Sampo Sarkolan kanssa istuimme
lokakuun alkupuolella 2013 Cafe Pirittan terassilla Helsingissä.
Vesimiehen merkeissä 1978 syntynyt
Sampo on paljasjalkainen helsinkiläinen. ”Töölöstä olen
kotoisin. Vuoden olin vaihto-oppilaana Islannissa, mutta muuten olen
täällä asunut ja asun edelleen.”
Mitä harrastat? ”Musiikkia lähinnä.
Aiemmin mä keräsin vinyylejä, mutta nyt en niitä enää osta kun
ne vie niin paljon tilaa. Keikkoja käyn kuuntelemassa paljon. Olen
siis aktiivinen musiikinkuuntelija. Sit mä käyn salilla ja
harrastan muuta sellaista urheilua, jotka kuuluu vähän tähän
ammattiinkin. Ei mulla oikeestaan oo mitään sellaista harrastusta,
että vaan istuisin kotona ja keräisin postimerkkejä. Se musiikki
on aina ollut mulla päällimmäisenä. Itsekin oon soittanut.
Nuorempana soitin kitaraa, tosin kaikkihan soitti kitaraa silloin
nuorena, mutta oikeesti se on ollut musiikinkuuntelua ja sit olen
soittanut levyjä myös jonkin verran, sellaista
klubimusiikkipainotteista konemusaa, mutta en ammatikseni enkä
sillai vakavissani”, Sampo kertoo.
Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä
erityistaidoiksesi? ”Jaa-a! Ensimmäisenä tulee mieleen fyysisyys,
mutta en mä mikään akrobaatti kuitenkaan oo, et ei mulla ihan
sellaista taustaa ole. Mä lähestyn roolitöitä aika lailla
fyysisyyden kautta. En mä pysty sanomaan mitään sellaista
erityisosaamista. On mulla kyllä sitten muuta osaamista, joka ei
liity näyttelijäntyöhön, eli mullahan on puusepän koulutus. Sitä
oon tehnyt jonkin verran, voiskin muuten sanoa, että se on myös mun
harrastukseni. Siihen menee aika paljon aikaakin kesäisin, olen nyt
rakentanut hirsitaloa itselleni. Se on vielä puolivalmis, mutta
tulee kyllä parin vuoden päästä valmistumaan. Mutta täähän nyt
ei liity näyttelijäntyöhön mitenkään”, naurahtaa Sampo.
Mikä olisi sellainen taito, jonka
haluaisit osata? ”Pianoa olisi kiva osata soittaa. Mun veli ja
sisko soitti molemmat nuorempana ja soittaa edelleen, mutta kun mä
heitä nuorempana kuuntelin sitä jatkuvaa pimputusta, niin mä en
silloin sitten itse koskenut koko soittimeen, mutta nyt näin
jälkeenpäin ajateltuna olisi ihan kiva osata soittaa.”
Seuraa erittäin hölmö kysymys,
mutta onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”Onhan niitä.
Mun siskohan on ohjaaja ja faija on tuossa naapuritalossa (nyökkää
Kaupunginteatteriin päin) näyttelijänä ja teatterinjohtajana.
Äidinpuolelta serkkuni on näyttelijä, Robert Enckell, ja hänen
poikansa on nyt opiskelemassa TeaKissa.”
Missä vaiheessa kiinnostuit
teatterista, vai oliko se selkeä homma jo nuorena sinulla? ”Kyllä
se oli aika selkeetä jo lapsena, mutta tietysti on ollut
sellaisiakin jaksoja elämässäni, että en ole käynyt katsomassa
esityksiä enkä harrastanut sitä millään tavalla. Otin vähän
etäisyyttä koko hommaan ja kokeilin muita asioita. Kuitenkin sitten
palasin kun tiesin ja tunsin, että tulen pyrkimään TeaKiin jossain
vaiheessa.”
Olitko lapsena koulun näytelmissä
tai vastaavissa mukana? ”Olin kyllä kaikissa mahdollisissa kevät
-ja joulujuhlissa mukana. Yläasteella meillä oli sellainen
opettaja, jota kiinnosti teatteri kovasti ja me tehtiin ihan oikeita
näytelmiäkin. Se oli muistaakseni sellainen näytelmäkerho, johon
sai itse ilmoittautua ja sitten aloitettiin harjoitukset. Siellä
jaettiin oikein vastuualueitakin, oli puvustuspuoli ja valomiehet, ja
mä olin sitten näyttelijänä”, Sampo muistelee hymyillen.
 |
| Sampo Sarkola / kuva Teatterikärpänen |
Mitä opintoja sinulla on takanasi?
”Peruskoulun jälkeen lähdin vuodeksi ulkomaille silloin lukion
ekalla. Mulla oli ollut aina haaveena se, että haluaisin käytännön
ammattiin ja puutyö oli aina ollut mun lempiaineeni. Menin sitten
puusepänkouluun ja kävin sen koulutuksen loppuun, ja menin siitä
sitten suoraan TeaKiin vuonna 1997, valmistuin 2001. Kävin sen
ruotsinkielisen puolen, koska mun äidinkielenihän on ruotsi.
Molemmat vanhempani puhui ruotsia, joten se oli mullekin sitten
luontevaa mennä sinne ruotsinkieliselle puolelle.”
”Kesken sen puusepänkoulun mä
kävin 17-vuotiaana pyrkimässä ekaa kertaa suomenkieliselle
puolelle enkä päässyt, tipahdin ekassa tai tokassa vaiheessa jo.
Sen jälkeen oli ruotsinkielisen puolen haut, nehän otti porukkaa
sisään vain joka toinen vuosi ja seuraavalla kerralla hain sitten
molemmille puolille. Taisin laittaa paperit molempiin, mutta kävin
sitten vain ruotsinkielisen puolen hakuprosessin läpi ja pääsin
sisään. Voi siitäkin on jo kauan aikaa, 16 vuotta sitten!” Sampo
huokaisee.
Jos et olisi tällä alalla, millä
alalla mahdollisesti olisit, eli onko sinulla ollut jotain
varasuunnitelmaa? ”Jaahas...tota mä en ole edes miettinytkään
koskaan, kyllä se aina oli jotenkin niin vahvana mulla se
näyttelijän ammatti. Ei mulla mitään vakavaa vaihtoehtoa kyllä
ollut. Kokkikoulu joskus ehkä kiinnosti mua (nauraa), mutta ei mulla
oikeesti ollut mitään varasuunnitelmaa!”
Miksi olet näyttelijä? ”Siihen on
monta vastausta. Yksi pääsyy on varmaan se, että teatterissa se
työyhteisö, mikä siellä tekee töitä, on ensinnäkin aika
avarakatseista ja liberaalia, ja usein siellä on aika vahvoja
persoonia, joihin on mukava tutustua ja saada vaikutteita,
keskustella. Teatterin kautta saa myös monta mahdollisuutta nähdä
tätä yhteiskuntaa, se ei ole yksitoikkoista millään tavalla. Kun
otetaan näytelmästä kiinni ja aletaan harjoitella, niin siinä
aukeaa ihan uusi maailma ja uudet näkökulmat ja uudet aiheet, mistä
oppii. Vaikka se usein onkin aika pintaraapaisua, niin tuntuu siltä,
että saa ottaa osaa johonkin sellaiseen, mitä ei ole kokenut
aikaisemmin tai osannut edes ajatella. Samalla tavalla näytelmän
näkeminenkin saattaa avartaa näkemystäsi maailmasta, eikö? Mutta
… toinen ja luonnollinen vastaus kysymykseesi on se, että musta
tuli näyttelijä koska mä pääsin Teatterikorkeaan, ja onhan tää
ihan tottakin. On monta näyttelijää, jotka ei ole käyneet
minkäänlaisia alan kouluja, mutta siitä mä en pysty itse
sanomaan, että olisko musta tullut näyttelijä jos en olisi päässyt
kouluun. Olisinko mä lähtenyt kenties ulkomaille kouluttautumaan?
Sitä en tiedä. Koulutusmahdollisuuksia on ulkomailla niin monia,
Suomessa TeaKilla ja Nätyllä on vähän monopoliasema tällä
alalla. Niin, ja onhan niitä kansanopistojakin, olet ihan oikeassa.”
Miten ajatuksesi näyttelijän työstä
ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Kyllä se on muuttunut
niin, että olen muuttunut kuluttajasta tuottajaksi, eli TeaKiin kun
meni, niin ajatteli sitä enemmän niiden näytelmien kautta, et mitä
itse on nähnyt ja mitä haluaisi tehdä. Se kaikki oli jotenkin
lähtökohtaisesti sitä, että minkälaista teatteri on sen oman
kokemuksen kautta. Sit se alkoi muuttua sisäänpäinsuuntautuneesta
enemmän ulospäin. Sen koulunhan tarkoitus on olla enemmänkin
sellaista sisäänpäinsuuntautunutta tutkiskelua ja niiden omien
rajojen rikkomista, sehän on se pointti. Siinä vaiheessa kun pääsee
kouluun, ne rajat on vielä silloin aika suppeat ja niitä on vaan
pakko laajentaa joka suuntaan. Sen kun on käynyt läpi ja pääsee
harjoittamaan tätä ammattia, niin huomaa että se oppiminen jatkuu
yhä. Vaikka moni kauniisti ajatteleekin, että tän pitäisi olla
rajojen rikkomista koko ajan, niin eihän se sitä oo. Tää ei oo
mitenkään hirveen poliittisesti korrektia sanoa, mutta se on tän
ammatin todentamista tietyllä tapaa, tarjoaa yleisölle sitä mitä
osaa. Totta kai niitä rajoja pitää rikkoa, joskus tulee oikein
nälkä lähteä hajottamaan niitä omia kaavoja, mutta ei se
pelkästään sitä voi olla.”
Missä sinulla itselläsi on ”rajat
paukkuneet”? ”Tietyllä tapaa tuossa Kipupisteessä niitä rajoja
rikottiin kyllä. Se tyylilaji on niin riisuttu ja pelkistetty, ja
kun siinä ei sillä tavalla rakenneta illuusiota niin vahvasti, vaan
siinä on se dokumentaarinen puoli myös. Siihen harjoitteluun ja
siihen koko näytelmään piti suhtautua niin, että sen riisuu
siihen uskottavuuteen ja se uskottavuus taas tulee siitä, että ei
tarvitse todistaa kenellekään, vaan että se on, ja siinä oli
tietyllä tavalla uusi keino tehdä. Olen tehnyt paljon
juoninäytelmiä, missä rakennetaan se tarina ja se maailma, ja
tässä se kaikki oli niin riisuttua ja meni siihen todellisuuteen
olematta kuitenkaan sitä, mutta nimenomaan tällä pelkistetyllä
muodolla saatiin se aikaan. Sellaista mä en ollut tehnyt
aikaisemmin.”
Tässä vaiheessa oli kerrottava
Sampolle omat kokemukseni Kipupisteestä esityksen aikana, kun
muutamaan otteseen unohdin täysin, että olen katselemassa näytelmää
enkä suinkaan kolmea vankia näyttelemässä. Katsomossa vähän
jopa pelotti välillä...
”Se ei kuitenkaan ole niin kuin
teatterileikki, mikä se voisi olla, että näyttelijä ikään kuin
astuu ulos roolistaan ja on suorassa kontaktissa yleisöön, vaan me
ollaan astumatta ulos niistä rooleistamme ja pyritään siinä
tilassa olemaan niin vähän näyttelijöitä kuin mahdollista. On
kuitenkin paljon kikkoja ja tapoja, joilla sä voisit tehostaa sitä
näyttelemistäsi. Tuossa pyrittiin karsimaan kaikki ne pois, koska
yleisö aistisi sen niin herkästi, että nyt tää menee
näyttelemisen puolelle väärällä tapaa. Sitähän yleisö myös
haluaa, että asioita näytellään ja nähdään ne suuret käänteet
ja tunteet, mutta tässä ei maalattu sillä pensselillä ollenkaan.
Ja se oli kiinnostavaa kyllä! Voin siis sanoa, että siinä
rikottiin niitä rajoja, mutta ei niin, että se olisi ollut hirveen
haastavaa tai olisin haastanut itseni siinä, vaan se oli vain uusi
tapa tehdä.”
Mikä on vaikeinta näyttelijäntyössä?
”Ei oikeastaan mikään, ja kaikki. En mä pysty sanomaan mitään
yhtä asiaa. Näytteleminenhän ei ole vaikeaa, sen kuuluukin näyttää
kevyeltä ja romanttinen komedia siinä kevyessä tyylilajissaan on
äärimmäisen vaikeaa, koska sun pitää kuitenkin pistää itsesi
likoon ja satsata siihen , vaikka olisi kuinka kevyt aihe, koska
katsoja aistii sen, jos sä et tee tosissasi. Mutta vaikeaa se ei
ole. Kyllä se varmaan on se itsensä ylittäminen ja voittaminen
joka kerta. Onhan tää tietyllä tavalla kestävyyslaji, tää
toisto ja itsensä alttiiksipaneminen kerta toisensa jälkeen, siinä
ei saa muuttua kyyniseksi ja herkkyys pitää pysyä siinä mukana.
Ei saa tottua liikaa itseensä, se on se vaikein homma”, Sampo
kiteyttää ajatuksensa.
Mikä on mielestäsi parasta
teatterissa? ”Parasta on yleisön kohtaaminen. Sitä odottaa aina.
Kun ennen ensi-iltaa sieltä tulee ne ensimmäiset koeyleisöt, niin
on siinä vaiheessa jo aika kypsä ja valmis kaiken sen materiaalinsa
kanssa eikä jaksaisi yksin sitä enää tyhjälle salille esittää,
niin kyllä sitä yleisöä odottaa, että ”Tulkaa jo!” Ja sitten
kun te vihdoin olette siinä, niin ei siihen kyllä pety, vaikka se
odottamisaika on pitkä. Odotus palkitaan aina!”
Onko sinulla mahdollisesti omia
esikuvia, tai sellaisia joiden uraa arvostat tai ihailet muuten? ”Mä
oon aina tykännyt Anthony Hopkinsista älyttömän paljon, ja Jack
Nicholsonista myös. Isoja nimiä, mutta pidän niistä kyllä. En mä
näitä kotimaisia nimiä ala sanomaan, paljon hienoja
näyttelijöitähän on olemassa. Niitä on niin monta. Mutta kyllä
mun täytyy sanoa, että teini-ikäisenä näin Jouko Klemettilän
ekaa kertaa sellaisessa näytelmässä kuin ”Hirvikuningas”
Aleksanterin teatterissa, niin siinä kyllä oli sitä jotain. Se on
jäänyt mulle todella mieleen.”
Missä eri teattereissa olet
näytellyt? ”Ennen Lilla Teaternia, joka on nyt osa
Kaupunginteatteria ja jossa olen nyt kiinnityksellä, olin
Viiruksessa ja Svenskanissa. Sit mä olen näytellyt Q-teatterin
kesäteatterissa, ja sit meillä oli Strangin Pekan kanssa sellainen
oma produktio, joka tehtiin heti koulun jälkeen. Haluttiin nähdä
se koko prosessi alusta loppuun. Jatkettiin sitä koulua tavallaan,
ei otettu heti kiinnitystä. Nää on ne teatterit. Helsingissä olen
pysynyt koko ajan. Lillanissa mä olen enimmäkseen tehnyt töitä
just tän kaksikielisyyden takia. Silloin kun olin siellä
ensimmäistä kertaa, niin sehän oli ihan oma teatterinsa, nyt se
tosiaan on osa HKT:ta. Pekka Strang oli siellä aikanaan
johtajanakin, ja se oli luonnollista että mäkin olin sitten
siellä.”
Mitkä ovat omasta mielestäsi
tärkeimmät roolityösi? ”Kaikki on olleet kyllä tärkeitä,
toiset enemmän ja toiset vähemmän. Sanotaan kuitenkin näin, että
mielenkiintoisimpia näytellä on olleet sellaiset, että aina kun se
näytelmä on lähtenyt käyntiin, niin on ollut sellainen olo, että
siellä tapahtuu jotain mikä on ollut poikkeavaa verrattuna muihin.
Yks oli ”Pitkän päivän matka yöhön” Svenskanissa ja sit oli
sellainen kuin ”Farbrors dröm” (suomeksi Vanhan ruhtinaan
rakkaus) Lillanissa, se on sellainen Dostojevskin hassu komedia. Nää
nyt tulee päällimmäisenä mieleen. Sitten Amadeus oli aika
erikoinen rooli esittää myös. Siitä voisi kyllä sanoa, että
harjoittelujakso oli mielenkiintoisempi kuin ehkä itse esitys
sitten...”
Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei
mulla kyllä ole. Ne työt jotka tulee, niin ne mä teen ja niistä
mä innostun. Ei ole haaveita sen suhteen, että ehdottomasti pitäisi
saada tehdä joku tietty rooli. Mä en itse asiassa edes tiedä minkä
takia näitä haaveita ei ole! Periaatteessa mä ehkä haluaisin,
että mulla olisi joku haave mihin pyrkiä, sehän voisi olla ihan
hyvä!” Sampo naurahtaa.
Kerro joku tilanne, missä sinulle on
näyttäytynyt ”teatterin taika”! ”Tehtiin muinoin ruotsiksi
Strangin Pekan kanssa Kiviä taskussa eli Stenar i fickan,
Svenskaniin heti koulun jälkeen. Myöhemminhän se siirrettiin
sitten Lillaniin se esitys. No me oltiin sellaisella mininäyttämöllä,
joka on pieni studionäyttämö Svenskanissa. Samaan aikaan oli
isolla näyttämöllä Peer Gynt ja siellä olikin yllättäen
sairastapaus ja niiden piti perua se esitys. Kello oli silloin
kahtakymmentä vaille seitsemän. Sanoin Pekalle, että mennäänpä
katsomaan mitä siellä isolla näyttämöllä oikein tapahtuu, koska
siellä oli yleisöäkin jo paljon paikalla. Esirippu oli kiinni ja
näyttelijät istuu siellä lavalla ja harmittelivat, että ei tule
nyt esitystä. Lars Svedberg oli siellä silloin teatterinjohtajana.
Me sanottiin, että kyllä me voitais tulla tänne esittämään se
meidän kappale tuolta pieneltä puolelta, jos teille vaan käy, se
meidän yleisökin mahtuisi tänne isolle puolelle. Svedberg oli just
menossa aulaan kertomaan yleisölle, että esitys on peruttu. Me
saatiin se kiinni just siinä salin ja yleisölämpiön välissä ja
kysyttiin, että sopisiko et tultaisiin esittämään se meidän
juttu. Hän teki sitten pikaratkaisun ja suostui siihen. Yleisö
päästettiin saliin ja me kannettiin itse meidän rekvisiitat, niitä
nyt ei tosin edes paljoa ollut, pari hattua ja pari takkia, ja sit me
pyydettiin meidän valomiestä vähän korjailemaan valoja sinne. Ja
ääniraita meillä oli myös, että pystyisikö sitä ajamaan isolta
näyttämöltä. Tasan seitsemältä se meidän esitys alkoi ja
siellä oli täysi katsomo! Silloin kun me aloitettiin niin
sovittiin, että tehdään kaikki vähän hitaammin kuin siellä
pienellä puolella, muuta neuvoa meillä ei oikein ollut itsellemme
antaa siinä uudessa tilanteessa. Esitystä oli mennyt viitisen
minuuttia kun huomasin, että siellä oli niitä parvekkeita joissa
myös istui yleisöä, että sinnekin suuntaan pitää muistaa
näytellä välillä. Samalla huomasin, että siellä oli niitä
valorakennelmia, joissa roikkui valomiehiä rakentamassa meille
valotilanteita ihan tyhjästä. Meidän oma valomies antoi siellä
koko ajan ohjeita niille muille, ja esitys pyöri samalla koko ajan.
Se oli kyllä niin huikeeta!” Sampo kertoo ja jää tuijottamaan
hetkeksi kaukaisuuteen tätä muistellessaan.
Mitkä asiat inspiroivat sinua?
”Musiikki ja elokuvat.”
Kärsitkö esiintymisjännityksestä?
”Kärsin kyllä. Se ilmenee mulla unettomuutena ja sellaisina
fokusoimisina, että silloin kun ensi-ilta lähenee niin näkökenttä
muuttuu suppeammaksi, ei oikein nää muuta maailmaa. Ensi-ilta
taitaa jännittää mua enemmän kuin se eka yleisö. Ajattele,
toisaalta siis odotan sitä yleisöä ja toisaalta jännitän! Se
jännitys saapuu salakavalasti aina vaihteleviin aikoihin, jossain
vaiheessa se tulee kuitenkin ja sit sä vaan ikään kuin voitat sen,
ja sit se ei enää palaa. Se kyllä saattaa tulla myös ihan niissä
ennakoissakin ja silloin se enskari on iisimpi. Se jännitys usein
laukeaa sitten siinä kun menee ekaa kertaa lavalle, ja sitten se
unohtuu.”
Onko sinulla jotain omia rituaaleja
tai vastaavia, joita toistat esityspäivinä? ”Ei mulla sillä
tavalla ole rituaaleja, mutta silloin kun on esityspäivä, niin on
kyllä hirveetä huomata vasta iltapäivällä, että perkele
mullahan onkin tänään esitys! Heh! Yleensä sen kyllä tiedostaa
ja se on tuolla takaraivossa jo heti aamusta herättyäni. Ei se
esityspäivä muuten eroa muista, mutta joku keskittyminen siinä on,
joka tähtää siihen iltaan. Ajatukset on siellä.”
Kerro joku hyvä muisto! ”On niin
paljon hyviä muistoja ja se kertomani Svenskanin homma jäi mulle
pyörimään nyt mieleen. Kaikki ensi-illat, jotka oon Strangin Pekan
kanssa näytellyt, on hyviä muistoja. Ja erityisen hyvä muisto on
se, kun tehtiin tuo ”Omaka par” eli ”Odd couple” (suomeksi
Yhden asunnon loukussa) Lillaniin, sen ensi-ilta oli äärettömän
hauska.”
Käytkö seuraamassa muiden töitä
teattereissa? ”Kiinnostaisi kyllä käydä, mutta nyt mä en oikein
ole ehtinyt kun kotona on kaksi pientä lasta ja ne vapaat illat
jotka on, niin en oikein kehtaa lähteä mihinkään, vaikka mieli
tekiskin. Nyt en ole pitkään aikaan kyllä päässyt katsomaan
mitään.”
Tulevia roolejasi ja muita töitäsi,
mitä pystyt kertomaan? ”Nyt harjoitellaan Lillaniin sellaista
uutta brittinäytelmää, tehdään se siis ruotsiksi ja sen nimi on
”Bara för dig”. Se kertoo miestenlehden toimituksesta ja
naistenlehden toimituksesta, tulossa on juoninäytelmä, mutta ei
ihan perinteinen kuitenkaan. Mä esitän siinä tän miestenlehden
päätoimittajaa, joka on kyllä aikamoinen vekkuli. Sellainen on nyt
työn alla. On erittäin hauska näytellä noin hyvinkirjoitettua
dialogia, britit kyllä osaa sen. Se tulee nyt marraskuun alussa
ensi-iltaan. Oletko koskaan nähnyt ruotsinkielistä näytelmää?
Nyt tulet sitten katsomaan, kyllä sä ymmärrät mitä siinä
puhutaan. Se juoni on aika yksinkertainen. Siinä miestenlehdessä on
siis keskiaukeamatyttö, ja nämä tytöthän lähettää usein itse
niitä kuviaan lehtiin, mutta tässä on ongelmana se, että se tyttö
on 14-vuotias ja se on valehdellut ikänsä, että on 18. Isä näkee
sitten sen kuvan ja lähtee selvittämään sitä, että kenen on
vastuu ja mitä sille tilanteelle voisi tehdä. Tästä aukee kyllä
niin monta näkökulmaa siihen tarinaan ja tähän yhteiskuntaan,
nimenomaan tähän nuorison ihannointiin ja aika raadolliseenkin
mediamaailmaan. Internet vaan boostaa sitä koko hommaa, se on hyvin
ajankohtainen näytelmä. Sit mä odotan innolla, että mä pääsen
harjoittelemaan Kaupunginteatteriin sellaista … tai mä en muuten
tiedä saanko mä puhua tästä! Heh, hupsista! Mun pitääkin nyt
lyödä jarrut pohjaan, sori. Ei viitsitä nyt soittaa isällekään
ja kysyä, että mites on...” Sampo naureskelee.
Edit 31.10. Keväällä Helsingin Kaupunginteatteriin tulee näytelmä Toveri K, josta lisätietoja
tämän linkin alta.
Onko nyt mitään leffarooleja
tiedossa? ”Ei ole nyt tiedossa, tää syksy on ollut mulla niin
kiireinen, ettei ole ollut aikaa mennä mihinkään
koekuvauksiinkaan. Jouluksi tulee ensi-iltaan yksi romanttinen
komedia, jossa mä olen mukana ja muistaakseni keväällä tulee
toinenkin romanttinen komedia, olen nyt siirtynyt pahisrooleista
näihin, ja kaksi vuotta sitten tehtiin Irina Björklundin kanssa
yksi taide-elokuva, se tulee nyt talvella ainakin telkkarista ja
yrittävät saada sille myös leffakopiota. Puolentoista tunnin ihan
oikea taide-elokuva on se, todella abstraktia.”
Noista pahisrooleistasi tuli vielä
mieleen, että vaihtavatko ihmiset kadun toiselle puolelle jos tulet
heitä vastaan? ”(naurua) Ei nyt sentään, ei niin ole käynyt. Ei
mua kyllä sillai tunnisteta, mutta jos olisin joka viikko
telkkarissa niin sitten voisi olla eri juttu.”
Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa
ohjata tai käsikirjoittaa jotain itse? ”Käsikirjoittaminen mua
kiinnostaa. Ei niinkään se kirjoittaminen vaan ihan se ammatti,
musta se on huikeeta, että joku voi olla ammatikseen
näyttelmäkirjailija. Se on mulle vähän mysteeri ja siksi se
kiinnostaa. Ohjaaminen ei kiinnosta mua yhtään, näyttelijäntyössä
on mulla niin paljon tutkittavaa vielä.”
Onko sinulla mottoa? ”Mulla on
sellainen motto, että sä olet just niin hyvä kuin sun edellinen
esitys.”
Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja
miksi? ”Mä luulen että mä haluaisin olla Batman. Siinä on niin
iso ristiriita siinä henkilössä.”
Jos saisit viettää päivän naisena,
mitä tekisit? ”Mä lähtisin alusvaateostoksille koko päiväksi!”
Jos ihminen vetäytyisi talviunille
syksyllä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin
varmaan polttopuita ja tulitikkuja myös. Pistäisin nuotion pystyyn
ja katselisin sitä tulta. Ruokapuolesta kyllä mä varmaan jotain
kylmäsavulohta ottaisin mukaani sinne.”
Jos rakentaisit puuhun majan, mitä
ottaisit sinne mukaan? ”Ottaisin vinyylisoittimen ja pari
hyllymetriä vinyylejä. Puusta kuuluisi musiikkia kauas, olisi sinne
kyllä tarvinnut sähkötkin sitten vetää.”
Jos voisit palata aikakoneella
menneisyyteen, minne matkustaisit? ”Mä lähtisin katsomaan
gladiaattoreita Roomaan, joo ehdottomasti!”
Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä
menen voice massageen seuraavaksi tästä, eli äänihuulten
hierontaan. Kerran aiemmin olen ollut ja siitäkin on yli kymmenen
vuotta aikaa. Odotan innolla, en oikeastaan yhtään tiedä että
mitä siellä on luvassa!”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät eniten? - Talo
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Perhe
Mikä sammuttaa intohimosi? -
Apaattisuus
Suosikkikirosanasi? - Se v-alkuinen
Mitä ääntä rakastat? - Kesäsateen
ropina
Mitä ääntä inhoat? - Herätyskello
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi
haluaisit kokeilla? - Olis nastaa olla kyllä lätkäammattilainen!
Missä ammatissa et haluaisi olla? -
En haluaisi nyt loukata ketään, mutta veturinkuljettajalla on
varmaan aika tylsää suhata sitä samaa rataa edestakaisin!
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot
Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Tämä ei
ole totta!”
 |
| Sampo HKT:n syyskauden avajaisissa Kipupiste-tunnelmissa |
