Onnellisten saari / Ryhmäteatteri

Onnellisten saari / Ryhmäteatteri

Kantaesitys 5.10. 2019 (kesto noin 2h 30min väliaikoineen)

Käsikirjoitus Okko Leo
Ohjaus Robin Svartström
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Kirsi Gum
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelu Ari Haapaniemi
Tarpeiston suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa : Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

 Oli muuten huumaava tuoreen pullan tuoksu taas heti ovella kun astuimme sisään, eihän sitä muuta voinut tehdä kuin hyökätä heti ostoksille ja nauttia Rio Colasta ja pullasta ennen esitystä.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen 

 Näyttämöllä istuu sohvalla mies, näytelmäkirjailija (Santtu Karvonen), joka kärsii tyhjän paperin/näyttöruudun syndroomasta (kuulostaa hyvin tutulta, itselläkin sama vaiva ja siksi tästä tekstistä tulee aika tynkä). Tekstiä pitäisi suoltaa, mutta ei vaan synny ideaa. Viimeisillään raskaana oleva vaimo (Pihla Penttinen) yrittää vähän jeesata, hän tuntuu muutenkin olevan ns. järjen ääni tässä taloudessa. Miehellä on suuri tarve avautua mieltäänpainavista asioista, kuten mulkuista Audi-kuskeista ja idioottimaisista pysäköintitavoista. Juttua tulee ja mies tuntuu hiiltyvän aika monista aiheista, jotka järkyttävät hänen asumisrauhaansa "onnellisten saaressa" eli tässä tapauksessa Lauttasaaressa. Aluksi kommentit, mielipiteet ja puuhastelut huvittavat (niistä tulee paikoitellen oman isäni touhut mieleen), mutta mitä pitemmälle mennään, sen synkempiä sävyjä jutut saavat ja komedian sijaan liikutaan paikoitellen kauhuosastollakin. Kaikillehan ovat tuttuja kaupunginosien omat FB-ryhmät ja millaista keskustelua siellä on virtuaaliseinä tulvillaan. Mitä mahtaa tapahtua, kun seinänaapuriksi muuttaa entinen keravalainen ja saaren asukkaat eivät enää pysy puhtaana väestönä... Hui mitä ajatuksia, ja valitettavaa kyllä joukossamme liikkuu ihmisiä, joiden mielestä miehen puheet ja tekemiset ovat ihan normaalia ja ihailtavaa käytöstä. Niin ihailtavaa, että tässäkin tapauksessa miehestä tulee "Valittu" ja pääsee toteuttamaan suurta tehtävää. No, on kuitenkin yksi asia, joka saa hänet miettimään tekosiaan ja ehkä sitten kuitenkin vielä on toivoa.

 Santtu Karvonen temmeltää hikikarpalot otsallaan aikamoiselle intensiteetillä läpi koko näytelmän ja vetelee laajalla pensselillä koko skaalansa käyttöön. Olen aina pitänyt kovasti Santun tyylistä replikoida ja käyttää ääntään, joten meille Santtu-faneille tämä on kyllä silkkaa nautintoa, vaikka välillä hiukan pelottaakin roolihenkilön käytös. Hienosti komppaa vierellä Pihla Penttinen, joka ei vaimona olekaan mikään hiljainen hissukka vaan laukoo omiakin mielipiteitään niin että takuulla kuuluu viereiseenkin kaupunginosaan. Raskausmahakin saa tarvittaessa kyytiä. Katja Küttner ja Matti Onnismaa urakoivat useissa pienissä sivurooleissa, joista parhaiten mieleeni jäi Katjan taiteilijaystävä ja Matin hieronnasta pitävä mummeli.

Näytelmäkirjailija sekä keravalainen ja koiransa

 Väliajalla yksi pariskunta oli kuulemma poistunut paikalta, ajoivat varmaan Audilla tai olivat Keravalta tai mistä lie, ehkä pilkka osui omaan nilkkaan tai sitten ei muuten vaan napannut. Minä tykkäsin näytelmästä oikein paljon, koomisessa valossa hiton vakavaa asiaa ja varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun ajatukset lähtevät vähän liian hurjille kierroksille. Nasevaa tekstiä ja napakkaa dialogia, ja varsin monipuolinen lavastus, joka muutui pienillä kikoilla moneksi.

 Niin, istuimme toisessa rivissä ja edessäni eturivissä istunut nainen kaivoi kesken näytelmän tyynesti kännykkänsä esiin ja otti parit valokuvat näyttelijöistä! Hämmennyin itsekin tapahtuneesta enkä älynnyt heti reagoida, mutta kun väliajan jälkeen nainen kaiveli kännykän esiin uudestaan ja alkoi zoomailla kesken kohtauksen, kopautin häntä nätisti olkapäälle ja sanoin, ettei esityksiä saa kuvata. Laittoi kännykän heti pois eikä sen jälkeen enää kuvannut. Hyvä niin. Miten tämä on niin vaikeaa? Itselleni on päivänselvää, ettei esityksiä kuvata (ellei asiasta erikseen ole mainintaa ennen esitystä, että tätä nimenomaista näytelmää SAA kuvata mielin määrin). Onneksi ei ottanut selfietä sentään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Ryhmäteatteri!) 

9 hyvää syytä elää / Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää / Ryhmäteatteri

Kantaesitys 10.10. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Kaisa-Liisa Logren
Lavastus-ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Koreografia Kaisa Niemi
Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen

Rooleissa : Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström

Klara Harmaa (Ella Mettänen) 

 Sunnuntaisen talviaikaan siirtymisen jälkeen oloni ja eloni on ollut jotensakin tahmeaa, kuin kävelisi tervassa ja silmien edessä sumea kalvo. Tekisi mieli vain nukkua, syödä suklaata ja käpertyä peiton alle vaikkapa hyvän kirjan kanssa (tällä hetkellä luen Markus Kajon uusinta kirjaa "Tandem-Kentauri", on ollut mukava taas huomata, että muillakin on päässään varsin outoja ajatuksia). Sammuttaa valot, pötkötellä pimeässä, vaipua talvihorrokseen ja havahtua sitten ympäröivään maailmaan joskus keväällä. Työ on kuitenkin pakottanut minut liikkeelle pariin otteeseen tällä viikolla, onneksi. Muuten olisi liian helppoa jäädä kotiin, olla kohtaamatta ketään, olla vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa (vaikka en edes asu yksin).

 Olin 90-luvun alussa tovin täysin toimettomana ja työttömänä, päivärytmini oli aivan sekaisin. Saatoin lukea kirjaa piskuisessa vuokrakämpässäni aamuseitsemään, nukkua kolmeen asti iltapäivällä, jättää reagoimatta ovikellon soittoon (kävin ehkä hissukseen kurkistamassa ovisilmästä, kuka oven takana on ja vielä suuremmalla syyllä jättää avaamatta), käydä pikaisesti lähikaupassa juuri ennen sulkemisaikaa ostamassa juustopatonkia ja Fanny-vanukasta. Kyllä, juuri nämä samat kaksi tuotetta jokaisella kerralla. Ja viime hetkillä kauppaan ihan vaan siksi, että kohtaisi mahdollisimman vähän ihmisiä ja kaupassa ei voisi jäädä kenenkään kanssa suustaan kiinni, koska sulkemisaika ja kova kiire kotiin. Kiire takaisin oman kodin turvaan.

 Tasan 13 vuotta sitten olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, murtanut nilkkani ja ollut kotona kipsi jalassa kaksi kuukautta, vaihtanut työpaikkaa vastuullisempaan, isompaan yksikköön ja kaikki tietenkin kasautui päälleni samaan aikaan. Koin epäonnistuneeni täydellisesti niin työssäni kuin siviilielämässäni, ja sitten oltiinkin pitkään sairaslomalla ja työpaikka ja -tehtävä vaihtui "iisimpään". Sairasloman aikana liikuin ulkona vain pakolliset kuviot. Onneksi minulla oli silloin koira, jonka kanssa ulkoilu oli päivän kohokohta. Ulkona menin omituisia reittejä, etten vaan törmäisi tuttuihini ja ystäviini. Ettei kukaan katsoisi silmiin ja mikä pahinta, kysyisi "Miten sulla menee?" Päivä kerrallaan mentiin ja pienin askelin palattiin takaisin työelämään ja ihmisten pariin. Usein olen miettinyt, miten lähellä on ollut se, että olisin ns. pudonnut kelkasta kokonaan.

Lumi (Pihla Penttinen) 

 Erakkofiilis nostaa yhä päätään silloin tällöin, se kestää päivän tai kaksi ja toistaiseksi siitä on aina noustu. Tällä viikolla työt ovat katkaisseet hyvinalkaneen talvihorrokseni, kuten jo kerroin. Mutta torstaina oli edessä kolmen vapaan putki, ja niistä joka iltana teatteria... Tunnistan oireet esimerkiksi siitä, että aamulla herättyäni mietin, jaksanko sittenkään lähteä toiselle paikkakunnalle teatteriin. Mieli tekisi olla kotosalla tekemättä yhtikäs mitään, yöpaitasillani tukka sekaisin. Pohdin pitkään, että lähteäkö vai jäädä. Päätin lähteä. Menomatkan aikana mietin vakavissani ties kuinka monennetta kertaa, että lopettaisiko bloginpidon kokonaan ja miten sen tekisin. Hissukseen vai kertarysäyksellä. Kuka jäisi kaipaamaan, unohtuisiko juttuni nopeasti. Uusia kirjoittajia tulisi (on tullut jo), elämä jatkuisi. Näiden aatosten sijaan päätin sitten kuunnella äänikirjaa, joka veikin täysin mennessään ja pian olinkin jo Helsinginkadulla.

 Lippukassalla sain loistavaa palvelua ja ostin kirjankin, Soila Lehtosen koostaman "Draamaa Suomenlinnassa - Hyvän omantunnon kesäteatteria" ja kirjan kanssa tuli heti tilaongelmia, sillä se ei mahtunut laukkuuni. Narikassa sain kuitenkin erinomaista palvelua, kun nuorukainen kipaisi tuosta noin alakerrasta minulle kassin, jonne sain kirjan säilöön. Kahviossa sitten minut huumasi ihana pullantuoksu, ja jo ennen esitystä oli sellainen fiilis, että kyllä kannatti lähteä "isolle kirkolle" ja haukkasin tyytyväisenä pullastani palasen.

 Esityksessä tuettuun vuokra-asuntoon muuttanut Klara (Ella Mettänen) tarkkailee uuden asuntonsa ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Hitaasti, mutta varmasti rollaattorinsa kanssa tepsuttava papparainen (Santtu Karvonen) , laitapuolenkulkijan oloinen kumarainen mies (Robin Svartström) hihnassa tempoilevan koiransa (Juha Kukkonen) kera, kiireinen nainen (Minna Suuronen) painavia kauppakassejaan kantaen, toimelias ja vauhdikas postinkantaja (Santtu Karvonen), nuori tyttö (Pihla Penttinen) leikitellen matkalla kouluun. Kaikilla selkeä suunta jonnekin, kaikki jotenkin huolettomina ja varmoina etenemässä kuka minnekin. Kaikenlaisin askelin, mutta etenemässä kuitenkin. Ja tuonne muiden ihmisten joukkoon pitäisi Klarankin uskaltautua, mutta sepä ei olekaan niin helppoa. Kaupassa pitäisi käydä edes pikaisesti suklaaostoksilla, mutta jo pelkästään asunnon oven avaaminen on aivan ylivoimainen suoritus. Ei auta mielikuvaharjoittelu eikä raphenkiseen supersankarihahmoon tukeutuminen, ei aurinkolasit silmillä, ei touhukkaan äidin (Pihla Penttinen) soittelu eikä omahoitaja Jannen (Robin Svartström) pikavisiitti. "Kyllä sä klaaraat tän homman!" huikkaa Janne iloisesti ovesta kiirehtiessään seuraavan mielenterveyskuntoutujan luo kotikäynnille.

Minna Suuronen 

 Ennen lähtöään Janne on ehtinyt antaa Klaralle kynän ja vihkon, johon tulisi kirjata päivittäin yhdeksän hyvää syytä elää. Listan muodossa Erlend Loe- tyyliin. Alkuun kun pääsee, listan pitäisi syntyä kuin itsestään ja kymmenes syy ei enää suuria ponnistuksia vaadi. Nukkuminen, suklaa, lavuaarissa majaileva kämppis eli hämähäkki... siinäpä ne. Lista jää pahasti kesken. Paikalle porhaltaa vielä Klaran sisko Ursula (Minna Suuronen), jolla riittää elämässään säpinää, menoa, töitä ja rakkautta.

 Lopulta Klara saa itsensä ulos raittiiseen ilmaan ja törmää ensimmäisenä mieheen ja koiraan, joiden touhuja on ikkunastakin seuraillut. Koira tekeekin heti tuttavuutta pienen arastelun jälkeen ja voi sitä iloista hännänheilutusta ja suoranaista tanssahtelua. Väkisinhän tässä suupielet nousevat hymyyn! Miten mainio onkaan tämä Urho-Kalevaksi nimetty sekarotuinen turre! Tekisi itsekin mieleni mennä vähän korvan takaa rapsuttelemaan. Tämän koiruuskontaktin myötä Klarankin tilanne hissukseen etenee, pienin askelin tosin, mutta kuitenkin. Huomaan, että katsekontaktin välttelyn lisäksi hän välttelee myös tietyn kirjaimen lausumista ääneen... Saamme tutustua hiukan tarkemmin myös muiden kanssaihmisten elämäntilanteisiin ja kaikki ei ole sitä miltä äkkiseltään on näyttänyt. Mieleeni nousee Täti ja minä - näytelmän Kempin repliikki, jossa hän toteaa, että "kaikki me täällä tavallaan onnumme, eikö vaan?". Jokaisella on oma tarinansa, omat kipupisteensä, omat syynsä ja seurauksensa.

Klara, Urho-Kaleva ja Oskari 

 Ihana, osittain hyvin surumielinen mutta toivorikas tarina, jossa oivallisia vinkkejä kanssaeläjien huomioimiseen pieninkin teoin ja myös kritiikkiä sote-palveluiden ja muiden vastaavien suuntaan. PsykPolille saa soittaa vaikka keskiyöllä, ja käyntiajan saa jo kolmen viikon päähän. Monelle seuraava aamukin on jo ylitsepääsemätön juttu.

 Minua viehätti lavastuksen minimalistisuus ja avaruus, keskellä ollaan ja reunoilla tapahtuu kaikenlaista ja maailma pyörii ympärillä? Ei pelkästään niin. Kun päästää oman maailmansa sisälle jonkun edes hetkeksi, sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Viehätyin taustan projisoinneista, sateesta, hämähäkistä, vastapäisen talon ikkunoista... Erityisen suurella ilolla ja nautinnolla seurasin, miten uskottava, tarkka ja pakahduttavan herkkä oli Ella Mettänen Klaran roolissa. Muutkin roolihenkilöt olivat taiten ja suurella sydämellä tehtyjä, vaikka olisi ollut ainesta huvittaviinkin hahmoihin. Suorastaan rakastuin Urho-Kalevaan ja kahvimaitoa hakevaan rollaattoripappaan.

Santtu Karvonen 

 Mitä luulette, saiko Klara listansa kirjoitettua? Minä ainakin sain heti kotimatkalla, ja se syntyi hirmuisen helposti. Jotenkin piristyin tästä reissustani kovasti!

Tallen 9 hyvää syytä elää torstaina 1.11. 2018 :

1. Kiireetön aamu ja vapaapäivä 
2. Saunominen omassa saunassa omaan tahtiin 
3. Maukas ruoka 
4. Kiinnostava äänikirja 
5. Ystävälliset sanat lippukassalla 
6. Erinomainen palvelu narikan nuorukaisella 
7. Tuore, herkullinen pulla 
8. Loistava, ajatuksia herättävä teatteriesitys 
9. Iloiset jälleennäkemiset, lämpimät katseet, halaukset ja ihan oikean koiran rapsutus ja hännänheilutus 

Ja se kymmenes tulee kuin itsestään : kanssaihmiset 

Täällä ei olla yksin, muistetaanhan se.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen vapaalipulla, suurkiitos Ryhmäteatteri!)

ps. Jos "Draamaa Suomenlinnassa"-kirja kiinnostaa, se on ostettavissa teatterin lippukassalta hintaan 25 €.

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinnan Hyvän Omantunnon Linnake

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Koreografi Kirsi Karlenius
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Mimosa Kuusimäki
Ohjaajan assistentti Hanna Espo
Laulunopettaja Jussi Tuurna

Veljekset : Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero)

Muissa rooleissa : Mikko Hänninen, Jari Nissinen, Konsta Mäkelä, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Alvari Stenbäck, Julius Martikainen, Peter Nyberg, Arto Muukka ja Lasse Viitamäki

Tästä mallia Suomi100-juhlintaan!

 Suomen 100v-juhlinnat ja ns. klassikot. Toistaiseksi on nähty niin Tuntematon sotilas kuin Niskavuoren nuori emäntäkin, tiettävästi olisi meikälikalla vielä luvassa toinenkin tuntematon sotilas (Nightwishin musiikilla ryyditettynä!) sekä Täällä Pohjantähden alla. Silmiini on osunut ainakin neljät eri veljeskatraat ja kaikki omalla tavallaan pirun kiinnostavia - kolme niistä olisi nähtävissä vain kesällä ja niin lyhyen ajan sisällä en minäkään kykene sentään katsomaan samaa tekstiä useampana versiona. Pientä karsintaa oli siis suoritettava, ja logistiikkasyistä ikäväkseni jouduin tässä vaiheessa jo sanomaan ei Ypäjän Musiikkiteatterin veljeksille.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olen ehtinyt jo vähän haukottelemaankin ohjelmistovalintojen edessä. Seitsemän veljestä, taas! Eikö nyt mitään muuta... Tarkempi muistelo olikin paikallaan, sillä en minä nyt sitten niin montaa kertaa ole loppujenlopuksi veljeksiä nähnytkään (kolme kertaa) - tuoreimpana Naantalissa kesällä 2010 nähty versio, joka toteutettiin neljän näyttelijän voimin. Toisaalta, tietyt teokset ovat syystäkin klassikkomaineensa veroisia ja mielestäni kestävät kyllä tulla tämän tästä uudelleenpäivitetyiksi, vaikka ennakkoon tuntuisikin siltä, että saisi silmät täyteen pölyä. Samalla voi juhlistaa jotain muutakin merkkipaalua, kuten Ryhmäteatterin tapauksessa 50v-synttäreitä.

 Olen useasti manannut sitä, etten vuonna 2002 älynnyt mennä Lahden Kaupunginteatterin Seitsemää veljestä katsomaan. Mahdollisuus olisi ollut, mutta ei. Tyhmä mikä tyhmä. Kari Heiskasen ohjaus ja liuta näyttelijöitä, joista 1/7 oli minulle ennestään tuttu ja hänkin vain nimensä puolesta. "Enhän mä edes tiedä keitä noi loput jätkät on!" Voi Talle, Talle... ei näin! Nyt, 15 vuotta myöhemmin, minulle tarjoutui tilaisuus korjata edellisen elämäni virheet ja ottaa avosylin vastaan uusi sukupolvi veljeksiä. Kari Heiskasen ohjaus, peräti 4/7 "tuttua" veljestä ja lavalla muutama muukin hyväksihavaittu tapaus.

 Pari viikkoa sitten istuin muutaman tunnin seuraamassa Suomenlinnan veljesten harjoituksia ja vaikka näkeminen pintaraapaisuksi jäikin, olin erittäin vakuuttunut siitä, että tulossa on melkoista herkkua. Myöhemmin olisi enää kyse siitä, miten paljon lopulta kokonaisuuteen tykästyisin (veljesten edessä kun olin jo lähes polvillani). Mikä porukka! Harjoituksissa olin viikkoa ennen ensi-iltaa, esityksessä viikko ensi-illan jälkeen, ennen pienoista juhannustaukoa. Menimme Suomenlinnaan hyvissä ajoin aiemmin päivällä, ja samaa toki suosittelen muillekin. Kävimme tutustumassa hurmaavaan Lelumuseoon sekä istuimme tovin Panimoravintolassa lammasmakkaroista ja lohikeitosta nauttien.

 Itse linnakkeen sisällähän on kylmänkosteaa, joten kannattaa varata mukaan lämmintä vaatetta. Katsomon penkeillä oli valmiiksi vilttejä, joita aseteltiin sitten ylle ja alle. Esityksen alkuun oli alle 10min, ja kyllä tuntui aika matelevan! Oli varsin malttamaton olo, sellainen "aijai kohta mennään"-tyylinen, jonka lomassa vielä hierotaan käsiä innokkaasti yhteen. Se kävi myös alkulämmittelystä. Itse esitys pyörähti käyntiin siten, että Timo (Mikko Virtanen) marssi lavalle ja näytti, miten kävisi puhelimelle, jos sellainen pärähtäisi jossain soimaan... Eipä muuten soineet puhelimet katsomossa tämän vedon jälkeen!

 Ja sitten tosiaankin mentiin! Reilu kolmituntinen vierähti kuin varkain, ja tarjosi juuri sopivassa suhteessa päivitetyn klassikon. Sain enemmän mitä uskalsin toivoa. Tässä muutamia huomioitani...

 Ensimmäistä kertaa kiinnitin kunnolla huomiota Kiven kauniiseen kieleen ja moninaisiin tapoihin lausua sitä. Mannaa korvilleni tarjosi etenkin Juhani, sillä mielestäni Santtu Karvosella on hyvin persoonallinen tapa "makustella" sanoilla, en osaa edes selittää tätä. Se pitää itse kokea. Mieleeni olivat myös kujeileva Eero (Elias Keränen) sekä "järjen ääni", vakuuttava Aapo (Eino Heiskanen). Vakuuttavuus tosin petti siinä vaiheessa, kun piti toimia puhemiehenä Venlan (Pihla Pohjolainen) kosinta-asiassa useammankin velipojan ja myös itsensä puolesta. Pakit tuli niin että heilahti. Kiven tekstin joukkoon oli ujutettu sinne tänne pientä extraa, joka ei häirinnyt ainakaan minua lainkaan. Tokihan Toukolan pojat voivat laulaa Dire Straitsia (ruotsiksi!), toki Eero voi napakasti todeta lukemisen olevan "vittu miten helppoa" ja myös slangia voi sama heppu vääntää reteästi kaupunkireissusta palatessa, vaikka Helsingin sijaan olisi käyty Hämeenlinnassa. Takuulla tekstin seassa oli muitakin jippoja, joista osa meni suloisesti ohi.

Ei ole Aapolla helppoa puhemiehenä...

 Vaalea lavastus itsessään ei mitään ihmeitä tarjonnut, mutta eri tilanteiden myötä se kyllä osoitti toimivuutensa ja porukan vauhdikkaassa käsittelyssä ( + ripaus mielikuvitusta ja teatterin taikaa) muuntui nopsasti niin saunaksi, Impivaaraksi, Jukolaksi, metsäksi kuin juhlapaikaksikin. Harjoituksissa havaitsin ohjaaja Heiskasen painottavan liikettä ja dynaamisuutta ja sitä kyllä nähtiin yllinkyllin, hyvänä esimerkkinä vaikkapa joulunviettokohtaus, jossa meinasi tulla katsojallekin hiki.

Suomenlinnan kesäteatteri tarjoaa harvinaista herkkua siinäkin mielessä, että vastapuolen katsomo on koko ajan nähtävissä, ja minusta on useinkin mielenkiintoista seurailla muiden katsojien ilmeitä ja reaktioita, jos se suinkin vain on mahdollista. Toki katseeni pysyi suurimmaksi osaksi lavan tapahtumissa, mutta silloin tällöin vilkuilin muuallekin. Kyllä sielläkin silmäkulmia pyyhittiin milloin mistäkin syystä ja ilmeet vaihtelivat hämmästyksestä ihastukseen.

 Musiikkipitoisestakin kokonaisuudesta pidin äärettömän paljon, ja aina joukosta nousee esiin muutama suosikkikohtaus. Tällä kertaa sisimpäni ripsi värähteli ja resonoi eniten siinä, kun nuorimmainen Eero sai hoitaakseen aapiskirjan opettamisen muille. Voi jestas mitä ilmeitä ja pidäteltyä kiukkua etenkin Juhanilla, kun "Ö muuttuu välillä A:ksi ja on täten ensimmäinen". Kevyttä kuittailua. Ja voi mitä iloa ja riemua, kun kirjaimet muuttuvat lauseiksi. Melkein jo luulin, että koko katsomo räjähtää ilmaan, kun Juhani viimein oppi lukemaan. Eihän siinä kunnolla uskaltanut edes hengittää, tunnelma oli samansorttinen kuin "Kuninkaan puhetta" katsoessa. Jännitti niin paljon toisen puolesta, että tuleeko tuosta nyt yhtikäs mitään - ja tulihan siitä! Enää puuttui, että yleisössäkin olisimme kaivaneet oluthaarikat esiin ja järjestäneet lukutaidon kunniaksi kunnon peijaiset painiotteluineen kaikkineen. Toinen lempparikohtaukseni oli nerokkaasti toteutettu Viertolan härkien piiritys, johon liittyen Laurikin (Miro Lopperi) avasi viimein sanaisen arkkunsa ja nousi sanoineen kirjaimellisesti ilmaan.

Karhujahdissa, Lauri etunenässä 

 Veljeksethän olivat yhdessä ja erikseen omanlaisiaan hahmoja, niin kuin pitääkin. Kuten aiemmin mainitsin, oli 4/7 minulle aiemmilta vuosilta tuttuja (Santtu, Eino, Mikko ja Tommi) ja pirun kiintoisaa ja mieluisaa oli nähdä heitäkin taas vähän toisenlaisessa roolissa. 3/7 (Elias, Miro ja Eero) näin lavalla ensimmäistä kertaa, ja totisesti toivon näkeväni kaikkia kolmea jatkossakin tositoimissa. Tämän kolmikon joukosta nousi koko veljespoppoon lempparihahmokseni kaikensorttisilla uhkakuvilla maalaillut ilmeikäs Simeoni (Eero Ojala), jolla pysyi hyvin kädessä tarvittaessa niin kampa, viinaputeli kuin taikinakin. (Kävi myös mielessä, että jos jossain vaiheessa Suomenlinnassa nähtäisiin uusi tuleminen Taru Sormusten Herrasta-spektaakkelista - jonka senkin 80-luvulla missasin - haluaisin ehdottomasti nähdä Elias Keräsen Frodona!)

 Vakuuttavasti hoitui niin lukkarit (Jari Nissinen), nimismiehet (Mikko Hänninen), Taula-Matit (Konsta Mäkelä) kuin Rajamäen rykmentitkin (Mäkelä ja Katariina Lantto) ja lisäksi Viertolan väki härkineen, Toukolan pojat sekä hameväki. Ja karhu! Laulu-ja tanssipuoli oli hyvin hallussa tällä porukalla, ja toki veljeksetkin pääsivät ajautumaan tanssin pyörteisiin ja balettiaskeleitakin otettiin.

Juhani ottaa haltuun Aapista 

 Aiemmin minulle on Seitsemästä veljeksestä tullut ensimmäisenä mieleeni pellavaiset asut, jatkuva mölinä, painiminen ja uhoaminen, lauma sonneja (monessakin mielessä), saunanpoltto ja kurranpeluu. Tämän veljeskaartin nähtyäni päällimmäisenä mielessäni on se, että kaiken hässäköinnin jälkeen on mahdollista kasvaa ihan kelpo kansalaisiksi ja rauhoittua. Mahdollisuus kasvuun kumpuaa sitkeydestä ja yhteisön hyväksynnästä. Linnakkeen uumenissa kauniin moniäänisenä kaikuva loppulaulu herkisti mieleni totaalisesti ja kruunasi illan. Olipa upea lopetus! Yllättäen teki mieli vetää vilttiä korviin ja uinahtaa niille sijoilleen, rauhoittunein mielin. Vaan paluulautta ei liiemmin odottele, joten se siitä.

 Pitkästä aikaa minulla heräsi hinku nähdä tämä uudestaan, näytelmien kohdalla niin ei ole usein tapahtunut. Hinku jos herää sielläkin suunnassa, tsekkaa esityspäivät vaikkapa tästä. Anteeksi vielä kiroilu, mutta olihan tämä nyt helvetin kova! Ryhmiksen keväinen Peer Gynt oli silkkaa herkkua kaltaiselleni teatterihörhölle, ja tämä jatkoi samaa linjaa.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

ps. Samalla reissulla jutusteluhaaviini tarttui Pihla Pohjolainen, jonka kiintoisa haastattelu luvassa lähiaikoina!

Seitsemän veljeksen harjoituksia seuraamassa

 Aiemmin keväällä minuun oltiin meilitse yhteydessä Ryhmäteatterin suunnalta ja tiedusteltiin halukkuuttani pienimuotoiseen yhteistyöhön teatterin 50v-juhlavuoden tiimoilta. Keväällä ohjelmistossa pyöri Peer Gynt, jota olin jo muutenkin menossa katsomaan ja kokemuksestani kirjoittamaan. Vastausmeilissäni ehdotin, josko voisin vaikkapa kesällä mennä Suomenlinnaan seuraamaan hetkeksi kesäteatteriharjoituksia. Siinä vaiheessa ei kesän näytelmää oltu vielä julkistettu. Ehdotukseni otettiin hyvin vastaan ja lupasimme olla asian tiimoilta yhteyksissä myöhemmässä vaiheessa.

 Myöhempi vaihe koitti ja näytelmänä olisi Aleksis Kiven klassikko Seitsemän veljestä, ohjaajana Kari Heiskanen ja veljesten rooleissa Santtu Karvonen/Juhani, Tommi Rantamäki/Tuomas, Eino Heiskanen/Aapo, Eero Ojala/Simeoni, Mikko Virtanen/Timo, Miro Lopperi/Lauri ja Elias Keränen/Eero. Ensemblessakin olisi mukana minulle jo aiemmin tuttuja nimiä (mm. Peter Nyberg ja Pihla Pohjolainen). Pakko oli heittää pienet tuuletukset kehiin kotona "JES!" -huutojen siivittämänä. Tätä porukkaa menisin enemmän kuin mielelläni seurailemaan. Olin pari vuotta aiemmin päässyt haastattelemaan suuresti ihailemaani ja arvostamaani Kari Heiskasta ja samalla reissulla hetken seurannut Karin käsikirjoittaman ja ohjaaman "Sormet hunajapurkissa"-näytelmän harjoituksia Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä. Se päivä oli yksi "urani" tähtihetkistä ja varsin onnistuneesta reissusta jäi mieleeni ajatus, että kunpa voisin joskus seurata, kun K. Heiskanen ohjaa isompaa joukkoa (siinä näytelmässä kun oli vain kaksi roolihenkilöä). 

 Kesäkuun alkupuolella, viikko ennen Seitsemän veljeksen ensi-iltaa (15.6. ensi-ilta), herään puoli kuudelta isännän kanssa, ajelemme taksilla linja-autoasemalle ja siitä varsin varhaisella bussilla Helsinkiin. Torkun koko matkan, koska kesälomalla en ole tottunut heräämään aikaisin ja minulla on suuria vaikeuksia pitää silmiäni auki. Jo aamulla näyttää siltä, että tulossa olisi varsin aurinkoinen päivä ja hellelukemat paukkuisivat siellä sun täällä. Minulla on kassissani varusteina pipoa, kaulaliinaa ja pitkähihaista paitaa - kokemuksesta kun tiedän, että Hyvän Omantunnon Linnakkeen sisäpuolella saattaa olla hienosta säästä huolimatta hyytävän kylmä. Talsimme pitkin Espaa Kauppatorille, jossa olemme jo ennen yhdeksää. Tarkoitus olisi lähteä klo 9.45 JT-Linen vesibussilla kohti Suomenlinnaa. Muuta porukkaa odotellessamme ihmettelemme torivilinää, taustalla lokit rääkyvät ja joku hanuristi soittaa kolmatta kertaa Metsäkukkia. Mikäpäs siinä. 

 Paikalle saapuu ohjaajan assistentti Hanna, jonka kanssa olen sopinut harjoituksista. Juttelemme hetken ja pian paikalle alkaa valua muitakin työryhmän jäseniä, joille sanon käsipäivää. Halailuhommiin pääsen Mikko Virtasen (joka on luvannut tarvittaessa kertoa huonoja vitsejä koko menomatkan ajan, jos minulla on vaikeuksia hereilläpysymisen suhteen) sekä Peter Nybergin kanssa - jälkimmäistä halatessani kalautan hampaani hänen kaulassaan roikkuviin kuulokkeisiinsa kohtalaisen rajusti. Hyvä alku tällekin reissulle! Toivotan hyvää huomenta torilta mansikoita ostaneelle Kari Heiskaselle ja ilmoitan tulevani harjoituksia seuraamaan. Tämä selvä. 

 Ahtaudumme turistiryhmän mukana vesibussiin ja suuntaamme kannelle. Istumme samassa pöydässä Arto Muukan, Jane Kääriäisen ja Peter Nybergin kanssa (ensemblen väkeä kaikki). Menomatkan aikana käy ilmi, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa ja että minulla on yllättävän vähän kalenterissani kesäteatterireissuja luvassa. Ja että Harakan saareen saisi hienon kauhunäytelmän viriteltyä syysiltojen iloksi. Paatista poistuttaessa Santtu Karvonen bongaa väkijoukossa meidät ja toivottaa tervetulleeksi "isolle kirkolle". Tunnetusti en ole liikkeissäni kovin ripeä - sen sijaan täytyy ihailla näyttelijöitä, jotka suorastaan kiiruhtavat työpäivää kohti ja jään porukasta jälkeen. Onneksi Virtasen Mikko nappaa pahasti jälkeenjääneen bloggarin kainaloonsa ja ohjaa varmoin ottein kohti linnaketta. Pikainen kierros pukuhuoneen puolella, parit käsipäiväät ja liuta paidattomia miehiä. Ja suklaaparvi!?

 Katsomme parhaaksi mennä linnakkeen sisäpuolelle ja valkkaamme katsomosta sopivat paikat. Ohjaaja haluaisi jo aloittaa, mutta vaatteiden vaihto tuntuu kestävän ja kestävän. Pistän joutessani pipon päähäni. Sisäpuolella on kohtalaisen viileää. Koreografi Kirsi Karleniuksen johdolla olisi tarkoitus käydä muutamaa tanssia läpi, mutta äijiä ei näy missään. Ajattelen mielessäni, että eipä tämä kovin kellontarkkaa näytä olevan... No, lopulta kaikki ovat paikalla ja tanssiharkat voidaan aloittaa. "Ja lähtee jappa-paada-da, tytöt kiertää sisällä ja kolme poikaa ulkoringissä". Joku nimeltämainitsematon veljes siellä mennä teputtaa omiaan, kun pitäisi ottaa reippaita juoksuaskelia. Tuomas (Tommi Rantamäki), Lauri (Miro Lopperi) ja Aapo (Eino Heiskanen) naureskelevat veljiensä menoa sivummalla ja menevät keskelle hienoon tähtimuodostelmaan näyttämään mallia tanssimisesta. Simeonia (Eero Ojala) ei näy lavalla, kas häntä kun ei moinen syntinen meno kiinnosta lainkaan. Sama otetaan uusiksi useampaan otteeseen ja välillä koko kuvio saadaan sujumaan paremmin, välillä ei. "Sori mä mokasin"-tunnustus vastaanotetaan "Ei haittaa, virheistä opitaan!"-kommentilla ja eikun uudestaan. 

 Jappa-paada-da toistuu sen verran useaan otteeseen, että se jää jo päähäni soimaan ja paikalle saapuu vielä valokuvaaja, joka tuokin harjoituksiin hiukan erilaista meininkiä. Tansseja kuvataan eri suunnista useampaan kertaan, jotta saataisiin paras mahdollinen lopputulos kuviin (toisin kuin nämä meikäläisen epäselvät otokset). K. Heiskanen tuntuu tietävän tarkkaan mitä haluaa, ja hyvä niin. Hän haluaa kuviin dynaamista liikettä, ei patsastelua ja tyhjää tilaa. Tanssiessa on tullut hiki, joten pidämme pienen paussin ja sitten jatketaan Karin ohjauksessa. Meidätkin ohjataan istumaan toiselle puolelle katsomoa, ettemme näkyisi valokuvissa taustalla. 

 Seuraavassa kohtauksessa Rajamäen rykmentti saapuu. "Voimaa! Intensiteettiä! Puhetta pitää tulla isosti!" ohjaa Kari. Muutama kohtaus käydään näillä ohjeilla läpi uusiksi valokuvaajan seuratessa koko ajan tilanteita. Nimismies (Mikko Hänninen) saapuu. Taula-Matti saapuu. Impivaara rakentuu näyttämölle kuin tyhjästä. "Makeasti oravainen" kajahtaa komeasti ilmoille. Lähikuvia kasvoista - iloa, hämmennystä, haaveilua, uhoa. Lauri näpertää käpylehmän parissa. Iloitkaa ja riemuitkaa ---> ruokatunnin paikka. Tässä vaiheessa harjoituksia olen jo ihan myyty. Hurmaavaa sakkia nämä veljekset, niin omanlaisiaan persoonia kaikki!

 Läheisessä ravintolassa on tarjolla päivittäin makoisa lounas noutopöydästä, ja sinne mekin muiden perässä suuntaamme. Istumme hiukan syrjemmälle yhdessä, yllätys yllätys, Mikko Virtasen kanssa ja koskapa hän on porukasta tutuin ja "saman kylän poikia", kysyn Mikolta ruokailun lomassa muutaman kysymyksen harjoitusprosessiin ja roolihenkilöönsä Timoon liittyen.

 Kertoisitko aluksi hiukan harjoituksista ja siitä, miten päädyit porukkaan mukaan. "Harjoitukset alkoivat 2.5. Ensin treenattiin kaksi viikkoa Ryhmäteatterissa Helsinginkadulla ja tänne saareen tulimme toukokuun puolivälissä. Pitkiä päiviä on vedetty ja tiivistä menoa on ollut, tosin viikonloput on pääsääntöisesti pidetty vapaina ja se on ollut levon kannalta ihan hyvä asia. Mukaan päädyin ihan aukkareiden kautta, Santtu oli valmiiksi mukana Ryhmiksen kiinnitettynä näyttelijänä ja tietääkseni Kari oli Tommia pyytänyt mukaan suoraan. Viittä veljestä haettiin aukkareiden kautta joulukuun alussa ja valituille ilmoitettiin heti saman päivän aikana. Kari kysyi tilaisuuden alussa, että ketä veljeksistä haluaisit näytellä. Mä jotenkin näin itseni Laurina, mutta päädyinkin näyttelemään Laurin kaksoisveljeä Timoa."

 "Kun näyttämöllä on käytännössä koko ajan seitsemän miestä, täytyy roolityön olla vuoropuhelua ja avointa sille, mitä muut tekevät. Täytyy osata asemoida itsensä koko veljeskatraan dynamiikkaan, ja paljon onkin muotoutunut harjoitusten aikana. Ei voi tulla tavallaan valmiina tai "tällainen Timo on"-tyylillä harjoituksiin. Siitä voi olla jonkinlainen haju, että tuohon suuntaan haluan yrittää roolihahmoani viedä. Kari on ohjaajana myös hyvä haastamaan, ja hänellä on pitkä kokemus niin ohjaajana kuin näyttelijänäkin, ja silmää koko jutulle. Ensin olen tehnyt jollakin tavalla ja Kari on ehdottanut, jospa tekisin seuraavalla kerralla aivan päinvastaisesti ja katsotaan mihin se vie. Timoa pidetään vähän tyhmänä ja lapsenomaisen yksinkertaisena, ja Kari ehdotti kerran treeneissä, että mitäpä jos Timo olisikin maailman fiksuin äijä! Haastetaan omaa ajattelua hahmosta eikä lukkiuduta yhteen oikeaan tapaan tehdä, ihmisissä on kuitenkin aina monia eri puolia. Ei kukaan jaksa katsoa kolmea tuntia sitä, että joku on lavalla pelkästään tyhmä."

 Mikä on ollut harjoituksissa helppoa, mikä haastavaa? "Tässä porukassa on ollut helppoa ihan alusta asti kokeilla eri juttuja, oon digannut tehdä yhdessä. Miro Lopperi on ainut ketä en tuntenut ennestään, ihan loistavia tyyppejä kaikki ja on ollut todella luottavaista tehdä kimpassa. Haastavinta on ollut energian ylläpitäminen, Timo kun ei ole mikään kovin puhelias kaveri. Täytyy koko ajan pysyä tiukasti tilanteissa ja pystyä näyttelemään ulos asioita tavallaan taustalla. Seitsemän miehen porukassa energiatason, vimman ja palon on oltava koko ajan kova, jotta kaikki erottuisi. Balanssin hakeminen on ollut haastavaa."

 Mikä on mieluisinta omassa hahmossasi? "Musta on ihanaa, että Timosta on tullut jotenkin vilpitön ja avoin hahmo. Hän kokee asiat tosi aitoina, on hyvin nauravainen ja itkeväinen, elää mukana muidenkin tunteita."

 Jos joku nyt jossain mietiskelee, että "taas tämä Seitsemän veljestä, tämän oon nähnyt jo viiteen kertaan", niin miksi kannattaisi lähteä katsomaan tämä kuudeskin versio? "Koska tämähän on niistä kuudesta paras! Ja tässähän on myös musiikkia, ensemblehan on musiikillisesti tosi lahjakasta porukkaa ja kyllä me veljeksetkin siellä jotain sjungaillaan..."

 "Haluan sanoa vielä lopuksi, että Kari veti aikoinaan meille Teakissa näyttelijäntyön mestarikurssin maisterivuosina, ja mä en päässyt sinne, koska tein jotain proggista samaan aikaan. Tää on kyllä tuntunut nyt näyttelijäntyön mestarikurssilta. Oon kuitenkin ollut ammatissa jo jonkun aikaa ja tuntuu siltä, että oon oppinut ihan hirvittävän paljon tästä. On kiva "taiteentekemisen fiilis" ja hienoa olla mukana tässä porukassa ja Karin sanoin "kuningasnäytelmässä"."

 Suurkiitos Mikolle juttuhetkestä!

Timo/Mikko Virtanen (c) Tanja Ahola 

Luonnollisesti harjoitukset jatkuvat lounastauon jälkeen. Saamme nähdä veljeksiä karhunkaatohommissa sekä Hiidenkivellä härkälaumaa paossa. Täytyy todeta tähän väliin, että onpas muuten upeasti toteutettu, intensiivinen kohtaus! Miten suuri merkitys onkaan valoilla ja varjoilla, savulla ja äänitehosteilla sekä musiikilla. Tehokas kohtaus saa aikaan kylmiä väreitä, ja tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen näkemään tämän kohtauksen itse valmiissa näytelmässä. Karikin äityy kehumaan äänisuunnittelija-Jussia kesken kaiken, ja pienet väliaplodit ovat paikallaan myös valosuunnittelija-Villelle. Karin sanoin "vastakkaiselta puolelta päin silmiä suunnatut valot tekevät eetvarttia!" Saamme nähdä myös sulavaa äijäbalettia ja asiasta toiseen kuulemme myös pienen tarinan siitä, millä sanoilla Jukka Virtanen aikoinaan kehui Taneli Mäkelää. 

 Kuten sanottu, Karilla on vahva näkemys lopputuloksesta. Niin vahva se ei kuitenkaan ole, etteikö sinne joukkoon mahtuisi pieniä muutoksia ja kokeiluja, joita näyttelijät tarjoavat vinkkeinä. Osa havaitaan toimiviksi, osa unohdetaan kokeilun jälkeen. Taiteilijanvapautta saa käyttää ja improvisointia, silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus. "Helvetin hyvää työtä!" ohjaaja kehuu. 

Ohjaaja työssään aamulla 

 Jatketaan vielä lukkarin (Jari Nissinen) ABC-opin päähäntakomisessa sekä kurranpeluussa. Tämänkertaiset harjoitukset päättyvät Eeron ja Simeonin paluuseen Hämeenlinnan reissusta. Tuliaisena näyttäisi olevan Eeron vetelä kaupunkilaisolemus ja löysä kävelytyyli sekä halveksuva katse landepaukkujen veljesten suuntaan. Seuramieheni kokeilee vastaavaa kävelytyyliä paluumatkan koittaessa. Toimii.

 Myöhemmin saan kysyttyä Eino Heiskaselta pari pikaista kysymystä.

 "Mieluisinta omassa roolihenkilössäni Aapossa? Vahva järki ja oikeudentaju. Aapo on veljeksistä paras puhujamies. Hän kuitenkin menee veljiensä mukana kaikkialle ja puolustaa veljiään tarpeen tullen", kertoo Eino.

 Mikä on ollut haastavinta harjoituksissa? "Haastavinta on olla lavalla kuuden veljen ja muutaman muun näyttelijän kanssa samaan aikaan ja pitää tilanne elossa."

 Miksi ihmisten kannattaa tulla katsomaan juuri tämä versio? "Tämä kannattaa tulla katsomaan, jos haluaa kokea suuria tunteita ja nähdä hyvää, vauhdikasta teatteria!"

Aapo/Eino Heiskanen (c) Tanja Ahola 

 Paluureissulla tuppaamme samaan pöytään Miro Lopperin, Elias Keräsen, Katariina Lantton ja Julius Martikaisen kanssa. Pakko kehua Miron hienoja viiksiä, niistä ehdottomasti heti plussaa. Puheenaiheet eivät päätä huimaa kuitenkaan, vai mitä sanotte Suuresta Arttu Wiskari Musikaalista, jossa Elias kehuu viime kesänä olleensa mukana?

Mitä lie Elias kertoo Santulle tässä? 

Lopputoteamus näistä harjoituksista? Valokuvaajan läsnäolo toi tietysti hiukan extraa lavalle, mutta ei se kokemustani latistanut lainkaan. Oli äärimmäisen kiehtovaa seurata ohjaajaa työssään ja energistä sakkia, joka otti mukisematta vastaan äkkinäisiäkin muutoksia. Entistä enemmän olen sitä mieltä, että teatteri on parhaimmillaan nimenomaan taidonnäyte yhteistyöstä ja monien osasten summa. Itse aion mennä Seitsemää veljestä katsomaan parin viikon kuluttua ja kehottaisin sinuakin hankkimaan lippusi ajoissa - muutama näytös kun on jo loppuunmyyty! 

Lisäinfoa tästä linkistä. Kannattaa tutustua myös Ryhmäteatterin Facebook-sivuun, jossa luvassa esittelyvideoita veljeksistä. Ensimmäisenä Juhanista kertoo Karvosen Santtu.

"...ja sitten me ryypättiin!" Ei, vaan kaikki hajaantuivat kuka mihinkin ja me raahustimme läpi helteisen Helsingin Kamppiin ja bussilla kotiin. Koko päivähän tässä reissussa meni, mutta oli se sen väärtti.

Vuoden Viikset 2017 -ehdokas Miro Lopperi 

(c) Teatterikärpänen  (paitsi erikseen mainitut (c) Tanja Ahola, Ryhmäteatteri)

ps. kysyin jälkikäteen Kari Heiskaseltakin muutaman kysymyksen, niistä lisää myöhemmin.  

Peer Gynt / Ryhmäteatteri

Peer Gynt / Ryhmäteatteri, Helsinginkadun näyttämö

Ensi-ilta 3.2. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Alkuperäinen teksti Henrik Ibsen
Ohjaus ja sovitus Juha Kukkonen
Lavastus Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Koreografi Panu Varstala
Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa : Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen

 "Tarina miehestä, joka oli itse itselleen kylliksi"

 Peer Gynt kuuluu niihin näytelmiin, jotka olen jo pitkään halunnut nähdä mutta jotka syystä tai toisesta ovat olleet vielä näkemättä. Onneksi Ryhmäteatteri tarttui Ibsenin klassikkoteokseen osana 50v-juhlaohjelmistoaan keväällä ja näin minäkin pääsin vihdoin "korkkaamaan" Peer Gyntin. Tietämyksestäni kyseistä näytelmää kohtaan rajoittuu Edvard Griegin sävellyksiin mm. Vuorenpeikkojen tanssi ja Solveigin laulu, jotka onnistuin kuulemaan eräässä Tampereen Filharmonian konsertissa. Jotain kertoo sekin, että Hämeenlinnan bussiasemalla lähtökuopissa Helsinkiä kohti tapasin vanhan tutun ja kerroin, että olen menossa katsomaan Peer Gyntiä Helsinkiin. Hän vastasi, että "siitä onkin aikaa kun hän on sen nähnyt, varmaan joskus Aitoon Kirkastusjuhlilla viimeksi". Meni hetki ennen kuin tajusin, että nyt puhutaan kahdesta eri asiasta. Peer Gynt kun on täysin eri asia kuin Peer Günt...

Äiti ja Peer Gynt (Minna Suuronen ja Santtu Karvonen) 

 Eturivistä löysin itselleni oivallisen paikan ja ehdin hetken mietiskellä lavalla yksinäisenä palavaa kynttilää ja ihastella lavastusta. Heti alusta alkaen minulla oli sisälläni vahva tunne siitä, että tämä on minun juttuni. Ei ehtinyt kulua kauaakaan, kun olin hymy korvissa katsellut Peer Gyntin (Santtu Karvonen) railakasta menoa pitkin lavaa ja äitinsä (Minna Suuronen) pyöritystä niin fyysisesti kuin himpunverran liioitelluilla jutuillaankin. Miten äärimmäisen rakastettava hahmo onkaan Karvosen Peer! Niin ilmeikäs, vikkeläliikkeinen, jotenkin sydäntäpuristavan lapsenkaltainen ja utelias, mutta samalla niin hemmetin ärsyttävä rehvastelija ja uhoaja. Peer Gyntin menoa seuratessani itselläkin nousi hikikarpalot otsalle, ja moneen otteeseen teki mieleni nousta lavalle Peeriä halaamaan ja rutistamaan. Mielettömän sympaattinen hömelö, liikuttavakin.

 Valmiiksi oli siis jo positiivinen fiilis ja näytelmän edetessä se vielä nousi ja muutti muotoaan. Useampaan kertaan kävi mielessäni ajatus, että "Rakastan tätä! Tämä on juuri sellaista teatteria, mitä haluan nähdä!" Mitä kielellistä herkuttelua ja kikkailuakin, mukaan viljeltynä osuvia nykyaikaisia ilmaisuja. Miten maagisesti koko näyttämökuva muuttui hillityillä videoilla, äänillä, valoilla ja savuilla, ja hetkessä oltiin ihan toisaalla. Teatterin taikaa parhaimmillaan, ja sieluni kiittää.

Vuoren uumenissa 

 Nuori Peer siis elelee äitinsä kanssa kahden, asuntovaunussa. Alkupuoliskolla lähdetään häihin mitä lie suunnitelmissa, ja mieleeni nousi väistämättä Nummisuutarit. Juhlissa onkin melkoinen meno päällänsä ja A-ha´n "Take on me" soi. Tietenkin, Norjassa kun ollaan. Peeriä ei juhlintaan mukaan päästetä, maineensa vuoksi. Se ei kuitenkaan estä häntä iskemästä silmiään viehättävään Solveigiin (Laura Halonen) , joka lämpeneekin lähentely-yrityksille ja pienoinen lemmentarina on valmis. No, kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin onnellisissa saduissa "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ... ja sen pituinen se". Solveig-nuorikko jää yhteiseen kotiin odottamaan, ja jonkun ihmeen syyn takia Peer lähtee seikkailemaan pitkin maita ja mantuja. Voi minkä teki! Vuorenpeikkojen tanssi äityy kohtalaisen roisiksi menoksi, kun Peer vuoren sisällä panee paksuksi hurjan peikkotytön (Usva Kärnä). Jestas mitä hahmoja!

 Nimiroolin lisäksi näytelmä on totisesti täynnä toinen toistaan kiehtovampia hahmoja. Välillä on niin, että päärooli vie ja muut vikisee, mutta ei kyllä tässä tapauksessa. Erityisesti mieleeni jäivät Robin Svartströmin nahkahousutyyppi (nahkabyysat toimii aina), jo mainitsemani Usva Kärnän punatukkainen rietas vuorenasukki. Kuteet ja koko olemus vaihtuivat välillä niin tiuhaan tahtiin, että välillä en ollut ihan varma kuka missäkin hahmossa lavalla teutaroi ja joskus mietin, että miten tuokin jo ehti noin nopeasti takaisin täysin uudessa lookissa. Ei voinut muuta kuin ihastella ja hämmästellä. Kaikista lumoavimpia ja maagisia olivat tämän tästä Peer Gyntin eteen ja sivuille kuin tyhjästä ilmestyneet sarvipäiset Kierot, jotka sanattomina ja kehonkielellään estivät Peerin etenemisen tiettyyn suuntaan. Rakastin niitä hahmoja, voi että mikä keksintö ne etujalat! Erityisen hienoa oli nähdä kaksikko Laura Halonen ja Ville Mäkinen vaihteeksi ihan toisentyyppisissä rooleissa, missä olin aiemmin heidät nähnyt. (Lauraa olen nähnyt Meriteatterin jutuissa ja Villeä lähinnä musikaaleissa ja Täpäräteatterissa improamassa.)

Katsokaa nyt näitä! 

 Väliajan jälkeen olin itse tarinassa suloisesti sekaisin ja pihalla, kun Peerin matka pyörähti luksusjahdin, aavikon, beduiinileirin, mielisairaalan ja merimiesten kautta takaisin kotisatamaan. Eipä tuo haitannut, antaa mennä vaan kun meinataan. Vaan mahtoiko Solveig siellä vielä kotosalla odottaa?

Äiti ja Solveig (Minna Suuronen ja Laura Halonen) 

 Tämä Peer Gynt lumosi ja sai minut liikuttumaan minut musiikillaan, kielellään, visuaalisella tykityksellään ja näyttelijäsuorituksillaan kautta linjan. Lähes täydellinen teatterielämys ja -kokemus. Kiitos Ryhmäteatteri ja pitkää ikää!

Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Ryhmäteatteri!)

Haastattelussa Santtu Karvonen

Santtu Karvosen tapasin kesäkuun puolivälissä 2013 Turun Aboa Vetus-museon sisäpihalla. Samassa pöydässä (ja haastateltavana) istui myös Jussi Lampi, jonka kanssa Santtu oli menossa katsomaan Linnateatterin Miniä-näytelmää. Edellisenä iltana olin käynyt katsomassa Naantalissa Linnateatterin Vetämättömät, jossa molemmat olivat mukana.

Vuosimallia 1979 oleva Santtu on horoskoopiltaan skorpioni. Kotoisin hän on Lohjalta. ”Tällä hetkellä mä asun Helsingissä. Proggiksien perässä on asuttu kyllä muuallakin. Tai enhän mä itse asiassa oo asunut muualla kuin Turussa ja Kotkassa. Tää on nyt kolmas kesä jo täällä Turussa, Kotkassa mä oon ollut pari kertaa. Nyt mä lähden syksyllä Ouluun, siitä tulee vähän pitempi reissu.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan frisbeegolfia, oon KulLin (Kulttuurillinen Liitokiekkoyhdistys) perustajajäseniä. Aromaan Teemu on siinä, Onnismaan Matti, Siivosen Tatu, Johanssonin Ilari..” luettelee Santtu ja Jussi toteaa vieressä ”Pelottavaa ryhmää!”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ja minkä taidon haluaisit osata? ”Ei mulla kyllä sillai ole mitään, en mä ole missään niin hyvä. Ai niin, paitsi että oon mä kyllä hyvä viheltään! Olisi kiva osata soittaa vaikkapa pianoa. En mä tosin osaa muitakaan soittimia soittaa.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Isoäitini oli nuorena jossain työväentalon harrastajaryhmässä, mutta ei ole kyllä muuta taustalla.”

Missä vaiheessa sinä sitten kiinnostuit teatterista / näyttelemisestä? ”Lohjalla Martti Tschokkinen pyöritti vielä Lohjan teatteria ja sitten se teki sellaisen Kaivosmusikaalin Ojamon kaivokselle, ja sinne haettiin näyttelijöitä. Mä olin silloin lukion ykkösellä. Sitä ennen mä olin koulussa ollut jossain näytelmäkerhossa mukana, että kyllä se sillai oli mua aiemminkin kiinnostanut. Lehdessä oli ilmoitus ja hyvän ystäväni äiti näytti mulle sitä ilmoitusta, että se saattaisi mua kiinnostaa. Siitä se sitten lähti tää homma.”

”Mä kävin lukion ja sitten kävin intin. 13-kesäisestä olin ollut kaikki kesät raksalla duunissa, samassa firmassa. Intin jälkeen olin vuoden raksalla myös ja mietin, että mitäs tässä nyt alkaisi tekemään. Sit mä hain TeaKiin ja pääsin sisään heti ekalla yrittämällä. Vuosi oli 2001. Kouluaikoina mä menin Kotkan kaupunginteatteriin duuniin, eli valmistumiseni siirtyi vuodella ja valmistuin sitten vuonna 2006. Taiteellisen lopputyöni mä tein ”Jumalan rakastajassa” ja kirjallisen lopputyöni nimi oli lyhyesti ja ytimekkäästi Kouluaika.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Artesaanipuuseppää mä olen joskus miettinyt ja haaveillutkin siitä ammatista, et kyllä mä varmaan olisin jotain puutyöhommaa pyrkinyt opiskelemaan, jos en olisi päässyt teatterikouluun. Papin homma oli mulla myös jossain vaiheessa mielessä ja nuorisotyönohjaaja, joskus yläasteella/lukiossa. Myöhemmin se pappeus jäi jotenkin pois siitä, mutta se nuorisotyö kiinnosti. Et sais olla ihmisten kanssa tekemisissä, mikä on siinä mielessä taas omituista, koska puusepän arki on taas puolestaan tosi yksinäistä hommaa.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Ei niin mitään hajua. Jos ihan rehellisesti aattelee, mitä en itsessäni kyllä tunnista, niin onhan siinä jotain omituista perverssiä narsismia. Saa jotain outoa mielihyvää siitä, että ihmiset tuijottaa ja että saa vaikka ihmiset nauramaan, ja siitä tulee se hyvänolontunne. Mutta tuo nyt taas ei ole vastaus siihen, että miks mä olen näyttelijä. Se on monen asian summa, en osaa kyllä vastata tähän mitään järkevää nyt.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työhön liittyen ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Näin reilun kymmenen vuoden jälkeen kouluunpääsystä vastaan näin, että mullehan kävi sillai, että kun mä muutin sieltä Lohjalta Helsinkiin, niin mä vielä seurustelin yhden lohjalaisen tytön kanssa ja meille tuli sitten ero. Koulussa mä puuhasin paljon kaikkea ja etenkin kun teki paljon freelancer-töitä, niin sulla ei ole mitään pysyvää verkostoa työympäristössäsi. Sä teet viisi kuukautta saman porukan kanssa jossain repertuaariteatterissa ja sitten kaikki lehahtaa taas erilleen. Koulustavalmistumisen jälkeen mä olin painanut tukka putkella hommia ja ykskaks mä tajusin, että mulla ei ole enää yhtään ystävää jäljellä. Koulusta kaikki lähti omiin hommiin ja silleen. Nyt viime aikoina oon tajunnut taas sen, että vaikka kuinka ihanaa onkaan tehdä tätä työtä, niin se on kuitenkin vaan työtä. Et on tosi tärkeetä, että sulla on se oma tukiverkosto ja ystävät ja perhe. Arvojärjestys on kyllä muuttunut. En tarkoita arvostusta työtä kohtaan vaan sitä, että ne muut on noussu takaisin sille paikalle, missä niiden kuuluu ollakin. Oon yrittänyt pitää enemmän yhteyttä niihin ihmisiin, joiden takia minä olen minä.”

Santtu kesäfiiliksissä / (c) Teatterikärpänen 

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse pari itsellesi tärkeää roolityötä? ”Oon näytellyt Linnateatterissa, Kotkan Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, KOM-teatterissa, Kansallisteatterissa, Lohjan teatterissa ja Vihdin teatterissa, ja kohta siis Oulussa. Kotkassa tehtiin Nummisuutarit silloin just ennen kuin mä valmistuin koulusta. Se Eskon rooli on kyllä jättirooli, mutta se on kyllä mahtava ja se kielikin on niin upeeta. Sit me tehtiin Ryhmäteatteriin S.O.S., Tiina Lymin käsikirjoitus ja ohjaus, ja siinä se Pietun rooli oli sellainen, josta tykkäsin kovasti myös. Omasta mielestäni noi roolit on olleet sellaisia haastavia ja mukavia tehdä.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Suosalon Manusta mä diggaan, se on niin jäljittelemätöntä se sen tyyli. Se tekee koko ajan jotenkin ”oudosti”. Siitä ikään kuin puuttuu logiikka kokonaan. Sitä ei tiedä yhtään mitä sieltä seuraavaksi tulee, eikä pidäkään tietää. Hannu-Pekka Björkmanista mä pidän myös, ja Elina Knihtilästä. Se Ellun työskentelytapa ja työmoraali on mahtava. Janne Reinikaisella on myös omanlainen tyyli näytellä, ja sitten tekstinkäsittelyn kannalta esim. Jani Volanen on ihan tekstimonsteri. Se pyörittelee vaikka minkälaista tekstiä ihan miten se haluaa”, Santtu hehkuttaa.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä mä ottaisin tähän Audrey Hepburnin!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ihan mikä tahansa rooli Beckettin Huomenna hän tulee-näytelmästä. Nää on muuten vähän vinksahtaneita kaikki nää vastaukset! Ja sitten ”Kuka pelkää Virginia Woolfia” ja siinä se Georgen rooli.”

Olet freelancer. Miksi näin? ”Ei siihen kyllä varmaan oo mitään tiettyä syytä. ”Freelancer voi vähän valita mitä tekee” … no just! Kaikki tehdään mitä vastaan tulee. Tässä vaiheessa uraa ei paljoa valita. (Ei kyllä tässäkään vaiheessa, huikkaa Jussi vierestä...) Onni on ollut siinä, että on ollut aika hyvin töitä, mutta ei mua ole edes koskaan kysytty kiinnitykselle mihinkään. En tiedä mitä edes vastaisin, jos kysyttäisi. Ei tää oo mikään valinta siis, näin on vaan käynyt.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Ihmiset, ehdottomasti. Sitten on näitä tapauksia, kuten Nummisuutareissa. Esko vetää viinaa ja mietittiin, että miten se kohtaus saataisiin toimimaan ja keksittiin, että jos se meniskin pelon kautta. Et se oikeasti pelkää sitä tunnetta, että sille oikeasti kasvaakin siivet selkään ja pyllyyn pyrstö. Kaksi tuntia sitä hiottiin, eikä oikeeta fiilistä löytynyt. Mä vedin jo hanskat naulaan, et ei tästä tuu yhtään mitään. Ohjaaja kekkas, et nyt on se hetki kun ruvetaan oikeesti hiomaan ja pähkäilemään, ja sithän me siitä lähdettiin baariin ja vedettiin kunnon kännit. Sit mä nukuin pommiin vielä seuraavana päivänä, vaikka asuin ihan teatterin vieressä. Suoraan siitä lavalle sitten vaan ja siihen kohtaukseen, ja se olikin siinä! Ne on niitä hyviä hetkiä, kun löytää jotain mikä on vaivannut päätä pitkään.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ne ympärillä olevat ihmiset, jotka tietyllä tavalla ruokkii mielikuvitusta. On rento fiilis ja hyvä olla, ja läppä lentää.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En mä kyllä pode, en edes muista koska olisi viimeksi ollut. Siinä S.O.S.-näytelmässä mua jännitti vähän se, kun näyttelin siinä 11-vuotiasta poikaa, et ostaako ihmiset sen ja kuinka uskottava se on. Ja sehän meni sitten oikein hyvin. Ei mua siinäkään se näytteleminen jännittänyt, vaan se miten katsojat sen roolin ostaa tavallaan.”

Kerro joku kommellus! ”Tää on kyllä vähän härski juttu, mutta Lohjan teatterissa näyteltiin ”Juokse vaimosi edestä”-farssia ja mä olin siinä sellainen hunsvotti, jolla oli flanellipaita ja verkkarit, ja mä odotin iskua siellä takana. Ykskaks mulla rupeaa seisomaan jostain käsittämättömästä syystä, ja kohta tulee isku ja mietin, että enhän mä mitenkään voi näin mennä sinne lavalle! Koitin kaikkee ja ei auttanut mikään, sit se seisokki hävis vaan samalla iskulla kun avasin oven ja astuin lavalle. Ihan käsittämätöntä!” Santtu nauraa.

Kerro joku hyvä muisto. ”Ekana tulee mieleen jotain mummolan kesiä, ajelen polkupyörällä ja isoisä opettaa mua ampumaan ilmakiväärillä. Sit siellä oli faijan vanha mopo, Tunturi Sport vuodelta ´67 ja sillä mä ajelin siellä pitkin peltoja. Noista muistoista tulee aika lämpöiset mukavat fiilikset.”

Käytkö katsomassa muiden esityksiä useinkin ja mikä on viimeksi tehnyt vaikutuksen? (”Ei me tätäkään oltaisi muuten tultu katsomaan, mutta kun Kari-Pekka pakotti”, huikkaa taas Jussi vierestä.) ”New Yorkissa se Book of Mormon oli sitä hieno, että ensinnäkin se oli ihan äärettömän hauska ja toisekseen se, että miten se sananvapaus siellä oikein toimii, kun siinähän lytätään kokonainen uskonto ihan armotta. Sit oli sellainen kuin ”Sleep no more”, se tapahtui vanhassa hotellissa, jossa on viisi kerrosta ja se oli täysin yksityiskohtaisesti sisustettu. Kaikkea sai koskea siellä ja mentiin mm. sellaiseen 20-lukulaiseen film noir-tyyliseen yökerhoon, jossa soitti jazzpumppu ja siellä sai tilata drinksuja. Sulle annettiin pelikortit käteen, ja niillä pelikorttien luvuilla siellä pääsi sitten kiertämään eri paikossa. Se stoori oli vähän niin kuin Macbethin päälle kirjoitettu ja siellä oli tanssijoita, joita sai seurata. Itse mentiin sellaiset neutraalit valkoiset maskit naamalla eikä siellä saanut puhua ollenkaan. Tätähän ei pysty kunnolla edes selittään, kuulostaa ihan hullulta varmaan. Se pitää ehdottomasti itse kokea.”

Tulevia roolejasi? ”Marraskuussa on Oulun Kaupunginteatterissa ensi-illassa Housut pois. Kevääksi 2014 on Linnateatteriin ehkä suunnitteilla jotain, mutta se ei ole vielä varmistunut. (huom. nyt on : Linnateatterissa keväällä Petja Lähteen kirjaan perustuva ”Poika”, ensi-ilta 5.2.)

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa kenties ohjaaminen tai käsikirjoittaminen? ”Ohjaamista oon joskus miettinyt, mutta toistaiseksi tää näytteleminen riittää mulle ihan hyvin.”

Osaatko imitoida ketään? ”Ehkä jotain pientä, Andy McCoyta huonosti...”

Mikä supersankari haluaisit olla? ”Mä voisin olla Nuggumän.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Laittaisin itseni nätiksi ja lähtisin kylille.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä voisin ottaa jotain hyviä kirjoja, sen Erlend Loen Supernaiivin ainakin ja sitten ottaisin sen hakkauspelin, jossa hakataan niitä tolppia vasaralla ja käännetään ja hakataan taas. Hahhah! Olisko hienoo! Hyvää punkkua pitäisi olla myös.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin nähdä 1700-luvun Pariisin tai sitten menisin Woodstockiin. Tai sitten Stonehengeen katsomaan, että mitä ne druidit siellä heiluu ja mikä oikein on homman nimi.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Vittu sopii joka paikkaan...

Mistä sanasta pidät vähiten? - Raiskaus

Mikä sytyttää sinut? - Oma nainen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Pakko

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Koira kun nukkuu ja näkee unta ja pitää sellaista kivaa vikinää

Mitä ääntä inhoat? - Humalainen 14-v teini

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hävittäjälentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Patologi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Tervetuloa, täällä tutut jo sinua oottelee.”

Jussi : ”Ei kun Santulle kävisi Taivaan porteilla näin : Tervetuloa Santtu. Esittelen sulle paikkoja ensin. Kas tuossa istuu Jimi Hendrix ja tuolla sängyllä makaa alaston Madonna. Tervetuloa Santtu taivaaseen, ole hyvä! Ja sit se Pyhä Pietari menee Madonnan luo ja sanoo sille : Tervetuloa helvettiin, tässä on Santtu Karvonen!”

Poika / Linnateatteri

Poika / Linnateatteri

Ensi-ilta 5.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Petja Lähde ja Miska Kaukonen

Rooleissa Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Matti Onnismaa ja Niina Sillanpää

 Muistan kun hankin käsiini Petja Lähteen esikoisromaanin Poika (WSOY) heti sen ilmestyttyä, ja tarina tempaisi mukaansa niin, että luin sen yhdeltä istumalta. Harva teos jaksaa minua kiinnostaa niin, etten malta laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin lause on luettu, minä kun en ole mikään varsinainen lukutoukka. Itse loistavan tarinan lisäksi minua viehätti etenkin se, että kerronta oli hyvin elokuvamaista ja näin tapahtumat päässäni selkeinä kuvina. Riemastuinkin suuresti kuultuani, että Pojasta tehtäisiin näyttämöversio ja jäin mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää, kun itse tekijäjoukkokin oli jo hyväksi havaittu.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen / (c) Matti Vahtera

Itse tarina lähtee liikkeelle siitä, että erään aamuisen hämmentävän uutisen seurauksena Janne (Santtu Karvonen) lukitsee vaimonsa Saijan (Pihla Penttinen) kylpyhuoneeseen, nappaa mukaansa kolmikuisen vauvansa ja lähtee autolla matkaan ei-minnekään. Silmissä vilisevät vaihtuvien maisemien lisäksi välähdyksenomaisena ensimmäiset jännittyneet, haparoivat hetket isänä kun pelätään, että pienokainen hajoaa käsiin kun sitä vähänkin koskettaa. Saija saa soitettua viimeisenä toivonaan Jannen isälle Taistolle (Matti Onnismaa), joka saapuukin paikalle ja yhdessä he lähtevät etsintäretkelle. Menettämisen pelko ajaa Jannen tilanteesta toiseen ja lopulta epätoivoisella automatkalla on mukana myös tuntematon nainen Kaisa (Niina Sillanpää) oman pienen lapsensa kanssa. Miten tarinassa lopulta käy, sen saa jokainen selvittää itse tulemalla Linnateatteriin.

 Etukäteen vähän jännitin, että miten roadmoviemainen tarinankulku saadaan vääntymään näyttämölle, kun tapahtumapaikkoja oli monta. Luontevasti siirtymät kuitenkin tapahtuivat ja ainakin minä pysyin matkassa hyvin mukana. Jännästi tämä versio aukesi minulle ihan eri tavalla kuin alkuperäisteos! Kirjan luettuani päällimmäisenä oli ajatus Jannen ja pienen poikansa "Hiipiäisen" suhteesta, mutta nythän tämä laajeni isä-poika - vanhemmuus- pohdinnaksi laajemmassakin mittakaavassa. Tukahdutettuja tunteita, puhumattomuutta, epävarmuutta, menettämisen pelkoa useammassa polvessa. Ikuisia kysymyksiä vanhemmuudesta ja vastuunkannosta, rakastamisen vaikeudesta ja arjen haasteista. Miten helppoa ja huojentavaa on välillä avautua ihan tuntemattomille ihmisille, ja miten vaikeaa onkaan puhua niille, joiden kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää puhua rehellisesti ja avoimesti tunteistaan, peloistaan, epävarmuudestaan. Hyvin tuttua ja siksi niin hämmentävää tajuta näytelmän kautta tuo kaikki jälleen kerran. Puhukaa ihmiset tunteistanne, älkää antako asioiden kärjistyä niin, että ratkaisua ei löydy ja olisi liian myöhäistä selvittää vyyhtiä! Moni epätoivoinen teko jäisi kenties tekemättä. Kukaan ei voi paeta omaa elämäänsä, se on oleva aina läsnä.

Pihla Penttinen ja Matti Onnismaa / (c) Matti Vahtera

Olen äärimmäisen onnellinen etenkin siitä, että Jannen roolissa on Santtu Karvonen. Itselleni monesti suurimman vaikutuksen näyttelijäntyöllisesti on tehnyt henkilö, joka on aiemmin vähän profiloitunut tietyllä tapaa hauskojen roolien mieheksi ja sitten tekee sellaisen roolityön, joka saa minut liikuttumaan kyyneliin. Tiesin jo ennalta Santun kyvyt tämän suhteen, joten herkistyminen ei tullut yllätyksenä. Niin monet tunnetilat vaihtelivat Jannen kasvoilla ja upeasti Santtu vaikeasta roolistaan selvisi. Välillä kyllä naurettiinkin, ja pidän paljon siitä, että katsojakin saa mennä tuntemuksissaan laidasta laitaan. Muidenkaan osalta näyttelijäntyössä ei ollut moitteen sanaa. Epätoivo, epävarmuus, hämmennys ja pelko loistivat vuorollaan kaikkien kasvoilla. Niin Matti Onnismaa kuin Pihla Penttinenkin tekivät jälleen luotettavaa ja laadukasta jälkeä, ja erityisen ilahtunut olin minulle uudesta tuttavuudesta, Niina Sillanpäästä, joka ahkeroi useammassakin roolissa. Näyttelijöiden välinen keskinäinen luottamus on varmasti ollut vahva, kuten myös ohjaajakaksikon luottamus omaan visioonsa ja työryhmäänsä. Hienoa työtä!

 Poika kuului kevään tärppilistaani. Odotukset olivat korkealla ja ne ylitettiin. Hienon musiikin ja kauniiden filminpätkien siivittämänä tästä aukesi ihan uusia ajatuksia. Suosittelen lämpimästi kaikille.

 Vahvat ja vakuuttavat neljä tähteä Pojalle ****.

(esitys nähty pressilipulla)

ps. esityksen jälkeen paikalla nähtiin heilumassa yllätysvieras, josta onnistuin nappaamaan hiukan epämääräisen kuvan...

Vetämättömät / Linnateatteri

Vetämättömät - Balladi villistä Länsi-Suomesta / Linnateatteri, Teatteri Emma, Naantali

Ensi-ilta 30.5. 2013, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Käsikirjoitus Mikko Koivusalo

Ohjaus Kari-Pekka Toivonen

Rooleissa : Jussi Lampi, Miska Kaukonen, Santtu Karvonen ja Sarina Röhr

Taustaa : Tekijäporukkaa kun ennalta katseli, olin jo varma että tästä tulen tykkäämään. Nugettiwesterniä on siis luvassa, hirtehishuumoria, hahmogalleriaa, mukana ripaus Monty Pythonia ja Lucky Lukeakin. Homman nimi on se, että kaunis neitokainen (Sarina Röhr) on ryöstetty punanahkojen toimesta, ja neitoa lähtee pelastamaan sangen sekalainen seurakunta pyssysankareita. Muukalainen (Jussi Lampi) ei aluksi halua sekaantua koko seikkailuun millään tavalla, mutta toisin käy. Muukalainen on myös ainut, joka pysyy muukalaisena koko tarinan ajan, muut sen sijaan urakoivat rooleja senkin edestä.

Kuva kertoo paljon... / kuva Matti Vahtera

Plussaa : Morriconemainen alkutunnari lähtee soimaan vihellyksineen ja huudahduksineen ja Muukalaisen jyhkeä hahmo ponchoineen kaikkineen saapuu lavalle. Yleisö innostuu heti alkumetreillä osoittamaan suosiotaan, harvemmin sitä aplodit irtoavat pelkästä ensivisiitistä estradille! Onhan Jussi Lampi toki massiivinen näky, joten aplodit eivät kyllä turhaan tulleet. Hauskana kontrastina massiivisuudelle lavalle raahustaa pyssysankari Frank (Miska Kaukonen), joka muistuttaa ulkoiselta olemukseltaan erästä myyttistä hahmoa, joka ampuu varjoaan nopeammin. Miehelle käy vähän köpelösti heti alkuun, mutta eipä hänestä niin vaan päästä, omallatunnolla kun on kaikenlaista aina Makuunin filmipalautuksista lähtien Kreikan velkoihin, ja kaikki asiat on saatava hoidettua ennen kuin voi poistua manan majoille. Kaiken pahan alku ja juuri tuntui olevan Vekke Rämö (Santtu Karvonen), mies joka purkaa vanhoja rakennuksia uusien tieltä ja punoo hyvä veli-verkostoja ja miljoona muutakin asiaa, ja tätä sitten kyllä toistetaan aina tarvittaessa ja muutenkin. Näyttämön keskiosa pyörii taas ja mahdollistaa sen, että tapahtumapaikat vaihtuvat kapakkatunnelmista preerialle ja takaisin. Oviaukkoja riittää myös, ja niistä sitten tullaan milloin missäkin hahmossa. Omia suosikkejani olivat varsinkin Miskan esittämä pikkupoika Henkka, joka ärrää mukavasti sortaen oli kovin huolissaan siitä, että inkkarit vievät mukanaan sellaista ryhmää, joka tykkää uittaa kaarnalaivoja. Ja entäs sitten toinen mokoma Elmeri (Santtu Karvonen), joka nojaili kummallisessa asennossa kaktukseen ja lateli viisauksiaan h y v i n  r a u h a l l i s e e n  j a  h a l l i t t u u n  p u h e t y y l i i n. Nerokasta! Santun hahmoista potin räjäytti myös jenkkityyliin puhuva sheriffi, pitkin metsää koluava inkkari Nalkuttava Majava sekä juuri oikealla hetkellä saapuva ratsuväki Luutnantti Mäkine etunenässään. Miskan hahmoista parhaat naurut irrotti Yksinäinen Ratsastaja sekä rasittavuuteen asti Seurankipeä Ratsastaja, oman tunnarin omistava Nobody sekä täysin hillitön viinalle perso "vankkuripappi", jonka aamujumppa venyttelyineen oli loistava! Sarina Röhrille lankesi kaikkien verevien naisten hahmot ja uhoava Billy The F*cking Kid, kaikki kunnia hänelle kyllä mutta kuten länkkäreissä yleensäkin, naiset ovat usein vain sotkemassa kuvioita ja tiellä... Teksti oli täynnä erinäisiä viittauksia Turun seutuun, osan sieltä bongasin ihan itseksenikin, mutta osa olisi mennyt muuten ohi ellei yleisö olisi hirnunut jutuille sopivassa kohdassa. Paljon oli nerokkaita lausahduksia, pahaenteistä korppikotkaa liitelemässä, intiaanipäällikköä joka halusi skalpeerata vähän toisenlaisia nahkoja kuin mihin on totuttu, lännen nopein eli tietysti Usain Colt, letkeää tanssikuviota ja varsinkin pöhköjä hahmoja, niistä minä tykkään! Niin ja olihan paikalla asiantuntijakin, joka kertoi lisää kangastuksesta ja pierun syvemmästä olemuksesta. Kaiken olisi kruunannut se, että lavalle olisi hiipparoinut kojootin hahmossa kettu, joka muina otuksina jolkotteli meitä vastaan kesäteatteriin saapuessamme. Salamyhkäinen katse oli sillä otuksella kyllä...

kuva Matti Vahtera

Miinusta : Välillä tuntui siltä, että tarina jauhoi paikallaan ja toisaalta taas välillä toistettiin liikaa samoja asioita. Jutuissa tosiaan viljeltiin paikallisia erikoisuuksia aika tavalla (olen huomannut saman aiemmissakin jutuissa) ja se mikä turkulaista kovin naurattaa, ei hämeenlinnalaista naurata yhtään. Kunhan nauroin lämpimikseni muiden mukana... Balladi villistä Länsi-Suomestahan tämä oli, että sen puoleen minun on tästä asiasta turha rutista sen enempiä. Paikalla olisi voinut olla myynnissä myös pemmikaania ( Lucky Lukensa lukeneet tietävät kyllä mistä on kyse), sen avulla olisi päässyt hyvin tunnelmaan mukaan!

Muuta : Viileä oli ilta, joten lämmintä mukaan! Tuuli oli kohtalaisen hyytävä, onneksi katsomo ja lava on kauttaaltaan katettu, eipä pääse sade yllättämään ketään. Onnistuin pääsemään juttusille mieskolmikon kanssa, ja lopputuloksena lähiaikoina on luvassa Santtu Karvosen ja Jussi Lammen haastattelu täällä. Miska Kaukosen haastatteluhan täältä jo löytyykin valmiiksi. Aiemminhan vähän kritisoin Miskan pelleilyrooleja, mutta nähtyäni välissä Trainspottingin ja Vadelmavenepakolaisen on miehellä lupa taas hölmöillä minun puolestani ainakin tämän kesän ajan...

Vetämättömät saa Kesäteatterikärpäseltä neljä tähteä **** .