Krispi Fraid / Kiasma-teatteri

 Ensin ajattelin, etten kirjoita kokemuksestani mitään, mutta päätin sittenkin kirjoittaa, jotta jäisi muistijälki muuallekin kuin päähäni.

 Meitä oli iso porukka odottamassa ovien avautumista Kiasma-teatterin ensi-iltaan Krispi Fraid, ja sali tulikin ääriään myöten täyteen. Lavalla lavasteena hotellin seinä ja ovi, jossa numero 778. Tuottaja Risto (Joonas Heikkinen) ryntää paikalle ovea jyskyttämään. Alkaisi olla kiire Krispi Fraid-mainoksen kuvauksiin. Vain ohjaaja Into (Samuli Niittymäki) puuttuu. Onko hän huoneessa vai aamiaisella vai missä? Lavasteseinä nousee ilmaan ja sen takaa paljastuu valaistu kehä, kyyristynyt hahmo, kurkkuääniä, rytmiä rumpuarsenaalistaan maanisesti takova kanamyssyinen hahmo (mielettömän kova Ilkka Tolonen), hämmentävän elastista liikekieltä. Kuin katselisi mystistä ikiaikaista seremoniaa, nykytanssiteosta, metamorfoosia, raajojensa liikeratojen tutkistelua sekä liikkumaan ja puhumaan opettelua. Sanojen sijaan pelkkää kotkotusta ja potpotusta. Ohjaaja on muuttunut kanaksi. Miten näin kävi ja miksi? Se jää minulle mysteeriksi. Hiekkakuopan pohjalla kuultu ystävän jäähyväispuhe. Viimeinen munittu muna. Take on me jää soimaan päähän. Pala nousee kurkkuun.

 Minulla ja teatteriystävälläni on Samuli Niittymäki Fun Club. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että olemme nyt jo neljä kertaa menneet yhdessä katsomaan Niittymäkeä livenä jännittyneen odottavaisin mielin. Yhtään ei tiedä ennalta mitä tuleman pitää, ja esityksen/performanssin jälkeen on ihan yhtä pöllämystynyt olo, jota on mahdotonta sanoittaa sen tarkemmin. Tietäjät tietää -klisee sopii tähän kohtaan. Esityksen aiheuttamista tuntemuksista on pystynyt jälkikäteen keskustelemaan vain niiden kanssa, jotka ovat itsekin sen nähneet. Olleet paikalla, samassa tilassa, hengittäneet samaa ilmaa, hiljentyneet, nauraneet, katselleet ympärilleen ihmeissään, tuijottaneet pimeyteen ja miettineet mitähän seuraavaksi tapahtuu ja senkin jälkeen miettineet, että mitä ihmettä. Tuntia myöhemmin poistuneet kukin omiin suuntiinsa pää täynnä hämmennystä ja monenlaisia ajatuksia. Minulle on jokaisella katsomiskerralla käynyt niin, että kotimatkalla, junassa yksin istuessani ja ohikiitäviä maisemia katsellessani alkaa täysin yllättäen itkettää. Iskee jokin selittämätön haikeus ja surumielisyys, liittyen juuri nähtyyn ja koettuun tai sitten ei. 

 Olen nähnyt tiettävästi liki 1400 eri teatteriesitystä - draamaa, komediaa, musikaalia, monologia ja lähes kaikkea mahdollista. Olen itkenyt ja nauranut vedet silmissä, vilkuillut kelloa, haukotellut, meinannut lähteä väliajalla kotiin (ja pari kertaa lähtenytkin), torkahtanut, valpastunut, vaikuttunut, yllättynyt. Pystyn kirjoittamaan tai puhumaan useimmista teatterikokemuksistani pitkät joka suuntaan rönsyilevät tekstit, ja sitten on nämä Samuli Niittymäen teokset, joista en osaa toisille kertoa juuri mitään. Kokemus on hyvin yksityinen ja uppoaa aina jonnekin syvemmälle. Pitkienkin aikojen päästä sisällä menee jokin mystinen sykkyrälle näitä muistellessa. Amor Fati, Plup plup - two water bottles, Kohina, Existential Jukola, Krispi Fraid... Teokset ovat haastaneet minua katsojana kutkuttavalla tavalla. Välttämättä en ole läheskään kaikkea ymmärtänyt enkä sisäistänyt, mutta silti en vaihtaisi sekuntiakaan pois. On tuntunut siltä, että koko maailma on pysähtynyt sen tunnin ajaksi ja poistuessa on jotenkin puhdistunut olo. Kuin olisi kirkossa tai muussa pyhässä paikassa käynyt. Tai kuin olisi käynyt henkisessä tehosekoittimessa tai joutunut hetkeksi pyörremyrskyn keskelle yhdessä muiden katsojien kanssa. Sitä on taide parhaimmillaan, kollektiivinen kokemus ja silti aina myös yksityinen. Kukin yksilö vie mukanaan sen mitä juuri tämä teos tarjosi, vaikka olisikin lähtenyt hakemaan jotain muuta ja luullut etukäteen, että helppo homma. 

T-paita Kiasman kaupassa (c) Teatterikärpänen

Krispi Fraid Kiasma-teatterissa vielä 1.-8.3. 2026 Lisäinfoa tästä linkistä. 

~

KRISPI FRAID / Kiasma-teatteri 

Ensi-ilta 27.2. 2026, kesto 1h (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Samuli Niittymäki, Joonas Heikkinen ja Ilkka Tolonen

Ohjaus ja käsikirjoitus Samuli Niittymäki, äänisuunnittelu ja musiikki Ilkka Tolonen, lavastus- ja valosuunnittelu Heikki Paasonen ja pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Koneen Säätiö on tukenut esityksen keksimistä, kirjoittamista, harjoittelemista ja esittämistä.

Julistekuva (c) Veera Paija 

Komedia pankkiryöstöstä / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista 

 Voin kertoa heti alkuun, että lähes koko helmikuuni on mennyt sairastaessa ja yskiessä kylkeni kipeiksi. Tämä Komedia pankkiryöstöstä ei auttanut asiaa yhtään, ja nyt etenkin vasen kylkeni on entistä enemmän kipeä. Nauramisesta! Nyt ei kärvähtänyt naurusulake, nyt revähti naurukylki. 

Arvo, Roger ja Jorma 

 Käsikirjoituskolmikko Lewis/Sayer/Shields on tunnettu ja tunnustettu varsinkin käsittämättömän hauskasta farssista Näytelmä joka menee pieleen (Play that goes wrong), jonka olen nähnyt useammassa eri teatterissa. Tämä pankkiryöstökomedia tuli nähtyä kahdeksan vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterissa ja vaikka ajoittain silloin kovasti naurattikin, jäi teoksesta jotenkin tympeä jälkimaku ja odotukseni eivät täysin tyydyttyneet. Nyt huomioin ennalta, että tässä olisi eri suomennos ja tietysti mielenkiintoni herätti sekin seikka, että ohjaajana Samuel Harjanne, jolla varsin vahva tausta musikaalien parista. Jostain syystä farssien ja komedioiden katselu jännittää minua etukäteen. Tiedossa kun on, että nyt pitäisi olla hauskaa. Entä jos tunnenkin oloni lähinnä kiusaantuneeksi ja myötähäpeä valtaa mielen, muiden hekotellessa ympärillä... 

Aino ja Veikka

 Juonesta lyhykäisesti. Ragnar-Einari "Roger" Rahikainen (ärrävikaisen unelma lausuttavaksi, roolissa Sauli Suonpää) lähtee linnasta livohkaan, tähtäimessä Hakaniemen Osakepankin ryöstö ja pankissa säilytettävä silmittömän arvokas timantti. Ryöstökeikalle apuriksi lähtee vanginvartija Tauno Kyykkä (Martti Manninen), jolla ei nätisti sanottuna mene hissi ihan sinne ylimpään kerrokseen asti. Tästä kaksikosta olinkin erityisen riemastunut, kas kun ensimmäistä kertaa "lempilapseni" samassa teoksessa yhdessä hölmöilemässä! Alun vankilakohtauksessa oli sanallista kikkailua mielin määrin, Fingerpori-tyyliin, osa meni ohikin kun tuli jo seuraava koukku, eli skarppina sai olla. Pankissa sitten huseeraa pankinjohtaja Kuusikko (Risto Kaskilahti), jolla viehkeä tytär Aino (Linnea Leino), jolla jumalaton määrä kosijoita ja uusikin sulhasehdokas Veikka (Samuel Kujala), jonka uhkea äitee on pankissa töissä myös. Tietysti käy ilmi sekin seikka, että Roger on Ainon exä. Supon tarkastajaa ootellaan ja pankkiholvin turvakoodia kannetaan ranteeseen käsiraudoitetussa salkussa mukana. Perusmeininkiä. Lokkiparvikin nähdään, pariinkin otteeseen.

Tauno ja Roger ajelulla

 Kyllähän tämä nyt meni heti alkumetreiltä sensorttiseksi sekoiluksi, että. Erityisesti nauruhermooni osuivat erinäiset sanaleikit ja hahmosekaannukset, Arvon (Jouko Klemettilä) koko habitus, Lasse Lipposen "kaikki muut" ehtimässä joka väliin, kokoontaittuva vuode, pienten nukkehahmojen käyttö, avain- ja housuhäslinki, mapillapäähänmätkiminen, eräskin komerosta ulostulo ja juomalasi (yleisöstä kuului oikein riemun/kauhunkiljahdus), etenkin Rogerin ja Veikan kehonkieli ja fysiikka sekä kahvinkaatelu/paperienlentely kaltevalla lattialla. Taitavasti laskeuduttiin timantinryöstöhommiin katosta Mission impossible-tyyliin. Tauno sai kyllä karun kohtalon.

 Ihmetellä täytyy kyllä lukuisia musiikki- ja tanssinumeroita. Mitä lisäarvoa niillä nyt saatiin? Ilmankin olisi pärjätty mainiosti. Uudet sovitukset Timantit on ikuisia ja Timanttei toki varmasti upposi nuorisolaisiin, joita olikin katsomo pullollaan. 67 mainittiin myös pariin otteeseen, taisi olla Arvon ikä.

 Oli muuten harvinaisen villi meno katsomossa! Tietyissä kohdissa oikein riehaannuttiin kera väliaploodien, ja nauru raikasi usein siihen malliin, että itseäni alkoi naurattaa pelkästään se jostain takaani kantautuva erikoinen naurutyylikin. Kunnon huutonaurua, sitä en ole aikoihin katsomossa kuullutkaan. Harvinaista on myös se, että farssin päätteeksi nimenomaan nuoriso ponkaisee pystyyn taputtamaan ja hurraamaan, ja pitihän minunkin sitten kammeta itseni pystyyn. Narikkajonossakin vielä hekoteltiin ja kehuttiin, että "tää oli parasta ikinä!". Kyllä niin hykerryttää tämä asia. Taisi teatterikärpänen puraista.  

~

KOMEDIA PANKKIRYÖSTÖSTÄ / Helsingin Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 5.2. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Näyttämöllä : Samuel Kujala, Linnea Leino, Sauli Suonpää, Martti Manninen, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Merja Larivaara, Lasse Lipponen, Kai Lähdesmäki, Samuli Pajunen, Raili Raitala ja Kaisa Torkkel 

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields, suomennos Paavo Leppäkoski, ohjaus Samuel Harjanne, sävellys ja sovitus Eeva Kontu, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Elina Vättö, valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen ja dramaturgi Henna Piirto

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Täydellinen musikaali - matka manalaan / Red Nose Company

 "Punaiset nenät ja kasteiset kukat 

   uteliaat katseet ja viirukkaat sukat 

   teatterin penkkiin kun istahtaa saa

   mikä voi olla sen mukavampaa"

 Kaksi viikkoa meni enemmän tai vähemmän sairastellessa, ja jouduin perumaan tuolta ajalta viisi erilaista kulttuuririentoani, terveys edellä kun mennään. Peruuntuneet suunnitelmat toki harmittivat,  mutta synkkyyteen en sairasvuoteella täysin vaipunut, kas kun Areenasta katselin monenlaista tarjontaa ja esimerkiksi musikaaliklassikko Sound of music tuli nähtyä pitkästä aikaa. Ylläoleva teksti on pikkuisen muokkaamani versio yhdestä musikaalin laulusta ja mielestäni sopii tähän tilanteeseen oikein hyvin, kas kun itse esityksessäkin mainitaan Sound of music heti alkupuolella. 

 Edellisestä visiitistäni Kanneltaloon oli ehtinyt vierähtää jo liki seitsemän vuotta. Vähän jopa jännittikin, että mahdanko löytää perille. Hassua, siellähän se oli tutulla paikallaan, Kannelmäen aseman välittömässä läheisyydessä. Katsojia oli saapunut sangen mukavasti paikalle ja sali taisi tulla lähes täyteen, mikä on aina ilahduttavaa. Ennen esityksen alkua minua vähän jänskätti, kun yhtään ei tiennyt mitä tuleman pitää. Red Nose Companyn Mike ja Zin olivat minulle varsin tuttuja veijareita, nyt nämä Secret (Amira Khalifa), TikTak (Nora Raikamo) ja Delta Airwawes (Jussu Pöyhönen, tuttu toki muista yhteyksistä) täysin uusia klovnituttavuuksia. 

 Pysyin tiiviisti menossa mukana klovnien kertoillessa lempimusikaaleistaan ja ammatillisista haasteistaan sekä käsitellessä erilaisia kipeitäkin tunteita. Ulkopuolisuutta, vanhenemista. Hyvin samaistuttavaa, ja yleisö eli hienosti mukana. Hiukan putosin sitten kärryiltä kun hypättiin myyttien maailmaan ja aloitettiin matka manalaan sumerilaisen rakkauden ja sodan jumalatar Inannan kera. Jumalaiset rensselit, Vesipuisto Serenan musta pelottavan jyrkkä vesiliukumäki ja mahdollinen laskijoiden mutkaanjumiutuminen jäi kyllä mieleeni. Delta Airwawesin loihtimat tymäkät soundit ja koko kolmikon laulut hivelivät korviani. Nautinnolla katselin taidokasta liikekieltä, osin iskevää, osin irroittelevaa, osin keveää leijuntaa. Hulmuavat hiukset ja miimiset viitanliepeet lepattaen. 

 Esityksestä jäi jännän kupliva olo. Poreilevat ajatukset, vaikka muuten kroppa tuntui pitkällisen paikallaanolon jälkeen tönkkösuolatulta muikulta. Lähijunassa kanssamatkustajia katsellessani ajattelin, että tässä sitä kaikki matkataan vääjäämättä ainakin kohti Helsinkiä ja lisäksi kohti jotain tuntematonta - hetki hetkeltä, sekunti ja metri kerrallaan. Yhteisellä matkalla - teatterin katsomossa, lähijunassa, elämässä. Suurin osa kulkee samaa matkaa vain pienen hetken, loppusuoralla ei kirittäjiä enää ole.

 Mutta ennen loppukaarretta ja maaliviivan häämöttämistä ehtii katsoa, kokea, vaikuttua, samaistua, riemastua ja yllättyä vielä monta kertaa! Mahdollisuuksia on monia. Täydellinen musikaali - matka manalaan on nähtävissä keväällä vielä Hämeenlinnan Teatterissa 11.3. ja syksyllä Konepajan näyttämöllä Helsingissä. 

~

TÄYDELLINEN MUSIKAALI - MATKA MANALAAN / Red Nose Company

Kantaesitys 5.2. 2026 Kanneltalossa, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Näyttämöllä : Nora Raikamo, Amira Khalifa ja Jussu Pöyhönen

Ohjaus ja käsikirjoituksen dramatisointi esiintyjien improvisaation pohjalta Niina Sillanpää, musiikki ja laulujen sanat Jussu Pöyhönen, valosuunnittelu Juha Tuisku, pukusuunnittelu Noora Salmi ja koreografia Kaisa Niemi

Tuotanto Red Nose Company ja Kanneltalo 

Esityskuvat (c) Ekku Raikamo 

(Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla Kanneltalossa 24.2. 2026)

#klovnikuiskaus

Myrsky / Teatteri Jurkka

 Ostaa täräytin lipun Teatteri Jurkan Myrskyyn samana päivänä kun liput tulivat myyntiin, sillä näyttämöllähän olisi melkoinen combo ja siksi vetäisin ostohousut jalkaan yhtään enempiä miettimättä. Kiittelin itseäni viisaasta valinnasta ja ripeydestä, sillä nopeus on valttia lippukaupoilla, ja kaikki esitykset myivät loppuun jo ennen ensi-iltaa. Moni jäi nuoleskelemaan näppejään (näppejä muuten nuoleskellaan myös itse näytelmässä), mutta peruutuspaikkoja kannattaa kysellä teatterin lippukassalta tuntia ennen esityksen alkua. Minun näytöksessäni taisi olla pari tyhjää paikkaakin, hyvällä tuurilla siis pääsee katsomaan. Esityksen alkua odotellessa katsomossa oli jännittynyt kuhina, joka osittain johtui siitäkin, että monsieur Gassot iloisena hääri imurin kera penkkien alta irtokiviä ja muuta siivoillen. Tässä me nyt istumme, me onnekkaat ajoissa lippumme ostaneet, ja kohta mennään! Turvavyöt kiinni.

 Olen nähnyt Shakespearen Myrskystä pari teatteriversiota - aikoja sitten Hämeenlinnan Teatterissa ja seitsemän vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterissa. Hirveästi muistikuvia kummastakaan ei ole eikä näytelmä muutenkaan ole minulle tuttu - ja täytyy myöntää, että tämän Jurkankaan version jälkeen en ole yhtään sen viisaampi. Mitään syvempää analyysiä on siten turha odottaa, sillä vietin pari tuntia niin riehakkaan hämmentyneessä tilassa, etten osaa edes sanoa mikä oli koko homman ns. punainen lanka. Unohtakaa siis odotukset sen suhteen, että mistä tämä näytelmä mielestäni edes kertoo. Lainaus teatterin sivuilta : "Esitys käsittelee vallan, taiteen ja ihmisyyden rajoja maailmassa, jossa lopulta ainoa pelastuksen tie on myötätynto." Myös ohjaaja Erik Söderblom on kirjoittanut käsiohjelmaan aukeaman verran viisaita sanoja, joilla sai ajatuksensa vielä enemmän solmuun niin ennen ja jälkeen esityksen. "Myrsky on väite, ajatelma, tutkielma maailmasta."

Suosalo, Gassot, Leppänen ja Mustakallio

 Onhan tässä tietysti Prospero, Miranda, Ferdinand, Kaliban, Ariel (ehkä pesuainepullon muodossakin, harmittaa etten tsekannut tarkemmin kun puteli karvoituksineen lähes naamani edessä heilui), Antonio, Alonso ja Trinculo - kostamista ja salamarakkautta. Ja äänimaailmaltaan varsin vaikuttava myrsky. Monesti ihastelin sitä, että miten kaunista onkaan suomen kieli, runollisessa muodossa tai ei. 

 Teatteri on minulle riemullisinta silloin, kun minut yllätetään täydellisesti ja saan mukaani jotain aivan muuta mitä lähdin edes hakemaan. Välillä on käynyt niin, etten ole ymmärtänyt esityksestä mitään ja sitten ykskaks kotimatkalla alkaa itkettää. Nyt en oikein edes tiennyt mitä odottaa ja mitä tuleman pitää. Pieni aavistus oli etenkin kolmikosta Suosalo-Gassot-Mustakallio. Täysin mysteerinä toimi yllättäen tästä porukasta Tuukka Leppänen, jota olen toki nähnyt lavalla paljon mutta lähinnä musikaalirooleissa. En kyllä yhtään osannut odottaa Alepan muovipussi päässä temmeltävää Suosalon Kalibania, ja eräskin Tuukka/Manu-yhdistelmä painui kyllä ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni näkynä, jota en varmasti ikinä unohda. Toisaalta en edes halua unohtaa, ja sehän se oudolla, perverssillä tavalla nautinnollista onkin!

 Puvustus oli kyllä niin nerokasta, että! Kierrätys kunniaan! Moneen ne petivaatteet ja lakanat muuntuvat, ja olihan päähineenä kengänsuojusta ja koristeellista tyynynpäällistäkin. Voisin yrittää jesarilla vetää tyynyn päähäni ja esittää kotona tiivistelmän, tai kietaista itseni muoviin ja lausua teatraalisesti jotain. Jurkka on siitä jännä paikka, että varsinkin eturivissä istuvat voisivat halutessaan napata ohiliihottavaa näyttelijää täkinkulmasta tai ties mistä ulokkeesta kiinni. En kuitenkaan tälläkään kertaa napannut, en oksasta enkä varsinkaan "oksasta".

Marc Gassot 

 Vironkadulla sijaitseva Teatteri Jurkka on monenlaista menoa vuosien varrella nähnyt ja kulmilla asuvat ja kadulla kulkevat ovat taatusti monenlaisiin yllätyksiin tottuneet, kas kun esityksissä välillä käytetään suoraan kadulle johtavaa ovea. Olisi mahtavaa nähdä ohikulkijoiden ilmeitä, sillä tässä käytetään sivuovea runsaasti niin poistumiseen kuin sisääntuloonkin ja kyllä - taas oli takaraivoni naurusulake koetuksella ja kärvähtihän se. Ei oo todellista -tyylisiä ajatuksia kävi päässäni useasti ja oven avautuessa jo vähän jänskätti, että minkänäköinen tyyppi sieltä tällä kertaa tulee, vieressä kun istuin.

 Jotenkin tämä toteutus toi mieleeni katuteatterin, jossa kaikenlaiset käänteet ja hahmot ovat mahdollisia, jotta ohikulkijoiden mielenkiinto heräisi ja jäisivät niille sijoilleen seuraamaan, että jaahas mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua. Takuulla pysähtyisin katsomaan, jos tämmöistä esitettäisiin turuilla ja toreilla. Tuli mieleeni myös muisto jostakin koulunäytelmästä, jossa käytettiin rekvisiittana ja asuna mitä nyt käyttöön sattui saamaan. Joulukuvaelman pyyhepäiset Maria ja Joosef, aamutakit päällään... Lisäksi mielessäni kävi Tabu-sketsisarjan hömppäherrakisat ja Ryhmäteatterin varhaistuotanto (jota en ole livenä harmikseni nähnyt), ja muutenkin tässä oltiin teatterin alkulähteillä koomisuuden ja groteskiuden kautta. Ilahdutti erilaisten suomennosten käyttö ja se, että osataan nauraa myös itselle. Pornomiimit ja Kiviä taskussa mainittu. Miten kestääkin musikaalitähdellä ja palkitulla taiteilijalla se vaatteidenvaihto noin kauan. Pieniä silmäniskuja myös yleisön suuntaan. Luulin jo, että Esa lähti takkeineen väliajalla menemään, mutta kävikin vain tupakalla. Huh. 

Leppänen ja Suosalo

 Parisen päivää sitten luin somealusta Threadsista tuntemattoman lapsukaisen lausahduksen, joka lämmitti mieltäni suuresti. "Paras asia leikkikaakaossa on se, että se loppuu vasta kun mielikuvitus loppuu." Lause sopii mielestäni mainiosti teatteriinkin, ja etenkin tähän esitykseen. Teatteri on yhteistä leikkiä, ja tämä toteutus osui ja upposi juuri leikkisyyden ja absurdien käänteiden ansiosta minua miellyttävällä tavalla niin nauruhermooni kuin muistilokerooni, jossa erityisen riemastuttavia teatterielämyksiä pyörii sulassa sovussa sopiva määrä, ei liikaa. Esityksiä, joiden näkemisen jälkeen olen totaalisen pihalla ja silti hymyilyttää kovasti. Joskus unissani on niin vallaton meininki, että aamullakin naurattaa, vaikkei osaa selittää muille yhtään mitään järkevää tapahtumien kulusta. Tästä jäi sama fiilis. On hurjan kivaa olla yksi niistä, jotka tämän onnistuvat näkemään! Ja tässä ei edes mielikuvitus ollut rajana, ei pidätellyt Jurkan piskuisen teatterisalin seinät eikä aikakaan. Esityksen jättämä kupliva hyväolo jatkuu edelleen, enkä osaa petivaatteitanikaan katsoa enää samalla tavalla kuin aiemmin.

 Tähän loppuun tekisi mieleni laittaa esityskuvista eräs tietty, mutta se spoilaisi ehkä liikaa. Onnea matkaan heille, joilla on lippu tuleviin näytöksiin. Tiedätte sitten mitä mahdollisesti kuvassa olisi.

 Olisipa muuten ollut mielenkiintoista päästä katsomaan näytelmän harjoituksia... Kuka ideoi ja mitä, ja mitä kaikkea mahdollisesti jätettiin lopputuloksesta pois. Olisi myös kiintoisaa nähdä esitys uudestaankin, myöhemmin, ja huomata miten se on mahdollisesti muuttunut esityskertojen myötä. 

~

MYRSKY / Teatteri Jurkka 

Ensi-ilta 5.2. 2026, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Rooleissa : Minttu Mustakallio, Marc Gassot, Martti Suosalo ja Tuukka Leppänen

Ohjaus, sovitus, lavastus- ja äänisuunnittelu Erik Söderblom. pukusuunnittelu Marja Uusitalo, valosuunnittelu Saku Kaukiainen sekä naamioinnin suunnittelu Riikka Virtanen

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

Isä / Tampereen Työväen Teatteri

 (Mainos / nähty kutsuvieraana ensi-illassa) 

Vihdoinkin! Tämän näytelmän olen halunnut nähdä jo pitkään ja vaikka sitä on aiemminkin esitetty Suomessa, minulta se on syystä tai toisesta mennyt ohitse. Ranskalaisen Florian Zellerin perheenjäseniä käsittelevästä trilogiasta olin aiemmin nähnyt näytelmät Poika (KOM-teatterissa) ja Äiti (Turun Kaupunginteatterissa), ja Isän olin nähnyt vain elokuvaversiona. Muistan poistuneeni aikamoisessa tunnemyllerryksessä elokuvateatterista, silmät kyynelistä sumeina.

Miia Selin ja Esko Roine

 André (Esko Roine) ihmettelee asunnossaan onko aamu vai ilta, piilottelee arvoesineitään varmuuden vuoksi, ikävöi ja kehuu toista tytärtään, hurmaa charmillaan uuden hoitajaehdokkaan sekä yllättää tanssi- ja sirkusmenneisyydellään kaikki. Huonekalut tuntuvat vaihtavan paikkaa, ihmiset näyttävät ja kuulostavat vierailta. Ja miksi hänen kotonaan ramppaa jatkuvasti väkeä? Kotikaan ei tunnu tutulta.

 Teksti on mielestäni yksi hienoimmista ja varsin onnistunut, samoin ohjaus. Miten pienillä asioilla ja mitään erityisemmin alleviivaamatta kuvataan muistisairaan kaoottistakin päänsisäistä maailmaa. Omasta mielestä kun puhutaan järkeviä, mutta juttujen laatu lähinnä huvittaa muita. Puhutaan ns. höpöjä, ja sekös katsojia naurattaa. Läheiset ja muut yrittävät pysyä kyydissä mukana. Tapahtumaketjujen havainnot, tunnetilojen äkilliset vaihtelut, yksittäisten lauseiden merkitykset, syvä hämmennys, huumorikin. Tytär Anne (Miia Selin) oman jaksamisensa rajoilla. "Isä pieni" , tuutulaulut. Toistuvat painajaiset, joissa "ongelma" poistuisi nopeasti. Puolison (Janne Kallioniemi) tylyt sanat. Lausuttiinko niitä oikeasti? On tehtävä suuria päätöksiä rakkaan isän puolesta, vaan onko ratkaisu oikea? Kohtausten vaihtuessa isä köpöttää taustalla yöpaidassaan kuin varjokuvana, paikalla mutta samalla jossain muualla. 

Esko Roine ja Riikka Papunen

 

 Esityksen päätyttyä narikkajonossa kohtaamani tuttu tämän kokemuksen hienosti tiivisti : "Näytelmässä ei ollut mitään ylimääräistä." Siitä ei myöskään puuttunut mitään, ja silti siinä oli kaikki. Mennyt, nykyisyys, tuleva. Yksi huone, mutta silti näin silmissäni puiston ja puut, lehtiään pudottamassa. Suru, ikävä, epätoivo, ilo, viha, ahdistus, rakkaus. Kaikki alle parissa tunnissa.

 Äänimaailma jäi mieleeni. Kellon tikitys, joka tuntui välillä voimistuvan. Kaunis musiikki, lintujen liverrys. Jossain tuolla ulkona elämä jatkuu, vuodenajat vaihtuvat, linnut laulelevat yhä. 

 Erityisen koskettava loppukuva. Valot himmenevät hiljalleen, ja niin katoaa ihminen hetki hetkeltä. Jäljelle jää vain ääriviivat, ja sitten nekin häviävät pimeyden keskelle. Hiljaisuus.

Janne Kallioniemi, Esko Roine ja Miia Selin

 Jotenkin tämän näytelmän katsominen jännitti ennalta, että miten mahdan selvitä. Olen muistisairaan läheinen itsekin, ja kohdannut kaikenlaista niin entisessä kuin nykyisessäkin työssäni. Hätääntynyt katse on tuttu, ja ilme kuin kysymysmerkki. Mitä ihmettä? En ymmärrä. Voisitko toistaa. Miksi jankkaat samaa asiaa? Samaistuttavaa on tarjolla, ja myös lohtua ja ymmärrystä. Yllättävän hyvin selvisin, helpolla ei katsojaa toki päästetä. Erinomaista näyttelijäntyötä on aina ilo seurata, rankasta aiheesta huolimatta. En missään nimessä kuitenkaan toteaisi, että "tämähän on VAIN teatteria". 

 Kaunis, koskettava, haikea ja lämpimän inhimillinen Isä. Monelle arkipäivää, mutta toteutus on tässä jotenkin lempeän ymmärtäväinen. Kuin kevyt kosketus olkapäällä, lämmin katse tai halaus. 

 ~

ISÄ / Tampereen Työväen Teatteri

Ensi-ilta 5.2. 2026 Eino Salmelaisen näyttämöllä, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Esko Roine, Riikka Papunen, Maiju Saarinen, Miia Selin, Pentti Helin ja Janne Kallioniemi

Teksti Florian Zeller, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Tommi Auvinen/Taava Hakala, pukusuunnittelu Taava Hakala, lavastussuunnittelu Sari Paljakka, valosuunnittelu TJ Mäkinen ja äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Esityskuvat (c) Kari Sunnari