Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turkka Mastomäki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turkka Mastomäki. Näytä kaikki tekstit

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Robin Hood / Turun Kesäteatteri

Robin Hood / Turun Kesäteatteri, Vartiovuori

Ensi-ilta 13.6. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Jukka Kittilä
Musiikki Valtteri Lipasti
Taistelukoreografiat Oula Kitti
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Pirita Lindén
Tarpeisto Jenni Rutanen
Äänisuunnittelu Mikko M. Koskinen
Kampaukset ja maskeeraus Alisa Oksanen

Rooleissa : Eetu Känkänen, Anna Böhm, Turkka Mastomäki, Jenni Kitti, Markus Niemi, Samu Loijas, Harri Ahola, Saara Mänttäri, Jarkko Kallionpää, Jasmin Mehtälä, Tomas Armanto, Reeta Manninen, Aloyce Fungafunga, Asma Marouf, Onni Heinonen, Onni Petäjä, Eetu Nieminen, Urho Kallionpää, Kaisa Karlström, Kauko Luttinen, Helmi Nolvi, Aava-Sofia Roisko, Enia Roisko, Veela Seikkilä ja Helka Tanskanen

 Edullisen bussilipputarjouksen johdosta olin saapunut Turkuun jo monta tuntia ennen esitystä ja onnekkaasti sattui olemaan aurinkoinen sää (lähtiessä Hämeenlinnassa satoi vielä kunnolla) ja vielä bonuksena käsityöläismarkkinat ja keskiaikamarkkinat (joista jälkimmäisessä en ehtinyt pyörähtämään). Vähemmän onnekkaasti olin laittanut jalkoihini hiertävät kengät ja molemmissa kantapäissä ilkeät rakot sain kammettua itseni lopulta Vartiovuorelle Robin Hoodin houkuttelemana.

Robinin posse 

 Mietiskelin siinä ennen esityksen alkua, että ihmeekseni en ole koskaan nähnyt Robin Hoodista teatteriversiota (tosin Sappeella heilui Robin Hoodia ja Sherwoodin väkeä kesällä 2012, mutta se oli vähän toisenlainen hommeli se) ja pari tuntia myöhemmin oli todettava, että eipä se tämäkään se ihan "perinteinen" tarina ollut. Tuttuja hahmoja kyllä, mutta osittain uusi sukupolvi temmeltämässä Sherwoodin metsässä ja lähistöllä. Hyvillä tarinoilla ja legendoilla on sellainen voima, että ansaitsevat tulla kerrotuksi uudellakin tavalla.

 Ehdin hyvän tovin myös ihastella varsin näyttävää linnarakennelmaa ja lavastusta muutenkin, ja sitten jostain saapui paikalle kitaroineen kertoja (Markus Niemi), joka lauleskeli joka välissä kaikenlaista ja välillä muuntui myssynpoistolla kruunupäiseksi prinssi Juhanaksi, jonka laulelosta ei niin kauheasti oltu kiinnostuneita tarinan edetessä.

Laulua pukkaa vaihteeksi (Markus Niemi) 

 Tässähän on niin, että sattuu olemaan oikein hurmaava näyttelijä, jonka nimi nyt sattumalta on Robin (Eetu Känkänen) ja hän on esittänyt legendaa Robin Hoodista turuilla ja toreilla. Käy ilmi, että tarinasta tuttuja hahmoja on vielä 20v myöhemminkin kuvioissa mukana, ainakin munkki Tuck (Samu Loijas) ja Pikku John (Harri Ahola), ja pyöriipä paikalla myös uuden sukupolven Puna-Will (Saara Mänttäri). Vaan kuka onkaan Marian (Anna Böhm)... Ilkeällä Nottinghamin sheriffillä (Turkka Mastomäki) tuntuu olevan hampaankolossa yhtä jos toista edelleen vuosikausien jälkeenkin ja pelkän Robin Hoodin nimen mainitseminen ahistaa ja saa otsasuonet pullistumaan päästä. Gisborne (Jenni Kitti) komppaa vieressä. Täytyy muuten erikseen mainita, että varsin ikävä ja juuri oikealla tavalla alhainen nauru oli sheriffillä ja habitus muutenkin sellainen, että katsomon äiti-ja mummuosastolla ehkä hiukan pyöri sukat jalassa. Ehkä.

Nottinghamin sheriffiä (Turkka Mastomäki) ja muita ei paljoa naurata

 Hyvissä tarinoissa on aina yllärikäänteitä ja niin tässäkin. Kas kummaa, Sherwoodin iloinen porukka on yllättäen kasassa jälleen, rikkailta viedään ja köyhille annetaan - ja tanner tömisee. Sankariainesta on näyttelijä-Robinissakin, vai onko kenties noituutta ilmassa, kun miekankäsittelytaidot vaihtelevat? Miekat kolisevat, sudet ulvovat, sheriffi naureskelee ilkeästi ja namipussit rapisevat katsomossa kiihtyvään tahtiin. Joku huutelee, että "tuo kirves on muovia, ei se satu". Reippaiden laulujen lomassa taputetaan mukana ja innokkaimmat laulavatkin. Näkymättömillä hevosilla kirmaillaan ja mietin, että tämän on kolmas kesäteatteriesitykseni ja kolmas näytelmä, jossa ollaan ratsastavinaan. Keppihevoset sentään puuttuvat, onneksi. Tuskin maltan odottaa ensiviikon Spamalotia Seinäjoella...

 Wau-efektejäkin on muutama. Linnan muuttuminen tuosta noin synkemmäksi vankityrmäosastoksi luurankoineen saa pienen hämmentyneen kohahduksen aikaan, samoin mystisesti tyhjästä ilmestyvät nuolet ja äänet, jotka tuntuvat kuuluvan jostain kaukaa ja ketään ei näy. Robinkin liitää katsomon yli hienosti! Riittää siinä pikkukatsojille hämmästelemistä ja olen varma siitä, että tämän esityksen jälkeen kalistellaan hiukan kepeillä ja leikitään taistelukohtauksia uusiksi. Itseäni kovasti viihdyttivät tietynlaiset sanailut ja heitot, ja ympäröivän luonnon hyödyntäminen. Robin vehreä oksa kasvojen edessä, heh. Puvustukseen oli panostettu ja hienoja yksityiskohtia olivat asut ja rekvisiitat täynnä. Jotensakin hupaisaa oli myös se, että roolihahmojen joukossa oli mm. Saksinturjake ja Saraseeninketale.

Robin (Eetu Känkänen) 

 Minua tässä tarinassa viehätti eniten seikkailuhenkisyys, oikeudenmukaisuus, positiivinen meininki yhdistettynä juuri sopivankokoisella ripauksella jännitystä sekä hoopoilua ja se, että naisroolit olivat kerrankin toiminnallisia eikä "ooo nuori ja salskea sankarini, tule pelastamaan minut"-tyylisiä. Kestokin oli passeli eikä katsomosta kuulunut kuin kerran heleällä äänellä, että milloin tää oikein loppuu.

 Kuivalla hiekalla kirmailu nostatti muuten aikamoisia tomupilviä ja tuntui siltä, että silmät ja suut on hiekkaa täynnä vaikken ihan alimmilla riveillä istunutkaan. Hiekkakummusta sai hyvin kyllä vauhtia tossun alle, ei siinä mitään. Hiukan närästi myös se, että takanani istui porukka, joka pulinasta ja rapinasta päätellen keskittyi enemmän eväisiin kuin esityksen seuraamiseen... Josta tulikin myös mieleeni, että miksei kesäteattereissa ole ennen esitystä tai väliajalla myynnissä esim. herneitä ja mansikoita? Kesän herkkusato kun alkaa olla parhaimmillaan, eikä niitä viitsisi mistään torilta lätsähtäneenä roudata mukanaan. Ostaisin kyllä makkaran sijaan mielelläni!

 Jos kaipaat pientä seikkailua arkeen ja mukavia lauluja, niin Vartiovuorelle siitä! Vähän tuli pieniä Game of Thrones -fiiliksiä tästä myös, kun oli hiippailua linnan käytävillä, pahismeininkiä, valtaistuinta, miekkailua ja naissotureita. Oikein onnistunut Turun reissu oli tämä ja ehdin paluubussiinkin hienosti (miinus ne rakot jaloissa).

Lisäinfoa teatterin sivuilta tästä.

Esityskuvat (c) Jere Satamo

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Turun Kesäteatteri!)

lauantai 3. marraskuuta 2018

Anna Karenina / Tampereen Teatteri

Anna Karenina / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 25.10. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Leo Tolstoin romaanista dramatisoinut Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografia Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Pia Piltz, Lari Halme, Marc Gassot, Turkka Mastomäki, Pihla Pohjolainen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Elina Rintala, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Miika Riekkinen, Vera Pekkonen/Petra Porspakka ja Otso Majamaa/Veikka Välikoski

Levin ja Anna 

 Anna Karenina on kuulunut niihin klassikkoteoksiin, joita olen vähän tarkoituksella vältellyt. Muistan, että aikoja sitten ystäväni nukahti kesken Porin Teatterin esityksen ja kertoi, että mitään niin puuduttavaa ei ole koskaan nähnyt eikä halua enää nähdäkään. Sanat "puuduttava ja tylsä" taisivat jäädä tuosta päähäni kaikumaan pitkäksi aikaa, ja siten olen välttynyt ihan kaikelta, mikä liittyy tähän teokseen. En edes tiennyt tarinan juonesta mitään ennen kuin näin ensimmäiset mainoskuvat Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Kuvassa jumalaisen kaunis, mutta jotenkin surullinen Anna Karenina (Pia Piltz) tuijottaa suoraan sieluuni mustassa puvussaan. Kiinnostukseni heräsi välittömästi. Kuka tämä nainen on? Mikä on hänen tarinansa? Mikä saa hänet näyttämään samalla sekä ryhdikkäältä ja ylväältä, mutta myös äärimmäisen herkältä ja haavoittuvaiselta? Mikä on se voima, joka saa kaikenlaista aikaan?


 Rakkaus. Intohimoa ja poltetta täynnä oleva rakkaus, josta tiedät jo etukäteen, että tulet polttamaan karrelle niin sydämesi kuin koko elämäsi ja olemassaolosi, ja silti heittäydyt täysillä liekkien sekaan. Niin ihmiset ovat tehneet ennen ja tulevat tekemään jatkossakin. Niin ihmeellinen on rakkauden voima. Se saa aikaan tekoja ja sanoja, jotka kaduttavat ehkä joskus, mutta ei sillä hetkellä. Kun rakkaus iskee, silloin ei ole järjestä häivääkään ja ollaan täysin sydämen ja alkukantaisten viettien vietävänä. Silloin mennään eikä meinata.

 Niin. Anna Karenina on aviossa ja pienen pojan äiti, hyvämaineinen nainen. Aviomies Kareninilla (Turkka Mastomäki) on statusta ja mammonaa, mikäs siinä on ollessa. Intohimo heidän väliltään puuttuu kuitenkin täysin. Juna-asemalla Annan katse kohtaa komean Vronskin (Marc Gassot) kanssa, ja se on menoa sitten. Annan tarinan rinnalla kulkee luontevasti Levinin (Lari Halme) tarina. Hän on työteliäs, kaikin tavoin suoraselkäinen mies ja korviaan myöten rakastunut Kittyyn (Pihla Pohjolainen, jonka tämän myötä nimesin Suomen Lily Jamesiksi). Neito torjuu kosinnan, koskapa kuvittelee Vronskin liehittelevän häntä tulevissa tanssiaisissa. Valkoisten, viattomien pukujen keskelle pelmahtaa Anna Karenina tyrmäävän upeana mustassa puvussaan ja siitä eteenpäin kaikki järjellinen toiminta unohtuu. Yllättäen huomaan Levinin tuskailun vievän huomiotani ja ajatuksiani enemmän. Mies järjestää itselleen kaikenlaista korvaavaa toimintaa siellä sun täällä, mutta Kittyä ei saa päästään sitten millään. Hän näyttääkin siltä, että viikkokausia on valvottu ja vain mietitty Kittyä ja hymykuoppia eikä ihme, kyllä itselläkin voisi mennä yöunet Pihla Pohjolaista miettiessäni. Onneksi he sentään saavat toisensa loppupuolella.

Anna ja Vronski 

 "Nyt minä tiedän mitä on elää. Se on häpeällistä, se on hurmiollista, se on pelottavaa" sanoo Anna Karenina, ja siitä huolimatta ja juuri siksi hän on valmis suhteeseen Vronskin kanssa, vaikka sitten menettäisi arvostuksensa piireissä ja mikä pahinta, oman lapsensa. Upeasti kantaa Pia Piltz niin pukunsa kuin kaikki roolihenkilönsä tunnemyrskyt. Koskettava roolityö kertakaikkiaan. Vaakakupissa painaa paljon, menettämisen pelko eri muodoissaan. Ja toisaalla taas Annan veli Stiva (Ville Majamaa) on saanut syrjähyppynsä anteeksi vaimoltaan (Eeva Hakulinen), ja sama meno kuitenkin jatkuu. Miksi mies ei saa minkäänlaisia tunnontuskia suhteestaan? Miksi miehen käytös olisi hyväksyttävämpää? Vaimo Dollyn ikään kuin suoraan katsojille avautuminen Levinin ja Kittyn häissä on mainio vastaveto.

Dolly ja Kitty, kokemus ja viattomuus samassa kuvassa 

 Odotin etenkin suuria, pakahduttavia tunteita, hengästyttävän upeita pukuja ja niiden kauniita/komeita kantajia sekä synkkiä, maalauksellisia näyttämökuvia koko kolmen tunnin edestä. Sain paljon enemmän. Sain kaikkea tuota jo mainittua ja lisäksi polttavia katseita, kaipauksesta ja rakkaudesta kiiluvia silmiä, kosketuksia, hulmuavia helmoja ja kiharoita, muutamia komeita viiksiä, kättään auliisti ojentavan Kuoleman, näyttämön poikki hiljalleen pyörivän maatuskanuken, lähestyvän junan äänet, jatkuvaa liikettä ja äkkinäistä pysähtymistä.

Levin ja Anna 

 Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa läpi koko näytelmän eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kulkenut Levin näkee Annan muotokuvan, joka onkin yllättäen kuin peili ja he kohtaavat oikeasti viimein. Lisäksi mieleni teki kerran nousta seisomaan ja huutaa kovaa, että "Menkää nyt toistenne luo!" Kitty ja Levin seisovat pitkään toisiaan tuijottaen näyttämön vastakkaisilla laidoilla ja tunne heidän välillään on niiiin voimakas, että sydän pakahtuu siitä, kun eivät älyä lähteä toisiaan lähestymään ripeämmin.

 Ah. Pidin suunnattomasti näyttämön goottihenkisestä synkkyydestä ja taustan kuvista pilvineen ja lintuineen. Alussa muuten nenääni tuoksui poltettu puu? En tiedä miksi. Valojen siivilöityminen kauniisti ylhäältä - roolihenkilöt näyttivät pirun hyviltä niissä! Tunnelma oli välillä sellainen, että tuntui katselevansa jotain Tim Burtonin leffaa livenä. Sopi hyvin tähän marraskuun valottomuuteen ja synkistelyyn. Ulkosalla teatterin kulmilla tuntui siltä, että kohta joku menee helmat torin kivetystä vasten viistäen kohtaloaan kohti, kääntääkin yllättäen katseensa suoraan minuun ja näen kalpeat, kauniit kasvot. Päältä lentää parvi mustia lintuja, pilvet menevät kuutamon eteen, jostain kaukaa kuuluu kirkonkellot... On aika lähteä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

maanantai 20. helmikuuta 2017

Tuntematon sotilas / Porin Teatteri

Tuntematon sotilas / Porin Teatteri, Vanha Oluttehdas

Ensi-ilta 28.1. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Ohjaus ja dramatisointi Christian Lindroos
Lavastus Teemu Loikas
Puvustus Eila Santanen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Jyrki Heloaho, Pontus Keto ja Toni Randell
Musiikki Sofia Finnilä

Rooleissa : Hannu Müller, Vesa Haltsonen, Marko Honkanen, Teemu Niemelä, Oskari Penttilä, Ilkka Aro, Peter-Sebastian Lehtonen, Janne Turkki, Pekka Hänninen, Turkka Mastomäki, Matti Mäntylä, Samu Loijas, Jarkko Tiainen, Thomas Dellinger, Piritta Huhta, Jarno Malinen, Jeremias-Petteri Nieminen, Joonas-Petteri Nieminen, Veikko Pukkila, Vinsentti Koivula, Juha Kulmala, Lauri Lehtimäki, Antti Tuominen ja Kimmo Tihveräinen

Muusikot : Aino Juutilainen (sello) ja Eliina Mäkiranta (piano)


 Suomi 100 -juhlien kunniaksi pitää ehdottomasti jossain päin armasta kotomaatamme käydä katsomassa joko Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon sotilas, ja mieluummin molemmat. Niin kuluneelta ohjelmistovalinnalta kuin molemmat tuntuvatkin, sitä suuremmalla syyllä niitä pitää uusienkin sukupolvien käydä katsomassa, juuri tänä vuonna ja tulevaisuudessakin. Ihme kyllä, olen Tuntemattomasta sotilaasta nähnyt aiemmin vain yhden teatteriversion (Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2007), ja sen vaikutus riitti pitkälle - eikä vähiten siksi, että voin sanoa kaikille uuden Tuntematon-leffan näyttelijävalintoja mussuttaneille nähneeni Ryhmiksen versiossa Hietasen roolissa eräänkin nuoren teatterikoululaisen nimeltään Aku Hirviniemi... Voi pojat, olipahan melkoinen roolisuoritus se. Samaisessa versiossa Koskelan roolissa oli muuten Turkka Mastomäki, joka Porissa olisi Rokan roolissa. Mielenkiintoista!

 Aina silloin tällöin tarjoutuu tilaisuus päästä kurkistamaan lavasteiden sekaan ja kulissien taakse, joskus olen jopa kieltäytynyt kunniasta, sillä liikaa näkeminen veisi jotain olennaista pois teatterin taiasta. Sen verran kuitenkin kiinnosti jo ennalta, että miten vanha oluttehdas on valjastettu teatterin käyttöön ja koskapa työryhmän ei-näkyvällä (mutta erittäin tärkeällä) puolella työskentelee vanha koulutoverini, en ehtinyt paljoa vastaan sanoa kun jo ihmettelin lavasteita näyttämön takana. Näin siis ennen esitystä, ja muuten aikaa tuli tapettua valtaisassa yleisölämpiössä. Kahvilan antimet jäivät "tietystä syystä" väliin, sillä tilipäivä oli vasta muutaman päivän kuluttua. Isäntä tosin oli tyytyväinen, kun olutpullo maksoi vähemmän kuin riisipiirakka.

 Vihdoin päästiin katsomon puolellekin. Erityisen innoissani olen aina siitä, että varsinaisen teatteritalon ollessa remontissa ei jäädä peukaloita pyörittelemään, vaan otetaan ronskilla otteella väistötilat haltuun ja pistetään ranttaliksi. Näyttämö levittäytyikin sivuille ja taakse, ja eritasoisten liikuteltavien teräslevyjen käyttö mahdollisti hienon syvyysvaikutelman ja juoksuhaudatkin. Rakennelma lunasti paikkansa moneen otteeseen, kun oikein vauhtiin päästiin myöhemmin. Tuntui luissa ja ytimissä asti.


 Teoksessa seurataan tietyn konekiväärikomppanian edesottamuksia jatkosodassa vuosina 1941-1944. Ne, joille Tuntemattoman sotilaan seuraaminen kuuluu oleellisena osana itsenäisyyspäivään, odottavat takuulla tuttuja hahmoja ja lausahduksia, joita minäkin osaan ulkoa melkoisen litanian. Elokuva on siis nähty useampaankin otteeseen täälläkin, ja minulle se ei ole ollut enää aikoihin mikään sotaelokuva, vaan elokuva ihmisistä ja siitä, miten kukakin yksilö käyttäytyy toisenlaisessa tilanteessa. Olisikin muuten mielenkiintoista nähdä joskus sellainen teos, jossa nämä konekiväärikomppanian miehet nähtäisiin siviilissä, ennen sotaa.

 Hahmoja on helppo rakastaa tässäkin, ja helppo vihata. Hietanen (Pekka Hänninen) ruikuttamassa kiljubileiden jälkeen sitä yhtä silakkaa. "An´ ny!" Honkajoki (Ilkka Aro) esitelmöimässä jousipyssyistään ja iltarukouksen äärellä. Hauhia (Antti Tuominen) kirjoittamassa kotiväelleen tervehdystä. Rokka (Turkka Mastomäki) pullikoimassa Lammiota (Teemu Niemelä) vastaan. Lehto (Jarkko Tiainen) ja kumppanit seisomassa kovennettua. Kariluoto (Peter-Sebastian Lehtonen) häilymässä jossain kuilun reunalla kaiken uskonsa menettäneenä. Erilaisia yksilöitä yhteisen asian äärellä.

Lammio (Teemu Niemelä) 

Kariluoto (Peter-Sebastian Lehtonen) 

 Ja kun rytisee, sitten rytisee kunnolla. Teemu Loikaksen nerokas lavastus mahdollistaa kaikenlaisten pamausten ja pyrojen käytön, ja tanner pöllyää. Tekee mieli huutaa, että "Älkää pojat menkö sinne, kohta pamahtaa!" Tähän päälle vielä Kalle Ropposen valot, jotka välillä saavat auringon kauniisti siivilöitymään jostain takaa, ja hetken kuluttua savun ja paukkeen keskeltä paljastuukin jotain aivan muuta. Tulin alkupuolella muuten vedetyksi 100-0, en tajunnut minne lautakehikko takaa katosi ja kun yllättäen paljastui vinoseinämä, jota pitkin väki rynnistää ylös ja alas, teki mieli kirota ääneen. Tulin huijatuksi, ja parhautta on se!

 Toisella tavalla minua vietiin sitten useampaankin otteeseen. Hehkutin mielessäni mahtavia tulenlieskoja ja pommeja ja kunnon rytinää, joka melkein munaskuissa tuntui. Sitten kaunis musiikki alkaa soimaan ja haavoittuneita ja menehtyneitä kannetaan paareilla pois silmistä. Tässä minä jumalauta istun tyytyväisenä ja turvassa katsomossa nauttimassa äreästä meiningistä, ja jossain päin maailmaa ihmiset pakenevat kodeistaan samanlaisen ryminän alta pois ja joku menettää ainoan poikansa, isänsä, vaimonsa, kotinsa. Alkoi itkettää ihan valtavasti, enkä meinannut saada skarpattua sitten millään. Kyynelsilmin katselin esitystä todella pitkään, ja aina kun musiikki alkoi taas soimaan, alkoi melkein tärisyttämään. Älytöntä. Sodassa ei ole koskaan mitään hienoa! Rokkakin ampuu vihollisen ja hetken kuluttua hiljaa toteaa "voi sinua". Oi Suomi katso. Suomi-neito seuraa surullisena, kun poikiansa kannetaan pois.


 Anteeksi voimasanojen käyttö, mutta helvetin vaikuttavaahan tämä on, ei voi muuta sanoa. Panssarivaunun ilmestyminen tyhjästä, sairaankuljetusauton syttyminen palamaan, joka puolella leijuva savu ja miesten kasvot, joista osa vanheni silmissä eikä askel ollut enää niin kevyt kuin aluksi. Isäntä sanoi, että joitakin tuttuja kohtauksia oli yhdistetty ja samaa havaitsin minäkin. Tämä ratkaisu toimi kuitenkin oikein hyvin eikä jäänyt sen enempiä mietityttämään.

 Roolisuorituksista en nyt lähtisi ketään nostamaan ylitse muiden, koko porukka pelasi hienosti yhteen ja jokaisella oli ne omat hetkensä loistaa. Jotenkin se Hietanen (Pekka Hänninen) kuitenkin sieltä taas kerran onnistui luikertelemaan mieleeni parhaiten...

 Ottakaas Porin Teatteri tämä väistötila myöhemminkin haltuun ja tehkää samaan halliin kunnon Taru Sormusten Herrasta -spektaakkeli. Näen jo silmissäni miten Klonkku vilistää pitkin rakennelmien välissä kulkevaa kujaa ja Sauronin silmä hehkuu taustalla...

 Kiitos Porin Teatteri kun teitte tämän juuri näin!

 Esityskuvat (c) Janne Alhonpää

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Porin Teatteri!)

"Mis sie tarvitset oikein hyvvää miestä..." (c) Teatterikärpänen

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Kaninkolo / Hämeenlinnan Teatteri

Kaninkolo / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Suomen kantaesitys 3.10. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus David Lindsay-Abaire

Ohjaus ja suomennos Juha Rosma

Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Maiju-Riina Huttunen ja Antti Tiensuu

 Kaninkolo (Rabbit Hole) oli minulle aiemmin tuttu muutaman vuoden takaisena elokuvana. Aihe oli tuoreessa muistissa, mutta muut muistikuvat esimerkiksi leffan yleisestä tunnelmasta olivat sopivasti hälvenneet.

Lotta Huitti ja Turkka Mastomäki (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Becca (Lotta Huitti) ja Howie (Turkka Mastomäki) ovat ihan tavallinen amerikkalainen aviopari. Heitä on kuitenkin kohdannut suuri suru; suurin mitä vanhemmat voivat koskaan kohdata. Ikävästä onnettomuudesta on kulunut näytelmän alussa kahdeksan kuukautta. Hiljalleen on päästy jälleen jaloilleen ja elämän syrjästä kiinni. Koti on kuitenkin täynnä muistoja - piirroksia seinillä, leluja ja kirjoja pöydillä, Pokemon-julistetta pojan huoneessa. Beccan sisko Izzy (Maiju-Riina Huttunen) tupsahtaa tapojensa mukaan kyläilemään ja tällä kertaa hänellä on uutisiakin, joiden kertomista sisarelleen vähän jännittää. Sisarusten äiti Nat (Katariina Kuisma-Syrjä) hössöttää omia juttujaan Kennedyn ja Onassiksen suvuista, etsii selitystä erinäisille onnettomuuksille.

Etualalla Katariina Kuisma-Syrjä (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Puhetta riittää asiasta ja asian vierestä, välillä lipsautetaan vahingossa jotain, joka nostaa taas hetkeksi tunteet enemmän pintaan. Avioparilla on hyvin erilaiset tavat surra ja yrittää eteen päin, välillä tiet lähtevät ajatuksen tasolla aivan eri suuntiin - palatakseen sitten samalle radalle. Howie käy vertaistukiryhmässä ja katselee kotivideoita, joissa pellavapäinen pikkupoika kirmailee iloisena. Becca on pessyt kaikki lastenvaatteet ja suunnittelee lahjoittavansa ne muualle, pois silmistä. Yllättävä yhteydenotto tuo erilaisen näkökulman ja ajatuksen, joka miellyttää Beccaa erityisellä tavalla.

 Pidin näytelmän tunnelmasta kovasti. Haikeus ja ikävä häivähtivät tämän tästä etenkin avioparin kasvoilla, mutta elo oli silti arkista ja tulevaisuus näytti valoisalta. Erityisen paljon pidin siitä, että eri kohtausten välillä oli selkeä tauko, jonka aikana pystyi hetken makustelemaan juuri kuultua ja nähtyä. Ei siis kiiruhdettu suinpäin heti seuraavaan kohtaukseen, hienosti annettiin tilaa katsojan omillekin ajatuksille. Rytmi pysyi tasaisena läpi koko esityksen. Jännitin ennalta aiheen olevan liian raskas ja kenties ahdistavakin, mutta sehän kääntyikin erilaiseksi surutyöksi. Ketään ei syytetty tapahtuneesta eikä syyllisiä hakemalla haettu vihan ja huutamisen kautta. Se vaihe oli kenties käyty läpi jo aiemmin.

Antti Tiensuu ja Lotta Huitti (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Hieno, kaunis näytelmä, jonka olisin ehkä mieluummin halunnut nähdä Verstaan puolella. Kaninkolosta on älyttömän, suorastaan törkeän vähän esityksiä! Täällä(kin) kun yleisö tuppaa lähtemään vähän hitaasti liikkeelle, niin pahoin pelkään että moni tajuaa erheensä vasta sitten, kun viimeinen esitys on takanapäin. On toimittava siis nyt eikä marraskuun puolella!

(näin esityksen vapaalipulla)

torstai 12. helmikuuta 2015

Sibelius - Kohtalonyhteydet / Hämeenlinnan Teatteri

Sibelius - Kohtalonyhteydet / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 12.2. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antti Vihinen

Ohjaus Sakari Kirjavainen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Tommi Rantamäki, Mikko Töyssy, Matti Nurminen, Turkka Mastomäki ja Maiju-Riina Huttunen

 Tämä näytelmä on nostattanut positiivista kohinaa jo pitemmän aikaa, ja teatterilla oli ennen h-hetkeä ilmassa suuren kulttuurijuhlan tuntua ja jännittyneen odottavainen tunnelma. Minäkin otin lasin valkoviiniä hermostuksissani ja unohdin kokonaan, että vietin tipatonta alkuvuotta. Taiteilijaelämä otti minusta vallan siis jo kauan ennen esiripun avautumista!

 Esiripun noustua edessämme nähtiin toisiinsa hekumoissaan kietoutunut pari, ja omena. Janne ja Aino, umpirakastunut pari. Mikään ei voi heitä erottaa, vai voiko? Jannella on toinen elämä, joka vie mennessään tämän tästä, vaikka hänen läsnäoloaan ja panostaan tarvittaisiin kotonakin. Jokaisella paratiisilla on käärmeensä.

 Pian visiitille saapuu runoilijakolmikko raamit kaulassa. Eino Leino (Lasse Sandberg) viitanliepeet hulmuten, mukanaan Pentti Saarikoski (Mikko Töyssy) ja Arto Melleri (Tommi Rantamäki) sekä mystinen kivi. Tämä kyläreissu ei tunnu lainkaan hullummalta, sillä teatterissahan kaikki on mahdollista. Sekin, että paikalle karauttaa pian myös itse Mannerheim (jylhänarvokas Matti Nurminen), mies on lähtenyt iltalenkille sillä Kiasman edessä patsastelu ja ratsastelu on jäykistänyt paikat. Nerokasta! Käy ilmi, että Sibeliuksen sulosointujen voimalla on voitettu sodassakin ja että miksi kännyköiden soittoääninä ei kuulla enemmän Sibeliuksen musiikkia. Itsellään kuulemma on Sillanpään Satulinna... Aika hillitöntä ajatusleikkiä käydään ja onhan puheissa tolkkua, kas kun itse Mannerheim on puhujana. Patsastelu jäi mukavasti roikuskelemaan ilmaan, niin moni tuntui väliajallakin aikansa kuluksi vain patsastelevan portaikossa muita odottamassa ja se piti oikein ääneen sanoa.

Heiskanen tulkitsee / (c) Tommi Kantanen

 Myöhemmin lähdetään vähän pitemmälle kävelylenkille Gustav Mahlerin (Turkka Mastomäki) kanssa. Avaruudellisissa sfääreissä liikutaan hienon keskustelun yhteydessä ja itse huomaan viimeistään tässä vaiheessa kadottaneeni täysin ajan-ja paikantajuni. On vain tämä hetki, tässä ja nyt. Kaikki ympäröivä unohtuu, seuraan lumoutuneena Ilkka Heiskasen käsien liikettä ja jokaista elettä ja ilmettä. Tuntui siltä, että koko katsomo olisi istunut kuin hypnoosissa, jossa Heiskasella on valta ja voima pienelläkin eleellä hallita kaikkea mitä salissa tapahtuu - milloin hengitetään ja milloin aplodeerataan. Harvalla on sellainen taito hyppysissään, ja harvoin on sellaista nähty tässä kaupungissa.

 Samaan syssyyn Ainolaan tulee visiitille itse Göbbels (Mikko Töyssy), jonka hahmosta tulee mieleeni ykkösinhokkini Risto Mäkelä. Mikko Töyssy vetää roolinsa kyllä mainiolla tavalla. Viimeinen kyläilijä Alma Rosé (Maiju-Riina Huttunen) vetäisee Sibeliuksen natsikytkökset uudelle tasolle ja katsomossa on jälleen niin hiljaista, että kukaan ei uskalla edes yskäistä.

 Väliajalla lueskelin käsiohjelmaa ja pohdiskelin omaa suhdettani Sibeliukseen. Päässäni soi Jääkärinmarssi. Paljasjalkaisena hämeenlinnalaisena hävettää tunnustaa, että Sibeliuksen syntymäkodissa tuli käytyä ensi kertaa vasta muutama vuosi sitten. Jotenkin sitä on pitänyt itsestäänselvyytenä, Sibeliuspuiston läpi on tuosta noin oikaistu lukuisia kertoja ja siinä se syntymäkotikin on ollut iät ja ajat, Sokoksen ja Centrumin takana. Pari vuotta sitten koin valaistumisen, kun istuin yläparvella Verkatehtaalla Sibeliuksen syntymäpäiväkonsertissa silmät kiinni Finlandiaa kuunnellen ja koin jotain niin suurta, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Ymmärsin, että minulla on juuret ja ne ovat täällä.

 Tänään, reilut pari tuntia sitten, olin samanlaisen kokemuksen äärellä tällä kertaa teatterikatsomossa. Olin mykistynyt ja vaikuttunut liikutukseen asti, ja niin oli moni muukin. Heiskasen lisäksi pidin kovasti etenkin Katariina Kuisma-Syrjän hienosta läsnäolosta lavalla Ainona (tossuissa ja ilman) sekä Turkka Mastomäen Mahler-tulkinnasta. Vaikken kaikesta näkemästäni pitänytkään, en antanut sen latistaa lopullista fiilistä. Sibelius- Kohtalonyhteydet meni suoraan sieluun niin, että eihän tästä osaa edes järkevästi kirjoittaa. Parasta siis lopettaa tähän.

 Julkinen tunnustus tähän loppuun vielä... Ilkka Heiskanen, sydämeni on sinun!

 Täydet pinnat Sibeliukselle *****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

maanantai 8. syyskuuta 2014

Albatrossi ja Heiskanen / Aurinkorinteen kesäteatterin vierailu

Albatrossi ja Heiskanen / Aurinkorinteen kesäteatterin vierailu, Verkatehdas HML

Ensi-ilta 11.6. 2014, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Matti Kuikkaniemi

Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Eppu Salminen, Turkka Mastomäki, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Anneli Ranta ja Saara Lehtonen (kesällä Suvi-Maaria Virta)

 Kesäkuussa nähtiin Joensuussa Aurinkorinteen kesäteatterissa Junnu Vainion lauluihin perustuva Albatrossi ja Heiskanen- musiikkinäytelmä (käsikirjoitus Jukka Virtasen), ja yleisön pyynnöstä esitystä toivottiin nähtäväksi myös täällä Hämeenlinnan suunnalla: työryhmässä kun oli mukana monta hämeenlinnalaisille tuttua henkilöä ja kesäteatterireissu Joensuuhun asti tuntui liian pitkältä matkalta monelle, Niin myös minulle. Olen nähnyt esityksen Hämeenlinnan Kesäteatterissa muutama vuosi sitten ja täytyy myöntää, että esityksestä ei silloin jäänyt yhtään mitään mieleen. Jostain syystä esityspäiväkseni valikoitui silloin SDP:n tilausnäytös, ja jumalaton helle ja ylipitkät puheet ennen esitystä veivät mehut minusta niin, että lopulta odotin vain kotiinpääsyä...

 Mitään suurta juonellista ilotulitusta Albatrossi ja Heiskanen ei tarjoa. Viisikymppisiä juhlitaan ja samalla muistellaan menneitä ja mietitään, mitä Ruotsiin lähteneelle Heiskaselle mahtaa kuulua. Oikeastaan sitten harjoitellaan musiikkinäytelmää, joka toisi kaiken tämän ilmi. Roolihenkilöinä vilahtelevat mm. Turkka Mastomäen esittämä pankinjohtaja sekä Anneli Ranta verevänä kaunottarena, joka lankeaa kaikkiin miehiin. Varsinaisena dynamona toimii Eppu Salmisen antaumuksella tulkitsema ärrävikainen Heiskanen, jonka meno oli varsin irtonaista. Joensuussa Mirkun roolissa nähtiin Suvi-Maaria Virta, mutta häntä ei Hämeenlinnassa nähty, vaan roolin teki suureksi ilokseni Saara Lehtonen (hän oli samassa roolissa täällä kesäteatterissa, jota en olisi kyllä muistanut).

Rapujuhlissa Eppu Salminen ja Jarkko Tiainen / (c) Satu Söyrinki (kuva Joensuun esityksestä) 

 Junnu Vainion kappaleiden ystäville esitys on melkoista herkkua. Lauluja on esityksessä paljon ja tunnelmat vaihtelevat riehakkaista rapujuhlista "Kotkan poikii ilman siipii"-tyylisiin herkistelyihin. Viinan kanssa läträtään ja käydään yleisessä saunassa sekä kuljetaan ahon laitaa ilman paitaa. Yleisö palkitsi kaikki kappaleet väliaplodein ja muutenkin tuntui viihtyvän.

 Ennalta mietin, että miten kesäinen teatteriesitys saadaan toimimaan pelkistettynä versiona Vanaja-salin suurella lavalla, mutta hyvinhän se toimi. Esitys oli ehkäpä konserttimaisempi, mutta mikäpäs siinä. Lauluvoimaa ja -taitoa porukasta löytyi, kuten myös bändistä.

 Ulkona oli kaunis ja aurinkoinen syksyinen sää, ja tämä toi vielä mukaan tuulahduksen menneestä kesästä. Oikein viihdyttävä Albatrossi ja Heiskanen! Yleisö pyysi vielä encoreakin, jossa vähän vihjaistiin vielä mahdollisuudesta kuulla Junnun ns. tuhmempaa tuotantoa. Sitä ei valitettavasti (ja ehkä hyvä niin) kuultu, joten lauloin sitten kotimatkalla ääneen pari kappaletta.

 Albatrossi ja Heiskanen saa neljä tähteä hyväntuulisesta, ammattitaitoisesta toteutuksesta ****.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

tiistai 22. lokakuuta 2013

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri, Päänäyttämö

Kantaesitys 17.10. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Harri Ekonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Turkka Mastomäki, Panu Hietalahti, Mikko Töyssy, Lauri Kukkonen ja Johanna Reilin

Taustaa : Talousvaikeuksien kanssa painiskeleva pikkukaupungin teatteri saa esitettäväkseen Kuningas Lear-näytelmän, jonka ohjaajaksi on pestattu kehuttu ja kohuttu Tuomas Sepänpoika (Lauri Kukkonen). Ohjaaja on noussut komeetan lailla tähtien joukkoon, etenkin kohutun ja Tampereen Teatterikesässäkin nähdyn teoksensa turvin, jossa pisteltiin menemään oikealla asfalttikoneella. Tämä tuleva näytelmä tuntuu kuitenkin vain välityöltä matkalla kohti jotain suurempaa. Kuningas Learin rooli napsahtaa teatterin ikihongalle, Harri Ekoselle (Harri Ekonen) joka suunnittelee eläkepäiviään ja tuskailee niin muistinsa, tytärsuhteensa, sairauksiensa ja pienen alkoholiongelmansa kanssa. Teatteri on saanut myös uuden johtajan (Johanna Reilin) sekä nuoren ja nätin harjoittelijan (Ushma Karnani). Näytelmän harjoitukset alkavat ja pian kulisseissa kuohuu. Kestääkö Ekosen kunto rankan harjoituskauden? Miten käy koko työyhteisön, kun kyräily ja kateus alkaa nostaa päätään?

Ushma Karnani ja Harri Ekonen / kuva Terho Aalto

Plussaa : Pakko myöntää heti alkuun, että Kuningas Lear itsessään ei ole minulle millään tavalla tuttu teos ja ennalta vähän jännitinkin, että mitäköhän täältä nyt on tulossa. Hyvin nopeasti huomasin kuitenkin, että pääpaino tässä ei ole niinkään Learissa, vaan Harri Ekosessa. Omana itsenään, fiktiivisenä Harri Ekosena, narrina ja kuninkaana. Tässä minä olen, kaikkine sairauksineni ja puutteineni, ottakaa tai jättäkää. Lavalla vilisee heijastekuvina Harrin kymmenet roolit, lupsakka sanailu saa yleisön nauramaan. Vanhat stand up-rutiinit jaksavat yhä naurattaa ja muutenkin olemus on kovin tuttu, teeveestäkin. Harri vaeltaa väsyneenä tuore plari kulahtaneessa muovikassissa näyttämön poikki ja hetkeä myöhemmin nostattaa myrskyä vähän erilainen kruunu päässään. Näyttämön kuningas ansaitsee toisenlaisen kruunun. Teatterin kehutussa ilmapiirissä ei kaikki ole niin kuin luullaan, tuore johtaja Sirkka Pyörre ei ole ollut kaikkien suosikki ja hän yrittää hiukan epätoivoisestikin saada väkeään avautumaan ja tuomaan mieltä kalvavat ajatukset julki. Naisnäyttelijäkonkarit Riitta ja Sisko (Katariina Kuisma-Syrjä ja Sinikka Salminen) joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, kun heidän tontilleen tulee uusi tulokas Usva (Ushma Karnani). Lapsuudesta tuttu "me ei leikitä sun kanssa"-tyylinen meininki jatkuu helposti aikuisenakin, itkutekniikoita opetetaan ja kaiken yllä häilyy kyynisyys omaa työtä kohtaan.  Tämä voisi tapahtua missä tahansa, teatterin rajat häilyvät. Tasaisen varmaa työtä kaikilta näyttelijöiltä, tosin omasta mielestäni Ekosen lisäksi vahvimman roolityön tekee Turkka Mastomäki. Miehinen mies ja jylhä-ääninen Markku Vastamäki kukkoilee näyttävästi, mutta toisaalla tahtoo väkisin rujoutta ja rumuutta roolityöhönsä, kaipaa merta ja neljää poikaansa, on itse meri. Patoutumia on. Näytelmää pitäisi kuitenkin samalla harjoitella ja saada esityskuntoon ilman, että sisäiset ristiriidat näkyvät katsomoon. Näyttämöllä pyörii koko ajan valtava aurinkokello, nähdäänpä nostolavaakin. Visuaalisuus äänitehosteineen suorastaan lyö ällikällä moneen otteeseen, sillä vastaavaa en ole kokenut oikeastaan missään. Iso kiitos siitä, että myös teatterin tärkeitä taustajoukkoja nähtiin lavalla tämän tästä omissa puuhissaan. Väistyvän teatterinjohtaja Paavilaisen herkkä viimeinen tervehdys videon muodossa löysi hyvin paikkansa eikä tuntunut lainkaan väkinäiseltä. Lopun lähestyessä olin pakahtua suurista tunteista. Tunsin ensinnäkin valtavaa lämpöä ja hellyyttä Harri Ekosta kohtaan. "Älä jätä meitä Harri vielä, sinunlaisiasi tarvitaan yhä!" Toisekseen tunsin suunnattoman suurta ylpeyttä "omaa" teatteria kohtaan, sen näytteljöitä, sen taustajoukkoja, kaikkia niitä jotka mahdollistivat tämän. Kuningas näyttämöllä on yksi komeimmista kokonaisuuksista ikinä näillä lakeuksilla, olen onnellinen siitä että sain olla paikalla kun taputimme seisten kädet puuduksissa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen porukan loppukiitoksiin, liikutuksen kyyneleet silmissä. Hienoa työtä! Tämä pitäisi nähdä vielä uudestaankin, sillä kerta tätäkään herkkua ei riitä. Ekstraplussat vielä varsin informatiivisesta käsiohjelmasta.

kuva Terho Aalto

Miinusta : Mieleeni ei palaudu mitään negatiivista tämän esityksen tiimoilta. Odotin kovatasoista juttua ja sain vielä enemmän!

Muuta : Näytelmän ensi-ilta oli samalla Harri Ekosen 30v-taiteilijajuhla. Onnittelujono yleisölämpiössä oli pitkä, ja pääsin minäkin halaamaan The Harria. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan Antti Mikkolan seuraavaa työtä.

Kuningas näyttämöllä ja kuninkaalliset viisi tähteä *****. 

perjantai 13. syyskuuta 2013

Pojat / Hämeenlinnan Teatteri

Pojat / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Sovitus ja ohjaus Snoopi Siren

Sävellys ja sanat Jarkko Martikainen

Koreografia Riia Kivimäki

Rooleissa : Pyry Nikkilä (Jake), Jyri Ojansivu (Immu), Eppu Pastinen (Urkki), Mikko Töyssy (Matti), Lauri Kukkonen (Pate), Lasse Sandberg, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Timo Mäkynen, Nelli Ojapalo, Elina Varjomäki, Jemina Pekkonen, Taru Still ja Inka Turtola

Muusikot : Antti Rajala, Kalle Penttilä, Samuli "Teho" Majamäki, Jari Salminen ja Jussi Koskinen

Taustaa : Paavo Rintalan Pojat-romaani ilmestyi vuonna 1958 ja herätti ilmestyessään paljon puhetta puolesta ja vastaan. Teos kertoo oululaisesta poikajoukosta toisen maailmansodan aikoihin, ja sota tuo poikien leikkeihin ja arkeen oman lisämausteensa monessakin muodossa. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden aikajaksolle, ja salakavalasti mukaan hiipii synkempiäkin sävyjä. Moni muistaa varmasti Mikko Niskasen ohjaaman Pojat-elokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1962. Maineikas Pojat saa nyt Hämeenlinnan teatterin käsissä uuden päivityksen, sillä nämä pojat myös tanssivat ja laulavat. Jarkko Martikainen on tehnyt musiikkinäytelmää varten täysin uusia kappaleita, joista osa kuullaan instumentaaliversiona.

Pojat / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Ennakkovaroitus; nyt tulee tekstiä!

Plussaa : Keväällä näin ensimmäistä kertaa teatterin tulevan syyskauden ohjelmistolehtisen, ja sydämessäni läikähti nähdessäni siellä otsikon Pojat. Kirjan olen lukenut joskus kouluaikoina ja elokuvan olen nähnyt useampaankin otteeseen, ja siitä on muodostunut minulle yksi rakkaimmista elokuvakokemuksistani ikinä. Jokaisella katselukerralla siitä on auennut jotain uutta, ja niinpä odotukset tämän musiikkinäytelmäversion suhteenkin olivat aika korkealla jo kättelyssä. Minulla oli sellainen kutina, että jos tämä aihe tällä tekijäporukalla onnistutaan sössimään, lopetan koko harrastuksen tähän. Ei vaan ... Luottavaisin, vaikkakin jännittynein mielin istahdin katsomoon ensi-illassa.
Heti alkuun voin sanoa, että kaikki ne odotukset, joita minulla näytelmää kohtaan oli, ylitettiin niin että kohina kuului! Tämä on totta totisesti syksyn kovin juttu, napakymppi, niin ohjauksellisesti kuin toteutuksellisesti! Olen aiemmin todennut useampaankin otteeseen, että teatteri on parhaimmillaan silloin, kun se vetoaa monenlaisiin tunteisiin. Nauru on herkässä, ja niin on itkukin. Tämä oli herkkua niin silmille kuin korvillekin. Nerokas lavastus toimi niin kouluna kuin ratapihanakin ilman sen suurimpia kikkailuja, tarjosi samalla piilopaikkoja ja mahdollisuuksia väijyskelyyn ja "rakkauden vaanimiseen". Puvut ja kampaukset, valot ja tehosteet loivat ajankuvaa ja tunnelmaa. Mieleni sopukoihin jäi kuulumaan junanvaunujen kolkko kalke.
Että onkin ohjaaja osannut alkuperäisteoksesta valita myös ne itsellenikin tärkeimmät kohtaukset! Poikajoukon hieno visio sankaruudesta ja pelokkaiden naisten auttaminen, Raksilan taiteellisen tiiatterin hillitön mukaelma Mannerheimin syntymäpäiväjuhlista, Immun värväytyminen vapaaehtoiseksi, kaljakaupat janoisille sotilaille ja muu vaihtotalous, Tuiran poikien kohtalo, Jaken äidin yritykset saada poikansa iloisemmalle mielelle. Parasta kaikessa on kuitenkin kujeileva, sähikäisten lailla sinne sun tänne singahteleva poikaviisikko. Porukka on energiaa ja vauhtia täynnä, paikallaan ei juuri seisoskella, vaan koko ajan on jotain metkua mielessä ja hihitellen siirrytään taas seuraavaan paikkaan kolttosille ja suunnittelemaan sankaritekoja. Naiset ja hameväen ajattelu tosin saa pojatkin hyytymään paikoilleen ja makaroonin lailla levähtämään pitkin piennarta. Jokainen jannu on selkeästi oma yksilönsä, vaikka massan mukana toimitaankin ja yhteen hiileen puhalletaan. Kisataan siitä, kenellä on huonoimmat kengät ja astmalla ylpeillään. Eroja alkaa kuitenkin löytymään, on havaittavissa rauhoittumisen ja ylpistymisenkin merkkejä. Synkkiä aatoksiakin, joita ikään kuin ohimennen väläytellään kavereille muka vitsinä. Kaikkea ei tosin paljasteta edes niille parhaille kamuille, vaikka olisi syytä. Sota tuo poikien viattomiinkin leikkeihin uusia, pelottavia vivahteita. Jännän äärellä ollaan useasti, ja sitten taas juostaan nauraen pois.
Lempparikohtauksikseni muodostui kaksi hyvinkin erilaista tilannetta. Toisessa höynäytetään sotilaspoliisia ja meno on kuin piirretystä (tai Benny Hillistä, ihan miten vaan), peukku ylös sille joka keksi ne pikkuriikkiset nuket! Toisessa taas junanvaunusta tupsahtaa kaikkea muuta kuin janoisia sotilaita, jotka vielä alkavat kertoa laulaen haikeaakin tarinaansa. Tämä oli Martikaisen kappaleista ihan ehdoton suosikkini, kerrassaan nerokas! Mieleeni tuli sanaleikki, jossa rintamalta tullaan ja rintamassa lauletaan. Ja Rintala katsoo ylpeänä ylhäältä teoksensa uutta tulemista. Laulussa oli melkoista voimaa ja tenhoa, iloisesti kerrotaan terveisiä ja "siinä kai se olikin". Aikamoisia ralleja ja hienoja tunnelmapaloja (Messinkilankaa, Immun värväytymislaulu) on Martikaisen kynästä kyllä syntynyt. En ole aiemmin mikään fani ollut, olen kyllä tiennyt miehen omaleimaisen tyylin, joka on tunnistettavissa tässäkin varsinkin muutamassa kappaleessa. Nyt ymmärrän!
Tanssi ja liike on kautta koko esityksen vahvasti läsnä - ja hyvä niin. Hienoa työtä on Riia Kivimäki kyllä tehnyt tämän suhteen. Pidin erityisesti nahistelukohtauksista ja siitä, kun pojat näyttivät mallia hienostelusta. Yleisön mieleen taisi eniten olla vauhdikas laulu "Tikarit, puukot ja pyssyt", ja se jäi vielä päähänikin soimaan.
Entäs sitten ne näyttelijäsuoritukset? En oikein osaa nostaa sieltä ketään ylitse muiden, sillä koko porukka vetää ihan täysillä ja suurella riemulla ja taidolla. Poikajoukko on kokonaisuudessaan mainio, sieltä eniten "samaistuin" ehkä itkuherkkään ja yllytyshulluun Urkkiin (Eppu Pastinen) ja Jakeen (Pyry Nikkilä), joka oli niin läsnä joka tilanteessa ja jonka maanisia piirteitäkin saanut nauru jäi kaivelemaan mieltäni. Sinikka Salminen Tuiran Kaaleppina, Turkka Mastomäen opettaja, Katariina Kuisma-Syrjän Jaken äiti, Ushma Karnanin saksalaisen sotilaan ujosteleva heila, Lasse Sandbergin sotilaspoliisi (ja tutunoloinen vanhempi rouvashenkilö...). Nappisuorituksia kaikki!
Lopussa oli pakko sulkea silmäni hetkeksi, tuntui että joku puristaa lujaa sydäntäni kasaan ja happi loppuu. Teatterista oli lähdettävä mahdollisimman nopeasti ulos, jottei kukaan vaan kysy tai sano mitään. Suorastaan mykistyin pitkäksi aikaa. Päässä pyöri ajatuksia sankaruudesta. Unelmista. Lapsuudesta. Kuralätäköistä ja puihinkiipeilyistä, mutaojasta johon saapas juuttui, lumisodasta, kadonnesta pehmo-oravasta, superpalloista, hyppynaruista ja Apinoiden planeetasta. Jossain päin maailmaa tälläkin hetkellä joku lapsi leikkii puisen pyssyn kanssa, toisille se taas on totisinta totta.



kuvat Tommi Kantanen / HML:n teatteri

Miinusta : Äänentoistossa lieni jonkinlaisia ongelmia? Kuvittelin korvieni olevan lukossa, sillä välillä repliikit ja laulut tuntuivat tulevan jonkun vallin takaa. Vähän myös ehkä hoppuiltiin repliikeissä ja vaihdoissa, mutta ei se liiemmin menoa haitannut.

Muuta : Kiitos vielä murteesta, murrefani kun olen! Murresanoja viljeltiin myös laulunsanoissa, oli mukava lisä niitä sieltä bongailla. Ja musikanttiosastolla itse Teho Majamäki! Olen kyllä äärettömän ylpeä meidän teatterista ja kiitollinen ohjaaja Snoopi Sirenille siitä, että tätä päässään muhitteli. Tämänkaltaiselle musiikkiteatterille on tilausta ja tarvetta. Lisää odotellessa!

Pojat vei sydämeni ja täydet viisi tähteä *****, heilahtivat vieläpä Top 3:een ranking-listallani. Tämä pitää nähdä vielä muutaman kerran. Pojat jatkaa Seitsemännen portaan enkelin viitoittamalla tiellä...

(Niin. Lisäksi on olemassa yksi hyvin henkilökohtainen syy myös, miksi tämä Pojat on kaikissa muodoissaan aina tullut iholle ja ihon alle. Niin henkilökohtainen, että sen tietävät vain harvat ja valitut.)

Jake (Pyry Nikkilä) / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

perjantai 22. helmikuuta 2013

Hamlet / Tampereen Teatteri

Hamlet / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 21.2. 2013, kesto 2h 40min väliaikoineen

Sovitus ja ohjaus Mikko Viherjuuri

Rooleissa : Tomi Alatalo, Turkka Mastomäki, Mari Turunen, Ilpo Hakala, Heikki Kinnunen, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Kai Bäckström, Risto Korhonen, Jukka Leisti, Tuija Ernamo, Mikko Hänninen, Kake Aunesneva, Markku Thure, Matti Hakulinen ja Pete Koskinen

Tomi Alatalo ja Eeva Hakulinen / kuva Harri Hinkka,TT

Taustaa : William Shakespearen Hamlet ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta juonenkulusta tietämättömille lyhyt kertaus... Hamlet, Tanskan prinssi saapuu kotiin isänsä hautajaisiin ja joutuu samalla toteamaan, että äitinsä on mennyt naimisiin isän veljen kanssa, joka on nyt siis uusi kuningas. Unessa Hamlet kohtaa isänsä haamun, joka paljastaa veljensä surmanneen hänet ja kehoittaa poikaansa kostamaan. Hamlet lähtee koston tielle, tekeytyy hulluksi ja hylkää rakastettunsa Ofelian, jonka mieli järkkyy ja hän hukuttautuu. Kosto elää, liki kaikki muu sitten kuoleekin... Kas näin. Tässä näytelmässä pohjana on Eeva-Liisa Mannerin suomennos vuodelta 1981, suomennoksia on tähän mennessä kaikenkaikkiaan viisi ja kuudes on tuloillaan syksyllä 2013.
Pari kuukautta sitten näin Helsingin Kaupunginteatterin sangen modernisoidun version Hamletista, loistojuttu olikin ja siinä oli pohjana Veijo Meren suomennos vuodelta 1982. Jotain mätää oli Tanskanmaalla jälleen, eli katsotaanpa miten Teatterikärpänen koki tämän toisenlaisen version...

Tomi Alatalo, Kake Aunesneva ja Mikko Hänninen / kuva Harri Hinkka,TT

Plussaa : Esityshän oli yhtä juhlaa, alusta loppuun saakka! Mannerin teksti pakotti katsojan pysymään valppaana koko ajan, sillä tekstiä piisaa ja se on täynnä kaikenlaisia oveluuksia ja nokkelia sanankäänteitä, jotka saivat hymyilemään toimivuudellaan. Herkullista tekstiä, ja miten se esitettiinkään. Itse Hamletille (loistava Tomi Alatalo) isoin plussa tästä, hän suolsi tekstiä varmasti ja rauhallisesti lauseiden loppuun asti. Tomi kuuluu myös niihin harvoihin näyttelijöihin, joiden kehonkieleen olen kiinnittänyt aina erityistä huomiota ja hän ei pettänyt tälläkään kerralla. Huippusuoritus kertakaikkiaan! Alku jylhine merinäkymineen oli vaikuttava ja siitä jo osasi vähän aavistaa, että nyt mennään eikä meinata. Olin muuten parvekkeella katsomassa ja aluksi vähän epäilin näkyvyyttä, mutta sieltähän näki kokonaisuuden loistavasti ja sai vähän erilaista perspektiiviäkin tapahtumiin. Huumoriakin oli tarjolla mukavasti ja vähän yllättävästikin, siitä kiitos etenkin Heikki Kinnuselle, joka tuplarooleissa Poloniuksena ja haudankaivajana piti huolen siitä, että kenellekään ei jäänyt epäselväksi miten suuri merkitys onkaan sanojen oikeilla painotuksilla ja rytmitajulla - näissä Kinnunen on kyllä ihan mahti! Mieleeni jäi varsinkin haudankaivajan lyhyt esitelmä hukkumisesta ja se, miten Polonius esitteli saapuvan näyttelijäseurueen. Jukka Leisti saapui suurin elkein paikalle ja Heikki julistaa "Katsokaa, siinä on maailman paras näyttelijä!" Kuningasnäyttelijäpari oli muutenkin mainio, varsin teatraalista oli meno ja Tuija Ernamon eteen polvistuva Hamlet, huh huh! Tomi Alatalo oli polvillaan samanmittainen kuin Ernamo, kontrasti oli melkoinen ja sekös huvitti. Onnistujia oli kosolti. Traaginen Ofelia (Eeva Hakulinen), parivaljakko Gyldenstern ja Rosencrantz (Kai Bäckström ja Risto Korhonen), rauhallinen Horatio (Kake Aunesneva), myös koston tielle lähtevä Laertes (Arttu Ratinen). Upeasti tasapainoili Mari Turunen äidin, vaimon ja kuningattaren rooleissa, hänessä otti vallan kuka milloinkin. Turkka Mastomäki oli loistava jämerä uusi kuningas, joka oli katuvainen teostaan. Pienemmissä rooleissakin jokainen tiesi paikkansa. Puvustus oli ovelaa, toisaalta nykyaikaista ja toisaalta vanhaa. Kuninkaan, kuningattaren ja Ofelian puvustus etenkin osui silmääni ja toisaalta taas esim. Hamlet taisi painella farkuissa. Lavastuksesta pidin myös, lavan sivuja käytettiin sopivassa määrin vähän kiipeilytelineenäkin ja edelleen plussaa elävän tulen käytöstä. Vyöryvä meri ansaitsee erikoismaininnan, samoin lopun erittäin toimiva ja hengästyttävän hienosti toteutettu miekkailukohtaus (ylhäältäkäsin varsinkin näytti niin komealta että hyvä kun penkissä pysyin...). Esitys tosiaan piti otteessaan eikä ote herpaantunut missään vaiheessa. Tuttu monologikin esitettiin vähän erilaista "pääkalloa" käyttäen (vaikka pääkallolle oikeasti puhutaankin aivan eri kohtauksessa, joka toki tässäkin nähtiin). Teksti oli tosiaan täynnä herkullisia yksityiskohtia, ja valitettavasti niistä suurin osa unohtui jo samantien kun tuli heti uutta pureksittavaa tilalle.

Arttu Ratinen ja Tomi Alatalo / kuva Harri Hinkka,TT

Miinusta : ei moitteita (ehkä pientä teknistä ongelmaa lukuunottamatta, mutta se ei jäänyt häiritsemään mieltä.) Musiikki ei tosin oikein jäänyt mieleeni millään tavalla!?

Muuta : Kiintoisaa oli nähdä kaksi täysin erilaista Hamletia lyhyen ajan sisällä (tai oikeastaan kolme, jos lasketaan mukaan Sakespearen kootut theokset-Hamletkin...) ja kumpikin niistä teki minuun suuren vaikutuksen niin näyttelijäntyöllään kuin tekstilläänkin. Pistäkää mieleen Tomi Alatalo, hänestä tullaan vielä kuulemaan moneen kertaan ja toivotan hänelle pitkää ja menestyksekästä uraa näyttämötaiteen parissa! Tälläkin hetkellä olen ihan pähkinöinä näkemästäni ja mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon vielä, että unessanikin tuntui olevan dubbausta Alatalon äänellä varustettuna. Hamlet-dubattu uni. Tehkääpä sama perässä!

Menisin katsomaan vaikka heti uudelleen ja napsimaan ne tekstin herkkupalat mukaani kunnolla, joten Hamletille täydet viisi tähteä ***** .

torstai 22. marraskuuta 2012

Haastattelussa Turkka Mastomäki

Turkka Mastomäen tapasin Hämeenlinnan Verkatehtaan kahvilassa elokuun loppupuolella.

Vuonna 1970 syntynyt Turkka on horoskoopiltaan rapu. Hän kertoo olevansa kotoisin Hämeenkyröstä, tosin lapsuutensa hän vietti Noormarkussa. Tällä hetkellä hän asustelee Hämeenlinnassa.

Mitä harrastat? ”Koiraharrastus ja koiranäyttelyt lähinnä. Leonberginkoiran rotuun ja mielenmaisemaan tutustuminen on vallannut viimeisen vuoden aikana vapaa-ajan hyvin paljon ja kaikenlainen nikkarointi myös. Ai niin ja pelaan kerran viikossa sulkapalloa!” Turkka kertoo.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Näissä harrastuksissani olen kehittynyt mielestäni koko ajan, rakennuspuolella etenkin ja siitä olen suorastaan ylpeä. Olen rakentanut itse sellaisen betonisen holvisavusaunan maan alle, oli mulla aika-ajoin siinä apua mutta pääosin se on mun kädenjälkeni joka siinä näkyy.”
”Ammatillisessa mielessä olen omasta mielestäni suht laaja-alainen, eli otan haltuun jutut hilpeästä komediasta vakavampiin aiheisiin. Musiikilliset lahjani ovat keskinkertaiset. Vaikeaa sanoa että mikä olisi se ”mun juttu”. Kesällä kun ohjasin ekaa kertaa, olin todella iloinen huomattuani, että on sen verran jäänyt takkiin että sekin puoli hoitui. Aluksi vähän pelotti ja jännitti lähteä siihen mukaan!”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia, mielellään sellaista jolla pystyisi helposti itseään säestämään. Sanotaan nyt esimerkiksi vaikka kitara. Se olisi kyllä tosi kiva ja siitä olisi varmasti hyötyä myös ammatillisessa mielessä. Sehän ei oo mitään maailman vaikeinta hommaa jos ei vaadi itseltään ihan mahdottomia, eli sen voisi vielä joskus ottaa asiakseen ja opetella.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia ihmisiä? ”Kolmesta vanhemmasta sisaruksestani nuorin harrasti ja oli hetken aikaa ammatissakin 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, mutta sitten hän jätti nää hommat ja mä sain hänen kauttaan jonkinmoisen innoituksen ja idean tästä, en nyt sanoisi kutsumuksesta, vaan siitä että lähdin pyrkimään tähän ammattiin”, Turkka muistelee.

Turkka Mastomäki / kuva Teatterikärpänen

Siskon innoittamanako siis lähdit tälle tielle? ”Lukiossa mut pakotettiin kerran esiintymään puurojuhlassa, kun mä olin sillai passiivinen noissa yhteistoiminnoissa. ”Nyt sun on kannettava kortesi kekoon!” Join kassillisen pussikaljaa jotta uskalsin mennä näyttämölle ja sit mä vedin siellä imitoiden ja improvisoiden sellaisen Kylli-täti -shown ja se oli mahtava menestys! Mä en oikeesti esiintynyt aiemmin, olin nuorempana pohjimmiltani ujo. Mä vaan katoin sitä siskoni teatteritouhua ja katoin niitä jengejä ja vaikutuin niistä näytelmistä ihan hirveesti, et toi vois olla mun juttu. Vanhemmat joskus vei mua nuorempana teatteriin, mutta ei siitä silloin mitään kipinää vielä syttynyt. Lukion tokalla kaverin kanssa laitettiin hakupaperit Teakiin, se oli meidän yhteinen salaisuutemme. Se toinen meni sitten pääsykokeisiin ja mä en. Aattelin silloin, että ei ei tuommosta hömpötystä vaan että joku konservatiivinen ammatti pitää olla ja ensin käydään lukio loppuun ja mietitään ihan rauhassa vaihtoehtoja. Niin se sitten loppujenlopuksi menikin. Mä kävin lukion loppuun, kirjoitin ylioppilaaksi, menin armeijaan ja aattelin, että siellä pikkuhiljaa joku asia valkenisi mulle. Olin armeijassa Heikki Vihisen kanssa samaan aikaan ja Pote muistaa, että mä olisin siellä puhunut haluavani näyttelijäksi. Itse en kyllä muista sellaista sanoneeni. Sen muistan, että faija toi mulle sinne lakikirjat että nyt rupeet poika lakia lukemaan, ja mä avasin ne ja suljin samantien. Loput 11kk ne kirjat oli kiinni ja vieläkin mä arvoin ja ihmettelin, ja olinhan mä vuoden kunnalla lapiohommissakin. Ehkä se viimeinen niitti oli sitten se, kun mä olin ollut armeijassa metsäkeikoilla ja sun muuta yhden talven ja seuraavan talven olin lapionvarressa, niin mietin että kyllä sisätöihin on päästävä ja sit mä hain Teakiin.”
”Oli mulla kyllä muutamia muitakin vaihtoehtoja mielessä, esim. historiaa lukemaan. Välillä vähän sapettaa, että voi vitsi miksen mä valinnut sitä... Harkitsin myös lentäjäksi kouluttautumista, mutta noin se nyt meni! Noin sen piti mennä. Ja mähän olen ollut lentäjäkin, kaksi vuotta tehtiin sitä sarjaa ”Samaa sukua, eri maata”. Onhan näissä hommissa eroja...nykyään mä aloitan päivän sillä että mä menen tuonne mustaan pimeään huoneeseen keinovaloihin, kun taas lentäjä nousisi puolessa tunnissa tuonne pilvien yläpuolelle ja näkisi joka päivä auringon.”

”Pääsin sitten Teakiin ensiyrittämällä sisään ja opiskelin siellä ´91-´95. En ole tosin koskaan valmistunut sieltä. Jaa miksikö? Siksi, koska Franzénin Pete kielsi mua valmistumasta. Jaa miksi? Sen takia, koska luuserit valmistuu ja lahjakkaat otetaan sieltä kesken koulun pois... Ei mulla hirveesti jäänyt opintoja kesken, lähinnä se kirjallinen opinnäytetyö multa puuttuu ja jotain muuta. Se vaan jäi silloin eikä se silloin siinä painanut. Sen jälkeen se on kiusannut mua tasaisesti kohta 20v, et jos mä joskus teenkin jotain muuta ja olisi joku virallinen ammatti ja paperi. Jos mä vaikka muutan Joutsenoon ja haen sieltä kulttuurisihteerin virkaa niin miten mä haen sitä...” Turkka naurahtaa.

”Meidän kurssi oli kyllä tosi kova ja hyvä porukka, olen onnellinen siitä että kaikki ovat pärjänneet hienosti niin alalla kuin elämässään muutenkin. Samaan aikaan oli Tommi Korpela, Tommi Eronen, Peter Franzén, Janne Reinikainen, Esa-Matti Lång, Jussi Johnsson, Timo Tuominen ja mimmeistä Katja Joutsijoki, Petra Karjalainen, Sari Puumalainen, Kirsi Mustalahti, Anu Sinisalo, Susanna Mikkonen ja Kirsi Ylijoki.”

Ei lainkaan hassumpi kattaus...

Miksi olet näyttelijä? ” Kyse on ollut alunperinkin enemmän siitä porukan hengestä eikä niinkään siitä että haluaisi olla esillä. Se tarinankerronta ja yhteisöllisyyden luominen, ja se että hengitetään yleisön kanssa samaan tahtiin, annetaan elämyksiä ja vaikutteita. Välillä aina tietysti tulee niitä hetkiä, ettei aina jaksa olla kauhean motivoitunut ja kaikki jutut ei välttämättä sovi mulle, mutta kuitenkin se on ammattitaito joka on aina olemassa siellä. Joka juttu kuitenkin aloitetaan aina alusta ja tyhjältä pöydältä, mutta sekin on yksi osa sitä ammattitaitoa, että tuntee ja tietää ja hallitsee sen tilanteen ja osaa käyttää itseään siinä. Parhaimmillaan se on toi mitä mä ensin sanoin ja se on se lähtökohta sille, miksi mä olen lähtenyt teatteria tekemään!”

Jos et olisi näyttelijä, millä alalla mahdollisesti olisit nyt? ”Lentäjäksi taidan olla jo liian vanha, että kai mä sitten olisin se historianopettaja joka jaarittelisi luokan edessä niitä historiallisia tarinoita..” Turkka nauraa.

Onko sinulla omia esikuvia? ”Kyllä mä ihailen hirveesti moniakin. Kouluaikoina oli ihan selkeesti esikuvana Heiskasen Kari, se oli meillä proffana. On niitä ollut, tässä iän myötä se on pikkuisen vähentynyt. Se on kääntynyt enemmän nyt niin, että niitä sillai tarvii vähemmän. Aina sitä vähän varastaa, lainaa, käyttää mielikuvitusta että miten joku teki tuon, käyttää tavallaan hyväkseen niitä esimerkkejä ja esikuvia mitä on ollut. Tosiaan Heiskanen oli aikoinaan, Esko Salminen, Kari Väänänen. Ulkomaisista Robert DeNiro ja Christopher Walken.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ” DeNiro tietenkin. Tuli myös eräs toinenkin mieleen ja osaan kohtuullisen hyvin imitoida häntä ja mua on väitetty vähän samannäköiseksikin, eli olisi ollut mielenkiintoista saada näytellä yhdessä Jussi Jurkan kanssa!”

Jurkka vaiko Turkka? / kuva Teatterikärpänen
Missä eri teattereissa olet näytellyt ja tärkeimmät roolisi? ”No Tampereen Työväen Teatteri ja tärkein rooli oli Jouko Turkan ohjaama ”Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa”, näyttelin siinä filosofian tohtori Pekka Himasta, satakunta esitystä olin siinä mukana ja sit lähdin pois Tampereelta ja se jäi pyöriin vielä pitkäksi aikaa. Se oli ihan huikee menestys 90-luvun puolivälissä, todella mielenkiintoinen ja hieno juttu. Sit olen ollut Tampereen Teatterissa, sieltä sanoisin tärkeimmäksi roolityökseni Othellon tässä muutama vuosi sitten, se oli yks raskaimpia ja vaikeimpia töitä. Lohdukseni sitten luin että se on ollut myös Esko Salmiselle ja monelle muullekin se vaikein rooli. Sit mä piipahdin Kansallisteatterissa yhdessä näytelmässä ja sitten Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatterissa yksi tärkeimmistä rooleistani, eli Tuntemattoman sotilaan Koskela. Kesäteattereissa olen ollut muuallakin, Pyynikillä olen ollut neljänä kesänä Kalle Holmbergin Pohjantähti-trilogiassa ja useampana kesänä myös Hämeenkyrössä. Sinne tehtiin mm. tosi hieno juttu, Panu Rajalan sovitus ja ohjaus F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus, olin siinä sellainen kirjailija-kertoja – hahmo. Siinäpä ne.”

Miten tänne Hämeenlinnaan sitten ajauduit? ”Ai niin olenhan mä Hämeenlinnan teatterissakin ollut,heh! Asuin pitkään Helsingissä ja kävin Tampereella töissä, aattelin siinä reissatessani että miksi ihmeessä mä en asu Hämeenlinnassa, kaunis pieni kaupunki ja keskellä kaikkea. Sit tuli tuo Sani kuvioihin ja hänen kanssaan rampattiin Nurmijärveltä Tampereelle. Sit freelancerina etsin seuraavaa duunia ja soitin Hämeenlinnan teatteriin et olisko teillä mitään, ja Kuikkaniemen Matilla oli mulle rooli tuohon Niskavuoreen kunhan ensin tekisin Viulunsoittajassa Perchikin roolin ja siinä se sitten oli! Sit mä näin yhden asuntoilmoituksen ja näytin sitä rouvalle, tartuttiin siihen kiinni ja muutettiin tänne. Niskavuori oli kyl yksi isoimmista näyttämöduuneista mitä oon koskaan tehnyt ja hyvin merkittävä sillä tavalla, koska oon aina halunnut tehdä Niskavuorta, rakastan sitä yltiöpateettista draamaa ja sitä kuitenkin niin perisuomalaisuutta mitä siinä samaan aikaan on. Se osoittautui monella tavalla haasteellisemmaksi mitä olin kuvitellutkaan, lopputulokseen olin kyllä hyvin tyytyväinen. Koitin siinä roolityössäni tuoda esiin vähän erilaista miesnäkökulmaa mihin Niskavuorissa oli aiemmin totuttu, ja onnistuin siinä kyllä mielestäni.”

Miten sitten päädyit ohjaamaan kesällä Sappeelle ”Noin seitsemän veljestä”? ”Oltiin sovittu Sanin kanssa, että kun meillä on se 2v tytär niin toinen vaan tekee kesän duunia ja toinen on lapsen kanssa. Laskin kuitenkin äkkiä mun budjetin ja huomasin ettei rahat riitä mitenkään. Eurooppa Nelosesta soitettiin, että lähtisinkö näyttelemään Haavelaivaan Keski-Suomeen. Sanoin etten missään nimessä voi sinne ainakaan lähteä, että eikö teillä ole lähempänä mitään. Kuulin sitten, että Sappeella ei ole ohjaajaa ja mä sanoin että ”Nyt on!” Ajatuksena oli, etten koko kesää roiku näytöksissä vaan teen alkukesän duunia ja sit on aikaa olla lapsen kanssa. Ja niinhän se sitten menikin! Ottivat sen riskin, ettei mulla ollut aiempaa kokemusta ohjauksesta. Toivon, että jatkossakin joku soittaisi ja tarjoaisi ohjaushommia. Se oli mulle haaste ja mä sain siitä hirveesti lisäenergiaa ja hyvää fiilistä. Miten se porukka siellä toimi ja leikitteli ja haastoi toisiaan, sitä on teatteri parhaimmillaan kun yleisökin näki miten paljon me nautittiin.”

Onko sinulla jokin roolihaave? ”Olen saanut tehdä tosi hyviä, Koskelat ja Othellot ja sketsipuoltakin. Varmaan niitä rooleja tulee koko ajan sen mukaan miten tää oma elämä tulee muuttumaan ja antamaan. Nyt en pysty nimeämään mitään tiettyä.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Vähän väliä, aina kun sataa vettä ja aina kun väsyttää aamulla ja pitää mennä tuonne pimeeseen... En missään nimessä oo sillai katkerasti katunut, mutta aina joskus sitä haaveilee että voi hitto, olis voinut olla joku toinen homma... Mut kyllä tää on niin paljon antanut ja rikastuttanut, ja oon saanut upeita ihmisiä tavata. Parastahan tässä on työkaverit, ja ehdoton miinuspuoli on sitten noi työajat.”

Minkälaisessa roolissa koet olevasi omimmillasi? ”Traagisemmat hahmot on ehkä mielletty muidenkin silmissä lähimmäksi mua, mutta on mulla ollut hiton hauskaa noissa huumoripläjäyksissäkin. Mutta ei musikaaleissa!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mikä milloinkin. Mä kopioin monia asioita omasta tyttärestä tohon satuun (Kaunotar ja Hirviö). Pääosin muut ihmiset inspiroi mua, mä tarkkailen muita ihmisiä aika paljon. Myös musiikista saan monta kertaa sellaista tietynlaista potkua juttuihin, kirjoista ja elokuvista. Nuorena jo tajusin sen, että sellainen tietyntyyppinen ihmisten tarkkailu (en tarkoita mitään kyttäämistä) on ollut mulle aina enemmän tai vähemmän kiinnostavaa.”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä? ”Kyllä ja erityisesti ensi-illoissa. Suu kuivuu, hikee pukkaa ja pelkää ettei muista mitään, tulee pieniä paniikkihäiriömäisiä oireita, mutta niistä yleensä selviää aika nopeasti, et sit kun menee vaan lavalle niin se menee ohi. Ei mulla ihan valtavaa esiintymisjännitystä oo, yleensä nää jutut on niin hyvin harjoiteltuja et sit kun saa jostain ohjenuorasta kiinni ja tekee sen niin kuin sen on tehnyt, niin silloin tietää että siitä selviää. Parhaimmillaan on niin varma siitä jutustaan että sillä pystyy pelaamaan ja leikkimäänkin.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai taikauskoon liittyviä juttuja ennen esitystä? ”Mä aina kyllä kehittelen jonkun idioottimaisen jutun, että esim. Niskavuoressa mä söin Mynthon-pastilleja niin paljon että... no niillähän on niitä laksatiivisia vaikutuksia. Taikauskoon liittyen on niitä, että plaria ei saa heittää lattialle ja jos se tippuu niin sitä pitää suudella, teatterissa ei saa viheltää... Yleensä joka esitykseen tulee joku juttu ihan puolivahingossa, kerran mulla piti olla pussillinen niitä äiteliä autonrenkaita, tungin niitä suun täyteen, nielaisin ja sit näyttämölle”, Turkka naurahtaa.

Suisto-klubin ovi auki !! / kuva Teatterikärpänen
Kerro jokin hauska sattumus! ”Onhan sitä kaikennäköistä sattunut, mutta yksi mitä mä jaksan aina lämmöllä muistaa koko loppuelämäni on sellainen, kun menin teatterikoulusta Työvikseen ja paikkasin Nuojuan Mikaa yhdessä näytelmässä (Solveigin laulu). Siinä mun roolissani ei ollut montaa repliikkiä, meillä oli yksi lyhyt harjoitus vaan päivällä ja illalla oli esitys. Siinä oli sellainen kohtaus, jossa poljetaan Saarelaisen Immun kanssa polkupyörällä ja kaadutaan ja tää mun hahmo rupeaa etsimään sitä isoisää. Kaikki nyt tietää että se on ruotsiksi ”fafa” (farfar) ja mä kun en oo ikinä ruotsinkielestä niin välittänyt eikä sitä oo tarvinnut osata.. No siinä esityksessä sit kaadutaan sillä fillarilla ja mä mietin että ”Mikä perkele se sana nyt oli!” ja sanoin sit ”DEFA” ja Immu putoo niin hirveeseen räkätysnauruun ja mua nolottaa niin älyttömästi tietysti oma sivistymättömyyteni, et en ees ton vertaa ruotsia muistanut et se on fafa eikä mikään auton sisätilanlämmitin!”

Kerro jokin oikein hyvä muisto! ”Olin 25-vuotias ja päässyt just koulusta ja ruvettiin tekeen Jouko Turkan kanssa kanssa Tampereella töitä. Olin aika kovan paikan edessä ja selviän siitä ihan kohtuudella ja päästään ensi-iltaan. Veikko Sinisalo tulee ja ottaa mut siitä juhlaryhmästä vähän sivuun ja sanoo ”Oot sä Himanen kova jätkä!” Se oli 25-vuotiaalle nuorelle pojalle aikamoinen juttu, että Turkan jutusta selviää ja sit tulee vielä tällainen ikoni sanomaan mulle näin. Se teki todella hyvää nuoren pojan itsetunnolle , ja itsekin koitan nykyään aina muistaa, että miten kannustetaan työkavereita ja nyt ohjatessa Sappeella noita nuoria kundeja, et en lytännyt enkä pyrkinyt kiusaamaan tai latistamaan heitä vaan päinvastoin, muistin aina kiittää että ”Hyvä jätkät, hyvää duunia!”
”Samasta jutusta on toinenkin muisto, jostain syystä nää pyörii nyt mun mielessäni. Suutuin Jouko Turkalle ja aattelin et ”Jumankauta äijä nyt mä näytän sulle närhen munat!” kun se keskeytti koko ajan ja se oli helkkarin ärsyttävää. Sit se oli varmaan puoli tuntia keskeyttämättä ja haukku kaikki muut näyttelijät, se puhutteli mua Himaseksi roolinimellä koko ajan ja sanoi ”Himanen löi multa nyt niin luun kurkkuun etten mä pysty sanoon yhtään mitään!” (Jouko Turkan äänellä...)

Kerro vähän tulevista rooleistasi! ”No nyt täällä Hämeenlinnassa olen koko perheen satunäytelmässä Kaunotar ja Hirviö herra Hosuanin roolissa ja sitten sellainen kuin Perheistä parhain. Keväällä mä lähden vierailemaan Tampereen Teatteriin, teen kuninkaan roolin Hamletissa. Se on ensi helmikuussa ensi-illassa.”

Osaatko imitoida muitakin kuin Veikko Sinisaloa tai Jouko Turkkaa? ”No jos mä vaikka imitoisin sulle Sauli Niinistöä nyt tässä, hänhän yleisesti ottaen puhuu pikkuisen tähän tyyliin...”

Ja sitten hiukan Jussi Jurkkaa myös!

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Hämähäkkimies, koska se pääsee vaklaamaan ihmisten ikkunoista sisään et mitä ne oikeasti touhuaa iltaisin.”

Mitä tekisit, jos saisit viettää päivän naisena? ”Voi hyvänen aika. Lohduttaisin puutteessa olevia miehiä!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Mulle tulee kauhea makeanhimo kun herään päikkäreiltäkin, joten kai mä ottaisin suklaata ja karkkia. Pari koria kaljaa, sipsejä ja röökiä riittävästi...”

Jos saisit palata yhteen päivään menneisyydessäsi, minne palaisit? ”Menisin siihen päivään kun mun tyttäreni syntyi.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Pelko
Mikä sytyttää sinut? - Kollektiivinen ilo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Kateus
Suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Sello
Mitä ääntä inhoat? - Liikennevalojen piipitys
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Maanviljelijä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Asianajaja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - No Turkka, ihan hyvinhän se meni!