Haastattelussa Antti Leino

Teatterikärpäsen puraiseman Antti Leinon tapasin heinäkuun puolivälissä 2026 Hämeenlinnassa kahvila Villa Marengissa. Paljasjalkainen hämeenlinnalainen Antti on syntynyt 1987 ja asunut samassa kaupungissa koko ikänsä.

Mitä harrastat? Jos olen oikein ymmärtänyt, teatteri ei ole sinulle ”vain harrastus”? ”Niin. Teatteri on mulle paljon enemmän kuin pelkkä harrastus, ja teen teatteria intohimolla, tosissaan ja sata lasissa, ja siitä ei tingitä yhtään. Oon joskus saanut palkkaakin näyttelemisestä, joten voisin kutsua itseäni puoliammattilaiseksi. Varsinaisina harrastuksina sitten tykkään konsolipelaamisesta ja luonnossa oleilusta ja liikkumisesta. Puolisoni kanssa tykkään käydä lenkkeilemässä. Sulkapalloa käyn silloin tällöin lätkimässä, ja kuntosaliharjoittelun ajattelin aloittaa nyt uusiksi, se on jäänyt vähän vähemmälle.”

Mitä teet työksesi? ”Toimin tällä hetkellä Kanta-Hämeen Muistiyhdistyksellä yhteisöohjaajana. Oon nyt kesällä vetänyt Puistokahvit senioreille -tapahtumia siellä sun täällä. Jutustelen ja toimin tavallaan juontajana, ja kahvittelua, visailua sekä yhteislaulua on luvassa. Musiikkia soitan kännykästäni, ja välillä tanssitaan jenkkaakin. Joskus on ”vierailevia tähtiä” paikalla. Varsinaiselta koulutukseltani oon nuoriso- ja yhteisöohjaaja, ja syksyllä aloitan sosionomiopinnot täällä HAMK:ssa.”

(c) Elli Sihvo

Missä vaiheessa sinua sitten puraisi teatterikärpänen? ”Kyllähän mä ihan pienestä pitäen oon halunnut jollain tavalla esiintyä ja näytellä. Musta on videokin, jossa tanssin samaan tahtiin Uuno Epsanjassa -leffan tanssikohtauksen kanssa. Esitin taikatemppuja ja muuta. Ekaa kertaa teatterinlavallahan oon ollut vasta kolmekymppisenä, eli yhdeksän vuotta tässä on vasta tehty. Oon kaiketi vähän myöhäisherännäinen, ei mua teatterihommat lapsena kai sitten kuitenkaan niin paljoa kiinnostaneet, että olisin mennyt vaikkapa Miniteatteriin. Se tietysti vähän harmittaa näin jälkikäteen, mutta mitä sitä jossittelemaan. Nuorena aikuisena hain kerran TeaKiin, en koskaan päässyt edes paikanpäälle, sillä jännitin niin paljon. Halusin näyttelijäksi, mutta kynnys lähteä oli liian korkea. Kolmekymppisenä, äidin kuoleman jälkeen, mulle tuli sellainen ajatus, että hei, mulla on vain yksi elämä. Nyt pitää tehdä asioita unelmieni eteen. Otin itseäni niskasta kiinni ja hakeuduin Vanajaveden Opistoon, siellä oli draaman ja teatterin kaksivuotinen opintokokonaisuus. Siellä improiltiin paljon ja kuvattiin yksi lyhärikin, mutta varsinaisesti ei esiinnytty. Sitten entinen työkaverini kysyi, että kiinnostaisiko mua kesäteatteri vai oonko enemmän impromiehiä. Päätin, että nyt jos koskaan on teatterin aika. Seuraavana kesänä 2017 aloitin sitten Tuuloksen Ruuttanäyttämöllä ja heti tuplaroolilla! Näytelmän nimi oli Home sweet home. Aluksi näyttelin siinä kiinteistövälittäjää ja sitten perheen rokkaripoikaa. Eka esitys jännitti kyllä ihan älyttömän paljon, pyörrytti ja oksetti, ja olin vielä kutsunut sukua ja ystäviä katsomaan… Pari ekaa esitystä meni jännittäessä, kolmannen kohdalla tuli rakastuminen. Siinä kohtaa iski se, että tämä on hienoa ja tätä haluan tehdä. Ei siis rakkautta ensisilmäyksellä, mutta melkein. Sen jälkeen oli menoa. Teatterin myötä mulle on tullut se, että pitää uskaltaa heittäytyä asioihin ja lähteä mukaan. Inhoan jossittelua enkä halua sitä enää kokea tai miettiä, että miksi en lähtenyt aiemmin mukaan tai hakenut sinne tai tänne.”

Missäs kaikkialla olet tässä yhdeksän vuoden aikana ehtinyt mukana olemaan? ”Ruuttanäyttämöllä muutamana kesänä, Teatteribarrikadissa, Hämeenlinnan Teatterissa ja seurakunnan jutuissa, joista massiivisin kevään 2025 Via Crucis. Se oli kyllä niin mahtava kokemus, että huh huh. Seison Kirkkopuiston portailla iltahämärässä lausumassa repliikkejäni sadanpäämiehenä ja 10 000 ihmistä katsomassa. Ihan rokkistarafiilis tuli siitä! Esitys herätti kaupungilla valtavasti kiinnostusta harjoituksia myöten. Sitä olisi hienoa päästä tekemään uudemmankin kerran. Ja nyt on perustettu oma ryhmä Teatterikupla, jonka ensimmäinen juttu Tuplabuukkaus on ensi-illassa syyskuussa. Kerron siitä myöhemmin hiukan lisää.”

Onko Via Cruciksen lisäksi muita erityisen mieleenpainuneita tai merkityksellisiä rooleja tai esityksiä? ”Ensimmäinen iso pääroolini oli näytelmässä Vuoden Menehtyjä, Teatteribarrikadin juttu syksyltä 2022. Tykkäsin siitä roolista todella paljon. Hämeenlinnan Teatterin Aaveiden kertomaa oli todella hieno, sitä esitettiin loppuunmyydyille ryhmille Hämeen linnassa kolme vuotta. Pyövelin asiakkaan monologia oli hieno esittää, pidin erityisesti siitä. Ja tietysti se miljöö oli aika ainutlaatuinen. Hämeenlinnan Teatterissa pääsin myös ”isolle stagelle” Sudenmorsiamessa, se oli mun pitkäaikainen haaveeni. Pääsin siinä vähän epämukavuusalueellenikin tanssin myötä. Yksi esitys erityisesti jäi mieleen, kun pääsin paikkaamaan Birgitta Putkosen roolia oman roolini lisäksi muutaman tunnin varoitusajalla. Se toi extrajännitystä, mutta siitäkin selvisin kai ihan hyvin. Teatteribarrikadin Synnein suljettu oli erikoinen ja spesiaali kokemus myös, siinähän katsojat kuskattiin pimeässä linja-autolla tuntemattomaan paikkaan, autosta oli ikkunat peitetty, ettei kukaan näe ulos. Mun roolihahmonihan tuli esiin vasta loppupuolella ja odotin vuoroani komerossa, ja jossain esityksessä mulla oli kova flunssa ja yskä. Yritin siellä komerossa yskiä mahdollisimman hiljaa tyynyä vasten, ettei yllätys mene pilalle. Kaikkea hienoa oon kyllä päässyt jo tekemään!” 

Sudenmorsian / HML Teatteri, Konsta Laakso ja Antti (c) Harri Hinkka

Onko sinulla joku tietty ohjenuora tai oppi, joka on erityisesti jäänyt mieleesi? Jonkun sanoma tai itse luettu lause, oma havainto? ”Oon tehnyt semmoisen havainnon, ja tämä sopii yleensäkin elämään, että asioilla on vittumainen tapa järjestyä. Se on ehkä mun mottoni. Isäni sen varmaan joskus sanoi, ja oon ottanut sen käyttööni. Niin se vaan on, että asiat kyllä järjestyy, ei välttämättä aina niin kuin on ensin toivonut, mutta järjestyy kuitenkin. Näyttelijä Petri Liski toimi ohjaajana monta kertaa Ruuttanäyttämöllä ja häneltä jäi mieleeni lauseet ”Älä näyttele” ja ”Älä näyttele näyttelemistä”. Noviisina en ihan täysin aluksi ymmärtänyt, että mitä hän sillä tarkoittaa. Nyt ymmärrän, ja sitä hoen usein itselleni nykyäänkin, jos on tarve kaivaa jotain itsestäni roolia varten. Vesa-Matti Loirilta kysyttiin jossain haastattelussa vinkkejä näyttelemiseen ja hän vastasi, että ”Ole se, kaiva se esiin itsestäsi ja muista rentous”. Nämä ohjeet ovat iskostuneet päähäni.”

Millaisia ajatuksia sinulla on aiemmin ollut näyttelijän työstä ja miten ne ajatukset ovat mahdollisesti muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Aiemmin ajattelin, että se on paljon helpompaa, silloin kun en ollut vielä itse näytellyt. Kyllähän se vaatii paljon ja on kovaa duunia, mutta samalla ihaninta mitä on. Oon työstänyt pääni sisällä sitä ajatusta, että älä näyttele. Näyttelijän työ ei ole sitä, että näyttelet ihmisille, vaan näytät roolihahmosi tunteita, ja ne taas tulevat sisältäsi. Näyttelijän työ on paljon muutakin kuin lavalla heilumista ja repliikkien opettelua. Ennen myös ajattelin, että kameran edessä näytteleminen elokuvissa ja tv-sarjoissa olisi se ”mun juttuni”, että ei ikinä teatteriin yleisön eteen. Nyt olen toista mieltä, kyllä teatteri on näyttelemisen kuninkuuslaji. Vuorovaikutus yleisön kanssa ja kaikki se mikä tapahtuu juuri siinä hetkessä, se teatterin taika.”

Näytelmien avoimissa harjoituksissahan yleisö saa usein esittää lopuksi kysymyksiä ja ensimmäiseksi kysytään aina se, että ”miten te oikein muistatte kaikki vuorosanat”. No, onko sinulla tähän jotain hyvää kikkaa? ”Totta, multakin tuota kysytään usein. Mä nauhoitan kännykän nauhurille omat repliikkini ja otan mukaan vielä vastanäyttelijän tai vastanäyttelijöiden repliikkien hännät ennen omiani. Kuuntelen niitä sitten repeatilla työmatkat ja muut vastaavat. Lisäksi luen repliikkejä ääneen tai päässäni. Parasta on kanssanäyttelijöiden kanssa treenaaminen. Tuplabuukkauksen harkoissa ollaan otettu nyt käyttöön ”DDR-tyyli”, jossa käydään dialogia toisen kanssa kovalla tempolla eikä jätetä yhtään taukoa repliikkien väliin. Se on hauskaa ja yllättävän tehokasta.”

Tässä kohtaa pidimme pienen taidepaussin, kun Antti lähti kääntämään parkkikiekkoon uutta aikaa. Lähtiessään hän kaataa näyttävästi tuolinsa…

 Jatketaan. Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Tää tuntuu vähän vaikealta itse vastata – suomalainen perusluonne, ei osaa kehua itseään. Komedia on mun vahvuuteni, ja monipuolisuus myös. Vakaviakin rooleja on ihana tehdä, ja pahisrooleista tykkään. Kaikki mikä on mahdollisimman kaukana omasta itsestäni. Johanna Reilin mulle sanoi Sudenmorsiamen aikaan, että mulla on erittäin hyvä artikulaatio lavalla, että se varmaan myös yksi vahvuus.”

Synnein suljettu / Teatteribarrikadi (c) Minttu Viitamäki

Onko sinulla jotain erikoistaitoja? ”Ei varsinaisesti, mutta mun erikoisuushan on se, että mun oikeassa kädessäni on lievä cp-vamma. Se tuo aina lisämaustetta jokaiseen roolihahmooni. Välttämättä sitä ei aina huomaa, mutta se on välillä vähän rajoittavakin tekijä ja tiettyjä asioita täytyy miettiä ennalta. Mä pyrin muutenkin tekemään asioita yhdellä kädellä, toinen toimii apukätenä. Mulla on ollut tapana vähän piilotella oikeaa kättäni, kai se kumpuaa jostain lapsuudesta, vaikkei mua koskaan kiusattu sen takia. Jotenkin varmaan häpeillyt sitä alitajuntaisesti. Teatteri on tehnyt mulle hyvää myös siinä, että oon pystynyt enemmän olemaan kokonaisvaltaisesti oma itseni.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin oppia laulamaan paremmin. Mulla on laulamisessa sama vaihe nyt menossa mikä näyttelemisessä oli aiemmin, eli en uskalla oikein heittäytyä. Puistossakin yhteislauluhetkissä laulan kyllä mukana, mutta hyvin hiljaisella äänellä. Toiveissa on, että viimeisissä puistohetkissä rohkenisin vetää kunnolla. Oon nyt käynyt neljä kertaa Savolaisen Henkan laulutunneilla. Kaikki lähti siitä, että hain Tom of Finland -musikaaliin mukaan ja multa kysyttiin äänialaa. En tiennyt enkä edes sitä mitä se tarkoittaa, joten tältä pohjalta. Siitä oli otettava selvää, baritonihan mä oon. Laulutunteja tarvitsisin kyllä lisää ja lisäoppia etenkin tekniikkaan, alkeita vasta tuli käytyä läpi. Suvussani etenkin äidin puolelta on musikaalista väkeä, ja mustakin voisi tulla ihan ookoo laulaja. Tanssiin ja liikkuvuuteen lavalla kaipaan myös lisäoppia.”

Via Crucis 2025 (c) kuvaaja tuntematon

Käytkö itse katsomassa teatteria? ”Ihan liian vähän, mutta nyt oon skarpannut ja käynyt katsomassa paljon enemmän kuin aiempina vuosina. Omien töiden takia en oo nyt kesällä ehtinyt käydä oikein missään. Täällä Hämeenlinnan Teatterissa tulee käytyä paljon ja Tampereen Teatterin Taru Sormusten Herrasta oli todella upea. Kansallisteatterissa näkemistäni on jäänyt mieleeni Kissani Jugoslavia. Nopearytmiset komediat kiinnostaa ehkä eniten, Hämeenlinnassa näkemistäni esimerkkinä 39 askelta ja Täydellinen lauantai, ja Heinolan Kesäteatterin viimekesäinen Näytelmä joka menee pieleen. En muista ikinä nauraneeni missään niin paljon kuin siellä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset, kohtaamiset ja erilaiset yllättävätkin tilanteet inspiroi, hetkessä eläminen. Hyvä työilmapiiri ja huumori inspiroi myös. Teatterissa inspiroidun yhteisestä tekemisestä ja miljööstä.”

Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? ”Mulle teatterin taika on sitä, että kun menen harjoituksiin, näytökseen tai katsomoon, niin kaikki muu unohtuu. Oli elämässä sitten millaista kriisiä meneillään, niin kaikki unohtuu ainakin hetkeksi. Sen muutaman tunnin aikana en ajattele mitään muuta. Teatteri on mulle parhaimmillaan ja aina terapiaa. Kun itse oon näyttämöllä, yleisöstä virtaa lavalle energiaa ja toisinpäin. Se on sanoinkuvaamattoman hieno tunne.”

Vuoden Menehtyjä / Teatteribarrikadi (c) Miika Heinonen

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Kaikista suurin idolini on Jim Carrey, häneltä onnistuu niin komedia kuin draamakin. Monipuolinen näyttelijä, ja häntä oon fanittanut ihan lapsesta asti. Kotimaisista suosikkejani on Pirkka-Pekka Petelius ja kaikki Kummeli-tyypit, etenkin Heikki Silvennoinen. (*tähän väliin on mainittava, että Antilla on päällään Tonnin seteli -paita*) Kummelit on tullut katsottua niin moneen kertaan, että osaan varmaan kaikki sketsit ulkoa. Onhan Vesa-Matti Loiri mainittava myös, monilahjakkuus hänkin.”

Ja sitten puhutaankin Velipuolikuu-sketseistä tovi… Ämpäriä viedään taas.

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Seela Sellan kanssa olisi upeaa näytellä. Petteri Summanen voisi olla myös kova, en oo häntä koskaan nähnyt teatterissa. Ja Erkki Saarela! Jyri Ojansivun kanssa olisi kiva näytellä vielä, onneksi oon saanut jo pari kertaa näytelläkin. Jyrin kanssa milloin tahansa uudelleen. Mainitaan myös ex-työkaverini Heikki ”Hopo” Kuusela, hänen kanssaan olisi varmasti mainiota lavalla. Hopo on kyllä sellainen pudottelija, että en tiedä uskaltaisinko sittenkään lähteä hänen kanssaan… Mulla kun on tosi huono pokka.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Freddie Mercuryn tai James Hetfieldin kanssa. Martti Syrjän kanssa olisi hienoa laulaa myös, Eput ja Metallica on mulle musiikissa ihan ykkösiä.”

Mitäs me laulaisimme karaokessa duettona? ”Joku Eppu Normaalin biisi varmaankin? Nuori poika tai Hipit rautaa? Vedetään molemmat!”

Sudenmorsian / HML Teatteri (c) Harri Hinkka

Kerro joku legendaarinen sählinki lavalta. ”Ruuttanäyttämöllä oli yhdessä näytelmässä kohtaus, jossa mun piti napata lavasteiden takaa ”viskipullo” ja kaataa siitä ryypyt. Yhdessä näytöksessä olin unohtanut pullon takahuoneeseen! Lavalla oli menossa iloinen meininki ja piti napata pullo tutusta jemmasta, mutta eipä sitä siis löytynytkään. Oli lähdettävä hakemaan sitä kauempaa, ja samaan aikaan lavalla näyttelijäkollegani Otto Virtanen piti tunnelmaa yllä laulattamalla yleisöä. Lopulta löysin pullon ja ”otetaas viinaa”. Jälkikäteen kuulin, että yhteislaulun oli luultu kuuluvan näytelmään mukaan.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että uskalla heittäytyä. Hae TeaKiin, hae Nätylle. Anna palaa! Älä pelkää.”

Mitä sanoisit nuorelle, joka tällä hetkellä haaveilee urasta teatterin parissa? ”Rohkeasti vaan unelmia kohti.”

 Näetkö teatterin liittyviä unia tai painajaisia? ”Näen kyllä ja varsinkin ennen ensi-iltaa. Usein ne on sellaisia, että oon jollain järjettömän isolla lavalla, tyyliin Tallinnan laululava, ja mun pitäisi lausua repliikit, joista mulla ei oo mitään käsitystä. Menen täysin lukkoon, ja toinen näyttelijä koittaa vieressä vähän vihaisenakin vinkata, että sano nyt ne replasi jotta päästään eteen päin! Mietin vaan, että enhän mä oo harjoitellut tätä yhtään enkä oo saanut plariakaan. Tietysti välillä huomaa olevansa myös alasti, ja yleisö on ihan kauhuissaan. Onneksi siinä kohdassa herään.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi ehdottomasti slapstick-komedia ja mun roolissani olisi Jyri Ojansivu. Kansainvälisessä versiossa mua esittäisi Rowan Atkinson.”

Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Supervoimani olisi se, että saisin ihmiset ajattelemaan toisista ihmisistä empaattisemmin. Suurvaltojen päämiehet varsinkin. Hahmon nimi olisi Spiritus Fortus ja sillä olisi päällään todella kireä kuminen spandex-asu ja reikiä täynnä oleva viitta, nahkainen hattukin ehkä. SF lukisi isolla rinnassa.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin pelikonsolin ja hyviä pelejä, ja Fizza-automaatin!”

Akattoman kylän onni / Tuuloksen Ruuttanäyttämö (c) kuvaaja ei tiedossa

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Dinosaurukset on aina kiehtoneet mua ja muutenkin olisi kiintoisaa nähdä, että millainen maailma on ollut silloin kaaaauan sitten. Hienoa olisi myös nähdä joku Shakespearen aikainen juttu, miten ihmiset ovat reagoineet. Antiikin Kreikan teatteripiireihin olisi kiva päästä kurkistamaan. Keskiajalle Hämeen linnaan olisi myös hienoa päästä katsomaan, että minkälaista se meno oli oikeasti siihen aikaan.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on kestoltaan pisin haastattelu, jonka olet tehnyt? Ja onko sulla jotain legendaarista sählinkiä sattunut haastatteluissa?”

Pisin on ollut 3,5 h kestänyt Antti LJ Pääkkösen haastattelu, joka rönsyili kivasti moneen suuntaan ja myöhästyin kahdesta bussistakin. Ei haitannut yhtään. Varsinaisia sählinkejä ei ole sattunut paitsi sellaisia, että on naurettu niin paljon, että olen meinannut pudota tuolilta ja molemmat olemme olleet hepulikohtauksen kourissa. Sitten on käynyt pari kertaa niin, että joku toinen näyttelijä on tietämättään keskeyttänyt jutustelun ja yrittänyt tulla samaan pöytään. Pekka Räty nosti Lahden Kaupunginteatterin näyttelijälämpiössä haastateltavani Tapani Kalliomäen ilmaan kesken haastiksen, ja Turussa Aboa Vetuksen sisäpihalla haastateltavanani oli samaan aikaan sekä Santtu Karvonen että Jussi Lampi. Jo edesmennyt Antti Litja tuli kahvikupin kera samaan pöytään lausuen "Saako istua tähän arvovaltaiseen seuraanne?" ja minä sanoin, että "Nyt ei valitettavasti käy kun meillä on tässä haastattelu kesken." Antilla olisi varmasti ollut muutamakin tarina takataskussaan ja jälkikäteen tietysti harmitti ja naurattikin koko tilanne. Että menin ja annoin Antti Litjalle pakit!

Kerrohan lisää siitä Teatterikuplasta. Miten ryhmä sai alkunsa ja mitä on nyt syksyllä luvassa. ”Joo Teatterikuplahan sai alkunsa Aaveiden kertomaa -tuotannon aikana kun puhuttiin teatteribarrikadilaisten kanssa, että olisi kiva alkaa heti tehdä jotain uutta prokkista ja Sinikka Salminen otti puheeksi, että hän kirjoittaa juuri esikoisnäytelmäänsä ja halusi meidät tekemään sen. Siitä se ajatus sitten lähti, että hei mitä jos kerralla rykästään täysin uusi yhdistys kasaan ja kokeillaan siipiämme. Ryhmän nimi olikin heti alkuun se haastavin keksittävä, vaikeampaa jopa kuin oman lapsen nimeäminen. Meni pitkään kaikenlaisia nimiehdotuksia pyöritellessä, mutta mikään ei oikein tuntunut hyvältä ja omalta, kunnes sitten kerran osa porukasta kokoontui kahvittelemaan ja joku mainitsi, että ollaan tässä vähän niin kuin omassa kuplassa ja avot ! Teatterikuplahan se on!

"Syksyllä 5.9. nyt sitten tosiaan tulee Taidekasarmilla ensi-iltaan Tuplabuukkaus, joka on Sinikka Salmisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä. Se kertoo Hannasta ja Karista, jotka kamppailevat parisuhteen, somen ja identiteettiongelmien parissa. Sivubisneksenään he vuokraavat yläkerran huonetta airbnb:n kautta. Hommahan lähtee vähän käsistä, kun Hannan luulosairas äiti ja eksoottinen vieras kaukaa Intiasta saapuu yhtä aikaa matkalaukkuineen majoittumaan yläkertaan ja lisäksi tilannetta hämmentää perheen tyttären Maijun eli Martin apaattinen ystävä Runo ja Turengissa liikkuva hiippari. Eli täyttä komediaa ja kommellusta on luvassa."

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Rakastakaa toisianne. Käykää teatterissa ja kuluttakaa muutakin kulttuuria monipuolisesti. Ja tulkaa katsomaan Tuplabuukkausta Taidekasarmille, liput teatterikupla.fi.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Puolisoni laittoi juuri viestiä, että voisitko tuoda kaupasta energiajuomaa, joten menen kaupan kautta kotiin, pussaan puolisoani, istun sohvalle ja totean, että ”Jes, mä selvisin haastattelusta!”, siinä tämän illan suunnitelmat.”

Minä, Heikki ja Antti :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : 

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus 

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Vihapuhe

3. Mikä sytyttää sinut? - Puolisoni

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ylimielisyys, feikkaus

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu

6. Mitä ääntä rakastat? - Kuplamuovin poksutteluääntä 

7. Mitä ääntä inhoat? - Haarukalla kun vetää tyhjää lautasta vasten, ja herätyskello

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Poliisi

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä, been there done that

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Jumala kysyisi multa, että ”Millanen päivä sulla on huomenna?” ja mä vastaisin, että ”Ihan normipäivä.” ”No otetaan jotkut A-oluet sitten.”

The Full Monty - Tappiin asti / Miinan Monttu

 Vaikka asun vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Hausjärvellä Turkhaudan kylässä sijaitsevasta Miinan Montusta ja vaikka lähiseudun kesäteatteritarjontaa olen vuosien saatossa kolunnut läpi enemmän tai vähemmän, oli tämä ensivisiittini Miinan Monttuun. Paikan ohi olen kyllä ajanut muutaman kerran enkä osaa sanoa miksi on aiemmin jäänyt väliin. Nyt oli aikataulut ja kyyditykset kohdillaan, joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

 Vuonna 1997 ensi-iltansa saanut elokuva The Full Monty on yksi lemppareistani ja olen nähnyt sen useampaan otteeseen, eikä vähintään Robert Carlylen vuoksi, joka on yksi suosikkinäyttelijöistäni. Leffan näin ensimmäistä kertaa Lontoossa, jossa sattumalta olin lomareissussa juuri silloin kun leffaa pyöri elokuvateattereissa. Olihan siinä oma tunnelmansa, nähdä juuri tämä leffa muualla kuin Suomessa. Leffaan perustuvan Housut pois! -musikaalin olen nähnyt toistaiseksi kolme kertaa (HKT:llä, Samppalinnassa ja Lahdessa), mutta tämänkertainen oli ensimmäinen näkemäni näytelmäversio. The Full Monty - Tappiin asti! Mainio suomennos muuten.

 Tarinassahan pari työtöntä sheffieldiläistä duunaria (ja monen mielestä myös täydellistä luuseria) Gaz (Henkka Västilä) ja Dave (Jyrki Ylätalo) päättävät vähän sattumalta perustaa miesten showtanssiryhmän, pikkurötöstelyn ja työkkärissä työnhakulomakkeiden täyttelyn vastapainoksi. Samassa kaupungissa vastikään vieraillut ja naisväkeä hurmannut Chippendales ei ole kohta enää muuta kuin kasa öljyttyjä lihaksia ja liian kireitä tangoja. Odottakaas vaan! Tarkoitus olisi vetäistä yksi kunnon show, josta kunnon tienestit. Raha on kuitenkin vain sivuseikka, kun todellisuudessa vaakakupissa painaa paljon isompia asioita - huoltajuuskiistaa, ulkonäköpaineita, tarpeettomuuden tunnetta, kaiken luovuttamista. Nostaisin myös tärkeiksi teemoiksi me-hengen, ystävien tärkeyden, rohkeuden ja itsensä voittamisen. Ketkuttaa nyt takapuoltaan musiikin tahdissa ja nolata itsensä totaalisesti satojen silmäparien edessä - vaatii ihan älyttömästi rohkeutta vaan mennä ja tehdä silläkin uhalla, että jatkossa sinua pidettäisiin aiempaa suurempana pellenä.

 Hauskahan tämä on, mutta ei mikään ovifarssi, jossa mennään ja tullaan vauhdilla, ja sekaannukset seuraavat toisiaan. Komiikkaa syntyy jätkien välisestä sanailusta, "vittuilu on välittämistä"-tyyliin, ja erinäisistä yllätyskäänteistä, joita etenkin koe-esiintyminen ja tanssitreenit tarjoaa. Näyttämöllä on sekalainen sakki ihan tavallisia miehiä, joiden puolella on katsojankin helppo olla ihan alusta alkaen. Sympatiapisteitä ropisee laariin jatkuvalla syötöllä, ja varsinaisestihan tässä ei naureta päin naamaa näille miehille, vaan tapahtumille ja tilanteille, joita heille eteen tulee. Sydämellä tehtyä komiikkaa, siitä minä pidän. 

 Yllättävänkin pitkä kesto (liki kolme tuntia) näin kesäteatteriesitykselle ja ei-musikaalille, mutta hetkeäkään en vilkuillut kelloa eikä muutenkaan kyllästyttänyt missään vaiheessa. Näytelmä eteni hyvällä rytmillä, ja mitä musiikkiakin mukana! Smalltown Boy olisi voinut soida kauemminkin. Varsin toimiva ja kekseliäs lavastus myös, siinä ei ollut mitään liikaa eikä liioin puuttunutkaan. Leffassakin lempparikohtaukseni on eräs jonomuodostelma, kun radiosta lähtee soimaan Donna Summer. Tietysti kohtaus on tässäkin mukana, ja aina Hot Stuffin soidessa näen edessäni pieni hymynkare suupielessä koreografiaa toistavat kundit. Jotenkin sykähdyttää myös Dave ensin kelmuttamassa itseään ja sitten surumielisenä mussuttamassa suklaapatukkaa. Ja se, että mitä kaikkea Gaz on todella valmis tekemään ihan vaan säilyttääkseen yhteyden rakkaaseen Nathan-poikaansa (Hugo Esselström). Hyvinhän tämä porukka kaikkineen vetää, mutta suosikeikseni nousivat jo mainittujen Gazin ja Daven lisäksi Gerald (Kari Tuominen), joka oli pimittänyt työttömyytensä vaimoltaan puolen vuoden ajalta ja Ori (Mimo Pajunen-Noroila), jonka kävelykeppi ja huono ryhti sai kyytiä rytmin viedessä. Tärkeässä roolissa naisista etenkin Daven vaimo Jean (Oona Otsamo), miten tärkeää onkaan kuulla olevansa rakastettu juuri sellaisena kuin on.

 Tämä oli ensimmäinen mutta ei todellakaan viimeinen visiittini Miinan Monttuun. Ilahduin erinomaisen näytelmän lisäksi myös paikalla vallitsevasta talkoohengestä ja etenkin liikenteenohjaajista, joiden käsiliikkeitä ja homman sujuvuutta ei voinut muuta kuin ihailla.

 Tappiin asti vedetään melkein elokuun loppuun asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

THE FULL MONTY - TAPPIIN ASTI / Miinan Monttu 

Ensi-ilta 13.6. 2026, kesto noin 3h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Henkka Västilä, Jyrki Ylätalo, Hugo Esselström, Kari Tuominen, Juha Salminen, Eero Elo, Oskari Ikonen, Päivi Tuomenpuro, Aleksi Mertanen, Veli Peurala, Oona Otsamo, Mimo Pajunen-Noroila, Helena Hajanti ja Sanni Toivonen 

Käsikirjoitus Simon Beaufoy, suomennos Juha Siltanen, ohjaus Sanna Saarela, lavastussuunnittelu Amadeu Vives, puvustus Charlotta Torttila ja Anuliisa Salovaara, maskeeraussuunnittelu Hanne Rintanen, äänisuunnittelu Joonas Ylänne ja Sanna Saarela sekä koreografia Nelli Ojapalo 

Julistekuva (c) Miinan Monttu, Eva Lindblom

Egyptin prinssi / Salon Teatteri, Vuohensaari

(Mainos / kutsuvieraslippu saatu Salon Teatterista) 

 Kyllä ihminen tuntee itsensä välillä hölmöksi, ja vielä näin kypsemmällä iällä... Egyptin prinssi -musikaali perustuu DreamWorks Animationin samannimiseen piirrettyyn, jota en ole koskaan nähnyt ja musikaalistakaan ei ollut tätä ennen mitään käryä. Jossain vaiheessa alkukesästä mietin, että kukahan se lie tämä Egyptin prinssi ja mikä tässä mahtaa olla ns. kupletin juoni. Jotain spesiaaliahan tässä täytyy olla, koskapa teos on ohjaaja Peter Nybergin pitkäaikainen unelma ja suomennoskin, ja luulen, ettei mitään pientä piperrystä lähdettäisi Vuohensaaren idyllisiin ja moneksi muuntautuvaisiin maisemiin tekemään. Ei sentään mitään palavaa pensasta eteeni ilmestynyt, mutta totta Mooses tunsin itseni tyhmäksi kun hokasin sitten asioita! 

Mooses (Jerry Sarlin) kera paimensauvansa

 Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ehdin nimittäin mestoille vasta kuukausi ensi-illan jälkeen ja siinä vaiheessa oli jo korviini kantautunut monenlaisia kehuja ja hiukan hämmentynyttäkin hehkutusta tyyliin, että eihän tämä ole edes mahdollista. Suomen kantaesitys, Salossa, kesällä, harrastajateatterissa. Hei haloo! Ihan kaikki on mahdollista silloin kun on tahtoa, taitoa, näkemystä ja ilmiselvää lahjakkuutta, ja Egyptin prinssi on loistava esimerkki siitä, että koskaan ei pidä luopua unelmistaan. Eipä moni olisi uskonut sitäkään, että Turun Samppalinnassa pyöritetään loppuunmyydyille katsomoille Notre Damen kellonsoittajaa ja Joutsenoon rakennettiin tuosta noin Saha Saimaan rannalla muutamaksi viikoksi. Erikoisen hieno kesä on ollut näin katsojan näkökulmasta, ja iloitsen suunnattomasti siitä, että siellä sun täällä lippukauppa on käynyt kuumana. Kansa janoaa kulttuurielämyksiä! Kymmenkunta esitystä pitkin ja poikin Suomea kuluvana kesänä nähneenä voin lisäksi todeta, että haitarinsoitto, sisällissotaviitteet ja eeppiset tarinat ovat olleet tämän kesän hittejä ja erikoisuuksia. Perinteisiä farssejakin mukaan mahtuu, mutta niitä on ollut ennenkin.

 Asiaan. Musikaali alkaa näyttävällä joukkokohtauksella ja jylhällä musiikilla, ja heti ensimmäiset kylmikset ja iho kananlihalle. Ajattelin siinä vaiheessa, että jaahas, näin sitä mennään taas eli meikäläistä viedään. En miettinyt eri kansoja, eri lähtökohtia elämälle, vastakkainasettelua, eri puolia. Mietin ihmisiä, joiden käytöstä ohjaa asema, juuret, kahleet (monessakin mielessä), ylempää asetetut odotukset ja omatuntokin. Äiti laittaa pienokaisensa kaislakoriin virran vietäväksi, ja toisaalla toinen äiti pelastaa saman lapsosen ja kasvattaa kuin omanaan. Kaislakorissa matkannut saa nimekseen Mooses (Jerry Sarlin) ja isoveljenään Ramses (Maunu Toivari) - Egyptin faarao Setin (Kari Rantanen) poikia nyt molemmat, vaikka totuushan on toinen. 

Ramses (Maunu Toivari) ja Mooses 

 Siitä on aikaa kun viimeksi olen tutkaillut Raamattua tai Vanhaa testamenttia, joten koin tarinan edetessä monta ahaa-elämystä ja "Ai niin tämäkin!"-hetkeä. Enpä nyt jaksa "juonesta" sen enempiä kertoa, mutta että Exodusta on luvassa ja Mooses johdattaa lopulta kansaa luvattuun maahan. Väliajan jälkeen alkoi jo vähän jänskättämään, että voi jehna kohtahan tässä ilmeisesti "halkaistaan" meri ja miten mahtavatkaan toteuttaa moisen tempun ja ihan oikean meren läheisyys toi vielä jännän lisämausteen tähän pohdintaan (ja varsinkin poistuessa Vuohensaaresta pikkuista siltaa pitkin, meri kuumottavasti molemmin puolin). Ja hitsi vieköön, niinhän siinä kävi ja miten nerokkaalla tavalla! Alkoi vähän itkettää, kuten minulle usein käy silloin, kun näkee jotain erikoisen hienosti toteutettua. 

Keskellä Sippora (Maria Ahmed)

 Sillä hienohan tämä on, täynnä kliseisesti todettuna eeppisiä joukkokohtauksia ja paljon toimintaa, mutta myös kauniita ja herkkiä mutta paikoin hyytäviäkin hetkiä ja duettoja kahden henkilön välillä. Mooseksen ja Ramseksen hieno yhteys nuorempana, kasvu, välirikko, sovinto. Mooses ja Sippora (Maria Ahmed) hiukan arkaillen mutta ehdottoman uteliaina lampaita paimentamassa, hiukan pelottavakin Hotep (Pasi Nikula) Ramsekselle käskyjä uhoamassa (muistan edelleenkin Salon Teatterin Macbethin ja Nikulan nimiroolin, huh huh). Ah, ja suosikkini Mooseksen Mirjam-sisar (Taru Siljander), voi miten hurmaava! Ja Vilma Itäsalmi Jokebedin roolissa, häntä olen ihastellut muutaman kerran aiemminkin.

Keskellä Hotep (Pasi Nikula)

 Haluan muistaa niin paljon tästä toteutuksesta! Vimmaisen tanssin ja keinuvat lanteet, jalkojen alla pöllyävän hiekan ja sormien lomitse valuvan hiekan, johon pieni tuuli tarttuu. Seinämaalauksen putoilevat lapset ja äitien sylistä tyhjenevät kääröt, Mooseksen paimensauvan iskut tantereeseen (sauvan nähtyäni mietin, että siinäpä on erikoisen hieno kepakko ja mistähän tämä on löytynyt, "niiin hyvää puuta se on"), hauska kaivoontipahtaminen, kaislakorin matka aalloilla keinahdellen, pienet huumorimausteet, pukujen värit ja muutkin tarkkaan mietityt yksityiskohdat... Ainoat pienet miinukset siitä, että laulujen sanoista ei joukkokohtauksissa meinannut saada täysin selkoa, ja kesto tuntui istumalihaksissa hivenen liian pitkältä. 

 Mutta noin muuten, toteampahan vain että KIITOS ja WOW! Mitähän seuraavaksi? Koska mikään ei näytä mahdottomalta, niin ehkäpä kohta saamme nähdä kesäteatteriversion Dyynistä. Näen jo hiekkamadot nousemassa esiin... Toisaalta Mooseksen kiharaisella peruukilla saisi myös oivallisen Jon Snow -lookin. Odysseushan on nyt myös in. No niin Peter Nyberg, otahan tästä vinkkiä! 

Loppukiitoksista kuvan otin ihan itse.

 Egyptin prinssi nähtävissä vielä 15.8. asti. Lisäinfoa ja lippuhommia tästä linkistä. 

~

EGYPTIN PRINSSI / Salon Teatteri

Suomen kantaesitys 4.7. 2026 Vuohensaaren Kesäteatterissa, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Jerry Sarlin, Maunu Toivari, Maria Ahmed, Taru Siljander, Esa Lehtinen, Miia Vaajanen, Kari Rantanen, Pasi Nikula, Manna Kabanova, Riku Ekman ja Vilma Itäsalmi sekä ensemble Pinja Aalto, Niina Candelin, Laura Flemming, Aisla Haapamaa, Heimo Heikkonen, Mandi Hyttinen, Hannu Lukkarinen, Janne Lumme, Anni Mäenpää, Pyry Pajunen, Selina Pietilä, Tiitus Pietilä, Senja Poikonen, Teppo Rantanen, Emiel Riiko, Nea Sarlin, Kalle Tuomela ja lisäksi lapsirooleissa vuorottelevat Ava Forsman/Eedla Höglund, Aatos Höglund/Tuukka Sonkki ja Klaara Höglund/Emmi Karhulahti 

Käsikirjoitus Philip LaZebnik, musiikin sävellys ja laulujen sanat Stephen Schwartz, ohjaus ja suomennos Peter Nyberg, musiikin johto Roope Pelo, koreografia Venla Viisanen, lavastussuunnittelu Timo A. Aalto, pukusuunnittelu Marjo Haapasalo, äänisuunnittelu Jouni Lehtonen, naamioinnin ja kampausten suunnittelu Alisa Oksanen ja ohjaajan assistentti Kris Mäki 

Esityskuvat (c) Frans Rinne

Haastattelussa Leena Rousti

 Näyttelijä Leena Roustin tapasin heinäkuun lopussa 2026 Kahvila Laurellissa Hämeenlinnan keskustassa. Haastattelun jälkeen Leena suuntasi illaksi Kaupunginpuistoon, jossa HUK (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri) esittää elokuun puoliväliin musiikkinäytelmää Sitä saa mitä tilaa. Samasta näytelmästä haastateltavana oli pari viikkoa sitten Patrik Hvitsjö. Vuonna 1963 syntynyt Lennu on kotoisin Helsingistä. ”Äidin puolelta oon viidennen polven helsinkiläinen, isäni oli kotoisin Oulusta. Asuin muutaman vuoden Seinäjoella ja sen takia varmaan viihdyinkin siellä niin hyvin, koska sehän on just puolivälissä. Helsingistä muutin aikoinani Tampereelle, sitä pidän kotikaupunkinani. Lisäksi oon asunut pitempiä aikoja Nokialla ja Kokkolassa. Virallinen osoitteeni on tällä hetkellä Pirkkalassa, mutta itse asiassa asun puolisoni Jarmon ja koiramme Tatun kanssa matkailuvaunussa, jolla lähdemme syksyllä reissaamaan. Kerron siitä myöhemmin lisää.”

 Mitä harrastat? ”Koirahan vie kaiken huomion ja ajan nykyään, mutta sitä ennen tuli käytyä ”likkojen” kanssa punttisalilla suhteellisen säännöllisestikin. Piirtämistä harrastin aiemmin, ja lukemista. Kaikki on jostain syystä jäänyt. Työhän on mulle tavallaan harrastus myös, ja kaikki siihen liittyvä. Leffoja ja sarjoja tulee katsottua puolisoni kanssa, meillä on vaunussa kunnon screeni ja videotykki.”

 Miten sitten aikanaan päädyit teatterin pariin? ”Isäni oli oopperalaulaja ja äitini on harrastanut nuorena tanssia. Lapsena tuli pyörittyä hyvinkin paljon vanhassa oopperatalossa eli Aleksanterin teatterissa, se toimi päiväkotinani silloin kun en ollut varsinaisessa päiväkodissa tai leikkikoulussa. Enoni oli näyttelijä, samoin ovat kaksi serkuistani. Teatteri ja ooppera ovat aina olleet elämässäni jollain tavalla mukana. Tietysti halusin itsekin oopperalaulajaksi ja balettitanssijaksi, mutta se jäi. En päässyt balettikouluun, koska unohdin juuri sinä päivänä jumppapukuni kotiin ja päälläni oli rikkinäiset kalsarit, joten en kehdannut mennä kokeeseen. Olin silloin 7-vuotias. Seuraavana vuonna kouluun otettiin vain poikia, ja seuraavalla kerralla olin sitten jo liian vanha. Näin se meni silloin. Lapsena ja vähän vanhempanakin olin avustajana oopperassa aika monessa jutussa. 10-vuotiaana olin pienessä roolissa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmässä Annika ja Mauno. Koulun jälkeen heti ylioppilasvuonna 1982 yritin Teatterikouluun, putosin heti ensimmäisessä vaiheessa ja samoin kävi kolmena seuraavana hakukertana myös. Mietin mä muitakin ammatteja, taksikuskista lähtien. Pääsin kuitenkin avustajaksi Kansallisteatteriin ja siellä menikin sitten seuraavat kahdeksan vuotta. Siinä ohessa tuli suoritettua monenlaisia teatterialan kursseja, yhdessäkin lopputyönä tehtiin pienoismusikaaleja. Yllättäen sain puhelinsoiton Esko Roineelta, kiitos Pirkko-Liisa Tikan, hän pyysi mua koelauluun Tampereelle. Long story short, tässä sitä ollaan! Pienten mutkien kautta päädyin siis Tampereen Teatteriin, ensimmäiset pari rooliani oli musikaalissa Leipurin kaunis vaimo, ja vuosi oli 1990. Siitä parin vuoden kuluttua sain näyttelijäharjoittelijasopimuksen neljäksi vuodeksi.”

 Mitenkäs minusta tuntuu siltä, että olet ollut aika monessa eri teatterissa. Missäs kaikkialla olet oikein vuosien varrella ollut? ”Tampereen Teatterin lisäksi oon ollut Eurooppa Nelosessa, Tampereen Työväen Teatterissa, Samppalinnan Kesäteatterissa, Sappeen Kesäteatterissa, Pyynikin Kesäteatterissa, Imatran Teatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Kokkolan Kaupunginteatterissa, Imatran Kesäteatterissa, Lappeenrannan Kaupunginteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Turun Linnateatterissa, Rauman Kesäteatterissa ja nyt toista kertaa täällä Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa eli HUK:ssa. Kaikenkaikkiaan yhteensä noin 70 juttua siellä sun täällä! Muutamassa teatterissa oon ollut useampana vuonna eri produktioissa mukana vierailijana, Seinäjoella ja Kokkolassa kiinnitykselläkin.”

Dance of the Vampires / Seinäjoki (Leena, Anne Vihelä ja Heikki Vainionpää) (c) Ari Ijäs

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkityksellinen oma roolityösi tai koko proggis. ”Tampereen Teatterin Evita-musikaali 90-luvulta on ollut hyvin merkityksellinen, vuorottelimme Ritva Jalosen kanssa pääroolissa. Evita on mulle se merkityksellisin, mutta heti seuraavana kyllä Seinäjoen Kaupunginteatterin Dance of the Vampires -musikaali. Vampyyrien tanssi. Se oli kyllä ihan huippu juttu! Sitä esitettiin syksyllä 2011 ja keväällä 2012. Vieläkin ikävöin sitä. Musikaalin ympärille muodostui oma faniporukkansakin, en ollut aiemmin kokenut mitään vastaavaa ja tuskin tuun enää kokemaankaan. Siitä tuli Tapaus! Tampereen Komediateatterissa esitetystä Suurenmoista!-komediasta pidin kovasti. Se kertoi Florence Foster Jenkinsistä, joka lauloi sydämensä kyllyydestä ooppera-aarioita vähän sinne päin, mutta sehän ei häntä haitannut. Hyvin sydämellinen juttu, ja työryhmä oli ihana. Komediateatterissa esitettiin hirmuinen määrä Pokka pitää -komediaa, aluksi olin Daisyn roolissa ja sitten itse Hyacinthin. Sitä oli kiva esittää. Linnateatterin Raunistula oli myös oikein mukava, ja meillä oli siinäkin huippukiva porukka. Se on hirmuisen tärkeää. Hyviä ja rakkaita ystäviä oon saanut esitysten myötä.”

 Onko sinulla jäänyt mieleesi jokin tietty tärkeä oppi tai ohjenuora vuosien varrelta? ”Nyt pistit kyllä pahan. Kun vielä muistaisi, että kuka on sanonut ja mitä… Oon saanut paljonkin hyviä ohjeita vuosien varrella, alan koulutusta kun ei ole ja oon siinä mielessä ”pystymetsästä”. Nyt nousee mieleen rakkaan ystäväni Ilmari Saarelaisen, jonka kanssa oltiin siinä Suurenmoista!-jutussa, hauska lausuma ”kaikkiin kohtauksiin ei tarvi mennä jos ei halua”. Ensimmäiset 20 vuotta olin kova jännittämään, nyt se on rauhoittunut. Nykyään jännitän vain sitä, että muistanko tekstin. Migreenin myötä mulla on tullut pari kertaa ensi-illoissa totaalinen bläkäri, se on pelottava tunne. Niistä on kuitenkin selvitty ja päästy eteen päin. Jännittämiseen ja yleensä tekemiseen joku on sanonut, että ei se ole kuolemanvakavaa. Kukaan ei lavalla kuole, vaikka jotain unohtuisikin. Virheitä voi sattua, mutta kun oon aina ollut perfektionisti, etenkin nuorena. Kaiken pitäisi mennä juuri niin kuin on sovittu ja käsketty. Oon aina ollut tosi huono improvisoimaan. Tampereen freelance-näyttelijäyhdistyksen kautta on saatu impro-oppia ja siellä on noussut esiin se, että mieli avoimeksi. Siitä on ollut apua.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Laulaminen on aina ollut mun vahvin osa-alueeni. Oon aina osannut myös liikkua, se taas on tullut äidin verenperintönä. Mitä tahansa lavalla teenkin, teen sen täydestä sydämestäni ja tosissaan. Eilisen esityksen jälkeen seisoimme Heta Halosen kanssa näyttämön vieressä katsomassa poistuvia ihmisiä ja luoksemme tuli kyyneleet silmissä mies, joka oli Oulusta asti tullut katsomaan. ”Kiitos, oli niin ihanaa katsoa tuollaista musiikkiteatteria, kun ihmiset osaa ja tekee koko sydämestään”, sanoi hän meille. Ajattelin siinä, että tämä on yksi niistä asioista, minkä takia tätä hommaa teen. Ihana, spesiaali palaute. Mutta että mä teen aina tosissani, pilke silmäkulmassa, vaikka olisi kuinka huono päivä. Oon 100 % läsnä juuri siinä tilanteessa. Koen sen vahvuudekseni. Siinä kivutkin unohtuu. Olin aikoinaan avustajana Kansallisteatterissa Mefisto-nimisessä näytelmässä, ja jossain vaiheessa esityskautta mulla oli ihan hirveä selkäkipu. Makasin määrätyssä aloitusasennossa ja mietin, että mitenköhän mahdan päästä tästä enää ylös kun sattuu niin paljon. Esitys alkoi ja kaikki kivut katosivat! Kulisseissa ne palasivat, mutta lavalla ei mitään. Jännä ilmiö.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Olisi ihanaa osata soittaa jotain instrumenttia. Kävin pikkulikkana pianotunneilla pari vuotta, mutta se sitten jäi, kun ei löytynyt uutta opettajaa. Piano voisi olla mun soittimeni nykyäänkin.”

Viiden pennin oopperan kummitus / Tampereen Komediateatteri (kuvaaja ei tiedossa)

 Käytkö itse katsomassa teatteria vapaa-ajallasi? ”Hiukan tulee käytyä, ei nyt mitenkään hirveästi. Kaikki kesäteatterit on tältä kesältä kyllä näkemättä. Törnävällä Seinäjoella tuli nähtyä muutamia kesiä sitten Spamalot ja Something Rotten. Työviksessä näin Billy Elliottin. Tehtiin Seinäjoen aikoina reissu Lontooseen porukalla, silloin tuli nähtyä musikaali Ghost. Komediateatterin ensi-iltoihin tulee kutsu, kaikkia en ole kuitenkaan ehtinyt katsomaan. Yksi parhaista näkemistäni on kyllä ollut Titanique-musikaaliparodia, se oli niiiin huikea ja hauskinta ikinä! Näin sen kaksi kertaa. Sanni Lehdon Céline Dion oli jotain aivan käsittämättömän upeaa, siitä mimmistä kuullaan vielä!”

 Mitkä asiat inspiroi sinua, työssä tai elämässä yleensä? ”Töissä inspiroidun etenkin hyvästä musiikista, musiikki on ollut mulle tärkeä ja iso juttu lapsesta saakka. Hyvä työryhmä inspiroi myös. Elämässä noin yleensä kyllä Tatu-koirani inspiroi mua valtavasti.”

Evita / Tampereen Teatteri (kuvaaja ei tiedossa)

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet ja arvostat? ”Ihan ensimmäinen ja tärkein esikuvani on aina ollut Barbra Streisand, hän on kimmokkeeni musikaalien pariin. Barbra, Liza Minnelli ja Bette Midler. Kova kolmikko! Kotimaisista Maria Ylipää ja Petrus Kähkönen, ja äskenmainittu Sanni Lehto on mainittava myös. Sanniin tutustuin Työviksen Kinky Bootsissa.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Maailmantähdet on niin kaukaisia haaveita, joten vastaan Antti LJ Pääkkösen! Hänen kanssaan oli suuri ilo tehdä hommia Linnateatterin Raunistulassa ja tekisin milloin tahansa uudestaan. Hän on mainio tyyppi, niin lahjakas ja pedantti, ja täynnä hyvää energiaa. Häneltä voisin oppiakin paljon.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Sanni Lehdon, hän on niin loistava laulaja.”

 Mitäs me laulaisimme karaokessa? ”Mä kyllä inhoan karaokea, mutta voitais mennä tuohon keskelle toria laulamaan Vampyyrien tanssista se Kun kaikki pimenee.”

 Bonnie Tylerinkin muistoksi. Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko sitä oikeasti olemassa vai onko se pelkkä sanonta? ”Voisin olla kyyninen ja sanoa, että sellaista ei ole, mutta mitä tahansa maailmassa ja ihmisillä on meneillään sillä hetkellä, niin joku kummallinen kontaktihan siinä tapahtuu näyttelijöiden ja katsojien välillä, ja kaikki muu unohtuu hetkeksi. Näyttelijänä se on ihan aistittavissa, silloin kun kunnolla kolahtaa.”

 Onhan sekin teatterin taikaa tavallaan, että sinulta katosi kaikki selkäkivut sillä hetkellä kun esitys alkoi. ”Totta, ja sitä jaksan ihmetellä vieläkin, että miten sellainen on mahdollista. Sitä vaan ei pysty mitenkään selittämään.”

Sitä saa mitä tilaa / HUK (c) Seija Vesanto

 Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Lähin tapaus sattui Pokka pitää -näytelmässä Tampereella ja koko homma meni vielä videolle, kun juuri se näytös videoitiin. Yhdessä kohtauksessa mun piti huutaa Emmettille, että ”Huuda Kamerad! Kovempaa!” ja jostain syystä huudahdin spontaanisti ”Huuda ruki ver! Eiku Kamerad!”. Alkoi naurattaa ja mulla meni hetki siinä itseäni kootessa, ja Aku Sajakorpi tipahti vieressäni ja Jere Riihinen kaasunaamari päässään tipahti totaalisesti, ja Jari Ahola tipahti seuraavaksi. Siinä sitä sitten oltiin. Olin meinannut samassa kohtauksessa lipsauttaa jostain syystä sen ruki verin aiemminkin. Videolta kun katsottiin, niin eihän siinä tipahtamisessa kauaa mennyt loppupeleissä. Aika hyvin mulla yleensä pokka pitää enkä välttämättä edes huomaa sitä, jos joku toinen hetkeksi tipahtaa. On vaan vältettävä katsekontaktia tiettyjen kollegojen kanssa.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että opiskele kaikkea mahdollista tähän alaan liittyvää. Laulua, tanssia, näyttelemistä, soittamista. Nykyään nuorempi sukupolvi opiskelee kaikkea monipuolisesti. Itse oon ollut laiska opiskelemaan, ja nyt sen saa tuta.”

 Mitä sanoisit nuorelle, joka tällä hetkellä haaveilee teatterialasta? ”Sanoisin jälleen, että kaiken A ja O on opiskella kaikkea mahdollista ja pitää silmät ja korvat auki. Ole avoin elämässä noin yleisestikin ottaen. Kuuntele vanhempia ja viisaampia kollegoja, heiltä löytyy kokemusta ja näkemystä. Ja harkitse vielä, sillä on helpompiakin tapoja tienata. Kannattaa hankkia joku varasuunnitelma, sillä työllistyminen tällä alalla on hyvin epävarmaa nykypäivänä.”

 Kerro joku hyvä muisto. Voi liittyä muuhunkin kuin teatteriin. ”Parhaat muistot menee lapsuuteen, kun rakkaan ystäväni Sonjan kanssa vietimme ihania kesiä Päijänteellä vanhempiensa saaressa. Se oli parasta.”

Myötätunto / Seinäjoki (Liisu Aurasmaa, Saara Kotkaniemi ja Lennu) (c) Jukka Kontkanen

 Näetkö työaiheisia unia tai painajaisia? ”Uutta juttua harjoitellessa, etenkin jos kyseessä on haastavampi teos, mun vakiopainajaiseni on sellainen, jossa joudun yllättäen hyppäämään rooliin, josta mulla ei tietenkään oo harmainta aavistustakaan. En tiedä yhtään mitä mun pitäisi sanoa tai minne mun pitäisi mennä. Aleksanterin teatterihan on sokkeloinen, ja eniten näen unia, joissa se on vielä sokkeloisempi! Siellä on luukkuja, joiden läpi on ryömittävä näyttämölle isoissa vaatteissa ja kaikki tuntuu olevan todella kaukana. Kunnon labyrintti. Lopulta päädyn näyttämölle enkä edelleenkään tiedä mistään mitään, mutta kulku sinne on ollut äärimmäisen haastava ja vaikea.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi mahdollisesti sinun roolissasi? ”Se voisi olla musikaali-komedia ja mun roolissani voisi olla…”

 Haluaisin nähdä kyllä Antti LJ Pääkkösen sinun roolissasi. Hänhän on kohta Tootsiessa, joten varmasti onnistuisi Lennukin. ”LJ olisi kyllä varmasti mainio myös minuna, mutta itselleni tuli nyt ensimmäisenä mieleen Rinna Paatso. Häneltä kyllä onnistuisi mun nahkoihini hyppääminen.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mun supervoimani olisi pelastaa kaikki maailman eläimet kaikelta pahalta. Hahmon nimi olisi Madame Rescue, ja päällään sillä olisi pehmoinen haalariasu, ei liian tiukka. Siinä olisi paljon taskuja pieniä makupaloja ja pienempiä eläimiä varten.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi ja evääksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Hyvää ruokaa ottaisin. Oon kaikkiruokainen, mutta etenkin kanaruokia voisi olla. Raikkaita kasviksia ja tuoreita hedelmiä. Viihdykkeeksi voisin ottaa dekkareita ja leffoja. Ja tietysti Tatun.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”En tiedä mistä tämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen, mutta olisi kyllä kiintoisaa nähdä Kennedyn murha ihan reaaliajassa. Aikakausista voisin palata takaisin 80-luvulle, jos vaikka samalla voisin muuttaa joitakin asioita omista vaiheistani.”

Yhteiskuva :) 

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mistä sinä inspiroidut?”

 Inspiroidun naivistisesta taiteesta, murteista, sanoilla leikittelystä, väreistä, huumorista, omituisista otuksista, hauskoista keskusteluista…

 Kerrohan siitä tulevasta matkasta nyt lisää! ”Tarkoitus olisi lähteä reissuun syyskuun alussa, pakettiauto-asuntovaunu -yhdistelmällä kohti Portugalia Ruotsin, Tanskan, Ranskan ja Espanjan kautta. Sagrada Familia Barcelonassa on nähtävä, tietysti pysähtelemme muuallakin. Sagrada Familia on meille tärkeä, siellä tuli käytyä jo seurustelumme alkuvaiheessa 12 vuotta sitten ja keksimme, että mennään naimisiin sitten kun kirkko on pääosiltaan valmis. No, menimme maaliskuussa naimisiin.”

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Avoimin mielin rohkeasti teatteriin, ja kesäteattereista aika monessa on katettu katsomo, joten ei kastu eikä paahdu. Meillä HUK:ssa on myös katos, joten tervetuloa. Säästä viis, me vedetään täysillä!”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Yllätys yllätys, lähden tästä Kaupunginpuistoon ja alan valmistautua illan esitykseen.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Mumula

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Persu

3. Mikä sytyttää sinut? - Hyväntahtoisuus

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Kusipäisyys

5. Suosikkikirosanasi? - Persana

6. Mitä ääntä rakastat? - Järven liplatus

7. Mitä ääntä inhoat? - Veden lorina, kaatamisen yhteydessä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Eläinlääkäri

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ihmislääkäri

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”No jo oli aikakin!”

Haastattelussa Patrik Hvitsjö

 Näyttelijä-muusikko Patrik Hvitsjön tapasin heinäkuun alussa 2026 Kahvila Laurellissa Hämeenlinnassa. Haastattelun jälkeen Patrik suuntasi Kaupunginpuistoon, jossa HUK (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri) esittää Yölinnun musiikilla höystettyä näytelmää Sitä saa mitä tilaa elokuun puoliväliin asti. Vuonna 1995 syntynyt Patrik on kotoisin Lahesta, kuten oikeaoppisesti kaupungin nimi kuuluu lausua. ”Lahessa asuin 23-vuotiaaksi asti, eli suhteellisen pitkään. Kävin kaikki koulut lukioon asti ja opiskelin ammattikorkeakoulussa vielä sosionomiksi. Siviilipalveluksen työjakson kävin myös Lahessa. Vuoden 2020 alussa muutin Turkuun, toimin 1,5 vuotta musiikkikasvattajana siellä. TeaKiin päästyäni muutin Helsinkiin, ja nyt asun Tampereella.”

Patrik Hvitsjö (c) Antti Rintala 

 Mitä harrastat? Sellaista, mikä ei varsinaisesti liity duuneihin? ”Sitä on vähän hankala rajata, koska tässä ammatissa kaikki elämä liittyy jollain tavalla myös omaan ammattiini. Jos ihan vaan urheilen omaksi ilokseni, niin sekin on oman työinstrumenttini huoltamista. Kyllä mä tykkään urheilla omaksi ilokseni ja ajatella sen niin, että se on mun ”oma juttuni”. Lenkkeilen, käyn kuntosalilla… En oo joukkuelajeja oikein harrastanut koskaan, kamppailulajeja kylläkin. Aloitin nyrkkeilyn uudestaan, mutta oon nyt pitänyt siitä vähän taukoa, koska löin käteni vähän huonoon kuntoon ja se taas haittaa soittamista. Parisen viikkoa sitten luokseni muutti pieni koiranpentu, rodultaan cockerspanieli. Toivottavasti hänen kanssaan päästään myöhemmin yhdessä harrastamaan kaikenlaista mukavaa. Jos ei muuta, niin luonnossa tulee jatkossa liikuttua varmasti enemmän. Vaeltaminen mua kiinnostaa kovasti, samoin kalastus. Mulla on myös vähän toiveissa, että saisiko koirasta koulutettua kanttarellikoiran! Lisäksi mä luen paljon, oon lukenut aina ja ihan laidasta laitaan. Nyt mulla on meneillään semmoinen kausi, että oon viehättynyt etenkin maagisesta realismista. Luin tuossa Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Rakkautta koleran aikaan, ja nyt oon lukenut Haruki Murakamia.”

 Ja kas kummaa, seuraavaksi keskustelimme pitkään ja henkevästi Volter Kilven Alastalon salissa -klassikosta, jonka molemmat olemme lukeneet. Patrik hehkuttaa etenkin teoksen kaunista prologia.

 ”Leffoista tykkään myös. Tän ammatin myötä oon huomannut sen, että suhtautumiseni elokuvan katseluun on muuttunut, vähän samoin kuin teatterinkin katsomiseen. Nykyään katson elokuvaa analyyttisemmin ja on hankala irroittautua kokemaan ihan vain tarinaa. Helposti ajatukset lähtee siihen, että huomioin hienon kamera-ajon tai leikkauksen. Tykkään fiilistellä teknistä toteutusta ja analysoida sitä puolta, ihan niin kuin musiikin tai teatterinkin parissa.”

 Milloin sitten kiinnostuit teatterista, eli milloin teatterikärpänen puraisi? ”Musta piti alunperin tulla muusikko ja yläasteella menin Tiirismaan musiikkiluokille. Olin hyvin varma siitä, että musiikki on se, mitä haluan tehdä elämässäni. Mun piti ottaa muutamia valinnaisia aineita koulussa, ja olin ottanut jo musiikkia ja kuvaamataitoa niin paljon kuin pystyin. Liikunta mua ei yläasteella kiinnostanut yhtään. Äitini sitten ehdotti mulle ilmaisutaidon kursseja. Ei kuulostanut yhtään mun jutultani, mutta päätin kuitenkin kokeilla. Mulla on semmoinen muistikuva, etten tehnyt siellä tunneilla yhtään mitään, ja mulla oli kauhea vastustus koko asiaa kohtaan. Kurssien jälkeen ilmaisutaidonopettajani kuitenkin kysyi multa, että oonko ajatellut hakea myöhemmin ammattinäyttelijäksi. Vastasin hänelle 15-vuotiaan itsevarmuudella, että ”En vitussa!”. Mua ei kiinnostanut se ollenkaan, otin vaan ne kurssit, koska oli keksittävä jotain valinnaista. No, yläasteen jälkeen menin Kannaksen lukioon ja siellä tuli eteeni valinnaisten suhteen sama tilanne. Taas äitini ehdotti teatterikursseja, kun ”sähän niin tykkäsit niistä yläasteellakin”. Ai tykkäsin vai! Otin kuitenkin yhden kurssin teatteria, ja siinä mulle aukesi se, että ai TÄTÄ tää on. Löytyi hauskuus. Iso vaikutus oli opettajallani Heikki Hagmanilla. Hänestä tuli myöhemmin myös sosionomikollegani. Heikki oli ratkaiseva tekijä siihen, että mulle aukeni ilo teatterin tekemiseen. On kyllä kiintoisaa, että ihmiset ympärillä havaitsee sen, että tämä voisi olla just mun juttuni. Itse sitä ei nähnyt.”

 ”Ekan kurssin jälkeen otin lukiossa kaikki mahdolliset teatterikurssit ja tein myös teatteritaiteen diplomin ja vapaa-ajalla yhden esityksenkin kouluun. Lukion jälkeen en kuitenkaan uskaltanut hakea TeaKiin, vaikka opo mulle näyttelijäopintoja suosittelikin. En ollut mukana missään nuorisoteatterissa, olin tehnyt teatteria vain lukiossa. Olin haaveeni kanssa vähän yksin. Multa puuttui teatteriyhteisö, samanhenkinen kaveriporukka, jossa yhdessä haetaan ja jännitetään kuka pääsee sisään. En myöskään tuntenut ketään näyttelijää niihin aikoihin. Ei ollut ketään, joka olisi voinut toimia esimerkkinä siitä, että TeaKiin on oikeasti mahdollista päästä sisään. Sitten lähdin opiskelemaan sosionomiksi ja huomasin aika nopeasti, että kaikki vapaa-aikani meni näytellessä ja musiikin parissa. Muutin seuraavaksi Turkuun ja työskentelin musiikkikasvattajana. Sitten tuli korona ja elämä oli muutenkin aikamoista etsiskelyä, että mitähän seuraavaksi. Joulukuussa 2020 kävi niin, että sain Jani Volaselta yllättäen sähköpostia ja hän kysyi mua näyttelijäksi uuteen sarjaansa Munkkivuori. En tänä päivänäkään tiedä, että mistä hän oli mut löytänyt. Vastasin myöntävästi ja koin Janin yhteydenoton merkkinä siitä, että nyt kannattaa hakea TeaKiin. Tosin se ei ollut ensimmäinen kerta, olin hakenut TeaKiin jo 2019 ja Nätylle myös. TeaKiin pääsin keväällä 2021 ja valmistuin nyt alkukesästä 2026.”

 Valmistumisesi kunniaksi juodaan tässä nyt hyvät pullakahvit. Et sitten lahtelaisena koskaan kiinnostunut Lahden Kansanopistosta? ”En. Kansanopisto toimi aiemmin Lahden vanhalla sairaalalla ja muuttivat entisen elokuvateatteri Ilveksen tiloihin Aleksanterinkadulle, ja mä asuin niiden yläkerrassa! Siellä oli aikamoisia bileitä koko ajan ja kuulosti välillä siltä, että joku laulaisi ABBAa mun olohuoneessani. Kerran olin tulossa keikalta kotiin yhdeltä yöllä ja oli herättävä aikaisin seuraavalle keikalle. Bileet oli jälleen käynnissä ja mulla meni totaalisesti hermot. Kävin raivoamassa siellä ja uhkasin kutsua poliisit. Kun pääsin TeaKiin, muutama tyyppi tuli kysymään multa, että ”Etkös sä oo se mummo, joka kävi raivoamassa meille Kansanopistolla!” ja kun myönsin, niin kysyivät, että mitä ihmettä teen TeaKissa. ”No kun mua alkoi itseenikin vähän kiinnosteleen….”, vastasin. (*nauraa*) Mä en tosiaan koskaan kiinnostunut Kansanopistosta ja luulen, että se johtui puhtaasti siitä, että mulla oli unettomien öiden takia itselläni niin negatiiviset mielikuvat koko paikasta. Varsinaisesta opetuksestahan mulla ei ollut mitään tietoa.”

 Mikä oli kirjallisen opinnäytteesi aiheena? ”Sen nimihän oli ”Kikkelis kokkelis, mitäs läksit” ja alaotsikkona oli ”freelance-näyttelijän kohtaamista pettymyksen kokemuksista työnhakutilanteissa ja niiden kanssa olemisesta”. Ensimmäisenä maisterivuonna mulla oli semmoinen vaihe, että hain ihan hirveästi töitä ja sain kielteisen vastauksen monta kertaa putkeen. Olin päässyt TeaKiin suhteellisen helposti, kun jo toinen hakukerta natsasi. En ollut joutunut kohtaamaan jokavuotista pettymystä siitä, etten pääse sisään. Sisuuntunut. Tunne pettymyksestä oli mulle uusi. Tajusin sen, että mähän joudun jatkuvasti hakemaan paljon enemmän töitä kuin mitä tulen saamaan, ja sen tunteen kanssa joudun olemaan koko loppuelämäni. Mua kiinnosti tutkia sitä asiaa itsessäni, ja haastattelin muutamaa kollegaa myös. Miten käsitellä pettymysten kokemusta, jotta voi jatkaa eteen päin ja hakea uudestaan töitä – ja pettyä taas. Opinnäytteen nimi tuli Krista Kososelta, joka oli pitämässä meille kameratyön kurssia ja keskustelimme tästä aiheesta. Tiedän kyllä myös, että Aake Kallialan esittämä hahmo sitä hoki Pulttiboisissa muinoin. En voinut sietää Pulttiboisia, joten Kristan lohkaisu tuntui siihen kohtaan aika pahalta.”

 Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli nimeltään Unentekijä. Se oli monologi, joka kantaesitettiin TeaKissa syyskuussa 2025, ja se oli mun ja ohjaaja Kirmo Komulaisen yhteinen käsikirjoitus. Se kertoi Yrjö Kallisesta, joka toimi sotien jälkeen Suomen puolustusministerinä. Hän oli pasifisti, teosofi, mystikko, puhuja ja muutenkin hyvin kiintoisa henkilö. Olin aiemmin ollut bändini kanssa soittamassa Aapo Kukon Puhumalla paras -nimisen sarjakuva-albumin julkkareissa ja siellä olin kuullut luentoja tästä Kallisesta, josta sarjakuvakin kertoi. Mulle iski siellä ajatus, että mun täytyy tehdä monologi tästä ihmisestä. Hänellä on ollut niin mielenkiintoinen elämä. Tarjosin ideaa Kirmolle ja dramaturgi Sara Koiraselle, ja he kiinnostuivat aiheesta. Siitä oli TeaKissa muutama esitys ja pääsimme tammikuussa esittämään sitä vielä Mikkeliin Työväen Näyttämöpäiville pari kertaa. Siitä tuli kyllä hieno, oon erittäin tyytyväinen. Kannatti tehdä oma esitys!”

Unentekijä (c) Pate Pesonius 

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Mulla oli kaksi, Joel Mäkinen ja Olavi Uusivirta. Lahessa asuessani tein omaa musiikkia omalla artistinimellä ja olin soittamassa lahtelaisella Kaupungin äänet -nimisellä kaupunkifestarilla. Etelä-Suomen Sanomat teki siitä lehteen pienen jutun jossa luki, että ”Patrik Hvitsjö vaikuttaa eräänlaiselta Joel Mäkisen ja Olavi Uusivirran risteytykseltä”. Päästyäni TeaKiin ajattelin heti, että kumminäyttelijäkseni pyydän Joelia ja Olavia, pakko olla just ne! Joeliin olin aiemmin törmännyt Lahden Kaupunginteatterissa vuonna 2017, hän oli silloin mukana musikaalissa Love me tender. Olin samoihin aikoihin tekemässä Mallusjoen Näyttämölle musikaalia Viulunsoittaja katolla, ja pääsimme vierailemaan Kaupunginteatterin Eero-näyttämölle muutaman esityksen verran. Törmäsimme Jopin kanssa henkilökunnan ovella ja vaihdoimme muutamat sanat, ja olin jutellut hänen kanssaan myös yhden Pimeyden keikan yhteydessä. Hän tuntui sen verran tutulta, että uskalsin kysyä häntä kumminäyttelijäkseni. Olavia en tuntenut entuudestaan ollenkaan. Tuntui hienolta ja tärkeältä se, että pääsin heti ekana opiskelukesänäni tekemään Jopin kanssa töitä Dingo-musikaalissa Raumalla, ja sainkin sitten tehdä heti kolme kesää yhdessä hänen kanssaan. Hänestä tuli tosi rakas ystävä.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ammattiteattereista Rauman Kesäteatterissa, Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Mikkelin Teatterissa. Ai niin ja Ryhmäteatterissa, tehtiin sinne kouluaikoina kerran pienoisnäytelmiä. Ennen koulua näyttelin Lahden Kaupunginteatterissa, Mallusjoen Näyttämön vierailun yhteydessä siis. Oon näytellyt myös Nastolan Pisarateatterissa, aika montakin kesää. Pisarateatteria kutsun kotiteatterikseni, sieltä löysin ensimmäisen teatteriyhteisöni. Lahden Lauantainäyttämöllä oon ollut myös yhdessä jutussa mukana.”

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkittävä roolityö tai koko proggis. ”Voi voi, niitä on ollut kyllä paljon. Rajaan tämän nyt kuitenkin niin, että ekaksi mainitsen Dingon ja Jontun roolin. Se oli todella merkityksellinen siinäkin mielessä, että se oli mun ensimmäinen ammattiteatteriroolini. Siitä tuli älyttömän suosittu esitys ja harvinaista oli, että esitettiin sitä kolmena kesänä peräkkäin kolmessa eri teatterissa (Rauma, Hämeenlinna ja Tampere). Katsomot täynnä ja mieletön meininki joka paikassa! Fanituskulttuurin läsnäolo tuntui myös tosi erikoiselta, se oli ihan uutta mulle ja varmasti monelle muullekin. Oltiin yhteiskuvissa ja nimmareitakin jaeltiin. Se kaikki tuntui poikkeukselliselta teatteriesitykseksi ja tuli mietittyä, että tulenko koskaan enää kokemaan vastaavaa teatterin parissa. Työryhmästä jäi hyviä ystäviä koko loppuelämäksi. Aikamoinen sisäänheitto tähän hommaan!”

Jontut Tampereella (c) Satu Lehto 

 ”Muista tärkeistä roolitöistäni mainitsen Unentekijä-monologini. Siinä tein tuplaroolin, alussa näyttelin itseäni ja sen jälkeen Yrjö Kallista. Siinä pääsin ensimmäistä kertaa aidosti tekemään sellaista teatteria, jossa sain ensimmäistä kertaa kokemuksen, että nyt oon dialogissa yleisön kanssa. Siinä oli monta sellaista kohtaa, missä menin yleisön sekaan ja puhuin yleisölle. Tuli ajatus, että juuri tämän takia teatteri on se taidemuoto, joka itseäni kiinnostaa eniten. Vastanäyttelijänä on yleisö, ja saa näytellä sen ehdoilla, mitä vastapuolen reaktiot synnyttää mussa. Näytellä hetkessä ja tilanteen sekä kulloisenkin yleisön mukaan. Mikkelin Teatterissa olin mukana näytelmässä Pudotuspeli, neljän näyttelijän juttu ja olin ainut vieraileva näyttelijä. Oon aika paljon tehnyt musateatteria ja sain tehdä puhedraamaa tosi taitavan ensemblen kanssa. Näytelmässä ei ollut mitään ylimääräistä, ja mulle oli just auennut ajatus, että voin olla näyttämöllä läsnä siinä tilanteessa ja katsoa mitä tapahtuu. Esityksen muoto salli sen, ja kaikenlaista tapahtuikin näyttelijöiden välillä illasta riippuen. Se oli kiinnostavaa. Ei-teatteritöistä mainitsen vielä sen, että pääsin tekemään pienen rumpaliroolin Kaija Koosta kertovassa leffassa Kaunis rietas onnellinen. Se oli mun ensimmäinen roolini pitkässä elokuvassa ja siksi merkityksellinen.”

 Onko sinulle jäänyt mieleesi jokin tietty oppi tai ohjenuora elämäsi varrelta? ”Hannu-Pekka Björkman sanoi jossain haastattelussaan, että oli TeaKin professoriaikoinaan sanonut opiskelijoille, että ”Te ette ikinä kadu niitä rooleja, jotka te jätätte tekemättä, mutta voi veljet, te kadutte niitä rooleja jotka teette!”. Oon kyllä itseni löytänyt törmäyskurssilta tämän lauseen kanssa useammankin kerran. Oon koittanut jakaa tätä ohjenuoraa muillekin ympärilläni. Aika harvoin jää harmittamaan ne työt, joita ei ole tehnyt. Ne harmittaa hetken, mutta tunne liudentuu varsin nopeasti. En tiedä onko se varsinainen oppi tai ohjenuora, mutta mä luotan intuitioon aika herkästi, jopa vähän sokeastikin. Yleensä se on johtanut hyvään lopputulokseen, kuten hakeminen TeaKiin ja monologin tekeminen Yrjö Kallisesta. En tiedä milloin tämä herkistyminen on mulle tapahtunut. Se on tämän ammatin myötä jalostunut itsessäni.”

 Millaisia ajatuksia sinulla oli itse näyttelijän työstä ennen TeaKia ja miten ne ovat muuttuneet tässä opintojen ja roolien myötä, vai ovatko muuttuneet? ”Ennen koulua mä tiesin kyllä mitä näyttelijä tekee ja mitä on näytteleminen, koska olin sitä itsekin harrastanut, mutta mulla ei ollut ystäväpiirissä tai suvussa ketään, joka olisi tehnyt sitä työkseen. Mullahan ei ollut realistista käsitystä siitä, että mitä se työnä tarkoittaa. Varmaan mä ajattelin, että näyttelijä näyttelee joko teatterissa kiinnityksellä tai elokuvissa, tv-sarjoissa ja audiodraamoissa freelancerina. En ollut varmaan hahmottanut sitä, että kyllä teatterissakin voi näytellä freelancerina ja miten friikkuna ylipäätään työllistyy. Koulun myötä ajatukseni on muuttuneet siten, että näyttelijän työhön kuuluu myös paljon sellaista, mikä ei suoraan näy yleisölle, ja silloin kun tämän ammatin on valinnut, kaikki elämässä ruokkii omaa näyttelijyyttä. Itse tykkään ajatella niin, että oon paljon muutakin kuin näyttelijä ja mulla täytyy olla elämässäni muutakin kuin työni. Ei mulla varmaan ollut kovin realistisia ajatuksia siitä, että miten töitä haetaan tai missä töistä ilmoitetaan. En ollut myöskään tajunnut sitä, että töiden hakeminen on usein omissa käsissä ja miten voi työllistää itse itseään. Tai että voisi myös lukea äänikirjoja, spiikata mainoksia, tehdä puhujakeikkoja tai työllistyä saman alan sisälläkin hyvin erilaisissa työtehtävissä kuten käsikirjoittajana tai ohjaajana. Oma kiinnostus vaikuttaa myös. Oon löytänyt käsikirjoittamisen myötä itsestäni pienen tuottajan. Näyttelijäksi valmistuminen ei tarkoita sitä, että jatkossakin vain näyttelet. Moni on kouluttautunut myös toiseen ammattiin, kun etenkin koronan jälkimainingeissa näyttelijän töitä on ollut vähemmän.”

 ”On lisättävä nyt tähän, että koska rahoitus tiukkenee ja työtilaisuudet vähenee, mikä on tietysti ikävä juttu, niin oman sukupolveni tekijöissä on hienoa se, että on noussut enemmän pieniä porukoita, jotka tekee täysin omia, originaaleja ideoitaan ja saavat ne tuotantoon. Se on taiteelle hyväksi, koska ei ole pelkästään niin, että on isoja teattereita, joissa esitetään juttuja yleisön ehdoilla vaan tulee pienempi porukka, joka tekee täysin uniikkia juttuaan. ”Tämmöistä ette ole ennen nähneet!” Se on musta mielenkiintoista tässä ajassa. Ja lahtelaisena on sanottava se, että Teatteri Vanhan Jukon merkitys on ollut mulle iso, oon tajunnut sen tässä myöhemmin vasta. Se on toiminut pitkään ja saavuttanut oman jalansijansa. Juko on toiminut mulle tärkeänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista toimia isojen tuotantorakenteiden ulkopuolella ja voi olla myös pienempiä ammattiteattereita.”

Pudotuspeli / Mikkelin Teatteri (c) Jere Lauha

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Tosi iso osa töistäni on tullut sen kautta, että soitan ja laulan. Soitan useampia soittimia ja jos en osaa, opettelen. Silloin kun yläasteikäisenä ennustin, että musta tulee isona muusikko, niin on se siinä mielessä käynyt toteen, että se kulkee mun näyttelijyyteni rinnalla, enkä pääse siitä eroon ikinä. En haluakaan päästä eroon! Väitän, että mun vahvuuteni ammatillisesti on myös mun oma taiteellinen mielenkiintoni ihmisyyttä ja kaikkea elollista kohtaan. Oon älyttömän kiinnostunut elämästä ja kaiken tutkimisesta. Jos mulle herää kysymys jotain asiaa kohtaan, mä otan siitä selvää. Mä käytän taidetta välineenä jäsentämään asioita. Mun vahvuus on myös se, että mä tykkään tehdä itse – käsikirjoittaa, tuottaa. Ja ilmeisesti mun kanssa on kiva tehdä töitä, ainakin näin oon kuullut heiltä, joiden kanssa oon saanut työskennellä. Arvostan sitä, sillä se on arvostettava piirre myös omissa työkavereissani. Oon kuullut myös sitä, että mulla on hyvä radioääni. Oon tehnyt paljon radiospiikkejä ja -mainoksia.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Vastataan tähänkin ne erilaiset soittimet, pystyn omaksumaan nopeasti itselleni uuden soittimen. Se ei kaikilta onnistu. Lapsesta asti oon harrastanut kamppailulajeja, se on erikoistaito myös. TeaKissa meillä oli näyttämötaistelukursseja, sitä taitoa olisi kiva päästä hyödyntämään kunnolla.”

 Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Hevosratsastuksen! Oon aina rakastanut eläimiä. Lapsena tuli käytyä paljon hevostalleilla, koska meidän kesämökin vieressä oli ravitalli, mutta en oo ikinä ratsastanut tai muuten harrastanut hevosia. Hevoset on mulle eläiminä siinä mielessä tärkeitä, että koen kunnioitusta niitä kohtaan ja olisi hienoa oppia ratsastamaan ja kaikki se, miten niin ison eläimen kanssa ollaan yhteistyössä. Moottoripyörällä ajaminen kiinnostaisi myös! Jo pelkkä ajatus siitä kiehtoo. Tulispa joku kamerarooli, jossa saisin ajaa moottoripyörällä ja roolia varten saisin opetella ajamaan! Budolajeihin liittyen vielä se, että tulispa joku rooli, jossa saisi kunnon actionleffameiningillä heilutella miekkaa tai nunchakua… Perhokalastuksen saloihin haluaisin myös perehtyä! Näitähän nyt tulee monenlaisia juttuja mieleeni.”

 Kohta painatte perhokalastamaan moottoripyörällä, koira sivuvaunussa ajolasit päässä korvat tuulessa lepattaen. ”Kyllä! Koirasta saan toivottavasti kaverin ihan kaikkeen harrastamiseen!”

Unentekijä (c) Pate Pesonius

 Käytkö vapaa-ajallasi katsomassa teatteria itsekin? ”Kyllä käyn. Huomaan, että tämä menee vähän sykleissä. Silloin kun teen itse, eli kun mulla on intensiivinen harjoitus- tai esityskausi päällä, mä en käy katsomassa juuri mitään. Tykkään silloin keskittyä omaan tekemiseeni. Sitten kun ei ole itsellä mitään, niin käyn katsomassa todella paljon, usein monta esitystä viikossa. Käyn katsomassa laidasta laitaan ja ympäri Suomea, harrastaja- ja ammattiteattereissa. Pelkästään teatterin perässä kaukaisin kohteeni on toistaiseksi ollut Muurame, sehän taitaa olla osa Jyväskylää nykyään. Luokkakaverini Aapo Salonen ohjasi sinne Dario Fon näytelmän Maalareilla ei ole muistoja, kävin sen itse asiassa katsomassa pariinkin kertaan. Ulkomailta kaukaisin on Berliinissä 2022 näkemäni Cabaret. Viimeksi näin Kansallisteatterin Taivassalissa hienon monologin Hautakivi, se taas oli luokkakaverini Youssef Asad Alkhatibin taiteellinen lopputyö.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi rakkaus. Ei pelkästään oma rakkaus, vaan haluan kuulla ihmisten näkökulmia ja mitä he rakastavat. Se on mun mielestä sellainen asia, josta puhutaan hirveän vähän. Julkinen keskustelu on mielestäni tällä hetkellä sitä, että mitä vastaan me ollaan. Politiikassa tai henkilökohtaisissa mielipiteissä tuodaan aika kärkkäästi esiin se, mitä vastustetaan. Positiivisesta vireestä olisi paljon helpompi laajentaa keskustelua. Ihmiset ylipäätään inspiroi mua. Ihmiset on ihania! Se on varmasti yksi syy siihen, miksi hakeuduin sosiaalialalle ja teatterin pariin. Saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Rakastan sitä, että saan tavata eri ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Sen ei tarvitse olla isokaan kohtaaminen. Hymyily tuntemattomalle vastaantulijalle esimerkiksi. Oon huomannut myös sen, että viime aikoina runous on toiminut mulla suurena inspiraation lähteenä. Oon ryhtynyt lukemaan suomalaista runoutta, Paavo Haavikkoa viimeksi. Niissä on auennut mulle se, että sanoilla voi välittää informaation lisäksi myös tunnelmaa ja tunnetta. Musiikissa tai elokuvissa se on ollut mulle läsnä aina.”

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Joel Mäkinen on toiminut mulle suurena esikuvana siitä, että millainen on näyttelijä-muusikko. Meitä yhdistää samankaltainen ammatillinen ”maasto”, ja hänkin on Lahesta kotoisin. Suomalaisista näyttelijöistä ihailen erityisesti Tommi Korpelaa. Viimeksi näin hänet lavalla Puoli-Q:ssa näytelmässä Kolme sisarta, ja koin tietynlaisen valaistumisen. Oon kokenut hänen kohdallaan saman ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa löysin sanat. Joka kerta kun näen Tommin lavalla, niin yhtäkkiä ei pelkästään tässä taidemuodossa vaan koko maailmassa on mulle joku järki. Se on uskomaton fiilis miten joku näyttelijä voi välittää sellaisen tunteen. Muita isoja esikuvia on sitten Martti Suosalo, hän on mulle ehkä vahvin esikuva siitä, että miten näytellään. Oon nähnyt häntä paljon lavalla ja elokuvissa jo ennen kouluaikojani. Martti oli muuten kirjallisen opinnäytteeni tarkastaja, mikä on hienoa. Esikuvista on mainittava myös Marc Gassot! Oon ollut hänen opetuksessaan TeaK-aikoinani, ja hän toimi ohjaavana opettajana lopputyömonologissani. Hänen lähestymistapansa teatteriin fyysisen ilmaisun ja mimiikan kautta on mielestäni ainutlaatuista täällä. Hänen omistautumisensa asialleen on myös ihailtavaa, hän tekee aina tarkkaan ja pieteetillä. Kansainvälisistä näyttelijöistä Willem Dafoe on ollut viime aikoina suosikkini. Olin todella vaikuttunut hänen roolityöstään leffassa The Lighthouse ja aloin tutkailla tarkemmin hänen taustojaan sen katsomisen jälkeen. Hänelläkin on oma teatteriryhmä New Yorkissa ja hän on siinä perustajajäsenenä. Hän aina välillä esiintyy sen ryhmänsä kanssa. Hänen näyttelemisensä estetiikka kävi mulle ykskaks järkeen. Hän sanoi jossain haastattelussa, että hän ei mieti koskaan leffaa tehdessä, että miltä hän näyttää. Hän vaan tekee eikä mieti lopputulosta.”

 Jos saisit maailmasta valita kenet tahansa, kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”? ”Jostain tuli nyt tunne, että mun on vastattava Heikki Kinnunen! En tiedä mistä moinen tunne tuli, mutta meillä olisi Heikin kanssa varmaankin todella hauskaa. Vesku Loiri olis myös kova. Hän lukeutuu myös esikuviini siinä mielessä, että ihminen voi tehdä urallaan monenlaista. Seela Sellan kanssa olisi myös upeaa näytellä joskus. Haluaisin joskus kokea myös sen, että vastanäyttelijänä olisikin eläin tai ihan pieni lapsi, joka ei tuota vielä puhetta. Millaista työskentely olisi silloin, kun ei jaeta yhteistä kieltä.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Oon päässyt hänen kanssaan duetoimaankin ja tekisin sen milloin tahansa uudestaan, eli vastaan Nomi Enckell.”

 Mitäs me laulaisimme yhdessä? ”Dingoa tietenkin! Miten olisi Elämäni sankari? Oon tosi huono imitoimaan ketään, mutta huomasin osaavani laululla imitoida Neumannia. Voisit sitten laulaa Nipan kanssa.”

TeaKin tanssiteatteri Raados (kuvaajan nimi ei tiedossa) 

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko sitä oikeasti olemassa vai onko se vain sanonta? ”Teatterin taika on täysin olemassa, ja sekin ratkesi mulle omien pohdintojeni kautta. Aiemmin en osannut sanallistaa sitä. Olimme muinoin vierailemassa Lahden Kaupunginteatterissa Viulunsoittaja katolla -musikaalin kanssa, ja odotin omaa vuoroani kulisseissa ja olin lähdössä ekaan biisiin lavalle. Katsoin lamppuun ja pölyhiukkaset leijailivat mustaa verhoa vasten. Mulle tuli siinä semmoinen tunne, että tää on se hetki. Tässä on teatterin taikaa. Täysin pysähtynyt hetki. Jotain taianomaista on tässä hetkessä, mutta en osaa selittää sitä. Omaa monologiani kirjoittaessa mulle ratkesi se, mitä teatterin taika on. Se on se, että me voidaan hetken aikaa jakaa yhteinen uni. Me voidaan nähdä kollektiivisesti unta yhdessä. Tää on ihan tutkittu juttu, että lämpiön puolella ihmisen syke on vielä koholla, mutta katsomoon päästyään ihmisen syke muuttuu samankaltaiseksi kuin unessa. Siinä on taikaa. Sehän on parhaimmillaan transsimainen tila. En mieti ihmisiä katsomossa, mutta tunnen ne.”

 Onko vielä sattunut mitään legendaarista sählinkiä lavalla? ”Ei mulle, mutta oon monitorin kautta nähnyt, miten toinen näyttelijä kävelee vahingossa lavasteseinästä läpi. Tämä tapahtui Viulunsoittajassa, kun parin kohtauksen välissä valot meni pois ja kun syttyi uudelleen seuraavaan kohtaukseen, niin siellä sitä mennään. Vierailun vuoksi lavasteet olivat vähän eri paikassa kuin mihin oltiin totuttu. Oli se kanssa, jalat roikkuu yleisöön päin ja pääpuoli oli näkymättömissä.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Jos sanoisin sille yhtään mitään neuvon tapaistakaan niin se tuskin kuuntelisi. Toteaisin, että odotappas vaan, yllätyksiä on luvassa."

 Mitä sanoisit nuorelle, joka jossain tuolla tällä hetkellä haaveilee teatterialasta? ”Jos voit tehdä elämässäsi jotain mitä tahansa muuta niin tee ja voit saada leipäsi hieman helpommalla. Jos kuitenkin on niin, ettet kertakaikkiaan voi elää elämääsi muuten, niin tervetuloa mukaan! Ei aina helpointa, mutta lähes aina hauskinta!"

 Kerro joku hyvä muisto. ”Ruisrock 2016."

(c) Olli Huuskonen

 Näetkö teatteriin liittyviä unia tai painajaisia? ”Sehän on klassikko, että unessa joudut paikkaamaan jotain roolia ja ei ole mitään käsitystä koko roolista eikä tekstistäkään. Ja oot vielä alasti. Tosi vähän mä näen työhön liittyviä painajaisia, silloin kyllä jos on stressaava harjoituskausi meneillään tai stressaava ensi-ilta tulossa. Jännitin ennen esitysten alla tosi paljon, nyt esiintymisjännitys alkaa hiljalleen laantumaan. Stressaavat unet ovat vähentyneet sen myötä.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Oli se sitten näytelmä tai elokuva niin toivoisin, että se olisi hyvin viitteellinen, absurdi teos. Ei mikään suora kopio Wikipedia-artikkelista. Bob Dylanista on tehty kiintoisa leffa I´m Not There, jossa kuusi eri näyttelijää esittää Dylanin elämän ja persoonan eri puolia. Muakin voisi esittää useampi tyyppi! Nämä kaikki edellämainitut idolini Heikki Kinnusesta lähtien ja bonuksena vielä Juha Pulli!”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se voisi olla joku EmotionalSupportMan. Se hälytetään paikalle ja kaikki huolet ja murheet katoaa.”

 Olisiko se suomeksi MyötäeläjäMies? ”Joo, tai TunneTukiMies. Sillä olisi päällään ihanan pehmeä asu, jota olisi kiva hypistellä. Siitä asun tekstuurista tulisi turvallinen olo. Ehkä jotain pumpulia?”

 Untuvatakki? Paksu Elvis-tyylinen haalari untuvatakkikankaasta? ”Jep, ja itsellä olisi siinä älyttömän kuuma. Haalarissa olisi muutama timantti, vähän bling-blingiä. Niitä saisi vierustoveri hypistellä.”

 Kuplamuovia? ”Eikun joo! Mä olisin KuplamuoviMies! Niitä voisi poksautella. Asu olisi sellainen kuin Michelin-ukolla, mutta kuplamuovista. Lukitaan tämä vastaus.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? Viihdykettä, evästä? ”Ottaisin ehdottomasti Paavo Haavikon Kootut runot, se on aikamoinen järkäle. Lisäksi Murakamin kirjoja. Taru Sormusten Herrasta, Hobitti, kaikki Muumit - niihin mä en kyllästy ikinä. Lisäksi hyviä leffoja. Ruuaksi erilaisia juustoja ja jotain kivaa punaviiniä. Näillä pärjäisin hienosti talven yli. Ja koira mukaan tietysti.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin nähdä erilaisia dinosauruksia livenä, niistä me ei voida koskaan olla täysin varmoja. Miltä ne on näyttäneet, miltä ne on kuulostaneet. Musta on kiehtovaa se, että on voinut olla joku kerrostalon kokoinen höyhenpeitteinen lisko ja se on pitänyt lintumaista ääntä.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Teatteria et saa vastata, mutta kysyn, että mitä sinä Talle rakastat?”

 Ohhoh, suora kysymys. Minulla lukee Facebookissa sitaattina, että ”onnellinen on hän, jolla on lapsenmieli tallella”. Rakastan kaikelaisia pieniä arkisia havaintoja, pysäkillä kipittävää koppakuoriasta, hauskoja riimejä ja kuvituksia lastenkirjoissa, sanoilla leikittelyä… Pysyy mieli virkeänä!

 Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Kesän jälkeen lähden Tšekkeihin reiluksi viikoksi kuvaamaan lyhytelokuvaa. Tuloillaan on muutakin, mutta ne on vielä vähän hys-hys.”

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Lähetän sellaiset terveiset, että toivottavasti kesä on ollut mieluisa ja toiveiden mukainen. Kaikille kaikkea hyvää!”

 Mitä teet seuraavaksi? ”Otan tuosta auton alleni ja suuntaan ripeästi kohti Kaupunginpuistoa ja illan esitystä.”

Yhteiskuva Laurellin edestä :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Sumu

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Räikeä

3. Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ilkeys

5. Suosikkikirosanasi? - Perkele!

6. Mitä ääntä rakastat? - Kuikkaa järvellä

7. Mitä ääntä inhoat? - Liikennettä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ammattikalastaja

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Rahoitusalalla

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle, kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitenkäs nyt suu pannaan?”