Haastattelussa Jussi-Pekka Parviainen

 Näyttelijä ja muusikko Jussi-Pekka Parviaisen tapasin huhtikuun puolivälissä 2026 Kahvila Willensaunassa Helsingissä. Haastattelua ennen satuimme molemmat olemaan Kansallisteatterin Taivassalissa katsomassa näytelmää Vanja, jossa Ilja Peltonen urakoi puolessatoista tunnissa kahdeksan roolia. On myös paljastettava, että haastattelua edeltävänä yönä näin unta, jossa Willensauna oli yllättäen kahvila-ravintolan sijaan baari ja itse haastattelu ei päässyt alkamaan lainkaan, sillä innostuimme Jussi-Pekan kanssa ryypiskelemään ja samaan pöytään änkesi koko ajan kaikensorttista juomantarjoajaa. Olikin juhlan paikka, kun pääsin painamaan nauhurin käyntiin, sillä siihen vaiheeseen ei unessa ehditty lainkaan. 

(c) Anna-Maria Viksten 

 Lahdesta kotoisin oleva Jussi-Pekka on syntynyt vuonna 1987. ”Lahessa oon syntynyt ja kasvanut. Lukion jälkeen olin kaksi vuotta Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla (”Mute”) ja sitten…” 

 Haastattelu keskeytyy kun viereemme astelee ei niinkään juomantarjoaja vaan äskeinen kahdeksan roolin Ilja Peltonen, jota kiittelemme hienosta roolityöstään. Vaihdamme muutaman sanan ja sitten jatkamme Jussi-Pekan kanssa hyvinalkanutta haastattelua. ”Niin piti sanomani, että Mutella olin pari vuotta ja sitten olin sivarina Teatteri Vanha Jukossa vuoden, jonka jälkeen pääsin opiskelemaan Nätylle. Tällä hetkellä asun täällä Helsingissä, jo vuodesta 2015.”

 Mitä harrastat, kenties sellaista mikä ei liity mitenkään teatteriin tai soittohommiin? ”Joitain vuosia sitten aloin harrastaa vapaalaskua. Oon käynyt ehkä noin kerran vuodessa joko pohjoisessa Suomessa tai Pohjois-Norjassa. Hiihdetään mäkeä ylös ja lasketaan alas. Kolme-neljä tuntia tarvotaan ensin ylämäkeen ja sitten suihkautetaan alas. Ja sitten mennään mökkiin nautiskelemaan ja seuraavana päivänä uudestaan sama homma.” 

 Niin että saman päivän aikana et tarvo mäkeä ylös kuin kertaalleen? ”Ei sitä oikein jaksa. Tajusin juu, että tämähän on ihan oikea harrastus, joka ei liity mitenkään ammattiini. Työskentelen myös muusikkona mm. Minja Kosken bändissä M, joten soittaminen ja treenaaminen on myös tavallaan harrastus, mutta on vähän hankala sanoa, että mihin kohtaan vetäisi rajan, kun kaikki liittyy myös näyttelijäntyöhön ja kaikesta on hyötyä näyttelijäntyölleni. Vielä ei ole tullut eteen sellaista roolia, missä voisin hyödyntää vapaalaskutaitoani.”

 Ei vielä! Ehkä näen ensi yönä unta Suuresta Vapaalaskuperformanssista. On kyllä aika haasteellista se, että mihin kohtaan katsomo sijoitetaan. Varsinainen esitys on aika nopeasti ohi, jos sekunnissa sujahdat katsomon ohi puolivälissä alastulorinnettä. ”Olisi siinä katsojilla aika puuduttavaa hommaa, jos istuisivat paikoillaan jossain seuraamassa sitä, että nousen tuhat metriä korkealle vuorelle vaikkapa Norjassa. Pitänee ruveta suunnittelemaan esitystä, jossa yleisö kapuaisi ylös mun kanssani ja laskettaisiin yhdessä alas. Apurahaa vaille valmis konsepti!” 

 Minulle krediitit esitysideasta sitten! Ei sovellu kyllä huonokuntoisille eikä korkeanpaikankammoisille, että itselläni jäisi kyllä tallenteen varaan tämän spektaakkelin katselu. Mutta nyt vapaalaskusta varsinaiseen aiheeseen. Milloin sinua puraisi teatterikärpänen? ”Aloin kyllä itse aika myöhään harrastamaan teatteria. Olin 17-18 -vuotias mennessäni Lahdessa nuorisoteatteriin ja sitten aika nopeasti päädyinkin hakemaan sinne musiikkiteatterilinjalle. Hain Nätylle ja TeaKiin myös. Mutta mistä se idea sitten lähti? Mulla on sen verran perhetaustaa, että edesmennyt isäni on tehnyt teatteria ja isosiskoni oli harrastanut teatteria pitkään. Perheessäni kyllä kannustettiin mua teatterin pariin, mutta jostain syystä vastustin ajatusta. Muistan, että ysiluokalla saatiin koulussa semmoinen leimakortti, millä pääsi katsomaan Lahden Kaupunginteatterin esityksiä ilmaiseksi. Se oli huimaa! Kymmenen kertaa pääsi teatteriin, ja sillähän näki koko vuoden ohjelmiston. Muistan nähneeni ainakin Kari Heiskasen ohjaaman Seitsemän veljestä, taisin nähdän sen pariinkin kertaan. Ensin harjoitukset ja sitten myöhemmin uudestaan. Se oli vaikuttava kokemus. Jukossa tuli nähtyä Jari Juutisen ohjaama Kekkonen!, joka alkoi muistaakseni siten, että Ville Haapasalo tuli lavalle lavan alta, esittäen nuorta Paavo Lipposta ja lausui jotain todella räävitöntä heti alkuun. Koulun kanssa oltiin katsomassa ja mä aattelin, että tää jos mikä on punkia!"

Pyöreän pöydän ritarit / TTT (c) Janne Vasama

 "Jukon jutut kolahti kovaa myöhemminkin, esimerkiksi Minä olen Adolf Eichmann. Nää kaikki sai mut kyllä kiinnostumaan teatterista. Lahden satavuotisjuhliin tehtiin lukioikäisenä näyttämöllinen esitys, jonka ohjasi lahtelainen kulttuurivaikuttaja Lasse Kantola. Se oli varmaankin ensimmäinen lavakokemukseni. Seuraavana kesänä olin Lahden kaupungin kulttuuritoimessa kesätöissä näyttämöllä. Tehtiin kieli poskessa -tyylinen revyy Pyöreän pöydän ritareista, sen ohjasi Oskari Katajisto. Se oli hauska kesä, porukka oli tosi kiva. Sitä esitettiin Vaahterasalissa. Esitin siinä ensimmäistä kertaa Percivalia, myöhemmin uusin roolin Tampereen Työväen Teatterissa. Se on ainut rooli, jonka oon päässyt esittämään kahdesti. Tulkinnat oli kyllä aika erilaisia, mutta molemmat kyllä kieli poskessa tehtyjä. Ritareiden jälkeen taisin mennä sitten nuorisoteatteriin, ja lukiossa tehtiin abivuotenani Peter Pan -musikaali. Siinä vaiheessa oli teatterikärpänen jo puraissut kunnolla.”

 ”Nätylle mä ehdin hakea kaksi kertaa, heti lukion jälkeen ja sitten vuonna 2009, jolloin pääsin sisään. Tuli lähtö Tampereelle. Valmistuin vuonna 2014. Tampereen Teatterissa olin kiinnityksellä kauden 2014-2015. Olin jo tehnyt sinne työharjoitteluita, ensin Veriveljet-musikaalin teatterinjohtaja Reino Braggen ohjauksessa ja sitten Tšehovin Lokin, Samuli Reunasen ohjaamana.”

 Veriveljissä näinkin sinut ja Martti Mannisen ensimmäistä kertaa! Vuosi taisi olla 2012 ja muistan kirjoittaneeni blogiini, että ”näistä Nätyllä opiskelevista nuorukaisista kuullaan vielä”. ”Kiva! Se oli kyllä merkittävä juttu, että tarjottiin niinkin iso näytön paikka ammattiteatterissa siinä vaiheessa. Oltiin kuitenkin Martin kanssa vasta kolmannella vuosikurssilla treenien alkaessa. Kyllä mä uskon, että sillä on ollut iso vaikutus siihen, miksi oon työllistynyt aika paljon juuri Tampereella. Se oli varsin onnistunut juttu ja antoi myös ammatillista itseluottamusta jatkoakin ajatellen.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Aiheena oli näyttelijän itseohjautuvuus. Se teema oli pyörinyt koko kouluajan opetuksessakin mukana, ja Nätyllä opetettiin myös tekemään esityksiä, mitä pidän suuressa arvossa. Kykenisi tuottamaan materiaalia ja luomaan kokonaisuuksia näyttelemisen ohella, ettei tekijyys rajoittuisi pelkkään näyttelemiseen. En oo liiemmin palannut tutkimaan kirjallista opinnäytettäni, taisi olla semmoinen elämänvaihe silloin meneillään, että äkkiä nyt paperit ulos, töihin ja elämään. Varmasti ajatuksistani jotain on säilynyt nykyhetkiinkin. Taiteellista opinnäytettä meillä ei varsinaisesti ollut silloisessa tutkinnossa, työharjoitteluproggiksiin pyydettiin vähän kirjallisessa viittaamaan. Ajattelen, että Lokki oli enemmän mun taiteellinen lopputyöni.”

 Oliko sinulla ”kumminäyttelijää”? ”Joo, Kai Vaine. Kaitsun kanssa ollaan oltu enemmänkin kavereita kuin perinteisessä kumminäyttelijä-oppilas -suhteessa. Häntä kyllä arvostan kokeneempana kettuna todella paljon. Oltiin tutustuttu Pyynikin Kesäteatterin Häräntappoaseessa vuonna 2010, meillä vaan synkkasi tosi hyvin.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri Telakka, Meriteatteri, Teatteri Vanha Juko, & (eli Espoon Teatteri), Pyynikin Kesäteatteri ja Pesäkallion Kesäteatteri Lahdessa. Unohdinkohan nyt jotain? Loppujenlopuksi paikkoja on aika vähän tähän kymmenen vuoden ammattiuraan nähden, Työviksessäkin olin viisi vuotta vierailijana useammassa proggiksessa suurella näyttämöllä.” 

Juhannustanssit / TTT (c) Janne Vasama

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen oma roolityösi tai koko proggis. ”Tää onkin sillai hankala vastattava, koska oon freelancer ja ehkä mulla on käynyt vaan mäihä, mutta kyllä mulle kaikki jutut on olleet kauhean merkityksellisiä, koska kaikki on kasvattaneet mua taiteilijana ja tekijänä. No, Työviksen Juhannustanssit oli iso kokemus ja siinä tapahtui paljon isoja asioita. Toimittiin oikeasti esityksen bändinä siinä ja esityshän oli Otso Kauton johtajakauden ja ohjelmiston avaus ja mahtavaa oli se, että se herätti niin paljon reaktioita joko puolesta tai vastaan. Niin se Hannu Salaman alkuperäisteoskin jakoi kansaa, haastoi ja aiheutti voimakkaita reaktioita. Onnistunut taide ei mielestäni ole välttämättä sellaista mikä olisi kaikille. Hienoa oli se, että siellä kävi paljon nuorta porukkaa monta kertaa katsomassa, ja olivat ihan fiiliksissä ja ottivat sen omakseen. Meitä oli sitä Linda Wallgrenin ohjauksessa tekemässä koko liuta oman sukupolveni tekijöitä. Dramaturgi Juho Gröndahlin ja Lindan kanssa me kehitellään nytkin uusia juttuja."

 "Ja kyllähän nyt Espoon Minna Craucher pitää erikseen mainita. Meitä oli niin spesiaali porukka siinä Riikka Oksasen ohjattavina ja meillä oli esityksissä tosi nastaa yhdessä, oltiin bändi. Tiivis jengi. Eeva Kontun musa ja Aino Pennasen teksti, erittäin kova! Eevan musikaaleja oon päässyt tekemään muutamankin, mm. Eevan, Sirkku Peltolan ja Heikki Salon MOMENTUM 1900 Työviksellä, joka oli kans tosi tärkee proggis. Pidän kyllä Eevaa suomalaisen musiikkiteatterin kiistattomana huippuna. Viime kesän Tuntematon sotilas Pyynikillä jää varmasti ikuisesti mieleen. Eikä vähiten hikoilun määrän ja mahtavan porukan vuoksi. Oli ns. kovaa ajoa painaa kovimmillaan 8 kertaa viikossa kyseistä rallia kolmenkympin helteellä. Sitä ei varmasti olisi jaksanut, jollei ympärillä olisi ollut niin sitoutunut työryhmä. En olisi itse osannut roolittaa itseäni Koskelaksi. Ohjaaja Antti Mikkola antoi siinä mulle kyllä aikamoisen luoton. Oli helppoa kasvaa siihen rooliin hyvässä ohjauksessa." 

 "Teatteri Vanha Jukon Rikhard III on tärkeä myös, Jussi Sorjasen ohjaus. Tampereen vuosien jälkeen oli hienoa palata Jukoon, Mute-aikoina kun olin ollut siellä työharjoittelussa ja myöhemmin sivarissa. Muutama vuosi vierähti siellä. Juko-historiani on antanut mulle kyllä paljon, ja määrittää omaa tekemistäni ja käsitystäni teatterin tekemisestä. Juko on ollut mulle se toinen teatterikoulu. Jukon, Telakan ja virolaisen Rakveren teatterin kanssa yhteistyössä tehty Petroskoi oli varmasti kaikille mukanaolleille erityinen. Nummisen Arin ja Sorjasen yhteisohjauksella kierrettiin Suomessa ja Virossa, saatiin taiteen valtionpalkinto koko kolmen esityksen yhteistyöhankkeelle. Erityisesti mieleen on jäänyt esitysreissu Tarton Drama-festivaaleille, jossa kahden onnistuneen Petroskoi-vedon ja näyttämön purkamisen jälkeen menimme festarin viralliseen kapakkaan. Paikalla ollut yleisö antoi meille vielä sinne kapakkaan saapuessa aplodit. Seuraavana päivänä kuuntelin lauttamatkalla Helsinkiin Matin ja Tepon keikkaa, melkein samoilla silmillä. Oli lievästi sanottuna eriskummallinen olo. Ahh, muistoja.”

 Onko vuosien varrelta jäänyt mieleesi joku tietty oppi tai ohjenuora? ”Yksi on aika selkeä ja huomaan palaavani siihen aina silloin, jos mun pitää lähteä purkamaan mitä näyttelijäntyö on. Hanno Eskola sanoi Nätyllä jossain vaiheessa, että näyttelijän tehtävä on luoda merkityksiä näyttämöllä. Mun mielestä se on pintaa syvempi juttu, joka ulottuu toimintaan, emootioihin ja oikeastaan kaikkeen. Mä lähden sitä kautta liikenteeseen, että millaisia merkityksiä mä yritän näyttämölle luoda tukemaan tekstiä, ohjausta ja koko esitystä, ja minkälaisen kulman mä haluan tuoda roolihenkilööni niiden merkitysten kautta. Kerron esimerkin. On muuten tyhjä näyttämö, mutta siellä on kolme toisiinsa täysin liittymätöntä esinettä. Me katsotaan niitä, eikä esineillä ole vielä mitään erityistä merkitystä. Esiintyjä tulee paikalle, ottaa yhden esineen, ottaa toisen ja kolmannen ottaakin hitaasti. Sillä on iso vaikutus. Yhtäkkiä me kaikki tiedetään, että kolmannella esineellä on isompi merkitys kuin kahdella muulla ja se esiintyjä on luonut sen merkityksen, vaikkei me edes tiedetä sitä, että mikä se merkitys on. Tuota mä yritän muistaa ajatella työskennellessäni.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? Entä onko jotain erikoistaitoja? ”Ehkä tätä pitäisi kysyä joltain muulta kuin itseltäni... Mä pyrin olemaan aika vahvasti emotionaalisesti sitoutunut työhöni ja roolihenkilööni. Antti Mikkola, jonka kanssa oon päässyt tekemään paljon töitä viime vuonna, on sanonut mulle pari kertaa jotenkin tosi kivasti, että mulla on kyky fyysistää asioita ja tunteita. En ihan sanatarkkaan muista. Kyllä se pitää varmaan ihan paikkansa, sillä mä pyrin aina voimakkaaseen ruumiilliseen läsnäoloon eikä se tarkoita sitä, että pitäisi hikoilla enemmän. Kehollinen vaikuttuminen ja vaikuttaminen, sitä tarkoitan. Erityisosaamistani on varmasti soittamisen ja näyttelemisen yhdistäminen. Sillä alueella katson olevani aika monessa liemessä keitetty.” 

 Osaatko imitoida ketään? ”Aika huonosti, mutta kai kaikki suomalaiset nuoret tai nuorehkot miesnäyttelijät jostain syystä osaa jonkinlaisen Vesku Loiri -imitaation. Mulla se on niin huono, etten rupea tässä nyt sun edessäsi yrittämään. Viime kesänä Pyynikillä oli legendaarista, kun mulla oli työkavereina mielestäni kaksi kovinta nuoremman polven Vesku-tulkkia eli Pyry Kähkönen ja Verneri Lilja. Pyryhän on ihan ilmiömäinen Vesku-tulkintansa kanssa! Ja siinä on jotain tosi erityisellä tavalla kieroutunutta, kun nuori, kaunis, kiltti ja hyvätapainen Vennu muuttuu täysin toiseksi imitoidessaan vanhaa, tupakanhajuista Veskua... Kiehtovaa seurattavaa! Mutta joo, mulla ei oo mitään hahmopankkia, mistä voisin tuosta noin vetäistä imitaation. Ehkä pitää ottaa hiljalleen haltuun tämä taito.”

 Vapaalaskuperformanssiin sekin mukaan. No entä minkä taidon haluaisit osata, imitoinnin lisäksi? ”Olisi hienoa osata enemmän kieliä. Siitä taidosta olisi hyötyä ja iloa niin näyttelijänä kuin elämässä muutenkin. Jossain vaiheessa tajusin, että mä en osaa esim. volttia tasaisella. Jouduin toteamaan, että jos piakkoin ei tule vastaan työssä tarvetta osata voltti, niin en tule kyllä koskaan sitä oppimaankaan. Ja ei ole tullut!”

 Pyynikilläkään ei kukaan sanonut, että heitä Koskela voltti! ”Ei sanonut ei. Olishan se kiva osata kaikenlaisia temppuja, mutta ehkä mun keskittymiseni on mennyt johonkin muuhun. Vapaalaskussa on tullut kyllä voltteja vedettyä, mutta tahattomia.”

 Tekemistä vaille valmista kamaa sun vapaalaskuteoksesi. Imitoit siinä Loiria samalla ja lopuksi heität hienon voltin. Ja sitten seuraava kysymys. Onko sinulla ollut koskaan muita urasuunnitelmia? Vaihtoehto B? ”Lukiossa mä olin kuvataidelinjalla ja vähän haaveilin silloin muotoilijan ammatista ja urasta. Se olisi ollut varmasti hienoa. Aika nopsaan mä ymmärsin, että oon oman vuosikurssini huonoin kuviksessa ja sitten löysinkin teatterin pariin, ja loppu on historiaa. Oli kyllä pelottavankin ehdotonta se, että musta on tultava ammattinäyttelijä. Ei vaan ollut muita vaihtoehtoja silloin, se tietynlainen ehdottomuus kuuluu nuoruuteen. En tiedä mitä olisi käynyt, jos en olisi päässyt Nätylle tai TeaKiin. Olisin varmaan keksinyt jotain ihan muuta, ei voi tietää. Nyt nämä vallitsevat olosuhteet meidän alalla ja ylipäätään suomalaisessa yhteiskunnassa on ajaneet mut ajattelemaan, että kyllähän tässä olisi joku toinen ammatti hankittava. En ole ihan varmuudella keksinyt, että mikähän se voisi olla. Puutarhurina voisi olla kivaa.”

 Vanjaa oltiin äsken sattumalta yhdessä katsomassa, mutta käytkö noin muuten usein teatterissa?”Kyllä mä käyn aika paljon, riippuu tietysti keneen vertaa. Mä veikkaan, että sä käyt paljon enemmän teatterissa kuin mä. Tämän vuoden puolella oon nähnyt parisenkymmentä esitystä. Mulla on välillä sellaisia kausia, että ensin käyn katsomassa hirveästi ja sitten itse kyllästyn teatterissa istumiseen. Tulee totaalinen stoppi pariksi kuukaudeksi, ja sitten taas jatkan. Oon yrittänyt opetella käymään tasaisemmalla tahdilla. Näin freelancerina ajattelen myös niin, että oman ammattini harjoittaminen tapahtuu myös katsomon puolella, saan sieltä oppia." 

 Kuinka kaukana tulee käytyä teatterissa? ”Välillä tulee käytyä kauempanakin. Hiljattain kävin Jyväskylässä katsomassa Juha Hurmeen ohjaaman Seitsemän veljestä ja samalla reissulla tuli nähtyä myös Liila Jokelinin ohjaama Lou Salomé. Ystävien esityksiä tulee aika paljon katsottua, toki muutakin. Enimmäkseen tulee käytyä täällä Helsingissä. Lahdessa kevään suosikkejani on olleet Kaupunginteatterin upea Maan ja veden välillä ja Jukossa I love Nelly. Jos vapaasti saisin valkata, kyllä mä erilaisia esityksiä haluaisin nähdä. Eniten kiinnostaa uudet jutut, kantaesitykset. Yhtenä syksynä päätin, että nyt haluaisin nähdä enemmän tanssia kuin teatteria. Se ei ihan onnistunut, teatteri vei silti määrällisesti voiton, mutta kokeiluni lisäsi ehdottomasti näkemieni tanssiteosten määrää. Oli hauskaa ja kiintoisaa valita vähän erilainen kulma.”

Minna Craucher / & (c) Daria Rodionova

 Mitkä asiat inspiroi sinua työssä ja elämässä noin yleensä? ”Mua inspiroi se, jos tuun yllätetyksi taiteen äärellä mukavalla tavalla. Se antaa yleensä inspiraatiota omaankin tekemiseeni. Matkoilla on tullut käytyä vaikkapa Roomassa, se valtava määrä historiaa ja taidetta kaikkialla inspiroi.”

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”On niitä aikamoinen liuta vanhempia kollegoja, joiden kanssa oon onnekseni päässyt tekemään töitä. Jukon vanhasta jengistä Hannu Salminen, Ritva Sorvali, Kirsi Asikainen… Työviksestä Miia Selin, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Tommi Raitolehto, Ami Räsänen… Tampereen Teatterista Mari Turunen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen ja Risto Korhonen… Telakalta Kaisa Sarkkinen ja Tanja-Lotta Räikkä… Edesmennyt Tomi Alatalo. Onhan näitä! Vaikutteita imen aina niiltä, joiden kanssa pääsen tekemään töitä. Leffapuolelta suosikkini on norjalainen näyttelijä Renate Reinsve, hiljattain tuli nähtyä Sentimental value, hän oli huikea siinä. Daniel Day-Lewis kiinnostaa myös, samoin Leonardo DiCaprio nykyään ja Frances McDormand. Oon tosi kova Sopranos-fani ja sieltä diggaan tietenkin James Gandolfinistä ja Edie Falcosta.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit valita ihan kenet tahansa maailmasta? ”Kyllä se olisi tuo Edie Falco.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Oon kuunnellut viime aikoina aika paljon Blake Millsiä. Hänen kanssaan voisin laulaa duettona kappaleen Money (That’s What I Want).”

 Entäpä mitäs me laulaisimme karaokessa? Tai vaikkapa tuossa läheisessä puistossa. Unessa oltaisiin varmaankin päädytty ennenpitkää laulamaan jotain yhdessä... ”Ai hitto! Olisko Kotiviini mitään? Sehän sopisi tuohon puistoon esitettäväksi. Varsin ”klassinen” karaokeduetto.”

 Aaaaargh Kotiviini, oon kuullut siitä kyllä ”hienoja” versioita. Vaan miten olisi nyt ajankohtainen Liekinheitin? Voisin soitella ilmaviulua. ”Ei kun oo sä Pete Parkkonen. Mä oon kuitenkin lapsena soittanut pari vuotta viulua, joten mä voisin olla Linda. Mennään haastattelun jälkeen tuohon Ida Aalbergin patsaan juurelle esiintymään.”

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko se pelkkä sanonta, vai onko se oikeasti olemassa? ”Kyllä mun mielestä tuossa äskeisessä Vanjassakin tapahtui teatterin taikaa. On luotu se leikki, että tää olis tää henkilö ja tää olis tää, ja lopulta siihen riittää ainoastaan pieni päänkääntö tai muu ele. Siihen riitti se, että näyttelijä ajattelee nyt vaihtavansa roolihenkilöä ja me yleisössä ollaan heti samalla aaltopituudella. Yleisön ja näyttämön yhteinen hetki, leikki ja sopimus. Teatterin taika on yhteistä mielikuvittelua. Ei oo mitään hienompaa!”

 Kerro joku erikoinen sattumus näyttämöltä. ”Viimekesäinen Pyynikki ja Tuntematon sotilas tarjosi kyllä monenlaista sattumusta. Kerran kävi tapaus, jonka yhteydessä tajusin heti, että tämä tapahtuu mulle vain kerran elämässä. Oli meneillään kännikohtaus, jossa näyttelemäni Koskela menee upseerien majaan uhoamaan. Oli aistittavissa, että ukkonen on nousemassa. Salama iski tismalleen samalla sekunnilla kun heitin pöydän ympäri, kuulin äänen ja näin välähdyksen, ja salama iski suoraan sen kohtauksen taustalle samalla kun pöytä saa kyytiä. Siitä alkoi vielä ihan jäätävä kaatosade. Sää tarjoili kyllä pitkin kesää hienoja dramaturgioita, mutta tää oli ihan ainutlaatuinen tapahtuma. Kerran satoi tasaisesti läpi koko esityksen, lopussa kun katsomo kääntyi loppukuvaan ja Ami Räsänen lausui Linnaa, että ”hyväntahtoinen aurinko katseli heitä”, niin sade loppui sillä sekunnilla ja auringonsäteet osuivat haudalle. Yhdessä näytöksessä eräässä lyhyessä kohtauksessa Ukko-Ilmari Majamaan esittämä Eerola kuolee ja pappi on häntä siunaamassa. Ukko-Ilmari esitti siinä kuolevaa niin hienosti ja järkyttävästi, mä järkytyin joka kerta aidosti siitä. Papin lausuttua aamenen pieni hiirulainen juoksi näyttämön poikki juuri samaan aikaan. Eerolan sielu juoksi hiirulaisen muodossa pois. Hieno ja kaunis hetki.”

Tuntematon sotilas / Pyynikki (c) Katri Dahlström

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Ole armollinen. Ei oo hirveä kiire.”

 Mitä sanoisit nuorelle, joka tällä hetkellä haaveilee urasta teatterin parissa? ”Älä odota ihmeitä, tee niitä!”

 Kerro joku hyvä muisto. Voi liittyä muuhunkin kuin teatteriin. ”Oli kevät 2009 ja vappu, olin just päässyt Nätylle sisään. Vappupäivänä oli mun silloisen bändini ensimmäinen keikka Ravintola Torvessa, joka oli mulle erittäin merkittävä paikka nuorena lahtelaisena. Siellä todellakin testataan aina kaikki bändit. Bändissä soitti nyt edesmennyt paras kaverini. Se muisto bändistä, keikasta ja niistä ihmisistä siellä on mulle erityisen rakas. Montaa kertaa en ole ollut onnellisempi kuin silloin.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä tai muu esitys, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Huh huh! Toivon, että se olisi tyylilajiltaan musta komedia ja mua esittäisi joku sekarotuinen koira.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mulla on jo yksi superkyky! Oon merkittävän hyvä siinä, että jos oon ottamassa hyllyltä jotain ja sieltä tippuukin jotain muuta tavaraa samalla, oon ihan sairaan hyvä ottamaan kopin siitä putoavasta tavarasta. En tiedä mistä tämä kyky on lähtöisin, mutta mulla on aika hyvä itseluottamus ja oon tästä monelle kertonutkin. Koppimies ottaa kopin kaikesta putoavasta. Koppimies nimenä vie kyllä nyt vähän väärään suuntaan... Kopittaja olisi ehkä parempi nimi? Viittahan sillä pitäisi olla ja jostain joustavasta materiaalista muu asu, kun aika erikoisissakin asennoissa joutuisi venymään salamannopeasti. Viitta voisi toimia myös eräänlaisena haavina, tai sillä olisi hupullinen viitta. Jonkinlainen maski myös, jotta säilyisi anonymiteetti.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Kitaran ottaisin ihan ehdottomasti ja evääksi Haribon Click Mix -karkkia, ruisleipää, voita ja juustoa. Ja joku hyvä punaviini. Varmaan näiden kanssa olisi syytä ottaa myös Rennie-paketti närästykseen.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne matkaisit? ”Menisin vuoteen 1439 ja Firenzeen. Siellä oli silloin käynnissä kirkolliskokous, jossa firenzeläiset ja erityisesti Cosimo de Medici sai bysanttilaisia vaikutteita ajatteluun ja renessanssi sai vauhtia. En oo koskaan käynyt Firenzessä, mutta aion mennä. Oon tosi kiinnostunut renessanssin kuvataiteesta ja musiikista myös.”

 Nyt uusi kysymys! Sana on vapaa, eli mitä haluaisit sanoa? ”Oon todella huolissani siitä, mihin suuntaan maailma ja Suomi on menossa. Se, mihin me voidaan vaikuttaa on tämä meidän oma Suomemme ja oon äärimmäisen huolissani siitä, mitä leikkaukset koulutuksesta ja kulttuurista tekevät meidän yhteiskunnallemme. Ja nää ministeritason umpityperät heitot “nukkuvista naapureista”, jotka vaan repii rikki suomalaisten keskinäistä luottamusta toisiinsa. No siitä voi lukea sitten vaikka Linnaa kolmen kirjan verran miten älykäs veto se on. Toivon, että kulttuurista ja koulutuksesta ei leikattaisi, koska Suomen itsenäisyys on kuitenkin perustettu kulttuurin ja taiteen kautta ajatukselle suomalaisuudesta ja mä en tiedä mitä se suomalaisuus on, jos me lopulta ollaan vaan joku Trumpin apupyörä vailla omaa tahtoa ja mieltä, toisin sanoen kulttuuria. Mä en tiedä mitä me silloin puolustettaisi mahdollisessa sodassa, josta tässä koko ajan puhutaan ja johon varustaudutaan. Kyllä suomalaisen yhteiskunnan sisältö on meidän omassa kulttuurissa, hyvinvointivaltiossa ja korkeassa sivistyksessä, ja sitä pitäisi vaalia. Vanjassakin sanottiin äsken, että maailma on tulessa. Siihen tulipaloon paras sammutuskeino on kirjat, teatteri, kuvataide, musiikki ja koulutus. Mikään muu ei meitä pelasta.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on sun lempilevysi? Tai lempimusasi?”

 Tähän on vähän vaikeaa vastata, kun ei ole mitään yksittäistä tiettyä suosikkia, mutta kyllä eniten nautin irlantilaisesta kansanmusiikista. Voisin kuunnella ja fiilistellä sitä aamusta iltaan. 

 Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Tätä ei oo vielä julkistettu, mutta teen ensi vuonna yhteen esitykseen täällä Helsingissä äänet ja musiikit. Tällä hetkellä ei oo muuta tiedossa. Tampereen Teatterissa on Niskavuoren nuori emäntä -näytelmä vielä yhden kerran, 7.5. vapun jälkeen.”

(Huom. Jos tämä julkaistaan ennen vappua, Teatteri Vanha Jukossa on 1.5. kaksi työväenlaulukonserttia Perkele!, ja Jussi-Pekka on mukana laulamassa.)

Linda ja Pete muina liekinheittiminä Ida Aalbergin patsaalla :) 

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Kiitos kun käytte, ja kun käytte jatkossa, koittakaa valita myös joku sellainen juttu, joka yllättää teidät. Valitkaa joskus jotain muutakin kuin se ensimmäinen vaihtoehto. Parhaimmassa tapauksessa avautuu aivan uusi maailma.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi tämän haastattelun jälkeen, nyt vielä kun onnistuimme näköjään olemaan täysin selvinpäin? ”Menen syömään jotain, kodin liepeille Kallioon.”

Bernard Pivot ́n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Velkajarru

3. Mikä sytyttää sinut? - Hyvä ruoka

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Passiivis-aggressiivisuus

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu

6. Mitä ääntä rakastat? - Sähkökitara hyvän putkivahvistimen läpi

7. Mitä ääntä inhoat? - Styroksi, hyi!

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Aivokirurgi

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Noh, tän kerran!”

Kättelemme lopuksi onnistuneen haastattelun kunniaksi.

Somatic Sitcom / Helsingin Kaupunginteatteri

( Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista )

 Välillä on mentävä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle katsomaan jotain vähän toisenlaista teatteriesitystä ja haastaa itseäänkin katsojana. Studio Pasilassa esitettävä Somatic Sitcom tarjosi tähän oivallisen tilaisuuden. Esityksessä ei nimittäin ole vuorosanoja lainkaan, ja se on enemmänkin nykytanssiteos kuin perinteinen teatteriesitys. Mielenkiintoni herätti ensinnäkin se, että mukana tässä produktiossa on HKT:n eri näyttämöiltä tuttuja näyttelijöitä (Antti Timonen, Juha Jokela ja Vappu Nalbantoglu) ja oli kiehtovaa nähdä heidät täysin uusin silmin. 

 Esitys on osa Nykyesityksen näyttämön ohjelmistoa. "Studio Pasilassa toimiva Nykyesityksen näyttämö tuo uusia esittävän taiteen muotoja osaksi Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoa ja luo ainutlaatuisia kohtaamisia ammattiteatterin ja vapaan kentän toimijoiden välille." (lainaus HKT:n sivuilta)

 Junani oli saapunut Pasilan asemalle kahta tuntia ennen esityksen alkua. Istuin kahvilassa pitkään kuulokkeet päässä, ympärillä aikamoinen hulina ja hälinä ja ihmisiä kiirehtimässä kuka mihinkin suuntaan. Alkoi jo hiukan ahdistaa se ihmispaljous ja jatkuva kiireen tuntu. Enpäs sitten osannut aavistaa, että pari tuntia myöhemmin istuisin Studio Pasilan katsomossa lähes meditatiivisessa tilassa seuraamassa näyttelijöiden (vaiko esiintyjien?) hiiiiitaiiitaaaa liikkeitä paikoin täysin äänettömässä salissa. Se rauhoitti mieltäni, mutta pitempään kestäessään toi ajoittain vähän liiankin raukean fiiliksen.

 Näyttämö on lavastettu sitcom-sarjan tyyliin, keskellä sohva johon sopii kokoontua jonkun yhteisen asian ääreen, kuten tv-sarjoissa tapana on. Alkutunnari soi, ja illan tähdet hyppelehtivät ja kurkistelevat ja kaatuilevat ovista sisään. Kaukosäädin kiertää kädestä toiseen, eipä katsotakaan yhdessä tiettyä ohjelmaa vaan kanavasurffaillaan, kukin omien mieltymystensä mukaan. Pian kaikki alkaa alusta, samat musat ja samat kuviot ja liikeradat. Vai onko sittenkään? Alkaa tapahtua erilaisia juttuja. Yksi kuoriutuu vaatteistaan kerros kerrokselta (Hanna Ahdin habituksesta tuli jotenkin Tilda Swinton mieleeni), Esete Sutinen levittää postit pitkin lattioita, yksi tekee kulhollisen pop corneja kunhan ensin hakee jostain jatkojohdon, yksi kiemurtelee sohvalla, yksi on ostanut uuden nahkarotsin ja johan lähteekin uutta virtaa uudesta takista! Välillä korostuu pysähtyneisyys ja joutilaisuus. Tulee mieleeni joku oikein helteinen päivä, kun ei jaksa tehdä yhtikäs mitään. Ikään kuin sulaa niille sijoilleen, on sitten sohvalla, keittiössä tai lattialla. Koko homma lähtee täysin uusille kierroksille Duran Duranin Ordinary worldin tahdissa ja salakavalasti huomaan liikuttuvani, kun ovi aukeaa vähän niin kuin toiseen ulottuvuuteen ja maailmaan. Sitten tuleekin jo väliaika ja olen enemmän tai vähemmän hämmentyneessä mielentilassa. 

 Väliajan jälkeen olen vielä enemmän hämmentynyt, kun liikekieli muuttuu toisenlaiseksi enkä tunnu saavan enää oikein otetta. Jotenkin sitä alkaa miettiä omiakin arkisia liikeratojaan ja toistoja. Tiedän tekeväni monta asiaa päivittäin tismalleen samalla tavalla, tismalleen samassa järjestyksessä. Jospa ryhtyisikin liikkumaan kotosalla huoneesta toiseen tarkoituksellisen hitaasti, käsien ja jalkojen liikeratoja korostaen ja makustellen, rikkomaan rutiineita, pistämään Duran Duranit soimaan ja läväyttämällä oven tyylillä auki? 

 Jännä olohan tästä jäi, vaikka ei ihan täysin minun juttuni ollutkaan. Mutta kuten jo alussa mainitsin, välillä on hyvä haastaa itseään katsojana ja mennä ennakkoluulottomasti kohti jotain, missä ei pelatakaan sanoilla vaan jollain ihan muulla. Tanssiteoksia ja kokeilevampaa teatteria olen nähnyt todella vähän, pitäisi ottaa varmaan enemmän haltuun. Jotain samaahan tässä oli kuin Samuli Niittymäen sooloprojekteissa, ihan ei ole kartalla missä nyt mennään, mutta mitä enemmän esitystä jälkikäteen miettii, sitä enemmän siitä nousee ajatuksia ja fiiliksiä pintaan. Ehkä tämäkin kolahtaa kunnolla pienellä viiveellä?

 Esityksiä Studio Pasilassa 9.5. asti. 

~

SOMATIC SITCOM / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 21.4. 2026 Studio Pasilassa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Lavalla : Hanna Ahti, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu, Esete Sutinen ja Antti Timonen

Konsepti ja koreografia Anna Maria Häkkinen, konsepti sekä lavastus, valo- ja äänisuunnittelu Erno Aaltonen, dramaturgi Emil Santtu Uuttu ja puvustus Paula Ojala sekä työryhmä 

Esityskuvat (c) Katri Naukkarinen

Everstinna / Teatteri Avoimet Ovet

 Muutama vuosi sitten Helsingin Kaupunginteatterissa pyöri kiitelty Heidi Heralan tulkitsema Everstinna-monologi ja jostain mystisestä syystä se jäi minulta silloin tyystin näkemättä. Rosa Liksomin alkuperäisteoskin on minulta vielä lukematta ja täytenä yllätyksenä tuli sekin, että Everstinnan tosielämän inspiraationa on toiminut kirjailija Annikki Kariniemi. Luulin tämän olevan täyttä fiktiota päähenkilöiden osalta. Siitä huolimatta Teatteri Avoimien Ovien versio keikkui minulla pitkään kevään pakko nähdä -listalla mutta alkoi vaikuttaa siltä, etten ehtisi näkemään sitä kuin vasta syksymmällä Lahdessa. Vaan kuinkas kävikään, kalenteristani löytyi kuin löytyikin yksi sopiva päivä - ja sehän riittää.

 Kansallisteatterin entisessä Omapohja-tilassa majailee nykyään Teatteri Avoimet Ovet, kerrassaan mainio uusi sijainti. Minulla oli jotenkin kutkuttavan jännittynyt olo katsomoon astellessani, kun en yhtään tiennyt mitä tuleman pitää, alkuperäisteos kun ei ollut mitenkään tuttu. Johan olikin sitten menoa ja olin seuraavat tunnit täysin vietävissä ja vieteltävissä. Minua vei niin runollisen kaunis ja paikoin rumakin meänkielinen teksti, pitelemättömällä vimmalla ja ajoittain suorastaan kiimalla vedetyt tilanteet ja elämänvaiheet sekä ehkä hiukan överiksikin vedetyt tietyt roolihenkilöt. Mummo, V.A. Koskenniemi, Kosola, Marski ja Hitler nyt etunenässä...

Matti Pajulahti ja Netta Salonsaari kanoottiretkellä

 Nuori ja kirkasotsainen Annikki (Minja Koski) katselee elämäänsä uteliain lapsen silmin, yllytyshulluna siskonsa vokottelemana menee niin suolle kuin isän kiehtovan ystävän, lähistöllä asuvan Annikkia huomattavasti vanhemman karismaattisen Everstin talolle nuuskimaan. Johan tuleekin Eversti (Matti Pajulahti) ovesta tyylillä, vetäisen teatterisavua siihen malliin nauruni keskellä, että alkaa olla vaikeuksia kun kurkussa kutittaa. Vähän oottelin, että ryhdikäs Eversti olisi eturivinkin tytöille jaellut kompiaisia vaan ilman jäätiin.

 Voi miten kauniilla tavalla Annikin näyttelijä vaihtuu, kun seuraava elämänvaihe myöhemmin alkaa. Tulitikku syttyy, palaa, sammuu. Menneessä elämässä parasta on se, ettei se koskaan enää palaa. Menneen elämän ilo. Annikki ei ole enää nuori tyttönen vaan aikuinen nainen, ja Netta Salonsaari Annikkina punaisine pitkine hiuksineen kuin jokin täysin pitelemätön luonnonvoima, elosalama, virvatuli. Ei ihme, että Eversti hänestä huumaantuu ja hän Everstistä. Miehen kosiomenoja muuten seurailin samalla huvittunein ja kauhunsekaisin tuntein, hetkeä aiemmin kun olin katsellut "Vihtori Kosolaa" puhetta pitämässä ja miettinyt, että miksi en käännä katsettani pois vaan tuijotan hämmentyneenä. Hyvän maun rajamailla pysyttiin rimaa hipoen. Näky kyllä jäi verkkokalvoilleni... Nyt pelkäsin Everstin riisuutuvan kelteisilleen silmieni edessä. 

Minja Koski

 Paikoin karnevalistinen ja natsiaatetta ihannoiva meininki tuo välillä mieleeni Jukon Tuntemattoman sotilaan, jossa Mannerheimin synttäreillä lähti soimaan Valkeaa unelmaa ja meinasin pudota penkiltä ja tikahtua nauruun. (Mukana silloinkin Minja Koski ja tämän esityksen ohjaaja Esa-Matti Smolander.) Nytkin välillä mietin, että onko tälle soveliasta nauraa, kun vakavista, hirvittävistäkin asioista kyse. Matkailu avartaa ja kaikkeen tottuu, myös hirtettyihin juutalaisiin ja tuhkaan, joka tahrii ihon kesken vauhdikkaan lentomatkan Euroopan yllä. Vihkivalan vannomisen jälkeen Eversti näyttää todelliset kasvonsa ja siitä onkin sitten huumori kaukana. Maria Nissi astuu Annikin rooliin ja koko näytelmä saa vakavempia sävyjä herkistävää loppua kohti vääjäämättömästi siirryttäessä. 

Etualalla iäkäs Everstinna (Maria Nissi) ja nuori Tuomas (Minja Koski)

 Tekstini tuntuu varmasti kovin sekavalta, mutta niin on päänikin aika sekaisin tällä hetkellä, keskellä yötä kotiinpaluun jälkeen tätä kirjoittaessani. Tämä jätti samankaltaisen olon kuin Teatteri Jurkassa ja Työviksessäkin näkemäni Ella Mettäsen upea monologi Väylä, Liksomin tekstiä sekin. Herkkä, paikoin runollisen kaunis ja toisaalta äärettömän raju nuoren naisen kasvutarina omaksi itsekseen. Historiamme, maailman nykytilakin, luonnon kauneus, ihmisluonto hyvässä ja pahassa. Tässä vielä mukana äärimmäisen kauniita lauluja, ja voi että minä aina herkistyn Minja Kosken laulua kuullessani. Täysin uniikki, aivan kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. Hitlerilläkin oli muuten yllättävän heleä lauluääni! Kekseliäitä oivalluksia kuten vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarjoileva kanoottiretki sekä hekumallinen kiire väliajalle ja takaisin katsomoon hoputtamalla, sillä kohta päästäisiin tositoimiin ja vihdoinkin sotimaan kunnolla.

Marski (Maria Nissi) ja Hitler (Minja Koski)

 Hymyilin ja nauroin paljon, vakavoiduin usein, ihailin ja ihmettelin taidokasta näyttelijäntyötä ja monia uusia tuttavuuksia, vaikutuin äänimaailmasta ja valoista, ja mitä kaikkea saadaankaan aikaan erilaisilla tehosteilla. Mielikuvitus hoitaa loput. Suon lumoava houkuttelevuus tuli ihan iholle. Esityksen jälkeen kuulin naulakoiden luona muutamia soraääniä härskeihin puheisiin liittyen. Minua eivät ronskit puheet haitanneet, asiat pitää sanoa joskus niin kuin ne on sen kummemmin kiertelemättä. Minulle tämä oli täydellinen teatterikokemus ja jälleen erinomainen esimerkki siitä, miten pidetään katsojan mielenkiintoa yllä. Sain paljon enemmän kuin mitä lähdin hakemaan. Tunnetilasta toiseen mentiin niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Rakastin murresanoilla leikittelyä ja sanoja ylipäätään (pörrö, pirskahtelu, kompiainen), nuorukaisen nykivää silmää, tarinankerrontaa, katseita, kosketuksia, kuplivaa iloa, rauhoittumista. Rauhaa. Mielenrauhaa. Paikkaa, jossa ruumis ja sielu lepää.

 Kaikkea näyttämöllä tapahtunutta en kerro. Menkää itse katsomaan.

(On lisättävä vielä seuraavana päivänä, että keskellä yötä kirjoittaminen kostautui ja unessani minulla oli meänkielinen selostus! Se oli kyllä pelkästään hauska ja positiivinen asia.)

Esityksiä Helsingissä vielä 9.5. 2026 asti, syksyllä ensi-illassa Lahdessa Teatteri Vanhassa Jukossa ja keväällä 2027 Lappeenrannan Kaupunginteatterissa.  

~

EVERSTINNA / Teatteri Avoimet Ovet

Ensi-ilta 3.3. 2026, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Näyttämöllä : Minja Koski, Maria Nissi, Netta Salonsaari ja Matti Pajulahti

Alkuperäisromaani Rosa Liksom, sovitus ja ohjaus Esa-Matti Smolander, lavastus ja puvustus Ia Ensterä, sävellys Minja Koski, valosuunnittelu Antti Helminen ja äänisuunnittelu Janna Hyrynkangas 

Tuotanto : Teatteri Avoimet Ovet, Teatteri Vanha Juko ja Lappeenrannan Kaupunginteatteri

Esityskuvat (c) Antti Sepponen

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!)

Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa / Musiikkiteatteri Kapsäkki

 Nyt on varsin kiehtova kokonaisuus tarjolla Musiikkiteatteri Kapsäkissä! Jos pääsisit viettämään iltaa Rivieran humussa itsensä Olavi Paavolaisen seurassa (tuo "Tuusulan silmäkarkki", kuten Espoon Teatterin Minna Craucher -musikaalissa häntä tituleerattiin ja ihan aiheesta) ja samalla aistimaan kansainvälisiä tuulahduksia, vastaisitko kyllä? Mais oui! 

 Liki sata vuotta sitten nuori Olavi Paavolainen (Joel Mäkinen jälleen oikein elementissään, tyylikkäänä ja taitavana kuten aina) matkaa Ranskan Rivieralle ja vaihtaa tuntemuksiaan sekä ajatuksiaan venäläisen emigrantin (Reetta Ristimäki) kanssa. Nainen toimii pensionaatin pitäjänä, ja saman pöydän ääressä keskustellaan, napostellaan ja tupakoidaan tyylikkäästi yhdessä. Kertojana ja asiantuntijana toimii kirjailija-taidehistorioitsija Anna Kortelainen ja valaisee meitä faktoilla Paavolaisen elämänvaiheista ja käänteistä, taustalle heijastettuna niin valokuvia hienoista rakennuksista, rantanäkymistä ja Paavolaisen tulevien teosten sivuilta. Menneestä ajasta. Muutokset Euroopassa tulevat hyvin myös ilmi.

 Eikä siinä todellakaan kaikki! Tämän tästä Mäkinen istahtaa flyygelin ääreen ja Ristimäki laulaa upeasti ranskaksi lauluja menneiltä vuosikymmeniltä ja myös pari suomentamaansa kappaletta. En ole vastaavaa aiemmin kuullutkaan! Tunteikasta ja hauskaakin. Aluksi harmittelin sitä, että istuin eturivissä vasemmalla hiukan sivussa ja siten en nähnyt ranskankielisten laulujen runomuotoisia suomenkielisiä sanoja kunnolla, mutta siitäpä pääsinkin seuraamaan Mäkisen flyygelinsoittoa oikein paraatipaikalta. Aikamoista herkkua oli myös se, että Joel Mäkinen on säveltänyt pari Olavi Paavolaisen runoa ja tulkitsi ne flyygelin ääressä upeasti. Yleisö oli aivan haltioissaan ja syystäkin. Tiedätte, että nyt on olemassa semmoinenkin kappale nimeltään kuin "Vanhalle pulloverilleni". Riviera-fantasia kruunasi hienon illan.

 Saamme kuulla myös Paavolaisen kosmopoliitin elkein kirjoittamia kirjeitä ystävilleen Suomeen, pientä kotiseutuikävää oli ilmassa juhannuksenviettoa muistellessa. Oli kyllä niin kiehtovalla tavalla kuvailtuja maisemia ja tunnelmia kirjeissä, että. Ihan näin itsenikin tyylikkäässä asussa kuljeskelemassa jossain bulevardilla, maisemia ihailemassa tai istumassa pikkuruisessa kahvilassa. Edessäni lasillinen viiniä ja rapeakuorinen croissant - voi tätä ihanaa elämää! Ei huolta huomisesta eikä maailman menosta, joka sekin on pian muisto vain. Muisteltavana vain valokuvassa, yksittäisenä sanana ja lauseena kirjan sivulla, muuttuneena kadunnimenä.

 Lyhyestä (toki myös väliajattomana juuri sopivasta) kestostaan huolimatta tämä oli jotenkin kokoaan suurempi teos, joka ainakin itselläni kohotti miellyttävällä tavalla arjen yläpuolelle ja teki ihan tavallisesta keskiviikosta varsin kultturellin. Viihdyttävä, yllättävä ja sivistävä kokemus kaikkineen. Ensi-illan jälkeen oli Bistro K:ssa pienimuotoinen paneelikeskustelu aiheesta ja siinäkin tuli kaikenlaista kiinnostavaa ilmi. Eräällä yleisön edustajallakin oli suoraan 60-luvulta varsin mainio aikalaismuisto, johon liittyi herra Paavolainen ja ahdas hissi, 66 vuotta sitten! 

 Ripeimmät ehtivät näkemään tämän "makoisan konvehdin" heti tänään tekstini julkaisupäivänä 23.4. Kapsäkissä, muut joutuvat odottelemaan myöhempään ajankohtaan. Kiertuetta on tuloillaan, kannattaa tsekkailla paikkakuntia. Lisäinfoa Greta Tuotannon sivuilta. 

 Teatterikärpäseltä lämmin suositus ja heti kirjastosta varailemaan Paavolaisen teoksia! Nykyajan Paavolainen istuisi kaiketi influensserinä jossain rantabulevardilla ja postaisi seuraajilleen lyhyitä videotervehdyksiä tapahtumien ja tunnelmien ytimestä, tukka mintissä, aina tyylikkäänä ja sana hallussa, ja kaikki haluaisivat lähteä maailmalle inspiroitumaan. 

 ~

ILTA RIVIERALLA OLAVI PAAVOLAISEN KANSSA / Musiikkiteatteri Kapsäkki 

Ensi-ilta 22.4. 2026, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Joel Mäkinen, Reetta Ristimäki ja Anna Kortelainen

Käsikirjoitus Anna Kortelainen, esityskonsepti Anna Kortelainen, Joel Mäkinen ja Reetta Ristimäki, musiikki mm. Claude Debussy, Francis Poulenc ja Joel Mäkinen, äänisuunnittelu Max Marshall, lavastussuunnittelu Elle Mikkola ja pukusuunnittelu Riitta Röpelinen

Tuotanto: Greta Tuotanto

Kuva (c) Nils Krogell

Vanja / Kansallisteatteri

 Ostin lipun Kansallisteatterin Vanjaan viime marraskuussa heti ensimmäisenä mahdollisena lippujenmyyntipäivänä. Tätä EN haluaisi missata missään tapauksessa. Vihdoinkin olisi mahdollista nähdä lavalla Ilja Peltonen "kunnolla", ja pitkästä aikaa olisi tilaisuus palata yhden minuun kovimmin kolahtaneista näytelmistä äärelle, kiinnostavalla tavalla toisenlaisessa muodossa tosin. Syksyllä 2014 näin juurikin Kansallisteatterissa Paavo Westerbergin ohjaaman Vanja-enon, joka sai minut erikoiseen hurmostilaan ja teki mieli julistaa teatterin ilosanomaa ympäri kyliä. Teos inspiroi minut myös erikoiseen blogikirjoitukseen, kun innostuin huumassani rustaamaan Vanja-enolle kirjeen. Se oli silloin se, ja marraskuusta alkoi ikuisuudelta tuntuva odotus. Tämä Vanja on siis monologi, jossa Ilja Peltonen näyttelee lavalla kahdeksaa eri hahmoa.

 Esityspäivää edeltävänä yönä näin unta, jossa istuin esityksen jälkeen Kahvila Willensaunassa huoliryppy otsalla ja jotenkin lamaantuneena. Olin juuri poistunut näytöksestä, enkä muistanut siitä yhtään mitään. En yhtä ainutta repliikkiä, en edes sitä missä istuin. Tiedostin kuitenkin olleeni paikalla, muistin kävelleeni portaat alas pää täynnä tyhjää. Miksi minuun iski muistinmenetys juuri nyt, kun pitäisi ja haluaisin muistaa? Itketti ja suretti, ja vähän ahdistikin. Herättyäni olin valtavan helpottunut, kun koko reissu olisi vielä edessäpäin ja olinkin nähnyt vain unta. 

 Nyt Vanja-kokemuksen jälkeisenä päivänä mieli on iloinen ja kupliva. Aurinko paistaa, sydän on jotenkin täysi, ja minä muistan mitä eilen näin ja koin. Kirjettä en nyt lähde tällä kertaa kuitenkaan kirjoittamaan. Taivassali osoitti jälleen muuntautumiskykynsä, ja niin osoitti Ilja Peltonenkin. On vangitsevaa katsottavaa se, miten esitys lähtee hiljalleen muotoutumaan ja eri hahmot esittäytymään puhetyylein, elein, olemuksin. Yksi heittelee kolikkoa, toinen hypistelee poskeaan, kolmas kilistelee avaimia. Kestää tovin päästä kyytiin ja imuun, mutta sitten onkin menoa. Havahduin jossain kohdassa siihen, että katselen pää kallellani tapahtumia. Välillä tuntuu siltä, etten muista edes hengittää ja toisaalta taas siltä, että tässä me katsojat ja lavalla kuka milloinkin hengitämme samaa ilmaa, ja tämä on meidän kaikkien yhteinen hetki. Yhteinen puolitoistatuntinen näyttämötaiteen kuninkuuslajin äärellä. Hiki virtaa, ja kyyneleet myös. Etenkin Sonjan puheet koskettavat aina. Yksipuolinen rakkaus, toimettomuus, toteutumattomaat haaveet ja toiveet. On ne jotka lähtevät ja ne, jotka jäävät. "Maailma on tulessa", ajankohtaisuus. Ovi, josta poistutaan ja tullaan takaisin. Himmenevät valot, hiljaisuus, valtavat suosionosoitukset. Kiitollisuus. 

 Rekvisiitan määrä ja sen siirtely hiukan ihmetytti, vähempikin olisi riittänyt. Kokemustani se ei kuitenkaan himmentänyt, sillä olihan tämä näyttelijäntyön juhlaa, jota tukemassa hienosti musiikki, valot ja toimiva lavastus. Taivassalista on moneksi!

 Tätä kannatti odottaa, ja tämän muistan taas pitkään.

 ps. Ilja Peltosta haastattelin blogiini tammikuussa. Haastatteluun pääset tästä. 

 ~

VANJA / Kansallisteatteri

Suomen kantaesitys 25.3. 2026 Taivassalissa, kesto 1h 30min (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä Ilja Peltonen

Teksti Simon Stephens (pohjautuu Anton Tšehovin Vanja-enoon), suomennos Ilja Peltonen ja Eva Buchwald, ohjaus Johanna Freundlich, musiikki Rene Ertomaa, lavastussuunnittelu Katri Rentto, valo- ja videosuunnittelu Eetu Hiltunen, pukusuunnittelu Heli Hynynen ja dramaturgi Eva Buchwald

Esityskuvat (c) Saara Autere