Kaunotar ja Hirviö / Tampereen Työväen Teatteri

 Sarjassamme ei niin syväluotaavia kirjoituksia ja musiikillista asiantuntemusta Teatterikärpäsen puraisuja ylpeänä esittää ... Kaunotar ja Hirviö! Oletan nyt, että tätä lukevalla on tiedossaan tarinan kulku, joten en lähde sitä kovin seikkaperäisesti avaamaan. Kirjoja ahmiva Belle elelee rakkaan isäukkonsa kanssa pienessä kylässä. Toisaalla jyhkeä linna, jonka seinien sisäpuolella lymyää prinssi, jonka ovelta tylysti käännytetty noita on kironnut elelemään hirviön hahmossa hamaan loppuun. Vai voisiko taika vielä jotenkin raueta? Mukana menossa liuta erinäisiksi esineiksi lumottua palvelusväkeä ja kylän mieskarkki Gaston yhdistetyllä metsästys- ja kosiomatkallaan. 

Kaunotar ja Hirviö

 

Mon Dieu! Mistä tietää, että ensi-iltareissu on onnistunut? Ainakin minun tapauksessani siitä, että harmitti istua Tampereen rautatieasemalla yli tunnin odottamassa junaa, jotta pääsisin kotiin mahdollisimman nopeasti. Päässäni soi vuorotellen "Tyttö sekä hän", "Gaston" ja "Vieraamme", ja lisäksi teki mieleni puhua rrranskalaisella korostuksella ja esitellä vähän habaa. Taksissa maltoin olla hiljaa ja pullistelematta. Ja tässä sitä kuulkaa istutaan koneen ääressä keskellä yötä kirjoittamassa, koska en yksinkertaisesti malta mennä nukkumaan.

Gaston kera ihailijoidensa

 Kaunotar ja Hirviö -musikaalin näin ensimmäistä kertaa liki 20 vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa (toki Disneyn piirretty oli myös tuttu). Aika on tehnyt tehtävänsä enkä muista siitä muuta kuin sen, että Hirviön roolissa oli nykyinen HKT:n johtaja Kari Arffman (jonka taisin bongata ensi-iltayleisöstäkin). Tästä Tampereen Työväen Teatterin spektaakkelista toivon muistavani enemmän vielä kiikkustuolissakin. Aika-ajoin tulee vieläkin nähtyä esityksiä, joita katsoessani ja kaikin aistein kokiessani muutun jälleen pikkutytöksi, joka on elämänsä ensimmäisiä kertoja teatterissa. Alkaa itkettää, kun lehtiä putoilee näyttämölle, linnut lentelevät, ukkonen jyrisee niin että penkki tärisee, livemusiikki soi huumaavana ja upea pääpari tanssii tanssii tanssii valtavan upeassa salissa, kattokruunujen loisteessa. Alkaa itkettää ihan vain siksi, että kaikki on niin kaunista ja ihmeellistä, ja minun silmieni edessä tapahtuu jotain äärimmäisen maagista. Kestohymy kasvoillani taas ihastelen hurmaavan Lumieren (Antti LJ Pääkkönen) intoilusta syttyviä liekkejä ja nerokkaan hersyviä sanaleikkejä (joista osa meni takuulla ohikin), Töpön (Antti Lang) verratonta toilailua ja Gastonin (Jonas Saari) ryhdikkäänmiehekkään itseriittoista pullistelua, ihailijajoukon roikkuessa takinliepeissä ja housunpuntissa kiinni. Olen varma, että jos samaan kylään olisi eksynyt eräskin Touko Laaksonen, olisi hän silmät kiiluen luonnostellut muutamankin lihaksikkaan hahmotelman tulevien sukupolvien iloksi. (Gastonista semmoinenkin huomio, että jo toistamiseen hra Saaren kohtalona on pudota kohtaloonsa suorin vartaloin Tampereella, hih.)

Rouva Pannu, Könni ja Kippo 

 Ennen näyttelijöiden julkistusta olin esittänyt universumille salaisen toiveen muutamien roolihenkilöiden suhteen ja tiedättekö mitä! Ne toteutuivat! Gaston, Lumiere ja Rouva Pannu (Petra Karjalainen) - täydellinen kolmikko minun makuuni! Nyökyttelin sitten hyväksyvästi muidenkin roolitusten suhteen ja montakin kertaa tuumasin itsekseni "No tietysti!" ja itku pääsi nähtyäni kuvissa ensimmäistä kertaa ihanan Kippo-kolmikon. Ensi-illan Kippona hurmasi Lucas Aidoo. Loppukiitoksissa viimeistään vakuutuin siitä, että pääparihan (Matti Leino ja Yasmine Yamajako) on täydellinen combo, enkä äkkiseltään muista kuulleeni niin valtavaa aplodimyrskyä. Väliaplodeitakin sateli kiitettävään tahtiin etenkin näyttäville, vauhdikkaille joukkokohtauksille ja tansseille ja Bellen aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n kovalle voimaballadille. Tuntui ihan siltä, että nousen penkistä ilmaan pelkästä lauluvoimasta. Turhaan ei huudeltu katsomosta BRAVO moisen vedon jälkeen, huh. 

 Haluaisin nähdä tämän uudestaan vaikka heti. Herkkua kaikille aisteille ja taidokasta osaamista ihan jokaisella osa-alueella. Riemuvoitto! Mieletön määrä upeita pukuja ja asuoivalluksia, projisointien ja lavasteiden saumaton liitto, jylhä musiikki ja äänimaailma. Ja jälleen ohjaaja Samuel Harjanteen magic touch. Olen myös varma siitä, että illan kiehtovin kysymys kuuluu MITEN IHMEESSÄ SE TAPAHTUI? 

 Itseäni jäi myös mietityttämään se, että erittäin maukas väliaikaleivos näytti ensin väriltään metallinhohtoisen vihreältä ja ykskaks muuttuikin siniseksi? En käsitä. 

 Moni inhoaa sitä, että valon määrä on vähenemään päin ja marraskuu kolkuttelee jo nurkan takana. Aivan parasta väriterapiaa tarjoaa Kaunotar ja Hirviö, joten lippukaupoille siitä ennen kuin on liian myöhäistä. Katsomot täyttyvät takuulla kiivaaseen tahtiin. 

"Tulenliekkinä saavuit kerraaaan..."

 ps. Tässä hetkeä ennen yöpuulle kömpimistä hihittelen vieläkin sille, kun Lumiere & co. lähtivät etsimään muita. "Muuuut!" huuteli Lumiere mennessään. Yksittäinen sana, mutta pitkällinen riemu. Tämäntyylisestä huumorista nautin. Oivaltavaa, pilke silmässä ja kieli poskessa. Pitää hoksottimet valppaana!

 ~

KAUNOTAR JA HIRVIÖ / Tampereen Työväen Teatteri 

Ensi-ilta 22.10. 2025 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Yasmine Yamajako (Belle), Matti Leino (Hirviö), Jonas Saari (Gaston), Antti LJ Pääkkönen (Lumiere), Hiski Vihertörmä (Könni), Mika Honkanen (Maurice), Antti Lang (Töppö), Pihla Pohjolainen (Babette), Petra Karjalainen (Rouva Pannu), Heidi Kiviharju (Madame de la Grande Bouche), Lucas Aidoo/Iivari Luomala/August Emil Salmela (Kippo) sekä ensemble Eleonoora Martikainen, Heidi A. Kiviharju, Tanja Varha, Esme Kaislakari, Viola Kause, Rosa Lindblom, Marissa Lattu, Emilia Keskivinkka, Julius Martikainen, Miko Helppi, Julius Suominen, Ville Saarenketo, Jyrki Mänttäri, Roope Myllyselkä, Oskari Jauhiainen, Antti Keinänen, Iina Suomalainen, Soile Ojala, Chris Bewsher ja Henri Sarajärvi 

Sävellys Alan Menken, sanoitus Howard Ashman ja Tim Rice, käsikirjoitus Linda Woolverton, laulujen käännös Hanna Kaila, tekstin käännös Reita Lounatvuori, ohjaus Samuel Harjanne, kapellimestari Marko Hilpo, 2. kapellimestari Tony Sikström, koreografia Jari Saarelainen, lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava, naamiointi Emmi Puukka, valosuunnittelu Eero Auvinen, videosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Lauri Malin, illuusioiden suunnittelu Joni Pakanen, ohjaajan assistentti Henri Sarajärvi ja tanssikapteeni Soile Ojala 

Esityskuvat (c) Kari Sunnari 

Näin esityksen median kutsuvieraana ensi-illassa, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!

20 faktaa Petra Karjalaisesta

Upeaakin upeamman Petra Karjalaisen voi nähdä vielä hetken Tampereen Työväen Teatterin Billy Elliot -musikaalissa sekä Tampereen Komediateatterin näytelmässä Vilpitön mieli.

(c) Susanne Papinsaari 

Petran 20 faktaa pääset lukemaan täältä.

Jos taas haluat lukea pitkän blogiin tehdyn haastattelun, se löytyy täältä.

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas

 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.

 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.

 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy (Simo Riihelä) 

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro

 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.

 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen

Golde ja Tevje 

 Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.

Tyttäriä 

 Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.

* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).

The Pullotanssi 

* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi

Hyvästi, Anatevka?

Kiitos tästä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Ensi-ilta 16.6. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hella Wuolijoki
Musikaalisovitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Saaga Ensemble
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Koreografia Jenni Nikolajeff
Lavastussuunnittelu Liisa Ikonen
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Maria Pere, Olli Riipinen, Petra Karjalainen, Ronja Alatalo, Sari Havas, Puntti Valtonen, Elina Keinonen, Heidi Kirves, Anna Pukkila, Laura Hänninen, Jenni Nikolajeff, Henna Wallin, Annina Rubinstein, Teemu Koskinen, Anssi Valikainen, Miikka Wallin, Jani Rasimus ja Kake Aunesneva

Niskavuoren bändi : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Tomi Hyttinen, Tony Sikström, Riku Vartiainen/Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund/Nea-Maria Korpelainen

Loviisa ja Juhani 

 Ahkerasti kun teatterissa käy ja maku on aika laaja, ei ole pystynyt mitenkään välttymään Niskavuor(t)en näkemiseltä. Eiliseen mennessä laskeskelin nähneeni neljänlaista versiota Niskavuori-saagasta, ja kaikki onneksi hyvin erilaisia (tuoreimpana Paimion Kesäteatterin viimekesäinen huikean hieno Niskavuoren Heta). No, nyt tähän kohtaan voi vetää ruksin seinään ja todeta, että nyt on nähty ja koettu sitten Niskavuori-aiheinen musikaalikin.

 Ja millainen! Kotoa lähdettiin vauhdilla ja palattiin yhtä vauhdikkaasti, kun unohdin hupparini kotiin. Aurinko paisteli kotokulmilla, mutta koukattiin kaiken varalta hakemaan lämmintä mukaan. Sadevehkeet oli kassissa sentään. Puolivälissä matkaa alkoi kova sade, joka jatkui aina Pyynikille asti. Piru vieköön, näinkö tässä nyt sitten enskarissa näyttelijät joutuvat sateessa huhkimaan? Kuin yhteisestä toiveesta sadepilvet kuitenkin kaikkosivat sopivasti ennen h-hetkeä, ja sää suosikin koko esityksen ajan.

 Ja nyt jaarittelut sikseen ja itse esitykseen. Heti ensitöikseni kiinnitin huomioni jyhkeään ja värimaailmaltaan minua suunnattomasti viehättävään Niskavuoren pytinkiin - tummaa oranssia ja vihreää, ja väripilkkuina hehkuivat myös Loviisa (Maria Pere) sinisessä leningissään, syntisenpunaisessa hameessaan Malviina (Elina Keinonen) ja elosalaman lailla sinkoileva Kustaava (Ronja Alatalo) hehkuvassa keltaisessa mekossaan. Näitä naisia ei voinut olla huomaamatta, vaan siitäkin huolimatta katseeni nauliintui musta-asuiseen Niskavuoren Hetaan (Petra Karjalainen), joka toi mieleeni sekoituksen satujen Pahatar-hahmosta ja Kalevalan Louhesta. Kunnioitusta herättävä hahmo totisesti!

Heta valjastamassa joukkoja ja luonnonvoimia 

 Saaga Ensemblen musiikki soljui ja soi kuulaassa kesäillassa kauniisti - varsinkin kohtauksissa, joiden aikana katsomo lähti hiljalleen pyörimään ja taakse avautui näkymä Pyhäjärvelle (alkupuolella siellä nähtii paljulauttakin, mutta se ei menoa haitannut eikä tunnelmaa latistanut). Miika Muranen on mestari ohjaamaan joukkoja niin, että taustalla ei pönötellä. Siellä heilutaan hiljalleen musiikin tahdissa keinuen, pienikin liike riittää. Tämä sisälsi myös paljon helmojen heiluntaa ja liehuvia hiuksia, vauhdin tuntua muutenkin kuin juoksemalla tanner pöllyten. Pidin suunnattomasti myös siitä, että estradi otettiin varsin kokonaisvaltaisesti käyttöön ja kaukana polulla heilahtava punainen mekko suuntasi katseen juuri oikeaan suuntaan. Poluilla ja niitä reunustavien puiden alla sattui ja tapahtui kaikenlaista perin aistikasta.

 Ihan ehdottomaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Malviinan ja Juhanin (Mikko Nousiainen) salaiset hetket yllättäen nähnyt Loviisa katoaa ja häntä sitten koko muu porukka valjastetaan etsimään. Polulla kädet kohollaan laulava Heta oli niin täynnä alkukantaista voimaa, että olin jo hetken varma siitä, että tällä menolla ukkospilvet palaavat, takuulla jyrisee ja viereinen kallio halkeaa moneen osaan. Olipahan näky! Jotenkin tuntui, että kohta Pyhäjärvestä nousee joku pyörre ja pistää katsomon vinhasti sellaisille kierroksille, ettei ole Pyynikillä ennen sellaista kieputusta nähty. Tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin. On se Petra melkoinen nainen!

 Riipivää on rakkaus. Kulissit ovat näyttävästi kunnossa, mutta sisällä kiehuu ja kuohuu. Juhani ei malta pitää näppejään erossa Malviinasta - on vihittyä vaimoa ja vihkimätöntä. Yksi jos toinenkin katoaa metsikköön milloin sylissä lapsi, milloin ase. Simpsakoiden piikojen ja salskeiden renkien välinen estoton kisailu ja temmellys muuttuu loppua kohden rajummaksi, ja aikamoinen näky on naisjoukko selin katsomoon huutamassa alushamosissaan järvelle.

 Unohduin jossain vaiheessa tuijottelemaan sitä Niskavuoren pytinkiä. Sydänkuvioita hirret täynnä. Tyhjiä sydämiä ulkoseinät täynnä. Palapelinkaltaiset palat irrotettuna kauas toisistaan. Jännä ajatus. Katsokaapa niitä. Yhtäkään sydänkuviota ei talon sisällä näy. On toki komeaa uutta kalustoa ja peiliä, mutta jotain puuttuu.

 Paljosta pidin. Musiikista, lauluvoimasta, komeasta isännästä, vesielementistä, kaatuneesta ämpäristä omenoineen, vanhan emännän hienovaraisesti toteutetusta poismenosta. Siitä, miten Loviisa riisui sinisen mekon päältä ja pukeutui mustaan. Oli aika riisua yksi vaihe, tunnustaa tosiasiat ja lopettaa rakkauden perään ruikuttaminen, ottaa ns. ohjat käsiinsä ja keskittyä Niskavuoren vahvistamiseen yhdessä Juhanin kanssa.

Rengit ja piiat 

 Loppu jotensakin lässähti ja tunnelma muuttui täysin, vaikka eittämättä Puntti Valtonen piristi kovasti mieltäni kananpojankeltaisessa asukokonaisuudessaan herrassyötinkinä. Mutta silti. Juhlaväen saapuessa tunnelma meni jotenkin koomiseksi kaikkineen.

 Olipahan tämä kuitenkin varsin vaikuttava kokonaisuus! Klassikoita voi tehdä uusiksi näinkin (ja samalla se lupasi hyvää mitä tulee syksyn Viulunsoittaja katolla-musikaaliin Työviksessä, sen kun ohjaa Miika Muranen myös).

 Kyllä se Heta sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, näin loppukaneettina. Ja elosalama-Ronja.

Esityskuvat (c) Leena Klemelä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin kesäteatteri!)

Kilpakosijat / Tampereen Työväen Teatteri

Kilpakosijat / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 23.9. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Maiju Lassilan koko tuotannosta kirjoitettu näytelmäksi

Ohjaus ja dramatisointi Tommi Auvinen
Musiikki Sari Kaasinen
Laulujen sanat Maiju Lassila, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Teija Auvinen
Koreografia Jouni Prittinen
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Erkki Saarainen
Pukusuunnittelu Jaana Kurttila
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa

Rooleissa : Pentti Helin, Jari Ahola, Petra Karjalainen, Vesa Kietäväinen, Mika Honkanen, Hanna Gibson, Jari Leppänen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Severi Saarinen, Eriikka Väliahde, Jannastiina Hakala, Merja Koivula, Noora Koski, Kaisla Ollila, Timo Saari, Veera Tapanainen, Inna Tähkänen ja Markus Waara

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Riku Kettunen/Jyrki Koivisto, Ville Rauhala/Jaakko Luoma, Joonas Tuhkanen ja Ari Isotalo

Tästä lähtee! 

 Nnonniiin! Ennen Kilpakosijoita olin ollut aamuvuorossa töissä muutaman tunnin levottomien yöunien turvin ja töissä meinasin nukahtaa sorvin ääreen. En uskaltanut ottaa päivätorkkuja, eikä niihin oikeastaan ollut edes mahdollisuuttakaan, kun taas jo oli mentävä. Isäntä oli reissussa mukana seurana ja kuskina, kohtapa en kuskia taas välttämättä tarvitsekaan, kun joulukuun puolivälistä alkaa jälleen kulkemaan myöhäinen junakin, joka pysähtyy Hämeenlinnassa. Siitä iso kiitos VR:lle jo etukäteen!

 Ajattelin, että ehkäpä Kilpakosijoissa on sen verran reipas meno, ettei ainakaan nukahtaisi kesken kaiken katsomoon. "Ehkäpä" oli lievä ilmaus, paluumatkalla oli nimittäin virtaa muussakin kuin autossa ja laulaa rallatimme "yksi toksi kolme neljä ja yksi toksi yks" koko matkan ja tämän tästä sama ralli on kaikunut keittiön suunnalta. Saas nähdä kuinka pitkään tätä korvamatoa jaksaa ennen kuin menee hermot jommalla kummalla. Muutenkin näytelmä oli pullollaan pikkuisia niin tärkeitä tokaisuja tyyliin "No se", joka on isännän vakiovastaus noin joka toiseen lähettämääni tekstiviestiin tai lausumaani nerokkuuteen, ja aina kun johonkin ryhdytään, kuuluu ensin lausua "Nnonniin" reippasti. Tämä siis jo kauan ennen Kilpakosijoiden näkemistä, isäntä kun on Kiteeltä kotoisin ja huvittaa minua aika useinkin murretyylisillä ilmauksilla, jotka ikävä kyllä tarttuvat meikäläiseen korvamadon lailla. Illan mittaan huomasin sen faktan, että nauraessani minulla on näemmä tapana myös läntätä kämmeneni päin naamaani ja tässä tapauksessa päin silmälaseja. Sainkin olla koko ajan niitä putsaamassa, kun linssit olivat jatkuvasti täynnä sormenjälkiä.

Jälleen lähtee laulu soimaan, äijät syöksyy karkeloimaan...

 Mitä ihmettä Kilpakosijoissa siis tapahtuikaan? No tätä ikiaikaista perusmeininkiä. Isä ja poika Sikanen (Pentti Helin ja Jari Ahola) kuulevat kautta rantain, että nythän se tämä Antti Saastamois-vainaan leski Kaisa (Petra Karjalainen) on miestä vailla ja äkkiä on päästävä kosintareissulle ennen kuin joku muu ehtii napata verevän ja sangen elinvoimaisen lesken vihille. Helppo homma, mutta ensin on vähän mutkia matkassa, koskapa molemmilla on tämä rippikoulu nimittäin käymättä ja ilman naimalupaa ei kannata paljoa kosiskella. Kaisalla tuntuu ottajia olevan riesaksi asti ja Sikasen Pekka-poikakin saa osakseen ujoja katseita ja runsain mitoin itsetehtyjä tupakkapussukoita neitokaisten suunnalta. Mutta se rippikoulu!

 Joka välissä ja ennen ja jälkeen pistetään sitten sellaiset tanssi-ja laulukarkelot käyntiin, että helmat ja henkselit ne paukkuu. Syyskauden avajaisissa esitettiin pieni maistiainen Torotina-laulusta (josta tuo yksi toksi jne. on myös peräisin) ja yritin ottaa tilanteesta jonkinlaista valokuvaa. Sain yhden kuvan otettua ja sitä kun tarkemmin katselee, voi havaita että kuvassa on joko Samuli Muje, Jari Ahola tai Jyrki Mänttäri. Niin on vauhdikasta menoa, ettei silmäkään meinannut kärryillä pysyä! Vuonna 85-musikaalin jälkeen kun järkättiin bileitä, niin ehdotan että Kilpakosijoidenkin yhteyteen olisi voitu järjestää kunnon tanhukarkelot. Bändi soittamaan hilipatahippaa ja Jari Ahola laulamaan himpunpimpun pilililileitä ja ai että, Severi Saarinen viäntämään tarinaa kunnon murteella sinne väen joukkoon (ei haittaa vaikka kukaan ei saisi selvääkään, kuten ei haitannut tässä näytelmässäkään). Osallistuisin heti ja polkkaisin sydämeni kyllyydestä ihan kaikkien kanssa yhdessä ja erikseen. Luulen kyllä, että moista menoa ei meikäläisen kunto kauaa kestäisi.

 Kämmentäni kohti silmälasejani länttäsin jostain syystä varsinkin silloin, kun lukkari (Mika Honkanen) oli paikalla. Tyyppi oli kuin suoraan Tabun Kyläkäräjiltä! Kitusen Aku (Samuli Muje) putoili penkiltä jatkuvasti ja veteli tekstiä ulkoluvulla, Mikko (Severi Saarinen) ponkaisi tomerasti pystyyn ja huusi nimensä samalla, ja sitten oli vielä se hevonen, jonka piti olla hiljaa. Mainiosti oli toteutettu markkinakohtaus, mahtoi se Kaisan valtava sonni olla melekoinen mötikkä! Ja se, kun Sikasen miesväki päätti maistella vähän viinaa, kun "se pullo nyt yllättäen eteen tuli". Pekka siinä taas hermostuksissaan paikallaan teputti ja suu napsui, kun näytti siltä ettei isäukko jätä pojalleen pisaraakaan.

Pentti Helin ja Eriikka Väliahde tanssin pyörteissä 

 Muuten juonesta olisi tullut mieleeni kesä ja kesäteatterit, ei mitään uutta ja ihmeellistä. Tämän esityksen suola ja pippuri olivat sitten tanssit ja laulut, jotka nostivat koko homman ihan uudelle tasolle. Vauhdikasta, energisen keinuvaa liikettä oli ilo katsella (mieli teki tosiaan hypätä mukaan menoon) ja Sari Kaasisen sävelet olivat toisaalta reippaita, toisaalta haikeankauniita. Nautin suunnattomasti. Laulu raikasi komiasti ja etenkin Jari Aholaa kuuntelee aina enemmän kuin mielellään. Rakastin sitä, miten naisten kuoro-osuuksissa lauseiden loput nousivat ylemmäs (mikä lie virallinen termi sille kikalle, ei harmainta aavistustakaan) Värttinä-tyyliin, ja kyyneleet nousivat silmiini varsinkin silloin, kun Eriikka Väliahde lauloi sooloja. Uskomaton ääni! Yksi suosikkikohtauksistani oli se, jossa naisjoukko oli halkoja hakkaamassa ja kirveet nousivat ja laskivat tarkassa eritahtisessa rytmissä. Siinä oli kunnon tekemisen meininkiä tyyliin "tässä ei äijiä kuulkaa tarvita!" Pidin myös siitä, että tässä näytelmässä naiset eivät olleet mitään kihertäviä pikkulikkoja miesten vietävinä, vaan aitoja, tuntevia erilaisia persoonia. Käki-laulu oli myös varsin kaunis.

 Pyörivä seinusta vei kätevästi paikasta toiseen kääntyessään, avonaisista luukuista huutelu toi kyllä mieleeni Pyynikin Avioliittosimulaattorin ja Pitkä-Siistisestä sanailuhan oli tuttua kauraa myös. Siistis-vainaasta keskustelimme sujuvasti myös saunassa seuraavana päivänä...

 Voe mahoton millainen piristysruiske tämä Kilipakosijat olj! Lähtökohtaisesti en ole mikään musikaali-ihminen, mutta kansanmusikaali-ihminen minä olen. Suomen kieli on kaunista ja tämänkaltainen liikekieli ja sävelkulku saavat sisäisen kanteleeni ja tiu´ut heläjämään takuuvarmasti. Perinteisestä tarinankerronnasta ja "vanhan ajan meiningistä" saa myös helposti pölyä kurkkuunsa, mutta ei tästä. Kyse on siitä, millä tavoin asiaa käsitellään ja esitetään yleisölle. Salaa kyllä toivon, että Työviksessä joskus tartuttaisiin myös irlantilaiseen kansanmusiikkiin, joka on myös lähellä sydäntäni.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Kantaesitys 25.10. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Sirkku Peltola
Musiikin sävellys ja johto Eeva Kontu
Laulujen sanoitukset Lauri Viita ja Heikki Salo
Musiikin sovitus Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Koreografia Virve Varjos
Lavastus Hannu Lindholm
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela/Janne Kallioniemi, Eriikka Väliahde, Santeri Helinheimo Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen ja Laura Hänninen

Orkesteri : Eeva Kontu, Kalle Alatalo, Jani Auvinen/Mikko Renfors, Teemu Broman/Jaakko Luoma ja Harri Topi

Etualalla Lauri Viita (Tommi Raitolehto) 

Viita 1949 oli minulle ehkäpä syksyn odotetuin teatteritapaus, jostain mystisestä syystä tuli taas keväällä näytelmän julkistuksen aikaan sellainen tunne, että "No nyt!" Tunne vahvistui Työväen Teatterin syyskauden avajaisissa, kun saimme kuulla musiikkimaistiaisia siitä, mitä tuleman pitää. Lauri Viidan runo "Alfhild" soi Eeva Kontun sävelin suoraan sieluni ytimeen ja teki sinne pienen pesän. Avajaisista lähtien laskin jännittyinen mielin päiviä lokakuiseen ensi-iltaan, jonne en töitteni vuoksi lopulta sitten edes päässyt.

 Täytyy myöntää, että Lauri Viita on ollut minulle aina täysi mysteeri enkä ole herran tuotantoon koskaan tutustunut. Alfhild-runon kuulin ensimmäistä kertaa viime vuonna Ilkka Heiskasen taiteilijajuhlassa ja "äidit vain, nuo toivossa väkevät" kuultuani lamppu syttyi päässäni tyyliin "ai tästäkös tämäkin lause on lähtöisin". Tampereella oli muinoin muistaakseni sarjakuva- ja oheissäläkauppa Kukonor, mutta en sitäkään nimeä osannut Viitaan yhdistää niihin aikoihin. Tampereen Keskustorin laitamilla taas on kivilaattoja, johon on kaiverrettu nimiä ja lauseita. Viidan tekstin päältä olen usein kävellyt yli ja ohi, jotainhan siinä lukee mutta en muista mitä. Olen nähnyt elokuvan "Putoavia enkeleitä", mutten siitäkään muista muuta kuin pääroolien Tommi Korpelan ja Elina Knihtilän. Jotain luomisen tuskaahan siinä oli ja mielen järkkymistä. Ei mitenkään uniikkia. Kuitenkin on niin, että Pispalasta minulla tulee ensimmäisenä mieleen nimenomaan Lauri Viita ja se, että jos jollakulla "tavallisella duunarilla" raskaan työpäivän ja muutaman tuopin jälkeen runosuoni puhkeaisi, tulisi sieltä ulkomuistista pitkiä pätkiä Viidan tuotantoa, jota lausuttaisi seisten, käsi lujasti nyrkissä, liikutuksen kyynel silmänurkassa. Ja kaikki pöytäseurueesta hiljentyisivät kuuntelemaan.

 Minä en ole juurikaan viettänyt aikaani runoteoksia kahlaten. Sen sijaan olen kasvanut toisenlaista runoutta eli laululyriikoita kuunnellen ja makustellen - Ismo Alankoa, Juice Leskistä, Pauli Hanhiniemeä ja ehkäpä kaikista eniten Heikki Saloa, joka siis vastaa tämän näytelmän käsikirjoituksesta. Odotukset olivat sangen korkealla tästäkin syystä. Ja nyt kun lokakuu on vaihtunut marraskuuksi, päivät niin kuin varisparvi raahautuu ja Viita 1949-näytelmän näkemisestä on kulunut muutama päivä, on aika lennättää sormia näppäimistöllä.

 Paikkani sijaitsi parven toiseksiylimmällä rivillä - en edes tiennyt, että Eino Salmelaisen näyttämölläkin on parvi. Istumapaikkoja permannolle olisi ollut seuraavan kerran tarjolla joulukuussa, mutta sinne asti en jaksanut odottaa, joten otin parvipaikat ja riskin siitä, että mahdanko sieltä edes nähdä mitään. Hienoa, että kiinnostus tätä näytelmää kohtaan on ollut näinkin suurta! Lähes kaikki näyttelijät olivat valmiiksi lavalla ja seurasivat venyttelyidensä ja muiden valmisteluidensa lomassa uteliaina yleisön saapumista saliin. Tuttuja bongailtiin ja niille heiluteltiin. Kuulin omankin nimeni lausuttavan ja muutama vilkutti iloisesti. Ilmaistiin huoli myös siitä, näenkö mitään. Näytin reippaana peukkua, mutta näin jälkikäteen täytyy myöntää, että näkemisellä ja näkemisellä on eronsa. Näin kyllä kokonaisuuden ja kuulin kaiken hyvin, mutta olo oli kuin olisin ollut jossain näköalapaikalla katselemassa alaspäin kaupunkiin, jossa elämä vilisee kaukana ja itse en saa siitä otetta millään. Välimatka on yksinkertaisesti liian suuri.

Alfhild (Petra Karjalainen) 

Jotain kuitenkin kantautui sinne parvellekin asti. Tunnelmat, laulut, äänet, vaikuttava visuaalisuus, sävelet, Viidan jättikokoinen kasvokuva ja hartiat lysyssä kulkeva hahmo, peikkojen Kukunor ja Kalahari jatkuva kikkailu ja ilkikurisuus, liekit, isälle säästetyt rusinat, ääneen luetut vanhat kirjeet. Käsittämättömän pitkä hiljaisuus, kun odotimme kaikki Lempin vastausta kuulustelijoiden kysymykseen. Vahvat, upeat naisroolit. Muistan myös väliajalla bongatut eväsretkeilevät nätyläiset. Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja paikalta poistuttaessa minulla oli vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa esityksen tiimoilta kirjeen tai runon. Käsin. Ilman Lauri Viidan Kertulle kirjoittamia kirjeitä ei tätä näytelmää ehkä olisi, ei ainakaan tässä muodossa. Runoajatus pyöri päässäni useita päiviä, mutten saanut siihen minkäänlaista muotoa ja lopulta kaikki tuntui kovin väkisinväännetyltä. Kenelle kirjeen olisin kirjoittanut? Lauri Viidalleko? "Terveiset täältä vuodesta 2016". Kiitoskirje Eeva Kontulle? Kehoitus Kukunorille tai Kalaharille ryhtyä kirjeenvaihtoon kanssani? Kiitoskirje Heikki Salolle ja Sirkku Peltolalle? Näytelmä kun on eräänlainen kulttuuriteko ja oli korkein aikakin tehdä Lauri Viidasta Tampereella näytelmä musiikkeineen kaikkineen.

Kalahari (Jari Ahola) ja Kukunor (Petra Ahola) 

 Eipä tullut kirjeestäkään mitään...

 Katsomis-ja kirjoittamiskokemukseeni vaikutti nimittäin myös se, että olin tehnyt taas sen virheen, että olin mennyt lukemaan välittömästi ensi-illan jälkeen moniakin ylistäviä ja hurmioituneita kirjoituksia sekä etenkin tämän, jonka jälkimainingeissa varsinkin Twitter-osastolla alkoi kuhina. Minulla oli vahva mielipide jostain jo ennakkoon, jostain mitä en ollut vielä edes nähnyt. Toivoin, että olisinpa sittenkin ollut ensi-illassa paikalla ja nähnyt kaiken muiden joukossa ilman mitään muuta kuin omat odotukseni päässäni. Mukana kun on kohtaus, jossa peikot kaivavat esiin Viidan luonnoksen näytelmätekstistä "Lindströmin pihvi" ja kehittelevät siitä valmiin näytelmän, jossa joukko lähetyssaarnaajia saapuu alkuasukasheimon pariin. Yritin kovasti suhtautua kohtaukseen siten, että "okei, tämä on kahden villin peikon ideoinnin pieleenmennyt tuotos ja näytelmä näytelmän sisällä, ei mikään totuus ja ollaan vuodessa 1949, eli silloin ajateltiin noin." Siinä ohessa Viita yrittää hakea turvapaikkaa ihmisenä, mutta taiteilijuus puskee läpi koko ajan ja turvapaikka jää vain haaveeksi. Yrittäessäni kehitellä tätä tekstiä se onneton Lindströmin pihvi puski läpi kaiken muun ja jyräsi alleen paljon siitä kaikesta kauniista, jonka ehdin jo hetkeksi tavoittaa. Herää yksi ainut kysymys : Miksi? Miksi tuon kohtauksen pitää välttämättä olla mukana tässä? Käsiohjelman mukaan Heikki Salolle kohtaus on "avainkertomus". Minulle siitä tuli lukko.

 Moni esitys on varmasti jo loppuunmyyty ja lippukauppa käy jatkossakin kuumana ja jos muutama ilmoittaa vakaasti jättävänsä Viita 1949-näytelmän näkemättä tarkoituksella tuon kohtauksen vuoksi, se ei Työviksen taloutta kaada. Asiallinen keskustelu somessa johti kuitenkin siihen, että muutama teatterin vannoutunut ystävä aikoo jättää katsomatta Työviksessä paljon muutakin ja boikotoida koko taloa, ja se jos mikä pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.

 Minä jo kertaalleen Viita 1949:n näin ja tällä hetkellä, liki viikko esityksen jälkeen tuntuu siltä, että olinko minä paikalla ollenkaan. Esityksen piti olla minulle jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus (piti ja piti, niin jotenkin odotin ennalta), jonka tulisin muistamaan ikuisesti. Nyt se tuntuu hautautuvan muiden alle, ja oloni on jotenkin surumielinen. Varmaa on se, että Tampereella on nyt tehty jotain ainutlaatuisen hienoa ja onneksi siitä on todisteena cd-levy, jota minäkin ylpeänä mesenoin. Haluaisin mennä katsomaan esityksen uudelleen, joskus ensi vuoden puolella. Haluaisin nähdä kokonaisuuden sijaan yksityiskohtia, eleitä, ilmeitä - ja silmät. Näyttelijöiden silmät. Katsokaapa loppuun asti tämä video, joka on tallennettu Viita 2016-levyn äänityshommissa. Tämä on ehkäpä kaunein kappale, mitä olen vuosikausiin kuullut. Ja kyllä, itse Viita jäi yhtä suureksi mysteeriksi kuin ennenkin, ja aion ottaa miehestä selvää tekemällä toivioretken kirjastoon.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Edit 7.11. 2016 : Heikki Salo vastasi meilitse kysymykseeni "Miksi?" Kommenttiosiosta voitte lukea hänen varsin kattavan vastauksensa.

Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksessa

Kolmas kerta toden sanoo... Maanantaina HKT:n avaus, tiistaina Tampereen Teatterin ja keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterin. Luvassa oli kiireinen päivä, sillä kauden avauksesta hyppäsin bussiin ja matkustin Helsinkiin katsomaan Siipirikko-näytelmää. Tampereen linja-autoasemaa lähestyttäessä kiinnitin huomioni viereiselle kaistalle ajaneeseen pakettiautoon, joka oli täynnä ... yllätys yllätys ... Cabaret-ilmapalloja!

 Työviksen syyskauden avaus oli kaikelle kansalle avoin tilaisuus ja väkeä oli paikalla todella paljon, mikä on aina ilahduttavaa! Median edustajille oli varattuna muutama rivi, mutta jälleen kerran en saanut napsittua valokuvia esitysmaistiaisista. No, nappasin minä yhden, mutta Kilpakosijat-näytteessä oli niin paljon vauhtia ja menoa, että eihän tuosta saa oikein mitään selkoa. Ainakin siitä käy ilmi, että vauhdikas esitys on luvassa ja äijäenergiaa täyslaidallinen.

Kuvassa edessä ehkä Jyrki Mänttäri tai Jari Ahola tai Samuli Muje... 

 Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri avasi tilaisuuden toivottamalla kaikki tervetulleiksi (niin yleisön kuin teatterinkin edustajat) ja seuraavan reilun tunnin aikana saimmekin mahtavan kattauksen tulevasta ohjelmistosta. Kehoitan tutustumaan taas tarkemmin tarjontaan Työviksen omilta nettisivuilta. Syksyn ensi-iltoina on tulossa Cabaret-musikaali (ohjaus Tiina Puumalainen, rooleissa mm. Antti Lang, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari), kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat (ohjaus Tommi Auvinen, rooleissa mm. Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Eriikka Väliahde), komedia Suku on syvältä (ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa mm. Aimo Räsänen, Tuire Salenius ja Severi Saarinen), Sara ja Erik kertoo Sara Hildénistä ja taiteilija Erik Enrothista (ohjaus Maarit Pyökäri, pääparina loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), Lauri Viidan juhlavuoden kunniaksi valmistuu musiikkinäytelmä Viita 1949 (ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus Heikki Salo, musiikin sävellys Eeva Kontu, rooleissa mm. Tommi Raitolehto, Jari Ahola ja Mika Honkanen), Työviksen ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Ei voi auttaa, sori (käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola, rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen), lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (ohjaus Miika Muranen, rooleissa mm. Maija Koivisto, Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi) sekä lisäksi lukuisia vierailuesityksiä. Ohjelmistossa jatkavat suosikit Luolamies, Parasta ennen sekä Viimeinen pasodoble.

Tommi Raitolehto/Lauri Viita 

 Tulevasta ohjelmistosta itseäni kiinnostaa eniten Viita 1949, ja uskallan todeta tässä vaiheessa jo, että tulossa on todella kova juttu. Silmäkulmia jo kovasti katsomossa pyyhittiin, kun näyttelijäporukka aloitti kuin varkain laulaa "Äidit vain, nuo toivossa väkevät" (Viidan runosta Alfhild) ja tunnelma kasvoi melkoisiin sfääreihin. Huh huh. Ei voi auttaa, sori -näytelmään ovat mokomat tehneet myös melkoisen koukun, sillä näytelmä on ensi-illassa sekä Työviksessä että Teatteri Telakalla ja näytelmissä on erilainen loppu. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää nähdä ne molemmat versiot!

Upea Emmi Kaislakari/Sally Bowles 

 Avajaistapahtuman lopuksi koettiin varsin uniikki hetki, kun Maarit Pyökäri kutsui lavalle teatterin koko henkilökunnan (puvustajat, lavastamon väen, markkinointiosaston, kampaajat, vakituiset näyttelijät ym.). Moni ei kyllä tajua, miten paljon taustaporukkaa homman pyörittämiseen tarvitaankaan ja oli hienoa, että nyt kaikki pääsivät näyttäytymään kerrankin. Hienoa työtä tekevät kaikki ja liian usein unohtuu kiittää niitä, joita ei lavalla koskaan näy.

 Finaaliksi sitten kahviteltiin ja syötiin herkullisia leivoksia koko porukka, paitsi että minulta unohtui koko kahvittelu kun jäin suustani ja etenkin käsistäni kiinni vähän yhden jos toisenkin kanssa. Kuvia tuli napsittua taas, osa varsin onnistuneita ja osa huonossa valossa kiireessä napattuja (ja kädetkin tärisivät kun olin niin tohkeissani).

Petra Karjalainen

Antti Lang siviililookissaan... 

Suvi-Sini Peltola

Tuukka Huttunen

Severi Saarinen

Luulin jo hetkeksi olevani taivaassa, kun sain kainalooni molemmat "salarakkaani" Ilkka Heiskasen ja Tuukka Huttusen (salarakkaat ja "salarakkaat", olen niin moneen kertaan julkisesti toitottanut että nämä herrat ovat sydämeni vieneet aikoinaan), ja kuvasarja "Teatterinjohtajan kanssa kuvissa" sai vielä kertaalleen jatkoa, kun minä ja Katri tunkesimme samaan kuvaan Maarit Pyökärin kanssa.

(c) Katri Leikola 

(c) Laura Ulmanen

 Cabaret-ilmapallon olisi saanut vielä mukaansa, mutten tohtinut sen kanssa lähteä Helsinkiin teatteriin. Hauskoja tilaisuuksia ovat kyllä nämä syyskauden avaukset! Harmi, että niitä on kussakin teatterissa vain kerran vuodessa.

 Lopuksi kuvakavalkadi erinäisistä pariskunnista...

Ilkka Heiskanen ja Teija Auvinen, unelmapari!

Jari Ahola ja Petra Ahola 

Sirkku Peltola ja Heikki Salo 

Minä ja Tuukka (c) Katri Leikola 

Tuukka ja Samuli Muje :)