Kantaesitys 21.11. 2018, kesto noin 3h (väliaikoineen)
Teksti Anton Tsehov (en osaa laittaa tähän sitä merkkiä s-kirjaimen päälle...)
Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Ville Seppänen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgi Ewa Buchwald
Livekuvaus Ida Järvinen ja Kalle Mäkelä
Rooleissa : Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Masa), Marja Salo (Irina), Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Tuomas Tulikorpi, Jussi Vatanen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen ja Terhi Panula
Kun keväällä Kolme sisarta työryhmineen julkistettiin, minä huusin jälleen riemusta. PaavoWesterbergin ohjaus, Markus Tsokkisen lavastus ja timanttinen porukka lavalla - tismalleen samat asiat saivat minut lähes hurmokselliseen tilaan muutama vuosi sitten samaisessa paikassa Vanja-enon parissa, Tsehovia sekin. Istuin Vanja-enon ensi-illassa eturivissä ja vieläkin muistan sen pöllämystyneen olotilan, joka minulla oli esityksen jälkeen. Teki mieli julistaa megafonin kanssa ympäri kaupunkia jotain, en edes tiedä mitä. Teatterin mahtavuudesta ja lähes uskonnollisesta kokemuksestani varmaankin. Ajattelin silloin, että tätä kovempaa ei voi enää tulla ja että voisin hyvin lopettaa teattereissaramppaamisen tähän. Onneksi en lopettanut, ja Vanja-enon jälkeenkin on tullut monenlaista, jonka nähtyäni olen ollut valmis julistamaan vaikka mitä. Parastahan tässä on se, että koko ajan tulee jotain uutta ja yllättävää!
Lippujen tultua myyntiin hätäpäissäni ostin heti yhteen näytökseen itselleni lipun koska olin varma, että kaikki näytökset myydään loppuun samantien ja minulta jää koko homma näkemättä, jos jään odottelemaan työvuorojani ja varaan lipun vasta sitten. No, onnistuin varaamaan toiseenkin näytökseen pressilipun ja sen jälkeen ajattelin vasta kirjoittaa.
Usein tulee mietittyä katsomossa, että kunpa voisi vain istua, katsella ja nauttia ilman, että päässä pyörii painetta siitä, mitä tästä osaa kirjoittaa ja mitä kaikkea pitäisi ehdottomasti muistaa. Nyt sitten tarjoutui harvinainen tilaisuus moiseen ostolippuni kanssa, kun istuin kolmosrivin keskellä rennoin mielin muutama päivä ensi-illan jälkeen. Nyt naatitaan. Kolme sisarta ja kumppanit, olen valmis!
***
Kirjoitan tähän väliin kuitenkin nyt muutaman rivin sen "ensimmäisen kierrokseni" pohjalta. Huh! Alkupuolen pyörivä lava ja livevideokuvaus vei minut mennessään täysin, tosin pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Iho menee kananlihalle, kaikki aistit aktivoituvat. Oli kuin suora jatkumo edellisviikkoiselle visiitilleni Amos Rexiin - kokonaisvaltainen elämys, jossa minä olen osa taidetta, jossain kaiken keskellä ja tuntuu siltä, että jalat ei kanna. Onneksi nyt istuin, sillä muuten olisin varmaan kaatunut selälleni. Tätä ei osaa oikein sanallistaa, tämä pitää itse kokea. En tiedä ketä ja mitä seuraisin - kameralle puhuvaa hahmoa lavalla vai samaa hahmoa valkokankaalla? Ja yllättäen joku katsoo minua suoraan silmiin. Tuntuu puhuvan juuri minulle, vaikka kaikki ympärilläni katsovat samaa. Valkokankaan kautta tosin, mutta kuitenkin. Mieleeni jää sisarten jatkuva haikailu jonnekin muualle ja jotain muuta kenties parempaa ja ihanampaa, turhautuminen ja taas toisaalta havainnot siitä, mitä tuleville sukupolville jätämme. Jatkuva liike ja pyöriminen ja balettihypyt ja punnerrus ja se, ettei oikein kuitenkaan tapahdu mitään. Samuli Niittymäen Soljonyin loputon energianpurku kaikenlaiseen toimintaan ja tarkoituksellinen pelleily. Mikä saisi miehen pysähtymään edes hetkeksi ja onko kaikki tuo huhkiminen sijaistoimintoa? Paidaton Jussi Vatasen Versinin joraamassa yläkroppa paljaana Coco Jambon tahtiin lavan etureunassa (näky jota en ihan äkkiä unohda), ja lisätään Olavi Uusivirran Tuzenbach siihen vielä punnertamalla väittelemään viereen... Marja Salon kasvot. Kissailmapallot. Liekkimeri. Itkettää. Onneksi näen kaiken tämän vielä uudelleen ja ihan pian.
***
Nyt kolme viikkoa myöhemmin on nähty Kolme sisarta uusiksi. Olo on ihan yhtä pöllähtänyt kuin ensimmäiselläkin kerralla, ellei enemmänkin. Nyt olin katsomassa parvelta ja jestas, ensin pelkäsin että näkeekö täältä yhtikäs mitään mutta hyvin jylisi ja kokonaisvaltaisuus ympäröi vielä kovemmin. Parven narikasta tuntui kuuluvan kilinää ja kolinaa ja ikkunalasien helinää, äänimaailmalle kyllä täydet pisteet.
"Sitten joskus" elämä alkaa, nyt vaan odotellaan ja katsotaan telkasta loputonta juoksukisaa ja ampumahiihtoa ja lottoarvontaa. Kaikki pyörii ympyrää, niin ihmiset kuin lottopallotkin. Sitten kun. Muuten ollaan väsyneitä kaikkeen ja kaikkiin, pelkkä olemassaolo on helvetin uuvuttavaa. Totta. Kulygin (Tuomas Tulikorpi, kuka muuten hän on? Piti ihan googlettaa) tuntuu olevan ainut onnellinen ja kaikkeen tyytyväinen, ainakin omien puheittensa mukaan. Viiksillä tai ilman. Ykskaks ollaan "tässä nyt keskellä rakkautta", ilmaus jota Masa (Emmi Parviainen) käyttää. Mielessäni alkaa pyöriä Ismo Alangon sanat "rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana"... Totta sekin.
Miten on saatukin samaan näytelmään niin timanttinen porukka? Huumaannun ja mykistyn melkein jokaisesta vuorollaan ja mietin, että miten VOI olla noin kova? Etenkin mietin Emmi Parviaista ja Jussi Vatasta, ja vieläkään en saa ratkaistua mysteeriä nimeltään Samuli Niittymäki. Pirun kiintoisaa ja aina yhtä yllättävää.
Jotain isoa pitää tapahtua aina, sellaista joka antaa tarvittavan sysäyksen muutokseen. Herättelee ja vähän ravistelee. Läpsii vasten kasvoja, että nyt kyllä ylös siitä. Tässä armeija lähtee ja niin lähtevät siskoksetkin.
Tämänkaltaisen teatteriesityksen jälkeen on sellainen olo, että tuntee hyvin voimakkaasti olevansa elossa. Ja silti päässä kaikuu "Tekee mieli elää!" ja se, että jotain puuttuu. Tietäisi vaan mitä. Pitäisiköhän tämäkin mennä katsomaan vielä kolmannen kerran...
ps. Projektini "vie tuntematon teatteriin" sai pientä takapakkia kun illan seuralaiseni joutui yllättäen perumaan, mutta häntä paikkaamaan sain Kristiinan, joka oli jo Palmua katsomassa kanssani. Visuaalinen tykitys ja näyttelijäntyö saivat kiitosta häneltäkin, hyvällä tavalla hämmentävä kokemus oli tämä Kolme sisarta.
Esityskuvat (c) Tuomo Manninen, mustavalkokuva (c) Ilkka Saastamoinen
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)
”Yleisön pyynnöstä” minulta
toivottiin juttua Olavi Uusivirrasta, ja suureksi ilokseni tapaaminen
onnistui lokakuun loppupuolella 2012. Olavin tapasin
Kansallisteatterin Lavaklubilla Helsingissä, ennen HOMO!-näytelmän
alkua. Kiirehän siinä tuli ja muutama kysymys lopusta on laitettu
perässä sähköpostin muodossa.
Helsingissä 1983 syntynyt Olavi on
horoskooppimerkiltään leijona. ”Mä olen helsinkiläinen hyvin
vahvasti identiteetiltäni. Olen täällä syntynyt ja 16 vuotta olen
asunut täällä. Siinä välissä tuli asuttua myös Kotkassa ja
Karkkilassa. Siellä Karkkilassa mä kävin koko ala-asteen, se on
kyllä myös jättänyt minuun jälkensä. Mutta kyllä mä sillai
stadilaiseksi itteni tunnen ja koen.”
Mitä harrastat? ”Tähän on vähän
hankalaa vastata, että missä minkäkin raja menee. Ehkä lukeminen
voisi olla sellainen, minkä mä niinkun voisin kokea harrastukseksi.
Kirjoittaminen aina silloin tällöin on työtäni myös. Muutenkin
ehkä tällä alalla, jos mietin että mä olen näyttelijä ja
laulaja-lauluntekijä-kirjoittaja, niin se työn ja vapaa-ajan
välinen ero on hyvin häilyvä. Ehkä sit taas toisaalta saunominen
… mä oon Saunaseuran jäsen, Lauttasaaressa Vaskiniemessä on
sellainen mahtava saunakompleksi, jossa on viisi puulämmitteistä
saunaa ja kaksi savusaunaa ja uintimahdollisuus ympäri vuoden, että
aina kun on mahdollisuus niin mä menen sinne.”
Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä
oon hyvä apinoimaan, se on mun erityistaitoni. Kyllä mä sitten
olen omasta mielestäni myös aika lupaava jazz-rumpali, tai ehkä mä
oon niin innokas, että se tavallaan peittää ne tekniset
vajavaisuudet. Mä en oo mikään sellainen, että osaisin mitään
käsilläkävelyä ja semmosta...” Olavi naureskelee.
Minkä taidon haluaisit osata? ”No
kyllä itseasiassa venäjän kieli olis sellainen taito kyllä ja
miksei saksa ja ranskakin, niitä osaan välttävästi ja niitä
voisi teroittaa. Kyllä se liittyy noihin kieliin, mä kadehdin
niitä, jotka osaa sujuvasti seitsemää kieltä.”
Onko suvussasi muita tällä alalla
olevia? ”No siinä mielessä joo, että mun isäni on valmistunut
myös Teatterikorkeakoulusta aikoinaan dramaturgilinjalta, samana
vuonna kuin synnyin, mutta hän ei ole nyt viime vuosina tehnyt
varsinaisesti teatterialan töitä. Kyllä mun mutsikin on ollut
Ylioppilasteatterissa aikoinaan ja hän on innokas laulunharrastaja.
Mun serkku Jiri Kuronen soittaa mun yhtyeessäni koskettimia, että
sillai. Vanha kunnon Jiri-serkku!”
Mitä soittimia osaat soittaa? ”Osaan
soittaa näitä niin sanottuja bändisoittimia riittävässä määrin
niin että toimeen tulee, eli siis rummut, kitara, basso ja piano.
Niillä mä pärjään kyllä riittävän pitkälle.”
Milloin kiinnostuit teatterista? ”Mä
luulen että se on kyllä tullut sellaisessa aika varhaisessa
vaiheessa. Silloin kun me asuttiin Kotkassa, niin faija oli siellä
kaupunginteatterissa duunissa ja siellä tuli kyllä notkuttua aika
paljon ihan parivuotiaana, ja sit myöhemmin Karkkilassa kun asuttiin
mun ala-astevuosina, niin mun äiti piti siellä semmoista
teatterikerhoa Karkkilan Työväenopistolla. Me valmistettiin itse
siellä omia esityksiä, pari vuodessa. Myöhemmin sit ehkä
lukiossa, Kallion lukiossa, jossa näyttämöilmaisu oli yksi näistä
ilmaisutaitoaineista. En muista, että Karkkilassa olisi koulussa
ollut sellaisia koulunäytelmiä, mitä kaikissa leffoissa on aina.
Että äidit ja isät menee sinne ylpeinä katsomaan kun tytär
näyttelee puuta, mut siis samaan aikaan oli just näitä
Työväenopiston teatterikerhon näytelmiä, joissa mä mm. näyttelin
Martti Ahtisaarta. Tai itse asiassa se oli Sahtivaari. Me tehtiin jo
silloin tällaista varhaista poliittista satiiria. Mun paras kaveri
Ode oli Illalliskivi, nää presidentinvaalit ´94 oli silloin just
ajankohtaiset. Meillä oli nää pääehdokkaat siellä lavalla
niinkun, ja ite oltiin 11-vuotiaita.”
Milloin sitten kiinnostuit musiikista?
”Rumpuja mä aloin soittaan 8-vuotiaana, mua kiinnosti soittaminen
sinne lukioikäiseksi asti. Sen mä muistan, että laulamisesta mä
innostuin varmaan siinä vaiheessa kun tuli äänenmurros, eli joskus
yläasteaikana, mut en mä silloinkaan vielä tehnyt omia biisejä,
ei mua kiinnostanut laulujentekeminen. Ensimmäiset lauluni mä tein
sitten lukiossa ja tähänkin liittyy tämä Jiri-serkkuni, joka
toimi sellaisena kannustavana mentor-hahmona siinä asiassa. Jirillä
oli muutamia sävellyksiä, joissa ei ollut tekstiä ollenkaan ja sit
se antoi mulle minidiscillä biisejä, että ”Mitä jos sä
kokeilisit tehdä näihin tekstejä?” ja siitä se ajatus sitten
oikeestaan lähti, mä innostuin sitä kautta sitten myöhemmin
tekemään kokonaan omia biisejä. Se tapahtuikin sitten aika
nopeesti, niihin aikoihin perustettiin tän nykyisen bändin esiaste.
Itseasiassa Jiri soitti siinä jo silloin, eli kymmenen vuotta sitten
ja myöskin meidän basisti Jaakko Kämäräinen oli myös hyvin
varhaisessa vaiheessa mukana. Näin se on, että lukiossa se kipinä
syttyi!”
Poseerausta á la Olavi / kuva Teatterikärpänen
Mitä teatterialan opintoja olet
suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Valmistuin keväällä
2012 teatteritaiteen maisteriksi. Mä pääsin sisään kolmannella
yrittämällä. Muistan, että pyrin silloin heti lukion jälkeen
vuonna 2002 ekan kerran ja silloin mä pääsin kolmanteen
vaiheeseen. Sit meni kaksi vuotta etten pyrkinyt ollenkaan, kun tuli
näitä musakuvioita sitten enemmän kehiin. Jossain vaiheessa alkoi
tuntua taas mielekkäältä se ajatus siitä, että mitäs jos taas
pyrkisi sinne. Sit 2005 mä pyrin taas ja pääsin silloin vikaan
vaiheeseen ja sit siinä mä jotenkin päätin, että nyt kun
tavallaan jäin niin kalkkiviivoille, niin mä pyrin vielä yhden
kerran. Nyt se päti kerrankin se sanonta, että kolmas kerta toden
sanoo! Vuonna 2006 aloitin sitten Teakissa.”
”Ennen Teakia ei ollut varsinaisesti
mitään muuta kuin niitä lukion juttuja, ja tehtiinhän me myös
yläasteella omia produktioita. Mä olin Kruunuhaan yläasteella
musiikkiluokalla, ja me tehtiin Kansallisoopperan ja Keski-Uudenmaan
Musiikkiopiston kanssa yhteistyössä sellainen
musiikkiteatteriproduktio, jonka nimi oli ”Underground” ja
lukiossa tehtiin sellainen ”Hotelli Huosta”-niminen musikaali. Ne
oli kyllä hyviä proggiksia ja jääneet mieleen sellaisina mukavina
kokemuksina kyllä.”
Jos et olisi tällä alalla
(näyttelijänä tai muusikkona), niin millä alalla mahdollisesti
olisit? ”Mä en itse ajattele, että tässä on nyt ne asiat, joita
tulen tekemään koko loppuelämäni. Kyllä mä esimerkiksi ensi
vuonna (2013) oon ajatellut jättää aikaa taas kirjoittamiselle
enemmän. Mä jotenkin pyrin kuuntelemaan omaa sisäistä ääntäni,
intuitiota, että mihin suuntaan sitä lähtis. Mä pyrin välttämään
semmoista, että ajautuis niinku sellaiseen kierteeseen tai putkeen,
jossa yhtäkkiä kuluu 10v ja huomaa, ettei itse oo pystynyt
todellisesti valitsemaan niitä asioita vaan on jotenkin
ulkoaohjautuvasti päätynyt aina seuraavasta projektista seuraavaan.
Helposti käy niin, että kalenteri täyttyy ja nyt ekaa kertaa mä
oon pyrkinyt sillai vähän suunnittelemaan etukäteen ja vetämään
kalenterista kaikki yli, että tähän mä en ota mitään vaikka
mitä tulis. Mutta kun kysyit, että mitä mä tekisin, niin sit mä
varmaan kirjoittaisin tai sitten mä viljelisin jossain porkkanoita.
Kaikki on mahdollista, mä oon jotenkin pyrkinyt välttään
sellasten viisivuotissuunnitelmien tekemistä”, Olavi summaa.
Onko sinulla omia esikuvia? ”On
varmaan moniakin, ei mulla näyttelijöistä sillai oo kun en edes
kauheasti tunne... Tajusin tässä just, että mä oon hirveen huono
kasvojen kanssa, eli jos mulle näytetään kymmenen Hollywoodin
tunnetuinta näyttelijää, niin mä en osaa nimetä keitä ne on.
Ehkä Suomesta joku Jorma Tommila voisi olla sellainen, sen jutuista
oon aina tykännyt. Ja sit kun oon vierestä saanut seurata myös
tuota Hannu-Pekka Björkmania, se on kyllä tosi mielenkiintoinen ja
tavallaan ihan omanlaisensa taiteilijasielu ja vähän semmoinen
”outolintu”. Tuleva professori ja mies paikallaan kyllä!
Muusikkopuolella sitten varmaan toi, siis mä ajattelen usein
enemmänkin rock-lyyrikkoja kun aattelen omia esikuviani, niin
varmaan ekana tulee Morrissey ja sit tietenkin Bob Dylan,
suomalaisista ehkä Gösta Sundqvist. Jotenkin sellaiset tyypit,
jotka on kaikki ollu aika tinkimättömiä tyyppejä! Mä oon monta
kertaa miettinyt sitä Göstan radikaaliakin päätöstä, jonka hän
teki jo joskus uransa alkuvaiheilla, että hän lopetti
haastattelujen antamisen kokonaan eikä sen koommin antanutkaan. Se
oli tehnyt haastatteluja ja todennut, että hän ei tunnista itseään
niistä ja hänhän teki myös sen päätöksen, että Leevi and the
Leavings ei keikkaile. Nehän ei sitten keikkailleet ollenkaan ja
sekin oli aika rohkee veto kyllä. Se ei menoa haitannut, laulut on
löytäneet yleisönsä ja niillä lauluilla on valtavasti ystäviä
edelleen. Et joskus sitä miettii, että onko se niin välttämätöntä
aina antaa 85 haastattelua kun tulee uusi levy. Mitä jos antaskin
vaan yhden?” Olavi pohtii.
Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä?
”Oiva Lohtander tietysti!”
Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton
ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä luulen, että ehkä
Patti Smith voisi olla semmoinen. Mikäs me voitas laulaa sen kanssa
… ehkä joku Louis Armstrongin ja Ella Fitzgeraldin joku näistä
duetoista, niitä on monia. Nyt eikun Pattille puhelua vaan kehiin!”
Olavi innostuu.
Onko sinulla jotain roolihaavetta?
”Tää on hauska kysymys, koska mä muistan että joskus vuosia
sitten joku kans kysyi tätä, niin mä vastasin että mä haluaisin
näytellä Hitleriä. No nyt mä oon päässyt ja kohta pääsen taas
kun meen lavalle. Onhan niitä moniakin, jos lähtis oikein
ajattelemaan ja miettimään, siis mielekkäitä ja mielenkiintoisia
rooleja. Varmaan se liittyy enemmänkin juttuihin, joissa olisi
joskus kiva olla mukana esim. toi ”Kuka pelkää Virginia Woolfia”
olis semmoinen. Se on varmaan aika monen näyttelijän märkä
päiväuni päästä siihen mukaan, se on kaikille niille neljälle
roolille kiitollinen juttu.”
Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä
mä luulen, että parasta on se yhteisöllisyys ja sellainen
family-meininki, joka parhaimmillaan proggiksessa vallitsee. Ehkä
myös se, että ne työporukat vaihtuu ja saa tutustua uusiin
ihmisiin ja tehdä erilaisten ihmisten kanssa töitä. Toisaalta
siinä kiehtoo myös se katoavaisuus, että jos tekee levyn tai
elokuvan tai taulun, niin ne jää elämään, mutta esittävissä
taiteissa on se, että siinä on se hetken esityskausi ja sitten sitä
esitystä ei enää tavallaan ole. Siitä tulee sellainen
ainutkertaisuuden tunnelma, että jos pääset katsomaan niin hyvä
sulle.”
Entä miinuspuolia? ”No siis
toistohan on kyllä sellainen iso haaste, tätä Homoakin me ollaan
nyt veivattu 80 kertaa ja on tosi iso haaste saada aina motivoitua
itsensä ja saatikka se koko kollektiivinen henki, ei sitä voi
kieltää etteikö se mitenkään vaikuttaisi, että tässä on nyt
79 esitystä takana ja että se muuttuu jollain tavalla. Ei se
välttämättä tarkoita sitä, että se aina jotenkin lässähtäisi
tai löystyisi, totta kai siinä tulee eteen ohjaajan vastuu ja se
pitää sitä hengissä ja valvoo sitä, ja esiintyjien vastuulla on
tavallaan itsekin pitää sitä hengissä, keksiä se uudestaan
aika-ajoin. Onhan se musahommissakin sama juttu, että jos sä lähdet
miettimään vaikka sitä, että monta kertaa Maarit on vetänyt
Jäätelökesän , niin siinä on ihan sama problematiikka. Siihen
pitäisi saada puhallettua sellainen hehku, että ikään kuin se
vedettäisi ensimmäistä kertaa. Totta kai siinä auttaa aina just
se kun tietää, että yleisö on aina uusi ja suurin osa kokee sen
ensimmäistä kertaa. Se helpottaa. Itse asiassa lopputyössäni
heitin ilmoille sellaisen kysymyksen, että mikä siinä on että
esim. sinfoniaorkesterit ei toista sitä esitystä kymmeniä kertoja,
vaan ne soittaa yhden kerran, ehkä joskus kaksi. Kun niillä on joku
konserttikokonaisuus, niin ne soittaa sen korkeintaan kolme kertaa.
Miksi? Miksi ne ei soita 30 tai 300 kertaa? Siinä on varmaan joku
syy. Ehkä se syy on se, että ne kokee että se esitys kärsii
siitä, joku sellainen terä katoaa siitä siinä vaiheessa kun sitä
alkaa paukuttaa kymmeniä kertoja. Välillä ihmettelee näitä
teatteriesityksiä, että onko hyvä toistaa tappiin asti? Siinäkin
on niin monta koulukuntaa, jotkut on sitä mieltä, että 20-30
esitystä on hyvä, se ”esityskaari” on näkyvissä. Et tää on
tän pituinen esityskausi ja koko ajan tietää, että tuolla on se
päätepiste. En tiiä, ite mä tykkään siitä että on tavallaan
sellaiset lyhyet ja näpäkät esityskaudet. Että se on tossa! Siinä
just korostuu se ainutkertaisuus.”
Missä eri teattereissa olet
näytellyt? ”No enhän mä oo vielä ihan älyttömästi
kerinnyt...Mä tein tuolla Puoli-Q:ssa eli Q-teatterin pienellä
puolella mun harjoittelun ”Orlando”-näytelmässä ja sitten on
ollut koulun juttuja ja sitten on ollut kaksi juttua täällä
Kansallisteatterissa. Sit me oltiin Universum-teatterissa Nylén &
Linkola – monologijutun kanssa, keväällä mennään Turun
Kaupunginteatterin Sopukkaan vierailemaan sen kanssa. Et ei näitä
montaa oo tässä vaiheessa vielä kyllä ollut. Nyt se Kokkolan
teatteritalo on tullut myös tutuksi kun oon tehnyt siellä sitä
musahommaa, ”Suomi uuteen nousuun”, kotimainen kantaesitys. Mun
toimenkuvaan kuuluu, että mä sovitan olemassaolevaa musiikkia ja
sävellän jonkun verran uutta musaa ja johdan sitä bändiä. En oo
itse esityksissä muusikkona, mutta siellä on kolmihenkinen bändi
paikallisia mainioita tyyppejä.”
Mitkä asiat inspiroivat sinua?
”Ihmiset, erilaiset uudet ihmiset. Ja vanhatkin, heh! Totta kai
siis taide kaikkinensa. En mä oikeestaan pysty sanomaan, että oonko
mä enemmän kiinnostunut kuvataiteesta vai kirjallisuudesta vai
arkkitehtuurista. Nyt klassinen nykymusiikki ja nykykuvataide on
jotenkin jäänyt niinkun vähemmälle ja mä oon monesti miettinyt,
että onko se silleen että mä en halua mennä sitä kohti, et se ei
tavallaan kutsu mua luokseen, vaikka jollain alitajuisella tasolla se
tuntuu, että mä jotenkin aattelen, että aina olisi
mielenkiintoista tutustua ja ottaa ne haltuun, mutta sitten mä vaan
oon käyttänyt kuitenkin aikani toisin.”
Kärsitkö esiintymisjännityksestä?
”Kyllä, usein ensi-illan alla varmaan aika tyypillisestikin, mutta
se helpottaa kyllä sitten roimasti. Kyllä mua jännittää
ensi-illat aina, ei se varsinaista ”ramppikuumetta” oo ehkä,
mutta kyllä sen yöunissa huomaa. Aina kun on mikä tahansa
stressaava juttu edessä.”
Onko sinulla jotain omia rituaaleja,
joita toistat ennen esitystä? ”Mulla on muutamia tavallaan
äänenavauksellisia juttuja, hengitysharjoituksia ja tommosia. Ei oo
itseasiassa mitään sellaista vakituista, jonka tekisin aina.
Riippuu se toki esityksestäkin, joka esityksellä on vähän
erilaiset jutut. Kun tehtiin sitä Nylén & Linkolaa, niin
silloin saatoin tehdä jonkun pienen lenkin päivälläkin, mutta
että just ennen sitä esitystä juoksen siinä sisäpihalla tasan
kymmenen minuuttia. Totta kai aina pitää olla energinen ja lämmin
ja sillai valmis astumaan lavalle, mutta esitykset on niin erilaisia
keskenään ja ne vaatimukset on myös erilaisia.”
Onko sinulla mottoa? ”Parempi överit
kuin vajarit.”
Mitäs tulevia hommia on luvassa? ”Mä
haluun nyt lukea ja kirjoittaa, tässä on nyt painettu tukka
putkella viimeiset viisi vuotta, mulle sopii nyt että pidän pienen
breikin ja katon mitä tulee eteen. Vähän saunonkin tietysti.”
Mitä sellaista haluaisit kertoa
itsestäsi, mitä kukaan ei ole koskaan älynnyt kysyä? ”Ihmisillä
on sellainen sosiaalinen ja helpostilähestyttävä ja iloluontoinen
kuva musta, ja itse koen ja näen itseni eri tavalla. Mä koen
olevani jotenkin enemmän tummamielisempi tyyppi. Totta kai olen
erilainen sosiaalisessa tilanteessa, mutta...”
Tässä vaiheessa tulikin sitten
lavalle hoppu ja loput kysymykset on kysytty meilitse.
Tunnistaako ihmiset sinua kadulla ja
tulevatko juttelemaan musiikistasi, tai nähtyään sinut jossain
roolissa? ”Ei tunnista kun olen niin hyvä naamioitumaan. Viime
aikoina olen naamioitunut pohjoisenglantilaiseksi maanviljelijäksi.”
Näytöksissä on varmasti sattunut
joskus jotain hassua tai käsikirjoitukseen kuulumatonta. Kerro jokin
”legendaarinen” kommellus tai sattumus! ”Kaikkea pientä sattuu
lähes joka esityksessä. Viimeisimpänä esimerkkinä Nylen &
Linkola – monologiesityksessä Turussa multa oli kitaraefektistä
loppunut patteri ja se katkaisi koko kitarasignaalin etenemisen
vahvistimeen, niin että kitarasta ei lopulta kuulunut yhtään
mitään. Lähdin siinä sitten setvimään ongelmaa, vaihtamaan
pattereita ja piuhoja samalla kun jatkoin puhumista. Kaaosteorian
lakien mukaan kaikki muutkin asetukset olivat menneet uusiksi ja
siinä kohdassa kun pitäisi laittaa euroviisudisco pystyyn,
epävireisestä kitarastani lähti hyvin avantgardistista
äänimaisemaa. Siihen päälle lauloin sitten Loreenin
Euphoria-kappaletta ja yritin näyttää siltä, että kaikki tämä
kuuluisi asiaan. Läpi se taisi mennä.”
Kerro joku erityisen hyvä muisto!
”Lämpimimmät muistoni liittyvät jouluaattoihin mummolassa
Hämeenlinnassa.”
Oletko koskaan tavannut teatterin
kummitusta? ”En ole. Kokkolan Kaupunginteatterissa on kuulemma
aktiivisimmat kummitukset.”
Käytkö itse seuraamassa teatteria ja
mikä on ollut mieleenpainuvin näkemäsi esitys? ”Käyn aina kun
ehdin. Mielenkiintoisinta teatteria näkee Teatterikorkeakoulussa,
joka vuotuisten ensi-iltojen määrässä mitattuna on Suomen suurin
teatteri. Viimeisimpänä herkkuna Piia Peltolan ohjaama ja Paula
Vesalan dramatisoima Arki elämää (sic) Jotunin Arkielämää-teoksen
pohjalta sovitettuna.”
Jos esim. elokuvarooli vaatisi esim.
30 kg:n lihottamista roolia varten, niin olisitko valmis tekemään
sen? ”Jos juttu olisi muuten mielekäs, niin miksikäs ei.”
Jos saisit viettää päivän naisena,
niin mitä tekisit? ”Kiusaisin miehiä.”
Jos ihminen vetäytyisi syksyllä
talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan
talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta että heräät
kesken kaiken? ”Dijon-sinappia ja kissan.”
Jos saisit mahdollisuuden matkata
aikakoneella menneisyyteen, minne menisit? ”Menisin 20-luvun
Helsinkiin. Nauttisin arkkitehtuurista, jota 60-luku ei ole vielä
ehtinyt tärvellä.”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät eniten? -
Epäkohta
Mistä sanasta pidät vähiten? -
Ämmässuo
Mikä sytyttää sinut? - Pilke
Mikä sammuttaa intohimosi? - Mamba
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? -
Ruotsinlaivan pilliä
Mitä ääntä inhoat? - Herätyskelloa
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi
haluaisit kokeilla? - Viemärisukeltajan ammattia
Missä ammatissa et haluaisi olla? -
Viemärisukeltajana
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot
Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Nyt stikataan
noppa kutoselle!
Ensi-ilta ja kantaesitys 21.9. 2011 , kesto väliaikoineen noin 3h 15min
Ohjaus Pirkko Saisio
Sävellys Jussi Tuurna
Rooleissa : Juha Muje, Rea Mauranen, Kristiina Halttu, Anna Paavilainen, Johannes Holopainen, Katariina Kaitue, Seppo Pääkkönen, Riku Nieminen, Markku Maalismaa, Antti Luusuaniemi, Timo Tuominen ja Olavi Uusivirta
Taustaa : Pirkko Saision käsikirjoittama ja ohjaama anarkistinen musiikkifarssi HOMO! kulkee myös alanimikkeellä "outojen ooppera". Sitä tämä totisesti kyllä oli... Tarinan kulkuhan on kutakuinkin niin, että ensinnäkin Veijo Teräs (Juha Muje) on naimisissa kansanedustaja Hellevi Teräksen kanssa (Rea Mauranen). Perheen au-pairina toimii nuori ja salskea, kadulta löytynyt Moritz (nuori ja salskea Johannes Holopainen), joka myös kerää homoista ja heidän riiteistään aineistoa Hellevin poliittisiin tarkoitusperiin. Moritz törmää öisillä retkillään mm. Tom of Finlandiin ja Pisuaarin ritarikuntaan (josta herkkä laulukin...) , Veijo taas tuntee oudohkoa vetoa Moritziin ja lisäksi törmää menneisyydessä tapaamaansa vänrikkiin ja mm. William Shakespeareen. Hellevin omatunto (Kristiina Halttu) taas puolestaan lähtee omille teilleen ja esiintyy milloin missäkin valepuvussa pitkin kaupunkia. Tarinassa tietysti seikkailevat Hitlerit, Stalinit, Mikkelin piispat, H.C. Andersenit ja pienet joutsenet jotka esittävät tanssin. Lopussa perustetaan Homolandiaa jonnekin Pohjanmaan perukoille, tietenkin.
kuva Laura Malmivaara
Plussaa : Tästähän joko pitää tai sitten ei, varmasti jakaa mielipiteet aika tarkkaan. HOMO! valittiin viime vuonna Vuoden näytelmäksi ja kyllähän tässä tietysti ansionsa oli, menin vähän sillä asenteella katsomaan että vastaan voi tulla ihan mitä vaan ja niin siitä totisesti kävikin. Hyvät näyttelijät tietenkin houkuttelivat myös, etenkin kun oli vihdoinkin mahdollista nähdä livenä niin Timo Tuominen, Antti Luusuaniemi kuin Olavi Uusivirtakin. En ollut aiemmin myöskään nähnyt Riku Niemistä livenä, ja hän tarjosikin positiivisimman yllätyksen. Hän osoitti olevansa todellakin muutakin kuin tv:stä tuttu pelleilijä, etenkin fyysinen puoli ja äänen käyttö oli huippuluokkaa. Olihan se kiintoisaa nähdä näitä uroksia nahkavetimissään ja muissa tiukoissa asusteissaan, että ihan senkin puolesta kannatti mennä katsomaan... Alku oli mainio! Näyttämöllä vain ovi, josta Juha Muje tuli tiukahkoissa trikoissaan ja alkoi puhua Lumikki-juttuja. Pidin kovasti orkesterin jatkuvasta läsnäolosta näyttämöllä ja musiikki muutenkin oli sangen monipuolista ja aika yllättävääkin. Kaikesta mahdollisesta sitä herkkiä balladeja saakin aikaan! Lavastusta ei juurikaan ollut, mutta lasiarkusta putkahti Lumikkia myöten milloin mitäkin ja se yläilmoissa kulkeva ramppiviritelmä oli oikein toimiva. Miesrivistöt marssimassa siellä tahdissa ja välillä pistettiin poskivalssiksikin. Moritzin ja Atikin (Olavi Uusivirta) yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kemiaa ja värinää, samoin pidin yllättäen kohtauksesta jossa alokas Teräs (Riku Nieminen) pääsee kunnolla käskyttämään vänrikkiä (Timo Tuominen). Historiasta putkahtaa milloin ketäkin estradille ja näiden mahdollisia homoyhteyksiä spekuloidaan. On Albert Speeriä ja Churchilliä, DaVincistä lähtien. Käsiohjelman henkilögalleria huvitti, sieltä kun löytyy kaikkea aina jääkiekkoilijoista ja kääpiöistä homoihin piknikillä. Olen aina tykännyt Anna Paavilaisesta ja pidin jälleen, perheen tytär Rebekka oli oivallinen roolityö ja Anna-fanitus siis jatkuu edelleen vielä voimakkaampana. Huumoria esityksessä oli tietysti mukana ja selkeää provosointia ja ironiaa, Juha Muje otti yleisön haltuun pelkillä eleillään ja ilmeillään välillä. Kyläilyreissu homopariskunnan luo tomutti monenkin ajatusmaailmaa varmasti. Lopun kokoontuminen lavalle roolihahmojen ulkopuolella oli jännä ja toimiva veto,ainakin minun mielestäni. "Olis jossakin maa" liputti suvaitsevaisuuden ja vapaamman rakkauden puolesta ja oli hieno kappale loppuun.
Johannes Holopainen ja Olavi Uusivirta / kuva Laura Malmivaara
Miinusta : Ehdottomasti liian pitkä kesto. Teatterin tosifanillekin kolme tuntia ja rapiat alkaa olla sietokyvyn äärirajoilla, siinä alkaa istumalihakset olla kyllä kovilla. Olihan tämä myös aika sekametelisoppa, joka loppujen lopuksi kaikessa sekavuudessaan kääntyi positiivisen puolelle.
Muuta : HOMO!n viimeinen esitys oli viime lauantaina 27.10. Onneksi ehdin näkemään, tiedänpähän mistä viime vuonna etenkin kohistiin ja vieläpä aiheesta. Välillä kyllä kannattaa käydä katsomassa tämmöisiä "hieman erilaisia" vetoja! Yleisö kyllä tykkäsi kovasti ja porukka bändiä myöten sai arvoisensa hurraavat suosionosoitukset!
HOMOlle neljä tähteä ****
Selin Riku Nieminen, edessä Juha Muje / kuva Laura Malmivaara