torstai 19. syyskuuta 2019

20 faktaa Sanna Saarijärvestä

Helsingin Kaupunginteatterissa näytellään syksyllä "pienin sisäisin keinoin" - ainakin Sanna Saarijärvellä on pari niiiiin herkullista roolia, että! Mitkäs nämä roolihenkilöt sitten ovatkaan, luehan lisää tästä Teatterimatka.fi -sivustolla julkaistusta 20 faktaa -haastattelusta.

(c) Jouni Harala 

 Jutun pääset lukemaan tämän linkin kautta.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Tarinoita Muumilaaksosta / Tanssiteatteri Raatikko

Tarinoita Muumilaaksosta / Tanssiteatteri Raatikko

Ensi-ilta 14.9. 2019, kesto noin 55min (ei väliaikaa)

Ikäsuositus yli 3-vuotiaille

Käsikirjoitus Pirjo Toikka
Ohjaus ja koreografia Marja Korhola
Lavastus ja puvut Terttu Torkkola
Musiikki Antti Hynninen
Videosuunnittelu Joona Pettersson
Valosuunnittelu Christian Hernberg

Esiintyjät : Simeoni Juoperi, Taru Kallio, Eero Ojala ja Iisa Saarenpää

Titiuu ja Nuuskamuikkunen 

 Taas tuli löydettyä itsensä erikoisesta paikasta, onneksi ei sentään ihan aamuvarhaisella, mutta keskellä päivää ja saderintaman ympäröimänä. Tanssiteatteri Raatikossa en aiemmin ollut käynytkään. Jo oli aikakin, sillä tanssiin erikoistunut lastenteatteri on perustettu jo vuonna 1972 ja on Suomen vanhin tanssiteatteri - ja kaksi vuotta minua nuorempi! Eläköön!

 Lämpiössä oli vilskettä ja pulinaa aika tavalla, ja maukas mehu ja herkulliset keksit tekivät kauppansa ensi-illan alla. Useimmat yleisön jäsenistä odottelivat jo sisäänpääsyä aika malttamattomina, itse pysyimme juuri ja juuri rauhallisina ja paikoillamme enempiä tepastelematta. Ikään ja kokoon katsomatta on aina jännä tunnelma ennen esityksen alkua, kun ei yhtään tiedä millainen taikamaailma värikkäiden verhojen takana odottaa.

Muumipeikko lohikäärmejahdissa 

 Tanssipitoinen esitys perustuu Tove Janssonin rakastettuun kirjaan "Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia", ja kirjan yhdeksästä tarinasta mukana on viisi. Aluksi saamme ihailla omalla tavallaan lumoavaa mustavalkoista näyttämöä, ja sitten tuttu Nuuskamuikkusen hahmo näkyykin taustalla varjona, ja ihanasti maailma täyttyy yllättäen väreistä. Nuuskamuikkunen (Simeoni Juoperi) huuliharppuineen tuo kesän ja musiikin tullessaan, pensaikosta pilkistelevät jännien otusten silmät ja pian karvapeitteinen otus (Taru Kallio) saa nimekseen Titiuu. Joka välissä tanssaillaan ja vilistellään pitkin lavaa ja musiikki on hyvin mukaansatempaavaa ja vauhdikasta.

 Ja kas, Muumipeikko (Eero Ojala) pyydystää haaviinsa pienen lohikäärmeen ja laittaa sen purkkiin, Pikku Myy (Taru Kallio) on oma topakka itsensä, Vilijonkka (Iisa Saarenpää) tangoilee värikkäällä matolla ja nähdäänpä myös Muumimamma (Iisa Saarenpää) ja Muumipappa (Simeoni Juoperi) keskenään jorailemassa ja omenoita poimimassa. Ratkaistaanpa myöhemmin myös salaperäisten hattivattien arvoitus ja ah, sitten on tietysti mukana yksi Tove Janssonin lempparitarinoistani. Ninni (Iisa Saarenpää) on aluksi näkymätön, koska häntä kohdeltiin niin kylmästi ja tympeästi edellisessä "kodissaan", että tyttö katosi kokonaan näkyvistä. Tuutikin (Eero Ojala) avittamana Ninni löytää tiensä uuden, rakastavan perheen luo ja ilmestyy hiljalleen taas näkyviin. Kiehtovaa ja kaunista, ja opettavaista! Leikkiminen ei Ninniltä oikein luonnistu ja siinä sitä onkin opettelemista.

Vilijonkka viilettää rannalla 

 Ihmeen keskittyneesti katsomon pienimmät (joille tämä on suunnattukin) esitystä malttoivat seurata eikä ihme kyllä liiemmin huudeltu ohjeita tai huomioita - lastenteatterissa kun poikkeuksetta kommentoidaan tapahtumia ääneen ja se kuuluu asiaan. Värikylläinen maailma, reipas musiikki, tutut hahmot ja mainiot tanssiliikkeet viehättivät ainakin meikäläistä ja täytyy myöntää, että yhdessä kohdassa alkoi silmät lupsumaan, kun oli niin sopivan rauhoittavaa unimusiikkia.

 Ihanaa, että lapsille tehdään myös tanssiteatteria ja Raatikko liikuttaa väkeä monessakin mielessä. Lempeä laskeutuminen teatterin ihmeelliseen maailmaan. Lisäksi olen varma siitä, että esityksen jälkimainingeissa kotinäyttämöillä tullaan näkemään monenlaisia tanssiliikkeitä, kuperkeikkoja ja sukkatansseja. Kun pieniä (ja isompia) tanssivarpaita alkaa kutittaa, se on menoa silloin ja vastustaa ei voi!

 Erityiskiitokset oivaltavista "videoseinistä", tuli vähän Amos Rexin näyttely mieleeni, kun värikkäällä seinällä liihottelee ja vilistää kaikenlaista, ja ykskaks koko seinä on täynnä eestaas heiluvia hattivatteja.

 Esityskuvat (c) Matti Rajala, Tanssiteatteri Raatikko

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Tanssiteatteri Raatikko!)

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.


 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.


perjantai 13. syyskuuta 2019

20 faktaa Riitta Havukaisesta

Lokakuussa on Helsingin Kaupunginteatterissa ensi-illassa komedia Vihainen leski, jonka pääroolissa nähdään monelle tuttu Riitta Havukainen. 20 faktaa-sarjassa vuorossa siis Riitta.

kuva (c) Eppu Salminen 

Linkki haastatteluun löytyy täältä.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Don Juan / Turun Kaupunginteatteri

Don Juan / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 6.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Molière
Suomennos Arto af Hällström
Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju

Rooleissa : Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi ja tuubansoittaja Kari Lilja

 Meikäläisen teatterihistoriasta puuttuu monenlaista klassikkoteosta. Moniin olisi tarjoutunut tilaisuus jo vuosia sitten, mutta kiinnostukseni kohteet ovat heilahdelleet moneen suuntaan ja aika monet klassikot olen ihan tarkoituksella kiertänyt kaukaa, koska olen etukäteen kuvitellut niitä aikansa eläneiksi, ajan patinoimiksi ja koinsyömiksi teoksiksi, joita katsellessani joutuisin pidättelemään haukotustani, katselemaan vaivihkaa rannekelloani (jos minulla ylipäätään sellainen vielä olisi) ja tekemään muutenkin kaikkeni sen eteen, ettei silmät alkaisi lupsumaan kesken kaiken kiinni.

 Kaikenlaisia ennakkoluuloja sitä ihminen mukanaan kantaa. Molièren teoksista aiemmin olivat tuttuja Luulosairas ja Saituri (luulin sitä joskus samaksi kuin Saiturin joulu, hah) ja niiden parissa kyllä viihdyin yllättävänkin hyvin - terävää yhteiskuntakritiikkiä ja havaintoja meistä ihmisistä kera maukkaan dialogin ja paikoin poskettomankin huumorin. Don Juanin viettelyhommista olin jotain kuullut ja tähän ikään vähän nähnytkin (etenkin valomerkin aikoihin kauan aikaa sitten), joten olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut tähän Turun reissuun. No, saattoipa tässä ennakkoon kiinnostustani herätellä sekin, että nimiroolissa huseeraisi takuumiesteni ykkönen Eero Aho, ohjaksissa Pasi Lampela ja lavastamassa Markus Tsokkinen (ja toki mukana muitakin kiinnostavia persoonia lavalla ja taustajoukoissa). Näiden henkilöiden yksittäiset suoritukset monesta eri teatterista keikkuvat yhä edelleen kärkikahinoissa mitä kaikkienaikojen suosikkeihini tulee, vaan mitä tapahtuu kun kolmikon tiet kohtaavat...

Katsokaa nyt tätä! (c) Otto-Ville Väätäinen ja Marita Koivisto 

 Ennen esityksen alkua kierroksia jo lämpiössä lisäsi se tosiseikka, että käsiohjelmasta muodostui juliste ja suunnittelin jo ajan patinoimaa kehystystä kuvalle, jossa raukeanoloinen Don Juan istuu ammeessa vähän veemäinen ilme vahvasti maskeeratuilla kasvoillaan ja seuralaiseni mukaan "nuuskii sormiaan", tuore valloitus kenties juuri saavutettuna. Jaahas, ja siitä sitten kellot jo soivatkin ja suuntasimme katsomoon, jossa ajan patinoima lavastus herättikin heti huomioni ja eipä aikaakaan kun pöntölle istui tuubansoittaja ja sitten mentiin.

 Ensimmäiset minuutit olivat ns. alkusoittoa, kun Don Juanin uskollinen palvelija Sganarelle, niin mainio Hannes Suominen valkeassa superhessupuvussaan ja peruukissaan, että ETTÄ! Tekisi mieli kyyditä miekkonen jotenkin kotiini ja saisi siinä vieressä seisoskella uskollisena vähän kyyryssä, kädet etumuksella tahi vähän ujona hypistelemässä kangasta ja toteuttamassa kaikenlaisia tehtäviä. Tietysti kohtelisin häntä kunnioittaen ja kuuntelisinkin auliisti, jos hänellä sattuisi järkeilyvaihde päälle. Miten sympaattinen hahmo ja roolisuoritus ja kaikki, olin myyty heti alkumetreillä jo! Jaa niin mitä? Juu, Sganarelle yrittää huiskia lakeija Gusmania (Kimmo Rasila) huoneesta ulos ennen kuin isäntä saapuu mestoille. Don Juan, isäntä itse makaa ketarat levällään taustalla ammeessa pyyhe kasvoillaan ja kun sieltä noustaan ja astellaan korskean orhin lailla mustissa pitkissä saapikkaissa lavan edustalle ja aletaan suoltaa omasta viehätysvoimastaan kicksejä ammentavana herkullista tekstiä mahtavalla äänenpainolla artikuloiden, meikäläistä ja muuta enemmän tahi vähemmän arvovaltaista ensi-iltayleisöä viedään kuin laskiämpäriä. Tämä on herkkua, niiiin herkkua, ja vartin jälkeen olin jo valmista kamaa nousemaan ylös ja aplodeeraamaan seisten. Täydellistä.

Pojaat hutunkeitossa 

 Muistan vieläkin kuin eilispäivän, kun Kansallisteatterin Vanja-enon kännäyskohtauksessa herra Aho kaatoi ämpärillisen vettä päähänsä ja sain eturivissä osan siitä päälleni ja ajattelin, että saatana ei haittaa, antaa tulla vaan, nyt nautitaan ja kirjaimellisesti mentiin helmat märkänä väliajalle. Sama fiilis valtasi nyt mieleni kun Don Juan kertoi antaumuksella ja itseriittoisen yliampuvalla tyylillään uudesta valloituksestaan ja katse tavoitti jonkun onnekkaan uhrin yleisön joukosta ja suunta puheille vaihtui lennossa. En ollut nyt eturivissä, mutta ns. helmat märkänä kuvaannollisesti jälleen. Ja Sganarelle seisoo vieressä niin kypsänä niin kypsänä, kun on nämä tismalleen samat hurmauslitaniat kuullut taatusti kymmeniä, ellei satoja kertoja tässä pestissään. Eipä käy miestä kateeksi, eikä myöskään Dona Elviraa (Minna Hämäläinen), joka sattuu olemaan Don Juanin vaimo. Aviopuolisohan ei ole mikään este sille, että rakkaus kun iskee kohdalle, sille ei voi mitään ja Don Juan tuntuu hullaantuvan ihan kaikista, elollisista ja elottomistakin, jotka eteen tai taakse, päälle tai alle sattuvat.

 Sganarellen ja Herra Elostelijan/Kutusumpun vuoropuhelua ja keskinäistä pallottelua seuratessa ei voi muuta kuin istua hymy korvissa ja välillä käsi suun edessä, niin absurdiksi jutut ja touhut välillä menevät. Takaraivossa tykyttää naurusulake kuumana jälleen. Osaa se Don Juan puhua ihan "normaalistikin" mutta harvemmin tätä tapahtuu, useimmiten kun on joku sopiva kohde vokoteltavana niin lavalla kuin yleisönkin joukossa ja silloin on toisenlainen lipevämpi ääni kellossa. Kuulostaa muuten välillä ihan nuorelta Pentti Siimekseltä, kenties jopa Kurt Kuurnalta, elostelija hänkin. Nähdäänpä kunnon kissatappelukin, kun samaan aikaan paikalle sattuu tuorein valloitus Charlotta (Riitta Salminen) ja hetkeä aiempi kosinnan kohde Mathurine (Minna Hämäläinen). Ensin syytellään toinen toisiaan ja sitten jo kontataan pitkin lavaa Don Juanin kuvitteellisessa talutusnuorassa, ja Sganarelle pyörittelee silmiään taaempana tyyliin "hohhoi taas sitä mennään...". Kateeksi ei käy myöskään nuorta Pierrot'ta (Markus Ilkka Uolevi), voipi olla että Charlottan rakkaudenosoitukset ja läheisyyshommelit jää tällä menolla jatkossakin saavuttamatta kun eräs toinen napsii makoisaksi kypsyneen hedelmän suoraan nenän edestä.


 Lavalla ramppaa myös mitä oudompaa porukkaa aina rammasta kerjäläisestä (Kimmo Rasila) Don Alonsoon (eläkkeeltä tositoimiin comebackin tehnyt Petri Rajala) pesäpallomailoineen. Näistä jälkimmäinen sattuu olemaan Dona Elviran veli ja suunnitelmissa ketkulle kunnon mäiskintä, mutta kun toinen veli Don Carlos (Markus Ilkka Uolevi, josta tässä hahmossa jostain syystä tulee mieleeni joku nätimpi versio länkkärien palkkamurhaajasta) on juuri hetkeä aiemmin tullut pelastetuksi Don Juanin toimesta, niin suunnitelmat kusevat pahasti. Posketonta menoa ja tuntuu että välillä vähän improvisoidaankin, mutta kaikki on taatusti millintarkkaan suunniteltua ja ohjattua. Tai ainakin niin otaksun. Kaiken keskellä tuubansoittaja Kari töräyttelee säveliä ja ääniefektejä minkä ehtii, ja Don Juan suoltaa tekstiä niin paljon että ihan hirvittää. Kaiken hohottelun keskellä alkaa päässä raksutella, että kuka tässä nyt lopulta onkaan se, joka saa lopullisen sanan ja kuka vie ketä. Kenen on valta?Isäkin (Petri Rajala) yrittää saada poikaansa ruotuun. Suuret on puheet, vaan kuka määrää lopulta tahdin? Parannusta koitetaan ja paskan marjat, loppujen lopuksi löytyy yksi ainut, joka saa Don Juanin polvilleen ja vielä alemmas. Ja sitten mennään niin, että leuka loksahtaa auki ja suusta pääsee hiljainen, mutta napakka "waaau".

Mikä lie hukassa hra Dimanchen vaatteiden alla...

 Jää sentään vielä kylpyankka ja eräs, joka taas yleisön joukosta bongaa uuden kohteen.

 Täydellistä teatteria ja niin nautinnollista, että olisin katsonut heti perään uudestaan. Tässä taisi olla tämän vuoden The Näytelmä? Ja Eero Aho, ai että. Mikä pitelemätön charmi ja karisma ja härski röyhkeys ja kaikki samassa paketissa, hän tietää ja osaa kyllä kaikki kikat ja konstit. Eipä Hannes Suominenkaan hassumpi ollut, jännä vastapari ja erityisen hykerryttävää seurattavaa Sganarellen jutut ja puuhat sivummalla, ja järkeilyt myös! Lavastus, puvut, valot, ihan kaikki. Ei moitteen sanaa mistään. "Nevöhööd" moitteille.

 Erityispointsit herra Dimanchelle (Kimmo Rasila) asusta, habituksesta ja pokanpitokyvystä (olisinpa ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tämänkin kohtauksen harjoituksia joskus), Charlottan päheälle farkkuasulle ja Dona Elviran kinkyille punaisille bootseille.

Peiliinkatsomisen paikka
 Sellainen huomio vielä loppuun, että ystäväni näki ottamani kuvan käsiohjelman kannesta (kuva tuolla alussa) ja ihmetteli viestillä, että ai siinä on Eero Aho. Hän kun luuli sitä Poets of the Fallin laulajaksi, joka maskeerattu hiukan överiksi. Kiertue ehkä hiukan venähtänyt... Yhdennäköisyys on kieltämättä aikamoinen. Tsekatkaas tästä.

 Tätä ei kannata missata. Jos antaisin tähtiä, loppuisi asteikot kesken. Lisäinfoa täältä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen median vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.