sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Kurtturuusut / Helsingin Kaupunginteatteri

 (Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Vähän vierastan näytelmien esittelyteksteissä sanoja elämänmakuinen ja lämminhenkinen, ne saavat minut pikemminkin jättämään teatterireissun kokonaan väliin kuin ryntäämään lippuja varaamaan. Janoan esitykseltä jotain aivan muuta, eikä neljän seitsemänkymppisen leskinaisen ystäväporukasta kertova Kurtturuusut tehnyt poikkeusta. En kokenut olevani kohderyhmää, etenkin kun taidan olla vähän yksinäinen susi ja tulee jännä olotila, jos jossain näen useammasta naisesta koostuvan ystäväporukan. Minulla kun ei sellaista ole. Vuosia sitten olin yksin katsomassa vastaavanlaista näytelmää naisten ystävyydestä (Helsingin Kaupunginteatterissa sekin, Pullo cavaa ja aurinkoa taisi olla nimi) ja tunsin oloni siellä äärimmäisen yksinäiseksi ja vähän surulliseksikin huomattuani, että kaikki muut olivat tulleet paikalle jonkun toisen kanssa ja nauroivat yhdessä. Kaija Koon laulut sielunsiskoudesta ja supernaisista ohitan myös. Kirjailija Pirjo Tuomisen teokset eivät myöskään ole minulle tuttuja, Miika Murasen ohjaustyöt sen sijaan ovat. Seuraneito minulla onneksi tällä kertaa oli. Miksi ihmeessä päädyin sitten katsomaan näytelmää, joka ei lähtökohtaisesti kiinnostanut alunperin lainkaan, vaikka helmikuisen ensi-illan jälkeen esitykset täyttyivät yksi toisensa perään ja riemastuneita kommentteja sateli? Minäpä kerron. Siksi, että näyttelijäporukkaan liittyi mukaan suuresti fanittamani Marc Gassot. Siksi.  

 Lauantain varhennettu päivänäytös oli ennakkoon loppuunmyyty, vaan siitä huolimatta katsomossa oli tyhjiä paikkoja. Sairastapauksia ehkä. Suurin osa yleisöstä oli keski-ikän ylittäneitä naisia (ja nyt on hiljalleen hyväksyttävä se tosiasia, että itsekin alan hiljalleen kuulua samaan ikäryhmään, vaikka juttujeni perusteella ei aina uskoisi) ja olipa sinne muutama mieskin uskaltautunut "opintomatkalle". 

Eini, Paula, Sirkka ja Erika 

 Näytelmä kertoo siis neljän lesken ystäväporukasta, naiset kutsuvat itseään Kurtturuusuiksi. Elämäniloa ja energiaa on vaikka muille jakaa, mutta jotain silti puuttuu. Rakkaus ja tietynlainen läheisyys. Vintage-vaateputiikin yrittäjä Paula (Sari Havas) lataa eläkkeellä olevien ystäviensä avustuksella deitti-ilmoituksen nettiin ja kaikenlaista miesehdokasta alkaakin löytyä. Sen verran railakkaasti nauru katsomossa raikasi, että taisi aika monella olla jonkinsortin kokemusta nettideittailusta. Itse en ainakaan tunnusta... Eini (Aino Seppo) saa yllättävän tarjouksen edesmenneen miehensä hyvältä ystävältä, vähän liiankin avuliaalta naapurinmies Pertiltä (Lasse Karkjärvi), erittäin tunnistettava tyyppi hänkin. Erikasta (Helena Haaranen) ja upeasta asunnostaan on ollut lehdessä juttu, ja sekös saa vanhan tutun Erkan (Marc Gassot) ottamaan yhteyttä. Sirkka (Leenamari Unho) taas törmää sattumalta petolliseen exäänsä Veliin (Santeri Kinnunen), joka vannoo olevansa muuttunut mies. Ykskaks kaikilla on jonkinsortin sutinaa meneillään, etänä tai livenä. Hohhoi se eläköitynyt sotilas (Seppo Halttunen) ja rakennusmestari Kuwaitista (Lasse Karkjärvi). Vaan onko mikään kestävää? Ystävyys ainakin. 

Pertti lähestyy Einiä jälleen...

 Miten ihanan värikkäitä persoonia pääroolien naiset olivatkaan, asuja myöten! Ihailin Paulan kenkiä varsinkin, ja Einin vaatteiden värejä ja materiaaleja. Nämä naiset eivät ole mitään harmaata massaa ja paikalleenjämähtäneitä, vaan aktiivisia monin tavoin. Miehet sen sijaan pukeutuivat pääasiassa tyylikkääseen beigeen ja ruskean eri sävyihin, ja olivat antaneet varsinkin netissä itsestään vähän toisenlaisen kuvan. Varoittavia esimerkkejäkin löytyy, ei pidä olla liian sinisilmäinen ja luottavainen, mutta ihastuminen ja kauniit sanat voi sokaista meistä kenet tahansa. Vappu Nalbantoglulla piisasi herkullisia sivuhahmoja, etunenässä uimahallista livestreamaava teini ja gynekologi. Ai hitsi miten kekseliäästi oli toteutettu uimahallikohtaukset, kun naiset pistelivät rempseästi eri tyylein menemään uintijuoksuvyön kera. Marc Gassot´n uimari sai oikein väliaplodit, ja ihan syystäkin. Ei mennyt hukkaan meikäläisenkään teatterireissu...

 Huomasin salakavalasti viihtyväni Kurtturuusujen parissa heti alusta alkaen, vahvoista ennakkoluuloistani huolimatta. Todellakin elämänmakuista menoa ja myös vakavempia hetkiä kaipuun ja yksinäisten hetkien parissa. Ystäviltä saa toisenlaista läheisyyttä ja tukea myös, sanallisesti ja ihan konkreettisestikin. Karsastan myös sanaa voimaantuminen, mutta sitähän tässä myös koettiin. Otettiin ohjat omiin käsiin. Miksi etsiä jotain, mikä ei tuo elämään mitään lisäarvoa, kun kaikki hyvä ja tärkeä on tässä ja nyt jo olemassa. Määmatka idylliseen Porvooseen voi olla valtava elämys. Irkkuhenkisestä musiikistakin pidin älyttömän paljon. Positiivinen yllätys siis kaikkineen. 

 Kurtturuusut nähtävissä vielä joulukuun puoliväliin asti. Lisäinfoa tämän linkin kautta. 

~

KURTTURUUSUT / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 4.2. 2026 Pieni näyttämö, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Helena Haaranen, Sari Havas, Aino Seppo, Leenamari Unho, Seppo Halttunen, Lasse Karkjärvi, Santeri Kinnunen, Vappu Nalbantoglu ja Marc Gassot 

Kirjailija Pirjo Tuominen, dramatisointi ja ohjaus Miika Muranen, dramaturgi Sanna Niemeläinen, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Laura Dammert, valo- ja videosuunnittelu Mika Haaranen, äänisuunnittelu Ville Leppilahti ja naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

lauantai 7. marraskuuta 2026

Ikuinen uni / Tampereen Teatterin Lämpiönäyttämö

 (Mainos/kutsuvieraslippu saatu Tampereen Teatterista)

 Olin lähtenyt jo aamusta liikkeelle Tampereelle, ja iltapäivällä tapoin aikaa Metson kahvilassa pilkkien. Alkoi jo päivän riennot painaa, joten meinasin nukahtaa sinne kahvilaan! Tässä tapauksessa onneksi ulkona on jo sen verran viileää, että piristyin sitten kävellessäni Metsosta Tampereen Teatterin kulmille ja uuden Lämpiönäyttämön (entinen Kulttuuriravintola Kivi) ovesta sisään. Tunnelma sisällä oli mukavan lämpöinen, viihtyisä ja sopivan hämyinen jo valmiiksi. Ja mitäkös menin sitten katsomaan ja kuulemaan? Arttu Ratisen lauluiltaa Ikuinen uni, jossa yhdistyivät mm. Federico García Lorcan vaikuttavat runot ja Kaj Chydeniuksen upeat sävelet. Lavalla Ratisen lisäksi olivat kitarassa Juha Junttu ja pianossa Arto Piispanen. 

Piispanen - Junttu - Ratinen

 Rakkaat ystävät. Näin Arttu meitä paikalle saapuneita kutsui. Tuntui varsin mukavalta. En ollut aiemmin perehtynyt Lorcan runoihin, "Chydiksen" säveliä olin toki kuullut ennenkin, mutta mukana oli myös paljon uutta. Tuli katsojana ja kuulijana sellainen olo, että on etuoikeutettu, kun nyt pääsee näin hienoa tulkintaa kuulemaan. Ratinen oli Nätyn opiskeluaikoinaan tutustunut Chydeniukseen ja pyytänyt häntä säveltämään erään hienon ja pitkän Lorcan runon (jonka nimeä en nyt valitettavasti muista). Teosta Ratinen ilmeisesti esitti lopputyönään muutaman kerran, ja nyt taas vuosikymmenten päästä. Runon eri osien välissä Ratinen luki Chydiksen hänelle lähettämiä sähköposteja/kirjeitä, joissa kertoi sävellystyön vaiheista ja vähän muustakin. Viestien myötä Chydenius oli paikalla läsnä, hän ei valmista teosta koskaan päässyt livenä kuulemaan. Olen varma, että kyllä hän nyt kuuli jossain tuolla pilven reunalla, ja varmasti nautti kuulemastaan yhtä paljon kuin mekin. 

 Tunnelma salissa oli kyllä koko esityksen keston ajan eli reilun tunnin erittäin lämmin ja rento. Arttu Ratinen on hieno tulkitsija, en ole hänen soololauluaan juurikaan kuullut, vaikka paljon olen häntä vuosien varrella musikaaleissakin nähnyt ja kuullut. Taitavia muusikoitakin oli ilo kuulla. Olo oli sellainen, että kuin olisi ollut käpertyneenä lämpöiseen vilttiin, villasukat jalassa ja hymy huulilla, välillä kyynelkin silmänurkassa. Alkoi myös tehdä punaviiniä tai lämmintä glögiä mieli - kummastakaan en pidä, mutta olisi sopinut tunnelmaan. 

 Lorcan runouden lisäksi saimme kuulla Chydeniuksen tuttujakin kappaleita, muiden sanoituksilla. Jos rakastat, Natalia (voi miten ajankohtainen edelleen)... Itselleni kolahti eniten Laulu kuolleesta rakastetusta, todella hieno tunnelma oli saatu siihen kappaleeseen kaikin tavoin. Laulujen väliin Ratinen jutusteli mukavia, ja lopuksi kuultiin hauska duetto Juha Juntun kanssa. 

 Voi että oli kiva ilta! Tämä on kestoltaan juuri passeli siinäkin mielessä, että iltaa voi jatkaa vielä toisaalla. Suosittelen saapumaan paikalle ystävän tai rakkaan kera, baarikin on auki. Ikuinen uni tarjoaa ihanalle illalle mainiot alkulämmöt ja tunnelmoinnit. Esityksiä on joulukuun alkupuolelle asti, ja lisäinfoa löytyy tämän linkin takaa. 

 Erittäin lämmin suositus! Kiitos Arttu, Arto, Juha, Chydis ja kumppanit!

~

IKUINEN UNI / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 5.11. 2026 Lämpiönäyttämö, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa) 

Lavalla : Arttu Ratinen (laulu), Juha Junttu (kitara) ja Arto Piispanen (piano) 

Musiikin sovitus Arto Piispanen, Juha Junttu ja Arttu Ratinen, lauluvalmennus Juha Junttu ja valosuunnittelu Raimo Salmi 

Kuvat (c) Maria Atosuo 

sunnuntai 1. marraskuuta 2026

Ansa / Eräs Teatteri

 (Esitys nähty kutsuvieraana ensi-illassa.)

 Mikäs sopisikaan pyhäinpäivän hämärtyvään iltaan paremmin kuin kiehtova mysteerinäytelmä! Siinä mielessä tämä Ansa ei mysteeri ollut, että toki tiesimme suurin piirtein mitä olimme menossa katsomaan ja minne. Eräs Teatteri on hämeenlinnalainen harrastajateatteri, joka on toiminut jo vuodesta 2000 ja sijaitsee kätevästi rautatieaseman ja radan toisella puolella. Vuosien varrella olen nähnyt siellä todella paljon suurella sydämellä tehtyjä näytelmiä, rakkaudesta lajiin. Teatterin lämpiössä on aina omanlainen mukava tunnelmansa - ja väliajalla usein tarjolla maailman parasta pullaa! Tämä on fakta. Näytelmien ohjaajina on myös toiminut hämeenlinnalaislähtöisiä ammattinäyttelijöitä (Sauli Suonpää, Tatu Siivonen) ja nyt ohjaajadebyyttinsä sai näyttelijä Mikko Virtanen!

Daniel ja polliisi

 Robert Thomasin kirjoittama Ansa (Piège pour un homme seul) on saanut ensi-iltansa jo vuonna 1960! Ja minä kun luulin tätä paljon tuoreemmaksi tapaukseksi, ajattelin että ehkäpä jostain ysäriltä. Aikamoinen ansa on nyt katsojalle kyllä viritettynä. Vasta kolmisen kuukautta aviossa ollut pariskunta Daniel (Aleksi Rantanen) ja Elisabeth (Laura Huovinen) ovat viettämässä Alpeilla idyllisessä majassa lomaa. Muuten kiva, mutta Elisabeth on mystisesti kadonnut jo kymmenen päivää sitten. Riidan päätteeksi nuori rouva on pakannut laukkunsa ja suutuspäissään lähtenyt menemään ja kadonnut sen siliän tien. Hermoheikko Daniel on siinä vaimonsa paluuta odotellessaan lipitellyt erinäisiä alkoholijuomia ja toki ottanut yhteyttä myös paikalliseen poliisiin (Harri Laine), joka ramppaa tämän tästä raportoimassa kadonneen etsintöjen vaiheista. 

 Ensimmäisen käänteensä tarina saa heti alkumetreillä siinä vaiheessa, kun ovesta saapuu pastori Maxim (Riku Laine) ensin ikään kuin alustamaan seuraavaa käännettä, ja aika hyvin tuntuu Maximillekin viinakset maistuvat, sen verran innolla lasiin tarttuu kun tarjotaan. Ovesta nimittäin seuraavaksi sisään astelee comebackin tehnyt Elisabeth. Daniel ei tosin tätä naista tunne lain, vaikka hän käyttäytyy kuin olisi Danielin vaimo. Vähemmästäkin Daniel-paralla menee pää entistä enemmän sekaisin, ja niin on suloisesti sekaisin ainakin tämän katsojan aivonystyrät aika nopsaan. Keskellä unta, painajaistako tässä ollaan? Onko Daniel sekoamassa totaalisesti? Miksi Maxim kiihtyy ajoittain nollasta sataan eikä käyttäydy pastorille soveliaalla rauhoittavan hillityllä tavalla? Elisabeth taas tuntuu olevan tooodella outo, vähän pelottavallakin tavalla. Katseet, äänenpainot, käytöksen muutos... Onko hän kenties hypnoosissa tai jotain? Komisariokin on avannut lankapuhelimesta suoran linjan poliisilaitokselle, jotta kätevästi saisi yhteyden, jos apua kaivataan. Vai minne lie on linja auki, hmmmm. 

Daniel, pastori ja Elisabeth

 Eikä siinä vielä kaikki. Koska kaikki tämän tästä poistuvat vuorollaan majasta asioilleen tai kuka mihinkin, jää Daniel-riepu yksinään. Onneksi pulloja piisaa, ja sen huomaa riemastuttavalla tavalla ovesta sisään tupsahtava nuuskamuikkusmainen kuljeskelija-taiteilija "Kapakala" (Jukka Salminen), mainio tyyppi ja hyvät jutut. Istuu kuulemma kesät ja kävelee muuten, siitä voi jo jotain päätellä. Ja tässä tapauksessa kohta makaakin, ensin majan lattialla ja sitten sairaalassa leikattavana. Ovesta saadaan paikalle vielä yksi henkilö, nimittäin neiti Berton (Sanna Kukkonen), joka on käynyt antamassa pistoksia Elisabethille ja voisi täten toimia todistajana ainakin siinä, että onko paluun tehnyt Elisabeth oikea henkilö lain. Tässä vaiheessa olin aaaaivan ihanasti kujalla ja "Hetkinen!" oli ajatuksissani useammankin kerran. Agatha Christiet kävi mielessäni, tosin tässä ei Poirotia eikä Neiti Marplea näy. Danielin viiksiin tietysti kiinnitin heti alkusekunneilla huomioni, hienoa että ihan minua varten panostetaan näihin viiksekkäisiin hahmoihin eikä edes tarvita viiksiliimaa. :) 

Kapakala

 Loppuratkaisuahan ei tietenkään paljasteta tässä eikä puskaradiossakaan, tulkoon se kaikille katsojille yllärinä joten hys hys. Vaan olipas ovela näytelmä! Sopivasti epäilyttäviä hahmoja kaikki, aivonystyrät vinksauttavia käänteitä toisensa perään, sujuva rytmi ja kivasti huumoriakin joukossa. Oikein onnistunut esikoisohjaus Mikko Virtaselta, hän kyllä tietää miten pitää katsojan mielenkiinto yllä. Muutenkin tässä toimi kaikki hienosti - musiikki, äänimaailma ja lavastus nyt etunenässä. 

Neiti Berton ja Daniel

Tätä sopii saapua katsomaan kauempaakin! Esityskausi jatkuu 19.12. asti ja tästä linkistä pääset tsekkaamaan esityspäivät. 

 ~

ANSA / Eräs Teatteri 

Ensi-ilta 31.10. 2026, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Aleksi Rantanen, Harri Laine, Laura Huovinen, Riku Laine, Sanna Kukkonen ja Jukka Salminen

Käsikirjoitus Robert Thomas, suomennos Raoul af Hällström, ohjaus Mikko Virtanen, lavastus Juhani Keinänen ja työryhmä, puvustus Marja Räikkönen ja Pirjo Valokorpi, valo- ja äänisuunnittelu Kari Salmenoja sekä tarpeisto Reija Isosuo ja Anette Siltanen

Esityskuvat (c) Heikki Löflund, Hämeenlinnan Raatikuva

tiistai 27. lokakuuta 2026

Monte-Criston kreivi / Tampereen Teatteri

 (Mainos / lippu saatu Tampereen Teatterista) 

 "WOW!" Ensimmäinen ajatukseni luettuani syksyn ohjelmistojulkistuksesta. Nyt on klassikkojen klassikko. En malta odottaa! Ja sitten tajusin, että hetkinen, minähän en tiedä tästä yhtikäs mitään. Hämäriä muistikuvia ehkä jostain 70-luvulta, kun vanhempani katselivat telkasta Monte-Criston kreivistä tehtyä tv-sarjaa. Joku parrakas ja muutenkin ruokkoamattoman näköinen tyyppi virui jossain vankilasaarella syystä joka jäi minulle hämärän peittoon, eli varmaankin näin pätkiä sieltä ja täältä. Paremmin muistan Tsaarin kuriirin, se oli jännä ja vauhdikas! Kävi kyllä silloin nuorempana jo mielessäni, että vilkas on mielikuvitus kirjoittajalla, jos saadaan pelkästä vankiajasta tiiliskiviromaani aikaiseksi. Alexandre Dumas´n teoksista Muskettisoturit on paljon tutumpi, en tosin sitäkään ole koskaan lukenut. Monte-Criston kreivikin on ollut sen 40 vuotta listallani kirjoja-jotka-kaikkien-pitäisi-lukea-kerran-elämässään, mutta kaltaiselleni ajoittaisesta ja välillä pitkäkestoisestakin lukujumista kärsivälle ihmiselle kompakti kolmetuntinen teatteriversio on paljon parempi vaihtoehto. Klassikon voi ottaa haltuun näinkin, ja jos kolahtaa kunnolla, kirja kyllä odottaa minua jossain. Toisin kuin teatteriesitys, joka odottelee näkijäänsä usein vain muutaman kuukauden. 


 Ensi-iltaviikolla alkoi ropista ennakkonäytöksistä ensimmäisiä vaikuttuneita katsojakommentteja ja esityskuviakin, ja minähän se sitten menin ja ostin keväälle uuteen reissuun lipun, vaikken siinä vaiheessa ollut vielä nähnyt ensimmäistäkään kertaa. Sen verran komealta kaikki näytti kuvissa, pulisonkeja myöten. Oli siellä toki muutama erittäin parrakaskin hahmo, ja yllättävää kyllä, itse päähenkilöllä ei näyttänyt vuosien vankilassavirumisenkaan aikana parta kasvaneen. 

 Jännittynyt tunnelma oli lauantain täpötäydessä päiväesityksessä, ja minä hieroskelin käsiäni yhteen innoissani. Kohta se alkaa! Romanttisissa tunnelmissa häiden alla aloitellaan, vaan toisin käy. Nuori, salskea merimies Edmond Dantès (Lasse Viitamäki) ja morsiamensa Mercedes (Pia Piltz) ovat juuri saamaisillaan toisensa kun yllättäen Dantès pidätetään ja epämääräisten kuulusteluiden päätteeksi passitetaan suorinta tietä karulle Ifin vankilasaarelle ties miten pitkäksi aikaa. Tästä käänteestä on useampi tyyppi enemmän kuin mielissään ja taitaapa olla, että Danglars (Ville Majamaa), Villefort (Arttu Ratinen) ja Fernand Mondego (Konsta Laakso) ovat tavalla tai toisella koko hankkeen takana. Maanpetoksesta Dantèsia syytetään. Jaksaako Mercedes odottaa sulhonsa paluuta vankeudesta? Vähän jo Fernandin ovela katse ja pieni virne paljastaa mitä hänellä on Mercedeksen suhteen mielessään. 

Danglars (Ville Majamaa) ja Fernand (Konsta Laakso) 

 

Dantès riutuu karuissa oloissa vuositolkulla ja olisi jo paljon heikommassa kunnossa ellei vanginvartija Antoine (Toni Harjajärvi) pakottaisi häntä syömään. Toki hänelle maksetaan siitä enemmän, jos vanki syö kuppinsa tyhjäksi, mutta kuitenkin. Ehkä tämä voisi olla kauniin ystävyyden alku... Tarina kertoo myös samassa vankilassa pitkään viruneesta apotti Fariasta (Risto Korhonen), joka höpöttää aarteestaan. Hullu mikä hullu. Eräänä kauniina päivänä Faria tunnelinkaivuuhommiensa yhteydessä löytää tiensä Dantèsin luo. Yhdessä tekemisessä on voimaa. Ehkäpä täältä pääsisi vielä jollakin konstilla pakenemaan. Toivo herää. Toki se on aina ollut olemassa, etenkin Faria on vuosien saatossa puuhaillut määrätietoisesti muutakin kuin höpissyt rikkauksista. Erinäisten ovelien käänteiden ja väliajan jälkeen Dantès rantautuu Monte-Criston saarelle, saa haltuunsa mittavan omaisuuden ja uuden henkilöllisyyden turvin lähtee Pariisiin kostamaan kokemansa vääryyden kaikille mahdollisille tyypeille, niin herroille kuin rouvillekin. Konstit on monet, ja apurina häärää kukas muu kuin Antoine. Kaikki saavat ansionsa mukaan, oikeastaan niin hyvässä kuin pahassakin. Vähän menin sekaisin siinä, että kuka kukin olikaan, mutta ehkä uusintareissu auttaa tässä. 


 Olen kertonut tämän ennenkin, mutta Tampereen Teatteri ja etenkin sen päänäyttämö on kaikista käymistäni teattereista minun suosikkinäyttämöni. Ei liian suuri, ei liian pieni, vaan juuri sopivan kokoinen. Kauempaakin näkee hyvin, ja harvemmin näyttämöllä on ollut mitään turhaa tilantäytettä. Nyt oltiin karuissa olosuhteissa vankilassa, ryömittiin pitkin ahtaita käytäviä, keikuttiin hyisen meren aalloilla, ihasteltiin aarrekammion loistetta, patsasteltiin prameassa salissa hienoissa asuissa. Tunnelma salissa ei tosin ollut mitenkään lämmin, pikemminkin kylmänviileä, kun kaikki on niin olevinaan. Ja onpa samaisella päänäyttämöllä nyt tällä kaudella erikoisherkkua tarjolla kaksin kappalein : Laulavissa sadepisaroissa näyttävää ja viihdyttävää steppausta, ja tässä Monte-Cristossa näyttävää ja viihdyttävää miekkailua Fernandin ja kreivin välillä. Tarkkaan harjoiteltua hommaa molemmat. Projisoinneista on ollut viimeaikoina paljon puhetta, ja tässä ne oli mielestäni tehty tyylillä. Etenkin valtavat puhuvat hahmot kertomassa puheillaan ja katseillaan menneistä ajoista. Kuin jokin moniääninen omatunto tai vastaava, jatkuvasti muistuttamassa siitä, että kuka sanoi mitäkin ja kuka on syyllinen.

Kostoretki alkakoon 

 Muutama hupaisa yksityiskohta... Ville Majamaa pulisonkeineen oli kuin isäni 70-luvun valo- ja muistikuvissani. Apotti Faria kähisemässä aarteestaan kyyryssä muina klonkkuina. Uudenvuoden juhlinnan yllättävän nykyaikainen musiikki. Oliko menossa Monte-Criston reivit? Ja kyllä, miksi Dantèsilla ei vankilavuosinaan parta kasvanut lain? Kai hän oli sitten salaa askarrellut parranajovälineet, kaikkeahan ei katsojalle kerrota. Parta-asioista vielä sen verran, että Arttu Soilumoa en meinannut Caderoussena aluksi edes tunnistaa kaiken sen karvapeitteen takaa! Äänestä vasta tunnistin ja tuli hölmistynyt olo. (Sillä lookilla sopisi myös Vampyyrien tanssin Chagalin rooliin.)

Dantès ja apotti Faria

 Jäin miettimään sitä, että saiko Dantès mielenrauhan ja oliko kostoretki kaiken sen väärti. Mielestäni sai ja oli. Hän pisti rattaat pyörimään ja koston kohteet toimimaan itse ja päättämään lopullisesti oman kohtalonsa. Toisinkin olisi voinut käydä. Ja lopulta hyvät teot jäivät vahvimmin voimaan, kirkkaat katseet ja toiveikas tulevaisuus. 

 "Dum spiro, spero." Niin kauan kuin hengitän, toivon. 

 Kiitos Tampereen Teatterille ja koko työryhmälle taustajoukkoja myöten vaikuttavasta, ajatuksia herättävästä elämyksestä. Tätä on teatteri parhaimmillaan. Klassikkoteoksesta pyyhkäistään pölyt pois tyylikkäästi ja silti modernisoimatta liikaa. Annetaan katsojalle myös oivaltamisen mahdollisuus ja aivot raksuttelemaan. Olin monta kertaa "heeetkinen, mitenkäs tuo nyt menikään"-fiiliksessä. Ja mikä parasta, roolitus just eikä melkein. Hieno kokonaisuus ja vakuuttavaa yhteispeliä. Tämän nähtyään kaikki tietävät ja muistavat pitkään mikä ja kuka Lasse Viitamäki on miehiään.

Kullan kimallusta 

 Loppuun mainittava yksi hyvin henkilökohtainen kokemus ja hetki. Liikutuin nimittäin kyyneliin kohtauksessa, jossa apotti Faria alkaa jakaa vankityrmässään tietotaitoaan nuorelle Dantèsille. Risto Korhosen fanittamisesta alkoi nimittäin minun hurahdukseni teatterin ihmeelliseen maailmaan liki 30 vuotta sitten silloisessa Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, ja kyllä niin sydämessä läikähti taas. Fanitus syveni ja vahvistui, ja siinä hän nyt kokeneempana konkarina antaa viestikapulan seuraavalle eikä jää niille sijoilleen vaan mennä porskuttaa jatkossakin. Lasse Viitamäen uraa ja roolisuorituksia aion nimittäin seurata entistä tarkemmalla silmällä tästä hamaan tulevaisuuteen. Oli tämä Viitamäen Dantès/Kreivi katsojalle semmoinen halolla päähän -tyylinen kokemus! Hän osoitti monipuolisuutensa näyttelijänä niin monin eri tavoin - fyysisyys ja kehon hallinta, äänenkäyttö, tunneilmaisu, ihan kaikki.

 Syksyn esitykset ovat lähes täynnä, kevätkaudelle vielä tilaa. Lisäinfoa täältä. 

~

MONTE-CRISTON KREIVI / Tampereen Teatteri 

Uuden näytelmäsovituksen kantaesitys 21.10. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Pia Piltz, Konsta Laakso, Toni Harjajärvi, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Arttu Soilumo, Karoliina Vanne/Mari Posti ja Tuomas Pirilä 

Perustuu Alexandre Dumas´n romaaniin, suomennos Jalmari Finne, näytelmäksi sovittanut Antti Mikkola, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen, pukusuunnittelu Mari Pajula, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, naamioinnin suunnittelu Jonna Lindström ja taistelukoreografia Oula Kitti

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen 

sunnuntai 18. lokakuuta 2026

Suomi Myytti / Kuninkaallinen Nukketeatteri

 Tällä viikolla tuli reissattua niin Tampereella, Helsingissä kuin Lahdessakin ja viikonloppu meni mukavasti kotokulmilla Hämeenlinnassa. Viiden eri esityksen teatteriviikkoni huipentui Taidekasarmille, ja asialla kukas muukaan kuin Kuninkaallinen Nukketeatteri ja aiheena Suomi Myytti.

 Haitarimusiikki toimii aina, ja sillä lähdetään liikkeelle. Jatkossa herrat ja myytinmurtajat Anders (Antti Kemppainen) ja Hannes (Hannu Räisä) kertoivat meille viihdyttävään ja sangen informatiiviseenkin tyyliinsä Suomen historian eri vaiheista ja siitä mitä kaikkea suomalaisuus oikeastaan on. Yllättävän paljon kaikenlaista mahtuu vajaan tunnin esitykseen, jossa yhdisteltiin hauskasti eri tekniikoita nukketeatterista lähtien.

 Koulussa olin surkea historiassa ja päähäni jäi kaikenlaista nippelitietoa ja yksittäisiä vuosilukuja vaikka kuinka pänttäsin. Siltä pohjalta etenkin lukion historiankokeet olivat yhtä tuskaa. Paljon enemmän jäi päähäni tästä esityksestä, toki nippelitietoakin. Kartallekin piirretystä Volgan mutkasta lähdettiin useampaan otteeseen, se huvitti kuten myös varhaisten asukkien puheenpölinästä erottuva kekkonen ja vauhdikkaasti etenevä Lasse Virén. 

 Suomen karttaan liitettiin paloja ja taas otettiin pois, Volgan mutka sentään pysyi paikoillaan. Sotakuvasto oli vaikuttavinta antia, miten nerokkaalla tavalla sotilaat vyöryivät esiin, kaatuivat ja eikun uutta tilalle. Hitler ja Stalin neuvottelivat keskenään eri alueista, päässäni alkoi soida "natsi se tahtoo Ranskan", vaikkei sitä edes varsinaisesti laulettu. Stalin, Hitler ja Mannerheim tuntuivat muutenkin olevan lokakuun hahmoina minulla teatterissa, sen verran monessa esityksessä visiteerasivat viiksineen ja lakkeineen. 

Hitler (Hannu Räisä) ja Stalin (Antti Kemppainen) 

 Kevyimmissä aiheissa päästiin huutamaan usein "Torille!" ja hurraamaan urheilumenestykselle. Saunomiskulttuurin syntykin tuli tutuksi (erityisen hauska oli pikkuruinen varhainen tyyppi iloisena nahoilla vuoratussa maakuopassaan löylyttelemässä), pysäkeillä seisoskelu ja kahvittelu. 

 Nytpä tiedän senkin, että keskiverto suomalaisessa perheessä on kirjaimellisesti 2,7 lasta ja käydään 0,5 kertaa vuodessa teatterissa! Ihme touhua. Minun teatterikäyntini tällä hetkellä kattaa yli 120:n keskivertosuomalaisen teatterireissut! Joku toinen taas syö minun lihaosuuteni.

 Kiitos Hannes ja Anders varsin opettavaisesta esityksestä!

~

SUOMI MYYTTI / Kuninkaallinen Nukketeatteri, Taidekasarmi 

Ensi-ilta 28.2. 2026, kesto 55 minuuttia (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Antti Kemppainen ja Hannu Räisä 

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Kemppainen, nuket ja lavastus Hannu Räisä, lavastusmaalaukset Pilvi Ojala, pukusuunnittelu Aino Käki, äänisuunnittelu Harri Neuvonen ja musiikin sävellys Antti Polameri 

Esityskuvat (c) Antti Kemppainen (huom. eri tyyppi kuin lavalla ollut Antti)