Haastattelussa Veeti Vekola

 Näyttelijäksi TeaKista keväällä 2026 valmistuvan Veeti Vekolan tapasin maaliskuun puolivälissä  ́26 Lahden Kaupunginteatterin ylälämpiössä. Haastattelua ennen olin käynyt katsomassa satunäytelmän Nysä, jättiläismäisen pieni seikkailu, jossa Veetillä on useampi rooli. Vuonna 2001 syntynyt Veeti on kotoisin Seinäjoelta. ”Tarkemmin Nurmosta, mutta sehän on ollut jo pitkään osa Seinäjokea.”

(c) Titta Toivanen

  Mitä harrastat? ”Hmmm, taiteilijuus on mulle iso identiteetti ja tuntuu, että kaikki elämässäni liittyy aina jotenkin teatteriin ja taiteeseen. Soitan pianoa, se on aina ollut mulle tietynlainen ruumiin jatke ja ilmaisukanava. Oon parhaillaan kirjoittamassa opinnäytettäni ja pianonsoitosta saan energiaa kirjoitushommien keskellä, ajatukset lähtevät rullaamaan paremmin. Teatteria tykkään myös itse käydä katsomassa. Airi-mummani vei mua lapsena Törnävän Kesäteatteriin, sieltä kiinnostukseni teatteria kohtaan lähti.” 

 Eli milloin teatterikärpänen puraisi sinua? ”Pieni puraisu tapahtui ehkä jo nelosluokalla, koulun ilmaisutaidon kerhossa Tanelinrannan ala-asteella. Siitä sitten erinäisiin teatterikerhoihin, kuten Seinäjoen kansalaisopiston Kurpitsateatteriin, jossa olin mukana kuutisen vuotta. Näyttelijä Ville Orttenvuori ohjasi meitä ja hänen intohimonsa lajia kohtaan tarttui muhunkin. Sain tehdä hyvin erityylisiä, rankkoja ja synkkiäkin rooleja. Teatteri vei mennessään ja tuntui omalta jutulta. Teatteri ja näyttämö toi elämääni suurta vapautta ja turvaa. Sain elämälleni merkityksen ja tajusin, ettei mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pois Seinäjoelta. Pääsin Tampereelle TYKiin, ilmaisutaidon lukioon. Ekat puolitoista vuotta kuljin Seinäjoki-Tampere -väliä junalla ja 18-vuotiaana muutin Tampereelle. Mulle oli käänteentekevää, että uskalsin lähteä Seinäjoelta.”

 ”Abikeväänä hain ensimmäistä kertaa TeaKiin. Elettiin koronakevättä, ja mun piti tulevana kesänä olla mukana Pyynikin Kesäteatterin näytelmässä Ihanat naiset rannalla. Muutamaa vuotta aiemmin olin nähnyt Pyynikillä Niskavuoren nuoren emännän, joka oli todella vaikuttava taidekokemus kaikkineen. En päässyt TeaKiin, mutta fiilistelin tulevaa Pyynikin kesääni. Tulikin sitten kaikki sulut ja Pyynikkikään ei toteutunut. Olin hetken umpikujassa, että mitäs nyt. Hain siviilipalvelukseen ja vietin vuoden sivarina TYKissä audiovisuaalisena avustajana, ”av-ritarina”. Sain tehdä kaikenlaista, ohjaamisesta kaluston desinfiointiin. Sivarivuoden aikana muhun laskeutui uudenlaista rauhaa sen kaiken poikkeustilan keskellä. Hain uudelleen TeaKiin keväällä 2021 ja pääsin sisään.” 

 Ja nyt olet siis valmistumassa ja parhaillaan kirjallista opinnäytettäsi tekemässä. Mikä siinä on aiheena? ”Käsittelen siinä materiaalisuutta. Se on Nätyn professori Pauliina Hulkon näkökulma esityksen valmistamiseen ja tarkasteluun. Pointtina siinä on, että kaikki esitykseen liittyvä on materiaalia – niin itse esityspaikka, esiintyvät ruumiit, lavasteet, valot, äänet, teksti ja niin edelleen. Se pyrkii tasa-arvoistamaan esityksen aineksia ja ehdottaa teatteriin uutta näkökulmaa näyttelijä- ja tekstikeskeisyyden rinnalle. Siinä pohditaan ja kunnioitetaan materiaalien eri esiintymistapoja osana esityksen rakentumista. Tästä näkökulmasta tutkin omia kokemuksiani. Materiaalien ja esiintyvän ruumiini suhdetta. Olin täällä Lahdessa Niskavuoren Hetassa mukana ja tutkin opparissani sitä, mistä esityksen materiaaleista näyttämöllä vaikutun ja millaista toimintaa ne saa mussa aikaan. Taiteellinen lopputyöni oli Siipirikon rooli tuossa Niskavuoren Hetassa, erittäin tärkeä ja rakas rooli.”

 Kuka on kumminäyttelijäsi? ”Maria Pere. Olin nähnyt häntä aiemmin jo Seinäjoen Kaupunginteatterissa ja Pyynikin Niskavuoren nuori emäntä ja Loviisan rooli kolahtivat muhun erityisesti. Hänessä on ihanalla tavalla herkkyyttä ja rosoa näyttelijänä. Vuosia sitten olin ollut Seinäjoella Murhaloukun ensi-illassa ja vienyt narikan kautta Marialle kortin, jossa kerroin ihailevani häntä ja kerroin Kurpitsateatterin Häräntappoaseesta, jossa esitin Allun roolia. Kutsuin hänet katsomaan esitystämme. Ja hän tuli katsomaan! Sain häneltä vastalahjan, mutta me ei koskaan kohdattu niin, että oltaisiin juteltu. Kirjeitse vain. No, sitten pääsin kouluun ja kumminäyttelijäasia tuli ajankohtaiseksi. Ajattelin heti Mariaa. Sain hänen numeronsa, jännittynein mielin soitin hänelle ja kysyin ”Tahdotko?” ja hän suostui. Ekana Teak-vuonna hän tuli katsomaan meidän pienoisnäytelmää, jolloin kohdattiin ensimmäistä kertaa. Hän on upea näyttelijä ja ihana ihminen, olemme ystävystyneet. Olen lähiaikoina menossa Porin Teatteriin häntä katsomaan. Niin ja on mulla toinenkin kumminäyttelijä, Wenla Reimaluoto! Hän oli pääsykokeissa ”marsuna” eli opiskelijana, jonka kanssa näyttelin vikoissa vaiheissa ja tehtiin improtehtäviä yhdessä. Olemme ystävystyneet myös ja oon käynyt häntä katsomassa Kansallisteatterissa.” 

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No Kurpitsateatterissa useammassakin jutussa, ja Törnävällä Seinäjoen Kesäteatterissa olin mukana kolmessa musiikkinäytelmässä ja Ilmajoen Musiikkijuhlilla eräässä oopperassa huutolaispojan roolissa. Seinäjoen Kaupunginteatterissa olin 9-luokkalaisena mukana Koirien Kalevalassa avustajana. Helsingin Kaupunginteatterissa TeaKin yhteistyönä oli Maratontanssit, Porin Teatterissa olin Tuhkimossa prinssinä ja täällä Lahdessa ensin Niskavuoren Hetassa ja sitten Nysässä. Mulla alkaa elokuussa kahden vuoden kiinnitys täällä, odotan innolla! Se on tuonut uudenlaista rauhaa opintojen ja valmistumisen keskelle.”

Lelupoika (c) Noora Geagea, HKT

 

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Maratontanssit oli kyllä tärkeä, itse asiassa eilen sain siitä taltioinnin katseltavakseni. Se oli vielä ensi-iltaveto, tempo oli kaikilla aika nopea. Sain tehdä siinä kaksi hyvin erityyppistä roolia. Toisella puoliajalla esitin toista tanssien seremoniamestaria, Lelupoikaa, jolla oli steppikengät ja joista lähti ääni joka askeleella. Rytmitin kengilläni näyttämöä ja se vaikutti esityksen koko äänitilaan ja tilan sointiin. Siinä roolissa mulla oli vapaa olo. Maratontanssit on merkityksellinen siinäkin mielessä, että se oli kurssini viimeinen yhteinen produktio. Toisena nostaisin Niskavuoren Hetan. Mikko Roihasta olin kuullut paljon hyvää ennen kuin olin edes tavannut häntä ja innostuin valtavasti, kun hän pyysi mua Siipirikon rooliin. Siipirikkohan on alkuperäisessä tekstissä piikatyttö, mutta meidän versiossa hän oli mies. En ollut osannut unelmoida sellaisesta roolista. Roiha on ohjaajana ihailtavan tinkimätön ja tarkka. Mulla oli koko prosessin ajan sellainen olo, että musta välitetään ja meillä oli vahva yhteys. Ja teoksestahan tuli valtavan hieno! Lopussa meillä oli Akustin roolissa olleen Tapani Kalliomäen kanssa Sibeliuksen Valse tristeen koreografioitu tanssikohtaus, jonka aikana iso vaneriseinä pyöri keskellä näyttämöä. Se kohtaus jäi erityisesti mieleeni. Muutenkin oli upeaa olla opiskelijana ammattilaisten joukossa ja onnistua, jengi oli mun puolella ja tukena.”

 Onko sinulla joku tietty oppi tai ohjenuora jäänyt erityisesti mieleesi? ”Näyttelijä Emma Kilpimaa on sanonut, että näytteleminen on hänelle vapauttamista. Se tuntuu mullekin hirveän olennaiselta. Kokemus siitä, että vaikutun muista esityksen materiaaleista kevyesti ja helposti ja sitä kautta kaikki näyttelemiseen tarvittavat ajatukset, tunteet ja impulssit on jo valmiina mun ruumiissa. Ne voi vaan vapauttaa näkyviin ja toista kohti. Silloin esiintyminen tuntuu vaivattomalta, ei tarvitse puristaa tai puskea."

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Ilmaisun tai olemisen tavat, mä tykkään yhdistellä töissäni kovia ja raskaita (maskuliinisia) sekä pehmeämpiä (feminiinisiä) laatuja liikkeessä ja äänessä. Nysässäkin olen hypermaskuliininen järkkärihahmo ja sensuelli ja pehmeä Metsän äiti. Oon sinut itseni kanssa, niin eri laatujen kanssa työskentely on mulle helppoa ja kiinnostavaa. Rytmi, musiikki ja liike on mulle ehkä omimpia juttuja.” 

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Musta olisi ihanaa osata tanssia balettia! Koulussa on ollut muutamia balettikursseja ja se on kyllä teknisesti niiiin haastavaa. Olisi ehkä pitänyt aloittaa jo 5-vuotiaana harjoittelu... Odotan kyllä, että tulevaisuudessa jotakin roolia varten saisin ottaa haltuun jonkun täysin uuden taidon. Oon valmis tarttumaan haasteeseen!”

Siipirikko (oikealla) / (c) Aki Loponen, Lahden KT

 Kuinka paljon käyt itse katsomassa teatteria? ”Kyllä mä pyrin käymään usein ja katsomaan laajalla skaalalla. Pääkaupunkiseudulla lähinnä tulee katsottua, toki muuallakin kuten nyt Seinäjoella ja Porissa. Seinäjoelle oon menossa katsomaan Niskavuoren Hetaa, ja Porissa odottaa Mummola ja Tattiritarit. Oulussa kävin hiljattain katsomassa Oikeusjuttu-nimisen nuortenesityksen, siinä oli kurssikaverini Aino Sihvonen mukana. Varsin onnistunut juttu, piti hienosti otteessaan.”

 Mikä näkemäsi esitys on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen nyt lähiaikoina? ”Täällä Lahdessa Sinna Virtasen esitys Maan ja veden välillä oli todella raikas ja koskettava. Esitykseen valitut materiaalit ja tavat, joilla niitä käytettiin olivat mulle kiinnostavia ja teki vaikutuksen. Rakastin sitä esitystä! Ihanan virkistävä kokonaisuus. Ja Heidi Heralakin mukana!” 

 Mitkä asiat inspiroi sinua työssä ja elämässä yleensä? ”Tietyllä tavalla ”korvilla hypisteltävä” musiikki, tekstuurisuus ja tuntuisuus musiikissa! Oppariinikin oon tehnyt jokaiselle luvulle oman soittolistan, jota lukija voi hyödyntää tekstin ohella. Ihmiset, läsnäolo ja vilpittömyys. On todella vaikuttavaa, jos ihmiset osaa kohdata toisensa ja olla aidosti läsnä. Kiireettömyyden tuntu tässä TikTok-ajassa on myös inspiroivaa. Pyrin itsekin toimimaan niin – olemaan yhteydessä ja yhdessä.”

 Tuohan on nyt vähän sellainen ”Rakastu betoniin”-tyylinen slogan? ”Kyllä, yhteydessä ja yhdessä!”  

 Tässä välissä Päivi-vahtimestari tulee tarkistamaan, että mitäs me ylälämpiössä oikein puuhaamme ja saamme olla rauhassa huomattuaan, että kyseessä on Veetin haastattelu. ”Veeti on ihana”, toteaa hän ja poistuu. ”Päivi on kyllä paras, eikä tää oo mikään maksettu mainos!” kehuu puolestaan Veeti. 

Pirun varjo/Nysä (c) Aki Loponen, Lahden KT

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti olet ihaillut tai arvostat? ”Nuorempana kaikki Seinäjoen Kaupunginteatterin näyttelijät oli mulle suuria sankareita, ihailin koko ensemblea. Tällä hetkellä ihailen muun muassa Aleksi Holkkoa, hän on parhaillaan vierailijana Seinäjoella ja on sieltä kotoisin, eli tunnen kotiseutuylpeyttäkin häntä kohtaan. Mikko Kauppila on huippu! Hänen tapansa esiintyä ja olla näyttämöllä on mulle erityisen kiinnostava. Siinä on jotain virkistävää ja vaivatonta! Ella Lahdenmäkeä ihailen myös, hänkin on Seinäjoelta! Ella Mettänen, huh huh! Saska Pulkkinen, Ria Kataja, Miro Lopperi, Linda Hämäläinen, Anna-Sofia Tuominen, Verneri Lilja, Ursula Salo...”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Hmmm, kaikki ihailemani tyypit on elossa, mutta millaista mahtaisi olla näytellä Martti Katajiston kanssa?” 

 Jestas, Martti Katajisto! Juuri viime viikolla katsoin Areenasta elokuvan Ihmiset suviyössä. Olipas se kokemus, ja vuodelta 1948! ”Jep, ja siihen aikaan toki näyttelemisen tyyli oli erilaista, mutta hänen esiintymisen tavassa oli jotain sille ajalle poikkeuksellista herkkyyttä. Voisin mä toki Meryl Streepinkin kanssa näytellä. Voitais tehdä yhdessä joku diivailujuttu, nythän on tulossa leffateattereihin Devil Wears Prada 2.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Maija Vilkkumaan kanssa olisi makeeta vetää vaikka Ingalsin Lauraa. Tai ehkä Maija on vasta tekemässä tätä meidän duettoa, joka olisi sekoitus hempeyttä ja rosoista rockia. Siihen voisi tulla fiittaamaan vielä joku kolmas… Antti Holma tulisi siihen vetämään spoken word -osuuden! Siitä tulisi monisävyinen biisi, joka olisi hyvin vaikeasti sulateltava ja se olisi pakko kuunnella heti uudestaan. Bohemian Rhapsody -tyylinen ensikuulemalta mahdottomalta vaikuttava kokonaisuus.” 

 Mitäs me laulettaisi karaokessa? Meillähän on toki 30 vuotta ikäeroa, että joku semmoinen biisi, jonka minäkin tunnistaisin... ”Joku teatraalinen biisi se varmaankin olisi ja 80-luvulta varmaankin? Mistä sä tykkäsit silloin?”

 No Dingo oli mulle 80-luvulla ”se juttu”, mutta ei niinkään enää. ”Levoton tuhkimohan on klassikko, että ehkä me vedettäisiin se. Isolla meiningillä ja varmalla otteella! Ja Porin Teatterista Syltti mukaan laulamaan.” 

 (Huom. Aiemmin oli tullut puheeksi, että Porin Teatterissa työskentelevä Syltti on tuttuni.) 

Tästä tulikin mieleeni, että jokohan karaokessa on Liekinheitin laulettavana? Siellä joku humalainen kaksikko menee estradille, toinen aloittaa ”ois viisaampi häipyy täält”, toinen yrittää ilmaviulua soitella vieressä ja baari tyhjenee samantien. ”Hahah, jep!”

Asiasta toiseen, mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko se oikeasti olemassa vai pelkkä myytti ja sanonta? ”Musta se on ruumiillisuuden taidetta. Jengi kokoontuu samaan esitystilaan ja kaikki tapahtuu tässä ja nyt, siinä hetkessä, ihmiseltä ihmiselle. Tilaan muodostuu yhteinen energia, ja yhteinen tai yksityinen kokemus voi olla ruumiillisesti hyvin vahva. Tätä on itse asiassa aika hankala sanoittaa. Näytelmäkirjailija-ohjaaja Kaisa Lundán on sanonut, että teatteri käsittelee hetkellisyydessään aina kuolemaa. Me ollaan läsnä, hengissä, elossa. Esitys alkaa jostakin ja päättyy johonkin, ja me todistetaan yhden esityksen elämä. Haluan myös uskoa siihen, että elävän ihmisen merkitys ja arvo edelleen nähdään ja että se pysyisi.”

 Kerro joku erikoinen sählinki esityksen aikana. ”Unohduksiahan on sattunut, mutta niistä on aina päästy eteenpäin. Se on osa ammattitaitoa. Nysän kanssa kävi syyskuussa tosi nolo juttu... Mehän ollaan katsomon alla, bäkkäri sijaitsee pienellä näyttämöllä siellä ja sieltä kuiskuttelukin saattaa kuulua välillä yleisöön. Väliaika oli juuri loppumassa ja multa oli jostain syystä mennyt ohi se kuulutus, että kymmenen minuutin kuluttua jatkuu. Jenni Kokanderin kanssa siinä höpsöteltiin ja en muista miksi, mutta ykskaks huusin kovaan ääneen ”VITTU!” Järjestäjä juoksee paikalle ja mä tajuan, että yleisö on jo katsomossa. En tiedä yhtään, että kuuliko sitä kukaan. Kyllä nolotti, kokoperheen esitys vielä ja pieniä kirkasotsaisia lapsia sali täynnä. Hyvä opetus siitä, että pitää olla tarkkana ja kuunnella…”

Metsän äiti/Nysä (c) Aki Loponen, Lahden KT

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? Saat nyt itse päättää, että minkä ikäiselle sanoisit. ”Sanoisin, että kaikki menee hyvin. Luota intuitioon ja tunteeseen. Helliä sanoja lausuisin. Ja että tiedät kyllä mitä kohti haluat mennä. Rohkeesti vaan.” 

 Mitä sanoisit alasta haaveilevalle nuorelle? ”Sanoisin samat asiat! Jos näyttelemisessä ja teatterissa on joku positiivisella tavalla vaivaava juttu, niin luota siihen tunteeseen ja mene sitä kohti. Harrasta ja mene katsomaan erilaisia esityksiä. Niistä voi nousta esiin tuntemuksia, joita ei pysty purkamaan sanoiksi, se kuuluu asiaan. Luota tunteeseen, etenkin jos se vaivaa pitkään.”

 Kerro joku hyvä muisto. Voi liittyä muuhunkin kuin teatteriin. Kenties joku lapsuusmuisto? Mikä on ollut paras saamasi joululahja? ”Semmoinen Peter Paniin liittyvä vähän nukkekodintapainen, mutta se oli avautuva suuri muovinen pääkallo, josta avautui Kapteeni Koukun linna! Sillä leikin aina ja mukana oli Peter Pan -hahmoja myös. Sitten mulla oli laatikko, missä oli erivärisiä palikoita ja leikin niillä aina Syrhämää, joka oli mun suosikkiohjelmani lapsena. Trampalla leikin monta tuntia Code Lyokoa, joka taas oli toinen mun suuri suosikkini. Miksailin Code Lyoko- ja Winx Club- hahmoja tyyliin ”tää olis nyt tää”. Mulla oli oma rikas sisäinen maailma, ja siinä meni aina useampi tunti leikkiessä. Uppouduin täysillä leikkeihini ja ajantaju katosi.” 

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi tyylilajiltaan ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi sekoitus romanttista musikaalia ja ”räkää, rockia ja hypistelyä”, vähän niin kuin tuo aiemminmainittu duetto Maija Vilkkumaan ja Antti Holman kanssa. Mua näyttelisi tamperelainen Ilmari Kujansuu. Ilmari oli mukana Työviksen Billy Elliotissa Michaelin roolissa, hän oli todella upea ja lahjakas jo silloin. Hän taitaa valmistua nyt TYKistä.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä olisin empatianvälittäjä. Riikka Purran työhuoneeseen tulisi hälytys, tosin hän ei tekisi sitä itse, ja lävistäisin hänet empatialla. Ehkä tulisi jonkinlaista muutosta leikkauksiin ja ajatteluun yleensä. Salakavalasti uiskentelisin ihmisten alitajuntaan. Nimi olisi Empatia-Erik, mukaan tulisi prinssiaspekti. Sillä olisi hame päällään, ja puvun yläosa olisi kulmikas. Helmat liehuen tulisin paikalle. Siinä voisi mennä persulla pasmat sekaisin.”

Prinssi (c) Miina Portti, Porin Teatteri

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? Viihdykettä, evästä? ”Pianon ottaisin. Säveltäisin ja laulelisin. Uusi kesäbiisi olisi valmiina kun pesästä mönkisin ulos.” 

 Ronja Ryövärintyttären keväthuuto -tyylinen juttuko? ”Todellakin! Kajauttaisin ilmoille säveltämäni kevätlaulun. Lisäksi pesässä olisi vissyä ja kahvia, ja ruuaksi pastaa tai pizzaa, ehkä joku raikas salaatti kylkeen myös.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne matkaisit? ”Dinosauruksia menisin katsomaan ja sitten 1920-luvulle savuiseen kapakkaan. Saksofoni soisi. Sitten menisin vuoteen 2014 ja kesään, jossa oli meillä Törnävällä Peter Pan -musikaali ja Kimmo Blom nimiroolissa. Viimeisen esityksen jälkeen kaikki itkimme, se kesä oli ollut todella merkityksellinen ja meitä oli paljon paikallisia nuoria siinä mukana.” 

 Mitä kysyisit minulta? ”Mistä sä katsojana vaikutut teatterissa?” 

 Hyvä kysymys. Mä vaikutun milloin mistäkin, ja se vaihtelee fiiliksen mukaan. Ja sehän tässä on parasta. Koskaan ei voi ennalta tietää mikä kolahtaa. Eniten ehkä vaikuttaa sellaiset jutut, mistä en ole osannut ennakkoon odottaa juuri mitään suurta.

 Tulevia roolejasi? ”Tulossa on kolme juttua, mutta niitä ei ole vielä julkistettu, joten en pysty kertomaan enempää tässä vaiheessa. Oon tosi innoissani kaikista proggiksista.” 

 (Huom. Haastattelun jälkeen julkistettiin Lahden Kaupunginteatterin syyskauden ohjelmistoa, ja Veeti on mukana syyskuun alussa ensi-iltansa saavassa musikaalissa Kolmen pennin ooppera ja näytelmässä Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897, joka ensi-illassa lokakuun puolivälissä 2026. Molemmat produktiot nähdään suurella näyttämöllä. Kolmas juttu julkaistaan myöhemmin.) 

(c) Titta Toivanen

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Jos siellä on joku, joka ei ole koskaan käynyt teatterissa, niin kannustan käymään ja kutsun lempeästi mukaan. Ja tietysti nimenomaan Lahden Kaupunginteatteriin, täällä on hieno ja omannäköinen ohjelmisto. Tervetuloa kokemaan niin teokset kuin itse talokin, tää on arkkitehtuuriltaan erityinen rakennus. Tervetuloa yllättymään ja ihastumaan. Tule fiilistelemään, ei ole mitään ymmärtämisen pakkoa! Teatteri on turvallinen paikka kokea ja ilmaista tunteita.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän haastattelun jälkeen? ”Ensin mä käyn vessassa, ja sitten mä lähden Z-junalla Helsinkiin ja kirjoitan oppariani niin perkuleesti, ja lisäksi mä kirjoitan vähän käsiksiä Yle Summerille, jota muuten oon juontanut lukioikäisenä.”

Yhteiskuva :) 

Bernard Pivot ́n kymmenen kysymystä : 

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti 

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Tekoäly 

3. Mikä sytyttää sinut? - Puolisoni 

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Liika egoilu 

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu 

6. Mitä ääntä rakastat? - Hypistelyn ääntä 

7. Mitä ääntä inhoat? - Katuporaa 

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Barista 

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Aivokirurgi 

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin meni!

Laurel ja Hardy - Mykkäfilmin mestarit / Tampereen Teatteri

 (Mainos / lippu saatu Tampereen Teatteri) 

 Ehkä se on tämä keski-ikä ja ajan väistämättömän kulumisen tajuaminen noin muutenkin, mutta varsinaista näytelmää ei ollut kulunut vielä sekuntiakaan kun minua jo itketti. Lavalla kaksi kulahtanutta mustaa hattua ja taustalla pyörimässä kooste menneiden aikojen elokuvien nimistä. Päässäni alkoi soida eräs tuttu tunnusmusiikki. On leppoisa sunnuntai. Isäni pötköttää ruokalevolla sohvalla, äiti touhuaa keittiössä jotain äitien askareita. Minä istun risti-istunnassa (uskokaa tai älkää, minäkin joskus taivuin risti-istuntaan) lattialla ja katselen mustavalkoista elokuvaa, jossa eräs tuttu kaksikko kohkaa kaikenlaista hassua ja toinen heistä katsoo välillä suoraan kameraan hyvin närkästyneenä (oman aikansa tonnin seteli -ilmeellä). Katsoo suoraan minuun ja pelkällä katseella olemme molemmat yhteistuumin samaa mieltä siitä, että kylläpä se kaksikon toinen osapuoli on varsinainen tunari ja pölvästi. Sanoja ei tarvita, mutta minua naurattaa kovasti. Kohta joku kompastuu ämpäriin, saa lankusta päähänsä tai istuu vahingossa hattunsa lyttyyn. Isä herää päikkäreiltä ja ihmettelee mekkalaa.

 Nostalgiafiilis potenssiin kymmenen heti kättelyssä, ennen kuin kumpikaan lavalle saapuvista herroista on ehtinyt paiskata kermakakkua päin toisen naamaa. Istuin hymy korvissa läpi lähes koko näytelmän, hymy vähän hyytyi surumielisimmissä kohdissa, kun sahanpurut rapisivat katosta ja käy ilmi, että uudenlaiset tuulet puhaltavat jo maailmalla ja tämänkaltaisten sankareiden aikakausi alkaa olla väistämättä ohi. Hymyilin muistoille ja itselleni. Että sainkin elää aikana, jolloin kunnon slapstick-komedia oli vielä voimissaan ja tosi-teeveen sijaan parhaaseen katseluaikaan esitettiin Ohukaista ja Paksukaista, Chaplinia, Buster Keatonia, Harold Lloydia, Marxin veljeksiä... Kiitos näiden herrojen, tänäkin päivänä minua naurattaa eniten se, kun joku kompastuu hallitusti tai jostain kuuluu BOJOING yllättäen.

(c) Emil Virtanen

 Hattupäiset herrat Stan Laurel ja Oliver Hardy (Risto Korhonen ja Ville Majamaa, vuosien varrella oivalliseksi todettu parivaljakko tämäkin) vähän tomuisissa vaatteissaan ja paikatuissa housuissaan ovat elossa jälleen ja kertomassa meille siitä, mistä kaikki alkoi ja miten elämä heitä kohteli yhdessä ja erikseen. Pintaraapaisu tosin, mutta eipä pariin tuntiin paljoa mahdukaan. Estradilla nähdään lukuisia muitakin tosielämän henkilöitä tuottaja Hal Roachista viehkoon vaimoon, ja toki myös muutamia tuttuja kohtauksia elokuvista. Helmi Jonasson pianoineen tuo mukavaa vanhanajan tunnelmaa ja ne mainiot äänitehosteet, jestas sentään. Erityisesti minua ilahdutti kaikenlaiset pienet eleet ja liikekieli, kravatin hypistelyt, tanssahtelut, ilmeikkyys, yllättävyys, kananmunankuorinta, koko lavastuksen hienoisen rapistunut mustavalkoinen värimaailma ja silhuettimainen loppukuva. Ja taas itketti!

 Tämä oli viihdyttävä ja koskettava,  kestoltaan juuri passeli kokonaisuus. Kaikkea ei paljastettu, ja minulle jäi katsojana hinku tutkia lisää herrojen edesottamuksista. Tokihan oli kotiuduttua YouTubesta katsottava muutamia klippejä vanhoista leffoista... Tehtäisiinpä muuten vielä elokuvia, joiden suomenkielisinä niminä olisi Lattapäät lainehilla tai Päivänpaisteisia pässinpäitä. Oma suosikkini elokuvista on Devil´s Brother (Kaksi muskettisoturia) vuodelta 1933 ja siinä eräskin "finger wiggle", "kneesy earsy nosey" sekä Laurelin humaltuminen ja molempien nauruhepulikohtaus. Ja Hardyn kampaus, itselläni kun joskus alaluokilla oli samanlainen look!

~

LAUREL JA HARDY - MYKKÄFILMIN MESTARIT / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 12.2. 2026 Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Näyttämöllä : Risto Korhonen ja Ville Majamaa sekä pianisti Helmi Jonasson

Käsikirjoitus Tom McGrath, suomennos Timo Rissanen, ohjaus ja koreografia Chris Whittaker, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Mika Hiltunen ja äänisuunnittelu Opa Pyysing

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, paitsi yksi kuva (c) Emil Virtanen

Hildur / Helsingin Kaupunginteatteri

(Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Maailman teatteripäivää vietettiin tänä vuonna perjantaina 27.3. ja vihdoinkin pääsin viettämään sitä siellä missä pitääkin, eli teatterissa. Sattumalta olen kyseisenä merkkipäivänä ollut aiempina vuosina kotosalla - välillä kun on tuntunut siltä, että koko elämäni on yhtä teatteripäivää. HKT:n Hilduria piti alunperin mennä katsomaan jo helmikuun puolivälissä, mutta sairasteluni siirsi reissuani maaliskuun loppuun. Arena-näyttämöllä kanssani teatteripäivää vietti seuraneitoni lisäksi täysi salilllinen katsojia, mikäs sen parempaa tapaa olla yhteisen asian äärellä jännäämässä.

Hildur (Elena Leeve) 

 Satu Rämön huippusuositusta Hildur-dekkarisarjasta olen lukenut kaikki ilmestyneet viisi osaa (ja lisäähän on luvassa), tämä oli ensimmäinen näkemäni teatteriversio ja tv-sarjakin on vielä korkkaamatta. Tämä sovitus perustuu sarjan ensimmäiseen osaan ja toimi mielestäni hienosti sen suhteen, että alkuperäisteoksen ei tarvitse olla aiemmin tuttu toimiakseen katsojalle. Ehkäpä tämä houkuttaa tarttumaan kirjaankin, syventämään kokemusta ja tutkimaan, että kuinkas sitten kävikään. Omasta lukemisestani oli vierähtänyt myös sen verran aikaa, että kaikki käänteet eivät olleet enää muistissani ja se oli pelkästään hyvä juttu.

 Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, pienelle paikkakunnalle (jota en nyt lähde tähän kirjoittamaan, pieleen menisi merkit kuitenkin), jossa ei poliisi Hildurin (Elena Leeve) sanojen mukaan tapahdu koskaan oikein mitään. Paikallinen poliisilaitos saa lisävahvistusta suomalaisesta Jakobista (Paavo Kinnunen), ja samantien alkaakin tapahtua ja ruumiita syntyy. Liikkuuko kylillä sarjamurhaaja ja mikä mahtaa yhdistää henkirikoksen uhreja? Tuntuu siltä, että koko tienoo on täynnä mystisiä tummiinpukeutuneita hupputyyppejä aitoon nordic noir -henkeen ja pimeydessä piileksii kaikenlaista, haastavista sääoloista nyt puhumattakaan.

Hildur, Tinna (Ursula Salo) ja Jakob 

 Ovelasti ja hienosti on saatu Islanti kyllä tuotua suhteellisen pienelle Arena-näyttämön lavalle. Karu luonto, pauhaava meri, lumivyörykin (tuli oikein kylmä sitä seuratessa), kivikkoiset polut... Pääni sisällä huusin, että älkää nyt kukaan menkö sinne takanäyttämölle, siellä pääsee näemmä hengestään ja monin tavoin. 

 Eipä tämä pelkkää murhaajajahtia ole, ja hyvä niin. Hildurin menneisyydessä on suuri, painava ratkaisematon mysteeri, joka pakottaa pitkiin juoksulenkkeihin ja surffilaudalle. Jotta saisi muuta ajateltavaa edes hetkeksi. Jakobilla taas on omat ongelmansa ja murheensa, tiettyjä asioita ei pääse pakoon vaikka kuinka lähtisi kauas Islantiin hommiin.

 Omituisia tyyppejä piisaa näyttämön täydeltä, osa ehkä hiukan liian karikatyyrimäisiäkin ja osa pääsee hengestään. Parhaat naurut irrotti Jari Pehkosen tyylittelemä ärsyttävyyden huippu Heidar, tuntui saavan katsojatkin oman osansa leveistä puheista. Elena Leeveä ja Paavo Kinnusta lukuunottamatta muut näyttelijät urakoivat useita hahmoja, joista moni piipahtaa lavalla vain hetkisen.

Heidarille heippa! (Jari Pehkonen)

 Täytyypä taas tunnustaa yksi asia. Paavo Kinnunen on sen sortin näyttelijä, että katselisin häntä mielelläni vaikka lukisi lavalla puhelinluetteloa tai neuloisi villapaitaa. Ja nyt matkustin Helsinkiin katsomaan, miten Paavo Kinnunen neuloo näyttämöllä villapaitaa! Hyvin sujui ja hyvin etenee käsityö.  Hauskaa itsensälietsomista katastrofiin harrasti Jakob lentokoneessa ja veneen kyydissä myös. Kuka onnekas saa esitysten päätyttyä Paavon neuloman tyylikkään villapaidan? 

 Toki Elena Leeven Hildurkin on oikein onnistunut roolityö, kova ja herkkä samassa paketissa. Hildur ei ole mikään helppo tapaus, hyvin määrätietoinen ja aika jääräpäinenkin paikoitellen.

 Paljonhan siellä pienessä Isafjördurissa sattuu ja tapahtuu, ja kaikki tietää kaikkien asiat vai tietääkö sittenkään. Aika näyttää, että tuleeko Hildurille jatkoa näyttämölle ja miten pitkään hypetys kestää.

Patologi Kirves-Haakon (Unto Nuora) löytää hiuksia oudosta paikasta 

~

HILDUR / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 28.1. 2026 Arena-näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Rooleissa : Elena Leeve, Paavo Kinnunen, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen, Ursula Salo ja Mauno Terävä  

Kirjailija Satu Rämö, dramatisointi Satu Rasila, ohjaus Tuomas Parkkinen, dramaturgi Ari-Pekka Lahti, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, videosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Eradj Nazimov ja naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

Haastattelussa Mikko Penttilä

 Näyttelijä Mikko Penttilän tapasin Helsingissä Kahvila Willensaunassa helmikuun alussa 2026. Mikko kiiruhti haastattelun jälkeen Aleksanterin teatteriin, jossa esitettiin illalla improvisaatioteatteri Stella Polariksen näytelmä, jossa hän oli mukana. Meille tuli pienoinen kiire, ja osa kysymyksistä on kysytty jälkikäteen meilitse. Näiden kysymysten kohdalla on * - merkintä. [Ja lukijalle myös tiedoksi : * Mikko kirjoittaa näitä vastauksia VR:n junassa matkalla Kuopioon. Illalla Kuopiossa hän menee katsomaan Idän pikajunan arvoituksen, jossa pääosaa, mestarietsivä Hercule Poirotia näyttelee Mikon kurssikaveri ja hänen hyvä ystävänsä, Vuoden Teatterinäyttelijä 2024 Juha Pulli… ymmärrät ehkä myöhemmin miksi tämä informaatio oli tarpeellinen… ja ennenkaikkea hauska.] 

Lokakuussa 1987 syntynyt Mikko on kotoisin Kaustiselta. ”Tarkemmin sanottuna Köyhäjoelta, se on pieni sivukylä 15 km:n päässä Kaustisen keskustasta. Nyt asun Helsingissä, ja lisäksi oon asunut Lahdessa ja Kokkolassa.”

Peter Pan menee pieleen / Oulun Teatteri (c) Janne-Pekka Manninen

Mitä harrastat? ”Meille tuli muutama kuukausi sitten koira, joten sen kanssa tulee touhuttua kaikenlaista. Se on rodultaan whippet ja on pohdittu, että mitä sen kanssa voisi alkaa harrastamaan. Se on juoksulinjainen kaveri, toisin kuin omistajansa. Juoksukisoja tai rally-tokoa on mietitty – sillä rodulla pitää olla tekemistä. Olisi muuten siistiä käydä katsomassa amerikkalaistyylisiä derbykisoja, käyskennellä tyylikäs pellavapuku päällään siellä ja nauttia mint julep -cocktailia. Derbykisoista haaveilemisen lisäksi mä tykkään katsella elokuvia ja tv-sarjoja. Tykkään myös ottaa selvää siitä, miten joku näkemäni elokuva tai sarja on tehty. Viimeksi on tullut katsottua Netflixistä sarjaa GLOW, joka sijoittuu 80-luvulle ja kertoo naisten wrestling-porukasta. Oikein hyvä draamakomedia, suosittelen! Ensimmäinen ”ammattini” oli muuten julistepoika, Kaustisen Kinolla. Kävin laittelemassa leffajulisteita meidän kylän ilmoitustaululle ja sain vapaalippuja elokuviin. Kävin paljon yksinkin, ja katsoin saman leffan viikonlopun aikana pariin kertaan usein. Elokuvasali on mulle rakas paikka, rauhoittumisen paikka. Siellä ei räpelletä kännykkää kesken elokuvankatselun, mitä valitettavasti kotona tulee suoratoistopalveluiden äärellä tehtyä. Ehdottomasti pitäisi käydä enemmän oikein leffateatterissa!”

 No, milloin teatterikärpänen puraisi sinua. Eli nyt mennään suoraan asiaan. ”Oon sanonut kuulemma 9-vuotiaana, että musta tulee isona näyttelijä. Sitä nuorempana vielä ihan pikkupoikana mun lapsuuden haaveammattini oli imitaattori, koska olin valtavan kova Jope Ruonansuu -fani. Ehkä se siitä sitten laajeni näyttelijäksi, eikä haaveeni tuntunut edes kovin mahdottomalta eikä kaukaiseltakaan. Hyviä esimerkkejä kun oli, ja omalta kylältä oli lähtöisin muitakin ammattinäyttelijöitä. En tiedä mistä se idea 9-vuotiaana lähti. Meitä vietiin koulussa ala-asteella kerran vuodessa teatteriin muistaakseni ainakin Kokkolaan, Vaasaan ja Jyväskylään. Muistan nähneeni Kokkolassa Viidakkokirjan ja Vaasassa näytelmän Rölli ja Metsänhenki. Oli tosi siistiä nähdä Rölli livenä, Allu Tuppurainenhan näytteli silloin Vaasan Kaupunginteatterissa. Kaustisella on toki harrastajateatteritoimintaa, ja Kaustisen Musiikkilukio tekee kerran vuodessa musikaalin. Niihin pääsin itsekin mukaan lukioaikoinani, nuorempana tuli niitä jo katseltua. Itsehän harrastin kansantansseja 17-vuotiaaksi, ja niistä piireistä oli mua vanhempia tuttuja musikaaleissa mukana. Lukion ekalla tehtiin Ronja Ryövärintyttärestä oma musiikkiteatteriversio, lukion tokalla Footloose ja kolmannella Strindbergin Uninäytelmä, joka ei ole alunperin musikaali lainkaan. Oli todella kiintoisaa päästä tekemään hyvin erityylisiä juttuja ja ajattelin silloin, että teatteri on kyllä tosi siistiä ja monenlaisia mahdollisuuksia täynnä.”

 ”Musalukion aikaan mun kaikki parhaat kaverit oli tosi tosi hyviä soittajia, ja hengailin heidän kanssaan samoilla treenikämpillä. Ne oli niin hyviä ja ajattelin, että ei mun kannata edes yrittää näiden kanssa mitään soitella. Kehittelin sitten kaikenlaisia esityksiä koululle ja Kaustisen Taiteiden yöhön – improvisaatiojuttujakin, vaikkei varmaan edes tiedetty mitä se tarkoittaa. Ei siihen aikaan mitään nettejäkään ollut - tai oli mutta ei voinut YouTubesta katsella videoita. Ekan kerran mä hain TeaKiin suoraan lukiosta 2006. Siinä kävi niin, että huomasin hakupapereiden viimeistä jättöpäivää edeltävänä päivänä, että papereiden onkin oltava perillä seuraavana päivänä. Muihin kouluihin oli yhteishaku vasta kuukauden kuluttua. Tulostin koulussa paperit, täytin ne ja soitin äidilleni, että heittäkää mut juna-asemalle nyt. Toin paperit kirjekuoressa TeaKiin ja seuraavalla junalla kotiin. Kävin juu ihan asiasta täällä pyörähtämässä. Tämä ei tehnyt valitsijoihin vielä vaikutusta. Nätylle hain myös. Välissä kävin armeijan, jonka jälkeen hain ja pääsin Lahden Kansanopistoon. Siellä pääsi kunnolla opiskelemaan teatteria ja näyttelijäntyötä. Toki lukiossakin teatteria ja kaikenlaisia esityksiä tehtiin, mutta suurin osa opiskelijoista suuntasi jatko-opiskelemaan musiikin pariin ja nyt Lahdessa kaikilla oli mielessä teatteri. Uudenlainen maailma avautui. Että minunlaisia on muitakin! Lahdessa samalla kurssilla oli mm. Joonas Nordman. No, Lahden jälkeen päädyin lisähaulla opiskelemaan Kokkolan AMK:n teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, ja siellä opinnot jatkuivat teatterin parissa laajemmin kuin pelkän näyttelijäntyön osalta. Kokkolasta hain tuloksetta Nätylle ja sitten TeaKiin, jonne pääsin sisään. Vuosi oli 2009, ja valmistuin aikataulussa 2014. Meillä oli tosi ihana kurssi, ihania tyyppejä kaikki.”

Nuoret Pulli ja Penttilä Robin Hoodin sydän -käsiohjelmaa varten (c) Janne Siltavuori

”Mullahan oli ensin kovat suunnitelmat lähteä vitoskurssilla Havaijille vaihtoon, itse asiassa Juha Pullin kanssa yhdessä suunniteltiin aluksi. Pulli älysi luovuttaa ajoissa… Siellä oli yliopistossa tosi kovatasoinen aasialaisen teatterin koulutusohjelma, josta innostuin ja sitä varten nelosvuonna opiskelin kaikki mahdolliset aasialaisen teatterin kurssit TeaKissa. Hain Fulbright-stipendiaattia ja sainkin, mutta lopulta haku tyssäsi siihen, että olisin halunnut olla vaihdossa vain yhden vuoden ja siitä aiheutui erinäisiä lisähaasteita talouspuolelle. Minäpä en tästä lannistunut vaan otin suunnitelman B käyttöön, takuuvarma Erasmus-vaihto ja tähtäimeen Skotlanti ja Glasgow! Sinnepä ei aasialainen teatteri edellä hakupapereita täyteltykään ja siksi hakupaperini ei enää olleetkaan niin hyvät ja pieteetillä täytetyt. Takuuvarma Erasmus-vaihto ei ollutkaan niin takuuvarma enää. En päässyt vaihtoon ja koska olin hamstrannut nelosvuonna kursseja ennakkoon, ei mulla ollut enää oikein mestarikursseja käytäväksi. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin valmistua ajallaan. Joitakin kursseja kävin toki vielä vitosvuonnakin ja esimerkiksi Tiina Pirhosen vetämän pitkän improvisaatiokurssin kävin uudestaan, koska siellä oli niin valtavan kivaa! Sitä kautta päädyin myös Stella Polarikseen, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Mulla ei siis ollut mitään paikkaa missä olisin voinut tehdä taiteellisen lopputyöni ja kaikkien teattereiden projektit oli jo kiinnitetty. Olin innostunut tosi paljon siitä pitkästä improsta, joten hain harjoittelupaikkaa Stella Polarikselta. Tein siellä lopputyöni taiteellisen osuuden ja sekään ei mennyt heti nappiin, koska taiteellisen lopputyön piti olla päärooli tai muu isompi rooli, ja improssahan ei koskaan tiedä millainen rooli on luvassa eikä sama rooli toistu muissa näytöksissä. Asia käytettiin Opetusneuvostolla ja sinne tehtiin muutos, että lopputyö voi olla myös improvisaatioteatterin parissa tehty. Mun jälkeeni moni muukin on tehnyt impron parissa lopputyönsä, joten sellaisen mukavan jäljen oon TeaKiin jättänyt.”

 Mikä oli sitten kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se taas käsitteli toista rakkauttani eli komediaa, aihe jonka parissa itsekin kouluaikoina painiskelin. Kaikkihan haluaisivat olla vakavastiotettavia taiteilijoita ja välillä jopa häpesin sitä, että tykkäsin komediasta. Samalla oli myös pelko siitä, että mitä jos en koskaan pääse tekemään vakavia rooleja. Kirjallinen lopputyöni käsitteli tätä aihetta ja on kirjoitettu proosamuotoon. Siinä seikkailee hahmo, joka on tavallaan alter egoni ja hän on valmistunut TeaKista kymmenen vuotta aiemmin, tehnyt pelkkää komediaa ja nyt kyllästynyt siihen. Hän ei enää tiedä mikä on hauskaa. Häneltä on tilattu uusi komedianäytelmä tänne Kansallisteatteriin, paineet on kovat. Hän on tietysti pulassa tekstinsä parissa, kun mikään ei enää naurata, ja hän lähtee tutkimaan asiaa tarkemmin. Lopputyön nimi oli Vakavasti ottaen, se oli monologi 1-11 näyttelijälle. Ja alter egon nimihän on Onni Normas.”

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Mulla oli kaksikin, Sam Huber ja ”sylikumminäyttelijäni” Antti Timonen, joka on myös Kaustiselta kotoisin. Aloittaessani 4-vuotiaana kansantanssin Antti oli mun ensimmäinen kansantanssin opettajani, hän oli silloin 14-vuotias. Antin uraa olen seurannut nuorempana tarkkaan ja hän vahvisti ajatuksiani siitä, että pieneltäkin paikkakunnalta voi päästä TeaKiin opiskelemaan.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kokkolan Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa useampanakin kesänä, Oulun Teatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Sappeen Kesäteatterissa, Lappajärven Kesäteatterissa ja tietysti Stella Polariksessa, jossa toimin nykyään myös taiteellisena johtajana.”

Mikot Penttilä ja Virtanen / 39 askelta HML Teatteri (c) Harri Hinkka

Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Suomenlinnan Kesäteatterin Liisa Ihmemaassa - Tyttö joka aikaan putosi vuodelta 2014 on kovin rakas, se oli huippukiva kesä ja mukana oli myös rakkaat kurssikaverini Juha Pulli ja Anna-Riikka Rajanen. Olin siinä Irvikissan roolissa. Juhan ja Anskun kanssa päästiin yhdessä tekemään Suokkiin myös tätä edeltävänä kesänä Robin Hoodin sydän ja television puolelle myöhemmin Joulukalenterin Tonttuakatemia. Kokkolan Kaupunginteatterin Metsäjätti oli tosi tärkeä juttu, koska se oli ensimmäinen pääroolini valmistuneena ammattinäyttelijänä ja pääsin tekemään läheisesti töitä Tuomo Kemppaisen kanssa, joka on upea näyttelijä. Sellainen pieteetillä ja kekseliäästi roolejaan tekevä teatterin työjuhta. Urani kannalta isoimpia juttuja oli kyllä se, että pääsin mukaan Putoukseen ja varsinkin Trump-imitaatiostani tuli jonkinsorttinen ilmiö silloin. Päädyttiin Joonas Nordmanin kanssa tekemään Putousta yhdessä, hän toimi silloin ekalla kaudellani ohjaajana. Kohtasimme ja ystävystyimme siis ensin Lahden Kansanopistossa. Yhteydenpito hiipui kun lähdin Kokkolaan ja ei lopulta oltu missään yhteyksissä moneen vuoteen. Tulin sitten Putouksen koekuvauksiin, ja Joonas olikin siellä. Mä kysyin, että ai ohjaatko sä tän! Joonas vastasi, että joo. Se oli riemullinen jälleennäkeminen, ystävyyden ja yhteistyön uudelleenkäynnistys. Putous poiki sitten enemmänkin töitä varsinkin tv- ja leffapuolelle. Stella Polaris on kokonaisuudessaan todella merkittävä asia urallani. Taiteellinen koti ja perhe. Oli myös mahtavaa päästä Ouluun tekemään komediaa Peter Pan menee pieleen, en ollut tehnyt teatteria pariin vuoteen juurikaan ennen sitä pestiä. Esitin näyttelijä Pekkoa, joka taas näytteli John Darlingia, eli perheen pienintä poikaa. Mulla oli parta, 4-vuotiaana, heh. Siinä näytelmässä se ei haitannut vaan kuului asiaan. Hämeenlinnan Teatterin 39 askelta oli mainio juttu kaikkineen. Siinä oli kasassa komedianäytelmän dream team. Viimekesäinen Sappeen Kesäteatterin Jope – Matkiva kulkuri ja Jope Ruonansuun rooli oli yksi unelmien täyttymys, pääsin näyttelemään lapsuuteni ykkösidolia. Jope oli hieno kansantaiteilija mutta myös mielenkiintoinen ja ristiriitainen persoona, paljon syvempi kuin mitä moni ajattelee hänestä. Syksyllä tulee eri tavalla jännittävää, kun sama näytelmä tehdään Jopen kotikaupunkiin Kemiin ja saan kunnian tehdä Jopen roolin uudelleen.”

Jope - Matkiva kulkuri / Sappeen Kesäteatteri (c) Henry Toivari 

* Onko sinulla joku oppi tai ohjenuora, joka on jäänyt vuosien varrelta mieleesi erityisesti? ”Yksi erityisen hyvä ohjenuora oli se, että TeaKin ykkösvuosikurssilla annettiin palautetta, oikeastaan loppupalautetta ykkösvuoden päätteeksi ja professori Vesa Vierikon palaute mulle alkoi sanoilla "sähän oot tommonen koomikko" ja kehui mun koomista ajoituskykyä, talenttia ja taipumusta sillä saralla. Se ei kuitenkaan ollut se kaipaamani palaute. Tai se minkälaista hyväksyntää ja nähdyksi tulemista tällaisena ensimmäisen vuosikurssin opiskelijana janosi, vaan se osui itse asiassa sitten sellaiseen pelkoon, että onko sitten niin, että musta ei olekaan tekemään mitään muuta kuin komediaa. Halusin niin palavasti kuitenkin olla myös vakavasti otettava taiteilija ja kykenevä ja herkkä draamanäyttelijä. En osannut ottaa siinä hetkessä vastaan kehua ja kiitosta komediallisista kyvyistäni, mitkä herra professori oli pistänyt merkille vuoden aikana. Lähetin Vesalle asiasta sähköpostia ja jotenkin kysyin palautetta uudelleen ja esitin tämän huoleni draamallisesta kyvyttömyydestä ja lokeroinnista. Vierikko vastasi, että ei siitä kannata ottaa itselleen mitään nikamia. Jos on lahjakas komediallisesti ja hyvä komedian tekemisessä, niin sehän vasta vaatiikin herkkyyttä ja hereillä olemista. Semmoista responsiivisuutta, että ei se tarkoita sitä, ettei osaisi tehdä myös draamallisia asioita. Ne ei sulje toisiaan pois vaan täydentää toisiaan. Ja varmasti tämä on sellainen asia, mistä moni komediallisesti painottunut näyttelijä on välillä huolissaan, mutta että siitä ei kannata huolestua. “Terveisin eräs itsekin aika paljon komediaa tehnyt näyttelijä Vessuli.” Se oli hyvä neuvo ja vapautti paljon mun ajattelua ja tekemistä TeaKissa, uskalsin mm. nauttia enemmän komedian tekemisestä. Silloin ja sen jälkeenkin.”

 * Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä ja onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Suurin taito on ehdottomasti komedian tekeminen ja improvisaatio. Niissä mä oon vahvimmillani. Niistä mä nautin kovasti ja niissä haluan kehittyä paremmaksi. Onneksi niissä ei voikaan koskaan tulla valmiiksi! Se on ihanaa, sillä ne on myös semmoisia asioita, joita mä jaksan tutkia loputtomasti. Jos komedianörttien kanssa istuu keskustelemaan komediasta, niin paljon sen kuivempaa ja analyyttisempää keskustelua ei välttämättä pääse koskaan kuuntelemaan. Usein ihmiset, jotka tekee komediaa ja oikein paljon sitä rakastaa, niin kun ne lähtee pilkkomaan sitä, minkä takia joku sketsi tai joku elokuva tai joku vitsi on niin hauska tai minkä takia se toimii, niin se on yllättävän analyyttistä ja kuivakkaa. Mutta se mikä siinä aina kuuluu on se valtava innostuminen ja intohimo komediaa kohtaan. Eli kyllä improvisaatio ja komedia on mun suuria erityisosaamisiani. Sen lisäksi mä osaan tehdä kielellä sillä lailla hassusti, että saan sen rullalle.”

Tuomo Kemppainen ja Mikko / Metsäjätti Kokkolan KT (c) Päivi Karjalainen

* Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin ostaa stepata ja laulaa pirun hyvin.”

 * Onko sinulla ollut muita urasuunnitelmia? Vaihtoehto B? ”Ei kai… eiku onpas! Radiotoimittaja, joka sekin toki on esiintymistä ja sit sarjakuvataiteilija. Vielä silloin Lahden Kansanopistossa pohdin, että hakisinko opiskelemaan piirtämistä ja animaatiota Italiaan - L´Accademia Disney di Milanoon. Sarjakuvien tekeminenhän on myös tarinan kerrontaa, käsikirjoittamista ja kuvittamista - media on vaan eri kuin teatterissa tai elokuvissa. Eli kyllä näissä B-suunnitelmissakin selkeä teema on olemassa. Ehkä joskus teen noita molempia vielä. Voihan sitä olla sellainen renessanssitaiteilija, lokerot on muutenkin niin tylsiä. On varmasti myös olemassa todellisuus, jossa oon jatkanut isoveljeni kanssa meidän perheyritystä eli nuohoamista. Nyt se on vain isoveljeni Jannen jatkama ammatti. Toki erittäin hieno sellainen, vanha mestari/kisälli-ammattikulttuuri ja niitä hommia oon tehnyt viisitoistakesäisestä pitkälle opiskeluaikoihin asti.”

 Käytkö itse katsomassa teatteria vapaa-ajallasi ja millainen teatteri erityisesti kiinnostaa? ”Nyt oon ehtinyt käymään, välillä siitä on ollut taukoakin. Katson aika laajalla skaalalla kaikenlaista teatteria, oopperaa, tanssiteatteria…”

 * Mikä näkemäsi esitys on lähiaikoina tehnyt sinuun vaikutuksen? ”Olin ennen joulua Reunion Islandilla improfestareilla esiintymässä ja kouluttamassa. Siellä näin todella hienon ja tunnelmallisen musaimproshown. Kyseessä oli koko paikalla olevan yleisön lempibändin jäähyväiskeikka. Esityksessä oli todella kova imu ja kokemuksena se oli hyvin immersiivinen. Sekoitus teatteriesitystä ja keikkaa. Lähtiessä oli todella sellainen fiilis, että olisi ollut katsomassa oman lempibändin vikaa keikkaa. RIP Cœur Venim!”

 Onkos sinulla muita esikuvia kuin Jope? ”No Jope oli ykkönen silloin lapsena, sitten lukioikäisenä löysin Monty Pythonit ja sitten myöhemmin The Mighty Booshin ja muun Brittein saarten absurdin komedian. Martti Suosalo, Miitta Sorvali, Antti Timonen, … Tää on vähän hankala kysymys kun tuntuu siltä, että esikuvia tai ihailemiani tyyppejä on niin monta, ja ovat tehneet niin eri tavoin muhun vaikutuksen. Yksi ikisuosikeistani on Jim Carrey. Oon just sitä sukupolvea, joka on kasvanut Ace Venturan, Naamion sekä Nuijan ja tosinuijan parissa. Lempielokuvani on kyllä Eternal sunshine of the spotless mind (Tahraton mieli), jossa Carrey tekee todella hienon vakavan draamaroolin. Lisäksi on mainittava Bob Odenkirk, Bryan Cranston, Seth Rogen ja Jason Segel. Kaikissa noissa on yhteistä tietysti se, että ovat komedianäyttelijöitä, jotka ovat sit kuitenkin tehneet myös pirun hienoja draamarooleja. Itsehän alan tässä harmaantua, eli kai mäkin kohta pääsen tekemään vakavia rooleja. Pakko mainita myös Phoebe Waller-Bridge ja Rose Matafeo, molemmat ovat esiintyneet myös Edinburghin Fringe-festivaaleilla. Rakastan käydä siellä ja yksi haaveeni olisi päästä itsekin esiintymään sinne, joko Stella Polariksen kanssa tai omalla showlla.”

 Kukas näistä mainitsemistasi olisi sitten ”unelmiesi vastanäyttelijä”, vai joku muu kenties? ”Kyllä mä mielelläni näyttelisin Phoebe Waller-Bridgen kanssa. Hän on upea käsikirjoittaja ja näyttelijä. Tai sit myöskin Fleabagista tuttu Olivia Colman, hän on todella upea näyttelijä. Santtu Karvosen kanssa haluaisin näytellä veljeksiä jossain road moviessa. ”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Arja Korisevan kanssa, oon muistaakseni hänen kanssaan joskus laulanutkin. Nyt voisin laulaa hänen kanssaan Mä lähden stadiin. Hän on niin iloinen ja aurinkoinen tyyppi, meillä olisi varmasti hauskaa sitä laulaessa.”

 Mitä laulaisit minun kanssani vaikkapa karaokessa? ”Mikä on sun karaokebravuuri?”

 No minun bravuurinihan on tietysti Läähätän ja läkähdyn, ja sitä olen lauleskellut jo ihan pikkutyttönä kaikissa sukujuhlissa ja muualla vaikken osannut sanoa L-kirjainta, eli Jäähätän ja jäkähdyn. ”Jäähätän ja jäkähdyn! Mainiota! Sitä oon mäkin laulanut karaokessa, tosin L-kirjaimen kera. Voitais tehdä siitä semmoinen Tahdon olla sulle hyvin hellä -tyylinen hitaampitempoinen duettoversio. Ja kaikki ällät jiiksi myös tästä versiosta. Sovittu juttu!”

 * Mitkä asiat inspiroivat sinua työssä tai elämässä yleensä? ”Muut tekijät ja kollegat on paras inspiraation lähde! Se, että joku tekee jotain siistiä ja hienoa, jossa haluaisi olla itse mukana tai jollaista haluaisi itse tehdä on mielettömän inspiroivaa. Ollessani siellä Edinburghin Fringessä koko kuukauden mä kävin katsomassa 65 esitystä, se on yks parhaista kuukausista mitä oon elänyt ja pelkästään siltä reissulta on takataskussa monta juttua, joita haluan tutkia ja toteuttaa.”

 * Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko se edes selitettävissä vai pelkkä myytti? ”Teatterin taika on aika ihmeellistä. Kun me katsotaan teatteria tai esitystä, oikeastaan mitä vaan esitystä, stand uppia, improa, tanssia, musiikkia…Kun me katsotaan yleisöstä sen neljännen seinän läpi, niin siinä tapahtuu jotain. Jonkinlainen tähtiportti tai aika-avaruudellinen poimu, jonka läpi katsomalla yksityisestä tulee julkista ja todesta tulee fiktiota ja fiktiosta tulee totta. Improvisaatiossa teatterin taika toteutuu mun mielestä tosi hienosti, koska meillähän ei ole siellä mitään lavasteita tai rekvisiittaa. Me kuvitetaan sitä sanoilla ja mimiikalla ja me yritetään luoda sinne maailmoja, missä ne hahmot elää. Vaikka improvisaatio onkin täynnä tyhjän lavan esteetiikkaa, niin silti joskus kun muistelee näkemiään improesityksiä, niin ne näkee mielessään hyvin elokuvallisina. Semmoisina, joissa on täydet lavasteet tai täydet huoneet tai kaikki ne asiat, esineet, tarvikkeet, jotka on olleet vain mimiikkaa siinä lavalla, niin ne on oikeasti olemassa. Sitä on teatterin taika mun mielestä, kun me pystytään luomaan kokonaisia maailmoja ihmisten mieliin.”

Takana Irvikissa ja Ruskea rusakko (c) Johannes Wilenius

* Kerro joku erikoinen sählinki lavalta (joko sinulle sattunut tai olet vieressä todistanut jotain todella outoa meininkiä). ”Ah, pitkästä aikaa pääsen kertomaan rakkaasta ystävästäni, Vuoden 2024 teatterinäyttelijästä Juha Pullista. Kun tehtiin Suomenlinnan Kesäteatteriin Liisa ihmemaassa -näytelmää, niin minä esitin Irvikissaa ja Juha Pulli esitti Ruskeaa rusakkoa. Me oltiin niinku aisapari siellä näyttämöllä, ja useassa kohtauksessa yhdessä opastettiin Liisaa hänen seikkailuissaan. Yhdessä kohtauksessa oli justiin ollut Hullun hatuntekijän teekutsut ja lavalla oli valtavan iso pöytä, joka oli täynnä erilaisia hopeisia samovaareja, kaikenlaisia todella mielikuvituksellisia kuppeja ja kakkuja ja upeita rekvisiittoja ja lavastuselementtejä. Ja seuraavaksi sitten tapahtuu semmoinen upea temppu, että Liisa muuttuu aivan minimaalisen pieneksi (se oli semmoinen taikatemppu, joka me tehtiin Juhan kanssa siinä lavalla) ja todellisuudessa Rajasen Ansku eli Liisa katosi teekutsupöydän alle. Ja sitten samalla kun Liisa muuttuu pieneksi, niin maailma kääntyy vähän niin kuin ylösalaisin ja sitten Liisa muuttuu isoksi jälleen. Ja tämä tapahtuu myös silleen, että sirkustaiteilija Sanna Warsell laskettiin sen kohtauksen aikana katosta. Hän laskeutui köydellä pyörien koko matkan, meni suoraan pöydän taakse ja näyttämön läpi. Siinä tapahtui tämmöinen Texas switch, eli Sanna oli puettu Liisan vaatteisiin ja pöydän alla tapahtui niin, että Ansku hyppäsikin oikeana Liisana pöydän alta takaisin. Mutta aivan viime metreillä Sannan pyöriessä pöydän alle ja pöydän alta läpi näyttämön lattian alle tapahtuikin joku pikkuinen feelu ja Sanna vahingossa potkaisi sitä pöytää ja koko Hullun hatuntekijän teekestien pöytä meinasi kaatua. Me saatiin Juhan kanssa pöydästä kiinni niin, että ehkä nanosekunnin ajan lavalla näkyi olevan kaksi Liisaa, mutta se mikä siitä keikauksesta aiheutui oli se, että kaikki sen pöydän tavarat levisi kuin Jokisen eväät pitkin isoa Suomenlinnan näyttämöä. Jokainen samovaari meni kolmeentuhanteen eri osaan ja kohtauksen piti päättyä siihen. Meillä oli normaalisti Pullin kanssa ehkä kaksi tai kolme repliikkiä tyyliin “Jahas, sellaista sitten” ja “No, meidän on parempi lähteä sinne suuntaan matkaamaan” ja näiden repliikkien aikana meidän oli tarkoitus siirtää se pöytä pois lavalta ja mennä itsekin takaisin kulissien taakse. Tällä kertaa päästiinkin sitten improvisoimaan aika pitkä kohtaus, jonka aikana me kerättiin ne kaikki rojut sieltä lavalta pois myös. Ja erityisen haastavaa tästä tietenkin Pullille oli se, että Ruskea rusakko puhui vain riimein, eli Pullin piti tehdä tämä koko yllätyskohtaus vielä improriimejä suustaan laukoen. Selvisimme siitä kuitenkin vallan mainiosti, mutta se on kyllä jäänyt mieleen elävästi. Juha oli just ennen pöydän kaatumista Rusakkona sanonut, että “Nyt on hoppu, nyt on hoppu, muuten tulee meille ja koko Ihmemaalle loppujen loppu” ja ryskis, pöytä kaatuu ja kaikki leviää pitkin maita ja mantuja. "No, nyt meillä ei ole kyllä enää mihinkään kiire", sanoin minä Irvikissana siihen sitten vaan.“

Ruskea rusakko ja Irvikissa tauolla (c) Pulli tai Penttilä 

Erikoisin kohtaaminen katsojan kanssa? ”Muutama vuosi sitten tehtiin ohjelmaa Kaiken maailman ennätykset, jossa toimin pääkäsikirjoittajana ja yllätys yllätys, eräskin Juha Pulli toimi toisena kirjoittajana. Esitin siinä Mikko Penttilä -nimistä juontajaa eli en ollut oma itseni siinä vaan hahmo. Ohjelma oli tahallaan tehty todella kököksi ja huonoksi. Tai me tehtiin se hyvin, mutta tarkoitus oli todentaa, että sitä ohjelmaa yksin kellarissaan tekevä juontajahahmo Mikko Penttilä on ollut täysin kykenemätön tekemään sitä ohjelmaa eikä esimerkiksi osaa haastatella vieraita. Kaikki on kiusallista ja hämmentävää. Meillä oli tosi hauskaa miettiä miten me toteutetaan kaikki niin, että se on huonosti tehtyä. Ja sitten ihmiset tuli vihaisena sanomaan, että miten se ohjelma on niin huono ja miten oon lähtenyt omana itsenäni tuommoista tekemään. Kameramiehet ei osanneet kuvata ja kaikki haastattelut olivat kiusallisia, mutta ihmiset luulivat, että se oli ihan tosissaan tehty ja antoivat suoraa palautetta. Se oli ehkä yllätys, että niin moni ihminen ei osannut lukea sitä satiiriksi. Muuten suurimmaksi osaksi kaikki kohtaamiset katsojien kanssa ovat olleet todella ihania. Liikuttaviakin kohtaamisia.”

 * Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Tulee vain mieleeni se lause Babe – urhea possu -elokuvan lopusta missä farmari sanoo possulle "That'll do, pig. That'll do." Kyllä mä varmasti sanoisin myös jotain syvällistä ja kannustavaa, joka ois tietysti kivempi laittaa tähän haastatteluun etten vaikuttaisi täysin ääliöltä, mutta toi mulle vaan tulee nyt mieleen.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi tyylilajiltaan ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Tragikomediahan se olisi ja kukas muukaan mua esittäisi kuin Juha Pulli! Se olisi semmoinen yhdenmiehenmusikaali, tai kahden! Juhahan on nyt Joel Mäkisen kanssa alkanut näitä pienoismusikaaleja tehtailemaan ja päässyt vauhtiin. Jopi voisi esittää kaikki muut roolit vaihteeksi ja Juha esittäisi minua. Pojat, kuulkaa tämä toive!”

"Yli 400 kg keijuja Kesäyön unessa!" (Kivinen, Pulli, Penttilä, Tiusanen) (c) Penttilän kotialbumi

Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Naurumies saapuisi paikalle, toisi mukanaan hymyjä ja naurua vakavaan tilanteeseen. Sillä olisi kelta-violetit trikoot päällään, tai samanlainen asu kuin Superhessulla. Vähän nukkaantuneet luukkukalsarit ja pöytäliina viittana. Taikapähkinöitä olisi mukana, en tosin tiedä mitä ne tässä yhteydessä tarkoittaisi.” ( * Ja heti kun lähdin pois haastattelusta niin tajusin, että tuon sankarin nimi pitäisi tietty olla TooSoonMan.)

 * Jos ihminen vetäytyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä viihdykettä tai evästä ottaisit mukaasi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Erlend Loen koko tuotannon. Mulla oli ennen tapana lukea se läpi joka kesä, nyt en oo tehnyt sitä pitkään aikaan. Sit Inside No. 9 kaikki tuotantokaudet ja laitteen millä toistaa ja katsoa niitä. Plus pari Akkaria. Sit sinne ketunkoloon vois joku toimittaa evääksi Panino Con Mortadellaa, napolilaista pizzaa ja erinomaisia pasta-annoksia päivittäin. Ah, I would be a happy camper.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai tapahtumaan, minne matkaisit? ”Menisin katsomaan Laurelin & Hardyn vaudeville-henkistä kiertuetta livenä. Sitten haluaisin mennä 2000-luvun vaihteeseen pariinkin eri kertaan katsomaan The Mighty Boosh- komediaryhmää. Ensin ihan alkuvaiheita, kun tekivät sketsejä jonkun kämäisen baarin nurkassa ja sitten jotain isoa liveä kun ne teki  komediaspesiaalejaan O² -areenalla, joista olen toistaiseksi nähnyt vain taltiointeja.”

 * Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä ois sun unelmien näytelmä minkä haluaisit nähdä ja keitä siinä olisi näyttelemässä, missä rooleissa ja miksi juuri Juha Pulli?”

 No kyllä voisin vielä katsoa Beckettin Huomenna hän tulee versiona, jossa Pozzon roolissa olisi sinä (tai Santtu Karvonen), Luckyna Samuli Niittymäki, Vladimir Juha Pulli ja Estragon Sauli Suonpää (tai Tuukka Huttunen).

 * Mitä terveisiä lähettäisit katsojille (menneille/tuleville/katsojille noin yleensä)? ”

Kiitos kun olette käyneet katsomassa esityksiä ja teille, jotka ette vielä ole olleet niin tervetuloa katsomaan! Nyt esimerkiksi kesällä on mun suunnittelema ja ohjaama Loukussa Vallisaaressa. Oon siinä muutaman kerran myös itse lavalla. Se on erilaista ja erittäin spessua improvisaatiota.”

 * Missä sinut voi nähdä seuraavaksi, eli tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Stand up -keikoilla, niistä päivitän aktiivisesti Instagramiin ja koitan muistaa päivittää myös Facebookiin. Sit Loukussa-esityksissä kesällä ja syksyllä Kemin Teatterissa Jopena. Ja huomenna Stella Polaris on vierailemassa Joensuussa Improholistit-ryhmän luona, mutta se keikka on jo mennyt siinä vaiheessa kun tämä haastattelu julkaistaan.”

Yhteiskuva :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : 

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Nauru

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

3. Mikä sytyttää sinut? - Huumori 

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Syyllistäminen, tai siis se jos syytetään jostain syyttä… tai siis epäreiluus

5. Mikä on suosikkikirosanasi? - Perse

6. Mitä ääntä rakastat? - Isoa yleisöä, jossa kaikki nauraa samaan aikaan

7. Mitä ääntä inhoat? - Tätä (siirtää kahvikuppiaan pöytää pitkin)

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viskitislaamotyöntekijä Skotlannissa

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Minusta ei olisi hoitotyöhön

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - ”Morjensta!” Ai tää olikin näköjään tamperelainen. ”Morjens! Monty Python alottaa tuala kohta, mee ottaan penkkiä alle.”