Akseli Gallen-Kallelan kootut teokset ja NAPA / Teatteri-illat

 Toukokuu lähenee loppuaan ja kuin sinettinä hienolle kevätkaudelleni tuli tehtyä uusi aluevaltaus, nimittäin Teatteri-illat Valkeakoskella! Yritystä on ollut paikallepääsyn suhteen aiempinakin vuosina, mutta milloin hajosi auto, milloin iski flunssa ja milloin mitäkin. Nyt flunssa iski jo viikkoa aiemmin, joten vihdoinkin minäkin pääsin osalliseksi kehutusta ja joka vuosi jo ennakkoon loppuunmyydystä kahden pienoisnäytelmän ja kantaesityksen ensi-illasta. Esiintymispaikkana toimii vanha työväentalo Kauppilanmäen museoalueella, ja siinä räsymatoilla peitellyillä penkeillä istuskellessa ja seinien värikkäitä ryijyjä ihastellessa tuli sellainen jännä tunne, että ihan kuin olisi siirtynyt ajassa vuosikymmenten taakse. Mietin myös, että mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi, kun vasta nyt pääsin paikalle. Tunnelma oli nimittäin sangen uniikki jo ennen esityksiä.

Pia Vaittinen, Lauri Heinonen ja Janne Kulosaari

 Ilta siis koostui kahdesta Marko Itkosen ohjaamasta ja käsikirjoittamasta näytelmästä. Paikalla taisi olla lukuisia "teatteri-iltakonkareita", jotka jo vähän tiesivät millaista menoa olisi tuloillaan. Itselläni ei ollut mitään aavistuksia tulevasta, ja siitähän on enemmän hyötyä kuin haittaa. Avoimin mielin siis paikalla. Ja voi hyvänen aika miten mainiota menoa olikin! Aluksi meidät toivotettiin tervetulleiksi paikallisen raittiusseuran iltamiin, jonne oli saapunut itse Akseli Gallen-Kallela (Lauri Heinonen) kertomaan maalauksistaan ja elämänvaiheistaan. Erittäin kiinnostavaa ja sivistävää, ja maalauksetkin heräsivät eloon. Ääneen pääsevät myös Gallen-Kallelan äiti (Pia Vaittinen), rakastettu Meeri (Mira Flinkman), ystävä ja kollega, kuvataiteilija Emil Wikstöm (Janne Kulosaari), viehkot pariisittaret (Katja Sillanpää ja Pauliina Laaksonen) sekä lukuisien taulujen malli (Ulla Huoviala-Kääpä). Varsin näppärä ja sujuva toteutus ja selvisi sekin, miksi ryijyjä oli joka puolella. Kas kun eräästäkin maalauksesta saattaa herätä ns. ryijynsilittelyhimo... 

 Väliajalle siirryimme nauttimaan eräänkin ruokalähettipalvelun toimittamista antimista (väliaikatarjoilut sisältyvät muuten lipun hintaan, joten valuuttaa ei tarvitse kantaa mukanaan) työväentalon pihapiiriin, ja sitten uudestaan sisälle, jossa oli luvassa hieman toisenlaista menoa. Lavalla samat näyttelijät kuin edellisessäkin.

Pia Vaittinen, Ulla Huoviala-Kääpä, Pauliina Laaksonen ja Janne Kulosaari

 Arjen ja työelämän komiikkaa tarjosi näytelmä NAPA, jossa vähän erikoiseen airbnb-yöpymiseen pakon edessä ajautuminen sai aikaan monenlaista. Tässä huvitti erityisesti musiikkivalinnat sekä erinäisiä sanontoja omaan tyyliinsä lateleva airbnb-emäntä (Pauliina Laaksonen), joka muistutti ulkoiselta olemukseltaan hämmentävän paljon entistä työkaveriani, ja sekös huvitti vielä enemmän. Oikein hauska ja erilainen juttu oli tämäkin. En yhtään ihmettele näiden pienoisnäytelmien suosiota. Erittäin toimiva konsepti.

 Peruutuspaikkoja esityksiin kannattaa tiedustella teatterilta sähköpostitse, lisäinfoa täältä. 

 "LÄHTI KUIN KURPPA TÖÖLÖSTÄ!" 

~

AKSELI GALLEN-KALLELAN KOOTUT TEOKSET ja NAPA / Teatteri-illat 

Ensi-ilta 28.5. 2026 Kauppilanmäellä Valkeakoskella, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lauri Heinonen, Pia Vaittinen, Mira Flinkman, Katja Sillanpää, Ulla Huoviala-Kääpä, Janne Kulosaari ja Pauliina Laaksonen 

Ohjaus ja käsikirjoitus Marko Itkonen, pukusuunnittelu Katja Sillanpää

Esityskuvat (c) Janne Kulosaari

Näin näytelmät kutsuvieraana ensi-illassa, kiitos kutsusta!

Haastattelussa Syltti Silvasti Porin Teatterista

 Minulta on toivottu haastatteluita muistakin kuin näyttelijöistä, joten saamanne pitää!

 Porin Teatterissa jo 30 vuotta työskennelleen ”yleismies Jantusen”, järjestäjä-kuiskaaja-tarpeistonhoitaja Satu ”Syltti” Silvastin tapasin toukokuun alussa 2026 Porissa, Syltin kotona. Tässä vaiheessa on syytä kertoa, että olen tuntenut tavalla tai toisella hänet lähes 50 vuotta, ja ensikohtaamisemme tiettävästi tapahtui 70-luvun lopulla hämeenlinnalaisen alakoulun takana sijainneella jäädytetyllä kentällä, jossa hän luisteli punaisessa toppapuvussa eteeni ja kysyi reippaasti ”Paljo kello o?”. Vuonna 1972 syntynyt Syltti on siis kotoisin Hämeenlinnasta, ja sittemmin porilaistunut Syltti tunnetaan laajasti varsin värikkäänä mieleenjäävänä persoonana ja häntä on tituleerattu myös Suomen kovaäänisimmäksi kuiskaajaksi. Teatteriasioista emme näin tarkkaan ole aiemmin jutelleet, joten haastattelu on enemmänkin kuin paikallaan, ihan pyöreiden uravuosienkin puolesta. Järjestäjän hommista emme tällä kerralla ehtineet jutella lainkaan, ehkä palaamme siihen myöhemmin, tällä kaudella kun on keskitytty enemmän tarpeistonhoitajan hommiin. Ennen haastattelua olin käynyt Porin Teatterissa katsomassa näytelmät Tattiritarit – Kadonneen sienen arvoitus ja Mummola, ja Syltti oli töissä niistä molemmissa.

Kaken ykkösfani Anni 50v 

Huom! Kaikki valokuvat (paria lukuunottamatta) on Syltin omista kokoelmista ja niiden kopiointi on ehdottomasti kielletty!

 Ootko yhtään kärryillä siitä, että monessako jutussa oot tavalla tai toisella ollut mukana näiden vuosikymmenten aikana? ”Tarkkaan en osaa sanoa, mutta jos viisi ensi-iltaa on vuodessa ja pienen näyttämön jutuissa oon ollut kaikissa mukana ja osassa päänäyttämönkin juttuja, niin kyllä niitä varmaan yli sata on ollut yhteensä. Jos lähtisi teatterin historiikistä tutkimaan ja laskemaan, niin kyllä mä muistaisin ne missä oon ollut mukana.” (*Jälkikäteen Syltti tutkaili asiaa ja lopputulokseksi sai noin 135!)

 Mitä harrastat? ”Ei näillä työajoilla mitään harrasteta! Kuusipäiväinen työviikko ja jos on harjoituksia, niin menen aamusta vähän työtehtävistäni riippuen kymmenen pintaan teatterille ja kymmenen pintaan illasta pääsen kotiin. Välissä on tietysti muutaman tunnin tauko, puoli kuudeksi menen uudestaan hommiin. Jos oon tarpeistonhoitajana esityksessä, siinä välissä lähden kiertelemään vaikkapa kirppareilla ja mm. Mummolan ruokaostoksia varten käyn kaupassa. Ei paljoa salilla käydä, eikä kyllä kiinnostaisikaan...että ei mulla mitään sellaisia varsinaisia harrastuksia oo.”

 No mitä teet vapaa-ajallasi sitten? ”Puutarhahommia tykkään tehdä kesällä ja katsella vanhoja kotimaisia leffoja, 30-50 -luvuilta mieluiten ja sarjojakin. Keikoilla käyn silloin tällöin ja kesän kohokohtani on Nummirock, jossa oon käynyt 36 kertaa ja tänä juhannuksena mennään taas. Muut festarit ja nykybändit ei paljoa kiinnosta, mun musiikkimakuni on keskittynyt lähinnä 80-luvulle. Teatterihommissa on se hyvä puoli, että meillä on pitkä kesäloma. Kesälomalla pyrin näkeen ystäviä, sukulaisia ja Hämiksestä veljeäni Esaa ja hänen lapsiaan Saraa, Sasua ja Selmaa. Ja Nykästä lainatakseni ”ehkä otin, ehkä en”, välillä tulee pikkuisen maisteltua alkkomahoolia…”

 Miten aikoinaan päädyit teatteriin hommiin? ”Oltiin muutettu ystäväni kanssa Poriin vuonna 1990. Olin nuokkarilla töissä useamman vuoden ja sen loputtua päädyttiin työkkärin Työllistä itsesi -kurssille. Oli kevät 1996, olin silloin 23-vuotias. Ystäväni sai idean teatterista, mutta ei mennytkään sinne sitten ja mä menin. Niihin aikoihin teatterille oli tulossa ensi-iltaan näytelmä Kaatopaikan enkeli ja se on se suurin syy siihen, miksi mua teatteri kiinnosti. Mulle löytyi ensin hommia pukuvuokraamosta ja ihan ekana putsasin kaikki talon kengät, joita oli siihen aikaan varmaan jotain 5000 paria. Olin siellä muutaman päivän ja sitten ajauduin tarpeiston puolelle. ”Osaatko tehdä Dali-kelloja?” multa kysyttiin ja vastasin, että osaan jos neuvotaan miten niitä tehdään. Alunperin mun piti olla hommissa teatterilla kolme viikkoa, ja loppuaika niistä viikoista meni siellä tarpeistossa. Kaatopaikan enkelinkin näin varmaan kymmenen kertaa.”

 ”No, sitten tulikin jatkoa. Työkkärin kurssinohjaajahan kävi myöhemmin uusien tyyppien kanssa pyörähtämässä teatterilla ja totesi vaan, että ”Ai sä oot täällä vieläkin!” . Mua pyydettiin ensin pukijaksi sinä syksynä lämmitettävään Crazy for you -musikaaliin ja sitten tarvittiinkin pienelle puolelle kuiskaaja-tarpeistonhoitajaa Shirley Valentine -monologiin. ”Pienestä puolesta” eli pienestä näyttämöstä tuli mulle oikein tuttu ja rakas paikka. Se on mun toinen kotini, tykkään olla siellä. Oon kuulemma pienen puolen sielu ja sydän, se tuntuu tietysti mukavalta. Kuiskaajan lisäksi musta tuli järjestäjä, tarpeistonhoitajana oon ollut molemmilla puolilla. Musta tuli tavallaan ”yleismies Jantunen”, tarpeen mukaan oon ollut milloin missäkin. Kampaajaakin oon tuurannut, toisen kampaajan apuna. Oon ollut myös avustajana näyttämöllä etenkin lastenjutuissa. Oon esittänyt vaikkapa apusiskoa ja anarkistia (Herra Untolan salaisuus), mäyrää (Viiru ja Pesonen), jääkiekkofania (Hockey Night), Peppi Pitkätossun hevosen Pikku-Ukon perspuolta, äänenä kiuasta. Viltin alla pihisin savukoneen kanssa… Nukketeatteria oon tehnyt paljon, ja nukettanut yhtä jos toista hahmoa. Nyt tuli mieleen, että näytelmässä Kettujuttu iso lintu lensi näyttämön yllä puolelta toiselle ja kollegani Joukon piti kääntää se lintu perillä mutta unohtikin, ja lintu tuli peruuttamalla samaa reittiä vaijeria pitkin takaisin. Samassa Kettujutussa kuljin hevosenreki päässä samalla ohjaten hevosta. ( *Ohessa kuva harjoitusvaiheesta.) Oon ollut myös työkaveri maskeeraajalle ”harjoituskappaleena” erilaisissa maskeissa, kasvoistani on tehty kuolinnaamio ja semmoista jännää. Kuolinnaamion kanssa oli haastetta kerrakseen, kun piti olla pitkään täysin hiljaa.”

Jouko, Syltti ja Kettujutun hevosreki

 Ootko käynyt mitään alan kouluja tai kursseja? ”Sanotaan näin, että työ opettaa tekijäänsä. Ammattikoulua kävin mallipukineenvalmistajan linjaa vuoden ja toistakin aloitin kahdesti mutta kesken jäi. En oo käynyt mitään alan kouluja, jos nyt aloittaisin niin varmaankin joku pohjakoulutus tarvittaisiin. Missä sitä nyt kuiskaajaksi oppisi muuta kuin kuiskaamalla teatterissa? Heh, ainahan sitä myös voisi luulla, että kuiskaajalla on hiljainen ääni ja mulla on kaikkea muuta. Nummirockissa 90-luvulla tuli mitattua mun äänenvoimakkuuteni. Pääsin yhteen Ässät-roastiinkin mukaan ja tulin mainituksi. Tarvitsin kuiskaajana mikrofonia yhdessä prokkiksessa, kun tehtiin entisen Porin oluttehtaan tiloissa Tuntematonta sotilasta, pelkästään näyttämönkin koko oli muistaakseni jotain 700 neliömetriä. Siinä ei kova ääni riittänyt." ”

Kuolinnaamiohommia 

 Eikös itse Jouko Turkka tituleerannut sua Suomen kovaäänisimmäksi kuiskaajaksi? ”Joo, Jouko Turkka on sitten taas asia erikseen! Tähän oliskin hyvä juttu, kun olin Turkan näytelmässä tarpeiston apulaisena. Oli näytelmä Täysin tyydytetty nainen, vuosi oli 1997. Siinä oli näyttelijä Veskun esittämä tangokuningas, ja näyttämöllä piti olla kaksi isohkoa vitriiniä, joista toisessa naisten kuninkaalle lähettämiä alushousuja ja toinen täynnä naisten häpykarvoja. Mietittiin, että mistäs niitä karvoja lähdettäisiin hakemaan. Nuori likka kun olin, niin mut lähetettiin hakemaan materiaalia kampaamoista eli lattiallepudonneita karvoja ja hiuksia. Useampi kymmenen pussillista haettiin, kerran sain jopa pussillisen permanenttiaineita, kun luulivat että koko homma on joku vitsi. Kuulkaa kaukana siitä! No, vitriini täytettiin karvoilla ja keskelle styroksia täytteeksi. Turkka tuli tarkistamaan asiaa, ja hänen mielestään karva oli milloin liian pitkää ja väärän väristäkin. Minä siihen, että ei kai niitä nyt värjäämään tai leikkelemään ruveta. Jostain löytyi sitten iäkkäämmän rouvan permanettia ja Turkka niistä innostui, kun oli sopivan kiharaakin. (* Tähän väliin tulee semmoinen Turkka-imitaatio, että oksat pois ja haastattelijalta takaraivo kipeäksi nauramisesta.) ”NÄITÄ KATO! NÄITÄ LAITAT SIIHEN PÄÄLLE JA VESA TULEE NUUHKIMAAN JA TUNTEE SEN IHANAN HAJUN!” Minä sitten Veskulle aina sanoin, että muistas nuuhkia just näitä karvoja siinä kohtauksessa eikä siitä vierestä. Toinen vitriini täytettiin alushousuilla, oli mustia ja punaisia. Turkan mielestä naiset ei käytä sen värisiä. Kysyin häneltä, että milloin oot viimeks nähnyt naisten alushousut, silloin kun teidän Juha syntyi vai. ”TÄÄ TEIDÄN TYÖHARJOITTELIJA VITTUILEE MULLE!” Samaan näytelmään leikeltiin superlonista miesten palleja, että silleen. Siinä näytelmässä oli kaikkee kyllä. Tää häpykarvaepisodi on kyllä yks urani mieleenpainuneimmista jutuista, samoin koko prokkis."

Kuva vitriineistä / Porin Teatterin historiikki (c) Esa Kyyrö

 Huh huh, otetaas vähän rauhallisempi kysymys tähän väliin. Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi teatterissa? ”Jaa-a, vaikee sanoa. Ennen teatteriahan mä olin nuorisotalolla ohjaajana. Ehkä joku semmoinen voisin olla.”

 Mitkä on omasta mielestäsi sun vahvuudet työssäsi? ”Monipuolisuus, huumori. Ilman huumoria ei kyllä pärjää, eikä voi olla liian herkkänahkainen. Ei pidä loukkaantua suorista sanoista. Porissahan on sanonta, että vittuilu on välittämistä. Ehdin olla teatterilla vain vuoden ennen sitä Turkan näytelmää, että tietynlainen Turkan koulu on tullut käytyä heti alussa. Se opetti aika paljon. Muutenkin pitää tehdä niinku joku sanoo eikä vängätä vastaan. Suunnittelijat on erikseen ja me toteutetaan niitä visioita. Toki voi tehdä omiakin ehdotuksia ja oon niitä tehnytkin, välillä ne menee läpi ja välillä ei. Tässä Mummolassakin kun on se ”yks tietty kohtaus”, jossa isoisä ripuloi lattialle, niin oli hommaa saada siihen oikeanlainen koostumus ja sellainen, mikä lähtee matosta helposti puhtaaksi.”

Ripulinkeittelyhommia 

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Voisin osata olla välillä hiljaakin eikä aina olla äänessä. Ei olisi lainkaan huono taito oppia vielä tässäkin iässä! Ammatillisessa mielessä olis hyvä osata enemmän tietotekniikkaa, ettei aina tarttis mennä perinteisillä konsteilla tyyliin ”leikkaa ja liimaa”. Kuvankäsittelytaito esimerkiksi olis ihan hyväksi. Yks asia mistä en luovu on paperinen käsikirjoitus, plari. Järjestäjä-kuiskaajan pitää tehdä siihen todella paljon merkintöjä. Jos olisi tietokoneella kaikki ja tekstistä poistetaan repliikki, joka sitten seuraavana päivänä otetaankin takaisin, niin helpompi on vetää paperista yli ja tehdä merkintöjä viereen. Paperissa mulla on myös merkintöjä, että mistä suunnasta joku lavalle tulee ja mihin suuntaan menee. Siitä on hyötyä tilanteessa, jossa tulee paikkaus, jos joku on sairastunut. Tai mikki hajoaa kesken musikaalin! Paperista näkee, mihin suuntaan hajonneen mikin kanssa seuraavaksi mennään ja pystytään vaihtamaan se nopeasti.”

Tattiritareiden vaihtolista (c) Teatterikärpänen

 Mikä on parasta työssäsi? ”Vastataan taas monipuolisuus. Luulisi, että päivät on samanlaisia, mutta kyllä jokainen päivä on vähän erilainen. Moni ihminen luulee, että ei oo mitään tekemistä silloin kun ei oo näytöksiä, mutta silloinhan me harjoitellaan. Parasta on myös se, että saan tutustua erilaisiin hienoihin ihmisiin. Ja mukavat työkaverit, talon oma väki.”

 Entä haasteellisinta? ”Osittain jaksamisen kanssa on haasteita, mutta siihen oon jo tottunut. Vapaata ei liiemmin oo kun kuusipäiväinen työviikko. Kaksiosainen työpäivä ei niinkään mua haittaa, alussa taisin jo mainita, että usein lähden kiertelemään kirppareilla tai hakemaan teatterin varastosta tavaraa iltaa varten. Omasta varastostani on löytynyt myös esityksiin rekvisiittaa, Mummolaankin pöytäliinaa ja äitini vanha kauppakassi.”

 ”Hommahan menee niin, että ensin luetaan käsikirjoitus ja sieltä poimitaan tarvittava rekvisiitta, jotta harjoituksissa on sitten tavaraa. Harjoituskama voi olla nykypäivää, vaikka näytelmä sijoittuisi 1800-luvulle. Kun mennään tekstiä ja harjoituksia eteen päin niin voi käydä niin, että joku tavara jääkin pois tai tarvitaan jotain lisää. Asiat muokkaantuvat ja mun pitää olla kartalla siitä missä mennään, ja tiettyjä tavaroita tarvitaan vain näytelmän tietyssä kohtauksessa. Muistiinpanot auttaa tässäkin ja niitä päivitetään tarpeen mukaan. Valokuvat otetaan siinä vaiheessa, kun näytelmä on käytännössä valmis eikä siihen ole tulossa enää muutoksia tarpeiston osalta. Valokuvat auttavat myös siinä tapauksessa, että oon kipeänä ja joku toinen tekee mun hommani. Meillä on molemmilla puolilla näyttämöä tarpeistopöydät, missä näytelmien tarpeisto kulkee näytelmän lavasteiden mukana. Tarpeistonkin pitää olla just tietyssä tarkassa paikassa oikeaan aikaan lavan sivussa, jotta näyttelijä löytää sen heti. Hänellä ei oo aikaa lähteä sitä etsimään mistään, kyse on usein vain sekunneista. Näyttelijän pikavaihdossa mä seison lavan sivussa ja annan jonkun tavaran suoraan näyttelijän käteen tai otan pois, vaikkapa hanskat. Tattiritareissa ojennan Oskarille jättikokoiset mustikat esimerkiksi. Moni saattaa ajatella, että näytelmän alussa me ollaan laitettu tavarat valmiiksi ja lähdetään sitten meneen (näin eräs teatteriin tutustuja luuli), ja näyttelijät siellä sitten keskenään puuhaa rekvisiitan parissa, käyttelee savukoneita ja sammuttelee valoja, pikavaihdossa riisuu ja pukee itse. Meitä on siellä iso joukko teknistä väkeä koko näytelmän keston ajan ja ylikin. Tarpeistonhoitaja, järjestäjä-kuiskaaja, pukija, kampaaja, maskeeraaja, näyttämömiehet, näyttämömestari ja valo-ja äänimiehet lisäksi.”

Tarpeiston valokuvahommia (c) Teatterikärpänen

 Millainen on sun ”normipäivä” töissä, esimerkiksi tänään? Ei tarvitse kertoa kaikkea sitä, mitä esityksen aikana teet, mutta noin muuten. ”Työaika mulla alkoi klo 11 ja klo 13 alkoi ensimmäinen esitys eli Tattiritarit. Ennen esitystä laitoin tarpeiston kuntoon, latasin savukoneet ja osittain jo kaivoin Mummolan ruokia sulamaan iltaa varten. Tattiritareiden loputtua jatkoin hommia Mummolan pariin, astiat esille ja ruuat valmiiksi. Keittelen muusit ja isoisän ripulit, heh. Esitys alkoi sitten klo 18. Mummolassa on paljon astioita ja tiskattavaa, peräti kahdeksan koneellista tiskiä tulee näytelmän aikana. Onneksi saadaan lainata pienen näyttämön kahvion pikapesukonetta. Esityksen jälkeen kerään sitten rekvisiitan omalle paikalleen, jotta ne on seuraavaa Mummolaa varten valmiina. Siinä ei kauaa mene, jos ne on jo valmiiksi siinä missä niiden pitääkin olla.”

Tiskaushommia 

 Käytkö katsomassa muualla teatteria ja jos käyt, pystytkö ”vain katsomaan”? ”Joskus on käyty teatterin porukalla kauempanakin teatterissa, mutta ei sitä oikein ehdi kun aina ollaan töissä. Oopperan kummitusta oltiin Hesassa katsomassa, säkin olit samaan aikaan. Raumalla olisin halunnut nähdä Kultalammen, kun siinä on Ilmari Saarelainen, mutta yhteen ainoaan esitykseen olisin ehtinyt ja sekin oli loppuunmyyty. Pitkän kesäloman aikana toki ehtisin kesäteatteriin, mutta mua ei välttämättä kesäisin teatterit niin kiinnosta. Riippuu tietysti näytelmästä. Enkä pysty pelkästään katsomaan, tarpeistoon ainakin tulee kiinnitettyä heti huomiota. Juomat voi olla vääränvärisiä tai mitä nyt milloinkin osuu silmään.”

 Mistä sä inspiroidut työssäsi? ”Uusista pikku savukoneista ehdottomasti!”

 Mitä sulle tarkoittaa ”teatterin taika”, kun oot omalta osaltasi tekemässä sitä päivittäin? ”Mä oon erityisen iloinen silloin, jos saa lapset hymyilemään. Sen takia mä tykkään tehdä lastennäytelmiä. Siellä tulee suoraa palautetta heti. Mikään ei oo niin hienoa kuin saada lapset eläytymään näytelmän maailmaan. Se on tärkeintä. Lapsissa on tulevaisuus.”

 Jos saisit oikein fantasioida, mikä olisi ”dream team” näyttelijöitä, joiden kanssa haluaisit tehdä töitä? Edesmenneetkin lasketaan mukaan. ”No tietysti Tauno Palo, Aku Korhonen, Siiri Angerkoski, Sylvi Salonen ja Immu Saarelainen! Immun kanssa oon töitä tehnytkin, kun hän on vieraillut Porin Teatterissa Parasta ennen -monologinsa kanssa monta kertaa. Huikea tyyppi, tultiin heti juttuun ensitapaamisesta lähtien.”

Nuketushommia 

 Kenen kanssa laulaisit dueton? ”No Gunnareiden Duffin kanssa tietysti! Biisi olisi Misfitsin Attitude.”

 Entäs mitäs me laulettaisi? ”Mehän voitais laulaa ihan mitä vaan ja ollaan laulettukin. Irwinin Suruton nuoruusaika vaikka ensalkuun.”

 Kerrohan joku sattumus, missä kaikki ei oo mennyt ihan putkeen heti. ”Shirley Valentine -monologissa näyttelijä Viola hyppäsi tuosta noin 32 sivua tekstiä. Shirleyn piti lähteä Kreikkaan ja siinä sitten oltiinkin jo perillä ykskaks, väliajan ylikin mentiin. Mä selaan sivuja, että minne asti oikein hypättiin. Viola itse huomasi asian ja vähän huikkasi mulle, että mitäs nyt. Mä en voinut suoraa repliikkiä sanoa siihen tilanteeseen, mutta vihjasin perunoista, kun hänen piti paistinperunoita ukolleen siinä tehdä. Konkreettinen tapahtuma. Viola totes "Ai niin ne perunat", ja siitä oli helppo jatkaa. Saman näytelmän enskarissa unohdin laittaa hellan päälle ja perunat ei paistunu. Ja onhan mulle kung fu -liikkeitäkin näytetty Kulttuurikulmassa, kun en päästänyt yhtä katsojaa väliajan jälkeen takaisin saliin, kun humalaltaan häiritsi esitystä niin paljon. Että portsarinakin on oltu."

Mäyrähommia 

 Kerro joku erikoinen kohtaaminen yleisön edustajan kanssa. Kung fu -kohtaamisen lisäksi… ”Juu, Viirussa ja Pesosessa menin mäyränä nuuskimaan eturiviin ja yks pikkupoika tinttasi mua nyrkillä nenään.”

 Urasi tähtihetki? ”Kyllä se varmaan on se Pikku-Ukon perse! Itsehän vielä ehdotin itseeni siihen rooliin.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Ole aina oma itsesi. Sillä pääsee pitkälle. On kyllä tullut oltuakin, ei sen puoleen.”

 Ja sitten lauletaan yhdessä ”sä koskaan et muuttua saaaa”.

Peruukkihommia :) 

 Mitä sanoisit teatterialasta haaveilevalle nuorelle? ”Sanoisin, että harkitsee kaksi kertaa, mutta tulee silti. Tekemällä sen sitten huomaa, että onko alalle lainkaan sopiva. Jos tykkää hengailla paljon ystävien kanssa, niin jatkossa näet heitä hyvässä lykyssä vain kesäisin ja sunnuntaisin. Että kattellaan sitten paremmalla ajalla. Sanoisin myös sen, että teatteri on kovaa työtä eikä mitään pintaliitoa.”

 Jos sun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä olisi tyylilajina ja kuka näyttelisi Sylttiä? ”Siinä oliskin kyllä ihmeteltävää.”

 Mulla olisi hyvä ehdotus. Se olisi monologi, jossa eläköitynyt kuiskaaja-järjestäjä-tarpeistonhoitaja tarinoisi ja sua esittäisi Tuire Salenius, rokkihuivi päässä! ”Hyvä idea! Sen katsoisin itsekin. Immukin tulisi katsomaan sitä. Joku legendaarinen näyttelijä sen täytyisi joka tapauksessa olla, ei mikään vastavalmistunut nuori. Se monologi alkaisi silleen, että kertoisin vanhemmistani. Isäni Vote oli nimittäin tivolin peliteltassa kortinpeluuttajana ja äitini Sirkka oli toisessa tivolissa vedenneitona, ja sitten he kohtasivat. Kummatkin jo edesmenneet.”

Maski- ja peruukkihommia (suosikkini näistä) 

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi ja evääksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Kyllä mä telkkarin ottaisin ja dvd-soittimen, jotta voisin katsella niitä vanhoja Suomi-filmejäni. Pienet napanderit Lakrisalia voisin ottaa eväspuoleksi, mitään syötävää en tarttis.”

Patsashommia

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Kyllä mä haluaisin saattaa loppuun yhden tapahtuman. Lähdin 1985 Tursasta fillarilla Poriin Puuvillatehtaalle Dingon keikalle ja matka tyssäsi heti alussa, 25 kilometriä taisin päästä. Setäni käväisi hakemassa mut pois tienvarresta, kun mummo oli vasikoinut, että tyttö lähti "sitä Tinkoo" katsoon Poriin. Eli haluaisin mennä sinne keikalle paremmalla onnella, kun se jäi silloin näkemättä. Ja haluaisin siis mennä suoraan sinne keikalle, uudestaan en lähtisi polkemaan. En kai mä nyt niin tyhmä oo!”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? Voit kysyä muutakin kuin teatteriin liittyvää. ”Paljo kello o?”

 Hillitöntä naurua, ja taas alkaa takaraivoani särkeä. ”Mikään ei oo muuttunut! Ei vaan, jos saisit haastatella ihan ketä tahansa edesmennyttäkin, ketä haastattelisit?”

 Kellohan on 00:09 tällä hetkellä, että tiedoksi vaan kaikille. Kyllä mä haluaisin haastatella Matti Pellonpäätä.

Vanhainkodin hoitaja Kvartetista

 Mitäs on syksyllä luvassa työrintamalla? ”Komisario Palmun erehdys ja Tattiritarit jatkaa syksyllä, ja uutena on tulossa pienelle puolelle Pikku Robinson -lastennäytelmä ja Routavuosi, ja päänäyttämölle tulee Sota ja rauha sekä 39 askelta.”

 Onko sulla jotain ammatillista unelmaa? Mitä haluaisit vielä tehdä? ”Teatterinjohtajaksi tietysti!” (pilke silmäkulmassa)

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille ja blogin lukijoille? ”Tulkaa teatteriin ja käykää teatterissa. Nykyään on ohjelmistoa moneen makuun, on mistä valita.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän haastattelun loppumisen jälkeen? ”Otan pienen drinksun ja sä voit ottaa kinkkupiirakkaa.”

Yhteiskuva Provinssirockista 90-luvun alusta. :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Sota

3. Mikä sytyttää sinut? - Huumori

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Tylsyys

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu

6. Mitä ääntä rakastat? - No vittu kun ei tuu ny mitään mieleen!

7. Mitä ääntä inhoat? - Moottorisaha aamulla

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä ”ihan kokeilumielessä”

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Patologi

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille?

Kato Syltti, vieläks sääki elät? ”Ei kun Jumala sanois, että ”Et kai sää ny vielä tullu?”

Dinosauruksen hikka vai mehiläisen kakka? / Q-teatteri

 Alkaa käymään kevätkauden esitykset vähiin, mutta vielä löytyy katsottavaa ja ihmeteltävää. Ties monettako kertaa tänä keväänä kutsui Helsinki ja tällä kertaa Q-teatteri, jossa olikin lauantain ratoksi aikamoinen kuhina ja ennen esitystä pientä levottomuutta ilmassa sisältäen yleisölämpiössä juoksentelua ja jännittynyttä pulinaa (enkä tarkoita nyt itseäni). Dinosauruksen hikka vai mehiläisen kakka? on nimeltään tämä esitys ja suunnattu lähinnä 5-12 -vuotiaille, vaan eipä ollut ensimmäinen kerta (eikä taatusti viimeinenkään) kun minut löytää koko perheelle soveltuvasta esityksestä. Taisin tosin olla ainut, jolla ei ollut lapsosta seuranaan... 

Pinja, Suvi ja Iida-Maaria

 Esitys pohjautuu Helsingin Sanomissa julkaistavaan palstaan, jossa lapset saavat kysyä kinkkisiä kysymyksiä ja alan asiantuntijat sitten vastailevat parhaan kykynsä mukaan. Kysymyksiä on julkaistu kirjanakin ja olen niistä ainakin yhden lukenut (Tietääkö karhu, että se on karhu?), vänkiä kysymyksiä kerrassaan ja tylsähköjä vastauksia. Aikuiset hei, vähän mielikuvitusta ja luovuutta kehiin! Tylsästä vastauksesta saisi takuulla kiinnostavammankin aikaiseksi.

 Äärimmäisen tiedon konvehtia eiku konferenssia vietetään niinkin kaukana kuin Rio de Janeirossa ja paikalle tupsahtavat raportoimaan Solmu ja Silmu (en nyt muista kumpi oli kumpi, rooleissa kuitenkin Pinja Hahtola ja Iida-Maaria Lindstedt), mukanaan iso repullinen lasten tiedekysymyksiä. Asiantuntijoina nähdään isoja nukkehahmoja, ja vieressä loihtii rytmikkäitä säveliä muusikko Suvi Isotalo. Yleisökin pääsee osallistumaan pienen jumpan muodossa ja huutelemaan vastauksia. 

 Kuvioissa on mukana myös videoyhteyden kautta somettava ja savonmurretta hauskasti viäntävä Ansku Amppari, jonka paikalleilmaantuminen saa riemunkiljahduksia aikaan. Taas se tuli todistettua, että pierujutut aiheuttaa isoimman naurunremakan. Itsehän ilahduin eniten siitä, että lantakuoriainen mainittiin, kas kun lapsena tykkäsin myyrien lisäksi eniten piirrellä "pillerinpyörittäjiä", kun niitä lantakakkaroita pyörittäviä otuksia jossain ohjelmassa olin nähnyt. Korvamadot olivat myös erittäin hauskasti toteutettuja ja laulukin jäi toviksi mieleeni, muttei korvamadoksi asti. Ja varjonuket!

 Kiintoisien pikakysymysten ja vauhdikkaiden laulujen lisäksi tarjolla on lyhyt oppitunti myös siitä, että tieto muuttuu jatkuvasti ja kaikkea etenkin netistä löytyvää ei kannata uskoa. Aina riemastun myös siitä, että paikalla oli useampi pikkuinen elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa, kun asiasta kysyttiin. Varmasti muistaa ainakin sen ampparin, veikeän värikkään misinformaatiomonsterin ja piereskelevän valtaisan nuken. 

 Vaan osaattekos vastata, että kumpia on enemmän, lehtiä vai tähtiä? Minäpä tiiän!

 Esityksiä on Q-teatterilla toukokuun loppupuolelle asti, joten hyvin vielä ehtii sivistymään!

 ~

DINOSAURUKSEN HIKKA VAI MEHILÄISEN KAKKA? / Q-teatteri 

- 33 kutkuttavaa lasten tiedekysymystä 

Ensi-ilta 8.5. 2026, kesto noin 1h (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Pinja Hahtola, Iida-Maaria Lindstedt ja muusikko Suvi Isotalo 

Käsikirjoitus Pinja Hahtola ja Iida-Maaria Lindstedt, sävellys Suvi Isotalo, skenografia ja nuket Tua Hautamäki ja valosuunnittelija Mirkka Saari 

Tuotanto Q-teatteri ja Kanneltalo

Esityskuvat (c) Pate Pesonius

Haastattelussa Emilia Sinisalo

 Näyttelijä Emilia Sinisalon tapasin huhtikuun loppupuolella 2026 Helsingissä Kahvila Willensaunassa, jo hyväksihavaittu paikka haastatteluiden tekoon. Vuonna 1983 syntynyt Emppu on kotoisin Keravalta. ”Oon junantuoma nainen parhaassa iässä! Helsingissä oon asunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Muualla en oo asunut, paitsi lyhyitä pyrähdyksiä, jos oon työskennellyt vierailijana jossakin teatterissa.”

Iloinen yhteiskuva heti alkuun!

 Mitä teet vapaa-ajallasi? Onko sinulla harrastuksia, jotka eivät varsinaisesti liity ammattiisi? ”Mä oon semmoinen tuuriharrastelija. Jooga mulla on ollut harrastuksena pitkään mukana, mutta se saattaa tarkoittaa sitä, että joogaan kerran viikossa tai kerran vuodessa. Se saattaa myös loppua milloin tahansa, mulla ei oo siihen mitään varsinaista intohimosuhdetta. Välillä tykkään mennä uimaan, välillä jumppaan, välillä pilatekseen. Mulla ei oo mitään pitkäjänteistä tavoitteellista harrastusta. Nuorena tanssin balettia, ja orjallisuushan oli osa sitä lajia. Tässä iässä haluan harrastaa fiiliksen mukaan, niin että on kivaa. Hupi-koirani kanssa harrastan kaupunkiretkeilyä, kuljetaan pitkin metsiä tai napataan bussi tai ratikka, ja kuljetaan jonnekin ennaltamääräämättömään paikkaan – kaupunginosaan, jossa ei ehkä muuten tulisi käytyä. Mukavaa yhteistä puuhaa, sitä helposti juurtuu samoille huudeille. Tämä työkin kyllä rajoittaa harrastustoimintaa, teatterissa kun usein on kaksiosaisia päiviä harjoitusten ja esitysten myötä. Ei onnistu semmoinen, että kävisin aina tiistai-iltaisin tiettyyn aikaan jotain harrastamassa säännöllisesti. Kotona sitten rakastan pelata pleikkarilla, ihanaa eskapismia. Luenkin, mutta enimmäkseen näytelmiä ja pääosin komedioita, mutta sehän liittyy ammattiini. Kollegoideni Sari Siikanderin, Mikko Virtasen ja Sauli Suonpään kanssa vaihdellaan tekstejä. Se on ihan hyvää treeniä tämän työn suhteen, opetella lukemaan näytelmätekstejä kunnolla.”

 Milloin sinua puraisi teatterikärpänen? Mistä kaikki alkoi? ”Tää on kyllä täysin sisäsyntyinen asia ja on ollut olemassa niin kauan kuin mäkin oon ollut olemassa. Toki äitini ja tätini vei mua paljon teatteriin ollessani ihan pieni. Täällä Kansallisteatterissa oon nähnyt näytelmän Kolme iloista rosvoa vaikka kuinka monta kertaa ollessani ehkä 3-vuotias. En tiedä onko se syy vai seuraus, mutta pienenä tein todella paljon piinallisen pitkiä esityksiä kotosalla ja isäni, äitini ja erityisesti mummoni kiltisti katsoivat loppuun asti kaikki taideliihotukseni meidän olkkarissa. Monella taiteilijalla on kuulemma jokin trauma, mutta mulla on nippu onnistumisen kokemuksia lapsuudesta. Mennä pyllersin siellä parivuotiaana ja tuli olo, että yleisö on haltioissaan. Isosiskoni Anu on myös näyttelijä ja muistan sen, kun hän pääsi TeaKiin ja isäni kertoi asiasta ja olin vaan, että ”ai jaa, sitäkin kiinnostaa tämmöinen homma”. Se tuli jotenkin yllätyksenä mulle, vaikka se tietty mageeta olikin."

 ”Komedioitahan mä oon tahkonnut paljon, säkin oot niitä joutunut usein todistamaan, ja äitini on kertonut, että opin varsin pienenä puhumaan selkeäsanaisesti ja lausumaan r-kirjaimen hyvin. Äiti tykkäsi pukea mut sieviin mekkoihin, ja huvitin meillä kylässä olevia ihmisiä siten, että joku otti mut syliin, sanoin ”pieru” ja kaikki nauroi. Ja katso, tällä tiellä ollaan edelleen! Ei se oo mihinkään muuttunut, samoilla vitseillä mennään. Seison jonkun edessä hienossa mekossa ja sanon ”pieru”, ja yritän saada ihmiset nauramaan. Nyt aikuisena varsin vaihtelevalla menestyksellä tosin. Varmaan niitä onnistumisen kokemuksia mä jollain alitajuisella tavalla yritän etsiä edelleen. Mulla ei oo mitään järkevää selitystä tai syytä siihen, että miksi juuri teatteri viehättää mua, katsojana ja tekijänä. Se on mun tapa elää ja hengittää.”

 Missä vaiheessa sitten kirkastui ajatus siitä, että tätähän voisi tehdä ammatikseen? ”Kyllä se silloin 2-vuotiaana jo oli selvää. Tähtäin on ollut kirkas aina. Keravalla ei ollut lähellä mitään harrastajateattereita, eli niissä en oo koskaan ollut. Näitä piinallisia itsetehtyjä esityksiä sitten puuhattiin kavereiden kanssa myös ala-asteella.. Pojat teki Kummeli-vitsejä ja tytöt tanssiesityksiä tai diippiä draamaa, opettajat niitä jaksoi kiltisti katsella. Sitten menin Kallion lukioon. Olin ihan semihyvä koulussa ja keskiarvo ei siihen aikaan ollut niin hirveän ankara mitä nykyään, ja olin harrastanut tanssia ja kaikenlaista jo valmiiksi. No, Kallion lukiossa oltiin koko ajan jonkun ilmaisuaineen äärellä, halusit tai et. Neljä vuotta olin lukiossa, jonkun mutkan kautta pääsin silloiseen Ere Kokkosen johtamaan Komediateatteri Arenaan yhteen proggikseen mukaan ja se vähän venytti mun lukiovuosiani. Hain TeaKiin ja pääsin sisään ensiyrittämällä vuonna 2003. Olin silloin 19-vuotias. Valmistuin vuonna 2008. Olisin voinut valmistua jo vuotta aiemmin, mutta mulla oli näköjään tämä venytä vuodella -teema ja olin työharjoittelussa Kajaanin Kaupunginteatterissa, joka hieman venytti valmistumistani.”

Emilia ja Mikko Penttilä / 39 askelta, HML Teatteri (c) Harri Hinkka

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Ei mulla ollut! Unohtui äsken muuten kertoa, että kävin aiemmin muutamalla kesäkurssilla Päivölän Kansanopistossa Valkeakoskella, ja niitä kursseja vetivät Ismo Kallio, Seela Sella ja Seppo Kolehmainen. Mulla on semmoinen mielikuva, että olisin Seelalle soittanut. Hänellähän niitä kummioppilaita on taskut täynnä, ja hän joutui kieltäytymään kunniasta kiireisiinsä vedoten, koska halusi suhtautua kummiuteen vakavasti eikä olisi ehtinyt käymään esityksiäni katsomassa. Kummiasia sitten jäi. Ei se onneksi koulunkäyntiä haitannut.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kajaanin Kaupunginteatterissa kouluaikoina, Q-teatterissa Suomenlinnassa kesällä, Ryhmäteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Teatterissa, Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Keski-Uudenmaan Teatterissa kesällä Krapilla ja Heinolan Kesäteatterissa.”

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Niitä on itse asiassa aika paljon. Teatterikoulun jälkeen tulin tänne Kansallisteatteriin vuonna 2008 ja ensimmäinen juttuni oli 56 minuuttia kestävä pienoisnäytelmä Harmin paikka, jossa näyttelin yhdessä Anja Pohjolan kanssa. Hänhän on upea näyttelijä, ja täytti sinä vuonna 80v. Esitimme sitä 99 kertaa täällä ja pari kertaa Teatterikesässä. Aivan ihana näytelmä, joka kertoi isoäidistä, hänen lapsenlapsestaan ja heidän suhteestaan. Tampereen Työväen Teatterissa pyöri näytelmä Rakkaudesta minuun, jossa esitin 10-vuotiasta tyttöä, Sylviaa, joka haluaisi itselleen seuraksi mäyräkoiran. Näytelmässä käsiteltiin perheen dynamiikkaa ja yksinäisen lapsen problematiikkaa. Liikuttava tarina, jota kaipaan usein. Tykkäsin myös kovasti Lauri Maijalan ohjaamasta Kirsikkatarhasta Helsingin Kaupunginteatterissa, sain siinä tehdä Varjan roolin. Mulle oli jäänyt Tšehovin teksteistä tietynlainen mielikuva ja etenkin tavasta tehdä niitä. Deklamoidaan, eli puhutaan hienostuneesti ja ylhäisesti vaalea kevätpuku päällä. Samana keväänä, kun Lauri soitti mulle ja kysyi Kirsikkatarhaan mukaan, olin ollut TeaKissa ammattinäyttelijänä ohjaajaopiskelijoille ja heillä oli opettajana Yana Ross, Euroopan teatteriguru, joka on kuuluisa klassikoiden herättämisestä uuteen eloon. Hänen kurssinsa oli todella hyvä, ja siellä sattumalta käsiteltiin Kirsikkatarha-näytelmääkin. Aika rennosti pääsin kokeilemaan työpajanomaisesti kyseisen näytelmän kohtauksia, koska keskiössä oli ohjaajaopiskelijat enkä minä. Se oli hyvin vapauttavaa ja todella opettavaista. Huvittavaa on se, että en näytellyt Varjaa niistä kohtauksista missään. Yana osasi jotenkin puhua Tšehovin teksteistä hyvin valaisevalla ja tajunnanräjäyttävällä tavalla. Jos en olisi sattunut sinne kurssille ammattinäyttelijäksi, voi olla että olisin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vaan deklamoinut menemään enkä olisi tajunnut mistään mitään. Nyt uskalsin lähestyä Varjaa rohkeammin semmosesta ei ehkä niin totutusta kulmasta. Häntä kaipaan edelleen.”

Kirsikkatarha, HKT (c) Stefan Bremer

 ”Komediat on sitten oma lukunsa, niiden pariin oon vähän vahingossakin harhautunut. Viihdyn niissä kyllä aivan todella hyvin. HKT:n Arena-näyttämöllä pyörinyt Baskervillen koira oli oikein kiva, ja siinä musta, Virtasen Mikosta ja Suonpään Saulista tuli hyviä kavereita. Ollaan hirveitä komedianörttejä kaikki. Heidän kanssaan oon suureksi riemukseni saanut näytellä useampaankin kertaan komedioiden parissa, yhdessä ja erikseen. Baskervillen koirassa oli mahdoton määrä henkilöitä, joita me vyörytettiin näyttämölle hengästyttävällä tahdilla. Työkalupakin pohjia kaiveltiin huolella, että mikäs murre se täältä pohjalta vielä löytyisi, jotta erottuu edellisestä hahmosta muutoinkin kuin vaatteiden ja peruukin osalta. Meillä oli älyttömän hauskaa ja hirveä hiki koko ajan. Sari Siikanderinkin kanssa oon saanut tehdä komedioita, meistä tuli vähän vahingossa, etten sanoisi, työpari. Meillä on hyvin samantyyppinen farssipää. Sarin kanssa on kiva tehdä yhteistyötä. Sutinaa ja säätöä on viimeisin yhteinen proggiksemme, ja siinä roolihahmoni Marjorie oli mahdottoman ihana näyteltävä. Siinä naiset oli kerrankin aktiivisia toimijoita, yleensähän farsseissa vain miehet pääsee kunnolla kohkaamaan. Tuntui ihanalta kun oli kerrankin kokonainen roolihenkilö näyteltävänä, se ei oo mitenkään itsestäänselvä asia. Rakastin myös näytelmän humoristista kulmaa raskauteen. Yleensä raskautta käsitellään näytelmissä tragedian kautta. Oli todella virkistävää välillä nauraa sen asian äärellä.”

 ”Tähän kohtaan on kerrottava myös se, että oon elämässäni tehnyt kaksi ihan luokattoman huonoa teosta ja ne on jääneet mieleeni toisenlaisina kokemuksina. Ihmiset yrittää parhaansa, mutta jotain menee pieleen ja teoksista tulee itkuista kivireen vetämistä. En kerro nyt teosten nimiä enkä esityspaikkaa. Sellaista se on, tuokin kuuluu tähän työhön. Näin jälkikäteen niitä on hyvä muistella siinä mielessä, että niistä selvittiin yhdessä! On myös opettavaista käydä läpi juttu, mistä ei vaan tuu yhtään mitään. Teatteri on siitä ihana laji, että siitä ei jää mitään todistusaineistoa. Rakkaatkin esitykset häipyy muistojen arkistoon.”

 Onko sinulla jäänyt mieleesi joku tietyn henkilön lausuma oppi tai ohjenuora? ”Mulla ei oo mitään selkeää lausetta tyyliin ”sitten kun hän lämpiössä lausui tämän, niin silmäni aukesivat”. Pikemminkin ne liittyy tiettyyn periodiin, jonka oon tehnyt töitä jonkun henkilön kanssa tai matkanvarrelta oon poiminut mukaani yhtä sun toista. Oon kuullut Heikki Kinnusen sanovan ystävälleni, että ”hyvä näyttelijä on sellainen, joka tietää mikä tyylilaji on kyseessä ja joka ymmärtää oman pelipaikkansa”. Se on mun mielestäni ihan hyvä ohje, teoksesta viis. Sitten mulla on toinen, en tiedä onko tämä aforismi vai oonko kuullut sen jostain, eli ”älkää kuolko ennen kuin kuolette”. Mulle se tarkoittaa elämänohjeena sitä, ettei pysähtyisi ja jämähtäisi paikoilleen. Pysyisi toiminnassa ja liikkeessä, myös ennenkaikkea henkisesti. Pitää elää niin kauan kuin, noh, elää.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Apua, sun pitäis kysyä muilta tätä. Omasta mielestänihän oon täysin kelvoton näyttelijä. Täysin kelvoton. En pysty katsomaan enkä kuuntelemaan mitään mitä oon tehnyt, en sekuntiakaan. Päättymätön painajainen. Silti tätä teatteriasiaa on jostain syystä pakko tehdä ja rakastan työtäni syvästi. Että olen ainakin suorastaan yksiavioisen uskollinen rakastamalleni lajille. Kai sekin on hyvä. Luulen, että oon myös aika kiva työkaveri. Kiltti ja kurinalainen. Hirveän luovaksi en koe itseäni, enkä ole mikään suuri heittäytyjä, mutta tykkään puurtaa ja selvittää ja yrittää uudelleen ja uudelleen. Kurinalaisuuteeni liittyy se, että pidän toistamisesta. Tiedän, että joillekin se on tuskallista. Oon aika hyvä lukemaan näytelmätekstejä, ja mulla on hyvä vitsivainu. Kun hyvä teksti osuu kohdalle, tiedän heti sielussani miten se pitää näytellä ja monesti intuitioni on ollut oikeassa. Varmaan mä oon ihan hauskaa seuraa lämpiössäkin. Muuta en osaa vastata, ja nääkin saattaa olla pelkkää harhaa.”

Emilia ja Mikko Virtanen / Baskervillen koira, HKT (c) Jaakko Vuorenmaa

 No, minähän sitten kysyin Mikko Virtaselta ja Sauli Suonpäältä, että millainen kollega Emilia on! Mikko vastasi näin : ”Ihanaa kun kysyt! Voisin puhua Empusta ja sen taidoista vaikka koko yön. Emppu on tarkin ja teknisesti taitavin näyttelijä, jonka tiedän. Mikään mitä se tekee näyttämöllä ei tapahdu vahingossa eikä mikään mene siltä ohi. Empun komedianlukutaito ja komediatietous on käsittämätön, pidän sitä Suomen hauskimpana näyttelijänä kaikki sukupuolet mukaan luettuna. Empun kyky nähdä kokonaisuus ja lukea näyttämöä on huikea, siitä kun sais itselle edes pienen palasen. Aina kun Empun kanssa kiipeää näyttämölle, niin tietää olevansa turvassa. Ja aina Empulta oppii jotain, rakastan harjoitella sen kanssa koska Emppu on aina skarppi ja valmis hyppäämään mukaan kaikista älyttömimpiinkin kokeiluihin.”

 Ja Sauli jatkaa : ”Vastaan saman ku Mikko! Ja sitten voin lisätä vielä, että fyysisesti todella taitava ja irtonainen sekä hyvin nopea toteuttamaan analyysiä toiminnaksi!”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Mulla on erittäin hyvä muisti, mutta se koskee kaikenlaista triviaalia ja nippelitietoa. Pystyn vaikkapa palaamaan keskusteluun puolisoni kanssa ja sanomaan, että ”kyllähän me keskusteltiin tästä marraskuussa, etkö nyt muista”. Hän on tietysti riemuissaan tästä taidostani. Tai muistan sen, että mille vitsille naurettiin ravintolan tuulikaapissa vuonna 2017. Tai joku repliikki vuosia sitten esitetystä näytelmästä leijailee silmieni editse kassajonossa. Päähäni tulisi älyttömästi tilaa, jos kaiken tämän tiedon siivoaisi pois. Tykkään täytellä ristikoita ja päässäni on ristikkosanastoa myös paljon. Mutta eihän tämäkään nyt mikään erityistaito ole. Vitsikästä tässä on se, että hyvästä muististani huolimatta opin tekstiä raivostuttavan hitaasti. Mutta sitten kun opin sen, niin irtorepliikit kummittelevat minulle vuosienkin jälkeen.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata viittomakieltä, kirjoittaa tekstejä ja laulaa sekä tanssia paremmin.”

 Sinulla ei varmaankaan ole ollut mitään muita urasuunnitelmia? ”Ei todellakaan. Kyllä mä oon laittanut kaikki munat heti samaan koriin, jos näin voi sanoa. Oon mä työttömänäkin ollut ja toiminut mm. koulussa sijaisena ja henkilökohtaisena avustajana.”

 Käytkö vapaa-ajallasi teatterissa? Mikä esitys on tässä lähiaikoina tehnyt vaikutuksen? ”Kyllä mä pyrin käymään, ja aikataulusyistä täällä Helsingissä lähinnä. Olisi ihanaa ehtiä käymään muuallakin teatterissa. On kiva nähdä vähän erikoisempiakin juttuja. Teatterin jälkeen mulla ei oo koskaan ollut sellainen olo, että miksi mä lähdin, miksi en pysynyt kotona. Lontoossakin tulee välillä käytyä ja samalla katsottua esityksiä. Vuosi sitten oltiin Siikanderin Sarin kanssa New Yorkissa ja siellä tuli nähtyä Sunset Blvd, siinä oli pääroolissa Nicole Scherzinger todella kova, en ole koskaan nähnyt näyttämöllä mitään sellaista kuin hän. Andrew Scottin Vanya-monologi nähtiin myös, se oli maaginen. Kevyt ja ilmava. Tätä Kansallisteatterin versiota en oo vielä nähnyt. Täällä Suomessa tykkään varsinkin Teatteri Takomon esityksistä. Pidän siitä, että ne on aina pikkuisen boxin ulkopuolelta ja täysin erilaisia mitä itse teen. Takomon jutut yllättää mut aina. HKT:n näytelmästä Sinun, Margot pidin myös kovasti. Musikaaleissa nautin taituruudesta.”

 Mitkä asiat inspiroi sinua? ”Toiset ihmiset, hyvät keskustelut, hauskuus, nauraminen, komediat. Työyhteisössä on ihanaa höpsötellä, synkistely ei oo mun juttuni. Teatteri on leikkiä. Kupliva ilo on hirvittävän inspiroivaa ja mielestäni se on olennainen osa teatteria. Jos ilo katoaa, kaikki muuttuisi tervanjuonniksi. Ilo ja äly! Jäsennellyn ajatuksen kirkkaus on myös todella inspiroivaa ja myös kadehdittava kyky. Sitä löytyy esimerkiksi ystäviltäni Antti Holmalta ja Atte Järviseltä tai Tiina Lymiltä.”

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Heidi Herala on aivan upea ja aivan käsittämättömän hyvä ihan kaikissa tyylilajeissa. Ihailen myös Siiri Angerkoskea, hän oli työmyyrien työmyyrä. Kuuntelin Yle:ltä yhtä sarjaa entisaikojen näyttelijälegendoista, ja toimittaja aloittaa kertomaan Siiristä ”kun hänhän oli niin ruma”. Miten kukaan julkeaa sanoa kenestäkään noin? Toki ohjelma ei ollut ihan nykyaikaan tehty, mutta kuitenkin. Kenestäkään miehestä ei olisi sanottu noin. Mutta minkä määrän Angerkoski on töitä tehnyt! Laulanut, tehnyt isoja rooleja teatterissa ja jumalattoman määrän elokuvia. Ja hänet muistetaan vain Justiinana.”

 Pinja Hahtolan esittämä monologi Siiristä, Saa rumiakin tanssittaa, on todella silmiäavaava kokemus. Näin sen pari vuotta sitten ensi-illassa Riihimäellä. Tiedätkö mitä Siiri lausui iloisesti aina lämpiöön tai minne tahansa saapuessaan? ”En tiedä. Kerro!”

 Pilluiloa! ”Täytyykin ottaa tuo käyttöön! No mutta, ihailen ja arvostan Siiriä suunnattoman paljon. Myös amerikkalainen Carol Burnett on suosikkini. Samoin omintakeinen komedienne Madeline Kahn. Hän ei oo mahtunut muottiin eikä varmaan ole yrittänytkään mahtua, mutta nauttii omasta lahjastaan täysillä. Ihailen Sari Siikanderia myös. Hänhän on jumalainen näyttelijä, mutta ohjaajana myös todella hyvä.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Hyppäisin Suomi-filmin kulta-aikoihin legendaaristen näyttelijöiden seuraan. Irja Rannikko, Leo Jokela, ihana Rauha Rentola, vimmainen Tarmo Manni… Liisankadulla painettiin duunia ja teatterissa myös. Oon onnekseni saanut näytellä todella kovien nimien kanssa, kuten Anja Pohjola, Ismo Kallio, Seela Sella, Elli Castrén, Heikki Kinnunen, Juha Muje. Ihan vilpittömästi toivon, että saisin joskus näytellä nuorten, parikymppisten kollegoideni kanssa. Tunnen heitä valitettavan vähän, ja siellähän on huikeita nuoria taiteilijoita.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Edith Piafin kanssa olis upeeta laulaa. Tekisi varmasti hyvää laulaa hänenkaltaisensa luonnonvoiman kanssa, etenkin minun, joka olen taipuvainen jäykkyyteen ja arkuuteen kaikissa niissä asioissa, missä hän taas osasi olla pitelemätön ja rohkea. Kadehdin naisia jotka ovat tulta ja tappuraa, kun itse olen temperamentiltani kuin terveyskeskuksen kahviautomaatti.”

 Mitäs me laulaisimme? ”Joko se olisi ihan ränttätänttää kaljanlanttauskamaa tai sitten Alicia Keysiä. Joku hänen voimaballadinsa, vaikkapa Empire State of Mind. Tai sitten vaihtoehtoisesti Käärijää tai Eppu Normaalia.”

 Mitä sinun mielestäsi on teatterin taika? Voiko sitä edes selittää? ”Ihmiset kokoontuu yhteen ja tekee yhdessä asioita, se jo pelkästään on mahtavaa. Teatteriesitys on tarina, joka näytellään alusta loppuun tässä ja nyt. Elokuvanteko taas on silppua, viimeinen kuva voidaan kuvata ensimmäisenä päivänä. Esitys on parhaimmillaan hyvin orgaaninen, vaikka toistuu samanlaisena illasta toiseen. Komedioissa teatterin taikaa on mielestäni se, näin kaoottisina aikoina vielä, että ihmisiä kokoontuu eri taustoista samaan paikkaan ja nauretaan yhdessä pyllyvitseille. Siinä lapsellisuudessa on jotain hirveän ihanaa. Ja näyttämön ja katsomon vuorovaikutuksessa on vaan jotain maagista, sitä on hankalampi selittää.”

 Kerro joku erikoinen sählinki näyttämöltä. ”Kansallisteatterin Omapohjassa näyteltiin Antti Holman kanssa muinoin vuonna 2010 näytelmässä Amijima. Se on Japanin Romeo ja Julia, kielletty rakkaus, nuoret ihmiset ja kaksoisitsemurha – ja syntyvät sitten uudelleen lootuksenkukkaan. Se tapahtui vanhassa Japanissa ja Antti oli kumisessa samurai-tekokaljussa ja mulla oli valtava musta pitkä tukka. Ihan lopussa Antti survoi muhun tikaria ja jotain me siinä kaulailtiin, niin mä tartuin naamastani siihen tekokaljuun kiinni! Peruukkini pinni jäi ehkä johonkin kiinni. Jäätiin kiinni kuin siamilaiset kaksoset otsat yhdessä. Antilla oli meneillään siinä joku hyvin traaginen monologi, runomitassa vielä. Mä ulvoin itkusta ja todellisuudessa mua nauratti ihan hirveästi, ja Antti-raukka yritti lausua monologiaan loppuun. En muista miten siinä lopulta kävi, taisin tehdä jonkin dramaattisen liikkeen ja sain sillä itseni irti. Sutinaa ja säätöä -komediassa Heikki Rannalla oli yksi repliikki, ihan tavallinen, tylsä repliikki, johon me kaikki kollektiivisesti revettiin nauramaan aivan liian monessa esityksessä. En edes tiedä mistä se lähti, Heikki varmaankin sanoi sen väärin kerran, ja sen jälkeen jokaisessa näytöksessä katseista jo näki, että kohta se repliikki taas tulee ja sitten olikin jo menoa.”

Pihla Penttinen ja Emilia / Sutinaa ja säätöä, HKT (c) Otto-Ville Väätäinen

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Ihan hyvin se menee. Ota rennosti ja ota miesnäyttelijöistä mallia sen takia, että ne osaa suhtautua enemmän sellaisella halivilivoo-asenteella rennommin. Jotenkin se vähän kuuluu tähän kulttuuriin, että tytöiltä vaaditaan enemmän suoritteita, että pitäisi olla tosi hyvä ja pätevä ennen kuin voit alkaa tekemään mitään. Pojat osaa paremmin sen, että menee vaan ja tekee ja katsoo mitä tulee. Jos se menee pieleen, niin sitten se menee.”

 Mitä sanoisit teatterialasta haaveilevalle nuorelle? ”Sanoisin, että jos sun on pakko tehdä teatteria, niin sit sun on pakko! Sinne vaan! Ja jos haluat tälle alalle, niin lämpimästi tervetuloa.”

 Kerro joku hyvä muisto. Ei tarvitse välttämättä liittyä teatteriin. ”No tämä kyllä liittyy teatteriin. Se oli aivan ihana ilta. Meillä oli ollut Anja Pohjolan kanssa esitys Omapohjassa ja esityksen jälkeen menimme tyttöjen kesken drinkille. Ja tytöt olivat minä, Anja Pohjola ja Maija Karhi. Juteltiin niitä näitä ja sain kuulla uskomattomia tarinoita. Upea ilta! He olivat hurmaavaa seuraa. Yhtäkkiä sain olla osa elävää teatterihistoriaa.”

Anja Pohjola ja Emilia / Harmin paikka, Kansallisteatteri (c) Vertti Teräsvuori 

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka esittäisi sinua? ”Tyylilajiltaan se voisi olla ”saaraturusmainen” juttu, eli myös Roy Anderssonin tyylinen, vähäsanainen ja koomisesti virittynyt esitys. Mutta kuka mua esittäisi?”

 Antti Holma? ”Hyvin sanottu! Tietysti mua esittäisi Antti Holma. Täydellinen kokonaisuus. Ja kuulin joskus, että Siiri Angerkoski suunnitteli elämäkertansa nimeksi ”Ota se käsi pois sieltä”. Mä varastan sen nimen käyttööni tähän.”

 Kas kun ei Pilluiloa? ”Hahah, se alaotsikoksi. Sun pitää kuratoida tämä esitys, kun sulta näitä ideoita näköjään tulee koko ajan.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Yksi kaverini sanoi mulle jo takavuosina, että mulle pitäisi antaa hyysäyspinssi. Ehkä mä olisin Hyysääjä, koska mulla on ollut taipumusta kulkukoirien, orpojen hamstereiden ja silmäpuolien kanien pelastamiseen. Asuna olisi sään- ja kurankestävä puuhatakki, jonka taskuissa olisi koirannameja ja muuta. Goretex-asu ja ehdottomasti kumpparit jalassa, koska rapatessa roiskuu ja hyysätessä myös. Hanskat kädessä, koska pienjyrsijät saattaa puraista.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä oon yleensä aika viluinen, eli pitäisi olla villasukkia ja villatakkeja. Mukavia tyynyjä myös. Varmaankin ottaisin mukaani näytelmätekstejäkin ja kirjoja, joita teeskentelisin lukevani, mutta lukisin näytelmiä vaan. Vanhoja Poiroteja pitäisi olla, siis niitä missä on David Suchet. Se on mun turvasarjani. Ja Komisario Palmu -leffat ottaisin! Ja pleikkarin. Ja Hesarin ristikoita. Ja jos saisi ottaa koiran, niin sen ottaisin. Ruuaksi kurkkua, mä syön sitä tosi paljon. Why? I don´t know. Oon kala-kasvissyöjä, niistä tekisin ihanaa lämmittävää pataa. Vettä juomaksi. Mä juon aivan hirveästi vettä.”

 Jos saisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne menisit? Muualle kuin SF-studioille leffantekoa katsomaan… ”Mua kiinnostaa paikallishistoria ja voisin olla vaikkapa täällä Kansallisteatterissa tai tuossa torilla silloin kun Suomen sisällissota syttyi. Haluaisin nähdä sen, että miten se tapahtui ja miten saman kansan ihmiset kääntyi toisiaan vastaan. Se vaatisi kyllä ehkä useamman päivän seuraamisen.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on ollut kaukaisin paikka, suhteessa kotipaikkakuntaasi, missä oot käynyt katsomassa esitystä, ja mikä esitys se oli ja oliko se hyvä?”

 Suomessa kaukaisin paikka on ollut Rovaniemi. Kävimme mieheni kanssa katsomassa musikaalia Myrskyluodon Maija. Yksi suosikkinäyttelijöistäni, Eero Ojala, oli siinä Jannen roolissa ja hänen perässään sinne mentiin. Pidimme kovasti. Ulkomailla oon käynyt vain Lontoossa teatterissa ja sieltä voisin mainita Book of Mormonin. En oo ikinä missään nauranut niin paljon.

 Tulevia roolejasi? ”Heinolan Kesäteatterissa on kesäkuun puolivälissä ensi-illassa Kaikkien aikojen farssi, Sari Siikander ohjaa. Se on 80-luvulle sijoittuva poliisifarssi, ja sitä ei oo käsittääkseni Suomessa esitetty ammattiteatterissa koskaan aiemmin. Syksyllä tulee Helsingin Kaupunginteatteriin Kotijoukot-niminen uusi komedia, Niina Lahtisen ja Joonas Nordmanin käsikirjoittama juttu. Sen ohjaa Anna Dahlman ja ensi-illassa se on syyskuun alussa.”

Linda Wiklund, Sauli Suonpää ja Emilia / Kaikkien aikojen farssi, Heinola (c) Janne Mikkilä 

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Haluaisin sanoa kaikille, että tervetuloa meidän kanssa leikkimään! Ja tervetuloa myös uudelleen. Teatteri on ihana laji."

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Haen lapseni leikkitreffeiltä, hän on ollut kaverinsa kanssa leikkimässä muutaman tunnin. Kotona varmaankin kokkaan spagettia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti 

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Kirskua

3. Mikä sytyttää sinut? - Äly, huumori ja se, että on kiltti lapsille ja eläimille 

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Se, että ei oo kiltti lapsille ja eläimille

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu 

6. Mitä ääntä rakastat? - Kun kesällä avaa terassin oven ja linnut laulaa

7. Mitä ääntä inhoat? - Kun haarukka kirskahtaa lautasta vasten, pelkästä ajatuksestakin tulee jo kylmät väreet 

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viittomakielen tulkki

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? Pilluiloa? - Hahah, siinähän se taas oli. Jos Jumala olisi rempseä ja huumorintajuinen nainen (mitä toivon), niin odottaisin hänen sanovan niin. Siitä tietäisin olevani kotona. Korrektimpi vastaus taas olisi, että "Sehän oli hieno reissu! Maire ja koirat odottaa tuon oven takana."