Elling / Tampereen Teatteri

Elling / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 1.11. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Axel Hellstenius (perustuu Ingvar Ambjørsenin romaaniin Brødre i Blodet)
Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Samuli Reunanen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Aili Ojalo
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Johannes Korpijaakko, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Antti Tiensuu ja Eeva Hakulinen

 Ennen Frenckell-visiittiä olin käynyt Museokeskus Vapriikissa ja vihdoinkin nähnyt hienon Teatterikaupunki-näyttelyn, ja pikkuisen liikuttunutkin loppupuolen "Näyttelijöiden kaupunki"-kuvakavalkadista. Miten paljon muistoja niihin kuviin liittykään, oi sentään.

Kjell Bjarne ja Elling 

 Näytelmässä Elling kaksi kaverusta Elling (Johannes Korpijaakko) ja Kjell Bjarne (Ville Majamaa) saavat elämänsä tilaisuuden osoittaa olevansa yhteiskuntakelpoisia ihan tavallisia kansalaisia ja saavat oman kämpän, asusteltuaan sitä ennen vuosikaudet laitoshoidossa. Miesten touhuja käy tämän tästä vähän valvomassa ja eteen päin tsemppaamassa sosiaalityöntekijä Frank (Antti Tiensuu), jolla tuntuu olevan jotenkin valmentajamaisia elkeitä, kova ääni ja varmasti seudun komein takatukka ja garderoobi. Miltä mahtaa tuntua asustella ihan omassa asunnossa, kun joutuu/pääsee huolehtimaan kauppareissuista ja kokkailuista ja henkilökohtaisesta hygieniastakin ihan omatoimisesti, ja kun joutuu opettelemaan ihan uusia taitoja, kuten puhelimeen vastaaminen. Ja sitten pitäisi taas lähteä ulos käppäilemään ja ihmisten ilmoille, vasta kun on tottunut siihen, että nyt on oma kämppä, jonka seinien sisäpuolella opetella turvallisesti eloa uudenlaisista lähtökohdista. Puhelin ja ovikello soi aika kovalla minunkin korviini, ja saa kaverukset hyppimään kirjaimellisesti seinille. Paniikin pystyy helposti aistimaan, miehet ovat tämän tästä säikkyjä kuin vauhkot eläimet. Ja sitten radiosta soi "Fool on the hill" ja kaikki on taas hyvin.

 Mainio, sympaattinen kaksikko tämä Elling ja Kjell Bjarne. Istun hymy korvissa katsomossa ja seurailen hyväntahtoisena miesten touhuja ja kuvioita. Kaupantätinä olen työssäni tottunut monensorttisiin asiakkaisiin ja päivittäin ostoksilla käy tyyppejä, joille saatan olla ainut, jolle uskaltaa avata suunsa ja jopa reippaasti moikkailla. Tuntuu hirmuisen tärkeältä, että on joku tuttu ja turvallinen kantapaikka, jossa asioida samalla kellonlyömällä ja jossa tulee kohdelluksi ihmisenä eikä naureta hassullekin käytökselle päin naamaa. Nämä pojjaat uskaltautuvat ravintolaan tilaamaan läskisoosia, ja saavat erikoiskohtelua rempseältä tarjoilijalta (Kirsimarja Järvinen). Alkoi muuten tehdä läskisoosia mieli...

Kaverukset ravintolassa 

 Elling loikkaa aika usein asunnosta lavan reunalle milloin mitäkin selittämään, ja runosuonikin siinä vahingossa puhkeaa. Sattumalta löytyy runous mielenkiinnon kohteeksi ja lehdestäkin löytyy kuin tilauksesta ilmoitus runoillasta, jonne Elling salamyhkäiseksi tuntemattomaksi naamioituneena soluttautuu. Mikä look! Mainio kohtaus, ja Johannes Korpijaakko on roolissaan varsin etevä muutenkin. Ruumiinkieli ja puheilmaisu tekee minuun etenkin vaikutuksen, aikamoinen ryhtireino on tämä Elling ja vetelee housunkaulustaan ylemmäs tämän tästä. Kjell Bjarnen rooli taas sopii kuin nakutettu Ville Majamaalle, monesti ja vähän kyynel silmässä tuli mieleeni Hiiriä ja ihmisiä-näytelmän ressukka Lennie, joka ei tahtonut kenellekään mitään pahaa ja höpötti kaniineista koko ajan. "Kerro taas niistä kaniineista, George", hoki Lennie ja Kjell Bjarne taas kärttää Ellingiä kertomaan naisseikkailuistaan ja muutenkin tuntui sukupuoliasiat kiinnostavan.

 Väliajan jälkeen tapahtuva lavalleastelu toi mieleeni Peteliuksen ja Kallialan "hyvääää iltaaa"-kaksikon, jotka kylkimyyryä saapuvat estradille kertomaan milloin mitäkin opettavaista tarinaa...

 Ensin miekkosten elämää tupsahtaa kaksi suloista kissanpoikasta (suloisia ovat varmasti vaikkei niitä näytetäkään, ja miten hellästi niitä pidellään...) ja sitten yllättäen yläkerrassa asuva Reidun (Eeva Hakulinen), joka humalassa toikkaroi portaissa vaikka on raskaana, ja Kjell Bjarne hänet kantaa yläkertaan kätevästi selässään. Sotkeeko Reidun nyt miesten ystävyyden, kun välit Kjell Bjarnen kanssa lämpenevät vaivihkaa? Entä kuka onkaan mystinen E, joka kirjoittelee viestejä hapankaalipurkkeihin? Elmeri ja Pippuri, keitäs ne nyt sitten ovat?

Reidun ja Kjell Bjarne 

 Ellingistä tuli hirmuisen hyvä mieli, kiitos koko porukalle! Musiikkivalinnoista erityistä plussaa. Oppimassa täällä ollaan, toisiltamme ja ympäröivästä maailmasta pienin askelin.

Esityskuvat (c) Senia Robbins

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Piina / Tampereen Teatteri

Piina / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 3.10. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Kirjoittanut William Goldman
Perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin ((Piina/Misery 1987)
Suomennos Timo Mikkola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Esa Latva-Äijö, Mari Turunen ja Jukka Leisti

"Minä olen sinun ykkösfanisi!"

 Näin hehkuttaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (hyytävän loistava Mari Turunen) kirjailija Paul Sheldonille (aina vahva Esa Latva-Äijö). Mies makaa täynnä ruhjeita lähes liikuntakyvyttömänä vuoteessa, valtavat kivut tulevat aaltoina tämän tästä ja ihan tekee pahaa katsomossakin. Nyt ei kuitenkaan olla sairaalassa, vaikka huone kliinisen valkoinen onkin. Ollaan ykkösfanin kotona. Sheldon on viimeistellyt tuttuun tyyliinsä tulevaa romaaniaan läheisessä hotellissa ja huonojen sääolosuhteiden vuoksi ajanut vuorenrinnettä alas ja ilman Annien nopeaa toimintaa hän olisi todennäköisesti kuollut. Nyt hän on turvassa ja hyvissä käsissä, onhan Anniella hoitajataustaa. Kingin Piina-kirjaa lukematon ja elokuvaa näkemätön katsoja saattaa tässä vaiheessa vielä myhäillä tyytyväisenä, mutta meillä muilla alkaa jo kädet hiukan hikoilla ja pulssi kohota...

 Ykkösfaniutta julistetaan joka välissä, onhan se nyt suuri kunnia saada hoitaa suuri kirjailija Sheldon kuntoon ja kirjoittamaan uusia romaaneja Misery-sarjaan, jonka Annie osaa ulkoa mennen tullen. Miestä kiinnostaa lähinnä se, saako hän kipulääkkeensä ajallaan ja milloin puhelinlinjat jälleen toimisivat, sillä pitäisi ilmoittaa olinpaikastaan yhteen jos toiseenkin paikkaan. Autosta on myös löytynyt miehen salkku, jossa ainokainen versio seuraavasta romaanista. Annie saa paperinipun luettavakseen eikä oikein ole tyytyväinen, ei sinne päinkään. Eihän se edes kerro Miserystä, tuosta Annien palvomasta romaanihenkilöstä! Annie ei todellakaan ole tyytyväinen, ja luonteenlaatunsa alkaa hiljalleen paljastua... Hetkellistä lepytystä tarjoaa tieto, että Misery-sarja saa kuin saakin jatkoa ihan pian ja kirja julkaistaan lähiaikoina. Annie hankkii kirjan heti käsiinsä, lukee ahmien ja Sheldon tajuaa, että tämä on vasta alkusoittoa henkilökohtaiselle helvetille. Eipä ole ykkösfani kovin tyytyväinen kirjan loppuun, ja muutamien hankintojen jälkeen mies on pakotettu kirjoittamaan sarjaan jatkoa, muuten ei olisi asiaa tämän huoneen ulkopuolelle koskaan. Ja mies kirjoittaa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. On alistuttava kohtaloonsa. Vai onko sittenkään?

 Painostavaa musiikkia, sairasvuoteella kiemurtelua ja katsomossa myötäelämistä kipujen suhteen, jatkuvia kylmiä väreitä. Melkein kuulin kellon tikityksen päässäni, kun Annie lähtee käymään kaupungilla ja Paul jää yksin taloon. Hienosti toteutettu valoilla ja äänillä se, kun auto lähtee pihasta ja kauhunsekaisin tuntein odottaa, milloin ääni kuuluu uudestaan. Pyörivä näyttämö mahdollistaa sen, että sairastuvan ovista pääsee muualle taloon ja sieltä aukeaakin aika hyytävät näkymät, näytelmän loppupuolella varsinkin kun on hiukan mennyt sisustus överiksi. Suljetut ja etenkin avonaiset ovet osoittautuivat tässä tapauksessa jälleen kompastuskivikseni, kun mielikuvitukseni lähtee laukalle ja pelkään jotain tapahtuvan jo valmiiksi. Olin välillä jatkuvassa viritystilassa ja puristin käsiäni nyrkkiin, ja minä onneton kun menin bongaamaan Annien seinältä erään kammottavan yksityiskohdan ja kun tuli aika tsekata se uudestaan... Pari-kolme kertaa sanoin ääneen "ei saatana" kun peljästyin. En osannut rentoutua silloinkaan kun sheriffi Buster (Jukka Leisti) on paikalla, vaikka hänen rauhallinen läsnäolonsa pientä armoa toikin hetkellisesti.

 Tampereen Teatterin Frenckell on saanut aiemminkin kunnian toimia psykologisten trillereiden ja "kauhuteatterin" näyttämönä (Mustapukuinen nainen, Kylmä murha...) ja vähän liiankin hyvin toimii Piina teatteriversiona. Liian jännittäväksi kun meno äityy, voi kirjan laskea käsistään ja jatkaa sitten kun on saanut hengityksen tasaantumaan. Kotosalla elokuvaa katsellessaan voi painaa pausea, vaihtaa kanavaa, lähteä käymään jääkaapilla ja laittaa samalla lisää valoja huoneeseen. Teatterissa sitä istutaan paikallaan ja muut määräävät taukojen paikat ja valaistuksen määrät. Kaikki tapahtuu siinä silmien edessä eikä armoa anneta, ja se on kamalaa ja samalla niin ihanaa.

 Joskus olen huvikseni sanonut olevani jonkun tyypin "ykkösfani", vaan enpä sano taas vähään aikaan.

 Kiitos Antti Mikkola ja koko työryhmä, mikäs se sopiikaan paremmin pimeisiin ja synkkiin syysiltoihin kuin lämmöllä tämänkin esityksen muisteleminen...

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.

 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri

Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 29.1. 2019, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Teksti A.R. Gurney
Suomennos Juha Lehtola
Ääni nauhalla Antti Mikkola

Näyttämöllä : Esko Roine ja Seela Sella

 Ei lavastussuunnittelijaa, ei ohjaajaa. Lavalla pari pöytää ja kaksi tuolia, pöydillä erinäisiä papereita ja vesilasit. Valot himmenevät ja näyttelijät saapuvat lavalle eri puolilta. Jostain kuuluu ääni, joka kertoo miten tätä teosta tulisi esittää. Ei pukuvaihtoja, ei turhaa ilmeilyä, ei itkua. Selvä. Roine ja Sella istuvat pöytien ääreen ja ympäröivä maailma unohtuu hetkessä.

 Andy (Esko Roine) ja Melissa (Seela Sella) lukevat vuorotellen toisilleen kirjoittamia viestejä, kortteja ja kirjeitä, mukana myös piirroksia. Teiniajoista ja tanssiaisista lähdetään liikkeelle kohti opiskeluaikoja ja aikuisuutta. Elämä vie kirjekaveruksia eri puolille maailmaa, mutta jonkinlainen yhteys säilyy pitkästä välimatkasta huolimatta. Elämä myös kohtelee heitä hyvin eri tavoin ja välillä viesteihin ei vastausta kuulu. Sehän tunnetusti ahdistaa ja saa lähettämään taas uuden viestin. Mitä on tapahtunut? Tuliko loukattua? Miksi hän ei vastaa? Miksi hän ei voi soittaa tai halua tavata?

 Jotenkin tuntuu aluksi oudolta ajatus siitä, että kaksi ihmistä istuu lavalla lukemassa kirjeitä. Älytön idea ja silti niin nerokas. Joskus yksinkertaisuus on Se Juttu. On vain teksti ja taitavat tulkitsijat. Tekstiä ei ole saanut opetella ulkoa, joten reaktiot tuntuvat tuoreilta. Kuin niitä luettaisi ja kuultaisi ensimmäistä kertaa. Pysähdyttävintä minulle on toisen hiljaisuus. Vähän tyhjäkin katse kaukaisuuteen. Kirje on saapunut perille, mutta siihen ei jostain syystä ehditä tai pystytä vastaamaan. Voimme vain arvailla syitä. Toisen ahdistus ja kiukku.

 Onhan tämä nyt melkoinen helmi. Loppupuolella meni hiukan roskia silmiin. Kiitos tästä!

ps. Olin aprillipäivänä tätä katsomassa. Ennen esitystä kirjoitin somekanavilleni päivityksen, jossa ilmoitin että ennakkotiedoista poiketen lavalla onkin tänään Roineen Eskon kanssa kirjeitä lukemassa meikäläinen. Ei oikein tainnut mennä läpi.

Kuva (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Spiraali / Tampereen Teatteri

Spiraali / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Tampereen Teatterin ja Tampereen Musiikkiakatemian yhteistuotanto

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu ja kampaukset Jonna Lindström
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Koreografia Miika Riekkinen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Musiikin suunnittelu ja toteutus Aleksi Laukkonen (TAMK Musiikki)
Taikakonsultti Jose Ahonen
Ohjaajan assistentti Anna Rantanen (TAMK Musiikki)

Orkesteri : Samuel Arola (rummut, Tampereen Konservatorio), Allan Castellanos (live-elektroniikka, TAMK Musiikki) ja Aleksi Laukkonen (piano ja harmonikka, TAMK Musiikki)

Rooleissa : Ville Majamaa, Jarno Hyökyvaara, Roosa Lehtinen, Leea Lepistö, Harry Laine, Ella Numminen, Moona Lehtola, Samuli Pajunen, Maria Rantalankila, Heikki Järvinen, Meeri Uusi-Äijö, Anni Honkanen, Inka Pohjonen, Iina Nurminen ja Ninni Niemikunnas

 Huom. Näin esityksen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

 Olen usein kirjoitellut siitä, miten käy kun ennakko-odotukset eivät toteudu. Jotenkin olin omassa päässäni kuvitellut, että Spiraali on pullollaan taikuutta, kaikenlaista silmänkääntöhommaa ja ehkä sirkustemppujakin. Hupsistakeikkaa, eipä ollutkaan, vaan jotain aivan muuta, jotain vielä enemmän mitä osasin kuvitella. Poistuin teatterista täysin lumoutuneena ja ulkopuolisen maailman unohtaneena. Ulkona kävi viime luihin ja ytimiin, sisällä tarina vei mennessään jonnekin mystiseen paikkaan, kuin olisin ollut keskellä kiehtovaa unta, jonka haluaisi jatkuvan.

 Alussa hiukan jänskätti, että ei kai tässä vaan joudu lavalle itsekin, kun paikkanumeroita kyseltiin. Joku saattaa joutuakin. Varsinaiseen myllytykseen pääsee Nico (Jarno Hyökyvaara), jonka illan isäntä (Ville Majamaa) hypnotisoi. Menemme täysin toiseen aikaan, toiseen kulttuuriin, kiehtovaan maailmaan. En tiedä vetääkö salissa, mutta minulla meni kylmiä väreitä pitkin käsivarsiani moneen otteeseen. Pienet nuket, viihdyttävää tanssia, taidokasta laulua ja musisointia. Jotenkin tuntui siltä, etten istu enää teatterissa vaan jossain täysin muualla, keskellä tarinaa, joka imaisi täysin mukaansa.

 Väliajan jälkeen kierrokset lisääntyvät, taas väkeä viedään ajassa taaksepäin. Tanssiva karhu, tikarinheittoa, lisää laulua ja kiehtovaa tanssia, uusi tapahtumapaikka. Kyllä on monilahjakasta porukkaa lavalla, ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä! Tämänkaltainen yhteistyökuvio antaa kyllä paljon kaikille osapuolille ja varsinkin katsojille. On ihanaa nähdä uusia kasvoja ja hurmaantua tekemisen meiningistä. Nautittavaa katsottavaa!

 Kyllä niitä taikatemppujakin muutama nähdään, minua aina vähän "kiukuttaa" se, kun jotain katoaa silmieni edessä. Ja se spiraalin keskelle tuijottaminen, ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan. Huh ja heh! Päällimmäisenä jäi mieleeni tarinankerronta, muistot, mielikuvitus, unenkaltaisuus, tietynlainen herkkyys, soljuvuus, saumaton yhteistyö. Lisää tämmöistä!

 Kävi myös sellainen ajatus mielessä, että Ville Majamaa voisi lukea jonkun äänikirjan! Jonkun rentoutusjutun, iltasadun. Villen rauhoittavaa ääntä kuunnellessa kaikki huolet poistuisi ja voisi nukahtaa levollisin mielin.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Häpeä! - nolo komedia / Tampereen Teatteri

Häpeä! - nolo komedia / Tampereen Teatteri, Kulttuuriravintola Kivi

Kantaesitys 10.1. 2019, kesto noin 1h 35min (väliaikoineen)

Huom! K18

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen
Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Valosuunnittelu Petra Honkaniemi
Videosuunnittelu Heikki Järvinen

Estradilla : Kaisa Hela ja Mari Turunen

 Olen tehnyt galluppia tuttavieni keskuudessa aiheesta häpeä. Mikä olisi nolointa, mitä voisi sattua ja mikä hävettäisi kaikista eniten? En enää muista muiden vastauksia, mutta omani on selkeä. Unissani havahdun jostain julkisesta paikasta joko ilman housuja tai ilman paitaa. Aluksi mietin, että ei kukaan varmaan huomaa sitä, että olen tissit tai persus paljaana keskellä kaupunkia kävelemässä. Huomaa kyllä, ja yritänkin sitten epätoivoisesti jostain haalia jotain suojakseni ala- tai yläpäähän. Tässä asiassa on huojentavaa se, että näen selkounia ja koko ajan olen tietoinen siitä, että nyt ollaan unessa eikä oikeasti puolialasti. Jotain täytyisi olla pahasti vinksallaan, jos tuosta noin unohtaisin pukeutua kunnolla ja lähtisin ulos esimerkiksi ilman housuja. Ihan oikeasti minua hävettäisi kaikista eniten tilanne, joka on ollut lähellä monta kertaa ja se tässä pelottaakin, että joku kerta ns. nalli napsahtaa. Kuvitelkaa tilanne, jossa vatsassa alkaisi kiertää hurjasti kesken teatteriesityksen/elokuvissaistumisen/kadullakävelemisen ja et pystyisi hikisestä sinnittelystä huolimatta enää pidättämään, vaikka kuinka puristaisit pakaroitasi sitkeästi yhteen ja laskisit päässäsi hiljaa numeroita. Paskoisit housuusi kesken esityksen, ja paikalta olisi paha poistua vaivihkaa kenenkään huomaamatta. Tämä tilanne olisi itselleni häpeän huippu, enkä kehtaisi ikinä enää liikkua missään tuon jälkeen. Toistaiseksi siis vielä liikutaan ja nyt tietysti jännittää se, milloin todellisuus lyö vasten kasvoja kun sen nyt menin kirjoittamaan julki kaiken kansan luettavaksi.

 Luulin saapuvani pääkallonpaikalle (ja pääkallokelillä, jouduin vaihtamaan sillalla kesken matkan suuntaa ja toiselle puolelle katua, kun vastaan jäätikön jälkeen tuli jumalaton lätäkkö, jossa eräs rouwa jo meinasi kaatua seljälleen sitä ylittäessään) hyvissä ajoin, mutta niin oli moni muukin päättänyt ja oikeastaan vain eturivin paikkoja oli jäljellä. Onneksi eräs tuttu ystävänsä kera bongasi minut baaritiskiltä ja pääsin soluttautumaan heidän pöytäänsä. Tohkeissani pillasin kaakaot päälleni ja pöydälle, mutta se nyt ei niin vakavaa ollut. Osaan kyllä nauraa itselleni. Tiedän kyllä yhden tutun, jota moinen sohlaus olisi hävettänyt niin paljon, että koko ilta olisi mennyt pilalle.

 Mari Turunen ja Kaisa Hela ovat rotunaisia parhaimmasta päästä, se on todettu jo aikaa sitten ja sellainen kutina oli meikäläisellä, että he eivät takuulla jätä ketään kylmäksi. Nyt pistetään kaikki likoon ja mennään häpeän kynnyksen yli ja ali niin että heilahtaa. Erityisen piikikäs oli alun kisa, jossa työhistorian osumilla sivallettiin puolin ja toisin. Vahvaa Kummeli-taustaa molemmilla, ja itseäni huvitti muinainen katsojakommentti, jossa Turusta oli luultu Eero Ahoksi. Tirsk.

 Molemmat tunnustavat henkilökohtaisia asioita, jotka aiheuttavat epämieluisan olon. Tanssihommat ja Whitney Houston-tyylinen voimaballadi tyylillä, hikikarpalot kihoavat otsalle moisen ajattelustakin. Jokainen katsoja varmasti miettii mielessään omia kipukohtiaan ja mahdollisia tilanteita, joissa voisi testata omaa rohkeuttaan kohdata häpeälliseksi kokemansa tilanne silmästä silmään. Entä työhaastattelu eri tasoineen? Äidin yllättävä puhe syntymäpäivillä? Isän ronskit puheet ja suvaitsemattomuus? Artek Nyborgin haastateltavana tänään itse Häpeä (hieno asu muuten..) ja flashbackit. Viaton joululoman alku, jonka jälkeen tilanne eskaloitui irtisanoutumiseen puhelimitse keskellä yötä (Mulkku-Juissin tietty katse hihitytti kovasti meikäläistä ja muitakin). Yleisö hykertelee. Naurattaa, ei niinkään siksi, että Kaisa tai Mari on mokannut pahasti joskus vaan siksi, että minäkin olen kokenut saman, hävennyt itseni/ystävän/tuntemattoman vuoksi/puolesta silmät päästäni - ja silti olen hengissä. Ei auennut maahan valtavaa kuilua, jonne olisi pudonnut valtaisan häpeän sysäämänä eikä jostain takavasemmalta tullut montypythonmaista jalkaa, joka olisi litistänyt niille sijoilleen. Mutta miten selättää oman pään sisältä ne ajatukset, jotka estävät meitä toteuttamasta unelmiamme? Tekemästä jotain sellaista, josta on joskus pitänyt ja nauttinut, mutta nyt ei kehtaa, koska ...

Korvie/poskie ennen esitystä (c) Katri Dahlström

 Meno on paikoitellen ratkiriemukasta ja jotenkin kollektiivista, kannustavaa. Täti Moonikaa hoilataan ja ahteria hytkytetään musiikin tahdissa, tuntematon vierustoveri ojentaa toisen kapuloistaan ja yhdessä kilkutetaan niitä yhteen. Kaisa kohtaa yleisön bikinisillään, Mari pistää vielä paremmaksi. Tässä sitä ollaan. Aplodeerataan täysin hurmiossa, ja muutenkin on harvinaisen kohottunut tunnelma salissa. Sateinen ankea maanantai ja meno on kuin pikkujoulujen aikaan viikonloppuna! Whitney Houstonit ja Voguet menee tuosta noin, katsomokin on liekeissä.

 Mielettömän raikas ja railakas esitys, kera surumielistenkin sävyjen. Koko elämän kirjo samassa paketissa (kirjava kuin taustakangas). Ja mikä parasta, naisenergiaa koko lavan täydeltä! Mieleeni jäi kytemään ajatus siitä, että ehkä minäkin rohkenen vuuuuuosien tauon jälkeen uimahalliin tai kylpylään lutraamaan. Mikä minua estäisi!?

 Mari Turusesta tuli muuten mieleeni, ei niinkään Eero Aho, vaan Brienne of Tarth! Tietäjät tietää...

Kuva (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Esa Latva-Äijö
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Simo Savisaari
Musiikkivalinnat Esa Latva-Äijö

Rooleissa : Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Esko Kovero, Ville Majamaa ja Elina Rintala

 Unelmia ja elokuvahommia 

 Ei ole ollut tapana harrastaa otsikkoja, mutta tähän näytelmään tuo jotenkin sopii. Esa Latva-Äijön neljäs näytelmä (aiempia en valitettavasti ole päässyt näkemään, etenkin Taxikuski harmittaa) kertoo Maxista (Esko Kovero), jolla on Suuri Unelma elokuvasta. Mies taitaa olla aikamoinen leffafriikki, siitä kertovat mustavalkoiset valokuvat entisaikojen filmitähdistä ja seinällä Marlon Brandon juliste. Tunnelma huoneessa on jotenkin pysähtynyt, odottavainen. Melkein voi kuulla ilmastointilaitteen surinan.

 Koekuvaukseen saapuu amatöörinäyttelijä, taiteilijanimeltään Danny (Ville Majamaa), joka on ehtinyt tehdä "urallaan" kaikenlaista pientä ja nyt olisi hiljalleen läpimurron aika. Max aikoo ohjata elokuvan, käsikirjoitus ja visio on valmiina - vain näyttelijät puuttuvat. Yksi elokuva riittäisi nostamaan hänet maailmanmaineeseen ja palkintogaalojen pöytiä tyhjentämään. Idolinsa Brando näytteli yli neljässäkymmenessä elokuvassa, mutta teki/ohjasi vain yhden (Vihan riivaama) ja nimenomaan siitä hänet muistetaan.

 Dannyn lisäksi koekuvauksiin saapuu Pirjo (Elina Rintala), harrastajanäyttämöltä tuttu. Hän on valmis lopettamaan kolmivuorotyöt muovipussitehtaalla elokuvaroolin myötä. Max testaa Pirjon reagointikykyä aika erikoisella tavalla, ja Pirjo näyttää kyllä, että täältä pesee tarvittaessa. Koekuvauksiin eksyy hiukan vahingossa myös Nykänen (Arttu Ratinen), mies ja kitara -tyylinen hemmo. Nykäsen isä sattuu olemaan elokuva-alalla kohtuullisen arvostetussa asemassa, ja tästäkös Maxin leffaprojekti saa uutta virtaa.

 Väliajalle mentäessä olin edelleen odottavaisin mielin. Alkuasetelmat olivat suhtkoht selvillä, mutta mihin suuntaan seuraavaksi lähdettäisiin? Jotain pitäisi hiljalleen alkaa tapahtua, toki dialogi on ollut varsin napakkaa ja toimivaa, mutta kaipasin jo jotain muutakin. Dannyn näyte Romeo ja Julia -monologistaan oli aika hieno, käsiliikkeineen kaikkineen. Minkälaista leffaa tässä oikein oltaisiin tekemässä? Näytelmän nimi pyörii mielessäni.

 Valaistu Brando-juliste saa minut ja tuntemattoman vierustoverin miettimään, kuinka monta vuotta mahtaa olla herran kuolemasta. Vierustoverini myös muisteli menneitä aikoja, Elokuva-Aitta -lehteä ja Brandoa kansikuvapoikana. Hienoja aikoja, hienoja muistoja!

 Näytelmässä tositoimiin ryhdytään sitten väliajan jälkeen ja heti on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. On panttivankia, kommandopipoa, aseita ja sipsejä. Kyllä, sipsejä - ja Danny vaatii visioimaan limukkaa myös. Tämä jotenkin huvitti. Käy ilmi, että elokuvan aiheena olisi pankkiryöstö ja se pitäisi toteuttaa ihan oikeasti, jotta leffaan saataisiin aitoa tunnelmaa. Yllättäviä käänteitä on luvassa pankissa, kun pankkivirkailija Liisa (Aliisa Pulkkinen) kääntää koko homman päälaelleen ja kuka onkaan lopulta ryöstämässä ketä. Mainio virkailija! Lyhyestä lava-ajastaan huolimatta lähtemätön vaikutus.

 Kenen unelmat toteutuvat? Tarvitaanko unelmien toteutumiseen rahaa, vai täyttyvätkö toiveet jostain muusta? Pääseekö Pirjo pois kolmivuorotöistä? Mitä tekemistä horoskoopeilla on tämän kanssa? Mikä on Tukholma-syndrooma?

 Musiikkivalinnoista pidin kovasti, taiten valittuja kappaleita. Tunnelmapaloja. Mukavaa oli myös nähdä Esko Kovero ensimmäistä kertaa näyttämöllä (suuri yleisö tuntee hänet paremmin Salkkareiden Ismo Laitelana), varsin monipuolisesti hän pääsi käyttämään osaamistaan, Max kun oli tarvittaessa aika räiskyvä luonteeltaan.

 Muuten minulle jäi kyllä harmittavasti aika laimea olo tästä, ja syytän täysin ajoitusta. Olin edellispäivänä ollut KOM-teatterin ensi-illassa, nukkunut yöni katkonaisesti, mennyt silmät ristissä aamuvuoroon, liukastellut kotimatkalla itseni uuvuksiin, ehtinyt olla kotona tunnin ja sitten kohti Tamperetta. Toisenlaisissa olosuhteissa olisin saanut varmaankin tästä enemmän irti. Nyt jälkimauksi jäi "ihan jees". Kansaa oli katsomo täynnä ja se on aina hienoa! Tärkeintä on, että väki käy teatterissa. Niin, ja leffafriikeille tästä löytyy kaikenlaista bongailtavaa ja samaistuttavaa, otaksun.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Pakolaiset / Tampereen Teatteri

Pakolaiset / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 17.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Perustuu Johannes Linnankosken samannimiseen romaaniin vuodelta 1909
Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi 

Dramatisointi, ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Roiha
Videosuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Heli Roininen
Musiikki Pekko Käppi
Koreografia Riikka Puumalainen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Rooleissa : Heikki Kinnunen, Eeva Hakulinen, Esko Roine, Ritva Jalonen, Riikka Puumalainen, Martti Manninen, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Elisa Piispanen ja Pekko Käppi

Heikki Kinnunen ja Riikka Puumalainen 

 Sen pitemmittä puheitta mennään suoraan asiaan tällä kertaa. Vähän varttuneempi hämäläinen talonpoika, leskimies Uutela (Heikki Kinnunen vahvassa vedossa) saa vaimokseen Keskitalon kovin vakavailmeisen ja vaiteliaan Manta-tyttären (Riikka Puumalainen). Isäntä-Keskitalon (Esko Roine) mielestä tuli tehtyä hyvät naimakaupat ja kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin, mutta toisin käy. Manta onkin raskaana toiselle miehelle ja voi sitä häpeän määrää. Välttyäkseen ikäviltä puheilta ja maineen täydelliseltä menetykseltä niin Keskitalo kuin Uutelakin perheineen muuttavat kauas Savoon, jossa elon voisi aloittaa puhtaalta pöydältä vailla menneisyyden taakkaa.

 Aika jännästi tulin "huijatuksi" heti alkuunsa. Näyttämöllä tyhjiä tuoleja ja hyvin minimalistista muutenkin. Jotenkin sitä mielessään ajattelee, että "ahaa tämmöinen pienimuotoinen toteutus ja lavakin tavallista suppeammassa käytössä", vaan kohta jo heitetäänkin aivoissa kuperkeikkaa ja takaseinä siirretään käsivoimin kauemmas, aivan kuten porukkakin siirtyy paikasta toiseen uusiin maisemiin. Kiehtovaa ja yllättävää. Ihan sitä terästäytyy ja suhtautuu tulevaan täysin eri fiiliksissä, kun tyylilajikin on jotain muuta mitä on kenties odottanut. No, Mikko Roihalta en mitään ihan perinteistä tosin odottanutkaan.

Pekko Käppi ja Riikka Puumalainen 

 Väliajalle mentäessä olin seuralaiseni kanssa silmät ymmyrkäisenä täysin "tiloissa". Mikä vimma, ryhdikkyys, hengästyttävää ja kaunista tanssin liikekieltä, nuorten vauhtia ja vastapainoksi vanhempien rauhallisuutta (vaikka sisällä kuohuu ja kiehuu taatusti), mustavalkoisuutta - ja kaiken keskellä Pekko Käpin jouhikko, jonka ääni tuntui resonoivan kehossani sisuksia myöten. Jotenkin meni kylmät väreet koko ajan jouhikon soidessa ja pulssi tuntui kiihtyvän. Oltiin jonkun mystisen voiman ja alkukantaisuuden äärellä. Vertasimme myös näkemäämme Sielun Veljien keikkaan - hurmoshenkistä menoa kiihtyvässä rytmissä. Hieno kokemus. Valtava vaikutus Riikka Puumalaisen tanssilla - kaikki tunteet ja puhumattomat sanat yritetään ravistella kehosta irti tanssin keinoin. Huikeaa seurattavaa!

 Kyyneleet nosti silmiin ja palan kurkkuuni kohtaus, jossa jouluksi saadaan luettavaksi nippu Hämeen Sanomia ja aluksi kotokulmien uutisten luku on yhtä juhlaa, mutta hiljalleen nousee haikeus ja suunnaton kaipuu takaisin juurilleen pintaan. Lehtiä putoilee lisää suoraan syliin, jokainen kieppuu ilmassa omalla tavallaan. Kuin elämä ja ihminen itse. Tuli vahvasti mieleeni oma kokemukseni vuosien takaa, kun muutin pariksi vuodeksi Vaasaan ja vanhempani tilasivat minulle Hämeen Sanomat sinne, jotta olisin perillä etelän tapahtumista. Tsehovin Kolme sisarta haikailevat jatkuvasti Moskovaan, tässä tapauksessa puheissa kaikuu Häme (niin tässä näytelmässä kuin minulla Vaasassakin). Paikalliset tuntuvat täysin vierailta, vähän pelottavilta ja puhuvat oudosti, sielu on jatkuvasti vereslihalla ja ulkopuolisuuden tunne valtaa mielen. Kotini ei ole täällä, pakko päästä pois. Juurten voima vetää takaisin.

 Tässä oli jotenkin yhdessätekemisen meininki huipussaan ja "vanhat mestarit" lavalla sulassa sovussa nuorempien kanssa, täydentämässä toisiaan. Mustavalkoisuus toistui niin puvuissa kuin videoissakin, kuin olisi katsellut välillä vanhaa kotimaista elokuvaa eikä sinne päinkään silti. Joka tapauksessa täysin erilaista teatteria mihin olen Tampereen Teatterissa tottunut!

 Erityiskiitokset haluan antaa Pekko Käpille ja Riikka Puumalaiselle. Juuri ennen väliaikaa nähty ja koettu kohtaus ei varmasti unohdu koskaan. Täytyy myös myöntää, että en meinannut saada silmiäni irti hurmoshenkisesti tanssivasta Martti Mannisesta...

Esityskuvat (c) Moe Mustafa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Saiturin joulu / Tampereen Teatteri 2018

Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Tommi Auvinen, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Pyry Smolander, Amelia Auvinen, Valentin Salo ja Niklas Kallio/Väinö Muje

Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) 

 Iki-ihana Dickensin klassikko Saiturin joulu on onneksi palannut aina loppuvuodesta Tampereen Teatterin ohjelmistoon ja siitä on muodostunut toivottavasti monelle jo perinne. Itse muistelin nähneeni esityksen heti ensimmäisenä esitysvuonnaan mutta pienen tarkistuksen jälkeen huomasin, että väärässä oltiin vaihteeksi. Olen nähnyt tämän esityksen viimeksi joulukuussa 2013 ja nyt kun taas aktivoiduin uusintakierrokselle, tuntui siltä että tämähän on aivan erilainen mitä aiemmin! En muuten jostain syystä lämmennyt ihan täysin viisi vuotta sitten, Ilkka Heiskasen showlta tuntui silloin ja missä lie mätti muuten. Vuosien saatossa väki on hiukan vaihtunut, mutta Heiskanen saituri Scroogen roolissa on ja pysyy ja porskuttaa menemään sellaisella vimmalla, että huhhei. Rooli on saanut lisää nyansseja ja muhevaksi marinoitunut - eipä voi muuta kuin ihailla, ottaa rento asento katsomossa ja antaa joulufiiliksen tulla tupaan.

 Ennen esitystä kävin hakemassa kierroksia tunnelmalliselta Joulutorilta, imin itseeni fiilistä ja tuoksuja ja juuri kun olin sanonut ystävälleni, etten aio ostaa yhtikäs mitään, olin minuutti myöhemmin onnellinen virkatun glitterkärpässienen (kuusenkoriste tai ihan mikä vaan hei) omistaja. Joulupukkikin tuli nähtyä, itse asiassa jo toistamiseen. Edellisen kerran näin Joulupukin Turun Kauppahallissa muutama päivä sitten, kiertue näkyy olevan käynnissä. Ehdimme ihailemaan myös Kiven ja pääovien välissä sijaitsevaa jouluikkunaa, jossa oli parin näytelmän pienoismallit nähtävillä.

 Minulla ja ystävälläni oli paikat parvekkeen ensimmäisessä rivissä ja sieltä näki lyhyempikin ihan hyvin, etenkin kurottauduttuaan etunojaan kaidetta vasten. Siellä me sitten kuikuilimme kuin pienet lapset alas näyttämön suuntaan hymy korvissa, itse tosin en hankalahkossa asennossa viihtynyt kovin kauaa, kun aamulla tapahtunut pyörälläkaatuminen alkoi muistuttaa itseään oikeassa polvessani.

 Mistä kertoo Saiturin joulu? No minäpä kerron lyhyesti. Kylmäsydäminen ja itara Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) ei voi sietää joulua eikä toivo kenenkään muunkaan juhlasta nauttivan millään tavalla. "Humpuukia!" narisee ukko nuivasti hyvänjoulun toivotuksiin ja jouluisiin kuorolauleloihin. Mammonaa hän tuntuu rakastavan, ei mitään muuta. Pitkin hampain hän antaa perheelliselle työntekijälleen joulun kunniaksi yhden vapaapäivän. Yllärinä Scroogen vuosia sitten menehtynyt yhtiökumppani Marley ilmestyy kahleitaan kalisuttelevana aaveena paikalle (katosta, huimaaaaa) ja ilmoittaa, että tulevana yönä Scroogelle ilmestyy kolme henkeä tasatunnein - menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget. Kannattaisi kuunnella, mitä hengillä on kerrottavanaan. Ehkä Scrooge saisi jonkinlaisen oivalluksen siitä, mikä joulussa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, ja vielä olisi mahdollista tehdä muutos, jolla olisi vaikutusta monen ihmisen elämään. Humpuukia moiset puheet, mutta niin vaan henget ilmineeraantuvat paikalle vuorotellen ja saituri joutuu aikamoiseen pyöritykseen. Mahtaneeko Scrooge oppia mitään vai onko liian myöhäistä muuttua ihmisenä?

 En ymmärrä miksi olin ensinäkemäni perusteella muinoin aika nuivalla päällä! Tämähän on kerrassaan lumoava esitys, joka on tulvillaan teatterin ja joulun taikaa! Upeat, monipuoliset lavasteet täynnä kaikenlaisia jippoja, kauniita pukuja ja sielukasta yhteislaulua, ja niin suloinen pikku-Tim. Mystistä savua ja tyhjästä ilmestyviä henkiä ja muita hahmoja... Menneisyyden lyhyenläntä henki (Martti Manninen) alun piipittävine äänineen oli varsin hauska tapaus ja ovelasti toteutettu, ja tämän hengen kanssa Scrooge pääsee/joutuu katselemaan uudestaan omia lapsuus-ja nuoruusaikojaan, jotka nostavat haikeuden pintaan. Joskus hän rakasti muutakin kuin rahaa, mutta sitten tapahtui jotain... Nykyisyyden henki kurvailee valtaisana joulukuusena ja Tulevaisuuden henki on mystinen, pelottavakin hahmo ja tunnelma synkkenee.

 Kuten heti alkuun tuli mainittua, Ilkka Heiskanen on oikein elementissään vanhana kitupiikkinä. Mies narisee ja kähisee selkäranka kiemuralla, suu myrtsinä ja käy välillä lavan reunustalla elehtimässä katsomon suuntaankin. Vähän tuntuu siltä, että kun nykyiset lapsikatsojat tuovat omia lapsiaan joskus vuosien päästä katsomaan perinteistä Saiturin joulua Tampereen Teatteriin, siellä Heiskanen heiluu vieläkin yömyssy päässään. Kun on kerran vauhtiin päästy, häntä ei pidättele mikään!

 Tampereen Joulutori tunnelmallisine valoineen, huumaavine tuoksuineen, herkkuineen ja lahjaideoineen sekä teatteri iltavalaistuksessaan - mieltä herkistävä yhdistelmä! Ja tähän kylkeen vielä Saiturin joulu. Vielä kun olisi edes hitunen lunta.

 Ihanan paljon oli lapsikatsojia! Takuulla ikimuistoinen kokemus tämä, ja vielä pitäisi malttaa odottaa mooooonta päivää itse joulua. Ensi vuonna haluan kyllä nähdä tämän uudestaan ja vielä lähempänä h-hetkeä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Anna Karenina / Tampereen Teatteri

Anna Karenina / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 25.10. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Leo Tolstoin romaanista dramatisoinut Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografia Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Pia Piltz, Lari Halme, Marc Gassot, Turkka Mastomäki, Pihla Pohjolainen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Elina Rintala, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Miika Riekkinen, Vera Pekkonen/Petra Porspakka ja Otso Majamaa/Veikka Välikoski

Levin ja Anna 

 Anna Karenina on kuulunut niihin klassikkoteoksiin, joita olen vähän tarkoituksella vältellyt. Muistan, että aikoja sitten ystäväni nukahti kesken Porin Teatterin esityksen ja kertoi, että mitään niin puuduttavaa ei ole koskaan nähnyt eikä halua enää nähdäkään. Sanat "puuduttava ja tylsä" taisivat jäädä tuosta päähäni kaikumaan pitkäksi aikaa, ja siten olen välttynyt ihan kaikelta, mikä liittyy tähän teokseen. En edes tiennyt tarinan juonesta mitään ennen kuin näin ensimmäiset mainoskuvat Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Kuvassa jumalaisen kaunis, mutta jotenkin surullinen Anna Karenina (Pia Piltz) tuijottaa suoraan sieluuni mustassa puvussaan. Kiinnostukseni heräsi välittömästi. Kuka tämä nainen on? Mikä on hänen tarinansa? Mikä saa hänet näyttämään samalla sekä ryhdikkäältä ja ylväältä, mutta myös äärimmäisen herkältä ja haavoittuvaiselta? Mikä on se voima, joka saa kaikenlaista aikaan?

 Rakkaus. Intohimoa ja poltetta täynnä oleva rakkaus, josta tiedät jo etukäteen, että tulet polttamaan karrelle niin sydämesi kuin koko elämäsi ja olemassaolosi, ja silti heittäydyt täysillä liekkien sekaan. Niin ihmiset ovat tehneet ennen ja tulevat tekemään jatkossakin. Niin ihmeellinen on rakkauden voima. Se saa aikaan tekoja ja sanoja, jotka kaduttavat ehkä joskus, mutta ei sillä hetkellä. Kun rakkaus iskee, silloin ei ole järjestä häivääkään ja ollaan täysin sydämen ja alkukantaisten viettien vietävänä. Silloin mennään eikä meinata.

 Niin. Anna Karenina on aviossa ja pienen pojan äiti, hyvämaineinen nainen. Aviomies Kareninilla (Turkka Mastomäki) on statusta ja mammonaa, mikäs siinä on ollessa. Intohimo heidän väliltään puuttuu kuitenkin täysin. Juna-asemalla Annan katse kohtaa komean Vronskin (Marc Gassot) kanssa, ja se on menoa sitten. Annan tarinan rinnalla kulkee luontevasti Levinin (Lari Halme) tarina. Hän on työteliäs, kaikin tavoin suoraselkäinen mies ja korviaan myöten rakastunut Kittyyn (Pihla Pohjolainen, jonka tämän myötä nimesin Suomen Lily Jamesiksi). Neito torjuu kosinnan, koskapa kuvittelee Vronskin liehittelevän häntä tulevissa tanssiaisissa. Valkoisten, viattomien pukujen keskelle pelmahtaa Anna Karenina tyrmäävän upeana mustassa puvussaan ja siitä eteenpäin kaikki järjellinen toiminta unohtuu. Yllättäen huomaan Levinin tuskailun vievän huomiotani ja ajatuksiani enemmän. Mies järjestää itselleen kaikenlaista korvaavaa toimintaa siellä sun täällä, mutta Kittyä ei saa päästään sitten millään. Hän näyttääkin siltä, että viikkokausia on valvottu ja vain mietitty Kittyä ja hymykuoppia eikä ihme, kyllä itselläkin voisi mennä yöunet Pihla Pohjolaista miettiessäni. Onneksi he sentään saavat toisensa loppupuolella.

Anna ja Vronski 

 "Nyt minä tiedän mitä on elää. Se on häpeällistä, se on hurmiollista, se on pelottavaa" sanoo Anna Karenina, ja siitä huolimatta ja juuri siksi hän on valmis suhteeseen Vronskin kanssa, vaikka sitten menettäisi arvostuksensa piireissä ja mikä pahinta, oman lapsensa. Upeasti kantaa Pia Piltz niin pukunsa kuin kaikki roolihenkilönsä tunnemyrskyt. Koskettava roolityö kertakaikkiaan. Vaakakupissa painaa paljon, menettämisen pelko eri muodoissaan. Ja toisaalla taas Annan veli Stiva (Ville Majamaa) on saanut syrjähyppynsä anteeksi vaimoltaan (Eeva Hakulinen), ja sama meno kuitenkin jatkuu. Miksi mies ei saa minkäänlaisia tunnontuskia suhteestaan? Miksi miehen käytös olisi hyväksyttävämpää? Vaimo Dollyn ikään kuin suoraan katsojille avautuminen Levinin ja Kittyn häissä on mainio vastaveto.

Dolly ja Kitty, kokemus ja viattomuus samassa kuvassa 

 Odotin etenkin suuria, pakahduttavia tunteita, hengästyttävän upeita pukuja ja niiden kauniita/komeita kantajia sekä synkkiä, maalauksellisia näyttämökuvia koko kolmen tunnin edestä. Sain paljon enemmän. Sain kaikkea tuota jo mainittua ja lisäksi polttavia katseita, kaipauksesta ja rakkaudesta kiiluvia silmiä, kosketuksia, hulmuavia helmoja ja kiharoita, muutamia komeita viiksiä, kättään auliisti ojentavan Kuoleman, näyttämön poikki hiljalleen pyörivän maatuskanuken, lähestyvän junan äänet, jatkuvaa liikettä ja äkkinäistä pysähtymistä.

Levin ja Anna 

 Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa läpi koko näytelmän eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kulkenut Levin näkee Annan muotokuvan, joka onkin yllättäen kuin peili ja he kohtaavat oikeasti viimein. Lisäksi mieleni teki kerran nousta seisomaan ja huutaa kovaa, että "Menkää nyt toistenne luo!" Kitty ja Levin seisovat pitkään toisiaan tuijottaen näyttämön vastakkaisilla laidoilla ja tunne heidän välillään on niiiin voimakas, että sydän pakahtuu siitä, kun eivät älyä lähteä toisiaan lähestymään ripeämmin.

 Ah. Pidin suunnattomasti näyttämön goottihenkisestä synkkyydestä ja taustan kuvista pilvineen ja lintuineen. Alussa muuten nenääni tuoksui poltettu puu? En tiedä miksi. Valojen siivilöityminen kauniisti ylhäältä - roolihenkilöt näyttivät pirun hyviltä niissä! Tunnelma oli välillä sellainen, että tuntui katselevansa jotain Tim Burtonin leffaa livenä. Sopi hyvin tähän marraskuun valottomuuteen ja synkistelyyn. Ulkosalla teatterin kulmilla tuntui siltä, että kohta joku menee helmat torin kivetystä vasten viistäen kohtaloaan kohti, kääntääkin yllättäen katseensa suoraan minuun ja näen kalpeat, kauniit kasvot. Päältä lentää parvi mustia lintuja, pilvet menevät kuutamon eteen, jostain kaukaa kuuluu kirkonkellot... On aika lähteä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Sademies / Tampereen Teatteri

Sademies / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 7.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Dan Gordon
Perustuu Barry Morrow´n ja Ronsld Bassin elokuvakäsikirjoitukseen
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Georg Malvius
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Lari Halme, Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen

Lari, Risto ja Matti 

 Vuonna 1988 ilmestyi neljä Oscaria voittanut elokuva "Rain Man". Kävin sen katsomassa leffateatterissa ja vaikutuin suuresti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvia itse elokuvasta, vain hajanaisia muistoja sieltä sun täältä. Onneksi. Kun kuulin, että Tampereen Teatteriin on tulossa teatteriversio, jonka pääosissa Risto Korhonen ja Lari Halme, sydämessäni läikähti. Tiesin, että paljon olisi kiinni veljesparia näyttelevien välisestä kemiasta ja sen suhteen ei olisi mitään hätää. Tiesin myös sen, että Risto Korhonen loistaisi Raymondin roolissa, ja monet näkisivät hänen näyttelijyytensä uusin silmin. Vuonna 1998 Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa pyöri näytelmä "Inishmaanin rampa". Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut teatterista (kävin ehkä pari kertaa vuodessa jotain katsomassa), mutta tuon näytelmän nähtyäni jotain koko maailmani mullistavaa tapahtui. Pääroolissa loisti nuori vastavalmistunut Risto Korhonen. Kävin katsomassa näytelmän kuusi kertaa, ja teatterikärpäsyyteni sai alkunsa.

 Tähän pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista katseltavaa ja olen huumaantunut monestakin näyttelijästä vuorotellen. Ensi-illan jälkeen muistin vahvasti sen, miksi kaikki alkoi juuri Ristosta. Siksi. Ei ole mitään niin vaikuttavaa kuin näyttelijä, joka on saanut minut usein nauramaan vedet silmissä lähes hysterian partaalla ja sitten liikuttumaan kyyneliin yhdellä eleellä, yhdellä sanalla, yhdellä katseella. Uskallan väittää, että aika harvalla on sellainen kyky (mieleeni tulee ensimmäisenä Robin Williams).

 Näytelmä alkaa varsin kaoottisissa tunnelmissa. Näyttää siltä, että Charlie Babbitilla (Lari Halme) on vahvasti menossa autobisnekset persiilleen. Lucy (Petra Heinänen) ja Susan (Anna Ackerman) yrittävät toimistolla pitää lankoja ja puhelimia käsissään, naisten välissä Charlie mesoaa siihen malliin, että itsellänikin alkaa hiljalleen stressitaso nousta. Varsinaista älämölöä ja kirosanojen tulvaa, joka loppuu kuin seinään suru-uutisen vuoksi. Charlien isä on kuollut. Uutinen ei juurikaan miestä hetkauta, hän näyttää kylmettäneen sydämensä täysin ja ainoa asia joka itsekkään paskiaisen mielessä pyörii on se, paljonkohan mahtaa saada perintöä. Hautajaisten jälkeen lakimies Mooneylla (Arttu Ratinen) on isän viimeinen tahto hallussaan, ja siitäkös se riemu repeää. Charlie perisi vain vanhan auton ja palkintoruusut, ei muuta. Peräti 7 miljoonaa dollaria menisi erään säätiön hoidettavaksi, ja seuraavaksi Charlie ja tyttöystävä Susan löytävät itsensä hoitokodista tohtori Bruenerin (Matti Hakulinen) juttusilta. Stressipisteet alkavat jälleen nousta Charliella eikä vähiten siksi, että kuvioihin ilmestyy outo itsekseen höpisevä miekkonen, joka pyörittelee kumilankaa käsissään, vastaa kaikkeen "joo" tai "en mä tiedä" ja tuntuu elävän täysin omassa maailmassaan. Tietyt tv-ohjelmat tiettyyn aikaan, täsmälliset ruokailuhetket ja huoneen tavaroiden järjestys tuntuvat olevan miehelle elintärkeitä. Muuten miehen maailma suistuu radaltaan. Charlieta huvittaa moinen käytös. Että pitääkin tämänsorttisia idiootteja vammaisia eteen sattuakin. (Charlie ajattelee näin ja sanoo sen ääneenkin, itse ajattelen Charliesta samoin. Asennevamma on se pahin vamma.)

Susan (Anna Ackerman) ja Charlie (Lari Halme) 

 Kovasti koskettaa kohtaus, jossa Charlie ja Bruener käyvät tiukkaa keskustelua toisessa huoneessa ja samaan aikaan toisen huoneen hämärässä yksinäinen miekkonen keinuttaa itseään sängyllä hiljalleen. Mies on Raymond, Charlien isoveli. Veli, jonka olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan. Ja hän on tavallaan perinyt 7 miljoonaa, muttei ymmärrä rahan arvosta tuon taivaallista. Charlie muiluttaa velipojan matkaansa, josko reissulla saisi jotenkin keploteltua rahoista puolet itselleen. Susankin jaksaa veljesten matkassa hetken, mutta luovuttaa alkumetreillä Charlien käytöksen vuoksi. Fiksu likka tuo Susan, ja sitä paitsi hän osaa kohdata hienosti ja ennakkoluulottomasti Raymondin.

 Voi, millainen matka siitä kehkeytyykään! Matka vie ensin Los Angelesiin ja Las Vegasiinkin, ja molemmat oppivat koko ajan uutta. Ympäröivässä maailmassa riittää ihmeteltävää Raymondilla ja veljen ainutlaatuiset ominaisuudet tulevat hiljalleen tutuksi Charlielle. Pitää edetä varovaisesti, rakentaa luottamusta, kuin arkaa luonnonihmettä kesyttäen, varoen äkkinäisiä liikkeitä. Opetella katsomaan toista rehellisesti silmiin. Tärkeitä taitoja eikä mitään itsestäänselvyyksiä.

 Aikamoinen kivisydän täytyy olla, jos selviää katsomossa kuivin silmin ja missään ei liikahda. Mikä parasta, juuri kun olet liikuttunut herkästä kohtauksesta kyyneliin, voit samoilla silmillä nauraa vedet silmissä, kun kohtaus saa hassun käänteen. Raymond sutkauttelee veljeltään oppimiaan "viisauksia" sinne sun tänne ja varsin osuvasti. Huumori on myös lämminhenkistä, ei pilkkaavaa. Ei pidä siis pelätä, että tässä vellottaisi pateettisessa suossa, vaan näytelmä on paikoitellen myös pirun hauska! Haikeankaunis pianomusiikki tosin nostattaa kyyneliä silmiin jo valmiiksi muutamaan otteeseen...

Las Vegasissa 

 Ainutlaatuinen matka, eikä pelkästään paikasta A paikkaan B ja sieltä kohtaan C (taustakuvilla hoituu homma kätevästi), vaan matka ihmisyyteen, toisten ihmisten kohtaamiseen, omaan itseensä. Alun raivostuttavan äänekäs ja itsekäs Charlie korottaa ääntään tarpeettoman paljon pitkin matkaakin, mutta ihailtavasti kaikki ei lopussa enää pyörikään oman navan ja oman maailman ympärillä. Hieno roolityö Lari Halmeelta, ja seuratkaa etenkin hienovaraisen pieniä asioita - tapaa katsoa, tapaa koskettaa, olla tarvittaessa hetki hiljaa.

 Raymondin maailma pyörii rutiinien ja tarkkojen rituaalien ympärillä. Toistojen, tuttujen hokemien ja tuttujen ihmisten avulla kaikki on hyvin. Tämä on minun maailmani, tässä on turvallista ja hyvä olla. Hyväksykää se. Hyväksykää minut juuri sellaisena kuin olen. Pientä muutosta tapahtuu Raymondissakin. Meille näkyvät muutokset ovat pienenpieniä, mutta hänelle suurtakin suurempaa. Sisäistä muutosta ei silmin havaita, se pitää tuntea. Olen varma siitä, että katsomosta poistuttaessa monen sisällä oli tapahtunut suuria.

 Risto Korhonen. Ainutlaatuinen näyttelijä ja persoona, ei ole toista samanmoista eikä tule. Seuratkaa hänen sormiaan. Ikään kuin hän näppäilisi näkymätöntä soitinta, höyhenenkevyesti ja kuitenkin varmoin ottein. Seuratkaa taiteilijaa työssään. Hän tietää tasan tarkkaan mitä on tekemässä, aina. Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut seurata hänen otteitaan jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

The Risto Korhonen 

 Pieni loppukevennys... Tuumin, että Las Vegasissa nähdyt asut ovat sitä luokkaa, että herra Korhonen varmaan lunastaa asukokonaisuuden itselleen näytösten päätyttyä. Eipä olisi Kiven terassilla moista nähty aiemmin, ei kaiketi edes herran itsensä päällä!

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Sylityksin / Tampereen Teatteri

Sylityksin / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Jouni Koskinen

Rooleissa : Eeva Hakulinen, Martti Manninen, Pia Piltz, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kirsimarja Järvinen, Elina Rintala ja Sanele Salo/David Issa

Martti 

 Neljä päivää olen muhitellut päässäni ajatuksia siitä, mitä osaisin kirjoittaa Sylityksin-näytelmästä. En oikein vieläkään tiedä. Haastavalta tuntuu. Ehkä alan vain kirjoittaa ja katsotaan mitä tästä kehittyy.

 Korjataan alkua hieman. Haasteellista ei ole se, mitä näytelmästä kirjoittaisin, vaan miten käsittelen itse aihetta. Lapsettomuus. Miten henkilökohtaisen tekstin kirjoitan? Mihin vedän rajan? Okei, ensin pieni alustus. Olen lähes 48-vuotias vapaaehtoisesti lapseton naimisissa oleva nainen. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en minkäänlaista. En koe sitä kuitenkaan ongelmaksi, olen oppinut elämään asian kanssa. Minulla ei ole lapsia eikä tule, ja piste. Lapsettomuuteni ja etenkin naimisissaoloni yhdistettynä lapsettomuuteen on ollut monelle muulle sen sijaan ongelma. Nyt iän myötä kyselyt ovat onneksi loppuneet. Voi niitä kiusallisten tilanteiden määriä, kun pyöristynyt ulkomuotoni ei ollutkaan raskauden aiheuttamaa ja vuorotteluvapaalta töihinpalattuani kuulin ihmettelyä siitä, etten näköjään ollutkaan äitiyslomalla.

 Miehelläni on tytär, jonka äiti asuu muualla. Seurustelun alkuvaiheessa tyttö oli 12-vuotias. Hokasin, että tässähän on valmis paketti ja pikkuinen perhe, tämän minä otan. Toisilla treffeillä mieheni totesi, ettei hän halua sitten enempää lapsia. Sopii mulle, ei ongelmaa! Vaan entäpä jos olisikin halunnut? Tilanne voisi olla nyt toisenlainen. Ehkä. Ei voi mitenkään tietää. Joskus mietin, millainen äiti mahtaisin olla. Olisinko parempi ihminen lapsellisena? Yhteiskunnalle ja muutenkin arvokkaampi? Mitä tarinoita olisin iltasaduiksi kertonut? Olisiko minulla ajokortti, jotta voisin kuskata lasta harrastuksiin iltaisin? Kutsuttaisiinko minua enemmän sukulaisperheisiin kylään? Olisinko vähemmän siivousnatsi enkä jaksaisi enää välittää, vaikka joka paikka olisi murusia ja pieniä rasvaisia sormenjälkiä täynnä? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ei voi tietää.

Martti ja Mirja 

 Näytelmä siis kertoo lapsettomuudesta ja toisaalta lapsellisuudesta. Martti (Martti Manninen) ja Mirja (Eeva Hakulinen) ovat pitkään yrittäneet lasta, tuloksetta. Heti näytelmän alussa Mirja seisoo tyhjä jätskitikku kädessään lavalla, katse toiveikkaana. Ihan kuin kädessä olisi raskaustesti, mutta kuten todettu, tyhjää täynnä. Samalla lomareissulla on Mirjan paras ystävä Kaisa (Pia Piltz) tavannut hurmaavan gentlemannin Teemun (Ville Majamaa), jonka kanssa on hurjan kivaa yhdessä ihan vaan kaksin. Paluulennolla Teemusta paljastuu uusia puolia, kun koneessa on hiukan turbulenssia (niin kuin elämässäkin välillä) ja takana vieraat penskat huutavat ja potkivat selkänojiin. Käy ilmi, että Kaisa ja Teemu eivät voi sietää lapsia. No, Teemulla menee tilanteessa "hiukan" kuppi nurin ja Ville Majamaa saa täysin ansaitut väliaplodit.

Lentokoneessa on tunnelma kohdillaan 

 Tilanne Martilla ja Mirjalla alkaa käydä epätoivoiseksi eikä tunnelmaa helpota yhtään se, että lapsettomuushoitoklinikan lääkäri (Elina Rintala) on viimeisillään raskaana. Mirja kokee koko elämänsä täysin arvottomaksi ilman lasta, Martilla on sentään jooga. Hmph. Onhan heillä toisensa? Rakkaus? Toisen tuki vaikeassa tilanteessa? Ei hyvältä näytä. Lapsettomuus repii ja raastaa, kumpikin sanoo toisilleen asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Vai tarkoittaako sittenkin?

Elisa Piispanen ja Elina Rintala 

 Luin jostain arvostelusta, että näytelmässä nähdään epämiellyttäviä ihmisiä. Yksi kuvaili roolihahmoaan julmaksi. Minä näin ihmisiä kaikkine heikkouksineen ja epätäydellisyyksineen, herkän aiheen edessä kenestä tahansa paljastuu epämiellyttäviä puolia. Miellyttävä ihminen on mukava kohdata tosielämässä, mutta lavalla miellyttävyys on mielestäni lähes synonyymi tylsyydelle. Meissä kaikissa on se varjopuoli, joka silloin tällöin, oikeissa tai väärissä olosuhteissa, pompsahtaa esiin. Se on inhimillistä ja samalla kiinnostavaa, ei pelkkä miellyttävyys!

 Näytelmässä nähdään myös umpiväsynyt yksinhuoltaja (Elisa Piispanen), joka kaikkeen kyllästyneenä paiskoo kauppakasseja pitkin seiniä ja raijaa helvetin rumaa kolmipyöräistä paikasta toiseen. Lapsi itkee eikä sille kelpaa mikään. Äiti puhuu lapselleen ääni kireänä korostetun kohteliaasti, vaikka mieli varmaan tekisi riepotella lastakin pitkin seiniä runsaiden kirosanojen siivittämänä. Hänellä on kuitenkin voimaa skarpata ja näyttää, että jaksan kyllä yksin. Ei tartte auttaa, vaikka koko olemus huutaa apua ja edes pientä lepohetkeä.

 Mitenkäs sitten käy, kun Kaisa huomaakin olevansa raskaana? Eihän tässä näin pitänyt käydä! Miten käy ystävyydelle? Miten Mirja ottaa tämän uutisen? Yllättäen huomaan samaistuvani sairaalan siivoojaan Almaan (Kirsimarja Järvinen), ja sitten hän sanookin jotain, josta en ole samaa mieltä. Se siitä sitten. En löydä samaistumispintaa mistään. Alunperinhän muuten mietin, että onkos tämä näytelmä minulle sovelias ollenkaan, kun lapsettomuus ei ole minulle mikään kipupiste ja arka aihe. Taisi kääntyä niin, että enemmän minua kiinnostikin se, miten juuri nämä ihmiset tilanteistaan selviävät kuin se, mikä heidät tähän tilanteeseen on ajanut. Odottamattomia käänteitä, joita ei voi ennustaa etukäteen ja joiden kohdalla itse toimisi kenties toisin. Kenties.

Siivooja-Alma 

 Kaisan synnytyksen aikakin koittaa ja ilokaasua taitaa holahtaa katsomoonkin, sen verran absurdeja käänteitä tilanne saa ja hervoton nauru raikaa katsomossa. Teemu saa kunnian näyttää mistä insinöörit on tehty. Välillä vakavoidutaan ja kyllä muutaman kerran roskiakin menee silmiin. Monenlaisia, vähän ennalta-arvattuja ja yllättäviäkin käänteitä on luvassa.

 Lopuksi jotenkin jäi mieleeni päällimmäisenä tunteena itse esityksestä toivo ja elämän jatkuminen, vaikka katossa roikkuvat pehmoeläinmobilet loivatkin mieltä kaihertavia varjoja seinille.

 Yöunet kylläkin meni, sillä mietin kovasti sitä, miksi minulla ei ole lapsia. Miksi. En tiedä. Ehkä jossain syvällä on pelko. Pelko siitä, etten osaa, jaksa, pysty. Että jotain ikävää tapahtuu. Että teen virheen. "Mitäs minä sanoin!" kaikuu päässä. Lause, jota inhoan yli kaiken.

 Kuulkaa. Lapsettomuudessa minua surettaa eniten se, että vanhempani eivät ole saaneet kokea isovanhemmuuden iloja. Ja se, että olen ainoa lapsi ja minun jälkeeni ei jää mitään. Muistaako kukaan, että minäkin olin täällä joskus? Ehkä siksi olen perustanut tämän bloginkin, jotta minusta jäisi edes jonkinlainen jälki. Tämä lienee minun "lapseni". Suurella rakkaudella kasvatettu.

 Kiitokset työryhmälle ajatuksiaherättävästä näytelmästä. Pohdinta jatkukoon.

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)