ja koreografia Anu Itkonen

Tuotanto Millilleen Events

Kuvat (c) VMH Productions

Haastattelussa Ville Hilska

 Näyttelijä Ville Hilskan tapasin Suomenlinnan Panimoravintolan terassilla kesäkuun loppupuolella 2026. Haastattelun jälkeen suuntasimme molemmat Suomenlinnan kesäteatteriin (Ville näyttämölle, minä katsomoon), jossa Ryhmäteatteri esittää elokuun loppuun näytelmää Missä kuljimme kerran. ”Oon syntynyt ysärillä ja kotoisin Lahesta. Kyllä mä edelleen itteni lahtelaiseksi miellän, vaikka oon asunut täällä Helsingissä jo kymmenkunta vuotta. Lahessa on hyvin vahva oma identiteettinsä, kyllä. Jos sä sanot, että sä oot sieltä, niin sitä ei koskaan ohiteta.”

 Mitä harrastat? ”Mä oon pelannu jalkapalloa. Nyt on pelaamisen suhteen tosin vähän hankala kesä meneillään, kun harkkojen ja esitysten ulkopuolelle ei jää juurikaan vapaa-aikaa. Lisäksi mä urheilen eri tavoin, mutta se on myös tätä ammattia tukevaa hommaa eikä pelkästään harrastus. Tämä Missä kuljimme kerran on sen verran fyysinen esitys, että on hyvä pitää itsensä ja kroppa lämpimänä.”

(c) Teemu Heljo

 Nyt mennään varsinaiseen asiaan. Milloin ja miten sinua puraisi teatterikärpänen? ”Tosi hyvä kysymys. Mä oon koittanut sitä hahmottaa, että mistä kaikki oikein lähti. Mutsi vei mua tosi paljon teatteriin kun olin skidi, se oli toimittaja ja sai lippuja, Lahden Kaupunginteatteriin ainakin ja varmaan myös Vanhaan Jukoon. Kaupunginteatterissa muistan nähneeni ainakin Kari Heiskasen ohjaaman Seitsemän veljestä.”

 Tuntuu siltä, että kaikki muut sen on nähneet paitsi minä! Älä käännä veistä haavassa. ”Heh. Lahessa tehtiin tosi hyviä lastennäytelmiä, ja tuota Seitsemää veljestä ennen tuli nähtyä ainakin Kuka pelkää noitia. Se oli kuumottava ja siistillä tavalla pelottava! Muutenkin ne lastenjutut tuntui tosi maagisilta. Jukossa tuli myöhemmin nähtyä jotain Jari Juutisen kauden esityksiä. Jos ala-asteen koulunäytelmiä ei lasketa mukaan, niin itse oon ollut näyttämöllä ekan kerran lukiossa. Meidän lukio teki Ronja Ryövärintyttären, se oli aika iso proggis. Olin siinä mukana, koska siitä tuli hitosti opintopisteitä ja sai olla poissa tunneilta. Eli opintopisteiden perässä päädyin teatterin pariin. En kuitenkaan heti ajatellut niin, että nyt mä haluan näyttelijäksi. Lukion jälkeen kävin intin ja paiskin kaikenlaista duunia varastohommista opettajansijaisuuksiin. Lopulta löysin itseni Lahden Kansanopistosta. Kävin sekä Teatteri I:n että II:n, mutta niiden välissä mä muutin Helsinkiin ja olin Ylioppilasteatterissa vuoden, ja sitten palasin Teatteri II-kurssille. Se oli mulle tosi vahva kokemus – tehdä teatteria ja tutustua samanikäisiin ihmisiin, joita yhdisti sama intohimo. Kansanopistohan on kuin hyökyaalto. Sain ajatuksen siitä, että tämä vois olla mulle oikea suunta. Maailmassa on tosi paljon kivoja asioita, joista ei saa itselleen ammattia. Tässä oli se mahdollisuus olemassa. TeaKiin pääsin sisään 2019 ja valmistuin keväällä 2024.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aihe ja miksi juuri se? ”Sen aihe on mulle edelleenkin vähän epäselvä. Mun kandintyön nimi oli tyyliin Kaikki teatterista, joten en oikein tiennyt mitä maisterivaiheessa käsittelisin, kun kaikki oli jo käyty läpi. Kirjoitin maisterivaiheen oppariin kaikenlaisia asioita, joita tuli mieleen. Aika sirpaleinen siitä tuli, mutta sehän tehdään itseä varten. Sen nimenä oli Posi ja epäposi. Näytelmäkirjailija David Mamet on kirjoittanut teoksen Tosi ja epätosi, ja kun meidän ykköskurssin katkaisi korona, niin tuosta tuli pieni heitto siihen suuntaan. Koronatestejä tehtiin jatkuvasti ja esiinnyttiin vain opettajille, mutta kyllä se muuten hoidettiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Meistä pidettiin valtavan hyvää huolta. Yleisökontakti oli ainut jota jäi kaipaamaan koulun alkutaipaleella. Eikä se korona-aika mitenkään muuten värittänyt mun kouluaikaani, ei sitä edes muista enää, paitsi siinä se roikkuu läppänä opinnäytteen nimessä.”

 Entä mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Skavabölen pojat. Lopputyön tarkastajien kanssa kävi joku sekaannus. Alunperin sen piti olla Message from Tyler - Memento mori, Kirsikkatarha. Aikamoinen nimi, kyllä! Minna Lundin käsikirjoitus ja ohjaus, joka tehtiin Puoli-Q -näyttämölle Q-teatteriin keväällä 2023. Skavabölen pojat tehtiin saman vuoden syksyllä ja alkuvuodesta ´24 KUT:in 25v-juhlanäytelmänä. Esityspaikkana oli Kulttuuritalo Monio Tuusulan Hyrylässä, joka on ruotsiksi Skavaböle. Näytelmän ohjasi David Sandqvist. Olin näytelmässä isoveli Rupertin roolissa, iso ja upea rooli. Skavabölen pojat on yksi hienoimmista näytelmistä, joita on tässä maassa kirjoitettu. Siinä on niin kaunista kieltäkin. Oon onnellinen siitä, että sain tehdä opinnäytteeni juuri siinä näytelmässä ja juuri siinä roolissa. Se oli valtava kakku. Näytelmässähän liikutaan kahdessa aikatasossa, poikien lapsuudessa ja aikuisuuden kynnyksellä.”

Message from Tyler (c) Pate Pesonius

 Skavabölestä tulit sitten Hämeenlinnaan, eikö? ”Juu, Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja ohjaama Tyttö ja varis oli sitten Hämeenlinnan Teatterissa syksyllä 2024. Oli mahtavaa päästä heti valmistumisen jälkeen takaisin teatterin pariin, ja ensimmäistä kertaa ammattilaisena. Mieletön paikka, oli upeaa seurata vierestä mua kokeneempien näyttelijöiden työtä! Työryhmä oli kauttaaltaan hieno ja pääsin näyttelemään Marja Packalénin kanssa, omien sanojensa mukaan se oli hänen viimeinen teatteriroolinsa. Kaikki piti musta todella hyvää huolta, kun opettelin olemaan ammatissa. Ihana kokemus, Hämeenlinnasta jäi lämpimät muistot. Sirkun valvovan silmän alla näyttelijän on hyvä.”

 Kukas oli kumminäyttelijäsi? ”Päästyäni kouluun pyysin Samuli Niittymäkeä kummikseni, olin fiilannut Smulin meininkiä. Kävi kuitenkin niin, että Smuli valittiin TeaKiin lehtoriksi mun kandivaiheen loppupuolella ja hän soitti mulle, ettei voi olla enää kummi, koska hän on samaan aikaan myös opettaja. Hän kertoi puhelussa myös, että on ”passannut mut eteen päin ystävälleen Joonas Heikkiselle”. Joonas oli sitten viimeisen vuoden kummi. Hänellähän on myös upea omanlaisensa meininki näyttämöllä, ihan pitelemätön.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? Onko kaikki jo mainittu kertaalleen? ”Enhän mä monessakaan oo ehtinyt näyttelemään. Siis teatterissa. Menin suoraan koulusta Hämeenlinnaan ja nyt oon Ryhmäteatterissa. Puoli-Q:ssa tehtiin alkuvuodesta Kolme sisarta, siitä on vielä pari esitystä elokuussa Tampereen Teatterikesässä. Siitä tuleekin haipakka viikko, mutta siihen on vielä aikaa enkä ajattele sitä enempiä vielä. Nyt keskitytään täysillä tähän Suokin esitykseen, jota on ollut kyllä kertakaikkisen ihana esittää ja palaute on ollut todella sydäntälämmittävää.”

 Onko näiden jo mainittujen lisäksi ollut jotain erityisen merkittävää roolityötä tai proggista? ”Tässä vaiheessa uraa kaikki on jollain tavalla merkityksellistä ja tärkeää, ja kaikki on tuonut mut just tähän pisteeseen.”

 Tässä vaiheessa haluan myös kiittää viimekesäisestä Ylen audiodraamasta JVG – Voitolla yöhön. Ei ole JVG ihan mun lempparimusaani, mutta se audiodraama oli mielestäni varsin onnistunut ja kiinnostavasti toteutettu. ”Kiitti! Olin siinä VilleGallen roolissa. Sitä oli tosi mukava tehdä ja siitä tuli kivaa palautetta. Siistiä sisäduunia, eikä tarvinnut päntätä kotona reploja sitä varten. Asiat ratkaistiin siellä paikanpäällä äänitysvaiheessa. Nythän on tulossa audiodraama Linda Lampeniuksesta, oon mukana siinäkin. En tosin Lindana, sen roolin tekee maailman hienoin Saga Sarkola.” (*Huom. Audiodraama on julkaistu, Linda Ihmemaassa löytyy Yle Areenasta.*)

 Onko sinulla joku tärkeä oppi tai ohjenuora, joka on erityisesti jäänyt mieleesi jossain vaiheessa elämää? ”Teatterikouluhan on anekdoottien luvattu maa. Elina Knihtilä on sanonut, että “pää kylmänä ja sydän lämmin”. Se on hyvä lause, mennään sillä.”

 Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, ennen TeaKiin menoa ja nyt valmistumisen jälkeen? Vai ovatko muuttuneet? ”Hyvä kysymys. Ajatukset ovat selkiytyneet siitä mielikuvasta, joka mulla oli hakiessa ja haaveillessa. Kun on jostain unelmoinut, niin kaikkihan on näyttänyt satumaiselta. Ei tässä mitään elämän kovia realiteetteja ole paljastunut, mutta asioiden konkretisoituessa ajatukset ovat samalla kirkastuneet ja on tajunnut, että tämä on duunia ja tähän saa välillä suhtautua myös ”vain” duunina. Tehdään uusi haastattelu kymmenen vuoden kuluttua, katsotaan mitä mieltä silloin oon. Kyllä mä tällä hetkellä ajattelen, että oon unelma-ammatissani. Se ajatus ei oo muuttunut miksikään, mutta osaan ehkä katsoa sitä eri tavalla kuin hakiessani TeaKiin.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi? ”Aaaah, tätä voisi kysyä ihan joltain muulta. Hankala kysymys lähteä analysoimaan itseään, ihan kuin olisi jossain työhaastattelussa… Oon tänä kesänä sanonut, että enhän mä tee muuta kuin juoksen, huudan ja kohkaan tuolla näyttämöllä. Siitä voi päätellä. No, kai sitä voi sanoa, että on fyysinen ja kykenee jotenkin synnyttämään, tuottamaan energiaa. Kyllä mä koitan sitä aina sinne pönttöön tuoda ja varsinkin jättää. Enkä mä suhtaudu tähän liian vakavasti. Pystyn nauraa itelleni ja tuottamaan sitä kautta hyvää fiilistä ja semmosta työniloa. Joukkuepelaamisen ja futiksen kautta se on tullut. Se on koppipelaamista. Katsotaan taas kymmenen vuoden kuluttua uusintahaastattelussa, niin fyysisyydestä ei oo mitään jäljellä, ääni on mennyt enkä oo puheväleissä kenenkään kanssa. Musta lähtee paljon ääntä, sen voin sanoa. Se on ainakin vahvuus täällä Suokissa.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”No, emmä tiedä. Oon urheillut paljon ja harrastanut eri lajeja ja vapaa hiihtotyyli ja keihäänheittokin varmaan onnistuu, vaan eipä niistä oo ollut toistaiseksi hyötyä tässä ammatissa. Mä osaan edelleen ratsastaa huonosti, joskus osasin paremminkin. Mutsillakin ollu hevonen. Jos joku joskus tekee teatteriesityksen, jossa on hevonen mukana, niin mä haluan ehdottomasti siihen juttuun. Välillä harmittaa, että oon syntynyt liian myöhään. Oon kuullut juttuja Holmbergin ohjaamista massiivisista tuotannoista Pyynikille, niissä oli rutosti hevosiakin mukana.”

 Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin oppia luistelemaan takaperin. Mikähän soitin voisi olla mun juttuni? Ehkä sinfoniaorkesterissa, haluaisin olla se tyyppi, joka pamauttaa ne isot lautaset yhteen. Se olis ihan siistiä. Siinä saisi kaiken huomion hetkeksi.”

Allu / Missä kuljimme kerran, Ryhmäteatteri (c) Janne Vasama

 Onko sinulla missään vaiheessa ollut muita urasuunnitelmia? Vaihtoehto B? ”Oon ollut vähän semmoinen ajelehtija ilman isompia suunnitelmia. Tähänkin ammattiin päädyin loppupeleissä vähän sattumien kautta. Kyllä mä joskus mietin, että olisin voinut hakea vaikkapa merikapteeniksi, mutta siihen tarvitaan edes jonnin verran matemaattista lahjakkuutta ja mulla ei ollut motia lähteä kertaamaan niitä juttuja. Oon toiminut intin jälkeen opettajan sijaisena ja mietin, että olisko musta tullut opettaja. En tiiä. Mä olisin ollut ihan hirveän huono opettaja. En koskaan oo ollut siinä tilanteessa, että jos tää polku ei natsaa, valitsen sitten jonkun muun.”

 Käytkö itse katsomassa teatteria? ”Haluaisin käydä enemmän, mutta silloin kun on itsellä esityksiä, haluaa vapaa-ajallaan tehdä jotain ihan muuta. Suomessa tehdään tosi hyvää teatteria, ja haluaisin olla parempi kaveri ja käydä katsomassa kavereidenkin juttuja enemmän. Kaukaisin teatterireissunikin on suuntautunut vaan tyyliin Outokumpuun, Esa-Matti Smolander ohjasi sinne vanhaan kaivokseen kuusituntisen Karamazovin veljekset. Kyllä mä haluaisin ulkomaillekin matkustaa teatterin perässä, mut yleensä kun tulee mahis lähteä, niin sitähän kaipaa etäisyyttä nimenomaan teatterista...”

 Taannoin huomasin somesta, että olit Oasiksen keikalla jossain? Se taisi olla aikamoinen kokemus. ”Todellakin! Edinburghissa viime elokuussa. Mulla sattuu olemaan sieltä paitakin mukana. (*näyttää*) Se oli muutenkin upea reissu. Ystävien kanssa reissattiin läpi Skotlannin, eli pelkkä konsertti ei ollut tähtäimessä, vaan haluttiin nähä myös nummet ja vuoret. Ihmeellinen ja valtavan kaunis maa on Skotlanti.”

Message from Tyler (c) Pate Pesonius

 Mitkä asiat inspiroi sinua, työssä ja vapaa-ajalla? ”Teatteri itsessään inspiroi mua. Ystävät, eläimet. Meillä on lemmikkinä koira ja kaksi kissaa. Eläimet on hauskinta maailmassa, niiden touhuja ja kohellusta on ihana seurata. Sama pätee ystäviin ja teatteriinkin, niiden touhua ja kohellusta on ihana seurata.”

 Ja minä oon vielä valmis maksamaan siitä kohelluksesta! ”Näinpä! Meillä on tässä erittäin hyvä diili.”

 Onko sinulla kenties omia esikuvia tai vastaavia, joiden töitä erityisesti seurailet? ”Lapsuudessa ja nuoruudessa mun kaikki idolit oli tyyliin jalkapalloilijoita, David Beckham ja Zinedine Zidane tulee mieleen. Mä edelleen palaan nopeiten niiden YouTube-klippien kautta lapsuuteen. Eihän lapsuuden idolit mihinkään katoa, vaikka uransa olisivatkin jo lopettaneet. Näyttelijöistä mä oon aina pitänyt erityisen paljon brittiläisestä Stephen Grahamista, hänessä on jotain tosi velmua. Oon pitänyt jo vuosikaudet hänen meiningistään. Se on aina vähän räkis ja valtavan taitava.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Joku eläin sen täytyisi olla. Suomenhevonen. Hevosen ottaisin unelmieni vastanäyttelijäksi heti. Aivan ihana on Hamnet-ohjaaja Chloé Zhaon leffa The Rider. Se kertoo rodeoratsastajasta, jonka vastanäyttelijä on käytännössä hevonen. Sellaisen roolin haluaisin tehdä.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Jonna Tervomaan.”

 Mitäs me laulaisimme karaokessa? ”Vanha holvikirkko! Sehän on ihana kappale.”

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Voiko sitä edes selittää? ”Kyllä tässä jotain taikaa on oltava, ei se taiteenmuoto olisi muuten selvinnyt näin pitkälle. Mutta mikä se sitten on? Ehkä yhteisen asian äärellä oleminen. Mulle tässä tämänhetkisessä jutussa taika on sitä, että meillä on ihan hiton kivaa ja koko teos tuntuu tärkeältä. Kaikki mitä me tehdään. Mulle luo merkityksiä se, että mulla on ympärilläni ihania ihmisiä ja tuntuu tärkeältä tehdä just tämä juttu. Katsojana teatterin taika ilmenee mulle siten, että teos koskettaa mua jollain tavalla. Ilon, surun, kysymysten kautta. Helposti tunnistan myös sellaisen ajatuksen, että hitto olisinpa itsekin tuolla. Pääsisinpä mukaan. Joskus teatterin taika on myös sitä, että on ylpeä siitä mitä näkee, niistä ihmisistä näyttämöllä, tekijöistä. Olivat sitten tuttuja tai tuntemattomia.”

 Onko käynyt vielä mitään legendaarista kommellusta? ”Ei mitään legendaarista, pieniä sählinkejä tapahtuu aina. Täällä jos jotain unohtuu, vaatetta esimerkiksi, niin pitää juosta koko linna ympäri hakemaan se. Omasta mielestäni en oo mitään isompia sählännyt, joku toinen voi sitten olla toista mieltä ja muistaa paremmin.”

Lucie (Satu Tuuli Karhu) ja Allu / Missä kuljimme kerran, Ryhmis (c) Janne Vasama

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Huh, iso kysymys. Sanoisin, että älä ota ittees niin vakavasti. Älä purista mailaa liikaa. Toisaalta, jos kuvittelisin teini-ikäisen itseni ottamassa vastaan ohjeita joltain vanhemmalta tyypiltä, niin tuskin se niitä kuuntelisi ja lopputulos ois joka tapauksessa sama.”

 Mitä sanoisit nuorelle, joka jossain tuolla tälläkin hetkellä haaveilee tästä alasta? ”Haluaisin kannustaa kaikin puolin, en halua millään tavalla pienentää kenenkään unelmointia. Unelmoi kovempaa! Ja näyttele, tätä hommaa oppii vaan tekemällä. Hakeudu nuorisoteattereihin, kansanopistoihin, harrastajanäyttämöille, ihan mihin vaan missä voit näytellä. Näyttele niin vimmatusti. Tässä hommassa on aina hyvä olla lämmin. Kaikki menee hyvin.”

 Kerro jokin hyvä muisto. ”Kymmenkuisen koiranpennun kasvua ja tolloilua on ollut huippua seurata, joka päivä tulee lisää uusia muistoja.”

 Osaatko imitoida ketään? ”En. Pitää keksiä muita keinoja viihdyttää itseään ja ratkaista asioita näyttämöllä.”

 Nyt tulee täysin uusi kysymys. Näetkö työhön tai ammattiisi liittyviä unia? Minä olin ennen kaupantäti ja vieläkin näen painajaisia toimimattomista kassakoneista ja tuotteista ilman viivakoodia. Toisaalta näen myös teatteriaiheisia painajaisia, joissa joudun ykskaks paikkaushommiin ja lavalle yhtään harjoittelematta. ”Todellakin näen ja paljon, ja aina niissä menee kaikki päin persettä. Enemmänkin absurdia meininkiä kuin sitä, että unohtaisin repliikkejä tai vastaavaa. Oon lavalla näytelmässä, ja mulla ei oo aavistustakaan siitä, että mikä juttu tää ylipäätään on. Harvemmin sitä näkee duunista leppoisia unia, missä kaikki sujuisi hyvin. Niissä on aina joku asia mutkallaan. Monillahan on se toistuva uni, että on intissä uudestaan. Sitä vaan aattelee, että mitä helvettiä nyt taas, mähän oon jo käynyt intin, päästäkää pois! Tai mitä hittoa, lukio alkaa alusta. Kai nuo on niin vahvoja kokemuksia, että ne jää roikkumaan. Ei niinkään yksittäistapauksia ja hetkiä, vaan kokonaisia uusia elämänvaiheita. Jääneet pyörimään alitajuntaan.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka näyttelemään mua vuorotellen ja yhdessä, tyylilajiin ei rajausta.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä joskus mietin tätä ja tulin siihen tulokseen, että haluaisin kyetä puhumaan eläinten kanssa. Sillä taidolla ei nousisi kusi päähän eikä voisi ainakaan välittömästi tuhota maailmaa. Mut mitä sillä olisi päällä? Ihan tavalliset vaatteet. Khakihousut, lyhythihainen kauluspaita ja kravatti. Sen nimi ois joku ihan tavallinen, vaikka Antero.”

 Näin juuri videon, jossa joku mies pelasti Tampereen rautatieasemalla lokin pulasta rullaportaista. ”Mä näin sen myös! Se mä haluaisin olla, se on supersankari. Taisi puhua englantia, eli jos nimi olisi Antero, niin englantilaisittain lausuttuna. Äntherou."

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? Viihdykettä, eväitä? ”Jos olisi tuollainen tilaisuus pakotettuun yksinäisyyteen, niin kyllä mä ottaisin sen loman kannalta. Ottaisin ison pinon kirjoja, pääsisin eroon kaikista laitteista. Mitähän voisi ottaa evääksi silleen, ettei sotkisi kirjan sivuja? Kahvia ja kokista, niillä pärjää ihan hyvin.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne menisit? ”Olisi nasta mennä johonkin hetkeen, missä joku löytää jonkun paikan ensimmäistä kertaa eikä vielä tiedä, että niin kävi. Tai joku Nikean kirkolliskokouksen päätös olisi mielenkiintoista nähdä tai Marie Antoinetten järjestämät kohtuuttoman suuret ja hienot juhlat. Tai se hetki kun joku keksii tulen. ”Oho mitä helvettiä, mites tässä näin kävi, huomasitko!” Tai joku nappaa ötökän ja keksii, että nämähän on ihan hyviä paahdettuna. Tietenkin voisin mä mennä Shakespearen Globe-teatteriin Hamletin kantaesitykseenkin ja seurailla miten jengi suhtautuu siihen ja moosestella niille siellä et “tästä tulee salee iso”.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Hmm. Monesko haastattelu tämä on? Mikä on ollut pisin, mikä lyhin?”

 Oon tehnyt yli 250 haastattelua, tarkkaa lukua ei ole tiedossa kun kaikkia ei ole edes julkaistu. Pisin on ollut 3,5h joka suuntaan rönsyillyt Antti LJ Pääkkösen haastattelu, lyhin 15-minuuttinen Martti Suosalon seurassa ja siitäkin tuli ihan kelpo juttu, jännitti niin paljon etten rohjennut höpötellä omiani ja Manu vastaili rutiinilla nopeasti ja napakasti.

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Haluaisin lähettää terveisiä kaikille teatterimummoille, jotka ylläpitää tätä koko koneistoa! Kiitos kun olette ja pysykää vielä pitkään täällä meidän seuranamme. Sinnitelkää ja eläkää 120-vuotiaiksi. Olette tärkeitä! Ja jos kuulo heikkenee, ei hätää me puhutaan kovempaa. Muistakaa myös juoda vettä kun tuutte kesäteatteriin.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? Vaikea kysymys. ”Käyn kaupasta ostamassa energiajuoman ja menen sitten laittamaan kamoja kuntoon esitystä varten. Hiljalleen ajatukset kohti illan esitystä. Tervetuloa katsomaan kohta.”

VilleTalle Suokissa :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Emmä tiiä. Rhododendron, voi olla vähän liikaa d-kirjaimia lahtelaiselle

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Soteuudistus

3. Mikä sytyttää sinut? - Teatteri, ystävät, eläimet eli samat kuin inspiraation lähteeni

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ylenkatse

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu, oon tsempannut tässä haastattelussa etten kiroilisi paljon ja onnistuin

6. Mitä ääntä rakastat? - Kissan kehräämistä

7. Mitä ääntä inhoat? - Rasistien öyhötystä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Erotuomari

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Miten se menee se Erika Vikmanin biisi Syntisten pöytä? Laula nyt miten se menee! (*tsekkaa googlesta*) ”Mä lupaan että on hauskempaa meil jotka löytää syntisten pöytään.”

Kaikkien aikojen farssi / Heinolan Kesäteatteri

 Viikonlopunvietolleni löytyi yllättäen ja pyytämättä lukuisia yhdistäviä tekijöitä, paikkakunta välissä vain vaihtui. Lauantaina tuli nähtyä ja koettua Saha Saimaan rannalla Joutsenossa (siitä lisää myöhemmin), sunnuntaina Kaikkien aikojen farssi Heinolan Kesäteatterissa. Välissä yövyimme tietysti Kouvolassa. Ja ne yhdistävät tekijät? Uiminen ennen esitystä, hiki otsalla katsomossa ja säännöllisin väliajoin kyyneleet silmissä (syystä tai toisesta) sekä sokerina pohjalla - molemmissa esityksissä vahvaa murretta ja haitarinsoittoa!

Kaupunginjohtaja, Jari, Minttu ja Pasi 

 Ennen esitystä 80-luvun parhaita hittejä fiilistellessäni (väliajalla soi myös monia suosikkejani, tästä iso kiitos soittolistasta vastanneelle taholle) tutkailin samalla näyttämön lukuisia ovia. Selkeästi kyseessä on kaksi hotellihuonetta, toistensa peilikuvia. Myöhemmin käy ilmi, että osa ovista johtaa motellin käytävälle, osa siivouskomeroon/vaatekaappiin ja osa kylpyhuoneeseen/vessaan - ja huoneiden välissäkin yksi tai oikeastaan kaksi ovea. 

 Kaksi poliisia (tai tarkemmin yksi, sillä vain toisen sukunimi on Pollari) on saanut vaativan tehtävän motelliin. Jarin (Sauli Suonpää) ja Mintun (Linda Wiklund) on määrä narauttaa kaupunginjohtaja Lauhanen (Tume Uusitalo) korruptiosta, kamerat ja mikrofonit on viritettynä naapurihuoneen fiikukseen. Huoneessa kirjanpitäjä Karoliina (Emilia Sinisalo) tapaisi ihan kohta Lauhasen ja homma olisi sillä selvä. Kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan suju ihan suunnitelmien mukaan. Jarilla ja Karoliinalla on ilmeisen kuumaa sutinaa keskenään ja nauhalle päätyy muutakin kuin lahjusepäilykeskustelua. Paikalle saapuu myös kaupungin turvallisuuspäällikkö Rautavaara (Mikko Nousiainen) sekä miehensä hukannut kaupunginjohtajan vaimo Marjatta (Mari Turunen), tietysti juuri sopimattomalla hetkellä. Eikä siinä vielä kaikki... 

Kirjanpitäjä ja turvallisuuspäällikkö 

 Kaikki, jotka ovat nähneet Monty Pythonin hullu maailma -leffan (Monty Python and the Holy Grail, vuodelta 1975) tietävät, että luolan suulla vartioiva maailman hirvittävin ja kammottavin peto on todellakin olemassa, vaan enpä olisi osannut aavistaa, että tässä näytelmässä on jotain vielä pelottavampaa ja selkäpiitä karmivampaa! Eh, nimittäin savolainen palkkamurhaaja Pasi (Dennis Nylund), "Kallaveen kaahu". Miehellä on vielä tavaramerkkinä se, että hän omalla tavallaan pitkittää uhrinsa kärsimyksiä, vetäisee päälleen kansallispuvun, tarttuu tiukasti hanuriin/sirmakkaan/kurttuun/haitariin ja soittaa pitkään ja hartaasti Ievan polkan! Ettäs kehtaakin! Eipä käy uhria kateeksi eikä etenkään niitä, joilla on taipumuksena napata ei-haluttuja korvamatoja matkaansa. 

 Juonihan on ihanan pöhkö ja täynnä kaikensorttisia väärinkäsityksiä ja läheltä piti -tilanteita. Kierrokset kiihtyvät puolivälin paikkeilla semmoisiin lukemiin, että täysin helteestä riippumatta minulla kärvähtää se kuuluisa naurusulake. Väliaika tuli juuri sopivaan kohtaan ja tarpeeseen, jotta sain pienen hengähdystauon ja riennettyä jäätelöostoksilla. Voe mahoton!

Pasi (vai olisko sittenkin Jari...) 

 Farssihan on taitolaji ja ajoitus on kaiken a ja o. Tältä taitavalta porukalta kaikki sujuu kuin...kuin...sottiisi. Erityisesti huvitti se, kun Jari heitti machovaihteen silmään, joku sai ovesta päähänsä ja ne kaikki sängyn kautta pyörähdykset ase kädessä. Marjatalta se ei tosin onnistunut, onneksi sai apukäsiä. Mainiota elekieltä ja liikehdintää muutenkin monella, irtonaista kerrassaan!

 Kiitos kesän parhaista nauruista ja varokaa, jos "nuapurista kuuluu se polokan tahti". Pasi siellä näpräämässä taas hanuriaan ja ensin naatitaan, sitten vasta laakastaan. 

 Esityskausi jatkuu 28.7. asti, lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KAIKKIEN AIKOJEN FARSSI / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 11.6. 2026, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Rooleissa : Emilia Sinisalo, Dennis Nylund, Mikko Nousiainen, Tume Uusitalo, Mari Turunen, Sauli Suonpää ja Linda Wiklund

Teksti Paul Slade Smith, suomennos Pekka Kesälahti, ohjaus Sari Siikander, sovitus Sari Siikander ja Emilia Sinisalo, lavastussuunnittelu Samu Jokinen, pukusuunnittelu Riia Lampinen, maskeeraus ja kampaukset Ia Luhtanen, äänisuunnittelu Sakari Kiiski ja valosuunnittelu Toni Hinkkala

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

Katri - musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakosken Apianniemi

 Kesäperinteitä pitää olla, ja niihin kuuluu ehdottomasti visiitti Valkeakosken Apianniemeen Suomen Kesäteatteriin. Matkalla mennen tullen etelän suunnasta voi ihastella Sääksmäen sillan upeita järvimaisemia ja perillä ennen esitystä herkuttelut tietysti Mokkapirtissä, joka on käsite jo sinänsä. Jonosta päätellen moni muukin oli samoilla suunnitelmilla lähtenyt liikenteeseen. 

Katri Helena (Natalil Lintala)

 Myönnän heti alkuun, etten ole koskaan ollut Katri Helenan varsinainen "fani", vaikka toki kunnioitan hänen hienoa ja pitkää uraansa. Tohmäjärven tyttö lauloi puhelinlangoista jo vuosia ennen syntymääni ja tuntuu siltä, että useat hänen kappaleistaan ovat olleet tavalla tai toisella elämässäni aina mukana. Kävi heti esityksen alkupuolella nimittäin niin, että tutun laulun sävelten kajahtaessa ilmoille minua alkoi täysin yllättäen itkettää. Tuli jokin välitön muisto suoraan lapsuuteeni, aikaan jolloin ei ollut huolta huomisesta ja kesät kesti ikuisuuden. Nostalgiapisteitä ropisikin laariin lähes jokaisen kappaleen myötä, ja tuttuja lauluja tulkitsivat vuorollaan muutkin kuin Katri Helena (Natalil Lintala, jolla paikoin hämmentäväkin yhdennäköisyys). 

 Sen verran usein olen Valkeakoskella katsomossa istunut, että tietää mitä tuleman pitää, niin hyvässä kuin pahassakin. Loistava bändi ja upeita tulkintoja, aika vauhdilla käänteestä toiseen etenevä käsikirjoitus, menestyksiä ja menetyksiä sekä muutama sivuhahmo nauruja irrottamassa. Kylänmiehen (Mikko Huoviala) pitää piipahtaa lavalla, mutta Reetu... No, suurinta osaa yleisöstä tuntui Reetunkin kohkaus huvittavan, ja pääasia että kansa viihtyy. Ilkat Sysimetsä ja Lipsanen on kyllä nähty jo niin moneen kertaan, samoin Toivo Kärki ja Junnu Vainio. Toki ymmärrän sen, että heillä on ollut todella suuri merkitys etenkin uran alkutaipaleella monelle artistille. Piristävänä "uutena hahmona" lavalla piipahti Jyrki Hämäläinen (Rasmus Koskinen).

Rasmus Koskinen

 Erityisen mieleenpainuva ja itselleni koskettavin kohtaus koettiin Rasmus Koskisen toimesta (Juha-pojan roolissa). "Lintu ja lapsi" on mielestäni yksi maailman kauneimmista lauluista ja kosketti minua kovasti pikkutyttönä jo ilmestymisvuonnaan 1977. Taas minua vietiin ja luulin ennalta, että herkistyisin eniten vaikkapa kappaleiden "Ei kauniimpaa", "Mun sydämeni tänne jää" tai "Syysunelma" myötä. Niihinkin liittyy paljon lapsuusmuistoja, toki olen letkajenkankin tahdissa joskus hypellyt.

 Aiemmiltakin vuosilta tuttua porukkaa nähdään ja kuullaan lavalla, ja itselleni tämä on se Valkeakosken suurin vetonaula ja syy vetää ostohousut jalkaan. Takuuvarmaa laatua, jonka työskentelyä on suuri nautinto seurata. Nimiroolissa siis loistaa valovoimainen Natalil Lintala. Joni Leponiemi oli ihanan inha joka suuntaan flirttaileva Panu Rajala ja toisaalta symppis Rautavaaran Tapsa, Lauri Mikkola taas vakuutti suurena rakkautena Timo Kalaojana ja "kalakaveri" Tommina. Rotunaisia kolmin kappalein edustivat Heidi Kirves (äiti ja Paula Koivuniemi), Ushma Olava (toimittaja ja Marion Rung) ja Leea Lepistö (tytär ja Lea Laven). Harri Penttilä herkisti laulullaan isän roolissa.

Leidit lavalla (vasemmalta Marion, Lea Laven, Katri Helena ja Paula Koivuniemi)

 Loppupuolella yllätti rajuhko vesisade, mutta mikäs meillä oli katoksen alla ollessa. Sekin hyvä puoli Valkeakoskella on, että ei ole huolta kastumisesta, ei katsomossa eikä lavallakaan. 

 Jos Kaija Koo kehottaa tempaisemaan korkkarit kattoon, Katri Helena toteaa napakasti "töpseli seinään" ja se onkin maanläheisempi ilmaus sille, että nyt tehdään eikä meinata. Siksi kai kansa häntä niin paljon rakastanut onkin. Tästä innostuneena aion vihdoinkin katsoa Yle Areenasta konserttitallenteen Katri Helenan viimekesäisestä viimeisestä konsertista.

 Valkeakoskella esityskausi jatkuu 8.8. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KATRI - MUSIKAALI / Suomen Kesäteatteri 

Ensi-ilta 11.6. 2026 Apianniemessä Valkeakoskella, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Natalil Lintala, Joni Leponiemi, Lauri Mikkola, Harri Penttilä, Rasmus Koskinen, Mikko Huoviala, Heidi Kirves, Leea Lepistö ja Ushma Olava

Ohjaus Heikki Paavilainen, käsikirjoitus Tuomas Marjamäki ja Heikki Paavilainen, koreografia Katri Riihilahti, kapellimestari ja laulujen sovitus Ali Ahmaniemi, puvustus Arja Sahno, kampaukset ja maskeeraus Pirjo Laihiala, lavastus Heino Pekkarinen sekä äänisuunnittelu Samuel Merisalo ja Jesse Soini

Orkesteri : koskettimet Ali Ahmaniemi/Kalle Ruusukallio, kitara Sampsa Rättäri/Marko Karhu, rummut Jimi Hautamäki/Kristian Suninen, basso Teemu Broman ja puhallinsoittimet Antti Hynninen

Esityskuvat (c) Kimmo Mäkiselkä 

Dracula - verimmäinen totuus / Seinäjoen Kaupunginteatteri, Törnävä

 (Näin esityksen lehdistön kutsuvieraslipulla 4.7. 2026)

 Kuulin jälleen kerran lakeuden kutsun ja niin se vaan oli suunnattava Törnävänsaareen, koska Dracula-hommelit ja Miika Murasen ohjaukset kiinnostaa aina. Jostain kumman syystä menomatkalla muistelin lämmöllä Itikan (nykyinen Atria) Helapää-makkaraa, jota serkkujeni luona Seinäjoella aina maisteltiin. Helavyö puolestaan liittyy vahvasti Pohjanmaalle myös, helatorstai meni jo ja Hectorkin lauloi, että "ko-ko-ko-koko hela maailma pysähtyy nyt kun oot lähtenyt". Mistä lie moiset aatokset mieleeni tulivatkin.

Jani Johansson, Mia Vuorela, Kaisa Hela ja Heikki Hela

 Olin jo ennakkoon innoissani valtavan hienosta lavasterakennelmasta, varmasti kesän upein ja ihan jo sen livenä nähdäkseen kannattaa suunnata tänä kesänä Seinäjoelle. Kyllä sitä kelpasi ihastella ennen varsinaisen shown alkua. Mutta noin muuten, hiukan toisenlaista Draculaa on nyt sitten luvassa. Itse professori Van Helsing (Jani Johansson) kunnioittaa meitä katsojia läsnäolollaan ja on saapunut kertomaan, että miten se tarina ihan oikeasti meni. Bram Stokerista kun ei ole mihinkään, virheitä täynnä koko teos. Apunaan hänellä on kolme näyttelijää ja sehän on selvä, että peruukki- ja vaatevaihtoja piisaa, koska roolihahmoja on huomattavasti enemmän kuin näyttelijöitä. Välillä tosin napataan apujoukkoja katsomostakin (ei sentään lavalle asti, joten ei pelkoa siitä). 

Renfield (Heikki Hela) ja Tohtori Sykerö eikun Seward (Kaisa Hela) 

 Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene ihan putkeen ja sekös hupaisaa onkin. Hurmaavan pöhköä on meno ja vaikuttaa siltä, että tähän on laitettu ripaus komedioista Näytelmä joka menee pieleen ja 39 askelta ja lisämausteina Musta kyy, Maanalainen armeija iskee jälleen (silmälasien käyttö valeasunahan toimii aina), Monty Python ja Kummeli. Meikäläiselle tämmöinen yhdistelmä toimii kuin metrinen vaarna, ja mitä hölmömpää sen parempi. Fyysistä hallittua kohellusta on luvassa ja myös erinäisiä sanaleikkejä, Tohtori Sykerön mainitseminen lämmitti sydäntäni erityisesti. Miimistä päidenkatkomista nähdään myös ja kyllä huomaa, että eräs hra Gassot on ollut vähän näyttämässä mallia.

Mina (Mia Vuorela) ja Lucy (Heikki Hela)

 Lavasteet ja paikoin jykevän pelottavakin äänimaailma toi mieleeni huvipuiston kummitusjunan. Olispa siistiä kierrellä vaunulla juuri tuommoisessa paikassa, ja "tää on uneton yö" soisi kajareista. Vaan jos on lavastus komea, niin on pukuosastokin. Eeppinen näky on itse Dracula (Kaisa Hela) peruukkeineen ja ihastuttavan viehko on Lucy (Heikki Hela) viiksineen. Van Helsingin tyylikkäästä lookista pidin kovasti ja ne aavenaiset (laulamassa Kodin kynttilöitä ja Gimmeliä varsinkin)! Mia Vuorelan lukuisista hahmoista suosikkini oli Lucyn mielitietty herrasmies. Renfield (Heikki Hela) pisteli surutta poskeensa niin hämähäkit, kärpäset kuin kanarialinnutkin. "Jonka rakensi Jussi!"

Van Helsing (Jani Johansson)

 Erityisesti huvitti yleisön osallistaminen, näin se pitää tehdä niin, ettei tunne oloaan kiusaantuneeksi, jos sattuu joutumaan vähän vahingossa näytelmään mukaan. Jotenkin se vaan myös on niin, että naurusulakkeeni parhaiten kärväyttää näköjään se, jos joku kompastuu tai jotain lentää tarjottimelta kaaressa ties minne. Hyvin tämä toimi päivänvalossakin ja varmasti toimii elokuun hämärtyvissä illoissa vielä paremmin. Ja kahviossahan on berliininmunkkien sijaan myynnissä transilvanianmunkkeja, tietysti. Esityksiä 13.8. asti, lisäinfoa tästä linkistä. 

 Ei mennyt päin whit...byä tämä!

ps. Kokeilkaas lausua manselaisittain Bram Stokerin Dracula!

Mestari itse (Kaisa Hela)

~

DRACULA - VERIMMÄINEN TOTUUS / Seinäjoen Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 12.6. 2026 Törnävänsaaressa, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Heikki Hela, Kaisa Hela, Jani Johansson ja Mia Vuorela 

Käsikirjoitus Le Navet Bete ja John Nicholson, suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Miika Muranen, fyysisen näyttelijäntyön konsultointi Marc Gassot, lavastussuunnittelu Kati Lamppu, pukusuunnittelu Leena Rintala, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Johanna Uusitontti, äänisuunnittelu Tomppa Rintamäenpää ja valosuunnittelu Lauri Virkkala

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri