sunnuntai 8. helmikuuta 2026

Myrsky / Teatteri Jurkka

 Ostaa täräytin lipun Teatteri Jurkan Myrskyyn samana päivänä kun liput tulivat myyntiin, sillä näyttämöllähän olisi melkoinen combo ja siksi vetäisin ostohousut jalkaan yhtään enempiä miettimättä. Kiittelin itseäni viisaasta valinnasta ja ripeydestä, sillä nopeus on valttia lippukaupoilla, ja kaikki esitykset myivät loppuun jo ennen ensi-iltaa. Moni jäi nuoleskelemaan näppejään (näppejä muuten nuoleskellaan myös itse näytelmässä), mutta peruutuspaikkoja kannattaa kysellä teatterin lippukassalta tuntia ennen esityksen alkua. Minun näytöksessäni taisi olla pari tyhjää paikkaakin, hyvällä tuurilla siis pääsee katsomaan. Esityksen alkua odotellessa katsomossa oli jännittynyt kuhina, joka osittain johtui siitäkin, että monsieur Gassot iloisena hääri imurin kera penkkien alta irtokiviä ja muuta siivoillen. Tässä me nyt istumme, me onnekkaat ajoissa lippumme ostaneet, ja kohta mennään! Turvavyöt kiinni.

 Olen nähnyt Shakespearen Myrskystä pari teatteriversiota - aikoja sitten Hämeenlinnan Teatterissa ja seitsemän vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterissa. Hirveästi muistikuvia kummastakaan ei ole eikä näytelmä muutenkaan ole minulle tuttu - ja täytyy myöntää, että tämän Jurkankaan version jälkeen en ole yhtään sen viisaampi. Mitään syvempää analyysiä on siten turha odottaa, sillä vietin pari tuntia niin riehakkaan hämmentyneessä tilassa, etten osaa edes sanoa mikä oli koko homman ns. punainen lanka. Unohtakaa siis odotukset sen suhteen, että mistä tämä näytelmä mielestäni edes kertoo. Lainaus teatterin sivuilta : "Esitys käsittelee vallan, taiteen ja ihmisyyden rajoja maailmassa, jossa lopulta ainoa pelastuksen tie on myötätynto." Myös ohjaaja Erik Söderblom on kirjoittanut käsiohjelmaan aukeaman verran viisaita sanoja, joilla sai ajatuksensa vielä enemmän solmuun niin ennen ja jälkeen esityksen. "Myrsky on väite, ajatelma, tutkielma maailmasta."

Suosalo, Gassot, Leppänen ja Mustakallio

 Onhan tässä tietysti Prospero, Miranda, Ferdinand, Kaliban, Ariel (ehkä pesuainepullon muodossakin, harmittaa etten tsekannut tarkemmin kun puteli karvoituksineen lähes naamani edessä heilui), Antonio, Alonso ja Trinculo - kostamista ja salamarakkautta. Ja äänimaailmaltaan varsin vaikuttava myrsky. Monesti ihastelin sitä, että miten kaunista onkaan suomen kieli, runollisessa muodossa tai ei. 

 Teatteri on minulle riemullisinta silloin, kun minut yllätetään täydellisesti ja saan mukaani jotain aivan muuta mitä lähdin edes hakemaan. Välillä on käynyt niin, etten ole ymmärtänyt esityksestä mitään ja sitten ykskaks kotimatkalla alkaa itkettää. Nyt en oikein edes tiennyt mitä odottaa ja mitä tuleman pitää. Pieni aavistus oli etenkin kolmikosta Suosalo-Gassot-Mustakallio. Täysin mysteerinä toimi yllättäen tästä porukasta Tuukka Leppänen, jota olen toki nähnyt lavalla paljon mutta lähinnä musikaalirooleissa. En kyllä yhtään osannut odottaa Alepan muovipussi päässä temmeltävää Suosalon Kalibania, ja eräskin Tuukka/Manu-yhdistelmä painui kyllä ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni näkynä, jota en varmasti ikinä unohda. Toisaalta en edes halua unohtaa, ja sehän se oudolla, perverssillä tavalla nautinnollista onkin!

 Puvustus oli kyllä niin nerokasta, että! Kierrätys kunniaan! Moneen ne petivaatteet ja lakanat muuntuvat, ja olihan päähineenä kengänsuojusta ja koristeellista tyynynpäällistäkin. Voisin yrittää jesarilla vetää tyynyn päähäni ja esittää kotona tiivistelmän, tai kietaista itseni muoviin ja lausua teatraalisesti jotain. Jurkka on siitä jännä paikka, että varsinkin eturivissä istuvat voisivat halutessaan napata ohiliihottavaa näyttelijää täkinkulmasta tai ties mistä ulokkeesta kiinni. En kuitenkaan tälläkään kertaa napannut, en oksasta enkä varsinkaan "oksasta".

Marc Gassot 

 Vironkadulla sijaitseva Teatteri Jurkka on monenlaista menoa vuosien varrella nähnyt ja kulmilla asuvat ja kadulla kulkevat ovat taatusti monenlaisiin yllätyksiin tottuneet, kas kun esityksissä välillä käytetään suoraan kadulle johtavaa ovea. Olisi mahtavaa nähdä ohikulkijoiden ilmeitä, sillä tässä käytetään sivuovea runsaasti niin poistumiseen kuin sisääntuloonkin ja kyllä - taas oli takaraivoni naurusulake koetuksella ja kärvähtihän se. Ei oo todellista -tyylisiä ajatuksia kävi päässäni useasti ja oven avautuessa jo vähän jänskätti, että minkänäköinen tyyppi sieltä tällä kertaa tulee, vieressä kun istuin.

 Jotenkin tämä toteutus toi mieleeni katuteatterin, jossa kaikenlaiset käänteet ja hahmot ovat mahdollisia, jotta ohikulkijoiden mielenkiinto heräisi ja jäisivät niille sijoilleen seuraamaan, että jaahas mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua. Takuulla pysähtyisin katsomaan, jos tämmöistä esitettäisiin turuilla ja toreilla. Tuli mieleeni myös muisto jostakin koulunäytelmästä, jossa käytettiin rekvisiittana ja asuna mitä nyt käyttöön sattui saamaan. Joulukuvaelman pyyhepäiset Maria ja Joosef, aamutakit päällään... Lisäksi mielessäni kävi Tabu-sketsisarjan hömppäherrakisat ja Ryhmäteatterin varhaistuotanto (jota en ole livenä harmikseni nähnyt), ja muutenkin tässä oltiin teatterin alkulähteillä koomisuuden ja groteskiuden kautta. Ilahdutti erilaisten suomennosten käyttö ja se, että osataan nauraa myös itselle. Pornomiimit ja Kiviä taskussa mainittu. Miten kestääkin musikaalitähdellä ja palkitulla taiteilijalla se vaatteidenvaihto noin kauan. Pieniä silmäniskuja myös yleisön suuntaan. Luulin jo, että Esa lähti takkeineen väliajalla menemään, mutta kävikin vain tupakalla. Huh. 

Leppänen ja Suosalo

 Parisen päivää sitten luin somealusta Threadsista tuntemattoman lapsukaisen lausahduksen, joka lämmitti mieltäni suuresti. "Paras asia leikkikaakaossa on se, että se loppuu vasta kun mielikuvitus loppuu." Lause sopii mielestäni mainiosti teatteriinkin, ja etenkin tähän esitykseen. Teatteri on yhteistä leikkiä, ja tämä toteutus osui ja upposi juuri leikkisyyden ja absurdien käänteiden ansiosta minua miellyttävällä tavalla niin nauruhermooni kuin muistilokerooni, jossa erityisen riemastuttavia teatterielämyksiä pyörii sulassa sovussa sopiva määrä, ei liikaa. Esityksiä, joiden näkemisen jälkeen olen totaalisen pihalla ja silti hymyilyttää kovasti. Joskus unissani on niin vallaton meininki, että aamullakin naurattaa, vaikkei osaa selittää muille yhtään mitään järkevää tapahtumien kulusta. Tästä jäi sama fiilis. On hurjan kivaa olla yksi niistä, jotka tämän onnistuvat näkemään! Ja tässä ei edes mielikuvitus ollut rajana, ei pidätellyt Jurkan piskuisen teatterisalin seinät eikä aikakaan. Esityksen jättämä kupliva hyväolo jatkuu edelleen, enkä osaa petivaatteitanikaan katsoa enää samalla tavalla kuin aiemmin.

 Tähän loppuun tekisi mieleni laittaa esityskuvista eräs tietty, mutta se spoilaisi ehkä liikaa. Onnea matkaan heille, joilla on lippu tuleviin näytöksiin. Tiedätte sitten mitä mahdollisesti kuvassa olisi.

 Olisipa muuten ollut mielenkiintoista päästä katsomaan näytelmän harjoituksia... Kuka ideoi ja mitä, ja mitä kaikkea mahdollisesti jätettiin lopputuloksesta pois. Olisi myös kiintoisaa nähdä esitys uudestaankin, myöhemmin, ja huomata miten se on mahdollisesti muuttunut esityskertojen myötä. 

~

MYRSKY / Teatteri Jurkka 

Ensi-ilta 5.2. 2026, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Rooleissa : Minttu Mustakallio, Marc Gassot, Martti Suosalo ja Tuukka Leppänen

Ohjaus, sovitus, lavastus- ja äänisuunnittelu Erik Söderblom. pukusuunnittelu Marja Uusitalo, valosuunnittelu Saku Kaukiainen sekä naamioinnin suunnittelu Riikka Virtanen

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

perjantai 6. helmikuuta 2026

Isä / Tampereen Työväen Teatteri

 (Mainos / nähty kutsuvieraana ensi-illassa) 

Vihdoinkin! Tämän näytelmän olen halunnut nähdä jo pitkään ja vaikka sitä on aiemminkin esitetty Suomessa, minulta se on syystä tai toisesta mennyt ohitse. Ranskalaisen Florian Zellerin perheenjäseniä käsittelevästä trilogiasta olin aiemmin nähnyt näytelmät Poika (KOM-teatterissa) ja Äiti (Turun Kaupunginteatterissa), ja Isän olin nähnyt vain elokuvaversiona. Muistan poistuneeni aikamoisessa tunnemyllerryksessä elokuvateatterista, silmät kyynelistä sumeina.

Miia Selin ja Esko Roine


 André (Esko Roine) ihmettelee asunnossaan onko aamu vai ilta, piilottelee arvoesineitään varmuuden vuoksi, ikävöi ja kehuu toista tytärtään, hurmaa charmillaan uuden hoitajaehdokkaan sekä yllättää tanssi- ja sirkusmenneisyydellään kaikki. Huonekalut tuntuvat vaihtavan paikkaa, ihmiset näyttävät ja kuulostavat vierailta. Ja miksi hänen kotonaan ramppaa jatkuvasti väkeä? Kotikaan ei tunnu tutulta.

 Teksti on mielestäni yksi hienoimmista ja varsin onnistunut, samoin ohjaus. Miten pienillä asioilla ja mitään erityisemmin alleviivaamatta kuvataan muistisairaan kaoottistakin päänsisäistä maailmaa. Omasta mielestä kun puhutaan järkeviä, mutta juttujen laatu lähinnä huvittaa muita. Puhutaan ns. höpöjä, ja sekös katsojia naurattaa. Läheiset ja muut yrittävät pysyä kyydissä mukana. Tapahtumaketjujen havainnot, tunnetilojen äkilliset vaihtelut, yksittäisten lauseiden merkitykset, syvä hämmennys, huumorikin. Tytär Anne (Miia Selin) oman jaksamisensa rajoilla. "Isä pieni" , tuutulaulut. Toistuvat painajaiset, joissa "ongelma" poistuisi nopeasti. Puolison (Janne Kallioniemi) tylyt sanat. Lausuttiinko niitä oikeasti? On tehtävä suuria päätöksiä rakkaan isän puolesta, vaan onko ratkaisu oikea? Kohtausten vaihtuessa isä köpöttää taustalla yöpaidassaan kuin varjokuvana, paikalla mutta samalla jossain muualla. 

Esko Roine ja Riikka Papunen

 

 Esityksen päätyttyä narikkajonossa kohtaamani tuttu tämän kokemuksen hienosti tiivisti : "Näytelmässä ei ollut mitään ylimääräistä." Siitä ei myöskään puuttunut mitään, ja silti siinä oli kaikki. Mennyt, nykyisyys, tuleva. Yksi huone, mutta silti näin silmissäni puiston ja puut, lehtiään pudottamassa. Suru, ikävä, epätoivo, ilo, viha, ahdistus, rakkaus. Kaikki alle parissa tunnissa.

 Äänimaailma jäi mieleeni. Kellon tikitys, joka tuntui välillä voimistuvan. Kaunis musiikki, lintujen liverrys. Jossain tuolla ulkona elämä jatkuu, vuodenajat vaihtuvat, linnut laulelevat yhä. 

 Erityisen koskettava loppukuva. Valot himmenevät hiljalleen, ja niin katoaa ihminen hetki hetkeltä. Jäljelle jää vain ääriviivat, ja sitten nekin häviävät pimeyden keskelle. Hiljaisuus.

Janne Kallioniemi, Esko Roine ja Miia Selin

 Jotenkin tämän näytelmän katsominen jännitti ennalta, että miten mahdan selvitä. Olen muistisairaan läheinen itsekin, ja kohdannut kaikenlaista niin entisessä kuin nykyisessäkin työssäni. Hätääntynyt katse on tuttu, ja ilme kuin kysymysmerkki. Mitä ihmettä? En ymmärrä. Voisitko toistaa. Miksi jankkaat samaa asiaa? Samaistuttavaa on tarjolla, ja myös lohtua ja ymmärrystä. Yllättävän hyvin selvisin, helpolla ei katsojaa toki päästetä. Erinomaista näyttelijäntyötä on aina ilo seurata, rankasta aiheesta huolimatta. En missään nimessä kuitenkaan toteaisi, että "tämähän on VAIN teatteria". 

 Kaunis, koskettava, haikea ja lämpimän inhimillinen Isä. Monelle arkipäivää, mutta toteutus on tässä jotenkin lempeän ymmärtäväinen. Kuin kevyt kosketus olkapäällä, lämmin katse tai halaus. 

 ~

ISÄ / Tampereen Työväen Teatteri

Ensi-ilta 5.2. 2026 Eino Salmelaisen näyttämöllä, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Esko Roine, Riikka Papunen, Maiju Saarinen, Miia Selin, Pentti Helin ja Janne Kallioniemi

Teksti Florian Zeller, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Tommi Auvinen/Taava Hakala, pukusuunnittelu Taava Hakala, lavastussuunnittelu Sari Paljakka, valosuunnittelu TJ Mäkinen ja äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

perjantai 30. tammikuuta 2026

Alivuokralainen / Tampereen Teatteri

 Mainos / kutsuvieraslippu saatu Tampereen Teatterista

 Että piti tämäkin päivä vielä kokea - Alivuokralainen jälleen ensi-illassa Tampereen Teatterissa, missäs muuallakaan! Marraskuussa 2003 kantaesityksensä saanutta Kummeli-kaksikko Vihisen & Kahilaisen kynästä lähtenyttä naurupommia esitettiin Tampereen Teatterissa lähes seitsemän vuotta ja se on edelleen teatterin historian toiseksi suosituin näytelmä. (Mikähän muuten se suosituin mahtaa olla? Sugar jostain 80-luvulta varmaankin?) Minä näin esityksen muinoin ainakin kaksi kertaa, ja kerroista jälkimmäinen painui kyllä mieleeni. Oltiin nimittäin häämatkalla Tampereella lokakuussa 2007! Meidät oli vihitty edellispäivänä maistraatissa, ja seuraavana päivänä matkustimme Tampereelle. Kävimme ensin Tillikassa pyttipannulla ja sitten illaksi katsomaan Alivuokralaista. Täydellinen reissu.

Pauli ja Lauri (c) Maria Atosuo

 Nyt ensi-illassa oli jotenkin liikuttavaa jälleennäkemisen riemua, monenlaisia kohtaamisia ja Suuren Paluun tuntua. Seuralaisellani meni ensinnäkin alivuokralaisneitsyys sen siliän tien (ja tiettävästi monella muullakin meni), ja katsojien joukosta bongailin muutamia alkuperäisversion näyttelijöitäkin. Kinnus-Heikki, Jukka Leisti, Heikki Hela... Jännää on se, että silloin liki 20 vuotta sitten ei ollut tämänsorttisista blogeista aavistustakaan ja koko näytelmä muutenkin oli pelkästään muistini varassa - ja hyvin huterassa. Muistin ainoastaan Leistin Jukan roolihahmon tietyn jalkaliikkeen ja siihen liittyvän plopsahtavan äänen sekä Heikki Helan hahmon repliikistä osan. Hän kertoi siinä, ettei juo viinaksia treffeillä koska haluaa olla "hereillä ja herkkä". Siinä kaikki! Muistin kyllä muinoin nauraneeni ja hetkeä ennen esityksen starttia alkoikin jostain syystä jännittää. Mitä jos minua ei enää nauratakaan? Kas kun se mikä nauratti liki 20 vuotta sitten ei välttämättä olekaan niin huvittavaa enää...

Lauri ja John Molotov (c) Emil Virtanen

 Ja mistäkös Alivuokralainen sitten kertoo? Herrat munuaiskirurgi Lauri Mustonen (Lari Halme) ja hyönteistutkija Pauli Granfelt (Mikko Nousiainen) asustelevat kimpassa saman katon alla arvohuoneistossa. Ikäviä uutisia tulee kirjeen muodossa, kun uusi vuokraisäntä vääpeli John Molotov (Ville Mikkonen) ilmoittaa vuokrankorotuksesta, joka onkin melkoinen. Jostain pitäisi äkkiä saada 52 000 €, muuten tulee lähtö. No, lukaaliin muuttaa vielä aiempi vuokraemäntä, "Jöhnin" täti/mummo/kukalie Lydia (Mari Posti) ja kolmikko päättää laittaa lehteen oikein etusivun ilmoituksen, jossa etsitään alivuokralaista. Ja kas, ovesta purjehtii sisään kimaltavassa asussaan Robban (Arttu Soilumo), moinen tyyppi järkyttää Laren ja Palen mieltä ja rauhaa, vaikka ainakaan naispuolisten vieraiden tuomisesta visiitille ei olisi tässä tapauksessa pelkoa. Paikalle pölähtää tämän tästä myös laiskahko talonmies-huoltomies Leo (Tommi Raitolehto), Robbanin kaiffarit Rafu (Matti Hakulinen), Kikke (Katriina Lilienkampf) ja Micce (Toni Harjajärvi) sekä Laurin exä Marketta (Mari Turunen). Eikä siinä vielä kaikki. Asunnossa (tosin omassa terraariossaan) majailee myös seitsemän pikkuruista poikaa - Paulin toukkavaiheessa elelevät harvinaiset giganttiset koppakuoriaiset... Eräälle henkilölle suoritetaan munuaisleikkaus, sähköt pätkii ja murtovaraskin seutua terrorisoi. Normimeininkiä.

Robban ja Pauli (c) Emil Virtanen

 Vaikka kovasti huvittaakin Laurin tuttu hermostunut nykiminen ja risteilyn tiimellyksessä hajonneet silmälasit sekä vannoutuneen poikamiehen ja armottoman slipooverimies Paulin tanssikuviot, kyllä tämän shown varastaa totaalisesti ainakin minun silmissäni pari hahmoa. Teki mieleni aplodeerata joka kerta Arttu Soilumon Robbanin ketkutellessa ovesta sisään, mikä tyyli ja eleet! Ja huh hei Mikkosen Villen Molotov, ehkäpä hulluinta menoa piiiitkään aikaan. Naurusulakkeeni kärvähti, kyllä, ja se jos mikä on ihanaa! Mikä jalkatekniikka ja korostus puheessa, mikä jämäkkä ote ja askellus - ja hetkessä lähes solmussa itsensä kanssa! Huutonauroin takaraivoni kipeäksi. Mystisiä penaaleita ilmestyy punttiin ja housuihin, ja kukapa ei tämän herran seurassa lähtisi viettämään romanttista iltaa Vekaranjärvelle kovapanosammuntoihin. Ensi-illan parhaat naurut tarjosi kuitenkin yllättävä sattumus, kun "Lennä vapaana Aapo!" toiveikkaasti lausuttiin ja Robban joutui kääntymään kohti jääkaappia pitkäksi aikaa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo, näin se on. 

Tanssikuvioita (c) Maria Atosuo

 Poskilihakset hellänä poistuin tästä ensi-illasta. Huvittaa ne yllätyspenaalit, lankapuhelimen käyttö, savuava "punainen kortti", eräs videokasetti, Jöhnin ryhdikäs marssi ympäri asuntoa, Rafun peittelemätön seksikkyys, fallospatsas (Lari Halme saa näitä peeniksiä kanniskeltavakseen näemmä koko ajan), Robbanin firman nimi... Käyköhän tässä vielä niin, että meikäläinen taapertaa rollaattorilla katsomaan Alivuokralaisen kolmatta tulemista vuonna 2050? Ehkäpä samana keväänä nähdään myös kymmenes versio Klassikot lavalla -spektaakkelista.

 "Oi Marrrrketta!"

 Heikki Hela lausahti katsomoon saapuessaan (kuulin, koska olin lähistöllä) ilahtuneena, että näkee nyt Alivuokralaisen ensimmäistä kertaa! Tule sinäkin ilahtumaan!

~

ALIVUOKRALAINEN / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 29.1. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf ja Toni Harjajärvi

Käsikirjoitus Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen, sovitus ja ohjaus Mikko Kanninen, ohjauksen assistentti Heikki Vihinen, lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen sekä tanssikoreografia Chris Whittaker

Esityskuvat (c) Emil Virtanen ja Maria Atosuo

torstai 29. tammikuuta 2026

Idän pikajunan arvoitus / Hämeenlinnan Teatteri

 Näin Idän pikajunan arvoituksen ensi-illassa kutsuvieraana. 

Enpä ole aiemmin ollut tämänkaltaisessa tilanteessa, että olen nähnyt saman näytelmän vajaan kahden viikon sisällä kahdessa eri kaupungissa! Ensimmäistä kertaa näin Idän pikajunan arvoituksen muutama vuosi sitten Tampereen Teatterissa ja reilu viikko sitten Kuopion Kaupunginteatterissa (leffaversio oli tuttu jo reippaasti aiemmin), joten itse tarina oli minulle varsin tuttu. Yritin mahdollisuuksien mukaan nollata päätäni aiemmilta versioilta, jotta katsomiskokemukseni ei lässähtäisi liialliseen tuttuuteen tai eri versioiden vertailuun - osittain onnistuin ja osittain en. Tässä tekstissä en kuitenkaan laita näkemiäni esityksiä paremmuusjärjestykseen tai muutenkaan vertaile eroavaisuuksia, se ei olisi reilua eikä järkevääkään. Hämeenlinnan ensi-illassa tein kuitenkin sellaisen havainnon, että katsomossa nauru raikasi yllättävän usein. Mysteerinratkonta on totista hommaa, mutta tässä tapauksessa matkaan lähdetään enemmän tai vähemmän silmää iskien ja tarkoituksellinen koomisuus näyttäytyy tyylikkäiden hahmojen elkeiden, yksittäisten lausahdusten ja reaktioiden mennessä hallitusti överiksi. Pardon, saattaa tämä tekstinikin ajoittain lipsua koomisen puolelle. 

Hercule Poirot (Kristo Salminen) 

 Onkohan muuten jossain päin maailmaa tehty (vai mahtaako olla edes luvallista tehdä) tästä farssiversiota Idän pikajunan arvoitus joka menee pieleen? Alkuperäiskielellä Murder on the Orient Express that goes wrong? Siinä kuuluisa juna lähtisi Istanbulista kohti Calais´ta ja pääsisi perille aikataulustaan reippaasti etuajassa ja mitään murhaa ei edes tapahtuisi. Tylsähköä katsottavaa, otaksun. Kaikki matkustajat elelisivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Helen Hubbard (Sinikka Salminen) ja Hector MacQueen (Janne Kataja)

 Lyhyt juonitiivistelmä : Kuuluisa Orient Express -juna lähtee Istanbulista kohti Pariisia kyydissään kirjava joukko matkustajia ja mukana myös belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot (häkellyttävän charmikas Kristo Salminen). Parrakkaana! Kurjien sääolosuhteiden vuoksi juna puksuttaa päin valtavaa lumikinosta ja jämähtää niille sijoilleen keskelle Jugoslaviaa keskellä yötä, ja aamun valjettua eräästä hytistä löytyy ruumis. Hengestään on päässyt Samuel Ratchett (Jyri Ojansivu) ja sieti päästäkin, olipas meinaan kohtalaisen ärsyttävä tyyppi! Poirot´lle tulee muutakin hommaa kuin viiksivahan lämmitystä, ja miekkonen ryhtyy ratkomaan arvoitusta murhaajasta. Johtolankoja putkahtelee esiin sieltä sun täältä, vaan kaikilla matkustajilla tuntuu olevan alibi. Onko junassa joku salamatkustaja pahojaan tekemässä? Tuleeko lisää ruumiita? Pysyykö Poirot´n viikset mintissä? Miten pieni Daisy Armstrong ja alussa kuultu ääninauha tähän liittyy? Miksi Jugoslavian poliisin ei toivota ehtivän paikalle lainkaan?

Tuleva ruumis Ratchett (Jyri Ojansivu) ja Poirot 

 Kuinkahan paljon katsomossa oli väkeä, jolle tämä oli ihan ensimmäinen kerta Idän pikajunan kyydissä? Raksutus nimittäin kuului, kun harmaat aivosolut tekivät hommiaan. Kaltaisilleni tarinan tunteneillekin tämä oli herkullista katsottavaa. Tyylikästä, tarkkaa, sujuvaa. Äänimaailmaltaan sopivan kihelmöivää ja painostavaa, juuri kuten parhaissa jännäreissä kuuluukin tunnelman tiivistyessä. Veturin valot alussa häikäisemässä, ikoninen hahmo yksin hämärän keskeltä astelemassa esiin, Poirot´n ääni kuin samettia. Kiihtyessään aksenttikin katosi! Kätevästi pyöri vaunuosasto ja muuntui tuosta noin niin ravintolasaliksi kuin makuuhyteiksikin. Kerrassaan mainioita hahmoja kaikki matkaajat, ja suosikeikseni nousivat enemmän tahi vähemmän maggiesmithmäinen prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) ja hersyvän överi Helen Hubbard (Sinikka Salminen) iskuyrityksineen ja kyselyineen naposteltavista ja tsipseistä. Tarkalla silmällä seurailin alun köpöttelevää tarjoilijaa (Lasse Sandberg) ja salaa odottelin, että tarjottimelta lentäisi tavarat takavasemmalle Illallinen yhdelle -tyyliin. Korviani miellytti eversti Arbuthnotin (Jyri Ojansivu) omalaatuinen puhetyyli. Erittäin tyylikästä sakkia niin naiset kuin miehetkin, asukokonaisuuksineen ja kampauksineen. 

Takana kreivitär Andrenyi (Natalil Lintala) ja Monsieur Bouc (Mika Piispa) 

 Takkia narikasta odotellessa "viihdytin" tuttaviani puhumalla ranskalaisella aksentilla, sen kun jättää sanojen alusta h-kirjaimet lausumatta niin voilà! Kerroin myös siitä, kun yli 30 vuotta sitten olin Ranskassa luokkaretkellä ja olimme viinitilalla töissä, ja eräänä aamuna rättisitikkamme jämähti keskelle idyllistä maaseutua ja minut laitettiin läheiseltä maatilalta apuja pyytelemään mukanani kielitaidottoman luokkatoverini isältään lainaama sanakirja "Vaivatonta ranskaa matkailijoille". Se on taas toinen tarina se, mutta matka jatkui!

 Très bien, Hämeenlinnan Teatteri! Lämmin suositus Idän pikajunan arvoitukselle!

Ilmeikäs prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) 

 ~

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS / Hämeenlinnan Teatteri 

Ensi-ilta 28.1. 2026, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Rooleissa : Kristo Salminen, Janne Kataja, Mika Piispa, Natalil Lintala, Jutta Järvinen, Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Henna-Maija Alitalo, Jyri Ojansivu ja Liisa Peltonen

Alkuperäisteos Agatha Christie, sovitus Ken Ludwig, suomennos Laura Raatikainen, ohjaus Pekka Laasonen, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Marjo Haapasalo, valosuunnittelu Veikko Pulli, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Liisa Sormunen sekä videokuvaus- ja editointi Veikko Pulli 

Esityskuvat (c) Tapio Aulu / Mainostoimisto Precis

lauantai 24. tammikuuta 2026

Valkoinen valas / Kuopion Kaupunginteatteri

 Syksyisin teatterit julkistavat ohjelmistoaan ja niitä tutkaillessa usein tulee vastaan näytelmä, jonka kohdalla tulee voimakas tunne, että "Tämä on nähtävä!". Täältä Hämeenlinnasta on Kuopioon reiluhkosti matkaa, vaan siitä huolimatta oli ostettava hyvissä ajoin liput näytelmän Valkoinen valas viimeiseen näytökseen, kun aiemmin en paikalle ehtinyt. No, näytelmä jatkoi onneksi kevätkaudellekin, kas kun joulukuussa puolivälissä menomatkaa tulikin yllärinä ilmoitus illan näytöksen peruuntumisesta. Ehdin jo hetken surra, että noinkohan jää hartaasti odotettu näytelmä näkemättä. Onneksi kalenterista löytyi vielä yksi mahdollisuus, ja se onnistui. Kyllä olisi muuten jäänyt kaihertamaan mieltä! 

 Tätä kirjoittaessa Kuopion reissusta on kulunut viikko ja minulla piti olla selvät sävelet näytelmästä kirjoittamisen suhteen. Ykskaks en tiedäkään mitä ja miten kirjoittaisi! Näytelmän muistelu nostaa edelleen palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Yleensä mielikuvittelen itseni takaisin katsomoon ja yritän parhaani mukaan palauttaa mieleeni tiettyjä hetkiä ja ajatuksia, joita on noussut näytelmän edetessä. Jos nyt suljen silmäni, näen edessäni pienen asunnon, jota ei voi sanoa mitenkään kodikkaaksi. Joka puolella on tyhjiä ruokapakkauksia ja makeiskääreitä. Roskaa. Näyttämöä hallitsee parhaat päivänsä nähnyt sohva, jolle laahustaa hitaasti valtava hahmo, Charlie, rollaattori tukenaan. Minua alkaa itkettää, ja seuraava parituntinen meneekin sitten silmät sumeana katsellen.

Sari Happonen ja Ilkka Pentti

 Charlie (Ilkka Pentti) pitää sohvallaan tietokoneen kautta (mikki auki, kamera kiinni) etäluentoja, jotka ovat ilmeisen suosittuja. Pätevä työssään, viisas mies viisaine ajatuksineen. En nyt tarkoituksella mainitse enempää miehen ulkoisesta olemuksesta, se ei ole se pointti tässä, vaikka äkkiseltään niin voisi luullakin. Mitä mahtaa olla tapahtunut, että näin on ote elämänhallinnasta tietyillä osa-alueilla päässyt lipsumaan? Ei mies täysin yksin ole. Asunnossa piipahtaa tämän tästä tuttava/sairaanhoitaja Brenda (Riina Björkbacka), joka huolestuneena tsekkaa massiiviset verenpaineet ja kantaa myös kassikaupalla roskaruokaa kaapit täyteen. Brenda lie etäoppilaiden lisäksi ainoa kontakti asunnon ulkopuoliseen maailmaan. Charlie pyytelee jatkuvalla syötöllä anteeksi, ele toisaalta ärsyttää ja toisaalta surettaa. Jossain takanani istuva katsoja tuhahtaa joka kerta äänekkäästi kuullessaan sanan. Tuhahduksessa on aistittavissa myös harmitusta, ehkä sääliäkin. Charlie tiedostaa sen, että tällä menolla ei elä enää kauaa, vaan ei tunnu välittävän. Hän vaikuttaa luovuttaneen kaiken muun suhteen paitsi sen, että olisipa vielä mahdollisuus tavata teini-ikäinen tyttärensä ja luoda edes jonkinlainen side häneen. Yllättäen tytär Emily (Sari Harju) asuntoon pölähtääkin, varsin kipakka teini ja mielipiteissään kärkäs. Ajoittain herkkäkin, kun sitä puolta uskaltaa näyttää isälleen. Asuntoon tupsahtaa kerran jos toisenkin myös nuori mormoni Vanhin Thomas (Santeri Niskanen), lähetystyössä tietenkin ja saa minut huvittumaan, kun kaivaa Book of Mormonin esiin. Lähti eräskin musikaalibiisi soimaan päässäni... 

Santeri Niskanen ja Sari Harju

 Uskonasioita, aaltojen kohinaa, Moby Dick -aiheista ainetta uudelleen ja uudelleen. Ajatukseni liitävät varsin korkealla. Charliella ottaa pumpusta ja niin tuntuu minullakin ottavan. Liikutun syvästi siitä, jos näen toisen silmissä kyyneleet. Elokuvissa se toimii ajoittain, teatterissa toimii aina. Eniten koskettaa hetki, jossa Charlien ex-vaimo ja Emilyn äiti Mary (Sari Happonen) ilmestyy paikalle, nojautuu miestä vasten lyhyeksi hetkeksi, Charlie laskee päänsä ja haparoiva ote kädestä. Kosketuksen tärkeys, voi että. Edes pienen hetken kaikki on hyvin.

 Näytelmään perustuvan elokuvan muutama vuosi sitten nähneenä loppu jännitti vähän ennalta jo, ja kyllä sitä mentiin taas niin sanotusti "tiloihin". Ja mikä siinä onkaan, että silloin kun loppukiitoksissa ehdottomasti pitäisi nousta kyynelsilmin seisomaan, jalkani ovat täysin toimimattomat ja lyijynraskaat. Hyvä kun pääsin penkistä ylös ja yläkerrasta portaat alas kaatumatta. Takanani pari naista keskustelivat, että näytelmä herätti niin paljon ajatuksia, että se pitäisi nähdä uudestaan. Paljon pureksittavaa jäi minullekin, uskonasioista ja Moby Dickistä ja kaikenlaisesta symboliikasta etenkin. Tiedän, että toista kertaa en pääse näkemään. Onneksi näin edes tämän kerran.

 Vaikuttava kokemus kaikkineen, ja erityisen vaikuttunut olen Mikko Rantanivan ohjauksesta, hän kun on minulle aiemmin tuttu "vain" näyttelijänä. Bravo, Mikko! Erinomainen ohjaus ja rytmi!

Riina Björkbacka

 Näytelmä on saanut ensi-iltansa vuonna 2012, ja kymmenen vuotta myöhemmin siitä tehtiin elokuva The Whale. Brendan Fraser sai roolistaan Charliena miespääosa-Oscarin täysin ansaitusti, ja elokuva palkittiin Oscarilla myös maskeerauksesta. Sydämessäni on aivan erityinen paikka näyttelijöille, jotka ovat saaneet minut ensin nauramaan lähinnä komediallisissa rooleissa ja sitten täysin puun takaa erilainen, äärimmäisen vaikuttava roolisuoritus. (Leffapuolelta tässä kohtaa mainittava aina Robin Williams.) Näyttämöllä jotenkin erityisen haavoittuvainen hahmo, kenties muiden pilkan ja ivan kohde. Ihminen kuitenkin, iloineen ja suruineen. Ville Majamaan Lennie näytelmästä Hiiriä ja ihmisiä, Risto Korhosen Billy (Inishmaanin rampa) ja Raymond (Sademies) - pari mainitakseni. Ilkka Pentin suurella sydämellä ja inhimillisyydellä tulkitsema Charlie lisätään nyt tähän joukkoon. Charlien nahoissa, kirjaimellisesti. Joku Thalia-palkinto hänelle nyt heti tai viimeistään kauden päätteeksi! Tietysti koko työryhmä ansaitsisi kyllä jonkinsortin kunniakirjan. Tämänkaltaiset näytelmät ovat minulle teatterin Se Juttu. Auttavat näkemään pinnan alle ja ymmärtämään toista ihmistä - ja oiva apu myös nykyisessä työssäni henkilökohtaisena avustajana, jossa näen esimerkiksi ensisijaisesti vertaiseni ihmisen, en pyörätuolissa istuvaa autettavaa.

Valkoinen valas Kuopion Kaupunginteatterissa 6.3. 2026 asti. Kiirehdi pysähtymään hetkeksi. 

~

VALKOINEN VALAS / Kuopion Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 30.8. 2025 Maria-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Ilkka Pentti, Santeri Niskanen, Riina Björkbacka, Sari Harju ja Sari Happonen 

Käsikirjoitus Samuel D. Hunter, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Mikko Rantaniva, lavastus- ja pukusuunnittelu Jonna Kuittinen, valosuunnittelu Juho Itkonen, äänisuunnittelu Kati Koslonen, naamiointisuunnittelu Sanna Virkkula sekä videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen

Esityskuvat (c) Karri Lämpsä