Katri - musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakosken Apianniemi

 Kesäperinteitä pitää olla, ja niihin kuuluu ehdottomasti visiitti Valkeakosken Apianniemeen Suomen Kesäteatteriin. Matkalla mennen tullen etelän suunnasta voi ihastella Sääksmäen sillan upeita järvimaisemia ja perillä ennen esitystä herkuttelut tietysti Mokkapirtissä, joka on käsite jo sinänsä. Jonosta päätellen moni muukin oli samoilla suunnitelmilla lähtenyt liikenteeseen. 

Katri Helena (Natalil Lintala)

 Myönnän heti alkuun, etten ole koskaan ollut Katri Helenan varsinainen "fani", vaikka toki kunnioitan hänen hienoa ja pitkää uraansa. Tohmäjärven tyttö lauloi puhelinlangoista jo vuosia ennen syntymääni ja tuntuu siltä, että useat hänen kappaleistaan ovat olleet tavalla tai toisella elämässäni aina mukana. Kävi heti esityksen alkupuolella nimittäin niin, että tutun laulun sävelten kajahtaessa ilmoille minua alkoi täysin yllättäen itkettää. Tuli jokin välitön muisto suoraan lapsuuteeni, aikaan jolloin ei ollut huolta huomisesta ja kesät kesti ikuisuuden. Nostalgiapisteitä ropisikin laariin lähes jokaisen kappaleen myötä, ja tuttuja lauluja tulkitsivat vuorollaan muutkin kuin Katri Helena (Natalil Lintala, jolla paikoin hämmentäväkin yhdennäköisyys). 

 Sen verran usein olen Valkeakoskella katsomossa istunut, että tietää mitä tuleman pitää, niin hyvässä kuin pahassakin. Loistava bändi ja upeita tulkintoja, aika vauhdilla käänteestä toiseen etenevä käsikirjoitus, menestyksiä ja menetyksiä sekä muutama sivuhahmo nauruja irrottamassa. Kylänmiehen (Mikko Huoviala) pitää piipahtaa lavalla, mutta Reetu... No, suurinta osaa yleisöstä tuntui Reetunkin kohkaus huvittavan, ja pääasia että kansa viihtyy. Ilkat Sysimetsä ja Lipsanen on kyllä nähty jo niin moneen kertaan, samoin Toivo Kärki ja Junnu Vainio. Toki ymmärrän sen, että heillä on ollut todella suuri merkitys etenkin uran alkutaipaleella monelle artistille. Piristävänä "uutena hahmona" lavalla piipahti Jyrki Hämäläinen (Rasmus Koskinen).

Rasmus Koskinen

 Erityisen mieleenpainuva ja itselleni koskettavin kohtaus koettiin Rasmus Koskisen toimesta (Juha-pojan roolissa). "Lintu ja lapsi" on mielestäni yksi maailman kauneimmista lauluista ja kosketti minua kovasti pikkutyttönä jo ilmestymisvuonnaan 1977. Taas minua vietiin ja luulin ennalta, että herkistyisin eniten vaikkapa kappaleiden "Ei kauniimpaa", "Mun sydämeni tänne jää" tai "Syysunelma" myötä. Niihinkin liittyy paljon lapsuusmuistoja, toki olen letkajenkankin tahdissa joskus hypellyt.

 Aiemmiltakin vuosilta tuttua porukkaa nähdään ja kuullaan lavalla, ja itselleni tämä on se Valkeakosken suurin vetonaula ja syy vetää ostohousut jalkaan. Takuuvarmaa laatua, jonka työskentelyä on suuri nautinto seurata. Nimiroolissa siis loistaa valovoimainen Natalil Lintala. Joni Leponiemi oli ihanan inha joka suuntaan flirttaileva Panu Rajala ja toisaalta symppis Rautavaaran Tapsa, Lauri Mikkola taas vakuutti suurena rakkautena Timo Kalaojana ja "kalakaveri" Tommina. Rotunaisia kolmin kappalein edustivat Heidi Kirves (äiti ja Paula Koivuniemi), Ushma Olava (toimittaja ja Marion Rung) ja Leea Lepistö (tytär ja Lea Laven). Harri Penttilä herkisti laulullaan isän roolissa.

Leidit lavalla (vasemmalta Marion, Lea Laven, Katri Helena ja Paula Koivuniemi)

 Loppupuolella yllätti rajuhko vesisade, mutta mikäs meillä oli katoksen alla ollessa. Sekin hyvä puoli Valkeakoskella on, että ei ole huolta kastumisesta, ei katsomossa eikä lavallakaan. 

 Jos Kaija Koo kehottaa tempaisemaan korkkarit kattoon, Katri Helena toteaa napakasti "töpseli seinään" ja se onkin maanläheisempi ilmaus sille, että nyt tehdään eikä meinata. Siksi kai kansa häntä niin paljon rakastanut onkin. Tästä innostuneena aion vihdoinkin katsoa Yle Areenasta konserttitallenteen Katri Helenan viimekesäisestä viimeisestä konsertista.

 Valkeakoskella esityskausi jatkuu 8.8. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KATRI - MUSIKAALI / Suomen Kesäteatteri 

Ensi-ilta 11.6. 2026 Apianniemessä Valkeakoskella, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Natalil Lintala, Joni Leponiemi, Lauri Mikkola, Harri Penttilä, Rasmus Koskinen, Mikko Huoviala, Heidi Kirves, Leea Lepistö ja Ushma Olava

Ohjaus Heikki Paavilainen, käsikirjoitus Tuomas Marjamäki ja Heikki Paavilainen, koreografia Katri Riihilahti, kapellimestari ja laulujen sovitus Ali Ahmaniemi, puvustus Arja Sahno, kampaukset ja maskeeraus Pirjo Laihiala, lavastus Heino Pekkarinen sekä äänisuunnittelu Samuel Merisalo ja Jesse Soini

Orkesteri : koskettimet Ali Ahmaniemi/Kalle Ruusukallio, kitara Sampsa Rättäri/Marko Karhu, rummut Jimi Hautamäki/Kristian Suninen, basso Teemu Broman ja puhallinsoittimet Antti Hynninen

Esityskuvat (c) Kimmo Mäkiselkä 

Dracula - verimmäinen totuus / Seinäjoen Kaupunginteatteri, Törnävä

 (Näin esityksen lehdistön kutsuvieraslipulla 4.7. 2026)

 Kuulin jälleen kerran lakeuden kutsun ja niin se vaan oli suunnattava Törnävänsaareen, koska Dracula-hommelit ja Miika Murasen ohjaukset kiinnostaa aina. Jostain kumman syystä menomatkalla muistelin lämmöllä Itikan (nykyinen Atria) Helapää-makkaraa, jota serkkujeni luona Seinäjoella aina maisteltiin. Helavyö puolestaan liittyy vahvasti Pohjanmaalle myös, helatorstai meni jo ja Hectorkin lauloi, että "ko-ko-ko-koko hela maailma pysähtyy nyt kun oot lähtenyt". Mistä lie moiset aatokset mieleeni tulivatkin.

Jani Johansson, Mia Vuorela, Kaisa Hela ja Heikki Hela

 Olin jo ennakkoon innoissani valtavan hienosta lavasterakennelmasta, varmasti kesän upein ja ihan jo sen livenä nähdäkseen kannattaa suunnata tänä kesänä Seinäjoelle. Kyllä sitä kelpasi ihastella ennen varsinaisen shown alkua. Mutta noin muuten, hiukan toisenlaista Draculaa on nyt sitten luvassa. Itse professori Van Helsing (Jani Johansson) kunnioittaa meitä katsojia läsnäolollaan ja on saapunut kertomaan, että miten se tarina ihan oikeasti meni. Bram Stokerista kun ei ole mihinkään, virheitä täynnä koko teos. Apunaan hänellä on kolme näyttelijää ja sehän on selvä, että peruukki- ja vaatevaihtoja piisaa, koska roolihahmoja on huomattavasti enemmän kuin näyttelijöitä. Välillä tosin napataan apujoukkoja katsomostakin (ei sentään lavalle asti, joten ei pelkoa siitä). 

Renfield (Heikki Hela) ja Tohtori Sykerö eikun Seward (Kaisa Hela) 

 Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene ihan putkeen ja sekös hupaisaa onkin. Hurmaavan pöhköä on meno ja vaikuttaa siltä, että tähän on laitettu ripaus komedioista Näytelmä joka menee pieleen ja 39 askelta ja lisämausteina Musta kyy, Maanalainen armeija iskee jälleen (silmälasien käyttö valeasunahan toimii aina), Monty Python ja Kummeli. Meikäläiselle tämmöinen yhdistelmä toimii kuin metrinen vaarna, ja mitä hölmömpää sen parempi. Fyysistä hallittua kohellusta on luvassa ja myös erinäisiä sanaleikkejä, Tohtori Sykerön mainitseminen lämmitti sydäntäni erityisesti. Miimistä päidenkatkomista nähdään myös ja kyllä huomaa, että eräs hra Gassot on ollut vähän näyttämässä mallia.

Mina (Mia Vuorela) ja Lucy (Heikki Hela)

 Lavasteet ja paikoin jykevän pelottavakin äänimaailma toi mieleeni huvipuiston kummitusjunan. Olispa siistiä kierrellä vaunulla juuri tuommoisessa paikassa, ja "tää on uneton yö" soisi kajareista. Vaan jos on lavastus komea, niin on pukuosastokin. Eeppinen näky on itse Dracula (Kaisa Hela) peruukkeineen ja ihastuttavan viehko on Lucy (Heikki Hela) viiksineen. Van Helsingin tyylikkäästä lookista pidin kovasti ja ne aavenaiset (laulamassa Kodin kynttilöitä ja Gimmeliä varsinkin)! Mia Vuorelan lukuisista hahmoista suosikkini oli Lucyn mielitietty herrasmies. Renfield (Heikki Hela) pisteli surutta poskeensa niin hämähäkit, kärpäset kuin kanarialinnutkin. "Jonka rakensi Jussi!"

Van Helsing (Jani Johansson)

 Erityisesti huvitti yleisön osallistaminen, näin se pitää tehdä niin, ettei tunne oloaan kiusaantuneeksi, jos sattuu joutumaan vähän vahingossa näytelmään mukaan. Jotenkin se vaan myös on niin, että naurusulakkeeni parhaiten kärväyttää näköjään se, jos joku kompastuu tai jotain lentää tarjottimelta kaaressa ties minne. Hyvin tämä toimi päivänvalossakin ja varmasti toimii elokuun hämärtyvissä illoissa vielä paremmin. Ja kahviossahan on berliininmunkkien sijaan myynnissä transilvanianmunkkeja, tietysti. Esityksiä 13.8. asti, lisäinfoa tästä linkistä. 

 Ei mennyt päin whit...byä tämä!

ps. Kokeilkaas lausua manselaisittain Bram Stokerin Dracula!

Mestari itse (Kaisa Hela)

~

DRACULA - VERIMMÄINEN TOTUUS / Seinäjoen Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 12.6. 2026 Törnävänsaaressa, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Heikki Hela, Kaisa Hela, Jani Johansson ja Mia Vuorela 

Käsikirjoitus Le Navet Bete ja John Nicholson, suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Miika Muranen, fyysisen näyttelijäntyön konsultointi Marc Gassot, lavastussuunnittelu Kati Lamppu, pukusuunnittelu Leena Rintala, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Johanna Uusitontti, äänisuunnittelu Tomppa Rintamäenpää ja valosuunnittelu Lauri Virkkala

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri

Sitä saa mitä tilaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

 Nostalgiapäissämme ajelimme kohti Hämeenlinnan Kaupunginpuistoa, jossa tänä kesänä pyörii Yölinnun musiikilla höystetty komedia Sitä saa mitä tilaa. Samainen esitys oli edelliskesänä Raumalla ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ensi kesänä Hämeenlinnassa viskataan korkkarit kattoon Kaija Koon sävelin. Paljon on tullut erinäisiä kesäteattereita kierrettyä, lähinnä niitä samoja ja kaiholla muistelimme menneitä kesiä siellä sun täällä ja perinteitä, joissa Paavo Honkimäki kertoi ennen esitystä vessojen paikat, Jani Koskinen lauloi valkoinen takki päällään muina olavivirtoina ja Veikko Pulli kilkutti kelloa Kaupunginpuistossa esityksen alkamisen merkiksi. Nyt Veikosta oli jäljellä vain ääni. 

 Sitä saa mitä tilaa, ja seuralaiseni tilasikin ennen esitystä makkaran ja olutta. Hyvin maistui. Minulla soi päässä jo valmiiksi tv:n kokoinen haitari ja ehdinkin jo mainitsemaan ihan ääneen, että tv:n kokoisen hanurin onnistuin hankkimaan vaikka pienemmälläkin olisin varmasti pärjännyt. 

 Jatkuvasti lisääntyvää pakettihässäkkää yrittävät omalta osaltaan selättää varastoduunarit Aune Paljakka (Leena Rousti) ja Elmeri Aaro Pessi, tuttavallisemmin Elpee (Patrik Hvitsjö). Pakettien keskellä on hyvä vähän lauleskella, ja mikäpäs siinä kun on karisma ja ääni kohdallaan. Elpeellä on oma bändi Rytmipojat, ja iltaisin keikkaa pukkaa Ylävitonen-nimisessä lähibaarissa, jonka omistaja "Kala" (Jani Koskinen) sattuu olemaan myös pakettivaraston pomo. Kuvioissa mukana vahvasti myös kaikkien roudarien prototyyppi ja savukoneeseen ja pyroihin ihastunut rento Veke (Tatu Siivonen), joka sentään on muinoin reissannut ympäri Suomea Topi Sorsakosken matkassa ja kokenut muutenkin varmasti kaikenlaista. Elpeen tyttöystävä Jaana (Heta Halonen) mielii managerin hommiin ja tie tähtiin on auki. Ei muuta kuin kamat autoon ja baanalle. Unelmistahan tässä on kyse, pienistä ja suurista. Vekelläkin oikein silmä kostuu kun vielä kerran lähdetään isompiin ympyröihin, ja Leena Roustin mainiosti tulkitsema asiakas taas haikailee tilaamansa haitarin ja preussinpunaisen elvishenkisen kokohaalarin perään. 

Auton katolla Heta Halonen, haitarin kera Patrik Hvitsjö, oikealla Leena Rousti

 Pienet silmäniskut paikallisuuteen olivat varmasti Raumalla toiset, nyt käsiksessä vilisee niin Yömakkaraa, linnankivenmustia hiuksia, Rantakasinoa ja Pekka Tiilikainen & Beatmakersia, ja toimiihan se. Myös pikkutuhmia fingerporihenkisiä sanaleikkejä on paljon, ehkä vähän liikaakin. Vaan jestas miten hienosti toimii musiikki, ja biisit ovat omalta osaltaan myös tukemassa itse tarinaa. Bändi vie soitollaan hienoihin tunnelmiin, haitaribattlekin nähdään ja kuullaan (kilvoittelemassa Elpee ja kapellimestari Aleksi Laukkonen, joka sattuu olemaan myös Kultainen Harmonikka -kisan voittaja), ja laulajinahan näyttelijäviisikko on nautinnollista kuultavaa, yhdessä ja erikseen, jokaisella tähtihetkensä. Leena Roustia, Tatu Siivosta ja Jani Koskista olen kuullut paljon ja nauttinut sydämeni kyllyydestä, nyt uusina kykyinä oli suuri ilo kuulla Heta Halosta (joka on muuten Tangokuningatar muutaman vuoden takaa) ja valtavan karismaattista Patrik Hvitsjötä, jolla on äänessään hienoa simusilmumaistakin soundia. TeaKista vastavalmistunut nuorukainen tosin on onnistunut hurmaamaan minut jo aiemmin peräkkäisinä kesinä Raumalla, Hämeenlinnassa ja Tampereella esitetyn Dingo-musikaalin Jontun roolissa.

Siivonen, Hvitsjö ja Koskinen

 Kyllä on kesäteatteritunnelma kohdillaan kun haitari soi tyylikkäästi ja taidokkaasti, pieni sade ropisee katokseen, linnut laulelevat ja ennen väliaikaa kauempaa kahviosta leijuu grillimakkaran tuoksu. Pienenä kuriositeettina mainittakoon myös eräs hetki, joka on mahdollista vain kesäteatterissa... Jaana ja Elpee tunnelmoivat haikeankauniin Mahdunko maailmaas -kappaleen tahtiin, ja samaan aikaan katsomosta hipsii näyttämön sivusta takanaolevaan metsikköön mies "asioilleen" muka salaa. Hiukan huvitti. 

 Oikein viihdyttävä oli tämä hyvänmielen esitys, ja tarjosi ainakin pariksi päiväksi korvamatoja. Vuorotellen soi nyt päässä Sitä saa mitä tilaa, Liian suuri city ja se Tv.n kokoinen haitari. Viikonloppuna on luvassa reissua Valkeakosken suuntaan, joten Yölintu vaihtunee alkuviikosta Katri Helenaan.

 Elpeen notkeita lanteita ja muita tanssikuvioita pääsee seuraamaan 15.8. asti, eli hyvin ehtii! Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

SITÄ SAA MITÄ TILAA / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri HUK 

Ensi-ilta 25.6. 2026, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Patrik Hvitsjö, Tatu Siivonen, Leena Rousti, Jani Koskinen ja Heta Halonen

Käsikirjoitus JP Koskinen ja Otto Kanerva, ohjaus Otto Kanerva, musiikin sovitus Esa Nieminen, kapellimestari Aleksi Laukkonen, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Elina Vättö, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Lotta Selin ja koreografia Elina Lähde

Bändi : kapellimestari, piano ja harmonikka Aleksi Laukkonen/Tiia Karttunen, kitara Juha Keskinen/Pekka Oravuo, basso Hanna Turunen/Azra Topcu ja rummut Tomi Hyttinen/Ville Hatanpää

Esityskuvat (c) Hanna Kanerva 

Kaupunginpuisto on Siivosen Tatulle varsin tuttu paikka!

Missä kuljimme kerran / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

 Olin hiukan yllättynyt siitä, että edellisestä visiitistäni Suomenlinnaan kesäteatterin merkeissä oli ehtinyt vierähtää liki kymmenen vuotta (edellinen kerta vuoden 2017 Seitsemän veljestä). Esitysten kiinnostavuudesta tai miljöön kiehtovuudesta ei paussi ole ainakaan ollut kiinni (vieläkin harmittaa se, että jäi näkemättä kesän 2018 Yksi lensi yli käenpesän ja viimekesäinen Pinokkio), omasta laiskuudestani enemmänkin, kas kun paikalletaapertamiseen tulee nähdä tavallista enemmän aikaa ja vaivaa, ja fakta on myös se, että mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän mennään helppous ja mukavuus edellä. Joskus pitää kuitenkin aktivoitua, ja nyt oli se hetki. Kiinnostustani lisäsi etenkin ohjaaja Riikka Oksanen, josta on tullut muutaman vuoden sisällä yksi suosikeistani. 

Allu (Ville Hilska)

 Kjell Westön alkuperäisteos ei ole minulle tuttu, monelle ilmeisen tärkeä ja rakas. Olen lähes varma siitä, että näin HKT:n teatteriversion vuosia vuosia sitten, mutta minkäänlaisia muistikuvia ei kyllä jäänyt. Ehkä vain luulen nähneeni sen, samoin elokuvan (jonka sekoitan leffaan Leijat Helsingin yllä, Westön teokseen perustuva sekin). Kanssakatsojien puheita väliajalla ja esityksen jälkeen ohimennen kuullessa tuntui siltä, että varsin monelle nämä roolihenkilöt ja tapahtumat olivat erittäin tuttuja. Jos ihan rehellisiä ollaan, minulla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä siitä, millaisia teemoja näytelmässä edes käsiteltäisiin...

Cedi (Miiko Toiviainen) ja Henning (Robert Kock)

 Alkupuolella mietin, että okei, jotain erikoistahan tässä toteutuksessa täytyy nyt olla, sillä sana kiirii, lisänäytöksiä pukkaa ja vapaita paikkoja löytyy vasta elokuun loppupuolen näytöksissä. En päässyt vielä ihan täysillä näytelmän imuun, vaikka nuoruuden intoa ja vauhtia täynnä oleva Allu (Ville Hilska) heti sydämeni veikin aitoudellaan. Istuimen epämukavuuskin alkoi jo heti alkumetreillä tuntumaan ja muistin sen, miksi en Suokissa vuosiin ole istunut. Jalat muistivat, puutuminen. Sitten kaunis musiikki alkaa soimaan, Eccu (Santtu Karvonen) laulaa siitä kun Otava kuoli, ja taivaalta satelee hiljalleen lunta. Kesäteatterissa. Koko esitys nousee täysin uusiin ulottuvuuksiin. Vaihdan asentoa paremmaksi ja ryhdikkäämmäksi, minua alkaa itkettää ja samalla ymmärrän, miksi näytökset ovat kohta kaikki loppuunmyytyjä. Taas mennään, tunnetilasta toiseen.

Eccu (Santtu Karvonen) ja Musta enkeli (Iina Nyländen)

 Jossain kohtaa joku kertoo, että kaikki kadut ja paikat ovat täynnä muistoja niillä kulkeneista ihmisistä, askeleista, ohikiitävistä hetkistä. Se liikuttaa suunnattomasti. Aistitkin terävöityvät, ja sitä tukee hieno äänimaailma, joka tilassa vallitsee. Pallon osuminen mailaan tenniksenpeluun tuoksinassa, laukausten äänet, joiden keskellä kuuluu viatonta pääskysten laulelua kuin merkkinä siitä, että meuhkatkaa te mitä meuhkaatte, täällä jossain elo jatkuu ilman huolen häivää. Helteen jälkeen sateen ropina katokseen päivän kääntyessä iltaan. Jazz saapuu Helsinkiin ja meno muuttuu, kohtaus on kuin suoraan Babylon Berlinin Moka Eftistä. Hyvät bileet, railakkaan riehakas meininki ja sen jatkuessa ja jatkuessa nousee ajatus, että tanssiminen ja liikeradat muuttuvat jo pakonomaisiksi, haluaisi jo rauhoittua mutta ei auta, kun muutkin niin minä.

 Innosta heiluvat kädet, mielen järkkymisestä tärisevät kädet, jazzkädet, veren tahrimat kädet ja kasvot. Valkoinen ja punainen sade. Valkealla lattialla punaiset veritahrat, joihin meinaa liukastua. Ylöspäin pyrkivät ilmapallot, joista tiukka ote. Odotan, että edes yksi palloista karkaisi vapauteen. Ei, ote pitää Luciella (Satu Tuuli Karhu). "EI!", huutaa Nita (Annika Hartikka), mutta ote pitää Cedillä (Miiko Toiviainen). Miten osaakin olla taas hyytävä ja pelottava hahmo Cedi, mutta tajuaa hänkin lopulta. Lukuisat kirjeet milloin mistäkin. Kielon tuoksu. Edessäni muka salaa jatkuvasti viestejä kännykällä kirjoitteleva nainen, vierustovereitteni katoaminen väliajalla. "On tämä aika raskasta", toteaa nainen väliajalle mentäessä seuralaiselleen eivätkä enää palaa. Toiset meistä vain katoavat, omasta tahdostaan tai sitten jonkun toisen toimesta. Merimies-Allu palaa maailmalta sentään, vaan olisiko kannattanut sittenkin jäädä toisaalle. Missä vaiheessa kohtalo määrää miten käy? Heti alussako?

Lucie (Satu Tuuli Karhu)

 Vastakkainasettelu ja koston kierre. Me, te, he, ne. Ihmisiä silti kaikki. Maailma valintoja täynnä, pieniä ja suuria. Poistuessa toiset kipittävät järkevämmillä kengillä ja paremmalla kunnolla läheisen vesibussin kyytiin, toiset taapertavat tihkusateessa isomman massan mukana ja perässä Suomenlinnan lautalle, Kauppatorille, hajaantuvat kaikki omiin suuntiinsa. Minä matkaan ratikalla rautatieasemalle, jonka lähistöllä huikaisevan kaunis sateenkaari. Kadut ja kulmat täynnä ihmisiä, askelia, elämää. Silloin joskus ja nyt. Missä kuljimme kerran.

Nita (Annika Hartikka)

 Palanut vasen olkapää ja nenä, sateesta kastuneet kengät. Käsiohjelman loppupuolella Antti Aution näytelmässä kuultujen äärimmäisen kauniiden laulujen sanat, kuin runoina. Kiitos tästä. Suomenlinna tarjosi taas toisenlaisen kesäteatterikokemuksen ja iloitsen siitä, että onnistuin näkemään tämän. Jos mielit katsomoon, pidä kiirettä. Lippuja on jäljellä kirjoitushetkellä enää seitsemään näytökseen.

Ivar (Juha Kukkonen) 

 ~

MISSÄ KULJIMME KERRAN / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Ensi-ilta 6.6. 2026, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Rooleissa : Santtu Karvonen, Miiko Toiviainen, Annika Hartikka, Satu Tuuli Karhu, Ville Hilska, Robert Kock, Juha Kukkonen ja Iina Nyländen sekä avustavissa rooleissa Tiiu Poikonen ja Verne Viitala

Alkuperäisteos Kjell Westö, suomennos Katriina Huttunen, ohjaus ja dramatisointi Riikka Oksanen, lavastussuunnittelu Janne Vasama, valosuunnittelu Ville Mäkelä, sanoitus ja sävellys Antti Autio, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Sari Suominen, maskeeraussuunnittelu Tiina Winter ja koreografia Lasse Lipponen

Esityskuvat (c) Janne Vasama

Notre Damen kellonsoittaja / Samppalinnan Kesäteatteri

 "Turku on tulessa, jälleen! Hornan liekit nuoleskelivat Samppalinnanmäkeä ensi-iltayleisön silmien edessä!" 

 Jos olisin toimittaja, otsikoisin raporttini ensi-illasta ylläolevalla tavalla. Etusivun juttu. Bloggaajaltakin tämä toki onnistuu, ja heti perään kerron pienen kauniin muiston. Parisen vuotta sitten toisenlaisiin maisemiin tottunut hollantilainen ystäväni tuli kesällä vierailulle luokseni ja eräänä päivänä kiipesimme Aulangon näkötorniin. Huipulla ystäväni leuat loksahtivat auki, hän katseli eteensä avautuvia maisemia joka ilmansuuntaan silminnähden vaikuttuneena ja sai lopulta sanoitetuksi fiiliksiään. "Oh wow!" , "This is amazing!" ja "Just w-o-w!" sai hän sanotuksi, pitäen pitkän tauon lauseiden välissä. Samat sanat hän lausui Sääksmäen sillan huikeissa järvimaisemissa. Katsoi minuun hymyillen, lähes liikuttuneena. Enempää sanoja ei tarvittu, ja silti tiesin, että se oli hänen tapansa kiittää minua siitä, että sai kokea jotain niin kaunista ja hienoa. Minun kanssani.

Quasimodo (Karlo Haapiainen) 

 Ja mitenkäs tämä liittyy Notre Damen kellonsoittajaan ja Samppalinnaan? No siten, että itselläni oli hyvin samanlaiset olotilat ensi-illan jälkeen. "Olipas se!", sain vain sanotuksi. Huh huh, millaisessa pyörityksessä olikaan tullut oltua edeltävät tunnit! Ihan kirjaimellisestikin pyörityksessä, kiitos Samppalinnan pyörivän katsomon, ja lisäksi emotionaalisessa teholinkouksessa. On jotenkin vaikeaa sanoittaa sitä tunnetta, kun katsojana ja kokijana on jatkuvalla syötöllä joko pala kurkussa tai kyyneleet silmissä ja useimmiten molempia samaan aikaan ihan vain siksi, että kaikki on niin taidokasta, vaikuttavaa, arjen yläpuolelle kohottavaa - ja itse tarinakin vie toki mennessään. Päällisin puolin vaikutan ihan "normaalilta", mutta pinnan alla myllertää. Jylhän musiikin ja lauluvoiman avittamana lävitseni virtaa jotain, mitä en osaa selittää. Sen voimasta istun ryhdikkäämmin, hengitän syvemmin - tunnen olevani enemmän elossa! Kaikki huolet ja murheet katoaa toviksi. Työryhmällä on takanaan melkoinen urakka ja edessä upea kesä, ja nyt tämä hetki ja juuri tämä esitys on tehty minua varten. Meitä varten. Meitä onnekkaita, jotka saamme ja saimme yhdessä kokea tänään tämän. "Oh wow!" 

Esmeralda (Mitra Matouf) 

 Seitsemän vuotta sitten näin Notre Damen kellonsoittajan Tampereen Teatterin ensi-illassa. Kertakokemus oli hieno (näin esityksen siis vain kerran) mutta ei näköjään niin mieleenpainuva, että olisin esimerkiksi muistanut, miksi Quasimodo (Karlo Haapiainen) Notre Damen katedraalin suojissa ylipäätään elelee, kelloja soittelee ja gargoili-kivipatsaille juttelee, ja miksi vallanhimoinen arkkidiakoni Claude Frollo (Aaro Wichmann) toimii hänen kasvatti-isänään, suojellen yksinäistä rujoa poikaa kaikin konstein maailman pahuudelta ja ties miltä. Muut eivät saa poikaa nähdä, ja kas kun koko Pariisi ja varmaankin koko maailma vilisee ihmiskunnan pohjasakkaa muutenkin. Jotain ikävän tuttua ja ajankohtaista nyt tässä ihmisarvon alaslyttäämisessä ja meuhkaamisessa... Vaan annas olla kun Narrien juhlien tiimellyksessä Quasimodon onnistuu ujuttautua juhlahumuun mukaan ja ikävähköllä tavalla törmää tyrmäävän upeaan mustalaisneito Esmeraldaan (Mitra Matouf), ja yllättäen kaksi sielua kohtaavatkin. Eikä tässä vielä kaikki. Paikalle saapuu vielä vaaleat kutrit tuulessa hulmuten ja rinta ryhdikkäästi rottingilla suoraan sodan melskeistä kapteeni Phoebus (Tuomas Korkia-Aho). Esmeralda hurmaa hänetkin. Villi, vapaa, samalla herkkä ja voimakas luonnonlapsi kun on. Frollo saa neidosta pakkomielteen itselleen myös, yllätys yllätys. Hornan tulta (Hellfire), Frollon eeppinen erinäisissä-tuskissa-kärvistelysoolo kajahtaa komeasti viilenevään kesäiltaan. Vaan minkä puolesta taistella? Vapauden, rakkauden, oikeudenmukaisuuden, ihmisyyden? Kuka tästä kaikesta selviytyy voittajana, vai selviytyykö kukaan?

Phoebus (Tuomas Korkia-Aho) ja Frollo (Aaro Wichmann) 

 Vähän kulunut ja kliseinen "tietäjät tietää"-kommentti sopii kaikille, jotka ovat jo nähneet esityksen. Te muut voitte vetäistä kesäiset ostohousut jalkaan ja marssia lippukaupoille. Sittenpähän tiedätte myös miltä näyttää (ja tuntuu), kun Frollo seisoo pieni käärö sylissään kalliolla katsellen kaukaisuuteen ja ehkä miettii, että viskaanko tuonne jonnekin tämän pienokaisen vai toiminko toisin. Kun tuulenvire tarttuu ilakoivan mustalaisjoukon helmoihin ja paidanliepeisiin ja kutreihin, tamburiinit soivat ja lanteet keinuvat. Kun luonnon oman valosuunnittelijan myötä ilta-auringon säteet lävistävät savun ja rovion, jonka keskellä Esmeralda yrittää tempoilla itseään irti. Kun sulaa lyijyä kaatuu kattilallinen kaupungin ja ihmisten päälle. Kun Quasimodo seisookin selkä suorana, pakottaa katsomaan ja joku kysyy, näetkö hirviön vai ihmisen.

 En nyt erikseen hehkuta mitään ns. yksilösuorituksia (vaikka olisi aihettakin) kun kaikki on priimaa ja jokainen loistaa vuorollaan. Huikeaa katsottavaa ja kuultavaa tämä oli, täynnä upeita sooloja jatkuvalla vyörytyksellä ja joukkovoimaa niin ensemblen, kuoron kuin orkesterinkin osalta. Kokonaisvaltainen elämys kaikille aisteille. Tämänkaltaista kesäspektaakkelia en ole koskaan aiemmin kokenut, sisätiloissakin harvakseltaan. Kiitos kaikille, jotka teitte tämän mahdolliseksi!

 ps. Ensi-iltaan toi lisämaustetta läheiseltä urheilukentältä kantautuva äänekäs selostus. "Ja seuraavana korkeushypyssä..."

~

NOTRE DAMEN KELLONSOITTAJA / Samppalinnan Kesäteatteri 

Ensi-ilta 17.6. 2026, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Perustuu Victor Hugon romaaniin ja Disney-animaation lauluihin

Rooleissa : Karlo Haapiainen, Mitra Matouf, Aaro Wichmann, Tuomas Korkia-Aho, Ville Saarenketo, Samuli Kakko, Marissa Lattu, Eleonoora Martiskainen, Mikko Nuopponen, Pablo Ounaskari, Samuli Pajunen, Dora Seitovirta, Nicolas Gosalvez (TAMK), Eero Ketonen (TAMK), Veera Lapila (TAMK), Elli Pasonen (TAMK) ja Suvituuli Lehtovirta (TAMK)

Lisäksi 12 hengen kamarikuoro ja 9 hengen liveorkesteri!

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Stephen Schwartz, käsikirjoitus Peter Parnell, suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Jukka Nylund, koreografia Chris Whittaker, kapellimestari Ville Myllykoski, lavastussuunnittelu Mika Haaranen, äänisuunnittelu Eero Auvinen, naamioinnin suunnittelu Aki-Matti Kallio ja pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Samppalinnan Kesäteatteri!