Monte-Criston kreivi / Tampereen Teatteri

 (Mainos / lippu saatu Tampereen Teatterista) 

 "WOW!" Ensimmäinen ajatukseni luettuani syksyn ohjelmistojulkistuksesta. Nyt on klassikkojen klassikko. En malta odottaa! Ja sitten tajusin, että hetkinen, minähän en tiedä tästä yhtikäs mitään. Hämäriä muistikuvia ehkä jostain 70-luvulta, kun vanhempani katselivat telkasta Monte-Criston kreivistä tehtyä tv-sarjaa. Joku parrakas ja muutenkin ruokkoamattoman näköinen tyyppi virui jossain vankilasaarella syystä joka jäi minulle hämärän peittoon, eli varmaankin näin pätkiä sieltä ja täältä. Paremmin muistan Tsaarin kuriirin, se oli jännä ja vauhdikas! Kävi kyllä silloin nuorempana jo mielessäni, että vilkas on mielikuvitus kirjoittajalla, jos saadaan pelkästä vankiajasta tiiliskiviromaani aikaiseksi. Alexandre Dumas´n teoksista Muskettisoturit on paljon tutumpi, en tosin sitäkään ole koskaan lukenut. Monte-Criston kreivikin on ollut sen 40 vuotta listallani kirjoja-jotka-kaikkien-pitäisi-lukea-kerran-elämässään, mutta kaltaiselleni ajoittaisesta ja välillä pitkäkestoisestakin lukujumista kärsivälle ihmiselle kompakti kolmetuntinen teatteriversio on paljon parempi vaihtoehto. Klassikon voi ottaa haltuun näinkin, ja jos kolahtaa kunnolla, kirja kyllä odottaa minua jossain. Toisin kuin teatteriesitys, joka odottelee näkijäänsä usein vain muutaman kuukauden. 

 Ensi-iltaviikolla alkoi ropista ennakkonäytöksistä ensimmäisiä vaikuttuneita katsojakommentteja ja esityskuviakin, ja minähän se sitten menin ja ostin keväälle uuteen reissuun lipun, vaikken siinä vaiheessa ollut vielä nähnyt ensimmäistäkään kertaa. Sen verran komealta kaikki näytti kuvissa, pulisonkeja myöten. Oli siellä toki muutama erittäin parrakaskin hahmo, ja yllättävää kyllä, itse päähenkilöllä ei näyttänyt vuosien vankilassavirumisenkaan aikana parta kasvaneen. 

 Jännittynyt tunnelma oli lauantain täpötäydessä päiväesityksessä, ja minä hieroskelin käsiäni yhteen innoissani. Kohta se alkaa! Romanttisissa tunnelmissa häiden alla aloitellaan, vaan toisin käy. Nuori, salskea merimies Edmond Dantès (Lasse Viitamäki) ja morsiamensa Mercedes (Pia Piltz) ovat juuri saamaisillaan toisensa kun yllättäen Dantès pidätetään ja epämääräisten kuulusteluiden päätteeksi passitetaan suorinta tietä karulle Ifin vankilasaarelle ties miten pitkäksi aikaa. Tästä käänteestä on useampi tyyppi enemmän kuin mielissään ja taitaapa olla, että Danglars (Ville Majamaa), Villefort (Arttu Ratinen) ja Fernand Mondego (Konsta Laakso) ovat tavalla tai toisella koko hankkeen takana. Maanpetoksesta Dantèsia syytetään. Jaksaako Mercedes odottaa sulhonsa paluuta vankeudesta? Vähän jo Fernandin ovela katse ja pieni virne paljastaa mitä hänellä on Mercedeksen suhteen mielessään. 

Danglars (Ville Majamaa) ja Fernand (Konsta Laakso) 

 

Dantès riutuu karuissa oloissa vuositolkulla ja olisi jo paljon heikommassa kunnossa ellei vanginvartija Antoine (Toni Harjajärvi) pakottaisi häntä syömään. Toki hänelle maksetaan siitä enemmän, jos vanki syö kuppinsa tyhjäksi, mutta kuitenkin. Ehkä tämä voisi olla kauniin ystävyyden alku... Tarina kertoo myös samassa vankilassa pitkään viruneesta apotti Fariasta (Risto Korhonen), joka höpöttää aarteestaan. Hullu mikä hullu. Eräänä kauniina päivänä Faria tunnelinkaivuuhommiensa yhteydessä löytää tiensä Dantèsin luo. Yhdessä tekemisessä on voimaa. Ehkäpä täältä pääsisi vielä jollakin konstilla pakenemaan. Toivo herää. Toki se on aina ollut olemassa, etenkin Faria on vuosien saatossa puuhaillut määrätietoisesti muutakin kuin höpissyt rikkauksista. Erinäisten ovelien käänteiden ja väliajan jälkeen Dantès rantautuu Monte-Criston saarelle, saa haltuunsa mittavan omaisuuden ja uuden henkilöllisyyden turvin lähtee Pariisiin kostamaan kokemansa vääryyden kaikille mahdollisille tyypeille, niin herroille kuin rouvillekin. Konstit on monet, ja apurina häärää kukas muu kuin Antoine. Kaikki saavat ansionsa mukaan, oikeastaan niin hyvässä kuin pahassakin. Vähän menin sekaisin siinä, että kuka kukin olikaan, mutta ehkä uusintareissu auttaa tässä. 

 Olen kertonut tämän ennenkin, mutta Tampereen Teatteri ja etenkin sen päänäyttämö on kaikista käymistäni teattereista minun suosikkinäyttämöni. Ei liian suuri, ei liian pieni, vaan juuri sopivan kokoinen. Kauempaakin näkee hyvin, ja harvemmin näyttämöllä on ollut mitään turhaa tilantäytettä. Nyt oltiin karuissa olosuhteissa vankilassa, ryömittiin pitkin ahtaita käytäviä, keikuttiin hyisen meren aalloilla, ihasteltiin aarrekammion loistetta, patsasteltiin prameassa salissa hienoissa asuissa. Tunnelma salissa ei tosin ollut mitenkään lämmin, pikemminkin kylmänviileä, kun kaikki on niin olevinaan. Ja onpa samaisella päänäyttämöllä nyt tällä kaudella erikoisherkkua tarjolla kaksin kappalein : Laulavissa sadepisaroissa näyttävää ja viihdyttävää steppausta, ja tässä Monte-Cristossa näyttävää ja viihdyttävää miekkailua Fernandin ja kreivin välillä. Tarkkaan harjoiteltua hommaa molemmat. Projisoinneista on ollut viimeaikoina paljon puhetta, ja tässä ne oli mielestäni tehty tyylillä. Etenkin valtavat puhuvat hahmot kertomassa puheillaan ja katseillaan menneistä ajoista. Kuin jokin moniääninen omatunto tai vastaava, jatkuvasti muistuttamassa siitä, että kuka sanoi mitäkin ja kuka on syyllinen.

Kostoretki alkakoon 

 Muutama hupaisa yksityiskohta... Ville Majamaa pulisonkeineen oli kuin isäni 70-luvun valo- ja muistikuvissani. Apotti Faria kähisemässä aarteestaan kyyryssä muina klonkkuina. Uudenvuoden juhlinnan yllättävän nykyaikainen musiikki. Oliko menossa Monte-Criston reivit? Ja kyllä, miksi Dantèsilla ei vankilavuosinaan parta kasvanut lain? Kai hän oli sitten salaa askarrellut parranajovälineet, kaikkeahan ei katsojalle kerrota. Parta-asioista vielä sen verran, että Arttu Soilumoa en meinannut Caderoussena aluksi edes tunnistaa kaiken sen karvapeitteen takaa! Äänestä vasta tunnistin ja tuli hölmistynyt olo. (Sillä lookilla sopisi myös Vampyyrien tanssin Chagalin rooliin.)

Dantès ja apotti Faria

 Jäin miettimään sitä, että saiko Dantès mielenrauhan ja oliko kostoretki kaiken sen väärti. Mielestäni sai ja oli. Hän pisti rattaat pyörimään ja koston kohteet toimimaan itse ja päättämään lopullisesti oman kohtalonsa. Toisinkin olisi voinut käydä. Ja lopulta hyvät teot jäivät vahvimmin voimaan, kirkkaat katseet ja toiveikas tulevaisuus. 

 "Dum spiro, spero." Niin kauan kuin hengitän, toivon. 

 Kiitos Tampereen Teatterille ja koko työryhmälle taustajoukkoja myöten vaikuttavasta, ajatuksia herättävästä elämyksestä. Tätä on teatteri parhaimmillaan. Klassikkoteoksesta pyyhkäistään pölyt pois tyylikkäästi ja silti modernisoimatta liikaa. Annetaan katsojalle myös oivaltamisen mahdollisuus ja aivot raksuttelemaan. Olin monta kertaa "heeetkinen, mitenkäs tuo nyt menikään"-fiiliksessä. Ja mikä parasta, roolitus just eikä melkein. Hieno kokonaisuus ja vakuuttavaa yhteispeliä. Tämän nähtyään kaikki tietävät ja muistavat pitkään mikä ja kuka Lasse Viitamäki on miehiään.

Kullan kimallusta 

 Loppuun mainittava yksi hyvin henkilökohtainen kokemus ja hetki. Liikutuin nimittäin kyyneliin kohtauksessa, jossa apotti Faria alkaa jakaa vankityrmässään tietotaitoaan nuorelle Dantèsille. Risto Korhosen fanittamisesta alkoi nimittäin minun hurahdukseni teatterin ihmeelliseen maailmaan liki 30 vuotta sitten silloisessa Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, ja kyllä niin sydämessä läikähti taas. Fanitus syveni ja vahvistui, ja siinä hän nyt kokeneempana konkarina antaa viestikapulan seuraavalle eikä jää niille sijoilleen vaan mennä porskuttaa jatkossakin. Lasse Viitamäen uraa ja roolisuorituksia aion nimittäin seurata entistä tarkemmalla silmällä tästä hamaan tulevaisuuteen. Oli tämä Viitamäen Dantès/Kreivi katsojalle semmoinen halolla päähän -tyylinen kokemus! Hän osoitti monipuolisuutensa näyttelijänä niin monin eri tavoin - fyysisyys ja kehon hallinta, äänenkäyttö, tunneilmaisu, ihan kaikki.

 Syksyn esitykset ovat lähes täynnä, kevätkaudelle vielä tilaa. Lisäinfoa täältä. 

~

MONTE-CRISTON KREIVI / Tampereen Teatteri 

Uuden näytelmäsovituksen kantaesitys 21.10. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Pia Piltz, Konsta Laakso, Toni Harjajärvi, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Arttu Soilumo, Karoliina Vanne/Mari Posti ja Tuomas Pirilä 

Perustuu Alexandre Dumas´n romaaniin, suomennos Jalmari Finne, näytelmäksi sovittanut Antti Mikkola, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen, pukusuunnittelu Mari Pajula, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, naamioinnin suunnittelu Jonna Lindström ja taistelukoreografia Oula Kitti

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen 

Suomi Myytti / Kuninkaallinen Nukketeatteri

 Tällä viikolla tuli reissattua niin Tampereella, Helsingissä kuin Lahdessakin ja viikonloppu meni mukavasti kotokulmilla Hämeenlinnassa. Viiden eri esityksen teatteriviikkoni huipentui Taidekasarmille, ja asialla kukas muukaan kuin Kuninkaallinen Nukketeatteri ja aiheena Suomi Myytti.

 Haitarimusiikki toimii aina, ja sillä lähdetään liikkeelle. Jatkossa herrat ja myytinmurtajat Anders (Antti Kemppainen) ja Hannes (Hannu Räisä) kertoivat meille viihdyttävään ja sangen informatiiviseenkin tyyliinsä Suomen historian eri vaiheista ja siitä mitä kaikkea suomalaisuus oikeastaan on. Yllättävän paljon kaikenlaista mahtuu vajaan tunnin esitykseen, jossa yhdisteltiin hauskasti eri tekniikoita nukketeatterista lähtien.

 Koulussa olin surkea historiassa ja päähäni jäi kaikenlaista nippelitietoa ja yksittäisiä vuosilukuja vaikka kuinka pänttäsin. Siltä pohjalta etenkin lukion historiankokeet olivat yhtä tuskaa. Paljon enemmän jäi päähäni tästä esityksestä, toki nippelitietoakin. Kartallekin piirretystä Volgan mutkasta lähdettiin useampaan otteeseen, se huvitti kuten myös varhaisten asukkien puheenpölinästä erottuva kekkonen ja vauhdikkaasti etenevä Lasse Virén. 

 Suomen karttaan liitettiin paloja ja taas otettiin pois, Volgan mutka sentään pysyi paikoillaan. Sotakuvasto oli vaikuttavinta antia, miten nerokkaalla tavalla sotilaat vyöryivät esiin, kaatuivat ja eikun uutta tilalle. Hitler ja Stalin neuvottelivat keskenään eri alueista, päässäni alkoi soida "natsi se tahtoo Ranskan", vaikkei sitä edes varsinaisesti laulettu. Stalin, Hitler ja Mannerheim tuntuivat muutenkin olevan lokakuun hahmoina minulla teatterissa, sen verran monessa esityksessä visiteerasivat viiksineen ja lakkeineen. 

Hitler (Hannu Räisä) ja Stalin (Antti Kemppainen) 

 Kevyimmissä aiheissa päästiin huutamaan usein "Torille!" ja hurraamaan urheilumenestykselle. Saunomiskulttuurin syntykin tuli tutuksi (erityisen hauska oli pikkuruinen varhainen tyyppi iloisena nahoilla vuoratussa maakuopassaan löylyttelemässä), pysäkeillä seisoskelu ja kahvittelu. 

 Nytpä tiedän senkin, että keskiverto suomalaisessa perheessä on kirjaimellisesti 2,7 lasta ja käydään 0,5 kertaa vuodessa teatterissa! Ihme touhua. Minun teatterikäyntini tällä hetkellä kattaa yli 120:n keskivertosuomalaisen teatterireissut! Joku toinen taas syö minun lihaosuuteni.

 Kiitos Hannes ja Anders varsin opettavaisesta esityksestä!

~

SUOMI MYYTTI / Kuninkaallinen Nukketeatteri, Taidekasarmi 

Ensi-ilta 28.2. 2026, kesto 55 minuuttia (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Antti Kemppainen ja Hannu Räisä 

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Kemppainen, nuket ja lavastus Hannu Räisä, lavastusmaalaukset Pilvi Ojala, pukusuunnittelu Aino Käki, äänisuunnittelu Harri Neuvonen ja musiikin sävellys Antti Polameri 

Esityskuvat (c) Antti Kemppainen (huom. eri tyyppi kuin lavalla ollut Antti)

Suurenmoista! / Hämeenlinnan Teatteri

(Mainos / kutsuvieraslippu saatu Hämeenlinnan Teatterista) 

 Jotenkin tuntuu siltä, että Hämeenlinnan Teatterin syksy on ollut yhtä ensi-iltajuhlaa toisensa perään! Mikäpäs siinä. Florence Foster Jenkinsin (1868 - 1944) useampi yksityiskonsertti oli myös yhtä juhlaa ja oman aikansa tapaus, josta vain harvat ja valitut pääsivät nauttimaan. Meidän onneksemme Peter Quilter kirjoitti tämän Suurenmoista!-näytelmän, jotta mahdollisimman moni pääsisi hämmästelemään laulun ja unelmien voimaa. Rakkaudesta lajiin. 

Satu Silvo, Alvari Stenbäck ja Lasse Sandberg

 Seurapiirivaikuttaja Florence Foster Jenkins (Satu Silvo) rakastaa laulamista ja esiintymistä yli kaiken, ja on järjestänyt yksityiskonsertteja ja tanssiaisia valitulle ystävien joukolle jo pitkään. Nyt olisi vain palkattava uusi säestäjä edellisen tilalle, ja onneksi paikalle saapuu ilmoittautumaan nuori ja ilmeisen innokas lahjakkuus Cosme McMoon (Alvari Stenbäck, joka epäilemättä on itsekin sangen taitava flyygelin ääressä). Nuorukaisen ilme onkin melkoinen (ja kivan ilmeikäs hän on muutenkin), kun rouva esittelee laulunlahjojaan ja lurauttaa ensimmäisen aarian ikään kuin näytiksi. Cosmella taatusti käy mielessä, että vieläkö ehtii paeta. Tunnetta on enemmän kuin taitoa, ja kyllä siinä sanattomaksi vetää yleisössäkin. Nuotin vierestä menee nimittäin sangen komeasti, vaan se ei tunnu Florencea haittaavan. Yleisöhän rakastaa häntä, suorastaan palvoo, ja kukkia ja fanipostia satelee joka suunnasta. Ihailijoita piisaa, Cole Porterista lähtien. Kiinnitin huomioni heti myös äänimaailmaan taustalla, hienosti soi sielläkin melkein nuotilleen. Huoneistossa häärii myös Florencen lipevähkö poikaystävä ei-niin-menestynyt näyttelijä St Claire Bayfield (Lasse Sandberg ja hienot kutrit), hurmaavan hömelö ystävätär Dorothy (Johanna Reilin) kera uneliaan koiransa ja temperamenttinen taloudenhoitajatar Maria (Henna-Maija Alitalo), joka puhuu vain espanjaa. Katariina Kuisma-Syrjä pääsee kunnolla ääneen ainoana kritisoivana yleisön edustajana. 

Johanna Reilin pokaalihattu käsissään

 Alku tuntuu vähän tahmeahkolta ja odottavaiselta alustukselta, mutta kyllä lähtee lentoon ensimmäisen laulunäytteen myötä samantien ja katsomossakin aktivoidutaan. Voiko tämä olla tottakaan? Kyllä voi, ja omanlaisensa taito sekin on laulaa päin honkia, mutta silti sydämensä kyllyydestä. Muutenkin Satu Silvo taas oikein elementissään, sydän auki revitellään menemään isolla pensselillä. Sherryä kuluu lasi jos toinenkin, tanssijalkakin nousee, ilo kuplii ja tarttuu. Vilpittömyys. Oma mainio lisänsä on varsin pompöösit asut, mitä erikoisempi sen parempi. FFJ suunnitteli itse omat esiintymisasunsa, ja tässä on kyllä pukusuunnittelija Heidi Tsokkinen päässyt myös kunnolla vauhtiin. Asut ovat toinen toistaan eriskummallisempia ja övereitä, päähineitä myöten. Luovuus ja mielikuvitus kukkii. Pokaalipäähine! Lavastajapuoliso Markus Tsokkinen on panostanut puolestaan etenkin esirippujen määrään ja prameuteen. Montakohan metriä kangasta on verhoihin ja asuihin käytetty yhteensä? 

Satu Silvo

 Florence Foster Jenkins uskoi täysillä itseensä, omaan intohimolajiinsa ja tuotti suunnattomasti iloa ja ihmetystä niille, jotka pääsivät häntä katsomaan ja kuulemaan, soraäänistä viis. "Ihmiset voivat sanoa, etten osaa laulaa, mutta kukaan ei voi väittää, etten olisi laulanut." Siinä se on kiteytettynä. Ei muuta kuin kokeilemaan itse. Tehkää perässä ja täyttäkää Carnegie Hall. Hyvin sympaattinen tarina ja rakastettava persoona. Rohkea oman tiensä ennakkoluuloton kulkija, joka ei tuominnut ketään. Ei ainakaan hukkunut massaan. Monestako epäonnistujasta on tehty näytelmä tai elokuva, jonka pääroolissa on Meryl Streep? 

Henna-Maija Alitalo ja Katariina Kuisma-Syrjä 

 Aarioita jo viriteltiin väliajalle mentäessä siellä sun täällä kokeilumielessä ja matkalla parkkihalliin testasin heti antaumuksella Yön kuningattaren aariaa, koska mä voin. En osaa, mutta voin! Ja sinäkin voit! Anna mennä, jos siltä tuntuu ja laulattaa. Semmoisen huomasin, tutkiskellessani Florence Foster Jenkinsin elämästä lisää netin uumenista, että hänen kuolinpäivänsä on sama kuin minun syntymäpäiväni. Taidan ryhtyä järjestämään kotonani syntymäpäiväkonsertteja, harvoille ja valituille. Säestäjäkin jo lupautui. 

Alvari Stenbäck

 Hmm. Tässä kirjoittaessa tuli myös mieleeni, että jokainenhan voi nykypäivänä olla oman elämänsä florencefosterjenkins. Somekontsaa vaan tekemään ja mitä enemmän menee pieleen, sitä suurempi on seuraajamäärä, luulen minä. Uteliaita riittää aina. Esimerkkejä lie jo maailma pullollaan, ja se on ihan jees, jos kaikki lähtee vilpittömästä omasta tekemisen ilosta eikä kenenkään pakottamana tai tarkoituksella naurunalaiseksi saattamana! Tai sitten voi marssia lähimpään karaokebaariin ja antaa tunteen ja tulkinnan viedä, taidoista viis. 

 ~

SUURENMOISTA! / Hämeenlinnan Teatteri 

Ensi-ilta 17.10. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Satu Silvo, Alvari Stenbäck, Lasse Sandberg, Johanna Reilin, Henna-Maija Alitalo ja Katariina Kuisma-Syrjä 

Käsikirjoitus Peter Quilter, suomennos Pentti Järvinen, sovitus ja ohjaus Katja Krohn, lavastussuunnittelu Markus Tsokkinen, pukusuunnittelu Heidi Tsokkinen, musiikkidramaturgia Salla Markkanen ja Iiro Ollila, äänisuunnittelu Iiro Ollila, lauluvalmennus Salla Markkanen, koreografia Jyri Numminen, valosuunnittelu Immanuel Pax ja naamioinnin suunnittelu Liisa Sormunen

Esityskuvat (c) Riku Hasari

Musta jää / Tampereen Teatteri

(Mainos / kutsuvieraslippu saatu Tampereen Teatterista) 

 Petri Kotwican käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Musta jää sai ensi-iltansa melko tarkkaan 19 vuotta sitten lokakuussa 2007, oli yleisö- ja arvostelumenestys ja voitti kuusi Jussi-palkintoakin. Kävin leffan tuoreeltaan katsomassa aikoinaan ja pidin siitä kovasti, etenkin vahvat naispääroolit tekivät vaikutuksen. Olen tykännyt Kotwican töistä muutenkin, viimeisimpänä Mikkelin panttivankidraamasta kertova tv-sarja Räjähdyspiste. Tämä psykologinen draama herätti kiinnostukseni heti julkistuksensa yhteydessä, sillä teatteriversionkin ohjaisi Kotwica - hänen ensimmäinen hyppynsä teatterin pariin! 

 Leffan tapahtumat eivät enää olleet tuoreessa muistissani, ja hyvä niin, pystyin paremmin katsomaan avoimin mielin vailla odotuksia juuri tietyistä käänteistä. Muistikuvia putoili sitten mieleeni pitkin matkaa tarinan edetessä, mutta se ei katsomiskokemustani haitannut. 

Katriina Lilienkampf ja Mari Turunen

 On lääkäriuran nousukiidossa oleva Saara (Mari Turunen) ja hänen arkkitehtipuolisonsa Leo (Tommi Raitolehto). Alussa iloluonteiset Saaran synttärijuhlat saavat ikävän käänteen, kun Leon kitaralaukun sisältä vahingossa tupsahtaa esiin vajaa paketillinen "aikuisten ilmapalloja". Saara ja Leo ovat yrittäneet pitkään lasta, joten ehkäisyvälineiden löytyminen on vähintäänkin outoa. Leon puheisiin ei ole luottaminen, sen tietää myös Leon sisko Lea (Eeva Hakulinen), joka on saanut aiemminkin ripittää veljeään erinäisten törttöilyjen vuoksi. Saara puolestaan ryhtyy oitis salapoliisihommiin ja saa selville, että Leolla on ollut pitkään suhde arkkitehtiopiskelija Tuulin (Katriina Lilienkampf) kanssa, joka toimii myös taekwondon opettajana. Eipä mitään, Saara ujuttaa itsensä ensin kamppailulajien pariin ja samalla iskulla Tuulin elämään toisenlaisen henkilöllisyyden ja kylmänviileän suunnitelman kautta. Naiset ystävystyvät ja alkaa ovela psykologinen leikki, jossa ei ole voittajia. Vai onko sittenkin? Anteeksiannosta tässä on kyse myös, väärinymmärrysten myötä kun syytökset leviävät koskettamaan laajemminkin. Saaran viaton Krista-kummityttönenkin (Klaara Haapanen) saa osansa täysin tietämättään.

 Kyllähän tämä toimii oivallisesti ja koukuttavasti näyttämölläkin, ja näyttelijöistä etenkin kaksikko Turunen-Lilienkampf on aivan jäätävän kovassa vedossa! Kaikki tunnetilat käydään läpi. Turunen kun pääsee kunnolla niskan päälle, sitähän ei pidättele mikään. Taekwondo-termistökin tulee tutuksi, vaan kenellä se musta vyö lopulta onkaan. Ja kun olisi mahdollisuus iskeä toinen henkisesti maahan heti alkajaisiksi, mutta ei sitä tarkoituksella tee, vaan pitkittää pitkittää. Leo saa kyllä mielestäni ansionsa mukaan, mokomakin häntäheikki. Kevennyspuolesta vastaa varsinkin Ville Mikkosen lukuisat sivuhahmot, taekwondo-tanssiliikkeet parketilla, humalaisen Komun lähentely-yritykset ja muuttomieshommat kera Matti Hakulisen. 

 Välillä mietin, että hohhoi miksi tässäkin on projisointeja ja videokuvausta. Mielestäni olisi toiminut hyvin ilmankin, esimerkiksi naamiaiskohtauksessa, ja luotettu vain teatterin taikaan, äänimaailmaan, valoihin, näyttelijäntyöhön ilman kameroita ja lähikuvia. 

Kuva (Harri Hinkka), graafinen suunnittelu Maria Atosuo

 Vaan oikein kelpo avaus noin ensimmäiseksi teatteriohjaukseksi. Piti hienosti otteessaan loppuun asti ja kuten leffastakin, tästä jäi mieleeni parhaiten vahvat ja väkevät naiset sekä ilmassa väreilevä piinaava jännite. Hyvä, hyvä!

 ~

MUSTA JÄÄ / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 14.10. 2026 Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Mari Turunen, Tommi Raitolehto, Katriina Lilienkampf, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Ville Mikkonen ja Klaara Haapanen/Ella Vähäpassi 

Petri Kotwican elokuvakäsikirjoituksen pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Tuomas Timonen, ohjaus ja sovitus Petri Kotwica, lavastussuunnittelu Juho Lindström, pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Niklas Nybom, videosuunnittelu Saku Väänänen, naamioinnin suunnittelu Kirsi Rintala ja taekwondo-koulutus Petri Kotwica

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

Änglagård / Svenska Teatern

 Tässä tulee lyhyt raportti Änglagårdista. Minulla ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa koko musikaalista, en ollut koskaan nähnyt siihen perustuvaa ilmeisen suosittua leffaa enkä tiennyt tuon taivaallista koko produktiosta. Minut sai kiinnostumaan ensimmäisen mainoskuvan perusteella lähinnä Mikko Kauppila, ja sitten huomasin, että kas tässähän on mukana Tero Harjunniemikin ja KAJ-yhtyeestä tuttu Jakob Norrgård. Svenskanissa en ollut käynyt kuin pari kertaa aiemmin (Kristina från Duvemåla ja Chess) ja kun huomasin, että näköhaittapaikoille oli lippuja myynnissä todella edulliseen 9 € hintaan, vetäisin ostohousut jalkaan juhannuksen korvilla ja ostin lipun. 

Mikko Kauppila ja Sannah Nedergård

 Odotettu ilta sitten koitti lokakuisena lauantaina ja paikkani oli ensimmäisellä parvella ilmeisen hyvä edessäni olleesta pylväästä huolimatta, sillä vähän oikealle päätäni kallistamalla näin mainiosti koko lavan. Teatterista ulos päästyäni olo oli positiivisella tavalla pöllämystynyt ja kotiuduttuani tein nykyään harvinaisen tempun, eli menin ja ostin tismalleen samalle paikalle uuden edukkaan lipun ensi vuoden huhtikuulle. 

 Oli meinaan semmoista tykitystä, että! Ylioppilasvuotenani Pohjola-Nordenilta saamastani stipendistä huolimatta olin valmistautunut tarkistamaan suomenkielistä käännöstä Subtitle Mobile -sovelluksen kautta, mutta paikaltani näkyi lavan yläpuolella ollut tekstitys sen verran hyvin, ettei minun tarvinnutkaan vilkuilla kännykkääni. Yllättävän vähän käännöstäkin jouduin katselemaan, sen verran sitten näemmä ruotsi minulla hallussa yhä. Toki puhuivat suhteellisen helppoa kieltä ja laulujen sanoistakin sai selvää.

Jakob Norrgård ilmassa

 Homman nimihän on se, että pieneen kyläpahaseen tupsahtaa kesken hautajaisten uusia tuulahduksia, kun yllätysperijätär Fanny (Sannah Nedergård) ilmaantuu paikalle kera ihanan androgyynin ystävänsä Zacin (Mikko Kauppila elementissään). Uutta tulokasta ei kylänväki niin vaan sulata, ja luvassa on ankaraa neulomista ompeluseuran naisten toimesta, pari kerrassaan hurmaavaa iäkkäämpää herraa (Riko Eklundh ja Nicke Lignell) kahvittelemassa ja haulikon kanssa metsissä kuljeskelevaa Axelia (Tero Harjunniemi). On myös nuorta lempeä ja hormoonien hyrräämistä, ja erityisen hupaisaa oli se, että kun Mårten elikkäs Jakob Norrgård (eli KAJ-kolmikon J) ensimmäistä kertaa asteli lavalle, jostain takaani kuului naisoletetun innostunut hihkaisu "Där är han!". Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi on jotain salaisuutta sisällään kantava Rut (Birthe Wingren) ja varsin erikoinen pappi (Simon Häger). 

Birthe Wingren

 Tarina itsessään ei mitään kovin ihmeellistä pidä sisällään, mutta ne biisit ne biisit! Aivan käsittämättömän kovaa menoa jatkuvalla syötöllä. Kaikki laulavat upeasti ja biisi toisensa perään saa aikaan kylmät väreet. Etenkin Rutin biiseistä tuli vahvat Rebecca-fiilikset ja tuntui siltä, että koko Svenskanin katto nousee laulun voimasta ilmaan. Muutenkin katsomossa oli varsin riehakas meno ja jotenkin erilainen tunnelma kuin muissa näkemissäni musikaaleissa, suurilla näyttämöillä ja suurissa saleissa. Koko teatterisalissa on jotenkin toisenlainen tunnelma kuin muualla. Täytyy ehdottomasti visiteerata Svenskanissa useamminkin. Tämä Änglagård oli nimittäin yksi kovimmista musikaalikokemuksistani kaikkineen. Viihdyttävä, taidokas - eikä yhtäkään projisointia! Teatterin taikaa parhaimmillaan ihan perinteisin keinoin. 

 Tack så mycket! 

 ~

ÄNGLAGÅRD / Svenska Teatern 

Ensi-ilta 17.9. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 3 tuntia (väliaikoineen) 

Rooleissa : Sannah Nedergård, Mikko Kauppila, Tero Harjunniemi, Birthe Wingren, Jakob Norrgård, Riko Eklundh, Nicke Lignell, Josefin Silén, Aaro Wichmann, Simon Häger, Joachim Thiblin, Loviisa Svensson, Marika Westerling, Mathias Jonsson, Beppe Lantz, Kristian Thulesius, Mira Andersson, Dominique Pashley, Saara-Elina Partanen ja Peter Pihlström

Käsikirjoitus Edward af Sillén ja Daniel Réhn, musiikki ja sanoitukset Fredrik Kempe, ohjaus Maria Lundström, orkesterisovitus Karl-Johan Ankarblom, kapellimestari Kristian Nyman, koreografia Lenka Vagnerová, lavastussuunnittelu Erik Salvesen, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, maskeeraussuunnittelu Tiitta Stoor, äänisuunnittelu Andreas Lönnquist ja valosuunnittelu Julia Jäntti 

Esityskuvat (c) Cata Portin