Anna Karenina ja Forever Young / Kotkan Kaupunginteatteri

"Kaikki huusi että terveisiä Kotkasta, siellä kunnon kundia ei päähän potkasta" lauloi muinoin kotkalaissyntyinen Junnu Vainio kappaleessaan Mä en muista mitään. Mä muistan sen sijaan paljonkin! Kotkan Kaupunginteatterissa tuli blogin ruuhkavuosina visiteerattua monta kertaa vuodessa ja reissut Kotkaankin loppuivat kuin seinään pistettyäni blogin telakalle. Sitä ei vaan yksinkertaisesti innostanut lähteä kovin pitkälle enää, ei vaikka kuinka olisi kiintoisaa katsottavaa. Edellisestä reissusta etelärannikolle olikin vierähtänyt peräti kahdeksan vuotta, ja jälleennäkemisen riemua ja kevättä oli vahvasti ilmassa menneenä lauantaina, kun pitkän tauon jälkeen Kotkaan palasimme. Päivän aikana tuli nähtyä kaksi hyvin erilaista esitystä, ja molemmista lyhyet raportit samaan postaukseen. 

 Tolstoin Anna Karenina kuuluu niihin klassikkoteoksiin, joiden katsomista muinoin välttelin vuosikaudet, koskapa ystäväni oli nukahtanut Porissa katsomoon ja piti näytelmää äärimmäisen tylsänä. Parikymppiselle se ei välttämättä ihan kolahdakaan, mutta näin iän ja kokemuksen karttuessa kolahtaa sitten senkin edestä. (Tätä ennen olin nähnyt Anna Kareninan Tampereen Teatterissa vuonna 2018.) Näytelmän julistekuvasta voi jo havaita tiettyjä asioita. Kaunis, vakava aikuinen nainen katsoo jotenkin surumielisesti suoraan silmiin ja ytimeen. Mistä moinen ilme ja katse? 

(c) Teemu Kavasto / Hank

 Anna Kareninalla (aina yhtä upea ja entistäkin valovoimaisempi Ella Mustajärvi) on pieni poika ja vaikutusvaltainen aviopuoliso Karenin (Jarkko Sarjanen). Tyyliä, rahaa ja statusta on, vaan onko rakkautta? Äidinrakkautta kyllä riittää. Juhlissa vain yksi viaton tanssi ja liian pitkä silmiinuppoutumishetki komean Vronskin (Juho Markkanen) kanssa, ja se on menoa sitten, vaikka yrittäisi pyristellä vastaan. Anna on valmis heittäytymään täysillä intohimon ja tunteen vietäväksi, hinnalla millä hyvänsä - ja teolla on seurauksensa. Tietynlainen vapaus ei tuokaa onnea ja auvoa, vaan kylmää kyytiä tunteiden vuoristoradalla. Poikansa tapaamista Kareninilta anova Anna nostaa palan kurkkuun. "Sinä teit valintasi!" lataa Karenin faktat pöytään, ja näinhän se on, mutta... 

Anna ja Vronski

 Siinä ohessa näytelmän muut roolihenkilöt kokevat pettymystä, pettämistä, erinäisiä haasteita ja niistä selviytymistä. Onnenhetkiäkin koetaan, ohikiitäviä ja aaltoilevia. Elämä on yhtä juhlaa, vai onko? Olen onnellinen Kittyn (raikas uusi tuttavuus Ronja Keiramo) puolesta kun päätyi vihille Levinin (Mikkomarkus Ahtiainen) kanssa, Vronski olisi taatusti saanut aikaan vain särkyneen sydämen ennemmin tai myöhemmin. 

 Näytelmän visuaalinen ilme teki vaikutuksen. Alussa Anna saapuu näyttävästi paikalle värikkäässä puvussaan helmat lattiaa viistäen ja ajan kuluessa värit vaihtuvat mustaan, juhlapuvut housupukuun. Lavastuksessa korostuu mielestäni tila, suurta ja näyttävää seinämaalausta ja pylväitä myöten. Ihmisten välinen etäisyys. Tilaa on, mutta happea ei. Kaikilla on kiire poistua näyttämöltä ripeästi. Joihinkin kohtauksiin odotin eeppistä maalailevaa taustamusiikkia mutta ei, on vain hiljaisuus ja sanattomuus. Eipä tosielämässäkään musiikki ala soimaan sanojen juuttuessa kurkkuun, päässä ehkä ja sielläkin vain kohinaa.

Anna ja Karenin

 Kaiketi epähuomiossa (vaiko tarkoituksella?) näyttämölle jäi pitkäksi aikaa pyörimään Vronskin rakkauskirje Annalle, rypistettynä paperipallona. Sitä potkittiin, sen päälle astui Karenin useaan otteeseen. Sen piti olla poissa näkyvistä, mutta siinä se pyörii tallottavana ihmisten jaloissa. 

 Yli sata vuotta sitten kirjoitettu klassikko on syystäkin klassikko ja voisi tapahtua missä ja milloin vain, ja tsaari-maininnasta huolimatta tuotu nykyaikaan vakuuttavasti. Tosin Stivan (Osku Haavisto) suoraan yleisölle suunnattu lause sodasta oli ehkä turhan alleviivaavaa kuitenkin. 

 Erittäin tyylikäs, pysäyttävä lopetus! Täysi salillinen katsojia palkitsi näyttelijät runsain aplodein. 

 ~

ANNA KARENINA 

Ensi-ilta 24.1. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Ella Mustajärvi, Juho Markkanen, Jarkko Sarjanen, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Miia Maaranen, Ronja Keiramo, Marika Huomolin ja Anne Niilola 

Alkuperäisteos Leo Tolstoi, sovitus ja ohjaus Pasi Lampela, lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová, valosuunnittelu Petteri Pietiäinen, äänisuunnittelu Kaj Gynther, videosuunnittelu Lucie Kuropatová ja Petteri Pietiäinen, naamioinnin suunnittelu Silja Huuhtanen

Esityskuvat (c) Jukka Koskinen (julistekuva Teemu Kavasto / Hank) 

***

 Täysin toisiin tunnelmiin vei sitten pari tuntia myöhemmin musiikillinen komedia Forever Young - Ikuisesti nuori, jota esitettiin myös suurella näyttämöllä. Aina se jaksaa hämmästyttää, miten nopeasti teatterin ammattilaiset muokkaavat tilan ja tunnelman niin lyhyessä ajassa aivan toisenlaiseksi, vielä kun mukana oli Anna Kareninassakin näytellyttä väkeä. Teatterin taikaa. 

 Forever Young tuntuu pyörivän yhden jos toisenkin teatterin ohjelmistossa, aiemmin en tätä ollut nähnyt. Eletään jossain vuosikymmenten päässä tulevaisuudessa - ajassa, jossa Kotkan Kaupunginteatteri on muutettu vanhainkodiksi ja vielä siellä muutama sitkeä vanhus sinnittelee kellarissa pidellen kynsin (teko)hampain kiinni elämänlangasta. Hoitaja Sara (Lise Holmberg) käy silloin tällöin vetämässä toimintatuokiota ja veisauttamassa iloista yhteislauluvirttä, talonmieskin (Konsta Lippo) piipahtaa paikalla välillä. Hauskaa, että vanhainkodin ei-niin-virkeät asukit ovat tietysti nimeltään Juho, Eeva, Marika, Jarkko ja Mikkomarkus... 

 Seuralaiseni meinasi tukehtua nauru- ja yskänkohtaukseensa, kun porukka lähti erittäin reippaasti vetämään Mörkö se lähti piiriin. Ajattelin jo hetken, että tässä se parituntinen meneekin, oli sen verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kiinnitin huomioni muuten yhteen näyttämöä peittävistä matoista, jonka reuna repsotti. Pelkäsin, että joku siihen vielä kompastuu kunnolla. 

 Vaan annas olla kun hoitaja poistuu! Kyllä lähtee ja vielä virtaa! Jumaleissön, rapistunut kroppa on vain ulkokuori ja sen alla elämä kohisee täysillä, ja kankeat sormet tarttuvat näppärästi erinäisiin soittimiin ja jalkakin nousee. Juhokin pääsi vielä vetelemään muina Travoltoina kuvioitaan, joita minäkin olen nähnyt vuosia sitten vedettävän. Tosin silloin ei tainnut olla makkaroita housuntäytteenä (tosin en ole varma). Biisejä kuullaan tyylistä toiseen ja mahtavalla energialla ja draivilla, jokainen pääsee loistamaan vuorollaan. Hoitajasta kuoriutuu kunnon oopperadiiva ja talkkarikin istahtaa rumpusetin taakse. Ehkäpä suurimman vaikutuksen teki karhealla laulusoundillaan Jarkko, jestas sentään! Olisin kuunnellut enemmänkin, ja nahkahousuthan toimii aina. Upeaa oli kuulla piiitkästä aikaa myös Levottomat, Mikkomarkuksen ja Marikan duetoimana. Alunperin sen lauloivat Samuli Edelmann ja Cata Mansikka-aho 25v sitten, ja siitä tulee mieleeni eräs henkilö ja eräs ajanjakso elämästäni. 

Juho, Jarkko, Mikkomarkus ja You can leave your hat on

 Biisien lomassa sitten muistellaan nuoruutta ja hurjaakin elettyä elämää, paikoin minun nykymakuuni turhan ronskein puhein vaikka tottahan se lie, että nykynuorison kiroilut ei ole mitään ikäihmisten sensuroimattomiin tarinoihin verrattuna. Osattiin sitä ennenkin puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

 Forever Youngista on jäljellä enää pari maaliskuun lauantainäytöstä joten kiirehdi, jos mielit nähdä!

 Tero Aalto Design on tehnyt sosiaaliseen mediaan dystooppisia kuvia erinäisten paikkakuntien maamerkeistä ja Kotka on saanut myös osansa. Tältä se teatteri varmaan näyttää joskus kaukana tulevaisuudessa, ja seinien sisältä kantautuu vielä sähkökitaran sointi ja Get on... 

(c) Tero Aalto Design

~

FOREVER YOUNG - IKUISESTI NUORI 

Ensi-ilta 13.9. 2025 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Näyttämöllä : Juho Markkanen, Jarkko Sarjanen, Marika Huomolin, Mikkomarkus Ahtiainen, Eeva Hautala, Lise Holmberg ja Konsta Lippo

Käsikirjoitus Erik Gedeon, suomennos Sanna Niemeläinen, ohjaus Tiina Pirhonen, musiikin ohjaus ja harjoitus Jouni Bäckström, lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová, koreografia Lotta Wichmann ja naamioinnin suunnittelu Silja Huuhtanen 

Esityskuvat (c) Jukka Koskinen

(Näin molemmat esitykset vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!) 

Ps. Lauantain päätteeksi haastattelin Mikkomarkus Ahtiaista, juttu löytyy lähiaikoina täältä!

Krispi Fraid / Kiasma-teatteri

 Ensin ajattelin, etten kirjoita kokemuksestani mitään, mutta päätin sittenkin kirjoittaa, jotta jäisi muistijälki muuallekin kuin päähäni.

 Meitä oli iso porukka odottamassa ovien avautumista Kiasma-teatterin ensi-iltaan Krispi Fraid, ja sali tulikin ääriään myöten täyteen. Lavalla lavasteena hotellin seinä ja ovi, jossa numero 778. Tuottaja Risto (Joonas Heikkinen) ryntää paikalle ovea jyskyttämään. Alkaisi olla kiire Krispi Fraid-mainoksen kuvauksiin. Vain ohjaaja Into (Samuli Niittymäki) puuttuu. Onko hän huoneessa vai aamiaisella vai missä? Lavasteseinä nousee ilmaan ja sen takaa paljastuu valaistu kehä, kyyristynyt hahmo, kurkkuääniä, rytmiä rumpuarsenaalistaan maanisesti takova kanamyssyinen hahmo (mielettömän kova Ilkka Tolonen), hämmentävän elastista liikekieltä. Kuin katselisi mystistä ikiaikaista seremoniaa, nykytanssiteosta, metamorfoosia, raajojensa liikeratojen tutkistelua sekä liikkumaan ja puhumaan opettelua. Sanojen sijaan pelkkää kotkotusta ja potpotusta. Ohjaaja on muuttunut kanaksi. Miten näin kävi ja miksi? Se jää minulle mysteeriksi. Hiekkakuopan pohjalla kuultu ystävän jäähyväispuhe. Viimeinen munittu muna. Take on me jää soimaan päähän. Pala nousee kurkkuun.

 Minulla ja teatteriystävälläni on Samuli Niittymäki Fun Club. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että olemme nyt jo neljä kertaa menneet yhdessä katsomaan Niittymäkeä livenä jännittyneen odottavaisin mielin. Yhtään ei tiedä ennalta mitä tuleman pitää, ja esityksen/performanssin jälkeen on ihan yhtä pöllämystynyt olo, jota on mahdotonta sanoittaa sen tarkemmin. Tietäjät tietää -klisee sopii tähän kohtaan. Esityksen aiheuttamista tuntemuksista on pystynyt jälkikäteen keskustelemaan vain niiden kanssa, jotka ovat itsekin sen nähneet. Olleet paikalla, samassa tilassa, hengittäneet samaa ilmaa, hiljentyneet, nauraneet, katselleet ympärilleen ihmeissään, tuijottaneet pimeyteen ja miettineet mitähän seuraavaksi tapahtuu ja senkin jälkeen miettineet, että mitä ihmettä. Tuntia myöhemmin poistuneet kukin omiin suuntiinsa pää täynnä hämmennystä ja monenlaisia ajatuksia. Minulle on jokaisella katsomiskerralla käynyt niin, että kotimatkalla, junassa yksin istuessani ja ohikiitäviä maisemia katsellessani alkaa täysin yllättäen itkettää. Iskee jokin selittämätön haikeus ja surumielisyys, liittyen juuri nähtyyn ja koettuun tai sitten ei. 

 Olen nähnyt tiettävästi liki 1400 eri teatteriesitystä - draamaa, komediaa, musikaalia, monologia ja lähes kaikkea mahdollista. Olen itkenyt ja nauranut vedet silmissä, vilkuillut kelloa, haukotellut, meinannut lähteä väliajalla kotiin (ja pari kertaa lähtenytkin), torkahtanut, valpastunut, vaikuttunut, yllättynyt. Pystyn kirjoittamaan tai puhumaan useimmista teatterikokemuksistani pitkät joka suuntaan rönsyilevät tekstit, ja sitten on nämä Samuli Niittymäen teokset, joista en osaa toisille kertoa juuri mitään. Kokemus on hyvin yksityinen ja uppoaa aina jonnekin syvemmälle. Pitkienkin aikojen päästä sisällä menee jokin mystinen sykkyrälle näitä muistellessa. Amor Fati, Plup plup - two water bottles, Kohina, Existential Jukola, Krispi Fraid... Teokset ovat haastaneet minua katsojana kutkuttavalla tavalla. Välttämättä en ole läheskään kaikkea ymmärtänyt enkä sisäistänyt, mutta silti en vaihtaisi sekuntiakaan pois. On tuntunut siltä, että koko maailma on pysähtynyt sen tunnin ajaksi ja poistuessa on jotenkin puhdistunut olo. Kuin olisi kirkossa tai muussa pyhässä paikassa käynyt. Tai kuin olisi käynyt henkisessä tehosekoittimessa tai joutunut hetkeksi pyörremyrskyn keskelle yhdessä muiden katsojien kanssa. Sitä on taide parhaimmillaan, kollektiivinen kokemus ja silti aina myös yksityinen. Kukin yksilö vie mukanaan sen mitä juuri tämä teos tarjosi, vaikka olisikin lähtenyt hakemaan jotain muuta ja luullut etukäteen, että helppo homma. 

T-paita Kiasman kaupassa (c) Teatterikärpänen

Krispi Fraid Kiasma-teatterissa vielä 1.-8.3. 2026 Lisäinfoa tästä linkistä. 

~

KRISPI FRAID / Kiasma-teatteri 

Ensi-ilta 27.2. 2026, kesto 1h (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Samuli Niittymäki, Joonas Heikkinen ja Ilkka Tolonen

Ohjaus ja käsikirjoitus Samuli Niittymäki, äänisuunnittelu ja musiikki Ilkka Tolonen, lavastus- ja valosuunnittelu Heikki Paasonen ja pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Koneen Säätiö on tukenut esityksen keksimistä, kirjoittamista, harjoittelemista ja esittämistä.

Julistekuva (c) Veera Paija 

Komedia pankkiryöstöstä / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista 

 Voin kertoa heti alkuun, että lähes koko helmikuuni on mennyt sairastaessa ja yskiessä kylkeni kipeiksi. Tämä Komedia pankkiryöstöstä ei auttanut asiaa yhtään, ja nyt etenkin vasen kylkeni on entistä enemmän kipeä. Nauramisesta! Nyt ei kärvähtänyt naurusulake, nyt revähti naurukylki. 

Arvo, Roger ja Jorma 

 Käsikirjoituskolmikko Lewis/Sayer/Shields on tunnettu ja tunnustettu varsinkin käsittämättömän hauskasta farssista Näytelmä joka menee pieleen (Play that goes wrong), jonka olen nähnyt useammassa eri teatterissa. Tämä pankkiryöstökomedia tuli nähtyä kahdeksan vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterissa ja vaikka ajoittain silloin kovasti naurattikin, jäi teoksesta jotenkin tympeä jälkimaku ja odotukseni eivät täysin tyydyttyneet. Nyt huomioin ennalta, että tässä olisi eri suomennos ja tietysti mielenkiintoni herätti sekin seikka, että ohjaajana Samuel Harjanne, jolla varsin vahva tausta musikaalien parista. Jostain syystä farssien ja komedioiden katselu jännittää minua etukäteen. Tiedossa kun on, että nyt pitäisi olla hauskaa. Entä jos tunnenkin oloni lähinnä kiusaantuneeksi ja myötähäpeä valtaa mielen, muiden hekotellessa ympärillä... 

Aino ja Veikka

 Juonesta lyhykäisesti. Ragnar-Einari "Roger" Rahikainen (ärrävikaisen unelma lausuttavaksi, roolissa Sauli Suonpää) lähtee linnasta livohkaan, tähtäimessä Hakaniemen Osakepankin ryöstö ja pankissa säilytettävä silmittömän arvokas timantti. Ryöstökeikalle apuriksi lähtee vanginvartija Tauno Kyykkä (Martti Manninen), jolla ei nätisti sanottuna mene hissi ihan sinne ylimpään kerrokseen asti. Tästä kaksikosta olinkin erityisen riemastunut, kas kun ensimmäistä kertaa "lempilapseni" samassa teoksessa yhdessä hölmöilemässä! Alun vankilakohtauksessa oli sanallista kikkailua mielin määrin, Fingerpori-tyyliin, osa meni ohikin kun tuli jo seuraava koukku, eli skarppina sai olla. Pankissa sitten huseeraa pankinjohtaja Kuusikko (Risto Kaskilahti), jolla viehkeä tytär Aino (Linnea Leino), jolla jumalaton määrä kosijoita ja uusikin sulhasehdokas Veikka (Samuel Kujala), jonka uhkea äitee on pankissa töissä myös. Tietysti käy ilmi sekin seikka, että Roger on Ainon exä. Supon tarkastajaa ootellaan ja pankkiholvin turvakoodia kannetaan ranteeseen käsiraudoitetussa salkussa mukana. Perusmeininkiä. Lokkiparvikin nähdään, pariinkin otteeseen.

Tauno ja Roger ajelulla

 Kyllähän tämä nyt meni heti alkumetreiltä sensorttiseksi sekoiluksi, että. Erityisesti nauruhermooni osuivat erinäiset sanaleikit ja hahmosekaannukset, Arvon (Jouko Klemettilä) koko habitus, Lasse Lipposen "kaikki muut" ehtimässä joka väliin, kokoontaittuva vuode, pienten nukkehahmojen käyttö, avain- ja housuhäslinki, mapillapäähänmätkiminen, eräskin komerosta ulostulo ja juomalasi (yleisöstä kuului oikein riemun/kauhunkiljahdus), etenkin Rogerin ja Veikan kehonkieli ja fysiikka sekä kahvinkaatelu/paperienlentely kaltevalla lattialla. Taitavasti laskeuduttiin timantinryöstöhommiin katosta Mission impossible-tyyliin. Tauno sai kyllä karun kohtalon.

 Ihmetellä täytyy kyllä lukuisia musiikki- ja tanssinumeroita. Mitä lisäarvoa niillä nyt saatiin? Ilmankin olisi pärjätty mainiosti. Uudet sovitukset Timantit on ikuisia ja Timanttei toki varmasti upposi nuorisolaisiin, joita olikin katsomo pullollaan. 67 mainittiin myös pariin otteeseen, taisi olla Arvon ikä.

 Oli muuten harvinaisen villi meno katsomossa! Tietyissä kohdissa oikein riehaannuttiin kera väliaploodien, ja nauru raikasi usein siihen malliin, että itseäni alkoi naurattaa pelkästään se jostain takaani kantautuva erikoinen naurutyylikin. Kunnon huutonaurua, sitä en ole aikoihin katsomossa kuullutkaan. Harvinaista on myös se, että farssin päätteeksi nimenomaan nuoriso ponkaisee pystyyn taputtamaan ja hurraamaan, ja pitihän minunkin sitten kammeta itseni pystyyn. Narikkajonossakin vielä hekoteltiin ja kehuttiin, että "tää oli parasta ikinä!". Kyllä niin hykerryttää tämä asia. Taisi teatterikärpänen puraista.  

~

KOMEDIA PANKKIRYÖSTÖSTÄ / Helsingin Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 5.2. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Näyttämöllä : Samuel Kujala, Linnea Leino, Sauli Suonpää, Martti Manninen, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Merja Larivaara, Lasse Lipponen, Kai Lähdesmäki, Samuli Pajunen, Raili Raitala ja Kaisa Torkkel 

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields, suomennos Paavo Leppäkoski, ohjaus Samuel Harjanne, sävellys ja sovitus Eeva Kontu, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Elina Vättö, valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen ja dramaturgi Henna Piirto

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Täydellinen musikaali - matka manalaan / Red Nose Company

 "Punaiset nenät ja kasteiset kukat 

   uteliaat katseet ja viirukkaat sukat 

   teatterin penkkiin kun istahtaa saa

   mikä voi olla sen mukavampaa"

 Kaksi viikkoa meni enemmän tai vähemmän sairastellessa, ja jouduin perumaan tuolta ajalta viisi erilaista kulttuuririentoani, terveys edellä kun mennään. Peruuntuneet suunnitelmat toki harmittivat,  mutta synkkyyteen en sairasvuoteella täysin vaipunut, kas kun Areenasta katselin monenlaista tarjontaa ja esimerkiksi musikaaliklassikko Sound of music tuli nähtyä pitkästä aikaa. Ylläoleva teksti on pikkuisen muokkaamani versio yhdestä musikaalin laulusta ja mielestäni sopii tähän tilanteeseen oikein hyvin, kas kun itse esityksessäkin mainitaan Sound of music heti alkupuolella. 

 Edellisestä visiitistäni Kanneltaloon oli ehtinyt vierähtää jo liki seitsemän vuotta. Vähän jopa jännittikin, että mahdanko löytää perille. Hassua, siellähän se oli tutulla paikallaan, Kannelmäen aseman välittömässä läheisyydessä. Katsojia oli saapunut sangen mukavasti paikalle ja sali taisi tulla lähes täyteen, mikä on aina ilahduttavaa. Ennen esityksen alkua minua vähän jänskätti, kun yhtään ei tiennyt mitä tuleman pitää. Red Nose Companyn Mike ja Zin olivat minulle varsin tuttuja veijareita, nyt nämä Secret (Amira Khalifa), TikTak (Nora Raikamo) ja Delta Airwawes (Jussu Pöyhönen, tuttu toki muista yhteyksistä) täysin uusia klovnituttavuuksia. 

 Pysyin tiiviisti menossa mukana klovnien kertoillessa lempimusikaaleistaan ja ammatillisista haasteistaan sekä käsitellessä erilaisia kipeitäkin tunteita. Ulkopuolisuutta, vanhenemista. Hyvin samaistuttavaa, ja yleisö eli hienosti mukana. Hiukan putosin sitten kärryiltä kun hypättiin myyttien maailmaan ja aloitettiin matka manalaan sumerilaisen rakkauden ja sodan jumalatar Inannan kera. Jumalaiset rensselit, Vesipuisto Serenan musta pelottavan jyrkkä vesiliukumäki ja mahdollinen laskijoiden mutkaanjumiutuminen jäi kyllä mieleeni. Delta Airwawesin loihtimat tymäkät soundit ja koko kolmikon laulut hivelivät korviani. Nautinnolla katselin taidokasta liikekieltä, osin iskevää, osin irroittelevaa, osin keveää leijuntaa. Hulmuavat hiukset ja miimiset viitanliepeet lepattaen. 

 Esityksestä jäi jännän kupliva olo. Poreilevat ajatukset, vaikka muuten kroppa tuntui pitkällisen paikallaanolon jälkeen tönkkösuolatulta muikulta. Lähijunassa kanssamatkustajia katsellessani ajattelin, että tässä sitä kaikki matkataan vääjäämättä ainakin kohti Helsinkiä ja lisäksi kohti jotain tuntematonta - hetki hetkeltä, sekunti ja metri kerrallaan. Yhteisellä matkalla - teatterin katsomossa, lähijunassa, elämässä. Suurin osa kulkee samaa matkaa vain pienen hetken, loppusuoralla ei kirittäjiä enää ole.

 Mutta ennen loppukaarretta ja maaliviivan häämöttämistä ehtii katsoa, kokea, vaikuttua, samaistua, riemastua ja yllättyä vielä monta kertaa! Mahdollisuuksia on monia. Täydellinen musikaali - matka manalaan on nähtävissä keväällä vielä Hämeenlinnan Teatterissa 11.3. ja syksyllä Konepajan näyttämöllä Helsingissä. 

~

TÄYDELLINEN MUSIKAALI - MATKA MANALAAN / Red Nose Company

Kantaesitys 5.2. 2026 Kanneltalossa, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Näyttämöllä : Nora Raikamo, Amira Khalifa ja Jussu Pöyhönen

Ohjaus ja käsikirjoituksen dramatisointi esiintyjien improvisaation pohjalta Niina Sillanpää, musiikki ja laulujen sanat Jussu Pöyhönen, valosuunnittelu Juha Tuisku, pukusuunnittelu Noora Salmi ja koreografia Kaisa Niemi

Tuotanto Red Nose Company ja Kanneltalo 

Esityskuvat (c) Ekku Raikamo 

(Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla Kanneltalossa 24.2. 2026)

#klovnikuiskaus

Myrsky / Teatteri Jurkka

 Ostaa täräytin lipun Teatteri Jurkan Myrskyyn samana päivänä kun liput tulivat myyntiin, sillä näyttämöllähän olisi melkoinen combo ja siksi vetäisin ostohousut jalkaan yhtään enempiä miettimättä. Kiittelin itseäni viisaasta valinnasta ja ripeydestä, sillä nopeus on valttia lippukaupoilla, ja kaikki esitykset myivät loppuun jo ennen ensi-iltaa. Moni jäi nuoleskelemaan näppejään (näppejä muuten nuoleskellaan myös itse näytelmässä), mutta peruutuspaikkoja kannattaa kysellä teatterin lippukassalta tuntia ennen esityksen alkua. Minun näytöksessäni taisi olla pari tyhjää paikkaakin, hyvällä tuurilla siis pääsee katsomaan. Esityksen alkua odotellessa katsomossa oli jännittynyt kuhina, joka osittain johtui siitäkin, että monsieur Gassot iloisena hääri imurin kera penkkien alta irtokiviä ja muuta siivoillen. Tässä me nyt istumme, me onnekkaat ajoissa lippumme ostaneet, ja kohta mennään! Turvavyöt kiinni.

 Olen nähnyt Shakespearen Myrskystä pari teatteriversiota - aikoja sitten Hämeenlinnan Teatterissa ja seitsemän vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterissa. Hirveästi muistikuvia kummastakaan ei ole eikä näytelmä muutenkaan ole minulle tuttu - ja täytyy myöntää, että tämän Jurkankaan version jälkeen en ole yhtään sen viisaampi. Mitään syvempää analyysiä on siten turha odottaa, sillä vietin pari tuntia niin riehakkaan hämmentyneessä tilassa, etten osaa edes sanoa mikä oli koko homman ns. punainen lanka. Unohtakaa siis odotukset sen suhteen, että mistä tämä näytelmä mielestäni edes kertoo. Lainaus teatterin sivuilta : "Esitys käsittelee vallan, taiteen ja ihmisyyden rajoja maailmassa, jossa lopulta ainoa pelastuksen tie on myötätynto." Myös ohjaaja Erik Söderblom on kirjoittanut käsiohjelmaan aukeaman verran viisaita sanoja, joilla sai ajatuksensa vielä enemmän solmuun niin ennen ja jälkeen esityksen. "Myrsky on väite, ajatelma, tutkielma maailmasta."

Suosalo, Gassot, Leppänen ja Mustakallio

 Onhan tässä tietysti Prospero, Miranda, Ferdinand, Kaliban, Ariel (ehkä pesuainepullon muodossakin, harmittaa etten tsekannut tarkemmin kun puteli karvoituksineen lähes naamani edessä heilui), Antonio, Alonso ja Trinculo - kostamista ja salamarakkautta. Ja äänimaailmaltaan varsin vaikuttava myrsky. Monesti ihastelin sitä, että miten kaunista onkaan suomen kieli, runollisessa muodossa tai ei. 

 Teatteri on minulle riemullisinta silloin, kun minut yllätetään täydellisesti ja saan mukaani jotain aivan muuta mitä lähdin edes hakemaan. Välillä on käynyt niin, etten ole ymmärtänyt esityksestä mitään ja sitten ykskaks kotimatkalla alkaa itkettää. Nyt en oikein edes tiennyt mitä odottaa ja mitä tuleman pitää. Pieni aavistus oli etenkin kolmikosta Suosalo-Gassot-Mustakallio. Täysin mysteerinä toimi yllättäen tästä porukasta Tuukka Leppänen, jota olen toki nähnyt lavalla paljon mutta lähinnä musikaalirooleissa. En kyllä yhtään osannut odottaa Alepan muovipussi päässä temmeltävää Suosalon Kalibania, ja eräskin Tuukka/Manu-yhdistelmä painui kyllä ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni näkynä, jota en varmasti ikinä unohda. Toisaalta en edes halua unohtaa, ja sehän se oudolla, perverssillä tavalla nautinnollista onkin!

 Puvustus oli kyllä niin nerokasta, että! Kierrätys kunniaan! Moneen ne petivaatteet ja lakanat muuntuvat, ja olihan päähineenä kengänsuojusta ja koristeellista tyynynpäällistäkin. Voisin yrittää jesarilla vetää tyynyn päähäni ja esittää kotona tiivistelmän, tai kietaista itseni muoviin ja lausua teatraalisesti jotain. Jurkka on siitä jännä paikka, että varsinkin eturivissä istuvat voisivat halutessaan napata ohiliihottavaa näyttelijää täkinkulmasta tai ties mistä ulokkeesta kiinni. En kuitenkaan tälläkään kertaa napannut, en oksasta enkä varsinkaan "oksasta".

Marc Gassot 

 Vironkadulla sijaitseva Teatteri Jurkka on monenlaista menoa vuosien varrella nähnyt ja kulmilla asuvat ja kadulla kulkevat ovat taatusti monenlaisiin yllätyksiin tottuneet, kas kun esityksissä välillä käytetään suoraan kadulle johtavaa ovea. Olisi mahtavaa nähdä ohikulkijoiden ilmeitä, sillä tässä käytetään sivuovea runsaasti niin poistumiseen kuin sisääntuloonkin ja kyllä - taas oli takaraivoni naurusulake koetuksella ja kärvähtihän se. Ei oo todellista -tyylisiä ajatuksia kävi päässäni useasti ja oven avautuessa jo vähän jänskätti, että minkänäköinen tyyppi sieltä tällä kertaa tulee, vieressä kun istuin.

 Jotenkin tämä toteutus toi mieleeni katuteatterin, jossa kaikenlaiset käänteet ja hahmot ovat mahdollisia, jotta ohikulkijoiden mielenkiinto heräisi ja jäisivät niille sijoilleen seuraamaan, että jaahas mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua. Takuulla pysähtyisin katsomaan, jos tämmöistä esitettäisiin turuilla ja toreilla. Tuli mieleeni myös muisto jostakin koulunäytelmästä, jossa käytettiin rekvisiittana ja asuna mitä nyt käyttöön sattui saamaan. Joulukuvaelman pyyhepäiset Maria ja Joosef, aamutakit päällään... Lisäksi mielessäni kävi Tabu-sketsisarjan hömppäherrakisat ja Ryhmäteatterin varhaistuotanto (jota en ole livenä harmikseni nähnyt), ja muutenkin tässä oltiin teatterin alkulähteillä koomisuuden ja groteskiuden kautta. Ilahdutti erilaisten suomennosten käyttö ja se, että osataan nauraa myös itselle. Pornomiimit ja Kiviä taskussa mainittu. Miten kestääkin musikaalitähdellä ja palkitulla taiteilijalla se vaatteidenvaihto noin kauan. Pieniä silmäniskuja myös yleisön suuntaan. Luulin jo, että Esa lähti takkeineen väliajalla menemään, mutta kävikin vain tupakalla. Huh. 

Leppänen ja Suosalo

 Parisen päivää sitten luin somealusta Threadsista tuntemattoman lapsukaisen lausahduksen, joka lämmitti mieltäni suuresti. "Paras asia leikkikaakaossa on se, että se loppuu vasta kun mielikuvitus loppuu." Lause sopii mielestäni mainiosti teatteriinkin, ja etenkin tähän esitykseen. Teatteri on yhteistä leikkiä, ja tämä toteutus osui ja upposi juuri leikkisyyden ja absurdien käänteiden ansiosta minua miellyttävällä tavalla niin nauruhermooni kuin muistilokerooni, jossa erityisen riemastuttavia teatterielämyksiä pyörii sulassa sovussa sopiva määrä, ei liikaa. Esityksiä, joiden näkemisen jälkeen olen totaalisen pihalla ja silti hymyilyttää kovasti. Joskus unissani on niin vallaton meininki, että aamullakin naurattaa, vaikkei osaa selittää muille yhtään mitään järkevää tapahtumien kulusta. Tästä jäi sama fiilis. On hurjan kivaa olla yksi niistä, jotka tämän onnistuvat näkemään! Ja tässä ei edes mielikuvitus ollut rajana, ei pidätellyt Jurkan piskuisen teatterisalin seinät eikä aikakaan. Esityksen jättämä kupliva hyväolo jatkuu edelleen, enkä osaa petivaatteitanikaan katsoa enää samalla tavalla kuin aiemmin.

 Tähän loppuun tekisi mieleni laittaa esityskuvista eräs tietty, mutta se spoilaisi ehkä liikaa. Onnea matkaan heille, joilla on lippu tuleviin näytöksiin. Tiedätte sitten mitä mahdollisesti kuvassa olisi.

 Olisipa muuten ollut mielenkiintoista päästä katsomaan näytelmän harjoituksia... Kuka ideoi ja mitä, ja mitä kaikkea mahdollisesti jätettiin lopputuloksesta pois. Olisi myös kiintoisaa nähdä esitys uudestaankin, myöhemmin, ja huomata miten se on mahdollisesti muuttunut esityskertojen myötä. 

~

MYRSKY / Teatteri Jurkka 

Ensi-ilta 5.2. 2026, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Rooleissa : Minttu Mustakallio, Marc Gassot, Martti Suosalo ja Tuukka Leppänen

Ohjaus, sovitus, lavastus- ja äänisuunnittelu Erik Söderblom. pukusuunnittelu Marja Uusitalo, valosuunnittelu Saku Kaukiainen sekä naamioinnin suunnittelu Riikka Virtanen

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen