De obehöriga / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

 (Mainos / medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Säännöllisen epäsäännöllisesti tulee tehtyä pieni kielikylpyreissu Lilla Teaterniin, tosin nyt edellisestä käyntikerrasta on vierähtänyt jo useampi vuosi. Sen verran on päässyt ruotsinkielen taitoni ruostumaan, että oli ladattava varmuuden vuoksi Subtitle Mobile -sovellus puhelimeen, ja välillä tekstiä jouduin vilkaisemaankin pysyäkseni paremmin kärryillä.

 Joukko töölöläisen taloyhtiön asukkaita on kokoontunut kellariin pitämään epävirallista kokousta, koska on merkkejä siitä, että rappukäytävässä tai pesutuvassa tai oikeastaan ihan missä tahansa liikkuu asiattomia tyyppejä. Asiattomilta pääsy kielletty -kylttejä muistan minäkin nähneeni kerrostalojen rappukäytävissä. Jossain kolahtaa ovi. Kuuluu askelia ja lapsen huutoa. Mistä? Ulkona ajellaan kovaa pillit huutaen. Onko tapahtunut paloittelumurha? Terrori-isku? Ulkoavaruudesta tultu visiitille? Koska kyseessä on epävirallinen tilaisuus, ei kukaan ole tehnyt virallista asioiden käsittelylistaa ja niin jutut lähtevät rönsyilemään aika pahasti. Yhtä huolettaa rappukäytävän haju, joka saa silmät kirvelemään. Koirien jätökset ja leikkipuistot. Kadonnut Fjällrävenin takki. Asunnon arvonlasku ja se, että joku kehtaa näköjään asua täällä vuokralla. Onko joukossa rasisteja? Lämmöllä muistellaan lapsuuden kesiä, jolloin istuksittiin heinäkuorman päällä serkkujen kera. Petanque-pelikin löytyy, tai millä nimellä sitä nyt kutsutaankaan. Paljon puhetta ja olettamuksia. Miten estää epämääräisten tyyppien pääsy taloyhtiön tiloihin? Talonko tulisi tunnistaa asukkaansa ja he, joilla on oikeus päästä sisään? Koko ajan ulkona tapahtuu jotain. Outoja ääniä, heiluvia lamppuja ja vilkkuvia valoja. Kuka on Bruno? Entä Melker tai Olle? Miten kuvailla kummallista pesutuvassa tavattua hahmoa, jonka kasvot muuttuvat pikseleiksi? Miten kuvailla tätä tunnetta, joka tuntuu ottavan vallan eikä mistään saa enää otetta? 

 Tämähän on kuin jakso Black Mirrorista tai vastaavasta. Jotenkin pahaenteinen tunnelma. Erilaisia, eri-ikäisiä tyyppejä samassa pienessä tilassa ja keskustelu lähtee muille urille. Mikä on totta, vai onko kaikki kuvitelmaa tai jonkun unta tai muistoja? Mene ja tiedä, ja putoa sujuvasti kärryiltä, käännössovelluksista viis. Väliajan jälkeen meno muuttuu useamman asteen absurdimpaan suuntaan ja tulee vähän Twin Peakskin mieleen. En ymmärrä enää yhtikäs mitään, ja silti on jotenkin semmoinen olo, että eipä tätä ihan kokonaan tarvitse ymmärtäkään, vaan joku tässä nyt pitää kuitenkin otteessaan. Kuin omaa untaan katsoisi. Aluksi on hyvinkin tunnistettavia tyyppejä ja alkutilanne, joka saa täysin kummallisen käänteen ja pian ollaan matkalla Melukylään tai jonnekin vuosien taakse, joogamatolla tai kaatuneella polkupyörällä tai lepotuolilla.

 Mainiot, erityyliset näyttelijät (varsin mukavaa oli nähdä Sampo Sarkola lavalla pitkästä aikaa) ja hyvä rytmi. Jotenkin jäi kaivelemaan se, että mikä oli koko homman pointti. Tykkäsin, vaikken ihan kaikkea tajunnut, vaan ei aina tarvitsekaan. Jotenkin samaistuin Pia Runnakon hahmoon...

~

DE OBEHÖRIGA / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 5.9. 2026 Lilla Teatern, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Aksinja Lommi, Pia Runnakko, Sampo Sarkola, Mawlawi Rahem ja Joachim Wigelius 

Käsikirjoitus John Ajvide Lindqvist, ohjaus David Sandqvist, lavastus- ja pukusuunnittelu K Rasila, valosuunnittelu Ville Aaltonen, äänisuunnittelu Niklas Lundström, maskeeraussuunnittelu Jutta Kainulainen ja dramaturgi Henna Piirto 

Esityskuvat (c) Kasper Dalkarl 

Fretti Mercury etsii onnea / Helsingin Kaupunginteatteri

 (Mainos / medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Studio Pasilan yleisölämpiö on täynnä iloista ja vähän jännittynyttäkin pulinaa. On äiskää ja iskää, isovanhempia ja lapsosia, joista moni ehkä elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa. Tämä ajatus liikuttaa minua aina suunnattomasti, ja hymyilyttää. Tästä se kuulkaa alkaa! Mikä ihana matka, sanoisinko tässä tapauksessa huikee reissu on kaikilla edessä. Kyseessä on siis koko perheelle suunnattu musikaali Fretti Mercury etsii onnea, ja minähän se toin ilolla sisäisen lapseni teatteriin taas vaihteeksi, eli ihan isseksein olin liikkeellä, koska "onnellinen on se, jolla on lapsenmieli tallella" (lukee fb-profiilissanikin). Miika Nousiaisen kirjoittaman ja Sanna-Mari Pirkolan kuvittaman samannimisen lastenkirjan lainasin kirjastosta aika tuoreeltaan ilmestymisvuonnaan 2020, koska miksipäs ei. Minua viehättää nokkelasti nimetyt hahmot, hauskat ja opettavaisetkin tarinat, riimittelyt ja veikeä piirrosjälki, ja usein tulee juuri näistä syistä lainailtua milloin mitäkin lastenkirjallisuutta. Eihän se ikää katso! Sanomattakin on selvää, että ilahduin suunnattomasti saatuani tietää, että kirjasta olisi luvassa musikaali, jonka ohjaisi Jukka Nylund, säveltäisi Marzi Nyman ja sanoittaisi Mariska. Laatutakuu monessakin mielessä, ja lapsenmieleni kiitteli ja kihisi innosta jo valmiiksi.

Fretti ja Jänis

 Nyt kuulkaa. Fretti Mercury (Tuomas Korkia-Aho) ja Jänis Virtanen (Inkeri Hyvönen) ovat parhaat ystävykset ja yhdessä höpsöttelijät. Jotenkin nyt vaan Jänis on alamaissa, koska onni on kadoksissa. Viimeksi se löytyi kaapista, mutta nyt on mennyt ties minne. Sitähän on sitten lähdettävä etsimään, ja matkan varrella kaverukset törmäävät monenlaisiin tyyppeihin, joiden avulla alkaa hiljalleen hahmottua ISOSSA KUVASSA, että missä kaikkialla onni lymyääkään. Voi jehna, mitä hahmoja sitten onkaan luvassa! Hauskaa on nimittäin sekin, että yllättäen ja pyytämättä aikuisia naurattaa juuri tietynnimiset hahmot, jotka ei nuoremmalle polvelle sano yhtikäs mitään. Tunneli Jäätteenmäki (Tiina Peltonen) nyt etunenässä, ja peesissä ahkerasti sivakoiva ja Kuha Miedon kanssa hiihtoreissua suunnitteleva Hiiri Äitee Rantanen (Sari Haapamäki). On myös kaikkialle tarvittaessa aukeava kiharakutrinen yleisovi Jon Bon Ovi ja piispiksien perään huuteleva terrieri Tessu Redford (molemmissa mainioissa rooleissa Kai Lähdesmäki), Pöllö Miljoona (Juha Jokela) kera huikean värikkään anarkistijoukon, Naula Vesala (Inka Tiitinen) ja Pakastekalamazovin veljekset Dimitri ja Pasi (Sofia Hilli) Seiti Etsivän kätyreinä. Yleisökin intoutui taputtamaan slaavipoljennon rytmiin. Parastahan on se, että kaikille hahmoille on juuri omantyylinen biisi vedettävänään - Tessu Redfordilla discojytää, Karitsa Mattilalla oopperaa, Pöllöllä tietysti punkkia ja niin edelleen. Eeppinen kitarasoolokin saadaan kuulla, ja hämmästellä steppaavia hiihtäjiä. Haitaksi, Aita, Diivasieniä (varo ettei iske diivatulehdus) ja Kettu-Masa. Solvauksista pahin, eli "hilleristä kesytetty näätäeläin". Ai että!

Karitsa Mattila 

 Sivuhahmot ovat varastaa koko shown, mutta kyllä on ihanaa seurata Fretti Mercuryn ja Jänis Virtasen yhteistä matkaa, ylä-ja alamäkineen. Tuomas Korkia-Aho pistää Frettinä koko kroppansa peliin poseerauksineen ja kaatuiluineen, Inkeri Hyvönen Jäniksenä vähän rauhallisempi tapaus, mutta ehdottoman herttainen ja hurmaava kirmailija säärystimissään. Miten tyhmistä asioista voikaan saada aikaiseksi riidan, ja missä se onni sitten lopulta piileksiikään. Kivasti pääsi yleisökin osallistumaan ja avustamaan etsinnöissä, ja kollektiivinen nauruhan se vasta parasta on. Yhdessä viihtyminen ja haltioituminen. 

Keskellä Pöllö Miljoona

 Teatterisyksyn pieni suuri musikaalihelmi! Tämä riemastutti samalla tavalla kuin muinoin Tampereen Teatterissa näkemäni Tuttiritari-musikaali, jossa oli värikkäitä hahmoja, mainiota huumoria ja musiikkia sekä meininki ja asenne (lausutaan äzenne) just eikä melkein. Ja kyllähän se liikutti taas, kun esityksen päätyttyä yksikin pikkuinen poika kävi äitinsä saattelemana kiittämässä Frettiä mukavasta esityksestä, silmät tuikkien vaikka kovasti ujostuttikin. Nämä on tärkeitä muistoja ja hienoja hetkiä. 

 Lavastuksesta pakko mainita vielä se, että puusto muistutti minusta inkivääriä, joka on saanut hiukan vihreää kasvustoa kuoreensa...  Ja sattuneesta syystä tuli mieleeni, että milloin nähdään (ja kuullaan) Mestarietsivä Peppunen -musikaali? 

 Rientäen siis Studio Pasilaan! Fretti, Jänis ja kumppanit nähtävissä tässä syvänmielen musikaalissa 7.11. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. Tekisi ihan mieleni mennä uudestaan katsomaan, sen verran moni sanaleikki ja kikkailu meni varmaan ohi ja osa ehti jo unohtuakin. "Randomi metsäketo"! 

Tunneli Jäätteenmäki

 Yllättäen ja pyytämättä satuttiin Teatterinna-blogin Susannan kanssa jälleen samaan näytökseen ja hänen fiilistelyistään voit lukea jo täältä. 

~

FRETTI MERCURY ETSII ONNEA / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 23.9. 2026 Studio Pasilassa, kesto noin 2 tuntia (väliaikoineen) 

Rooleissa : Tuomas Korkia-Aho, Inkeri Hyvönen, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kai Lähdesmäki, Tiina Peltonen ja Inka Tiitinen

Muusikot : Ville Myllykoski/Tuomo Sorri (kosketinsoittimet) ja Timo Jurvelin/Heikki Selamo (kitara)

Kirjailija Miika Nousiainen, sävellys Marzi Nyman, laulujen sanat Mariska, ohjaus Jukka Nylund, koreografi Katrin Vaskelainen, kapellimestari Ville Myllyrinne, dramaturgi Sanna Niemeläinen, musiikkidramaturgi Eeva Kontu, lavastus- ja pukusuunnittelu Aili Ojalo, valosuunnittelu Teppo Saarinen, äänisuunnittelu Sami Lust ja naamioinnin suunnittelu Ronja Nylund

Esityskuvat (c) Julius Konttinen

Wicked / Tampereen Työväen Teatteri

 Näin Wicked-musikaalin Helsingin Kaupunginteatterissa 16 vuotta sitten ja tunnustettava on, että se ei kolahtanut niin millään tavalla. Vaikka musikaalilla oli monelle elämäämullistava vaikutus, en muista siitä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että Glindan roolissa oli Anna-Maija Tuokko, Elphabana Maria Ylipää ja Fiyerona Tuukka Leppänen. Siinä kaikki. Hämärästi muistan myös sen, että jotain tekemistä tarinalla oli Ihmemaa Ozin kanssa. En osaa edelleenkään sanoa, että miksi se ei jättänyt minuun muistijälkeä. Ehkä minulla oli huono päivä? Ehkä se ei vaan ollut minun juttuni? Ehkä odotin jotain muuta? Mene ja tiedä, mutta en antanut musikaalille toista mahdollisuutta ja kertakatsomiseksi jäi.  

 Huokaisin syvään kun Työviksen somekanavat täyttyivät vihreästä väristä ja musikaali-intoilijat kilvan arvuuttelivat, että syksyn ´26 musikaalin täytyy olla Wicked. Ohjaajana Samuel Harjanne, okei. Kukas muukaan. Nyt vähän mielenkiintoni heräsi. Kun sitten Wicked virallisesti julkistettiin, en innostunut vielä yhtään. Mietin, että taidan jättää katsomatta kokonaan. Menkööt muut ja täyttäkööt katsomon, se ei ole minulta pois. Voin mennä sillä aikaa katsomaan jotain ihan muuta. Wicked-elokuvatkin olen jättänyt tyystin väliin, koska ei kiinnosta ja on paljon muutakin koettavaa. 

Nomi Enckell ja Yasmine Yamajako 

 Ja niin siinä sitten kuitenkin kävi, että eräänä sateisena lauantai-iltana (tarkemmin 12.9.) istuin jännittynein mielin ja myös innoissani Työviksen Suuren näyttämön katsomossa. Samana päivänä olin käynyt Tampereen Teatterissa katsomassa Laulavat sadepisarat, joka oli yhtä tanssin juhlaa, ja olin hankkinut illaksi Wickediin lipun tarkoituksella juuri tiettyyn näytökseen kaikista mahdollisista. Ai miksikö? Siksi, että sinä iltana Elphaban roolissa Yasmine Yamajakon sijaan olisi hänen understudynsa, Sanni Lehto. Halusin omin silmin ja korvin, sydämin ja sieluin todistaa sitä hetkeä, kun unelmat käyvät toteen. Sanni on fantastisen upea, ihailen häntä älyttömän paljon. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen näytöksen alkua ja pala kurkussa bongailin runsain määrin vihreitä vaatteita ja asusteita, ja hyvin nuoria katsojia vanhempiensa kera. Tämä on monelle näköjään tärkeä juttu, ja monelle ehkä nuoren tähänastisen elämänsä suurin elämys, josta puhuttaisiin pitkään. Kuten jo kirjoitin, minuakin jännitti, hyvällä tavalla. 

 Kolme tuntia myöhemmin olin täysin puulla päähän lyöty, sydän hakkasi kovaa ja en saanut suustani oikein mitään järkevää, kun tutun kanssa ohimennen juttelin. Yritin laskeutua portaista kaatumatta. Tiesin, että kertakatsomiseen tämäkin jäisi, mutta nyt tulisin muistamaan näkemästäni ja kokemastani paljon. Nyt bongasin tyytyväisenä useita viittauksia Ihmemaa Oziin ja muutenkin olin paremmin kärryillä tapahtumien kulusta, siltikin paljon jäi vielä hämärän peittoon noin niin kuin tarinallisesti ja teemallisesti. Vaatisi ehkä enemmän perehtyneisyyttä tai useampia katsomiskertoja tai taustatutkimusta, mutta koska käsiohjelmakin jäi ostamatta, en ihan kaikkea taatusti hokannut. 

Yasmine Yamajako Elphabana pressikuvissa

 Samaan opinahjoon saapuvat Glinda (Nomi Enckell) ja alunperin sisartaan avustamaan tullut Elphaba (Sanni Lehto) päätyvät huonetovereiksi. Glindan värimaailma on pinkki, hän on hyvin suosittu muiden oppilaiden keskuudessa ja hyvin tietoinen omasta viehätysvoimastaan, kun taas Elphaba on fiksu tummaanpukeutuja outolintu, väriltäänkin viheriä. Erilaisuudestaan huolimatta neitojen välille syttyy lämmin ystävyys, ja kuten usein käy, rakastuvat myös samaan nuorukaiseen, Fiyeroon (Topias Keskitalo). Mutta miten päädytään tilanteeseen, jossa Elphaba joutuu piileksimään ja häntä kutsutaan Lännen ilkeäksi noidaksi? Kuka on hyvä, kuka paha ja miten se ylipäätään määritellään? Eikö meissä kaikissa ole molemmat puolet? Millainen on yhteiskunta ja maailma, jossa vääristellyllä totuudella johdetaan kansaa harhaan ja syrjitään tiettyä kansanosaa? Mihin voi enää luottaa, jos mikään ei ole sitä miltä näyttää? Miten löytää omat vahvuutensa ja rohkeutensa olla oma aito itsensä? Paljon pohdiskeltavaa pienelle ja suuremmallekin mielelle. 

 Kun on kyse suuresta näyttämöstä, silloin tehdään isosti ja näyttävästi eikä piperretä mitään. Musiikki pauhaa ja suorastaan vyöryy päälle jylhänä, kuin hyökyaalto. Tyylikkäät puvut, lavasteet, projisoinnit, joukkokohtaukset, värimaailma. Visuaalisesti täydellistä. Kaikki on viimeisen päälle, just eikä melkein. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin rauhallisemmat yhteiset kohtaukset etenkin Glindan ja Elphaban välillä, ja yksittäiset soolonumerot, joissa laulu pääsee oikeuksiinsa kunnolla. Nomi Enckell on kyllä kerrassaan mainio Glinda! Sopivasti huumoria ja tietynlaista rempseääkin otetta liikekielessä, rohkeutta vetää reilusti överiksi ja olla tarvittaessa hölmökin, ja mikä uskomaton ääni! Petra Karjalaisen tyylikkään hyisestä Madame Morriblesta pidin kovasti myös, Petra vakuuttaa aina. Ovelasti toteutettu hahmo oli myös Jyrki Mänttärin Tohtori Dillamond, tosin kohtalonsa suretti, ja hauska valinta Velhon rooliin Timo Kahilainen. Aina on myös mukava bongata uusia tuttavuuksia ja tällä kertaa mieleeni jäivät varsinkin Topias Keskitalo Fiyerona ja Vili Saarelan Boq. Ja entäs ne lentävät apinat!

Topias Keskitalo ja Yasmine Yamajako 

 Vaan Sanni Lehdon tulkitsemaa Elphabaa ja siksi koko Wickediäkin tulin katsomaan ja kokemaan, ja sain kyllä koko rahan edestä ja enemmänkin. Mikä lahjakkuus, mikä jumalainen ääni, mikä läsnäolo! En tiedä miten päin olisin ollut, kun Elphaba luki loitsuja kirjasta tai uhmasi painovoimaa. Olin haljeta ylpeydestä ja ilosta. Ja mikä duetto Fiyeron kanssa telineillä, huh. BRAVO! Olen suunnattoman onnellinen siitä, että tulin katsomaan juuri tämän syyskuisen näytöksen. Jännä ajatella, että mitä kaikkea koettavaa tässä itsekullakin on vielä edessä? Ehkä saan kunnian nähdä jonkun toisenkin unelmien täyttyvän suurella tai miksei pienemmälläkin näyttämöllä. Tässä teatteriharrastuksessahan näin katsojankin näkökulmasta on kutkuttavaa se, että tässä vaiheessa ei useinkaan yhtään tiedä mitä kaikkea herkkua vielä on tuloillaan ja mistä saan vaikuttua. 

 ps. Sanni on mahdollista nähdä Elphaban roolissa vielä lauantain 24.10. iltanäytöksessä, näkyy olevan loppuunmyyty näytös sekin.

 ~

WICKED / Tampereen Työväen Teatteri

Ensi-ilta 3.9. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 3 tuntia (väliaikoineen) 

Rooleissa : Nomi Enckell, Yasmine Yamajako, Timo Kahilainen, Petra Karjalainen, Topias Keskitalo, Sofia Mustaniemi, Vili Saarela, Jyrki Mänttäri, Sanni Lehto, Emilia Keskivinkka, Eino Niemelä, Petja Pulkkinen, Eleonoora Martikainen, Juha-Matti Koskela, Maija Rissanen, Jyri Numminen, Sonja Arffman, Miranda Chambers, Oskari Jauhiainen, Viola Kause, Samu Kavekari, Marissa Lattu, Roope Myllyselkä, Filip Ohls, Taru Pellinen, Saska Pulkkinen, Rosa Lindblom, Soile Ojala, Henri Sarajärvi ja Samuli Sauren

Sävellys ja sanoitus Stephen Schwartz, käsikirjoitus Winnie Holzman, laulujen käännös Hanna Kaila, tekstin käännös Reita Lounatvuori, ohjaus Samuel Harjanne, kapellimestari Marko Hilpo, 2. kapellimestari Maritta Manner, koreografi Jari Saarelainen, lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava, naamioinnin suunnittelu Emmi Puukka, valosuunnittelu Eero Auvinen, videosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Lauri Malin ja lauluvalmentaja Laura Ruusumaa

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

Tuplabuukkaus / Teatterikupla

 (Näin esityksen kutsuvieraana viikon kuluttua ensi-illasta.) 

 Näinä epävarmoina aikoina ilahduttaa suunnattoman paljon se, että perustetaan uusi teatteriryhmä, rakkaudesta lajiin ja yhdessä tekemiseen. Tänäkin syksynä olen jo ehtinyt istumaan siellä sun täällä pienissä ja suurissa saleissa, ja vaikka kausi on vasta aluillaan, sato on ollut varsin antoisa ja olen saanut omin silmin todistaa iloa, intoa ja tekemisen meininkiä. Harvinaiseen ja tervetulleeseen sunnuntaimatineaan meitä oli pakkautunut täysi salillinen Hämeenlinnan Taidekasarmille Poltinaholle, ja lisätuolejakin tarvittiin. Se jos mikä ilahduttaa myös! 

Sirpa Soininen, Iina Kurjenmaa, Antti Leino, H-L Henriksson ja Killa Keränen

 Aviopari Hanna (Hanna-Leena Henriksson) ja Kari (Antti Leino) asustelee Turengissa. Hanna on irtisanoutunut työstään jäätelötehtaalla ja tekee puolisoltaan salaa somesisältöä #haudanpartaalla85. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa on päätetty ryhtyä yhteistuumin Airbnb-majoittajiksi, ja ensimmäinen asiakas ihan ulkomailta asti olisi paikalla hetkellä millä hyvänsä. Heti alkuunsa Kari kotiutuu kauppareissulta ja ilmoittaa intoa puhkuen, että Turengin S-Marketissa on tullut bonganneeksi itsensä Mel Gibsonin! Hanna ei tästä liiemmin innostu, Karilla kun on tapana bongailla milloin ketäkin tunnettuja henkilöitä mitä kummallisimmissa paikoissa. (Pakko kehua tässä välissä, että itse olen bongannut Tiiriön Lidlin tuulikaapissa Seppo Hovin ja Paraisten S-Marketin tuulikaapissa Tauskin! Tuulikaappi on siis oivallinen paikka julkkisten bongailuun, pienenä vinkkinä.) Vaan annas olla kun tämä ensimmäinen Airbnb-asiakas (Taavi Leinikka) sitten saapuu paikalle ja hänessä on jotain äärimmäisen tuttua. En nyt spoilaa mitään, jotta yllätys säilyisi tulevillekin katsojille, samasta syystä en laita Taavin roolihahmosta kuvaakaan. Täytyy siis tulla itse katsomaan, että kuka on kyseessä. Oliko se Mel Gibson? OMG!

 Sangen vähäpuheisen ja -pukeisen majoittujan lisäksi hässäkkää aiheuttaa samaan aikaan paikalle tuppaava kymmenettä vuotta kuolemaa tekevä Hannan äiti Helena (Sirpa Soininen), jolla on ainakin omasta mielestään tarttuva virtsatietulehdus ja laukku täynnä kaikenlaisia rohtoja. Karin mieltä vaivaa taas perheen teinin Maijun (Iina Kurjenmaa) uusi ystävä Runo (Killa Keränen), josta ei oikein ota selvää mikä hän on henkilöitään, lintu vaiko kala. Sopivissa väleissä Hanna kaivaa selfietikun ja rakentamansa ruumisarkun esiin ja alkaa tehdä hiukset hulmuten somekontenttia uskollisille seuraajilleen. Vaan miksi asunnossa on pian valvontakameroita joka nurkassa? Miksi Kari tulee kotiin moottorisahan kera, kuka jätti vessanpytyn kannen ylös, miksi lähistöllä on poliisiratsia ja miksi kenellekään ei kelpaa leipäpakettien kantapalat? 

Hanna tekemässä somekontenttia

 Sinikka Salmisen meriitit näyttelijänä ovat kyllä tiedossani (hän on muuten myös ensimmäinen näyttelijä, josta tein blogihaastattelun), mutta siitä huolimatta yllättyin hänen lahjakkuudestaan myös käsikirjoittamisen ja ohjaamisen saralla. Tuplabuukkauksessa on mainio rytmi ja tapahtumat etenevät junan lailla, verbaalista tykitystä myöten. Etenkin Hanna-Leena Henriksson pulputtaa kuin papupata eikä Antti Leino jää paljon kyllä jälkeen. Sirpa Soininen vakuuttaa paikoin varsin erikoisella liikekielellään ja ilmeikkyydellään, Taavi Leinikka taas tyynellä ilmeettömyydellään ja nuoriso-osasto Iina Kurjenmaa ja Killa Keränen kommunikoi nykyteinien tyyliin muutamilla kirjaimilla. 

Helena ja pilleripurkit

 Väkisinkin alkaa miettiä tätä nykyajan somemaailmaa ja mitä kaikkea väki on valmis tekemään saadakseen lisää seuraajia tai laadukasta matskua somevirtaan, josta vain pieni osa tulee huomatuksi. Entä jos some tosiaan olisi keksitty jo aikoja sitten ja joku olisi lähettänyt livestreamia Kaanaan häistä tai siitä kun Kolumbus löysi Ameriikan? No, Tuplabuukkauksen parissa meillä kaikilla oli niin mukavaa ja näyttelijäkaarti palkittiin kukin ja runsain aplodein. Varsin laadukas, toimiva ja oikeasti hauska esitys - ja vielä ensimmäinen produktio! Kestokin varsin passeli alle parituntinen, näissä komedioissa kun tuppaa välillä jäämään levy päälle ja se turhaan pitkittää kestoa. Jäämme innolla odottamaan, että mitähän seuraavaksi Teatterikupla keksii.

 Tuplabuukkauksesta on mahdollista nauttia vielä 9.10. asti, joten hyvin ehtii mukaan. Lisäinfoa Teatterikuplan nettisivuilta tästä linkistä. Kannattaa varata myös käteistä matkaan, sillä väliajalla oli toisen kerroksen kahviossa pientä herkkua tarjolla pikkurahalla ja nykyaikaisesti MobilePaylla maksu onnistuu myös. 

 Tuli semmoinenkin ajatus, että tämä esitys on jälleen erinomainen esimerkki siitä, miksi blogi kannatti herättää kuuden vuoden hiljaiselon jälkeen henkiin. Haluan jakaa teatterin ilosanomaa kirjoituksillani mahdollisimman monelle. Varsinaiseksi someinfluensseriksi minusta nimittäin ei ole. IG-stooreissani on kyllä teatterimatskuakin, valokuvina ja satunnaisia linkkejä tänne. Vaan en lähde puhumaan tai pitempiä juttuja kirjoittelemaan, se ei tunnu omalta tavalta, enkä yksinkertaisesti jaksa räpeltää puhelimen kanssa jatkuvasti. Lukekaa täältä!

~

TUPLABUUKKAUS / Teatterikupla 

Kantaesitys 5.9. 2026 Taidekasarmilla, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Hanna-Leena Henriksson, Antti Leino, Taavi Leinikka, Killa Keränen, Sirpa Soininen ja Iina Kurjenmaa 

Käsikirjoitus ja ohjaus Sinikka Salminen, äänisuunnittelu Harri Kuittinen, markkinointisuunnittelu Jemina Pekkonen, valot työryhmä, lavasteet Taavi Leinikka, Antti Leino ja työryhmä sekä puvut Katja Kurjenmaa ja työryhmä 

Esityskuvat (c) Juhana Kauppinen

Laulavat sadepisarat / Tampereen Teatteri

 (Mainos/lippu saatu Tampereen Teatterista.)

 Kun Tampereen Teatteri julkisti syksyn 2026 musikaalinsa Laulavat sadepisarat, minulla tuli kiire katsoa vihdoinkin elokuva Singin´ in the Rain (vuodelta 1952). En ole varmasti ainut, joka tiesi leffasta ainoastaan pätkän, jossa Gene Kelly tanssii sateesta huolimatta pitkin katuja sydämensä kyllyydestä. Muuta en tarinasta tiennyt, en edes sitä miksi mies niin onnellisena tanssii, ja leffan katsottuani olin täysin fiiliksissä. Tämähän on syystäkin klassikko! Niin alkoi pitkä odotus, ja vihdoin koitti tämä syksy. 

 Don Lockwood (Tuukka Raitala) ja Lina Lamont (Pia Piltz) ovat leffataivaan kirkkaimpia tähtiä ja yleisön suuria suosikkeja. Mikäpäs siinä, huumaavan komea mies ja säteilevän kaunis nainen leffan päärooleissa vetoaa kansaan Taunon ja Ansan tapaan, ja heille on viritelty markkinointimielessä tosielämänkin romanttista kuviota. Lehdistökin tykkää. Don tuntuu tosin olevan pikkuisen kyllästynyt perässäjuokseviin faneihin ja siihen, että minne tahansa meneekin, hänet tunnistetaan. Hän haluaisi vähän hengähtää, vaikka suosionsa huipulla onkin. Lina sen sijaan paistattelee mielellään salamavalojen välkkeessä ja uskoo itsekin romanssiin. Eihän kukaan voisi vastustaa häntä, Lina Lamontia!

Tuukka Raitala, Emmi Nieminen ja Miikka Wallin

 Sattuma puuttuu kuitenkin peliin ja Don törmää pysäkillä nuoreen neitokaiseen Kathy Seldeniin (Emmi Nieminen), joka on näyttelijä myös, tosin teatterissa. Leffoista ei Kathy piittaa, kuulemma. Kärkkäästä sanailusta huolimatta pieni kipinä heidän välillään syttyy. Tiet kuitenkin eroavat pitkäksi aikaa ja selvähän se, että tulisivat myöhemmin kohtaamaan hiukan toisenlaisissa merkeissä, ja aitoa romantiikkaa on sittenkin ilmassa. Muutoksen tuulia (ja sitä sadettakin) myös.

 Kas kun Don ja Lina ovat tehneet uransa mykkäfilmeissä, ja äänielokuva tekee tuloaan, vaikka epäilijöitäkin on. "Ei tule menestymään!" Kokeillaan nyt sitten kuitenkin, ja tämä ei olekaan niin yksinkertaista, sillä mykkäelokuvissa on ollut se hyvä puoli, että kukaan ei ole kuullut Lina Lamontin ääntä. Kotoisan M.A. Nummisen kiekuminen ei ole enää mitään Lamontin äänekkään määkimisen rinnalla. Kaikkihan on tiätysti hianoo ja miäletöntä edelleen Lamontin mielestä, eikä näe tässä niin mitään ongelmaa... Onneksi Donin paras ystävä ja näyttelijäkollega Cosmo Brown (Miikka Wallin) saa loistavan idean. Käytetäänpä Kathyn ääntä, neiti Lamont aukoisi filmillä vain suutaan. Tuumasta toimeen sitten, ja leffa on pelastettu. Kansa ja leffamoguli sai mitä halusikin. The End? 

Tuukka Raitala 

 Siinäpä juoni noin lyhyehkönä versiona. Mikä tästä sitten tekee rakastetun klassikon? Minäpä kerron. Jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassakin välissä on tanssia ja steppausta, toki lauletaankin siinä ohessa paikoitellen. "Steppiä on oltava!", toteaa innoissaan markusselin-leffamoguli R.F. Simpsonkin (Ville Majamaa), ja sitä saa mitä tilaa. Tässä oli hyvällä tavalla semmoista vanhanaikaista glamouria, ei näyttäviä projisointeja tai massiivisia lavasteita, vaan nimenomaan eeppisiä tanssikohtauksia ja hengästyttävän upeaa menoa ja svengiä niin Henri Lyysaaren johtamalla orkesterilla kuin koko ensemblellakin. Olen viimeaikoina kyynelehtinyt katsomossa milloin myötäelämisestä, milloin liikutuksesta. Nyt itketti ja hymyilytti samanaikaisesti koko ajan silkasta onnesta ja katsomisen riemusta. Niin taidokasta, ilmavan rentoa ja kekseliästä tanssia en ole ikinä nähnyt missään ja tuskin tulen hetkeen näkemäänkään, ja sitä oli todella ilo seurata. (Tulee mieleeni ainoastaan muinainen Riverdance ja tietäjät tietää millaisen tunnemylläkän se sai aikaan.) Salintäysi yleisö palkitsi ansaitusti raikuvin aplodein ihan jokaisen tanssi- ja laulunumeron. Chris Whittakerille koreografiasta siis täydet pisteet, ja koko näyttelijäkaartille tietysti myös. Saitte kaiken näyttämään niin helpolta, vaikka totuus on toinen. Että tuosta vaan pistettäisiin jalalla ja jaloilla koreasti. Kyllä se vaatii paljon harjoitusta ja työtä, ja nyt me saamme nauttia työn hedelmistä. Näki myös, että lavallakin nautittiin tekemisen meiningistä. 

Edessä Pia Piltz

 Ei tullut hankittua käsiohjelmaa, ja siten laulujen nimistä ei ole mitään hajua. Jos ei tanssia, niin jokaisessa musiikkipitoisessa kohtauksessa oli sitten muuta mainiota kikkailua joko sanallisesti tai kehollisesti. Cosmo etenkin pisteli menemään niin, että yleisössä hihkuttiin riemusta. Yksi suosikkikohtauksistani sijoittui ääniopettajan (Toni Harjajärvi) luo, kas kun rakastan sanoilla leikittelyä ja etenkin tässä Hanna Kailan suomennos oli silkkaa herkkua. Haluaisin nähdä ja kuulla sen uusiksi, kaikkien tanssien ja steppinumeroiden lisäksi. 

 Koko työryhmä ansaitsee seisovat aplodit ja lukuisat pitkäkestoiset väliaploditkin, vaan kyllähän nyt joukosta erottui minun silmiini taas muutama tuttu ja uusikin lahjakkuus. Miten osaakin olla Pia Piltz niin sydämellisen hurmaava ja samalla raivostuttava diiva, peilikuvalleen laulamassa rakkautta ja hyväksyntää janoavana, kuin kuka tahansa meistä sisimmältään. Ja huh ne hänen pukunsa myös. Chris Bewsher, mitä tanssin iloa ja riemua jälleen kerran terveisin Fanityttö70! Kaksikko Ville Majamaa ja Arttu Soilumo tohkeissaan leffantekohommissa ja  -äänityksissä. Ja voi miten hurmaava uusi tuttavuus Emmi Nieminen Kathy Seldenin roolissa! Janoan nähdä ja kuulla häntä lisää. 

 Eikä siinä vielä kaikki. Näyttämöllä sataa. Kyllä. Siinä-tietyssä-kohtauksessa enemmänkin, ja lopussa uusiksi koko porukan pistellessä sateenvarjoineen menemään. Näyttämöllä sataa. Teatterille saapuessani sateli hiukan, tihkusadetta. En kaivanut vielä sateenvarjoani esiin. Ensimmäistä kertaa harmitti, että teatterilta poistuessani sade oli lakannut! Ei pisaran pisaraa. Se ei silti estänyt minua ajattelemasta, että hip hei, minäpä hyppään tuota pylvästä tai katulamppua vasten ja pyörähdän Keskustorilla muutenkin näyttävät kuviot. Ajattelemasta tosiaan, näillä tönkköjaloilla ei moisia kuvioita vedellä. Ei valitettavasti näkynyt sitä katutanssijaakaan, jolle olisin voinut esittää toiveen. 

 Tiivistän ajatukseni Laulavista sadepisaroista yhteen lauseeseen : Täydellistä arjen eskapismia! 

~

LAULAVAT SADEPISARAT / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 9.9. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Tuukka Raitala, Emmi Nieminen, Miikka Wallin, Pia Piltz, Ville Majamaa, Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Elina Rintala, Annuska Hannula, Katriina Lilienkampf, Lasse Viitamäki, Toni Harjajärvi, Helena Rängman, Pyry Smolander, Sami Ulmanen, Nea-Maria Alanko, Chris Bewsher, Elina Haikka, Eryka Saksa, Ella Niinistö ja Mikko Elias 

Käsikirjoitus Betty Comden ja Adolph Green, laulujen sanat Arthur Freed, sävellys Nacio Herb Brown, käsikirjoituksen ja laulujen suomennos Hanna Kaila, ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, koreografi Chris Whittaker, kapellimestari Henri Lyysaari, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Sanna Levo, valosuunnittelu Raimo Salmi, videosuunnittelu Toni Haaranen ja Matias Ojanen, äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja naamioinnin suunnittelu Jonna Lindström 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen