Wicked / Tampereen Työväen Teatteri

 Näin Wicked-musikaalin Helsingin Kaupunginteatterissa 16 vuotta sitten ja tunnustettava on, että se ei kolahtanut niin millään tavalla. Vaikka musikaalilla oli monelle elämäämullistava vaikutus, en muista siitä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että Glindan roolissa oli Anna-Maija Tuokko, Elphabana Maria Ylipää ja Fiyerona Tuukka Leppänen. Siinä kaikki. Hämärästi muistan myös sen, että jotain tekemistä tarinalla oli Ihmemaa Ozin kanssa. En osaa edelleenkään sanoa, että miksi se ei jättänyt minuun muistijälkeä. Ehkä minulla oli huono päivä? Ehkä se ei vaan ollut minun juttuni? Ehkä odotin jotain muuta? Mene ja tiedä, mutta en antanut musikaalille toista mahdollisuutta ja kertakatsomiseksi jäi.  

 Huokaisin syvään kun Työviksen somekanavat täyttyivät vihreästä väristä ja musikaali-intoilijat kilvan arvuuttelivat, että syksyn ´26 musikaalin täytyy olla Wicked. Ohjaajana Samuel Harjanne, okei. Kukas muukaan. Nyt vähän mielenkiintoni heräsi. Kun sitten Wicked virallisesti julkistettiin, en innostunut vielä yhtään. Mietin, että taidan jättää katsomatta kokonaan. Menkööt muut ja täyttäkööt katsomon, se ei ole minulta pois. Voin mennä sillä aikaa katsomaan jotain ihan muuta. Wicked-elokuvatkin olen jättänyt tyystin väliin, koska ei kiinnosta ja on paljon muutakin koettavaa. 

Nomi Enckell ja Yasmine Yamajako 

 Ja niin siinä sitten kuitenkin kävi, että eräänä sateisena lauantai-iltana (tarkemmin 12.9.) istuin jännittynein mielin ja myös innoissani Työviksen Suuren näyttämön katsomossa. Samana päivänä olin käynyt Tampereen Teatterissa katsomassa Laulavat sadepisarat, joka oli yhtä tanssin juhlaa, ja olin hankkinut illaksi Wickediin lipun tarkoituksella juuri tiettyyn näytökseen kaikista mahdollisista. Ai miksikö? Siksi, että sinä iltana Elphaban roolissa Yasmine Yamajakon sijaan olisi hänen understudynsa, Sanni Lehto. Halusin omin silmin ja korvin, sydämin ja sieluin todistaa sitä hetkeä, kun unelmat käyvät toteen. Sanni on fantastisen upea, ihailen häntä älyttömän paljon. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen näytöksen alkua ja pala kurkussa bongailin runsain määrin vihreitä vaatteita ja asusteita, ja hyvin nuoria katsojia vanhempiensa kera. Tämä on monelle näköjään tärkeä juttu, ja monelle ehkä nuoren tähänastisen elämänsä suurin elämys, josta puhuttaisiin pitkään. Kuten jo kirjoitin, minuakin jännitti, hyvällä tavalla. 

 Kolme tuntia myöhemmin olin täysin puulla päähän lyöty, sydän hakkasi kovaa ja en saanut suustani oikein mitään järkevää, kun tutun kanssa ohimennen juttelin. Yritin laskeutua portaista kaatumatta. Tiesin, että kertakatsomiseen tämäkin jäisi, mutta nyt tulisin muistamaan näkemästäni ja kokemastani paljon. Nyt bongasin tyytyväisenä useita viittauksia Ihmemaa Oziin ja muutenkin olin paremmin kärryillä tapahtumien kulusta, siltikin paljon jäi vielä hämärän peittoon noin niin kuin tarinallisesti ja teemallisesti. Vaatisi ehkä enemmän perehtyneisyyttä tai useampia katsomiskertoja tai taustatutkimusta, mutta koska käsiohjelmakin jäi ostamatta, en ihan kaikkea taatusti hokannut. 

Yasmine Yamajako Elphabana pressikuvissa

 Samaan opinahjoon saapuvat Glinda (Nomi Enckell) ja alunperin sisartaan avustamaan tullut Elphaba (Sanni Lehto) päätyvät huonetovereiksi. Glindan värimaailma on pinkki, hän on hyvin suosittu muiden oppilaiden keskuudessa ja hyvin tietoinen omasta viehätysvoimastaan, kun taas Elphaba on fiksu tummaanpukeutuja outolintu, väriltäänkin viheriä. Erilaisuudestaan huolimatta neitojen välille syttyy lämmin ystävyys, ja kuten usein käy, rakastuvat myös samaan nuorukaiseen, Fiyeroon (Topias Keskitalo). Mutta miten päädytään tilanteeseen, jossa Elphaba joutuu piileksimään ja häntä kutsutaan Lännen ilkeäksi noidaksi? Kuka on hyvä, kuka paha ja miten se ylipäätään määritellään? Eikö meissä kaikissa ole molemmat puolet? Millainen on yhteiskunta ja maailma, jossa vääristellyllä totuudella johdetaan kansaa harhaan ja syrjitään tiettyä kansanosaa? Mihin voi enää luottaa, jos mikään ei ole sitä miltä näyttää? Miten löytää omat vahvuutensa ja rohkeutensa olla oma aito itsensä? Paljon pohdiskeltavaa pienelle ja suuremmallekin mielelle. 

 Kun on kyse suuresta näyttämöstä, silloin tehdään isosti ja näyttävästi eikä piperretä mitään. Musiikki pauhaa ja suorastaan vyöryy päälle jylhänä, kuin hyökyaalto. Tyylikkäät puvut, lavasteet, projisoinnit, joukkokohtaukset, värimaailma. Visuaalisesti täydellistä. Kaikki on viimeisen päälle, just eikä melkein. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin rauhallisemmat yhteiset kohtaukset etenkin Glindan ja Elphaban välillä, ja yksittäiset soolonumerot, joissa laulu pääsee oikeuksiinsa kunnolla. Nomi Enckell on kyllä kerrassaan mainio Glinda! Sopivasti huumoria ja tietynlaista rempseääkin otetta liikekielessä, rohkeutta vetää reilusti överiksi ja olla tarvittaessa hölmökin, ja mikä uskomaton ääni! Petra Karjalaisen tyylikkään hyisestä Madame Morriblesta pidin kovasti myös, Petra vakuuttaa aina. Ovelasti toteutettu hahmo oli myös Jyrki Mänttärin Tohtori Dillamond, tosin kohtalonsa suretti, ja hauska valinta Velhon rooliin Timo Kahilainen. Aina on myös mukava bongata uusia tuttavuuksia ja tällä kertaa mieleeni jäivät varsinkin Topias Keskitalo Fiyerona ja Vili Saarelan Boq. Ja entäs ne lentävät apinat!

Topias Keskitalo ja Yasmine Yamajako 

 Vaan Sanni Lehdon tulkitsemaa Elphabaa ja siksi koko Wickediäkin tulin katsomaan ja kokemaan, ja sain kyllä koko rahan edestä ja enemmänkin. Mikä lahjakkuus, mikä jumalainen ääni, mikä läsnäolo! En tiedä miten päin olisin ollut, kun Elphaba luki loitsuja kirjasta tai uhmasi painovoimaa. Olin haljeta ylpeydestä ja ilosta. Ja mikä duetto Fiyeron kanssa telineillä, huh. BRAVO! Olen suunnattoman onnellinen siitä, että tulin katsomaan juuri tämän syyskuisen näytöksen. Jännä ajatella, että mitä kaikkea koettavaa tässä itsekullakin on vielä edessä? Ehkä saan kunnian nähdä jonkun toisenkin unelmien täyttyvän suurella tai miksei pienemmälläkin näyttämöllä. Tässä teatteriharrastuksessahan näin katsojankin näkökulmasta on kutkuttavaa se, että tässä vaiheessa ei useinkaan yhtään tiedä mitä kaikkea herkkua vielä on tuloillaan ja mistä saan vaikuttua. 

 ps. Sanni on mahdollista nähdä Elphaban roolissa vielä lauantain 24.10. iltanäytöksessä, näkyy olevan loppuunmyyty näytös sekin.

 ~

WICKED / Tampereen Työväen Teatteri

Ensi-ilta 3.9. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 3 tuntia (väliaikoineen) 

Rooleissa : Nomi Enckell, Yasmine Yamajako, Timo Kahilainen, Petra Karjalainen, Topias Keskitalo, Sofia Mustaniemi, Vili Saarela, Jyrki Mänttäri, Sanni Lehto, Emilia Keskivinkka, Eino Niemelä, Petja Pulkkinen, Eleonoora Martikainen, Juha-Matti Koskela, Maija Rissanen, Jyri Numminen, Sonja Arffman, Miranda Chambers, Oskari Jauhiainen, Viola Kause, Samu Kavekari, Marissa Lattu, Roope Myllyselkä, Filip Ohls, Taru Pellinen, Saska Pulkkinen, Rosa Lindblom, Soile Ojala, Henri Sarajärvi ja Samuli Sauren

Sävellys ja sanoitus Stephen Schwartz, käsikirjoitus Winnie Holzman, laulujen käännös Hanna Kaila, tekstin käännös Reita Lounatvuori, ohjaus Samuel Harjanne, kapellimestari Marko Hilpo, 2. kapellimestari Maritta Manner, koreografi Jari Saarelainen, lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava, naamioinnin suunnittelu Emmi Puukka, valosuunnittelu Eero Auvinen, videosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Lauri Malin ja lauluvalmentaja Laura Ruusumaa

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

Tuplabuukkaus / Teatterikupla

 (Näin esityksen kutsuvieraana viikon kuluttua ensi-illasta.) 

 Näinä epävarmoina aikoina ilahduttaa suunnattoman paljon se, että perustetaan uusi teatteriryhmä, rakkaudesta lajiin ja yhdessä tekemiseen. Tänäkin syksynä olen jo ehtinyt istumaan siellä sun täällä pienissä ja suurissa saleissa, ja vaikka kausi on vasta aluillaan, sato on ollut varsin antoisa ja olen saanut omin silmin todistaa iloa, intoa ja tekemisen meininkiä. Harvinaiseen ja tervetulleeseen sunnuntaimatineaan meitä oli pakkautunut täysi salillinen Hämeenlinnan Taidekasarmille Poltinaholle, ja lisätuolejakin tarvittiin. Se jos mikä ilahduttaa myös! 

Sirpa Soininen, Iina Kurjenmaa, Antti Leino, H-L Henriksson ja Killa Keränen

 Aviopari Hanna (Hanna-Leena Henriksson) ja Kari (Antti Leino) asustelee Turengissa. Hanna on irtisanoutunut työstään jäätelötehtaalla ja tekee puolisoltaan salaa somesisältöä #haudanpartaalla85. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa on päätetty ryhtyä yhteistuumin Airbnb-majoittajiksi, ja ensimmäinen asiakas ihan ulkomailta asti olisi paikalla hetkellä millä hyvänsä. Heti alkuunsa Kari kotiutuu kauppareissulta ja ilmoittaa intoa puhkuen, että Turengin S-Marketissa on tullut bonganneeksi itsensä Mel Gibsonin! Hanna ei tästä liiemmin innostu, Karilla kun on tapana bongailla milloin ketäkin tunnettuja henkilöitä mitä kummallisimmissa paikoissa. (Pakko kehua tässä välissä, että itse olen bongannut Tiiriön Lidlin tuulikaapissa Seppo Hovin ja Paraisten S-Marketin tuulikaapissa Tauskin! Tuulikaappi on siis oivallinen paikka julkkisten bongailuun, pienenä vinkkinä.) Vaan annas olla kun tämä ensimmäinen Airbnb-asiakas (Taavi Leinikka) sitten saapuu paikalle ja hänessä on jotain äärimmäisen tuttua. En nyt spoilaa mitään, jotta yllätys säilyisi tulevillekin katsojille, samasta syystä en laita Taavin roolihahmosta kuvaakaan. Täytyy siis tulla itse katsomaan, että kuka on kyseessä. Oliko se Mel Gibson? OMG!

 Sangen vähäpuheisen ja -pukeisen majoittujan lisäksi hässäkkää aiheuttaa samaan aikaan paikalle tuppaava kymmenettä vuotta kuolemaa tekevä Hannan äiti Helena (Sirpa Soininen), jolla on ainakin omasta mielestään tarttuva virtsatietulehdus ja laukku täynnä kaikenlaisia rohtoja. Karin mieltä vaivaa taas perheen teinin Maijun (Iina Kurjenmaa) uusi ystävä Runo (Killa Keränen), josta ei oikein ota selvää mikä hän on henkilöitään, lintu vaiko kala. Sopivissa väleissä Hanna kaivaa selfietikun ja rakentamansa ruumisarkun esiin ja alkaa tehdä hiukset hulmuten somekontenttia uskollisille seuraajilleen. Vaan miksi asunnossa on pian valvontakameroita joka nurkassa? Miksi Kari tulee kotiin moottorisahan kera, kuka jätti vessanpytyn kannen ylös, miksi lähistöllä on poliisiratsia ja miksi kenellekään ei kelpaa leipäpakettien kantapalat? 

Hanna tekemässä somekontenttia

 Sinikka Salmisen meriitit näyttelijänä ovat kyllä tiedossani (hän on muuten myös ensimmäinen näyttelijä, josta tein blogihaastattelun), mutta siitä huolimatta yllättyin hänen lahjakkuudestaan myös käsikirjoittamisen ja ohjaamisen saralla. Tuplabuukkauksessa on mainio rytmi ja tapahtumat etenevät junan lailla, verbaalista tykitystä myöten. Etenkin Hanna-Leena Henriksson pulputtaa kuin papupata eikä Antti Leino jää paljon kyllä jälkeen. Sirpa Soininen vakuuttaa paikoin varsin erikoisella liikekielellään ja ilmeikkyydellään, Taavi Leinikka taas tyynellä ilmeettömyydellään ja nuoriso-osasto Iina Kurjenmaa ja Killa Keränen kommunikoi nykyteinien tyyliin muutamilla kirjaimilla. 

Helena ja pilleripurkit

 Väkisinkin alkaa miettiä tätä nykyajan somemaailmaa ja mitä kaikkea väki on valmis tekemään saadakseen lisää seuraajia tai laadukasta matskua somevirtaan, josta vain pieni osa tulee huomatuksi. Entä jos some tosiaan olisi keksitty jo aikoja sitten ja joku olisi lähettänyt livestreamia Kaanaan häistä tai siitä kun Kolumbus löysi Ameriikan? No, Tuplabuukkauksen parissa meillä kaikilla oli niin mukavaa ja näyttelijäkaarti palkittiin kukin ja runsain aplodein. Varsin laadukas, toimiva ja oikeasti hauska esitys - ja vielä ensimmäinen produktio! Kestokin varsin passeli alle parituntinen, näissä komedioissa kun tuppaa välillä jäämään levy päälle ja se turhaan pitkittää kestoa. Jäämme innolla odottamaan, että mitähän seuraavaksi Teatterikupla keksii.

 Tuplabuukkauksesta on mahdollista nauttia vielä 9.10. asti, joten hyvin ehtii mukaan. Lisäinfoa Teatterikuplan nettisivuilta tästä linkistä. Kannattaa varata myös käteistä matkaan, sillä väliajalla oli toisen kerroksen kahviossa pientä herkkua tarjolla pikkurahalla ja nykyaikaisesti MobilePaylla maksu onnistuu myös. 

 Tuli semmoinenkin ajatus, että tämä esitys on jälleen erinomainen esimerkki siitä, miksi blogi kannatti herättää kuuden vuoden hiljaiselon jälkeen henkiin. Haluan jakaa teatterin ilosanomaa kirjoituksillani mahdollisimman monelle. Varsinaiseksi someinfluensseriksi minusta nimittäin ei ole. IG-stooreissani on kyllä teatterimatskuakin, valokuvina ja satunnaisia linkkejä tänne. Vaan en lähde puhumaan tai pitempiä juttuja kirjoittelemaan, se ei tunnu omalta tavalta, enkä yksinkertaisesti jaksa räpeltää puhelimen kanssa jatkuvasti. Lukekaa täältä!

~

TUPLABUUKKAUS / Teatterikupla 

Kantaesitys 5.9. 2026 Taidekasarmilla, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Hanna-Leena Henriksson, Antti Leino, Taavi Leinikka, Killa Keränen, Sirpa Soininen ja Iina Kurjenmaa 

Käsikirjoitus ja ohjaus Sinikka Salminen, äänisuunnittelu Harri Kuittinen, markkinointisuunnittelu Jemina Pekkonen, valot työryhmä, lavasteet Taavi Leinikka, Antti Leino ja työryhmä sekä puvut Katja Kurjenmaa ja työryhmä 

Esityskuvat (c) Juhana Kauppinen

Laulavat sadepisarat / Tampereen Teatteri

 (Mainos/lippu saatu Tampereen Teatterista.)

 Kun Tampereen Teatteri julkisti syksyn 2026 musikaalinsa Laulavat sadepisarat, minulla tuli kiire katsoa vihdoinkin elokuva Singin´ in the Rain (vuodelta 1952). En ole varmasti ainut, joka tiesi leffasta ainoastaan pätkän, jossa Gene Kelly tanssii sateesta huolimatta pitkin katuja sydämensä kyllyydestä. Muuta en tarinasta tiennyt, en edes sitä miksi mies niin onnellisena tanssii, ja leffan katsottuani olin täysin fiiliksissä. Tämähän on syystäkin klassikko! Niin alkoi pitkä odotus, ja vihdoin koitti tämä syksy. 

 Don Lockwood (Tuukka Raitala) ja Lina Lamont (Pia Piltz) ovat leffataivaan kirkkaimpia tähtiä ja yleisön suuria suosikkeja. Mikäpäs siinä, huumaavan komea mies ja säteilevän kaunis nainen leffan päärooleissa vetoaa kansaan Taunon ja Ansan tapaan, ja heille on viritelty markkinointimielessä tosielämänkin romanttista kuviota. Lehdistökin tykkää. Don tuntuu tosin olevan pikkuisen kyllästynyt perässäjuokseviin faneihin ja siihen, että minne tahansa meneekin, hänet tunnistetaan. Hän haluaisi vähän hengähtää, vaikka suosionsa huipulla onkin. Lina sen sijaan paistattelee mielellään salamavalojen välkkeessä ja uskoo itsekin romanssiin. Eihän kukaan voisi vastustaa häntä, Lina Lamontia!

Tuukka Raitala, Emmi Nieminen ja Miikka Wallin

 Sattuma puuttuu kuitenkin peliin ja Don törmää pysäkillä nuoreen neitokaiseen Kathy Seldeniin (Emmi Nieminen), joka on näyttelijä myös, tosin teatterissa. Leffoista ei Kathy piittaa, kuulemma. Kärkkäästä sanailusta huolimatta pieni kipinä heidän välillään syttyy. Tiet kuitenkin eroavat pitkäksi aikaa ja selvähän se, että tulisivat myöhemmin kohtaamaan hiukan toisenlaisissa merkeissä, ja aitoa romantiikkaa on sittenkin ilmassa. Muutoksen tuulia (ja sitä sadettakin) myös.

 Kas kun Don ja Lina ovat tehneet uransa mykkäfilmeissä, ja äänielokuva tekee tuloaan, vaikka epäilijöitäkin on. "Ei tule menestymään!" Kokeillaan nyt sitten kuitenkin, ja tämä ei olekaan niin yksinkertaista, sillä mykkäelokuvissa on ollut se hyvä puoli, että kukaan ei ole kuullut Lina Lamontin ääntä. Kotoisan M.A. Nummisen kiekuminen ei ole enää mitään Lamontin äänekkään määkimisen rinnalla. Kaikkihan on tiätysti hianoo ja miäletöntä edelleen Lamontin mielestä, eikä näe tässä niin mitään ongelmaa... Onneksi Donin paras ystävä ja näyttelijäkollega Cosmo Brown (Miikka Wallin) saa loistavan idean. Käytetäänpä Kathyn ääntä, neiti Lamont aukoisi filmillä vain suutaan. Tuumasta toimeen sitten, ja leffa on pelastettu. Kansa ja leffamoguli sai mitä halusikin. The End? 

Tuukka Raitala 

 Siinäpä juoni noin lyhyehkönä versiona. Mikä tästä sitten tekee rakastetun klassikon? Minäpä kerron. Jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassakin välissä on tanssia ja steppausta, toki lauletaankin siinä ohessa paikoitellen. "Steppiä on oltava!", toteaa innoissaan markusselin-leffamoguli R.F. Simpsonkin (Ville Majamaa), ja sitä saa mitä tilaa. Tässä oli hyvällä tavalla semmoista vanhanaikaista glamouria, ei näyttäviä projisointeja tai massiivisia lavasteita, vaan nimenomaan eeppisiä tanssikohtauksia ja hengästyttävän upeaa menoa ja svengiä niin Henri Lyysaaren johtamalla orkesterilla kuin koko ensemblellakin. Olen viimeaikoina kyynelehtinyt katsomossa milloin myötäelämisestä, milloin liikutuksesta. Nyt itketti ja hymyilytti samanaikaisesti koko ajan silkasta onnesta ja katsomisen riemusta. Niin taidokasta, ilmavan rentoa ja kekseliästä tanssia en ole ikinä nähnyt missään ja tuskin tulen hetkeen näkemäänkään, ja sitä oli todella ilo seurata. (Tulee mieleeni ainoastaan muinainen Riverdance ja tietäjät tietää millaisen tunnemylläkän se sai aikaan.) Salintäysi yleisö palkitsi ansaitusti raikuvin aplodein ihan jokaisen tanssi- ja laulunumeron. Chris Whittakerille koreografiasta siis täydet pisteet, ja koko näyttelijäkaartille tietysti myös. Saitte kaiken näyttämään niin helpolta, vaikka totuus on toinen. Että tuosta vaan pistettäisiin jalalla ja jaloilla koreasti. Kyllä se vaatii paljon harjoitusta ja työtä, ja nyt me saamme nauttia työn hedelmistä. Näki myös, että lavallakin nautittiin tekemisen meiningistä. 

Edessä Pia Piltz

 Ei tullut hankittua käsiohjelmaa, ja siten laulujen nimistä ei ole mitään hajua. Jos ei tanssia, niin jokaisessa musiikkipitoisessa kohtauksessa oli sitten muuta mainiota kikkailua joko sanallisesti tai kehollisesti. Cosmo etenkin pisteli menemään niin, että yleisössä hihkuttiin riemusta. Yksi suosikkikohtauksistani sijoittui ääniopettajan (Toni Harjajärvi) luo, kas kun rakastan sanoilla leikittelyä ja etenkin tässä Hanna Kailan suomennos oli silkkaa herkkua. Haluaisin nähdä ja kuulla sen uusiksi, kaikkien tanssien ja steppinumeroiden lisäksi. 

 Koko työryhmä ansaitsee seisovat aplodit ja lukuisat pitkäkestoiset väliaploditkin, vaan kyllähän nyt joukosta erottui minun silmiini taas muutama tuttu ja uusikin lahjakkuus. Miten osaakin olla Pia Piltz niin sydämellisen hurmaava ja samalla raivostuttava diiva, peilikuvalleen laulamassa rakkautta ja hyväksyntää janoavana, kuin kuka tahansa meistä sisimmältään. Ja huh ne hänen pukunsa myös. Chris Bewsher, mitä tanssin iloa ja riemua jälleen kerran terveisin Fanityttö70! Kaksikko Ville Majamaa ja Arttu Soilumo tohkeissaan leffantekohommissa ja  -äänityksissä. Ja voi miten hurmaava uusi tuttavuus Emmi Nieminen Kathy Seldenin roolissa! Janoan nähdä ja kuulla häntä lisää. 

 Eikä siinä vielä kaikki. Näyttämöllä sataa. Kyllä. Siinä-tietyssä-kohtauksessa enemmänkin, ja lopussa uusiksi koko porukan pistellessä sateenvarjoineen menemään. Näyttämöllä sataa. Teatterille saapuessani sateli hiukan, tihkusadetta. En kaivanut vielä sateenvarjoani esiin. Ensimmäistä kertaa harmitti, että teatterilta poistuessani sade oli lakannut! Ei pisaran pisaraa. Se ei silti estänyt minua ajattelemasta, että hip hei, minäpä hyppään tuota pylvästä tai katulamppua vasten ja pyörähdän Keskustorilla muutenkin näyttävät kuviot. Ajattelemasta tosiaan, näillä tönkköjaloilla ei moisia kuvioita vedellä. Ei valitettavasti näkynyt sitä katutanssijaakaan, jolle olisin voinut esittää toiveen. 

 Tiivistän ajatukseni Laulavista sadepisaroista yhteen lauseeseen : Täydellistä arjen eskapismia! 

~

LAULAVAT SADEPISARAT / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 9.9. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Tuukka Raitala, Emmi Nieminen, Miikka Wallin, Pia Piltz, Ville Majamaa, Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Elina Rintala, Annuska Hannula, Katriina Lilienkampf, Lasse Viitamäki, Toni Harjajärvi, Helena Rängman, Pyry Smolander, Sami Ulmanen, Nea-Maria Alanko, Chris Bewsher, Elina Haikka, Eryka Saksa, Ella Niinistö ja Mikko Elias 

Käsikirjoitus Betty Comden ja Adolph Green, laulujen sanat Arthur Freed, sävellys Nacio Herb Brown, käsikirjoituksen ja laulujen suomennos Hanna Kaila, ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, koreografi Chris Whittaker, kapellimestari Henri Lyysaari, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Sanna Levo, valosuunnittelu Raimo Salmi, videosuunnittelu Toni Haaranen ja Matias Ojanen, äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja naamioinnin suunnittelu Jonna Lindström 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

Kotijoukot / Helsingin Kaupunginteatteri

 (Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Harrastan usein lauantain tuplapäiviä joko Tampereella tai Helsingissä, kas niin saa Teatterikärpänen kaksi kärpästä yhdellä reissulla. Syyskuun ensimmäisenä lauantaina tuli uiskenneltua ensin syvissä vesissä Kansallisteatterissa Orvot-näytelmän parissa, onneksi olin illaksi varannut toisenlaista meininkiä ja nauru tulikin tarpeeseen. 

 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä sai syyskuun alussa kantaesityksensä uusi komedia Kotijoukot. Siinä pariskunta Anna (Niina Lahtinen) ja Mikko (Joonas Nordman) kaipaavat hiukan piristystä väljähtäneeseen suhteeseensa, kas kun pikkutuhmat roolileikitkään eivät oikein tuota toivottua tulosta. Korostettakoon tässä vaiheessa jo, että Mikko on ammatiltaan insin...siis anteeksi...diplomi-insinööri. Anna tuntuu saavan kicksejä tosi-tv -ohjelmista ja etenkin Erikoisjoukot tuntuu kuumottelevan. Naapurissa asustelevat kyyhkyläiset Mari (Emilia Sinisalo) ja Joni (Jarkko Pajunen) kujertelevat estoitta ikäerosta huolimatta. Joni uhkuu testosteronia ja nuorekkuutta (ainakin omasta mielestään), napsii pillereitä ja värjäilee sekä ylä- että alapäätään. Mikäpäs siinä. Marin ja Annan jumppahetkessä ei voinut muuta kuin ihailla Marin taipuisuutta, itse samaistuin Annaan hyvin vahvasti. 

Pariskunnat valmiina koulutukseen

 Pienehkön sekaannuksen johdosta nämä kaksi kaksikkoa pestautuvat erikoiselle kurssille, jossa kestävyys niin kunnon kuin parisuhteenkin puolesta mitattaisiin. Annan ja Mikon olohuoneeseen astelee nimittäin raskaan rockin ja savukoneen kera eliittijoukkojen kouluttaja Anton Lepistö (Sauli Suonpää) ja pian helvetti on irti. En ole koskaan katsellut Erikoisjoukkoja, mutta tämmöistä se varmaan on. Yksi käskyttää ja muut tekevät juuri niin kuin on huudettu. Vaan entä jos pissattaa kesken kaiken, käsi ei nouse tai polviin sattuu? Voiko silloin huilata? Mikä olikaan turvasana? 

Anton in da house

 Jossain sketsiohjelmassa tai telkkusarjan yksittäisessä jaksossa tämmöinen Erikoisjoukot-parodia toimisi kuin häkä, lyhyehkönä annoksena. Käsikirjoittajilla ja ohjaajalla on erittäin vahvat meriitit molemmissa lajeissa. Niin kuin komedioissa ainakin itselleni usein käy, liika paikallaanjunnaaminen ja vitsin liiallinen pitkittäminen ei jaksa kantaa ja pitää mielenkiintoa yllä kovin pitkään. Minuun upposi paremmin keski-ikäisten erinäisillä vaivoilla makusteleminen, virtsatietulehdukset ja uniapneat. Tuttua juttua kaikki, samaistuin vahvasti ja siksi huvitti. Insinööri, siis diplomi-insinööriydelle vitsailu tehosi myös. Enemmän odotin, että Jonin napsimat pillerit olisivat lähteneetkin toimimaan kunnolla ja tuoneet lisämaustetta. Nyt miekkonen makoili kanveesissa turhan pitkään, ja koko ajan joku oli vessassa. 

Hilkka-äiteekin tuli mestoille

 Odotin siis jonkinlaista käännettä ja kyllähän se sitten tapahtuikin! Paikalle nimittäin pölähtää yllärinä myös Antonin iäkäs äitee Hilkka (Sanna Saarijärvi) ja lopulta poliisikin (Helena Haaranen), ja koko paketti ottaa uusia kierroksia. Yleisön joukossa näytti olleen paljon pariskuntia, ehkäpä siellä vähän jo suunniteltiin, että meillekin tuommoinen lihaksiaan pullisteleva ja kovaäänisesti käskyttävä kouluttaja, tai ainakin leikitään murtovarasta tai kosteiden tilojen kuntotarkastajaa, kunhan tästä nyt kotiin päästään... Kotitekoisen pommin voisi myös yhdessä rakentaa, parikunnan yhteistä tekemistä sekin. 

Mari ihastelee Mikon pomminrakennustaitoja

 Kiitän napakkaa kestoa, vauhdikasta menoa ja muutamia erittäin osuvia huumori-iskuja. Tämä sopii mainiosti pikkujoulukauteen isommallekin kaveriporukalle ja pariskunnille kepeäksi aloitukseksi mukavalle yhteiselle illanvietolle. Arena-näyttömön vieressä sijaitseva Ravintola Lämpiö on muuten kiva paikka vierailla joko ennen tai jälkeen esityksen. Itse istuin siellä tovin ennen esitystä ja nautin oikein maukkaan lämpimän leivän.

~

KOTIJOUKOT / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 2.9. 2026 Arena-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Niina Lahtinen, Joonas Nordman, Jarkko Pajunen, Emilia Sinisalo, Helena Haaranen, Sanna Saarijärvi ja Sauli Suonpää 

Käsikirjoitus Niina Lahtinen ja Joonas Nordman, ohjaus Anna Dahlman, dramaturgi Sanna Niemeläinen, lavastussuunnittelu Antti Mattila, pukusuunnittelu Riia Parviainen, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, äänisuunnittelu ja sävellys Eero Niemi ja naamioinnin suunnittelu Maija Sillanpää

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Orvot / Kansallisteatteri

 Alkuun pieni muistelo. Olen pitkään tilastoinut itselleni näkemiäni teatteriesityksiä vuodesta 1976 alkaen, jolloin alle kouluikäisenä tiettävästi näin pari lastennäytelmää Aulangon Satuteatterissa. Kävin säännöllisen epäsäännöllisesti teatterissa kotikaupungissani Hämeenlinnassa kerran-pari vuodessa - välissä myös vuosia, jolloin en käynyt teatterissa lainkaan, kun ihan toisenlaiset jutut kiinnostivat. Varsinainen hurahtaminen tapahtui 90-luvun lopussa, sitä ennen olin nähnyt lähinnä komedioita ja musikaaleja, takuuvarmoja viihteellisiä kansansuosikkeja. Vuosina 1998 ja 1999 onnistuin näkemään Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa kaksi puhenäytelmää, jotka jättivät minuun syvän muistijäljen ja halolla päähän -tunteen. Tämänkaltaista teatteria haluan jatkossa nähdä enemmän. Tämänkaltaista teatteria haluan jatkossa kokea enemmän. Jotain tapahtui nimenomaan tunnepuolella tuolloin. Näiden näytelmien muisteleminen jäi käsiohjelmien ja omien muistikuvien varaan, ja välillä onnistuin tapaamaan henkilöitä, jotka myös muistivat lämmöllä nämä kaksi näytelmää. 

Orvot (c) Aki Loponen

 Ensimmäinen näytelmistä oli Inishmaanin rampa, toinen Orvot. Inishmaanin rampa sai ilokseni paluun näyttämölle Eräs Teatterissa keväällä 2025, oli kuin kotiinsa olisi tullut. En voinut kuvitellakaan, että voisin nähdä Orvot joskus vielä uudestaan. Kun Kansallisteatteri julkisti syksyn ohjelmistonsa, sydämeni heitti voltin jos toisenkin. Samalla jännitti. Muistin näytelmän roolihenkilöiden välisen dynamiikan noin suurinpiirtein ja sen, että lähdin teatterista ulos kyyneleet silmissä syvän liikutuksen vallassa. Se oli minulle silloin uutta. Olin tottunut vain nauramaan ja istumaan katsomossa siten, että "ihan kiva mutta eipä tässä sitten muuta". En nyt enää muistanut sitä, että miksi itketti. Näin Orvot silloin kolme kertaa. Korostan, että siihen aikaan saman näytelmän näkeminen useammin oli minulle ihan poikkeuksellinen asia, nykyään sitä tapahtuu silloin tällöin, harvemmin. Nyt ennen esitystä minua jännitti, vaikka yritin olla täysin cool. Olin miettinyt, että vieläkö tarina osuu ja uppoaa, vai olenko tässä välissä nähnyt liikaa ja ei tuntuisi enää miltään. Se mikä kolahti alle kolmikymppisenä, ei välttämättä kolahda alle kuusikymppisenä ja niin edelleen...

 Yritin tänään selostaa miehelleni näytelmän juonta, noin pääpiirteittäin. Ei siitä tullut yhtään mitään. Isäntä tipahti kärryiltä, minä takeltelin sanoissani ja muutenkin kuulosti sekavalta. Yritän tiivistää tähän paremmin, ilman tunnemylläkkää. Olipa kerran kaksi veljestä, jotka asustelivat keskenään pienessä huoneistossa. Kaksi orpoa. Pikkuveli Phillip (Juho Uusitalo) on lapsenkaltainen, aikuinen mies, tietyistä asioista innostuva ja riemastuva persoona, mutta myös kovin arka ja pelokas. Isoveli Treat (Pyry Nikkilä) kantaa pikkurikollisena pöllimiään lompakoita ja kelloja taloon, ja luonteeltaan varsin äkkipikainen, arvaamaton, levoton ja veljeään kohtaan ylisuojeleva. (Tulee mieleeni myös samankaltaiset kaksikot teoksista Sademies ja Hiiriä ja ihmisiä, pala kurkussa niitäkin katseltu ja toivottu, että älköön näille tapahdu mitään pahaa, vaikka maailma ja ihmismieli osaa olla tyly.) Ties kuinka pitkään ovat keskenään asuneet, isä häipännyt aikoja sitten ja äiti kuollut. Äidistä muistuttaa nuhjuisen kämpän ainoat väriläiskät - vaatekomeron kirkuvanpunaiset takit ja eräs punainen korkokenkä. Treat pitää veljeään yksinkertaisena hölmönä, mutta veli on silti veli. Häntä on suojeltava pahalta maailmalta keinolla millä hyvänsä ja ainut konsti on se, että velipoika pysyköön tiiviisti kotona, ettei mitään tapahtuisi. Katsoja sen sijaan tietää Phillipin touhuista enemmän kuin Treat, joka käy kämpässä vain kääntymässä, lisää tonnikalaa ja Hellmansin majoneesia tuomassa, ja rajuhkoa hippaleikkiä leikkimässä. Vieressäni istunut naiskatsoja eläytyy yllättäviin eleisiin hyvin voimakkaasti reagoiden. Nyrkki tai ääni kun kohoaa, nainen nostaa omat kätensä kasvojensa suojaksi ja huudahtaa. Minä säpäsähtelen vain sisäisesti kun alan hiljalleen muistaa, että miksi 27 vuotta sitten itketti.

 Eräänä iltana Treat raahaa mukanaan asunnolle hyvin humalaisen vanhemman pukumiehen Haroldin (Petri Liski). Miehellä on mukanaan salkku täynnä arvokkaita osakepapereita ja Treat keksii, että nytpä kidnapataan tämä tyyppi ja vaaditaan lunnaita. Rahahuolet on jatkossa poissa, elämä mullistuu. Harold sopertelee humalaisen liikuttuneessa tilassa "pienistä kylmänkujan pojista" ja siitä, että on itsekin orpokodin kasvatti. Tässä sitä nyt ollaan samassa ahtaassa tilassa, kolme elämän tavalla tai toisella heittelemää orpoa, joilla voisi kenties olla jotain tärkeää annettavaa ja opetettavaa toisilleen. 

Harold (Petri Liski) 

 Juonipaljastukset päättyvät tähän. Seuraa oppitunti vihanhallinnasta, oveluudesta, omien vahvuuksiensa ja "sisäisen Errol Flynninsä" löytämisestä, rohkeudesta, veljeydestä, hellän ja hyväksyvän kosketuksen ja kannustavien sanojen voimasta, henkisestä manipuloinnista, turvallisuudesta, mokkasiineistä, kartasta, hengittämisen tärkeydestä, tunteiden käytöstä väkivallan sijaan. Tyylistä. Asenteesta. Väreistä. Saippuakuplista. 

 Suurimman vaikutuksen minuun teki näyttelijäkolmikon silmät ja pienet eleet. Haroldin toisaalta itsevarma, asemansa tunteva ryhdikkyys ja lempeän isällinen katse kera rauhallisen äänen. Ei mitään hätää, minuun voit/voitte luottaa. Phillipin innokkuus ja toiveikkuus omissa puuhissaan, sitkeä yritteliäisyys kenkien parissa, Haroldin elkeiden matkiminen ja onnistumisen riemu. Treatin uho ja katseen tummuus, kovan kuoren hiljalleen mureneminen paineen alla. Kuin sipulia kuorisi. Ydin alkaa veljeksillä hiljalleen paljastua - toinen uskaltaa olla rohkea, toinen heikko. 

Treat (Pyry Nikkilä) 

 Pientä huumoria ja keveyttä on onneksi joukossa myös. Vierasperäisiä sanoja, leffakohtauksia, musiikkia. Vaikkei Phillipin puuhissa ja persoonassa mitään naurettavaa olekaan, on hän sympaattisella tavalla hassu tyyppi. Kukapa meistä ei olisi. Tekisi mieli itsekin kirmailla ympäri kämppää luudan kanssa länkkäreitä katsellen ja saippuakuplia puhallellen. Liiallisessa kovismeiningissä on myös jotain huvittavaa. Kun ei löydy sanoja, hukutetaan kaikki tunteet pelkkään toimintaan ja turhaan uhoon, asiassa kuin asiassa. Iän tuomaa tyyneyttä ja varmuutta tarjoaa vain Harold. Hän näkee ehkä molemmissa nuorukaisissa itseään, joskus kauan sitten. 

 Loppupuolella minua alkaa itkettää niin, että silmissä ihan kirvelee. Se on ikävä tunne, mutta sille vaan ei voi mitään. Tuntuu myös siltä, että sydän puristuu kasaan. Kädet alkavat vapista, samoin jalat. Loppumusiikki vihellyksineen soi, koko Taivassali on täynnä hiljalleen leijuvia saippuakuplia, jotka yksitellen puhkeavat. Vain savu jää leijumaan ilmaan ja sitten katoaa. Yksi kerrallaan. Valot himmenevät. 

 Esityksen jälkeen lähden salista täysin lamaantuneena hissillä, portaissa olisin varmasti kaatunut. Vessassa itkettää kunnolla, mutta on skarpattava. Miksi? Saan haettua takkini narikasta ja jään siihen narikkaväelle jotain sopertamaan. Tuntuu, että aivotoimintani on ihan jumissa. Istun takki päällä Ravintola Willensaunan edessä pitkään, yritän kännykällä jotain kirjoittaa johonkin. Kädet tärisevät niin, ettei mistään tule mitään. Katselen ympärilleni, josko joku tuttu sattuisi pyörimään lähistöllä. Sellainen, jota voisi halata. Toivoisin, että minua halaisi joku. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Kunhan halaisi vaan. Olisin siinä hetken ja hengittelisin. Rauhoittuisin.

Phillip (Juho Uusitalo) 

 Orvot. Sydänemoji. Suosittelen kaikille ja etenkin heille, joilla on ongelmia tunteiden ilmaisussa ja itsetunnossa. Henkisestikin voi olla orpo olo tässä kylmässä maailmassa, ilman toista ihmistä. Sellaista, joka näkee pintaa syvemmälle. Aika kyyninen saa olla, jos tämä ei mihinkään suuntaan hetkauta tai pistä miettimään. Tuolla kadut ovat täynnä väkeä ilman yhtäkään olkapäätä johon tukeutua. Kiitos työryhmälle ja Kansallisteatterille, että sain nähdä ja kokea tämän uudestaan. Kiitos Tapani Kalliomäki tarkkanäköisestä ohjauksesta, ihan kuin minua varten tehty tämä.

 Esityksiä Taivassalissa vain lokakuun loppuun asti. Lisäinfoa tästä. Minä rohkenen mennä viimeiseen näytökseen uudestaan katsomaan, tätäkään en voi jättää yhteen kertaan. 

 ~

ORVOT / Kansallisteatteri 

Ensi-ilta 2.9. 2026 Taivassalissa, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Juho Uusitalo, Pyry Nikkilä ja Petri Liski 

Teksti Lyle Kessler, suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Tapani Kalliomäki, lavastuksen, pukujen ja naamioinnin suunnittelu Auli Turtiainen, valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen, äänisuunnittelu Sami Hassinen

Esityskuvat (c) Stefan Bremer