Madaamit / Hämeenlinnan Teatteri

Madaamit / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.10. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomas Parkkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Äänisuunnittelu Harri Kuittinen
Valot Veikko Pulli

Rooleissa : Liisa Peltonen, Sanni Haahdenmaa, Tuija Vuolle, Johanna Reilin, Sauli Suonpää ja Minerva Salomäki/Kerttu Suonperä

Marika (keskellä) on tässä ollut raskaana ehkä 6 minuuttia

 Hämeenlinnan Teatterin syksyn toista ensi-iltaa pääsimme mieheni kanssa juhlistamaan erityisenä päivänä - samalla nimittäin vietimme 12v-hääpäivää! Ensimmäisten treffiemme päätteeksi tuli aikoinaan puhetta harrastuksista ja tuleva aviopuolisoni lausui kuolemattomat sanat "Teatterissa tykkään kyllä käydä ja kävisin enemmänkin, jos olisi joku kenen kanssa käydä!" Sitä saa mitä tilaa näemmä, ja aika monta teatterireissua on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut.

 "Roisi komedia Madaamit" lukee teatterin sivuilla, ja tästä saimme esimakua jo aika alussa, kun asioita ei turhaan kierrellä ja ruma sana sanotaan niin kuin se on. Ronskit ilmaisut tuntuivat kirvoittavan hyviä nauruja katsomossa, itseäni tosin alkoi muutaman jälkeen jo puuduttamaan, mutta asiaan...

 Ei ole Jaakolla (Sauli Suonpää) helppoa, ei. Äidin helmoista (kirjaimellisesti, äidin nimi kun on Helma ja roolissa aina upea Tuija Vuolle) ei olla kunnolla pyristelty vielä irti, kun kuvioihin mukaan tulee kertakihlauksella lisää naisväkeä. Tuore kihlattu Marika (Liisa Peltonen), tämän vierasperäisissä sanoissa sekoileva Sirkka-äiti (Johanna Reilin) sekä uhkea perhetuttu Linda (Sanni Haahdenmaa), joista jälkimmäinen on tuore äiti ja tuosta noin tempaisee varoittamatta ryntäät esiin ja imetyshommiin kesken Tupperware-kutsujen. Jaakon suu lupsuttaa mainiosti mukana myös imetyksen aikana...

 Eipä aikaakaan kun Jaakko ja Marika muuttavat yhteen ja *pim*, pian Marika odottaa lasta. Ohjeita satelee joka suunnasta. Ajassa mennään kätevästi reilu harppaus eteenpäin ja mitä kotona odottaakaan, kun väsynyt ambulanssikuski Jaska saapuu pitkän työpäivän jälkeen kotiin. Odottaako kotona hehkeä kotiäiti valmiina hieromaan miehensä rasittuneita jalkoja ja tuo jääkaappikylmän oluen suoraan käteen? Ehei, kotona odottaa silmänaluset tummina ja tukka rasvaisena uupunut zombienkaltainen hahmo, joka villasukat jalassa raahustaa pyykkikorin päälle istumaan ja lähes valahtaa korin sisälle. Liisa Peltonen on tässä kohtauksessa kyllä elementissään, ja yleisön joukosta kantautuu hysteeristä naurua. Taitaa kohtaus tuoda muistoja mieleen heille, jotka ovat tai ovat olleet pienten lasten äitejä.

Väsynyttä kotoilua 

 Asunnonvaihtoa, rintamamiestalon jatkuvaa remonttia (nyt on silmänaluset tummina vuorostaan Jaakko), erouhkaa, ruuhkavuosia, Helma-äidin surumielisiä puheluita ja epätoivoisiakin yrityksiä tavata poikaansa, matkalaukun pakkaamista ja lähdön tunnelmaa. Tätä kaikkea on Madaamit. Ronskeja puheita ja otteita, teräviä, ilkeitäkin sivalluksia sanoin ja paikoin hetkiä, jotka toivat minulle jotenkin kiusaantuneen olon. En aluksi tuntunut saavan otetta oikein mistään enkä kenestäkään, enkä lapsettomana osannut samaistua äitiyspuheisiin. Vaan annas olla, loppua kohti älysin minäkin katsoa pintaa syvemmälle ja samaistumiskohtia alkoi ropisemaan laariin enemmänkin. Olenhan minäkin lapsi ja minulla on iäkkäät vanhemmat, joiden luona onneksi tuli käytyä kahvilla ja korttia pelaamassa juuri ennen ensi-iltaa. Muuten olisi alkanut omatuntoa kolkuttelemaan oikein huolella ja olisi tullut tarve kyläillä tai vähintään soittaa heti esityksen päätyttyä. Esitys siis onnistui ainakin minun kohdallani herättämään ajatuksia ja tehtävä on silloin suoritettu oikein.

 Lapsiakin näyttämöllä nähdään, mainio Ilona-neitokainen (ensi-illassa ilmeisesti roolissa Kerttu Suonperä) topakkana komentamassa ja ulkoista olemustaan myöten kuin suora kopio Marika-äidistään. Liikutukselta ei moni voi välttyä, kun "Äideistä parhain" lauletaan heleällä äänellä. Näytelmän lomaan on ujutettu ovelasti muitakin äitiaiheisia kappaleita.

 Toistetaanko sitten samaa kaavaa sukupolvesta toiseen? Siinä missä itse antoi aikoinaan pakit Fazerin pojalle, voi oma tytär antaa pakit Tapolan pojalle ja niin on joulu pilalla...

 Näyttelijöistä etenkin Sauli Suonpää pääsee revittelemään laajalla skaalalla, ja sitähän Saulilta löytyy. Mies taipuu venymään ilmeikkäästi moneen suuntaan, erityisen herkullinen on miehekäs tsemppaus kylppärin peilin edessä ja kohtaus saa ansaitut aplodit. Muutenkin oli erityisen mieluisaa nähdä "oman kylän poika" piiiitkästä aikaa kotikulmillaan estradilla.

 Ensimmäiset aplodit irtosivat kuitenkin sille ihmeelle, että Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämölle on rakennettu pyörönäyttämö! Huraa, ja hieno onkin! Ensimmäinen liikkeellelähtö sai aikaan spontaanit aplodit ja siinä oli jotain suuren maailman meininkiä.

 Biologiselle kellolle, väriävaihtavalle mekolle ja haikaralle pisteet kotiin myös.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Helma-äiti pien´, yksin koko maailmassa...

Gabriel, tule takaisin! / Hämeenlinnan Teatteri

Gabriel, tule takaisin! / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu, musiikin sävellys ja videoprojisoinnit Harri Kuittinen

Rooleissa : Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Jane Kääriäinen ja Lasse Sandberg

Osaisitko sinä vastustaa tätä karismaa? 

 Pitkästä aikaa tuli visiteerattua "kotikentällä" ja vähän jälkijunassa. Gabrielin ensi-illan jälkeen oli korviini kantautunut ennenkuulumatonta hehkutusta ja ylistystä näytelmän tiimoilta, joten odotukset olivat sangen korkealla. Olin nähnyt Gabrielista tätä ennen kolme versiota, viimeisin niistä vuosi sitten Kansallisteatterissa. Jännästi sitä hakeutuu katsomaan samaa näytelmää, jossa varsinaiset käänteet eivät enää tulisi yllätyksenä - kiinnostavuus syntyykin sitten itse toteutuksesta.

 Ennen esityksen alkua saimme lueskella esiripusta "henkilökohtaista"-palstan kirjeenvaihtoilmoituksia ja täytyy myöntää, että niitä itsekin mielenkiinnolla lehdistä aina lueskelen. Muutamaan lauseeseen pitäisi tiivistää kovin tärkeitä asioita niin itsestään kuin unelmien seuralaisesta. Mieleeni on jäänyt usein toistunut ilmoitus paikallislehdestämme, jossa "kaunis ja seksikäs insinööri" etsi seuraa, ja yhteydenottoaika oli rajattu yhteen iltapäivän tuntiin. Nyt ei ilmoituksia ole enää näkynyt, eli kai löytyi sitten Se Oikea tai sitten hän luovutti.

 Iäkkäät sisarukset Ulriikka (Johanna Reilin) ja Kristiina (Sinikka Salminen) asustavat samassa talossa ja pyörittävät ohessa pientä paperikauppaa. Talo vaikuttaa aikamoiselta lukaalilta, seinät ovat pullollaan potretteja kenties menneistä sukupolvista ja paraatipaikalla tuijottaa charmantin ja äveriään oloinen isä, jonka perintöä tässä nyt vaalitaan. Saman katon alla asustaa myös Raili (Jane Kääriäinen), edesmenneen sisaren tytär. Raili edustaa kaikin tavoin nuoruutta, elinvoimaisuutta ja railakasta kapinahenkeä - siinä missä sisarista huokuu se, ettei vaan nyt missään tapauksessa maine menisi ja vähän jo reumatismisalvakin saattaa tuoksahtaa nenään. Siskoista vanhempi Ulriikka edustaa sellaista niskavuorelaista jämäkkyyttä ja "jöötä", paksu avainnippu kaulassaan hän vastaa niin taloudesta kuin näemmä nuoremman siskon itsetunnostakin. Kristiina on vähän semmoinen "anteeksi että olen olemassa"-tyyppi ja herkästi siskon tahtoon ja mielentilaan alistuvainen, tuntuu hiukan jopa pelkäävän vahvatahtoista Ulriikkaa. Näyttelijöiden kehonkieltä on valloittavaa seurata! Ilman sanojakin käy hyvin selvästi ilmi, millaisessa asemassa kukin tässä taloudessa on. Raili kyllä härnää tietoisesti minkä ehtii, raivostuttavan fiksunoloinen likka!

Ulriikka, Kristiina ja selin Raili 

 Ja kas, jotain outoa on ilmassa. Kristiinalla olisi tärkeää asiaa kerrottavanaan, kampaajallakin on käyty aiemmin päivällä ja se jo herättää hiukan kysymyksiä. Mistäs nyt tuulee... Käy ilmi, että ihan näillä näppäimillä ovesta astelisi sisään kapteeni Lindström, Gabriel (Lasse Sandberg), johon Kristiina on sattumalta törmännyt Helsingin-reissunsa yhteydessä ja se on ollut rakkautta ensisilmäyksellä. No nyt on maailmankirjat sekaisin, eikä siinä ehditä edes hajusuolaa nuuskimaan kun herra jo pölähtää ovesta sisään takinhelmat liehuen. Mikä pitelemätön charmi ja maailmanmiehen elkeet, vilkkusilmät ja pehmeä ääni onkaan tällä Gabrielilla ja täytyy todeta, että Hämeenlinnan Teatterin kiinnitetyistä miesnäyttelijöistä Lasse on täydellinen valinta tähän rooliin. Gabriel ei ole enää mikään nuori hurmuri vaan elettyä elämää on takana, ja kokemuksen syvällä rintaäänellä mies tietää kyllä mitä haluaa. Rahaa, hitoksiin rahaa tämä mies haluaa. Sitä saadakseen on vedettävä roolia, jossa joutuu vähän vastentahtoisesti suuteloimaan kiihkeästi niin että vastapuolen tekohampaat lonksuvat. Sääli vaan, että pikku Kristiina kuvittelee miehen haluavan kanssaan naimisiin ja ennenkaikkea kypsän, tosin kokemattoman naisen rakkautta. Ulriikkakin lämpenee ja suorastaan sulaa Gabrielin karisman edessä, Raili ainoana tajuaa heti mikä on homman nimi...

"Gabriel" eli Osku ja Raili 

 Onhan tämä nyt herkullista pyöritystä kertakaikkiaan, turhaan ei ole tätä versiota kehuttu! Erityisesti minuun teki vaikutuksen kehonkieli ja äänenkäyttö - miten esimerkiksi Kristiina aina Gabrielille puhuessaan suorastaan nojaa miestä kohti kuin valmiina antautumaan kaikin tavoin, ja toisaalla Raili vaihtaa hienovaraisesti asentoaan ja ilmeitään musiikin rytmin mukaan. Kokonaisvaltaista toimintaa, sano! Ulriikan jämäkäntopakat puheet ja sitten pikkutyttömäinen kihertely viinihiprakassa ja helmat rullalla. Gabrielin lipevät lirkuttelut kielenlipomisineen, ällöttävä kähmijätyyppi ja touhuihinsa jo hiukan leipääntynyt sarjahurmaaja avautumassa menneisyydestään sohvalla. Mukaan on saatu sopivasti thrillerimäisiäkin elementtejä valoilla ja äänimaailmalla, ja kolkko nauru kaikuu pitkään jostain seinien takaa. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa...

 Mainiosti rytmitetty toteutus, jota oli nautinnollista seurata. Kovasti nauratti, välillä säälitti ja etenkin viihdytti. Lopussa tuli pari käännettä, joita aiemmissa versioissa en ole havainnut. Kaupunkiprojisoinnitkin toivat mukaan tietynlaista elämää ja vauhtia - vaikka sisarusten talossa tuntuu aika vähän jämähtäneen ja etenee omalla painollaan, ulkopuolella on "paha maailma" kaikkine houkutuksineen ja ansoineen, johon kokemattoman on tuskallisen helppo hairahtua. Kukapa ei haaveilisi kaiken muuttavasta rakkaudesta ja uusista kuvioista, kypsemmälläkin iällä.

Gabriel kertoo maatilasta, Kristiinalla kenties suudelma mielessään

 Kovin lohduttomalta vaikutti sisarten elämä kaiken tämän pyörityksen ja salamarakkauden jälkeen, mutta yhtä kokemusta rikkaampana vaikka muuten köyhempänä... Saavutus sekin, ja taisi sisarten keskinäisissä valta-asetelmissa tapahtua pienoinen muutos. Ainakin uskon ja toivon niin.

" Gabriel, tule takaisin! Minulla on vielä rahaa!"

ps. Erityispointsit oivaltavasta käsiohjelmasta, joka oli samalla sinetöity kirje!

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatteri

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Agatha Christie
Suomennos Tuula Nieminen
Sovitus ja ohjaus Olka Horila
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää ja Allu Vienola
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Veikko Pulli
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Hannu Huuska, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Aleksi Aromaa, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maksim Pavlenko ja Tatu Siivonen

Hercule Poirot (Hannu Huuska) 

 Joskus nuorempana on tullut luettua Agatha Christien kirjoja ja katsottua niistä sovitettuja tv-elokuvia, jostain syystä eivät ole sitten juurikaan napanneet näin "kypsemmällä iällä". Verkkainen kerrontatyyli vai mikä lie syynä siihen, etten ole Poirot-leffojakaan kauheasti nähnyt. Tiedän kyllä millainen (ja etenkin minkänäköinen) heppeli itse Poirot on - ne pienet harmaat aivosolut ja varsinkin ne viikset ovat jääneet mieleeni. Dekkareita ei teatterin lavoilla ole kauheasti aiemmin nähty, tämä "Kahvi mustana" nähdään nyt ensimmäistä kertaa ammattiteatterin esittämänä. Ensi-iltahulinoihin emme töiden takia ehtineet, mutta olimme sitten paikalla heti seuraavassa näytöksessä.

 Keksijä Sir Claud Amoryn (Jarkko Tiainen) kartanossa on väkeä joka lähtöön - niin kuin näissä dekkarimysteereissä usein tuppaa olemaan. Eipä se kovin kiintoisaa olisi, jos joku menisi yksistään privaattivierailulle hulppeaan kartanoon ja toinen paikallaolijoista löytyisi myöhemmin hengettömänä. Olisi helppo arvata, kuka on teon takana. Tai sitten ei! Aina, korostan aina, tulee eteen joku yllättävä käänne ja murhaaja onkin joku, jota ei osannut edes ajatella. No, sir Amory on saanut valmiiksi atomipommin kaavan, mutta senpä onkin joku pöllinyt kassakaapista! Miten törkeä teko! Herra kutsuu kaikki paikallaolijat samaan tilaan ja kertoo, että junalla on ihan kohtsillään saapumassa pari miekkosta tutkimaan katoamisasiaa, mutta tarkempia tutkimuksia ei olisi luvassa, jos kaavan napannut palauttaa sen takaisin pöydälle sillä aikaa kun valot ovat hetken sammuksissa. Huone pimenee (katsojat kyllä näkevät kaikkien salissaolijoiden kirmailevan huoneessa sinne sun tänne, ja kaikki käyvät tietysti vuorollaan pöydän luona).

 Tadaa, valot syttyvät jälleen, oveen koputetaan, Poirot (Hannu Huuska) kävelykeppeineen, viiksineen ja apuri kapteeni Hastingseineen (Ilkka "Nöpö" Heiskanen) astuvat sisään - ja sir Amory löydetään hengettömänä pöytänsä äärestä. Onko hetkeä aiemmin tapahtuneella kahvittelulla osuutta asiaan vai onko herran sydän pettänyt? Poirot saa hommia harmaille aivosoluilleen ja Hasting avustaa parhaansa mukaan, sikälimikäli suinkin ehtii, sillä hänellä on muutakin puuhaa kun pitää kävellä puutarhassa viehättävän Barbara Amoryn (Sinikka Salminen) kanssa jatkuvasti.

Poirot ja Hastings 

 Vähän vaikuttaa siltä, että ihan jokaisella paikallaolijalla on jotain vilunkia mielessään ja kaikilla olisi vuorollaan mahdollisuus vehkeillä milloin mistäkin syystä lääkeputeleiden kanssa. Katsomossa tietysti aivosolut surraavat yhtälailla. Tekikö sen Richard Amory (Aleksi Aromaa), keksinäneron rahapulassa oleva poika? Vai salaperäisiä viestejä lueskeleva Richardin vaimo Lucia (Maiju-Riina Huttunen)? Vai vähän höpsö, mutta tilanteen mukaan skarppaava sir Amoryn iäkäs sisko Caroline (Johanna Reilin)? Vai uskollinen hovimestari Tredwell (Maksim Pavlenko)? Vai luotettava sihteeri Edna (Birgitta Putkonen)? Vai mafiapomolta näyttävä italialainen lääkäri Carelli (Tatu Siivonen)? Vai Hastingsin pauloihinsa heti kättelyssä saanut railakkaanoloinen Barbara?

Lucia, Carelli ja hovimestari 

 Oli kiehtovaa arvailla muiden mukana murhaajaa omassa pienessä mielessään ja kutsuttakoon tätä esitystä nyt sitten myös nimellä "Teatterikärpäsen erehdys", eli pieleen meni kyllä minun arvaukseni! Tunnelma salissa tiivistyi sopivasti ja valoilla, äänillä ja musiikilla korostettiin milloin ketäkin tyyppiä ja saatiin katse siirtymään juuri toivottuun roolihenkilöön. Pidin siitä, että ikkunan takana hiippaili väkeä tämän tästä ja sai taas ajatukset kääntymään toiseen suuntaan. Lavastuksessa tykkäsin etenkin nurkassa piileksivästä karttapallosta.

 Hannu Huuska oli kyllä varsin tyylikäs Poirot, juuri sopivan vähäeleinen ja sopi kyllä mainiosti rooliinsa. Tohtori Carellilla ja kapteeni Hastingsilla oli yksin ja keskenään mahtavaa silmäpeliä. Jotenkin tykkäsin Sinikka Salmisen Barbarasta erityisesti, aina tarvitsee porukassa olla mukana joku räväkämpi irrottelija. Tällä kertaa erityismaininnan saavat Jarkko Tiaisen kolmoisrooli niin sir Amoryna, tohtori Grahamina (mitkä pulisongit!) kuin ylikomisario Jappina (miten hienot viikset!) sekä Aleksi Aromaan tyylillä kannettu slipoveri.

 Lippukassalla voisi olla myynnissä Poirot-viiksiä (tai käsiohjelmassa olisi voinut olla irrotettavat viikset). Mikä olisikaan tyylikkäämpää kuin upea viiksimeri yleisön joukossa, arvostaisin! Kohtahan on Movemberkin.

 Oikein passeli mysteeri pimeneviin iltoihin!

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatteri

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 1.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Kapellimestari Antti Paranko
Koreografia Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Mikko Töyssy, Sami Hintsanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Aleksi Aromaa, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Jarkko Tiainen, Maksim Pavlenko, Pirita Kervinen ja Timo Lindstén

Tanssijat : Maksim Pavlenko, Tanja Kunnari, Heidi Iisalo, Riku Koskinen ja Elias Husgafvel

Bändi : Aleksi Aromaa, Antti Paranko, Lauri Malin ja Kalle Penttilä

 Elokuu vaihtui syyskuuksi kuin varkain, takana oli pari vapaapäivää ja vietin ne Tampereella parin ensi-illan merkeissä. Pientä hyytymistä oli jo ilmassa ja tuskaa siitä, että tätäkö tämä syksy nyt tulee taas olemaan. Töissä käydään välillä ja mitään ei ehdi kirjoittamaan aiemmista jutuista, kun uutta esitystä puskee päälle ja taas on lähdettävä. Tähän ahdinkoon töiden ja suihkun jälkeen kietaisin nopeasti yhden siiderin, joka humahti päähän. Poskia kuumotti vielä saapuessamme teatterille enkä uskaltanut koskea viineihin enkä muihinkaan tarjottaviin, jotta olisin katsomossa skarppina. Tosin musiikkikomediapläjäyksen katsominen "pienissä seitinohuissa" olisi voinut olla vieläkin tajuntaaräjäyttävämpi kokemus!?

 Combo Heikki Syrjä/Riku Suokas on vastuussa Työviksen Vuonna 85-hittimusikaalista ja tässä Tahtien sodassa on siirrytty ajassa vuoteen 1995, jossa meno on vähän toisenlaista kuin mitä minä muistan. Seinäjoen Tangomafia hallitsee tiukalla otteella koko Suomea, lätkän MM-kullasta ei ole tietoakaan sillä tietyt pelaajat olivat jämähtäneet aikoja sitten Roskapankin terassille ja musiikiksi kelpaa vain ja ainoastaan tango ja iskelmä. Kammoksuttu SeiPo vaanii ja vahtii kansan toimintaa, ettei missään vaan rokki raikaa. Toisinkuuntelijoita (heheh mikä ilmaus!) rankaistaan armotta ja Tohtori Randelinin käsittelystä palaa väkeä, jolla päässä ikuinen hittipotpuri pelkkää iskelmää. Tässä vaiheessa mietin, milloinkohan itse olen ollut salaa Randelinin vastaanotolla aivopestävänä.

 Tangomarkkinoilla kuningattareksi on kruunattu Tarjaa Tarjan perään (ja mikäpäs siinä, hieno nimi jota itsekin kannan virallisissa yhteyksissä mukanani nyt entistä suuremmalla ylpeydellä), tangokuninkaiden kohtalo on ollut vähän surkeampi ja on menty ns. hirveen. Sama meininki tuntuu jatkuvan ja uudet skabat ovat tuloillaan, vahvana ennakkosuosikkina itsensä Keisarinnan (Johanna Reilin) tytär Tarja (kas kas mikä nimi, roolissa Maiju-Riina Huttunen). Olisiko tätä koodia mahdollista mitenkään murtaa? Löytyisikö kenties jostain joku nuori sankari, joka pelastaisi Suomen ja joka saisi ajattelemaan/kuuntelemaan toisin? Löytyykö jostain se Voima, jonka avulla voisi muuttaa kaiken?

 Vastarintaliikettä ja maanalaista toimintaa näissä oloissa on tietysti. Rytöpirtissä bändi soittaa Stray Catsia pienellä volyymillä, ettei SeiPo vaan kuule. Bändin kuvankauniista, sanoisinko jopa poikabändimäisen söpöstä solistista Teposta (Aleksi Aromaa) jos saa silmänsä irti, kannattaa katse suunnata soittimiin ja etenkin rumpalin vehkeisiin. Loota Percussion, jestas mikä viritelmä! Rytöpirttiä ja maanalaista toimintaa johtaa Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) ja lattialuukusta pölähtää paikalle kapinahenkinen Hansu (Sinikka Salminen), joka on mm. tottunut kiertämään maata karaoke-emäntänä. Moinen hupi on maassa ankarasti kielletty (mikä on toisaalta ihan hyväkin), vaan jostain on löytynyt vielä karaokevehkeet ja Hansu vetäisee malliksi Eppu Normaalin hitin "Nuori poika".

Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Rytöpirtin siivooja, nuori Petri (Mikko Töyssy) jää karaokelaitteen kera hetkeksi yksin ja loppu onkin sitten historiaa. Tässä on mahdollinen pelastaja! Vielä pitäisi löytää mystinen hahmo Crazy-Topi Oinonen (Sami Hintsanen), jolla saattaisi olla tietoja Petrin isästä ja jolta saattaisi irrota oppeja ja neuvoja. Teppo ja Petri lähtevät pelottavalle matkalle kohti Akaan Erämaata, jossa Crazy-Topin huhutaan majailevan... Matkalla kuullaan monenlaisia ääniä ja nähdään aavemaisina välähdyksinä kuvia kielletyistä menneiden aikojen staroista. Törmätään myös helsinkiläisiin freelance-jazzmuusikoihin ns. storyvilleihin sekä hillittömiin Kaustisiin; tanhuaviin iloluontoisiin emäntiin.

 Ja onhan muuten näyttävä sisääntulo Crazy-Topi Oinosella! Leopardilegginseihin ja muuhun asiaankuuluvaan sonnustautunut liehuvakutrinen starba vetäisee korkealta ja kovaa mitäs muuta kuin Dion "The Last in Line" ja meikäläisellä tuntuu lentävän paikat hampaista tästä riemusta. Lähemmällä tutkailulla selviää, että Crazy-Topi ei ole ihan entisessä vedossa, käsi vispaa ja hamuaa juotavaa, kasvot elämän ahavoittamat ja lannekaan ei vatkaa vanhaan malliin... CTO suostuu Petrin valmentajaksi ja henkiseksi mentoriksi, Petri kun aikoo osallistua Rytöpirtillä järjestettäviin tangokarsintoihin, vetäistä tangoa, kruunautua kuninkaaksi ja sitten laulaisikin jotain aivan muuta.

The Last in Line 

 Saamme kunnian nähdä ja kuulla oikeaoppista valmentautumista tangolauluun (mm. niele seiväs, muista käsiliike, vibraa loppuun). Myöhemmin saamme nähdä ja varsinkin kokea kaikki kuuluisat "kielletyn tyylin" liikkeet, joista mieleeni jäi etenkin yhdistelmä tupladickinson + ozzy. Hyvä tietää myös se, miten toimitaan jos unohdetaan sanat ja mitä tehdään, jos käännytään selin yleisöön. Tärkeitä elämänohjeita!

Elvis-liike 

 Onhan tämä nyt ... mitenköhän sen sanoisi ... aika mieletöntä! Toisaalta täysin älytöntä, mutta silti hiton hauskaa ja toimivaa. Iskelmä ja rock ottavat yhteen ennenkuulumattomalla tavalla, nähdään mm. biisibattle "Heaven´s on Fire" vs "Ei tämä tyttö lempeä anele". Kerrassaan upeita biisejä mm. Annelin laulama "Tuhkaa" ja tyrmäävän hieno sovitus "Lanka palaa"-biisistä. Bändi soittaa mitä tahansa tyylillä ja taidolla, sehän nyt on selvä. Mikko Töyssy ja Sami Hintsanen kun kunnolla pääsevät revittelemään, ei katsomossa voi muuta kuin naatiskella. Tanssit ja tanssijat toivat mukavaa lisämaustetta, huomioni kiinnittyi etenkin Riku Koskiseen ja toisaalta myös Jarkko Tiaisen hallittuun kokonaisuuteen lyhyine puntteineen.

 Eeppinen sankaritarina, rokkikliseitä, asennetta, viittauksia populaarikulttuuriin ja ajankuvaan, huonoakin huumoria ja täysin yliampuvia hahmoja, näyttäviä asukokonaisuuksia (tangoväen kuteet varsinkin, musta toimii aina), porilaisia, Lemmynkäinen (!!!), Tapio Lasimäki & The Tigercakes, hienoja sovituksia... Hittimusikaalin ainekset! Musiikin ilosanomaa riittää jaettavaksi, ja itsellenihän jäi ainakin kotimatkan ajaksi Tarja Ylitalon hitti korvamadoksi. Kotona soi päässä Lanka palaa.

Kaustiset 

 Jäin kaipaamaan tuulikonetta kitara-ja tukkajumala Antti Parangon kutreja hulmuttelemaan ja ihmettelen myös sitä, miksi teatterin sivuilla kehutaan musiikin kulkevan "Siks oon mä suruisesta Run to the Hillsiin", jos kumpaakaan biisiä ei kuulla? Laidasta laitaan musiikkia kyllä, mutta joku saattaa odottaa juuri näitä. Jälkimmäistä odotin minä, tupladickinsonin kera tai ilman. Vähän jäi kaivelemaan myös se, että tekstissä vilisi mainioita heittoja runsain mitoin ja puolet jo unohdin. Pitää siis mennä uudestaan katsomaan!

 Jännä huomio oli myös se, että kotiuduttuamme katselin kelloa ja totesin, että "Tähän aikaan viikon kuluttua Jyväskylän Hairin ensi-ilta on ohi ja päässäni soi takuulla Let the Sunsine In". Laulelin sitä pätkän ja vasta silloin tajusin, että ei hitto, tämähän on sama kuin Lanka palaa! Kaikkea sitä oppii.

ps. Ensi-illassa oli tietysti tunnelmaa ja bonuksena yleisön joukossa mm. legendaarisen Horsepowerin kaksi jäsentä ja Eppujen Juha Torvinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi ! Teatterit yhdestä osoitteesta!

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatteri

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Michael Cooney
Suomennos Tiina Puumalainen
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Valosuunnittelu Jari Vuori

Rooleissa : Jukka Peltola, Lotta Huitti, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Birgitta Putkonen, Juha Haanperä, Aleksi Aromaa, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen ja pesukone sekä puhelinvastaajan äänenä Liisa Peltonen

Visa antaa hartiahierontaa Erkille? 

 Missäköhän sijaitsee ihmisen päässä ns. naurukeskus? Minulla nimittäin jomotti takaraivoa taas melkoisen paljon ensi-illan jälkeen ja juilintaa jatkui pitkälle yöhön. Mitä enemmän nauraa, sitä enemmän kiristää. Ehkä takaraivossani sijaitsee se kuuluisa naurusulake, joka oli jälleen kerran kärvähtämisvaaran alla. Miten mahtavaa, että tämä tapahtui kotikentällä Hämeenlinnassa! Minulla on enemmän tai vähemmän huonoja kokemuksia etenkin rahaan liittyvistä farsseista täällä (kuka muistaa sellaisenkin kulttimainetta nauttivan taideteoksen kuin Jättipotti? Minä muistan, valitettavasti) ja kieltämättä hieman kauhunsekaisin tuntein katsomoon jälleen menin. Ta-daa, farssikirous poistui ainakin minun kohdaltani, ja olen viimeksi nauranut Hämeenlinnassa näin paljon silloin, kun "Ei ketään kotona" pyöri ohjelmistossa ja murtovarkaita oli yllättäen lavalla kolme.

 Ennen esityksen alkua avecini ihasteli lavasteiden hienoja tapettikuvioita ja aikoo hankkia meille kotiin samanlaiset ja tapiseerata koko kämpän samalla kuosilla. Näyttämölläkin satoi kaatamalla vettä, ei nyt ihan niin autenttisesti olisi tarvinnut tapahtumapaikkaa näihin oloihin siirtää. Ovia piisaa ja niitä hetki valaistaankin. Kohta ovista tullaan ja mennään, se on varma se.

 Juonesta ei nyt ihan hirveästi pysty edes kertomaan, sillä sen verran sekavaa on meininki eikä perässä meinaa pysyä. Saamme kunnian tutustua Erkki Lehtiseen (Jukka Peltola), joka on ollut jo parin vuoden ajan työttömänä, vaimonsa tietämättä. Pienen sekaannuksen vuoksi Erkille on tarjoutunut aikoinaan tilaisuus nauttia toiselle ihmiselle kuuluvia etuuksia ja hommat ovat sittemmin lähteneet lapasesta, kun rahaa niin hövelisti tuntuu sossusta irtoavan. Nyt Erkki meinaa laittaa koko touhulle stopin, mutta eipä se olekaan niin helppoa, koska peitetarina on jo niin pitkällä, ettei siitä ota selvää enää itse Erkkikään. Mukaan sotketaan vielä alivuokralainen Visa Muikku (Mikko Töyssy) ja Vertti-setä (Lasse Sandberg). Eikä tässä vielä kaikki. Tietysti ovesta lappaa sisään lisää porukkaa, kuten sosiaalitarkastaja Jaatinen (Katariina Kuisma-Syrjä), läheiskriisipalvelun vapaaehtoistyöntekijä Jutta (Birgitta Putkonen), väärään aikaan kotiin tullut Erkin vaimo Liisa (Lotta Huitti), parisuhdekonsultti Kuitunen (Juha Haanperä), hautausurakoitsija Ala-Kulo (Aleksi Aromaa), pahamaineinen sossun ylitarkastaja Tikkinen (Johanna Reilin), huolestunut Visa Muikun tuleva morsian Reetta (Maiju-Riina Huttunen) sekä villiintynyt pesukonekin.

Vertti-setä, Visa ja Erkki. Ei hyvältä näytä. 

 Ajai, alussa ollaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ja pohjustetaan tulevaa. Katsomossa pystyi vielä jotenkuten hengittämäänkin. Selitysten ja sotkujen lisääntyessä kierrokset kuitenkin nopeutuvat, ja parastahan on se, että katsomossa ollaan askeleen edellä koko ajan. Tai sitten ei. Välillä meni Erkit ja Vertit ja Muikut ja porot sekaisin meikäläiselläkin, mutta on se nautinnollista saada lamppu syttymään päässään vain hetkeä ennen kuin roolihahmot ovat kaivelleet itselleen vielä syvemmän kuopan, jonka reunalla jo ollaan kovaa vauhtia menossa -ja sitten ovesta tupsahtaa sisään juuri se henkilö, joka sieltä ei missään tapauksessa saisi paikalle tulla. Loppupuolella oli aivan poskettoman hysteerinen hässäkkä meneillään ja katsomo suorastaan ulvoi naurusta. Mikäpä näillä keleillä olisikaan parasta terapiaa?

 Hahmogalleria on taas kerrassaan mainio kauttaaltaan. Jukka Peltolan olen nähnyt lavalla vain kerran aiemmin, ja silloinkin aika reippaasti erityylisessä jutussa (Che - Hän elää!? / Teatteri Vanha Juko). Mikä verraton pokerinaamainen koomikko hänestä kuoriutuikaan! Jostain syystä tuli mieleeni välillä Steve Carell - ja mitä ihmeen hyppyaskelia Erkki veteli näyttämön poikki! En tiedä oliko syynä ne viikset vai kalsarit/buutsit-yhdistelmä vai mitkä, mutta Lasse Sandberg ansaitsisi jo jonkinsortin diplomin Vertti-sedän tulkitsemisesta. Mikä habitus! Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mitä tarkoittaa termi manspreading (suomeksi äijähaara). Ja se look ... mikä lie köyhänmiehen versio Burt Reynoldsista, ja samalla sekoitus Viiksi-Vallua, James Hetfieldiä ja 70-luvun pornoleffojen himoköyrijää. Kyllä, olen sen verran nähnyt että osaan sanoa.

 Entäs sitten hautamanu Ala-Kulo kuin suoraan leffasta V niin kuin verikosto, ja ruttonaamarit siihen päälle vielä. Avecini tosin oli sitä mieltä, että näyttivät naamareissaan ihan pingviineiltä. Jaloviinapäissään hilluva Katariina Kuisma-Syrjän tarkastaja Jaatinen, joka turhaan kärttää tärkeää allekirjoitusta ja pääsee sitten kyllä lausumaan viimeisen sanan. Ja yltiöempaattinen kaikkien kaveri, vapaaehtoistyöntekijä Jutta Yli-Polvi... Johanna Reilinin ylitarkastaja Tikkinen sitten ns. räjäytti pankin. Johan oli naisella näyttävä sisääntulo! Ammattitaitoa on sekin, että pokka pitää... Olisi kiva tietää, miten paljon harjoituksissa on repeilty.

Ylitarkastaja Tikkinen ja Erkki

 Nopea oli oppimaan käskyjä seksiterapeutti parisuhdekonsultti Kuitunen, sen verran napakasti Erkin Liisa-vaimo häntä käskytti istumaan. Tässä vauhdissa kihditkin parantuvat, kuolleet nousevat kävelemään, salaiset tyttöilyhaaveet paljastuvat, häät peruuntuvat ja kadonneet aistit palautuvat.

 Tämä oli kyllä varsinainen jättipotti, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä! Erinomaisen hyvä rytmi, joka säilyi alusta loppuun. Muutenkin Hämeenlinnan Teatterin syksy on ollut erittäin onnistunut. Reilun parin viikon sisällä olen nähnyt peräti viisi erilaista juttua (vierailuesityksiäkin) ja kaikki ovat olleet varsin herkullista seurattavaa. Jos kaipaat kunnon nauruterapiaa ja haluat väriä/valoa elämääsi, kannattaa suunnata Hämeenlinnan Teatteriin. Täältä pesee ja linkoaa, vaahdon kera!

Ruttovaara!

 Lisäpointseja hauskasta käsiohjelmasta, joka oli kuntoutustukipäätöksen muodossa. Tästä päätöksestä ei kannata valittaa! "Hän on nyt paremmassa paikassa." "Jaa Turengissa?"

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatteri

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan

Käsikirjoitus Jeffrey Lane
Sävellys ja sanoitus David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Maiju Sallas
Koreografia Jens Walentinsson
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Lotta Huitti, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Emppu Jurvanen, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen, Petja Lähde, Maksim Pavlenko, Aleksi Aromaa, Miikka J. Anttila/Juha Haanperä ja Kirsi-Kaisa Sinisalo (videolla)

Muusikot : Antti Paranko, Lauri Malin, William Suvanne/Jari Jämsä, Kalle Penttilä, Jussi Seppälä ja Petja Lähde

Pepa (Sinikka Salminen) keskellä lääkärin käsittelyssä

 Varsin miesvoittoinen on ollut tämä teatterivuoteni toistaiseksi (on ollut Tuntematonta sotilasta ja sen Seitsemää veljestä, molempia pariinkin otteeseen), mutta nythän siihen pläjähti kunnon käänne. Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaali (ja tulevalla viikolla vielä Pentinkulman naiset, samassa teatterissa sekin)! Sivistin itseäni ennakkoon katsomalla kesällä samannimisen elokuvan, ja siinä rytäkässä opettelin, miten kirjoitetaan Pedro Aldomovarin nimi oikein vai olikos se nyt Almodóvar sittenkin? Tutuksi tuli myös caspatsho elikkäs gazpacho. Leffan nähtyäni olin vielä enemmän sekaisin mitä aiemmin. Tolkutonta pajatusta espanjaksi ja hullunhauskoja käänteitä. Mietin päätäni pudistellen, että millainenkohan musikaali tästä sekoilusta oikein saadaan aikaan!

 Jaa millainen! Täysin sekopäisen överi ja ehkäpä hulluinta menoa, mitä aikoihin on nähty. Ja kaikki tämä positiivisessa mielessä. Käsiohjelmaa yleisölämpiössä tiiraillessani taisin sanoa parikin kertaa ääneen "Ei helvetti minkä näköistä porukkaa", sydän täynnä lämpöä kuitenkin. En tiedä mitä se minusta tai maustani kertoo, mutta saan jotain outoja kicksejä huvittavannäköisistä peruukeista, viiksistä ja pastellisävyisistä miesten housuista. Ehtymätön inspiraationlähteeni näköjään, ja sitä settiä olen suureksi ilokseni saanut kokea viimeaikoina aika paljonkin.

Taksikuskin ja muiden jorausmeiningit 

 Mistäköös tämä musikaali sitten kertoo? No naisista hermoromahduksen partaalla tietysti! Ja vähän miehistäkin. Kaiken alku ja juuri on tapanikansamaisin elkein entréen tekevä näyttelijä Iván (Lasse Sandberg taas oikein elementissään), joka on aiheuttanut pahemmanluokan sydänsuruja kanssanäyttelijätär Pepalle (Sinikka Salminen unelmaroolissaan) eli mennyt ja hylännyt tämän. Ivánilla on toki vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä) ja poikakin, Carlos (Matti Leino, leffassa tässä roolissa nuori Antonio Banderas...), mutta niistä herra ei tunnu piittaavan. Mukana menossa myös Pepan paras ystävä, mallitypykkä Candela (täysin hillitön tapaus Liisa Peltonen) ja tämän nuori, salskea rakastaja Malik (Emppu Jurvanen), joka osoittautuu etsintäkuulutetuksi. No, kuvissa lappaa myös kaikensorttista muuta karvapäätä, eli dubbausohjaaja Hectoria (Aleksi Aromaa, kiitos tästä hahmosta!), pälvikaljuista lääkäriä kaksteholaseineen (Petja Lähde), punkkaria (Miikka J. Anttila) sekä tietysti torttutukkainen taksikuski (Mikko Töyssy), joka sattuu aina sopivasti paikalle silloin, kun pitäisi siirtyä paikasta toiseen. Muutakin porukkaa lavalla pyörii, kaikki omalla omituisella tavallaan enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä hahmoja. Sketsihahmokisoissa pärjäisi muutamakin...  Ja sitten ne 60-luvun tanssivat miehet pastelliasuissaan, hoh hoh mitä silmäkarkkia!

Lucia ja 60-luvun miehet... 

 Pepa yrittää saada tärkeää viestiä toimitetuksi Ivánille, mutta eipä siitä oikein meinaa tulla mitään, kun kaikki menevät koko ajan ristiin ja rastiin, ja puhelin vastaajineen rikotaan muutamaan otteeseen. Sänky syttyy palamaan, poliisit tekevät ratsioita, välillä kekkuloidaan pakarat paljaina ja välillä sukkiksissa ja riipaistaan mekko päältä useammankin kerran. Pepa valmistaa erinomaista gazpachoaan, johon tällä kertaa lykätään kourallinen Valiumia mausteeksi ja porukkaa lakoaa kesken lauseen ja yksikin estynyt neito Marisa (Lotta Huitti) pääsee vähän irroittelemaan kunnolla.

 Väliajalla kuulen useammankin sanovan, että aika sekavaa. No jos on liuta naisia hermoromahduksen partaalla, niin ihan taatusti on sekavaa! Sehän on selvä. Mutta miten ihanan värikästä ja mehukasta menoa! Väliajan jälkeen meinasin saada hermoromahduksen minäkin, kun takanani istunut mies rapisteli vaikka kuinka kauan jonkun karkkipussin kanssa korvani juuressa (siltä se ainakin kuulosti). Yritin kuitenkin käyttäytyä, vaikka mieleni teki kääntyä, tempaista pussi miehen käsistä ja huutaa kovaa "Johan nyt perkele loppui se rapina!"

Iván, kaikkien naisten unelma? 

 Musiikillisesti on eksoottista menoa ja rytmiä alusta loppuun, bändi on huippuvedossa (kuten aina) ja mahtavaa tässäkin, että ovat näkösällä koko ajan. Kokonaisvaltaista elämystä tukee lavastus projisointeineen sekä valo-ja äänimaailma. Ihan kuin oltaisi ulkomailla oikeastikin. Tanssikuvioista pidin äärettömän paljon. Heti alussa oli nautinnollista menoa, kun väki kiemurteli näyttämön poikki lanteet keinuen useampaan otteeseen. Mikä parkettien partaveitsi muuten Aleksi Aromaasta on kehkeytynyt!

 Sinikka Salminen on kyllä huikea pääroolissa, täydellinen roolisuoritus! Kovasti mieleeni oli myös Liisa Peltosen Candela, Liisa on kyllä mahtava komedienne ja laulu, jossa soitellaan muutama puhelu Pepan vastaajaan on m-i-e-l-e-t-ö-n! Roolisuoritukset kauttaaltaan ovat onnistuneita, ei moitteen sanaa mistään.

Candela soittaa puhelun, Malik ottaa suihkun

 Eka puolisko oli täyttä tykitystä, mutta väliajan jälkeen meno hiukan lässähti ja jäi junnaamaan paikoilleen. Hyvin piti pokka kyllä oikeussalissa tuomareilla, kun yhdestä nuijasta lensi nuppi irti... Keskittymistäni häiritsi se rapiseva karkkipussikin (jonka luulin jo olevan mielikuvitukseni tuotettakin, sillä vieressäni istunut mieheni ei ollut moksiskaan eikä ollut kuullut mitään!).

 Jos kuvailisin tätä musikaalia viinitermein, olisi tämä runsaan hedelmäinen, rönsyilevä, notkea, värikäs. Tanniinisuus vähän tuli läpi loppupuolella, mutta jälkimaku oli antava ja messevä. Korkkaisin toisenkin pullollisen tätä samaa!

 Kaikkineen varsin onnistunut väriläiskä syksyn harmaisiin hetkiin. Varoitus! Saattaa innostaa miehet laulamaan "Blaa bla blaa blaa"-lauluja matalalla äänellä. Toivottavasti innostaa myös kasvattamaan viikset, hankkimaan afroperuukin, ostamaan vaaleansiniset housut ja menemään kansalaisopiston salsaryhmään (voi salsata tanssin tai kastikkeen muodossa, ihan miten vain).

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatteri

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Tim Firth
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Olka Horila
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen/Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Leena Viitanen, Liisa Peltonen, Ria Kataja, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen ja Henna-Maija Alitalo/Birgitta Putkonen (pieniä roolivaihdoksia Katariina Kuisma-Syrjän sairastumisen vuoksi)

 Kalenteritytöt sai Hämeenlinnassa ensi-iltansa jo liki kaksi kuukautta sitten. Ensi-iltapäivänä olin vähän yllättäen ihan toisella paikkakunnalla ja sain kyllä kuulla kunniani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tämä myöhäisempi ajankohta oli monessakin mielessä tärkeä ja ainutlaatuinen. Siitä myöhemmin lisää.

 Näytelmän tapahtumat sijoittuvat alunperin Englantiin, mutta tässä tarina on sovitettu Suomeen ja Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen touhuihin. Ratkaisu toimiikin hienosti ja tuo kaiken lähemmäksi ja tutummaksi, vaikka lapsettomana minulla ei olekaan omakohtaisia kokemuksia vanhempainyhdistysten puuhista. Oli kuitenkin helppoa ajatella, että noin se varmaankin menee. Naisporukka suunnittelee ja ideoi koko ajan uutta varainhankintamielessä, on jo kokeiltu söpöjä siilikalentereita ja erinäisiä leipomuksia tursuaa joka tuutista. Mokkapalat on se kovin juttu, sehän on selvä. Päällepäsmärinä toimii Pauliina (Ria Kataja), joka lavastuksenkin näkökulmasta tuntuu olevan muita ylempänä, ainakin omasta mielestään, ja sanoo aina viimeisen sanan.

 Naisporukan touhuja ja jutustelua on mukava seurata. Kaikki ovat omanlaisiaan persoonia : joukossa on touhuavaa tättähäärää, edustusrouvaa, kilttiä ja hiljaista hiirulaista. Jokaisella on ollut ja tulee olemaan oma roolinsa tilaisuuksien järjestelyissä. Popcornien tarkka pussituskin on tärkeää hommaa, jos joku niin on sanonut. Anna (Birgitta Putkonen) on kuitenkin normaalia hiljaisempi, ja pian syykin selviää. Hänen miehensä Juha (Lasse Sandberg) on sairastunut syöpään ja hoidot eivät enää tehoa. Viimeisenä toiveenaan ja mielet herkistävässä lähtöpuheessaan hän jakaa kaikille auringonkukansiemeniä kylvettäväksi. Kukat kun kääntyvät aina valoa kohti. Kirsi (Johanna Reilin) saa idean kalenterista, jossa vanhempainyhdistyksen naiset poseeraisivat ilkosillaan rekvisiitan keskellä ja kalenterin tuotolla hankittaisiin uusi sohva syöpäklinikan aulaan. Kaikki eivät suhtaudu ideaan innolla, mutta moni on valmis poseeraamaan, pidetyn Juhan muistoa kunnioittaen. Tuumasta toimeen, kalenteri tehdään ja siitä nousee valtava mediakohu.

Juha (Lasse Sandberg) ja Anna (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Useasti näytelmän aikana käy mielessä, että tämä on naisten vastine Housut pois-jutulle. Molemmissa kun on kyse muustakin kuin riisumisesta kaiken kansan edessä. On kyse yhteisöstä, ystävyydesta, itsensä voittamisesta, menettämisen pelosta, ennakkoluuloista ja niiden purkamisesta. Ajatukseni täytti myös valtavan suuri ylpeys etenkin useiden upeiden naisroolien vuoksi. Varsinkin Birgitta Putkosen vähäeleinen ja hienovireinen roolityö Annana teki minuun suuren vaikutuksen, samoin räiskyvä Johanna Reilin nauruineen ja Liisa Peltosen kokonaisvaltainen kehonkieli. Mitä askellusta ja epäryhdikyyttä! Väliajalle mentäessä olin sitä mieltä, että Liisan pitäisi perustaa yhdennaisen klovneriaryhmä.

 Onnenkyyneleet kihosivat silmiini naisten kalenterikuvia esiteltäessä. Miten upeita, hehkuvia naisia, ja jokainen sai ansaitut wau-huudot katsomosta ja väliaploodit.

 Kalenteritytöt toi ansaittua piristystä pimenevään syksyyn, sopivassa suhteessa haikeutta ja huumoria. Pidin myös kovasti Aimokoulun oppilaiden piirroksista, jotka pääsivät seinille useaan otteeseen. Niin, ja näytelmän esitysoikeuksiinhan on kirjattu, että yhden esityksen tuotto on ohjattava syövän tutkimukseen. Näin myös Hämeenlinnassa.

Etualalla Johanna Reilin 

 Näkemäni esitys 22.10. 2016 oli myös Johanna Reilinin 30v-taiteilijajuhlanäytös, jonne sain suuren ilon ja kunnian osallistua kutsuvieraana. Yleisölämpiössä oli nähtävillä kuvia Johannan roolitöistä vuosien varrelta, ja esityksen jälkeen kokoonnuimme aulaan kohottamaan maljan hienolle uralle. Puheita pidettiin. Itse herkistelin vähän liiankin kanssa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka ovat "syyllisiä" siihen, että minua aikoinaan teatterikärpänen puraisi, Johanna Reilin luonnollisesti yksi heistä. Ilman tätä teatteria, ilman näitä ihmisiä minä en olisi välttämättä se mikä olen nyt, ja on ollut etuoikeus seurata monen hienon näyttelijän vaiheita täällä kotikentälläni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Johanna Reilin ja kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kultalampi / Hämeenlinnan Teatteri

Kultalampi / Hämeenlinnan Teatterin ja Riihimäen Teatterin yhteistuotanto

Ensi-ilta 10.2. 2016 Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä

Kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ernest Thompson
Suomennos Arto af Hällström
Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Kari Paukola

Rooleissa : Johanna Reilin, Ilmari Saarelainen, Mika Piispa, Maija Siljander, Lasse Sandberg ja Otto Rantanen/Preeti Pesä

 "Kultalampi" on monelle tuttu vuonna 1981 valmistuneesta elokuvasta, jonka päärooleissa nähtiin Henry Fonda sekä Katharine Hepburn. Näytelmänä Kultalampi sai ensi-iltansa kuitenkin jo vuonna 1978. Muistan hämärästi koosteen Oscar-gaalasta, jossa nähtiin pätkiä elokuvasta, mutta itse elokuvaa en ole koskaan nähnyt - ja tässä tapauksessa voisi lisätä mukaan sanan onneksi. Tiesin hitusen teemoista, mutta muuten varsin avoimin mielin paikalle.

 Näytelmä sijoittuu Yhdysvaltoihin Mainen osavaltioon, mutta heti alusta alkaen oli helppoa kuvitella kaiken tapahtuvan suomalaisella kesämökillä, järven rannalla. Pikkulinnut livertelevät puissa, ilmapuntari mökin seinällä, valokuvia, kirjoja, nukkevanhus, kirjavilla kankailla päällystetyt rakkaat lepotuolit ja ikkunasta suora näkymä järvelle, jossa kuikkapariskunta uiskentelee. Lavastus vei heti ihan muualle.

 Liki 50 vuotta yhteiseloa on takana Ethel ja Norman Thayerilla (Johanna Reilin ja Ilmari Saarelainen), jotka saapuvat kesäksi Kultalammelle, kuten kymmeniä kertoja aiemminkin. Aktiviteetit ovat mökillä varsin moninaiset - Ethel keräilee polttopuita ja makoisia mansikoita, sillä aikaa Norman on tutkinut paikallislehdestä työpaikkailmoitukset. Sanaillaan välillä varsin pisteliäästi, kaiken takana on kuitenkin pitkä liitto, syvä rakkaus ja luottamus toiseen. Yhdessä on hyvä olla näin, ei ole kiire enää minnekään. Aika kulkee omaa tahtiaan. Välillä taivastellaan iäkkään lesboparin edesottamuksista, välillä syödään voikkoleivät ja nautitaan lasilliset mehua. Itsekeitettyä, olettaisin. Puuhissa ja jutuissa on kuitenkin havaittavissa pientä surumielisyyttä ja kenties luopumistakin. Onko tämä viimeinen kesä Kultalammella?

Ethel ja Norman (c) Aki Loponen, Loma Graphics Oy 2016

 Usein päivää piristämään saapuu nauravainen postiljooni Charlie (Lasse Sandberg), mutta isoimman ilouutisen tuo tytär Chelsea (Maija Siljander), joka ei vanhempiaan turhan usein tunnu käyvän tapaamassa. Tällä kertaa hänellä on kuitenkin mukanaan poikaystävä Bill (Mika Piispa) ja tämän teini-ikäinen poika Billy (ensi-illassa Otto Rantanen/Preeti Pesä), joista etenkin jälkimmäinen tuo uutta virtaa varsinkin Normanin päivärytmiin.

 Täytyy heti alkuun sanoa, että nyt on melkoinen helmi tarjolla, joten onnittelut tälle yhteistuotannolle! Ja onnea teille, jotka olette jo tehneet lippuvarauksen, sillä kevään esitykset niin Hämeenlinnassa kuin Riihimäelläkin myivät loppuun jo kauan ennen ensi-iltaa. (Muutamia hajapaikkoja näkyisi olevan maaliskuussa Hämeenlinnassa, mutta ei kauaa...) Etenkin Ilmari Saarelainen ja Johanna Reilin näyttävät mallia siitä, millaista on pallotella repliikkejä taitavan vastapelurin kanssa. Katsomossa ei voi muuta kuin seurata haltioituneena ja rentoutuneena, "noin se tehdään just niin kuin pitääkin". Ja onhan se Immu nyt suunnattoman ihana, vaikka vaan istuskelisi tuolissaan eikä puhuisi mitään. Hienoa oli myös seurata, miten sukupolvet kohtasivat niin tarinassa kuin tosielämässäkin. Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata tulehtuneita välejä, ja miten paljon meillä kaikilla voikaan olla toisillemme annettavaa! Samalla karttuu sanavarastokin, oppii uusia taitoja, löytää kenties uuden harrastuksen. Ennen kaikkea voi löytää sen, jonka luulee jo kertaalleen menettäneen. Suurella ylpeydellä seurasin myös Ilmari Saarelaisen ja Otto Rantasen yhteisiä kohtauksia, Otto kun sattuu olemaan nuorin haastateltavani kolmen vuoden takaa.

Chelsea (Maija Siljander) (c) Aki Loponen

 Kultalampi on lämminhenkinen, syvältä kumpuavaa naurua, liikutusta ja ajatuksia herättävä näytelmä. Tuli lisäksi suunnaton tarve ottaa yhteyttä omiin vanhempiini (vaikka tänään juuri kyselin kuulumiset) ja hankkia välittömästi muheva lepotuoli + rahi. Ja suklaakeksejä ja mehua.

 Minä ja pari muuta bloggaria päätimme ryhtyä jakamaan tähtien sijaan hedelmiä/marjoja yms.  näkemillemme esityksille, joten täältä pesee ensimmäinen : Kultalampi on herkullinen, mehukas ja kypsä luumu!

"Hyvästi, Kultalampi!" "Ei, vaan näkemiin, Kultalampi!"

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatteri

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 21.11. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pentti Järvinen

Ohjaus Jukka Keinonen

Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Projisoinnit Veikko Pulli

Rooleissa : Harri Ekonen, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy ja Markus Virtanen

 Lauantaina ei aluksi oikein innostanut mikään. Töissä meinasin nukahtaa, samoin töiden jälkeen heti kotiuduttuani. Oli kuitenkin sinniteltävä hereillä eikä päivänokosillekaan ollut mahdollisuutta, koska illalla olisi Silmälläpidettävät ensi-illassa. Ennalta esitys ei ollut nostattanut minussa jostain syystä suuria toiveita ja hämmästyttävää kyllä, lähdin teatterille aika vastentahtoisesti ainoana toiveenani, että toivottavasti esitys kestäisi korkeintaan pari tuntia ja olisi hauska edes osittain. Minäkö mietin tämmöisiä? Kyllä vaan. Kuten sanoin, lauantaina ei innostanut oikein mikään. Aluksi.

 Kaikkea sitä oppii! Käsiohjelma tiesi kertoa, että sääksi on toiselta nimeltään kalasääski (muttei kuitenkaan kalasääksi). Sääski taas on hyönteislahko, johon kuuluvat mm. hyttyset. Selvä homma. Ja lisää infoa : "Uhanalaisluokituksen tasot ovat seuraavat : elinvoimainen, silmälläpidettävä, vaaraantunut, erittäin uhanalainen, äärimmäisen uhanalainen, luonnosta hävinnyt ja hävinnyt. Sääksi kuuluu tällä hetkellä silmälläpidettäviin." Kiintoisaa!

 Miten tämä edellämainittu sitten liittyy tähän kyseiseen esitykseen? Antakaas kun kerron. Hauholla (eli Hämeenlinnassa) syntynyt Mirja-sääski eikun sääksi on lähtenyt "lomailemaan" reippasti etelämmäksi ja nyt Mirjan odotetaan palaavan synnyinseuduilleen pesintähommiin. Vanha pesä odottaa ja niin odottaa koko kaupunkikin. Hämeenlinnaan on perustettu oikein Mirja-toimikunta, jonka puheenjohtajana häärää Tellervo Jeesiö (Johanna Reilin) ja melkoinen show on odotettavissa Mirjan paluun kunniaksi. "Meidän Mirja" muuttuu median Mirjaksi. AD & HD Innovations-firman energiset innovaattorit AD (Maiju-Riina Huttunen) ja HD (Markus Virtanen) lyövät useampaan otteeseen viisaat päänsä yhteen visioidessaan sopivia mainoslauseita ja ideoita, jotta saataisiin Hämeenlinnan tori täyteen Mirjan paluuta juhlistavia kansalaisia. Suunnitellaan jopa Ilkka Heiskasta sääksen rooliin, vai lähtisikö Ritva Oksanen esittämään petolintua kaiken kansan eteen? Mirja-siivekäs nostetaan myös legendojen joukkoon, jonne kuuluvat esim. Jim Morrison, Elvis ja Freddie Mercury.

Reska-Reino (Harri Ekonen) 

 Mediahässäkän keskellä touhuaa ja jutustelee kansanmies Reska-Reino (Harri Ekonen), lintututkija Jussi Hämäläinen (Lasse Sandberg), yksinäisyydestä juttua kirjoittava toimittaja Kata Lehmusvaara (Lotta Huitti) sekä Saksasta saapuva sponsori Martin Bauer (Mikko Töyssy). Heti alussa on selvää, että silmälläpidettäviä piisaa kaikenlaisten lajien parissa ja kaikilla ei ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan.

 Käsikirjoittaja Järvinen on kyllä hyvin haistanut, mistä langoista kannattaa vetää. Pohdinkin, että mahtaako ulkopaikkakuntalaiset kuinkakin hyvin tarttua syötteihin, mutta paikallisväestöön piikit kyllä osuivat ja upposivat. Niin saivat osansa torin villi perusmeininki, kopiokonekaupat, Engelinrannat, Euroopan suurimman autokaupan mainostolpat, hämeenlinnalaisten taksikäyttäytyminen ja Kantolan tapahtumapuistokin.

 Mirjan lentomatkahan ei suju ihan suunnitelmien mukaan ja väliajalle lähdettiin rytmikkäiden taputusten saattamana. Sattuneesta syystä oli suuri hinku tanssia hieman ripaskaa myös, jos vaan kroppani taipuisi moiseen tanssahteluun. Väsyttikö vielä? No ei todellakaan. Olin silminnähden piristynyt ja virkistynyt, sillä esityshän oli aivan poskettoman hauska! Kaunis metsälavastus ja poluilla tarpominen, hillittömät projisoinnit, alun naakkaparvi ja niiden "säksätys", Reska-Reiskan osuvat kommentit ja tryffelien nuuskiminen, Tellervo Jeesiö skypettämässä sukkahousujen vaihdon lomassa ja puhumassa sujuvaa suomea saksalaisittain Martin Bauerin kanssa. Miten näistä Mikko Töyssyn hämäräperäisistä hahmoista tulee nyt kaikista muuten mieleen Risto Mäkelä? Ja idearikkaat AD ja HD. Melkoisia innovaattoreita... www.juurikinnain.fi

Kansanjuhlaa torilla AD:n ja HD:n malliin

 Loppuaploodien jälkeen kuulin takaani kommentin, että koko Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kannattaisi ja pitäisi tulla esitystä katsomaan. Sen verran hyviä osumia tarjosi tämä, ja peiliinkatsomisen paikka itse kullekin monessakin mielessä. Kotimatkalla kyselin isännältä, milloin hän aikoo tuoda minulle lahjakalan ja milloin menemme eväsretkelle. Mukaan kumpparit, kiikarit, Airamissa kahvia, voipaperiin käärittyjä eväsleipiä.

 Silmälläpidettävät kulkee meillä nyt myös nimellä "Kuninkaan paluu" (ja tällä viitataan Ekosen Harriin ja Kuningas näyttämöllä-vetoon parin vuoden takaa). Hmmmmm. Voisi myös kulkea nimellä "Rengastuksen ritarit" tahi "Kaksi tornia" (joista toinen on Mirjan pesä ja toinen Sunny Car Centerin tolppa). Meikäläinenkin vähän innovoi!

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Esityskuvat Tapio Aulu / Precis Oy

Hämäläinen ja Jeesiö metsässä

Pikku Prinssi / Hämeenlinnan Teatteri

Pikku Prinssi / Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämö

Ensi-ilta alkukesästä Lappeenrannassa, 16.9. 2015 Hämeenlinnassa

Kesto noin 1h 40min (väliaikoineen), ikäsuositus 5+, tuotanto Kulttuuria Kansalle Ry

Ohjaus ja sovitus Johanna Reilin

Puvut Jenni Tokpanou
Tarpeisto ja sen valmistus Karoliina Käppi
Valo-ja äänisuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Taneli Läykki, Sanni Reilin, Jarkko Tiainen, Preeti Pesä, Piita Pesä, Heta Alitalo, Vili Alitalo ja Ilona Halmeniemi

 Käsi ylös, joka ei ole koskaan lukenut tai edes kuullut Antoine de Saint-Exupéryn klassikkoteoksesta Pikku Prinssi? Kirjahyllyäni kaivellessani löysin jostain syystä englanninkielisen version, muistan kyllä lukeneeni kirjan suomeksikin joskus viime vuosituhannella. Lukiossa tankattiin ranskantunnilla ketusta ja kesytyshommista, joskus osasin niitä kuuluisimpia lauseita komeasti ranskaksi ulkoa. Enää en osaa, ja se on sääli. Taito olisi sekin ja antaisin itsestäni ehkä jotenkin fiksumman vaikutelman...

 Eilisen ensi-illan jälkimainingeissa tulin siihen tulokseen, että Pikku Prinssi pitäisi ehdottomasti lukea moneen otteeseen ja eri ikävaiheissa varsinkin. Itse tarina on niin monitahoinen ja siitä riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Kaikkea en ole ensilukemalta edes ymmärtänyt eikä sisältöä pidäkään liian tarkkaan analysoida tai pohtia puhki. Joku siitä taiasta katoaisi liian märehtimisen myötä. Minulle Pikku Prinssi on ennen kaikkea kaunis ja haikea tarina yksinäisyydestä ja ystävyyden merkityksestä ja siitä, miten kummallista porukkaa aikuiset ovat. Jätin muuten ihan tarkoituksella lisäämättä 'me'-sanaa aikuisten eteen.

Pikku Prinssi ja kärmes / (c) Terho Aalto

 Pikku Prinssi (Taneli Läykki) asustelee B 612-asteroidilla, jossa huolehtii muutamasta pienestä tulivuoresta ja kauniista kukkasesta (Sanni Reilin). Kukan kanssa tulee vähän kränää ja Pikku Prinssi lähtee tutkailemaan, mitä muilta asteroideilta mahdollisesti löytyisi. Kenties ystävä? No, löytyy ainakin vastarannankiiski kuningas, juoppo, maantieteilijä, suosionosoituksia kärttävä komeahattuinen herra, uupunut lyhdynsytyttäjä sekä tähtiä laskeva ja niitä omiva miekkonen (lyhdynsytyttäjää lukuunottamatta (äänenä tosin) rooleissa huhkii Jarkko Tiainen). Vähän omituista sakkia kaikki kuitenkin. Maantieteilijä nimittää Pikku Prinssin tutkimusmatkailijaksi ja lähettää tämän Maahan, jossa Prinssi tapaa pakkolaskun tehneen Lentäjän, Käärmeen sekä Ketun. Pikku Prinssi saa kuulla Ketulta salaisuuden :

                                                  "Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista.
                                                   Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.
                                                    Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

 Toteutus on täynnä nerokkaita yksityiskohtia, huumoria unohtamatta. Piskuinen humanoidiporukka avittaa tarvittaessa niin lentäjän pakkolaskussa kuin kaivon löytymisessäkin. Kurkkupurkista väkerretty kuninkaan kruunu ja lentokoneen pyykkikorirunko huvittivat, samoin piileskelevä rotta sekä kaakattavat kanaset. Itseäni hykerryttivät kovasti Jarkko Tiaisen antaumuksella ja aikamoisella tahdilla luodut hahmot, jotka tarpeen vaatiessa käänsivät paidatkin väärin päin. Ja mitä käsiliikkeitä! Miehen monipuolisuus ja herkkyys etenkin loppupuolella tekivät minuun suuren vaikutuksen.

Lentäjä ja humanoidijoukko / (c) Terho Aalto

 Ympäristöään silmät kirkkaina ja uteliaina tutkaileva ja innostuksesta pomppiva vaaleakutrinen Taneli Läykki on oivallinen löytö Pikku Prinssiksi, ja Sanni Reilin hurmaa niin Kukkana kuin Kettunakin (ja tietysti Käärmeenäkin). "Kesytetty"-kappale (Seija Simolan 70-luvulla tunnetuksi tekemä) kokee uuden tulemisensa kauniina duettona ja kyyneleiltä ei voi ainakaan meikäläinen välttyä. En ole aiemmin edes tajunnut, mistä kappale on lähtöisin! (Tämän linkin alta voit kuunnella Hectorin version kauniista kappaleesta.)

Pikku Prinssi ja Kettu / (c) Terho Aalto

 Jotenkin maailma tarvitsee juuri nyt Pikku Prinssin kaltaisia tarinoita ja ajatuksia, jotka jäävät kaivelemaan ja osittain vievät yöunetkin. Hirmuisen haikea mieli oli koko illan, pääministerin puhetta seurasin ja sivusilmällä vilkuilin lattialla pötköttävää lähes tyhjää koirailmapalloa, jonka vappuna valitsin kaikista mahdollisista ilmapalloista. Juuri sen pallon, ja kohta se on poissa! Osansa herkistymiselle on taatusti siinäkin, että laitellessani esityksen päätyttyä silmälasejani laukkuuni vieressäni istunut mieheni yllättäen silitti minua päälaelta. Kesytetylle voi tehdä niin.

 Saattaapi nimittäin joutua vähän itkemään, jos on antanut kesyttää itsensä. Se riski on aina olemassa!

(näin esityksen kutsuvieraana)

ps. Taneli Läykin haastattelu on luvassa täällä lähiaikoina...

Kukka / (c) Terho Aalto

Kalle Aaltonen / Hämeenlinnan Teatteri

Kalle Aaltonen-musikaalikomedia / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tatu ja Aino Pekkarinen

Ohjaus Kari Arffman

Rooleissa : Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Markus Virtanen, Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Mikko Töyssy, Aleksi Aromaa, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Birgitta Putkonen ja Johanna Reilin

Kapellimestari Antti Paranko

S/S Wellamon orkesteri : Kalle Penttilä, William Suvanne, Antti Paranko, Jussi Seppälä ja Lauri Malin

 Sanotaan se heti kärkeen : Hämeenlinnan Teatterin syyskausi käynnistyi häpeämättömän viihdyttävissä merkeissä! Ensi-iltapäivä oli näillä seuduilla hyvin sateinen ja ennustin päivällä, että kyllä tämä tästä iltakuuteen mennessä vielä iloksi muuttuu. Olin oikeassa, sillä väki lähti ensi-illasta suu messingillä ulos, ja sadekin oli esityksen aikana päättänyt väistyä syrjään.

 Pekkarisen pariskunnan käsikirjoittama Kalle Aaltonen lienee monelle elokuvana tuttu (Kalle Aaltosen morsian tuli jokin aika sitten telkustakin, en tosin katsonut) ja itse Kalle tuttu Alfred J. Tannerin reippaasta kupletista, jossa ei tippaakaan kehuta. Pieni nostalgiatrippi on siis luvassa. Tarinassa lähdetään s/s Wellamon matkassa seilaamaan Helsingistä kohti Aleksandriaa, ja laivalla on mukana niin yli-kuin aliperämiehiäkin, reumatismivaivainen kapteeni (jota ei vaivojensa vuoksi edes nähdä), harmoonisiskot,  merenkulkuneuvoksen tytär sekä leskirouva serkkunsa kera. Sellaisella porukalla saadaan vauhdikas merimatka aikaiseksi ja maissakin käydään ainakin vesipiippua polttelemassa. Lempikin leiskahtaa moneen suuntaan.

Menoa ja meininkiä (c) Tommi Kantanen

 Vauhtiin päästään oikeastaan siinä vaiheessa kun on noustu laivaan. Toki aluksi on tutustuttu etenkin merenkulkuneuvos Hallermaahan (Markus Virtanen sellaisessa lookissa, etten meinannut aluksi edes häntä tunnistaa) ja hänen viehättävään, hemmoteltuun tyttäreensä Kaarinaan (Maiju-Riina Huttunen). Neito päättää laivareissulla vähän 'pelata masqueraadia' sisäkkönsä Marjan (Lotta Huitti) kanssa, ja nämä sitten vaihtavatkin rooleja. Kaarina astuu laivaan siivoojana ja Marja merenkulkuneuvoksen hienostelevana tyttärenä. Aliperämies Kalle Aaltosen (Saska Pulkkinen) ja Kaarinan välillä on ilmassa heti väreilyä ja töykeähkö yliperämies Kourula (sairaustapauksen vuoksi roolinpaikkaushommissa Ilkka Heiskanen) tarjoaa herrasmiesmäisiä otteita ainostaan Marjalle.

 Tämän tästä pistetään tanssiksi ja lauluksi, ja harvoin on nähty koko näyttelijäporukkaa pistämässä jalalla koreasti näin runsain määrin. Koreografioista vastannut Jens Walentinsson ei ole päästänyt porukkaansa helpolla, ja mukavan ilmavasti lavalla liikutaankin joka ilmansuuntaan. Liikunnallisia taitojaan esittelee lisäksi etenkin Saska Pulkkinen, joka napsii väliaplodeita niin käsilläkävelystä kuin sarjatuotantona suoritetuista kärrynpyöristä. Helppoa kun sen osaa! Musiikkipuolella kuullaan svengaavaa menoa Cole Porterista Toivo Kärkeen ja siltä väliltä, ja soundissa on kapellimestari Parangon mukaan haettu sellaista Olavi Virran 50-luvun levytysten meininkiä. Minulle tuli mieleeni myös tv-sarja Velipuolikuun musiikki ja se jos mikä saa hymyn huulille. Antti Parangolle pitäisi antaa kyllä joku laatusertifikaatti, sillä miehen orkesteriin ja sen musiikilliseen laatuun voi aina luottaa täydellisesti. Erityispinnoja nerokkaasta Stomp-instrumentaalista, jossa väki pisti luudat ja ämpärit käsissään rytmit tanaan.

 Ihan oma lukunsa on sitten Lasse Sandbergin esittämä verevä leskirouva Saarnila. Selvästi Lasse näytti nauttivan suunnattomasti hahmon esittämisestä... Jo Taiteiden yön avoimissa harjoituksissa pistin merkille mieheni hymynkareen rouvan liehakointia seuratessaan ja sama meno jatkui ensi-illassakin. Kaipa hän kuvitteli itsensä Mikko Töyssyn tilalle, kun rouwa keimaillen esitti Big Spenderiä... Taisi saada sydämen kukkumaan!

Sutinen on iskenyt silmänsä rouwa Saarnilaan... (c) Tommi Kantanen

 Meinasin saada totaalisen hepulikohtauksen silloin, kun liehuvissa kaavuissa muka salaa hiippailevat tyypit yrittivät vuorotellen varastaa käsilaukkua. Toiselle puolella lavaa laulettiin potpuria, mutta musiikit ja laulut menivät minulta tyystin ohi. Voi jestas mitä tyyppejä Aleksi Aromaa ja Mikko Töyssy verhojen välistä estradille toivat! Aivan käsittämätön oli sekin Töyssyn päällä ollut kankaanpalanen, jossa oli yhdistetty haaremihousut ja käsineet samaan asusteeseen. Mistä sellaisen saisi itselleenkin?

 Olen varma siitä, että tämä musikaalikomedia uppoaa kansan syviin riveihin ensinnäkin siksi, että se saa äärimmäisen hyvälle tuulelle. Toisekseen, on ihanaa seurata monilahjakkaita, aurinkoisia, salskeita ja kauniita nuoria ihmisiä herkistelemässä, tanssimassa ja laulamassa. Tulkoon vettä tai räntää, tämän merimatkan aikana paistaa takuulla aurinko!

Maiju-Riina Huttunen ja Saska Pulkkinen (c) Tommi Kantanen

 Erikoismaininnan haluan tällä kertaa ojentaa Markus Virtaselle, jota en ole aiemmin nähnyt musikaalin parissa enkä liioin kolmoisroolissakaan. Merenkulkuneuvos varsinkin on todella herkullinen hahmo. Pistäkää mieleen myös herra peräherraa tulkinnut nuori ja nouseva kyky Ilkka Heiskanen, joka meinasi pariin otteeseen varastaa koko shown. Hänestä kuullaan vielä...

Heleijaa! Horioppia Kalle Aaltosta katsomaan! Tämänkaltaista tiiatteria pelataan tänä syksynä Hämeenlinnassa, kannattaa lähteä vaikkapa pikkujouluporukalla tsekkaamaan.

(näin esityksen kutsuvieraana)