Isä / Tampereen Työväen Teatteri

 (Mainos / nähty kutsuvieraana ensi-illassa) 

Vihdoinkin! Tämän näytelmän olen halunnut nähdä jo pitkään ja vaikka sitä on aiemminkin esitetty Suomessa, minulta se on syystä tai toisesta mennyt ohitse. Ranskalaisen Florian Zellerin perheenjäseniä käsittelevästä trilogiasta olin aiemmin nähnyt näytelmät Poika (KOM-teatterissa) ja Äiti (Turun Kaupunginteatterissa), ja Isän olin nähnyt vain elokuvaversiona. Muistan poistuneeni aikamoisessa tunnemyllerryksessä elokuvateatterista, silmät kyynelistä sumeina.

Miia Selin ja Esko Roine

 André (Esko Roine) ihmettelee asunnossaan onko aamu vai ilta, piilottelee arvoesineitään varmuuden vuoksi, ikävöi ja kehuu toista tytärtään, hurmaa charmillaan uuden hoitajaehdokkaan sekä yllättää tanssi- ja sirkusmenneisyydellään kaikki. Huonekalut tuntuvat vaihtavan paikkaa, ihmiset näyttävät ja kuulostavat vierailta. Ja miksi hänen kotonaan ramppaa jatkuvasti väkeä? Kotikaan ei tunnu tutulta.

 Teksti on mielestäni yksi hienoimmista ja varsin onnistunut, samoin ohjaus. Miten pienillä asioilla ja mitään erityisemmin alleviivaamatta kuvataan muistisairaan kaoottistakin päänsisäistä maailmaa. Omasta mielestä kun puhutaan järkeviä, mutta juttujen laatu lähinnä huvittaa muita. Puhutaan ns. höpöjä, ja sekös katsojia naurattaa. Läheiset ja muut yrittävät pysyä kyydissä mukana. Tapahtumaketjujen havainnot, tunnetilojen äkilliset vaihtelut, yksittäisten lauseiden merkitykset, syvä hämmennys, huumorikin. Tytär Anne (Miia Selin) oman jaksamisensa rajoilla. "Isä pieni" , tuutulaulut. Toistuvat painajaiset, joissa "ongelma" poistuisi nopeasti. Puolison (Janne Kallioniemi) tylyt sanat. Lausuttiinko niitä oikeasti? On tehtävä suuria päätöksiä rakkaan isän puolesta, vaan onko ratkaisu oikea? Kohtausten vaihtuessa isä köpöttää taustalla yöpaidassaan kuin varjokuvana, paikalla mutta samalla jossain muualla. 

Esko Roine ja Riikka Papunen

 

 Esityksen päätyttyä narikkajonossa kohtaamani tuttu tämän kokemuksen hienosti tiivisti : "Näytelmässä ei ollut mitään ylimääräistä." Siitä ei myöskään puuttunut mitään, ja silti siinä oli kaikki. Mennyt, nykyisyys, tuleva. Yksi huone, mutta silti näin silmissäni puiston ja puut, lehtiään pudottamassa. Suru, ikävä, epätoivo, ilo, viha, ahdistus, rakkaus. Kaikki alle parissa tunnissa.

 Äänimaailma jäi mieleeni. Kellon tikitys, joka tuntui välillä voimistuvan. Kaunis musiikki, lintujen liverrys. Jossain tuolla ulkona elämä jatkuu, vuodenajat vaihtuvat, linnut laulelevat yhä. 

 Erityisen koskettava loppukuva. Valot himmenevät hiljalleen, ja niin katoaa ihminen hetki hetkeltä. Jäljelle jää vain ääriviivat, ja sitten nekin häviävät pimeyden keskelle. Hiljaisuus.

Janne Kallioniemi, Esko Roine ja Miia Selin

 Jotenkin tämän näytelmän katsominen jännitti ennalta, että miten mahdan selvitä. Olen muistisairaan läheinen itsekin, ja kohdannut kaikenlaista niin entisessä kuin nykyisessäkin työssäni. Hätääntynyt katse on tuttu, ja ilme kuin kysymysmerkki. Mitä ihmettä? En ymmärrä. Voisitko toistaa. Miksi jankkaat samaa asiaa? Samaistuttavaa on tarjolla, ja myös lohtua ja ymmärrystä. Yllättävän hyvin selvisin, helpolla ei katsojaa toki päästetä. Erinomaista näyttelijäntyötä on aina ilo seurata, rankasta aiheesta huolimatta. En missään nimessä kuitenkaan toteaisi, että "tämähän on VAIN teatteria". 

 Kaunis, koskettava, haikea ja lämpimän inhimillinen Isä. Monelle arkipäivää, mutta toteutus on tässä jotenkin lempeän ymmärtäväinen. Kuin kevyt kosketus olkapäällä, lämmin katse tai halaus. 

 ~

ISÄ / Tampereen Työväen Teatteri

Ensi-ilta 5.2. 2026 Eino Salmelaisen näyttämöllä, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Esko Roine, Riikka Papunen, Maiju Saarinen, Miia Selin, Pentti Helin ja Janne Kallioniemi

Teksti Florian Zeller, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Tommi Auvinen/Taava Hakala, pukusuunnittelu Taava Hakala, lavastussuunnittelu Sari Paljakka, valosuunnittelu TJ Mäkinen ja äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

Alivuokralainen / Tampereen Teatteri

 Mainos / kutsuvieraslippu saatu Tampereen Teatterista

 Että piti tämäkin päivä vielä kokea - Alivuokralainen jälleen ensi-illassa Tampereen Teatterissa, missäs muuallakaan! Marraskuussa 2003 kantaesityksensä saanutta Kummeli-kaksikko Vihisen & Kahilaisen kynästä lähtenyttä naurupommia esitettiin Tampereen Teatterissa lähes seitsemän vuotta ja se on edelleen teatterin historian toiseksi suosituin näytelmä. (Mikähän muuten se suosituin mahtaa olla? Sugar jostain 80-luvulta varmaankin?) Minä näin esityksen muinoin ainakin kaksi kertaa, ja kerroista jälkimmäinen painui kyllä mieleeni. Oltiin nimittäin häämatkalla Tampereella lokakuussa 2007! Meidät oli vihitty edellispäivänä maistraatissa, ja seuraavana päivänä matkustimme Tampereelle. Kävimme ensin Tillikassa pyttipannulla ja sitten illaksi katsomaan Alivuokralaista. Täydellinen reissu.

Pauli ja Lauri (c) Maria Atosuo

 Nyt ensi-illassa oli jotenkin liikuttavaa jälleennäkemisen riemua, monenlaisia kohtaamisia ja Suuren Paluun tuntua. Seuralaisellani meni ensinnäkin alivuokralaisneitsyys sen siliän tien (ja tiettävästi monella muullakin meni), ja katsojien joukosta bongailin muutamia alkuperäisversion näyttelijöitäkin. Kinnus-Heikki, Jukka Leisti, Heikki Hela... Jännää on se, että silloin liki 20 vuotta sitten ei ollut tämänsorttisista blogeista aavistustakaan ja koko näytelmä muutenkin oli pelkästään muistini varassa - ja hyvin huterassa. Muistin ainoastaan Leistin Jukan roolihahmon tietyn jalkaliikkeen ja siihen liittyvän plopsahtavan äänen sekä Heikki Helan hahmon repliikistä osan. Hän kertoi siinä, ettei juo viinaksia treffeillä koska haluaa olla "hereillä ja herkkä". Siinä kaikki! Muistin kyllä muinoin nauraneeni ja hetkeä ennen esityksen starttia alkoikin jostain syystä jännittää. Mitä jos minua ei enää nauratakaan? Kas kun se mikä nauratti liki 20 vuotta sitten ei välttämättä olekaan niin huvittavaa enää...

Lauri ja John Molotov (c) Emil Virtanen

 Ja mistäkös Alivuokralainen sitten kertoo? Herrat munuaiskirurgi Lauri Mustonen (Lari Halme) ja hyönteistutkija Pauli Granfelt (Mikko Nousiainen) asustelevat kimpassa saman katon alla arvohuoneistossa. Ikäviä uutisia tulee kirjeen muodossa, kun uusi vuokraisäntä vääpeli John Molotov (Ville Mikkonen) ilmoittaa vuokrankorotuksesta, joka onkin melkoinen. Jostain pitäisi äkkiä saada 52 000 €, muuten tulee lähtö. No, lukaaliin muuttaa vielä aiempi vuokraemäntä, "Jöhnin" täti/mummo/kukalie Lydia (Mari Posti) ja kolmikko päättää laittaa lehteen oikein etusivun ilmoituksen, jossa etsitään alivuokralaista. Ja kas, ovesta purjehtii sisään kimaltavassa asussaan Robban (Arttu Soilumo), moinen tyyppi järkyttää Laren ja Palen mieltä ja rauhaa, vaikka ainakaan naispuolisten vieraiden tuomisesta visiitille ei olisi tässä tapauksessa pelkoa. Paikalle pölähtää tämän tästä myös laiskahko talonmies-huoltomies Leo (Tommi Raitolehto), Robbanin kaiffarit Rafu (Matti Hakulinen), Kikke (Katriina Lilienkampf) ja Micce (Toni Harjajärvi) sekä Laurin exä Marketta (Mari Turunen). Eikä siinä vielä kaikki. Asunnossa (tosin omassa terraariossaan) majailee myös seitsemän pikkuruista poikaa - Paulin toukkavaiheessa elelevät harvinaiset giganttiset koppakuoriaiset... Eräälle henkilölle suoritetaan munuaisleikkaus, sähköt pätkii ja murtovaraskin seutua terrorisoi. Normimeininkiä.

Robban ja Pauli (c) Emil Virtanen

 Vaikka kovasti huvittaakin Laurin tuttu hermostunut nykiminen ja risteilyn tiimellyksessä hajonneet silmälasit sekä vannoutuneen poikamiehen ja armottoman slipooverimies Paulin tanssikuviot, kyllä tämän shown varastaa totaalisesti ainakin minun silmissäni pari hahmoa. Teki mieleni aplodeerata joka kerta Arttu Soilumon Robbanin ketkutellessa ovesta sisään, mikä tyyli ja eleet! Ja huh hei Mikkosen Villen Molotov, ehkäpä hulluinta menoa piiiitkään aikaan. Naurusulakkeeni kärvähti, kyllä, ja se jos mikä on ihanaa! Mikä jalkatekniikka ja korostus puheessa, mikä jämäkkä ote ja askellus - ja hetkessä lähes solmussa itsensä kanssa! Huutonauroin takaraivoni kipeäksi. Mystisiä penaaleita ilmestyy punttiin ja housuihin, ja kukapa ei tämän herran seurassa lähtisi viettämään romanttista iltaa Vekaranjärvelle kovapanosammuntoihin. Ensi-illan parhaat naurut tarjosi kuitenkin yllättävä sattumus, kun "Lennä vapaana Aapo!" toiveikkaasti lausuttiin ja Robban joutui kääntymään kohti jääkaappia pitkäksi aikaa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo, näin se on. 

Tanssikuvioita (c) Maria Atosuo

 Poskilihakset hellänä poistuin tästä ensi-illasta. Huvittaa ne yllätyspenaalit, lankapuhelimen käyttö, savuava "punainen kortti", eräs videokasetti, Jöhnin ryhdikäs marssi ympäri asuntoa, Rafun peittelemätön seksikkyys, fallospatsas (Lari Halme saa näitä peeniksiä kanniskeltavakseen näemmä koko ajan), Robbanin firman nimi... Käyköhän tässä vielä niin, että meikäläinen taapertaa rollaattorilla katsomaan Alivuokralaisen kolmatta tulemista vuonna 2050? Ehkäpä samana keväänä nähdään myös kymmenes versio Klassikot lavalla -spektaakkelista.

 "Oi Marrrrketta!"

 Heikki Hela lausahti katsomoon saapuessaan (kuulin, koska olin lähistöllä) ilahtuneena, että näkee nyt Alivuokralaisen ensimmäistä kertaa! Tule sinäkin ilahtumaan!

~

ALIVUOKRALAINEN / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 29.1. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf ja Toni Harjajärvi

Käsikirjoitus Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen, sovitus ja ohjaus Mikko Kanninen, ohjauksen assistentti Heikki Vihinen, lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen sekä tanssikoreografia Chris Whittaker

Esityskuvat (c) Emil Virtanen ja Maria Atosuo

Idän pikajunan arvoitus / Hämeenlinnan Teatteri

 Näin Idän pikajunan arvoituksen ensi-illassa kutsuvieraana. 

Enpä ole aiemmin ollut tämänkaltaisessa tilanteessa, että olen nähnyt saman näytelmän vajaan kahden viikon sisällä kahdessa eri kaupungissa! Ensimmäistä kertaa näin Idän pikajunan arvoituksen muutama vuosi sitten Tampereen Teatterissa ja reilu viikko sitten Kuopion Kaupunginteatterissa (leffaversio oli tuttu jo reippaasti aiemmin), joten itse tarina oli minulle varsin tuttu. Yritin mahdollisuuksien mukaan nollata päätäni aiemmilta versioilta, jotta katsomiskokemukseni ei lässähtäisi liialliseen tuttuuteen tai eri versioiden vertailuun - osittain onnistuin ja osittain en. Tässä tekstissä en kuitenkaan laita näkemiäni esityksiä paremmuusjärjestykseen tai muutenkaan vertaile eroavaisuuksia, se ei olisi reilua eikä järkevääkään. Hämeenlinnan ensi-illassa tein kuitenkin sellaisen havainnon, että katsomossa nauru raikasi yllättävän usein. Mysteerinratkonta on totista hommaa, mutta tässä tapauksessa matkaan lähdetään enemmän tai vähemmän silmää iskien ja tarkoituksellinen koomisuus näyttäytyy tyylikkäiden hahmojen elkeiden, yksittäisten lausahdusten ja reaktioiden mennessä hallitusti överiksi. Pardon, saattaa tämä tekstinikin ajoittain lipsua koomisen puolelle. 

Hercule Poirot (Kristo Salminen) 

 Onkohan muuten jossain päin maailmaa tehty (vai mahtaako olla edes luvallista tehdä) tästä farssiversiota Idän pikajunan arvoitus joka menee pieleen? Alkuperäiskielellä Murder on the Orient Express that goes wrong? Siinä kuuluisa juna lähtisi Istanbulista kohti Calais´ta ja pääsisi perille aikataulustaan reippaasti etuajassa ja mitään murhaa ei edes tapahtuisi. Tylsähköä katsottavaa, otaksun. Kaikki matkustajat elelisivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Helen Hubbard (Sinikka Salminen) ja Hector MacQueen (Janne Kataja)

 Lyhyt juonitiivistelmä : Kuuluisa Orient Express -juna lähtee Istanbulista kohti Pariisia kyydissään kirjava joukko matkustajia ja mukana myös belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot (häkellyttävän charmikas Kristo Salminen). Parrakkaana! Kurjien sääolosuhteiden vuoksi juna puksuttaa päin valtavaa lumikinosta ja jämähtää niille sijoilleen keskelle Jugoslaviaa keskellä yötä, ja aamun valjettua eräästä hytistä löytyy ruumis. Hengestään on päässyt Samuel Ratchett (Jyri Ojansivu) ja sieti päästäkin, olipas meinaan kohtalaisen ärsyttävä tyyppi! Poirot´lle tulee muutakin hommaa kuin viiksivahan lämmitystä, ja miekkonen ryhtyy ratkomaan arvoitusta murhaajasta. Johtolankoja putkahtelee esiin sieltä sun täältä, vaan kaikilla matkustajilla tuntuu olevan alibi. Onko junassa joku salamatkustaja pahojaan tekemässä? Tuleeko lisää ruumiita? Pysyykö Poirot´n viikset mintissä? Miten pieni Daisy Armstrong ja alussa kuultu ääninauha tähän liittyy? Miksi Jugoslavian poliisin ei toivota ehtivän paikalle lainkaan?

Tuleva ruumis Ratchett (Jyri Ojansivu) ja Poirot 

 Kuinkahan paljon katsomossa oli väkeä, jolle tämä oli ihan ensimmäinen kerta Idän pikajunan kyydissä? Raksutus nimittäin kuului, kun harmaat aivosolut tekivät hommiaan. Kaltaisilleni tarinan tunteneillekin tämä oli herkullista katsottavaa. Tyylikästä, tarkkaa, sujuvaa. Äänimaailmaltaan sopivan kihelmöivää ja painostavaa, juuri kuten parhaissa jännäreissä kuuluukin tunnelman tiivistyessä. Veturin valot alussa häikäisemässä, ikoninen hahmo yksin hämärän keskeltä astelemassa esiin, Poirot´n ääni kuin samettia. Kiihtyessään aksenttikin katosi! Kätevästi pyöri vaunuosasto ja muuntui tuosta noin niin ravintolasaliksi kuin makuuhyteiksikin. Kerrassaan mainioita hahmoja kaikki matkaajat, ja suosikeikseni nousivat enemmän tahi vähemmän maggiesmithmäinen prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) ja hersyvän överi Helen Hubbard (Sinikka Salminen) iskuyrityksineen ja kyselyineen naposteltavista ja tsipseistä. Tarkalla silmällä seurailin alun köpöttelevää tarjoilijaa (Lasse Sandberg) ja salaa odottelin, että tarjottimelta lentäisi tavarat takavasemmalle Illallinen yhdelle -tyyliin. Korviani miellytti eversti Arbuthnotin (Jyri Ojansivu) omalaatuinen puhetyyli. Erittäin tyylikästä sakkia niin naiset kuin miehetkin, asukokonaisuuksineen ja kampauksineen. 

Takana kreivitär Andrenyi (Natalil Lintala) ja Monsieur Bouc (Mika Piispa) 

 Takkia narikasta odotellessa "viihdytin" tuttaviani puhumalla ranskalaisella aksentilla, sen kun jättää sanojen alusta h-kirjaimet lausumatta niin voilà! Kerroin myös siitä, kun yli 30 vuotta sitten olin Ranskassa luokkaretkellä ja olimme viinitilalla töissä, ja eräänä aamuna rättisitikkamme jämähti keskelle idyllistä maaseutua ja minut laitettiin läheiseltä maatilalta apuja pyytelemään mukanani kielitaidottoman luokkatoverini isältään lainaama sanakirja "Vaivatonta ranskaa matkailijoille". Se on taas toinen tarina se, mutta matka jatkui!

 Très bien, Hämeenlinnan Teatteri! Lämmin suositus Idän pikajunan arvoitukselle!

Ilmeikäs prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) 

 ~

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS / Hämeenlinnan Teatteri 

Ensi-ilta 28.1. 2026, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Rooleissa : Kristo Salminen, Janne Kataja, Mika Piispa, Natalil Lintala, Jutta Järvinen, Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Henna-Maija Alitalo, Jyri Ojansivu ja Liisa Peltonen

Alkuperäisteos Agatha Christie, sovitus Ken Ludwig, suomennos Laura Raatikainen, ohjaus Pekka Laasonen, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Marjo Haapasalo, valosuunnittelu Veikko Pulli, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Liisa Sormunen sekä videokuvaus- ja editointi Veikko Pulli 

Esityskuvat (c) Tapio Aulu / Mainostoimisto Precis

Valkoinen valas / Kuopion Kaupunginteatteri

 Syksyisin teatterit julkistavat ohjelmistoaan ja niitä tutkaillessa usein tulee vastaan näytelmä, jonka kohdalla tulee voimakas tunne, että "Tämä on nähtävä!". Täältä Hämeenlinnasta on Kuopioon reiluhkosti matkaa, vaan siitä huolimatta oli ostettava hyvissä ajoin liput näytelmän Valkoinen valas viimeiseen näytökseen, kun aiemmin en paikalle ehtinyt. No, näytelmä jatkoi onneksi kevätkaudellekin, kas kun joulukuussa puolivälissä menomatkaa tulikin yllärinä ilmoitus illan näytöksen peruuntumisesta. Ehdin jo hetken surra, että noinkohan jää hartaasti odotettu näytelmä näkemättä. Onneksi kalenterista löytyi vielä yksi mahdollisuus, ja se onnistui. Kyllä olisi muuten jäänyt kaihertamaan mieltä! 

 Tätä kirjoittaessa Kuopion reissusta on kulunut viikko ja minulla piti olla selvät sävelet näytelmästä kirjoittamisen suhteen. Ykskaks en tiedäkään mitä ja miten kirjoittaisi! Näytelmän muistelu nostaa edelleen palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Yleensä mielikuvittelen itseni takaisin katsomoon ja yritän parhaani mukaan palauttaa mieleeni tiettyjä hetkiä ja ajatuksia, joita on noussut näytelmän edetessä. Jos nyt suljen silmäni, näen edessäni pienen asunnon, jota ei voi sanoa mitenkään kodikkaaksi. Joka puolella on tyhjiä ruokapakkauksia ja makeiskääreitä. Roskaa. Näyttämöä hallitsee parhaat päivänsä nähnyt sohva, jolle laahustaa hitaasti valtava hahmo, Charlie, rollaattori tukenaan. Minua alkaa itkettää, ja seuraava parituntinen meneekin sitten silmät sumeana katsellen.

Sari Happonen ja Ilkka Pentti

 Charlie (Ilkka Pentti) pitää sohvallaan tietokoneen kautta (mikki auki, kamera kiinni) etäluentoja, jotka ovat ilmeisen suosittuja. Pätevä työssään, viisas mies viisaine ajatuksineen. En nyt tarkoituksella mainitse enempää miehen ulkoisesta olemuksesta, se ei ole se pointti tässä, vaikka äkkiseltään niin voisi luullakin. Mitä mahtaa olla tapahtunut, että näin on ote elämänhallinnasta tietyillä osa-alueilla päässyt lipsumaan? Ei mies täysin yksin ole. Asunnossa piipahtaa tämän tästä tuttava/sairaanhoitaja Brenda (Riina Björkbacka), joka huolestuneena tsekkaa massiiviset verenpaineet ja kantaa myös kassikaupalla roskaruokaa kaapit täyteen. Brenda lie etäoppilaiden lisäksi ainoa kontakti asunnon ulkopuoliseen maailmaan. Charlie pyytelee jatkuvalla syötöllä anteeksi, ele toisaalta ärsyttää ja toisaalta surettaa. Jossain takanani istuva katsoja tuhahtaa joka kerta äänekkäästi kuullessaan sanan. Tuhahduksessa on aistittavissa myös harmitusta, ehkä sääliäkin. Charlie tiedostaa sen, että tällä menolla ei elä enää kauaa, vaan ei tunnu välittävän. Hän vaikuttaa luovuttaneen kaiken muun suhteen paitsi sen, että olisipa vielä mahdollisuus tavata teini-ikäinen tyttärensä ja luoda edes jonkinlainen side häneen. Yllättäen tytär Emily (Sari Harju) asuntoon pölähtääkin, varsin kipakka teini ja mielipiteissään kärkäs. Ajoittain herkkäkin, kun sitä puolta uskaltaa näyttää isälleen. Asuntoon tupsahtaa kerran jos toisenkin myös nuori mormoni Vanhin Thomas (Santeri Niskanen), lähetystyössä tietenkin ja saa minut huvittumaan, kun kaivaa Book of Mormonin esiin. Lähti eräskin musikaalibiisi soimaan päässäni... 

Santeri Niskanen ja Sari Harju

 Uskonasioita, aaltojen kohinaa, Moby Dick -aiheista ainetta uudelleen ja uudelleen. Ajatukseni liitävät varsin korkealla. Charliella ottaa pumpusta ja niin tuntuu minullakin ottavan. Liikutun syvästi siitä, jos näen toisen silmissä kyyneleet. Elokuvissa se toimii ajoittain, teatterissa toimii aina. Eniten koskettaa hetki, jossa Charlien ex-vaimo ja Emilyn äiti Mary (Sari Happonen) ilmestyy paikalle, nojautuu miestä vasten lyhyeksi hetkeksi, Charlie laskee päänsä ja haparoiva ote kädestä. Kosketuksen tärkeys, voi että. Edes pienen hetken kaikki on hyvin.

 Näytelmään perustuvan elokuvan muutama vuosi sitten nähneenä loppu jännitti vähän ennalta jo, ja kyllä sitä mentiin taas niin sanotusti "tiloihin". Ja mikä siinä onkaan, että silloin kun loppukiitoksissa ehdottomasti pitäisi nousta kyynelsilmin seisomaan, jalkani ovat täysin toimimattomat ja lyijynraskaat. Hyvä kun pääsin penkistä ylös ja yläkerrasta portaat alas kaatumatta. Takanani pari naista keskustelivat, että näytelmä herätti niin paljon ajatuksia, että se pitäisi nähdä uudestaan. Paljon pureksittavaa jäi minullekin, uskonasioista ja Moby Dickistä ja kaikenlaisesta symboliikasta etenkin. Tiedän, että toista kertaa en pääse näkemään. Onneksi näin edes tämän kerran.

 Vaikuttava kokemus kaikkineen, ja erityisen vaikuttunut olen Mikko Rantanivan ohjauksesta, hän kun on minulle aiemmin tuttu "vain" näyttelijänä. Bravo, Mikko! Erinomainen ohjaus ja rytmi!

Riina Björkbacka

 Näytelmä on saanut ensi-iltansa vuonna 2012, ja kymmenen vuotta myöhemmin siitä tehtiin elokuva The Whale. Brendan Fraser sai roolistaan Charliena miespääosa-Oscarin täysin ansaitusti, ja elokuva palkittiin Oscarilla myös maskeerauksesta. Sydämessäni on aivan erityinen paikka näyttelijöille, jotka ovat saaneet minut ensin nauramaan lähinnä komediallisissa rooleissa ja sitten täysin puun takaa erilainen, äärimmäisen vaikuttava roolisuoritus. (Leffapuolelta tässä kohtaa mainittava aina Robin Williams.) Näyttämöllä jotenkin erityisen haavoittuvainen hahmo, kenties muiden pilkan ja ivan kohde. Ihminen kuitenkin, iloineen ja suruineen. Ville Majamaan Lennie näytelmästä Hiiriä ja ihmisiä, Risto Korhosen Billy (Inishmaanin rampa) ja Raymond (Sademies) - pari mainitakseni. Ilkka Pentin suurella sydämellä ja inhimillisyydellä tulkitsema Charlie lisätään nyt tähän joukkoon. Charlien nahoissa, kirjaimellisesti. Joku Thalia-palkinto hänelle nyt heti tai viimeistään kauden päätteeksi! Tietysti koko työryhmä ansaitsisi kyllä jonkinsortin kunniakirjan. Tämänkaltaiset näytelmät ovat minulle teatterin Se Juttu. Auttavat näkemään pinnan alle ja ymmärtämään toista ihmistä - ja oiva apu myös nykyisessä työssäni henkilökohtaisena avustajana, jossa näen esimerkiksi ensisijaisesti vertaiseni ihmisen, en pyörätuolissa istuvaa autettavaa.

Valkoinen valas Kuopion Kaupunginteatterissa 6.3. 2026 asti. Kiirehdi pysähtymään hetkeksi. 

~

VALKOINEN VALAS / Kuopion Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 30.8. 2025 Maria-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Ilkka Pentti, Santeri Niskanen, Riina Björkbacka, Sari Harju ja Sari Happonen 

Käsikirjoitus Samuel D. Hunter, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Mikko Rantaniva, lavastus- ja pukusuunnittelu Jonna Kuittinen, valosuunnittelu Juho Itkonen, äänisuunnittelu Kati Koslonen, naamiointisuunnittelu Sanna Virkkula sekä videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen

Esityskuvat (c) Karri Lämpsä 

Idän pikajunan arvoitus / Kuopion Kaupunginteatteri

 Minua ilahduttaa Kuopion Kaupunginteatterissa kovasti se, että näyttämöt on nimetty tylsien suuren ja pienen näyttämön sijaan nimillä Minna ja Maria. Alunperin teimme reissun Kuopioon jo joulukuun puolella, mutta teatterille asti emme koskaan päässeet, sillä näytöksemme harmillisesti peruuntui kesken menomatkan. Harvemmin tulee lähdettyä uusintayritykselle kauemmas, mutta poikkeus vahvistaa säännön, ja tammikuun puolivälissä tulikin sitten testattua samana lauantaina sekä suuri Minna-näyttämö että pienempi Maria. 

 Klassinen mysteeritarina Idän pikajunan arvoitus puksuttaa menemään Minna-näyttämöllä. Näin jälkikäteen hekumoin ajatuksella, että jospa Kuopijossa olisi tehty vähän toisenlainen versio nimellä Lentävän Kalakukon arvoetus, ja siinä olisi ikoninen juna lähtenyt liikkeelle Joensuusta kohti vaikkapa Poria ja jämähtänyt kinokseen juurikin Kuopion kohdalla. Junassa olisi tapahtunut kaamea rikos, jota sitten muhkeaviiksinen yksityisetsivä Poerotti olisi lähtenyt ratkomaan kyselemällä kaikilta immeisiltä "Mitteepä tiiät?". Tunnelma olj lupsakka, murre ja haitari olisi laulanut ja murhaaja selvinnyt. Aa että! Ehkä vielä joskus joku saisi muokata alkuperäisteosta oikein huolella... Kalakukkoja sen sijaan nähdään toisessa Minna-näyttämöllä pyörivässä teoksessa, "kalakukkomusikaalissa" Täydellinen resepti! Ehkä nämä kaksi olisi voinut yhdistää?

Hercule Poirot (Juha Pulli) 

 No mutta. Me näimme tämän perinteisen Ken Ludwigin version, jossa henkilöhahmoja ja epäiltyjä on reilusti vähemmän kuin Christien romaanissa, jonka ilmestymisestä on muuten jo yli 90 vuotta. Kuuluisa Idän pikajuna lähtee Istanbulista kohti Pariisia kyydissään kansainvälinen joukko matkustajia venäläisestä prinsessasta brittiläiseen everstiin ja unkarilaisesta kreivittärestä useasti avioituneeseen amerikkalaiseen rouvashenkilöön. Junan kyydissä on myös ransk belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot (Juha Pulli, jippiii), tuo viiksekäs miekkonen keppeineen, hattuineen ja tyylikkäine liivipukuineen. (Muuten, yleisön joukossa eturivissä istui myös yksi tyylikäs nuori Poirot, bravo!) Jotenkin tuntui olevan Poirot´n ajatukset edellisessä tapauksessaan, joka ei päättynyt toivotulla tavalla. Mies haluaa hiukan lepuuttaa ilmeisen ylikuumenneita harmaita aivosolujaan, vain lomailla ja matkustaa mahdollisimman pian Pariisiin, mutta niinhän siinä tietysti käy, että juna jämähtää kinokseen jossain Jugoslavian huudeilla keskellä yötä ja kun aamu sarastaa, eräästä vaunusta löytyy ruumis. Syyllisen täytyy olla joku junan matkustajista, ja johtolankojakin löytyy yksi toisensa perään. Kuka sen teki? 

 Väliajalla jo supina kävi. Minä pysyin hiljaa ja haarukoin mokkapalaa, kas kun juoni oli harmillisen tuoreessa muistissani. Idän pikajunan arvoitus tuli nähtyä teatteriversiona muutama vuosi sitten Tampereen Teatterissa ja sitä ennen olin nähnyt ainakin yhden leffaversion. Tämä ei kuitenkaan tunnelmaa latistanut, sillä mukavahan tätä mysteerinratkomista oli seurata. Mainioita ja kiintoisia henkilöhahmoja pullollaan, ja alun jäykistelystä ja ylikohteliaasta käytöksestä kun päästiin, niin johan alkoi erilaiset luonteenpiirteet erottua ja kulissit kaatuilla. Kerrassaan verraton oli arvoisan prinsessa Dragomirovin (Sari Happonen) näyttävä tuohtuminen leuanväpätyksineen. Olen nähnyt vastaavaa eräissä sukujuhlissa...

 Tämä oli vasta toinen visiittini Kuopion Kaupunginteatteriin, joten vakituinen näyttelijäkunta ei ole minulle kovin tuttua vielä (lukuunottamatta jo 30 vuotta Kuopiossa näytellyttä Ilkka Penttiä, jonka haastattelun julkaisin tätä edeltävässä postauksessa). Olinkin erityisen ilahtunut bongatessani näyttämöltä vuosien saatossa muilla paikkakunnilla ja muissa produktioissa jo vaikutuksen tehneitä kuten Leea Lepistö, Mika Juusela, Santeri Helinheimo, Akseli Ferrand ja Katariina Lantto.

 On ihmisiä, joille David Suchet´n Poirot on "se ainoa oikea Poirot". Minä en kuulu tähän joukkoon enkä juurikaan ole seurannut television Poirot-elokuvia, minun makuuni liian hidastempoista meininkiä. En muutenkaan ole sitä mieltä, että tietyn hahmon pitäisi olla aina juuri tietynlainen. On lupa tehdä oma tulkintansa ikonisestakin hahmosta - hienostunut kyllä, tyylikäs kyllä ja hiukan arvoituksellinenkin. Juha Pulli onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Tammikuun lopussa sitten nähdään Hämeenlinnassa Kristo Salmisen tulkinta samasta hahmosta. Harvinaista, että parin viikon sisällä tulen näkemään samasta näytelmästä kaksi eri versiota!

 Erityismaininnat alun videosta, tulisesta tangosta, kiitävästä junasta (vaikka veturi lumeen jumiin jäikin, pyörö pyörii hienosti ja näyttävästi) ja Greta Ohlssonin (Katariina Lantto) aksentista. Suosittelen, ja oli teos tuttu tai ei, saa se mukavasti omatkin aivosolut raksuttelemaan, kun yrittelee yhdessä Poirot´n kanssa solmia johtolankoja samaan nippuun ja tulla yhdessä "Ai niin NOIN se meni!" -tulokseen. Ja hei, Snoopi Sirenin ohjaus! Pitkästä aikaa.

~

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS / Kuopion Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 28.10. 2025 Minna-näyttämöllä (kesto noin 2h 25min väliaikoineen) 

Rooleissa : Juha Pulli, Ilkka Pentti, Lina Patrikainen, Santeri Helinheimo, Akseli Ferrand, Sari Happonen, Katariina Lantto, Leea Lepistö, Katri-Maria Peltola, Mika Juusela ja Ari-Kyösti Seppo 

Perustuu Agatha Christien romaaniin, näyttämösovitus Ken Ludwig, suomennos Laura Raatikainen, ohjaus Snoopi Siren, lavastussuunnittelu Sari Paljakka, pukusuunnittelu Sari Paljakka ja Taina Natunen, videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen, valosuunnittelu Juho Itkonen, äänisuunnittelu Kati Koslonen ja naamiointisuunnittelu Sanna Virkkula

Esityskuvat (c) Karri Lämpsä