Haastattelussa Anna Böhm

  Näyttelijä Anna Böhmin tapasin hämeenlinnalaisessa Kahvila Villa Marengissa maaliskuun puolivälissä 2026, Minna Canthin päivänä. Helsingistä kotoisin oleva Anna on syntynyt 1992. ”Helsingissä olen syntynyt ja asunut. Lisäksi työt ja opiskelut ovat vieneet Lahteen, Turkuun ja Tampereelle. Ja Espanjassakin asuin nuorempana.”

 Tähän väliin täytyy jo mainita, että jutut lähtivät rönsyilemään heti alkumetreillä siihen malliin, että Anna suosiolla vaihtoi junalippunsa seuraavaan junaan eikä siihen alkuperäiseen olisi ehtinytkään. Parin ensimmäisen kysymyksen jälkeen olin jo kertomassa hotsista, hämeenlinnalaisesta paikallisherkusta. ”Hotsi kahella” Marin Grilliltä, kaikille tiedoksi tämä. Pari kysymystä kysyin jälkikäteen meilitse, nämä on merkitty * -merkillä.

Anna Böhm (c) Laura Malmivaara

 Mitä harrastat? ”Luen paljon. Kuulun kirjapiiriin, jossa luemme järjestyksessä läpi kaikki Finlandia-voittajat. Olemme nyt päässeet Juha Hurmeen Niemi-kirjaan (2017) asti. Tapaamme kerran kuussa ja keskustelu avaa aina uusia näkökulmia juuri luettuun teokseen. Piiristä on muodostunut hyvin tärkeä yhteisö minulle. Lukemisesta olen pitänyt aina, opin lukemaan 5-vuotiaana. Rakensin välillä olohuoneeseen majan ja luin siellä kirjojani, ja eväänä oli täytetty patonki. Ihanaa aikaa! Leikki ja pienet ilot. Kirjapiirin lisäksi olen ollut mukana myös kirjoittamispiirissä, jossa kokoonnuimme jonkun luo ja teimme erilaisia kirjoitustehtäviä. Kirjoittaminen on ollut pitkään minulle luonteva, oma tapa tallentaa asioita. Elämäntapa myös.”

 Milloin ja miten teatterikärpänen puraisi sinua? ”Uskon, että lukeminen on vaikuttanut ammatinvalintaani. Olen aina rakastanut satuja, tarinoita ja runoja. Sana ja teksti on vienyt. En ollut koskaan sellainen, että ”nyt telkkari kiinni ja katsokaapas kun esiinnyn”. Minulla on ollut kyllä aina vilkas mielikuvitus, lapsena se näkyi kykynä eläytyä ja uppoutua leikkeihin. Koulussa oli pienimuotoisia tanssiesityksiä, minusta oli kiva puvustaa niitä ja tehdä koreografioita. Harrastin kovasti kaikenlaista, kävin tanssitunneilla ja soitin pianoa. Noihin aikoihin en ajatellut näyttelijän ammattia. Tein asioita, joista nautin ja sain iloa. 12-vuotiaana hyvä kaverini kertoi teatterikerhosta ja pyysi minut mukaan toimintaan. Se vei heti mukanaan. Muistan sellaisen helppouden tunteen. Nuorena usein ajattelee, ettei osaa mitään ja miettii, kuka oikein on. Teatterin parissa nautin itsenäni olosta, se oli sen ikäiselle nuorelle tosi merkittävä kokemus.”

Anna ja Roderick Kabanga/Teatteri Jurkka/Vaikutus (c) Marko Mäkinen 2024

 ”Teatterikerhon kautta pääsin mukaan tv-sarja Ihmebantuun tekemään pieniä rooleja. Se oli ensimmäinen kamerakokemukseni. Niihin aikoihin tein omia pieniä esityksiä, komediallisia sketsejä ja vastaavia. Minulla oli tähtäimessä Kallion lukio, jonne piti olla hyvän todistuksen lisäksi opettajien suosituksia ja harrastuspisteitä. Minulla oli jo valmiiksi hyvä todistus, mutta innostuin parantamaan sitä vielä lisää. Kesäkuussa ilmoitettiin sisäänpäässeet, ja nimeni ei ollutkaan listalla. Olin todella hämmentynyt, koska olin varma, että pisteeni riittäisivät. Ryhdyin toimeen. Soittelin läpi koulun numerot, kukaan ei vastannut. Lopulta opinto-ohjaaja soitti minulle takaisin. Kerroin asiani, hän etsi hakupaperini ja totesi vain, että tänä vuonna sisäänpääsyn raja on ollut todella tiukka. Sanoin, että hakisin vuoden kuluttua uudestaan. Olin ollut kahvilassa töissä ja ajattelin, että jatkan siellä ja haen mukaan Kellariteatterin toimintaan. Puhelun päätyttyä meni muutama minuutti, kun opinto-ohjaaja soitti minulle takaisin. Häntä oli jäänyt asiani vaivaamaan. Hän oli tutkinut papereitani tarkemmin ja hän kertoi, että tässä on käynyt joku virhe ja olen sittenkin päässyt sisään. Hän kysyi, pääsisinkö heti käymään koululla, kun rehtori on vielä paikalla. Veljeni ajoi minut koulun eteen ja riensin rehtorin luo. Sisäänpääsyni varmistui. Se oli elämäni onnellisinta aikaa ja lukion luokkakaverini ovat edelleen parhaita ystäviäni. Sain tehdä valtavasti teatteria – käsikirjoitin, ohjasin, näyttelin… Sain paljon kannustusta opettajilta. Olin tosiaan samaan aikaan myös Narrin nuorisoteatterissa mukana ja myöhemmin Helsingin Ylioppilasteatterissa. Pääsin 2016 Nätylle ja olin todella onnellinen sisäänpääsystäni. Se tuntui heti omalta paikaltani. Valmistuin vuonna 2021.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi nimi ja aihe? ”Näyttelijän tekijyys – havaintoja työskentelemisestäni ammattikentällä”. Työn tavoitteena oli löytää kestäviä käytäntöjä ammatissa toimimiseen. Tarkastelin itsenäisen työn merkitystä oman näyttelijädramaturgian vahvistumisessa. Taiteellisen opinnäytteeni tein Helsingin Kaupunginteatterissa 2020 Lauri Maijalan ohjaamassa näytelmässä Punaorvot. Se oli tosi tärkeä teos ja työryhmä.”

HKT/Punaorvot (c) Stefan Bremer

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Malla Malmivaara. Tutustuimme hänen valmistujaisissaan ja tulimme heti juttuun. Pyysin häntä kummikseni. Malla kävi katsomassa paljon esityksiäni Nätyllä ja hän oli aidosti sitoutunut kummiuteen.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Olen näytellyt Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella, Kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa, Teatteri Jurkassa ja parhaillaan olen Tampereen teatterin Romeossa ja Juliassa, Julian roolissa. Näytöksiä on vielä huhtikuun loppuun saakka.”

 Onko sinulla joku tietty oppi tai ohjenuora, joka on erityisesti jäänyt mieleesi? ”Kirjallisessa opinnäytteessäni ohjaavana opettajanani oli Hanna Suutela, teatterintutkija. Minulle kirjoitusprosessi oli merkittävä kokemus. Dialogi, jota kävimme Hannan kanssa, vahvisti omaa uskoani itseeni näyttelijänä ja taiteilijana. Ajattelen, että kirjoitustyön aikana valmistuin itselleni näyttelijäksi.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Rakkaus tekstiin ja tarinoihin, uteliaisuus. Sain Romeon ja Julian ensi-illassa kanssanäyttelijältäni Meri Luukkaselta kirjeen, jossa hän kirjoitti, että olen työssäni tarkka, lempeä ja intohimoinen. On mielettömän hienoa kuulla toiselta tuollaisia asioita.”

Anna ja Meri Luukkanen/Tampereen Teatteri/Romeo ja Julia (c) Heikki Järvinen

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Mielelläni otan uusia taitoja haltuun roolia varten. Kosto-sarjaa varten opettelin krav magaa, kontaktitaistelua. Toki mulla oli pohjana karatetaustaa. Kansallisteatterin Otteita-näytelmää varten opettelin tankotanssia, innostuin siitä enemmänkin ja harrastin sitä muutaman vuoden todella aktiivisesti. Koko viime kesän harjoittelin Romeota ja Juliaa varten rollerblade-rullaluistelua. Lopullisesta kohtauksesta ne sitten poistettiin, mutta taito jäi.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Tuon rollerblade-luistelun haluaisin ottaa uudestaan haltuun näin vuoden tauon jälkeen. Ja haluaisin oppia leikkaamaan hiuksia kunnolla, hyvillä saksilla.”

 Ehditkö käydä itse katsomassa teatteria? ”Ehdin, ja käyn suhteellisen laajalla skaalalla katsomassa esityksiä. Toki työskentelypaikkanikin vaikuttaa, nyt olen käynyt paljon Tampereella teatterissa. Kotimaisista kantaesityksistä ilahdun, ne kiinnostavat erityisesti. Joskus olen tehnyt täsmäiskun Lontooseen ja samalla reissulla katsonut useita esityksiä. Viimeksi näin Kiasma-teatterissa Krispi Fraidin, se oli energisoiva teos.”

 Mitkä asiat inspiroi sinua työssä tai elämässä yleensä? ”Rakastan kuunnella ihmisten elämäntarinoita. Ja tutustua uusiin ihmisiin! Käyn myös paljon retkeilemässä ja varsinkin nyt keväällä inspiroidun kaikesta, mitä luonnossa tapahtuu. Käyn paljon taidenäyttelyissä ja joka kesä teen matkan Purnuun ja Mänttä-Vilppulaan. Elokuvateatterista minut löytää myös usein. Usein katselen klassikoita. Viimeaikaisia uusia elokuvia, jotka ovat tehneet vaikutuksen ovat esimerkiksi Vasenkätinen tyttö (ohj. Shih-Ching Tsou 2025) ja Nämä pienet asiat (ohj. Tim Mielants 2025).”

HKT/Punaorvot (c) Stefan Bremer

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Ihailen alallamme monia taiteilijoita. Ohjaajia, käsikirjoittajia, näyttelijöitä, jotka rohkeasti tekevät omaa juttuaan ja ovat luoneet oman, tunnistettavan tyylinsä ja löytäneet oman aiheensa.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Voinko valita myös ohjaajan? Siinä tapauksessa haluaisin olla Pedro Almodóvarin ohjattavana ja kanssani näyttelisi ihana Carmen Maura. Näyttelisimme tietenkin espanjaksi.”

 Entä kenen kanssa laulaisit dueton? ”Antti Aution kanssa haluaisin laulaa dueton, jonkun Antin oman kappaleen.”

 Mitä laulaisit minun kanssani karaokessa? ”Mainitsit aiemmin, että pidät Once-musikaalista, laulaisimmeko sen Falling slowly -kappaleen? Olen laulanut sitä kuorossa.”

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Pystyykö sitä edes selittämään vai onko se vain pelkkiä sanoja? ” Teatteria ei ole ilman katsojia, ja ajattelen, että se taika on siinä teoksen ja katsojien välisyydessä. Minulle teos alkaa ”soimaan”, kun harjoituskauden päätteeksi katsojat saapuvat saliin, asiat tiivistyvät. Koska teatteri on vuoropuhelua, jokainen ilta on vähän erilainen, sillä yleisönä on eri ihmiset. Se on näyttelijän näkökulmasta todella mielenkiintoista.”

Tampereen Teatteri/Romeo ja Julia (c) Emil Virtanen

 Kerro joku erikoinen sählinki lavalta. ”Romeossa ja Juliassa mulla taitaa olla kengännauhojeni kanssa jokin kirous. Yhdessä esityksessä mulla katkesi kengännauha kesken pitkän kohtauksen, ja tiesin etten pääse pois näyttämöltä hetkeen. Ajattelin itsekseni, että en saa mennä liian lähelle reunaa ja pyöröä, kun voisin jäädä kiinni siihen. Jouduin tekemään mikropäätöksiä samaan aikaan kun puhuin, ja esitys meni koko ajan eteenpäin. Toisessa kohtauksessa mulla on pikavaihto kenkien kanssa ja nauhoja ei aina kerkeä sitomaan kunnolla. On hirvittävän vaikeaa näytellä, jos kengät eivät pysy jalassa. Vartiovuoren Robin Hoodissa meillä oli Eetu Känkäsen eli Robinin näyttelijän kanssa rakkausballadi kesken, kun yhtäkkiä alkoi sataa kuin saavista kaataen. En nähnyt yleisöä kunnolla, en Eetuakaan. Saimme balladin päätyttyä väliaplodit ja sadekin sopivasti loppui ja aurinko alkoi paistaa. Kesäteatterissa voi sattua mitä tahansa odottamatonta.”

 * Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Nauti. Aika menee niin nopeasti!”

 * Mitä sanoisit alasta haaveilevalle nuorelle? ”Käy katsomassa esityksiä ja kokeile erilaisia rooleja. Ei ole kiire. Löydät varmasti paikkasi.”

 * Kerro joku hyvä muisto. (Voi liittyä muuhunkin kuin teatteriin.) ”Nyt kun kesä on tulossa, niin lämmöllä muistelen lapsuuden kesiä Kumpulan maauimalassa.”

Teatteri Jurkka/Vaikutus (c) Marko Mäkinen 2024

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi tyylilajiltaan ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Ihana kysymys! Kyllä se varmaan olisi komedia, niin paljon kaikenlaista hassua ja kummallista on sattunut. Roolissani olisi Phoebe Waller-Bridge.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Jos jossain tarvitaan askarteluapua, saapuisin paikalle. Joulukortteja, pääsiäiskoristeita ynnä muuta. Sankarin nimi olisi Handicrafts.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? Viihdykettä, evästä? ”Kylpyammeen, kirjoja ja pastatarvikkeet.”

(c) Laura Malmivaara

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisit? ”60-luvun Pariisiin, kun ranskalainen uusi aalto vaikutti elokuvantekemiseen. Haluaisin myös nähdä ajan, kun keskustat ovat autottomia. En pidä autoista enkä liikenteen melusta.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Pystytkö kertomaan, että mikä on ollut mieleenpainuvin esitys?”

 Ihan mahdoton kysymys, nyt kun olen nähnyt 1400 esitystä, mutta vastataan jälleen kerran Hämeenlinnan Kaupunginteatterin Inishmaanin rampa. Siitä näytelmästä kaikki tavallaan alkoi, rakkauteni teatteriin.

 Missä sinua voi nähdä tai kuulla seuraavaksi? ”Tulossa on tv-sarja ja audiodraamaa, niitä ei ole vielä julkistettu.”

 * Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? (Menneille, tuleville) ”Kiitos jokaiselle katsojalle. Me tarvitsemme nykyaikana hetkiä, kun kokoonnumme yhteen ja unelmoimme yhdessä. Kiitos myös jokaiselle kohtaamisista matkan varrella.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Saatan sinut ja sitten suuntaan rautatieasemalle.”

Yhteiskuva HML:n torin kulmilla :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä:

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Armo

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Märistä

3. Mikä sytyttää sinut? - Kontakti

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ilkeily

5. Suosikkikirosanasi? - Paska

6. Mitä ääntä rakastat? - Nauru

7. Mitä ääntä inhoat? - Autojen ääni

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Toimittaja

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ralliautoilija

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Titanique / Tampereen Komediateatteri

 Uusintareissuja tulee nykyään harrastettua aika harvoin, mutta kyllähän oli hypättävä Titaniquen kyytiin vielä kerran, kun oli mahikset. Blogini "uuden tulemisen" ensimmäinen kirjoitus on juurikin Titaniquesta, joka oli syyskuun puolivälin paikkeilla ensi-illassa Riihimäen Teatterissa. Riksun jälkeen esitys matkasi Aleksanterin teatteriin Helsinkiin ja marraskuussa sai ensi-iltansa vielä Tampereen Komediateatterissa, jonne minäkin nyt tähtäsin. Mielestäni tämänkaltaiset yhteistyökuviot ovat erittäin tervetulleita, kun ei olla jämähdetty yhdelle paikkakunnalle vaan mahdollistetaan katsomiskokemus niillekin, joilla ei ole syystä tai toisesta mahiksia reissaamiseen. Näyttelijätkin näkevät samalla uusia maisemia ja kasvoja yleisön joukossa. 

 Tässä linkki alkuperäiseen blogitekstiini, jossa lueteltuna kaikki työryhmän jäsenet. Tällä kertaa oli pienoinen paikkaushomma, kun Maija Siljanderin tilalla kapteenin roolissa nähtiin valovoimainen Kia Laitakari. Titanique-musikaaliparodia siis kertoo periaatteessa leffasta tutun Titanicin juonen, ei-niin-pienellä Céline Dion -lisällä maustettuna (roolissa huikea Sanni Lehto).

 Puolessa vuodessa ehtii katsoja paljon unohtamaan ja varmasti osa jutuista oli matkan varrella muuttunutkin ja saanut ainakin mukaansa paikallisväriä. Nyt istuin eturivissä (Teatteri Jurkka ja Kansallisteatterin Taivassali lie ainoita paikkoja, joissa vapaaehtoisesti oikein itse hakeudun eturiviin) ja tulihan siinä bongailtua kaikenlaista uutta, kuten lukuisan määrän esiintyjien alushousuja. Tai minne nyt katse sitten sattui hakeutumaan vahingossa tai tarkoituksella, päättäkää itse! Itsekin "jouduin" mukaan parissa kohtaa, en kuitenkaan housujeni puolesta. Kovasti huvitti Jackin (Jon-Jon Geitel) parkour-hommat ja kyllähän se Lauri Ketosen Ruthin avautuminen ON järjettömän hauskaa seurattavaa. Edelleen vaikutuin erityisesti lauluvoimasta ja vähän kyseenalainenkin huumori upposi Titanicin lailla meikäläiseen. 

 Onhan tämä erittäin viihdyttävä kokonaisuus, lahjakkuutta lavan täydeltä. Yleisökin tuntui nauttivan lauantain päivävedosta, mitäpä sitä kauniina aurinkoisena lauantaina muuta tekisikään kuin istuisi teatterissa nauramassa ja rentoutumassa. Onko tämä siis uusintareissun arvoinen homma? NO VITTU ON! (anteeksi kirosanat, tietäjät tietää -klisee sopii tähän kohtaan)

 Titanique seilaa vielä 2.5. asti Tampereen Komediateatterissa, joten hyvin ehtii katsomaan!

Esityskuva (c) Nils Krogell

(Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

Haastattelussa Veeti Vekola

 Näyttelijäksi TeaKista keväällä 2026 valmistuvan Veeti Vekolan tapasin maaliskuun puolivälissä  ́26 Lahden Kaupunginteatterin ylälämpiössä. Haastattelua ennen olin käynyt katsomassa satunäytelmän Nysä, jättiläismäisen pieni seikkailu, jossa Veetillä on useampi rooli. Vuonna 2001 syntynyt Veeti on kotoisin Seinäjoelta. ”Tarkemmin Nurmosta, mutta sehän on ollut jo pitkään osa Seinäjokea.”

(c) Titta Toivanen

  Mitä harrastat? ”Hmmm, taiteilijuus on mulle iso identiteetti ja tuntuu, että kaikki elämässäni liittyy aina jotenkin teatteriin ja taiteeseen. Soitan pianoa, se on aina ollut mulle tietynlainen ruumiin jatke ja ilmaisukanava. Oon parhaillaan kirjoittamassa opinnäytettäni ja pianonsoitosta saan energiaa kirjoitushommien keskellä, ajatukset lähtevät rullaamaan paremmin. Teatteria tykkään myös itse käydä katsomassa. Airi-mummani vei mua lapsena Törnävän Kesäteatteriin, sieltä kiinnostukseni teatteria kohtaan lähti.” 

 Eli milloin teatterikärpänen puraisi sinua? ”Pieni puraisu tapahtui ehkä jo nelosluokalla, koulun ilmaisutaidon kerhossa Tanelinrannan ala-asteella. Siitä sitten erinäisiin teatterikerhoihin, kuten Seinäjoen kansalaisopiston Kurpitsateatteriin, jossa olin mukana kuutisen vuotta. Näyttelijä Ville Orttenvuori ohjasi meitä ja hänen intohimonsa lajia kohtaan tarttui muhunkin. Sain tehdä hyvin erityylisiä, rankkoja ja synkkiäkin rooleja. Teatteri vei mennessään ja tuntui omalta jutulta. Teatteri ja näyttämö toi elämääni suurta vapautta ja turvaa. Sain elämälleni merkityksen ja tajusin, ettei mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pois Seinäjoelta. Pääsin Tampereelle TYKiin, ilmaisutaidon lukioon. Ekat puolitoista vuotta kuljin Seinäjoki-Tampere -väliä junalla ja 18-vuotiaana muutin Tampereelle. Mulle oli käänteentekevää, että uskalsin lähteä Seinäjoelta.”

 ”Abikeväänä hain ensimmäistä kertaa TeaKiin. Elettiin koronakevättä, ja mun piti tulevana kesänä olla mukana Pyynikin Kesäteatterin näytelmässä Ihanat naiset rannalla. Muutamaa vuotta aiemmin olin nähnyt Pyynikillä Niskavuoren nuoren emännän, joka oli todella vaikuttava taidekokemus kaikkineen. En päässyt TeaKiin, mutta fiilistelin tulevaa Pyynikin kesääni. Tulikin sitten kaikki sulut ja Pyynikkikään ei toteutunut. Olin hetken umpikujassa, että mitäs nyt. Hain siviilipalvelukseen ja vietin vuoden sivarina TYKissä audiovisuaalisena avustajana, ”av-ritarina”. Sain tehdä kaikenlaista, ohjaamisesta kaluston desinfiointiin. Sivarivuoden aikana muhun laskeutui uudenlaista rauhaa sen kaiken poikkeustilan keskellä. Hain uudelleen TeaKiin keväällä 2021 ja pääsin sisään.” 

 Ja nyt olet siis valmistumassa ja parhaillaan kirjallista opinnäytettäsi tekemässä. Mikä siinä on aiheena? ”Käsittelen siinä materiaalisuutta. Se on Nätyn professori Pauliina Hulkon näkökulma esityksen valmistamiseen ja tarkasteluun. Pointtina siinä on, että kaikki esitykseen liittyvä on materiaalia – niin itse esityspaikka, esiintyvät ruumiit, lavasteet, valot, äänet, teksti ja niin edelleen. Se pyrkii tasa-arvoistamaan esityksen aineksia ja ehdottaa teatteriin uutta näkökulmaa näyttelijä- ja tekstikeskeisyyden rinnalle. Siinä pohditaan ja kunnioitetaan materiaalien eri esiintymistapoja osana esityksen rakentumista. Tästä näkökulmasta tutkin omia kokemuksiani. Materiaalien ja esiintyvän ruumiini suhdetta. Olin täällä Lahdessa Niskavuoren Hetassa mukana ja tutkin opparissani sitä, mistä esityksen materiaaleista näyttämöllä vaikutun ja millaista toimintaa ne saa mussa aikaan. Taiteellinen lopputyöni oli Siipirikon rooli tuossa Niskavuoren Hetassa, erittäin tärkeä ja rakas rooli.”

 Kuka on kumminäyttelijäsi? ”Maria Pere. Olin nähnyt häntä aiemmin jo Seinäjoen Kaupunginteatterissa ja Pyynikin Niskavuoren nuori emäntä ja Loviisan rooli kolahtivat muhun erityisesti. Hänessä on ihanalla tavalla herkkyyttä ja rosoa näyttelijänä. Vuosia sitten olin ollut Seinäjoella Murhaloukun ensi-illassa ja vienyt narikan kautta Marialle kortin, jossa kerroin ihailevani häntä ja kerroin Kurpitsateatterin Häräntappoaseesta, jossa esitin Allun roolia. Kutsuin hänet katsomaan esitystämme. Ja hän tuli katsomaan! Sain häneltä vastalahjan, mutta me ei koskaan kohdattu niin, että oltaisiin juteltu. Kirjeitse vain. No, sitten pääsin kouluun ja kumminäyttelijäasia tuli ajankohtaiseksi. Ajattelin heti Mariaa. Sain hänen numeronsa, jännittynein mielin soitin hänelle ja kysyin ”Tahdotko?” ja hän suostui. Ekana Teak-vuonna hän tuli katsomaan meidän pienoisnäytelmää, jolloin kohdattiin ensimmäistä kertaa. Hän on upea näyttelijä ja ihana ihminen, olemme ystävystyneet. Olen lähiaikoina menossa Porin Teatteriin häntä katsomaan. Niin ja on mulla toinenkin kumminäyttelijä, Wenla Reimaluoto! Hän oli pääsykokeissa ”marsuna” eli opiskelijana, jonka kanssa näyttelin vikoissa vaiheissa ja tehtiin improtehtäviä yhdessä. Olemme ystävystyneet myös ja oon käynyt häntä katsomassa Kansallisteatterissa.” 

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No Kurpitsateatterissa useammassakin jutussa, ja Törnävällä Seinäjoen Kesäteatterissa olin mukana kolmessa musiikkinäytelmässä ja Ilmajoen Musiikkijuhlilla eräässä oopperassa huutolaispojan roolissa. Seinäjoen Kaupunginteatterissa olin 9-luokkalaisena mukana Koirien Kalevalassa avustajana. Helsingin Kaupunginteatterissa TeaKin yhteistyönä oli Maratontanssit, Porin Teatterissa olin Tuhkimossa prinssinä ja täällä Lahdessa ensin Niskavuoren Hetassa ja sitten Nysässä. Mulla alkaa elokuussa kahden vuoden kiinnitys täällä, odotan innolla! Se on tuonut uudenlaista rauhaa opintojen ja valmistumisen keskelle.”

Lelupoika (c) Noora Geagea, HKT

 

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Maratontanssit oli kyllä tärkeä, itse asiassa eilen sain siitä taltioinnin katseltavakseni. Se oli vielä ensi-iltaveto, tempo oli kaikilla aika nopea. Sain tehdä siinä kaksi hyvin erityyppistä roolia. Toisella puoliajalla esitin toista tanssien seremoniamestaria, Lelupoikaa, jolla oli steppikengät ja joista lähti ääni joka askeleella. Rytmitin kengilläni näyttämöä ja se vaikutti esityksen koko äänitilaan ja tilan sointiin. Siinä roolissa mulla oli vapaa olo. Maratontanssit on merkityksellinen siinäkin mielessä, että se oli kurssini viimeinen yhteinen produktio. Toisena nostaisin Niskavuoren Hetan. Mikko Roihasta olin kuullut paljon hyvää ennen kuin olin edes tavannut häntä ja innostuin valtavasti, kun hän pyysi mua Siipirikon rooliin. Siipirikkohan on alkuperäisessä tekstissä piikatyttö, mutta meidän versiossa hän oli mies. En ollut osannut unelmoida sellaisesta roolista. Roiha on ohjaajana ihailtavan tinkimätön ja tarkka. Mulla oli koko prosessin ajan sellainen olo, että musta välitetään ja meillä oli vahva yhteys. Ja teoksestahan tuli valtavan hieno! Lopussa meillä oli Akustin roolissa olleen Tapani Kalliomäen kanssa Sibeliuksen Valse tristeen koreografioitu tanssikohtaus, jonka aikana iso vaneriseinä pyöri keskellä näyttämöä. Se kohtaus jäi erityisesti mieleeni. Muutenkin oli upeaa olla opiskelijana ammattilaisten joukossa ja onnistua, jengi oli mun puolella ja tukena.”

 Onko sinulla joku tietty oppi tai ohjenuora jäänyt erityisesti mieleesi? ”Näyttelijä Emma Kilpimaa on sanonut, että näytteleminen on hänelle vapauttamista. Se tuntuu mullekin hirveän olennaiselta. Kokemus siitä, että vaikutun muista esityksen materiaaleista kevyesti ja helposti ja sitä kautta kaikki näyttelemiseen tarvittavat ajatukset, tunteet ja impulssit on jo valmiina mun ruumiissa. Ne voi vaan vapauttaa näkyviin ja toista kohti. Silloin esiintyminen tuntuu vaivattomalta, ei tarvitse puristaa tai puskea."

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Ilmaisun tai olemisen tavat, mä tykkään yhdistellä töissäni kovia ja raskaita (maskuliinisia) sekä pehmeämpiä (feminiinisiä) laatuja liikkeessä ja äänessä. Nysässäkin olen hypermaskuliininen järkkärihahmo ja sensuelli ja pehmeä Metsän äiti. Oon sinut itseni kanssa, niin eri laatujen kanssa työskentely on mulle helppoa ja kiinnostavaa. Rytmi, musiikki ja liike on mulle ehkä omimpia juttuja.” 

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Musta olisi ihanaa osata tanssia balettia! Koulussa on ollut muutamia balettikursseja ja se on kyllä teknisesti niiiin haastavaa. Olisi ehkä pitänyt aloittaa jo 5-vuotiaana harjoittelu... Odotan kyllä, että tulevaisuudessa jotakin roolia varten saisin ottaa haltuun jonkun täysin uuden taidon. Oon valmis tarttumaan haasteeseen!”

Siipirikko (oikealla) / (c) Aki Loponen, Lahden KT

 Kuinka paljon käyt itse katsomassa teatteria? ”Kyllä mä pyrin käymään usein ja katsomaan laajalla skaalalla. Pääkaupunkiseudulla lähinnä tulee katsottua, toki muuallakin kuten nyt Seinäjoella ja Porissa. Seinäjoelle oon menossa katsomaan Niskavuoren Hetaa, ja Porissa odottaa Mummola ja Tattiritarit. Oulussa kävin hiljattain katsomassa Oikeusjuttu-nimisen nuortenesityksen, siinä oli kurssikaverini Aino Sihvonen mukana. Varsin onnistunut juttu, piti hienosti otteessaan.”

 Mikä näkemäsi esitys on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen nyt lähiaikoina? ”Täällä Lahdessa Sinna Virtasen esitys Maan ja veden välillä oli todella raikas ja koskettava. Esitykseen valitut materiaalit ja tavat, joilla niitä käytettiin olivat mulle kiinnostavia ja teki vaikutuksen. Rakastin sitä esitystä! Ihanan virkistävä kokonaisuus. Ja Heidi Heralakin mukana!” 

 Mitkä asiat inspiroi sinua työssä ja elämässä yleensä? ”Tietyllä tavalla ”korvilla hypisteltävä” musiikki, tekstuurisuus ja tuntuisuus musiikissa! Oppariinikin oon tehnyt jokaiselle luvulle oman soittolistan, jota lukija voi hyödyntää tekstin ohella. Ihmiset, läsnäolo ja vilpittömyys. On todella vaikuttavaa, jos ihmiset osaa kohdata toisensa ja olla aidosti läsnä. Kiireettömyyden tuntu tässä TikTok-ajassa on myös inspiroivaa. Pyrin itsekin toimimaan niin – olemaan yhteydessä ja yhdessä.”

 Tuohan on nyt vähän sellainen ”Rakastu betoniin”-tyylinen slogan? ”Kyllä, yhteydessä ja yhdessä!”  

 Tässä välissä Päivi-vahtimestari tulee tarkistamaan, että mitäs me ylälämpiössä oikein puuhaamme ja saamme olla rauhassa huomattuaan, että kyseessä on Veetin haastattelu. ”Veeti on ihana”, toteaa hän ja poistuu. ”Päivi on kyllä paras, eikä tää oo mikään maksettu mainos!” kehuu puolestaan Veeti. 

Pirun varjo/Nysä (c) Aki Loponen, Lahden KT

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti olet ihaillut tai arvostat? ”Nuorempana kaikki Seinäjoen Kaupunginteatterin näyttelijät oli mulle suuria sankareita, ihailin koko ensemblea. Tällä hetkellä ihailen muun muassa Aleksi Holkkoa, hän on parhaillaan vierailijana Seinäjoella ja on sieltä kotoisin, eli tunnen kotiseutuylpeyttäkin häntä kohtaan. Mikko Kauppila on huippu! Hänen tapansa esiintyä ja olla näyttämöllä on mulle erityisen kiinnostava. Siinä on jotain virkistävää ja vaivatonta! Ella Lahdenmäkeä ihailen myös, hänkin on Seinäjoelta! Ella Mettänen, huh huh! Saska Pulkkinen, Ria Kataja, Miro Lopperi, Linda Hämäläinen, Anna-Sofia Tuominen, Verneri Lilja, Ursula Salo...”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Hmmm, kaikki ihailemani tyypit on elossa, mutta millaista mahtaisi olla näytellä Martti Katajiston kanssa?” 

 Jestas, Martti Katajisto! Juuri viime viikolla katsoin Areenasta elokuvan Ihmiset suviyössä. Olipas se kokemus, ja vuodelta 1948! ”Jep, ja siihen aikaan toki näyttelemisen tyyli oli erilaista, mutta hänen esiintymisen tavassa oli jotain sille ajalle poikkeuksellista herkkyyttä. Voisin mä toki Meryl Streepinkin kanssa näytellä. Voitais tehdä yhdessä joku diivailujuttu, nythän on tulossa leffateattereihin Devil Wears Prada 2.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Maija Vilkkumaan kanssa olisi makeeta vetää vaikka Ingalsin Lauraa. Tai ehkä Maija on vasta tekemässä tätä meidän duettoa, joka olisi sekoitus hempeyttä ja rosoista rockia. Siihen voisi tulla fiittaamaan vielä joku kolmas… Antti Holma tulisi siihen vetämään spoken word -osuuden! Siitä tulisi monisävyinen biisi, joka olisi hyvin vaikeasti sulateltava ja se olisi pakko kuunnella heti uudestaan. Bohemian Rhapsody -tyylinen ensikuulemalta mahdottomalta vaikuttava kokonaisuus.” 

 Mitäs me laulettaisi karaokessa? Meillähän on toki 30 vuotta ikäeroa, että joku semmoinen biisi, jonka minäkin tunnistaisin... ”Joku teatraalinen biisi se varmaankin olisi ja 80-luvulta varmaankin? Mistä sä tykkäsit silloin?”

 No Dingo oli mulle 80-luvulla ”se juttu”, mutta ei niinkään enää. ”Levoton tuhkimohan on klassikko, että ehkä me vedettäisiin se. Isolla meiningillä ja varmalla otteella! Ja Porin Teatterista Syltti mukaan laulamaan.” 

 (Huom. Aiemmin oli tullut puheeksi, että Porin Teatterissa työskentelevä Syltti on tuttuni.) 

Tästä tulikin mieleeni, että jokohan karaokessa on Liekinheitin laulettavana? Siellä joku humalainen kaksikko menee estradille, toinen aloittaa ”ois viisaampi häipyy täält”, toinen yrittää ilmaviulua soitella vieressä ja baari tyhjenee samantien. ”Hahah, jep!”

Asiasta toiseen, mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko se oikeasti olemassa vai pelkkä myytti ja sanonta? ”Musta se on ruumiillisuuden taidetta. Jengi kokoontuu samaan esitystilaan ja kaikki tapahtuu tässä ja nyt, siinä hetkessä, ihmiseltä ihmiselle. Tilaan muodostuu yhteinen energia, ja yhteinen tai yksityinen kokemus voi olla ruumiillisesti hyvin vahva. Tätä on itse asiassa aika hankala sanoittaa. Näytelmäkirjailija-ohjaaja Kaisa Lundán on sanonut, että teatteri käsittelee hetkellisyydessään aina kuolemaa. Me ollaan läsnä, hengissä, elossa. Esitys alkaa jostakin ja päättyy johonkin, ja me todistetaan yhden esityksen elämä. Haluan myös uskoa siihen, että elävän ihmisen merkitys ja arvo edelleen nähdään ja että se pysyisi.”

 Kerro joku erikoinen sählinki esityksen aikana. ”Unohduksiahan on sattunut, mutta niistä on aina päästy eteenpäin. Se on osa ammattitaitoa. Nysän kanssa kävi syyskuussa tosi nolo juttu... Mehän ollaan katsomon alla, bäkkäri sijaitsee pienellä näyttämöllä siellä ja sieltä kuiskuttelukin saattaa kuulua välillä yleisöön. Väliaika oli juuri loppumassa ja multa oli jostain syystä mennyt ohi se kuulutus, että kymmenen minuutin kuluttua jatkuu. Jenni Kokanderin kanssa siinä höpsöteltiin ja en muista miksi, mutta ykskaks huusin kovaan ääneen ”VITTU!” Järjestäjä juoksee paikalle ja mä tajuan, että yleisö on jo katsomossa. En tiedä yhtään, että kuuliko sitä kukaan. Kyllä nolotti, kokoperheen esitys vielä ja pieniä kirkasotsaisia lapsia sali täynnä. Hyvä opetus siitä, että pitää olla tarkkana ja kuunnella…”

Metsän äiti/Nysä (c) Aki Loponen, Lahden KT

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? Saat nyt itse päättää, että minkä ikäiselle sanoisit. ”Sanoisin, että kaikki menee hyvin. Luota intuitioon ja tunteeseen. Helliä sanoja lausuisin. Ja että tiedät kyllä mitä kohti haluat mennä. Rohkeesti vaan.” 

 Mitä sanoisit alasta haaveilevalle nuorelle? ”Sanoisin samat asiat! Jos näyttelemisessä ja teatterissa on joku positiivisella tavalla vaivaava juttu, niin luota siihen tunteeseen ja mene sitä kohti. Harrasta ja mene katsomaan erilaisia esityksiä. Niistä voi nousta esiin tuntemuksia, joita ei pysty purkamaan sanoiksi, se kuuluu asiaan. Luota tunteeseen, etenkin jos se vaivaa pitkään.”

 Kerro joku hyvä muisto. Voi liittyä muuhunkin kuin teatteriin. Kenties joku lapsuusmuisto? Mikä on ollut paras saamasi joululahja? ”Semmoinen Peter Paniin liittyvä vähän nukkekodintapainen, mutta se oli avautuva suuri muovinen pääkallo, josta avautui Kapteeni Koukun linna! Sillä leikin aina ja mukana oli Peter Pan -hahmoja myös. Sitten mulla oli laatikko, missä oli erivärisiä palikoita ja leikin niillä aina Syrhämää, joka oli mun suosikkiohjelmani lapsena. Trampalla leikin monta tuntia Code Lyokoa, joka taas oli toinen mun suuri suosikkini. Miksailin Code Lyoko- ja Winx Club- hahmoja tyyliin ”tää olis nyt tää”. Mulla oli oma rikas sisäinen maailma, ja siinä meni aina useampi tunti leikkiessä. Uppouduin täysillä leikkeihini ja ajantaju katosi.” 

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi tyylilajiltaan ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi sekoitus romanttista musikaalia ja ”räkää, rockia ja hypistelyä”, vähän niin kuin tuo aiemminmainittu duetto Maija Vilkkumaan ja Antti Holman kanssa. Mua näyttelisi tamperelainen Ilmari Kujansuu. Ilmari oli mukana Työviksen Billy Elliotissa Michaelin roolissa, hän oli todella upea ja lahjakas jo silloin. Hän taitaa valmistua nyt TYKistä.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä olisin empatianvälittäjä. Riikka Purran työhuoneeseen tulisi hälytys, tosin hän ei tekisi sitä itse, ja lävistäisin hänet empatialla. Ehkä tulisi jonkinlaista muutosta leikkauksiin ja ajatteluun yleensä. Salakavalasti uiskentelisin ihmisten alitajuntaan. Nimi olisi Empatia-Erik, mukaan tulisi prinssiaspekti. Sillä olisi hame päällään, ja puvun yläosa olisi kulmikas. Helmat liehuen tulisin paikalle. Siinä voisi mennä persulla pasmat sekaisin.”

Prinssi (c) Miina Portti, Porin Teatteri

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? Viihdykettä, evästä? ”Pianon ottaisin. Säveltäisin ja laulelisin. Uusi kesäbiisi olisi valmiina kun pesästä mönkisin ulos.” 

 Ronja Ryövärintyttären keväthuuto -tyylinen juttuko? ”Todellakin! Kajauttaisin ilmoille säveltämäni kevätlaulun. Lisäksi pesässä olisi vissyä ja kahvia, ja ruuaksi pastaa tai pizzaa, ehkä joku raikas salaatti kylkeen myös.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne matkaisit? ”Dinosauruksia menisin katsomaan ja sitten 1920-luvulle savuiseen kapakkaan. Saksofoni soisi. Sitten menisin vuoteen 2014 ja kesään, jossa oli meillä Törnävällä Peter Pan -musikaali ja Kimmo Blom nimiroolissa. Viimeisen esityksen jälkeen kaikki itkimme, se kesä oli ollut todella merkityksellinen ja meitä oli paljon paikallisia nuoria siinä mukana.” 

 Mitä kysyisit minulta? ”Mistä sä katsojana vaikutut teatterissa?” 

 Hyvä kysymys. Mä vaikutun milloin mistäkin, ja se vaihtelee fiiliksen mukaan. Ja sehän tässä on parasta. Koskaan ei voi ennalta tietää mikä kolahtaa. Eniten ehkä vaikuttaa sellaiset jutut, mistä en ole osannut ennakkoon odottaa juuri mitään suurta.

 Tulevia roolejasi? ”Tulossa on kolme juttua, mutta niitä ei ole vielä julkistettu, joten en pysty kertomaan enempää tässä vaiheessa. Oon tosi innoissani kaikista proggiksista.” 

 (Huom. Haastattelun jälkeen julkistettiin Lahden Kaupunginteatterin syyskauden ohjelmistoa, ja Veeti on mukana syyskuun alussa ensi-iltansa saavassa musikaalissa Kolmen pennin ooppera ja näytelmässä Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897, joka ensi-illassa lokakuun puolivälissä 2026. Molemmat produktiot nähdään suurella näyttämöllä. Kolmas juttu julkaistaan myöhemmin.) 

(c) Titta Toivanen

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Jos siellä on joku, joka ei ole koskaan käynyt teatterissa, niin kannustan käymään ja kutsun lempeästi mukaan. Ja tietysti nimenomaan Lahden Kaupunginteatteriin, täällä on hieno ja omannäköinen ohjelmisto. Tervetuloa kokemaan niin teokset kuin itse talokin, tää on arkkitehtuuriltaan erityinen rakennus. Tervetuloa yllättymään ja ihastumaan. Tule fiilistelemään, ei ole mitään ymmärtämisen pakkoa! Teatteri on turvallinen paikka kokea ja ilmaista tunteita.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän haastattelun jälkeen? ”Ensin mä käyn vessassa, ja sitten mä lähden Z-junalla Helsinkiin ja kirjoitan oppariani niin perkuleesti, ja lisäksi mä kirjoitan vähän käsiksiä Yle Summerille, jota muuten oon juontanut lukioikäisenä.”

Yhteiskuva :) 

Bernard Pivot ́n kymmenen kysymystä : 

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti 

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Tekoäly 

3. Mikä sytyttää sinut? - Puolisoni 

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Liika egoilu 

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu 

6. Mitä ääntä rakastat? - Hypistelyn ääntä 

7. Mitä ääntä inhoat? - Katuporaa 

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Barista 

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Aivokirurgi 

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin meni!

Laurel ja Hardy - Mykkäfilmin mestarit / Tampereen Teatteri

 (Mainos / lippu saatu Tampereen Teatteri) 

 Ehkä se on tämä keski-ikä ja ajan väistämättömän kulumisen tajuaminen noin muutenkin, mutta varsinaista näytelmää ei ollut kulunut vielä sekuntiakaan kun minua jo itketti. Lavalla kaksi kulahtanutta mustaa hattua ja taustalla pyörimässä kooste menneiden aikojen elokuvien nimistä. Päässäni alkoi soida eräs tuttu tunnusmusiikki. On leppoisa sunnuntai. Isäni pötköttää ruokalevolla sohvalla, äiti touhuaa keittiössä jotain äitien askareita. Minä istun risti-istunnassa (uskokaa tai älkää, minäkin joskus taivuin risti-istuntaan) lattialla ja katselen mustavalkoista elokuvaa, jossa eräs tuttu kaksikko kohkaa kaikenlaista hassua ja toinen heistä katsoo välillä suoraan kameraan hyvin närkästyneenä (oman aikansa tonnin seteli -ilmeellä). Katsoo suoraan minuun ja pelkällä katseella olemme molemmat yhteistuumin samaa mieltä siitä, että kylläpä se kaksikon toinen osapuoli on varsinainen tunari ja pölvästi. Sanoja ei tarvita, mutta minua naurattaa kovasti. Kohta joku kompastuu ämpäriin, saa lankusta päähänsä tai istuu vahingossa hattunsa lyttyyn. Isä herää päikkäreiltä ja ihmettelee mekkalaa.

 Nostalgiafiilis potenssiin kymmenen heti kättelyssä, ennen kuin kumpikaan lavalle saapuvista herroista on ehtinyt paiskata kermakakkua päin toisen naamaa. Istuin hymy korvissa läpi lähes koko näytelmän, hymy vähän hyytyi surumielisimmissä kohdissa, kun sahanpurut rapisivat katosta ja käy ilmi, että uudenlaiset tuulet puhaltavat jo maailmalla ja tämänkaltaisten sankareiden aikakausi alkaa olla väistämättä ohi. Hymyilin muistoille ja itselleni. Että sainkin elää aikana, jolloin kunnon slapstick-komedia oli vielä voimissaan ja tosi-teeveen sijaan parhaaseen katseluaikaan esitettiin Ohukaista ja Paksukaista, Chaplinia, Buster Keatonia, Harold Lloydia, Marxin veljeksiä... Kiitos näiden herrojen, tänäkin päivänä minua naurattaa eniten se, kun joku kompastuu hallitusti tai jostain kuuluu BOJOING yllättäen.

(c) Emil Virtanen

 Hattupäiset herrat Stan Laurel ja Oliver Hardy (Risto Korhonen ja Ville Majamaa, vuosien varrella oivalliseksi todettu parivaljakko tämäkin) vähän tomuisissa vaatteissaan ja paikatuissa housuissaan ovat elossa jälleen ja kertomassa meille siitä, mistä kaikki alkoi ja miten elämä heitä kohteli yhdessä ja erikseen. Pintaraapaisu tosin, mutta eipä pariin tuntiin paljoa mahdukaan. Estradilla nähdään lukuisia muitakin tosielämän henkilöitä tuottaja Hal Roachista viehkoon vaimoon, ja toki myös muutamia tuttuja kohtauksia elokuvista. Helmi Jonasson pianoineen tuo mukavaa vanhanajan tunnelmaa ja ne mainiot äänitehosteet, jestas sentään. Erityisesti minua ilahdutti kaikenlaiset pienet eleet ja liikekieli, kravatin hypistelyt, tanssahtelut, ilmeikkyys, yllättävyys, kananmunankuorinta, koko lavastuksen hienoisen rapistunut mustavalkoinen värimaailma ja silhuettimainen loppukuva. Ja taas itketti!

 Tämä oli viihdyttävä ja koskettava,  kestoltaan juuri passeli kokonaisuus. Kaikkea ei paljastettu, ja minulle jäi katsojana hinku tutkia lisää herrojen edesottamuksista. Tokihan oli kotiuduttua YouTubesta katsottava muutamia klippejä vanhoista leffoista... Tehtäisiinpä muuten vielä elokuvia, joiden suomenkielisinä niminä olisi Lattapäät lainehilla tai Päivänpaisteisia pässinpäitä. Oma suosikkini elokuvista on Devil´s Brother (Kaksi muskettisoturia) vuodelta 1933 ja siinä eräskin "finger wiggle", "kneesy earsy nosey" sekä Laurelin humaltuminen ja molempien nauruhepulikohtaus. Ja Hardyn kampaus, itselläni kun joskus alaluokilla oli samanlainen look!

~

LAUREL JA HARDY - MYKKÄFILMIN MESTARIT / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 12.2. 2026 Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Näyttämöllä : Risto Korhonen ja Ville Majamaa sekä pianisti Helmi Jonasson

Käsikirjoitus Tom McGrath, suomennos Timo Rissanen, ohjaus ja koreografia Chris Whittaker, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Mika Hiltunen ja äänisuunnittelu Opa Pyysing

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, paitsi yksi kuva (c) Emil Virtanen

Hildur / Helsingin Kaupunginteatteri

(Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Maailman teatteripäivää vietettiin tänä vuonna perjantaina 27.3. ja vihdoinkin pääsin viettämään sitä siellä missä pitääkin, eli teatterissa. Sattumalta olen kyseisenä merkkipäivänä ollut aiempina vuosina kotosalla - välillä kun on tuntunut siltä, että koko elämäni on yhtä teatteripäivää. HKT:n Hilduria piti alunperin mennä katsomaan jo helmikuun puolivälissä, mutta sairasteluni siirsi reissuani maaliskuun loppuun. Arena-näyttämöllä kanssani teatteripäivää vietti seuraneitoni lisäksi täysi salilllinen katsojia, mikäs sen parempaa tapaa olla yhteisen asian äärellä jännäämässä.

Hildur (Elena Leeve) 

 Satu Rämön huippusuositusta Hildur-dekkarisarjasta olen lukenut kaikki ilmestyneet viisi osaa (ja lisäähän on luvassa), tämä oli ensimmäinen näkemäni teatteriversio ja tv-sarjakin on vielä korkkaamatta. Tämä sovitus perustuu sarjan ensimmäiseen osaan ja toimi mielestäni hienosti sen suhteen, että alkuperäisteoksen ei tarvitse olla aiemmin tuttu toimiakseen katsojalle. Ehkäpä tämä houkuttaa tarttumaan kirjaankin, syventämään kokemusta ja tutkimaan, että kuinkas sitten kävikään. Omasta lukemisestani oli vierähtänyt myös sen verran aikaa, että kaikki käänteet eivät olleet enää muistissani ja se oli pelkästään hyvä juttu.

 Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, pienelle paikkakunnalle (jota en nyt lähde tähän kirjoittamaan, pieleen menisi merkit kuitenkin), jossa ei poliisi Hildurin (Elena Leeve) sanojen mukaan tapahdu koskaan oikein mitään. Paikallinen poliisilaitos saa lisävahvistusta suomalaisesta Jakobista (Paavo Kinnunen), ja samantien alkaakin tapahtua ja ruumiita syntyy. Liikkuuko kylillä sarjamurhaaja ja mikä mahtaa yhdistää henkirikoksen uhreja? Tuntuu siltä, että koko tienoo on täynnä mystisiä tummiinpukeutuneita hupputyyppejä aitoon nordic noir -henkeen ja pimeydessä piileksii kaikenlaista, haastavista sääoloista nyt puhumattakaan.

Hildur, Tinna (Ursula Salo) ja Jakob 

 Ovelasti ja hienosti on saatu Islanti kyllä tuotua suhteellisen pienelle Arena-näyttämön lavalle. Karu luonto, pauhaava meri, lumivyörykin (tuli oikein kylmä sitä seuratessa), kivikkoiset polut... Pääni sisällä huusin, että älkää nyt kukaan menkö sinne takanäyttämölle, siellä pääsee näemmä hengestään ja monin tavoin. 

 Eipä tämä pelkkää murhaajajahtia ole, ja hyvä niin. Hildurin menneisyydessä on suuri, painava ratkaisematon mysteeri, joka pakottaa pitkiin juoksulenkkeihin ja surffilaudalle. Jotta saisi muuta ajateltavaa edes hetkeksi. Jakobilla taas on omat ongelmansa ja murheensa, tiettyjä asioita ei pääse pakoon vaikka kuinka lähtisi kauas Islantiin hommiin.

 Omituisia tyyppejä piisaa näyttämön täydeltä, osa ehkä hiukan liian karikatyyrimäisiäkin ja osa pääsee hengestään. Parhaat naurut irrotti Jari Pehkosen tyylittelemä ärsyttävyyden huippu Heidar, tuntui saavan katsojatkin oman osansa leveistä puheista. Elena Leeveä ja Paavo Kinnusta lukuunottamatta muut näyttelijät urakoivat useita hahmoja, joista moni piipahtaa lavalla vain hetkisen.

Heidarille heippa! (Jari Pehkonen)

 Täytyypä taas tunnustaa yksi asia. Paavo Kinnunen on sen sortin näyttelijä, että katselisin häntä mielelläni vaikka lukisi lavalla puhelinluetteloa tai neuloisi villapaitaa. Ja nyt matkustin Helsinkiin katsomaan, miten Paavo Kinnunen neuloo näyttämöllä villapaitaa! Hyvin sujui ja hyvin etenee käsityö.  Hauskaa itsensälietsomista katastrofiin harrasti Jakob lentokoneessa ja veneen kyydissä myös. Kuka onnekas saa esitysten päätyttyä Paavon neuloman tyylikkään villapaidan? 

 Toki Elena Leeven Hildurkin on oikein onnistunut roolityö, kova ja herkkä samassa paketissa. Hildur ei ole mikään helppo tapaus, hyvin määrätietoinen ja aika jääräpäinenkin paikoitellen.

 Paljonhan siellä pienessä Isafjördurissa sattuu ja tapahtuu, ja kaikki tietää kaikkien asiat vai tietääkö sittenkään. Aika näyttää, että tuleeko Hildurille jatkoa näyttämölle ja miten pitkään hypetys kestää.

Patologi Kirves-Haakon (Unto Nuora) löytää hiuksia oudosta paikasta 

~

HILDUR / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 28.1. 2026 Arena-näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Rooleissa : Elena Leeve, Paavo Kinnunen, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen, Ursula Salo ja Mauno Terävä  

Kirjailija Satu Rämö, dramatisointi Satu Rasila, ohjaus Tuomas Parkkinen, dramaturgi Ari-Pekka Lahti, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, videosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Eradj Nazimov ja naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen