Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri

Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti L. Frank Baum
Dramatisointi Anne Rautiainen
Ohjaus Marielle Eklund-Vasama
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Laulujen sovitus ja toteutus Ari Ismälä
Koreografia Lotta Herranen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Miia Maaranen, Kari Kukkonen, Juho Markkanen, Jyri Ojansivu, Lise Holmberg, Ella Mustajärvi, Toni Harjajärvi, Eeva Hautala ja Osku Haavisto

 Vuoden tauon jälkeen paluu Kotkaan! Vapaat viikonloput ovat olleet kortilla ja reissut ovat silloinkin suuntautuneet lähinnä Turkuun, mutta nyt pitkästä aikaa suuntasimme Kotkaan katsomaan Ihmemaa Ozia. Matkalla naureskelimme tienvarsivariksille, joista toinen seisoi paikoillaan lamaantuneena ja tuijotti kaukaisuuteen (kuin täytetty lintu) ja toinen touhusi vieressä niin maan perusteellisesti. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja kävimme istuksimassa torilla possoista nauttien ja samalla otimme aurinkokylpyjä. Yllättävästä helteestä johtuen teatterisalissa tuoksahti vahvasti hieltä, mutta se ei esitystä haitannut. Vähän sääliksi kävi peruukeissa ja mm. virkatuissa asuissa huhkivia näyttelijöitä...

 Ihmemaa Oz ei ole minulle kovinkaan tuttu teos. Leffan katselin pari vuotta sitten ihan vaan mielenkiinnosta ja ottaakseni selvää, miksi tästä nyt niin paljon kohkataan siellä sun täällä. En kauheasti lämmennyt elokuvalle jostain syystä. Ainokaisen teatteriversion näin muutama vuosi sitten Tampereen Komediateatterissa ja pidin yllättäen kovasti! Siksipä varmaan Kotkaankin tuli lähdettyä, koska hahmogalleriahan on varsin mainio.

 Orpotyttö Dorothy (Miia Maaranen) kiukuttelee aikansa Em-tädin (Lise Holmberg) ja Henry-sedän (Osku Haavisto) luona ja siinä rissatessa nousee myrsky, joka tempaisee Dorothyn sänkyineen ilmojen halki Kansasista ties minne. Toto-koiraa ei muuten näkynyt missään, ehkä se oli tempautunut edellisen myrskyn yhteydessä jonnekin tuntemattomaan paikkaan? Dorothy löytää itsensä varsin värikylläisestä paikasta, ja sängyn alta pilkottavat punaiset kengät. Vahingossa on tullut liiskattua Idän ilkeä noita, ja siitä riemastuneena sängyn vieressä alkaa lapata mitä kummallisempaa väkeä. Munskottikolmikko (Juho Markkanen, Jyri Ojansivu ja Osku Haavisto) venkoiluineen vei huomioni niin, että unohdin seurata ja kuunnella tarinaa noin muuten... Olipas omituista porukkaa! Töttöröö! Lapsikatsojia hihitytti kovasti ja muitakin toki. Pohjoisen hyvä noita (Lise Holmberg) ohjeistaa, että Dorothyn pitää seurata keltaista polkua ja suunnata Smaragdikaupunkiin, jossa asustaa mahtava Ozin velho, joka auttaisi neitoa pääsemään takaisin Kansasiin. Helppo homma? Kapuloita rattaisiin pistelee sitten Idän ilkeän noidan vielä ilkeämpi sisko, Lännen ilkeä noita (Ella Mustajärvi ja sarjassamme herkullisen hurmaavia pahishahmoja), jolla on apurinaan vielä sangen ärsyttävä variskaksikko (Toni Harjajärvi ja Eeva Hautala). Tuli mieleeni ne menomatkan tienvarsivarikset...

 Matkaa Smaragdikaupunkiin ei Dorothyn tarvitse taitaa ypöyksin, sillä matkalla hän törmää ensin Variksenpelättiin (Kari Kukkonen), joka haluaisi itselleen aivot sekä Peltimetsuriin (Juho Markkanen), joka haluaisi sydämen sekä Pelkurileijonaan (Jyri Ojansivu), joka kaipaisi enemmän rohkeutta. Ozin mahtava velho voisi varmaankin kaikkia auttaa, ja niin matka jatkuu. Hihittelin jatkuvalla syötöllä etenkin tälle kolmikolle. Variksenpelätti haaveili siitä, että pääsisi vihdoinkin derivoimaan ja Peltimetsurilla oli suuri tarve runoilla koko ajan. Kuulimme niin Shakespearea kuin Vexi Salmen tuotantoakin, ja huomioni kiinnittyi myös siihen, että jäykähköstä liikehdinnästään huolimatta peltiukolla oli varsin öljytyt lanteet kuitenkin. Hupaisa oli virkatussa asussaan säpsähtelevä leijona, joka pelkäsi etenkin pupuja yli kaiken.

 Mitenkäs mahtaa käydä? Löytyykö mahtava Ozin velho ja onko tapaamisesta apua, vai ehtiikö pahisnoita kätyreineen ensin? Jännän äärellä ollaan. Valtavat unettavat unikot tuntuivat vaikuttavan katsomoon asti, sillä seuralaiseni meinasi nukahtaa siinä kohtaa. Itse pysyin skarppina koko ajan lähinnä siksi, että hahmot olivat niin verrattomia ja meininki oli muutenkin hiukan överin värikästä ja vähän absurdiakin paikoitellen. Sellaisesta minä tykkään. "Walk this way´n" tahdissa taivallettiin ja olin havaitsevinani otteita Nirvanan "Smells like teen spirit"-kipaleesta myös? Leijonan jalkatyöskentelyä ja peltiukon leveää haara-askelta oli myös ilo seurata. Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin huima Lännen ilkeä noita, joka teki myös aikamoisen katoamistempun siinä silmiemme edessä. Ansaittua kohinaa ja kuhinaa alkoi katsomossa sillä hetkellä, supinaa "Mitä oikein tapahtui?!"

Lännen ilkeä noita vauhdissa 

 Olihan tämä nyt mainio jokaiselle jotakin -tyylinen koko perheen juttu. Värikkäistä, muuntautuvaisista lavasteista ja puvuista erityispointseja. Itselläni kävi vielä mielessä, että miksei Euroviisuissa olla nähty koskaan heinähattuja ja kastelukannu päässä olevia peltiukkoja ja puputossuisia leijonia valtavine kutreineen? Hittiainesta. Paluumatkalla ei jostain syystä näkynyt yhtä ainuttakaan tienvarsivarista. Kas nehän vapautettiin ja läksivät varmasti muihin hommiin.

Varikset kaffepaussilla 

 Ihmemaa Ozista on toukokuussa jäljellä enää yksi esitys, mutta syksyllä jatketaan taas! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatteri

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Ensi-ilta 1.4. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Sofi Oksanen
Ohjaus Miko Jaakkola
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Anne Niilola, Reeta Vestman, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Toni Harjajärvi, Antti Leskinen (jota näkemässäni esityksessä tosin paikkasi ohjaaja Miko Jaakkola) sekä äänenä Annuska Hannula

Aliide (Anne Niilola) ja Pasa (Toni Harjajärvi) 

 Viime lauantaina oli Kotkan Kaupunginteatterissa tuttu tuplanäytöspäivä. Hämeenlinnasta kun Kotkaan asti lähdetään, usein tulee samalla reissulla katsottua kaksi näytelmää. Tuona lauantaina vaihtoehtoina oli Puhdistus ja Häräntappoase, kaksi täysin erityylistä juttua. Suunnittelin alunperin niin, että katsomme raskaampaa kamaa ensin ja sitten kevyempää illalla, jotta olisi mukavempi ajella kotiin. (Joka tapauksessa meistä riippumattomista syistä ei ollutkaan toista vaihtoehtoa, kun illan Puhdistus oli peruttu...)

 Minähän en tee muistiinpanoja esitysten aikana. Joskus olen merkinnyt muutamia tärkeitä huomioita muistiin väliajalla tai kotimatkan aikana, mutta suurimmaksi osaksi nämä kirjoitukset syntyvät siten, että istun koneen ääreen ja yritän palauttaa itseni takaisin katsomoon kokemaan ja näkemään. Nyt Kotkan reissusta on kulunut neljä päivää ja olen vitkutellut Puhdistus-tekstini kanssa. Häräntappoaseesta oli helppo kirjoittaa. Miksi näin?

 Olen istunut koneen ääreen useampaan otteeseen, mutta ajatus takaisin katsomoon palaamisesta on tuntunut vaikealta ja jopa ahdistavalta. Yksin kotona ollessani on aiemmin ollut sujuvaa kirjoittaa ilman ylimääräistä häiriötä. Tällä hetkellä olen yksin kotona ja kuulostelen jokaista rapsahdusta ja huudahdusta, mikä seinän takaa tai ulkoa kuuluu. Kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. "Kiitos" Puhdistuksen, minusta tuli Kotkassa muutamaksi tunniksi hyvin säikky.

 Eletään vuotta 1992 Viron maaseudulla. Ikääntynyt Aliide Truu (Anne Niilola) istuu pienessä asunnossaan keinutuolissa tyhjin katsein. Jokin (tai joku?) mieltä painaa selvästi. Taustalla sotilaat kuulustelevat kovin ottein nuorta Aliidea (Reeta Vestman). Näiden kahden Aliiden välissä on metalliputkista koostuva seinämä ja lähes 50 vuotta. Yhtäkkiä ovi kolahtaa jossain takana kovaa ja saa minut säpsähtämään. Nuori nainen raahautuu viimeisillä voimillaan Aliiden ovelle apua hakemaan. Nainen on parikymppinen Zara (Ella Mustajärvi), kasvot ruhjeilla ja vaatteet riekaleina. Hän on pakomatkalla, mutta miksi? Ja miksi hän on tullut juuri Aliiden luokse?

Zara (Ella Mustajärvi) 

 Välillä palataan ajassa taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys käyvät dialogia keskenään, vanha Aliide yrittää selittää tekojaan nuorelle ja toisinpäin. Nuori Aliide piilottelee perunakellarissa Hansia (Mikkomarkus Ahtiainen), sisarensa miestä. Sisar Ingel on tyttärensä kanssa karkotettu kauas ja Aliidella on tässä sormensa pelissä. Mustasukkaisuus ja traaginen yksipuolinen rakkaus on saanut hänet tekemään asioita, joiden luulisi kalvavan koko loppuiän. Poikkeusolosuhteissa ihminen on valmis tekemään epätoivoisiakin tekoja. Nyt Hans olisi hänen ja vain hänen, viis siitä että Aliide on naimisissa Martinin (Jarkko Sarjanen) kanssa. Vaan ei - Hansin mielessä jäytää vain Ingel ja se, kauanko pystyy vielä piileskelemään kellarissa. Pois olisi päästävä.

Hans (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Aliide (Reeta Vestman) 

 Pelokas ja säpsähtelevä Zara kertoo Aliidelle tarinansa ja syyn, miksi ja mitä on pakenemassa. Pihaan kaartaa auto, autonovet pamahtavat kiinni, jostain takaa kuuluu pahaenteisiä askelia ja minä en uskalla kohta enää hengittääkään. Zara on piilotettava nopeasti liiankin tuttuun paikkaan. Tekee mieleni sulkea silmät, kun Pasa (Toni Harjajärvi) ja Lavrenti (Miko Jaakkola) astuvat esiin.

 Taisin viettää tämän 2,5h aika lamautuneessa tilassa. Silmäni olivat jälkikäteen jotenkin väsyneet, ihan kuin en olisi räpytellyt silmiäni ollenkaan. Muistan etenkin takaani kuuluneet äänet ja sen hetken, kun Pasa astui hullunkiilto silmissään ensimmäistä kertaa esiin. Järjettömän pelottava hahmo! Muistan Zaran paniikinomaiset liikkeet lattialla ja pelosta tärisevän äänen, Aliiden vapisevat jalat ja vaistomaiset väistöliikkeet Pasan kovistellessa häntä. Muistan nuoren Aliiden puhumassa hymysuin miehelleen ja ilmeen totaalisen muuttumisen, kun mies ei ollut näkemässä. Muistan selänpesun ja hyväilevät liikkeet ilman vastakaikua. Muistan tukitut ilmarakoset ja tuoksun, mikä jäi lopuksi saliin leijumaan pitkäksi aikaa. Loppukumarrusten aikaan minun teki mieleni nousta seisten aplodeeraamaan, mutta en pystynyt. Oli jotenkin lamautunut olo, enkä pystynyt hetkeen sanomaan juuta enkä jaata koko esityksestä.

 Mainitsin aiemmin, että kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. Omaa itseään, menneisyyttään, muistojaan ja valintojaan ei kuitenkaan pysty pakenemaan minnekään kolkkaan maailmassa. Ei Aliide eikä kukaan muukaan.

 En haluaisi nähdä tätä Puhdistusta uudelleen enkä törmätä päivänvalossakaan Toni Harjajärven roolihahmon kaltaiseen tyyppiin. Melkein meni yöunet nimittäin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tehtiin juuri näin ja näyteltiin juuri näin - ja minä näin ja KOIN tämän siten, että kaikki porautui kohtalaisen syvälle ihon alle ja muistiin. Aikamoinen kokemus. Aika harvoin on katsomossa niin totaalisen puristava olo.

 Puhdistus jatkaa Kotkan Kaupunginteatterin ohjelmistossa vielä syksyllä 2017. Lisätietoa tästä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Häräntappoase / Kotkan Kaupunginteatteri

Häräntappoase / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.4. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Anna-Leena Härkönen
Dramatisointi Leena Kemppi
Sovitus ja ohjaus Alma Lehmuskallio
Lavastus Iita Torvinen
Pukusuunnittelu Anne Hannula
Valosuunnittelu ja projisointi Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu Kaj Günther

Rooleissa : Juho Markkanen, Osku Haavisto, Lise Holmberg, Kari Kukkonen, Henry Holopainen, Annuska Hannula, Konsta Lippo, Henri Jalkanen, Sini Putkonen ja Henni Kiri

 Anna-Leena Härkösen esikoisromaani "Häräntappoase" on tullut luettua 80-luvulla ja edelleenkin se on yksi lempikirjoistani, joka tulee lukea uusiksi säännöllisin väliajoin. Vielä kovemmin kolahti sitten 80-luvun lopussa esitetty tv-sarja, joka lihallisti etenkin kaikkienaikojen suosikkihahmoni Pasi Rutasen, jota Antti Majanlahti antaumuksella esitti. Ystäväpiirissäni tuo tv-sarja on poikinut varsin käyttökelpoisia sloganeita, joita jaksamme viljellä aina tavattaessa edelleenkin - ja luulen, että sama meininki on muillakin saman ikäluokan tyypeillä ympäri Suomen. Yle Areenaan kulttimaineessa oleva viisiosainen sarja on tullut kuin tilauksesta, kiinnostuneet ja sarjaa aiemmin näkemättömät voivat käydä tutkimassa tästä linkistä, mistä oikein on kyse.

 Mikä yhdistää esimerkiksi Katsastus-elokuvaa, Tankki täyteen-sarjaa ja Häräntappoasetta? Omalla kohdallani ainakin se, että jo liiankin monta kertaa kyseiset "alkuperäiset" taidepläjäykset nähneenä sitä muodostaa päässään sellaiset ennakko-odotukset, että niistä dramatisoituihin teatteriversioihin on jo valmiiksi suhtautunut pelonsekaisella varauksella ja jännityksellä. Hahmojen on oltava tietynlaisia, mukana on oltava se ja se kohtaus, jonkun on lasautettava ilmoille juuri se tokaisu ja vielä oikealla äänenpainolla. Muuten mennään metsään ja pahasti, eikä armoa anneta mitenkään toisenlaisille tulkinnoille. Ainoa konsti selvitä kohtuuttomistakin paineista on jättää katsomatta kokonaan, tai sitten vaan antaa tekijöille mahdollisuus - niin kuin meikäkin nyt vaihteeksi teki. Aiemmin olen nähnyt pari teatteriversiota Häräntappoaseesta - vuosia sitten Forssan Teatterissa ja muutama vuosi sitten Pyynikin Kesäteatterissa. Täytyy ihan erikseen mainita, että Pyynikillä kokovartalorutaset teki minulle silloin täysin uusi tuttavuus Tomi Alatalo ja Ripen roolissa heilui vakuuttavasti eräskin Juho Markkanen, joka nyt siis "yleni" päärooliin.

Nuoriso veneilemässä, Alpo ottaa huikkaa

 Tässähän käy siis niin, että kesäloma on alkanut ja vaikuttaisi siltä, että vaasalaisjannu Alpo Korvalla (Juho Markkanen) ja kaverillaan Taalalla (Osku Haavisto) olisi tuloillaan kaikkienaikojen kesä. Eletään vuotta 1982. Taala on lähdössä koko heinäkuuksi Tukholmaan Allu mukanaan, ja tätä alun videolla sitten riekutaan. Persiilleen menee tämä suunnitelma, sillä Allupa joutuukin väkipakolla heinähommiin landelle Torvenkylä-nimiseen mestaan sukulaistensa luokse. Se siitä ihanasta kesästä sitten. Maalla odottavat Lahja ja Svante Takkinen (Lise Holmberg ja Kari Kukkonen) kera oudohkon aikamiespoikansa Taunon (Henry Holopainen) ja serkkupoika Pasi Rutasen (Osku Haavisto), joista jälkimmäinen ensijännityksestä toivuttuaan lähtee tutustuttamaan Alpoa paikalliseen nuorisoon. Ripe (Henri Jalkanen) ja Touko (Konsta Lippo) eivät saa Alpoa juuri innostumaan, mutta toisin käy kun kirjastoautoreissulla hän törmää sattumalta Kerttuun (Annuska Hannula), joka ns. räjäyttää pankin anarkistisella meiningillään. Se onkin sitten menoa, ja yllättäen heinähommat alkavatkin maistua makoisalta. Vapaa-ajalla harrastetaan mm. sukelluspukuostoksia, veneilyä (mukana myös Vuokko/Sini Putkonen), piileskelyä ja tehdään lähempää tuttavuutta vastakkaiseen sukupuoleen. Nuorta ja viatonta, ah.

 Nuoren lemmen varovaisen heräilemisen lisäksi tämä on tarina siitä, että asut sitten kaupungissa tai maalla, unelmia täytyy olla ja että rakkaushuolet koskevat kaikkia - ja että väistämättä vanhemmalle polvelle saattaa tulla sellainen tilanne eteen, että jatkajaa ei vaan omasta jälkipolvesta löydykään ja silloin on tehtävä kipeitäkin ratkaisuja. Jotenkin tuo jälkimmäinen tässä versiossa nousi enemmän mieleeni kuin aiemmin ja se, että joku aikakausi on näilläkin nuorilla päättymässä. Ollaan astumassa kohti aikuisuutta, mutta ihan vielä ei olisi valmis siihen. Vielä haluaisi viettää pitkiä kesiä uusien kavereiden kanssa riekkuen ja kaikenlaista kokeillen - ja sitten kaikki on yhtä nopeasti ohi kuin alkoihin ja edessä on ties mitä. Tuo ajatus vähän herkisti mieltäni ja väkisin muistui mieleeni omia nuoruuden kesiä, kun kaikki oli edessä. Ensi-ihastumiset, ujot katseet, salatupakat ja viinaksienmaistelut...

Kepa ja Allu ne yhteen soppii...

 Tässä toteutuksessa minua ilahdutti kätevät lavasteratkaisut, kun tuosta noin oltiin milloin Takkisten tuvassa, milloin Hurmeen keittiönpöydän ääressä, milloin navetassa, saunomassa ja Pasin & Allun makuusopessa ja aitassakin. Matkoihinsa vikisten vilistävä Bonnie-marsu oli hauska yllätys. Suu maireana seurailin etenkin Juho Markkasen kokonaisvaltaista kehonkieltä, kun muka rentona odotellaan Kerttua tässä näin muina miehinä. Markkasen pojalta muutenkin mainio ja sopivan herkkä roolisuoritus, eikä hänellä ollut teini-ikäiseksi pojaksi liiallista rintakarvoitusta niin kuin muutamalla... Rutanen ei tällä kertaa ollut lempparihahmoni, jotensakin liian ärsyttävä kohkaaja naurunräkätyksineen, toki sieltä se nuoruuden turha uho ja esillä- ja äänessäolemisen tarve takuulla paistoi silmään ja tuli selväksi. Pohjimmiltaan tämäkin Rutanen on takuulla ihan jees jäbä, ja sitäkin puolta hienosti tuli väläytettyä kohtauksessa, jossa Alpo ja Pasi riitelynsä jälkeen juttelivat.

 Tälläkin kerralla odotetuin kohtaus minulle oli se, missä kylän nuoret lähtevät ryypiskelemään mukanaan "Kirsti-serkku Kempeleestä" (Henni Kiri). Mitenkäs se jotenkin tuntui varsin pitkäkestoiselta koko kohtaus, ja vielä kun nuoriso levittäytyi pitkin teatterisalia. En jaksanut käännellä jatkuvasti päätäni taakse katsellen kun lähellä lavaa istuin, ja alkoi tuntua jo siltä, että sanokaa nyt ne kuutiot ja kaneetit, jotta tästä päästään eteen päin. Tulihan ne sieltä lopulta.

 Yhdestä asiasta haluan antaa oikein supersuuren plussan ja erikoismaininnan : jos ollaan vuodessa ´82, sitä ollaan sitten kunnolla. Jos teatteriesityksessä yllättäen rävähtää ilmoille ABC:n "Look of Loven" alkusoitot tai radiosta kuuluu Kake Singersin "Ollaan kahden lällällää", meikäläisellä nostalgiakytkin virittyy kunnolla. Lisäksi vielä Hassisen Konetta ja Matchboxia, ai että.

 Ja lopussa ... elämänsä kesän viettänyt tyhjäkatseinen Alpo istumassa yksin mietteissään portailla, takaisin kaupungin hälinässä. Taustalla lähtee soimaan "Isänmaan toivot", tuo Mikko Alatalon upea Ajolähtö-elokuvastakin tuttu kappale. Nappivalinta haikeansuloiseen loppuun, ja sekin vuodelta ´82...

"Vielä hetken saa 
poika uinahtaa
ja lapsen lailla unta näkee hän
Sua maasi odottaa 
ja kun aamu aukeaa 
on ensi päivä loppuelämän" 

 Häräntappoase jatkaa syksyllä 2017 Kotkan Kaupunginteatterin ohjelmistossa. Lisäinfoa täältä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatteri

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Suomenkielinen teksti Kristiina Drews ja Jukka Virtanen
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus Ari Ismälä ja Paul Herbert
Musiikin johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin
Lavastus ja pukusuunnittelu Iita Torvinen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen ja Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther
Tappelukoreografia Henry Holopainen ja Neil Owens
Musiikki The Bee Gees

Rooleissa : Juho Markkanen, Reeta Vestman, Annuska Hannula, Toni Harjajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Antti Leskinen, Lise Holmberg, Mirka Mylläri, Kari Kukkonen, Jarkko Sarjanen, Neil Owens, Verna Laine, Jaakko Kemppainen, Silja Jernfall, Ella Mustajärvi ja Veera Eskelinen sekä lisäksi tanssijoita/avustajia Anne-Mari Kahri, Nea Laakkonen ja Riikka Pelo

 Joskus viime vuonna pitemmältä teatterireissulta palatessamme radiosta pamahti ilmoille The Bee Geesin "Stayin´Alive" ja oli pakko vetäistä volyymit täysille. Totesin siinä samalla ääneen, että voi kunpa joskus näkisin Saturday Night Feverin teatteriversiona. No, kauaa ei sitten mennytkään kun Kotkan Kaupunginteatteri infosi tulevasta ohjelmistostaan ja minä kiljuin riemusta. En ole edes ihan varma, olenko itse elokuvaa koskaan kokonaan katsonut. Valikoituja tanssimuuveja ja Travolta-poseerauksia silti osaa vähän yksi jos toinenkin kehittää... Sen sijaan olen todistetusti ainakin kerran nähnyt Saturday Night Feverin jatko-osan eli juurikin Staying Alive-nimisen leffan. Olin nimittäin äitini kanssa katsomassa sitä oikein leffateatterissa ja matkalla bussipysäkille äiti koetti kävellä rytmikkäästi Travolta-askelin tietynlaisessa tahdissa ja olin hävetä silmät päästäni. Elettiin 80-luvun alkua ja silloin hävetti moni muukin asia. Muistan, etten kauheasti digannut discomusiikista, Bee Geesin falsettiäänistä ja tiukoista korneista housuista ja leveistä lahkeista. No, en minä aikoinaan voinut sietää Bohemian Rhapsodyakaan ja nyt laulan sitä töissä itsekseni silloin kun asiakkaita ei ole paikalla. Vanhemmiten alan näemmä pehmetä ja lämmetä mitä ihmeellisimmille asioille, kuten Risto Kaskilahdelle.

 Samalle lauantaille olisi ollut tarjolla pari muutakin ensi-iltaa, mutta me valitsimme lauantai-illan huumaksi Kotkan. Kauniissa säässä matka sujui varsin joutuisasti ja kyllä, pakko oli virittäytyä tunnelmaan kuuntelemalla kännykällä YouTubesta The Bee Geesiä. Jotenkin sieltä nousi esiin "Tragedy"-biisi ja sitä luukutin useampaan otteeseen (myös Kummelin Musa Corner-versiona, jossa Kipin veljekset pistävät vibaa punttiin). Kotkassa olimme perillä jo 1,5h ennen h-hetkeä ja taisimme olla teatterissa illan ensimmäiset asiakkaat. Olipa kotoisa vastaanotto! Meille intoonnuttiin kertomaan uusituista vessoista ja ravintolatiloista ja tuntui siltä, että saimme muutenkin ihan spesiaalikohtelua ravintelin puolella. Oli varsin tervetullut olo, ja hienoksi on paikat remontoitu kesän aikana!

Tästä vähän mallia enshätään 

 Musikaalin päähenkilönä heiluu nuorimies Tony Manero (Juho Markkanen), joka painaa duunia maalikaupassa viikot ja käy töiden jälkeen riitelemässä kotona vanhempiensa ja siskonsa kanssa. Jätkällä on tukka takana ja elämä edessä, kirjaimellisesti. Vaan kun lauantai koittaa, kundi pistää fledan vieläkin parempaan kuosiin ja parempaa paitaa ylle ja eikun discoon jorailemaan. Parketilla lannetta ketkuttavat myös Tonyn parhaat kaverit Bobby C (Toni Harjajärvi), Joye (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Double J (Osku Haavisto), mutta näillä jätkillä lanne tuntuu nytkyttävän enemmänkin muuhun tarkoitukseen kuin tanssimiseen. Naiset ja lähinnä naisten kaataminen auton takapenkille tuntuu olevan se elämän tarkoitus. Naisia pörrää kyllästymiseen asti salskean Tonynkin ympärillä ja mikä jottei. Tony sen sijaan haluaa vain tanssia. Siinä hän on hyvä, ja se tuntuu olevan ainut asia, joka saa unohtamaan paskan elämän ja ihan kaiken. Kun mikään ei tunnu miltään, paitsi tanssi. Ymmärsin hyvin Tonya, itselle kun tuntuu olevan teatteri se ainut juttu, josta saa jonkinmoisia kicksejä. Vaan voiskos olla jotain muutakin kuin tanssi? Elämähän on vielä edessä ja kaikenlaiset mahdollisuudet. Discossa järjestetään tanssikilpailu, jonka voittajapari saisi rahapalkinnon ja vapaan pääsyn lukuisille parketeille. Ensin pitäisi tosin löytää tanssitaitoinen partneri ja Tony iskee silmänsä mystiseen kaunottareeseen, Stephanie Manganoon (Reeta Vestman) ja kokeilee viehätysvoimaansa häneen. Miten mahtanee käydä? Kohtaavatko haaveet ja toiveet?

Tonyn ja Stephanien kahvitteluhetki 

 Käsikirjoitus ei minusta kovin ihmeitä tarjoile, irrallisia kohtauksia kotoa, duunista, discosta ja vaarallista Brooklynin sillalla keikkumista. Lavastus kyllä toimi ja vei New Yorkin yöhön. Tonyn veli aiheuttaa pahennusta perheessä lopettamalla pappisuransa, Bobby C tuskailee tyttöystävänsä kanssa ja vähän tapellaankin. Välillä kävi mielessä, että älkää siinä nyt selitelkö ja jaaritelko, vaan TANSSIKAA! Kyllä, livebändi on paikalla koko ajan ja sieltä kun lähtee tykkiä biittiä tulemaan, koko sali sähköistyy kuin taikaiskusta. Aikamoista herkkua on nimittäin sitten tanssikohtaukset ja biisit. Porukka vetää mielettömällä draivilla ja väkisinkin ajattelin, että onko uljaampaa näkyä kuin linjasto komeita miehiä vetämässä discomuuveja lavan etuosassa. Silmälasini melkein höyrystyivät tuosta näystä. Hiukan näyttää myös kornilta, mutta juuri sopivasti. Ajoittain jopa pornahtavalta, etenkin huikea dj Monty pinkissä takissaan (Jarkko Sarjanen), josta tuli mieleeni Boogie Nights-elokuva. Miksei kenelläkään ollut päällään sellaista Danny-henkistä tiukkaa kokohaalaria, jossa olisi ollut edusta miltei napaan asti auki ja rintakarvat olisivat tursuilleet ulos ja lisänä kunnon viikset ja ehkä myös permis? Ehkä saatoin myös mielessäni kuvitella itseni joukkoon vetämään  tiukkoja muuveja juuri tuollaisessa lookissa. Sisäinen tanssijani on melkoinen parkettien partaveitsi nimittäin, muuvit hyytyy sitten niitä toteuttaessa. Unelmissaanhan voi vetää vaikka minkälaisia kuvioita, eikö vaan?

 En nyt ihan ensimmäisenä ajatellut Juho Markkasta Tony Maneron rooliin, sillä olin tottunut näkemään hänet enemmänkin rockhenkisissä vedoissa hiukset pystyssä eikä sliipattuna (varsinkin Muskettisoturit-musikaalissa huimana Nikki Sixx- look-alikena) eikä ainakaan öljylanteisena tanssijana. Mahtavalla asenteella Juho kuitenkin rankan roolinsa vetää ja hikihän siinä meinasi katsojallekin kohota otsalle moista menoa katsellessa. Selkeä työvoitto. Lavakarismaahan häneltä löytyy vaikka muille jakaa. Ilo silmälle, jos noin kehtaa sanoa näin hyvää vauhtia keski-ikäistyvän rouwashenkilönkin näkökulmasta.

 Mieleenpainuvimmat laulusuoritukset löytyivät naisten puolelta, kun Annette (Annuska Hannula) ja Stephanie antoivat kuulua. Olinkin jo jonkin aikaa odotellut, että missä ja milloin pääsisi näkemään Reeta Vestmania taas tositoimissa. Vähän yllättäen tuli sieltä sitten se Tragedykin toisen nimisenä (ja hyvä niin, en osannut bongata sitä biisilistasta etukäteen ja olin jo ehtinyt unohtaa odottaneeni juuri sitä) ja kun tajusin mistä kipaleesta on kyse, melkein pillahdin riemusta itkuun. Harjajärven Tonihan sai kunnian vetää tuon ja huh hei että olikin herkkua! Silkkaa nannaa oli myös Monty-dj:n meininki ja Disco Infernot, olisin kuunnellut Jarkko Sarjasen rouheaa ääntä vaikka kuinka ja kauan. Tanssikohtauksissa en oikein tiennyt että ketä olisin seurannut, kun oli niin paljon silmäkarkkia lavalla hyväryhtisten nuorukaisten ja sorjasääristen naisten muodossa. Lyhyissä shortseissaan ketkuttavaa Ella Mustajärveä oli varsinkin mukava seurailla.

 Hieman oli ensi-iltajännitystä ilmassa ja pientä jäykkyyttä muutamissa kohtauksissa, eikä mielestäni Tonylla ja Stephaniella vielä kipinöinyt riittävästi, mutta erittäin erittäin lupaavaa... Kävi mielessä se, että pitäisiköhän tulla uudestaan katsomaan myöhemmässä vaiheessa pikkujouluaikaan, kun saattaa väki katsomossakin intoutua tanssimaan pienessä nousuhumalassa? Ja hankkia jostain asiaankuuluvia vermeitä, nyt kun mukanani oli vain kasa hopeanauhaa esittämässä hajonnutta peilipalloa. Tolppakengät jalkaan ja afroperuukkia päähän.

 Esityksen jälkeen löysimme itsemme kuuntelemasta mm. Boney M:n Daddy Coolia näyttelijälämpiöstä, mutta se on sitten taas ihan toinen tarina se. Kotomatka sujui vähemmäniloisesti kauheassa kaatosateessa, mutta discohitit soivat edelleen ja isäntä intoutui näyttämään kotona muutaman Travolta-poseerauksen ja kokeili huonoin tuloksin sitä asianmukaista kävelytyyliäkin, joka Juho Markkaselta sen sijaan luonnistui varsin mallikkaasti. Sitäkin olisin voinut katsella enemmän, ja niitä "kone käynnissä" lannetta hytkyttäviä jätkiä tyköistuvine housuineen.

 Suosittelen myös kaivamaan jostain elokuvan "Night at The Roxbury" (omalla vastuulla).

 Esityskuvat (c) Juha Lahtinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatteri

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 16.4. 2016, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Sovitus Simon Reade
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Tommi Kainulainen
Koreografi Neil Owens
Lavastus Lucie Kuropatová
Puvustus Lucie Kuropatová ja Anne Hannula
Valosuunnittelu ja projisoinnit Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther ja Tommi Leinonen

Rooleissa : Lise Holmberg, Antti Leskinen, Rosanna Kemppi, Mirka Mylläri, Johanna Kuuva, Ida Riikonen, Maija Lintunen, Anne Niilola, Miia Maaranen, Meiju Järvimäki, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Jarkko Sarjanen, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Olle Tepponen ja Jaakko Piirainen

 Kirjoitan tätä samaan aikaan, kun puoli Suomea katsoo MM-lätkää ja toinen puoli vahtaa, onko norppa kivellä. Mitä tekemistä näillä tiedoilla on Ylpeyden ja ennakkoluulon kanssa? Ei niin mitään. Siis asiaan. En ole Jane Austenin tuotantoon perehtynyt ainakaan kirjallisessa muodossa, mutta toki olen nähnyt elokuvaversiot niin tästä kuin Järki ja tunteet-spektaakkelista myös. Jälkimmäisestä näin teatteriversionkin Helsingin Kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten, tykästyin siihen kovasti ja kävin ihan peräti kolme kertaa katsomassakin, koska eversti Brandon... Kotkan Kaupunginteatteri sai nyt kunnian toimia Ylpeys ja ennakkoluulo-näytelmän Suomen kantaesityksen näyttämönä.

 Kumpaakin teosta yhdistää ainakin se, että molemmissa on liuta nuoria neitoja, joiden olisi tärkeää löytää itselleen pätevä ja rikas aviomies. Muuten on ihan pelkkä nolla, ja arvoasteikossa pahnanpohjimmaisena. No, kummassakin teoksessa on sitten myös ainakin muutama tavalla tai toisella hupsu mies ja lisäksi pukuja, tiukkoja käyttäytymissääntöjä, hössöttävä äiti, ryhdikkäitä selkiä, pokkurointia ja mainitsinko jo puvut? Lisäksi paljonpuhuvia katseita, kohteliaisuuksien sekaan piilotettua "lue rivien välistä"-tylytystä, kirjeitä... Tässä Bennetin perheen neitokaisilla on kova hoppu tehdä vaikkapa tanssiaisissa vaikutus johonkuhun komeaan upseeriin, paitsi että yhtä taitaa kiinnostaa kirjallisuus enemmän ja sitten on neiti Elizabeth Bennet (Rosanna Kemppi), joka menisi avioon vain rakkaudesta. On siinä isä ja äiti Bennetillä huolehdittavaa ja murehdittavaa kerrakseen.

 Naapurustossa majailee tyylikäs nuoriherra Bingley kiharine otsasuortuvineen (Teemu Koskinen), ja hänpä iskee silmänsä neiti Janeen (Mirka Mylläri). Bingleyllä on vieraanaan mysteerimies, komea mutta jääkylmä mr Darcy (Colin Firth eipäs kun Toni Harjajärvi) ja selvähän on se, että Ellu ja herra Darcy törmäilevät toisiinsa kohtalokkain seurauksin. Jos katseet voisivat tappaa, syntyisi ensikohtaamisesta heti ruumiita, sen verran tylyä on kohtelu puolin ja toisin.

Iloluontoista tanssia Darcyn ja Elizabethin malliin (c) Tommi Mattila 

 Alkukuvasta pidin kovasti - väki saapuu lavalle vaivihkaa ja näyttäytyy ensin silhuetteina taustaa vasten. Sama toistuu myös näytelmän julistekuvassa sekä käsiohjelman kannessa, molemmissa lisäksi vielä tummia shakkinappuloita. Melkoisella pelikentällähän tässä ollaan, ja tarkkaanharkittuja siirtoja tehdään. Joillakin pelitaktiikka pettää, joillakin ei. Voittoon tarvitaan muutakin kuin vastustajan huonoja siirtoja.

(c) Matti Vahtera 

 Pidin älyttömän paljon myös siitä, miten taulunkehyksiä käytettiin eri tilanteissa. Neidot seisoivat kehyksissä herra Collinsin (Mikkomarkus Ahtiainen) tarkan katseen alaisena ja tarvittaessa pyrkivät katseelta piiloonkin (ihan syystä, minäkin olisin mennyt). Kirjeitä ääneen luettaessa kirjeen lähettäjä saikin raamit kaulaansa ja sieltäkäsin kertoi tervehdyksensä kaikelle kansalle. Raamihomma lähti sitten jossain vaiheessa käsistä ja menetti tehonsa silmissäni, kun niitä alkoi olla vähän joka paikassa. Toki veikeäilmeisen herra Wickhamin (Osku Haavisto) muotokuva sekä upea kokovartalomaalaus istuvasta herra Darcysta vetosi minuun, varsinkin kun viimeksimainittu komeasti astui vielä taulusta ulos. Loistava tehokeino!

 Olihan tässä melkoista vehkeilyä ja verkonkudontaa, mutta kuka loppupeleissä sitten kenenkin ansaan lankesi ja millä konsteilla? Mieleeni jäi etenkin kohtaus, jossa Bingley tulee tapaamaan Janea pitkästä aikaa, ja ryhdikäs olemus menee aivan spagetiksi, kun mies kohtaa rakkaansa katseen. Darcyn ja Elizabethin yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kipinää ja tulisia katseita ja bonuksena kaunista dialogia. Isä Bennet (Antti Leskinen) tarjosi osuvimmat sutkaukset, Lady Catherine de Bourgh (Anne Niilola) jäätävimmän sisääntulon ja olemuksen, Jarkko Sarjasella oli komein peruukki ja herra Collinsin koko hupaisa olemus oli täyttä timanttia, vaikka aluksi se minua ärsyttikin suunnattomasti. Kummasti oudosti hyppelehtivään ja huudahtelevaan miekkoseen sitten tykästyi, mutta naimisiin en olisi hänen kanssaan kyllä mennyt mistään hinnasta. Siinä mielessä kävi vähän sääliksi neiti Charlotte Lucasia (Ella Mustajärvi), joka moiseen ryhtyi. Miehestä ei välitä piirun vertaa, mutta koti on kaunis sentään ja se riittäköön. Hah, sanon minä!

(c) Tommi Mattila 

 Aion myös ottaa sanontarepertuaariini liian vähänkäytetyn ilmaisun siitä, jos aikoo poistua jonnekin. "Minä vetäydyn tästä ruokailuhuoneen puolelle" saa kohta uuden tulemisensa, sanokaa mun sanoneen.

 Liki kolmetuntinen puhedraama on aina haaste minullekin (ja etenkin miehelleni, joka ihme kyllä sinnitteli hereillä koko näytöksen läpi!), mutta kummasti sitä aika vierähti Austenin parissa. Niinhän se on, että tarina ja hahmot veivät mukanaan. Tanssiosuuksia oli myös hauska seurata.

 Itse kävin tämän katsomassa perjantaina ja lauantaina olin menossa katsomaan Pertsaa ja Kilua, kun samaan aikaan bloggaajakollegani Simo oli menossa Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Bloggaajakollegoiden kanssa harvoin törmäilee muualla kuin Helsingissä tai Tampereella, mutta tällä kertaa siis Kotkassa. Tästä voitte lukea Simon mietteitä esityksen tiimoilta.

 Omalta osaltani ylpeys ja ennakkoluulot karisivat viimeistään esityksen jälkeen, kun suuntasimme Kotkan yöhön paikallisoppaan ohjastamana. Se onkin sitten taas ihan toinen juttu se...

 (näin esityksen vapaalipulla, kiitos lipunmyyjälle sählingin selvittämisestä!)

Pertsa ja Kilu / Kotkan Kaupunginteatteri

Pertsa ja Kilu / Kotkan Kaupunginteatteri, Naapuri-näyttämö

Yhteistyössä Kotkan Kaupunginteatteri ja Kotkan Nuorisoteatteri

Ensi-ilta 27.4. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Dramatisointi Väinö Riikkilän kirjojen mukaan Tommi Auvinen
Ohjaus Pia Lunkka
Valo-ja projisointisuunnittelu Niklas Malinen ja Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Juho Roslakka ja Janne Ruuska
Tarpeisto Kotkan Kaupunginteatteri
Lavastus Samuli Holm
Puvustus Sanna Marttinen
Rimatalkoot-koreografia Neil Owens
Kaitafilmin kuvaus Edmund Guttormsen

Rooleissa : Roni Mäkinen, Konsta Lippo, Tuomas Guseff, Esko Junkkari, Pekka Iivonen, Mikko Ahola, Terttu Nordberg, Jyrki Koskimies, Marko Mäkinen, Minna Suomi, Anne Koivunen, Venla Pykäläinen, Hannu Holtari, Ville Vanhala, Jari Lippo, Veera Kemppi, Oona Haapio ja Venla Vitikainen

 Tähän seikkailuun olimmekin varautuneet jo hyvissä ajoin... Parisen vuotta sitten tuli ostettua parilla eurolla cd/dvd, jossa samalla levyllä Pertsa ja Kilu-seikkailuita muutaman jakson verran (nuorempana toki olin katsellut niitä ihan telkastakin). Ne saimme koluttua viime syksynä tietämättä, että keväällä pääsisi katsomaan Pertsaa ja Kilua ihan livenäkin, ja missäs muualla kuin Kotkassa. Kesäloman kunniaksi olimme saapuneet legendaariseen satamakaupunkiin jo edellispäivänä ja kolunneet satamassa ja Merikeskus Vellamossa seikkailumieli taskussa. Tarkoitus oli lauantaiaamunakin vielä jatkaa tutkimuksia, mutta edellisöinen visiittimme Kotkan yöelämään asiantuntevan oppaan kera vei sen verran mehuja matkalaisilta, että tutkimusretket vesiputoukselle ja akvaarioon jäi nyt seuraavaan kertaan. No, Kotka pysyy kyllä paikoillaan ja ehtinee sitä myöhemminkin.

 Ennen esitystä pohdin oikein ääneen, että Pertsan oikea nimi on varmaankin Pertti, mutta entäs Kilu? Tähän pohdintaan saatiin vastaus heti alkuunsa, kun näytelmässä kerrottiin, että Kilun oikea nimi on Kalle. Onneksi Riikkilä nimesi kirjansa Pertsaksi ja Kiluksi, sillä Pertin ja Kallen seikkailut eivät olisi kuulostaneet yhtään niin nasevalta ja jännältä. Hannele ja Pirjo -naiskaksikkokaan ei juuri liiemmin naurattaisi, joten faktaa on se, että nimellä ON väliä.

 Löpinät sikseen. Näytelmässä seikkaillaan 50-luvun Kotkassa, ja yleisörakenteestakin päätellen tässä jos missä on jokaiselle jotakin. Katsomossa oli isovanhempia lapsenlapsineen aika paljonkin, ja se toi minulle mukavan olon jo heti valmiiksi, ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Vanhemmille näytelmä on nostalgiatrippi lapsuuden tunnelmiin ja niukkoihinkin oloihin sekä siihen, että kaikilla ei suinkaan ollut muinoin mahdollisuutta viettää kesiään loikoilemalla ja kaveriporukassa hengailemalla. Nuoremmille tämä taas oli parituntinen pikakurssi siitä, että ensin työ ja sitten huvi, ja että vilkkaalla mielikuvituksella ja kekseliäisyydellä päästään aika pitkälle (ja että kaveriporukan saa kasaan myös vislaamalla eikä ankaralla whatsapp-viestittelyllä). Eikä kenelläkään ollut energiajuomatölkkejä käsissään, virkeänä pysyttiin muutenkin ja herättiin kukonlaulun aikaan, kun oli niin jännää tiedossa ettei malttanut nukkua onnensa ohi!

Kilu (Konsta Lippo) ja Pertsa (Roni Mäkinen) (c) Juha Lahtinen

 Pertsa (Roni Mäkinen) ja Kilu (Konsta Lippo) saavat alkajaisiksi poliisilta kunniakirjat ja perinteisen ruskean kirjekuoren kiitokseksi siitä, että avustivat vorojen nappaamisessa. Pojat eivät äitien marmatuksesta huolimatta rahoja säästöön pistä, vaan aikovat hankkia rahoilla kunnon moottoriveneen, jolla pääsisi seilaamaan vaikka kuinka pitkälle ja bisnesvainuakin pojilla tietysti on. Veneellä voisi kuljettaa syksyllä naisväkeä marjaan läheiseen saareen, ja kesällä myydä veneestäkäsin kahvia, pullaa ja sihijuomaa janoisille. Isät ovat heti venehankkeessa mukana, ja voi niitä haikeita katseita, kun pojat ensikertaa venheensä vesille vievät. Tämä taisi olla suosikkikohtaukseni, jossa sukupolvet kohtasivat, ja menneisyys ja nykyisyys kulkivat kauniisti käsikkäin.

 Pelkkää veneilyä ei näytelmä toki ole. Pojat perustavat "Viimeiset kaanit"-ryhmän, joka koostuu tiiviistä poikaporukasta. Mitä nyt välillä nahistellaan siitä, että kumpi ompi parempi housuja kannattelemaan - vyö vaiko henkselit. Hieman mykkäkoulua viettävät Pertsa ja Kilu myös siitä, että kumpi on veneessä kapteeni. Sopu sijaa antaa, eikä mykkis kauaa näillä pojilla kestä. Ihailtavaa kaveruutta. Väkisin tulee mieleen, että miten pitkälle ystävyys kantoi ja mitä mahtaa Pertsalle ja Kilulle tätänykyä kuulua?

 Ja mikäs seikkailunäytelmä se sellainen on, jossa ei myös muutamaa pahista heilu. Tällä(kin) kertaa pahojaan ovat tekemässä Arpinaama (Ville Vanhala) ja Manki "Manki on Manki vaan ei vielä vanki" (Hannu Holtari). Ämmän ja Likan osuus jäi vähän odotettua pienemmäksi tässä, ja jotenkin tuntui vähän turhalta näiden osuus itse näytelmässä. Manki ja Arpinaama sen sijaan tiesivät paikkansa.

Jännät paikat kera Mankin ja Arpinaaman (c) Juha Lahtinen 

 Usein oltiin jännän äärellä, mutta huumoriakin oli mukana mukavasti. Rimoja kanniskeltiin kimpassa hauskalla meiningillä, ja kovasti minua huvitti myös poikien selkeästi "kuumat paikat" poliisiasemalla, kun olivat tunnustamassa kolttosiaan. Kilun isän ja äidin väliset yhteiset hetket olivat hupaisia myös, montakohan sokerpalasta äidillä suuhun meni? Irtonauruja kalasteltiin aika stereotyypisillä kahvitteluasiakkailla...

 Pertsan ja Kilun seurassa viihdyin mainiosti! Mukavaa, että porukassa oli monenikäistä näyttelijää, joilla kaikilla silmät innosta kimmeltelivät. Jotenkin minä kiinnitän huomiotani aina silmiin, etenkin jos istun lähempänä. Silmistä näkee, miten tosissaan lavalla vedetään. Ihanan luontevia energiapakkauksia olivat pojat ja tulin siihen tulokseen, että jos olisin elellyt 50-luvun Kotkassa, olisin ehkä ollut enemmän tai vähemmän pihkassa Pertsaan... Mikä hurmuri! Terveisiä vaan!

 Kaitafilmi vei menneisiin aikoihin, vislaukset olivat sangen kuuluvia, loppuvideossa kivasti yhdistyi tämä päivä. Oli helppoa sanoa kerrankin hyvillä mielin "Mennään kotiin!" isännälle, se kun yleensä lausutaan siinä vaiheessa kun ei ole enää kivaa eikä sopivan jännää.

 (näin esityksen vapaalipulla ja erityiskiitos lipunmyyjälle, joka hoiti pienen sählingin hienosti ja ammattitaidolla!)

Jossain pohjoisessa / Kotkan Kaupunginteatteri

Jossain pohjoisessa / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 23.1. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus John Cariani
Suomennos Tommi Kainulainen
Ohjaus Snoopi Siren
Lavastus ja puvustus Iita Torvinen
Valosuunnittelu Erkko Horttanainen ja Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen
Projisoinnit Erkko Horttanainen

Rooleissa : Tomi Alatalo, Ella Mustajärvi, Toni Harjajärvi ja Johanna Kuuva

 Parhaat yllätykset tulee yleensä teatteriesityksistä, joista en etukäteen tiedä yhtikäs mitään. "Jossain pohjoisessa" kiinnosti tietysti kovasti ennalta ihan vaan siksi, että ohjaajana Snoopi Siren ja lavalla minua miellyttäviä tyyppejä. Tällä combolla ei voisi mennä ainakaan kauhean pahasti metsään/umpikinokseen? Käsiohjelmakaan ei etukäteen valaissut aihetta sen enempää, kuin että näytelmä kulkee alaotsikon "Rakkautta revontulien alla" kera. Näytelmän kantaesitys oli muuten vuonna 2004 (Portland Stage Company) ja sen alkuperäinen nimi on "Almost, Maine".

 Pari tuntia myöhemmin olin roska silmässä aika pahasti. Oli käynyt ilmi, että Almost, Maine kääntyy kätevästi suomeksi muotoon "melkein kylä", jossa yksi henkilöistä asui. Roolihahmoja taisi olla peräti 19, ja näyttelijöitä vain neljä. Mitenkäs tämmöinen on mahdollista ilman, että katsoja menee sekaisin? Voi kyllä on, teatterissa kaikki on mahdollista. Näytelmä koostuu lyhykäisistä kohtauksista eri ihmisten välillä. Ollaan jossain pohjoisessa kirjaimellisestikin, revontulten ja tähtitaivaan alla, ja lunta tulvillaan on raikas talvisää.

Ella Mustajärvi ja Tomi Alatalo 

 En ole mikään paatumaton romantikko ja kaikki ylimakeat, lässynlää hattaramaiset rakkausjutskat saa lähinnä aikaan puistatuksia. Mutta voi tämä näytelmä se hiipi salakavalasti paidankauluksesta sisään ja täytti lämmöllään koko kehon varpaisiin asti, ja sai minut hyrisemään tyytyväisyydestä, hymy huulilla ja kyynel silmäkulmassa. Miten voikin olla näin sympaattista, lämpöä hehkuvaa porukkaa lavalla ja millaisia tilanteita! Arkisia, elämänmakuisia. Yksi pariskunta istuu penkillä, toinen jää istumaan spanielinkatseen kera lumipallo käsissään. Yksi on hukannut toisen kenkänsä luistelureissun jälkeen, yksi kantaa säkkikaupalla mieheltään saamaa rakkautta ja penää toiselta vastavetoa, joka onkin melkoinen. Jaska suree tuopin ääressä yksinäisyyttään ja sitä, että on melkoinen kelmi. Rami ja Topi retkahtavat täysin yllättäen kesken perinteisen perjantaisen kaljoittelun. Unelma etsii toivoa ja toisinpäin. Pete istuu edelleen penkillä lumipallo kädessään, odottaa ja ihmettelee. Moottorikelkkareissu päättyy erikoisesti Peetulla ja Retulla.

Johanna Kuuva ja Toni Harjajärvi 

Kaikki roolihenkilöt ovat niin pirun symppiksiä, että heille toivoo pelkkää hyvää. Parasta on se, että itse tarinat tarjoavat ennalta-arvaamattomia käänteitä, hiukan absurdejakin. Kyllä elämässä tulee jatkuvalla syötöllä kaikkea hassuakin eteen, kun vaan pitää silmät ja korvat auki. Ja sydän on paikoillaan, eikä murusina pussissa. Voi törmätä naapuriin, joka pitää ensinnäkin kirjaa asioista, jotka voivat satuttaa ja toisaalta asioista, joita pitää pelätä. Kumpaan kirjaan pistäisitte rakkauden? Entä Jumalan?

 Teksti tarjosi hauskoja sanakäänteitä ja koukkuja, murrettakin viljeltiin kivasti. Hahmot olivat välillä aika hassujakin ja sekös nauratti, muttei pilkallisella tavalla, ei suinkaan. Taustalle yllättäen pamahtavat "valttikortit" sen sijaan naurattivat eri tavalla, harmi ettei niitä tyyppejä kaikkia nähty ihan livenä. Väki kulki toppavaatteissa, pitkissä kalsareissa, pilkkihaalareissa ja Reinoissa, tuli kotoisa olo. Mukava olo. En ole aikoihin liikuttunut näin paljon missään, musiikkivalintojenkin syytä se.

 "Jossain pohjoisessa" jätti äärimmäisen mukavan olon, niin kuin ystävän lämmin halaus ja kupillinen maukasta kaakaota, ja mummon kutomat villasukat jalassa. Ja tumput kädessä. Paksut, ihananlämpöiset tumput talvipakkasella. Pussillinen paahdettuja  kastanjoita.

 Onneksi löysin tämän näytelmän. Ja tämä näytelmä löysi minut. *huokaus*

 (näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Snoopi Siren

Sugar / Kotkan Kaupunginteatteri

Sugar / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.11. 2015, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Perustuu Billy Wilderin ja I.A.L. Diamondin elokuvaan "Piukat paikat - Some like it hot"
Sävellys Jule Styne
Sanoitus Bob Merrill
Suomennos Leo Kontula

Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin (steppikoreografia Neil Owens)
Lavastus Iita Torvinen
Pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther

Rooleissa : Lise Holmberg, Johanna Kuuva, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Antti Leskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Tomi Alatalo, Neil Owens, Jarkko Sarjanen ja Kari Kukkonen

Synkooppisiskot : Marika Huomolin, Heidi Iisalo, Maria Palmu, Ella Tepponen, Tuuli Immonen, Noora Nykänen, Krista Piippo ja Reeta Saranpää

 Viime vuonna syyskuun puolivälissä seisoin Tampereen Teatterin edustalla myrtsinä. Olin juuri poistunut Sugarin ensi-illasta ja minulta oli tultu kysymään ensifiiliksiä esityksen tiimoilta. Hetkittäin olin toki nauttinut, mutta en osannut sanoa juuta enkä jaata ja fiilikseni oli sellainen, että joku tässä häiritsi ja jopa ärsytti suunnattoman paljon. Päätin silloin, että nyt saa kyllä Sugarit riittää vähäksi aikaa, kun ei tästä tämän enempää käteen jäänyt. Ne hyvätkin hetket painuivat nopeasti unholaan ja TT:n Sugar jäi minulle vain yhdeksi nähdyksi esitykseksi muiden joukossa.

 Yllätin sitten itseni ja muut, kun maaliskuisena lauantaina löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterin katsomosta Sugarin merkeissä! Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan enää, ja tässä tapauksessa se todella kannatti. Tarina lienee tuttu kaikille. Kaksi työtöntä muusikkoa, saksofonisti Joe (Toni Harjajärvi) ja basisti Jerry (Teemu Koskinen), joutuvat vahingossa Chicagon gangstereiden välisen verilöylyn silminnäkijöiksi ja kaupungista on paettava henkensä kaupalla. Miehet saavat pestin Miami Beachille junalla matkaavasta orkesterista, joka pahaksi onneksi koostuu pelkästään naispuolisista jäsenistä. No, ei muuta kuin mekkoa päälle ja Oil of Ulayta iholle (siitä kun kuulemma tulee niin tyttömäinen olo) ja Joen sekä Jerryn sijaan asemalle saapuu lanteet keinuen tyttökaksikko Josephine ja Daphne. Junamatkan aikana "tytöt" ystävystyvät varsinkin Sugar Kane-nimisen (Johanna Kuuva) neitokaisen kanssa, joka on herkempi tapaus mitä aluksi luulisi.

Sugar ja Synkooppisiskot

 Perille Ritz Hoteliin päästään. Joe/Josephine muuntautuu nuoreksi miljonääriksi johon Sugar pihkaantuu, Daphneen iskee silmänsä viriili vanhempi herrasmies Sir Osgood Fielding (Kari Kukkonen) ja gansteritkin löytävät paikalle, joten vauhtia ja käänteitä piisaa. Herrat muusikot kun eivät aina muista, mitä roolia kulloinkin pitäisi kenenkin edessä esittää ja sählinkejä sattuu jatkuvalla syötöllä.

 Tampereen meiningeistä poiketen nyt istuin alusta loppuun suu messingillä. Kukaan hahmoista ei ärsyttänyt eikä mitään muutakaan pistänyt häiritsevällä tavalla silmään. Nautin hauskoista kikkailevista koreografioista, joita etenkin gansterit ja vanhemmat herrasmiehet viljelivät. Tyyliä löytyi monenlaista. Etenkin letkeäliikkeinen mafiapomo Spats Palazzo (Tomi Alatalo) oli mieleeni, kaikki liikkeet käsien asentoa myöten olivat tarkkoja ja teräviä, mutta jalat ja koko kroppa tarvittaessa kuin keitettyä spaghettia. Miten elegantisti hän pientä viulukoteloaan kanniskeli ja mitä sieltä kätköistä sitten lopulta paljastuikaan. Legendaariseksi muodostui myös tämän pomon lopullinen lähtö. Sitä ennen hän ehti saada sähköiskun, loukata polvensa ja takapuolensa, polttaa näppinsä ja saada pahan yskänkohtauksen. Tomin hahmot ovat ennenkin tehneet hidasta kuolemaa, mieleeni tulee etenkin eräskin Buckinghamin herttua ja Murhaloukku. Samalla tavalla huvitti myös Jarkko Sarjasen tulkitsema gangsteri, joka ei meinannut mennä manan majoille sitten millään, vaan palasi lavalle yhtenään milloin mistäkin. Sitkeä kaveri! Jarkon huuliharppua soittava rouhea konduktööri oli myös huima tapaus! VR saisi kaikki lippu-uudistus - ja myöhästymisongelmansa välittömästi anteeksi, jos joka asemalla olisi oma jarkkosarjasensa veivaamassa bluesia. Mikkomarkus Ahtiaisen esittämä hissipoika oli veikeä tyyppi myös.

 Synkooppisiskot olivat hurmaavan kauniita kaikki tyynni, ja siskojen keimailevaa menoa oli ilo seurata. Samoin se vanhempien papparaisten porukka, joka touhuili taustalla välillä ihan omiaan aina tuolien asettelusta ja kimpassa "pilkkimisestä" lähtien. Huvitti suunnattomasti nähdessäni äijärivistön torkkumassa leuka rinnassa, ja sivusilmällä näin, että vieressäni istunut kuskini/seuralaiseni/aviomieheni oli tismalleen samoissa puuhissa siinä vaiheessa. "Fiilistelin tunnelmaa", hän loihe lausumaan väliajalla, kun asiasta tiedustelin...

 Sir Osgood Fielding oli varsin eläväinen herra, karismaattinen ja charmia tulvillaan, eikä lainkaan seniilin oloinen. Hänestä ja hänen tanssitaidoistaan (ja rahoistaan) olisi iloa ja hyötyä kenelle tahansa pitkään! Itsekin olisin saattanut langeta tanssin pyörteisiin moisen hurmurin edessä. Harmaa pantteri, kyllä.

 Ja sitten ne varsinaiset päätähdet, ah. Joen/Josephinen rooli on siinä mielessä erilainen, että siinä sukkuloidaan niin muusikon, naishahmon kuin nuoren miljonäärin välillä ja ei pääse sillä tavalla irrottelemaan kunnolla. Toni Harjajärvi hoitaa tonttinsa kuitenkin hienosti ja mieheni mielestä hänen Josephinensa toi mieleen Minna Haapkylän, leveämmällä lantiolla ja hartioilla tosin.. Mutta se Teemu Koskisen Daphne! Huh miten eteerinen/salaperäinen/elegantti/hienostunut (onko se sama asia, no menköön) neiti-ihminen! Miten kauniit nilkat ja mitkä sääret! Uimapuvussa lavan poikki kirmannut Daphne irroitti yleisöstä spontaanit väliaplooditkin. Tämä Daphne oli ehdottomasti kaikista näkemistäni "mies naisena"-tyypeistä (ja voi pojat niitä on paljon) uskottavin ja valloittavin. Hänet näkisin mielelläni poseeraamassa kameroiden loisteessa jossain juhlagaalassa punaisella matolla, vienosti hymyillen ja kauniita piirteitään esitellen. Hän toi mieleeni sekoituksen Sara Paavolaista, Jonna Järnefeltiä, Cate Blanchettia ja kaikkia Hollywoodin kultakauden valovoimaisia kaunottaria. Huippusuoritus! (Tämäntyylisen naishahmon näkisin mielelläni myös vieteltävänä vanhanapiikana näytelmässä Gabriel, tule takaisin!)

 Erittäin, ERITTÄIN positiivinen fiilis jäi myös Johanna Kuuvan Sugarista. Hän ei yrittänyt olla millään tavalla Marilyn Monroe-kopio, vaan teki täysin omantyylisensä roolityön ja vielä sen päälle lauloi upeasti. Tampereen jälkeen joku mietti, että miksi miehet lankeavat Sugariin, koska hänhän ei ole oikein muuta kuin kaunis kakku jonka päällä paljon kermaa. Tämän jälkeen oli paljon helpompi vastata tuohon. Neitohan on paljon muutakin, kun katsoo pinnan alle, ja sen Johanna Kuuva toi hienolla tavalla esiin.

 Jotenkin minua aina sykähdyttää silloin, jos "pienemmässä" teatterissa tehdään jotain rutkasti paremmin kuin isossa talossa. Tässäkin tapauksessa toimi se, että vähemmän on enemmän. Ei liikaa glamouria, ei mitään turhia kikkailuja ja projisointeja. Kupletin juoni tulee selväksi pienemmilläkin lavasteilla. Makuasioitahan nämä ovat, moni on tykännyt "siitä toisestakin" versiosta enkä yhtään ihmettele. Nyt mukaan oli lisätty vähän ekstramausteitakin, tämä ei siis ollut liian sokerista. Alhaisesti nauravat gansterit korttipelin ääressä, vähän erilaisia koreografioita, jotenkin uskottavammat ja sympaattisemmat hahmot. En osaa sanoa miksi, mutta minusta tämä oli elokuvalle uskollisempi. Irtonauruja ei kalasteltu turhaan, kokonaisuus oli ehjä ja siitä jäi oikein hyvä mieli. Vertauskuvallisesti voisi todeta, että tämä hattara pysyi kuosissaan loppuun asti eikä sulanut sormille missään vaiheessa.

 "Kukaan ei ole täydellinen!", lausutaan lopussa. Ei ole ei, mutta läheltä liippaa. Hedelmäksi antaisin makean mansikan. Pupuppiduu!

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Snoopi Siren

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatteri

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö, yhteistyössä Kotkan Nuorisoteatterin kanssa

Suomenkielinen kantaesitys 18.4. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Perustuu John Ajvide Lindqvistin kirjaan ja elokuvaan

Sovitus lavalle Jack Thorne

Ohjaus Snoopi Siren ja Pia Lunkka

Rooleissa : Kalle Kurikkala, Anne Niilola, Jarkko Sarjanen, Ella Tepponen, Kari Kukkonen, Konsta Lippo, Sami Rikka, Mikkomarkus Ahtiainen, Teemu Koskinen, Roni Mäkinen, Alex Vallema, Nea Laakkonen, Johanna Laitinen, Venla Vitikainen ja Meeri Länsmans

 Kotkan Kaupunginteatterin julkistettua kevätkauden ohjelmistoaan ja nähtyäni ehkä yhden upeimmista esitysjulisteista koskaan huusin kotona ääneen JES! "Ystävät hämärän jälkeen" oli tuttu elokuvana (tosin ei ruotsalaisversiona) ja ohjaajana Snoopi Siren = sellainen yhdistelmä, jota en mistään hinnasta jättäisi väliin. Kotka tuntui kartalla aluksi olevan kovin kaukana, mutta sinne on huristeltu tässä kauden aikana parikin kertaa ja Helsingin kautta matkakaan ei kestä kuin sen 2,5 h. Ei ollenkaan paha.

 Nuorta Oskaria (Kalle Kurikkala) kiusataan koulussa ja yksinäinen poika uppoutuu omaan maailmaansa, jossa olisi tarpeeksi rohkea kostamaan kiusaajilleen. Nälvivä ja ilkkuva poikasakki tuntuu olevan kaikkialla ja väistämättä käy mielessä, että tämä on valitettavasti todellisuutta monellekin. Eräänä iltana hämärän laskeuduttua Oskarin luo ilmestyy kalvakankaunis neito Eli (Ella Tepponen). Tytössä on jotain outoa; hän kulkee paljasjaloin pelkkä paituli päällään eikä silti palele viilenevässä illassa. Ja tuoksuu oudolta, kuin märältä koiralta. Oskar ja Eli tuntevat kuitenkin sielujen sympatiaa, toisen seurassa on hyvä olla eikä tarvitse pelätä mitään tai ketään eikä tarvitse olla enää niin yksin, on olemassa joku ja se jos mikä on tärkeää. Noh, samoihin aikoihin paikkakunnalla heiluu joku omituinen hyypiö tappamassa viattomia ihmisiä, löytyy ties kuinkamones ruumis ja poliisilla riittää hommia.

Eli (Ella Tepponen) / (c) Snoopi Siren

 Odotukseni olivat varsin korkealla tämän suhteen ja ensimmäisenä vaikutuksen teki aaveen lailla esiinvyöryvä metsä taustallaan välillä kuutamoa ja kerrostaloa, jossa joku vielä valvoo valoista päätellen. Ja sitten se musiikki, jolla maalailtiin lisäsävyjä taustaan ja parikin kertaa olin kyyneleet silmissä ihan vain siksi, että musiikki oli niin kaunista. Näytelmän musiikkidramaturgiasta vastaa Snoopi Siren, mies taitaa kyllä tämänkin osa-alueen. Yhdistelmä teatterin vakkarinäyttelijöitä ja nuorisoteatterilaisia toimi myös hienosti, aina on piristävää nähdä tuoretta verta lavalla ja mahtavaa nähdä edes jossain nuorisoa, jotka eivät joka paikassa kaiva esiin älypuhelinta... Ilahduttavaa on myös se, että nimenomaan nuoret saavat esittää nuoria, ehkä katsomoonkin löytää tiensä koululaisryhmiä (tosin suositusikä tähän on K 13) ja se olisi erittäin suotavaakin, moni saattaa tuntea piston sydämessään tai löytää muita samaistumiskohteita. No, pääsi vakkariväestä Teemu Koskinen pahistelemaan kunnolla veemäisen isoveljen roolissa, onneksi vain hetkeksi. Oli sen verran inha tyyppi se!

 Kohtaukset seurasivat toisiaan varsin ripeässä tahdissa, pukukaappien vyöryminen esiin tiesi jo valmiiksi sitä, että kohta tapahtuu jotain kurjaa. Samoin värikkäiden karkkimainosten kanssa osasi jo odottaa hieman omituista makeismyyjää (Jarkko Sarjanen) vaikkapa pornolehteä selailemassa... Parhaimmillaan näytelmä kuitenkin oli Oskarin ja Elin yhteisissä kohtauksissa. Ihanat nuoret! Mikä uskomaton herkkyys ensihalauksessa ja yhteisessä tanssissa. Elin uteliaisuus Rubikin kuutiota ja banaanivaahtokarkkeja kohtaan, mieli ja silmät avoinna kaikkeen uuteen (ja hetkessä tekee sitten anttituiskut eli peto on irti ennen kuin ehtii kissaa ajatella). Ja Oskar niin onnellisena uudesta, vaikkakin vähän oudosta ystävästään. Sitten taas toisaalla hyytävä tyyppi Håkan (Kari Kukkonen), jonka kanssa Eli asui. Jotenkin pelottava hahmo, mutta surullisella tavalla ja mitä kaikkea oli Elin vuoksi tehnyt ja tuli tekemään. Rakkaus pistää tekemään kaikenlaista.

Oskar ja Eli (c) Snoopi Siren

 Teemu Koskinen "pitäkää tunkkinne"-asennetta viljelevänä poliisina (miten vapauttavaa olisikaan työpäivän päätteeksi todeta välillä kaikelle "Ja vitut!"), Anne Niilola hitusen hukassa olevana Oskarin äitinä sekä Mikkomarkus Ahtiainen rehdinoloisena liikunnanmaikkana toivat oman mukavan lisämausteensa keitokseen, mutta kyllä tämä näytelmä on Kalle Kurikkalan ja Ella Tepposen juhlaa! Kalle teki vaikutuksen minuun jo Keisarikunnassa ja musiikillinen lahjakkuutensa tuli siinä loistavasti esiin, nyt sitten nuorimies väläytti toisenlaista puolta kyvyistään ja meikähän on ihan myyty. Mutta entäs tämä Ella! Jestas mikä löytö!! Mikä läsnäolon kyky ja uskomaton herkkyys ja liikkeiden sulavuus. Toivon näkeväni häntä paaaaaaljon vielä tulevaisuudessakin, sillä hänhän on tähtiainesta!

 Ystävät hämärän jälkeen, kiitos ja kumarrus! Ihmiset, suunnaksi Kotka!

 Asteikot uusiksi tämän vuoksi ja annan tähtä neljä ja puoli. **** 1/2

ps. Kaino toiveeni on, että "joku" tekisi teatteriversion vaikkapa Kaunasta tai The Ringistä, eräskin mustatukkainen neitokainen voisi nousta kaivosta kohti katsomoa tai kiemurrella oudoissa asennoissa portaita alas. En tosin ole ihan varma, uskaltaisinko moista edes livenä katsoa... olispa muuten oikeasti aika kihelmöivää katsottavaa etenkin se kaivotyyppi!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Ohessa se kuuluisa julistekuva, tekijänä Matti Vahtera. Aaltoja!

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatteri

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 7.2. 2015, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ian Rankin ja Mark Thomson

Ohjaus Tommi Kainulainen

Rooleissa : Anne Niilola, Johanna Kuuva, Jarkko Sarjanen, Raimo Kaistala, Mirka Mylläri, Teemu Koskinen, Matti Onnismaa ja Ella Mustajärvi

 Psykologinen trilleri on lajityyppi, jota ei teatterissa toistaiseksi oli hirmuisesti nähty. Tampereen Teatterissa tosin on pyörinyt hyvällä menestyksellä muutamakin tämän genren edustaja (esimerkiksi "Murhaloukku" ja "Kylmä murha") ja mielestäni näitä voisi olla paljon enemmänkin. Teatterissa on lupa nauraa ja liikuttua, mutta myös istua pelko persiissä. Käsikirjoittajista Ian Rankin on skotlantilainen kirjailija. Hänet tunnetaan etenkin rikosromaaneistaan, joiden päähenkilönä toimii komisario John Rebus. Kuulostaako tutulta? Kyllä vaan, Rebus on nähty myös Suomen televisiossa.

 Isobel McArthur (Anne Niilola) on Edinburghin poliisivoimissa apulaispoliisipäällikkönä ja palvelusvuosia on kertynyt sen verran mukavasti, että halutessaan voisi jäädä jo eläkkeelle. Hän suunnittelee kirjoittavansa kirjan, jossa kertoisi arvostetun uransa vaiheista. Yksi rikostapaus on jäänyt kuitenkin kaihertamaan mieleen ja Isobel päättää kollegoiden vastustuksesta huolimatta ryhtyä penkomaan tapausta, sillä joku asiassa vaivaa. Lisäksi hänen mielessään kummittelee mystinen hahmo, jolla on ketun kasvot. Isobelin kanssa asuu hänen parikymppinen opiskelijatyttärensä Alexandra (Johanna Kuuva), jota kiinnostaa kovasti elokuva-ala ja etenkin dokumentit. Kaikkien pitäisi tietää totuus.

Anne Niilola ja Johanna Kuuva (c) Juha Lahtinen

 25 vuotta sitten seutua piinasi tapaus, jossa neljä nuorta tyttöä joutui silmittömän väkivallan uhriksi ja ruumiinkappaleita löytyi sieltä ja täältä. Neitojen silmäkuopat oli täytetty piellä ja tilalle asetettu pieniä timantteja. Lisäksi ruumiit oli aseteltu Kassiopeian tähtikuvion mukaan. Näitä vanhoja mustavalkoisia uhrien kuvia esityksessä myös tutkailtiin ja puistattaviahan ne olivat. Hirmuteoista pidätettiin Alfred Chalmers (Matti Onnismaa), joka on siitä lähtien ollut vankimielisairaalassa. Isobel tietysti lähtee tapaamaan Chalmersia, jotta saisi mielelleen rauhan. Virhe! Sanotaanpa näin, että Alfred-setä kuuluu niihin tyyppeihin, jotka pitäisi sitoa pakkopaitaan ja vielä nippusiteellä tuoliin kiinni. Julistankin täten Matti Onnismaan hyytävästi tulkitseman hahmon Suomen viralliseksi Hannibal Lecteriksi, vaikkei tässä näytelmässä Chianti-viiniä maistellakaan.

Anne Niilola, Ella Mustajärvi ja Onnis-Matti (c) Juha Lahtinen

 Mitäs muuta tästä osaisi kertoa, ettei paljastaisi liikoja? Sen voisin sanoa, että teksti pitää hyvin otteessaan ja on varsin tiivistunnelmainen. Ja perhana onnistuivat huijaamaan minua useampaankin otteeseen. Repliikeissä viljeltiin yksittäisiä heittoja, jotka jäivät heti mietityttämään että "jaahas, mitä tuo tuolla tarkoitti" ja paljonpuhuvia katseita myös vaihdeltiin. Kettunaamariasia ja koko homman syyllinen vaihtui päässäni useampaankin otteeseen, ja siitä huolimatta loppuratkaisu tuli täytenä yllätyksenä. Ja hyvä niin. Paikkamme sijaitsivat eturivissä, mikä ei ollut ihan paras paikka koska joutui niska kenossa vähän sivulleenkin katsomaan. Loppupuolella pelästyin melkoisesti, kävi mielessä että melkein olisi pitänyt ottaa varmuuden vuoksi varahousut mukaan. Tiedättehän sen tunteen, kun peljästyy jotain niin, että tuntuu siltä kuin sydän pomppaisi kurkkuun ja syke tuntui kaulavaltimoissa hiukan liikaa.

 Näyttelijäsuorituksista tykkäsin kovasti, Anne Niilolalla oli hyvää meininkiä etenkin Johanna Kuuvan ja Jarkko Sarjasen rikoskomisario Frankin kanssa. Muutama muu asia kuitenkin pikkuisen tökki. En pitänyt jatkuvasta työpöydän pyörittelystä yhtään, etenkin kun se tapahtui siinä silmien alla. Vankimielisairaalan hoitajien peruukit huvittivat ja toivat lähtemättömästi mieleen erään nimeltämainitsemattoman tamperelaisen musiikkiteatterin produktiot... Olisin myös toivonut valoilla ja musiikilla enemmän hyytävää tunnelmaa. Mahdollisuuksia olisi ollut kyllä. Taaempana istuvat eivät varmasti moista edes huomanneet, mutta kuiskaajalla taisi olla kova flunssa... Muutamankin kerran jostain seinän takaa kuului niistämistä ja aivastelua ja kyllä se vähän häiritsi, jos näyttämöllä on ns. tilanne päällä.

 Pidän kyllä kovasti tämäntyylisistä jutuista, joissa aivot saavat työtä ja huomaa, että minusta ei ainakaan tulisi mitään rikostutkijaa. Sen verran pieleen menivät omat veikkaukseni juonenkulun suhteen, ja hienoahan on se, ettei tarina ollut ennalta-arvattavissa. Nyt kaikki siis kipinkapin Kotkaan katsomaan Pimeää tietä. Onneksi en nähnyt painajaisia ketuista ja pikisilmistä.

 Pimeä tie saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Poliisista päivää! Jarkko Sarjanen, Teemu Koskinen ja Mirka Mylläri

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatteri

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2014, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pekka Mandart ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Tommi Kainulainen

Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä

Rooleissa : Eppu Pastinen, Teemu Koskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Jarkko Sarjanen, Nadja Holopainen, Kalle Pylvänäinen, Lise Holmberg, Antti Leskinen, Anne Niilola, Ella Mustajärvi, Tidjan Ba, Kalle Kurikkala, Arttu Huopainen, Joseph Kaiga/Neil Owens, Elina Virtanen, Tommy Larvi ja Henry Holopainen

Orkesteri : Ari Ismälä, Bengt Ingelin, Vesa Kuitunen, Wiljami Salminen, Jonas Mäki ja Jari Sundelin

 Tuli sitten tehtyä uusi aluevaltaus, sillä löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterista. Kotkaan minut sai muutamakin asia : Keisarikunta-elokuvan olen nähnyt useammankin kerran ja teatteriversio kiinnosti kovin, etenkin kun mukana oli muutama aiemmin tuttu kasvo. Navigaattorin avulla löysimme tiemme varsin persoonallisesta Kotkan Cumuluksesta teatterille, isäntä nautti Gambinaa ja minä kääretorttua. Salin ovet aukenivat oudon myöhään ja ehti jo käydä pelko persiissä, että onko esitystä lainkaan. Täysi katsomo sai sitten kuulla, että Tidjan Ba on sairastunut ja hänen kohtauksensa tullaan tavalla tai toisella improvisoimaan, ja että esityksessä olisi kenties enemmän jazzia kuin aiemmin. Mielenkiintoista.

(c) Juha Metso

 Tapahtumat sijoittuvat 50-luvun Kotkaan. Rempo (Eppu Pastinen) elää auvoista yhteiseloa kihlattunsa Ailan (Nadja Holopainen) kanssa. Purnukassa on säästössä rahat "Kotkan ensimmäistä kauneussalonkia" varten. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun vanha tuttu Olli (Teemu Koskinen) palaa maailmalta takaisin kotikonnuilleen ja tekee Rempolle ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä. Kaverukset ostavat Fennia-ravintolan, keräävät soittoporukan kasaan ja perustavat paikkaan kunnon mestan, jossa soitto soi ja suu ei kuivu. Aila tietysti pahoittaa moisesta mielensä ja lähtee Helsinkiin tuttunsa luokse. Pian koko Kotka on yhtä Keisarikuntaa, kruunajaisetkin järjestetään ja yleisökin pääsee osallistumaan menoihin. Ravintolassa on mahtava meininki ja se vetää puoleensa magneetin lailla mm. svengaavan musiikin ystäviä, kauniita naisia, meriltä palaavan Heiskasen (Kalle Pylvänäinen), Junnun (Kalle Kurikkala), itse Olavi Virrankin (Tommy Larvi) ja alkoholitarkastajan. Kaikki ei kuitenkaan kestä ikuisesti.

 Ei jää kyllä yhtään epäselväksi, että meininkihän on loistava heti alkutahdeista. Jalkaa vipattaa heti. Liveorkesteri on hauskasti sijoitettu soittamaan laivan kannelta eikä moinen ihmetytä yhtään, moni kohtaus kun tapahtuu satamassa. Musiikki kyllä vie mennessään ja kappaleina kuullaan mm. Minnie The Moocher, It Don´t Mean A Thing (If You Ain´t Got That Swing), Luonnonlapsi sekä Diga Diga Doo. Fenniassa orkesteri soittaa niin energisesti, että lavasteetkin siinä jo heiluvat tahdissa. Vauhdikkaita koreografioita nähdään myös, etenkin kundien letkeä kävelytyyli jäi mukavalla tavalla mieleeni. (Mieheni kokeili heti teatterin pihalla samaa askelkuviota huonolla menestyksellä...) Muutenkin musikaali sisälsi paljon fyysistä kikkailua esim. pianonsoiton ja baaritiskiltäkaatuilun muodossa.

Heiskanen ja Sikin sokin (c) Juha Metso

 Pari suvantokohtaa hiukan haukotutti, mutta muuten esitys soljui vaivattomasti eteen päin Tidjanin poissaolosta huolimatta. Täytyy kyllä sanoa, että kaikki olisi mennyt täydestä läpi, jos ei olisi tiennyt, että yksi puuttuu. Elina Virtanen ja Kalle Kurikkala hoitelivat melkoisen suvereenilla otteella kohtaukset uusiksi, ja muutenkin nämä nuoret tekivät minuun suuren vaikutuksen. Varsin ammattimainen ote jo nyt! Vuosi sitten tykästyin valtavasti Hämeenlinnan Teatterin Pojat-musiikkinäytelmässä mukana olleeseen Eppu Pastiseen ja ilo oli pitkän tauon jälkeen seurata hänen lavameininkiään, jota olikin ehtinyt olla jo kovasti ikävä. Erityisesti mieleeni olivat myös "Kinkku" (Mikkomarkus Ahtiainen), Sikin sokin (Ella Mustajärvi) sekä hauskasti ärrrrrää sorrrtava Heiskanen (Kalle Pylvänäinen). Ajanmukaiset puvut ja kampaukset olivat myös ilo silmälle.

 Kyllä kannatti lähteä Kotkaan asti Hämeenlinnasta! Keisarikunta on oikeaa hyvän mielen teatteria ja varmasti uppoaa mainiosti pikkujoulukansaan tähän aikaan vuodesta. Esitykset jatkuvat vielä keväälläkin, joten silloin ehtii kyllä myös. Linkki teatterin sivuille tässä.

Keisarikunta saa vahvat neljä tähteä ****.

Tätä kirjoittaessani on Helsingissä käynnissä Väkivallankumous. Hieno ja tärkeä asia, jonka idean takaa löytyy tuttuja nimiä...

(näin esityksen kutsuvieraana)

(c) Juha Metso