Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. lokakuuta 2017

Teatterikärpänen lukee / Oskari Katajisto : Tunnustuksia

Hyvää (vaikkakin kovin sateista) iltaa täältä Teatterikärpäsen lukunurkkauksesta! Taas on valvottu öitä nenä kiinni kirjassa, ja tällä kertaa hyppysiini tarttui Oskari Katajiston "Tunnustuksia"-teos, jonka on kirjoittanut Arto Leivo.

 Olen lukenut näyttelijöiden elämäkertoja aika paljonkin (viimeisimmistä mainittakoon Leo Jokela, Jussi Jurkka, Esko Roine ja Asko Sarkola) ja kirjoissa on ollut aimo annos kiintoisaa teatterihistoriaa. Lisäksi minua on aina kiehtonut se, mistä kiinnostus teatteria kohtaan on aikoinaan herännyt, eli miten pahasti teatterikärpänen puraisi. Näyttelijöiden värikäs yksityiselämä sen sijaan minua ei ole kauheasti jaksanut innostaa ja olen aina ollut sitä mieltä, että "tavikset" osaavat hölmöillä ja sotkea asiansa ihan yhtä taidokkaasti ellei pahemminkin, niistä ei lehtien lööpeissä kuitenkaan huudella sillä ketäpä kiinnostaisi? Ehkäpä jotkut saavat kunnon kicksejä siitä, että "taas tuo ja tuo on törttöillyt", jotenkin siinä kai samalla tuntee itsensä paremmaksi ihmiseksi vai mikä lie?


 Oskari Katajiston kirjan nimi "Tunnustuksia" nosti ensimmäisenä mieleeni kaikenlaista hömppäosastoa, tunnustuksen paikka itselleni tässä näköjään myös. Mietin hetken, että jaksaisiko juuri tämä kirja kiinnostaa minua enemmänkin. Mukana olisi varmasti Seiskan kannesta silmiini osuneita kohujuttuja (Seiskaahan EN lue muualla kuin parturissa, oikeasti, mutta koska työkseni olen kaupantäti, en pysty välttymään kansikuvilta ja kohuotsikoilta oikein mitenkään), mutta taatusti myös sitä janoamaani teatterihistoriaa ja tarinoita näytelmiin liittyen - ja vieläpä ajalta jolloin minullakin olisi ollut mahdollisuus mennä katsomaan! Ja tässä nyt ollaan, "Tunnustuksia" luettujen pinossa.

 Oskari Katajisto pääsi Teatterikorkeakouluun kolmannella yrittämällä vuonna 1986. Noihin aikoihin TeaKissa sattui ja tapahtui, oli Jouko Turkkaa ja Jussi Parviaista ja Jumalan teatteria (kannattaa muuten lukea myös näyttelijä Eppu Salmisen kirja Lasten ristiretki). Katajisto valmistui vuonna 1990, sai kiinnityksen Helsingin Kaupunginteatteriin ja pääsi heti kättelyssä tekemään isoja, kriitikoiden ylistämiä ja katsojien rakastamia rooleja. Kylläpä muuten taas harmittaa, etten ollut 90-luvulla vielä kovin valveutunut teatterissakävijä. Sen verran kovaa kamaa on Helsingissä tuolloin nähty.

 Omista muistiinpanoistani löytyy kalenterimerkintä vuodelta 2001. Oskari Katajiston monologi, vierailu Hämeenlinnassa. Kyseessä taisi olla ensimmäinen näkemäni monologi ja muistan edelleen sen, miten ison vaikutuksen esitys minuun teki. Yleisö seurasi hiirenhiljaa esitystä, kukaan ei rapistellut eikä yskiskellyt, muuta en sitten muistakaan. Kirjan luettuani selvisi, että kyseessä oli Pekka Laihon ohjaama Enoch Arden -monologi. Myöhemmin näin Oskarin lavalla HKT:n suurella näyttämöllä näytelmässä "Nuoruuden suloinen lintu" ja muutama vuosi sitten komediassa "Kolme apinaa" sekä draamassa "Kipupiste". Ihmeen vähän olen siis häntä lavalla nähnyt. Jotenkin en edes huomannut, että häntä ei noiden näytelmien jälkeen missään näkynyt ja minulle tulikin täytenä yllätyksenä se, että hänet on kolmen varoituksen jälkeen irtisanottu työsuhteestaan alkoholinkäytön vuoksi. Tästä kirjasta asiasta vasta luin. Ehkä siitä on ollut lehdissä juttua, ehkä ei...

 Oskarilla on kyllä tarinankerronnan lahja ja sana hallussa. Minulle kirjan parasta antia olivat lapsuus-ja nuoruusmuistelot (Oskarilla on ilmiömäinen muisti!), TeaKin rääkki sekä ensiaskeleet ammattilaisena. Miltä tuntuu olla kaikkien ylistämä, Marlon Brandoonkin verrattu nuori kyky? Mahtaako suosio kihahtaa päähän? Kihahtihan se, ja kaikesta tästä Katajisto kertoo kyllä hyvin rehellisesti ja avoimesti. Alamäkiosasto tarjosi sitten kyllä kylmää kyytiä ja hiukan niissä oli ehkä selittelyn makua. Jotenkin minulla aina nousee niskakarvat pystyyn, jos aletaan kertoa syitä juomiselle.

 Olin autuaasti unohtanut surullisenkuuluisan "Haluatko filmitähdeksi?" -ohjelman, jossa Oskari toimi päätuomarina. Seurasin kyllä aikoinaan sarjaa, mutta minulla oli sellainen tunne, että Oskari on tuomarina yhdensortin roolihahmossa, eli ei omana itsenään ja hänet on pistetty laukomaan asioita päin kilpailijoiden naamaa. No, kirjassa tämäkin episodi tuli kerrottua ja kyllä pistää vihaksi.

 Naisjutut ja tappelut eivät minua liiemmin kiinnostaneet tälläkään kertaa, mutta suorastaan ahmin kaikki teatteriin ja näyttelijyyteen liittyvät jutut. Kirjan luettuani toivoisin, että joku teatteri antaisi Katajistolle mahdollisuuden näyttää, että peli ei ole vielä menetetty. Haluaisin nähdä hänet jossain isossa, hienossa draamassa kantavassa roolissa. Sellainen minulta aikoinaan jäi näkemättä, kun siitä "Nuoruuden suloinen lintu"-näytelmästäkään en mitään muista.

 Mukana on myös pari kuvaliitettä niin lapsuusajoilta kuin teatterivuosiltakin. Ne syventävät mukavalla tavalla lukukokemusta, tämänkaltaisissa kirjoissa pitää aina olla paljon kuvia ja jos ei ole, jää monikin henkilö kaivelemaan.

Oskari Katajisto : Tunnustuksia 
Kirjoittanut Arto Leivo 
280 s , ilmestynyt elokuu 2017 
Kustantaja Minerva

Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Minerva-kustannus!

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Teatterikärpänen lukee / Särkyneen pyörän karjatila

Silloin kun Teatterikärpänen ei istu katsomossa, se istuu/makaa kotona nenä kiinni kirjassa. Kyllä, meikäläiseltä on lähtenyt lukuhommatkin tässä parin vuoden aikana pahasti lapasesta ja olen löytänyt lukemisen ilon uudestaan! Tänä vuonna olen ehtinyt jo lukea liki 130 kirjaa, kirjastosta on lainassa jatkuvasti kymmenkunta teosta, omassa hyllyssäkin on luettavaa varmaankin pariksi vuodeksi ja menin lataamaan BookBeat-sovelluksenkin uudestaan. Lukeminen on kivaa! Niin teatterissa kuin kirjoissakin on pitkälti kyse samasta asiasta - tarinoista ja tarinankertojista. Minä janoan tarinoita, jotka saavat minut nauramaan, liikuttumaan, miettimään asioita uudelta kantilta ja oppimaan uutta.

 Eilen laskin käsistäni Peter Franzénin kirjoittaman kirjan "Särkyneen pyörän karjatila". Aloittelin kirjaa lukemaan jo elokuun lopussa, mutta homma keskeytyi teatterisyksyn pyörähdettyä käyntiin, enkä päässyt siinä paria ensimmäistä lukua pidemmälle. Pari päivää sitten tartuin kirjaan uudestaan, aloitin kokonaan alusta ja se olikin menoa sitten. Kirja on ns. yhdenpäivänromaani (tapahtuu yhden päivän sisällä), minulla siinä meni kuitenkin kaksi päivää... Sain samalla kuitattua yhden kohdan tämänvuotisesta Helmet-lukuhaasteestakin, enkä onneksi joutunut turvautumaan Alastalon salissa-teokseen (jonka kyllä aion selättää joskus).


 "Särkyneen pyörän karjatila" on Franzénin kolmas romaani, ja nyt pompataan täysin eri tyylilajiin kuin miehen aiemmat, osin omaelämäkerralliset "Tumman veden päällä" (2010) ja "Samoilla silmillä" (2013). Esikoisromaanista olen nähnyt Janne Reinikaisen ohjaaman hienon teatteriversionkin Kansallisteatterissa, ja myöhemmin ilmestyi koskettava elokuvakin, jonka ohjasi Franzén itse.

 Tässä kirjassa vietetään suvun matriarkka Kainon 80-vuotisjuhlia ja juhlinnat lähtevät enemmän tahi vähemmän lapasesta. Paikalle saapuvat aikuiset lapset vaimoineen, miehineen ja lapsineen (ja yksi odottamaton yllätysvieraskin) ja yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä mitenkään, kun suku on koolla samassa paikassa pitkästä aikaa. Mustasukkaisuus nostaa päätään ja vaiettuja, piilotettuja salaisuuksia paljastuu. Mitäpä ei juhlinta myös olisi ilman kahvittelua, saunomista, viinan kanssa läträämistä, himokasta köyrimistä ja tappelunnujakoitakin... Varsin hupaisaa on meno aika useinkin, mutta vastapainoksi kirja tarjoaa myös hienoja, hauraankauniita hetkiä vähän muistisairaan äidin ja lastensa välillä. Sisarusten väliset suhteet on myös herkullisesti kuvattu.

 Franzénin kieli on hyvin eläväistä ja täynnä mukavia murreilmaisuja. Mielikuvitukseni lähti laukkaan kirjaa lukiessani ja mietin, että tästä saisi mainion tv-elokuvankin (ohjaajaksi vaikkapa Markku Pölönen tai Matti Ijäs). Jäi vielä sellainen kutina, että osaan hahmoista haluaisi tutustua vielä uudestaankin ja enemmän. Miten elo mahtoi jatkua näiden juhlien jälkeen? Miten kävi Marin ja Eemelin, entä nuorison?

 Runsaahkosta sivumäärästään (323 s.) huolimatta kirja oli varsin nopealukuinen, sillä kappaleet olivat paikoitellen hyvinkin lyhyitä ja lukiessa tuli sellainen fiilis, että "no vielä yksi kappale" ja kuin varkain olikin menty taas 50 sivua eteen päin. Huomasin myös, että BookBeatissa on mahdollista kuunnella äänikirjana kaikki kolme teosta ja vieläpä miehen itsensä lukemana. Taidan kuunnella tämänkin jossain vaiheessa uusiksi, mielelläänhän Peterin ääntä kuuntelee.

(c) Marika Rosengård

 Tammen sivuilta tästä linkistä voit käydä lukemassa näytteen ja sivulla on myös linkkejä, mistä kirjan voi itselleen tilata.

Särkyneen pyörän karjatila
Kustantaja Tammi 
Ilmestynyt elokuussa 2017
Sivumäärä 323 s.  

(Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Tammi!)

ps. Minullahan on ollut suuri ilo ja kunnia tavata Peter Franzén itsekin, ensitapaamisemme tapahtui Lahden Kirjamessuilla muistaakseni vuonna 2010 ja silloin sain sanotuksi pari lausetta ja pyydettyä parin Peterin tähdittämän leffan dvd:n kansipapereihin nimmarit (Koirankynnen leikkaaja ja Emmauksen tiellä). Mieheni taas pääsi kysymään legendaarisen kysymyksen juurikin Emmauksen tiellä-elokuvaan liittyen, eli "Mitenkäs niille mopokengille oikein kävi?"

 Ehkäpä suurin tähtihetkeni sitten toteutui muutama vuosi myöhemmin, kun pääsin haastattelemaan Peteriä teatterista, elokuvista ja kirjoittamisestakin. Jos et ole vielä lukenut, mukavan juttuhetken voit lukea täältä. Suurella lämmöllä muistelen edelleenkin tuota päivää!

(c) Teatterikärpänen