Änglagård / Svenska Teatern

 Tässä tulee lyhyt raportti Änglagårdista. Minulla ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa koko musikaalista, en ollut koskaan nähnyt siihen perustuvaa ilmeisen suosittua leffaa enkä tiennyt tuon taivaallista koko produktiosta. Minut sai kiinnostumaan ensimmäisen mainoskuvan perusteella lähinnä Mikko Kauppila, ja sitten huomasin, että kas tässähän on mukana Tero Harjunniemikin ja KAJ-yhtyeestä tuttu Jakob Norrgård. Svenskanissa en ollut käynyt kuin pari kertaa aiemmin (Kristina från Duvemåla ja Chess) ja kun huomasin, että näköhaittapaikoille oli lippuja myynnissä todella edulliseen 9 € hintaan, vetäisin ostohousut jalkaan juhannuksen korvilla ja ostin lipun. 

Mikko Kauppila ja Sannah Nedergård

 Odotettu ilta sitten koitti lokakuisena lauantaina ja paikkani oli ensimmäisellä parvella ilmeisen hyvä edessäni olleesta pylväästä huolimatta, sillä vähän oikealle päätäni kallistamalla näin mainiosti koko lavan. Teatterista ulos päästyäni olo oli positiivisella tavalla pöllämystynyt ja kotiuduttuani tein nykyään harvinaisen tempun, eli menin ja ostin tismalleen samalle paikalle uuden edukkaan lipun ensi vuoden huhtikuulle. 

 Oli meinaan semmoista tykitystä, että! Ylioppilasvuotenani Pohjola-Nordenilta saamastani stipendistä huolimatta olin valmistautunut tarkistamaan suomenkielistä käännöstä Subtitle Mobile -sovelluksen kautta, mutta paikaltani näkyi lavan yläpuolella ollut tekstitys sen verran hyvin, ettei minun tarvinnutkaan vilkuilla kännykkääni. Yllättävän vähän käännöstäkin jouduin katselemaan, sen verran sitten näemmä ruotsi minulla hallussa yhä. Toki puhuivat suhteellisen helppoa kieltä ja laulujen sanoistakin sai selvää.

Jakob Norrgård ilmassa

 Homman nimihän on se, että pieneen kyläpahaseen tupsahtaa kesken hautajaisten uusia tuulahduksia, kun yllätysperijätär Fanny (Sannah Nedergård) ilmaantuu paikalle kera ihanan androgyynin ystävänsä Zacin (Mikko Kauppila elementissään). Uutta tulokasta ei kylänväki niin vaan sulata, ja luvassa on ankaraa neulomista ompeluseuran naisten toimesta, pari kerrassaan hurmaavaa iäkkäämpää herraa (Riko Eklundh ja Nicke Lignell) kahvittelemassa ja haulikon kanssa metsissä kuljeskelevaa Axelia (Tero Harjunniemi). On myös nuorta lempeä ja hormoonien hyrräämistä, ja erityisen hupaisaa oli se, että kun Mårten elikkäs Jakob Norrgård (eli KAJ-kolmikon J) ensimmäistä kertaa asteli lavalle, jostain takaani kuului naisoletetun innostunut hihkaisu "Där är han!". Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi on jotain salaisuutta sisällään kantava Rut (Birthe Wingren) ja varsin erikoinen pappi (Simon Häger). 

Birthe Wingren

 Tarina itsessään ei mitään kovin ihmeellistä pidä sisällään, mutta ne biisit ne biisit! Aivan käsittämättömän kovaa menoa jatkuvalla syötöllä. Kaikki laulavat upeasti ja biisi toisensa perään saa aikaan kylmät väreet. Etenkin Rutin biiseistä tuli vahvat Rebecca-fiilikset ja tuntui siltä, että koko Svenskanin katto nousee laulun voimasta ilmaan. Muutenkin katsomossa oli varsin riehakas meno ja jotenkin erilainen tunnelma kuin muissa näkemissäni musikaaleissa, suurilla näyttämöillä ja suurissa saleissa. Koko teatterisalissa on jotenkin toisenlainen tunnelma kuin muualla. Täytyy ehdottomasti visiteerata Svenskanissa useamminkin. Tämä Änglagård oli nimittäin yksi kovimmista musikaalikokemuksistani kaikkineen. Viihdyttävä, taidokas - eikä yhtäkään projisointia! Teatterin taikaa parhaimmillaan ihan perinteisin keinoin. 

 Tack så mycket! 

 ~

ÄNGLAGÅRD / Svenska Teatern 

Ensi-ilta 17.9. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 3 tuntia (väliaikoineen) 

Rooleissa : Sannah Nedergård, Mikko Kauppila, Tero Harjunniemi, Birthe Wingren, Jakob Norrgård, Riko Eklundh, Nicke Lignell, Josefin Silén, Aaro Wichmann, Simon Häger, Joachim Thiblin, Loviisa Svensson, Marika Westerling, Mathias Jonsson, Beppe Lantz, Kristian Thulesius, Mira Andersson, Dominique Pashley, Saara-Elina Partanen ja Peter Pihlström

Käsikirjoitus Edward af Sillén ja Daniel Réhn, musiikki ja sanoitukset Fredrik Kempe, ohjaus Maria Lundström, orkesterisovitus Karl-Johan Ankarblom, kapellimestari Kristian Nyman, koreografia Lenka Vagnerová, lavastussuunnittelu Erik Salvesen, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, maskeeraussuunnittelu Tiitta Stoor, äänisuunnittelu Andreas Lönnquist ja valosuunnittelu Julia Jäntti 

Esityskuvat (c) Cata Portin

Gutenberg! - musikaali / Musiikkiteatteri Kapsäkki

 Ehtikin jo tulla ikävä tätä mainiota ja taitavaa kaksikkoa, Joel Mäkistä ja Juha Pullia! Murha kahdelle -musikaalista tuttu parivaljakko mennä porskuttaa nyt pitkin Suomea painokoneen keksijästä Johann Gutenbergista (ja vähän muustakin) kertovan musiikillisen riemurallin parissa. Pienimuotoinen musikaali on useamman teatterin yhteistuotanto (mikä on kiva juttu, näin mahdollisimman moni pääsee nauttimaan tästä herkusta) ja ehtinyt saada ensi-iltansa jo Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä, Linnateatterissa Turussa ja Riihimäen Teatterissa. Lähiaikoina painokonetta viritellään toimintavalmiuteen ihan peräti Oulussa asti ja myöhemmin kaikki rekvisiitta pahvilaatikoineen päivineen roudataan ainakin Tampereen Teatteriin, toivottavasti muuallekin. Minusta tuntui siltä, että kaikki tututhan tämän ovat jo nähneet, vaikka ensimmäisestä ensi-illasta oli ehtinyt kulua vasta kolmisen viikkoa siinä vaiheessa kun minä ehdin mestoille Kapsäkkiin. 

Vasemmalta Eliza, Joel ja Juha festaritunnelmissa 

 Homman nimihän on se, että me katsomossa olemme ikään kuin joukko tuottajia, joille intoa täynnä olevat ystävykset Bud (Juha Pulli) ja Doug (Joel Mäkinen) saapuvat esittelemään kirjoittamaansa ja säveltämäänsä Gutenberg-aiheista musikaalia, tarkoituksenaan saada se Broadway-tuotantoon. Budjetti on kundeilla sangen niukka, joten suurempiin rekvisiittoihin ja taustabändeihin ei yksinkertaisesti ole varaa, mutta onneksi on pahvia tarjolla ja jumalaton määrä samanlaisia lippalakkeja, paitsi että eivät ole samanlaisia, lippiksiin kun on kirjoitettu kaikkien eri roolihenkilöiden nimet. Säestämään pianon taakse on sentään saatu Eliza Mäkipelto. Huh, jos Murha kahdelle -tyylisesti olisivat vielä joutuneet itse itseään vuorotellen säestämäänkin, eihän tästä sekoilusta olisi tullut yhtikäs mitään. 

 Mikä olisikaan kiinnostavampi aihe musikaalille kuin Johann Gutenberg ja painokoneen keksiminen! Tapahtumapaikkana kuvitteellinen Schlimmerin kaupunki, jossa kaikkien talojen katot tuntuvat olevan värkätyt likaisista oljista ja kadut sekä lattiat täynnä milloin mitäkin saastaa mädäntyneistä vihanneksista lähtien. Jotenkin tämä toisto huvittaa ja viehättää, ja tuo samalla nostalgisen olon, kas kun mieleeni nousee esimerkiksi Maanalainen armeija iskee jälleen -sarja (tunnetaan myös nimellä 'Allo!, 'Allo!), jossa jokaisessa jaksossa tuli ovesta ranskalaiseksi poliisiksi naamioitunut britti, samaa maalausta piiloteltiin salamipötköön ja vastarintaliikkeen Michelle sanoi aina, että "kuunnelkaa tarkasti, aion sanoa tämän vain kerran". Että enemmän sitten olisi yllättynyt, jos jossain olisikin ollut katolla puhtaita olkia! Painokonehan ja etenkin lukutaito osoittaa tarpeellisuutensa heti alussa, kun Gutenbergin ystävän pieni vauva menehtyy ihan vain siksi, että lapsoselle syötetään lääkkeen sijaan namusia, kas kun ei osata lukea purkin tekstiä. Namipurkki toimii myöhemmin myös kätevänä soittimena, kierrätys kunniaan! Että tässähän painokoneen lisäksi keksitään muuten myös kierrätys, viiniprässistä kirjapainoksi kirjaimellisestikin käden käänteessä. 

 Hahmojahan riittää, ja roolihenkilöstä toiseen sujahdetaan lippistä vaihtamalla. Oma hommansa on kyllä lippis-showssa, kas kun niiden pitää olla oikeassa järjestyksessä päässä ja hauskaa oli seurata pöydällä tapahtuvaa vauhdikasta sortteerausta. Hengästyttävässä tahdissa välillä kyllä mennään, mutta Bud ja Doug tietävät mistä puhuvat ja ammattimiehiä ovat myös Juha ja Joel, siitä ei ole epäilystäkään. Mukavasti nähtävissä myös keskinäinen kemia ja ystävyys, joka mahdollistaa omanlaisensa höpsöttelyn ja leikittelyn. Mielessäni kävi pari muutakin veijarikaksikkoa, joiden yhteispeliä näyttämöllä on ollut aina ilo seurata - nimittäin herrat Ville Majamaa ja Risto Korhonen sekä Martti Suosalo ja Mika Nuojua. 

 Niin niistä roolihahmoista piti kertoman. Gutenbergin lisäksi nähdään ja kuullaan mm. natsiksi paljastunut kukkaistyttö, viehko neito Helvetica (vai oliko se Verdana vai sittenkin Times New Roman), pari juoppoa, lauma rottia, valtaisa tanssiva ensemble, nuori munkki (joka sai jatkuvalla syötöllä kynästä rintaansa) ja äärimmäisen paha munkki, jonka Saatana-niminen kissa toi mieleeni eräänkin Monty Pythonin leffasta tutun maailman kauheimman pedon. Paha munkki taas mielestäni sopisi mainiosti sivuhahmoksi sarjaan Musta kyy, ovela suunnitelma kun oli hänelläkin. Lempisarjojani muuten kaikki nämä tässäkin mainitsemani, joten selvähän se on, että tämä oli just eikä melkein minun makuuni ja huumoripuoli osui ja upposi kuin kynä nuoren munkin rintaan.

 Ohjaaja Chris Whittaker on myös koreografi, ja monenlaista mainiota askelkuviotahan tästä löytyy ja rytmi on hallussa monessakin mielessä. Hanna Kailan suomennos on jälleen napakymppi, ja ihan tekisi mieleni mukaan munkkaamaan vain siksi, että kuulisi uusiksi kaikki nokkelat sanaleikit, joista osa meni taatusti ohi. "Mua munkkihommat houkuttaa", miten tämänkaltainen yksinkertainen lausekin tuntuu niin mukavalta kuulla ja lausua itsekin ääneen. Ääniefektit olivat myös mainioita, ja mitä savukoneen ja yllätyksellisen pyörön käyttöä!

 Olihan tämä aikamoinen urakka Budilta ja Dougilta, mutta onneksi sinnikyys palkitaan. Näille kavereillehan toivoo pelkkää hyvää, ja menestystä jatkossakin. Sopimuskin syntyy, ja jestas millä tavalla. Jokaisessa näytöksessä jostain nimittäin ilmaantuu sopimusta tarjoava Broadway-tuottaja, ja hänen henkilöllisyytensä on Joelille ja Juhallekin täysi yllätys. Näkemässäni esityksessä verhojen välistä lavalle asteli itse Siim Liivik eli Märkä-Simo, ja kundien ilmeet olivat aikamoiset. 

 Saas nähdä mitä nämä seuraavaksi keksivät. Sitä Stephen Kingin koko tuotannon (Kolkuttajia myöten) sisältävää spektaakkelia ootellessa! 

 Ai niin. Välittömästi esityksen päätyttyä totesin ääneen, että haluaisin nähdä tämän samantien uudestaan. Se on hyvä merkki se! "Mua munkkihommat houkuttaaaaa..." 

 ~

GUTENBERG! - musikaali / Musiikkiteatteri Kapsäkki 

Ensi-ilta 17.9. 2026 Kapsäkissä, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Juha Pulli ja Joel Mäkinen

Pianisti : Eliza Mäkipelto 

Käsikirjoitus ja sävellys Anthony King ja Scott Brown, ohjaus Chris Whittaker, suomennos Hanna Kaila, pukusuunnittelu Riitta Röpelinen ja valo- ja äänisuunnittelu Max Marshall 

Yhteistuotanto Musiikkiteatteri Kapsäkki, Linnateatteri ja Riihimäen Teatteri

Esityskuvat (c) Tero Vihavainen

Varjojen Vanajanlinna / Hämeenlinnan Teatteri

 Vaikka olenkin syntyperäinen hämeenlinnalainen ja asunut näillä kulmilla paria opiskeluvuotta lukuunottamatta koko ikäni, en koskaan ole käynyt Vanajanlinnassa. Ohitse olen kyllä ajanut muutaman kerran ja ajatellut, että tuo on sellainen paikka, minne kaltaisellani tavallisella tallaajalla ei tule koskaan olemaan mitään asiaa. Olen pitänyt Vanajanlinnaa paikkana, jossa järkätään seurapiirijuhlia ja muita fiinimpiä kekkereitä - ja formulakuskien häitä. Koittipa sitten kuitenkin se synkkä ja sateinen lokakuinen perjantai, kun minäkin suuntasin jännittynein mielin linnan ovesta sisään. Hämärtyvät illat tuovat kyllä oman lisämausteensa tähän teatterikokemukseen!

 Muutama vuosi sitten teatterilaisten toimesta järjestettiin Hämeen linnassa Aaveiden kertomaa -kierroksia, jotka osoittautuivat valtavaksi menestykseksi ja myivät loppuun hetkessä. Mikäpä siellä oli iltojen pimetessä kiertää pienen porukan mukana ja huutaa ääneen, kun tulin useampaan otteeseen pelästytetyksi. Innostuinkin oitis lippuostoksille, kun tämä Varjojen Vanajanlinna -kierros julkistettiin. Samalla tuli oivallinen tilaisuus tutustua monenlaista kokeneeseen rakennukseen muualtakin kuin ulkopuolelta. Ideanahan tämä on aivan mahtava! Miten yhdistää historia ja tietty paikka ilman, että yleisö istua töröttäisi paikallaan jossain. Väki tietysti kiertää hahmojen mukana paikasta toiseen ja samalla tulee kurkistaneeksi paikkoihin, mihin ei yleensä ole mitään asiaa. 

Hovimestari (Miikka J. Anttila) Ryti-salissa

 Omasta kokemuksestani on hankalahkoa kirjoittaa, sillä en halua spoilata mitään tulevilta katsojilta. Sen voin kertoa, että oma mielikuvitus kun lähtee laukalle, niin näkee ja kuulee asioita vähän joka puolella ja on koko ajan aistit ylivirittyneinä. Kierrokselle meidät alusti ja johdatteli hovimestari Holmström (Miikka J. Anttila, joka vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä ohjaaja Pauliina Saloniuksen kanssa), joka on palvellut talossa herra ties miten kauan. Anttila on kyllä ovela yhdistelmä outoutta ja aristokraattista tyylikkyyttä, yhtään ei tiennyt mitä tuleman pitää huoneesta toiseen kulkiessamme ja hän sai kyllä kuumottavan tunnelman aikaan jutuillaan, olemuksellaan ja intensiivisellä katseellaan. Myöhemmin meidät otti "hellään huomaansa" itse C.W. Rosenlew (Mikko Virtanen) ja vaimonsa Märtha (Iina Sihvonen), joista jälkimmäisen kerrotaan ihan oikeasti kummittelevan valkeassa asussaan pitkin hotellinakin toimivan Vanajanlinnan käytäviä ja puutarhaa. Huuuuui. Vankityrmässä oli kirjaimellisestikin hiostavat oltavat, kun salaperäinen Willi Daugs (Aleksi Aromaa) tivasi meiltä syyllistä vangin vapauttamiseen. Ilkeänoloinen tyyppi!

Märtha (Iina Sihvonen) 

 Ehdottoman kiinnostava ja kiehtova kokemus oli tämä kaikkineen! Odotin ehkä enemmän säikyttelyä, mutta hyvä niin, muuten joku nimeltämainitsematon olisi kierinyt jyrkähköt portaat alas. Tämä oli enemmänkin draamallinen kokonaisuus, jossa saimme keskittyä kuuntelemaan tarinoita erikois- ja erityislaatuisissa paikoissa teatterisalin sijaan. Mutta kuten jo todettu, oma mielikuvitus voi tehdä tepposet ja etenkin äänimaailma oli aikas pelottava. Miten hieno ja erityislaatuinen paikka Vanajanlinna onkaan! Seinät ja kaikki kalusteet suorastaan huokuvat historiaa, ja mitä kaikkea onkaan noiden seinien sisäpuolella tapahtunut ja keitä kaikkia on pitkin käytäviä vuosien saatossa astellut ja tulee astelemaan. 

 Olin ihan ensimmäisten joukossa kierroksella (varsinainen ensi-ilta oli tuntia aiemmin), ja ajoittain oli pientä hätäilyn tuntua kun eri aikaan lähteneet porukat kohtasivat ja piti olla tarkkana, että kenen perässä tässä nyt kuljetaan. Tämä varmasti tasaantuu toistojen myötä, ja ajoitukseen vaikuttaa tietenkin myös se, miten sujuvasti porukka paikasta toiseen siirtyy. Minä en ole mikään ripeä liikkeissäni ja pelkäsin jääväni jälkeen parissa kohtaa, kas kun niin kuuma tulikin... On myös mainittava, että kierros ei sovellu liikuntaesteisille tai kovin jalkavaivaisille eikä myöskään ahtaanpaikankammoisille. Jyrkähköjä ja kapeita portaita on tiedossa niin alas kuin ylöskin.

Daugs (Aleksi Aromaa) ja Rosenlew (Mikko Virtanen) 

 Kierroksia on luvassa joulukuun loppupuolelle asti, ja parhaimpina iltoina viisi lähtöä, puolen tunnin välein. Suurin osa esityspäivistä on jo loppuunmyytyjä, joten kannattaa kiirehtiä jos mielii päästä mukaan. Samalla voi halutessaan nauttia myös Varjojen Vanajanlinna -menun. Lisäinfoa tämän linkin takaa. 

~

VARJOJEN VANAJANLINNA / Hämeenlinnan Teatteri 

Ensi-ilta 9.10. 2026 Vanajanlinnassa, kierroksen kesto noin 1h (ei väliaikaa) 

Rooleissa : Miikka J. Anttila, Aleksi Aromaa, Iina Sihvonen ja Mikko Virtanen

Käsikirjoitus Miikka J. Anttila ja Pauliina Salonius, ohjaus Pauliina Salonius, illuusioiden konsultointi Martti Sirén, pukusuunnittelu Marjo Haapasalo, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi ja naamioinnin suunnittelu Petriina Suomela sekä tarpeiston valmistus Janika Holm, Karoliina Käppi ja Juhana Hirvonen

Yhteistyössä Hämeenlinnan Teatteri ja Vanajanlinna

Esityskuvat (c) Teemu Saarinen, Mainostoimisto LUALA

Suliko, Sivuraide ja Nauravan kulkurin tarina / Helsinki

 Lokakuun alkajaisiksi tuli nähtyä Helsingissä kolmessa eri teatterissa kolme omalla tavallaan erinomaista esitystä, ja kaikki hyvin erityylisiä. Poikkeuksellisesti kirjoitan samaan postaukseen lyhyet fiilistelyt jokaisesta. 

~ ~ ~

 Q-teatterin Sulikoon ostin lipun maaliskuussa samana päivänä kun liput tulivat myyntiin. Erityisesti kiinnosti ohjaaja Juho Mantere ja todella kova näyttelijäporukka, joten oli toimittava nopeasti. Esitykset myivätkin loppuun jo kauan ennen ensi-iltaa, ja kiittelin taas itseäni. Pirkko Saision alkuperäisteos ei ollut minulle ennestään tuttu ollenkaan, vaan se ei menoa haitannut. Yhtään siis en tiennyt mitä tuleman pitää, ja melkoiseen pyöritykseen sitä ajauduttiinkin sitten. Minulla kun oli vielä eturivin paikkakin.

 Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen katsoimme vierustoverini (sattuneesta syystä tiesin hänen nimekseen Kati) kanssa toisiamme silmiin aika liikuttuneessa tilassa ja nyökkäsimme hyväksyvästi. Me onnekkaat, jotka älysimme ajoissa ostaa lippumme. Me, jotka jaoimme hetkeä aiemmin reilut pari yhteistä tuntia elämästämme muun yleisön ja teatterin väen kanssa, hengitimme samaa ilmaa samojen seinien sisäpuolella. Ja ne muutamat, jotka täysin tietämättään olivat osa esitystä myös - pahaa-aavistamaton lenkkeilijä ja Wolt-kuski. Elina Knihtilä Stalinin roolissa viiksineen, nappisilmineen ja kantositeineenkin aivan järjettömän kova roolisuoritus, yksi parhaista näkemistäni ikinä koskaan missään. Silmissään välillä uho, välillä hämmennys, suru, suoranainen flirtti. Nykypäivän Helsingissä monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa... Miro Lopperin nuori Stalin, Lotta Kaihuan Lenin, Samuli Niittymäen Stalinin poika. Katsojien saapuessa saliin näyttämön juoma- ja musiikkipitoiset etkot, joihin teki itsenikin mieli osallistua. Viheltää mukana Scorpionsia, tampata itsensä hikeen Scooterin tahdissa tai yrittää laulaa oikeaoppisesti Dingon Lähetyssaarnaajan loppua ilman, että Stalin suuttuu. Kaikki musiikkivalinnat muutenkin, Robbie Williamsin Feel ja Michael Jacksonin Man in the Mirror Stalinin viimeisistä hetkistä kertovassa näytelmässä. No mikä ettei! Teatterissa kaikki on mahdollista, ja kaikki käy järkeen. Nuoren ja vanhan Stalinin suutelokin. Banaanilla uhkaavasti osoittelu. Jättikokoinen sammakko. Musiikin loppu ja tunnelman täydellinen muuttuminen kuin veitsellä leikaten. Unenkaltaisuus.

 Katsomiskokemusta en osaa oikein sanoittaa. Tästä jäi vahva muisto. Onnea tuleville katsojille. Toivottavasti Suliko matkaisi Tampereen Teatterikesään 2027, haluaisin vielä kerran kokea tämän. Hämmentyä, vaikuttua, liikuttua.  

SULIKO / Q-teatteri 

Ensi-ilta 23.9. 2026, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen) 

Näyttämöllä : Lotta Kaihua, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Tommi Korpela, Miro Lopperi, Elina Knihtilä ja Samuli Niittymäki

Alkuperäisteos Pirkko Saisio, sovitus ja ohjaus Juho Mantere, äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen, pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen, lavastus- ja valosuunnittelu Ville Seppänen, videosuunnittelu Ville Seppänen ja Jonatan Sundström, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen, muusikko Aurora Peltomaa sekä live-videokuvaajat Leon Boullenger ja Inga-Stina Heikkinen

Esityskuva (c) Antti Sepponen

~ ~ ~

 Aiemmin audiodraamana ilmestynyt Juha Itkosen kirjoittama Sivuraide on kolmen teatterin yhteistuotanto (Lahden Kaupunginteatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri) ja sai syyskuussa ensi-iltansa Helsingissä. Teksti ei ollut minulle aiemmin tuttu, ja yhtään en tiennyt mistä tarina kertoo. 

Elina ja Jönssi

 Elina (Eeva Soivio) ja Jönssi (Jarkko Lahti) tapaavat sattumalta junassa. Vanhat tutut, entiset rakastavaiset parin vuosikymmenen takaa. Juttua riittää. Elämä ja maailma on kohdellut heitä eri tavoin, kehonkieli ja ilmassa roikkuvat sanomattomat sanat ja lauseet kertovat paljon. Saamme tutustua myös Jönssin äitiin Riittaan (Ulla Koivuranta), muitakin ihmisiä vilisee puheissa. Väliajalle mentäessä olen vielä uteliain mielin. Joku käännehän tässä on tultava ja salaisuuksia kenties paljastuttava. Miksi Elina ja Jönssi aikoinaan erosivat? Rakkaus ja toisesta välittäminen ei kuitenkaan hälvennyt vuosien saatossa. Minua liikuttaa kosketuksen voima ja läheisyys, yksittäiset sanat, yhteiset sanaleikit, ryhdistäytyminen, mahdollisuus muutokseen. Hieno pieni tarina, joka voisi sattua ja tapahtua ihan kenelle tahansa. 

SIVURAIDE / Kansallisteatteri 

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 24.9. 2026, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa Eeva Soivio, Jarkko Lahti ja Ulla Koivuranta 

Käsikirjoitus Juha Itkonen, ohjaus Laura Mattila, lavastus Tiina Hauta-aho, pukusuunnittelu Siru Kosonen, valosuunnittelu Petri Suominen, äänisuunnittelu Mika Hiltunen ja naamiointisuunnittelu Jari Kettunen

Esityskuva (c) Tommi Mattila

~ ~ ~

(Mainos / medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 "Musiikkidraama Vesa-Matti Loirin elämästä", HKT:n suurella näyttämöllä. Vähän kyllä mietitytti, että onko nyt haukattu liian suuri pala, mutta taas toisaalta olin luottavaisin mielin, koska ohjaajana Paavo Westerberg, jonka töistä olen pääsääntöisesti pitänyt suunnattoman paljon (ja joista etenkin Kansallisteatterissa nähdyt ja koetut Vanja-eno ja Kolme sisarta kolahti aikoinaan todella kovaa). Veskun elämästä ja urasta olin aiemmin nähnyt yhden kesäteatteriversion, jossa oli kyllä omat hienotkin hetkensä, mutta muuten oli varsin ennalta-arvattava tarinankuljetukseltaan. Vaatii kyllä rohkeutta tarttua tähän aiheeseen, jokaisella meistä kun on taatusti jonkinlainen mielipide Loirista, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Santeri Kinnunen ja Oliver Kollberg

 Istumapaikkani sijaitsi parvekkeen ensimmäisellä rivillä - ihan hyvinhän sieltä näki, mutta näyttämön koko ja ajoittainen tyhjyys vähän hämmästytti sieltä korkeuksista. Tyyliseikka varmaankin, ja jotenkin se tyhjyys ja yksinäisyys korosti vanhemman Loirin (Santeri Kinnunen) sielunmaisemaa. Urallaan sai kaiken ja loisti monella eri osa-alueella, vaan siitä huolimatta tummuuden keskellä lopulta yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Vanerit ja valoseinämät ei kyllä ihan olleet makuuni, videokuvauskin kieltämättä kyllästytti torstaisen Sulikon jälkeen. Tässäkin oli iso sammakko!

 Makuuni sen sijaan olivat Oliver Kollberg nuoremman Veskun roolissa, mikä energinen kokovartalosuoritus ja erinomainen roolityö, eikä mikään imitaatio. Omanlaisensa Loiri, silti tunnistettava, aivan kuten Santeri Kinnunenkin. Ei mikään karikatyyri. Kollbergin vetäisemä Kohtalokas samba ja Kosolan tulolaulu, komeaa tulkintaa molemmat. Minut sai sitten kyynelehtimään iäkkäämmän Loirin laulama Juokse sinä humma, ja samaan aikaan oma poika katoaa pyörön mukana kauemmas ja kauemmas. Liikutuin myös lauseesta, jossa mainittiin, että on nauramattomia nauruja ja itkemättömiä itkuja. 

 Pidin siitä ratkaisusta, että tuttuja sketsihahmoja urakoivat täysin muut näyttelijät, ja Kollbergin Turhapurokin vain piipahti näyttämöllä. Lavalla siis nähdään niin Kusela ja Puppe kuin Nasse-setäkin pulloineen, Tyyne pimpelipom ja Kliffaa hei -tyypit. Nerokas kohtaus oli se, jossa kaikki hahmot pyörivät Loirin ympärillä ärsyttävyyteen asti, ja letkajenkkaakin mennään. Tietynlainen rasite omalla tavallaan kaikki hahmot, kun samalla pitäisi olla vakavastiotettava taiteilija ja tulkitsija. Kansahan tykkäsi ja Uuno on numero yksi.

 Maria Ylipää kirjailijana ja lauluja tulkitsemassa, aivan mielettömän huikeaa kuultavaa! Elegia varsinkin meni luihin ja ytimiin. Diggasin älyttömän paljon bändistä, mikä meno ja leikitteleväkin svengi koko porukalla. Musiikin myötä tämä esitys nousi aivan omanlaisiinsa sfääreihin. Onneksi bändi ei ollut piilossa, vaan pääsimme silloin tällöin ihailemaan soitantaa omin silmin. 

Maria Ylipää

 Huvittavinta antia oli Speden (Jari Pehkonen) ja Kalle Holmbergin (Joel Hirvonen) kaksintaistelu, hömppäviihdettä vaiko taidetta. Jostain pitäisi kuitenkin rahaa saada. Melkoisella vimmalla veti Hirvonen roolinsa, ja hiukan ylimääräistäkin hupia tarjosi se, että Holmbergin parta tipahti siinä melskeessä pariinkin otteeseen. "SAATANA EIKÖ TÄÄLLÄ PARTAKAAN PYSY!"

 Mukavan nostalginen olo tuli vaatetuksen ja huonekalujen värimaailmasta, ja tv-kanavien tunnareista. Speden Spelejä ja vastaavia tuli itsekin vahdattua aika tarkkaan nuorena. Ja rööki paloi teatterikoulun pääsykokeissa, ilma oli sakeana savusta. Se oli sitä aikaa se. Kulahtanutta mutta muistoja täynnä.

 Sattumalta Facebook-muistoissani tuli vastaan päivitys 4.10. vuodelta 2015. Olin ollut silloisella Hartwall Areenalla katsomassa Loirin 70v-juhlakonserttia, joka oli melkoinen elämys. Onnistuin myös tapaamaan Loirin kerran, kun Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Jari Tervo jututti Veskua kirjoittamansa elämäkerran tiimoilta, joka oli juuri ilmestynyt. Sain kirjaan molemmilta nimmarit ja sanottua Loirille, että "Kiitos hetkistä!" kun muutakaan en keksinyt siinä. "Ole hyvä", sanoi hän hymyillen ja katsoi minua lempeästi silmiin. Hieno hetki, hieno muisto. 

NAURAVAN KULKURIN TARINA / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 30.9. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Oliver Kollberg, Santeri Kinnunen, Maria Ylipää, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Lasse Lipponen, Antti Timonen, Ella Lymi, Joel Hirvonen ja Kaisa Torkkel

Kirjailija Sami Keski-Vähälä, sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, musiikkidramaturgia ja musiikin sovitus Eeva Kontu, koreografia Valtteri Raekallio, lavastussuunnittelu Antti Mattila, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, valosuunnittelu Aku Lahti, videosuunnittelu Timo Teräväinen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen ja dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Muusikot : kapellimestari ja kitarat Varre Vartiainen (varalla Peter Enberg), huilu ja saksofonit Ilmari Rönkä (varalla Oona Mattson), bassot Joonas Tuuri (varalla Antti Ahoniemi) sekä rummut ja lyömäsoittimet Jussi Lehtonen (varalla Ville Pynssi)

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

De obehöriga / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

 (Mainos / medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Säännöllisen epäsäännöllisesti tulee tehtyä pieni kielikylpyreissu Lilla Teaterniin, tosin nyt edellisestä käyntikerrasta on vierähtänyt jo useampi vuosi. Sen verran on päässyt ruotsinkielen taitoni ruostumaan, että oli ladattava varmuuden vuoksi Subtitle Mobile -sovellus puhelimeen, ja välillä tekstiä jouduin vilkaisemaankin pysyäkseni paremmin kärryillä.

 Joukko töölöläisen taloyhtiön asukkaita on kokoontunut kellariin pitämään epävirallista kokousta, koska on merkkejä siitä, että rappukäytävässä tai pesutuvassa tai oikeastaan ihan missä tahansa liikkuu asiattomia tyyppejä. Asiattomilta pääsy kielletty -kylttejä muistan minäkin nähneeni kerrostalojen rappukäytävissä. Jossain kolahtaa ovi. Kuuluu askelia ja lapsen huutoa. Mistä? Ulkona ajellaan kovaa pillit huutaen. Onko tapahtunut paloittelumurha? Terrori-isku? Ulkoavaruudesta tultu visiitille? Koska kyseessä on epävirallinen tilaisuus, ei kukaan ole tehnyt virallista asioiden käsittelylistaa ja niin jutut lähtevät rönsyilemään aika pahasti. Yhtä huolettaa rappukäytävän haju, joka saa silmät kirvelemään. Koirien jätökset ja leikkipuistot. Kadonnut Fjällrävenin takki. Asunnon arvonlasku ja se, että joku kehtaa näköjään asua täällä vuokralla. Onko joukossa rasisteja? Lämmöllä muistellaan lapsuuden kesiä, jolloin istuksittiin heinäkuorman päällä serkkujen kera. Petanque-pelikin löytyy, tai millä nimellä sitä nyt kutsutaankaan. Paljon puhetta ja olettamuksia. Miten estää epämääräisten tyyppien pääsy taloyhtiön tiloihin? Talonko tulisi tunnistaa asukkaansa ja he, joilla on oikeus päästä sisään? Koko ajan ulkona tapahtuu jotain. Outoja ääniä, heiluvia lamppuja ja vilkkuvia valoja. Kuka on Bruno? Entä Melker tai Olle? Miten kuvailla kummallista pesutuvassa tavattua hahmoa, jonka kasvot muuttuvat pikseleiksi? Miten kuvailla tätä tunnetta, joka tuntuu ottavan vallan eikä mistään saa enää otetta? 

 Tämähän on kuin jakso Black Mirrorista tai vastaavasta. Jotenkin pahaenteinen tunnelma. Erilaisia, eri-ikäisiä tyyppejä samassa pienessä tilassa ja keskustelu lähtee muille urille. Mikä on totta, vai onko kaikki kuvitelmaa tai jonkun unta tai muistoja? Mene ja tiedä, ja putoa sujuvasti kärryiltä, käännössovelluksista viis. Väliajan jälkeen meno muuttuu useamman asteen absurdimpaan suuntaan ja tulee vähän Twin Peakskin mieleen. En ymmärrä enää yhtikäs mitään, ja silti on jotenkin semmoinen olo, että eipä tätä ihan kokonaan tarvitse ymmärtäkään, vaan joku tässä nyt pitää kuitenkin otteessaan. Kuin omaa untaan katsoisi. Aluksi on hyvinkin tunnistettavia tyyppejä ja alkutilanne, joka saa täysin kummallisen käänteen ja pian ollaan matkalla Melukylään tai jonnekin vuosien taakse, joogamatolla tai kaatuneella polkupyörällä tai lepotuolilla.

 Mainiot, erityyliset näyttelijät (varsin mukavaa oli nähdä Sampo Sarkola lavalla pitkästä aikaa) ja hyvä rytmi. Jotenkin jäi kaivelemaan se, että mikä oli koko homman pointti. Tykkäsin, vaikken ihan kaikkea tajunnut, vaan ei aina tarvitsekaan. Jotenkin samaistuin Pia Runnakon hahmoon...

~

DE OBEHÖRIGA / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 5.9. 2026 Lilla Teatern, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Aksinja Lommi, Pia Runnakko, Sampo Sarkola, Mawlawi Rahem ja Joachim Wigelius 

Käsikirjoitus John Ajvide Lindqvist, ohjaus David Sandqvist, lavastus- ja pukusuunnittelu K Rasila, valosuunnittelu Ville Aaltonen, äänisuunnittelu Niklas Lundström, maskeeraussuunnittelu Jutta Kainulainen ja dramaturgi Henna Piirto 

Esityskuvat (c) Kasper Dalkarl