Haapajärven Elvis / Lahden Kaupunginteatteri

 Tunnelmasta toiseen mentiin Lahdessa lauantaina. Ensin pienellä näyttämöllä hurmaava satunäytelmä Nysä, jättiläismäisen pieni seikkailu (suositusikä 6 +) ja illalla Studionäyttämöllä tositapahtumiin perustuva Haapajärven Elvis (suositusikä 16 +). 

 Äidilläni oli yhteen aikaan tapana ostaa uusin Alibi. Minäkin niitä aina selailin, kaikkein järkyttävimpiä juttuja lueskelin ja shokeeraavia kuvia katselin. Kai se oli jotenkin "turvallinen" konsti hankkia pientä jännitystä elämäänsä, lukemalla muiden tragedioista ja kotoisassa Suomessa tapahtuneista kauheuksista, jotka monelle kuitenkin arkipäivää. Ihan liian monelle. Hämärästi muistan yli 30 vuotta sitten Haapajärvellä sattuneen tapauksen, kaiketi siitäkin Alibin sivuilla kerrottiin. Parhaiten jäi mieleeni kuitenkin muutamia vuosia sitten lukemani Katariina Vuoren kirjoittama kirja Erään tapon tarina. Kirjan luettuani muistan ajatelleeni "Siitäs sai!". Haapajärven Elvis perustuu tähän kirjaan, Lauri Maijalan sovittamana ja ohjaamana.

Asko (Vilma Kinnunen) ja Elvis-seinä

 Oman kodin pitäisi olla kaikille se maailman turvallisin paikka elää, olla, kasvaa. Toisin on nuorella Askolla (huikean upean roolityön tekevä Vilma Kinnunen), joka äitinsä (Anna Pitkämäki) kanssa joutuu elämään jatkuvan pelon ja väkivallan uhan kanssa. Askon isä Esko (Tapani Kalliomäki) on viinaanmenevä räjähdysherkkä väkivaltainen hulttio, ja rauha laskeutuu kotiin ja koko Haapajärvelle hetkeksi vain silloin, jos isä on joutunut vaihteeksi vankilaan. Muuten saa varoa jokaista sanaansa ja suunnitella nopeinta pakoreittiä mummon (Lumikki Väinämö) luo. Mummon luona saa hetken hengähtää, vastapaistettu sipuli tuoksuu pannulla. Kodikas tunnelma. Kotona Asko saa lohtua musiikista ja hänellä on seinät tapetoituna itsensä Elviksen kuvilla. Kuningas itse singahtaa tämän tästä estradille ja mekin yleisössä saamme hänen lauluistaan nautiskella (roolissa vakuuttaa Teemu Palosaari notkeine lanteineen). 

Elvis (Teemu Palosaari)

 Näytelmä muuten räjähtää käyntiin Eskon singahdettua verhoista esittämään meille Irwinin biisiä Riemu ja ratto (joka on suosikkini Irwinin tuotannosta ja kyllä, laulelin mukana), renttumainen olemus tekee kyllä vaikutuksen vaan toisin on myöhemmin. Siihen loppuu riemu ja ratto. Anteeksi kirosanat, mutta helvetti sentään mikä hullunkiilto silmissä ja mikä kaikkienaikojen pelottavin, ällöttävin ja vastenmielisin teatterin lavalla näkemäni tyyppi on tämä! Huh huh. Tapani Kalliomäki uppoutuu rooliinsa kyllä hyytävän hienosti, jos näin voi sanoa. Miten kammottavaa viinan kanssa läträämistä ja se saunomiskohtaus, hyi hitto!

Esko (Tapani Kalliomäki)

 Siwan muovikassi nosti nostalgiapisteitä, samoin verhojen kuosit, tuulipuvut, hillitön bingoilta. Haikeansuloisin mielin seurailin Askon ja parhaan/ainoan ystävänsä Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) yhteisiä puuhia. Liukurit, keinut, peli-illat, styroksinpalan uittaminen ja etenkin kertomus siitä, että kyläilemään mennessä ei tarvinnut edes ulkovaatteita eikä kenkiä. Rappukäytävästä sisäkautta menin minäkin sukkasillani ystäväni luo lapsena viereiseen rappuun.

Kimmo ja Asko liukureineen

 Kirjan nimi siis on Erään tapon tarina. Kuka tappoi kenet? En paljasta sitä tässä, jos tapaus ei ole ennestään tuttu. Mummon tyynen rauhallisena, helpottuneena lausuma monologi on näytelmän herkistävintä antia, samoin kaikki seinälle nastalla kiinnitetyt kaipaavat, vankilasta lähetetyt postikortit. Isällä on hirvittävän kova ikävä. Myös loppukohtaus nostaa palan kurkkuun. 

Mummo laukkuineen

 Tämä teatteriesitys on Tapaus. Raju, koskettava ja pysäyttävä. Ja silti kaiken hirveyden keskeltä löytyy lämpöä, toivoa, oikeutta, rakkautta. Pistää miettimään. Kauttaaltaan upeita näyttelijäsuorituksia, ihan sanattomaksi vetää. Kiintoisa kaksiosainen katsomo, eturiviin en olisi uskaltanut edes mennä. 

 Katso ensin näytelmä ja katso sitten Areenasta tämä jakso. Tai katso linkki ensin ja sitten äkkiä Lahden Kaupunginteatteriin lippuja ostamaan, toukokuun puoliväliin on aikaa.

~

HAAPAJÄRVEN ELVIS / Lahden Kaupunginteatteri 

Kantaesitys 18.2. 2026 Studionäyttämöllä, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Rooleissa : Jori Halttunen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Pitkämäki, Teemu Palosaari, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Vuori ja Lumikki Väinämö 

Perustuu Katariina Vuoren kirjaan Erään tapon tarina

Käsikirjoitus, ohjaus ja lavastus Lauri Maijala, pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho, valosuunnittelu Jouni Nykopp, äänisuunnittelu Jukka Vierimaa ja naamioinnin suunnittelu Kati Keronen

Esityskuvat (c) Janne Vasama

(Esitys nähty ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Nysä, jättiläismäisen pieni seikkailu / Lahden Kaupunginteatteri

 Jos esitteessä lukee, että ikäsuositus on 6-vuotiaasta ylöspäin, niin sehän on sitten just eikä melkein meikäläiselle sopivaa katsottavaa! Kyllä näissä lastennäytelmissä on ihan oma taikansa, valitettavan harvoin niitä nykyään tulee nähtyä. Hetken olin taas se 7-vuotias pikkutyttö elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa - ja ennen esityksen alkua miettimässä, ovatko kaksi valtaisaa "möykkyä" lavalla heinäseipäitä vaiko sittenkin jättimäisiä kiivihedelmiä tai kookospähkinöitä. Tylsästi olivat sitten heinää kuitenkin...

 Ollaan nyt siis pitkästä aikaa Lahden Kaupunginteatterissa. Rakastuin betoniin taas kunnolla, ja tulikin vietettyä koko lauantai teatterin hellässä huomassa (illan esityksenä oli Haapajärven Elvis, jossa ikäsuositus syystäkin 16 vuotta täyttäneille). 

Nysä (Aurora Manninen) ja Lauri (Miikka Wallin)

 Heinäkasojen keskeltä tympääntyy omapäinen Nysä (Aurora Manninen) kauhojenveistelyyn ja muuhun touhuun, ja päättää tuosta noin lähteä maailmalle. (Niin minäkin päätin pikkutyttönä kerran. Pakkasin kerholaukkuuni pari suosikkipehmoleluani ja ehkä pari keksiä, ja sanoin vanhemmilleni hyvästit. Lähdön syytä en enää muista, mutta kovin pitkälle rappukäytävään en ehtinyt kun meille olikin tulossa mieluisia vieraita kyläilemään ja palasin heidän mukanaan takaisin kotiin. Se siitä.)

Kitupiikki ja Kitupiikitär 

 Matkallaan Nysä kohtaa kaikenmoisia haasteita, joista selviää oveluudellaan, rohkeudellaan ja erinäisillä taikaesineillä, joita on saanut tapaamiltaan upeilta hahmoilta. Tuulen äiti (Lotta Kaihua) ja etenkin Metsän äiti (Veeti Vekola), waude! Kaikenmoista tyyppiä maailmalla kyllä eteen sattuu. Meikäläiselle kolahti eniten metsänelukoiden rokkibändi Turriganes (tietysti) sekä huikean hienosti toteutettu jätti, joka aiheutti väliajalla melkoista pohdintaa naapuripöydässä. Jännän äärellä oltiin itsensä Pirun (Miikka Wallin) saapuessa paikalle. Kovasti huvitti Kitupiikki (Jori Halttunen) kera vaimonsa, jolla oli tyhjiä tölkkejä papiljotteina päässään, eräätkin otsaan liimatut viikset ja Kuningatar (Jenni Kokander), jolla oli samanlainen puhetyyli kuin Pasilan Rauno Repomiehellä tai Madagascarin Kuningas Julienilla. 

Metsän äiti (Veeti Vekola)

 Kuten arvata saattaa, maailmalla oppii kaikenlaista uutta itsestään ja koti-ikäväkin alkaa kaivella mieltä. Olihan tämä varsin valloittava ja hurmaava tarina, ja miten kaunis toteutus! Täynnä seikkailuhenkeä, huumoria ja lämpöä. Hienoja oivalluksia pilvet, säätilojen vaihtelut ja muut. Jotenkin minua liikuttaa aina se, että katsomo on pullollaan lapsukaisia, jotka kaikki eivät ihan malta istua paikoillaan tai olla hiljaa. Olin kuulevinani jälleen kerran alkupuolella tutun lauseen "Koska tää oikein loppuu?" ja toisaalta heti alussa taas selitettiin mummolle, että "Tuo ei ole oikea perhonen, se roikkuu jonkun narun varassa!". Silmät loistaen mentiin valtaisa ilmapallo sylissä sitten parkkipaikkaa kohti. Teatterikärpänen puraisee salakavalasti ja unissakin mietityttää, että montako tyyppiä sen jättiläisen sisällä oikein oli.

 Nysä ja kumppanit nähtävillä vielä toukokuun alkuun asti!

 ps. Tein esityksen jälkeen Veeti Vekolan kanssa haastattelun, luettavissa täällä lähiaikoina. 

 ~

NYSÄ, JÄTTILÄISMÄISEN PIENI SEIKKAILU / Lahden Kaupunginteatteri 

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2025 pienellä näyttämöllä, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Rooleissa : Jori Halttunen, Lotta Kaihua, Jenni Kokander, Aurora Manninen, Veeti Vekola ja Miikka Wallin

Alkuperäisteos Anna Brigadere, ohjaus ja sovitus Alise Polacenko, lavastus ja pukusuunnittelu Vera Kotkaniemi, valosuunnittelu Kari Laukkanen, äänisuunnittelu Jukka Vierimaa ja naamioinnin suunnittelu Eija Nurminen

Esityskuvat (c) Aki Loponen

Esitys nähty ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!

Haastattelussa Mikkomarkus Ahtiainen

 Näyttelijä Mikkomarkus Ahtiaisen tapasin maaliskuun alussa 2026 Kotkan Kaupunginteatterin näyttelijälämpiössä. Aiemmin päivällä olin käynyt katsomassa näytelmät Anna Karenina ja Forever Young, joissa molemmissa Mikkomarkuksella oli rooli. Lämpiön pöydällä oli verenpainemittari, ja pyynnöstäni hän mittasi paineet ja sykkeet ennen haastattelua ja haastattelun jälkeen. Miten mahtoi käydä, sen voitte lukea lopusta.

(c) Niklas Riihelä 

 Vuonna 1978 syntynyt Mikkomarkus on kotoisin Tesjoelta. ”Samana vuonna muuten The Police julkaisi debyyttilevynsä Outlandos d´Amour ja Dire Straits julkaisi levyn Dire Straits, nämä täytyy mainita tähän. Tesjoki on pieni kylä Loviisan kupeessa, 40 km Kotkasta. Passissani ja syntymätodistuksessani lukee syntymäpaikkana Ruotsinpyhtää, mutta nykyään sekin on osa Loviisaa. Aikoinaan valtatie meni Tesjoen ohi ja Tesjoen Kesoililla pysähtyi monet kuuluisuudet keikkamatkoillaan. Niiltä ajoilta mulla on ainakin Kake Randelinin ja Ismo Alangon nimmarit, isä niitä kävi pyytämässä. Aika-ajoin siellä tulee käytyä nostalgiareissulla, näytän tyttärilleni vanhoja leikkipuistojani ja semmoista mukavaa. Kyllähän siellä tuli asuttua melkein 20 vuotta elämästäni. Lisäksi oon asunut Kotkassa, Lahdessa, Helsingissä ja Joensuussa, josta palasin takaisin tänne. Paluu Kotkaan on ollut mun elämäni paras päätös. Mulla on upea työpaikka ja rakas perhe, jonka kanssa asutaan yli satavuotiaassa paritalon puolikkaassa Karhulassa.”

 Mitä harrastat? ”Musiikki on aina ollut mulle tärkeää, soittaminen ja musiikin kuuntelu. Meillähän on täällä teatterin oma bändikin, Eagles Without Wings. Siinä on lisäkseni Juho Markkanen, Konsta Lippo, Jarkko Sarjanen, Jouni Bäckström ja Marika Huomolin. Mukavaa on. Kotkan Meripäivillä oli pari isoa keikkaa ja lisäksi on soitettu teatterin pikkujouluissa ja vappushowssa. Vaikka tää liittyy vahvasti mun ammattiini, musiikki uppoaa muhun täysillä. Lisäksi mä tykkään ulkoilla perheeni kanssa, sienestää ja mökkeillä. Vaimoni Hannan kanssa harrastetaan tietovisoja. Ollaan katsottu kaikki På Spåret ja Hengaillaan -ohjelmien jaksot. Sen lisäksi ollaan voitettu lukuisia kertoja paikallinen livemusavisa kahden hengen joukkueellamme nimeltään Enemmän duoo ku Han Soloo.”

Eagles Without Wings (c) Virpi Siira

 Milloin ja miten teatterikärpänen puraisi sinua? ”Ihan tarkkaa ajankohtaa en muista. Rakkaan isoveljeni kanssa tykättiin Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen meiningeistä - Hei hulinaa, Hui helinää, Serpien kylässä… Ne loi tietynlaisen pohjan, ja velipojan kanssa tehtiin sitten itse kuunnelmia, niissä improttiin kaikenlaista ja ideata oli jos jonkinlaista. Olin nuorena aika ujo ja esiintyminen jännitti, mutta ´95 sain vanhemmiltani ensimmäisen kitarani ja päädyin jo seuraavana vuonna esiintymään koulun itsenäisyyspäivän juhlissa, jossa esitin yksinäni kitaran kera R.E.M.:n Losing my religionin. Sen jälkeen mua pyydettiin mukaan teatteriporukkaan Multi-Action Team, siinä oli mukana loviisalaisia nuoria. Liityin porukkaan ja se oli vahvistus siitä, että tässä on nyt jotain. ´98 laitoin hakupaperit TeaKiin, mutta en uskaltanut mennä pääsykokeisiin. Realiteetit jotenkin iski silloin. Ujo poika Tesjoelta lähtisi muka Helsinkiin pääsykokeisiin, ei mitään järkeä! Tutustuin sitten muutamiin paikallisiin taiteilijoihin, joiden kanssa tuli tehtyä erilaisia teatteriproggiksia, stand upia ja muuta. Sain vinkin Lahden Kansanopistosta, hain sinne ja pääsin. Sen vuoden aikana opin teatterista todella paljon, opiskelu oli tiivistä. Sain oppia, sain tehdä virheitä. Pari koulukaveriani pääsi TeaKiin ja tajusin, että mullakin voisi olla mahdollisuuksia. Päädyin sitten Helsinkiin Kellariteatteriin ja tapasin siellä Kimmo Hirvenmäen, jonka kanssa ystävystyttiin ja tehtiin muutama juttu. Aloin tehdä enemmän stand upia, se lähti kulkemaan oikein hyvin. Vuonna 2004 olin täyttämässä 25 vuotta ja päätin, että nyt jos koskaan on oikea aika hakea TeaKiin. Eipä ainakaan jäisi harmittamaan se, etten koskaan hakenut kunnolla. Oloni oli rento, ei ollut paineita. Olin saanut ujouden tilalle itsevarmuutta ja kokemusta, ja mulle oli jo syntynyt jonkinlainen tieto omasta näyttelijyydestäni. Yli tuhannen hakijan joukosta olin yksi niistä onnekkaista, jotka pääsivät sisään vuonna 2004. Välillä näen unia, joissa oon jälleen pääsykokeissa ja ajattelen, että pitääkö mun nyt uudestaan käydä tää viisi vuotta! Olihan siellä paljon kaikkea, vaikka niin rakas ja hieno kokemus olikin. Kurssikavereitteni kanssa pidetään vuosittain kurssitapaaminen ja vaihdetaan kuulumiset. Samat ongelmat ja haasteet meitä yhdistää, ja sama rakkaus lajiin. Viisi vuotta tehtiin yhdessä, revittiin itsemme auki, epäiltiin itseämme. Mieletön yhteisö, joka ei katoa koskaan.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli nimeltään Sotatila. Mä kamppailin aika paljon kroppani kanssa, ja pääni kanssa myös. Oli monenlaisia haasteita. Kroppani meni tilttiin kolmantena vuonna, olin tekemässä kandintyötä. Koulun ohessa tein edelleen paljon stand upia ja olin mukana Eriteatterissa, jossa tehtiin esimerkiksi ensimmäinen teatteriversio Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjasta. En ollut pääroolissa, mutta tein parisenkymmentä sivuhahmoa. Tein kaikkea koulun ohella ja nautin kyllä, koin että opin paljon enemmän tekemällä muutakin kuin olemalla pelkästään koulussa. Mutta sitten mä uuvutin itseni ihan loppuun, todellakin oli verenpaineet korkealla. Rytmihäiriöitä ja univaikeuksia, stressiä ja huolta. Kun oli huono olo, kropassakin tuntui siltä ettei jaksa. Lopputyöni oli kirjoitelma siitä, miten sain itseni maisterivuonna parempaan kuntoon, rupesin ymmärtämään päätäni ja kroppaani paremmin. Olin tietyllä tavalla julistanut itselleni sotatilan, ja nyt pyrin tekemään sovinnon fyysisen ja psyykkisen olemukseni kanssa, kohti parempaa tulevaisuutta.”

 Mikäs oli taiteellinen lopputyösi? ”Tein niihin aikoihin kahta juttua päällekkäin, mutta taiteellinen lopputyöni oli TeaKissa nimeltään Mitä sinustakin tulee. Tua Harnon teksti, Sirpa Riuttalan ohjaus. Olimme viimeinen vuosikurssi, joka pystyi valmistumaan neljässä vuodessa. Kandintyö tuli pakolliseksi kolmantena vuonna ja sitä ei aiemmin ollut, ja vuodessa pystyi valmistumaan maisteriksi. Mä pääsin kuitenkin musiikkilinjalle Ushma Olavan, Elina Aallon, Jemina Sillanpään ja Kaisa Leppäsen kanssa, ja se oli meidän kaikkien taiteellinen lopputyö. Samoihin aikoihin mä pääsin Komediateatteri Arenaan tekemään komediaa Spede ja kumppanit, se oli sitten tavallaan ”henkinen lopputyö”. Pääsin näyttelemään Vesa-Matti Loiria ja Uuno Turhapuroa, lapsuuden idoleitani. Se oli viimeinen Ere Kokkosen käsikirjoittama juttu. Hänen piti se myös ohjata, mutta menehtyikin ennen harjoitusten alkua. Santeri Kinnunen pelasti tilanteen ja tuli ohjaajaksi. Se oli ensi-illassa vuonna 2008 ja jatkui keväällä 2009, ja mähän valmistuin silloin.”

Spede ja kumppanit (Janne Kataja, Antti Laukkarinen ja MM) (c) Liisa Lipas

 ”Siinä Komediateatterin jutussa oli maskeeraajana Marjut Samulin, joka oli paikalla myös silloin kun Vesku loi Uunon. Veskuhan teki Uuno-maskin aina itse ja Marjut kysyi multa, että teetkö itse myös. Tietysti tein. Uuno oli näytelmässä lavalla neljään eri otteeseen ja siinä välissä pesin maskin aina pois. Pirtulla putsasin hampaat. Onneksi ei tultu esityksen jälkeen puhalluttamaan! ”Ihan tässä pirtulla vaan pesin hampaitani muina Loireina, mitään en oo ottanut…” Siinä sitä olis ollut selittämistä.”

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Lasse Karkjärvi. Hän on kotoisin Valkosta, Loviisasta. Meitä paikallisia taiteilijoita ei monia ole. Rakas Oili-äitini oli aikoinaan Loviisan Elannossa töissä ja Lasse oli nuorena miehenä äitini työkaveri. TeaKin alkuaikoina bongasin hänet läheisestä ravintolasta, menin esittäytymään, kerroin äidistäni ja hän riemastui. Pyysin häntä kumminäyttelijäkseni siinä, lyötiin kättä päälle ja se asia oli sitä myöten selvä.”

(c) Tommi Mattila 

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Mainitsinkin jo Kellariteatterin ja Eriteatterin, joista jälkimmäisessä tehtiin Juoppista nuoren miehen vimmalla ja energialla. Kandintyön tein Teatteri Takomoon, se oli Kansallisnäytelmä Kivi. Mainitsin myös aiemmin Hirvenmäen Kimmon, ja tämä oli hänen kirjoittamansa näytelmä Aleksis Kivestä. Maisterivuonna olin Komediateatteri Arenassa vajaan vuoden ja koulun jälkeen menimme silloisen puolisoni kanssa Joensuun Kaupunginteatteriin. Olin siellä ensin vuoden ja sitten syntyi ensimmäinen tyttäreni, jäin hänen kanssaan kotiin vuodeksi. Kaipasin takaisin juurilleni ja vuonna 2013 aloitimme työt täällä Kotkan Kaupunginteatterissa. Siinäpä ne teatterit taitaa olla. Lisäksi on tullut oltua kesällä Lahden Karirannan Kesäteatterissa ja Kumpulan Metsäteatterissa, mutta valmistumiseni jälkeen en oo kesäteatteria tehnyt. Nautimme pitkästä kesälomasta nykyisen puolisoni kanssa, hän kun on opettaja ammatiltaan.”

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Nuoruusvuosieni isot jutut oli kyllä nuo Kansallisnäytelmä Kivi ja Spede ja kumppanit. Ensimmäinen pääroolini oli Kansanopiston näytelmässä Työmiehen vaimo. Tajusin sitä tehdessä, että tavassani nähdä näyttelijäntyö on jotain järkeä. Kotkassa on ollut paljon hyviä juttuja. Keisarikuntaa tehtiin vuonna 2014. Olin ollut Joensuussa vähän hukassa ja vuoden kotona pienen lapsen kanssa, ja piti vähän hakea, että mites tää mun näyttelijyys nyt menikään. Olin siinä Keijo ”Kinkku” Laitinen, semmoinen hauska side kick -hahmo Teemu Koskisen ja Eppu Pastisen pääkaksikon rinnalla, ja se oli nautintoa ja hauskanpitoa koko Keisarikunta. Sitä oli erittäin mukava tehdä, ja esityksen puolella oli koko kaupunki. Se oli täällä iso juttu ja menestys. Tietysti on mainittava oma showni Nelikymppinen vuodelta 2018. Siinä oli stand uppia, omia biisejäni, pari muusikkoa ja esityspaikkana legendaarinen Ravintola Kairo. Sitä esitettiin 40 kertaa, eka puolisko oli kipeitäkin asioita sisältävä katsaus elämääni ja toinen puolisko oli puhdas stand up -setti. Välissä oli omia biisejäni. Parin vuoden kuluttua tulee 50v täyteen. Vähän muhittelen tässä, että olisko intoa tehdä vastaavanlainen setti silloin. Kairoon on tehty muitakin kivoja juttuja, vaikkapa Vadelmavenepakolainen, jossa oli mukana ruotsalaisia biisejä tarinan lomassa. Mä olin Mikko Virtasena, Toni Harjajärvi ja Annuska Hannula teki kaikki muut roolit. Yllätettiin yleisö, Kairossa on totuttu näkemään lähinnä revyitä ja musiikkijuttuja, ja tää oli dramatisointi romaanista. Toki musiikkia oli mukana tässäkin. Mika Eirtovaara tuli ohjaamaan vuonna 2016 brittiläisen kauhukomedian Muumio, sitä oli kiva tehdä. Komiikka on mulle luontaista, tykkään heittäytyä ja siinä on mulla eniten annettavaa. Toki mä tykkään tehdä kaikenlaista, mutta komiikan parissa oon eniten kotonani. Sitten olin kauden 2021-2022 isyyslomalla mun ihanan Matilda-tyttäreni kanssa ja sen jälkeen palasin voimaantuneena Katja Krohnin ohjaamaan Addams Familyyn. Esitin siinä erikoista Fester-setää, joka on yksi mun kiitetyimpiä roolejani. Harvoin olen rakastanut omaa roolihahmoani niin paljon kuin rakkaudenkipeää Fester-setää.”

Addams Family (c) Niklas Riihelä 

 Onko sinulla jäänyt mieleesi vuosien varrelta jokin tietty oppi tai ohjenuora? ”Erittäin hyvä kysymys. Meillä oli justiinsa yleisötyöhön liittyvä seminaari, johon multa pyydettiin puheenvuoro. Oon tehnyt täällä Mozartista Aviciihin -kokonaisuutta, joka on Kymi Sinfonietan ja Kotkan Kaupunginteatterin yhteistuotanto, ja siinä on mukana klassista musiikkia ja esimerkiksi Michael Jacksonin Beat it. Oon päässyt laulamaan kaikenlaista hienoa siinä, todella yllättävä konserttikokonaisuus. No, aloitin puheenvuoroni sillä, että kouluajoilta on jäänyt mieleeni näyttelijäntyön professorini Vesa Vierikon Kari Väänäseltä kuulema lause ”Näyttelijäntyö on hallittua skitsofreniaa”. Ymmärsin sen kyllä, mutta se konkretisoitui mulle vasta myöhemmin tehdessämme vuonna 2016 tänne näytelmää Neljäntienristeys, jonka ohjasi Miko Jaakkola. Mulla on tosi hankala isäsuhde, paljon asioita jäi puhumatta ja käsittelemättä, ja hän oli menehtynyt paria vuotta aiemmin. Näytelmässä Osku Haavisto esitti mun roolihenkilöni alkoholisti-isää, jonka haudalla ollaan kesken näytelmän. Muistan olleeni oman isäni arkulla hyvästelemässä vuonna 2014, ja yllättäen mulla oli näytelmässä samanlainen tilanne. En ollut aikaisemmin pystynyt itkemään lavalla, nyt itkin välillä niin että ihan tärisin. Öisin heräsin siihen, että riitelen isäni kanssa ja muuta vastaavaa. Sitten tajusin. Hallittua skitsofreniaa. Ymmärtääkö mieleni milloin näyttelen? Oon roolissa ja tunne onkin aito ja muistuttaa tilanteesta, joka on ollut kipeä asia ja lähiaikoina aidosti läsnä elämässäni. Tuota asiaa oon joutunut purkamaan aika paljon. Miten näytellä illasta toiseen kohtausta, joka aidosti sattuu ja tuntuu pahalta. Miettinyt, että noissa tilanteissa en ole ollut tietyllä tavalla oma itseni ja mikä olisi väylä siihen, että mulla on kaikki hyvin ja voin hyvin. On ollut muitakin rankkoja draamarooleja, kuten näytelmässä Risteys, joka oli avioliittodraama edeten reaaliajassa, ja keskellä näytelmää miehellä oli totaalinen romahdus. Esityksen jälkeen pukuhuoneessa puhaltelin näytelmän itsestäni ulos, katsoin peiliin, juttelin itselleni, kuuntelin jonkun tietyn biisin ja hengittelin rauhassa, jotta en lähtisi kotiin siinä näytelmässä olleessa tunnetilassa. Ja että pystyisin nukkumaan yöni hyvin. Se toimi tosi hyvin.”

 Mitkä ovat sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Komiikka ja tietynlainen rytmin taju. On tullut tehtyä kolmisensataa stand up -keikkaa ja siinä on tosi tärkeää, että on hauska ja myös ymmärtää tarinankerronnan rytmiä ja myös kuuntelee yleisöä. Jännä ristiriita siinä, että näyttelijänä pitäisi unohtaa yleisön läsnäolo täysin, vaikka joissakin jutuissa se palvelee hirvittävän hyvin, että pystyy hengittämään samaa ilmaa yleisön kanssa, aistimaan mitä voi tehdä ja yllättämään itsensä uudelleen. Tykkään siitä, että mikään esitys ei ole samanlainen. Siihen vaikuttaa moni asia ja aina pitää lähteä vähän tutkimaan ja aistimaan ilmapiiriä. Pyrin myös olemaan aito, vaikka tekisinkin vahvaa karakteeria. Ja osaan olla rehellinen itseäni kohtaan.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Viimevuosina oon ottanut bassonsoitonkin haltuun ja ryhtynyt soittamaan myös koskettimia, koska bändissä on jo parikin huippuhyvää kitaristia Markkasen Juho ja Sarjasen Jarkko. Ymmärrän niiden soitinten logiikan. Mähän en oo koskaan musiikkia opiskellut, oon itseoppinut. Tiedostan myös sen, etten ole mikään tanssija, mutta osaan tarvittaessa liikuttaa itseäni mielenkiintoisesti ja se on mielestäni vahvuus myös. Hei, ja mä oon radiossa aikoinaan pyörineen Poppikoulun yksi menestyksekkäimmistä kilpailijoista!”

Mozartista Aviciihin (c) Katja Raanoja

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Kaikkea pystyisi varmaankin oppimaan, jos saisi rauhassa opetella. Jos joskus saisin Hildurista Jakobin roolin, olisi upeaa oppia neulomaan villapaitaa. Joku yllättävä ja mielenkiintoinen taito olisi mukava. Ajokortinkin ajoin vasta vanhemmalla iällä. Mulla meni pitkään tulla sinuiksi autojen kanssa. Remonttihommiinkin tuossa ryhdyin appiukon seurassa ja kotona on nyt kiva ihailla omaan kädenjälkeään. En lähtisi kyllä lentokonetta lentämään, surffaamaan enkä lähtisi varsinkaan Erikoisjoukkoihin! Verenpaineet nousee jo pelkästä ajatuksesta.”

 Verenpaineitakin ajatellen se neulominen on kyllä parempi vaihtoehto. Ehditkö käydä katsomassa teatteria itse vapaa-ajallasi? ”Vähän huonostihan sitä vapaa-aikaa on, kun on kuusipäiväinen työviikko, mutta kyllä mä pyrin katsomaan ainakin kaikki oman teatterin jutut. Just kävin katsomassa meidän Naapurinäyttämöllä Lempin. Se oli hieno teos. Vaimon kanssa käytiin vapaana viikonloppuna katsomassa Tampereen Työväen Teatterin Kaunotar ja Hirviö, joka oli alusta loppuun täyttä riemujuhlaa.”

 Mitkä asiat inspiroi sinua töissä ja elämässä yleensä? ”Perhe inspiroi ja tuo elämääni iloa valtavasti. Äitiini ja sisaruksiini on hyvä ja lämmin suhde. Ystävät inspiroi myös. Töissä saan inspiraatiota tietysti työporukasta, meillä on täällä hyvä tiimi. Itsekin kun olen jo 13 vuotta täällä ollut, vakiporukka on pysynyt aika samana pitkään. Tiivistä yhteistyötä teknisen henkilökunnankin kanssa, ja kaikkien kanssa tulen hyvin toimeen. Se on tärkeää.”

Muumio (c) Snoopi Siren

 Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”No kotimaisista jo mainitsemani Loiri, Petelius ja ehdottomasti nostettava Pedro Hietanen. Hän on sketseissä vähän semmoinen side kick -muusikko, mutta ne Dokulamput ja muut, voi hyvänen aika sentään! Hänellä taisi olla maailman huonoin pokka, niissä yskittiin aika paljon. Lunta tupaan -sarjaa ja Pitkän Jussin majataloa rakastin myös, veljeni ne mulle esitteli aikoinaan. Nyhjää tyhjästä kolahti kovaa - Mikko Kivinen, Vesa Vierikko, Miitta Sorvali, Martti Suosalo… Robin Williams on ollut mulle tärkeä, hänen komiikantajunsa ja rytmitajunsa oli aivan älytön, ja mikä vauhti! Ja ne hänen draamaroolinsa, voi että! Kuolleiden runoilijoiden seura, Heräämisiä, Good Will Hunting. Hän pystyi myös rauhoittumaan. Ohjaajista mulle on kolahtanut Mike Flanagan, hän on tehnyt vaikkapa sarjat The Haunting of Hill House ja Usherin talon tuho. Elokuva Life of Chuck on mulla vielä näkemättä. Stand upin puolelta Eddie Izzard on mun ykkössuosikkini.”

 Tässä kohtaa meitä molempia alkoi kovasti yskittää, ja siitä luontevasti siirryimme keskustelemaan sarjasta Ruuvit löysällä (The Fast Show), jossa Bob Flemingiä alkoi aina kovasti yskittää kesken ohjelmansa nauhoituksen.

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa maailmasta? ”On hienoja näyttelijöitä paljon, mutta haluaisin saada roolin sarjasta Only Murders in the Building. Olisi hienoa tehdä myös uusintaversio leffasta Three Amigos, jossa korvaisin Chevy Chasen ja näyttelisin yhdessä Steve Martinin ja Martin Shortin kanssa.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Dave Matthewsin. Oon kuunnellut paljon musiikkia ja fanittanut monia, mutta Dave Matthews Bandissa on aina ollut jotain sellaista, mikä menee kaiken muun edelle. Hänellä on hieno biisi 27, jota ei ole koskaan levytetty. Siitä saisi hienon kahden miehen cowboy-balladin. Oon nähnyt muuten paljon unia, joissa olen Pearl Jamin Eddie Vedderin kaveri ja ollaan just laulamassa jotain, ja herännyt kesken kaiken. Hitto! Se tuntui niin todelliselta. Yrittänyt nukahtaa uudestaan, ja sitten ollaankin mummon kanssa hiihtämässä. Mikä on toki mukavaa sekin. Mutta mihin jäi Eddie Vedder?”

 Mitäs laulaisit minun kanssani karaokessa? ”Tämähän ei olisi mikään ilmiselvä Armi ja Danny-veto, vaan jotain aivan muuta. En tiedä miksi tuli mieleeni Kolmas nainen ja biisi Maanantai!”

 Sitä sitten lauletaan pätkä. Ei muistu kuin alku mieleen...

 Minä kyllä ehdotan tähän Duran Durania ja Save a Prayer. Tästä oli meillä aikoja sitten somessa pienimuotoista hehkutustakin. ”Voi että! Upea biisi ja tehtäisiin siitä lähes yhtä upea duetto. Tulin kerran taksilla kotiin jostain ja perillä oli vielä radiosta Save a Prayer kesken. Kysyin taksikuskilta, että voinko kuunnella vielä tän biisin loppuun. Se onnistui, mittari kyllä raksutti koko ajan mutta se ei haitannut yhtään. Ilolla maksoin kuullakseni sen loppuun asti, oli se sen arvoista.”

 Tähän väliin sitten keskustelimmekin pitkään erinäisistä hienoista keikkakokemuksista, Duran Duranista, Michael Jacksonista, Dire Straitsista ja U2:sta. (Ja haastattelun päätteeksi ”pakotin” Mikkomarkuksen kuuntelemaan kaksi Yungbludin biisiä.)

Vadelmavenepakolainen (Toni Harjajärvi, Annuska Hannula ja MM) (c) Juha Lahtinen

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko se ylipäätään selitettävissä oleva asia vai pelkkä myytti? ”On se olemassa, mutta ei välttämättä selitettävissä. Meillekin tuohon suurelle näyttämölle mahtuu parhaimmillaan 370 katsojaa ja siihen päälle näyttelijät, ja me kaikki siinä suhteellisen pienessä tilassa hengitämme hetken samaa ilmaa. Kaikki syntyy juuri siinä hetkessä, ja kokemus on aito. Kaunotar ja Hirviö oli täynnä teatterin taikaa, sitä oli nautinto katsella. Kyllä mä leffojakin katsellessani itken, mutta teatterissa iskee se hyvänolon ja onnen tunne. Että voin livenä katsoa, kokea ja tuntea näin voimakkaasti! Teatterin taika vaatii katsojan - ei se mitenkään riitä, että lavalla keskenämme pyöritään.”

 Kerro joku erikoinen sählinki esityksestä. ”Keisarikunnassa olin siis kitaristi Kinkku Laitinen, ja ensimmäisessä kohtauksessa esitellään bändi. ”Kinkku is the guitar man of the band!” Lava oli liikuteltava ja näyttämömestarin kanssa oltiin sovittu, että jompikumpi meistä tsekkaa, että kitara on siinä missä pitääkin. No, yhdessä esityksessä kumpikaan meistä ei ollut tarkistanut asiaa! Tulin lavalle ja huomasin samantien, että kitara ei olekaan paikallaan. Koskisen Teemu jo aloitti laulamaan. Bongasin äkkiä guiro-soittimen ja nappasin sen käsiini. Teemu huomasi sen ja esitteli mut ”Kinkku is the guiro man of the band!”. Sen jälkeen olinkin Guiromies Ahtiainen pitkään.”

Keisarikunta (Eppu Pastinen, Teemu Koskinen ja MM) (c) Juha Metso

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Ole rohkeampi ja usko itseesi. Luota omiin ajatuksiisi. Luota siihen mitä tunnet ja teet.”

 Mitä sanoisit nuorelle, joka tällä hetkellä haaveilee tästä alasta? ”Sanoisin samat asiat. Olin tuossa joitakin vuosia sitten puhumassa yläasteella nuorille ja sanoin siellä, että luottakaa unelmiinne ja menkää rohkeasti niitä kohti. Ja että epäonnistumisetkin kuuluvat välillä asiaan, niitä ei pidä pelätä ja siksi jättää tekemättä jotain, mikä toisi elämänravintoa.”

 Kerro joku hyvä muisto. Niitä on tosin tässä jo ollutkin… ”En oo vielä mun ystävistäni puhunut, joten tähän kohtaan haluan mainita mun parhaat ystäväni Paulin ja Jussin. Ollaan tunnettu lukioajoista lähtien ja pidetään edelleen yhteyttä. Meillä on yli 20 vuotta kestänyt traditio, että vietetään kesällä parin-kolmen yön mökkireissu Paulin suvun mökillä Ruotsinpyhtäällä. Suomalainen luonto, järvimaisema, veneily, saunominen ja yhdessäolo kahden parhaan ystävän kanssa luo joka kesä uusia ja pysyviä muistoja.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin jonkinlainen esitys, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi kenties sinun roolissasi? ”Se olisi komediallinen draama, ja siinä olisi kipeitä kohtia ja pelastavaa komiikkaa. Mua näyttelisi Johannes Holopainen, hänessä on tietynlaista taikaa, lämpöä ja lahjakkuutta. Mulle olisi suuri ilo ja kunnia, jos hän näyttelisi mua.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mulla lähtee nyt kaikenlaista absurdia ensin, oon Markkasen Juhon kanssa ollut niin paljon tekemisissä… Mun supervoimani olisi se, että hyvällä tavalla saisin miehet itkemään ja tunteiden näyttäminen olisikin helppoa. Hahmolla olisi tyylikäs tumma surupuku yllään. Hän olisi Itkumies nimeltään, ja tulisi paikalle rohkaisemaan ja antamaan voimaa siihen, että mies pudottaisi kaiken suojauksensa pois. Riisuisi miehen aseista, jonkinlaisella eleellä murtaisi kaikki muurit miehen ympäriltä ja avaisi rintakehästä kaikki lukot. Miehelle tulisi pakottava tarve puhua rehellisesti ja antaisi tunteen viedä. Uudenlainen supersankari! Save a Prayerin intro soisi taustalla aina kun se saapuu paikalle.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Vaikka musiikkia rakastankin kuunnella, en ottaisi mitään elektronisia laitteita. Ottaisin erinomaisen kynän ja vihkon, voisin kirjoittaa ensimmäisen romaanini valmiiksi. Evääksi ottaisin valtavan vadillisen raikkaita erilaisia hedelmiä valmiiksi pilkottuina paloina. Niitä olisi mukava napostella.”

Perinteikäs yhteiskuva

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Tää on kyllä maailman tylsin vastaus, mutta kyllä mä haluaisin mennä Woodstockiin. Mua kyllä kiinnostaisi myös se, että kuka murhasi Olof Palmen. Ja missä on Elvis?”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Jos kutsuisit minut illalliselle, millaisen menun suunnittelisit?”

 No pääruokana olisi ainakin aurajuustorisottoa. Alkuruuaksi tarjoaisin ”keittiön tervehdyksenä” saaristolaisleipäsen, jonka päällä olisi jotain kalaa. Vaikkapa savukalaa? Jälkiruuaksi olisi makoisia kotimaisia tuoreita marjoja. ”Aivan loistavaa, kuulostaa herkulliselta!”

 Tulevia roolejasi? ”Syksyllä tulee Kultalampi, olen siinä mukana sivuroolissa. Ja nyt keväällähän mut voi nähdä lavalla Anna Kareninassa ja Forever Youngissa, joista jälkimmäisestä on tosin enää pari esitystä jäljellä maaliskuussa.”

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Kiva ja kiitos kun käytte teatterissa. Ilman yleisöä mulla ei olisi töitä. Kotkassa on ihana yleisö – ihmiset elää mukana ja kannustaa tosi paljon. Toivottavasti uusikin sukupolvi löytää teatterin pariin. Ja meillehän saa esittää myös ohjelmistotoiveita.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi tämän haastattelun jälkeen? ”Aion syödä hiukan ja suunnata sitten illan viimeisellä bussilla kotiin, tässä on vielä reilusti aikaa ennen sen lähtöä. Ehdin hengähtää hiukan. Ja kuuntelen ehdottamasi Youngbludin biisit heti seuraavaksi!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Höpönassu

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Väkivalta

3. Mikä sytyttää sinut? - Elämä

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Suru

5. Suosikkikirosanasi? - Ketunvittu!

6. Mitä ääntä rakastat? - Naurua

7. Mitä ääntä inhoat? - Mässytystä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puutarhuri

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Hammaslääkäri

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tuu vaan vaikket uskonutkaan!

 (Niin, ja mitenkäs ne verenpaineet ja sykkeet? Verenpaineet nousivat hiukan, mutta syke laski haastattelun aikana.)

Anna Karenina ja Forever Young / Kotkan Kaupunginteatteri

"Kaikki huusi että terveisiä Kotkasta, siellä kunnon kundia ei päähän potkasta" lauloi muinoin kotkalaissyntyinen Junnu Vainio kappaleessaan Mä en muista mitään. Mä muistan sen sijaan paljonkin! Kotkan Kaupunginteatterissa tuli blogin ruuhkavuosina visiteerattua monta kertaa vuodessa ja reissut Kotkaankin loppuivat kuin seinään pistettyäni blogin telakalle. Sitä ei vaan yksinkertaisesti innostanut lähteä kovin pitkälle enää, ei vaikka kuinka olisi kiintoisaa katsottavaa. Edellisestä reissusta etelärannikolle olikin vierähtänyt peräti kahdeksan vuotta, ja jälleennäkemisen riemua ja kevättä oli vahvasti ilmassa menneenä lauantaina, kun pitkän tauon jälkeen Kotkaan palasimme. Päivän aikana tuli nähtyä kaksi hyvin erilaista esitystä, ja molemmista lyhyet raportit samaan postaukseen. 

 Tolstoin Anna Karenina kuuluu niihin klassikkoteoksiin, joiden katsomista muinoin välttelin vuosikaudet, koskapa ystäväni oli nukahtanut Porissa katsomoon ja piti näytelmää äärimmäisen tylsänä. Parikymppiselle se ei välttämättä ihan kolahdakaan, mutta näin iän ja kokemuksen karttuessa kolahtaa sitten senkin edestä. (Tätä ennen olin nähnyt Anna Kareninan Tampereen Teatterissa vuonna 2018.) Näytelmän julistekuvasta voi jo havaita tiettyjä asioita. Kaunis, vakava aikuinen nainen katsoo jotenkin surumielisesti suoraan silmiin ja ytimeen. Mistä moinen ilme ja katse? 

(c) Teemu Kavasto / Hank

 Anna Kareninalla (aina yhtä upea ja entistäkin valovoimaisempi Ella Mustajärvi) on pieni poika ja vaikutusvaltainen aviopuoliso Karenin (Jarkko Sarjanen). Tyyliä, rahaa ja statusta on, vaan onko rakkautta? Äidinrakkautta kyllä riittää. Juhlissa vain yksi viaton tanssi ja liian pitkä silmiinuppoutumishetki komean Vronskin (Juho Markkanen) kanssa, ja se on menoa sitten, vaikka yrittäisi pyristellä vastaan. Anna on valmis heittäytymään täysillä intohimon ja tunteen vietäväksi, hinnalla millä hyvänsä - ja teolla on seurauksensa. Tietynlainen vapaus ei tuokaa onnea ja auvoa, vaan kylmää kyytiä tunteiden vuoristoradalla. Poikansa tapaamista Kareninilta anova Anna nostaa palan kurkkuun. "Sinä teit valintasi!" lataa Karenin faktat pöytään, ja näinhän se on, mutta... 

Anna ja Vronski

 Siinä ohessa näytelmän muut roolihenkilöt kokevat pettymystä, pettämistä, erinäisiä haasteita ja niistä selviytymistä. Onnenhetkiäkin koetaan, ohikiitäviä ja aaltoilevia. Elämä on yhtä juhlaa, vai onko? Olen onnellinen Kittyn (raikas uusi tuttavuus Ronja Keiramo) puolesta kun päätyi vihille Levinin (Mikkomarkus Ahtiainen) kanssa, Vronski olisi taatusti saanut aikaan vain särkyneen sydämen ennemmin tai myöhemmin. 

 Näytelmän visuaalinen ilme teki vaikutuksen. Alussa Anna saapuu näyttävästi paikalle värikkäässä puvussaan helmat lattiaa viistäen ja ajan kuluessa värit vaihtuvat mustaan, juhlapuvut housupukuun. Lavastuksessa korostuu mielestäni tila, suurta ja näyttävää seinämaalausta ja pylväitä myöten. Ihmisten välinen etäisyys. Tilaa on, mutta happea ei. Kaikilla on kiire poistua näyttämöltä ripeästi. Joihinkin kohtauksiin odotin eeppistä maalailevaa taustamusiikkia mutta ei, on vain hiljaisuus ja sanattomuus. Eipä tosielämässäkään musiikki ala soimaan sanojen juuttuessa kurkkuun, päässä ehkä ja sielläkin vain kohinaa.

Anna ja Karenin

 Kaiketi epähuomiossa (vaiko tarkoituksella?) näyttämölle jäi pitkäksi aikaa pyörimään Vronskin rakkauskirje Annalle, rypistettynä paperipallona. Sitä potkittiin, sen päälle astui Karenin useaan otteeseen. Sen piti olla poissa näkyvistä, mutta siinä se pyörii tallottavana ihmisten jaloissa. 

 Yli sata vuotta sitten kirjoitettu klassikko on syystäkin klassikko ja voisi tapahtua missä ja milloin vain, ja tsaari-maininnasta huolimatta tuotu nykyaikaan vakuuttavasti. Tosin Stivan (Osku Haavisto) suoraan yleisölle suunnattu lause sodasta oli ehkä turhan alleviivaavaa kuitenkin. 

 Erittäin tyylikäs, pysäyttävä lopetus! Täysi salillinen katsojia palkitsi näyttelijät runsain aplodein. 

 ~

ANNA KARENINA 

Ensi-ilta 24.1. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Ella Mustajärvi, Juho Markkanen, Jarkko Sarjanen, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Miia Maaranen, Ronja Keiramo, Marika Huomolin ja Anne Niilola 

Alkuperäisteos Leo Tolstoi, sovitus ja ohjaus Pasi Lampela, lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová, valosuunnittelu Petteri Pietiäinen, äänisuunnittelu Kaj Gynther, videosuunnittelu Lucie Kuropatová ja Petteri Pietiäinen, naamioinnin suunnittelu Silja Huuhtanen

Esityskuvat (c) Jukka Koskinen (julistekuva Teemu Kavasto / Hank) 

***

 Täysin toisiin tunnelmiin vei sitten pari tuntia myöhemmin musiikillinen komedia Forever Young - Ikuisesti nuori, jota esitettiin myös suurella näyttämöllä. Aina se jaksaa hämmästyttää, miten nopeasti teatterin ammattilaiset muokkaavat tilan ja tunnelman niin lyhyessä ajassa aivan toisenlaiseksi, vielä kun mukana oli Anna Kareninassakin näytellyttä väkeä. Teatterin taikaa. 

 Forever Young tuntuu pyörivän yhden jos toisenkin teatterin ohjelmistossa, aiemmin en tätä ollut nähnyt. Eletään jossain vuosikymmenten päässä tulevaisuudessa - ajassa, jossa Kotkan Kaupunginteatteri on muutettu vanhainkodiksi ja vielä siellä muutama sitkeä vanhus sinnittelee kellarissa pidellen kynsin (teko)hampain kiinni elämänlangasta. Hoitaja Sara (Lise Holmberg) käy silloin tällöin vetämässä toimintatuokiota ja veisauttamassa iloista yhteislauluvirttä, talonmieskin (Konsta Lippo) piipahtaa paikalla välillä. Hauskaa, että vanhainkodin ei-niin-virkeät asukit ovat tietysti nimeltään Juho, Eeva, Marika, Jarkko ja Mikkomarkus... 

 Seuralaiseni meinasi tukehtua nauru- ja yskänkohtaukseensa, kun porukka lähti erittäin reippaasti vetämään Mörkö se lähti piiriin. Ajattelin jo hetken, että tässä se parituntinen meneekin, oli sen verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kiinnitin huomioni muuten yhteen näyttämöä peittävistä matoista, jonka reuna repsotti. Pelkäsin, että joku siihen vielä kompastuu kunnolla. 

 Vaan annas olla kun hoitaja poistuu! Kyllä lähtee ja vielä virtaa! Jumaleissön, rapistunut kroppa on vain ulkokuori ja sen alla elämä kohisee täysillä, ja kankeat sormet tarttuvat näppärästi erinäisiin soittimiin ja jalkakin nousee. Juhokin pääsi vielä vetelemään muina Travoltoina kuvioitaan, joita minäkin olen nähnyt vuosia sitten vedettävän. Tosin silloin ei tainnut olla makkaroita housuntäytteenä (tosin en ole varma). Biisejä kuullaan tyylistä toiseen ja mahtavalla energialla ja draivilla, jokainen pääsee loistamaan vuorollaan. Hoitajasta kuoriutuu kunnon oopperadiiva ja talkkarikin istahtaa rumpusetin taakse. Ehkäpä suurimman vaikutuksen teki karhealla laulusoundillaan Jarkko, jestas sentään! Olisin kuunnellut enemmänkin, ja nahkahousuthan toimii aina. Upeaa oli kuulla piiitkästä aikaa myös Levottomat, Mikkomarkuksen ja Marikan duetoimana. Alunperin sen lauloivat Samuli Edelmann ja Cata Mansikka-aho 25v sitten, ja siitä tulee mieleeni eräs henkilö ja eräs ajanjakso elämästäni. 

Juho, Jarkko, Mikkomarkus ja You can leave your hat on

 Biisien lomassa sitten muistellaan nuoruutta ja hurjaakin elettyä elämää, paikoin minun nykymakuuni turhan ronskein puhein vaikka tottahan se lie, että nykynuorison kiroilut ei ole mitään ikäihmisten sensuroimattomiin tarinoihin verrattuna. Osattiin sitä ennenkin puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

 Forever Youngista on jäljellä enää pari maaliskuun lauantainäytöstä joten kiirehdi, jos mielit nähdä!

 Tero Aalto Design on tehnyt sosiaaliseen mediaan dystooppisia kuvia erinäisten paikkakuntien maamerkeistä ja Kotka on saanut myös osansa. Tältä se teatteri varmaan näyttää joskus kaukana tulevaisuudessa, ja seinien sisältä kantautuu vielä sähkökitaran sointi ja Get on... 

(c) Tero Aalto Design

~

FOREVER YOUNG - IKUISESTI NUORI 

Ensi-ilta 13.9. 2025 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Näyttämöllä : Juho Markkanen, Jarkko Sarjanen, Marika Huomolin, Mikkomarkus Ahtiainen, Eeva Hautala, Lise Holmberg ja Konsta Lippo

Käsikirjoitus Erik Gedeon, suomennos Sanna Niemeläinen, ohjaus Tiina Pirhonen, musiikin ohjaus ja harjoitus Jouni Bäckström, lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová, koreografia Lotta Wichmann ja naamioinnin suunnittelu Silja Huuhtanen 

Esityskuvat (c) Jukka Koskinen

(Näin molemmat esitykset vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!) 

Ps. Lauantain päätteeksi haastattelin Mikkomarkus Ahtiaista, juttu löytyy lähiaikoina täältä!

Krispi Fraid / Kiasma-teatteri

 Ensin ajattelin, etten kirjoita kokemuksestani mitään, mutta päätin sittenkin kirjoittaa, jotta jäisi muistijälki muuallekin kuin päähäni.

 Meitä oli iso porukka odottamassa ovien avautumista Kiasma-teatterin ensi-iltaan Krispi Fraid, ja sali tulikin ääriään myöten täyteen. Lavalla lavasteena hotellin seinä ja ovi, jossa numero 778. Tuottaja Risto (Joonas Heikkinen) ryntää paikalle ovea jyskyttämään. Alkaisi olla kiire Krispi Fraid-mainoksen kuvauksiin. Vain ohjaaja Into (Samuli Niittymäki) puuttuu. Onko hän huoneessa vai aamiaisella vai missä? Lavasteseinä nousee ilmaan ja sen takaa paljastuu valaistu kehä, kyyristynyt hahmo, kurkkuääniä, rytmiä rumpuarsenaalistaan maanisesti takova kanamyssyinen hahmo (mielettömän kova Ilkka Tolonen), hämmentävän elastista liikekieltä. Kuin katselisi mystistä ikiaikaista seremoniaa, nykytanssiteosta, metamorfoosia, raajojensa liikeratojen tutkistelua sekä liikkumaan ja puhumaan opettelua. Sanojen sijaan pelkkää kotkotusta ja potpotusta. Ohjaaja on muuttunut kanaksi. Miten näin kävi ja miksi? Se jää minulle mysteeriksi. Hiekkakuopan pohjalla kuultu ystävän jäähyväispuhe. Viimeinen munittu muna. Take on me jää soimaan päähän. Pala nousee kurkkuun.

 Minulla ja teatteriystävälläni on Samuli Niittymäki Fun Club. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että olemme nyt jo neljä kertaa menneet yhdessä katsomaan Niittymäkeä livenä jännittyneen odottavaisin mielin. Yhtään ei tiedä ennalta mitä tuleman pitää, ja esityksen/performanssin jälkeen on ihan yhtä pöllämystynyt olo, jota on mahdotonta sanoittaa sen tarkemmin. Tietäjät tietää -klisee sopii tähän kohtaan. Esityksen aiheuttamista tuntemuksista on pystynyt jälkikäteen keskustelemaan vain niiden kanssa, jotka ovat itsekin sen nähneet. Olleet paikalla, samassa tilassa, hengittäneet samaa ilmaa, hiljentyneet, nauraneet, katselleet ympärilleen ihmeissään, tuijottaneet pimeyteen ja miettineet mitähän seuraavaksi tapahtuu ja senkin jälkeen miettineet, että mitä ihmettä. Tuntia myöhemmin poistuneet kukin omiin suuntiinsa pää täynnä hämmennystä ja monenlaisia ajatuksia. Minulle on jokaisella katsomiskerralla käynyt niin, että kotimatkalla, junassa yksin istuessani ja ohikiitäviä maisemia katsellessani alkaa täysin yllättäen itkettää. Iskee jokin selittämätön haikeus ja surumielisyys, liittyen juuri nähtyyn ja koettuun tai sitten ei. 

 Olen nähnyt tiettävästi liki 1400 eri teatteriesitystä - draamaa, komediaa, musikaalia, monologia ja lähes kaikkea mahdollista. Olen itkenyt ja nauranut vedet silmissä, vilkuillut kelloa, haukotellut, meinannut lähteä väliajalla kotiin (ja pari kertaa lähtenytkin), torkahtanut, valpastunut, vaikuttunut, yllättynyt. Pystyn kirjoittamaan tai puhumaan useimmista teatterikokemuksistani pitkät joka suuntaan rönsyilevät tekstit, ja sitten on nämä Samuli Niittymäen teokset, joista en osaa toisille kertoa juuri mitään. Kokemus on hyvin yksityinen ja uppoaa aina jonnekin syvemmälle. Pitkienkin aikojen päästä sisällä menee jokin mystinen sykkyrälle näitä muistellessa. Amor Fati, Plup plup - two water bottles, Kohina, Existential Jukola, Krispi Fraid... Teokset ovat haastaneet minua katsojana kutkuttavalla tavalla. Välttämättä en ole läheskään kaikkea ymmärtänyt enkä sisäistänyt, mutta silti en vaihtaisi sekuntiakaan pois. On tuntunut siltä, että koko maailma on pysähtynyt sen tunnin ajaksi ja poistuessa on jotenkin puhdistunut olo. Kuin olisi kirkossa tai muussa pyhässä paikassa käynyt. Tai kuin olisi käynyt henkisessä tehosekoittimessa tai joutunut hetkeksi pyörremyrskyn keskelle yhdessä muiden katsojien kanssa. Sitä on taide parhaimmillaan, kollektiivinen kokemus ja silti aina myös yksityinen. Kukin yksilö vie mukanaan sen mitä juuri tämä teos tarjosi, vaikka olisikin lähtenyt hakemaan jotain muuta ja luullut etukäteen, että helppo homma. 

T-paita Kiasman kaupassa (c) Teatterikärpänen

Krispi Fraid Kiasma-teatterissa vielä 1.-8.3. 2026 Lisäinfoa tästä linkistä. 

~

KRISPI FRAID / Kiasma-teatteri 

Ensi-ilta 27.2. 2026, kesto 1h (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Samuli Niittymäki, Joonas Heikkinen ja Ilkka Tolonen

Ohjaus ja käsikirjoitus Samuli Niittymäki, äänisuunnittelu ja musiikki Ilkka Tolonen, lavastus- ja valosuunnittelu Heikki Paasonen ja pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Koneen Säätiö on tukenut esityksen keksimistä, kirjoittamista, harjoittelemista ja esittämistä.

Julistekuva (c) Veera Paija