Haastattelussa Mikko Penttilä

 Näyttelijä Mikko Penttilän tapasin Helsingissä Kahvila Willensaunassa helmikuun alussa 2026. Mikko kiiruhti haastattelun jälkeen Aleksanterin teatteriin, jossa esitettiin illalla improvisaatioteatteri Stella Polariksen näytelmä, jossa hän oli mukana. Meille tuli pienoinen kiire, ja osa kysymyksistä on kysytty jälkikäteen meilitse. Näiden kysymysten kohdalla on * - merkintä. [Ja lukijalle myös tiedoksi : * Mikko kirjoittaa näitä vastauksia VR:n junassa matkalla Kuopioon. Illalla Kuopiossa hän menee katsomaan Idän pikajunan arvoituksen, jossa pääosaa, mestarietsivä Hercule Poirotia näyttelee Mikon kurssikaveri ja hänen hyvä ystävänsä, Vuoden Teatterinäyttelijä 2024 Juha Pulli… ymmärrät ehkä myöhemmin miksi tämä informaatio oli tarpeellinen… ja ennenkaikkea hauska.] 

Lokakuussa 1987 syntynyt Mikko on kotoisin Kaustiselta. ”Tarkemmin sanottuna Köyhäjoelta, se on pieni sivukylä 15 km:n päässä Kaustisen keskustasta. Nyt asun Helsingissä, ja lisäksi oon asunut Lahdessa ja Kokkolassa.”

Peter Pan menee pieleen / Oulun Teatteri (c) Janne-Pekka Manninen

Mitä harrastat? ”Meille tuli muutama kuukausi sitten koira, joten sen kanssa tulee touhuttua kaikenlaista. Se on rodultaan whippet ja on pohdittu, että mitä sen kanssa voisi alkaa harrastamaan. Se on juoksulinjainen kaveri, toisin kuin omistajansa. Juoksukisoja tai rally-tokoa on mietitty – sillä rodulla pitää olla tekemistä. Olisi muuten siistiä käydä katsomassa amerikkalaistyylisiä derbykisoja, käyskennellä tyylikäs pellavapuku päällään siellä ja nauttia mint julep -cocktailia. Derbykisoista haaveilemisen lisäksi mä tykkään katsella elokuvia ja tv-sarjoja. Tykkään myös ottaa selvää siitä, miten joku näkemäni elokuva tai sarja on tehty. Viimeksi on tullut katsottua Netflixistä sarjaa GLOW, joka sijoittuu 80-luvulle ja kertoo naisten wrestling-porukasta. Oikein hyvä draamakomedia, suosittelen! Ensimmäinen ”ammattini” oli muuten julistepoika, Kaustisen Kinolla. Kävin laittelemassa leffajulisteita meidän kylän ilmoitustaululle ja sain vapaalippuja elokuviin. Kävin paljon yksinkin, ja katsoin saman leffan viikonlopun aikana pariin kertaan usein. Elokuvasali on mulle rakas paikka, rauhoittumisen paikka. Siellä ei räpelletä kännykkää kesken elokuvankatselun, mitä valitettavasti kotona tulee suoratoistopalveluiden äärellä tehtyä. Ehdottomasti pitäisi käydä enemmän oikein leffateatterissa!”

 No, milloin teatterikärpänen puraisi sinua. Eli nyt mennään suoraan asiaan. ”Oon sanonut kuulemma 9-vuotiaana, että musta tulee isona näyttelijä. Sitä nuorempana vielä ihan pikkupoikana mun lapsuuden haaveammattini oli imitaattori, koska olin valtavan kova Jope Ruonansuu -fani. Ehkä se siitä sitten laajeni näyttelijäksi, eikä haaveeni tuntunut edes kovin mahdottomalta eikä kaukaiseltakaan. Hyviä esimerkkejä kun oli, ja omalta kylältä oli lähtöisin muitakin ammattinäyttelijöitä. En tiedä mistä se idea 9-vuotiaana lähti. Meitä vietiin koulussa ala-asteella kerran vuodessa teatteriin muistaakseni ainakin Kokkolaan, Vaasaan ja Jyväskylään. Muistan nähneeni Kokkolassa Viidakkokirjan ja Vaasassa näytelmän Rölli ja Metsänhenki. Oli tosi siistiä nähdä Rölli livenä, Allu Tuppurainenhan näytteli silloin Vaasan Kaupunginteatterissa. Kaustisella on toki harrastajateatteritoimintaa, ja Kaustisen Musiikkilukio tekee kerran vuodessa musikaalin. Niihin pääsin itsekin mukaan lukioaikoinani, nuorempana tuli niitä jo katseltua. Itsehän harrastin kansantansseja 17-vuotiaaksi, ja niistä piireistä oli mua vanhempia tuttuja musikaaleissa mukana. Lukion ekalla tehtiin Ronja Ryövärintyttärestä oma musiikkiteatteriversio, lukion tokalla Footloose ja kolmannella Strindbergin Uninäytelmä, joka ei ole alunperin musikaali lainkaan. Oli todella kiintoisaa päästä tekemään hyvin erityylisiä juttuja ja ajattelin silloin, että teatteri on kyllä tosi siistiä ja monenlaisia mahdollisuuksia täynnä.”

 ”Musalukion aikaan mun kaikki parhaat kaverit oli tosi tosi hyviä soittajia, ja hengailin heidän kanssaan samoilla treenikämpillä. Ne oli niin hyviä ja ajattelin, että ei mun kannata edes yrittää näiden kanssa mitään soitella. Kehittelin sitten kaikenlaisia esityksiä koululle ja Kaustisen Taiteiden yöhön – improvisaatiojuttujakin, vaikkei varmaan edes tiedetty mitä se tarkoittaa. Ei siihen aikaan mitään nettejäkään ollut - tai oli mutta ei voinut YouTubesta katsella videoita. Ekan kerran mä hain TeaKiin suoraan lukiosta 2006. Siinä kävi niin, että huomasin hakupapereiden viimeistä jättöpäivää edeltävänä päivänä, että papereiden onkin oltava perillä seuraavana päivänä. Muihin kouluihin oli yhteishaku vasta kuukauden kuluttua. Tulostin koulussa paperit, täytin ne ja soitin äidilleni, että heittäkää mut juna-asemalle nyt. Toin paperit kirjekuoressa TeaKiin ja seuraavalla junalla kotiin. Kävin juu ihan asiasta täällä pyörähtämässä. Tämä ei tehnyt valitsijoihin vielä vaikutusta. Nätylle hain myös. Välissä kävin armeijan, jonka jälkeen hain ja pääsin Lahden Kansanopistoon. Siellä pääsi kunnolla opiskelemaan teatteria ja näyttelijäntyötä. Toki lukiossakin teatteria ja kaikenlaisia esityksiä tehtiin, mutta suurin osa opiskelijoista suuntasi jatko-opiskelemaan musiikin pariin ja nyt Lahdessa kaikilla oli mielessä teatteri. Uudenlainen maailma avautui. Että minunlaisia on muitakin! Lahdessa samalla kurssilla oli mm. Joonas Nordman. No, Lahden jälkeen päädyin lisähaulla opiskelemaan Kokkolan AMK:n teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, ja siellä opinnot jatkuivat teatterin parissa laajemmin kuin pelkän näyttelijäntyön osalta. Kokkolasta hain tuloksetta Nätylle ja sitten TeaKiin, jonne pääsin sisään. Vuosi oli 2009, ja valmistuin aikataulussa 2014. Meillä oli tosi ihana kurssi, ihania tyyppejä kaikki.”

Nuoret Pulli ja Penttilä Robin Hoodin sydän -käsiohjelmaa varten (c) Janne Siltavuori

”Mullahan oli ensin kovat suunnitelmat lähteä vitoskurssilla Havaijille vaihtoon, itse asiassa Juha Pullin kanssa yhdessä suunniteltiin aluksi. Pulli älysi luovuttaa ajoissa… Siellä oli yliopistossa tosi kovatasoinen aasialaisen teatterin koulutusohjelma, josta innostuin ja sitä varten nelosvuonna opiskelin kaikki mahdolliset aasialaisen teatterin kurssit TeaKissa. Hain Fulbright-stipendiaattia ja sainkin, mutta lopulta haku tyssäsi siihen, että olisin halunnut olla vaihdossa vain yhden vuoden ja siitä aiheutui erinäisiä lisähaasteita talouspuolelle. Minäpä en tästä lannistunut vaan otin suunnitelman B käyttöön, takuuvarma Erasmus-vaihto ja tähtäimeen Skotlanti ja Glasgow! Sinnepä ei aasialainen teatteri edellä hakupapereita täyteltykään ja siksi hakupaperini ei enää olleetkaan niin hyvät ja pieteetillä täytetyt. Takuuvarma Erasmus-vaihto ei ollutkaan niin takuuvarma enää. En päässyt vaihtoon ja koska olin hamstrannut nelosvuonna kursseja ennakkoon, ei mulla ollut enää oikein mestarikursseja käytäväksi. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin valmistua ajallaan. Joitakin kursseja kävin toki vielä vitosvuonnakin ja esimerkiksi Tiina Pirhosen vetämän pitkän improvisaatiokurssin kävin uudestaan, koska siellä oli niin valtavan kivaa! Sitä kautta päädyin myös Stella Polarikseen, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Mulla ei siis ollut mitään paikkaa missä olisin voinut tehdä taiteellisen lopputyöni ja kaikkien teattereiden projektit oli jo kiinnitetty. Olin innostunut tosi paljon siitä pitkästä improsta, joten hain harjoittelupaikkaa Stella Polarikselta. Tein siellä lopputyöni taiteellisen osuuden ja sekään ei mennyt heti nappiin, koska taiteellisen lopputyön piti olla päärooli tai muu isompi rooli, ja improssahan ei koskaan tiedä millainen rooli on luvassa eikä sama rooli toistu muissa näytöksissä. Asia käytettiin Opetusneuvostolla ja sinne tehtiin muutos, että lopputyö voi olla myös improvisaatioteatterin parissa tehty. Mun jälkeeni moni muukin on tehnyt impron parissa lopputyönsä, joten sellaisen mukavan jäljen oon TeaKiin jättänyt.”

 Mikä oli sitten kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se taas käsitteli toista rakkauttani eli komediaa, aihe jonka parissa itsekin kouluaikoina painiskelin. Kaikkihan haluaisivat olla vakavastiotettavia taiteilijoita ja välillä jopa häpesin sitä, että tykkäsin komediasta. Samalla oli myös pelko siitä, että mitä jos en koskaan pääse tekemään vakavia rooleja. Kirjallinen lopputyöni käsitteli tätä aihetta ja on kirjoitettu proosamuotoon. Siinä seikkailee hahmo, joka on tavallaan alter egoni ja hän on valmistunut TeaKista kymmenen vuotta aiemmin, tehnyt pelkkää komediaa ja nyt kyllästynyt siihen. Hän ei enää tiedä mikä on hauskaa. Häneltä on tilattu uusi komedianäytelmä tänne Kansallisteatteriin, paineet on kovat. Hän on tietysti pulassa tekstinsä parissa, kun mikään ei enää naurata, ja hän lähtee tutkimaan asiaa tarkemmin. Lopputyön nimi oli Vakavasti ottaen, se oli monologi 1-11 näyttelijälle. Ja alter egon nimihän on Onni Normas.”

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Mulla oli kaksikin, Sam Huber ja ”sylikumminäyttelijäni” Antti Timonen, joka on myös Kaustiselta kotoisin. Aloittaessani 4-vuotiaana kansantanssin Antti oli mun ensimmäinen kansantanssin opettajani, hän oli silloin 14-vuotias. Antin uraa olen seurannut nuorempana tarkkaan ja hän vahvisti ajatuksiani siitä, että pieneltäkin paikkakunnalta voi päästä TeaKiin opiskelemaan.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kokkolan Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa useampanakin kesänä, Oulun Teatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Sappeen Kesäteatterissa, Lappajärven Kesäteatterissa ja tietysti Stella Polariksessa, jossa toimin nykyään myös taiteellisena johtajana.”

Mikot Penttilä ja Virtanen / 39 askelta HML Teatteri (c) Harri Hinkka

Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Suomenlinnan Kesäteatterin Liisa Ihmemaassa - Tyttö joka aikaan putosi vuodelta 2014 on kovin rakas, se oli huippukiva kesä ja mukana oli myös rakkaat kurssikaverini Juha Pulli ja Anna-Riikka Rajanen. Olin siinä Irvikissan roolissa. Juhan ja Anskun kanssa päästiin yhdessä tekemään Suokkiin myös tätä edeltävänä kesänä Robin Hoodin sydän ja television puolelle myöhemmin Joulukalenterin Tonttuakatemia. Kokkolan Kaupunginteatterin Metsäjätti oli tosi tärkeä juttu, koska se oli ensimmäinen pääroolini valmistuneena ammattinäyttelijänä ja pääsin tekemään läheisesti töitä Tuomo Kemppaisen kanssa, joka on upea näyttelijä. Sellainen pieteetillä ja kekseliäästi roolejaan tekevä teatterin työjuhta. Urani kannalta isoimpia juttuja oli kyllä se, että pääsin mukaan Putoukseen ja varsinkin Trump-imitaatiostani tuli jonkinsorttinen ilmiö silloin. Päädyttiin Joonas Nordmanin kanssa tekemään Putousta yhdessä, hän toimi silloin ekalla kaudellani ohjaajana. Kohtasimme ja ystävystyimme siis ensin Lahden Kansanopistossa. Yhteydenpito hiipui kun lähdin Kokkolaan ja ei lopulta oltu missään yhteyksissä moneen vuoteen. Tulin sitten Putouksen koekuvauksiin, ja Joonas olikin siellä. Mä kysyin, että ai ohjaatko sä tän! Joonas vastasi, että joo. Se oli riemullinen jälleennäkeminen, ystävyyden ja yhteistyön uudelleenkäynnistys. Putous poiki sitten enemmänkin töitä varsinkin tv- ja leffapuolelle. Stella Polaris on kokonaisuudessaan todella merkittävä asia urallani. Taiteellinen koti ja perhe. Oli myös mahtavaa päästä Ouluun tekemään komediaa Peter Pan menee pieleen, en ollut tehnyt teatteria pariin vuoteen juurikaan ennen sitä pestiä. Esitin näyttelijä Pekkoa, joka taas näytteli John Darlingia, eli perheen pienintä poikaa. Mulla oli parta, 4-vuotiaana, heh. Siinä näytelmässä se ei haitannut vaan kuului asiaan. Hämeenlinnan Teatterin 39 askelta oli mainio juttu kaikkineen. Siinä oli kasassa komedianäytelmän dream team. Viimekesäinen Sappeen Kesäteatterin Jope – Matkiva kulkuri ja Jope Ruonansuun rooli oli yksi unelmien täyttymys, pääsin näyttelemään lapsuuteni ykkösidolia. Jope oli hieno kansantaiteilija mutta myös mielenkiintoinen ja ristiriitainen persoona, paljon syvempi kuin mitä moni ajattelee hänestä. Syksyllä tulee eri tavalla jännittävää, kun sama näytelmä tehdään Jopen kotikaupunkiin Kemiin ja saan kunnian tehdä Jopen roolin uudelleen.”

Jope - Matkiva kulkuri / Sappeen Kesäteatteri (c) Henry Toivari 

* Onko sinulla joku oppi tai ohjenuora, joka on jäänyt vuosien varrelta mieleesi erityisesti? ”Yksi erityisen hyvä ohjenuora oli se, että TeaKin ykkösvuosikurssilla annettiin palautetta, oikeastaan loppupalautetta ykkösvuoden päätteeksi ja professori Vesa Vierikon palaute mulle alkoi sanoilla "sähän oot tommonen koomikko" ja kehui mun koomista ajoituskykyä, talenttia ja taipumusta sillä saralla. Se ei kuitenkaan ollut se kaipaamani palaute. Tai se minkälaista hyväksyntää ja nähdyksi tulemista tällaisena ensimmäisen vuosikurssin opiskelijana janosi, vaan se osui itse asiassa sitten sellaiseen pelkoon, että onko sitten niin, että musta ei olekaan tekemään mitään muuta kuin komediaa. Halusin niin palavasti kuitenkin olla myös vakavasti otettava taiteilija ja kykenevä ja herkkä draamanäyttelijä. En osannut ottaa siinä hetkessä vastaan kehua ja kiitosta komediallisista kyvyistäni, mitkä herra professori oli pistänyt merkille vuoden aikana. Lähetin Vesalle asiasta sähköpostia ja jotenkin kysyin palautetta uudelleen ja esitin tämän huoleni draamallisesta kyvyttömyydestä ja lokeroinnista. Vierikko vastasi, että ei siitä kannata ottaa itselleen mitään nikamia. Jos on lahjakas komediallisesti ja hyvä komedian tekemisessä, niin sehän vasta vaatiikin herkkyyttä ja hereillä olemista. Semmoista responsiivisuutta, että ei se tarkoita sitä, ettei osaisi tehdä myös draamallisia asioita. Ne ei sulje toisiaan pois vaan täydentää toisiaan. Ja varmasti tämä on sellainen asia, mistä moni komediallisesti painottunut näyttelijä on välillä huolissaan, mutta että siitä ei kannata huolestua. “Terveisin eräs itsekin aika paljon komediaa tehnyt näyttelijä Vessuli.” Se oli hyvä neuvo ja vapautti paljon mun ajattelua ja tekemistä TeaKissa, uskalsin mm. nauttia enemmän komedian tekemisestä. Silloin ja sen jälkeenkin.”

 * Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä ja onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Suurin taito on ehdottomasti komedian tekeminen ja improvisaatio. Niissä mä oon vahvimmillani. Niistä mä nautin kovasti ja niissä haluan kehittyä paremmaksi. Onneksi niissä ei voikaan koskaan tulla valmiiksi! Se on ihanaa, sillä ne on myös semmoisia asioita, joita mä jaksan tutkia loputtomasti. Jos komedianörttien kanssa istuu keskustelemaan komediasta, niin paljon sen kuivempaa ja analyyttisempää keskustelua ei välttämättä pääse koskaan kuuntelemaan. Usein ihmiset, jotka tekee komediaa ja oikein paljon sitä rakastaa, niin kun ne lähtee pilkkomaan sitä, minkä takia joku sketsi tai joku elokuva tai joku vitsi on niin hauska tai minkä takia se toimii, niin se on yllättävän analyyttistä ja kuivakkaa. Mutta se mikä siinä aina kuuluu on se valtava innostuminen ja intohimo komediaa kohtaan. Eli kyllä improvisaatio ja komedia on mun suuria erityisosaamisiani. Sen lisäksi mä osaan tehdä kielellä sillä lailla hassusti, että saan sen rullalle.”

Tuomo Kemppainen ja Mikko / Metsäjätti Kokkolan KT (c) Päivi Karjalainen

* Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin ostaa stepata ja laulaa pirun hyvin.”

 * Onko sinulla ollut muita urasuunnitelmia? Vaihtoehto B? ”Ei kai… eiku onpas! Radiotoimittaja, joka sekin toki on esiintymistä ja sit sarjakuvataiteilija. Vielä silloin Lahden Kansanopistossa pohdin, että hakisinko opiskelemaan piirtämistä ja animaatiota Italiaan - L´Accademia Disney di Milanoon. Sarjakuvien tekeminenhän on myös tarinan kerrontaa, käsikirjoittamista ja kuvittamista - media on vaan eri kuin teatterissa tai elokuvissa. Eli kyllä näissä B-suunnitelmissakin selkeä teema on olemassa. Ehkä joskus teen noita molempia vielä. Voihan sitä olla sellainen renessanssitaiteilija, lokerot on muutenkin niin tylsiä. On varmasti myös olemassa todellisuus, jossa oon jatkanut isoveljeni kanssa meidän perheyritystä eli nuohoamista. Nyt se on vain isoveljeni Jannen jatkama ammatti. Toki erittäin hieno sellainen, vanha mestari/kisälli-ammattikulttuuri ja niitä hommia oon tehnyt viisitoistakesäisestä pitkälle opiskeluaikoihin asti.”

 Käytkö itse katsomassa teatteria vapaa-ajallasi ja millainen teatteri erityisesti kiinnostaa? ”Nyt oon ehtinyt käymään, välillä siitä on ollut taukoakin. Katson aika laajalla skaalalla kaikenlaista teatteria, oopperaa, tanssiteatteria…”

 * Mikä näkemäsi esitys on lähiaikoina tehnyt sinuun vaikutuksen? ”Olin ennen joulua Reunion Islandilla improfestareilla esiintymässä ja kouluttamassa. Siellä näin todella hienon ja tunnelmallisen musaimproshown. Kyseessä oli koko paikalla olevan yleisön lempibändin jäähyväiskeikka. Esityksessä oli todella kova imu ja kokemuksena se oli hyvin immersiivinen. Sekoitus teatteriesitystä ja keikkaa. Lähtiessä oli todella sellainen fiilis, että olisi ollut katsomassa oman lempibändin vikaa keikkaa. RIP Cœur Venim!”

 Onkos sinulla muita esikuvia kuin Jope? ”No Jope oli ykkönen silloin lapsena, sitten lukioikäisenä löysin Monty Pythonit ja sitten myöhemmin The Mighty Booshin ja muun Brittein saarten absurdin komedian. Martti Suosalo, Miitta Sorvali, Antti Timonen, … Tää on vähän hankala kysymys kun tuntuu siltä, että esikuvia tai ihailemiani tyyppejä on niin monta, ja ovat tehneet niin eri tavoin muhun vaikutuksen. Yksi ikisuosikeistani on Jim Carrey. Oon just sitä sukupolvea, joka on kasvanut Ace Venturan, Naamion sekä Nuijan ja tosinuijan parissa. Lempielokuvani on kyllä Eternal sunshine of the spotless mind (Tahraton mieli), jossa Carrey tekee todella hienon vakavan draamaroolin. Lisäksi on mainittava Bob Odenkirk, Bryan Cranston, Seth Rogen ja Jason Segel. Kaikissa noissa on yhteistä tietysti se, että ovat komedianäyttelijöitä, jotka ovat sit kuitenkin tehneet myös pirun hienoja draamarooleja. Itsehän alan tässä harmaantua, eli kai mäkin kohta pääsen tekemään vakavia rooleja. Pakko mainita myös Phoebe Waller-Bridge ja Rose Matafeo, molemmat ovat esiintyneet myös Edinburghin Fringe-festivaaleilla. Rakastan käydä siellä ja yksi haaveeni olisi päästä itsekin esiintymään sinne, joko Stella Polariksen kanssa tai omalla showlla.”

 Kukas näistä mainitsemistasi olisi sitten ”unelmiesi vastanäyttelijä”, vai joku muu kenties? ”Kyllä mä mielelläni näyttelisin Phoebe Waller-Bridgen kanssa. Hän on upea käsikirjoittaja ja näyttelijä. Tai sit myöskin Fleabagista tuttu Olivia Colman, hän on todella upea näyttelijä. Santtu Karvosen kanssa haluaisin näytellä veljeksiä jossain road moviessa. ”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Arja Korisevan kanssa, oon muistaakseni hänen kanssaan joskus laulanutkin. Nyt voisin laulaa hänen kanssaan Mä lähden stadiin. Hän on niin iloinen ja aurinkoinen tyyppi, meillä olisi varmasti hauskaa sitä laulaessa.”

 Mitä laulaisit minun kanssani vaikkapa karaokessa? ”Mikä on sun karaokebravuuri?”

 No minun bravuurinihan on tietysti Läähätän ja läkähdyn, ja sitä olen lauleskellut jo ihan pikkutyttönä kaikissa sukujuhlissa ja muualla vaikken osannut sanoa L-kirjainta, eli Jäähätän ja jäkähdyn. ”Jäähätän ja jäkähdyn! Mainiota! Sitä oon mäkin laulanut karaokessa, tosin L-kirjaimen kera. Voitais tehdä siitä semmoinen Tahdon olla sulle hyvin hellä -tyylinen hitaampitempoinen duettoversio. Ja kaikki ällät jiiksi myös tästä versiosta. Sovittu juttu!”

 * Mitkä asiat inspiroivat sinua työssä tai elämässä yleensä? ”Muut tekijät ja kollegat on paras inspiraation lähde! Se, että joku tekee jotain siistiä ja hienoa, jossa haluaisi olla itse mukana tai jollaista haluaisi itse tehdä on mielettömän inspiroivaa. Ollessani siellä Edinburghin Fringessä koko kuukauden mä kävin katsomassa 65 esitystä, se on yks parhaista kuukausista mitä oon elänyt ja pelkästään siltä reissulta on takataskussa monta juttua, joita haluan tutkia ja toteuttaa.”

 * Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko se edes selitettävissä vai pelkkä myytti? ”Teatterin taika on aika ihmeellistä. Kun me katsotaan teatteria tai esitystä, oikeastaan mitä vaan esitystä, stand uppia, improa, tanssia, musiikkia…Kun me katsotaan yleisöstä sen neljännen seinän läpi, niin siinä tapahtuu jotain. Jonkinlainen tähtiportti tai aika-avaruudellinen poimu, jonka läpi katsomalla yksityisestä tulee julkista ja todesta tulee fiktiota ja fiktiosta tulee totta. Improvisaatiossa teatterin taika toteutuu mun mielestä tosi hienosti, koska meillähän ei ole siellä mitään lavasteita tai rekvisiittaa. Me kuvitetaan sitä sanoilla ja mimiikalla ja me yritetään luoda sinne maailmoja, missä ne hahmot elää. Vaikka improvisaatio onkin täynnä tyhjän lavan esteetiikkaa, niin silti joskus kun muistelee näkemiään improesityksiä, niin ne näkee mielessään hyvin elokuvallisina. Semmoisina, joissa on täydet lavasteet tai täydet huoneet tai kaikki ne asiat, esineet, tarvikkeet, jotka on olleet vain mimiikkaa siinä lavalla, niin ne on oikeasti olemassa. Sitä on teatterin taika mun mielestä, kun me pystytään luomaan kokonaisia maailmoja ihmisten mieliin.”

Takana Irvikissa ja Ruskea rusakko (c) Johannes Wilenius

* Kerro joku erikoinen sählinki lavalta (joko sinulle sattunut tai olet vieressä todistanut jotain todella outoa meininkiä). ”Ah, pitkästä aikaa pääsen kertomaan rakkaasta ystävästäni, Vuoden 2024 teatterinäyttelijästä Juha Pullista. Kun tehtiin Suomenlinnan Kesäteatteriin Liisa ihmemaassa -näytelmää, niin minä esitin Irvikissaa ja Juha Pulli esitti Ruskeaa rusakkoa. Me oltiin niinku aisapari siellä näyttämöllä, ja useassa kohtauksessa yhdessä opastettiin Liisaa hänen seikkailuissaan. Yhdessä kohtauksessa oli justiin ollut Hullun hatuntekijän teekutsut ja lavalla oli valtavan iso pöytä, joka oli täynnä erilaisia hopeisia samovaareja, kaikenlaisia todella mielikuvituksellisia kuppeja ja kakkuja ja upeita rekvisiittoja ja lavastuselementtejä. Ja seuraavaksi sitten tapahtuu semmoinen upea temppu, että Liisa muuttuu aivan minimaalisen pieneksi (se oli semmoinen taikatemppu, joka me tehtiin Juhan kanssa siinä lavalla) ja todellisuudessa Rajasen Ansku eli Liisa katosi teekutsupöydän alle. Ja sitten samalla kun Liisa muuttuu pieneksi, niin maailma kääntyy vähän niin kuin ylösalaisin ja sitten Liisa muuttuu isoksi jälleen. Ja tämä tapahtuu myös silleen, että sirkustaiteilija Sanna Warsell laskettiin sen kohtauksen aikana katosta. Hän laskeutui köydellä pyörien koko matkan, meni suoraan pöydän taakse ja näyttämön läpi. Siinä tapahtui tämmöinen Texas switch, eli Sanna oli puettu Liisan vaatteisiin ja pöydän alla tapahtui niin, että Ansku hyppäsikin oikeana Liisana pöydän alta takaisin. Mutta aivan viime metreillä Sannan pyöriessä pöydän alle ja pöydän alta läpi näyttämön lattian alle tapahtuikin joku pikkuinen feelu ja Sanna vahingossa potkaisi sitä pöytää ja koko Hullun hatuntekijän teekestien pöytä meinasi kaatua. Me saatiin Juhan kanssa pöydästä kiinni niin, että ehkä nanosekunnin ajan lavalla näkyi olevan kaksi Liisaa, mutta se mikä siitä keikauksesta aiheutui oli se, että kaikki sen pöydän tavarat levisi kuin Jokisen eväät pitkin isoa Suomenlinnan näyttämöä. Jokainen samovaari meni kolmeentuhanteen eri osaan ja kohtauksen piti päättyä siihen. Meillä oli normaalisti Pullin kanssa ehkä kaksi tai kolme repliikkiä tyyliin “Jahas, sellaista sitten” ja “No, meidän on parempi lähteä sinne suuntaan matkaamaan” ja näiden repliikkien aikana meidän oli tarkoitus siirtää se pöytä pois lavalta ja mennä itsekin takaisin kulissien taakse. Tällä kertaa päästiinkin sitten improvisoimaan aika pitkä kohtaus, jonka aikana me kerättiin ne kaikki rojut sieltä lavalta pois myös. Ja erityisen haastavaa tästä tietenkin Pullille oli se, että Ruskea rusakko puhui vain riimein, eli Pullin piti tehdä tämä koko yllätyskohtaus vielä improriimejä suustaan laukoen. Selvisimme siitä kuitenkin vallan mainiosti, mutta se on kyllä jäänyt mieleen elävästi. Juha oli just ennen pöydän kaatumista Rusakkona sanonut, että “Nyt on hoppu, nyt on hoppu, muuten tulee meille ja koko Ihmemaalle loppujen loppu” ja ryskis, pöytä kaatuu ja kaikki leviää pitkin maita ja mantuja. "No, nyt meillä ei ole kyllä enää mihinkään kiire", sanoin minä Irvikissana siihen sitten vaan.“

Ruskea rusakko ja Irvikissa tauolla (c) Pulli tai Penttilä 

Erikoisin kohtaaminen katsojan kanssa? ”Muutama vuosi sitten tehtiin ohjelmaa Kaiken maailman ennätykset, jossa toimin pääkäsikirjoittajana ja yllätys yllätys, eräskin Juha Pulli toimi toisena kirjoittajana. Esitin siinä Mikko Penttilä -nimistä juontajaa eli en ollut oma itseni siinä vaan hahmo. Ohjelma oli tahallaan tehty todella kököksi ja huonoksi. Tai me tehtiin se hyvin, mutta tarkoitus oli todentaa, että sitä ohjelmaa yksin kellarissaan tekevä juontajahahmo Mikko Penttilä on ollut täysin kykenemätön tekemään sitä ohjelmaa eikä esimerkiksi osaa haastatella vieraita. Kaikki on kiusallista ja hämmentävää. Meillä oli tosi hauskaa miettiä miten me toteutetaan kaikki niin, että se on huonosti tehtyä. Ja sitten ihmiset tuli vihaisena sanomaan, että miten se ohjelma on niin huono ja miten oon lähtenyt omana itsenäni tuommoista tekemään. Kameramiehet ei osanneet kuvata ja kaikki haastattelut olivat kiusallisia, mutta ihmiset luulivat, että se oli ihan tosissaan tehty ja antoivat suoraa palautetta. Se oli ehkä yllätys, että niin moni ihminen ei osannut lukea sitä satiiriksi. Muuten suurimmaksi osaksi kaikki kohtaamiset katsojien kanssa ovat olleet todella ihania. Liikuttaviakin kohtaamisia.”

 * Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Tulee vain mieleeni se lause Babe – urhea possu -elokuvan lopusta missä farmari sanoo possulle "That'll do, pig. That'll do." Kyllä mä varmasti sanoisin myös jotain syvällistä ja kannustavaa, joka ois tietysti kivempi laittaa tähän haastatteluun etten vaikuttaisi täysin ääliöltä, mutta toi mulle vaan tulee nyt mieleen.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi tyylilajiltaan ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Tragikomediahan se olisi ja kukas muukaan mua esittäisi kuin Juha Pulli! Se olisi semmoinen yhdenmiehenmusikaali, tai kahden! Juhahan on nyt Joel Mäkisen kanssa alkanut näitä pienoismusikaaleja tehtailemaan ja päässyt vauhtiin. Jopi voisi esittää kaikki muut roolit vaihteeksi ja Juha esittäisi minua. Pojat, kuulkaa tämä toive!”

"Yli 400 kg keijuja Kesäyön unessa!" (Kivinen, Pulli, Penttilä, Tiusanen) (c) Penttilän kotialbumi

Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Naurumies saapuisi paikalle, toisi mukanaan hymyjä ja naurua vakavaan tilanteeseen. Sillä olisi kelta-violetit trikoot päällään, tai samanlainen asu kuin Superhessulla. Vähän nukkaantuneet luukkukalsarit ja pöytäliina viittana. Taikapähkinöitä olisi mukana, en tosin tiedä mitä ne tässä yhteydessä tarkoittaisi.” ( * Ja heti kun lähdin pois haastattelusta niin tajusin, että tuon sankarin nimi pitäisi tietty olla TooSoonMan.)

 * Jos ihminen vetäytyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä viihdykettä tai evästä ottaisit mukaasi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Erlend Loen koko tuotannon. Mulla oli ennen tapana lukea se läpi joka kesä, nyt en oo tehnyt sitä pitkään aikaan. Sit Inside No. 9 kaikki tuotantokaudet ja laitteen millä toistaa ja katsoa niitä. Plus pari Akkaria. Sit sinne ketunkoloon vois joku toimittaa evääksi Panino Con Mortadellaa, napolilaista pizzaa ja erinomaisia pasta-annoksia päivittäin. Ah, I would be a happy camper.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai tapahtumaan, minne matkaisit? ”Menisin katsomaan Laurelin & Hardyn vaudeville-henkistä kiertuetta livenä. Sitten haluaisin mennä 2000-luvun vaihteeseen pariinkin eri kertaan katsomaan The Mighty Boosh- komediaryhmää. Ensin ihan alkuvaiheita, kun tekivät sketsejä jonkun kämäisen baarin nurkassa ja sitten jotain isoa liveä kun ne teki  komediaspesiaalejaan O² -areenalla, joista olen toistaiseksi nähnyt vain taltiointeja.”

 * Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä ois sun unelmien näytelmä minkä haluaisit nähdä ja keitä siinä olisi näyttelemässä, missä rooleissa ja miksi juuri Juha Pulli?”

 No kyllä voisin vielä katsoa Beckettin Huomenna hän tulee versiona, jossa Pozzon roolissa olisi sinä (tai Santtu Karvonen), Luckyna Samuli Niittymäki, Vladimir Juha Pulli ja Estragon Sauli Suonpää (tai Tuukka Huttunen).

 * Mitä terveisiä lähettäisit katsojille (menneille/tuleville/katsojille noin yleensä)? ”

Kiitos kun olette käyneet katsomassa esityksiä ja teille, jotka ette vielä ole olleet niin tervetuloa katsomaan! Nyt esimerkiksi kesällä on mun suunnittelema ja ohjaama Loukussa Vallisaaressa. Oon siinä muutaman kerran myös itse lavalla. Se on erilaista ja erittäin spessua improvisaatiota.”

 * Missä sinut voi nähdä seuraavaksi, eli tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Stand up -keikoilla, niistä päivitän aktiivisesti Instagramiin ja koitan muistaa päivittää myös Facebookiin. Sit Loukussa-esityksissä kesällä ja syksyllä Kemin Teatterissa Jopena. Ja huomenna Stella Polaris on vierailemassa Joensuussa Improholistit-ryhmän luona, mutta se keikka on jo mennyt siinä vaiheessa kun tämä haastattelu julkaistaan.”

Yhteiskuva :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : 

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Nauru

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

3. Mikä sytyttää sinut? - Huumori 

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Syyllistäminen, tai siis se jos syytetään jostain syyttä… tai siis epäreiluus

5. Mikä on suosikkikirosanasi? - Perse

6. Mitä ääntä rakastat? - Isoa yleisöä, jossa kaikki nauraa samaan aikaan

7. Mitä ääntä inhoat? - Tätä (siirtää kahvikuppiaan pöytää pitkin)

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viskitislaamotyöntekijä Skotlannissa

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Minusta ei olisi hoitotyöhön

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - ”Morjensta!” Ai tää olikin näköjään tamperelainen. ”Morjens! Monty Python alottaa tuala kohta, mee ottaan penkkiä alle.”

Haapajärven Elvis / Lahden Kaupunginteatteri

 Tunnelmasta toiseen mentiin Lahdessa lauantaina. Ensin pienellä näyttämöllä hurmaava satunäytelmä Nysä, jättiläismäisen pieni seikkailu (suositusikä 6 +) ja illalla Studionäyttämöllä tositapahtumiin perustuva Haapajärven Elvis (suositusikä 16 +). 

 Äidilläni oli yhteen aikaan tapana ostaa uusin Alibi. Minäkin niitä aina selailin, kaikkein järkyttävimpiä juttuja lueskelin ja shokeeraavia kuvia katselin. Kai se oli jotenkin "turvallinen" konsti hankkia pientä jännitystä elämäänsä, lukemalla muiden tragedioista ja kotoisassa Suomessa tapahtuneista kauheuksista, jotka monelle kuitenkin arkipäivää. Ihan liian monelle. Hämärästi muistan yli 30 vuotta sitten Haapajärvellä sattuneen tapauksen, kaiketi siitäkin Alibin sivuilla kerrottiin. Parhaiten jäi mieleeni kuitenkin muutamia vuosia sitten lukemani Katariina Vuoren kirjoittama kirja Erään tapon tarina. Kirjan luettuani muistan ajatelleeni "Siitäs sai!". Haapajärven Elvis perustuu tähän kirjaan, Lauri Maijalan sovittamana ja ohjaamana.

Asko (Vilma Kinnunen) ja Elvis-seinä

 Oman kodin pitäisi olla kaikille se maailman turvallisin paikka elää, olla, kasvaa. Toisin on nuorella Askolla (huikean upean roolityön tekevä Vilma Kinnunen), joka äitinsä (Anna Pitkämäki) kanssa joutuu elämään jatkuvan pelon ja väkivallan uhan kanssa. Askon isä Esko (Tapani Kalliomäki) on viinaanmenevä räjähdysherkkä väkivaltainen hulttio, ja rauha laskeutuu kotiin ja koko Haapajärvelle hetkeksi vain silloin, jos isä on joutunut vaihteeksi vankilaan. Muuten saa varoa jokaista sanaansa ja suunnitella nopeinta pakoreittiä mummon (Lumikki Väinämö) luo. Mummon luona saa hetken hengähtää, vastapaistettu sipuli tuoksuu pannulla. Kodikas tunnelma. Kotona Asko saa lohtua musiikista ja hänellä on seinät tapetoituna itsensä Elviksen kuvilla. Kuningas itse singahtaa tämän tästä estradille ja mekin yleisössä saamme hänen lauluistaan nautiskella (roolissa vakuuttaa Teemu Palosaari notkeine lanteineen). 

Elvis (Teemu Palosaari)

 Näytelmä muuten räjähtää käyntiin Eskon singahdettua verhoista esittämään meille Irwinin biisiä Riemu ja ratto (joka on suosikkini Irwinin tuotannosta ja kyllä, laulelin mukana), renttumainen olemus tekee kyllä vaikutuksen vaan toisin on myöhemmin. Siihen loppuu riemu ja ratto. Anteeksi kirosanat, mutta helvetti sentään mikä hullunkiilto silmissä ja mikä kaikkienaikojen pelottavin, ällöttävin ja vastenmielisin teatterin lavalla näkemäni tyyppi on tämä! Huh huh. Tapani Kalliomäki uppoutuu rooliinsa kyllä hyytävän hienosti, jos näin voi sanoa. Miten kammottavaa viinan kanssa läträämistä ja se saunomiskohtaus, hyi hitto!

Esko (Tapani Kalliomäki)

 Siwan muovikassi nosti nostalgiapisteitä, samoin verhojen kuosit, tuulipuvut, hillitön bingoilta. Haikeansuloisin mielin seurailin Askon ja parhaan/ainoan ystävänsä Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) yhteisiä puuhia. Liukurit, keinut, peli-illat, styroksinpalan uittaminen ja etenkin kertomus siitä, että kyläilemään mennessä ei tarvinnut edes ulkovaatteita eikä kenkiä. Rappukäytävästä sisäkautta menin minäkin sukkasillani ystäväni luo lapsena viereiseen rappuun.

Kimmo ja Asko liukureineen

 Kirjan nimi siis on Erään tapon tarina. Kuka tappoi kenet? En paljasta sitä tässä, jos tapaus ei ole ennestään tuttu. Mummon tyynen rauhallisena, helpottuneena lausuma monologi on näytelmän herkistävintä antia, samoin kaikki seinälle nastalla kiinnitetyt kaipaavat, vankilasta lähetetyt postikortit. Isällä on hirvittävän kova ikävä. Myös loppukohtaus nostaa palan kurkkuun. 

Mummo laukkuineen

 Tämä teatteriesitys on Tapaus. Raju, koskettava ja pysäyttävä. Ja silti kaiken hirveyden keskeltä löytyy lämpöä, toivoa, oikeutta, rakkautta. Pistää miettimään. Kauttaaltaan upeita näyttelijäsuorituksia, ihan sanattomaksi vetää. Kiintoisa kaksiosainen katsomo, eturiviin en olisi uskaltanut edes mennä. 

 Katso ensin näytelmä ja katso sitten Areenasta tämä jakso. Tai katso linkki ensin ja sitten äkkiä Lahden Kaupunginteatteriin lippuja ostamaan, toukokuun puoliväliin on aikaa.

~

HAAPAJÄRVEN ELVIS / Lahden Kaupunginteatteri 

Kantaesitys 18.2. 2026 Studionäyttämöllä, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Rooleissa : Jori Halttunen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Pitkämäki, Teemu Palosaari, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Vuori ja Lumikki Väinämö 

Perustuu Katariina Vuoren kirjaan Erään tapon tarina

Käsikirjoitus, ohjaus ja lavastus Lauri Maijala, pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho, valosuunnittelu Jouni Nykopp, äänisuunnittelu Jukka Vierimaa ja naamioinnin suunnittelu Kati Keronen

Esityskuvat (c) Janne Vasama

(Esitys nähty ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Nysä, jättiläismäisen pieni seikkailu / Lahden Kaupunginteatteri

 Jos esitteessä lukee, että ikäsuositus on 6-vuotiaasta ylöspäin, niin sehän on sitten just eikä melkein meikäläiselle sopivaa katsottavaa! Kyllä näissä lastennäytelmissä on ihan oma taikansa, valitettavan harvoin niitä nykyään tulee nähtyä. Hetken olin taas se 7-vuotias pikkutyttö elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa - ja ennen esityksen alkua miettimässä, ovatko kaksi valtaisaa "möykkyä" lavalla heinäseipäitä vaiko sittenkin jättimäisiä kiivihedelmiä tai kookospähkinöitä. Tylsästi olivat sitten heinää kuitenkin...

 Ollaan nyt siis pitkästä aikaa Lahden Kaupunginteatterissa. Rakastuin betoniin taas kunnolla, ja tulikin vietettyä koko lauantai teatterin hellässä huomassa (illan esityksenä oli Haapajärven Elvis, jossa ikäsuositus syystäkin 16 vuotta täyttäneille). 

Nysä (Aurora Manninen) ja Lauri (Miikka Wallin)

 Heinäkasojen keskeltä tympääntyy omapäinen Nysä (Aurora Manninen) kauhojenveistelyyn ja muuhun touhuun, ja päättää tuosta noin lähteä maailmalle. (Niin minäkin päätin pikkutyttönä kerran. Pakkasin kerholaukkuuni pari suosikkipehmoleluani ja ehkä pari keksiä, ja sanoin vanhemmilleni hyvästit. Lähdön syytä en enää muista, mutta kovin pitkälle rappukäytävään en ehtinyt kun meille olikin tulossa mieluisia vieraita kyläilemään ja palasin heidän mukanaan takaisin kotiin. Se siitä.)

Kitupiikki ja Kitupiikitär 

 Matkallaan Nysä kohtaa kaikenmoisia haasteita, joista selviää oveluudellaan, rohkeudellaan ja erinäisillä taikaesineillä, joita on saanut tapaamiltaan upeilta hahmoilta. Tuulen äiti (Lotta Kaihua) ja etenkin Metsän äiti (Veeti Vekola), waude! Kaikenmoista tyyppiä maailmalla kyllä eteen sattuu. Meikäläiselle kolahti eniten metsänelukoiden rokkibändi Turriganes (tietysti) sekä huikean hienosti toteutettu jätti, joka aiheutti väliajalla melkoista pohdintaa naapuripöydässä. Jännän äärellä oltiin itsensä Pirun (Miikka Wallin) saapuessa paikalle. Kovasti huvitti Kitupiikki (Jori Halttunen) kera vaimonsa, jolla oli tyhjiä tölkkejä papiljotteina päässään, eräätkin otsaan liimatut viikset ja Kuningatar (Jenni Kokander), jolla oli samanlainen puhetyyli kuin Pasilan Rauno Repomiehellä tai Madagascarin Kuningas Julienilla. 

Metsän äiti (Veeti Vekola)

 Kuten arvata saattaa, maailmalla oppii kaikenlaista uutta itsestään ja koti-ikäväkin alkaa kaivella mieltä. Olihan tämä varsin valloittava ja hurmaava tarina, ja miten kaunis toteutus! Täynnä seikkailuhenkeä, huumoria ja lämpöä. Hienoja oivalluksia pilvet, säätilojen vaihtelut ja muut. Jotenkin minua liikuttaa aina se, että katsomo on pullollaan lapsukaisia, jotka kaikki eivät ihan malta istua paikoillaan tai olla hiljaa. Olin kuulevinani jälleen kerran alkupuolella tutun lauseen "Koska tää oikein loppuu?" ja toisaalta heti alussa taas selitettiin mummolle, että "Tuo ei ole oikea perhonen, se roikkuu jonkun narun varassa!". Silmät loistaen mentiin valtaisa ilmapallo sylissä sitten parkkipaikkaa kohti. Teatterikärpänen puraisee salakavalasti ja unissakin mietityttää, että montako tyyppiä sen jättiläisen sisällä oikein oli.

 Nysä ja kumppanit nähtävillä vielä toukokuun alkuun asti!

 ps. Tein esityksen jälkeen Veeti Vekolan kanssa haastattelun, luettavissa täällä lähiaikoina. 

 ~

NYSÄ, JÄTTILÄISMÄISEN PIENI SEIKKAILU / Lahden Kaupunginteatteri 

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2025 pienellä näyttämöllä, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Rooleissa : Jori Halttunen, Lotta Kaihua, Jenni Kokander, Aurora Manninen, Veeti Vekola ja Miikka Wallin

Alkuperäisteos Anna Brigadere, ohjaus ja sovitus Alise Polacenko, lavastus ja pukusuunnittelu Vera Kotkaniemi, valosuunnittelu Kari Laukkanen, äänisuunnittelu Jukka Vierimaa ja naamioinnin suunnittelu Eija Nurminen

Esityskuvat (c) Aki Loponen

Esitys nähty ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!

Haastattelussa Mikkomarkus Ahtiainen

 Näyttelijä Mikkomarkus Ahtiaisen tapasin maaliskuun alussa 2026 Kotkan Kaupunginteatterin näyttelijälämpiössä. Aiemmin päivällä olin käynyt katsomassa näytelmät Anna Karenina ja Forever Young, joissa molemmissa Mikkomarkuksella oli rooli. Lämpiön pöydällä oli verenpainemittari, ja pyynnöstäni hän mittasi paineet ja sykkeet ennen haastattelua ja haastattelun jälkeen. Miten mahtoi käydä, sen voitte lukea lopusta.

(c) Niklas Riihelä 

 Vuonna 1978 syntynyt Mikkomarkus on kotoisin Tesjoelta. ”Samana vuonna muuten The Police julkaisi debyyttilevynsä Outlandos d´Amour ja Dire Straits julkaisi levyn Dire Straits, nämä täytyy mainita tähän. Tesjoki on pieni kylä Loviisan kupeessa, 40 km Kotkasta. Passissani ja syntymätodistuksessani lukee syntymäpaikkana Ruotsinpyhtää, mutta nykyään sekin on osa Loviisaa. Aikoinaan valtatie meni Tesjoen ohi ja Tesjoen Kesoililla pysähtyi monet kuuluisuudet keikkamatkoillaan. Niiltä ajoilta mulla on ainakin Kake Randelinin ja Ismo Alangon nimmarit, isä niitä kävi pyytämässä. Aika-ajoin siellä tulee käytyä nostalgiareissulla, näytän tyttärilleni vanhoja leikkipuistojani ja semmoista mukavaa. Kyllähän siellä tuli asuttua melkein 20 vuotta elämästäni. Lisäksi oon asunut Kotkassa, Lahdessa, Helsingissä ja Joensuussa, josta palasin takaisin tänne. Paluu Kotkaan on ollut mun elämäni paras päätös. Mulla on upea työpaikka ja rakas perhe, jonka kanssa asutaan yli satavuotiaassa paritalon puolikkaassa Karhulassa.”

 Mitä harrastat? ”Musiikki on aina ollut mulle tärkeää, soittaminen ja musiikin kuuntelu. Meillähän on täällä teatterin oma bändikin, Eagles Without Wings. Siinä on lisäkseni Juho Markkanen, Konsta Lippo, Jarkko Sarjanen, Jouni Bäckström ja Marika Huomolin. Mukavaa on. Kotkan Meripäivillä oli pari isoa keikkaa ja lisäksi on soitettu teatterin pikkujouluissa ja vappushowssa. Vaikka tää liittyy vahvasti mun ammattiini, musiikki uppoaa muhun täysillä. Lisäksi mä tykkään ulkoilla perheeni kanssa, sienestää ja mökkeillä. Vaimoni Hannan kanssa harrastetaan tietovisoja. Ollaan katsottu kaikki På Spåret ja Hengaillaan -ohjelmien jaksot. Sen lisäksi ollaan voitettu lukuisia kertoja paikallinen livemusavisa kahden hengen joukkueellamme nimeltään Enemmän duoo ku Han Soloo.”

Eagles Without Wings (c) Virpi Siira

 Milloin ja miten teatterikärpänen puraisi sinua? ”Ihan tarkkaa ajankohtaa en muista. Rakkaan isoveljeni kanssa tykättiin Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen meiningeistä - Hei hulinaa, Hui helinää, Serpien kylässä… Ne loi tietynlaisen pohjan, ja velipojan kanssa tehtiin sitten itse kuunnelmia, niissä improttiin kaikenlaista ja ideata oli jos jonkinlaista. Olin nuorena aika ujo ja esiintyminen jännitti, mutta ´95 sain vanhemmiltani ensimmäisen kitarani ja päädyin jo seuraavana vuonna esiintymään koulun itsenäisyyspäivän juhlissa, jossa esitin yksinäni kitaran kera R.E.M.:n Losing my religionin. Sen jälkeen mua pyydettiin mukaan teatteriporukkaan Multi-Action Team, siinä oli mukana loviisalaisia nuoria. Liityin porukkaan ja se oli vahvistus siitä, että tässä on nyt jotain. ´98 laitoin hakupaperit TeaKiin, mutta en uskaltanut mennä pääsykokeisiin. Realiteetit jotenkin iski silloin. Ujo poika Tesjoelta lähtisi muka Helsinkiin pääsykokeisiin, ei mitään järkeä! Tutustuin sitten muutamiin paikallisiin taiteilijoihin, joiden kanssa tuli tehtyä erilaisia teatteriproggiksia, stand upia ja muuta. Sain vinkin Lahden Kansanopistosta, hain sinne ja pääsin. Sen vuoden aikana opin teatterista todella paljon, opiskelu oli tiivistä. Sain oppia, sain tehdä virheitä. Pari koulukaveriani pääsi TeaKiin ja tajusin, että mullakin voisi olla mahdollisuuksia. Päädyin sitten Helsinkiin Kellariteatteriin ja tapasin siellä Kimmo Hirvenmäen, jonka kanssa ystävystyttiin ja tehtiin muutama juttu. Aloin tehdä enemmän stand upia, se lähti kulkemaan oikein hyvin. Vuonna 2004 olin täyttämässä 25 vuotta ja päätin, että nyt jos koskaan on oikea aika hakea TeaKiin. Eipä ainakaan jäisi harmittamaan se, etten koskaan hakenut kunnolla. Oloni oli rento, ei ollut paineita. Olin saanut ujouden tilalle itsevarmuutta ja kokemusta, ja mulle oli jo syntynyt jonkinlainen tieto omasta näyttelijyydestäni. Yli tuhannen hakijan joukosta olin yksi niistä onnekkaista, jotka pääsivät sisään vuonna 2004. Välillä näen unia, joissa oon jälleen pääsykokeissa ja ajattelen, että pitääkö mun nyt uudestaan käydä tää viisi vuotta! Olihan siellä paljon kaikkea, vaikka niin rakas ja hieno kokemus olikin. Kurssikavereitteni kanssa pidetään vuosittain kurssitapaaminen ja vaihdetaan kuulumiset. Samat ongelmat ja haasteet meitä yhdistää, ja sama rakkaus lajiin. Viisi vuotta tehtiin yhdessä, revittiin itsemme auki, epäiltiin itseämme. Mieletön yhteisö, joka ei katoa koskaan.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli nimeltään Sotatila. Mä kamppailin aika paljon kroppani kanssa, ja pääni kanssa myös. Oli monenlaisia haasteita. Kroppani meni tilttiin kolmantena vuonna, olin tekemässä kandintyötä. Koulun ohessa tein edelleen paljon stand upia ja olin mukana Eriteatterissa, jossa tehtiin esimerkiksi ensimmäinen teatteriversio Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjasta. En ollut pääroolissa, mutta tein parisenkymmentä sivuhahmoa. Tein kaikkea koulun ohella ja nautin kyllä, koin että opin paljon enemmän tekemällä muutakin kuin olemalla pelkästään koulussa. Mutta sitten mä uuvutin itseni ihan loppuun, todellakin oli verenpaineet korkealla. Rytmihäiriöitä ja univaikeuksia, stressiä ja huolta. Kun oli huono olo, kropassakin tuntui siltä ettei jaksa. Lopputyöni oli kirjoitelma siitä, miten sain itseni maisterivuonna parempaan kuntoon, rupesin ymmärtämään päätäni ja kroppaani paremmin. Olin tietyllä tavalla julistanut itselleni sotatilan, ja nyt pyrin tekemään sovinnon fyysisen ja psyykkisen olemukseni kanssa, kohti parempaa tulevaisuutta.”

 Mikäs oli taiteellinen lopputyösi? ”Tein niihin aikoihin kahta juttua päällekkäin, mutta taiteellinen lopputyöni oli TeaKissa nimeltään Mitä sinustakin tulee. Tua Harnon teksti, Sirpa Riuttalan ohjaus. Olimme viimeinen vuosikurssi, joka pystyi valmistumaan neljässä vuodessa. Kandintyö tuli pakolliseksi kolmantena vuonna ja sitä ei aiemmin ollut, ja vuodessa pystyi valmistumaan maisteriksi. Mä pääsin kuitenkin musiikkilinjalle Ushma Olavan, Elina Aallon, Jemina Sillanpään ja Kaisa Leppäsen kanssa, ja se oli meidän kaikkien taiteellinen lopputyö. Samoihin aikoihin mä pääsin Komediateatteri Arenaan tekemään komediaa Spede ja kumppanit, se oli sitten tavallaan ”henkinen lopputyö”. Pääsin näyttelemään Vesa-Matti Loiria ja Uuno Turhapuroa, lapsuuden idoleitani. Se oli viimeinen Ere Kokkosen käsikirjoittama juttu. Hänen piti se myös ohjata, mutta menehtyikin ennen harjoitusten alkua. Santeri Kinnunen pelasti tilanteen ja tuli ohjaajaksi. Se oli ensi-illassa vuonna 2008 ja jatkui keväällä 2009, ja mähän valmistuin silloin.”

Spede ja kumppanit (Janne Kataja, Antti Laukkarinen ja MM) (c) Liisa Lipas

 ”Siinä Komediateatterin jutussa oli maskeeraajana Marjut Samulin, joka oli paikalla myös silloin kun Vesku loi Uunon. Veskuhan teki Uuno-maskin aina itse ja Marjut kysyi multa, että teetkö itse myös. Tietysti tein. Uuno oli näytelmässä lavalla neljään eri otteeseen ja siinä välissä pesin maskin aina pois. Pirtulla putsasin hampaat. Onneksi ei tultu esityksen jälkeen puhalluttamaan! ”Ihan tässä pirtulla vaan pesin hampaitani muina Loireina, mitään en oo ottanut…” Siinä sitä olis ollut selittämistä.”

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Lasse Karkjärvi. Hän on kotoisin Valkosta, Loviisasta. Meitä paikallisia taiteilijoita ei monia ole. Rakas Oili-äitini oli aikoinaan Loviisan Elannossa töissä ja Lasse oli nuorena miehenä äitini työkaveri. TeaKin alkuaikoina bongasin hänet läheisestä ravintolasta, menin esittäytymään, kerroin äidistäni ja hän riemastui. Pyysin häntä kumminäyttelijäkseni siinä, lyötiin kättä päälle ja se asia oli sitä myöten selvä.”

(c) Tommi Mattila 

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Mainitsinkin jo Kellariteatterin ja Eriteatterin, joista jälkimmäisessä tehtiin Juoppista nuoren miehen vimmalla ja energialla. Kandintyön tein Teatteri Takomoon, se oli Kansallisnäytelmä Kivi. Mainitsin myös aiemmin Hirvenmäen Kimmon, ja tämä oli hänen kirjoittamansa näytelmä Aleksis Kivestä. Maisterivuonna olin Komediateatteri Arenassa vajaan vuoden ja koulun jälkeen menimme silloisen puolisoni kanssa Joensuun Kaupunginteatteriin. Olin siellä ensin vuoden ja sitten syntyi ensimmäinen tyttäreni, jäin hänen kanssaan kotiin vuodeksi. Kaipasin takaisin juurilleni ja vuonna 2013 aloitimme työt täällä Kotkan Kaupunginteatterissa. Siinäpä ne teatterit taitaa olla. Lisäksi on tullut oltua kesällä Lahden Karirannan Kesäteatterissa ja Kumpulan Metsäteatterissa, mutta valmistumiseni jälkeen en oo kesäteatteria tehnyt. Nautimme pitkästä kesälomasta nykyisen puolisoni kanssa, hän kun on opettaja ammatiltaan.”

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Nuoruusvuosieni isot jutut oli kyllä nuo Kansallisnäytelmä Kivi ja Spede ja kumppanit. Ensimmäinen pääroolini oli Kansanopiston näytelmässä Työmiehen vaimo. Tajusin sitä tehdessä, että tavassani nähdä näyttelijäntyö on jotain järkeä. Kotkassa on ollut paljon hyviä juttuja. Keisarikuntaa tehtiin vuonna 2014. Olin ollut Joensuussa vähän hukassa ja vuoden kotona pienen lapsen kanssa, ja piti vähän hakea, että mites tää mun näyttelijyys nyt menikään. Olin siinä Keijo ”Kinkku” Laitinen, semmoinen hauska side kick -hahmo Teemu Koskisen ja Eppu Pastisen pääkaksikon rinnalla, ja se oli nautintoa ja hauskanpitoa koko Keisarikunta. Sitä oli erittäin mukava tehdä, ja esityksen puolella oli koko kaupunki. Se oli täällä iso juttu ja menestys. Tietysti on mainittava oma showni Nelikymppinen vuodelta 2018. Siinä oli stand uppia, omia biisejäni, pari muusikkoa ja esityspaikkana legendaarinen Ravintola Kairo. Sitä esitettiin 40 kertaa, eka puolisko oli kipeitäkin asioita sisältävä katsaus elämääni ja toinen puolisko oli puhdas stand up -setti. Välissä oli omia biisejäni. Parin vuoden kuluttua tulee 50v täyteen. Vähän muhittelen tässä, että olisko intoa tehdä vastaavanlainen setti silloin. Kairoon on tehty muitakin kivoja juttuja, vaikkapa Vadelmavenepakolainen, jossa oli mukana ruotsalaisia biisejä tarinan lomassa. Mä olin Mikko Virtasena, Toni Harjajärvi ja Annuska Hannula teki kaikki muut roolit. Yllätettiin yleisö, Kairossa on totuttu näkemään lähinnä revyitä ja musiikkijuttuja, ja tää oli dramatisointi romaanista. Toki musiikkia oli mukana tässäkin. Mika Eirtovaara tuli ohjaamaan vuonna 2016 brittiläisen kauhukomedian Muumio, sitä oli kiva tehdä. Komiikka on mulle luontaista, tykkään heittäytyä ja siinä on mulla eniten annettavaa. Toki mä tykkään tehdä kaikenlaista, mutta komiikan parissa oon eniten kotonani. Sitten olin kauden 2021-2022 isyyslomalla mun ihanan Matilda-tyttäreni kanssa ja sen jälkeen palasin voimaantuneena Katja Krohnin ohjaamaan Addams Familyyn. Esitin siinä erikoista Fester-setää, joka on yksi mun kiitetyimpiä roolejani. Harvoin olen rakastanut omaa roolihahmoani niin paljon kuin rakkaudenkipeää Fester-setää.”

Addams Family (c) Niklas Riihelä 

 Onko sinulla jäänyt mieleesi vuosien varrelta jokin tietty oppi tai ohjenuora? ”Erittäin hyvä kysymys. Meillä oli justiinsa yleisötyöhön liittyvä seminaari, johon multa pyydettiin puheenvuoro. Oon tehnyt täällä Mozartista Aviciihin -kokonaisuutta, joka on Kymi Sinfonietan ja Kotkan Kaupunginteatterin yhteistuotanto, ja siinä on mukana klassista musiikkia ja esimerkiksi Michael Jacksonin Beat it. Oon päässyt laulamaan kaikenlaista hienoa siinä, todella yllättävä konserttikokonaisuus. No, aloitin puheenvuoroni sillä, että kouluajoilta on jäänyt mieleeni näyttelijäntyön professorini Vesa Vierikon Kari Väänäseltä kuulema lause ”Näyttelijäntyö on hallittua skitsofreniaa”. Ymmärsin sen kyllä, mutta se konkretisoitui mulle vasta myöhemmin tehdessämme vuonna 2016 tänne näytelmää Neljäntienristeys, jonka ohjasi Miko Jaakkola. Mulla on tosi hankala isäsuhde, paljon asioita jäi puhumatta ja käsittelemättä, ja hän oli menehtynyt paria vuotta aiemmin. Näytelmässä Osku Haavisto esitti mun roolihenkilöni alkoholisti-isää, jonka haudalla ollaan kesken näytelmän. Muistan olleeni oman isäni arkulla hyvästelemässä vuonna 2014, ja yllättäen mulla oli näytelmässä samanlainen tilanne. En ollut aikaisemmin pystynyt itkemään lavalla, nyt itkin välillä niin että ihan tärisin. Öisin heräsin siihen, että riitelen isäni kanssa ja muuta vastaavaa. Sitten tajusin. Hallittua skitsofreniaa. Ymmärtääkö mieleni milloin näyttelen? Oon roolissa ja tunne onkin aito ja muistuttaa tilanteesta, joka on ollut kipeä asia ja lähiaikoina aidosti läsnä elämässäni. Tuota asiaa oon joutunut purkamaan aika paljon. Miten näytellä illasta toiseen kohtausta, joka aidosti sattuu ja tuntuu pahalta. Miettinyt, että noissa tilanteissa en ole ollut tietyllä tavalla oma itseni ja mikä olisi väylä siihen, että mulla on kaikki hyvin ja voin hyvin. On ollut muitakin rankkoja draamarooleja, kuten näytelmässä Risteys, joka oli avioliittodraama edeten reaaliajassa, ja keskellä näytelmää miehellä oli totaalinen romahdus. Esityksen jälkeen pukuhuoneessa puhaltelin näytelmän itsestäni ulos, katsoin peiliin, juttelin itselleni, kuuntelin jonkun tietyn biisin ja hengittelin rauhassa, jotta en lähtisi kotiin siinä näytelmässä olleessa tunnetilassa. Ja että pystyisin nukkumaan yöni hyvin. Se toimi tosi hyvin.”

 Mitkä ovat sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Komiikka ja tietynlainen rytmin taju. On tullut tehtyä kolmisensataa stand up -keikkaa ja siinä on tosi tärkeää, että on hauska ja myös ymmärtää tarinankerronnan rytmiä ja myös kuuntelee yleisöä. Jännä ristiriita siinä, että näyttelijänä pitäisi unohtaa yleisön läsnäolo täysin, vaikka joissakin jutuissa se palvelee hirvittävän hyvin, että pystyy hengittämään samaa ilmaa yleisön kanssa, aistimaan mitä voi tehdä ja yllättämään itsensä uudelleen. Tykkään siitä, että mikään esitys ei ole samanlainen. Siihen vaikuttaa moni asia ja aina pitää lähteä vähän tutkimaan ja aistimaan ilmapiiriä. Pyrin myös olemaan aito, vaikka tekisinkin vahvaa karakteeria. Ja osaan olla rehellinen itseäni kohtaan.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Viimevuosina oon ottanut bassonsoitonkin haltuun ja ryhtynyt soittamaan myös koskettimia, koska bändissä on jo parikin huippuhyvää kitaristia Markkasen Juho ja Sarjasen Jarkko. Ymmärrän niiden soitinten logiikan. Mähän en oo koskaan musiikkia opiskellut, oon itseoppinut. Tiedostan myös sen, etten ole mikään tanssija, mutta osaan tarvittaessa liikuttaa itseäni mielenkiintoisesti ja se on mielestäni vahvuus myös. Hei, ja mä oon radiossa aikoinaan pyörineen Poppikoulun yksi menestyksekkäimmistä kilpailijoista!”

Mozartista Aviciihin (c) Katja Raanoja

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Kaikkea pystyisi varmaankin oppimaan, jos saisi rauhassa opetella. Jos joskus saisin Hildurista Jakobin roolin, olisi upeaa oppia neulomaan villapaitaa. Joku yllättävä ja mielenkiintoinen taito olisi mukava. Ajokortinkin ajoin vasta vanhemmalla iällä. Mulla meni pitkään tulla sinuiksi autojen kanssa. Remonttihommiinkin tuossa ryhdyin appiukon seurassa ja kotona on nyt kiva ihailla omaan kädenjälkeään. En lähtisi kyllä lentokonetta lentämään, surffaamaan enkä lähtisi varsinkaan Erikoisjoukkoihin! Verenpaineet nousee jo pelkästä ajatuksesta.”

 Verenpaineitakin ajatellen se neulominen on kyllä parempi vaihtoehto. Ehditkö käydä katsomassa teatteria itse vapaa-ajallasi? ”Vähän huonostihan sitä vapaa-aikaa on, kun on kuusipäiväinen työviikko, mutta kyllä mä pyrin katsomaan ainakin kaikki oman teatterin jutut. Just kävin katsomassa meidän Naapurinäyttämöllä Lempin. Se oli hieno teos. Vaimon kanssa käytiin vapaana viikonloppuna katsomassa Tampereen Työväen Teatterin Kaunotar ja Hirviö, joka oli alusta loppuun täyttä riemujuhlaa.”

 Mitkä asiat inspiroi sinua töissä ja elämässä yleensä? ”Perhe inspiroi ja tuo elämääni iloa valtavasti. Äitiini ja sisaruksiini on hyvä ja lämmin suhde. Ystävät inspiroi myös. Töissä saan inspiraatiota tietysti työporukasta, meillä on täällä hyvä tiimi. Itsekin kun olen jo 13 vuotta täällä ollut, vakiporukka on pysynyt aika samana pitkään. Tiivistä yhteistyötä teknisen henkilökunnankin kanssa, ja kaikkien kanssa tulen hyvin toimeen. Se on tärkeää.”

Muumio (c) Snoopi Siren

 Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”No kotimaisista jo mainitsemani Loiri, Petelius ja ehdottomasti nostettava Pedro Hietanen. Hän on sketseissä vähän semmoinen side kick -muusikko, mutta ne Dokulamput ja muut, voi hyvänen aika sentään! Hänellä taisi olla maailman huonoin pokka, niissä yskittiin aika paljon. Lunta tupaan -sarjaa ja Pitkän Jussin majataloa rakastin myös, veljeni ne mulle esitteli aikoinaan. Nyhjää tyhjästä kolahti kovaa - Mikko Kivinen, Vesa Vierikko, Miitta Sorvali, Martti Suosalo… Robin Williams on ollut mulle tärkeä, hänen komiikantajunsa ja rytmitajunsa oli aivan älytön, ja mikä vauhti! Ja ne hänen draamaroolinsa, voi että! Kuolleiden runoilijoiden seura, Heräämisiä, Good Will Hunting. Hän pystyi myös rauhoittumaan. Ohjaajista mulle on kolahtanut Mike Flanagan, hän on tehnyt vaikkapa sarjat The Haunting of Hill House ja Usherin talon tuho. Elokuva Life of Chuck on mulla vielä näkemättä. Stand upin puolelta Eddie Izzard on mun ykkössuosikkini.”

 Tässä kohtaa meitä molempia alkoi kovasti yskittää, ja siitä luontevasti siirryimme keskustelemaan sarjasta Ruuvit löysällä (The Fast Show), jossa Bob Flemingiä alkoi aina kovasti yskittää kesken ohjelmansa nauhoituksen.

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa maailmasta? ”On hienoja näyttelijöitä paljon, mutta haluaisin saada roolin sarjasta Only Murders in the Building. Olisi hienoa tehdä myös uusintaversio leffasta Three Amigos, jossa korvaisin Chevy Chasen ja näyttelisin yhdessä Steve Martinin ja Martin Shortin kanssa.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Dave Matthewsin. Oon kuunnellut paljon musiikkia ja fanittanut monia, mutta Dave Matthews Bandissa on aina ollut jotain sellaista, mikä menee kaiken muun edelle. Hänellä on hieno biisi 27, jota ei ole koskaan levytetty. Siitä saisi hienon kahden miehen cowboy-balladin. Oon nähnyt muuten paljon unia, joissa olen Pearl Jamin Eddie Vedderin kaveri ja ollaan just laulamassa jotain, ja herännyt kesken kaiken. Hitto! Se tuntui niin todelliselta. Yrittänyt nukahtaa uudestaan, ja sitten ollaankin mummon kanssa hiihtämässä. Mikä on toki mukavaa sekin. Mutta mihin jäi Eddie Vedder?”

 Mitäs laulaisit minun kanssani karaokessa? ”Tämähän ei olisi mikään ilmiselvä Armi ja Danny-veto, vaan jotain aivan muuta. En tiedä miksi tuli mieleeni Kolmas nainen ja biisi Maanantai!”

 Sitä sitten lauletaan pätkä. Ei muistu kuin alku mieleen...

 Minä kyllä ehdotan tähän Duran Durania ja Save a Prayer. Tästä oli meillä aikoja sitten somessa pienimuotoista hehkutustakin. ”Voi että! Upea biisi ja tehtäisiin siitä lähes yhtä upea duetto. Tulin kerran taksilla kotiin jostain ja perillä oli vielä radiosta Save a Prayer kesken. Kysyin taksikuskilta, että voinko kuunnella vielä tän biisin loppuun. Se onnistui, mittari kyllä raksutti koko ajan mutta se ei haitannut yhtään. Ilolla maksoin kuullakseni sen loppuun asti, oli se sen arvoista.”

 Tähän väliin sitten keskustelimmekin pitkään erinäisistä hienoista keikkakokemuksista, Duran Duranista, Michael Jacksonista, Dire Straitsista ja U2:sta. (Ja haastattelun päätteeksi ”pakotin” Mikkomarkuksen kuuntelemaan kaksi Yungbludin biisiä.)

Vadelmavenepakolainen (Toni Harjajärvi, Annuska Hannula ja MM) (c) Juha Lahtinen

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko se ylipäätään selitettävissä oleva asia vai pelkkä myytti? ”On se olemassa, mutta ei välttämättä selitettävissä. Meillekin tuohon suurelle näyttämölle mahtuu parhaimmillaan 370 katsojaa ja siihen päälle näyttelijät, ja me kaikki siinä suhteellisen pienessä tilassa hengitämme hetken samaa ilmaa. Kaikki syntyy juuri siinä hetkessä, ja kokemus on aito. Kaunotar ja Hirviö oli täynnä teatterin taikaa, sitä oli nautinto katsella. Kyllä mä leffojakin katsellessani itken, mutta teatterissa iskee se hyvänolon ja onnen tunne. Että voin livenä katsoa, kokea ja tuntea näin voimakkaasti! Teatterin taika vaatii katsojan - ei se mitenkään riitä, että lavalla keskenämme pyöritään.”

 Kerro joku erikoinen sählinki esityksestä. ”Keisarikunnassa olin siis kitaristi Kinkku Laitinen, ja ensimmäisessä kohtauksessa esitellään bändi. ”Kinkku is the guitar man of the band!” Lava oli liikuteltava ja näyttämömestarin kanssa oltiin sovittu, että jompikumpi meistä tsekkaa, että kitara on siinä missä pitääkin. No, yhdessä esityksessä kumpikaan meistä ei ollut tarkistanut asiaa! Tulin lavalle ja huomasin samantien, että kitara ei olekaan paikallaan. Koskisen Teemu jo aloitti laulamaan. Bongasin äkkiä guiro-soittimen ja nappasin sen käsiini. Teemu huomasi sen ja esitteli mut ”Kinkku is the guiro man of the band!”. Sen jälkeen olinkin Guiromies Ahtiainen pitkään.”

Keisarikunta (Eppu Pastinen, Teemu Koskinen ja MM) (c) Juha Metso

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Ole rohkeampi ja usko itseesi. Luota omiin ajatuksiisi. Luota siihen mitä tunnet ja teet.”

 Mitä sanoisit nuorelle, joka tällä hetkellä haaveilee tästä alasta? ”Sanoisin samat asiat. Olin tuossa joitakin vuosia sitten puhumassa yläasteella nuorille ja sanoin siellä, että luottakaa unelmiinne ja menkää rohkeasti niitä kohti. Ja että epäonnistumisetkin kuuluvat välillä asiaan, niitä ei pidä pelätä ja siksi jättää tekemättä jotain, mikä toisi elämänravintoa.”

 Kerro joku hyvä muisto. Niitä on tosin tässä jo ollutkin… ”En oo vielä mun ystävistäni puhunut, joten tähän kohtaan haluan mainita mun parhaat ystäväni Paulin ja Jussin. Ollaan tunnettu lukioajoista lähtien ja pidetään edelleen yhteyttä. Meillä on yli 20 vuotta kestänyt traditio, että vietetään kesällä parin-kolmen yön mökkireissu Paulin suvun mökillä Ruotsinpyhtäällä. Suomalainen luonto, järvimaisema, veneily, saunominen ja yhdessäolo kahden parhaan ystävän kanssa luo joka kesä uusia ja pysyviä muistoja.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin jonkinlainen esitys, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi kenties sinun roolissasi? ”Se olisi komediallinen draama, ja siinä olisi kipeitä kohtia ja pelastavaa komiikkaa. Mua näyttelisi Johannes Holopainen, hänessä on tietynlaista taikaa, lämpöä ja lahjakkuutta. Mulle olisi suuri ilo ja kunnia, jos hän näyttelisi mua.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mulla lähtee nyt kaikenlaista absurdia ensin, oon Markkasen Juhon kanssa ollut niin paljon tekemisissä… Mun supervoimani olisi se, että hyvällä tavalla saisin miehet itkemään ja tunteiden näyttäminen olisikin helppoa. Hahmolla olisi tyylikäs tumma surupuku yllään. Hän olisi Itkumies nimeltään, ja tulisi paikalle rohkaisemaan ja antamaan voimaa siihen, että mies pudottaisi kaiken suojauksensa pois. Riisuisi miehen aseista, jonkinlaisella eleellä murtaisi kaikki muurit miehen ympäriltä ja avaisi rintakehästä kaikki lukot. Miehelle tulisi pakottava tarve puhua rehellisesti ja antaisi tunteen viedä. Uudenlainen supersankari! Save a Prayerin intro soisi taustalla aina kun se saapuu paikalle.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Vaikka musiikkia rakastankin kuunnella, en ottaisi mitään elektronisia laitteita. Ottaisin erinomaisen kynän ja vihkon, voisin kirjoittaa ensimmäisen romaanini valmiiksi. Evääksi ottaisin valtavan vadillisen raikkaita erilaisia hedelmiä valmiiksi pilkottuina paloina. Niitä olisi mukava napostella.”

Perinteikäs yhteiskuva

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Tää on kyllä maailman tylsin vastaus, mutta kyllä mä haluaisin mennä Woodstockiin. Mua kyllä kiinnostaisi myös se, että kuka murhasi Olof Palmen. Ja missä on Elvis?”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Jos kutsuisit minut illalliselle, millaisen menun suunnittelisit?”

 No pääruokana olisi ainakin aurajuustorisottoa. Alkuruuaksi tarjoaisin ”keittiön tervehdyksenä” saaristolaisleipäsen, jonka päällä olisi jotain kalaa. Vaikkapa savukalaa? Jälkiruuaksi olisi makoisia kotimaisia tuoreita marjoja. ”Aivan loistavaa, kuulostaa herkulliselta!”

 Tulevia roolejasi? ”Syksyllä tulee Kultalampi, olen siinä mukana sivuroolissa. Ja nyt keväällähän mut voi nähdä lavalla Anna Kareninassa ja Forever Youngissa, joista jälkimmäisestä on tosin enää pari esitystä jäljellä maaliskuussa.”

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Kiva ja kiitos kun käytte teatterissa. Ilman yleisöä mulla ei olisi töitä. Kotkassa on ihana yleisö – ihmiset elää mukana ja kannustaa tosi paljon. Toivottavasti uusikin sukupolvi löytää teatterin pariin. Ja meillehän saa esittää myös ohjelmistotoiveita.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi tämän haastattelun jälkeen? ”Aion syödä hiukan ja suunnata sitten illan viimeisellä bussilla kotiin, tässä on vielä reilusti aikaa ennen sen lähtöä. Ehdin hengähtää hiukan. Ja kuuntelen ehdottamasi Youngbludin biisit heti seuraavaksi!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Höpönassu

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Väkivalta

3. Mikä sytyttää sinut? - Elämä

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Suru

5. Suosikkikirosanasi? - Ketunvittu!

6. Mitä ääntä rakastat? - Naurua

7. Mitä ääntä inhoat? - Mässytystä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puutarhuri

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Hammaslääkäri

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tuu vaan vaikket uskonutkaan!

 (Niin, ja mitenkäs ne verenpaineet ja sykkeet? Verenpaineet nousivat hiukan, mutta syke laski haastattelun aikana.)