Tuplabuukkaus / Teatterikupla

 (Näin esityksen kutsuvieraana viikon kuluttua ensi-illasta.) 

 Näinä epävarmoina aikoina ilahduttaa suunnattoman paljon se, että perustetaan uusi teatteriryhmä, rakkaudesta lajiin ja yhdessä tekemiseen. Tänäkin syksynä olen jo ehtinyt istumaan siellä sun täällä pienissä ja suurissa saleissa, ja vaikka kausi on vasta aluillaan, sato on ollut varsin antoisa ja olen saanut omin silmin todistaa iloa, intoa ja tekemisen meininkiä. Harvinaiseen ja tervetulleeseen sunnuntaimatineaan meitä oli pakkautunut täysi salillinen Hämeenlinnan Taidekasarmille Poltinaholle, ja lisätuolejakin tarvittiin. Se jos mikä ilahduttaa myös! 

Sirpa Soininen, Iina Kurjenmaa, Antti Leino, H-L Henriksson ja Killa Keränen

 Aviopari Hanna (Hanna-Leena Henriksson) ja Kari (Antti Leino) asustelee Turengissa. Hanna on irtisanoutunut työstään jäätelötehtaalla ja tekee puolisoltaan salaa somesisältöä #haudanpartaalla85. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa on päätetty ryhtyä yhteistuumin Airbnb-majoittajiksi, ja ensimmäinen asiakas ihan ulkomailta asti olisi paikalla hetkellä millä hyvänsä. Heti alkuunsa Kari kotiutuu kauppareissulta ja ilmoittaa intoa puhkuen, että Turengin S-Marketissa on tullut bonganneeksi itsensä Mel Gibsonin! Hanna ei tästä liiemmin innostu, Karilla kun on tapana bongailla milloin ketäkin tunnettuja henkilöitä mitä kummallisimmissa paikoissa. (Pakko kehua tässä välissä, että itse olen bongannut Tiiriön Lidlin tuulikaapissa Seppo Hovin ja Paraisten S-Marketin tuulikaapissa Tauskin! Tuulikaappi on siis oivallinen paikka julkkisten bongailuun, pienenä vinkkinä.) Vaan annas olla kun tämä ensimmäinen Airbnb-asiakas (Taavi Leinikka) sitten saapuu paikalle ja hänessä on jotain äärimmäisen tuttua. En nyt spoilaa mitään, jotta yllätys säilyisi tulevillekin katsojille, samasta syystä en laita Taavin roolihahmosta kuvaakaan. Täytyy siis tulla itse katsomaan, että kuka on kyseessä. Oliko se Mel Gibson? OMG!

 Sangen vähäpuheisen ja -pukeisen majoittujan lisäksi hässäkkää aiheuttaa samaan aikaan paikalle tuppaava kymmenettä vuotta kuolemaa tekevä Hannan äiti Helena (Sirpa Soininen), jolla on ainakin omasta mielestään tarttuva virtsatietulehdus ja laukku täynnä kaikenlaisia rohtoja. Karin mieltä vaivaa taas perheen teinin Maijun (Iina Kurjenmaa) uusi ystävä Runo (Killa Keränen), josta ei oikein ota selvää mikä hän on henkilöitään, lintu vaiko kala. Sopivissa väleissä Hanna kaivaa selfietikun ja rakentamansa ruumisarkun esiin ja alkaa tehdä hiukset hulmuten somekontenttia uskollisille seuraajilleen. Vaan miksi asunnossa on pian valvontakameroita joka nurkassa? Miksi Kari tulee kotiin moottorisahan kera, kuka jätti vessanpytyn kannen ylös, miksi lähistöllä on poliisiratsia ja miksi kenellekään ei kelpaa leipäpakettien kantapalat? 

Hanna tekemässä somekontenttia

 Sinikka Salmisen meriitit näyttelijänä ovat kyllä tiedossani (hän on muuten myös ensimmäinen näyttelijä, josta tein blogihaastattelun), mutta siitä huolimatta yllättyin hänen lahjakkuudestaan myös käsikirjoittamisen ja ohjaamisen saralla. Tuplabuukkauksessa on mainio rytmi ja tapahtumat etenevät junan lailla, verbaalista tykitystä myöten. Etenkin Hanna-Leena Henriksson pulputtaa kuin papupata eikä Antti Leino jää paljon kyllä jälkeen. Sirpa Soininen vakuuttaa paikoin varsin erikoisella liikekielellään ja ilmeikkyydellään, Taavi Leinikka taas tyynellä ilmeettömyydellään ja nuoriso-osasto Iina Kurjenmaa ja Killa Keränen kommunikoi nykyteinien tyyliin muutamilla kirjaimilla. 

Helena ja pilleripurkit

 Väkisinkin alkaa miettiä tätä nykyajan somemaailmaa ja mitä kaikkea väki on valmis tekemään saadakseen lisää seuraajia tai laadukasta matskua somevirtaan, josta vain pieni osa tulee huomatuksi. Entä jos some tosiaan olisi keksitty jo aikoja sitten ja joku olisi lähettänyt livestreamia Kaanaan häistä tai siitä kun Kolumbus löysi Ameriikan? No, Tuplabuukkauksen parissa meillä kaikilla oli niin mukavaa ja näyttelijäkaarti palkittiin kukin ja runsain aplodein. Varsin laadukas, toimiva ja oikeasti hauska esitys - ja vielä ensimmäinen produktio! Kestokin varsin passeli alle parituntinen, näissä komedioissa kun tuppaa välillä jäämään levy päälle ja se turhaan pitkittää kestoa. Jäämme innolla odottamaan, että mitähän seuraavaksi Teatterikupla keksii.

 Tuplabuukkauksesta on mahdollista nauttia vielä 9.10. asti, joten hyvin ehtii mukaan. Lisäinfoa Teatterikuplan nettisivuilta tästä linkistä. Kannattaa varata myös käteistä matkaan, sillä väliajalla oli toisen kerroksen kahviossa pientä herkkua tarjolla pikkurahalla ja nykyaikaisesti MobilePaylla maksu onnistuu myös. 

 Tuli semmoinenkin ajatus, että tämä esitys on jälleen erinomainen esimerkki siitä, miksi blogi kannatti herättää kuuden vuoden hiljaiselon jälkeen henkiin. Haluan jakaa teatterin ilosanomaa kirjoituksillani mahdollisimman monelle. Varsinaiseksi someinfluensseriksi minusta nimittäin ei ole. IG-stooreissani on kyllä teatterimatskuakin, valokuvina ja satunnaisia linkkejä tänne. Vaan en lähde puhumaan tai pitempiä juttuja kirjoittelemaan, se ei tunnu omalta tavalta, enkä yksinkertaisesti jaksa räpeltää puhelimen kanssa jatkuvasti. Lukekaa täältä!

~

TUPLABUUKKAUS / Teatterikupla 

Kantaesitys 5.9. 2026 Taidekasarmilla, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Hanna-Leena Henriksson, Antti Leino, Taavi Leinikka, Killa Keränen, Sirpa Soininen ja Iina Kurjenmaa 

Käsikirjoitus ja ohjaus Sinikka Salminen, äänisuunnittelu Harri Kuittinen, markkinointisuunnittelu Jemina Pekkonen, valot työryhmä, lavasteet Taavi Leinikka, Antti Leino ja työryhmä sekä puvut Katja Kurjenmaa ja työryhmä 

Esityskuvat (c) Juhana Kauppinen

Laulavat sadepisarat / Tampereen Teatteri

 (Mainos/lippu saatu Tampereen Teatterista.)

 Kun Tampereen Teatteri julkisti syksyn 2026 musikaalinsa Laulavat sadepisarat, minulla tuli kiire katsoa vihdoinkin elokuva Singin´ in the Rain (vuodelta 1952). En ole varmasti ainut, joka tiesi leffasta ainoastaan pätkän, jossa Gene Kelly tanssii sateesta huolimatta pitkin katuja sydämensä kyllyydestä. Muuta en tarinasta tiennyt, en edes sitä miksi mies niin onnellisena tanssii, ja leffan katsottuani olin täysin fiiliksissä. Tämähän on syystäkin klassikko! Niin alkoi pitkä odotus, ja vihdoin koitti tämä syksy. 

 Don Lockwood (Tuukka Raitala) ja Lina Lamont (Pia Piltz) ovat leffataivaan kirkkaimpia tähtiä ja yleisön suuria suosikkeja. Mikäpäs siinä, huumaavan komea mies ja säteilevän kaunis nainen leffan päärooleissa vetoaa kansaan Taunon ja Ansan tapaan, ja heille on viritelty markkinointimielessä tosielämänkin romanttista kuviota. Lehdistökin tykkää. Don tuntuu tosin olevan pikkuisen kyllästynyt perässäjuokseviin faneihin ja siihen, että minne tahansa meneekin, hänet tunnistetaan. Hän haluaisi vähän hengähtää, vaikka suosionsa huipulla onkin. Lina sen sijaan paistattelee mielellään salamavalojen välkkeessä ja uskoo itsekin romanssiin. Eihän kukaan voisi vastustaa häntä, Lina Lamontia!

Tuukka Raitala, Emmi Nieminen ja Miikka Wallin

 Sattuma puuttuu kuitenkin peliin ja Don törmää pysäkillä nuoreen neitokaiseen Kathy Seldeniin (Emmi Nieminen), joka on näyttelijä myös, tosin teatterissa. Leffoista ei Kathy piittaa, kuulemma. Kärkkäästä sanailusta huolimatta pieni kipinä heidän välillään syttyy. Tiet kuitenkin eroavat pitkäksi aikaa ja selvähän se, että tulisivat myöhemmin kohtaamaan hiukan toisenlaisissa merkeissä, ja aitoa romantiikkaa on sittenkin ilmassa. Muutoksen tuulia (ja sitä sadettakin) myös.

 Kas kun Don ja Lina ovat tehneet uransa mykkäfilmeissä, ja äänielokuva tekee tuloaan, vaikka epäilijöitäkin on. "Ei tule menestymään!" Kokeillaan nyt sitten kuitenkin, ja tämä ei olekaan niin yksinkertaista, sillä mykkäelokuvissa on ollut se hyvä puoli, että kukaan ei ole kuullut Lina Lamontin ääntä. Kotoisan M.A. Nummisen kiekuminen ei ole enää mitään Lamontin äänekkään määkimisen rinnalla. Kaikkihan on tiätysti hianoo ja miäletöntä edelleen Lamontin mielestä, eikä näe tässä niin mitään ongelmaa... Onneksi Donin paras ystävä ja näyttelijäkollega Cosmo Brown (Miikka Wallin) saa loistavan idean. Käytetäänpä Kathyn ääntä, neiti Lamont aukoisi filmillä vain suutaan. Tuumasta toimeen sitten, ja leffa on pelastettu. Kansa ja leffamoguli sai mitä halusikin. The End? 

Tuukka Raitala 

 Siinäpä juoni noin lyhyehkönä versiona. Mikä tästä sitten tekee rakastetun klassikon? Minäpä kerron. Jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassakin välissä on tanssia ja steppausta, toki lauletaankin siinä ohessa paikoitellen. "Steppiä on oltava!", toteaa innoissaan markusselin-leffamoguli R.F. Simpsonkin (Ville Majamaa), ja sitä saa mitä tilaa. Tässä oli hyvällä tavalla semmoista vanhanaikaista glamouria, ei näyttäviä projisointeja tai massiivisia lavasteita, vaan nimenomaan eeppisiä tanssikohtauksia ja hengästyttävän upeaa menoa ja svengiä niin Henri Lyysaaren johtamalla orkesterilla kuin koko ensemblellakin. Olen viimeaikoina kyynelehtinyt katsomossa milloin myötäelämisestä, milloin liikutuksesta. Nyt itketti ja hymyilytti samanaikaisesti koko ajan silkasta onnesta ja katsomisen riemusta. Niin taidokasta, ilmavan rentoa ja kekseliästä tanssia en ole ikinä nähnyt missään ja tuskin tulen hetkeen näkemäänkään, ja sitä oli todella ilo seurata. (Tulee mieleeni ainoastaan muinainen Riverdance ja tietäjät tietää millaisen tunnemylläkän se sai aikaan.) Salintäysi yleisö palkitsi ansaitusti raikuvin aplodein ihan jokaisen tanssi- ja laulunumeron. Chris Whittakerille koreografiasta siis täydet pisteet, ja koko näyttelijäkaartille tietysti myös. Saitte kaiken näyttämään niin helpolta, vaikka totuus on toinen. Että tuosta vaan pistettäisiin jalalla ja jaloilla koreasti. Kyllä se vaatii paljon harjoitusta ja työtä, ja nyt me saamme nauttia työn hedelmistä. Näki myös, että lavallakin nautittiin tekemisen meiningistä. 

Edessä Pia Piltz

 Ei tullut hankittua käsiohjelmaa, ja siten laulujen nimistä ei ole mitään hajua. Jos ei tanssia, niin jokaisessa musiikkipitoisessa kohtauksessa oli sitten muuta mainiota kikkailua joko sanallisesti tai kehollisesti. Cosmo etenkin pisteli menemään niin, että yleisössä hihkuttiin riemusta. Yksi suosikkikohtauksistani sijoittui ääniopettajan (Toni Harjajärvi) luo, kas kun rakastan sanoilla leikittelyä ja etenkin tässä Hanna Kailan suomennos oli silkkaa herkkua. Haluaisin nähdä ja kuulla sen uusiksi, kaikkien tanssien ja steppinumeroiden lisäksi. 

 Koko työryhmä ansaitsee seisovat aplodit ja lukuisat pitkäkestoiset väliaploditkin, vaan kyllähän nyt joukosta erottui minun silmiini taas muutama tuttu ja uusikin lahjakkuus. Miten osaakin olla Pia Piltz niin sydämellisen hurmaava ja samalla raivostuttava diiva, peilikuvalleen laulamassa rakkautta ja hyväksyntää janoavana, kuin kuka tahansa meistä sisimmältään. Ja huh ne hänen pukunsa myös. Chris Bewsher, mitä tanssin iloa ja riemua jälleen kerran terveisin Fanityttö70! Kaksikko Ville Majamaa ja Arttu Soilumo tohkeissaan leffantekohommissa ja  -äänityksissä. Ja voi miten hurmaava uusi tuttavuus Emmi Nieminen Kathy Seldenin roolissa! Janoan nähdä ja kuulla häntä lisää. 

 Eikä siinä vielä kaikki. Näyttämöllä sataa. Kyllä. Siinä-tietyssä-kohtauksessa enemmänkin, ja lopussa uusiksi koko porukan pistellessä sateenvarjoineen menemään. Näyttämöllä sataa. Teatterille saapuessani sateli hiukan, tihkusadetta. En kaivanut vielä sateenvarjoani esiin. Ensimmäistä kertaa harmitti, että teatterilta poistuessani sade oli lakannut! Ei pisaran pisaraa. Se ei silti estänyt minua ajattelemasta, että hip hei, minäpä hyppään tuota pylvästä tai katulamppua vasten ja pyörähdän Keskustorilla muutenkin näyttävät kuviot. Ajattelemasta tosiaan, näillä tönkköjaloilla ei moisia kuvioita vedellä. Ei valitettavasti näkynyt sitä katutanssijaakaan, jolle olisin voinut esittää toiveen. 

 Tiivistän ajatukseni Laulavista sadepisaroista yhteen lauseeseen : Täydellistä arjen eskapismia! 

~

LAULAVAT SADEPISARAT / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 9.9. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Tuukka Raitala, Emmi Nieminen, Miikka Wallin, Pia Piltz, Ville Majamaa, Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Elina Rintala, Annuska Hannula, Katriina Lilienkampf, Lasse Viitamäki, Toni Harjajärvi, Helena Rängman, Pyry Smolander, Sami Ulmanen, Nea-Maria Alanko, Chris Bewsher, Elina Haikka, Eryka Saksa, Ella Niinistö ja Mikko Elias 

Käsikirjoitus Betty Comden ja Adolph Green, laulujen sanat Arthur Freed, sävellys Nacio Herb Brown, käsikirjoituksen ja laulujen suomennos Hanna Kaila, ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, koreografi Chris Whittaker, kapellimestari Henri Lyysaari, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Sanna Levo, valosuunnittelu Raimo Salmi, videosuunnittelu Toni Haaranen ja Matias Ojanen, äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja naamioinnin suunnittelu Jonna Lindström 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

Kotijoukot / Helsingin Kaupunginteatteri

 (Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Harrastan usein lauantain tuplapäiviä joko Tampereella tai Helsingissä, kas niin saa Teatterikärpänen kaksi kärpästä yhdellä reissulla. Syyskuun ensimmäisenä lauantaina tuli uiskenneltua ensin syvissä vesissä Kansallisteatterissa Orvot-näytelmän parissa, onneksi olin illaksi varannut toisenlaista meininkiä ja nauru tulikin tarpeeseen. 

 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä sai syyskuun alussa kantaesityksensä uusi komedia Kotijoukot. Siinä pariskunta Anna (Niina Lahtinen) ja Mikko (Joonas Nordman) kaipaavat hiukan piristystä väljähtäneeseen suhteeseensa, kas kun pikkutuhmat roolileikitkään eivät oikein tuota toivottua tulosta. Korostettakoon tässä vaiheessa jo, että Mikko on ammatiltaan insin...siis anteeksi...diplomi-insinööri. Anna tuntuu saavan kicksejä tosi-tv -ohjelmista ja etenkin Erikoisjoukot tuntuu kuumottelevan. Naapurissa asustelevat kyyhkyläiset Mari (Emilia Sinisalo) ja Joni (Jarkko Pajunen) kujertelevat estoitta ikäerosta huolimatta. Joni uhkuu testosteronia ja nuorekkuutta (ainakin omasta mielestään), napsii pillereitä ja värjäilee sekä ylä- että alapäätään. Mikäpäs siinä. Marin ja Annan jumppahetkessä ei voinut muuta kuin ihailla Marin taipuisuutta, itse samaistuin Annaan hyvin vahvasti. 

Pariskunnat valmiina koulutukseen

 Pienehkön sekaannuksen johdosta nämä kaksi kaksikkoa pestautuvat erikoiselle kurssille, jossa kestävyys niin kunnon kuin parisuhteenkin puolesta mitattaisiin. Annan ja Mikon olohuoneeseen astelee nimittäin raskaan rockin ja savukoneen kera eliittijoukkojen kouluttaja Anton Lepistö (Sauli Suonpää) ja pian helvetti on irti. En ole koskaan katsellut Erikoisjoukkoja, mutta tämmöistä se varmaan on. Yksi käskyttää ja muut tekevät juuri niin kuin on huudettu. Vaan entä jos pissattaa kesken kaiken, käsi ei nouse tai polviin sattuu? Voiko silloin huilata? Mikä olikaan turvasana? 

Anton in da house

 Jossain sketsiohjelmassa tai telkkusarjan yksittäisessä jaksossa tämmöinen Erikoisjoukot-parodia toimisi kuin häkä, lyhyehkönä annoksena. Käsikirjoittajilla ja ohjaajalla on erittäin vahvat meriitit molemmissa lajeissa. Niin kuin komedioissa ainakin itselleni usein käy, liika paikallaanjunnaaminen ja vitsin liiallinen pitkittäminen ei jaksa kantaa ja pitää mielenkiintoa yllä kovin pitkään. Minuun upposi paremmin keski-ikäisten erinäisillä vaivoilla makusteleminen, virtsatietulehdukset ja uniapneat. Tuttua juttua kaikki, samaistuin vahvasti ja siksi huvitti. Insinööri, siis diplomi-insinööriydelle vitsailu tehosi myös. Enemmän odotin, että Jonin napsimat pillerit olisivat lähteneetkin toimimaan kunnolla ja tuoneet lisämaustetta. Nyt miekkonen makoili kanveesissa turhan pitkään, ja koko ajan joku oli vessassa. 

Hilkka-äiteekin tuli mestoille

 Odotin siis jonkinlaista käännettä ja kyllähän se sitten tapahtuikin! Paikalle nimittäin pölähtää yllärinä myös Antonin iäkäs äitee Hilkka (Sanna Saarijärvi) ja lopulta poliisikin (Helena Haaranen), ja koko paketti ottaa uusia kierroksia. Yleisön joukossa näytti olleen paljon pariskuntia, ehkäpä siellä vähän jo suunniteltiin, että meillekin tuommoinen lihaksiaan pullisteleva ja kovaäänisesti käskyttävä kouluttaja, tai ainakin leikitään murtovarasta tai kosteiden tilojen kuntotarkastajaa, kunhan tästä nyt kotiin päästään... Kotitekoisen pommin voisi myös yhdessä rakentaa, parikunnan yhteistä tekemistä sekin. 

Mari ihastelee Mikon pomminrakennustaitoja

 Kiitän napakkaa kestoa, vauhdikasta menoa ja muutamia erittäin osuvia huumori-iskuja. Tämä sopii mainiosti pikkujoulukauteen isommallekin kaveriporukalle ja pariskunnille kepeäksi aloitukseksi mukavalle yhteiselle illanvietolle. Arena-näyttömön vieressä sijaitseva Ravintola Lämpiö on muuten kiva paikka vierailla joko ennen tai jälkeen esityksen. Itse istuin siellä tovin ennen esitystä ja nautin oikein maukkaan lämpimän leivän.

~

KOTIJOUKOT / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 2.9. 2026 Arena-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Niina Lahtinen, Joonas Nordman, Jarkko Pajunen, Emilia Sinisalo, Helena Haaranen, Sanna Saarijärvi ja Sauli Suonpää 

Käsikirjoitus Niina Lahtinen ja Joonas Nordman, ohjaus Anna Dahlman, dramaturgi Sanna Niemeläinen, lavastussuunnittelu Antti Mattila, pukusuunnittelu Riia Parviainen, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, äänisuunnittelu ja sävellys Eero Niemi ja naamioinnin suunnittelu Maija Sillanpää

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Orvot / Kansallisteatteri

 Alkuun pieni muistelo. Olen pitkään tilastoinut itselleni näkemiäni teatteriesityksiä vuodesta 1976 alkaen, jolloin alle kouluikäisenä tiettävästi näin pari lastennäytelmää Aulangon Satuteatterissa. Kävin säännöllisen epäsäännöllisesti teatterissa kotikaupungissani Hämeenlinnassa kerran-pari vuodessa - välissä myös vuosia, jolloin en käynyt teatterissa lainkaan, kun ihan toisenlaiset jutut kiinnostivat. Varsinainen hurahtaminen tapahtui 90-luvun lopussa, sitä ennen olin nähnyt lähinnä komedioita ja musikaaleja, takuuvarmoja viihteellisiä kansansuosikkeja. Vuosina 1998 ja 1999 onnistuin näkemään Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa kaksi puhenäytelmää, jotka jättivät minuun syvän muistijäljen ja halolla päähän -tunteen. Tämänkaltaista teatteria haluan jatkossa nähdä enemmän. Tämänkaltaista teatteria haluan jatkossa kokea enemmän. Jotain tapahtui nimenomaan tunnepuolella tuolloin. Näiden näytelmien muisteleminen jäi käsiohjelmien ja omien muistikuvien varaan, ja välillä onnistuin tapaamaan henkilöitä, jotka myös muistivat lämmöllä nämä kaksi näytelmää. 

Orvot (c) Aki Loponen

 Ensimmäinen näytelmistä oli Inishmaanin rampa, toinen Orvot. Inishmaanin rampa sai ilokseni paluun näyttämölle Eräs Teatterissa keväällä 2025, oli kuin kotiinsa olisi tullut. En voinut kuvitellakaan, että voisin nähdä Orvot joskus vielä uudestaan. Kun Kansallisteatteri julkisti syksyn ohjelmistonsa, sydämeni heitti voltin jos toisenkin. Samalla jännitti. Muistin näytelmän roolihenkilöiden välisen dynamiikan noin suurinpiirtein ja sen, että lähdin teatterista ulos kyyneleet silmissä syvän liikutuksen vallassa. Se oli minulle silloin uutta. Olin tottunut vain nauramaan ja istumaan katsomossa siten, että "ihan kiva mutta eipä tässä sitten muuta". En nyt enää muistanut sitä, että miksi itketti. Näin Orvot silloin kolme kertaa. Korostan, että siihen aikaan saman näytelmän näkeminen useammin oli minulle ihan poikkeuksellinen asia, nykyään sitä tapahtuu silloin tällöin, harvemmin. Nyt ennen esitystä minua jännitti, vaikka yritin olla täysin cool. Olin miettinyt, että vieläkö tarina osuu ja uppoaa, vai olenko tässä välissä nähnyt liikaa ja ei tuntuisi enää miltään. Se mikä kolahti alle kolmikymppisenä, ei välttämättä kolahda alle kuusikymppisenä ja niin edelleen...

 Yritin tänään selostaa miehelleni näytelmän juonta, noin pääpiirteittäin. Ei siitä tullut yhtään mitään. Isäntä tipahti kärryiltä, minä takeltelin sanoissani ja muutenkin kuulosti sekavalta. Yritän tiivistää tähän paremmin, ilman tunnemylläkkää. Olipa kerran kaksi veljestä, jotka asustelivat keskenään pienessä huoneistossa. Kaksi orpoa. Pikkuveli Phillip (Juho Uusitalo) on lapsenkaltainen, aikuinen mies, tietyistä asioista innostuva ja riemastuva persoona, mutta myös kovin arka ja pelokas. Isoveli Treat (Pyry Nikkilä) kantaa pikkurikollisena pöllimiään lompakoita ja kelloja taloon, ja luonteeltaan varsin äkkipikainen, arvaamaton, levoton ja veljeään kohtaan ylisuojeleva. (Tulee mieleeni myös samankaltaiset kaksikot teoksista Sademies ja Hiiriä ja ihmisiä, pala kurkussa niitäkin katseltu ja toivottu, että älköön näille tapahdu mitään pahaa, vaikka maailma ja ihmismieli osaa olla tyly.) Ties kuinka pitkään ovat keskenään asuneet, isä häipännyt aikoja sitten ja äiti kuollut. Äidistä muistuttaa nuhjuisen kämpän ainoat väriläiskät - vaatekomeron kirkuvanpunaiset takit ja eräs punainen korkokenkä. Treat pitää veljeään yksinkertaisena hölmönä, mutta veli on silti veli. Häntä on suojeltava pahalta maailmalta keinolla millä hyvänsä ja ainut konsti on se, että velipoika pysyköön tiiviisti kotona, ettei mitään tapahtuisi. Katsoja sen sijaan tietää Phillipin touhuista enemmän kuin Treat, joka käy kämpässä vain kääntymässä, lisää tonnikalaa ja Hellmansin majoneesia tuomassa, ja rajuhkoa hippaleikkiä leikkimässä. Vieressäni istunut naiskatsoja eläytyy yllättäviin eleisiin hyvin voimakkaasti reagoiden. Nyrkki tai ääni kun kohoaa, nainen nostaa omat kätensä kasvojensa suojaksi ja huudahtaa. Minä säpäsähtelen vain sisäisesti kun alan hiljalleen muistaa, että miksi 27 vuotta sitten itketti.

 Eräänä iltana Treat raahaa mukanaan asunnolle hyvin humalaisen vanhemman pukumiehen Haroldin (Petri Liski). Miehellä on mukanaan salkku täynnä arvokkaita osakepapereita ja Treat keksii, että nytpä kidnapataan tämä tyyppi ja vaaditaan lunnaita. Rahahuolet on jatkossa poissa, elämä mullistuu. Harold sopertelee humalaisen liikuttuneessa tilassa "pienistä kylmänkujan pojista" ja siitä, että on itsekin orpokodin kasvatti. Tässä sitä nyt ollaan samassa ahtaassa tilassa, kolme elämän tavalla tai toisella heittelemää orpoa, joilla voisi kenties olla jotain tärkeää annettavaa ja opetettavaa toisilleen. 

Harold (Petri Liski) 

 Juonipaljastukset päättyvät tähän. Seuraa oppitunti vihanhallinnasta, oveluudesta, omien vahvuuksiensa ja "sisäisen Errol Flynninsä" löytämisestä, rohkeudesta, veljeydestä, hellän ja hyväksyvän kosketuksen ja kannustavien sanojen voimasta, henkisestä manipuloinnista, turvallisuudesta, mokkasiineistä, kartasta, hengittämisen tärkeydestä, tunteiden käytöstä väkivallan sijaan. Tyylistä. Asenteesta. Väreistä. Saippuakuplista. 

 Suurimman vaikutuksen minuun teki näyttelijäkolmikon silmät ja pienet eleet. Haroldin toisaalta itsevarma, asemansa tunteva ryhdikkyys ja lempeän isällinen katse kera rauhallisen äänen. Ei mitään hätää, minuun voit/voitte luottaa. Phillipin innokkuus ja toiveikkuus omissa puuhissaan, sitkeä yritteliäisyys kenkien parissa, Haroldin elkeiden matkiminen ja onnistumisen riemu. Treatin uho ja katseen tummuus, kovan kuoren hiljalleen mureneminen paineen alla. Kuin sipulia kuorisi. Ydin alkaa veljeksillä hiljalleen paljastua - toinen uskaltaa olla rohkea, toinen heikko. 

Treat (Pyry Nikkilä) 

 Pientä huumoria ja keveyttä on onneksi joukossa myös. Vierasperäisiä sanoja, leffakohtauksia, musiikkia. Vaikkei Phillipin puuhissa ja persoonassa mitään naurettavaa olekaan, on hän sympaattisella tavalla hassu tyyppi. Kukapa meistä ei olisi. Tekisi mieli itsekin kirmailla ympäri kämppää luudan kanssa länkkäreitä katsellen ja saippuakuplia puhallellen. Liiallisessa kovismeiningissä on myös jotain huvittavaa. Kun ei löydy sanoja, hukutetaan kaikki tunteet pelkkään toimintaan ja turhaan uhoon, asiassa kuin asiassa. Iän tuomaa tyyneyttä ja varmuutta tarjoaa vain Harold. Hän näkee ehkä molemmissa nuorukaisissa itseään, joskus kauan sitten. 

 Loppupuolella minua alkaa itkettää niin, että silmissä ihan kirvelee. Se on ikävä tunne, mutta sille vaan ei voi mitään. Tuntuu myös siltä, että sydän puristuu kasaan. Kädet alkavat vapista, samoin jalat. Loppumusiikki vihellyksineen soi, koko Taivassali on täynnä hiljalleen leijuvia saippuakuplia, jotka yksitellen puhkeavat. Vain savu jää leijumaan ilmaan ja sitten katoaa. Yksi kerrallaan. Valot himmenevät. 

 Esityksen jälkeen lähden salista täysin lamaantuneena hissillä, portaissa olisin varmasti kaatunut. Vessassa itkettää kunnolla, mutta on skarpattava. Miksi? Saan haettua takkini narikasta ja jään siihen narikkaväelle jotain sopertamaan. Tuntuu, että aivotoimintani on ihan jumissa. Istun takki päällä Ravintola Willensaunan edessä pitkään, yritän kännykällä jotain kirjoittaa johonkin. Kädet tärisevät niin, ettei mistään tule mitään. Katselen ympärilleni, josko joku tuttu sattuisi pyörimään lähistöllä. Sellainen, jota voisi halata. Toivoisin, että minua halaisi joku. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Kunhan halaisi vaan. Olisin siinä hetken ja hengittelisin. Rauhoittuisin.

Phillip (Juho Uusitalo) 

 Orvot. Sydänemoji. Suosittelen kaikille ja etenkin heille, joilla on ongelmia tunteiden ilmaisussa ja itsetunnossa. Henkisestikin voi olla orpo olo tässä kylmässä maailmassa, ilman toista ihmistä. Sellaista, joka näkee pintaa syvemmälle. Aika kyyninen saa olla, jos tämä ei mihinkään suuntaan hetkauta tai pistä miettimään. Tuolla kadut ovat täynnä väkeä ilman yhtäkään olkapäätä johon tukeutua. Kiitos työryhmälle ja Kansallisteatterille, että sain nähdä ja kokea tämän uudestaan. Kiitos Tapani Kalliomäki tarkkanäköisestä ohjauksesta, ihan kuin minua varten tehty tämä.

 Esityksiä Taivassalissa vain lokakuun loppuun asti. Lisäinfoa tästä. Minä rohkenen mennä viimeiseen näytökseen uudestaan katsomaan, tätäkään en voi jättää yhteen kertaan. 

 ~

ORVOT / Kansallisteatteri 

Ensi-ilta 2.9. 2026 Taivassalissa, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Juho Uusitalo, Pyry Nikkilä ja Petri Liski 

Teksti Lyle Kessler, suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Tapani Kalliomäki, lavastuksen, pukujen ja naamioinnin suunnittelu Auli Turtiainen, valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen, äänisuunnittelu Sami Hassinen

Esityskuvat (c) Stefan Bremer

Tom of Finland / Hämeenlinnan Teatteri, Verkatehdas

 (Näin esityksen kutsuvieraana ensi-illassa.)

 Iltapäivällä ensi-iltaa kohti kotoa ajellessamme Verkatehtaan yllä hehkui todella kaunis sateenkaari kirkkaine väreineen, kuin tilauksesta. Liikutuin heti. Ikään kuin tuolta jostain ylempääkin olisi opastettu, että kaikki tänne nyt. Rohkeasti vaan. Tule sellaisena kuin olet. Tervetuloa! Ja joka suunnasta väkeä virtasikin tasaiseen tahtiin paikalle. Ihailtavan paljon mustaa nahkaa, paljasta pintaa, koppalakkeja, viiksiä, asennetta ja tyyliä. En tiedä minne olisin katseeni suunnannut. Erinomaista pöhinää ja jytkettä oli Verkatehtaan Lasipihalla jo valmiiksi, ja se jos mikä oli hienoa! Tunnelma oli jotenkin erilainen kuin aiemmissa enskareissa. Iloisempi, kuplivaisempi, vähemmän pönötystä. Juuri edellisessä blogipostauksessani totesin, etten oikein jaksa innostua ennakkoon nykyään mistään. Ensin pitää itse nähdä ja kokea, sitten vasta intoilen. No, tätä ensi-iltaa odotin yli vuoden. Olin vähintäänkin innoissani kun uutinen musikaalista julkistettiin. En voinut uskoa, että meillä täällä Hämeenlinnassa olisi Tom of Finland -musikaalin toinen tuleminen. Kantaesityshän oli Turun Kaupunginteatterissa keväällä 2017, näin sen pari kertaa. "Me tulemme tulemme taas!" Meillä! Täällä! Minun kotikaupungissani! Odottavan aika tuntui todella pitkältä, mutta niin se tämäkin päivä koitti. En osannut päivällä keskittyä oikein mihinkään eikä ruokakaan maittanut, kävin siis enemmän tai vähemmän ylikierroksilla.

Touko Laaksonen (Olli Rahkonen) 

 En millään muista, että missä yhteydessä ja milloin näin Touko Laaksosen alias Tom of Finlandin piirrosjälkeä ensimmäistä kertaa. Muistan kyllä sen, että heeetkinen, nämä jätkäthän on kuin suoraan Village Peoplesta. Mistä lie senkin poppoon ulkoinen habitus vaikutteita saanut... Luulin myös, että Tom of Finland on se hävyttömän komea nahka-asuinen uros, joka vaihtaa sitten asusta toiseen ihan vaan koska tietää näyttävänsä hyvältä merimiehenä tai raksaäijänä ja koska huvittaa. Leikittelee, mokoma. Muistan kuitenkin sen, että eräänä iltana tuli telkasta hyvin myöhään dokkari Daddy and the Muscle Academy, katselin sitä silmät tapillani ja aluksi mietin, että tämähän ei ole minulle tarkoitettu ollenkaan tämä aihe, mutta niin vaan vei mukanaan ja koin eräänlaisen herätyksen sen myötä. Mietin, että miksi Touko Laaksosesta ei kohkata täällä enempää! Eipä aikaakaan kun miehen ikonisia piirroshahmoja nähtiin postimerkeissä, kahvipaketeissa, sisustustekstiileissä. Tuli elokuvaa ja musikaalia, massiivista näyttelyä Helsingin Taidehallissa ja myöhemmin Kiasmassakin. Kolusin muuten läpi molemmat näyttelyt, posket innosta hehkuen ja vähän salaa ympärilleni vilkuillen, että ei kai vaan kukaan huomaa, että miten kauan tuijotan tätäkin piirrosta ja mietin, että onko tuommoiset muodot edes fyysisesti mahdollista. Fantasiaahan nämä, varsin kutkuttavaa kuvastoa. Ainakin noin mielikuvituksen kannalta. Tuli tuhma olo, ihan vain katselusta. Kyllä siellä vieno puna poskilla kiersi muutkin, niin miehet kuin naisetkin. 

Nuori Touko (Rasmus Koskinen)

 Asiaan! Nuori Touko (Rasmus Koskinen) bongaa pellonreunassa salskean rengin (Jonas Saari) saapikkaineen, ja oitis joulupukille kirjoittelemaan lahjatoivetta. Ovela, nopea siirtymä hieman vanhemmaksi Toukoksi (Olli Rahkonen) ja rintamalle. Kyynelehdin ensimmäistä kertaa, kun Touko laulaa murtunein mielin siitä, miten piirtää elämänviivaa ja kynä olkoon jatkossa aseensa. Olisikin noin helppoa. Me katsojat saamme myös lyhyen oppitunnin miestenvälisestä koodistosta puistoissa ja yleisten vessojen kulmilla. Pyydä tulta tai tiedustele aikaa, huonolla onnella saatat saada turpiisi, hyvällä onnella saatat saada. Touko ja elämänsä rakkaus Veli (Antti Lang) kohtaavat ensimmäistä kertaa, toistakin ja sitten hän tulee jäädäkseen. Taas kyynelehdin, kun Touko silittää hellästi Velin hiuksia. Syleilevät. Ole siinä, lähellä, turvassa, mutta kukaan ei saa tietää. Samassa taloudessa asuu myös Toukon sisko Kaija (Natalil Lintala), siinäpä oivallinen kolmikko. Kolmas pyörä, vaan sehän selviää vasta myöhemmin.

Kaija (Natalil Lintala) 

 Miten ja mistä piirrokset saivat alkunsa, ja millainen vaikutus niillä oli maailmanlaajuisestikin? Entä kuka on Markus Palin (Lauri Ketonen) ja mitä hän oikein yrittää todistaa itselleen ja muille, silläkin uhalla, että menettää jotain todella arvokasta? Vaimo (Liisa Peltonen) puhuu viisaita. Tämän musikaalin julkistuksen jälkeisenä kesänä intoilin nyt eturivissä istuneelle ystävälleni, että Palinin laulamassa En ole niitä -biisissä on mainion törkeät sanat ja lauloin siinä ääneen, jostain syystä samalla porkkanaa mutustellen. Tämä meinasi kostautua ja tarinan opetus on se, että älä laula hävyttömyyksiä porkkana suussa. 

Markus Palin (Lauri Ketonen) lehtiostoksilla

 Onhan tässä kaikkea. Oikea runsaudensarvi, jos näin voi sanoa. Housuissa ja noin muutenkin. Paljon nahkaa ja juuri oikeita paikkoja korostavia asuja, ajan hengen mukaista pukeutumistakin. Tykkejä biisejä ja soundeja (muutama uusikin), herkistävää rauhallisempaa otetta myös. Jukka Haapalaisen tyylikkäitä ja kujeileviakin koreografioita, joissa ketkutetaan lannetta juuri sopivasti yksin tai yhdessä, kunnon porukalla. Miespareja tangon pyörteissä. Joukkokohtauksissa on imua ja liikettä myös, kateellisia lukupiirin naisia ja muita. En ole aina perustanut projisoinneista, vaan nyt on jotain aaaaivan muuta. Piirrokset heräävät eloon, pullistuvat sieltä sun täältä, pistävät tanssiksi, yksikin lihaskimppu puhuu Jonas Saaren äänellä! Ja entäs sitten Kake, Tom of Finlandin ehkä ikonisin piirroshahmo. Komea kuin mikä, pilkettä silmissä juuri sopivasti ja oivallinen esikuva ja tsemppaaja myös. Hyvällä itsetunnolla varustettu roolimalli. Severi Saarinen elementissään, niin hieno rooli. Tokihan tässäkin on joukko tukkipoikia. Nuo salskeat uroot muhkeissa peruukeissaan ja etumuksissaan, hymy herkässä. Huumoria piisaa, ja käyttökelpoisia ronskimpia lausahduksia. Mummelit ja Tummelit, ykköset ja kakkoset sulassa sovussa. Gospelkuorokin! Niin, ja mitähän eroa on Muumeilla ja Tom of Finland -hahmoilla? Minäpä tiiän. 

Tukkipojat, keskellä iloitsee Pekka (Jonas Saari)

 Turussa liki kymmenen vuotta sitten näin Olli Rahkosen ensimmäistä kertaa isossa roolissa (aiemmin olin nähnyt hänet kerran TeaKissa), silloinkin Touko Laaksosena. Hänen rauhallisen varma ja hötkyilemätön roolisuorituksensa hämmensi minut silloin hyvällä tavalla täysin, ja niin hämmensi monen muunkin. Loistava esimerkki siitä, että syvän vaikutuksen tehdäkseen ei tarvitse mitään sen kummempia kikkoja tai näyttäviä muuveja. Sen kun vaan on, seisoo ryhdikkäänä tekemisensä takana ja astuu esiin juuri oikealla hetkellä. Mikä läsnäolo, mikä ääni, mikä rauha. Tämäkin menee suoraan sieluun ja sydämeen, vielä enemmän kuin aiemmin. 

Touko ja Veli (Antti Lang)

 Kotimatkalla myhäilin ja hyrisin tyytyväisyyttäni. En suuremmin hehkuttanut tai suu vaahdossa julistanut musikaalin erinomaisuutta. Silti oli kiitollinen olo, ja onnellinen. Kyllä kelpaa! Miten hyvältä tuntuu olla vilpittömästi ylpeä koko työryhmästä ja samalla koko kaupungistakin. Hyvä me! Ajoitus meni nappiin. Tässä on niin paljon tärkeitä aiheita ja teemoja, joista riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa, ja osa nousee pintaan takuulla viiveellä. Tämä pitää siis nähdä uudestaan (ja näenkin, ihan pian). Kunpa jokainen voisi elää omanlaistaan elämää ilman pelkoa, häpeää, nöyryytystä, salailua, itsepetosta. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja vaikka eläisitkin yksin, olet silti kokonainen ihminen. Sinä pärjäät, sinä riität, sinä kelpaat. Asenteiden ja yleisen ilmapiirin suhteen maailma ei ole läheskään valmis, ja tuskin tulee koskaan olemaankaan. Juuri siksi Tom of Finland sopii tähänkin päivään ja tuleviin. Aina on aihetta juhlaan, ja kaartukoon jatkossakin kaunis sateenkaari Verkatehtaan ylle, satoi tai paistoi.

Kake (Severi Saarinen) saapuu näyttävästi prätkällä

 Mieleeni jäi käsiohjelmasta ohjaaja-käsikirjoittaja Tuomas Parkkisen sanat. "Ilo on ihmisen vahvimpia aseita, sillä se jättää henkiin."

 Sitä mietiskellessä voi suunnata lippukaupoille vaikkapa tämän linkin kautta. Aulassa on muuten myynnissä ToF-jääkaappimagneettia, kangaskassia, mukia... Parina iltana voi minutkin bongata myyntitiskin takaa!

ps. Mainitsin aiemmin Helsingin Taidehallissa olleen Tom of Finland -näyttelyn. Aulassa oli kuvauspiste, jossa pystyi ikuistamaan itsensä My inner Tom -teeman mukaisesti aiheeseen sopivissa lakanoissa. Minäkin tietysti menin kuvauttamaan itseni jakkaralla seisten, vaan kuinkas kävikään. Tästäkin minut kyllä tunnistaa... 

~

TOM OF FINLAND / Hämeenlinnan Teatteri

Ensi-ilta 3.9. 2026 Verkatehtaan Vanaja-salissa, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Olli Rahkonen, Antti Lang, Natalil Lintala, Rasmus Koskinen, Lauri Ketonen, Severi Saarinen, Sara Soikkeli, Henna-Maija Alitalo, Katariina Kuisma-Syrjä, Mikko Matikka, Marko Maunuksela, Jyri Ojansivu, Pablo Ounaskari, Samuli Pajunen, Liisa Peltonen, Jonas Saari, Lasse Sandberg, Aleksi Seppänen, Iina Sihvonen ja Jaakko Wuolijoki

Käsikirjoitus, ohjaus ja laulujen sanat Tuomas Parkkinen, sävellys Jussi Vahvaselkä ja Jori Roosberg, kapellimestari Aleksi Laukkonen, koreografia Jukka Haapalainen, lavastussuunnittelu Teemu Loikas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, valosuunnittelu Juha Rouhikoski, videosuunnittelu Alex Hautamäki, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Petriina Suomela, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi, saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski ja hahmojen animointi Király Production Oy 

Esityskuvat ja trailerivideo (c) Tapio Aulu, Tomi Pietilä, Mainostoimisto Precis