Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.

 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

20 faktaa Petrus Kähkösestä

Ai että. Muutaman päivän kuluttua Tampereen Teatterissa ensi-illassa Notre Damen kellonsoittaja ja tapulissa huseeraa kukas muukaan kuin Petrus Kähkönen! Teatterimatka.fi -sivun haastattelusarjassa nyt julkaistu "Peetun" haastattelu. Ja mikä hurmaava kuva tähän kylkeen löytyikään!

(c) Henrik Schütt

Pääset lukemaan jutun tästä linkistä.

Kiinnostaako lukea pitempi blogihaastattelu Petruksesta? Löydät sen täältä.

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Orkestraatio Stephen Oremus
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Miska Sagulin/Samuel Vihma, Atte Halinen/Kaspian Kallio, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, (Laura Alajääski äitiyslomalla nyt), Leenamari Unho, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg, Kari Mattila, Mikko Vihma, Heikki Ranta, Antti Timonen, Jack Johansson, Juha Jokela, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Sami Paasila, Justus Pienmunne, Emilia Nyman, Helena Haaranen, Kirsi Karlenius, Sonja Pajunoja ja Inka Tiitinen

 Onko muka käynyt niin, että kirjoitan Kinky Bootsista seitsemän kuukautta ensi-illan jälkeen? Kyllä, näin on päässyt käymään. Pääsin onnekseni näkemään musikaalin koeyleisön joukossa elokuussa 1,5 viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta koska kyseessä oli vielä tavallaan harjoitustilanne, siitä ei saanut kirjoittaa riviäkään ainakaan tänne blogiin. Somessa hehkutin sitäkin vetoa kyllä, näimme ihan kokonaisen shown ilman mitään ylimääräisiä taukoja (ohjaaja Samuel Harjanne olisi voinut keskeyttää esityksen) ja koko homma vaikutti jo aivan valmiilta paketilta. Jätin menemättä ensi-iltaan kutsusta huolimatta, koska "kyllä sen sitten ehtii myöhemminkin nähdä". Toisin kävi! Kinky Boots -huuma valtasi tämän maan alta aikayksikön, syksyn esitykset varattiin loppuun ennen kuin Lola ehti napsauttaa sormiaan ja musikaalista on kirjoitettu tukuttain ylistäviä arvioita ja somekommentteja. Mitäpä lisättävää minulla niihin olisi, kun nyt onnistuin sitten viimeinkin näkemään ihan "virallisen" shown? Yritetään.

 Charlie (Petrus Kähkönen) saa johdettavakseen perinteikkään, mutta huonosti menestyvän kenkätehtaan isänsä kuoltua. Myynti ei oikein vedä ja vaikuttaa siltä, että täytynee laittaa pillit pussiin ja irtisanoa työntekijät. Sattumalta Charlie törmää Lolaan (Lauri Mikkola), joka ei olekaan mikään ihan tavallinen pulliainen vaan jumalainen drag queen. Lolalla on huoli : millään ei meinaa löytyä upeita korkokenkiä, joiden korko kestäisi miehen painon. Tästähän se idea sitten lähtee lentoon. Charlie ja kumppanit alkavat valmistaa näyttäviä ja myös kestäviä kenkiä erityiseen käyttöön.

Charlie ja Lola 

 Ei tämä pelkästä kenkienvalmistuksesta kerro, ehei. Tärkein opetus tulee siitä, että tulisi hyväksyä muut ja ennenkaikkea itsensä sellaisena kuin on. Ajateltavaa tulee myös ns. "äiti pojastaan pappia toivoi"-tyylisestä kuviosta, isien ja poikien välisestä suhteesta ja odotuksista, jotka eivät täyttyneetkään. "Liian suurista kengistä".

 Hehkutetaan tähän perään nyt sitten samoja asioita, mitä hehkutin jo elokuussa koeyleisöreissun jälkimainingeissa :

* Jestas mikä show! Ei tarvitse lähteä Suomesta mihinkään nähdäkseen laadukkaita musikaaleja. Olen muuten päättänyt pysytellä lähivuosina vain ja ainostaan Suomen rajojen sisäpuolella, mitä teatterireissuihinkin tulee. Ensinnäkin, minulla ei ole varaa reissata. Toiseksi, osallistun samalla omalta osaltani ilmastomuutosta vastustamaan, kun en lennä mihinkään. Kolmanneksi, haluan tukea sitä osaamista, jota meiltä nyt jo löytyy.

* Jestas mikä Lola! Lauri Mikkolaa ei tainnut kukaan osata veikata Lolan rooliin, mutta niin vaan tuli "musta hevonen" ja rynni voittoon. Mikä ääni, mikä karisma, mitkä muuvit! MIKÄ MIELETÖN ÄÄNI!

Lola ja Enkelit 

* Jestas mitkä Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg)! No huh huh mikä porukka! Koko sali sähköistyy hetkessä, kun Lolan Enkelit saapuvat keimaillen paikalle. Koin erityisen vahvaa sääri-, reisi- ja pakarakateutta tätä porukkaa ihaillessani. Meikäläinen kun vetäisisi kinkyt bootsit jalkaan, siinä paukkuisivat nivelsiteet heti ensiaskelilla, eikä tämmöisen tallukan jalassa näyttäisi muutenkaan miltään. Mutta nämä tyypit!

Petrus Kähkönen 

* Jestas mikä Petrus Kähkönen! "Sielukas mies" on semmoista herkuttelua, että. Mies ja ääni, kyllä. Vielä tämän kevään Helsingissä, syksyllä Tampereella kellonsoittajana...

 Lisäksi haluan erityisesti mainita Anna Victoria Erikssonin Laurenin roolissa, mainio hahmo ja se "Charlieeeee, oikeeestiii!" on vallan nerokasta menoa. Hiukan lähtee ihastuminen käsistä Laurenilla. Upeaa katsottavaa on väen rytmikäs tepastelu liikkuvalla liukuhihnalla, asenteella ja taidolla sitä mennään eikä meinata lanteet keinuen. Meikäläinenhän ei pysy pystyssä edes juoksumatolla, joka ei ole käynnissä.

 Yksittäisistä kappaleista suosikkini on "Jäänhän sydämees", jonka Lola esittää hoitokodissa. Upeat valot, upea kohtaus kaikkineen. Mieleeni tuli heti ensinäkemällä (ja myös toisella kerralla) viisuvoittaja Conchita Wurst vetäisemässä voimabiisiään, varsin kohottava olo oli minulla katsomossa tätä seuratessani ja nauttiessani, ja tuntui siltä että nousen metrin ilmaan penkistäni.

 Välillä on ihan pakko käyttää voimasanoja. Onhan tämä nyt HELVETTI SENTÄÄN kova juttu! Menkää katsomaan ja tiedätte, mistä on kohistu syksystä alkaen. Ei muuta lisättävää.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Dramatisointi Mika Waltarin romaanista Joel Elstelä
Esitysdramaturgia ja ohjaus Heikki Kujanpää
Sävellys Timo Hietala
Dramaturgi Merja Turunen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen
Peruukit Anu Laaksonen

 Rooleissa : Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen, Kari Mattila, Kaisa Torkkel, Kirsi Karlenius ja Kai Lähdesmäki

Orkesteri : Joakim "Jusu" Berghäll/Max Zenger, Mikko "Gunu" Karjalainen/Tomi Nikku, Panu Savolainen/Ilkka Uksila, Jori Huhtala/Juuso Rinta ja Tuomas Timonen/Anssi Tirkkonen

Virta, eloton koiruus, Palmu ja Kokki 

 Lemppari-Palmuni eli "Komisario Palmun erehdys" tuli nähtyä ensimmäistä kertaa väreissä muutama vuosi sitten HKT:n Arena-näyttämöllä ja silloin jo mietiskelin, että tästäköhän alkaa Palmu-sarja teattereissa. Waltarin teosta "Kuka murhasi rouva Skrofin?" en ole lukenut ja lukuisia kertoja teeveestä tullutta Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan nähnyt koskaan ja arvatkaa miksi? Minulla on ikuiset traumat leffassa saarnaaja Mustapään roolissa nähdystä Risto Mäkelästä, jonka pelkkää ääntä kammoksuin silloin ja kammoksun ja suorastaan inhoan edelleen. Vielä nykyäänkin siirryn toiseen huoneeseen Mustapään hahmon ilmestyessä ruudulle, ja siksipä on jäänyt joitain kohtauksia leffasta näkemättä... Toinen leffasta hiukan positiivisemmassa sävyssä mieleeni jäänyt hahmo on ollut taiteilija Kurt Kuurna, jonka roolissa Pentti Siimes teki suhteellisen herkullisen ja ylitsepääsemättömän tyypittelyn. Vaan annas olla...

 Ennen tätä esitystä kuuluin siihen porukkaan, joka ei ole koskaan onnistunut näkemään Kari Väänästä tositoimissa lavalla (kahvia olen hänelle kerran tarjoillut Hämeenlinnassa eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa, jossa herra taisi olla juontohommissa), koska olen teatteriharrastukseni suhteen myöhäisherännäinen. Nyt kun siihen vihdoin tarjoutui tilaisuus, ei yksinkertaisesti voinut olla aktivoitumatta. Pelkästään hänen vuokseen jo kannattaa esitys nähdä, sen verran messevästi hän äksyilee Palmuna ja tallustelee kädet selän takana pitkin suuren näyttämön lavaa. Ja sitten nuoremman polven suosikkini vielä siihen perään yrittämässä pysyä maestron tahdissa - Heikki Ranta etsivä Virtana ja Petrus Kähkönen etsivä Kokin roolissa. Harmi, ettei kummallekaan siunaantunut lauluhommia tähän proggikseen! Olisivat käyneet uudestaan kostealla lounaalla kesken työpäivän, uusinta "Silmät tummat"-kappaleesta tämän kaksikon esittämänä olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä.

 Juonenkulusta ja erinäisten hahmojen motiiveista olin ihan yhtä pihalla kuin leffaakin katsoessani, aina ei ajatuksenkulku mene ihan samoja reittejä työryhmän kanssa ja en osannut katsoa tarinaa "sillä silmällä", että onko siellä nyt miten suuria aukkoja juonessa ja tarinankerronnassa. Pääasia, että viihdyin! Minusta toteutus tarjosi hienoa "vanhanaikaisuutta" ja tyylikkyyttä, ja mustavalkoiset filminpätkät taustalla ja etenkin puvustus (miten komeita herroja ja upeita daameja nähtiinkään) veivät minut arjen ulkopuolelle. Erityisen ja tarkoituksellisen lisämausteen toi liveorkesteri ja varsinkin Jusu Berghäll foley-äänineen. Aina en edes tajunnut, että heeeei nythän tuo kaveri tuolla sivummalla tekee kaasuhanan suhinaa, sanomalehden rapistelua ja pisuaarivisiittiä. Alkupuolella meni valitettavasti ohi eräs epämääräinen töräys, jonka johdosta Palmu käskytti nuorempiaan avaamaan ikkunaa kun ilma on pirun tunkkaista. Kaasua, komisario Palmu?

 Nyt en kokenut puistatuksen hetkiä saarnaaja Mustapään ollessa kehissä, vaikka eipä se Jouko Klemettilän tyypittelemä hahmo mikään iki-ihana ollut vieläkään. Siedettävä kuitenkin! Entäpä sitten boheemi taiteilija Kuurna (Miiko Toiviainen) ja nuoriherra Lankela (Tuukka Leppänen), jotka nautiskelevat yöelämästä aika tavalla? Jestas mikä parivaljakko! Miiko Toiviainen on aiemminkin kunnostautunut herkullisten tyyppien ja kohtauksenvarastajasivuhahmojen esittämisessä, ja tämä eläväinen, äänenkäytöllään kikkaileva ja "tarinankerrontaa elävöittävä" aatelinen on kyllä oivallinen lisä miehen hahmogalleriaan. Onneksemme Kuurnaa laulatti aika usein, sopi se kohtaukseen tahi ei. Elävöitetään hiukan, ja morfiinin ylistyslaulu soi päässäni väliajalle mentäessä.

Kuurnalla lie jotain tärkeää asiaa vaihteeksi 

 Kivasti oli muuten toteutettu kohtaus, jossa liuta herroja seisoi tunnistusrivissä! Pientä kivaa hupia tarjosi myös Virran ja Kokin keskinäinen piikittely ja etenkin Virran sinnikäs pätemisentarve ja innokkuus muistiinpanojen (ja naisten) suhteen.

 Olen unohtanut mainita, mistä koko tarina kertoo! No siitä, kuka mahtoikaan murhata iäkkään rouva Skrofin (Kirsi Karlenius). Rouva löytyy koiransa kera elottomana asunnostaan, kaasuhana auki. Jotain epäilyttävää Palmun mielestä kuviossa on. Kyseessähän on ilmiselvä murha! (Ja tähän torventöräys tai rummunpärinää) Oliko se tytärpuoli Kirsti (Sara Paasikoski) vai saarnaaja Mustapää vai nuoriherra Lankela vaiko sittenkin Kuurna? Vai varatuomari Lanne (Eero Saarinen) vai laulajatar Iiri Salmia (Vuokko Hovatta) vai hovimestari? Onko tarinassa edes hovimestaria, no epäillään varmuuden vuoksi häntäkin.

 Kyllä minä viihdyin mainiosti tämänkin Palmun seurassa! Extraviihtyvyyttä toi se, etten ollut tyypilliseen tapaani esitystä katsomassa yksin. Muutama viikko sitten päätin, että minäpä ryhdyn jatkossa tarjoamaan aveclippumahdollisuuttani jollekin tuntemattomalle, kenties pienituloiselle tai yksinäiselle ihmiselle. Olin meilitse yhteydessä Helsingin seurakuntaan ja sitä kautta löytyi seurakseni Kristiina, jonka tapasin ensimmäistä kertaa teatterin aulassa ennen esitystä. Voi kuulkaa, meillä oli oikein mukava ilta ja rupattelimme kahvittelun lomassa muustakin kuin teatterista. Kristiinakin piti kovasti esityksestä, hänestä oli hienoa nähdä "Vänä" livenä ja livemusiikki + äänitehosteet toivat kivaa extraa. Remontoidun Helsingin Kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli hienoa käydä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo vuosia. Onnistunut ilta monin tavoin!

Orkesteri 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Rakastunut Shakespeare / Helsingin Kaupunginteatteri

Rakastunut Shakespeare / Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Marc Norman ja Tom Stoppard
Näyttämösovitus Lee Hall
Musiikki Paddy Cunneen
Ohjaus Kari Arffman
Suomennos Reita Lounatvuori
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Eero Niemi
Naamiointi ja kampaukset  Jaana Nykänen

Rooleissa : Heikki Ranta, Miila Virtanen, Tuukka Leppänen, Jari Pehkonen, Heidi Herala, Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Kari Mattila, Risto Kaskilahti, Matti Olavi Ranin, Helena Haaranen, Jouko Klemettilä, Eetu Alppi/Luca Elshout, Jyrki Kasper, Matti Rasila. Kai Lähdesmäki, Mikko Paloniemi, Unto Nuora, Juha Jokela, Ilkka Kokkonen, Kaisa Torkkel, Heidi Naakka, Inka Tiitinen, Raili Raitala, Kirsi Karlenius ja koirat Heppu/Kida

Miila Virtanen ja Heikki Ranta 

 Seitsemän Oscaria aikoinaan napsinut elokuva Rakastunut Shakespeare kuuluu meikäläisellä näkemättä jäi -sarjaan, mutta jostain kumman syystä innostuin valtavasti kuullessani sen tulevan Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon ja nähtyäni julistekuvat. Nyt olisi luvassa näemmä kuumia katseita ja tunteiden paloa, ja romantiikkaosasto onkin loistanut poissaolollaan ainakin minun näkemissäni esityksissä. Olen onnistunut aika hyvin välttelemään myös rakkausaiheisia elokuvia ja ehkä siitä syystä on tämä leffakin jäänyt näkemättä - siirappinen vyörytys kai vähän pelottaa, jos sellaista olisi kenties luvassa. Ettei vaan sisäinen romantikkoni heräisi, jestas sentään!

 Nyt näytelmän näkemisestä on kulunut liki viikko ja koen olevani vaikeuksissa kirjoittamisen suhteen. Haluan myös oman muusan, joka innostaisi entistä parempiin ja lennokkaisiin suorituksiin, vai pitäisikö hankkia sulkakynä ja vaihtaa formaattia täysin? Sitä paitsi Rakastunutta Sheikkispearea ajatellessa lähtee välittömästi soimaan päässä Olavi Uusivirran Rakkautta ilmassa -kappale ja ajatukset lähtevät muille urille. "Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa". Tuo biisi voisi lähteä soimaan siinä kohdassa, kun Will Shakespeare (Heikki Ranta) kohtaa tanssiaisissa ensimmäisen kerran viehättävän Viola-neidon (Miila Virtanen) ja katseet ovat sitä luokkaa, että katsomossa tulee hiukan kateellinen olo. Illan komeinta kampausta kunnialla kantava lordi Wessex (Mikko Vihma) vetelee välittömästi mustia sukkia jalkaansa, kas kun neito on jo hänelle vaimoksi luvattu kuningattaren siunauksella ja eihän se nyt passaa, että samalle tontille ilmaantuu useampi paaluttaja, jos näin voi sanoa. Kilpakosijasta on päästävä eroon.

Oikealla lordi Wessex (Mikko Vihma) 

 No, toisaalla sitten takkuaa Shakespearen kirjoitushommat, kun uutta hupinäytelmää pitäisi rustata mutta ei vaan lähde ei. Paineen alla ei synny mitään, se on täälläkin suunnassa huomattu, joten tunnen miehen tuskan kyllä. Näytelmän nimi on sentään valmiina, Romeo ja se-joku-kuuluisan-merimiehen-tytär (ja mukana pitää olla koira, siitä kaikki tykkää). Sitä sitten lähdetään työstämään taidoiltaan varsin sekalaisen näyttelijäsakin kanssa - miehet tietysti naisten rooleissa, koska siihen aikaan naisia ei lavalla missään tapauksessa nähty. Romeon rooliin ei vaan tahdo löytyä ketään sopivaa koe-esiintymisistä huolimatta, kunnes paikalle saapuu ilmiömäinen Thomas Kent ja homma on sitämyöten selvä. Ken onkaan tämä salaperäinen nuorukainen? No hänhän on tietysti mieheksi sonnustautunut ja irtoviiksiin luottava Viola de Lesseps, Shakespearen suuri ihailija, mutta totuus käy ilmi vasta myöhemmässä vaiheessa.

Will ja Thomas Kent 

 Korviaan myöten pihkaantunut Will latelee neitokaiselle kollegansa ja ystävänsä Kit Marlowen (Tuukka Hut eiku Leppänen) avustuksella sonetteja parvekkeen alla ja kirjoitusinto ottaa tuulta alleen ah niin ihanasta, mutta kielletystä rakkaudesta. Romeo ja Julia saa alkunsa kiehtovalla tavalla, ja kohtauksia harjoitellaan sitä mukaa kun tekstiä syntyy. Hupinäytelmä tosin muuntuu traagiseksi rakkaustarinaksi. Kiehtovaa on myös seurata teatteriseurueen edesottamuksia, tulevan näytelmän esityspaikkaa kun joudutaan vaihtamaan lennossa (ja käsiohjelma valottaa vielä lisää näitä teatterikuvioita ja todellisia henkilöitä).

 Lämmin värimaailma niin vaatteissa kuin koko näyttämöllä viehätti silmääni suunnattomasti, ja olihan tämä nyt aikamoista silmäkarkkia noin muutenkin, miehiä mekoissa ja kalukukkaroissa. Erityispointsit etenkin Jouko Klemettilälle, Unto Nuoralle ja Petrus Kähköselle näistä visioista...

 Reipasta musiikkia ajan hengessä, tietäväinen kuningatar Elisabeth I (Helena Haaranen), miekkailua, koira - ja erityisen paljon pussailua. Tuli ihan mieleen se, kun katselin SKAM-sarjaa (olenhan oivallista kohderyhmää) ja välillä piti melkein hakea huulirasvaa, kun rohtuu huulet jo pelkästä ajatuksestakin saatikka sitten katselusta. Nyt meinasi käydä samoin, mutta jostain syystä vasen käteni puutui loppupuolella (sydämelle ehkä liikaa oli tämä?) ja olisin tiputtanut huulirasvat lattialle kuitenkin.

 Ja onhan se rakastunut pari nyt ihana! Kemiat kohtaavat, eikä joudu kiemurtelemaan liiasta siirappisuudestakaan. Lienee turha mainita, että Heikki Ranta on nappivalinta näemmä ihan mihin tahansa rooliin. Moista läsnäoloa harvoin on ollut tarjolla ja nyt sitä sitten saa kyllikseen. Nauttikaamme siis! Erikseen pitää vielä mainita konkari Rauno Ahonen, jonka suhteen silmäni aukesivat Suomen hauskin mies -näytelmän myötä. Seuralaiseni kuiskasi kesken kaiken "että tuohan vetää kuin Jussi Jurkka" ja sitä mielikuvaa ei sitten saatu millään pois, ja Fennymanin ilmestyminen lavalle hihitytti jo valmiiksi.

Rauno Ahonen 

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. kiitos HKT!)

Suomen hauskin mies / Helsingin Kaupunginteatteri

Suomen hauskin mies / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 2.11. 2017, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää
Ohjaus Heikki Kujanpää
Lavastus Pekka Korpiniitty
Musiikki Timo Hietala
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Martti Suosalo, Heikki Ranta, Rauno Ahonen, Vappu Nalbantoglu, Petrus Kähkönen, Risto Kaskilahti, Pekka Huotari, Jari Pehkonen, Pihla Pohjolainen, Mikko Reitala, Heikki Sankari, Tatu Sinisalo sekä Annika Venäläinen, Jani Jokinen, Jesse Mast ja Jarkko Soinikoski (mainittava on myös, että estradilla nähtiin ainakin myös Pekka Aitta-aho!)

 Suomen hauskin mies -näytökset myytiin loppuun syyskauden osalta kauan ennen ensi-iltaa, ennen kuin monikaan ehti aktivoitua lipunoston suhteen. No sehän on tietysti aina mahtavaa (paitsi jos kuuluu niihin, jotka jäivät ilman lippua ja polte olisi kova). Siinä mielessä voi työryhmä lähteä esitystä turvallisin mielin ja rennolla fiiliksellä vetämään, tupa on täynnä ja lisänäytöksetkin menevät kuin kuumille kiville. Vaan millainen mahtaisi olla tunnelma, jos jostain ylemmältä taholta, asioista päättävästä suunnasta tulisi tämänkaltainen käsky : "Teidän on pakko onnistua! Yksikään tuleva katsoja ei saa perua lippuaan, yksikään penkki ei saa olla tyhjänä. Onnistukaa, tai kuula kalloon, ihan jokaiselle!" Karisisi rentous taatusti, jos joutuisi näyttelemään henkensä edestä jokaikinen ilta, muuten huomista ei tulisi. Vai miten on? Kenties silloin löytyisi jostain pienikin hippunen erityistä taikaa, joka saisi jaksamaan ja ottamaan hetkestä kiinni. Kuin jokainen hetki, jokainen lausuttu repliikki olisi viimeinen.

 Minä näin ja koin torstain ensi-illassa jotain ainutkertaista. Jotain suunnatonta lämpöä ja läsnäoloa, joka nosti erityisellä tavalla arjessa ja pimeässä marraskuun illassa raahustamisen yläpuolelle. Parhautta on se tunne  katsomossa, kun naurattaa niin että päähän sattuu, ja samaan hengenvetoon ei oikein enää tiedä, mille tässä nyt nauretaan ja miksi. Tietää ainakin olevansa elossa, ainakin sillä hetkellä. Ihana tunne.

 Näyttelijä Toivo Parikka (Martti Suosalo) on passitettu näyttelijätovereineen Iso-Mjölön saarelle vankileirille. Eletään vuotta 1918. Parikkaa ja koko poppoota syytetään kirkkoherran murhasta Helsingin valtauksen aikana, ja Parikka esittääkin vankileirin komendantille, kapteeni Kalmille (Rauno Ahonen) varsin lennokkaan version tapahtumien kulusta, syistä ja seurauksista. Suomen hauskin mies, epäilemättä. On kuulunut huhuja, että lähiviikkoina leiri tulisi saamaan arvovaltaisia vieraita ja Kalm saa idean... Parikan tulisi kollegoineen valmistella vieraille takuuhauska näytelmä, sinne asti tulisi lisäaikaa ja näytelmän jälkeen vasta teloitus. Hyytävää. Vaihtoehdot ovat totisesti vähissä. Vaan jos ihme tapahtuisikin ja jostain ilmaantuisi todistaja ja uusi oikeudenkäynti? Olisiko sittenkin olemassa mahdollisuus päästä saarelta hengissä? Jääkäriluutnantti Nyborgilla (Heikki Ranta) on sydän täyttä kultaa, ja kova kuori murtumispisteessä. Parikan kanssa yhteinen sävel löytyy helposti, ja vastoin kaikkia määräyksiä hän oman kunniansa uhalla avustaa pientä teatteriporukkaa projektissaan. Vaatetuspuolella auttelee myös Kalmin vaimo Helen (Vappu Nalbantoglu), vaikka mielessä jäytää henkilökohtainen tragedia ja sen myötä kosto.

Rauno Ahonen ja Vappu Nalbantoglu

 Aulis (Petrus Kähkönen) sen kiteyttää : "Miten tämmöistä voi tapahtua ihan pienen matkan päässä Helsingin keskustasta? Eivätkö ihmiset tiedä?" Niin. Millaista on elo vankileirisaarella, kun jatkuva nälkä kurnii vatsassa ja kun jotain ruokaa saa, se on syömäkelvotonta mössöä. Puutteelliset peseytymismahdollisuudet, syöpäläiset, tarttuvat taudit ... ja kaiken päälle huoli viimeisillään raskaana olevasta Tyyne-vaimosta (Pihla Pohjolainen), joka on ties missä. Mieltäni liikutti ajatus siitä, miten Aulis veisi pienen perheensä joskus Korkeasaareen ja sitten jätskille. Pieni valonpilkahdus syttyi Auliksenkin katseessa. Ehkä joskus!

 Ja hupaisan näytelmänhän tulevat arvovaltaiset vieraat P.E. Svinhufvud (Risto Kaskilahti) ja saksalaiskenraali von der Goltz (Heikki Sankari) saamaan... tosin pieniä näyttelijävaihdoksia joudutaan suorittamaan (suostuihan se iltanäyttelijäkin pakon edessä lavalle!) ja katsomostakin etsitään sopivia ehdokkaita. Jos satutte muistamaan kulttimainetta nauttivan Tabu-sarjan ja sieltä sketsin hömppäfestivaaleista, nyt oli kyllä hömppäherraa lavalla potenssiin sata! Nukketeatteria kettupuuhkalla, miehiä mekoissa ja pienehköä esiintymisjännitystäkin ilmassa eräällä. Yleisö ulvoi naurusta. Parikka liian lyhyissä punteissaan, Suomen kuningas puujaloillaan, aatelointi... Huvitti vielä enemmän, jos oli mahdollisuus seurata sivummalla nolona kiemurtelevaa kapteeni Kalmia, jolla oli yllättäen myös oma roolinsa absurdissa näytelmässä. Hänhän osoittautui myös melkoiseksi kielimieheksi!

Heikki Ranta, Martti Suosalo ja Pekka Huotari letkassa 

 Kuten usein käy, vapauttava nauru juuttuu kurkkuun ja muuttuu palaksi, jota saa kantaa mukanaan kotiin asti. Loppukohtaus vetää jälleen hiljaiseksi, ilmaan jää vain hiljalleen leijuvat höyhenet, pimeys ja hiljaisuus.

 Suomen hauskin mies oli itselleni näytelmistä syksyn ehdottomasti odotetuin, ja odotukset täyttyivät kyllä hienosti. Yllätys oli se, miten pohjattoman surumielinen olo oli teatterilta lähtiessä. Ja samalla oli lämmin olo ja suupielet menivät väkisinkin hymyyn, kun ajatteli kokemaansa. Teatteria parhaimmillaan, tunteesta toiseen ja kyteviä ajatuksia. Miten hienosti oli uusitun pienen näyttämön tekniikkaa ja koko tilaa hyödynnetty (paljon komeammin kuin suuren näyttämön Maijassa), ja valo-ja äänimaailma sekä musiikki tukivat kokonaisuutta kauniisti.

Manu ja Hese, takuumiehet!

 Jos jokin yksittäinen kohtaus pitäisi nostaa esiin, niin kyllähän sydämessäni läikähti kerran jos toisenkin, kun Martti Suosalo ja Heikki Ranta keskenään temmelsivät näyttämöllä kaulakkain. Siinä "vanhan liiton" ja uuden polven takuumieheni pistelivät parastaan, ja ihan pelkästään näiden herrojen touhujen seuraamisen vuoksi esitys kannattaa jo nähdä. Vaan on toki paljon muutakin! Kuten sanottu, kokonaisuus on napakymppi - ja siinä sivussa voi oppia käteviä tapoja piilottaa makkara tai esittää luontevasti, miten hieno (isotissinen) nainen kävelee. Ranta muuten näytti malliesimerkin siitä, miten oikeaoppisesti esitetään humalaista! Kun koitetaan olla skarppina, mutta ote lipsuu ... (samalla tyylillä minulta on yritetty ostaa olutta, viimeistään siinä vaiheessa usein todellisuus paljastuu, kun alkaa juttua tulla).

 Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki tällä kertaa Rauno Ahonen. Miksen ole aiemmin tajunnut?? Mieshän on nero!

 Kirjoitus on hyvä päättää kapteeni Kalmin sanoihin "Sehr Güüt!"

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Kantaesitys 2.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti Laine
Ohjaus Kari Rentola
Kapellimestari, orkestrointi ja sovitukset Risto Kupiainen
Koreografia Mindy Lindblom
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Aleksi Saura ja Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Jaana Nykänen ja Aino Hyttinen

Rooleissa : Heikki Ranta/Kalle Lindroth, Sami Hokkanen/Juha Lagström, Raili Raitala, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Paulus Kähkönen, Saara Kaskilahti, Sami Paasila/Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Sonja Arffman, Sari Haapamäki, Jon-Jon Geitel, Vappu Nalbantoglu, Rosa Herpiö/Sofia Hilli, Emilia Nyman, Unto Nuora, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kai Lähdesmäki, Ilkka Kokkonen, Nomi Enckell, Jaakko Hellsten, Petteri Lassila, Vera Lillqvist, Taneli Läykki ja Alvari Stenbäck

 Viime syksynä olin hiukan pettynyt kuultuani HKT:n kevään musikaalin keskittyvän kertomaan enimmäkseen Kirkasta, odotin jotain aivan muuta. Olin kesällä käynyt pariin otteeseen katsomassa Valkeakoskella Kirkan musiikkiin ja elämään perustuvaa näytelmää ja pitänyt siitä kovasti. Aioin kuitenkin antaa Helsingin Kaupunginteatterille mahdollisuuden ja mietin, että ehkäpä uusi käsikirjoitus toisi uutta näkökulmaa Kirkan vaiherikkaaseen elämään.

Kirkana Kalle Lindroth

 Paria päivää ennen ensi-iltaa tuli tasan kymmenen vuotta Kirkan yllättävästä poismenosta. Muistan sen, että olin kaupan kassalla töissä sinä aamuna ja eräs asiakas kertoi, että Kirka on kuollut. Äidilleni Kirka ja Kirkan musiikki oli vuosikausia toiminut eräänlaisena lohduttajana ja piristäjänä, ja meninkin heti ensimmäisellä tauollani äidilleni tekstaamaan. Hän ilmoitti olevansa surun murtama ja laittaneensa kynttilän palamaan Kirkan muistolle. Myöhemmin kävimme myös Kirkan haudalla hiljentymässä Hietaniemen hautausmaan ortodoksipuolella, seppeleet olivat vielä hautakummulla silloin. Itse en koskaan varsinaisesti "fanittanut" Kirkaa, mutta musiikkinsa tuli väkisinkin tutuksi ja monet kappaleet osaan ulkoa mennen tullen. Taisin parilla keikallakin joskus käydä. Uran alkuaikojen tuotanto on muodostunut minulle rakkaimmaksi ja mitä enemmän ikää tulee, sitä hienommalta esim. Leijat, Hetki lyö ja Mamy Blue kuulostavat.

 Tältä pohjalta suuntasin sitten odottavaisin ja jännittynein mielin Peacock-teatterin kalseita penkkejä kuluttamaan. Olin onnistunut hankkimaan ensimmäisen ennakon perusteella kantautuneiden vihjeiden perusteella itselleni t-o-d-e-l-l-a sitkeän korvamadon eräästä kappaleesta, joka oli minulle erittäin tärkeä ja jopa rakas lapsuudessani ja jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut, koskapa sitä ei ole kuultu aiemmissa Kirka-aiheisissa proggiksissa eikä radiostakaan. Mikä nostalgiaryöppy minut valtasikaan kun kuulin pelkän kappaleen nimen, ja se soi päässäni aamusta iltaan. Keskellä yötäkin heräsin ja ensimmäinen ajatus oli "kaksi ratsua yli virran käy, raukeina kaksi ratsastajaa, neidon käsi koskettaa, naurahtaa sanaton mies..." Kyllä, kyseessä on Neidonryöstö. Aaaaah ja tähän monta sydäntä. Lapsena jo kappale kutkutteli mielikuvitustani ja näin tapahtumat elokuvamaisena päässäni, ja täytyy tunnustaa, että näin vanhempana sisimpäni ripsi värisee vielä enemmän. Pirun kuumottava kappale! Pelkäsinkin, että herpaantuuko keskittymiseni täysin, kun vain odotan sitä hetkeä kun kappale räjähtää ilmoille.

 Kiitettävän eri tavalla esitys pamahti käyntiin, kun ei lähdettykään ihan Kirill-pojan syntymästä liikkeelle. Juontaja (Mikko Vihma) saapui lavalle esittelemään illan tähtiartistin, ja sieltä hän saapui aina yhtä hurmaavana ja yleisönsä ottavana kuin ennenkin. Täytyypä tunnustaa heti kärkeen, että heti ensisekunneista meikäläistä vietiin, vaikka istuin kymppirivillä asti. Apua miten kauniit silmät on Heikki Rannalla (ensi-illan Kirka)! Nuottiakaan ei oltu vielä laulettu ja minä olin myyty. Sen jälkeen olikin helppo vain istua ja nauttia, sillä tämä Kirka hoitaa kyllä homman kotiin. Tie huomiseen ei ollut ihan herran tuoreimmasta tuotannosta, mutta ainakin tuli täten näytettyä heti alkuunsa yleisölle, että nyt on muuten tekijämies lavalla. Seuraavassa biisissä otettiin heavyvaihde päälle ja saatiin tanssijatkin mukaan meininkiin. Kiinnittäkääpä ihmiset muuten huomionne Taneli Läykin näyttäviin trikkauskikkoihin pitkin koko musikaalia.

Oi nuo silmät... Heikki Ranta Kirkana 

 Olin ilahtunut siitä, miten tässä tuotiin esiin Kirkan ja Sammy-isoveljen (Sami Hokkanen) lämmin suhde.  Isoveli oli saanut jo jalansijaa ja tiesi oikeat tyypit, ja esitteli aran pikkuveljen eräällekin moottoriturpa Remu Aaltoselle (Petrus Kähkönen antoi tulla tarinaa niin että kaislikossa suhisi takuulla), ja siitähän se sitten lähti. Toisaalta Sammyn tulevan kohtalon kun tiesi, oli koko kundin olemuksessa sellaista pientä luopumista ja surumielistä katsetta, ja Kohtalon tangoa veivataan. Itselleni Kirkan ja Sammyn yhteiset kohtaukset ja hetket olivat tämän musikaalin parasta antia. mikä läsnäolo ja aito lämpö heidän välillään olikaan. Ja sitä paitsi Sami Hokkanen on täydellinen Sammyn roolissa, hän se näyttää vetävän roolin kuin roolin mahtavalla asenteella ja taidolla. Daa-da daa-dan soidessa täytyy hieraista silmiään muutamaankin kertaan, että kuka siellä oikein on lavalla!

"Jälleen lähtee laulu soimaan..." 

 Ihan kaikille roolihenkilöille en sitten ihan niin paljoa lämmennyt. Danny (Jon-Jon Geitel) oli aikamoinen ilmestys ja ihmekös kun nuori Muskakin (Raili Raitala) pyörtyi, mutta Iso D:stä tuli mieleeni Barbien Ken-nuken ja Anttilan vanhan vaatekatalogin mallimiehen risteytys, jotenkin muovinen. Ehkä se oli tarkoituskin. Leo-isän (Kari Mattila) pauhaaminen ärsytti, samoin Vexi Salmen (Mattilan Karihan sekin) jatkuva kikkailu ja riimittely. Helppoja nauruja kalasteltiin aika usein. No, toisaalta taas sitten kovasti nauratti esimerkiksi Unto Nuoran ja Mikko Vihman roudarityypit kuin suoraan Woodstockista. Aina ei sanoja tarvita, ja se tuli huomattua myös väliajan jälkeen...

Neidonryöstö alkamaisillaan... 

 Väliajalla nauttimani maukas piirakkainen meinasi juuttua kurkkuun, ja olin muutenkin oudon vaisu. Tiesin, millä kappaleella toinen puolisko käynnistyy ja sydän alkoi hakata lujempaa ja kädet hikoamaan. Kellojen soidessa väliajan päättymisen merkiksi huudahdin "En ole vielä valmis!", mutta eihän siinä muukaan auttanut kuin mennä takaisin paikoilleen ja näpelöidä hermostuksissaan hartiahuiviaan. Valotaulussa luki Sopot ´77, eli Puolassa oltiin. Minä mietin, että "muista nyt hengittää raauhaalliseeestiii". Liuta viulisteja ja tyylikäs juontajakaksikko saapui paikalle, ja kohta jo esiteltiinkin illan kapellimestari Mr Palsternak (Unto Nuora). Kirka seisoi korkealla korokkeella, ja musiikki lähti hiljalleen soimaan. Voi miten ihanaa oli kuulla Neidonryöstö livenä ensimmäistä kertaa ikinä! Täydellisyyttä hipova meininki. Ja sitten kapellimestari intoutui tekemään muutamiakin ylimääräisiä muuveja ja katsomolta laukesi naurusulake. Minä länttäsin kämmeneni keskelle silmälasejani ja jouduin ottamaan lasit päästäni, koska en nähnyt sormenjälkien takaa enää mitään. Nauratti ja itketti niin paljon, tuntui että pää räjähtää ihan justiinsa. Aplodimyrsky oli valtaisa eikä sille meinannut tulla loppua lainkaan. Teki mieli nousta ylös ja huutaa "Uudestaan!"

 Kirkan sossunluukulla käynnit, verosotkut ja naisseikkailut eivät tulleet minulle yllätyksenä, jos vähääkään on miehen elämästä lukenut. Nousua ja laskua oli myös ura.

Hetki lyä, Dannya naurattaa, Jaakko Saloa ei 

 Nuoret tanssijat (ja vähän vanhemmatkin) vetivät kauttaaltaan hyvällä sykkeellä ja energialla, meno oli värikästä mutta ihan kaikkien koreografioiden tarkoitusperiä en hiffannut. Lavastuspuolella oli menty sieltä mistä aita on matalin ja lavan täyttivät kököt pahvikulissit sekä rakennustelineet. Jotenkin tuli mieleen, että musiikki edellä tässä kyllä mennäänkin, ja siinä prameammat lavasteet olisivat vain olleet tiellä. Valot olivat kyllä kauniit, varsinkin Leijat-kappaleessa.

 Hehkutetaan kyllästymiseen asti kuitenkin sitä, mitä haluan etenkin hehkuttaa : James-farkut näyttivät helvetin hyviltä, legendaarinen Jarmo Nikku kitarassa, koko bändi soitti tykisti, Muskan look oli tyrmäävän upea, Palsternak jätti Santtu-Matias Rouvalin eläväisen liikehdinnänkin kakkoseksi, Sami Hokkanen onnistui Sammyn roolissa Bravo!-huutojen arvoisesti ja Heikki Rannan Kirka on hurmaava, sympaattinen, ilo silmille ja korville. Rooli on keväällä valmistuvan Heikin taiteellinen opinnäyte Teatterikärpäsen urhien kasvattamosta eli TeaKista, ja tässä vaiheessa voisin lätkäistä hyväksyvän leiman jo paperiin. Tästä nuorukaisesta kuullaan vielä, se on saletti. Kaikki on mahdollista.

 Loppuun vähän korvamatoa muidenkin riemuksi tämän linkin kautta. Kiitos ja anteeksi. Melkein tekisi mieli mennä uudestaan ja uudestaan katsomaan, jotta pystyisi keskittymään kerrallaan yhteen elementtiin. Voi Palsternak minkä teit. HKT:n sivuilla esityspäiviä ja myös vuorottelulista, johon tosin voi tulla muutoksia.

Jarmo Nikku ja Kirka-Kalle 

Ps. Kiitos myös siitä, että mukana ei ollut Varrella virran (inhoan sitä). Mamy Blueta jäin kaipaamaan.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Ps. Luehan myös Lukupino-blogin mainio raportti ensi-illasta.

Haastattelussa Petrus Kähkönen

 Petrus Kähkösen tapasin marraskuun alussa 2016 Bar Siltasessa, joka sijaitsee lähellä Leipätehdasta, jossa HKT harjoittelee parhaillaan tulevan kevään Kirka-musikaalia.

Vuonna 1987 syntynyt Petrus on horoskoopiltaan jousimies ja syntynyt hiukan ennen joulua. ”Mulle sanottiin aina syntymäpäivänä, että ”muistetaan sua sitten jouluna”. Tää on mulle herkkä paikka. Lapsena sain synttärilahjaksi vanhemmiltani usein VHS-kasetin tai vastaavan, kun taas siskoni sai esimerkiksi stereot. Ärähdin tästä (ihan huumorimielessä kylläkin) muutama vuosi sitten ja huomautin vanhemmilleni, ettei ole mun syy että rupesivat maaliskuussa hommiin ja että synttäripäivä on henkilökohtainen juhla ja joulu on kaikilla. Kauhea kriisin paikka… No, niille tuli aika paha mieli tästä ”avautumisestani” ja kysyivät sitten, mitä haluaisin lahjaksi. Heitin läpällä, että Ipadin ja lumilaudan. Ja sain sitten ne, ja aattelin että tää on kyllä vähän liikaa ja mulle tuli paha mieli”, Petrus avautuu heti alkuun traumaattisista lahjakokemuksistaan, pilke silmäkulmassa tosin.

Mistä olet kotoisin? ”Helsingistä! Ekat kaksi vuotta asuin Stadin puolella ja sitten perhe muutti Vantaalle, minä luonnollisesti siinä mukana. Kymmenisen vuotta tuli asuttua Vantaalla ja koulun takia muutimme takaisin Helsinkiin, koska menin yläasteelle Kruunuhakaan, jonne vanhempani mut halusivat. Siskoni oli niihin aikoihin jo Kallion lukiossa, ja muuton vuoksi hänenkin matkustamisensa kouluun ja takaisin helpottui huomattavasti. Siitä lähtien oon asunut Stadissa, tosin Lahdessa asuin opiskeluaikoinani puolitoista vuotta.”

Petrus tykkää talvesta (c) Teatterikärpänen 

 Mitä harrastat? ”Tässä kohtaa tuntee itsensä aina tosi huonoksi, kun mä en oikein harrasta mitään! Mä yritän käydä laskettelemassa, mutta viime talvena en käynyt kertaakaan. No, voisi sanoa, että mä harrastan ruokaa ja hyviä elokuvia. Ehkäpä videotuotanto on mulle harrastus!” 

 Tästä "harrastuksesta" hyvinä esimerkkeinä voi käydä vilkaisemassa seuraavat videot : 

Vampyyrien tanssi-traileri, Shrek-traileri sekä Et muista kuitenkaan-bändin uunituore Lapin likka-musavideo.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kyllä vaan. Selloa soitin 12-13 vuotta, aloitin 4-vuotiaana. Vastapainoksi pelkälle sellolle aloin soittaa myös pianoa, tunneilla kävin pari vuotta mutta soittelin vain itsekseni. Sit mä soitin kitaraa ja kävin bassotunneillakin. Toiseksi vahvin soitin mulla on rummut. Kari Heiskasen ohjaamassa Hamletissahan mä soitin rumpuja, ja Studio Pasilassa pyörineessä Striking 12-jutussa myös (siinä oli pianisti, viulisti ja rumpali). Kitaraakin oon jossakin soittanut, muistaisi vaan missä… Hamletissa soitin kyllä kitaraakin ja selloa.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Mä oon tasavahva tekijä siinä mielessä, että mulla on vahvuusalueita useampikin kuin yksi. Oon ollut kiitollinen siitä, että HKT on antanut mulle mahdollisuuden ja oon päässyt kokeilemaan muutakin kuin musiikkiteatteria. Musateatterin kautta mä aikoinaan tänne tulin. Puheteatterissa oon osoittanut pärjääväni myös, ja lisäksi sitten laulu-ja soittotaito. Mua on aina ”haukuttu” jokapaikan höyläksi, enkä osaa oikein vastata, mikä olisi mun suurin vahvuuteni. Ehkä laulu.”

Mikä on bileissä ja muissa kekkereissä bravuurisi? ”Hah hah! Mä rupean varmaan kertomaan entistä kovempaan ääneen vitsejä ja ylipäätään vitsailemaan. Jokaisesta asiasta pitää vääntää huumoria ja jossain vaiheessa huomaa, ettei jengiä kauheasti enää naurata ne jutut. ”Eiköhän oo sitten mun tästä aika lähteä kotiin...””Petrus nauraa.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Taikuus ja etenkin lähitaikatemput! Korttitemppuja ja vastaavaa. Teen tällä hetkellä yhden taikurin kanssa yhteistyötä ja oon tehnyt hänelle videoita. Taikuus on kyllä hienoa, ja akrobatia myös.”

Mikä on ollut isoin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Siinä Striking 12-jutussa tuli tehtyä kyllä eniten töitä, jotta koko juttu ylipäätään onnistui. Lämmitin ensin vanhan soittotaitoni rummut ja opettelin soittamaan niin, ettei kaikki energia menisi soittamiseen. Pointti kun oli se, että samaan aikaan piti näytellä kun soitti, eli soittamisen piti tapahtua automaattisesti ettei näyttelisi aina iskujen mukaan. Me aloitettiin harjoitukset 11kk ennen ensi-iltaa, jotta kaikki menisi varmasti lihasmuistiin. Tuo oli työläin ja isoin haaste, mutta esimerkiksi Shrek on ollut taas toisella tavalla iso haaste. Mä loin itselleni ennalta paljon odotuksia sen suhteen, millaisen roolin mä haluan tehdä ja mitä haluan yleisön kokevan sen kautta. Se on kai se ”pääroolin kirous”, eli kun eka päärooli napsahtaa kohdalle, jotenkin sitä kai haluaa tunkea siihen ihan kaiken mahdollisen ja ottaa kaiken roolista irti. Onneksi mun ympärilläni on niin paljon loistavia kollegoja ja ns. vanhan liiton tyyppejä, heiltä oon pystynyt kysymään ihan kaikesta ja keskustelemaan, miten joku kohtaus kannattaisi tehdä.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Koko perheeni oikeastaan. Mutsi ja faija oli oopperalaulajia - faija oli laulunopettajana pidemmän aikaan Sibelius-Akatemiassa kuten mutsikin, joka oli lisäksi lauluosaston johtajana siellä. Mutsi on Sibelius-Akatemiassa edelleenkin lehtorina ja siskoni opiskeli kanttoriksi kirkkomusiikinosastolta. Hän toimii kanttorina ja musiikkijärjestäjänä Oopperalla. Nyt näyttää siltä, että valitettavasti broidinikin haluaa kovasti taidepuolelle, vaikka jossain vaiheessa hänestä piti tulla kirurgi. ”Hyvä! Pidä toi!” hehkutin sille aina. Teatteri alkoikin sitten kiinnostamaan. No, mikäs siinä. Jos joku olisi mulle nuorempana sanonut, ettet kyllä ikinä sitten valitse teatteria, olisin varmaan näyttänyt sille keskisormea. ”Et kerro mulle miten mä elän mun elämää!””

Mikä sinut sai kiinnostumaan teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Sen enempiä pohjustamatta se taisi mennä niin, että mä en pärjännyt hyvin koulussa. Olin laiska ja huono oppimaan asioita lukemalla. Kymppiluokan jälkeen mä menin Sibelius-lukioon ja 1,5 vuoden jälkeen tajusin siellä, etten tule koskaan pääsemään ylioppilaaksi. Kaikki oli mulle yhtä rämpimistä ja olin muita jäljessä kaikissa aineissa. Eräs musikaalihörhö nimeltään Samuel Harjanne (tunsin hänet yläasteajoilta jo, ja vanhempamme ovat perhetuttuja) tuli kuvioihin mukaan, hän oli siihen aikaan Kallion lukiossa ja hänellä oli oma nuorten musiikkiteatteriyhdistys, jossa oli pelkästään nuoria amatöörejä, jotka halusi tehdä hirveästä kaikenlaista. Samuel tuli käymään Sibelius-lukiossa ja kertoi tulevasta proggiksesta, johon tarvittaisiin lisää poikia. Hän laulatti meitä ensin ja kysyi sitten, kiinnostaisiko mua tulla mukaan. Olin ollut lapsirooleissa mutsin ja faijan tuottamissa oopperoissa, mutta äänenmurroksen jälkeen en ollut laulanut moneen vuoteen lavalla. Tuli taas se fiilis, miten kivaa ja hienoa teatterintekeminen on, ja sehän on myös joukkuepeliä. Siitä harrastajaproggiksesta se lähti, ja Samuel pyysi mukaan seuraavaankin, ja sitä seuraava Samuelin juttu olikin jo ammattilaisproggis, eli Aleksanterin teatterissa pyörinyt ”Altar Boyz” vuonna 2008. Kuulin siellä käytäväpuheena HKT:n aukkareista ”Spring Awakening”-musikaaliin liittyen ja olin nähnyt sen viikkoa aiemmin Broadwaylla. Ajattelin heti, että vitsit miten siistiä ja pakko päästä hakemaan mukaan. Opiskelin niihin aikoihin Lahden Ammattikorkeakoulussa musiikkiteatterilinjalla. Sain jostain kaivettua tuottajan numeron ja soitin hänelle. Olin listannut valmiiksi hyviä pointteja itsestäni ja tyyppi ei ehtinyt edes kunnolla vastaamaan, kun mä jo papatin puhelimeen ”Moi mä oon Petrus mä oon syntynyt ´87 mä osaan soittaa selloa mä oon näytellyt siinäjasiinäjasiinä mä oon tällä hetkellä Lahdessa ja mä haluaisin hirveästi tulla teille auditioniin voinko tulla?” Sain myöntävän vastauksen ja ilmoituksen siitä, että aukkarit olisi seuraavana päivänä ja muut olivat saaneet nuotit jo kaksi viikkoa aiemmin. Sain haettua nuotit samana iltana ja opettelin koko yön paria biisiä. Menin auditioniin, sain paikan ja siitä lähtien oon ollut HKT:llä, eli vuodesta 2009.”

”Lahden Mutella mä aloitin syksyllä 2007 ja samaan aikaan menin mukaan Altar Boyziin, eli syksyllä en ollut koulussa juuri lainkaan. Sain sillä proggiksella kaikki laulu-ja tanssitunnit hyväksytyksi. Altar Boyzin jälkeen oli haut seuraavaan juttuun ja taas olin vain pari kuukautta koulussa siinä välissä, ja seuraavana syksynä sama meininki. Opettajat kyrsiintyi muhun kunnolla. Anteeksi! Päätin sitten, että jätän koulun kesken, koska töitä alkoi olla Helsingissä jatkuvasti eikä touhussa ollut oikein järkeä.”

Olitko lapsena koulun joulujuhlissa tai vastaavissa esiintymässä? ”Joo, ala-asteella mä jouduin esiintymään. Ajattelin, etten ole ainakaan kauhean kovassa suosiossa kun tuonne lavalle nyt menen. Mua hävetti esiintyminen silloin. Opettajat halusi mut lavalle, koska olin musiikissa muita edellä, soittanut selloa nelivuotiaasta ja niin edelleen. Mä jouduin soittamaan mm. aamunavauksia sellolla ja joulujuhlanäytelmissä mut haluttiin lavalle, sain siellä onneksi soittaa omasta pyynnöstäni rumpuja enkä näytellä. En ole muistaakseni joutunut esittämään kiveä tai puuta koulun näytelmissä. Lavadebyyttinihän mä tein 6-vuotiaana isäni tuottamassa Pikku Taikahuilussa, joka on lapsille tehty versio Taikahuilusta. Olin lopussa Pikku Papageno, joka juoksi kulisseista kokovihreässä asussa paikalle. Siitä tämä kokovihreä kauteni sai alkunsa, heheh! Pitäiskö alkaa mainostaa itseään ”Kokovihreässä jo vuodesta 1993!””

"Se alkoi ala-asteelta..." 

Muita opintojasi? ”Mutelta en siis valmistunut koskaan. Samuelin kanssa vuokrattiin kesällä 2010 Brooklynista New Yorkista asunto pariksi kuukaudeksi ja käytiin viikottain David Brunetti-nimisellä esiintymiscoachilla, hän vetää ”Acting Songs”-kursseja. Hän sanoi heti ekalla tunnilla, ettei aio opettaa meille laulutekniikkaa lainkaan, vaan että hänen tehtävänään on saada meidät esittämään laulut niin, ettei katsoja tajua kyseessä olevan laulun. Sitä me opeteltiin kaksi kuukautta ja täytyy sanoa, että sen kesän jälkeen urani lähti nousukiitoon. Aloimme syksyllä harjoittelemaan Wicked-musikaalia ja tuo reissu avasi silmäni siitä, että näytteleminen ei ole mitään ydinfysiikkaa. Se on ymmärtämistä ja niiden asioiden välittämistä katsojille, mitä mun hahmoni haluaa. Mä koin ikään kuin valaistumisen, mä tajusin vihdoin mitä ja miten mun pitää tehdä. Viimeisen kolmen vuoden aikana teatterilla on käynyt myös pari estill-laulutekniikan opettajaa Englannista, ja heidän avullaan olen kokenut toisenlaisen valaistumisen. Oon halunnut pitkään laulaa erityylisiä kappaleita, en vain ole tiennyt miten laulaa tietynkorkuisia nuotteja tai miten jaksan laulaa biisit loppuun asti. Näiden herrojen avulla mä löysin oikean tavan kehittyä, sitä ennen tuntui että olin lauluteknisesti polkenut paikallani.”

Miten päädyit dubbaushommiin eli ääninäyttelijäksi? ”Menin tuurauskeikalle 2006, mua oli suositeltu sarjan ohjaajalle ja sitä kautta sain lisää töitä dubbaajana ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin teen yhä samoja hommia viikottain, helposti 6-7 tuntia viikossa. Päivittäin käyn joko ennen treenejä tai treenien välissä, riippuu vähän siitä onko mulla illalla esitys. Juuri tuli ensi-iltaan Trolls-leffa, teen siinä pääroolin (alkuperäisversiossa roolin tekee Justin Timberlake). Se oli kyllä siisti rooli, sillä se oli niin musapainotteinen ja pääsi vetämään hyviä biisejä.”

Mitä tekisit jos et olisi tällä alalla? Onko sinulla ollut taskussasi suunnitelmaa B? ”Yläasteen aikoina mä halusin kovasti musamaikaksi. Lukiossa sekin sitten valkeni, että siihen hommaan vaaditaan ylioppilastodistus ja tajusin, että turha haaveilla opettajuudesta sen enempää. Nyt jos pitäisi vaihtaa ammattia, en osaa kyllä sanoa mitä tekisin. Lähtisin varmaankin pelastamaan delfiineitä jonnekin. Joskus oon miettinyt, että lopetan nämä hommat ja lähden jotenkin auttamaan maailmaa, maapalloa, eläimiä ja ihmisiä.”

Miksi olet näyttelijä? Vai millä tittelillä sinua voi kutsua? ”Kyllä mua näyttelijäksi voi kutsua, muutama vuosi sitten sain Suomen Näyttelijäliiton kautta näyttelijän pätevyyden. Sitä ennen sanoin olevani esiintyjä. Jaa miksi olen näyttelijä? Mun mielestä se on hirveän kivaa, antoisaa, jatkuvasti haastavaa ja monipuolista. Periaatteessa siihen ei voi kyllästyä ja pitää muistaa se, että koko ajan voi kehittyä, kunhan antaa itselleen siihen mahdollisuuden eikä jää junnaamaan paikoilleen. Luulen, että liukuhihnahommat alkaisivat ahdistaa mua.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Esko Roine sanoi mulle ”Kuuntele! Kaikki hommat hoituu!” Lyhyt ja ytimekäs neuvo, mutta sen tajuamiseen meni varmaan pari-kolme vuotta, että miten sen saavuttaa ja mitä sillä saavuttaa. Kuuntelemisesta ne impulssit tulee.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Kyllä vaan. Kaskilahden Risto on mulle tietyllä tavalla mentori. Hamletia tehdessä mulla vahvistui Salmisen Eskon ja Eero Ahon tietynlainen väkevyys näyttelijänä, olin ihaillut heitä jo paljon aiemmin. Eero Aho etenkin on jännä tapaus, se tietää tasan tarkkaan mitä se näyttämöllä tekee ja hänestä hehkuu samanaikaisesti rauha, tietynlainen pelottavuus ja mystisyys. Mulle Leppäsen Tuukka ja Timosen Antti on olleet vähän niin kuin isoveljiä teatterissa, heidän kanssaan olen bondannut ja heihin olen aina voinut tukeutua kysymällä niin teatterin käytännöistä kuin myös koko elämästä. Turvapilarit! Antti Langia katson myös kovasti ylöspäin, oli kyllä pelottavin paikka ikinä olla Antin understudyna ”Miten menestyä vaivatta liike-elämässä”-musikaalissa! Antti on todella tarkka ja kova, ja opin sen prosessin aikana todella paljon vain seuraamalla hänen tekemisiään. Teatterin puolelta nää edellämainitsemani on mun esikuvia, ja muulta alalta sitten Robbie Williams! Ainut jota fanitan täysillä! En oo nähnyt häntä koskaan livenä.”

"Robbie Ratinalla kesällä 2017, hmmmmm!" Toivo herää. 

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Hirveän monessa paikassa en ole ollut : Aleksanterin teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterin eri lavoilla, Lahden Kaupunginteatterissa (Mute-aikojen Fame-musikaalissa) ja Lahdessa Vaahterasalissa (Suomen Musiikkiteatteriensemblen RENT-musikaali 2011).”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Järjestystä en osaa sanoa, mutta kyllä tämä Shrekin rooli menee aika korkealle, sit Spring Awakeningin Moritz ja RENT:in Roger. RENT on muuten ensimmäinen musikaali ikinä, johon olin tutustunut musiikillisesti. Proggiksista Striking 12 oli hirveän henkilökohtainen, koska Samuelin kanssa me ehdotettiin sitä ohjelmistoon ja ehdotettiin ohjaajaa, ja HKT päätti tuottaa sen ja saatiin olla mukana koko tuotantoprosessissa ja mm. mukana auditionissa etsimässä meille viulistia. Porukkana toissakesäinen Mustion Kesäteatterin ”Kokkisoppa” täytyy mainita myös. Mulla oli niihin aikoihin elämässä vähän vaikeata henkilökohtaisella puolella ja siitä Kokkisopan jengistä tuli mulle tosi tärkeä, kun koko kesä tuli vietettyä heidän kanssaan. Siitä tuli tavallaan mulle toinen perhe.”

 (HKT:n nettisivujen loistavasta arkistosta löytyy liikkuvaa kuvaa : Spring Awakening ja Striking 12)

Entäs se Kummitusjuna? ”No niin! Kummitusjuna menee ehdottomasti tähän porukkaan myös. Se oli niin sekopäinen juttu se koko prosessi ja juuri siksi niin mahtavaa. Kaikilla oli vahva luotto siihen, että kyllä tästä hyvä tulee ja me tehtiin sitä koko ajan hyvällä meiningillä. Oli siellä kyllä ihme pyllyilyä välillä tekovaiheessa, mutta hienohan siitä tuli, niin kuin alunperin uskottiinkin.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida ja valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Ekana lähdin tietysti miettimään jotain maailmanluokan tähteä, mutta olisko se sitten niin siistiä kuitenkaan? Kyllä mä Antti Langin kanssa haluaisin näytellä oikein kunnolla, vielä ei olla päästy tekemään niin. Mä oon ollut vain Antin understudyna… Meillä olisi tosi hauskaa yhdessä!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No Robbie Williamsin kanssa tietysti laulaisin ”I will talk and Hollywood will listen”. Tai en sittenkään, se laulaisi mut niiiin suohon.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? Vai haluatko edes määritellä? ”Njooo, toi oli kyllä mielestäni hyvä jatkokysymys, että haluaako sitä edes määritellä. Mun mielestäni mulle katsojana teatterin taikaa on se, että se saa mut unohtamaan itseni ja vain seuraamaan esitystä. Teatterin taika irrottaa arjesta ja tuo mielestäni tiettyjä asioita vahvemmin pintaan kuin esimerkiksi elokuva. Mun mielestäni teatteri voi osua niin paljon syvemmälle ja niin paljon kipeämpään tai onnellisempaan paikkaan kuin elokuva. Teatterilla on taika avata ihmisiä, parhaimmillaan. Teatterissa on siistiä myös se, että joku tulee lavalle, laittaa tuolin keskelle ja sanoo, että en olekaan koskaan käynyt Buckinghamin palatsissa. Ja yhtäkkiä kaikki ollaan siellä! Me luodaan lavasteet ympärille, vaikka siinä ei olisi mitään muuta kuin tuoli. Teatterin taikaa on siinä, että yleisö tajuaa ilman selityksiä nämä pelisäännöt.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Positiivisuus, kunnianhimo, kokeilunhalu, positiivinen hulluus – ja suklaa! Ja suklaan kanssa punaviini.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyllä. Timosen Antin kanssa on koettu kaikenlaista varsinkin ensi-illoissa. Muistan hyvin etenkin ”Vampyyrien tanssin” ensi-illan, kun itse olin aloittamassa ja Antti vieressä, pompin siinä ja molemmat hokee, että minkä ihmeen takia mä haluan olla tällä alalla, tää on ihan kauheeta! En mä halua mennä tuonne! Sitten kun pääsee lavalle, ei jännitä enää yhtään. Olo on kauhea kulisseissa! Oon huomannut sen, että mua ei jännitä enää niin paljon kuin joskus, kun tuon saman ydinporukan kanssa saa tehdä tutussa paikassa. Mutta menepä johonkin klubikeikalle ja ei niin tuttuun paikkaan esiintymään, niin johan alkaa taas kädet tärisemään ja ajatukset harhailemaan.”

Alfred Vampyyrien tanssissa (c) Mirka Kleemola 

 Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Mä kiellän itseäni kertaamasta repliikkejä. Jos mä annan itselleni pienenkin mahdollisuuden siihen, että pieni piru olkapäälläni kuiskaa ”kai sä muistat sun repliikkisi?”, mä tulen miettimään koko esityksen ajan miten replat menee. Mä voi ajatella teoksen läpi siten, että mietin mitä mun hahmoni haluaa ja kuka mä olen. Se on mun rituaalini valmistautua esitykseen. Toki jokaiseen esitykseen muodostuu omat reitit – tulee esitykseen tiettyyn kellonaikaan ja moikkaa aina samaan aikaan samassa paikassa sitä samaa tyyppiä. Kaikki toimii kuin koneisto. Sit vaihtaa vaatteet, Shrekin tapauksessa istuu maskituoliin tunniksi ja heittää samat läpät joka kerta (ja kaikki nauraa kohteliaasti mukana), sit soundcheckiin ja sit seuraa telkasta, kun yleisöä saapuu saliin hiljalleen. Oon pyrkinyt siihen, että noita ei tekisi rutiininomaisesti, koska oon myös taikauskoinen ja jos kaikkea ei ehdikään tehdä, tulee kauheat paineet...”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Ekaa ajatustani en tohdi edes kertoa… No, tää toinen tapahtui sitten Spring Awakeningissa eli ekassa HKT:n produktiossani. Tuukka Leppänen on lavalla yksin herkässä kohtauksessa ja on juuri aikeissa tehdä itselleen pahaa. Mun olisi tarkoitus nousta lattiasta seesteisesti savuverhon läpi, musiikki alkaisi soimaan ja mun pitäisi laulaa. Juuri kun kohtaus oli alkamassa, mikkiteknikko juoksee hirveällä vauhdilla lavan alle puuskuttaen ja ojentaa mulle kapulamikrofonin. Ajattelin tietysti, että ”onks mulla mikki rikki ja miks sitä ei huomattu aiemmin!” ja laulan samalla siihen mulle annettuun mikkiin. Lattia nousee, seesteisesti käännyn Tuukkaan päin ja Majurin Sanna nousee ihan yhtä seesteisesti Tuukan toiselle puolelle ja tekee jotain sellaista, mitä ei ole aiemmin tehnyt. Sanna nimittäin katsoo ensin mua ja sitten osoittaa Tuukkaa sormellaan. Mä tajuan siinä vaiheessa, että ahaa tämä mikrofoni pitääkin antaa Tuukalle, että sen mikki on rikki! Hiki valuu ja laulu jatkuu, ja ojennan mikrofonin Tuukalle ja teimme siitä varsin mystisen esineen, jonka kautta voi kommunikoida tuonpuoleisen kanssa. Jälkikäteen sain kuulla, että se oli tosi nerokas pelastus. Huh huh, itse olin kyllä toista mieltä, kun ei ollut aavistustakaan siitä, kenen mikki nyt loppupeleissä toimi ja kenen ei ja melkein teki mieli itkeä”, siunailee Petrus ja itse hihittelen vieressä, koska tilanne on hyvin eläväisesti kuvailtu.

Kerro joku hyvä muisto. ”Tääkin liittyy Spring Awakeningiin ja sen viimeiseen esitykseen. Meillä oli tosi tiivis porukka, paljon nuoria tyyppejä. Esitys päättyy mun roolihahmoni kuolemaan. Valot sammuu, lattia lähtee laskeutumaan ja muodostaa samalla roolihahmolleni haudan. Muu porukka saapuu hautani ympärille ja katsoo sinne alas. Mä makaan siellä itkien, me tuijotetaan toisiamme ja tajutaan samalla, että tää proggis oli tässä. Enää ei tehdä tätä kohtausta, nää oli myös tän koko esityksen hautajaiset. Tää kuulostaa varmaan aika pateettiselta, mutta se yhteenkuuluvaisuuden tunne oli valtava ja siksi tuo on erittäin hyvä muisto mulle. Ympyrä sulkeutui hyvin vahvasti.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Kirka-musikaali tulee Peacockissa ensi-iltaan helmikuussa 2017, teen siellä pieniä rooleja ja esitän mm. Remu Aaltosta. Muista produktiosta en vielä tiedä mitään. Dubbauspuolellakin tulee koko ajan jotain uutta, mutta kuulen niistä yleensä vasta siinä vaiheessa kun menen dubbauskoppiin, että nyt tehtäis tämmöistä hahmoa.”

Remun ajattelu saa rumpukäden heilumaan...

 Onko sinulla jotain mottoa? ”Mulla oli aikanaan motto, joka ei tosin enää toimi. Se meni niin, että ”tee töitä elämää varten, älä elä töitä varten”. Nyt se menee mulla toisinpäin. Joskus mulla oli myös sellainen, että ”ehkä otin, otin”.”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit kertoa itsestäsi? ”Pelkään hämähäkkejä ihan älyttömän paljon. Oli hirveen vaikeeta dubata Spidermania, yhtä kohtausta jouduin tekemään kerran niin, etten katsonut ruudulle ollenkaan. Siinä oli May-täti, joka oli oikeasti hämähäkki pukeutuneena sen tädin vaatteisiin ja hyi olkoon! Mitäs muuta… Oon huono kokki, mutta parhaani yritän. Tänä talvena oon jo kertaalleen kaatunut ja vielä ruokakassien kanssa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Huonosti, mutta tarinoita kertoessani koitan imitoida jollain pienellä vivahteella, kenestä kulloinkin on kyse. Oon kyllä kovasti haaveillut imitoinnista. Pitäisköhän soittaa Tammisen Jarkolle? Jos yhdistäisin taikurihommat ja imitonnit? Imitoisin taikuria, ja sitäkin huonosti? Dubbaushommissa välillä käy niin, että joltakin tyypiltä puuttuu pari lausetta ja apuun haetaan se, joka nyt sattuu siellä paikalla olemaan. Kuuntelen vähän aikaa toisen ääntä ja sitten lausun puuttuvat lauseet milloin Samuel Harjanteena, milloin Antti LJ Pääkkösenä, milloin Jon-Jon Geitelinä… ollaan varmaan kaikki dubattu toinen toisiamme ristiin.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit itse olla ja miksi juuri se? ”Mulla on aina ollut hirveän suuret sympatiat Aku Ankkaa kohtaan, se kun on vähän semmoinen ressukka. Miks mä haluaisin se olla? Ei, kyllä mä haluaisin olla Spiderman, koska olishan se aika mageeta, että pystyisi kiipeilemään seinillä ja flengaamaan tuosta noin, ja sillä on sairaan nopeet refleksit. Voisi tuosta noin pelastaa sen tytön ja flengata. Vastaisin muuten Tarzan, mutten jaksaisi koko ajan heilua pelkässä lannevaatteessa, joten tuohan on vähän semmoinen kaupunkitarzan, joka heittää kaiken lisäksi vielä huonoa puujalkavitsiä. Mä tavallaan näen jo itseni tuossa tilanteessa.”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi hahmon supervoima ja nimi? ”Se olisi EmotionMan, Emomies. Se tulisi paikalle ja katsoisi rikollisia katseella tyyliin ”Mä oon niin pettynyt teihin!” ja se saattaisi alkaa itkemään ja siten tulisi rikollisellekin paha mieli, ja se luovuttaisi ryöstetyt rahat oitis takaisin. Emomies ei tarvitsisi fyysistä väkivaltaa lainkaan.”

Emomies valmiina uuteen tehtävään... (c) Teatterikärpänen 

 Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Laittautuisin oikein kauniiksi, lähtisin kaupungille ja huomaisin, millaisia sikoja miehet oikein on. Miettisin, että teenkö itsekin jotain sellaista, minkä en ole tajunnut loukkaavan toista. Tietysti myös tutustuisin itseeni, fyysisesti.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin melatoniinia, jotta nukahtaisin uudestaan. Siltä varalta ettei se toimisikaan, mä ottaisin mukaan musiikkia ja laitteen jolla kuunnella. Läppärin tietysti, sehän mahdollistaisi kaiken! Voi surffata netissä ja somessa ja twiittailla. Läppärin kautta voisi myös tilata suklaata ja punaviiniä, mitä nyt milloinkin tekee mieli.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Se olisi monikerroksinen ja siellä olisi ovet auki kaikille, pitäisin puujuhlia jatkuvasti. Maja olisi hyvin korkealla, ekoystävällinen puinen penthouse, jossa olisi jatkuvasti livemusiikkia. Ja jacuzzi.”

Voi siellä olla muutama hämähäkkikin? ”Niin voi, mutta elämässä voi tulla vaaroja eteen nurkan takaa muutenkin.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajankohtaan, minne matkaisit? ”Voisin mennä tammikuuhun 1987 ja sanoa vanhemmilleni, että NYT! Älkää siinä istuko ja ihmetelkö! Jotta nääs syntyisin paria kuukautta aiemmin eikä menisi synttärit pilalle hahhahahah.” (Pitkällisen pohdinnan ja totaalisen hyytymisen ja lobotomiaepäilyn jälkeen Petrus päätyy tähän vastaukseen.)

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä kiiryhdän siis kiiruhdän MITÄ IHMETTÄ siis kiiruhdan Ruoholahteen dubbaamaan, en tiedä vielä mitä. Sieltä kiiruhdan puoli seitsemäksi takaisin tänne ja meillä on ensin ehkä pienen porukan lauluharjoitukset, sitten joku kohtausharjoitus ja sitten päntätään repliikkejä klo 22 asti, jonka jälkeen pääsen kotiin katsomaan Netflixiä. The Crown on kova juttu nyt!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Lämmin

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kylmä

Mikä sytyttää sinut? - Punaviini

Mikä sammuttaa intohimosi? - Maksapihvi

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Kitara

Mitä ääntä inhoat? - Säkkipilliä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Junakuski

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Saarioisten ruuanpakkaaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Üllatuuus!

Petrus Shrekinä (c) Tapio Vanhatalo, HKT