 |
| (c) Susanne Papinsaari |
Petran 20 faktaa pääset lukemaan täältä.
Jos taas haluat lukea pitkän blogiin tehdyn haastattelun, se löytyy täältä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Petra Karjalainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Petra Karjalainen. Näytä kaikki tekstit
lauantai 16. marraskuuta 2019
20 faktaa Petra Karjalaisesta
Upeaakin upeamman Petra Karjalaisen voi nähdä vielä hetken Tampereen Työväen Teatterin Billy Elliot -musikaalissa sekä Tampereen Komediateatterin näytelmässä Vilpitön mieli.
Petran 20 faktaa pääset lukemaan täältä.
Jos taas haluat lukea pitkän blogiin tehdyn haastattelun, se löytyy täältä.
Petran 20 faktaa pääset lukemaan täältä.
Jos taas haluat lukea pitkän blogiin tehdyn haastattelun, se löytyy täältä.
maanantai 12. marraskuuta 2018
Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri
Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö
Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas
Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.
Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.
Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.
Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.
Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.
Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...
Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.
Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.
Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)
Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!
Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas
Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.
 |
| Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) |
Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.
Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.
Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.
Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.
 |
| Velipoika silmäkulma auki |
 |
| Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy |
Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...
Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.
 |
| Billy ja isä |
Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.
Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)
Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!
 |
| Billy (Simo Riihelä) |
maanantai 12. maaliskuuta 2018
Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri
Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö
Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)
Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin
Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri
Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen
Mukana myös Sympaatti-kuoro
Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!
Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.
En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.
Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.
Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)
Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.
ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)
Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)
Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin
Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri
Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen
Mukana myös Sympaatti-kuoro
Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!
Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.
En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.
Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.
Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)
Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.
ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)
lauantai 7. lokakuuta 2017
Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatteri
Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö
Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen
Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.
Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.
* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).
* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi
Kiitos tästä!
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)
Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen
 |
| Golde ja Tevje |
Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.
 |
| Tyttäriä |
Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.
* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).
 |
| The Pullotanssi |
* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi
 |
| Hyvästi, Anatevka? |
Kiitos tästä!
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)
lauantai 17. kesäkuuta 2017
Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri
Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri
Ensi-ilta 16.6. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)
Teksti Hella Wuolijoki
Musikaalisovitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Saaga Ensemble
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Koreografia Jenni Nikolajeff
Lavastussuunnittelu Liisa Ikonen
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Rooleissa : Mikko Nousiainen, Maria Pere, Olli Riipinen, Petra Karjalainen, Ronja Alatalo, Sari Havas, Puntti Valtonen, Elina Keinonen, Heidi Kirves, Anna Pukkila, Laura Hänninen, Jenni Nikolajeff, Henna Wallin, Annina Rubinstein, Teemu Koskinen, Anssi Valikainen, Miikka Wallin, Jani Rasimus ja Kake Aunesneva
Niskavuoren bändi : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Tomi Hyttinen, Tony Sikström, Riku Vartiainen/Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund/Nea-Maria Korpelainen
Ahkerasti kun teatterissa käy ja maku on aika laaja, ei ole pystynyt mitenkään välttymään Niskavuor(t)en näkemiseltä. Eiliseen mennessä laskeskelin nähneeni neljänlaista versiota Niskavuori-saagasta, ja kaikki onneksi hyvin erilaisia (tuoreimpana Paimion Kesäteatterin viimekesäinen huikean hieno Niskavuoren Heta). No, nyt tähän kohtaan voi vetää ruksin seinään ja todeta, että nyt on nähty ja koettu sitten Niskavuori-aiheinen musikaalikin.
Ja millainen! Kotoa lähdettiin vauhdilla ja palattiin yhtä vauhdikkaasti, kun unohdin hupparini kotiin. Aurinko paisteli kotokulmilla, mutta koukattiin kaiken varalta hakemaan lämmintä mukaan. Sadevehkeet oli kassissa sentään. Puolivälissä matkaa alkoi kova sade, joka jatkui aina Pyynikille asti. Piru vieköön, näinkö tässä nyt sitten enskarissa näyttelijät joutuvat sateessa huhkimaan? Kuin yhteisestä toiveesta sadepilvet kuitenkin kaikkosivat sopivasti ennen h-hetkeä, ja sää suosikin koko esityksen ajan.
Ja nyt jaarittelut sikseen ja itse esitykseen. Heti ensitöikseni kiinnitin huomioni jyhkeään ja värimaailmaltaan minua suunnattomasti viehättävään Niskavuoren pytinkiin - tummaa oranssia ja vihreää, ja väripilkkuina hehkuivat myös Loviisa (Maria Pere) sinisessä leningissään, syntisenpunaisessa hameessaan Malviina (Elina Keinonen) ja elosalaman lailla sinkoileva Kustaava (Ronja Alatalo) hehkuvassa keltaisessa mekossaan. Näitä naisia ei voinut olla huomaamatta, vaan siitäkin huolimatta katseeni nauliintui musta-asuiseen Niskavuoren Hetaan (Petra Karjalainen), joka toi mieleeni sekoituksen satujen Pahatar-hahmosta ja Kalevalan Louhesta. Kunnioitusta herättävä hahmo totisesti!
Saaga Ensemblen musiikki soljui ja soi kuulaassa kesäillassa kauniisti - varsinkin kohtauksissa, joiden aikana katsomo lähti hiljalleen pyörimään ja taakse avautui näkymä Pyhäjärvelle (alkupuolella siellä nähtii paljulauttakin, mutta se ei menoa haitannut eikä tunnelmaa latistanut). Miika Muranen on mestari ohjaamaan joukkoja niin, että taustalla ei pönötellä. Siellä heilutaan hiljalleen musiikin tahdissa keinuen, pienikin liike riittää. Tämä sisälsi myös paljon helmojen heiluntaa ja liehuvia hiuksia, vauhdin tuntua muutenkin kuin juoksemalla tanner pöllyten. Pidin suunnattomasti myös siitä, että estradi otettiin varsin kokonaisvaltaisesti käyttöön ja kaukana polulla heilahtava punainen mekko suuntasi katseen juuri oikeaan suuntaan. Poluilla ja niitä reunustavien puiden alla sattui ja tapahtui kaikenlaista perin aistikasta.
Ihan ehdottomaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Malviinan ja Juhanin (Mikko Nousiainen) salaiset hetket yllättäen nähnyt Loviisa katoaa ja häntä sitten koko muu porukka valjastetaan etsimään. Polulla kädet kohollaan laulava Heta oli niin täynnä alkukantaista voimaa, että olin jo hetken varma siitä, että tällä menolla ukkospilvet palaavat, takuulla jyrisee ja viereinen kallio halkeaa moneen osaan. Olipahan näky! Jotenkin tuntui, että kohta Pyhäjärvestä nousee joku pyörre ja pistää katsomon vinhasti sellaisille kierroksille, ettei ole Pyynikillä ennen sellaista kieputusta nähty. Tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin. On se Petra melkoinen nainen!
Riipivää on rakkaus. Kulissit ovat näyttävästi kunnossa, mutta sisällä kiehuu ja kuohuu. Juhani ei malta pitää näppejään erossa Malviinasta - on vihittyä vaimoa ja vihkimätöntä. Yksi jos toinenkin katoaa metsikköön milloin sylissä lapsi, milloin ase. Simpsakoiden piikojen ja salskeiden renkien välinen estoton kisailu ja temmellys muuttuu loppua kohden rajummaksi, ja aikamoinen näky on naisjoukko selin katsomoon huutamassa alushamosissaan järvelle.
Unohduin jossain vaiheessa tuijottelemaan sitä Niskavuoren pytinkiä. Sydänkuvioita hirret täynnä. Tyhjiä sydämiä ulkoseinät täynnä. Palapelinkaltaiset palat irrotettuna kauas toisistaan. Jännä ajatus. Katsokaapa niitä. Yhtäkään sydänkuviota ei talon sisällä näy. On toki komeaa uutta kalustoa ja peiliä, mutta jotain puuttuu.
Paljosta pidin. Musiikista, lauluvoimasta, komeasta isännästä, vesielementistä, kaatuneesta ämpäristä omenoineen, vanhan emännän hienovaraisesti toteutetusta poismenosta. Siitä, miten Loviisa riisui sinisen mekon päältä ja pukeutui mustaan. Oli aika riisua yksi vaihe, tunnustaa tosiasiat ja lopettaa rakkauden perään ruikuttaminen, ottaa ns. ohjat käsiinsä ja keskittyä Niskavuoren vahvistamiseen yhdessä Juhanin kanssa.
Loppu jotensakin lässähti ja tunnelma muuttui täysin, vaikka eittämättä Puntti Valtonen piristi kovasti mieltäni kananpojankeltaisessa asukokonaisuudessaan herrassyötinkinä. Mutta silti. Juhlaväen saapuessa tunnelma meni jotenkin koomiseksi kaikkineen.
Olipahan tämä kuitenkin varsin vaikuttava kokonaisuus! Klassikoita voi tehdä uusiksi näinkin (ja samalla se lupasi hyvää mitä tulee syksyn Viulunsoittaja katolla-musikaaliin Työviksessä, sen kun ohjaa Miika Muranen myös).
Kyllä se Heta sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, näin loppukaneettina. Ja elosalama-Ronja.
Esityskuvat (c) Leena Klemelä
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin kesäteatteri!)
Ensi-ilta 16.6. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)
Teksti Hella Wuolijoki
Musikaalisovitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Saaga Ensemble
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Koreografia Jenni Nikolajeff
Lavastussuunnittelu Liisa Ikonen
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Rooleissa : Mikko Nousiainen, Maria Pere, Olli Riipinen, Petra Karjalainen, Ronja Alatalo, Sari Havas, Puntti Valtonen, Elina Keinonen, Heidi Kirves, Anna Pukkila, Laura Hänninen, Jenni Nikolajeff, Henna Wallin, Annina Rubinstein, Teemu Koskinen, Anssi Valikainen, Miikka Wallin, Jani Rasimus ja Kake Aunesneva
Niskavuoren bändi : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Tomi Hyttinen, Tony Sikström, Riku Vartiainen/Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund/Nea-Maria Korpelainen
 |
| Loviisa ja Juhani |
Ahkerasti kun teatterissa käy ja maku on aika laaja, ei ole pystynyt mitenkään välttymään Niskavuor(t)en näkemiseltä. Eiliseen mennessä laskeskelin nähneeni neljänlaista versiota Niskavuori-saagasta, ja kaikki onneksi hyvin erilaisia (tuoreimpana Paimion Kesäteatterin viimekesäinen huikean hieno Niskavuoren Heta). No, nyt tähän kohtaan voi vetää ruksin seinään ja todeta, että nyt on nähty ja koettu sitten Niskavuori-aiheinen musikaalikin.
Ja millainen! Kotoa lähdettiin vauhdilla ja palattiin yhtä vauhdikkaasti, kun unohdin hupparini kotiin. Aurinko paisteli kotokulmilla, mutta koukattiin kaiken varalta hakemaan lämmintä mukaan. Sadevehkeet oli kassissa sentään. Puolivälissä matkaa alkoi kova sade, joka jatkui aina Pyynikille asti. Piru vieköön, näinkö tässä nyt sitten enskarissa näyttelijät joutuvat sateessa huhkimaan? Kuin yhteisestä toiveesta sadepilvet kuitenkin kaikkosivat sopivasti ennen h-hetkeä, ja sää suosikin koko esityksen ajan.
Ja nyt jaarittelut sikseen ja itse esitykseen. Heti ensitöikseni kiinnitin huomioni jyhkeään ja värimaailmaltaan minua suunnattomasti viehättävään Niskavuoren pytinkiin - tummaa oranssia ja vihreää, ja väripilkkuina hehkuivat myös Loviisa (Maria Pere) sinisessä leningissään, syntisenpunaisessa hameessaan Malviina (Elina Keinonen) ja elosalaman lailla sinkoileva Kustaava (Ronja Alatalo) hehkuvassa keltaisessa mekossaan. Näitä naisia ei voinut olla huomaamatta, vaan siitäkin huolimatta katseeni nauliintui musta-asuiseen Niskavuoren Hetaan (Petra Karjalainen), joka toi mieleeni sekoituksen satujen Pahatar-hahmosta ja Kalevalan Louhesta. Kunnioitusta herättävä hahmo totisesti!
 |
| Heta valjastamassa joukkoja ja luonnonvoimia |
Saaga Ensemblen musiikki soljui ja soi kuulaassa kesäillassa kauniisti - varsinkin kohtauksissa, joiden aikana katsomo lähti hiljalleen pyörimään ja taakse avautui näkymä Pyhäjärvelle (alkupuolella siellä nähtii paljulauttakin, mutta se ei menoa haitannut eikä tunnelmaa latistanut). Miika Muranen on mestari ohjaamaan joukkoja niin, että taustalla ei pönötellä. Siellä heilutaan hiljalleen musiikin tahdissa keinuen, pienikin liike riittää. Tämä sisälsi myös paljon helmojen heiluntaa ja liehuvia hiuksia, vauhdin tuntua muutenkin kuin juoksemalla tanner pöllyten. Pidin suunnattomasti myös siitä, että estradi otettiin varsin kokonaisvaltaisesti käyttöön ja kaukana polulla heilahtava punainen mekko suuntasi katseen juuri oikeaan suuntaan. Poluilla ja niitä reunustavien puiden alla sattui ja tapahtui kaikenlaista perin aistikasta.
Ihan ehdottomaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Malviinan ja Juhanin (Mikko Nousiainen) salaiset hetket yllättäen nähnyt Loviisa katoaa ja häntä sitten koko muu porukka valjastetaan etsimään. Polulla kädet kohollaan laulava Heta oli niin täynnä alkukantaista voimaa, että olin jo hetken varma siitä, että tällä menolla ukkospilvet palaavat, takuulla jyrisee ja viereinen kallio halkeaa moneen osaan. Olipahan näky! Jotenkin tuntui, että kohta Pyhäjärvestä nousee joku pyörre ja pistää katsomon vinhasti sellaisille kierroksille, ettei ole Pyynikillä ennen sellaista kieputusta nähty. Tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin. On se Petra melkoinen nainen!
Riipivää on rakkaus. Kulissit ovat näyttävästi kunnossa, mutta sisällä kiehuu ja kuohuu. Juhani ei malta pitää näppejään erossa Malviinasta - on vihittyä vaimoa ja vihkimätöntä. Yksi jos toinenkin katoaa metsikköön milloin sylissä lapsi, milloin ase. Simpsakoiden piikojen ja salskeiden renkien välinen estoton kisailu ja temmellys muuttuu loppua kohden rajummaksi, ja aikamoinen näky on naisjoukko selin katsomoon huutamassa alushamosissaan järvelle.
Unohduin jossain vaiheessa tuijottelemaan sitä Niskavuoren pytinkiä. Sydänkuvioita hirret täynnä. Tyhjiä sydämiä ulkoseinät täynnä. Palapelinkaltaiset palat irrotettuna kauas toisistaan. Jännä ajatus. Katsokaapa niitä. Yhtäkään sydänkuviota ei talon sisällä näy. On toki komeaa uutta kalustoa ja peiliä, mutta jotain puuttuu.
Paljosta pidin. Musiikista, lauluvoimasta, komeasta isännästä, vesielementistä, kaatuneesta ämpäristä omenoineen, vanhan emännän hienovaraisesti toteutetusta poismenosta. Siitä, miten Loviisa riisui sinisen mekon päältä ja pukeutui mustaan. Oli aika riisua yksi vaihe, tunnustaa tosiasiat ja lopettaa rakkauden perään ruikuttaminen, ottaa ns. ohjat käsiinsä ja keskittyä Niskavuoren vahvistamiseen yhdessä Juhanin kanssa.
 |
| Rengit ja piiat |
Loppu jotensakin lässähti ja tunnelma muuttui täysin, vaikka eittämättä Puntti Valtonen piristi kovasti mieltäni kananpojankeltaisessa asukokonaisuudessaan herrassyötinkinä. Mutta silti. Juhlaväen saapuessa tunnelma meni jotenkin koomiseksi kaikkineen.
Olipahan tämä kuitenkin varsin vaikuttava kokonaisuus! Klassikoita voi tehdä uusiksi näinkin (ja samalla se lupasi hyvää mitä tulee syksyn Viulunsoittaja katolla-musikaaliin Työviksessä, sen kun ohjaa Miika Muranen myös).
Kyllä se Heta sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, näin loppukaneettina. Ja elosalama-Ronja.
Esityskuvat (c) Leena Klemelä
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin kesäteatteri!)
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
Kilpakosijat / Tampereen Työväen Teatteri
Kilpakosijat / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö
Ensi-ilta 23.9. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)
Maiju Lassilan koko tuotannosta kirjoitettu näytelmäksi
Ohjaus ja dramatisointi Tommi Auvinen
Musiikki Sari Kaasinen
Laulujen sanat Maiju Lassila, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Teija Auvinen
Koreografia Jouni Prittinen
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Erkki Saarainen
Pukusuunnittelu Jaana Kurttila
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa
Rooleissa : Pentti Helin, Jari Ahola, Petra Karjalainen, Vesa Kietäväinen, Mika Honkanen, Hanna Gibson, Jari Leppänen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Severi Saarinen, Eriikka Väliahde, Jannastiina Hakala, Merja Koivula, Noora Koski, Kaisla Ollila, Timo Saari, Veera Tapanainen, Inna Tähkänen ja Markus Waara
Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Riku Kettunen/Jyrki Koivisto, Ville Rauhala/Jaakko Luoma, Joonas Tuhkanen ja Ari Isotalo
Nnonniiin! Ennen Kilpakosijoita olin ollut aamuvuorossa töissä muutaman tunnin levottomien yöunien turvin ja töissä meinasin nukahtaa sorvin ääreen. En uskaltanut ottaa päivätorkkuja, eikä niihin oikeastaan ollut edes mahdollisuuttakaan, kun taas jo oli mentävä. Isäntä oli reissussa mukana seurana ja kuskina, kohtapa en kuskia taas välttämättä tarvitsekaan, kun joulukuun puolivälistä alkaa jälleen kulkemaan myöhäinen junakin, joka pysähtyy Hämeenlinnassa. Siitä iso kiitos VR:lle jo etukäteen!
Ajattelin, että ehkäpä Kilpakosijoissa on sen verran reipas meno, ettei ainakaan nukahtaisi kesken kaiken katsomoon. "Ehkäpä" oli lievä ilmaus, paluumatkalla oli nimittäin virtaa muussakin kuin autossa ja laulaa rallatimme "yksi toksi kolme neljä ja yksi toksi yks" koko matkan ja tämän tästä sama ralli on kaikunut keittiön suunnalta. Saas nähdä kuinka pitkään tätä korvamatoa jaksaa ennen kuin menee hermot jommalla kummalla. Muutenkin näytelmä oli pullollaan pikkuisia niin tärkeitä tokaisuja tyyliin "No se", joka on isännän vakiovastaus noin joka toiseen lähettämääni tekstiviestiin tai lausumaani nerokkuuteen, ja aina kun johonkin ryhdytään, kuuluu ensin lausua "Nnonniin" reippasti. Tämä siis jo kauan ennen Kilpakosijoiden näkemistä, isäntä kun on Kiteeltä kotoisin ja huvittaa minua aika useinkin murretyylisillä ilmauksilla, jotka ikävä kyllä tarttuvat meikäläiseen korvamadon lailla. Illan mittaan huomasin sen faktan, että nauraessani minulla on näemmä tapana myös läntätä kämmeneni päin naamaani ja tässä tapauksessa päin silmälaseja. Sainkin olla koko ajan niitä putsaamassa, kun linssit olivat jatkuvasti täynnä sormenjälkiä.
Mitä ihmettä Kilpakosijoissa siis tapahtuikaan? No tätä ikiaikaista perusmeininkiä. Isä ja poika Sikanen (Pentti Helin ja Jari Ahola) kuulevat kautta rantain, että nythän se tämä Antti Saastamois-vainaan leski Kaisa (Petra Karjalainen) on miestä vailla ja äkkiä on päästävä kosintareissulle ennen kuin joku muu ehtii napata verevän ja sangen elinvoimaisen lesken vihille. Helppo homma, mutta ensin on vähän mutkia matkassa, koskapa molemmilla on tämä rippikoulu nimittäin käymättä ja ilman naimalupaa ei kannata paljoa kosiskella. Kaisalla tuntuu ottajia olevan riesaksi asti ja Sikasen Pekka-poikakin saa osakseen ujoja katseita ja runsain mitoin itsetehtyjä tupakkapussukoita neitokaisten suunnalta. Mutta se rippikoulu!
Joka välissä ja ennen ja jälkeen pistetään sitten sellaiset tanssi-ja laulukarkelot käyntiin, että helmat ja henkselit ne paukkuu. Syyskauden avajaisissa esitettiin pieni maistiainen Torotina-laulusta (josta tuo yksi toksi jne. on myös peräisin) ja yritin ottaa tilanteesta jonkinlaista valokuvaa. Sain yhden kuvan otettua ja sitä kun tarkemmin katselee, voi havaita että kuvassa on joko Samuli Muje, Jari Ahola tai Jyrki Mänttäri. Niin on vauhdikasta menoa, ettei silmäkään meinannut kärryillä pysyä! Vuonna 85-musikaalin jälkeen kun järkättiin bileitä, niin ehdotan että Kilpakosijoidenkin yhteyteen olisi voitu järjestää kunnon tanhukarkelot. Bändi soittamaan hilipatahippaa ja Jari Ahola laulamaan himpunpimpun pilililileitä ja ai että, Severi Saarinen viäntämään tarinaa kunnon murteella sinne väen joukkoon (ei haittaa vaikka kukaan ei saisi selvääkään, kuten ei haitannut tässä näytelmässäkään). Osallistuisin heti ja polkkaisin sydämeni kyllyydestä ihan kaikkien kanssa yhdessä ja erikseen. Luulen kyllä, että moista menoa ei meikäläisen kunto kauaa kestäisi.
Kämmentäni kohti silmälasejani länttäsin jostain syystä varsinkin silloin, kun lukkari (Mika Honkanen) oli paikalla. Tyyppi oli kuin suoraan Tabun Kyläkäräjiltä! Kitusen Aku (Samuli Muje) putoili penkiltä jatkuvasti ja veteli tekstiä ulkoluvulla, Mikko (Severi Saarinen) ponkaisi tomerasti pystyyn ja huusi nimensä samalla, ja sitten oli vielä se hevonen, jonka piti olla hiljaa. Mainiosti oli toteutettu markkinakohtaus, mahtoi se Kaisan valtava sonni olla melekoinen mötikkä! Ja se, kun Sikasen miesväki päätti maistella vähän viinaa, kun "se pullo nyt yllättäen eteen tuli". Pekka siinä taas hermostuksissaan paikallaan teputti ja suu napsui, kun näytti siltä ettei isäukko jätä pojalleen pisaraakaan.
Muuten juonesta olisi tullut mieleeni kesä ja kesäteatterit, ei mitään uutta ja ihmeellistä. Tämän esityksen suola ja pippuri olivat sitten tanssit ja laulut, jotka nostivat koko homman ihan uudelle tasolle. Vauhdikasta, energisen keinuvaa liikettä oli ilo katsella (mieli teki tosiaan hypätä mukaan menoon) ja Sari Kaasisen sävelet olivat toisaalta reippaita, toisaalta haikeankauniita. Nautin suunnattomasti. Laulu raikasi komiasti ja etenkin Jari Aholaa kuuntelee aina enemmän kuin mielellään. Rakastin sitä, miten naisten kuoro-osuuksissa lauseiden loput nousivat ylemmäs (mikä lie virallinen termi sille kikalle, ei harmainta aavistustakaan) Värttinä-tyyliin, ja kyyneleet nousivat silmiini varsinkin silloin, kun Eriikka Väliahde lauloi sooloja. Uskomaton ääni! Yksi suosikkikohtauksistani oli se, jossa naisjoukko oli halkoja hakkaamassa ja kirveet nousivat ja laskivat tarkassa eritahtisessa rytmissä. Siinä oli kunnon tekemisen meininkiä tyyliin "tässä ei äijiä kuulkaa tarvita!" Pidin myös siitä, että tässä näytelmässä naiset eivät olleet mitään kihertäviä pikkulikkoja miesten vietävinä, vaan aitoja, tuntevia erilaisia persoonia. Käki-laulu oli myös varsin kaunis.
Pyörivä seinusta vei kätevästi paikasta toiseen kääntyessään, avonaisista luukuista huutelu toi kyllä mieleeni Pyynikin Avioliittosimulaattorin ja Pitkä-Siistisestä sanailuhan oli tuttua kauraa myös. Siistis-vainaasta keskustelimme sujuvasti myös saunassa seuraavana päivänä...
Voe mahoton millainen piristysruiske tämä Kilipakosijat olj! Lähtökohtaisesti en ole mikään musikaali-ihminen, mutta kansanmusikaali-ihminen minä olen. Suomen kieli on kaunista ja tämänkaltainen liikekieli ja sävelkulku saavat sisäisen kanteleeni ja tiu´ut heläjämään takuuvarmasti. Perinteisestä tarinankerronnasta ja "vanhan ajan meiningistä" saa myös helposti pölyä kurkkuunsa, mutta ei tästä. Kyse on siitä, millä tavoin asiaa käsitellään ja esitetään yleisölle. Salaa kyllä toivon, että Työviksessä joskus tartuttaisiin myös irlantilaiseen kansanmusiikkiin, joka on myös lähellä sydäntäni.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)
Ensi-ilta 23.9. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)
Maiju Lassilan koko tuotannosta kirjoitettu näytelmäksi
Ohjaus ja dramatisointi Tommi Auvinen
Musiikki Sari Kaasinen
Laulujen sanat Maiju Lassila, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Teija Auvinen
Koreografia Jouni Prittinen
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Erkki Saarainen
Pukusuunnittelu Jaana Kurttila
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa
Rooleissa : Pentti Helin, Jari Ahola, Petra Karjalainen, Vesa Kietäväinen, Mika Honkanen, Hanna Gibson, Jari Leppänen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Severi Saarinen, Eriikka Väliahde, Jannastiina Hakala, Merja Koivula, Noora Koski, Kaisla Ollila, Timo Saari, Veera Tapanainen, Inna Tähkänen ja Markus Waara
Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Riku Kettunen/Jyrki Koivisto, Ville Rauhala/Jaakko Luoma, Joonas Tuhkanen ja Ari Isotalo
 |
| Tästä lähtee! |
Nnonniiin! Ennen Kilpakosijoita olin ollut aamuvuorossa töissä muutaman tunnin levottomien yöunien turvin ja töissä meinasin nukahtaa sorvin ääreen. En uskaltanut ottaa päivätorkkuja, eikä niihin oikeastaan ollut edes mahdollisuuttakaan, kun taas jo oli mentävä. Isäntä oli reissussa mukana seurana ja kuskina, kohtapa en kuskia taas välttämättä tarvitsekaan, kun joulukuun puolivälistä alkaa jälleen kulkemaan myöhäinen junakin, joka pysähtyy Hämeenlinnassa. Siitä iso kiitos VR:lle jo etukäteen!
Ajattelin, että ehkäpä Kilpakosijoissa on sen verran reipas meno, ettei ainakaan nukahtaisi kesken kaiken katsomoon. "Ehkäpä" oli lievä ilmaus, paluumatkalla oli nimittäin virtaa muussakin kuin autossa ja laulaa rallatimme "yksi toksi kolme neljä ja yksi toksi yks" koko matkan ja tämän tästä sama ralli on kaikunut keittiön suunnalta. Saas nähdä kuinka pitkään tätä korvamatoa jaksaa ennen kuin menee hermot jommalla kummalla. Muutenkin näytelmä oli pullollaan pikkuisia niin tärkeitä tokaisuja tyyliin "No se", joka on isännän vakiovastaus noin joka toiseen lähettämääni tekstiviestiin tai lausumaani nerokkuuteen, ja aina kun johonkin ryhdytään, kuuluu ensin lausua "Nnonniin" reippasti. Tämä siis jo kauan ennen Kilpakosijoiden näkemistä, isäntä kun on Kiteeltä kotoisin ja huvittaa minua aika useinkin murretyylisillä ilmauksilla, jotka ikävä kyllä tarttuvat meikäläiseen korvamadon lailla. Illan mittaan huomasin sen faktan, että nauraessani minulla on näemmä tapana myös läntätä kämmeneni päin naamaani ja tässä tapauksessa päin silmälaseja. Sainkin olla koko ajan niitä putsaamassa, kun linssit olivat jatkuvasti täynnä sormenjälkiä.
 |
| Jälleen lähtee laulu soimaan, äijät syöksyy karkeloimaan... |
Mitä ihmettä Kilpakosijoissa siis tapahtuikaan? No tätä ikiaikaista perusmeininkiä. Isä ja poika Sikanen (Pentti Helin ja Jari Ahola) kuulevat kautta rantain, että nythän se tämä Antti Saastamois-vainaan leski Kaisa (Petra Karjalainen) on miestä vailla ja äkkiä on päästävä kosintareissulle ennen kuin joku muu ehtii napata verevän ja sangen elinvoimaisen lesken vihille. Helppo homma, mutta ensin on vähän mutkia matkassa, koskapa molemmilla on tämä rippikoulu nimittäin käymättä ja ilman naimalupaa ei kannata paljoa kosiskella. Kaisalla tuntuu ottajia olevan riesaksi asti ja Sikasen Pekka-poikakin saa osakseen ujoja katseita ja runsain mitoin itsetehtyjä tupakkapussukoita neitokaisten suunnalta. Mutta se rippikoulu!
Joka välissä ja ennen ja jälkeen pistetään sitten sellaiset tanssi-ja laulukarkelot käyntiin, että helmat ja henkselit ne paukkuu. Syyskauden avajaisissa esitettiin pieni maistiainen Torotina-laulusta (josta tuo yksi toksi jne. on myös peräisin) ja yritin ottaa tilanteesta jonkinlaista valokuvaa. Sain yhden kuvan otettua ja sitä kun tarkemmin katselee, voi havaita että kuvassa on joko Samuli Muje, Jari Ahola tai Jyrki Mänttäri. Niin on vauhdikasta menoa, ettei silmäkään meinannut kärryillä pysyä! Vuonna 85-musikaalin jälkeen kun järkättiin bileitä, niin ehdotan että Kilpakosijoidenkin yhteyteen olisi voitu järjestää kunnon tanhukarkelot. Bändi soittamaan hilipatahippaa ja Jari Ahola laulamaan himpunpimpun pilililileitä ja ai että, Severi Saarinen viäntämään tarinaa kunnon murteella sinne väen joukkoon (ei haittaa vaikka kukaan ei saisi selvääkään, kuten ei haitannut tässä näytelmässäkään). Osallistuisin heti ja polkkaisin sydämeni kyllyydestä ihan kaikkien kanssa yhdessä ja erikseen. Luulen kyllä, että moista menoa ei meikäläisen kunto kauaa kestäisi.
Kämmentäni kohti silmälasejani länttäsin jostain syystä varsinkin silloin, kun lukkari (Mika Honkanen) oli paikalla. Tyyppi oli kuin suoraan Tabun Kyläkäräjiltä! Kitusen Aku (Samuli Muje) putoili penkiltä jatkuvasti ja veteli tekstiä ulkoluvulla, Mikko (Severi Saarinen) ponkaisi tomerasti pystyyn ja huusi nimensä samalla, ja sitten oli vielä se hevonen, jonka piti olla hiljaa. Mainiosti oli toteutettu markkinakohtaus, mahtoi se Kaisan valtava sonni olla melekoinen mötikkä! Ja se, kun Sikasen miesväki päätti maistella vähän viinaa, kun "se pullo nyt yllättäen eteen tuli". Pekka siinä taas hermostuksissaan paikallaan teputti ja suu napsui, kun näytti siltä ettei isäukko jätä pojalleen pisaraakaan.
 |
| Pentti Helin ja Eriikka Väliahde tanssin pyörteissä |
Muuten juonesta olisi tullut mieleeni kesä ja kesäteatterit, ei mitään uutta ja ihmeellistä. Tämän esityksen suola ja pippuri olivat sitten tanssit ja laulut, jotka nostivat koko homman ihan uudelle tasolle. Vauhdikasta, energisen keinuvaa liikettä oli ilo katsella (mieli teki tosiaan hypätä mukaan menoon) ja Sari Kaasisen sävelet olivat toisaalta reippaita, toisaalta haikeankauniita. Nautin suunnattomasti. Laulu raikasi komiasti ja etenkin Jari Aholaa kuuntelee aina enemmän kuin mielellään. Rakastin sitä, miten naisten kuoro-osuuksissa lauseiden loput nousivat ylemmäs (mikä lie virallinen termi sille kikalle, ei harmainta aavistustakaan) Värttinä-tyyliin, ja kyyneleet nousivat silmiini varsinkin silloin, kun Eriikka Väliahde lauloi sooloja. Uskomaton ääni! Yksi suosikkikohtauksistani oli se, jossa naisjoukko oli halkoja hakkaamassa ja kirveet nousivat ja laskivat tarkassa eritahtisessa rytmissä. Siinä oli kunnon tekemisen meininkiä tyyliin "tässä ei äijiä kuulkaa tarvita!" Pidin myös siitä, että tässä näytelmässä naiset eivät olleet mitään kihertäviä pikkulikkoja miesten vietävinä, vaan aitoja, tuntevia erilaisia persoonia. Käki-laulu oli myös varsin kaunis.
Pyörivä seinusta vei kätevästi paikasta toiseen kääntyessään, avonaisista luukuista huutelu toi kyllä mieleeni Pyynikin Avioliittosimulaattorin ja Pitkä-Siistisestä sanailuhan oli tuttua kauraa myös. Siistis-vainaasta keskustelimme sujuvasti myös saunassa seuraavana päivänä...
Voe mahoton millainen piristysruiske tämä Kilipakosijat olj! Lähtökohtaisesti en ole mikään musikaali-ihminen, mutta kansanmusikaali-ihminen minä olen. Suomen kieli on kaunista ja tämänkaltainen liikekieli ja sävelkulku saavat sisäisen kanteleeni ja tiu´ut heläjämään takuuvarmasti. Perinteisestä tarinankerronnasta ja "vanhan ajan meiningistä" saa myös helposti pölyä kurkkuunsa, mutta ei tästä. Kyse on siitä, millä tavoin asiaa käsitellään ja esitetään yleisölle. Salaa kyllä toivon, että Työviksessä joskus tartuttaisiin myös irlantilaiseen kansanmusiikkiin, joka on myös lähellä sydäntäni.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)
torstai 3. marraskuuta 2016
Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri
Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö
Kantaesitys 25.10. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Sirkku Peltola
Musiikin sävellys ja johto Eeva Kontu
Laulujen sanoitukset Lauri Viita ja Heikki Salo
Musiikin sovitus Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Koreografia Virve Varjos
Lavastus Hannu Lindholm
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Rooleissa : Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela/Janne Kallioniemi, Eriikka Väliahde, Santeri Helinheimo Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen ja Laura Hänninen
Orkesteri : Eeva Kontu, Kalle Alatalo, Jani Auvinen/Mikko Renfors, Teemu Broman/Jaakko Luoma ja Harri Topi
Viita 1949 oli minulle ehkäpä syksyn odotetuin teatteritapaus, jostain mystisestä syystä tuli taas keväällä näytelmän julkistuksen aikaan sellainen tunne, että "No nyt!" Tunne vahvistui Työväen Teatterin syyskauden avajaisissa, kun saimme kuulla musiikkimaistiaisia siitä, mitä tuleman pitää. Lauri Viidan runo "Alfhild" soi Eeva Kontun sävelin suoraan sieluni ytimeen ja teki sinne pienen pesän. Avajaisista lähtien laskin jännittyinen mielin päiviä lokakuiseen ensi-iltaan, jonne en töitteni vuoksi lopulta sitten edes päässyt.
Täytyy myöntää, että Lauri Viita on ollut minulle aina täysi mysteeri enkä ole herran tuotantoon koskaan tutustunut. Alfhild-runon kuulin ensimmäistä kertaa viime vuonna Ilkka Heiskasen taiteilijajuhlassa ja "äidit vain, nuo toivossa väkevät" kuultuani lamppu syttyi päässäni tyyliin "ai tästäkös tämäkin lause on lähtöisin". Tampereella oli muinoin muistaakseni sarjakuva- ja oheissäläkauppa Kukonor, mutta en sitäkään nimeä osannut Viitaan yhdistää niihin aikoihin. Tampereen Keskustorin laitamilla taas on kivilaattoja, johon on kaiverrettu nimiä ja lauseita. Viidan tekstin päältä olen usein kävellyt yli ja ohi, jotainhan siinä lukee mutta en muista mitä. Olen nähnyt elokuvan "Putoavia enkeleitä", mutten siitäkään muista muuta kuin pääroolien Tommi Korpelan ja Elina Knihtilän. Jotain luomisen tuskaahan siinä oli ja mielen järkkymistä. Ei mitenkään uniikkia. Kuitenkin on niin, että Pispalasta minulla tulee ensimmäisenä mieleen nimenomaan Lauri Viita ja se, että jos jollakulla "tavallisella duunarilla" raskaan työpäivän ja muutaman tuopin jälkeen runosuoni puhkeaisi, tulisi sieltä ulkomuistista pitkiä pätkiä Viidan tuotantoa, jota lausuttaisi seisten, käsi lujasti nyrkissä, liikutuksen kyynel silmänurkassa. Ja kaikki pöytäseurueesta hiljentyisivät kuuntelemaan.
Minä en ole juurikaan viettänyt aikaani runoteoksia kahlaten. Sen sijaan olen kasvanut toisenlaista runoutta eli laululyriikoita kuunnellen ja makustellen - Ismo Alankoa, Juice Leskistä, Pauli Hanhiniemeä ja ehkäpä kaikista eniten Heikki Saloa, joka siis vastaa tämän näytelmän käsikirjoituksesta. Odotukset olivat sangen korkealla tästäkin syystä. Ja nyt kun lokakuu on vaihtunut marraskuuksi, päivät niin kuin varisparvi raahautuu ja Viita 1949-näytelmän näkemisestä on kulunut muutama päivä, on aika lennättää sormia näppäimistöllä.
Paikkani sijaitsi parven toiseksiylimmällä rivillä - en edes tiennyt, että Eino Salmelaisen näyttämölläkin on parvi. Istumapaikkoja permannolle olisi ollut seuraavan kerran tarjolla joulukuussa, mutta sinne asti en jaksanut odottaa, joten otin parvipaikat ja riskin siitä, että mahdanko sieltä edes nähdä mitään. Hienoa, että kiinnostus tätä näytelmää kohtaan on ollut näinkin suurta! Lähes kaikki näyttelijät olivat valmiiksi lavalla ja seurasivat venyttelyidensä ja muiden valmisteluidensa lomassa uteliaina yleisön saapumista saliin. Tuttuja bongailtiin ja niille heiluteltiin. Kuulin omankin nimeni lausuttavan ja muutama vilkutti iloisesti. Ilmaistiin huoli myös siitä, näenkö mitään. Näytin reippaana peukkua, mutta näin jälkikäteen täytyy myöntää, että näkemisellä ja näkemisellä on eronsa. Näin kyllä kokonaisuuden ja kuulin kaiken hyvin, mutta olo oli kuin olisin ollut jossain näköalapaikalla katselemassa alaspäin kaupunkiin, jossa elämä vilisee kaukana ja itse en saa siitä otetta millään. Välimatka on yksinkertaisesti liian suuri.
Jotain kuitenkin kantautui sinne parvellekin asti. Tunnelmat, laulut, äänet, vaikuttava visuaalisuus, sävelet, Viidan jättikokoinen kasvokuva ja hartiat lysyssä kulkeva hahmo, peikkojen Kukunor ja Kalahari jatkuva kikkailu ja ilkikurisuus, liekit, isälle säästetyt rusinat, ääneen luetut vanhat kirjeet. Käsittämättömän pitkä hiljaisuus, kun odotimme kaikki Lempin vastausta kuulustelijoiden kysymykseen. Vahvat, upeat naisroolit. Muistan myös väliajalla bongatut eväsretkeilevät nätyläiset. Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja paikalta poistuttaessa minulla oli vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa esityksen tiimoilta kirjeen tai runon. Käsin. Ilman Lauri Viidan Kertulle kirjoittamia kirjeitä ei tätä näytelmää ehkä olisi, ei ainakaan tässä muodossa. Runoajatus pyöri päässäni useita päiviä, mutten saanut siihen minkäänlaista muotoa ja lopulta kaikki tuntui kovin väkisinväännetyltä. Kenelle kirjeen olisin kirjoittanut? Lauri Viidalleko? "Terveiset täältä vuodesta 2016". Kiitoskirje Eeva Kontulle? Kehoitus Kukunorille tai Kalaharille ryhtyä kirjeenvaihtoon kanssani? Kiitoskirje Heikki Salolle ja Sirkku Peltolalle? Näytelmä kun on eräänlainen kulttuuriteko ja oli korkein aikakin tehdä Lauri Viidasta Tampereella näytelmä musiikkeineen kaikkineen.
Eipä tullut kirjeestäkään mitään...
Katsomis-ja kirjoittamiskokemukseeni vaikutti nimittäin myös se, että olin tehnyt taas sen virheen, että olin mennyt lukemaan välittömästi ensi-illan jälkeen moniakin ylistäviä ja hurmioituneita kirjoituksia sekä etenkin tämän, jonka jälkimainingeissa varsinkin Twitter-osastolla alkoi kuhina. Minulla oli vahva mielipide jostain jo ennakkoon, jostain mitä en ollut vielä edes nähnyt. Toivoin, että olisinpa sittenkin ollut ensi-illassa paikalla ja nähnyt kaiken muiden joukossa ilman mitään muuta kuin omat odotukseni päässäni. Mukana kun on kohtaus, jossa peikot kaivavat esiin Viidan luonnoksen näytelmätekstistä "Lindströmin pihvi" ja kehittelevät siitä valmiin näytelmän, jossa joukko lähetyssaarnaajia saapuu alkuasukasheimon pariin. Yritin kovasti suhtautua kohtaukseen siten, että "okei, tämä on kahden villin peikon ideoinnin pieleenmennyt tuotos ja näytelmä näytelmän sisällä, ei mikään totuus ja ollaan vuodessa 1949, eli silloin ajateltiin noin." Siinä ohessa Viita yrittää hakea turvapaikkaa ihmisenä, mutta taiteilijuus puskee läpi koko ajan ja turvapaikka jää vain haaveeksi. Yrittäessäni kehitellä tätä tekstiä se onneton Lindströmin pihvi puski läpi kaiken muun ja jyräsi alleen paljon siitä kaikesta kauniista, jonka ehdin jo hetkeksi tavoittaa. Herää yksi ainut kysymys : Miksi? Miksi tuon kohtauksen pitää välttämättä olla mukana tässä? Käsiohjelman mukaan Heikki Salolle kohtaus on "avainkertomus". Minulle siitä tuli lukko.
Moni esitys on varmasti jo loppuunmyyty ja lippukauppa käy jatkossakin kuumana ja jos muutama ilmoittaa vakaasti jättävänsä Viita 1949-näytelmän näkemättä tarkoituksella tuon kohtauksen vuoksi, se ei Työviksen taloutta kaada. Asiallinen keskustelu somessa johti kuitenkin siihen, että muutama teatterin vannoutunut ystävä aikoo jättää katsomatta Työviksessä paljon muutakin ja boikotoida koko taloa, ja se jos mikä pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.
Minä jo kertaalleen Viita 1949:n näin ja tällä hetkellä, liki viikko esityksen jälkeen tuntuu siltä, että olinko minä paikalla ollenkaan. Esityksen piti olla minulle jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus (piti ja piti, niin jotenkin odotin ennalta), jonka tulisin muistamaan ikuisesti. Nyt se tuntuu hautautuvan muiden alle, ja oloni on jotenkin surumielinen. Varmaa on se, että Tampereella on nyt tehty jotain ainutlaatuisen hienoa ja onneksi siitä on todisteena cd-levy, jota minäkin ylpeänä mesenoin. Haluaisin mennä katsomaan esityksen uudelleen, joskus ensi vuoden puolella. Haluaisin nähdä kokonaisuuden sijaan yksityiskohtia, eleitä, ilmeitä - ja silmät. Näyttelijöiden silmät. Katsokaapa loppuun asti tämä video, joka on tallennettu Viita 2016-levyn äänityshommissa. Tämä on ehkäpä kaunein kappale, mitä olen vuosikausiin kuullut. Ja kyllä, itse Viita jäi yhtä suureksi mysteeriksi kuin ennenkin, ja aion ottaa miehestä selvää tekemällä toivioretken kirjastoon.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)
Edit 7.11. 2016 : Heikki Salo vastasi meilitse kysymykseeni "Miksi?" Kommenttiosiosta voitte lukea hänen varsin kattavan vastauksensa.
Kantaesitys 25.10. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Sirkku Peltola
Musiikin sävellys ja johto Eeva Kontu
Laulujen sanoitukset Lauri Viita ja Heikki Salo
Musiikin sovitus Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Koreografia Virve Varjos
Lavastus Hannu Lindholm
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Rooleissa : Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela/Janne Kallioniemi, Eriikka Väliahde, Santeri Helinheimo Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen ja Laura Hänninen
Orkesteri : Eeva Kontu, Kalle Alatalo, Jani Auvinen/Mikko Renfors, Teemu Broman/Jaakko Luoma ja Harri Topi
 |
| Etualalla Lauri Viita (Tommi Raitolehto) |
Viita 1949 oli minulle ehkäpä syksyn odotetuin teatteritapaus, jostain mystisestä syystä tuli taas keväällä näytelmän julkistuksen aikaan sellainen tunne, että "No nyt!" Tunne vahvistui Työväen Teatterin syyskauden avajaisissa, kun saimme kuulla musiikkimaistiaisia siitä, mitä tuleman pitää. Lauri Viidan runo "Alfhild" soi Eeva Kontun sävelin suoraan sieluni ytimeen ja teki sinne pienen pesän. Avajaisista lähtien laskin jännittyinen mielin päiviä lokakuiseen ensi-iltaan, jonne en töitteni vuoksi lopulta sitten edes päässyt.
Täytyy myöntää, että Lauri Viita on ollut minulle aina täysi mysteeri enkä ole herran tuotantoon koskaan tutustunut. Alfhild-runon kuulin ensimmäistä kertaa viime vuonna Ilkka Heiskasen taiteilijajuhlassa ja "äidit vain, nuo toivossa väkevät" kuultuani lamppu syttyi päässäni tyyliin "ai tästäkös tämäkin lause on lähtöisin". Tampereella oli muinoin muistaakseni sarjakuva- ja oheissäläkauppa Kukonor, mutta en sitäkään nimeä osannut Viitaan yhdistää niihin aikoihin. Tampereen Keskustorin laitamilla taas on kivilaattoja, johon on kaiverrettu nimiä ja lauseita. Viidan tekstin päältä olen usein kävellyt yli ja ohi, jotainhan siinä lukee mutta en muista mitä. Olen nähnyt elokuvan "Putoavia enkeleitä", mutten siitäkään muista muuta kuin pääroolien Tommi Korpelan ja Elina Knihtilän. Jotain luomisen tuskaahan siinä oli ja mielen järkkymistä. Ei mitenkään uniikkia. Kuitenkin on niin, että Pispalasta minulla tulee ensimmäisenä mieleen nimenomaan Lauri Viita ja se, että jos jollakulla "tavallisella duunarilla" raskaan työpäivän ja muutaman tuopin jälkeen runosuoni puhkeaisi, tulisi sieltä ulkomuistista pitkiä pätkiä Viidan tuotantoa, jota lausuttaisi seisten, käsi lujasti nyrkissä, liikutuksen kyynel silmänurkassa. Ja kaikki pöytäseurueesta hiljentyisivät kuuntelemaan.
Minä en ole juurikaan viettänyt aikaani runoteoksia kahlaten. Sen sijaan olen kasvanut toisenlaista runoutta eli laululyriikoita kuunnellen ja makustellen - Ismo Alankoa, Juice Leskistä, Pauli Hanhiniemeä ja ehkäpä kaikista eniten Heikki Saloa, joka siis vastaa tämän näytelmän käsikirjoituksesta. Odotukset olivat sangen korkealla tästäkin syystä. Ja nyt kun lokakuu on vaihtunut marraskuuksi, päivät niin kuin varisparvi raahautuu ja Viita 1949-näytelmän näkemisestä on kulunut muutama päivä, on aika lennättää sormia näppäimistöllä.
Paikkani sijaitsi parven toiseksiylimmällä rivillä - en edes tiennyt, että Eino Salmelaisen näyttämölläkin on parvi. Istumapaikkoja permannolle olisi ollut seuraavan kerran tarjolla joulukuussa, mutta sinne asti en jaksanut odottaa, joten otin parvipaikat ja riskin siitä, että mahdanko sieltä edes nähdä mitään. Hienoa, että kiinnostus tätä näytelmää kohtaan on ollut näinkin suurta! Lähes kaikki näyttelijät olivat valmiiksi lavalla ja seurasivat venyttelyidensä ja muiden valmisteluidensa lomassa uteliaina yleisön saapumista saliin. Tuttuja bongailtiin ja niille heiluteltiin. Kuulin omankin nimeni lausuttavan ja muutama vilkutti iloisesti. Ilmaistiin huoli myös siitä, näenkö mitään. Näytin reippaana peukkua, mutta näin jälkikäteen täytyy myöntää, että näkemisellä ja näkemisellä on eronsa. Näin kyllä kokonaisuuden ja kuulin kaiken hyvin, mutta olo oli kuin olisin ollut jossain näköalapaikalla katselemassa alaspäin kaupunkiin, jossa elämä vilisee kaukana ja itse en saa siitä otetta millään. Välimatka on yksinkertaisesti liian suuri.
 |
| Alfhild (Petra Karjalainen) |
Jotain kuitenkin kantautui sinne parvellekin asti. Tunnelmat, laulut, äänet, vaikuttava visuaalisuus, sävelet, Viidan jättikokoinen kasvokuva ja hartiat lysyssä kulkeva hahmo, peikkojen Kukunor ja Kalahari jatkuva kikkailu ja ilkikurisuus, liekit, isälle säästetyt rusinat, ääneen luetut vanhat kirjeet. Käsittämättömän pitkä hiljaisuus, kun odotimme kaikki Lempin vastausta kuulustelijoiden kysymykseen. Vahvat, upeat naisroolit. Muistan myös väliajalla bongatut eväsretkeilevät nätyläiset. Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja paikalta poistuttaessa minulla oli vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa esityksen tiimoilta kirjeen tai runon. Käsin. Ilman Lauri Viidan Kertulle kirjoittamia kirjeitä ei tätä näytelmää ehkä olisi, ei ainakaan tässä muodossa. Runoajatus pyöri päässäni useita päiviä, mutten saanut siihen minkäänlaista muotoa ja lopulta kaikki tuntui kovin väkisinväännetyltä. Kenelle kirjeen olisin kirjoittanut? Lauri Viidalleko? "Terveiset täältä vuodesta 2016". Kiitoskirje Eeva Kontulle? Kehoitus Kukunorille tai Kalaharille ryhtyä kirjeenvaihtoon kanssani? Kiitoskirje Heikki Salolle ja Sirkku Peltolalle? Näytelmä kun on eräänlainen kulttuuriteko ja oli korkein aikakin tehdä Lauri Viidasta Tampereella näytelmä musiikkeineen kaikkineen.
 |
| Kalahari (Jari Ahola) ja Kukunor (Petra Ahola) |
Eipä tullut kirjeestäkään mitään...
Katsomis-ja kirjoittamiskokemukseeni vaikutti nimittäin myös se, että olin tehnyt taas sen virheen, että olin mennyt lukemaan välittömästi ensi-illan jälkeen moniakin ylistäviä ja hurmioituneita kirjoituksia sekä etenkin tämän, jonka jälkimainingeissa varsinkin Twitter-osastolla alkoi kuhina. Minulla oli vahva mielipide jostain jo ennakkoon, jostain mitä en ollut vielä edes nähnyt. Toivoin, että olisinpa sittenkin ollut ensi-illassa paikalla ja nähnyt kaiken muiden joukossa ilman mitään muuta kuin omat odotukseni päässäni. Mukana kun on kohtaus, jossa peikot kaivavat esiin Viidan luonnoksen näytelmätekstistä "Lindströmin pihvi" ja kehittelevät siitä valmiin näytelmän, jossa joukko lähetyssaarnaajia saapuu alkuasukasheimon pariin. Yritin kovasti suhtautua kohtaukseen siten, että "okei, tämä on kahden villin peikon ideoinnin pieleenmennyt tuotos ja näytelmä näytelmän sisällä, ei mikään totuus ja ollaan vuodessa 1949, eli silloin ajateltiin noin." Siinä ohessa Viita yrittää hakea turvapaikkaa ihmisenä, mutta taiteilijuus puskee läpi koko ajan ja turvapaikka jää vain haaveeksi. Yrittäessäni kehitellä tätä tekstiä se onneton Lindströmin pihvi puski läpi kaiken muun ja jyräsi alleen paljon siitä kaikesta kauniista, jonka ehdin jo hetkeksi tavoittaa. Herää yksi ainut kysymys : Miksi? Miksi tuon kohtauksen pitää välttämättä olla mukana tässä? Käsiohjelman mukaan Heikki Salolle kohtaus on "avainkertomus". Minulle siitä tuli lukko.
Moni esitys on varmasti jo loppuunmyyty ja lippukauppa käy jatkossakin kuumana ja jos muutama ilmoittaa vakaasti jättävänsä Viita 1949-näytelmän näkemättä tarkoituksella tuon kohtauksen vuoksi, se ei Työviksen taloutta kaada. Asiallinen keskustelu somessa johti kuitenkin siihen, että muutama teatterin vannoutunut ystävä aikoo jättää katsomatta Työviksessä paljon muutakin ja boikotoida koko taloa, ja se jos mikä pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.
Minä jo kertaalleen Viita 1949:n näin ja tällä hetkellä, liki viikko esityksen jälkeen tuntuu siltä, että olinko minä paikalla ollenkaan. Esityksen piti olla minulle jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus (piti ja piti, niin jotenkin odotin ennalta), jonka tulisin muistamaan ikuisesti. Nyt se tuntuu hautautuvan muiden alle, ja oloni on jotenkin surumielinen. Varmaa on se, että Tampereella on nyt tehty jotain ainutlaatuisen hienoa ja onneksi siitä on todisteena cd-levy, jota minäkin ylpeänä mesenoin. Haluaisin mennä katsomaan esityksen uudelleen, joskus ensi vuoden puolella. Haluaisin nähdä kokonaisuuden sijaan yksityiskohtia, eleitä, ilmeitä - ja silmät. Näyttelijöiden silmät. Katsokaapa loppuun asti tämä video, joka on tallennettu Viita 2016-levyn äänityshommissa. Tämä on ehkäpä kaunein kappale, mitä olen vuosikausiin kuullut. Ja kyllä, itse Viita jäi yhtä suureksi mysteeriksi kuin ennenkin, ja aion ottaa miehestä selvää tekemällä toivioretken kirjastoon.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)
Edit 7.11. 2016 : Heikki Salo vastasi meilitse kysymykseeni "Miksi?" Kommenttiosiosta voitte lukea hänen varsin kattavan vastauksensa.
torstai 18. elokuuta 2016
Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksessa
Kolmas kerta toden sanoo... Maanantaina HKT:n avaus, tiistaina Tampereen Teatterin ja keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterin. Luvassa oli kiireinen päivä, sillä kauden avauksesta hyppäsin bussiin ja matkustin Helsinkiin katsomaan Siipirikko-näytelmää. Tampereen linja-autoasemaa lähestyttäessä kiinnitin huomioni viereiselle kaistalle ajaneeseen pakettiautoon, joka oli täynnä ... yllätys yllätys ... Cabaret-ilmapalloja!
Työviksen syyskauden avaus oli kaikelle kansalle avoin tilaisuus ja väkeä oli paikalla todella paljon, mikä on aina ilahduttavaa! Median edustajille oli varattuna muutama rivi, mutta jälleen kerran en saanut napsittua valokuvia esitysmaistiaisista. No, nappasin minä yhden, mutta Kilpakosijat-näytteessä oli niin paljon vauhtia ja menoa, että eihän tuosta saa oikein mitään selkoa. Ainakin siitä käy ilmi, että vauhdikas esitys on luvassa ja äijäenergiaa täyslaidallinen.
Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri avasi tilaisuuden toivottamalla kaikki tervetulleiksi (niin yleisön kuin teatterinkin edustajat) ja seuraavan reilun tunnin aikana saimmekin mahtavan kattauksen tulevasta ohjelmistosta. Kehoitan tutustumaan taas tarkemmin tarjontaan Työviksen omilta nettisivuilta. Syksyn ensi-iltoina on tulossa Cabaret-musikaali (ohjaus Tiina Puumalainen, rooleissa mm. Antti Lang, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari), kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat (ohjaus Tommi Auvinen, rooleissa mm. Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Eriikka Väliahde), komedia Suku on syvältä (ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa mm. Aimo Räsänen, Tuire Salenius ja Severi Saarinen), Sara ja Erik kertoo Sara Hildénistä ja taiteilija Erik Enrothista (ohjaus Maarit Pyökäri, pääparina loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), Lauri Viidan juhlavuoden kunniaksi valmistuu musiikkinäytelmä Viita 1949 (ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus Heikki Salo, musiikin sävellys Eeva Kontu, rooleissa mm. Tommi Raitolehto, Jari Ahola ja Mika Honkanen), Työviksen ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Ei voi auttaa, sori (käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola, rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen), lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (ohjaus Miika Muranen, rooleissa mm. Maija Koivisto, Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi) sekä lisäksi lukuisia vierailuesityksiä. Ohjelmistossa jatkavat suosikit Luolamies, Parasta ennen sekä Viimeinen pasodoble.
Tulevasta ohjelmistosta itseäni kiinnostaa eniten Viita 1949, ja uskallan todeta tässä vaiheessa jo, että tulossa on todella kova juttu. Silmäkulmia jo kovasti katsomossa pyyhittiin, kun näyttelijäporukka aloitti kuin varkain laulaa "Äidit vain, nuo toivossa väkevät" (Viidan runosta Alfhild) ja tunnelma kasvoi melkoisiin sfääreihin. Huh huh. Ei voi auttaa, sori -näytelmään ovat mokomat tehneet myös melkoisen koukun, sillä näytelmä on ensi-illassa sekä Työviksessä että Teatteri Telakalla ja näytelmissä on erilainen loppu. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää nähdä ne molemmat versiot!
Avajaistapahtuman lopuksi koettiin varsin uniikki hetki, kun Maarit Pyökäri kutsui lavalle teatterin koko henkilökunnan (puvustajat, lavastamon väen, markkinointiosaston, kampaajat, vakituiset näyttelijät ym.). Moni ei kyllä tajua, miten paljon taustaporukkaa homman pyörittämiseen tarvitaankaan ja oli hienoa, että nyt kaikki pääsivät näyttäytymään kerrankin. Hienoa työtä tekevät kaikki ja liian usein unohtuu kiittää niitä, joita ei lavalla koskaan näy.
Finaaliksi sitten kahviteltiin ja syötiin herkullisia leivoksia koko porukka, paitsi että minulta unohtui koko kahvittelu kun jäin suustani ja etenkin käsistäni kiinni vähän yhden jos toisenkin kanssa. Kuvia tuli napsittua taas, osa varsin onnistuneita ja osa huonossa valossa kiireessä napattuja (ja kädetkin tärisivät kun olin niin tohkeissani).
Luulin jo hetkeksi olevani taivaassa, kun sain kainalooni molemmat "salarakkaani" Ilkka Heiskasen ja Tuukka Huttusen (salarakkaat ja "salarakkaat", olen niin moneen kertaan julkisesti toitottanut että nämä herrat ovat sydämeni vieneet aikoinaan), ja kuvasarja "Teatterinjohtajan kanssa kuvissa" sai vielä kertaalleen jatkoa, kun minä ja Katri tunkesimme samaan kuvaan Maarit Pyökärin kanssa.
Cabaret-ilmapallon olisi saanut vielä mukaansa, mutten tohtinut sen kanssa lähteä Helsinkiin teatteriin. Hauskoja tilaisuuksia ovat kyllä nämä syyskauden avaukset! Harmi, että niitä on kussakin teatterissa vain kerran vuodessa.
Lopuksi kuvakavalkadi erinäisistä pariskunnista...
Työviksen syyskauden avaus oli kaikelle kansalle avoin tilaisuus ja väkeä oli paikalla todella paljon, mikä on aina ilahduttavaa! Median edustajille oli varattuna muutama rivi, mutta jälleen kerran en saanut napsittua valokuvia esitysmaistiaisista. No, nappasin minä yhden, mutta Kilpakosijat-näytteessä oli niin paljon vauhtia ja menoa, että eihän tuosta saa oikein mitään selkoa. Ainakin siitä käy ilmi, että vauhdikas esitys on luvassa ja äijäenergiaa täyslaidallinen.
 |
| Kuvassa edessä ehkä Jyrki Mänttäri tai Jari Ahola tai Samuli Muje... |
Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri avasi tilaisuuden toivottamalla kaikki tervetulleiksi (niin yleisön kuin teatterinkin edustajat) ja seuraavan reilun tunnin aikana saimmekin mahtavan kattauksen tulevasta ohjelmistosta. Kehoitan tutustumaan taas tarkemmin tarjontaan Työviksen omilta nettisivuilta. Syksyn ensi-iltoina on tulossa Cabaret-musikaali (ohjaus Tiina Puumalainen, rooleissa mm. Antti Lang, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari), kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat (ohjaus Tommi Auvinen, rooleissa mm. Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Eriikka Väliahde), komedia Suku on syvältä (ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa mm. Aimo Räsänen, Tuire Salenius ja Severi Saarinen), Sara ja Erik kertoo Sara Hildénistä ja taiteilija Erik Enrothista (ohjaus Maarit Pyökäri, pääparina loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), Lauri Viidan juhlavuoden kunniaksi valmistuu musiikkinäytelmä Viita 1949 (ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus Heikki Salo, musiikin sävellys Eeva Kontu, rooleissa mm. Tommi Raitolehto, Jari Ahola ja Mika Honkanen), Työviksen ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Ei voi auttaa, sori (käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola, rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen), lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (ohjaus Miika Muranen, rooleissa mm. Maija Koivisto, Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi) sekä lisäksi lukuisia vierailuesityksiä. Ohjelmistossa jatkavat suosikit Luolamies, Parasta ennen sekä Viimeinen pasodoble.
 |
| Tommi Raitolehto/Lauri Viita |
Tulevasta ohjelmistosta itseäni kiinnostaa eniten Viita 1949, ja uskallan todeta tässä vaiheessa jo, että tulossa on todella kova juttu. Silmäkulmia jo kovasti katsomossa pyyhittiin, kun näyttelijäporukka aloitti kuin varkain laulaa "Äidit vain, nuo toivossa väkevät" (Viidan runosta Alfhild) ja tunnelma kasvoi melkoisiin sfääreihin. Huh huh. Ei voi auttaa, sori -näytelmään ovat mokomat tehneet myös melkoisen koukun, sillä näytelmä on ensi-illassa sekä Työviksessä että Teatteri Telakalla ja näytelmissä on erilainen loppu. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää nähdä ne molemmat versiot!
 |
| Upea Emmi Kaislakari/Sally Bowles |
Avajaistapahtuman lopuksi koettiin varsin uniikki hetki, kun Maarit Pyökäri kutsui lavalle teatterin koko henkilökunnan (puvustajat, lavastamon väen, markkinointiosaston, kampaajat, vakituiset näyttelijät ym.). Moni ei kyllä tajua, miten paljon taustaporukkaa homman pyörittämiseen tarvitaankaan ja oli hienoa, että nyt kaikki pääsivät näyttäytymään kerrankin. Hienoa työtä tekevät kaikki ja liian usein unohtuu kiittää niitä, joita ei lavalla koskaan näy.
Finaaliksi sitten kahviteltiin ja syötiin herkullisia leivoksia koko porukka, paitsi että minulta unohtui koko kahvittelu kun jäin suustani ja etenkin käsistäni kiinni vähän yhden jos toisenkin kanssa. Kuvia tuli napsittua taas, osa varsin onnistuneita ja osa huonossa valossa kiireessä napattuja (ja kädetkin tärisivät kun olin niin tohkeissani).
 |
| Petra Karjalainen |
 |
| Antti Lang siviililookissaan... |
 |
| Suvi-Sini Peltola |
 |
| Tuukka Huttunen |
 |
| Severi Saarinen |
Luulin jo hetkeksi olevani taivaassa, kun sain kainalooni molemmat "salarakkaani" Ilkka Heiskasen ja Tuukka Huttusen (salarakkaat ja "salarakkaat", olen niin moneen kertaan julkisesti toitottanut että nämä herrat ovat sydämeni vieneet aikoinaan), ja kuvasarja "Teatterinjohtajan kanssa kuvissa" sai vielä kertaalleen jatkoa, kun minä ja Katri tunkesimme samaan kuvaan Maarit Pyökärin kanssa.
 |
| (c) Katri Leikola |
 |
| (c) Laura Ulmanen |
Cabaret-ilmapallon olisi saanut vielä mukaansa, mutten tohtinut sen kanssa lähteä Helsinkiin teatteriin. Hauskoja tilaisuuksia ovat kyllä nämä syyskauden avaukset! Harmi, että niitä on kussakin teatterissa vain kerran vuodessa.
Lopuksi kuvakavalkadi erinäisistä pariskunnista...
 |
| Ilkka Heiskanen ja Teija Auvinen, unelmapari! |
 |
| Jari Ahola ja Petra Ahola |
 |
| Sirkku Peltola ja Heikki Salo |
 |
| Minä ja Tuukka (c) Katri Leikola |
 |
| Tuukka ja Samuli Muje :) |
lauantai 30. tammikuuta 2016
Niin kuin taivaassa / Tampereen Työväen Teatteri
Niin kuin taivaassa / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö
Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)
Perustuu Kay Pollackin elokuvaan
Dramatisointi Sofia Aminoff
Suomennos Harri Virtanen
Ohjaus Maarit Pyökäri
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen ja työryhmä
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Sari Rautio ja Emmi Puukka
Rooleissa : Janne Kallioniemi, Emmi Kaislakari, Tommi Raitolehto, Petra Karjalainen, Pentti Helin, Suvi-Sini Peltola, Jari Leppänen, Jukka Saikkonen, Kristiina Hakovirta, Vesa Kietäväinen, Eriikka Väliahde, Samuli Muje, Severi Muje/Sisu-Petteri Haraholma, Emil Heikkinen/Oskari Konttinen, Miia Ikonen, Anna Moilanen, Elina Porkka, Mari Vehmanen sekä Naiskuoro Miskantti
Aika moni on tainnut nähdä ruotsalaisen Kay Pollackin ohjaaman elokuvan Niin kuin taivaassa (Så som i himmelen). Minä en, joten ei siitä se enempää. Tarinassa kuuluisa ja karismaattinen kapellimestariSanttu-Matias Rouvali Daniel Dareus (Janne Kallioniemi) on lopettanut terveydellisistä syistä tahtipuikonheiluttelut ja tekee comebackin kotiseuduilleen pieneen kyläyhteisöön. Sitä vaan muut eivät heti hoksaa, että Daniel on saman kylän poikia. Daniel ajautuu johtamaan paikallista amatöörikuoroa ja uudet tuulet alkavat monin tavoin puhaltaa Ljusåkersin pienessä kylässä.
Alussa Työviksen suuri näyttämö tuntuu liiankin suurelta. On pimeää ja avaraa ja tyhjää, ja kaiken keskellä valokeilassa yksikseen yskiskelee Daniel. Pian hokaa, että onhan tuossa pointtinsa, kun väkeä alkaa hiljalleen saapua lisää näyttämölle ja valon sekä lavasteiden määrä lisääntyy. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin - vaan ympärille tarvitaan muitakin, jotta kunnolla voisi sanoa elävänsä!
Sympaattisia ja tunnistettavia hahmoja on kylä täynnä, esimerkiksi topakka ja pedantti Siv (Suvi-Sini Peltola) ruutukuosisine mekkoineen, "syntinen" neiti kesäheinä Lena (Emmi Kaislakari), hitusen ressukka Tore (Vesa Kietäväinen) ja wanna be-Elvis huumorimies Arne (Pentti Helin) pulisonkeineen. Saamme kunnian tutustua myös upeaääniseen Gabriellaan (Eriikka Väliahde), jonka olemuksesta huokuu pelko ja alistuminen, ja syyllinen moiseen käytökseen usein löytyy liiankin läheltä. Gabriellan puoliso Conny (Samuli Muje) kun on paitsi rakastava aviomies ja leikkisä isä, myös viinapäissään väkivaltainen.
Parhaiten jäi mieleeni kuitenkin kirkkoherra Stig vaimoineen (Tommi Raitolehto ja Petra Karjalainen) ja parikin kohtausta näihin liittyen. Toisessa juhannuskarkeloissa discobiitin tahdissa vapautuneesti tanssaava rouva vapautuu ja löytää seksuaalisuutensa uudelleen, toisessa yksinäinen kirkkoherra seisoo selin pieneen Suvivirttä veisaavaan kuoroporukkaan, lava pyörii ja valtava kuilu, kuin musta aukko välissä. Upea kohtaus, joka teki suurensuuren vaikutuksen. Kuilua löytyi myös aviovuoteesta.
Muita huomioita : jokaisella on oma ääni ja oikeus käyttää sitä. Torekin halusi kuoroporukkaan mukaan ja se hänelle myös suotiin. Ihanaa. Vanhoja kaunoja annettiin anteeksi ja voitettiin pelot. Moni ylitti itsensä. Kahvia ja pullaa pitää olla, muuten ei jaksa. Arnella oli letkeät lanteet. Valo kajastui lavalla kauniisti, milloin ikkunoista, milloin kallion takaa. Yhteisöllisyyden voima on valtava! Danielin yskä senkun jatkui, joulusta juhannukseen ja pohdin, onko yskä henkistä sorttia vaiko liittyy johonkin muuhun. Gabriellen laulu kaikui upeasti, kuin kirkossa, väliaikaa kohti mentäessä. Tunsin syvää liikutusta vähän yllättävissäkin kohdissa, en oikein osannut paikallistaa miksi niin. Viulu soi hiljaa jossain taustalla...
Pohdiskelin symboliikkaa ja sitähän riitti. Vasta käsiohjelmaa myöhemmin lukiessani ymmärsin, että se oli ihan tarkoituksellistakin. Nyt pitäisi nähdä koko homma uudestaan, josko kokonaisuutta katsoisi eri tavalla. Paikoitellen oli aika kliseistäkin ja se hiukan latisti fiilistä. Loppu tuli vähän yllätyksenä, kas kun elokuvaa en ollut nähnyt. Niin se kai oli tarkoitettukin sitten. Naiskuoro Miskantti kun vielä saapui lavalle ja koko porukka kajautti ilmoille loppulaulun, kyllä siinä kylmät väreet meni pitkinpoikin ja fiilis oli ylevä. Musiikilla ja laululla on voimaa, tämä tuli todistettua.
Mieltäni lämmitti Daniel Dareus valkoisissa vaatteissaan, enneuneni piti osittain siis paikkansa. Mieltäni lämmitti myös makoisa suklaisella nuotilla varustettu väliaikaleivos sekä rautatieasemalta junaa odotellessa ostettu uusin Image-lehti kera hekumallisen Antti Holma-kannen. Niin kuin taivaassa!
(näin esityksen kutsuvieraana)
Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)
Perustuu Kay Pollackin elokuvaan
Dramatisointi Sofia Aminoff
Suomennos Harri Virtanen
Ohjaus Maarit Pyökäri
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen ja työryhmä
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Sari Rautio ja Emmi Puukka
Rooleissa : Janne Kallioniemi, Emmi Kaislakari, Tommi Raitolehto, Petra Karjalainen, Pentti Helin, Suvi-Sini Peltola, Jari Leppänen, Jukka Saikkonen, Kristiina Hakovirta, Vesa Kietäväinen, Eriikka Väliahde, Samuli Muje, Severi Muje/Sisu-Petteri Haraholma, Emil Heikkinen/Oskari Konttinen, Miia Ikonen, Anna Moilanen, Elina Porkka, Mari Vehmanen sekä Naiskuoro Miskantti
Aika moni on tainnut nähdä ruotsalaisen Kay Pollackin ohjaaman elokuvan Niin kuin taivaassa (Så som i himmelen). Minä en, joten ei siitä se enempää. Tarinassa kuuluisa ja karismaattinen kapellimestari
Alussa Työviksen suuri näyttämö tuntuu liiankin suurelta. On pimeää ja avaraa ja tyhjää, ja kaiken keskellä valokeilassa yksikseen yskiskelee Daniel. Pian hokaa, että onhan tuossa pointtinsa, kun väkeä alkaa hiljalleen saapua lisää näyttämölle ja valon sekä lavasteiden määrä lisääntyy. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin - vaan ympärille tarvitaan muitakin, jotta kunnolla voisi sanoa elävänsä!
 |
| Daniel saa yhteyden (c) Kari Sunnari, TTT |
Sympaattisia ja tunnistettavia hahmoja on kylä täynnä, esimerkiksi topakka ja pedantti Siv (Suvi-Sini Peltola) ruutukuosisine mekkoineen, "syntinen" neiti kesäheinä Lena (Emmi Kaislakari), hitusen ressukka Tore (Vesa Kietäväinen) ja wanna be-Elvis huumorimies Arne (Pentti Helin) pulisonkeineen. Saamme kunnian tutustua myös upeaääniseen Gabriellaan (Eriikka Väliahde), jonka olemuksesta huokuu pelko ja alistuminen, ja syyllinen moiseen käytökseen usein löytyy liiankin läheltä. Gabriellan puoliso Conny (Samuli Muje) kun on paitsi rakastava aviomies ja leikkisä isä, myös viinapäissään väkivaltainen.
Parhaiten jäi mieleeni kuitenkin kirkkoherra Stig vaimoineen (Tommi Raitolehto ja Petra Karjalainen) ja parikin kohtausta näihin liittyen. Toisessa juhannuskarkeloissa discobiitin tahdissa vapautuneesti tanssaava rouva vapautuu ja löytää seksuaalisuutensa uudelleen, toisessa yksinäinen kirkkoherra seisoo selin pieneen Suvivirttä veisaavaan kuoroporukkaan, lava pyörii ja valtava kuilu, kuin musta aukko välissä. Upea kohtaus, joka teki suurensuuren vaikutuksen. Kuilua löytyi myös aviovuoteesta.
Muita huomioita : jokaisella on oma ääni ja oikeus käyttää sitä. Torekin halusi kuoroporukkaan mukaan ja se hänelle myös suotiin. Ihanaa. Vanhoja kaunoja annettiin anteeksi ja voitettiin pelot. Moni ylitti itsensä. Kahvia ja pullaa pitää olla, muuten ei jaksa. Arnella oli letkeät lanteet. Valo kajastui lavalla kauniisti, milloin ikkunoista, milloin kallion takaa. Yhteisöllisyyden voima on valtava! Danielin yskä senkun jatkui, joulusta juhannukseen ja pohdin, onko yskä henkistä sorttia vaiko liittyy johonkin muuhun. Gabriellen laulu kaikui upeasti, kuin kirkossa, väliaikaa kohti mentäessä. Tunsin syvää liikutusta vähän yllättävissäkin kohdissa, en oikein osannut paikallistaa miksi niin. Viulu soi hiljaa jossain taustalla...
Pohdiskelin symboliikkaa ja sitähän riitti. Vasta käsiohjelmaa myöhemmin lukiessani ymmärsin, että se oli ihan tarkoituksellistakin. Nyt pitäisi nähdä koko homma uudestaan, josko kokonaisuutta katsoisi eri tavalla. Paikoitellen oli aika kliseistäkin ja se hiukan latisti fiilistä. Loppu tuli vähän yllätyksenä, kas kun elokuvaa en ollut nähnyt. Niin se kai oli tarkoitettukin sitten. Naiskuoro Miskantti kun vielä saapui lavalle ja koko porukka kajautti ilmoille loppulaulun, kyllä siinä kylmät väreet meni pitkinpoikin ja fiilis oli ylevä. Musiikilla ja laululla on voimaa, tämä tuli todistettua.
 |
| Upea loppukohtaus! (c) Kari Sunnari, TTT |
Mieltäni lämmitti Daniel Dareus valkoisissa vaatteissaan, enneuneni piti osittain siis paikkansa. Mieltäni lämmitti myös makoisa suklaisella nuotilla varustettu väliaikaleivos sekä rautatieasemalta junaa odotellessa ostettu uusin Image-lehti kera hekumallisen Antti Holma-kannen. Niin kuin taivaassa!
(näin esityksen kutsuvieraana)
perjantai 4. syyskuuta 2015
Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatteri
Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö
Ensi-ilta 3.9. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)
Musiikki ja laulujen sanat Stephen Sondheim
Käsikirjoitus Hugh Wheeler
Suomennos Juice Leskinen
Tarina perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan 'Sommernattens leende'
Ohjaus Miika Muranen
Kapellimestari Eeva Kontu
Rooleissa : Petra Karjalainen, Veeti Kallio, Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen, Emmi Kaislakari, Ronja Alatalo/Helmi Hollström, Tuire Salenius, Juha-Matti Koskela, Tuukka Huttunen, Sari Havas, Jari Leppänen, Jukka Wennström, Julius Martikainen, Kristiina Hakovirta, Anna Pukkila, Johanna Kalmari ja Inna Tähkänen
Olen onnistunut haalimaan syyskuun jokaiselle torstai-illalle ensi-illan Tampere-Helsinki -akselilla ja torstaienskarien putki polkaistiin jännittynein mielin käyntiin Tampereen Työväen Teatterissa Desiréen merkeissä. Jännittynein mielin siksi, että lavalla tositoimissa oli paaaaljon väkeä, jonka näkemistä ihan oikeasti odotin todella kovasti.
Itse tarina tahi musikaali ei ollut millään tavalla minulle ennestään tuttu, en edes lukenut ennakkoon siitä yhtään mitään. Halusin yllättyä perusteellisesti, koskapa olen huomannut sen, että mitä enemmän tulevasta jutusta tietää, sitä enemmän kehittelee kaikenlaisia odotuksia ja sitä varmemmin usein myös pettyy. Aina ei tietenkään ole niin käynyt, mutta riittävän (ja valitettavan) usein kylläkin. Kuvia toki katselin silmät kiiluen...
Tarinasta tiivistettynä : lakimies Fredrik Egerman (Veeti Kallio) on naimisissa nuoren ja kauniin Annen (Anna-Elisa Hannula) kanssa. Päällisin puolin kaikki on ihan ok, mutta avioliitosta puuttuu 'se jokin' ja kumpikin kipuilee turhautumisen parissa omalla tavallaan. Fredrikin poika Henrik (Severi Saarinen) on tulisesti rakastunut Anneen ja vähän käy kyllä sääliksi komeaa poikaa, koskapa naiset selkeästi pitävät häntä pilkkanaan. Kas, erään illan piristykseksi Fredrik vie nuoren vaimonsa teatteriin ja lavalla on näyttävä rotunainen Desirée Armfeldt (Petra Karjalainen). Katseet kohtaavat ja menneet pulpahtavat pintaan. Fredrikin ja Desiréen välillä on sutinaa selkeästi ollut - ja tulee myös olemaan. Desiréellä on ollut muitakin miehiä liuta ja tämänhetkinen rakastaja on tulisieluinen (mutta aika tyhjäpäinen) kreivi Carl-Magnus Malcom (Tuukka Huttunen, ah sentään), joka on mustasukkaisuuksissaan valmis kaksintaisteluun millä tahansa käteen sopivalla välineellä. Kreivillä on tietysti vaimo Charlotte (Sari Havas), joka on hyvinkin tietoinen miehensä touhuista. Väliajalle mentäessä koko poppoo päättää tavata Desiréen äidin, Madame Armfeldtin (Tuire Salenius) residenssissä maaseudun virkistävässä rauhassa ja selvähän se on, että siitä ei kyllä mitään hyvää seuraa. Vai seuraako?
Alkupuolella minulla oli hitusen vaivaantunut olo. En saanut Sondheimin musiikista ja lauluista oikein minkäänsortin otetta. Kaikki tuntui jotenkin kovin sekavalta ja kaikkea tuntui olevan liikaa. Väki lauloi vuorotellen ja limittäin ja lomittain (tosi asiantuntevasti muuten kirjoitettu...) ja päällekkäin, en saanut sanoista selvää kunnolla ja en oikein tiennyt, että ketä katselisi tahi kuuntelisi. Sitten tapahtui jotain. Musiikki muuttui rauhallisemmaksi ja sen seurauksena saimme kuulla varsin hengästyttävän upeaa soololaulantaa. Keskityin kuin varkain kuuntelemaan myös laulujen sanoja, joiden käännöksestä vastaa itse sanataituri Juice Leskinen. En pelkästään siis istunut kuulemassa, vaan myös kuuntelin. Siinä on muuten vissi ero, ja kokonaan uusi maailma aukesi tämän oivalluksen myötä. Nautinnollisissa merkeissä menikin sitten loppuaika.
Ohjaaja Murasen minulle mieluisana tavaramerkkinä on tietynlainen liikekieli ja tanssillisuus esityksen lomassa, ja siinä missä laulut tarjosivat herkkupaloja ja osuvia sivalluksia (miten olisi pärjännyt näissä sivalluksissa miekkamies ja viiksikreivi Carl-Magnus?), tarjosi Virve Varjoksen koreografiat keinuntaa ja keimailua tavalla, jota oli mukava seurata. Ajatuksissani heiluin minäkin tuolilla puolelta toiselle ja ehkä vähän nostelin helmaakin.
Petra Karjalainen on kyllä sen sortin rotunainen ettei mitään rajaa (näyttää ja kuulostaa upealta!) ja Veeti Kallio täyttäisi jo pelkällä maskuliinisella karismallaan isommankin lavan. Jorma Uotisen puheista inspiroituneena voisin todeta, että 'verevää ja väkevää läsnäoloa pääparilta'. Ja Fredrik kun riisui valkean paitansa ja juuri sopivankokoiset lihakset sekä etenkin tatuoinnit paljastuivat, teki mieli laittaa kädet ristiin ja lausua kiitoksen sanat johonkin suuntaan. Ihan olisi ollut väliaplodien paikka siinä! Kansa varmaan mykistyi sen verran, että tilaisuus meni ohi. Oli se sen verran pysäyttävä näky ja vaikkapa ihan sen takia kannattaa ostaa lippu tähän musikaaliin... Kuuma oli tunnelma ammeen äärellä muutenkin. Harmi, ettei meillä ole kylpyammetta tahi paljua.
Toki niitä syitä on paljon muitakin. Usvainen, hämärä puutarha suihkulähteineen (lavastuksesta kiitos Hannu Lindholmille). Taitava orkesteri kapellimestarinaan Eeva Kontu. Hurmaavat puvut (pukusuunnittelu Tarja Lapintie). Elämänviisauksia viljelevä ja laatujuomia siemaileva ihana madame Tuire Salenius. Itkettävän ihana palvelijatar Petra (Emmi Kaislakari) Myllärin poika-sooloineen. Pirteä elosalama Desiréen tytär Fredrika (ensi-illassa roolissa nähty Ronja Alatalo, joka on kyllä sen sortin neitokainen, että häntä haluan nähdä ja kuulla estradeilla ehdottomasti enemmänkin. Harvalla on taitoa olla eloisa ja pirtsakka vailla minkäänlaista teennäisyyttä.) Ronski ja rehevä Sari Havas. Lisäksi on aina suunnaton ilo nähdä monilahjakasta Severi Saarista roolissa kuin roolissa. Aikamoinen isä ja poika -parivaljakko oli tämä kyllä! Ja tietysti viiksikreivi ja enää-ei-niin-salainen-rakkauden-kohteeni Tuukka Huttunen, jonka vuoksi aikoinaan menin katsomaan ihan operettiakin.
Oikeastaan ihan jokaisen voisi vuorollaan tässä mainita, sillä kokonaisuus toimi loistavasti! Musikaalin nimikkoleivoskin oli oikein herkullinen ja syysyön hymyilyä oli tarjolla koko kotimatkan ajan. Ihmeellistä oli myös se, että avecina toiminut mieheni hehkutti näkemäänsä ja on täten oppinut pitämään myös musikaaleista. Huraa!
Tästä on hyvä jatkaa teatterisyksyä!
(näin esityksen kutsuvieraslipulla)
Ensi-ilta 3.9. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)
Musiikki ja laulujen sanat Stephen Sondheim
Käsikirjoitus Hugh Wheeler
Suomennos Juice Leskinen
Tarina perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan 'Sommernattens leende'
Ohjaus Miika Muranen
Kapellimestari Eeva Kontu
Rooleissa : Petra Karjalainen, Veeti Kallio, Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen, Emmi Kaislakari, Ronja Alatalo/Helmi Hollström, Tuire Salenius, Juha-Matti Koskela, Tuukka Huttunen, Sari Havas, Jari Leppänen, Jukka Wennström, Julius Martikainen, Kristiina Hakovirta, Anna Pukkila, Johanna Kalmari ja Inna Tähkänen
Olen onnistunut haalimaan syyskuun jokaiselle torstai-illalle ensi-illan Tampere-Helsinki -akselilla ja torstaienskarien putki polkaistiin jännittynein mielin käyntiin Tampereen Työväen Teatterissa Desiréen merkeissä. Jännittynein mielin siksi, että lavalla tositoimissa oli paaaaljon väkeä, jonka näkemistä ihan oikeasti odotin todella kovasti.
Itse tarina tahi musikaali ei ollut millään tavalla minulle ennestään tuttu, en edes lukenut ennakkoon siitä yhtään mitään. Halusin yllättyä perusteellisesti, koskapa olen huomannut sen, että mitä enemmän tulevasta jutusta tietää, sitä enemmän kehittelee kaikenlaisia odotuksia ja sitä varmemmin usein myös pettyy. Aina ei tietenkään ole niin käynyt, mutta riittävän (ja valitettavan) usein kylläkin. Kuvia toki katselin silmät kiiluen...
 |
| (c) Kari Sunnari, TTT |
Tarinasta tiivistettynä : lakimies Fredrik Egerman (Veeti Kallio) on naimisissa nuoren ja kauniin Annen (Anna-Elisa Hannula) kanssa. Päällisin puolin kaikki on ihan ok, mutta avioliitosta puuttuu 'se jokin' ja kumpikin kipuilee turhautumisen parissa omalla tavallaan. Fredrikin poika Henrik (Severi Saarinen) on tulisesti rakastunut Anneen ja vähän käy kyllä sääliksi komeaa poikaa, koskapa naiset selkeästi pitävät häntä pilkkanaan. Kas, erään illan piristykseksi Fredrik vie nuoren vaimonsa teatteriin ja lavalla on näyttävä rotunainen Desirée Armfeldt (Petra Karjalainen). Katseet kohtaavat ja menneet pulpahtavat pintaan. Fredrikin ja Desiréen välillä on sutinaa selkeästi ollut - ja tulee myös olemaan. Desiréellä on ollut muitakin miehiä liuta ja tämänhetkinen rakastaja on tulisieluinen (mutta aika tyhjäpäinen) kreivi Carl-Magnus Malcom (Tuukka Huttunen, ah sentään), joka on mustasukkaisuuksissaan valmis kaksintaisteluun millä tahansa käteen sopivalla välineellä. Kreivillä on tietysti vaimo Charlotte (Sari Havas), joka on hyvinkin tietoinen miehensä touhuista. Väliajalle mentäessä koko poppoo päättää tavata Desiréen äidin, Madame Armfeldtin (Tuire Salenius) residenssissä maaseudun virkistävässä rauhassa ja selvähän se on, että siitä ei kyllä mitään hyvää seuraa. Vai seuraako?
Alkupuolella minulla oli hitusen vaivaantunut olo. En saanut Sondheimin musiikista ja lauluista oikein minkäänsortin otetta. Kaikki tuntui jotenkin kovin sekavalta ja kaikkea tuntui olevan liikaa. Väki lauloi vuorotellen ja limittäin ja lomittain (tosi asiantuntevasti muuten kirjoitettu...) ja päällekkäin, en saanut sanoista selvää kunnolla ja en oikein tiennyt, että ketä katselisi tahi kuuntelisi. Sitten tapahtui jotain. Musiikki muuttui rauhallisemmaksi ja sen seurauksena saimme kuulla varsin hengästyttävän upeaa soololaulantaa. Keskityin kuin varkain kuuntelemaan myös laulujen sanoja, joiden käännöksestä vastaa itse sanataituri Juice Leskinen. En pelkästään siis istunut kuulemassa, vaan myös kuuntelin. Siinä on muuten vissi ero, ja kokonaan uusi maailma aukesi tämän oivalluksen myötä. Nautinnollisissa merkeissä menikin sitten loppuaika.
Ohjaaja Murasen minulle mieluisana tavaramerkkinä on tietynlainen liikekieli ja tanssillisuus esityksen lomassa, ja siinä missä laulut tarjosivat herkkupaloja ja osuvia sivalluksia (miten olisi pärjännyt näissä sivalluksissa miekkamies ja viiksikreivi Carl-Magnus?), tarjosi Virve Varjoksen koreografiat keinuntaa ja keimailua tavalla, jota oli mukava seurata. Ajatuksissani heiluin minäkin tuolilla puolelta toiselle ja ehkä vähän nostelin helmaakin.
Petra Karjalainen on kyllä sen sortin rotunainen ettei mitään rajaa (näyttää ja kuulostaa upealta!) ja Veeti Kallio täyttäisi jo pelkällä maskuliinisella karismallaan isommankin lavan. Jorma Uotisen puheista inspiroituneena voisin todeta, että 'verevää ja väkevää läsnäoloa pääparilta'. Ja Fredrik kun riisui valkean paitansa ja juuri sopivankokoiset lihakset sekä etenkin tatuoinnit paljastuivat, teki mieli laittaa kädet ristiin ja lausua kiitoksen sanat johonkin suuntaan. Ihan olisi ollut väliaplodien paikka siinä! Kansa varmaan mykistyi sen verran, että tilaisuus meni ohi. Oli se sen verran pysäyttävä näky ja vaikkapa ihan sen takia kannattaa ostaa lippu tähän musikaaliin... Kuuma oli tunnelma ammeen äärellä muutenkin. Harmi, ettei meillä ole kylpyammetta tahi paljua.
 |
| Huh huh! (c) Kari Sunnari, TTT |
Toki niitä syitä on paljon muitakin. Usvainen, hämärä puutarha suihkulähteineen (lavastuksesta kiitos Hannu Lindholmille). Taitava orkesteri kapellimestarinaan Eeva Kontu. Hurmaavat puvut (pukusuunnittelu Tarja Lapintie). Elämänviisauksia viljelevä ja laatujuomia siemaileva ihana madame Tuire Salenius. Itkettävän ihana palvelijatar Petra (Emmi Kaislakari) Myllärin poika-sooloineen. Pirteä elosalama Desiréen tytär Fredrika (ensi-illassa roolissa nähty Ronja Alatalo, joka on kyllä sen sortin neitokainen, että häntä haluan nähdä ja kuulla estradeilla ehdottomasti enemmänkin. Harvalla on taitoa olla eloisa ja pirtsakka vailla minkäänlaista teennäisyyttä.) Ronski ja rehevä Sari Havas. Lisäksi on aina suunnaton ilo nähdä monilahjakasta Severi Saarista roolissa kuin roolissa. Aikamoinen isä ja poika -parivaljakko oli tämä kyllä! Ja tietysti viiksikreivi ja enää-ei-niin-salainen-rakkauden-kohteeni Tuukka Huttunen, jonka vuoksi aikoinaan menin katsomaan ihan operettiakin.
 |
| Viiksikreivin näyttävä sisääntulo (c) Kari Sunnari, TTT |
Oikeastaan ihan jokaisen voisi vuorollaan tässä mainita, sillä kokonaisuus toimi loistavasti! Musikaalin nimikkoleivoskin oli oikein herkullinen ja syysyön hymyilyä oli tarjolla koko kotimatkan ajan. Ihmeellistä oli myös se, että avecina toiminut mieheni hehkutti näkemäänsä ja on täten oppinut pitämään myös musikaaleista. Huraa!
Tästä on hyvä jatkaa teatterisyksyä!
(näin esityksen kutsuvieraslipulla)
 |
| Tuire Salenius ja Ronja Alatalo (c) Kari Sunnari, TTT |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)