Laurel ja Hardy - Mykkäfilmin mestarit / Tampereen Teatteri

 (Mainos / lippu saatu Tampereen Teatteri) 

 Ehkä se on tämä keski-ikä ja ajan väistämättömän kulumisen tajuaminen noin muutenkin, mutta varsinaista näytelmää ei ollut kulunut vielä sekuntiakaan kun minua jo itketti. Lavalla kaksi kulahtanutta mustaa hattua ja taustalla pyörimässä kooste menneiden aikojen elokuvien nimistä. Päässäni alkoi soida eräs tuttu tunnusmusiikki. On leppoisa sunnuntai. Isäni pötköttää ruokalevolla sohvalla, äiti touhuaa keittiössä jotain äitien askareita. Minä istun risti-istunnassa (uskokaa tai älkää, minäkin joskus taivuin risti-istuntaan) lattialla ja katselen mustavalkoista elokuvaa, jossa eräs tuttu kaksikko kohkaa kaikenlaista hassua ja toinen heistä katsoo välillä suoraan kameraan hyvin närkästyneenä (oman aikansa tonnin seteli -ilmeellä). Katsoo suoraan minuun ja pelkällä katseella olemme molemmat yhteistuumin samaa mieltä siitä, että kylläpä se kaksikon toinen osapuoli on varsinainen tunari ja pölvästi. Sanoja ei tarvita, mutta minua naurattaa kovasti. Kohta joku kompastuu ämpäriin, saa lankusta päähänsä tai istuu vahingossa hattunsa lyttyyn. Isä herää päikkäreiltä ja ihmettelee mekkalaa.

 Nostalgiafiilis potenssiin kymmenen heti kättelyssä, ennen kuin kumpikaan lavalle saapuvista herroista on ehtinyt paiskata kermakakkua päin toisen naamaa. Istuin hymy korvissa läpi lähes koko näytelmän, hymy vähän hyytyi surumielisimmissä kohdissa, kun sahanpurut rapisivat katosta ja käy ilmi, että uudenlaiset tuulet puhaltavat jo maailmalla ja tämänkaltaisten sankareiden aikakausi alkaa olla väistämättä ohi. Hymyilin muistoille ja itselleni. Että sainkin elää aikana, jolloin kunnon slapstick-komedia oli vielä voimissaan ja tosi-teeveen sijaan parhaaseen katseluaikaan esitettiin Ohukaista ja Paksukaista, Chaplinia, Buster Keatonia, Harold Lloydia, Marxin veljeksiä... Kiitos näiden herrojen, tänäkin päivänä minua naurattaa eniten se, kun joku kompastuu hallitusti tai jostain kuuluu BOJOING yllättäen.

(c) Emil Virtanen

 Hattupäiset herrat Stan Laurel ja Oliver Hardy (Risto Korhonen ja Ville Majamaa, vuosien varrella oivalliseksi todettu parivaljakko tämäkin) vähän tomuisissa vaatteissaan ja paikatuissa housuissaan ovat elossa jälleen ja kertomassa meille siitä, mistä kaikki alkoi ja miten elämä heitä kohteli yhdessä ja erikseen. Pintaraapaisu tosin, mutta eipä pariin tuntiin paljoa mahdukaan. Estradilla nähdään lukuisia muitakin tosielämän henkilöitä tuottaja Hal Roachista viehkoon vaimoon, ja toki myös muutamia tuttuja kohtauksia elokuvista. Helmi Jonasson pianoineen tuo mukavaa vanhanajan tunnelmaa ja ne mainiot äänitehosteet, jestas sentään. Erityisesti minua ilahdutti kaikenlaiset pienet eleet ja liikekieli, kravatin hypistelyt, tanssahtelut, ilmeikkyys, yllättävyys, kananmunankuorinta, koko lavastuksen hienoisen rapistunut mustavalkoinen värimaailma ja silhuettimainen loppukuva. Ja taas itketti!

 Tämä oli viihdyttävä ja koskettava,  kestoltaan juuri passeli kokonaisuus. Kaikkea ei paljastettu, ja minulle jäi katsojana hinku tutkia lisää herrojen edesottamuksista. Tokihan oli kotiuduttua YouTubesta katsottava muutamia klippejä vanhoista leffoista... Tehtäisiinpä muuten vielä elokuvia, joiden suomenkielisinä niminä olisi Lattapäät lainehilla tai Päivänpaisteisia pässinpäitä. Oma suosikkini elokuvista on Devil´s Brother (Kaksi muskettisoturia) vuodelta 1933 ja siinä eräskin "finger wiggle", "kneesy earsy nosey" sekä Laurelin humaltuminen ja molempien nauruhepulikohtaus. Ja Hardyn kampaus, itselläni kun joskus alaluokilla oli samanlainen look!

~

LAUREL JA HARDY - MYKKÄFILMIN MESTARIT / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 12.2. 2026 Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Näyttämöllä : Risto Korhonen ja Ville Majamaa sekä pianisti Helmi Jonasson

Käsikirjoitus Tom McGrath, suomennos Timo Rissanen, ohjaus ja koreografia Chris Whittaker, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Mika Hiltunen ja äänisuunnittelu Opa Pyysing

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, paitsi yksi kuva (c) Emil Virtanen

Alivuokralainen / Tampereen Teatteri

 Mainos / kutsuvieraslippu saatu Tampereen Teatterista

 Että piti tämäkin päivä vielä kokea - Alivuokralainen jälleen ensi-illassa Tampereen Teatterissa, missäs muuallakaan! Marraskuussa 2003 kantaesityksensä saanutta Kummeli-kaksikko Vihisen & Kahilaisen kynästä lähtenyttä naurupommia esitettiin Tampereen Teatterissa lähes seitsemän vuotta ja se on edelleen teatterin historian toiseksi suosituin näytelmä. (Mikähän muuten se suosituin mahtaa olla? Sugar jostain 80-luvulta varmaankin?) Minä näin esityksen muinoin ainakin kaksi kertaa, ja kerroista jälkimmäinen painui kyllä mieleeni. Oltiin nimittäin häämatkalla Tampereella lokakuussa 2007! Meidät oli vihitty edellispäivänä maistraatissa, ja seuraavana päivänä matkustimme Tampereelle. Kävimme ensin Tillikassa pyttipannulla ja sitten illaksi katsomaan Alivuokralaista. Täydellinen reissu.

Pauli ja Lauri (c) Maria Atosuo

 Nyt ensi-illassa oli jotenkin liikuttavaa jälleennäkemisen riemua, monenlaisia kohtaamisia ja Suuren Paluun tuntua. Seuralaisellani meni ensinnäkin alivuokralaisneitsyys sen siliän tien (ja tiettävästi monella muullakin meni), ja katsojien joukosta bongailin muutamia alkuperäisversion näyttelijöitäkin. Kinnus-Heikki, Jukka Leisti, Heikki Hela... Jännää on se, että silloin liki 20 vuotta sitten ei ollut tämänsorttisista blogeista aavistustakaan ja koko näytelmä muutenkin oli pelkästään muistini varassa - ja hyvin huterassa. Muistin ainoastaan Leistin Jukan roolihahmon tietyn jalkaliikkeen ja siihen liittyvän plopsahtavan äänen sekä Heikki Helan hahmon repliikistä osan. Hän kertoi siinä, ettei juo viinaksia treffeillä koska haluaa olla "hereillä ja herkkä". Siinä kaikki! Muistin kyllä muinoin nauraneeni ja hetkeä ennen esityksen starttia alkoikin jostain syystä jännittää. Mitä jos minua ei enää nauratakaan? Kas kun se mikä nauratti liki 20 vuotta sitten ei välttämättä olekaan niin huvittavaa enää...

Lauri ja John Molotov (c) Emil Virtanen

 Ja mistäkös Alivuokralainen sitten kertoo? Herrat munuaiskirurgi Lauri Mustonen (Lari Halme) ja hyönteistutkija Pauli Granfelt (Mikko Nousiainen) asustelevat kimpassa saman katon alla arvohuoneistossa. Ikäviä uutisia tulee kirjeen muodossa, kun uusi vuokraisäntä vääpeli John Molotov (Ville Mikkonen) ilmoittaa vuokrankorotuksesta, joka onkin melkoinen. Jostain pitäisi äkkiä saada 52 000 €, muuten tulee lähtö. No, lukaaliin muuttaa vielä aiempi vuokraemäntä, "Jöhnin" täti/mummo/kukalie Lydia (Mari Posti) ja kolmikko päättää laittaa lehteen oikein etusivun ilmoituksen, jossa etsitään alivuokralaista. Ja kas, ovesta purjehtii sisään kimaltavassa asussaan Robban (Arttu Soilumo), moinen tyyppi järkyttää Laren ja Palen mieltä ja rauhaa, vaikka ainakaan naispuolisten vieraiden tuomisesta visiitille ei olisi tässä tapauksessa pelkoa. Paikalle pölähtää tämän tästä myös laiskahko talonmies-huoltomies Leo (Tommi Raitolehto), Robbanin kaiffarit Rafu (Matti Hakulinen), Kikke (Katriina Lilienkampf) ja Micce (Toni Harjajärvi) sekä Laurin exä Marketta (Mari Turunen). Eikä siinä vielä kaikki. Asunnossa (tosin omassa terraariossaan) majailee myös seitsemän pikkuruista poikaa - Paulin toukkavaiheessa elelevät harvinaiset giganttiset koppakuoriaiset... Eräälle henkilölle suoritetaan munuaisleikkaus, sähköt pätkii ja murtovaraskin seutua terrorisoi. Normimeininkiä.

Robban ja Pauli (c) Emil Virtanen

 Vaikka kovasti huvittaakin Laurin tuttu hermostunut nykiminen ja risteilyn tiimellyksessä hajonneet silmälasit sekä vannoutuneen poikamiehen ja armottoman slipooverimies Paulin tanssikuviot, kyllä tämän shown varastaa totaalisesti ainakin minun silmissäni pari hahmoa. Teki mieleni aplodeerata joka kerta Arttu Soilumon Robbanin ketkutellessa ovesta sisään, mikä tyyli ja eleet! Ja huh hei Mikkosen Villen Molotov, ehkäpä hulluinta menoa piiiitkään aikaan. Naurusulakkeeni kärvähti, kyllä, ja se jos mikä on ihanaa! Mikä jalkatekniikka ja korostus puheessa, mikä jämäkkä ote ja askellus - ja hetkessä lähes solmussa itsensä kanssa! Huutonauroin takaraivoni kipeäksi. Mystisiä penaaleita ilmestyy punttiin ja housuihin, ja kukapa ei tämän herran seurassa lähtisi viettämään romanttista iltaa Vekaranjärvelle kovapanosammuntoihin. Ensi-illan parhaat naurut tarjosi kuitenkin yllättävä sattumus, kun "Lennä vapaana Aapo!" toiveikkaasti lausuttiin ja Robban joutui kääntymään kohti jääkaappia pitkäksi aikaa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo, näin se on. 

Tanssikuvioita (c) Maria Atosuo

 Poskilihakset hellänä poistuin tästä ensi-illasta. Huvittaa ne yllätyspenaalit, lankapuhelimen käyttö, savuava "punainen kortti", eräs videokasetti, Jöhnin ryhdikäs marssi ympäri asuntoa, Rafun peittelemätön seksikkyys, fallospatsas (Lari Halme saa näitä peeniksiä kanniskeltavakseen näemmä koko ajan), Robbanin firman nimi... Käyköhän tässä vielä niin, että meikäläinen taapertaa rollaattorilla katsomaan Alivuokralaisen kolmatta tulemista vuonna 2050? Ehkäpä samana keväänä nähdään myös kymmenes versio Klassikot lavalla -spektaakkelista.

 "Oi Marrrrketta!"

 Heikki Hela lausahti katsomoon saapuessaan (kuulin, koska olin lähistöllä) ilahtuneena, että näkee nyt Alivuokralaisen ensimmäistä kertaa! Tule sinäkin ilahtumaan!

~

ALIVUOKRALAINEN / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 29.1. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf ja Toni Harjajärvi

Käsikirjoitus Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen, sovitus ja ohjaus Mikko Kanninen, ohjauksen assistentti Heikki Vihinen, lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen sekä tanssikoreografia Chris Whittaker

Esityskuvat (c) Emil Virtanen ja Maria Atosuo

Romeo ja Julia / Tampereen Teatteri

 Blogi tarjoaa jälleen mahdollisuuden toisenlaiseen lähestymistapaan ja tekstiin :

Mun sydämessä on ollu aivan erityinen paikka Paavo Westerbergin ohjauksille, pari niistä (Kansallisteatterissa nähdyt Vanja-eno ja Kolme sisarta) on ollu ihan tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, joita en unohda ikinä. Mun maailma ja yöunet meni raiteiltaan hetkeks niiden takia. Näitten vuosikymmenten aikana oon ihme kyllä nähny vaan neljä eri versioo Romeon ja Julian tarinasta, ja tää olis niinku se viides. Tavoistani poiketen mun silmiin oli osunu useampikin arvostelu ennen omaa teatterireissua, ja vähän jo tiesin mitä tuleman pitää. Sen mä kyl sanon heti alkuun et kokonaisuus ei tällä kertaa räjäyttäny mun tajuntaani, mut sainki sit paljon sellasta mitä en osannu etukäteen ees oottaa. Lukekaa loppuun niin tiiätte mitä mä niinku tarkotan.

Romeo ja Julia (c) Heikki Järvinen

 Tyylikeinona nuorison puhetyyli vs kaunis runollinen kieli toimii juuri niin kuin pitääkin. Klassikot on tehty muokattaviksi, siten ne pysyy elossa ja ajassa kiinni. Ilokseni havaitsin katsomosta äänekästä naurua juuri niissä kohdissa kuin odotinkin. Paljon nuoria katsojia, näihin tämä uppoaa. "Mitä v*ttua!" ei särähdä yhtään korvaan, enemmän v-sanan viljely särähti kotimatkalla lähijunassa, kun vaununi oli täynnä humalaisia nuoria (jotka vielä lauloivat puolet matkasta Mäntsälä mielessäin ja polveileva keskustelu liukuvoiteista harmittavasti alkoi juuri lähestyttäessä Hämeenlinnaa, joten loppukliimaksi jäi kuulematta).

 Asiaan. Rakastan elävää tulta, riimejä pudottelevaa notkeanletkeää flirttailevaa viiksekästä Mercutiota (Ville Mikkonen) ja "ai kauheeta tuota poikaa ettäs kehtaakin"-imettäjää (Mari Turunen), surua joka vyöryy valkeina ilmapalloina joka paikkaan eikä suostu tyhjäksipuristamallakaan poistumaan, joukkotappelun kuvaamista yhtenäisenä hakkaavana liikekielenä, veli Lorenzon (Esa Latva-Äijö) kiireetöntä rauhaa ja arvokkuutta. Hänelle uskoutuisin minäkin, kertoisin kaikki salaisuuteni. Herra ja rouva Capulet (Mikko Nousiainen ja Elisa Piispanen) taas tarkoituksellisesti ärsyttävät poseerauksineen ja golfmailoineen, mikä lie tarkoituskin eli toimii. Välinpitämättömyydestä puuttui enää jatkuva kännykkääntuijottaminen ja selfiekeppi. Tyylikästä nuorta Parisia (Arttu Soilumo) kävi vähän sääliksi, ei tule tuosta kosiomatkasta yhtikäs mitään. Yritystä kyllä on.

(c) Heikki Järvinen

 Siitä olen varma, että juuri tämän Romeon ja Julian näkeminen on usealle katsojalle maailmaa mullistava ja tajunnanräjäyttävä kokemus. Voi hyvänen aika sentään sitä nuorta rakkautta, joka vie heti ensikatseesta jalat alta juhlissa, naamioiden takaa salainen kurkistus suoraan sieluun ja ytimeen. Omg mä en siis kestä! Mikä läsnäolo, herkkyys ja kemia Romeolla (Meri Luukkanen) ja Julialla (Anna Böhm)! Kun laskeudutaan katosta toisen luo parvekkeellekipuamisen sijaan ja jämähdetään suutelon voimasta niille sijoilleen. Kun poistutaan ovesta useampaan otteeseen ja palataan aina uudestaan ja uudestaan takaisin. Jokainen rakkauden huumassa hetkenkin elänyt tuntee kipeästi koko kehossaan sen tunteen, jonka aiheuttaa sekunninkin ero rakastetusta. Ihan kateeksi käy nuori lempi. Se, kun joku saa pasmat sekaisin totaalisesti ja niin katoaa yöunet ja ruokahalu ja aivotoiminta. Kun kieriskellään vuoteella alla ja päällä ja limittäin ja lomittain ja toisen kosketus jännittää ja pelottaa ja silti ilmankaan ei pysty olemaan. Kun ei pysty pitämään näppejään ja katsettaan irti toisesta. Tässä Romeossa ja Juliassa on jotain aivan erityisen ihanankutkuttavaa ja vangitsevaa. Melkein toivoo, että juuri tämä versio päättyisi toisin. Viskaisivat myrkkypullot ja tikarit hevon kuuseen. Kirmaisivat käsi kädessä ovesta pihalle ja paskat välittäisivät muiden mielipiteistä koskaan. Kulkisivat käsikynkkää vielä vanhoina ja hauraina, elisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. 

Romeojajulia (c) Emil Virtanen

 Mut sit tää ei ois Romeo ja Julia. Näin tän kuuluu mennä. Ei mulla muuta.

 Rautatieassalle liukastellessa mä kelasin, et oispa vielä nuori ja sais kokee ensirakkauden katkeransulosen huuman. Sen, kun maailmaan mahtus vaan me kaks. Vaik tietäskin, et tää ei kestäs pitkään mut silti! 

 ~

ROMEO JA JULIA / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10. 2025, kesto noin 3h 25min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Arttu Ratinen ja Elina Rintala

Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen ja koreografi Natasha Lommi

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen ja (c) Emil Virtanen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Niskavuoren nuori emäntä / Tampereen Teatteri

 Yleensä en lue etukäteen juuri mitään liittyen tuleviin teatterireissuihini, jotta katsomiskokemuksessani ei kummittelisi taustalla jonkun toisen mielipiteet ja menisin mahdollisimman avoimin mielin katsomaan, puhtaalta pöydältä. Nyt ehdin mokoma lukemaan muutaman arvion, kas kun alunperin syksyn teatterikalenterissani ei ollut paikkaa Niskavuoren nuorelle emännälle, vaikkakin se oli vastaremontoidun päänäyttämön virallinen avajaisnäytelmä ja ohjaajana yksi suosikeistani, Antti Mikkola. Pienellä fiksauksella onnistuin näytelmän kuitenkin mukaan sovittamaan, ehkä myös kuulin päässäni iäkkään Niskavuoren Loviisan kuuluisan lauseen "...mutta tule sentään" (jota ei tässä näytelmässä kylläkään kuulla). Ainakin viisi aiempaa Niskavuori-aiheista näytelmää nähtynä päätin, että kyllä joukkoon kuudeskin mahtuu. 

Loviisa ja Juhani (c) Teppo Järvinen

 Niskavuorelainen. Virallisesti kielessämme ei moista sanaa taida olla, mutta minulle ja monelle muulle se on synonyymi periksiantamattomuudesta ja tietynlaisesta järkähtämättömyydestä, vaikka tulisi mitä ongelmia eteen. Sisukkuus on mielestäni enemmänkin fyysistä voimaa ja henkistä kanttia, niskavuorelaisuus juurevampaa voimaa, jota on hankala selittää. Niskavuorelaisessa maisemassa taas on komeita taloja ja viljavia peltoja, ikuinen kesä ja auringonpaiste. Varakkaan perheen tytär, nuori Loviisa (Annuska Hannula) on naitu Niskavuoren sukuun. Isäntä Juhanista (Jussi-Pekka Parviainen) on tulossa valtiomies, vanha emäntä (Tuija Vuolle) on vielä voimissaan mutta on selvää, että uuden sukupolven on aika ottaa ohjakset ja samalla onnen avaimet käsiinsä. Käy kuitenkin ilmi, että Juhanilla on ollut ja on edelleen kiihkeä suhde meijerska Malviinan (Pia Piltz) kanssa, yhteinen lapsikin. Loviisa saa kuulla, että on naitu taloon vain varojensa ja Niskavuoren maineen sekä kunnian säilymisen vuoksi, ei rakkauden. Traagista. Ikuinen kesä kääntyy hyiseksi syksyn viimaksi, jonka puuskassa pitäisi yrittää pysyä pystyssä omilla jaloillaan ja pitää talon seinätkin kasassa. Vakaasti Loviisa ryhdissä pysyykin, uuden hienon peilinkin edessä rumuuttaan peilaamassa. Jotenkin koskettaa se toteamus, että tämän saman peilin edessä tulevat seisomaan tulevatkin sukupolvet ja nimenomaan tyttäret. Tämä hetki on menetetty, katse on jo kauas eteenpäin - Juhani taas konttaa pitkin lattioita Malviinan perään itkien eikä päähän muuta ajatusta mahdukaan, vaikka kuinka olisi valtiomies ja mukamas isäntä talossa. 

Antti (Toni Harjajärvi), Juhani ja Malviina (c) Teppo Järvinen

 Yleensä kavahdan, jos näyttämöllä huudetaan kovaa. En pidä kovista äänistä. Menen jotenkin sellaiseen tilaan, että tekisi mieli poistua paikalta. Teatterissa en katsomosta tietenkään lähtisi, mutta nyt tämän Niskavuoren väen korottaessa ääntään yllättäen huomasin ymmärtäväni heitä täysin. Parempi huutaa asiat halki kuin tuppisuuna hautoa mielessään. Huuto oli oikeutettua käytöstä, milloin kohdistuen perinnönjakoon, milloin rakkauden kohteen olinpaikan penäämiseen. Tunteet olivat aitoja, ei mitään fuulaa. Ymmärsin kaikkia osapuolia vuorollaan, miksi toimivat miten toimivat. Erikoista. Malviinakin kun suoraryhtisenä kyynelsilmin kertoo, että ei hän tullut takaisin, hänen jalkansa toivat hänet. On asioita, joita ei pysty selittämään. Niin se vaan on. 

 Niskavuoren taloa olen aina pitänyt järeänä, jyhkeänä, kestävänä pytinkinä. Malliesimerkkinä. Paksut komeat seinät, ulkopuolisten ihailtaviksi pystytetyt. Kiintoisa lavasteratkaisu tällä kertaa huoneiden läpinäkyvyys, avoimuus. Kaikki on näkösällä, minnekään ei pääse piiloon katseilta ja puheilta. Talon osia pyöriteltiin miten sattuu - vähän niin kuin tunteitakin. Pystyssä pysytään silti, tosin isäntähän se polvillaan käy.

(c) Maria Atosuo 

 Näyttelijäntyö oli kauttaaltaan priimaa, kaikki henkilöt hyvin uskottavia ja tasaisen varmoja. Yksityiskohdissa pieniä silmäniskuja nykyaikaan vaikkapa Loviisan farkkuesiliinassa ja vapaana liehuvissa hiuksissa tai Hetan lyhyissä kutreissa. Ainut minua häiritsevä asia oli äänimaailma ajoittain. Huokaukset sopivat hienosti tunnelmaan, mutta kaikki kilkutukset ja kivenhakkaamiset... Istuin kolmosrivin reunassa permannolla ja jotenkin kaikki kovemmat äänet kävivät korviini. Lisäksi samassa paikassa oli aikamoinen veto välillä? Ehkä aistini olivat normaalia herkemmässä tilassa, kas kun oli pitkä päivä jo takana ja viikon viides esitys meneillään (kyllä, tuli hamstrattua taas yhdelle viikolle liikoja). Toisaalta taas hieno viikko takana, kotimaisuusaste 100 %. Kirjoittajina Mauri Kunnas, Väinö Linna, Rosa Liksom, Sirkku Peltola (näin Kärpäset uusintareissulla lauantain päivänäytöksessä Työviksessä) ja Hella Wuolijoki - kova viisikko! 

 Hella Wuolijoki oli aikaansa edellä ja Niskavuori-saaga on syystäkin klassikko. Katsomiskertojen ja iän karttuessa on kiintoisaa huomata, että minulla ei ole enää selkeää suosikkia näytelmän henkilögalleriassa, ja ymmärrystä löytyy moneen suuntaan. Suosittelen sekä ensikertalaisille että "konkareille". Aina löytyy uutta ajateltavaa. 

 ~

NISKAVUOREN NUORI EMÄNTÄ / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 17.9. 2025, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Annuska Hannula, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Tuija Vuolle, Pia Piltz, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti ja Ville Mikkonen 

Teksti Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen sekä ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo

Esityskuvat (c) Teppo Järvinen, Maria Atosuo

(Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Elling / Tampereen Teatteri

Elling / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 1.11. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Axel Hellstenius (perustuu Ingvar Ambjørsenin romaaniin Brødre i Blodet)
Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Samuli Reunanen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Aili Ojalo
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Johannes Korpijaakko, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Antti Tiensuu ja Eeva Hakulinen

 Ennen Frenckell-visiittiä olin käynyt Museokeskus Vapriikissa ja vihdoinkin nähnyt hienon Teatterikaupunki-näyttelyn, ja pikkuisen liikuttunutkin loppupuolen "Näyttelijöiden kaupunki"-kuvakavalkadista. Miten paljon muistoja niihin kuviin liittykään, oi sentään.

Kjell Bjarne ja Elling 

 Näytelmässä Elling kaksi kaverusta Elling (Johannes Korpijaakko) ja Kjell Bjarne (Ville Majamaa) saavat elämänsä tilaisuuden osoittaa olevansa yhteiskuntakelpoisia ihan tavallisia kansalaisia ja saavat oman kämpän, asusteltuaan sitä ennen vuosikaudet laitoshoidossa. Miesten touhuja käy tämän tästä vähän valvomassa ja eteen päin tsemppaamassa sosiaalityöntekijä Frank (Antti Tiensuu), jolla tuntuu olevan jotenkin valmentajamaisia elkeitä, kova ääni ja varmasti seudun komein takatukka ja garderoobi. Miltä mahtaa tuntua asustella ihan omassa asunnossa, kun joutuu/pääsee huolehtimaan kauppareissuista ja kokkailuista ja henkilökohtaisesta hygieniastakin ihan omatoimisesti, ja kun joutuu opettelemaan ihan uusia taitoja, kuten puhelimeen vastaaminen. Ja sitten pitäisi taas lähteä ulos käppäilemään ja ihmisten ilmoille, vasta kun on tottunut siihen, että nyt on oma kämppä, jonka seinien sisäpuolella opetella turvallisesti eloa uudenlaisista lähtökohdista. Puhelin ja ovikello soi aika kovalla minunkin korviini, ja saa kaverukset hyppimään kirjaimellisesti seinille. Paniikin pystyy helposti aistimaan, miehet ovat tämän tästä säikkyjä kuin vauhkot eläimet. Ja sitten radiosta soi "Fool on the hill" ja kaikki on taas hyvin.

 Mainio, sympaattinen kaksikko tämä Elling ja Kjell Bjarne. Istun hymy korvissa katsomossa ja seurailen hyväntahtoisena miesten touhuja ja kuvioita. Kaupantätinä olen työssäni tottunut monensorttisiin asiakkaisiin ja päivittäin ostoksilla käy tyyppejä, joille saatan olla ainut, jolle uskaltaa avata suunsa ja jopa reippaasti moikkailla. Tuntuu hirmuisen tärkeältä, että on joku tuttu ja turvallinen kantapaikka, jossa asioida samalla kellonlyömällä ja jossa tulee kohdelluksi ihmisenä eikä naureta hassullekin käytökselle päin naamaa. Nämä pojjaat uskaltautuvat ravintolaan tilaamaan läskisoosia, ja saavat erikoiskohtelua rempseältä tarjoilijalta (Kirsimarja Järvinen). Alkoi muuten tehdä läskisoosia mieli...

Kaverukset ravintolassa 

 Elling loikkaa aika usein asunnosta lavan reunalle milloin mitäkin selittämään, ja runosuonikin siinä vahingossa puhkeaa. Sattumalta löytyy runous mielenkiinnon kohteeksi ja lehdestäkin löytyy kuin tilauksesta ilmoitus runoillasta, jonne Elling salamyhkäiseksi tuntemattomaksi naamioituneena soluttautuu. Mikä look! Mainio kohtaus, ja Johannes Korpijaakko on roolissaan varsin etevä muutenkin. Ruumiinkieli ja puheilmaisu tekee minuun etenkin vaikutuksen, aikamoinen ryhtireino on tämä Elling ja vetelee housunkaulustaan ylemmäs tämän tästä. Kjell Bjarnen rooli taas sopii kuin nakutettu Ville Majamaalle, monesti ja vähän kyynel silmässä tuli mieleeni Hiiriä ja ihmisiä-näytelmän ressukka Lennie, joka ei tahtonut kenellekään mitään pahaa ja höpötti kaniineista koko ajan. "Kerro taas niistä kaniineista, George", hoki Lennie ja Kjell Bjarne taas kärttää Ellingiä kertomaan naisseikkailuistaan ja muutenkin tuntui sukupuoliasiat kiinnostavan.

 Väliajan jälkeen tapahtuva lavalleastelu toi mieleeni Peteliuksen ja Kallialan "hyvääää iltaaa"-kaksikon, jotka kylkimyyryä saapuvat estradille kertomaan milloin mitäkin opettavaista tarinaa...

 Ensin miekkosten elämää tupsahtaa kaksi suloista kissanpoikasta (suloisia ovat varmasti vaikkei niitä näytetäkään, ja miten hellästi niitä pidellään...) ja sitten yllättäen yläkerrassa asuva Reidun (Eeva Hakulinen), joka humalassa toikkaroi portaissa vaikka on raskaana, ja Kjell Bjarne hänet kantaa yläkertaan kätevästi selässään. Sotkeeko Reidun nyt miesten ystävyyden, kun välit Kjell Bjarnen kanssa lämpenevät vaivihkaa? Entä kuka onkaan mystinen E, joka kirjoittelee viestejä hapankaalipurkkeihin? Elmeri ja Pippuri, keitäs ne nyt sitten ovat?

Reidun ja Kjell Bjarne 

 Ellingistä tuli hirmuisen hyvä mieli, kiitos koko porukalle! Musiikkivalinnoista erityistä plussaa. Oppimassa täällä ollaan, toisiltamme ja ympäröivästä maailmasta pienin askelin.

Esityskuvat (c) Senia Robbins

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Piina / Tampereen Teatteri

Piina / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 3.10. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Kirjoittanut William Goldman
Perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin ((Piina/Misery 1987)
Suomennos Timo Mikkola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Esa Latva-Äijö, Mari Turunen ja Jukka Leisti

"Minä olen sinun ykkösfanisi!"

 Näin hehkuttaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (hyytävän loistava Mari Turunen) kirjailija Paul Sheldonille (aina vahva Esa Latva-Äijö). Mies makaa täynnä ruhjeita lähes liikuntakyvyttömänä vuoteessa, valtavat kivut tulevat aaltoina tämän tästä ja ihan tekee pahaa katsomossakin. Nyt ei kuitenkaan olla sairaalassa, vaikka huone kliinisen valkoinen onkin. Ollaan ykkösfanin kotona. Sheldon on viimeistellyt tuttuun tyyliinsä tulevaa romaaniaan läheisessä hotellissa ja huonojen sääolosuhteiden vuoksi ajanut vuorenrinnettä alas ja ilman Annien nopeaa toimintaa hän olisi todennäköisesti kuollut. Nyt hän on turvassa ja hyvissä käsissä, onhan Anniella hoitajataustaa. Kingin Piina-kirjaa lukematon ja elokuvaa näkemätön katsoja saattaa tässä vaiheessa vielä myhäillä tyytyväisenä, mutta meillä muilla alkaa jo kädet hiukan hikoilla ja pulssi kohota...

 Ykkösfaniutta julistetaan joka välissä, onhan se nyt suuri kunnia saada hoitaa suuri kirjailija Sheldon kuntoon ja kirjoittamaan uusia romaaneja Misery-sarjaan, jonka Annie osaa ulkoa mennen tullen. Miestä kiinnostaa lähinnä se, saako hän kipulääkkeensä ajallaan ja milloin puhelinlinjat jälleen toimisivat, sillä pitäisi ilmoittaa olinpaikastaan yhteen jos toiseenkin paikkaan. Autosta on myös löytynyt miehen salkku, jossa ainokainen versio seuraavasta romaanista. Annie saa paperinipun luettavakseen eikä oikein ole tyytyväinen, ei sinne päinkään. Eihän se edes kerro Miserystä, tuosta Annien palvomasta romaanihenkilöstä! Annie ei todellakaan ole tyytyväinen, ja luonteenlaatunsa alkaa hiljalleen paljastua... Hetkellistä lepytystä tarjoaa tieto, että Misery-sarja saa kuin saakin jatkoa ihan pian ja kirja julkaistaan lähiaikoina. Annie hankkii kirjan heti käsiinsä, lukee ahmien ja Sheldon tajuaa, että tämä on vasta alkusoittoa henkilökohtaiselle helvetille. Eipä ole ykkösfani kovin tyytyväinen kirjan loppuun, ja muutamien hankintojen jälkeen mies on pakotettu kirjoittamaan sarjaan jatkoa, muuten ei olisi asiaa tämän huoneen ulkopuolelle koskaan. Ja mies kirjoittaa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. On alistuttava kohtaloonsa. Vai onko sittenkään?

 Painostavaa musiikkia, sairasvuoteella kiemurtelua ja katsomossa myötäelämistä kipujen suhteen, jatkuvia kylmiä väreitä. Melkein kuulin kellon tikityksen päässäni, kun Annie lähtee käymään kaupungilla ja Paul jää yksin taloon. Hienosti toteutettu valoilla ja äänillä se, kun auto lähtee pihasta ja kauhunsekaisin tuntein odottaa, milloin ääni kuuluu uudestaan. Pyörivä näyttämö mahdollistaa sen, että sairastuvan ovista pääsee muualle taloon ja sieltä aukeaakin aika hyytävät näkymät, näytelmän loppupuolella varsinkin kun on hiukan mennyt sisustus överiksi. Suljetut ja etenkin avonaiset ovet osoittautuivat tässä tapauksessa jälleen kompastuskivikseni, kun mielikuvitukseni lähtee laukalle ja pelkään jotain tapahtuvan jo valmiiksi. Olin välillä jatkuvassa viritystilassa ja puristin käsiäni nyrkkiin, ja minä onneton kun menin bongaamaan Annien seinältä erään kammottavan yksityiskohdan ja kun tuli aika tsekata se uudestaan... Pari-kolme kertaa sanoin ääneen "ei saatana" kun peljästyin. En osannut rentoutua silloinkaan kun sheriffi Buster (Jukka Leisti) on paikalla, vaikka hänen rauhallinen läsnäolonsa pientä armoa toikin hetkellisesti.

 Tampereen Teatterin Frenckell on saanut aiemminkin kunnian toimia psykologisten trillereiden ja "kauhuteatterin" näyttämönä (Mustapukuinen nainen, Kylmä murha...) ja vähän liiankin hyvin toimii Piina teatteriversiona. Liian jännittäväksi kun meno äityy, voi kirjan laskea käsistään ja jatkaa sitten kun on saanut hengityksen tasaantumaan. Kotosalla elokuvaa katsellessaan voi painaa pausea, vaihtaa kanavaa, lähteä käymään jääkaapilla ja laittaa samalla lisää valoja huoneeseen. Teatterissa sitä istutaan paikallaan ja muut määräävät taukojen paikat ja valaistuksen määrät. Kaikki tapahtuu siinä silmien edessä eikä armoa anneta, ja se on kamalaa ja samalla niin ihanaa.

 Joskus olen huvikseni sanonut olevani jonkun tyypin "ykkösfani", vaan enpä sano taas vähään aikaan.

 Kiitos Antti Mikkola ja koko työryhmä, mikäs se sopiikaan paremmin pimeisiin ja synkkiin syysiltoihin kuin lämmöllä tämänkin esityksen muisteleminen...

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.

 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri

Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 29.1. 2019, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Teksti A.R. Gurney
Suomennos Juha Lehtola
Ääni nauhalla Antti Mikkola

Näyttämöllä : Esko Roine ja Seela Sella

 Ei lavastussuunnittelijaa, ei ohjaajaa. Lavalla pari pöytää ja kaksi tuolia, pöydillä erinäisiä papereita ja vesilasit. Valot himmenevät ja näyttelijät saapuvat lavalle eri puolilta. Jostain kuuluu ääni, joka kertoo miten tätä teosta tulisi esittää. Ei pukuvaihtoja, ei turhaa ilmeilyä, ei itkua. Selvä. Roine ja Sella istuvat pöytien ääreen ja ympäröivä maailma unohtuu hetkessä.

 Andy (Esko Roine) ja Melissa (Seela Sella) lukevat vuorotellen toisilleen kirjoittamia viestejä, kortteja ja kirjeitä, mukana myös piirroksia. Teiniajoista ja tanssiaisista lähdetään liikkeelle kohti opiskeluaikoja ja aikuisuutta. Elämä vie kirjekaveruksia eri puolille maailmaa, mutta jonkinlainen yhteys säilyy pitkästä välimatkasta huolimatta. Elämä myös kohtelee heitä hyvin eri tavoin ja välillä viesteihin ei vastausta kuulu. Sehän tunnetusti ahdistaa ja saa lähettämään taas uuden viestin. Mitä on tapahtunut? Tuliko loukattua? Miksi hän ei vastaa? Miksi hän ei voi soittaa tai halua tavata?

 Jotenkin tuntuu aluksi oudolta ajatus siitä, että kaksi ihmistä istuu lavalla lukemassa kirjeitä. Älytön idea ja silti niin nerokas. Joskus yksinkertaisuus on Se Juttu. On vain teksti ja taitavat tulkitsijat. Tekstiä ei ole saanut opetella ulkoa, joten reaktiot tuntuvat tuoreilta. Kuin niitä luettaisi ja kuultaisi ensimmäistä kertaa. Pysähdyttävintä minulle on toisen hiljaisuus. Vähän tyhjäkin katse kaukaisuuteen. Kirje on saapunut perille, mutta siihen ei jostain syystä ehditä tai pystytä vastaamaan. Voimme vain arvailla syitä. Toisen ahdistus ja kiukku.

 Onhan tämä nyt melkoinen helmi. Loppupuolella meni hiukan roskia silmiin. Kiitos tästä!

ps. Olin aprillipäivänä tätä katsomassa. Ennen esitystä kirjoitin somekanavilleni päivityksen, jossa ilmoitin että ennakkotiedoista poiketen lavalla onkin tänään Roineen Eskon kanssa kirjeitä lukemassa meikäläinen. Ei oikein tainnut mennä läpi.

Kuva (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Spiraali / Tampereen Teatteri

Spiraali / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Tampereen Teatterin ja Tampereen Musiikkiakatemian yhteistuotanto

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu ja kampaukset Jonna Lindström
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Koreografia Miika Riekkinen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Musiikin suunnittelu ja toteutus Aleksi Laukkonen (TAMK Musiikki)
Taikakonsultti Jose Ahonen
Ohjaajan assistentti Anna Rantanen (TAMK Musiikki)

Orkesteri : Samuel Arola (rummut, Tampereen Konservatorio), Allan Castellanos (live-elektroniikka, TAMK Musiikki) ja Aleksi Laukkonen (piano ja harmonikka, TAMK Musiikki)

Rooleissa : Ville Majamaa, Jarno Hyökyvaara, Roosa Lehtinen, Leea Lepistö, Harry Laine, Ella Numminen, Moona Lehtola, Samuli Pajunen, Maria Rantalankila, Heikki Järvinen, Meeri Uusi-Äijö, Anni Honkanen, Inka Pohjonen, Iina Nurminen ja Ninni Niemikunnas

 Huom. Näin esityksen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

 Olen usein kirjoitellut siitä, miten käy kun ennakko-odotukset eivät toteudu. Jotenkin olin omassa päässäni kuvitellut, että Spiraali on pullollaan taikuutta, kaikenlaista silmänkääntöhommaa ja ehkä sirkustemppujakin. Hupsistakeikkaa, eipä ollutkaan, vaan jotain aivan muuta, jotain vielä enemmän mitä osasin kuvitella. Poistuin teatterista täysin lumoutuneena ja ulkopuolisen maailman unohtaneena. Ulkona kävi viime luihin ja ytimiin, sisällä tarina vei mennessään jonnekin mystiseen paikkaan, kuin olisin ollut keskellä kiehtovaa unta, jonka haluaisi jatkuvan.

 Alussa hiukan jänskätti, että ei kai tässä vaan joudu lavalle itsekin, kun paikkanumeroita kyseltiin. Joku saattaa joutuakin. Varsinaiseen myllytykseen pääsee Nico (Jarno Hyökyvaara), jonka illan isäntä (Ville Majamaa) hypnotisoi. Menemme täysin toiseen aikaan, toiseen kulttuuriin, kiehtovaan maailmaan. En tiedä vetääkö salissa, mutta minulla meni kylmiä väreitä pitkin käsivarsiani moneen otteeseen. Pienet nuket, viihdyttävää tanssia, taidokasta laulua ja musisointia. Jotenkin tuntui siltä, etten istu enää teatterissa vaan jossain täysin muualla, keskellä tarinaa, joka imaisi täysin mukaansa.

 Väliajan jälkeen kierrokset lisääntyvät, taas väkeä viedään ajassa taaksepäin. Tanssiva karhu, tikarinheittoa, lisää laulua ja kiehtovaa tanssia, uusi tapahtumapaikka. Kyllä on monilahjakasta porukkaa lavalla, ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä! Tämänkaltainen yhteistyökuvio antaa kyllä paljon kaikille osapuolille ja varsinkin katsojille. On ihanaa nähdä uusia kasvoja ja hurmaantua tekemisen meiningistä. Nautittavaa katsottavaa!

 Kyllä niitä taikatemppujakin muutama nähdään, minua aina vähän "kiukuttaa" se, kun jotain katoaa silmieni edessä. Ja se spiraalin keskelle tuijottaminen, ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan. Huh ja heh! Päällimmäisenä jäi mieleeni tarinankerronta, muistot, mielikuvitus, unenkaltaisuus, tietynlainen herkkyys, soljuvuus, saumaton yhteistyö. Lisää tämmöistä!

 Kävi myös sellainen ajatus mielessä, että Ville Majamaa voisi lukea jonkun äänikirjan! Jonkun rentoutusjutun, iltasadun. Villen rauhoittavaa ääntä kuunnellessa kaikki huolet poistuisi ja voisi nukahtaa levollisin mielin.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Häpeä! - nolo komedia / Tampereen Teatteri

Häpeä! - nolo komedia / Tampereen Teatteri, Kulttuuriravintola Kivi

Kantaesitys 10.1. 2019, kesto noin 1h 35min (väliaikoineen)

Huom! K18

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen
Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Valosuunnittelu Petra Honkaniemi
Videosuunnittelu Heikki Järvinen

Estradilla : Kaisa Hela ja Mari Turunen

 Olen tehnyt galluppia tuttavieni keskuudessa aiheesta häpeä. Mikä olisi nolointa, mitä voisi sattua ja mikä hävettäisi kaikista eniten? En enää muista muiden vastauksia, mutta omani on selkeä. Unissani havahdun jostain julkisesta paikasta joko ilman housuja tai ilman paitaa. Aluksi mietin, että ei kukaan varmaan huomaa sitä, että olen tissit tai persus paljaana keskellä kaupunkia kävelemässä. Huomaa kyllä, ja yritänkin sitten epätoivoisesti jostain haalia jotain suojakseni ala- tai yläpäähän. Tässä asiassa on huojentavaa se, että näen selkounia ja koko ajan olen tietoinen siitä, että nyt ollaan unessa eikä oikeasti puolialasti. Jotain täytyisi olla pahasti vinksallaan, jos tuosta noin unohtaisin pukeutua kunnolla ja lähtisin ulos esimerkiksi ilman housuja. Ihan oikeasti minua hävettäisi kaikista eniten tilanne, joka on ollut lähellä monta kertaa ja se tässä pelottaakin, että joku kerta ns. nalli napsahtaa. Kuvitelkaa tilanne, jossa vatsassa alkaisi kiertää hurjasti kesken teatteriesityksen/elokuvissaistumisen/kadullakävelemisen ja et pystyisi hikisestä sinnittelystä huolimatta enää pidättämään, vaikka kuinka puristaisit pakaroitasi sitkeästi yhteen ja laskisit päässäsi hiljaa numeroita. Paskoisit housuusi kesken esityksen, ja paikalta olisi paha poistua vaivihkaa kenenkään huomaamatta. Tämä tilanne olisi itselleni häpeän huippu, enkä kehtaisi ikinä enää liikkua missään tuon jälkeen. Toistaiseksi siis vielä liikutaan ja nyt tietysti jännittää se, milloin todellisuus lyö vasten kasvoja kun sen nyt menin kirjoittamaan julki kaiken kansan luettavaksi.

 Luulin saapuvani pääkallonpaikalle (ja pääkallokelillä, jouduin vaihtamaan sillalla kesken matkan suuntaa ja toiselle puolelle katua, kun vastaan jäätikön jälkeen tuli jumalaton lätäkkö, jossa eräs rouwa jo meinasi kaatua seljälleen sitä ylittäessään) hyvissä ajoin, mutta niin oli moni muukin päättänyt ja oikeastaan vain eturivin paikkoja oli jäljellä. Onneksi eräs tuttu ystävänsä kera bongasi minut baaritiskiltä ja pääsin soluttautumaan heidän pöytäänsä. Tohkeissani pillasin kaakaot päälleni ja pöydälle, mutta se nyt ei niin vakavaa ollut. Osaan kyllä nauraa itselleni. Tiedän kyllä yhden tutun, jota moinen sohlaus olisi hävettänyt niin paljon, että koko ilta olisi mennyt pilalle.

 Mari Turunen ja Kaisa Hela ovat rotunaisia parhaimmasta päästä, se on todettu jo aikaa sitten ja sellainen kutina oli meikäläisellä, että he eivät takuulla jätä ketään kylmäksi. Nyt pistetään kaikki likoon ja mennään häpeän kynnyksen yli ja ali niin että heilahtaa. Erityisen piikikäs oli alun kisa, jossa työhistorian osumilla sivallettiin puolin ja toisin. Vahvaa Kummeli-taustaa molemmilla, ja itseäni huvitti muinainen katsojakommentti, jossa Turusta oli luultu Eero Ahoksi. Tirsk.

 Molemmat tunnustavat henkilökohtaisia asioita, jotka aiheuttavat epämieluisan olon. Tanssihommat ja Whitney Houston-tyylinen voimaballadi tyylillä, hikikarpalot kihoavat otsalle moisen ajattelustakin. Jokainen katsoja varmasti miettii mielessään omia kipukohtiaan ja mahdollisia tilanteita, joissa voisi testata omaa rohkeuttaan kohdata häpeälliseksi kokemansa tilanne silmästä silmään. Entä työhaastattelu eri tasoineen? Äidin yllättävä puhe syntymäpäivillä? Isän ronskit puheet ja suvaitsemattomuus? Artek Nyborgin haastateltavana tänään itse Häpeä (hieno asu muuten..) ja flashbackit. Viaton joululoman alku, jonka jälkeen tilanne eskaloitui irtisanoutumiseen puhelimitse keskellä yötä (Mulkku-Juissin tietty katse hihitytti kovasti meikäläistä ja muitakin). Yleisö hykertelee. Naurattaa, ei niinkään siksi, että Kaisa tai Mari on mokannut pahasti joskus vaan siksi, että minäkin olen kokenut saman, hävennyt itseni/ystävän/tuntemattoman vuoksi/puolesta silmät päästäni - ja silti olen hengissä. Ei auennut maahan valtavaa kuilua, jonne olisi pudonnut valtaisan häpeän sysäämänä eikä jostain takavasemmalta tullut montypythonmaista jalkaa, joka olisi litistänyt niille sijoilleen. Mutta miten selättää oman pään sisältä ne ajatukset, jotka estävät meitä toteuttamasta unelmiamme? Tekemästä jotain sellaista, josta on joskus pitänyt ja nauttinut, mutta nyt ei kehtaa, koska ...

Korvie/poskie ennen esitystä (c) Katri Dahlström

 Meno on paikoitellen ratkiriemukasta ja jotenkin kollektiivista, kannustavaa. Täti Moonikaa hoilataan ja ahteria hytkytetään musiikin tahdissa, tuntematon vierustoveri ojentaa toisen kapuloistaan ja yhdessä kilkutetaan niitä yhteen. Kaisa kohtaa yleisön bikinisillään, Mari pistää vielä paremmaksi. Tässä sitä ollaan. Aplodeerataan täysin hurmiossa, ja muutenkin on harvinaisen kohottunut tunnelma salissa. Sateinen ankea maanantai ja meno on kuin pikkujoulujen aikaan viikonloppuna! Whitney Houstonit ja Voguet menee tuosta noin, katsomokin on liekeissä.

 Mielettömän raikas ja railakas esitys, kera surumielistenkin sävyjen. Koko elämän kirjo samassa paketissa (kirjava kuin taustakangas). Ja mikä parasta, naisenergiaa koko lavan täydeltä! Mieleeni jäi kytemään ajatus siitä, että ehkä minäkin rohkenen vuuuuuosien tauon jälkeen uimahalliin tai kylpylään lutraamaan. Mikä minua estäisi!?

 Mari Turusesta tuli muuten mieleeni, ei niinkään Eero Aho, vaan Brienne of Tarth! Tietäjät tietää...

Kuva (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Esa Latva-Äijö
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Simo Savisaari
Musiikkivalinnat Esa Latva-Äijö

Rooleissa : Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Esko Kovero, Ville Majamaa ja Elina Rintala

 Unelmia ja elokuvahommia 

 Ei ole ollut tapana harrastaa otsikkoja, mutta tähän näytelmään tuo jotenkin sopii. Esa Latva-Äijön neljäs näytelmä (aiempia en valitettavasti ole päässyt näkemään, etenkin Taxikuski harmittaa) kertoo Maxista (Esko Kovero), jolla on Suuri Unelma elokuvasta. Mies taitaa olla aikamoinen leffafriikki, siitä kertovat mustavalkoiset valokuvat entisaikojen filmitähdistä ja seinällä Marlon Brandon juliste. Tunnelma huoneessa on jotenkin pysähtynyt, odottavainen. Melkein voi kuulla ilmastointilaitteen surinan.

 Koekuvaukseen saapuu amatöörinäyttelijä, taiteilijanimeltään Danny (Ville Majamaa), joka on ehtinyt tehdä "urallaan" kaikenlaista pientä ja nyt olisi hiljalleen läpimurron aika. Max aikoo ohjata elokuvan, käsikirjoitus ja visio on valmiina - vain näyttelijät puuttuvat. Yksi elokuva riittäisi nostamaan hänet maailmanmaineeseen ja palkintogaalojen pöytiä tyhjentämään. Idolinsa Brando näytteli yli neljässäkymmenessä elokuvassa, mutta teki/ohjasi vain yhden (Vihan riivaama) ja nimenomaan siitä hänet muistetaan.

 Dannyn lisäksi koekuvauksiin saapuu Pirjo (Elina Rintala), harrastajanäyttämöltä tuttu. Hän on valmis lopettamaan kolmivuorotyöt muovipussitehtaalla elokuvaroolin myötä. Max testaa Pirjon reagointikykyä aika erikoisella tavalla, ja Pirjo näyttää kyllä, että täältä pesee tarvittaessa. Koekuvauksiin eksyy hiukan vahingossa myös Nykänen (Arttu Ratinen), mies ja kitara -tyylinen hemmo. Nykäsen isä sattuu olemaan elokuva-alalla kohtuullisen arvostetussa asemassa, ja tästäkös Maxin leffaprojekti saa uutta virtaa.

 Väliajalle mentäessä olin edelleen odottavaisin mielin. Alkuasetelmat olivat suhtkoht selvillä, mutta mihin suuntaan seuraavaksi lähdettäisiin? Jotain pitäisi hiljalleen alkaa tapahtua, toki dialogi on ollut varsin napakkaa ja toimivaa, mutta kaipasin jo jotain muutakin. Dannyn näyte Romeo ja Julia -monologistaan oli aika hieno, käsiliikkeineen kaikkineen. Minkälaista leffaa tässä oikein oltaisiin tekemässä? Näytelmän nimi pyörii mielessäni.

 Valaistu Brando-juliste saa minut ja tuntemattoman vierustoverin miettimään, kuinka monta vuotta mahtaa olla herran kuolemasta. Vierustoverini myös muisteli menneitä aikoja, Elokuva-Aitta -lehteä ja Brandoa kansikuvapoikana. Hienoja aikoja, hienoja muistoja!

 Näytelmässä tositoimiin ryhdytään sitten väliajan jälkeen ja heti on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. On panttivankia, kommandopipoa, aseita ja sipsejä. Kyllä, sipsejä - ja Danny vaatii visioimaan limukkaa myös. Tämä jotenkin huvitti. Käy ilmi, että elokuvan aiheena olisi pankkiryöstö ja se pitäisi toteuttaa ihan oikeasti, jotta leffaan saataisiin aitoa tunnelmaa. Yllättäviä käänteitä on luvassa pankissa, kun pankkivirkailija Liisa (Aliisa Pulkkinen) kääntää koko homman päälaelleen ja kuka onkaan lopulta ryöstämässä ketä. Mainio virkailija! Lyhyestä lava-ajastaan huolimatta lähtemätön vaikutus.

 Kenen unelmat toteutuvat? Tarvitaanko unelmien toteutumiseen rahaa, vai täyttyvätkö toiveet jostain muusta? Pääseekö Pirjo pois kolmivuorotöistä? Mitä tekemistä horoskoopeilla on tämän kanssa? Mikä on Tukholma-syndrooma?

 Musiikkivalinnoista pidin kovasti, taiten valittuja kappaleita. Tunnelmapaloja. Mukavaa oli myös nähdä Esko Kovero ensimmäistä kertaa näyttämöllä (suuri yleisö tuntee hänet paremmin Salkkareiden Ismo Laitelana), varsin monipuolisesti hän pääsi käyttämään osaamistaan, Max kun oli tarvittaessa aika räiskyvä luonteeltaan.

 Muuten minulle jäi kyllä harmittavasti aika laimea olo tästä, ja syytän täysin ajoitusta. Olin edellispäivänä ollut KOM-teatterin ensi-illassa, nukkunut yöni katkonaisesti, mennyt silmät ristissä aamuvuoroon, liukastellut kotimatkalla itseni uuvuksiin, ehtinyt olla kotona tunnin ja sitten kohti Tamperetta. Toisenlaisissa olosuhteissa olisin saanut varmaankin tästä enemmän irti. Nyt jälkimauksi jäi "ihan jees". Kansaa oli katsomo täynnä ja se on aina hienoa! Tärkeintä on, että väki käy teatterissa. Niin, ja leffafriikeille tästä löytyy kaikenlaista bongailtavaa ja samaistuttavaa, otaksun.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Pakolaiset / Tampereen Teatteri

Pakolaiset / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 17.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Perustuu Johannes Linnankosken samannimiseen romaaniin vuodelta 1909
Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi 

Dramatisointi, ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Roiha
Videosuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Heli Roininen
Musiikki Pekko Käppi
Koreografia Riikka Puumalainen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Rooleissa : Heikki Kinnunen, Eeva Hakulinen, Esko Roine, Ritva Jalonen, Riikka Puumalainen, Martti Manninen, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Elisa Piispanen ja Pekko Käppi

Heikki Kinnunen ja Riikka Puumalainen 

 Sen pitemmittä puheitta mennään suoraan asiaan tällä kertaa. Vähän varttuneempi hämäläinen talonpoika, leskimies Uutela (Heikki Kinnunen vahvassa vedossa) saa vaimokseen Keskitalon kovin vakavailmeisen ja vaiteliaan Manta-tyttären (Riikka Puumalainen). Isäntä-Keskitalon (Esko Roine) mielestä tuli tehtyä hyvät naimakaupat ja kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin, mutta toisin käy. Manta onkin raskaana toiselle miehelle ja voi sitä häpeän määrää. Välttyäkseen ikäviltä puheilta ja maineen täydelliseltä menetykseltä niin Keskitalo kuin Uutelakin perheineen muuttavat kauas Savoon, jossa elon voisi aloittaa puhtaalta pöydältä vailla menneisyyden taakkaa.

 Aika jännästi tulin "huijatuksi" heti alkuunsa. Näyttämöllä tyhjiä tuoleja ja hyvin minimalistista muutenkin. Jotenkin sitä mielessään ajattelee, että "ahaa tämmöinen pienimuotoinen toteutus ja lavakin tavallista suppeammassa käytössä", vaan kohta jo heitetäänkin aivoissa kuperkeikkaa ja takaseinä siirretään käsivoimin kauemmas, aivan kuten porukkakin siirtyy paikasta toiseen uusiin maisemiin. Kiehtovaa ja yllättävää. Ihan sitä terästäytyy ja suhtautuu tulevaan täysin eri fiiliksissä, kun tyylilajikin on jotain muuta mitä on kenties odottanut. No, Mikko Roihalta en mitään ihan perinteistä tosin odottanutkaan.

Pekko Käppi ja Riikka Puumalainen 

 Väliajalle mentäessä olin seuralaiseni kanssa silmät ymmyrkäisenä täysin "tiloissa". Mikä vimma, ryhdikkyys, hengästyttävää ja kaunista tanssin liikekieltä, nuorten vauhtia ja vastapainoksi vanhempien rauhallisuutta (vaikka sisällä kuohuu ja kiehuu taatusti), mustavalkoisuutta - ja kaiken keskellä Pekko Käpin jouhikko, jonka ääni tuntui resonoivan kehossani sisuksia myöten. Jotenkin meni kylmät väreet koko ajan jouhikon soidessa ja pulssi tuntui kiihtyvän. Oltiin jonkun mystisen voiman ja alkukantaisuuden äärellä. Vertasimme myös näkemäämme Sielun Veljien keikkaan - hurmoshenkistä menoa kiihtyvässä rytmissä. Hieno kokemus. Valtava vaikutus Riikka Puumalaisen tanssilla - kaikki tunteet ja puhumattomat sanat yritetään ravistella kehosta irti tanssin keinoin. Huikeaa seurattavaa!

 Kyyneleet nosti silmiin ja palan kurkkuuni kohtaus, jossa jouluksi saadaan luettavaksi nippu Hämeen Sanomia ja aluksi kotokulmien uutisten luku on yhtä juhlaa, mutta hiljalleen nousee haikeus ja suunnaton kaipuu takaisin juurilleen pintaan. Lehtiä putoilee lisää suoraan syliin, jokainen kieppuu ilmassa omalla tavallaan. Kuin elämä ja ihminen itse. Tuli vahvasti mieleeni oma kokemukseni vuosien takaa, kun muutin pariksi vuodeksi Vaasaan ja vanhempani tilasivat minulle Hämeen Sanomat sinne, jotta olisin perillä etelän tapahtumista. Tsehovin Kolme sisarta haikailevat jatkuvasti Moskovaan, tässä tapauksessa puheissa kaikuu Häme (niin tässä näytelmässä kuin minulla Vaasassakin). Paikalliset tuntuvat täysin vierailta, vähän pelottavilta ja puhuvat oudosti, sielu on jatkuvasti vereslihalla ja ulkopuolisuuden tunne valtaa mielen. Kotini ei ole täällä, pakko päästä pois. Juurten voima vetää takaisin.

 Tässä oli jotenkin yhdessätekemisen meininki huipussaan ja "vanhat mestarit" lavalla sulassa sovussa nuorempien kanssa, täydentämässä toisiaan. Mustavalkoisuus toistui niin puvuissa kuin videoissakin, kuin olisi katsellut välillä vanhaa kotimaista elokuvaa eikä sinne päinkään silti. Joka tapauksessa täysin erilaista teatteria mihin olen Tampereen Teatterissa tottunut!

 Erityiskiitokset haluan antaa Pekko Käpille ja Riikka Puumalaiselle. Juuri ennen väliaikaa nähty ja koettu kohtaus ei varmasti unohdu koskaan. Täytyy myös myöntää, että en meinannut saada silmiäni irti hurmoshenkisesti tanssivasta Martti Mannisesta...

Esityskuvat (c) Moe Mustafa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Saiturin joulu / Tampereen Teatteri 2018

Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Tommi Auvinen, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Pyry Smolander, Amelia Auvinen, Valentin Salo ja Niklas Kallio/Väinö Muje

Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) 

 Iki-ihana Dickensin klassikko Saiturin joulu on onneksi palannut aina loppuvuodesta Tampereen Teatterin ohjelmistoon ja siitä on muodostunut toivottavasti monelle jo perinne. Itse muistelin nähneeni esityksen heti ensimmäisenä esitysvuonnaan mutta pienen tarkistuksen jälkeen huomasin, että väärässä oltiin vaihteeksi. Olen nähnyt tämän esityksen viimeksi joulukuussa 2013 ja nyt kun taas aktivoiduin uusintakierrokselle, tuntui siltä että tämähän on aivan erilainen mitä aiemmin! En muuten jostain syystä lämmennyt ihan täysin viisi vuotta sitten, Ilkka Heiskasen showlta tuntui silloin ja missä lie mätti muuten. Vuosien saatossa väki on hiukan vaihtunut, mutta Heiskanen saituri Scroogen roolissa on ja pysyy ja porskuttaa menemään sellaisella vimmalla, että huhhei. Rooli on saanut lisää nyansseja ja muhevaksi marinoitunut - eipä voi muuta kuin ihailla, ottaa rento asento katsomossa ja antaa joulufiiliksen tulla tupaan.

 Ennen esitystä kävin hakemassa kierroksia tunnelmalliselta Joulutorilta, imin itseeni fiilistä ja tuoksuja ja juuri kun olin sanonut ystävälleni, etten aio ostaa yhtikäs mitään, olin minuutti myöhemmin onnellinen virkatun glitterkärpässienen (kuusenkoriste tai ihan mikä vaan hei) omistaja. Joulupukkikin tuli nähtyä, itse asiassa jo toistamiseen. Edellisen kerran näin Joulupukin Turun Kauppahallissa muutama päivä sitten, kiertue näkyy olevan käynnissä. Ehdimme ihailemaan myös Kiven ja pääovien välissä sijaitsevaa jouluikkunaa, jossa oli parin näytelmän pienoismallit nähtävillä.

 Minulla ja ystävälläni oli paikat parvekkeen ensimmäisessä rivissä ja sieltä näki lyhyempikin ihan hyvin, etenkin kurottauduttuaan etunojaan kaidetta vasten. Siellä me sitten kuikuilimme kuin pienet lapset alas näyttämön suuntaan hymy korvissa, itse tosin en hankalahkossa asennossa viihtynyt kovin kauaa, kun aamulla tapahtunut pyörälläkaatuminen alkoi muistuttaa itseään oikeassa polvessani.

 Mistä kertoo Saiturin joulu? No minäpä kerron lyhyesti. Kylmäsydäminen ja itara Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) ei voi sietää joulua eikä toivo kenenkään muunkaan juhlasta nauttivan millään tavalla. "Humpuukia!" narisee ukko nuivasti hyvänjoulun toivotuksiin ja jouluisiin kuorolauleloihin. Mammonaa hän tuntuu rakastavan, ei mitään muuta. Pitkin hampain hän antaa perheelliselle työntekijälleen joulun kunniaksi yhden vapaapäivän. Yllärinä Scroogen vuosia sitten menehtynyt yhtiökumppani Marley ilmestyy kahleitaan kalisuttelevana aaveena paikalle (katosta, huimaaaaa) ja ilmoittaa, että tulevana yönä Scroogelle ilmestyy kolme henkeä tasatunnein - menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget. Kannattaisi kuunnella, mitä hengillä on kerrottavanaan. Ehkä Scrooge saisi jonkinlaisen oivalluksen siitä, mikä joulussa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, ja vielä olisi mahdollista tehdä muutos, jolla olisi vaikutusta monen ihmisen elämään. Humpuukia moiset puheet, mutta niin vaan henget ilmineeraantuvat paikalle vuorotellen ja saituri joutuu aikamoiseen pyöritykseen. Mahtaneeko Scrooge oppia mitään vai onko liian myöhäistä muuttua ihmisenä?

 En ymmärrä miksi olin ensinäkemäni perusteella muinoin aika nuivalla päällä! Tämähän on kerrassaan lumoava esitys, joka on tulvillaan teatterin ja joulun taikaa! Upeat, monipuoliset lavasteet täynnä kaikenlaisia jippoja, kauniita pukuja ja sielukasta yhteislaulua, ja niin suloinen pikku-Tim. Mystistä savua ja tyhjästä ilmestyviä henkiä ja muita hahmoja... Menneisyyden lyhyenläntä henki (Martti Manninen) alun piipittävine äänineen oli varsin hauska tapaus ja ovelasti toteutettu, ja tämän hengen kanssa Scrooge pääsee/joutuu katselemaan uudestaan omia lapsuus-ja nuoruusaikojaan, jotka nostavat haikeuden pintaan. Joskus hän rakasti muutakin kuin rahaa, mutta sitten tapahtui jotain... Nykyisyyden henki kurvailee valtaisana joulukuusena ja Tulevaisuuden henki on mystinen, pelottavakin hahmo ja tunnelma synkkenee.

 Kuten heti alkuun tuli mainittua, Ilkka Heiskanen on oikein elementissään vanhana kitupiikkinä. Mies narisee ja kähisee selkäranka kiemuralla, suu myrtsinä ja käy välillä lavan reunustalla elehtimässä katsomon suuntaankin. Vähän tuntuu siltä, että kun nykyiset lapsikatsojat tuovat omia lapsiaan joskus vuosien päästä katsomaan perinteistä Saiturin joulua Tampereen Teatteriin, siellä Heiskanen heiluu vieläkin yömyssy päässään. Kun on kerran vauhtiin päästy, häntä ei pidättele mikään!

 Tampereen Joulutori tunnelmallisine valoineen, huumaavine tuoksuineen, herkkuineen ja lahjaideoineen sekä teatteri iltavalaistuksessaan - mieltä herkistävä yhdistelmä! Ja tähän kylkeen vielä Saiturin joulu. Vielä kun olisi edes hitunen lunta.

 Ihanan paljon oli lapsikatsojia! Takuulla ikimuistoinen kokemus tämä, ja vielä pitäisi malttaa odottaa mooooonta päivää itse joulua. Ensi vuonna haluan kyllä nähdä tämän uudestaan ja vielä lähempänä h-hetkeä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)