Vanja / Kansallisteatteri

 Ostin lipun Kansallisteatterin Vanjaan viime marraskuussa heti ensimmäisenä mahdollisena lippujenmyyntipäivänä. Tätä EN haluaisi missata missään tapauksessa. Vihdoinkin olisi mahdollista nähdä lavalla Ilja Peltonen "kunnolla", ja pitkästä aikaa olisi tilaisuus palata yhden minuun kovimmin kolahtaneista näytelmistä äärelle, kiinnostavalla tavalla toisenlaisessa muodossa tosin. Syksyllä 2014 näin juurikin Kansallisteatterissa Paavo Westerbergin ohjaaman Vanja-enon, joka sai minut erikoiseen hurmostilaan ja teki mieli julistaa teatterin ilosanomaa ympäri kyliä. Teos inspiroi minut myös erikoiseen blogikirjoitukseen, kun innostuin huumassani rustaamaan Vanja-enolle kirjeen. Se oli silloin se, ja marraskuusta alkoi ikuisuudelta tuntuva odotus. Tämä Vanja on siis monologi, jossa Ilja Peltonen näyttelee lavalla kahdeksaa eri hahmoa.

 Esityspäivää edeltävänä yönä näin unta, jossa istuin esityksen jälkeen Kahvila Willensaunassa huoliryppy otsalla ja jotenkin lamaantuneena. Olin juuri poistunut näytöksestä, enkä muistanut siitä yhtään mitään. En yhtä ainutta repliikkiä, en edes sitä missä istuin. Tiedostin kuitenkin olleeni paikalla, muistin kävelleeni portaat alas pää täynnä tyhjää. Miksi minuun iski muistinmenetys juuri nyt, kun pitäisi ja haluaisin muistaa? Itketti ja suretti, ja vähän ahdistikin. Herättyäni olin valtavan helpottunut, kun koko reissu olisi vielä edessäpäin ja olinkin nähnyt vain unta. 

 Nyt Vanja-kokemuksen jälkeisenä päivänä mieli on iloinen ja kupliva. Aurinko paistaa, sydän on jotenkin täysi, ja minä muistan mitä eilen näin ja koin. Kirjettä en nyt lähde tällä kertaa kuitenkaan kirjoittamaan. Taivassali osoitti jälleen muuntautumiskykynsä, ja niin osoitti Ilja Peltonenkin. On vangitsevaa katsottavaa se, miten esitys lähtee hiljalleen muotoutumaan ja eri hahmot esittäytymään puhetyylein, elein, olemuksin. Yksi heittelee kolikkoa, toinen hypistelee poskeaan, kolmas kilistelee avaimia. Kestää tovin päästä kyytiin ja imuun, mutta sitten onkin menoa. Havahduin jossain kohdassa siihen, että katselen pää kallellani tapahtumia. Välillä tuntuu siltä, etten muista edes hengittää ja toisaalta taas siltä, että tässä me katsojat ja lavalla kuka milloinkin hengitämme samaa ilmaa, ja tämä on meidän kaikkien yhteinen hetki. Yhteinen puolitoistatuntinen näyttämötaiteen kuninkuuslajin äärellä. Hiki virtaa, ja kyyneleet myös. Etenkin Sonjan puheet koskettavat aina. Yksipuolinen rakkaus, toimettomuus, toteutumattomaat haaveet ja toiveet. On ne jotka lähtevät ja ne, jotka jäävät. "Maailma on tulessa", ajankohtaisuus. Ovi, josta poistutaan ja tullaan takaisin. Himmenevät valot, hiljaisuus, valtavat suosionosoitukset. Kiitollisuus. 

 Rekvisiitan määrä ja sen siirtely hiukan ihmetytti, vähempikin olisi riittänyt. Kokemustani se ei kuitenkaan himmentänyt, sillä olihan tämä näyttelijäntyön juhlaa, jota tukemassa hienosti musiikki, valot ja toimiva lavastus. Taivassalista on moneksi!

 Tätä kannatti odottaa, ja tämän muistan taas pitkään.

 ps. Ilja Peltosta haastattelin blogiini tammikuussa. Haastatteluun pääset tästä. 

 ~

VANJA / Kansallisteatteri

Suomen kantaesitys 25.3. 2026 Taivassalissa, kesto 1h 30min (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä Ilja Peltonen

Teksti Simon Stephens (pohjautuu Anton Tšehovin Vanja-enoon), suomennos Ilja Peltonen ja Eva Buchwald, ohjaus Johanna Freundlich, musiikki Rene Ertomaa, lavastussuunnittelu Katri Rentto, valo- ja videosuunnittelu Eetu Hiltunen, pukusuunnittelu Heli Hynynen ja dramaturgi Eva Buchwald

Esityskuvat (c) Saara Autere

Jotuni / Kansallisteatteri

Mainos / lippu saatu Kansallisteatteri

 Hyvää uutta vuotta 2026! Yleensä olen viettänyt alkuvuodesta hiljaiseloa teatterireissujen suhteen ja aktivoitunut vasta tammikuun loppupuolella uusien ensi-iltojen koittaessa. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen havainnon, että aika monta kertaa olen heti vuoden vaihduttua löytänyt itseni Kansallisteatterin katsomosta, kas kun siellä on ollut edellissyksynä niin monta ensi-iltaa, etten millään ole ehtinyt kaikkea kiintoisaa katsoa. Kansallisteatterissa tuli vuonna 2025 käytyä muuten kahdeksan kertaa, teattereista toiseksi eniten.

 Jostain tuntemattomasta syystä olen vuosien saatossa nähnyt yllättävän vähän todellisiin henkilöihin perustuvia näytelmiä, en edes tiedä miksi. Ehkä olen enemmän fiktiivisten hahmojen perään, heistä kun ei pysty etu- eikä jälkikäteen hankkimaan lisäinfoa tiedonjanoon tai tsekkaamaan, että miten heidän elämänsä ihan oikeasti kulki vai kulkiko ylipäätään mitenkään. Kirjailija ja näytelmäkirjailija Maria Jotuni (1880 - 1943) kuuluu kyllä niihin henkilöihin, joista kuuluisi tietää nimen ja muutaman teoksen lisäksi enemmänkin ihan yleissivistyksen vuoksi. Hävettää ihan tunnustaa perehtymättömyyteni! Onneksi on teatteri, jossa olen saanut ja tulen jatkossakin saamaan rautaisannoksen tietoa kiinnostavassa ja paikoin yllätyksellisessäkin muodossa. Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähtävä Jotuni oli ensi-illassa jo syyskuun alkupuolella 2025, ja jatkaa ohjelmistossa ainakin huhtikuun loppuun, joten hyvin ehtii vielä katsomaan muutkin mattimyöhäiset.

 Maria Jotunin (Sari Puumalainen) ja Viljo Tarkiaisen alun seesteinen mutta loppua kohti synkempiä sävyjä saava avioliitto oli paljon muutakin kuin tyylikästä flaneerausta pitkin katuja ja suoranaisella vimmalla syntyvää tekstiä (hienosti projisoituna seinille). Miten huvittava olikin Tarkiainen (Antti Pääkkönen) ylevine elkeineen ja kulttuurikodin ihanteineen, pelkkää kulissia kaikki. Jotunin kohtaus kohtaukselta entistä sekaisempi kampaus kuin pyörremyrsky, mitä lie ilmentämässä, lopussa taas kutrit paremmin järjestyksessä ja kaiketi elämäkin. Pienet uteliaat kirkaskatseiset lapsukaiset Jukka (Ilja Peltonen) ja Tuttu (Heikki Pitkänen) liikuttavasti talon katolta lähettämässä kirjettä Jumalalle ja rakentamassa riemukkaina milloin mistäkin materiaalista taloja, huojuvia tosin. Tanssiaskelia, nuoruuden intoa. Pian katse jaloissa, huoliryppyjä otsissa, synkronoitua syömistä, hermostunutta teputusta jalalla. Tapettien kauniit kuviot muuttuvat tummiksi pilviksi, ovia ja tunteita paiskotaan. Kaiken keskellä pitkine letteineen nuori ja viaton kotiapulainen Siiri (Anna Airola), kuin annos raitista ilmaa hengitettäväksi. Kulttuurikodin ilmapiiri kun on kovin tunkkainen ja raskas.

Siiri, Maria, Jukka, Tuttu ja Viljo 

 Enpä tiennyt, että romaani Huojuva talo julkaistiin vasta 20 vuotta Jotunin kuoleman jälkeen! Vaan nytpä tiedän. Ymmärrän hyvin teoksen aiheuttaman kohun ja spekulaation.

Ai että. Tämähän oli reilut kaksi tuntia silkkaa herkkua! Viihdyttävä, sivistävä, ajatuksia herättävä, liikuttava, paikoin ahdistavakin (aina kun joku kohottaa nyrkkinsä lyödäkseen edes eleenä, samoin kurkku suorana huutaminen näyttämöllä saa pulssini kiihtymään, vaikka en ole edes/onneksi kohde). Muusikon läsnäolo näyttämöllä koko esityksen ajan tuntuu olevan nyt enemmän sääntö kuin poikkeus, ja minä kyllä nautin siitä. Salla Markkanen ei pelkästään soita - hän kommentoi soittimineen tapahtumia ja tunnelmia, elää ja hengittää roolihenkilöiden mukana, on olennainen osa teosta. Pitkine letteineen myös.

 Pitäisiköhän kulkea kaduilla ryhdikkäämmin, kuten kulttuuri-ihmisten tämän perusteella kuuluu. Ja pitäisiköhän jatkossa ryystää pannutolkulla kahvia ja polttaa ketjussa tupakkaa (vaikken edes polta) näitä tekstejä kirjoitellessani, hiukset sekaisin, jos se helpottaisi ajoittaista luomisen tuskaa...

 Erinomainen aloitus teatterivuodelleni tämä Jotuni! Suosittelen lämpimästi. 

~

JOTUNI / Kansallisteatterin Pieni näyttämö 

Kantaesitys 10.9. 2025, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Anna Airola, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen sekä muusikko Salla Markkanen 

Käsikirjoitus Anneli Kanto ja Heini Tola, ohjaus Heini Tola, lavastussuunnittelu Katri Rentto, pukusuunnittelu Tarja Simone, musiikki Salla Markkanen, koreografinen konsultaatio Marjo Kuusela, valosuunnittelu Kare Markkola, videosuunnittelu Paula Lehtonen ja naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi 

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

Muistopäivä / Kansallisteatteri

 Aluksi Kansallisteatterin sivuilta lainaus : "Esitys on kirjoitettu dialogissa ja yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -tutkimushankkeen kanssa. Näytelmä rakentuu kokonaan tutkimuksessakin käytetyn dokumentaarisen materiaalin pohjalta. Teksti on syntynyt todellisten ihmisten jälkeensä jättämien kirjeiden, päiväkirjojen, muistelmien, haastatteluiden, kuulustelupöytäkirjojen ja etsivän keskuspoliisin henkilömappien avulla. Esitys antaa äänen lukuisille historian muistista kadonneille suomalaisille."

 Koin jotain poikkeuksellista lauantaina. Ennen loppukumarruksia koko yleisö istuu hiirenhiljaa pitkään, kukaan ei uskalla edes yskäistä. Poistumme salista hitaasti, ei puheensorinaa, ei kevyttä jutustelua. Kuin kirkosta, kuin muistotilaisuudesta. Katse jossain. Ja sitten hitaasti liikkuva joukko astelee pienen näyttämön yleisölämpiöön, jonka seinille on heijastettu pitkänä virtana nimiä. Isiä, äitejä, veljiä, siskoja, sukulaisia, ystäviä, naapureita. Joku tunnistaa tutun nimen ja pysähtyy iäkkään seuralaisensa kanssa niille sijoilleen. Olin liikkeellä yksin, joten muutenkin olisin ollut hiljaa itsekseni, mutta nyt tuntui jotenkin omituisella tavalla väärältä poistua teatterista ulos ihmisvilinään, jossa väki kiirehtii Black Friday -huumassa ostoksineen sinne ja tänne. Yhdellä donitsilaatikko sylissään, toisella pussillinen pikaruokaa. Kenelläkään ei ämpärillistä perunankuoria. Halusin kulkea edelleen hitaasti ja omissa ajatuksissani, mutta hulina ja hälinä ympärilläni palautti nopeasti takaisin tähän hetkeen ja tähän päivään. Liian nopeasti. Teki mieli pysähtyä ja huutaa "Ettekö te ymmärrä mitä olen juuri kokenut?" Kokenut, nähnyt, oppinut. 

 Muistopäivä-näytelmässä pieni joukko suomalaisia lähtee paremman elämän toivossa itärajan toiselle puolelle 30-luvun alussa. Oskun (Rasmus Slätis) omistamassa keinahtelevassa veneessä apupoikana häärää Viljam (Geoffrey Erista), nuori tuleva isä. Lyhyestä pestistä saatu palkka tulisi pienelle perheelle tarpeeseen. Matkaa tekevät Heino (Miiko Toiviainen) nuoremman sisarensa Lyytin (Marja Salo) kanssa. Veneeseen nousevat myös nuori leski Rauha (Annika Poijärvi) sekä Aili (Pirjo Lonka) kera sylivauvan ja 12-vuotiaan tyttärensä Aunen (Inke Koskinen). Luvassa olisi runsaasti töitä, paljon ruokaa, ei puutetta mistään. Heinoa ajaa matkaan vankka aate, Ailin aviopuoliso taas on mennyt edeltä ja lähettänyt kirjeen, jossa kehunut uudet olot maasta taivaisiin. Tänne vaan, täällä kaikki on paljon paremmin. Silmistä loistaa toiveikkuus ja usko parempaan tulevaisuuteen. Helpotus. Vihdoinkin olisimme jotain. Ihmisarvo kunniaan. 

 Totuus perillä on kuitenkin jotain aivan muuta, ja alkaa pitkä matka halki vieraan valtion, tietämättä lopullista päämäärää ja pystymättä itse valitsemaan minne ja miten kulkea. Heino jaksaa julistaa ja uskoa aatteeseen yllättävän pitkään, kunnes hänenkin on luovutettava. Katseet kertovat jälleen kaiken - epätoivon, hädän, huolen, ikävän. Myös välittämisen ja lämmön. Huumori kukkii pieninä ilonpilkahduksina, tanssiaskeleina uusissa kengissä, säkillisessä jauhoa, sarkastisissa heitoissa, pitkässä mukahienossa tittelissä jonka alun jo unohtaa. 

 Mieleeni jää Ailin toiveikas kysymys "Kai meilläkin joku paikka on?" ja pieni murunen sokeria. Kielelle sulava lumihiutale.

 Upea, läsnäoleva livemusiikki (Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen) näyttämön molemmilta puolilta tukee hienosti tarinaa. Eikä pelkästään musiikki - huokaukset, laukaukset, elämän äänet ja hiljaisuuskin. Tulee mieleeni myös Hämeenlinnan Teatterin musikaali Tulisiipi, jossa siinäkin lähdetään riemukkaasti itärajan toiselle puolelle suurin odotuksin, musiikin ja muusikkojen toimiessa ikään kuin yhtenä roolihenkilöistä. 

 Ja mikä koreografia! Vaikka istuin tiiviisti paikoillani, ajatuksissani keikuin mukana veneessä, heiluin hitaasti puolelta toiselle marssiessa ja varoin astumasta yhtään sivuun, huhkin lapion varressa tyhjää. Olin yksi heistä, ihan tavallisista ihmisistä. 

 Koulussa olin surkea historiassa, mitään ei jäänyt mieleeni tunneista. Teatteri on tuonut eteeni lukuisia tapahtumia lähihistoriasta kiinnostavalla tavalla. Olen oppinut, olen ymmärtänyt. Ja olen ottanut selvää asioista, jotka jäivät kaihertamaan mieltä. Tästä aiheesta on luettava lisää. 

 Kiitos koko työryhmälle äärettömän hienosta ja kauniista teoksesta. Tämä jätti jäljen ja painuu mieleeni yhtenä vaikuttavimmista ikinä. Mietin, miltä tuntuu hänestä, jonka suvussa on vuosikymmenet vaiettu siitä, minne mummon veli katosi. Veljestä, joka valokuvassa istuu ryhdikkäänä uusi puku päällään ja hymyilee. Elämä edessä. 

 ~

MUISTOPÄIVÄ / Kansallisteatteri 

Kantaesitys 19.11. 2025 Pienellä näyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Geoffrey Erista, Inke Koskinen, Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Rasmus Slätis ja Miiko Toiviainen

Teksti Elli Salo, ohjaus Riikka Oksanen, lavastussuunnittelu Janne Vasama, pukusuunnittelu Saija Siekkinen, valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen, musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori, musiikki ja äänisuunnittelu Ilkka Tolonen, koreografia Lasse Lipponen, livevideosuunnittelu Kalle Mäkelä, naamioinnin suunnittelu Emma Loponen sekä tekstin dramaturgi Minna Leino 

Esityskuvat (c) Janne Vasama 

Täällä Pohjantähden alla ja Väylä

 "JUMALAUTA MÄ NAUTIN TÄSTÄ!" *

Tuplanäytöspäivä teatterin parissa, paras tapa viettää vapaapäivääni. Moni ihmettelee, minulle ihan normaalia. Miksi reissata toiseen kaupunkiin vain yhden näytelmän vuoksi, jos on mahdollista katsoa kaksi? 

 En nyt aio kirjoittaa perinteistä blogikirjoitusta. Minun blogini, minun sääntöni. Muistan ostaneeni molempiin näytelmiin lipun huhtikuun alussa, samana päivänä. Molemmista olin sitä mieltä, että liput tulevat menemään kuin kuumille kiville eli kauppa käy. Ennakointi kannatti, sillä teatteripäiväni molemmat näytökset olivat loppuunmyytyjä. Näytösten välissä tein muuten taas yhden haastattelunkin, josta lisää ehkä jo ensi viikolla. 

(c) Nico Bäckström

 Päivänäytöksessä (tai tarkalleen näytös alkoi klo 12) yksi peruskivistämme - Täällä Pohjantähden alla. Laskujeni mukaan kuudes näkemäni versio ja tällä menolla ehdin nähdä vielä monta ennen kuin minusta aika jättää. Tämä PITÄÄ nähdä ja tehdä aina tietyin väliajoin. Nyt Lauri Maijalan ohjaus. Liki neljän tunnin kesto, kaksi väliaikaa. Katsomo täynnä nuorisoa ja hiukan myös iäkkäämpää väkeä, toki muutama keski-ikäinenkin. Lavalla parhaimmillaan 24 näyttelijää. Siinä on jotain äärimmäisen ylevää kun liput liehuvat, silmät leiskuvat, ääni kohoaa, astellaan yhtenä rintamana ja käsi puristuu nyrkkiin. Teki mieleni itsekin ponkaista pystyyn ja huutaa "Antakaa saatana mullekin lippu mitä heiluttaa!" Julistaa ääni käheänä aatetta ja laulaa työväenlauluja. Ensimmäisellä väliajalla nuoriso hyräilee Akselin ja Elinan häävalssia, toisella väliajalla on hiljaista. Kukaan ei räpellä kännykkää. Iäkäs keppiin tukeutuva herrasmies lähestyy kahta nuorta poikaa, kysyy jotain. Keskustelevat hetken. En kuule tarkemmin, mutta liikutun. Teatteri yhdistää. Takaisin katsomoon. Tässä me olemme suurena joukkona taiteen äärellä, yli sukupolvirajojen. Istumme hiirenhiljaa. Loppuaplodit ovat pitkät. Poskiani kuumottaa kauan, käteni tärisevät. Vaikuttava kokonaisuus ja onnistunut lopputulos silloin, jos ja kun herättää kysymyksiä ja tiedonjanon, syviä mietteitä ja keskustelua. (*lainaus eräästä kohtauksesta)

(c) Juho Uusitalo

 Illaksi piskuiseen Teatteri Jurkkaan, jossa Rosa Liksomin kirjaan perustuva Väylä. Mikko Roihan ohjaus. Näyttämöllä Ella Mettänen, joka on aina ilmiömäisen taitava. Ilmeikäs, ja mikä rauha ja läsnäolo. Arvostan ja ihailen häntä suuresti. Kirja ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta onhan se nyt tämän jälkeen luettava. Nuori tyttö saattaa lehmiä Ruotsin puolelle turvaan Lapin sodan kynnyksellä ja melskeissä. Jestas miten intensiivinen parituntinen monologi, jossa piirtyi elämän koko kirjo ja karuus rujonkauniisti herkullisella murteella maustettuna eteemme, lehmineen kaikkineen. Neito kasvaa naiseksi. Uskallamme tuskin hengittää katsomossa. Unohtuu täysin se, että oven takana autoja ja jalankulkijoita, puheensorinaa. Muu maailma. Hyttysen ininä korvissa, teki mieli huitaista. Runsaat loppuaplodit, hämärässä liikutuksesta kiiluvat silmät. 

 Kaksi hyvin erilaista ja silti samankaltaista näytelmää onnistuin valitsemaan samalle päivälle. Toisessa koko kansakunnan kasvu, toisessa yksilön. Lähihistoriamme tositapahtumien vaikutus tavallisen ihmisen elämään. Suuria ja pieniä tarinoita, molemmat yhtä tärkeitä ja molemmat yhtä mieleenpainuvia. Pistävät ajattelemaan.

 Lähdin kotimatkalle väsyneenä mutta onnellisena, sielu ravittuna. Eläköön teatteri!

(Pohjantähti Kansallisteatterissa ainakin 14.3. asti, Väylä on Jurkan lisäksi mahdollista nähdä myös Lahden Kaupunginteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. Hankkikaa liput HETI!)

Viides askel / Kansallisteatteri

 Joitakin vuosia sitten matkustin myöhäisellä lähijunalla Tampereelta Hämeenlinnaan. Kuten nykyäänkin, junalippu piti olla ostettuna etukäteen tai sitten piti istua ns. lipunmyyntivaunussa, ja junissa kiersi tarkastajat säännöllisen epäsäännöllisesti. Juuri ennen junan lähtöä samaan vaunuun rientää hengästyneenä hattupäinen nuorukainen reppu selässään, istuutuu minua vastapäätä ja kertoo, että "mä en ehtiny ostaa lippua ja nyt mä oon kusessa". Oli menossa Parolaan. Miekkonen oli pikkuisen päihtynyt, mutta hyvin symppiksen oloinen kaveri. Muistan miettineeni, että oho, Nuuskamuikkusen ja Paavo Kinnusen sekoitus noin ulkonäöllisesti. Olin täysin myyty. Tarjouduin ostamaan sovelluksellani hänellekin lipun. "Voiko olla näin ystävällisiä ihmisiä?" hän ihmetteli ja ilahtuneena hyväksyi tarjoukseni. Kaivoi taskustaan vitosen setelin kiitokseksi, en muista otinko sitä vastaan. Tarkastajat tulivat heti alkumatkasta, meillä oli kaikki kunnossa ja matka jatkui. "Sä pelastit mut", nuorukainen kiitteli vuolaasti ja koska huomasi minut jotenkin turvalliseksi aikuiseksi, alkoi samantien avautua elämästään. Kuten jo todettu, olin täysin myyty. Hän oli hurmaava, vähän ressukka ja vähän siipi maassa, mutta äärimmäisen hurmaava ja kauniisti ajatuksiaan ilmaiseva tyyppi. Hän sitten Parolassa poistui, ovensuussa heilutti vielä ja meni sitten menojaan. Minua ihan harmitti ja vähän myös suretti. Hieno pieni kohtaaminen, alle tunnin yhteinen matka. Olisin mielelläni kuunnellut hänen juttujaan pitempäänkin ja hetken mietin, että miksen antanut puhelinnumeroani. "Soita mulle, jos tarvitset kuuntelijaa." Minne meni miekkonen, sitä tiedä ma en. 

 Kansallisteatterin kolmannesta kerroksesta löytyy Maalaamosali ja Taivassali, uudet mainion muunneltavat näyttämöt. Aula on täynnä väkeä jonottamassa ja odottamassa "Taivassalin porttien aukeamista". Vihdoin ovet avataan ja astelemme sisään. Katsomo on tällä kertaa puoliympyrän muotoinen. Näytelmä alkaa, kuuluu askelia. Kaksi miestä, nuorempi ja vanhempi. Sydämessäni läikähtää mukavalla tavalla. Nuorempi, anorakki päällään, kangaskassi kädessään, vähän anteeksipyytelevä habitus. Siinä hän taas on! Tuttu tyyppi. Olen täysin myyty heti ensisekunneilla ja tiedän, että ainakin tuolle miehelle haluan tapahtuvan pelkkää hyvää ja tiedän myös sen, että tulen rakastamaan tätä puolitoistatuntista näytelmää. 

Jarmo ja Luka

 David Irelandin tuore musta komedia Viides askel kertoo kahdesta toipuvasta alkoholistista, jotka ovat tavanneet Nimettömien Alkoholistien kokouksessa. Miehistä nuorempi, Luka (Paavo Kinnunen) pyytää kummikseen vanhempaa Jarmoa (Juho Milonoff), joka ilomielin suostuu. Kummin tehtävänä on tukea kaikin tavoin toista raittiuden kivikkoisella tiellä - toimia esimerkkinä, mentorina, "vanhempana ja viisaampana" roolimallina. Jopa isähahmona. Tärkeää on saavuttaa luottamus, ja olla puheissaan avoin ja rehellinen, etenkin itselleen. Näytelmän nimi viittaa kahdentoista askeleen toipumisohjelmaan. "Myönsimme vajavuuksiemme täsmällisen luonteen Jumalalle, itsellemme ja jollekin toiselle ihmiselle." Katsomosta tietyissä kohdissa kantautuvien naurujen perusteella otaksun, että askeleita on sielläkin otettu ja tuttua on. 

 Juomisesta tai raittiudesta näytelmä ei varsinaisesti kerro. Se kertoo itsetutkiskelusta, koukuttumisesta erinäisiin asioihin, anteeksiannosta, läheisyydenkaipuusta, jatkuvasta tasapainoilusta kielletyn ja sallitun välillä, valinnoista, oman tiensä löytämisestä. Äänimaailma herkistää kuuloaistin. Kaukaa kantautuu kahvinkeittimen porinaa - pahvimukillinen tuoretta kahvia ja siivu makoisaa pullaa tuo turvallisen, kotoisan olon. Tuolista kuuluu piiiitkä huokaus sen päälle istuttaessa, paljon ovat nämäkin tuolit asioita kuulleet ja monenlaista käsittelyä kokeneet. Huumori tarjoaa yllättäviä visioita, kuten Willem Dafoe kirittämässä juoksumatolla tai pitkän avioliiton tarjoama jatkuvaluonteinen herkkubuffet...

 Näyttelijät ovat huimassa vedossa. Yllätyksellistä, räjähdysherkkää ja herkkää vuorotellen. Kumpi vie. Kaikki pienet eleet ja ilmeet, hapuileva katse ja toisaalta suora, rehellinen silmiin katsominen, hammastenkiristely kun tekisi mieli sanoa tai tehdä muuta, mutta kuin ei saa eikä voi. Pitää olla esimerkillinen ja tehdä toisin kuin oma isä, mutta kehonkieli kertoo paljon enemmän kuin pelkät sanat ja paljastaa sen, miten pienestä kaikki on kiinni. 

 Lavastus yllättää myös. Tummat seinät ja siirreltäviä tuolejako vain? 

 Itse olen koukussa tämänkaltaisiin näytelmiin, tämänkaltaiseen teatteriin. Ennalta oli pieni aavistus näytelmän annista, mutta sain paljon, paljon enemmän. Kiitos. Näitä lisää. 

~

VIIDES ASKEL / Kansallisteatteri 

Suomen kantaesitys 17.9. 2025 Taivassalissa (kesto 1h 30min, ei väliaikaa) 

Näyttämöllä : Paavo Kinnunen ja Juho Milonoff 

Teksti David Ireland, suomennos Janne Reinikainen ja Eva Buchwald, ohjaus ja lavastussuunnittelu Janne Reinikainen, pukusuunnittelu Heli Hynynen, valosuunnittelu Eetu Hiltunen, äänisuunnittelu Sami Hassinen ja dramaturgi Eva Buchwald 

Esityskuvat (c) Ilkka Saastamoinen

Pelle / Kansallisteatteri

Pelle / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 12.9. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Melli Maikkula
Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén
Lavastus Veera-Maija Murtola
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Anna Pöllänen
Äänisuunnittelu Leo Lindgren
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Klovnerian suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez
Pelle-maalaus ja Tyhmä pelkää-maalaus Tiitus Petäjäniemi

Rooleissa : Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Jukka-Pekka Palo ja Olli Ikonen

Olli Ikonen

 Kaikenlaista voi tulla eteen kun pitää silmänsä auki. Matkalla Kampista Kansallisteatterille törmäsimme ensin seuralaiseni kanssa erikoiseen näkyyn Narinkkatorin kulmilla : Suomi-paita päällä ja poronaamari päässä joku tyyppi soittaa sähkökitaraa antaumuksella, ja turistit poseerasivat vieressä suut messingillä. Toki siinä itsekin kävin hiukan lähempänä ihmettelemässä, ja mieleni teki kovasti mennä porotyypin viereen soittamaan ilmakitaraa, mutta en sitten kehdannut. Kitaraasoittava poro sai kyllä ohikulkijat iloiselle mielelle, olihan hahmo toki piristävä tapaus kaikin tavoin.

 Rautatieaseman kulmilla meitä vastaan tuli pötkylänmallisia ilmapalloja kanniskeleva pelleasuinen tyyppi, missä lie oli ollut eläinhahmoja ilmapalloista vääntämässä ja kansaa ilahduttamassa, ja minne lie oli menossa. Jännä yhteensattuma kuitenkin, kun kohteenamme oli Kansallisteatterin Willensauna ja siellä näytelmä nimeltään Pelle.

 Näytelmässä päästään heti alkumetreillä itse asiaan. Lavalle astelee pelle (Olli Ikonen), joka valokeilassa mutustelee banaania ja viskoo kuoret keskelle lattiaa. Kohta joku varmaan pyllähtää selälleen ja kansa nauraa. Tulee jotenkin surumielinen ja vaivaantunutkin olo. Kukaan ei naura pellen tempuille. Onko joskus ollut aika, jolloin kaikki kikat ovat saaneet yleisön lähes putoilemaan penkiltä? Miksi tuntuu siltä, että tämän miehen aika on mennyt ohi ja pitäisi vaan hiljalleen älytä, että nykyään naurattaa ihan toisenlaiset jutut ja voisi hiljalleen eläköityä? Ja taas toisaalta, miksi tuntuu pahalta ajatella noin? Jos on kutsumusammattinsa kerran löytänyt, ei siitä ole niin helppoa päästää irti ja mikä minä olen toisten ammatteja arvostelemaan.

 Pelle poistuu lavalta (banaaninkuoreen liukastumatta) ja pian ollaan aivan toisaalla. Liittymämyyjä Kent (Tomi Alatalo) yrittää saada ohikulkijoiden huomiota kiinnitettyä puhelinkäyttäytymiseen liittyvillä kysymyksillä ja ketään ei oikein tunnu kiinnostavan miehen puheet. Paikalle tupsahtaa Kentin tyttöystävä Julia (Anna Ackerman), joka vinkkaa, ettei kannattaisi kiinnittää liikaa huomiota kysymyksiin tekstiviestien määrästä ja puheluminuuteista. Kuka niistä muka pitää kirjaa. Kent yrittää toista taktiikkaa - ja palaa taas samaan muka hyväksihavaittuun rutiiniin. Ja siinä sivussa sitten kaatuu banaaninkuoreen, jonka joku on ikävästi jättänyt keskelle lattiaa. Jotenkin tuntuu siltä, että Kent on aika tarkka tyyppi. Kaiken pitää mennä valmiin suunnitelman mukaan, niin liittymämyynnin kuin elämänkin. Julia taas tuntuu spontaanimmalta persoonalta, hän ei halua liian suunniteltua tulevaisuutta. Toistensa vastakohdat ja silti umpirakastunut pari.

Anna Ackerman ja Jukka-Pekka Palo 

 Julia on ammatiltaan terapeutti, ja vastaanotollaan on asiakkaana Kari (Jukka-Pekka Palo), joka ei vaan pysty menemään töihin. YouTube-videoita on katsottu kyllästymiseen asti ja yhtä videota kauhistellaan siihen malliin, että minunkin on myöhemmin illalla netistä tsekattava, onko sellainen oikeasti olemassa. Kyllä on. Että pitikin mennä uteliaisuuttani katsomaan. (En kerro sen tarkemmin, menkää katsomaan näytelmä jos hirveästi kiinnostaa...) No, Karin pitäisi nyt kehitellä uutta sisältöä elämäänsä kun netin antimet eivät enää tarjoa uutta ja saada elämästä jonkinlainen ote.

 Kent yllättää kosimalla Juliaa (ovat tunteneet vasta reilut pari kuukautta, mutta jos on tunteistaan varma kuten Kent, miksi aikailla asialla), joka vastaa pienen epäröinnin jälkeen kyllä. Alkaa ankara hääsuunnittelu ja puhelinrumba, Kentin osalta. Äidille on soitettava heti ja polttareita suunniteltava. Vaan Julialla on jotain sydämellään, jotain hirvittävän kauheaa kerrottavaa... Hänen isänsä on pelle. Välit ovat menneet poikki aikoja sitten.

Olli Ikonen ja Tomi Alatalo 

 Tässä vaiheessa putoan sitten kärryiltä. Ajassa palataan Julian lapsuuteen. Heleä lapsenääni laulaa herkistävää laulua, isä pelleilee nenä punaisena, on eläintumppuja ja suloisen pehmeää otusreppua, on ihania hetkiä tyttären ja isän välillä. Ja sitten ykskaks pelottaviakin kääntyileviä, valaistuja pellenkasvoja seinillä. Tulee jotenkin hyytävä olo. Mitä lapsuudessa on tapahtunut? Haen epätoivoisesti symboliikkaa kaikesta. Tarkoittaako "pelle" tässä tapauksessa sittenkin jotain muuta? Mielenterveyden ongelmia? Alkoholismia? Hyväksikäyttöä? Itsepintaisesti yritän miettiä, miksi isä ja tytär eivät ole kohdanneet vuosikausiin. Väliajalla toteamme seuralaiseni kanssa olevamme vähän pihalla, mutta silti nauttivamme esityksestä, sillä näyttelijät vetävät hyvällä sykkeellä ja tarinassa on jotain oudon kiehtovaa.

 Luvassa on vielä lisää pellen kikkailuita (joista tulee oudon surullinen olo), vanhaa tv-haastattelua, polttareita, ylös maagisesti katoavia palloja, naivismitaidetta ja yllättäviä käänteitä ja irtonaista menoa häissä. Mieltäni liikuttaa kohtaus menneisyydestä, jossa Julia on kiivennyt korkealle lumikasan päälle ja reippaana huutelee isälleen, että isä tulisi hänet sieltä hakemaan. Isä ei tule, milloin mihinkin syyhyn vedoten. Tytär laskeutuu alemmas ja huutelee aina vähemmän ja vähemmän reippaalla äänellä ja mieleen jää kaivelemaan se lopputoteamus, että ei sen näin kuulunut mennä. Isän olisi kuulunut tulla tytön luokse eikä toisinpäin.

Yllätysohjelmaa häissä 

 Häähumussa koko salista on vaivihkaa tullut juhlava tila, joka vähän muistuttaa sirkustelttaa. Onhan tämä elämä yhtä sirkusta muutenkin. Yllättävän keskeiseen rooliin pääsee naivistinen taide (joka on suosikkini noin yleensäkin) ja sitä kautta löytyy uusi näkövinkkeli katsella ympäröivää maailmaa, toisenlaisessa valossa. Pala nousee kurkkuun.

 Pihalla oltiin myöhemminkin, kun yritimme ehkä liian kaukaa hakea vastauksia kysymyksiin miksi, miten ja mitä. Pitääkö kaikkea aina yrittää täysin ymmärtää? Jostain pamahti mieleeni Kentin liittymäasiajulistukset ja se, että sopimuksissa on aina mukana se pienellä präntätty osuus, jota kukaan ei koskaan kuitenkaan lue ja sitten ollaan pulassa, kun pitäisi päästä sopparista irti. Ajatusleikki : ihminen saisi synnyttyään syntymätodistuksen lisäksi sopimuksen elämää varten, jossa olisi kirjattuna kaikki mitä tuleman pitää ja mitä ylipäätään ihmiselo pitää sisällään. Allekirjoittaisitko lukematta pienellä präntättyä? Vai repisitkö koko sopimuksen?

 Ei elämää voi liikaa suunnitella. Riisinkeitto onnistuu tai sitten ei, pääseekö koskaan kiipeämään Mount Everestille ... ja yllättäen voi löytää itsensä tutkimasta hyllyjä Prismassa, joka on isompi saavutus kuin osasit kuvitellakaan!

 Pelle jätti mukavasti mietittävää pitkäksi aikaa. Aukeaako kaikki koskaan, se jää nähtäväksi. Pääasia oli se, että nautimme hetkestä ja mieltäkutkuttavasta teatterista ja oivallisesta näyttelijäntyöstä.

Esityskuvat (c) Cvijeta Miljak

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Maalaus Tiitus Petäjäniemi, kuva Cvijeta Miljak

Lokki / Kansallisteatteri

Lokki / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 18.9. 2019, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov
Suomennos Jalo Kalima
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa : Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Miro Lopperi, Aksa Korttila ja Jussi Lehtonen 

 Yhdistelmässä Anton Tšehov ja Kansallisteatteri on minulle jotain ylitsepääsemätöntä lumoa. Vanja-eno muutaman vuoden takaa vei lähes jalat alta, Kolme sisarta sai janoamaan lisää (ja pyörii ohjelmistossa edelleen) ja nyt Lokki nostatti palan kurkkuun, vei yöunet ja päässä soi "mun on tarinani satu rakkauden", joka tosin kuultiin upeasti espanjaksi Mašan (aina järjettömän kova Emmi Parviainen) tulkitsemana.

 Jälleen tuli sellainen olo, että tämä TÄYTYY nähdä uudestaan! Niin paljon hienoja hetkiä, kauniita näyttämökuvia ja loistavaa näyttelijäntyötä - ja osa meni ohi ihan vaan puhtaasti ihmetellessä sitä, että kyllä teatteri on mahtava keksintö! Ja klassikot. Aina niistä löytää uutta, vaikkei Lokki minulle kovin tuttu teos vielä olekaan. Nyt pintaan nousi ajatuksia siitä, miten paljon rakkautta on ilmassa, mutta tunteet eivät kohtaa. Surullista. Toteutumattomia ja toteutuneita unelmia, jotka eivät onnea sitten tuoneetkaan. Yksi halusi kirjailijaksi, toinen näyttelijäksi - ja kuinkas sitten kävikään.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma 

 Eihän tästä osaa edes kunnolla kirjoittaa! Mielessäni pyörii Irina Arkadinan (häikäisevä Maria Kuusiluoma) kimaltelevat vaatteet, ryhdikkyys ja tapa, jolla hän suvereenisti ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun. Elämäniloa pirskahteleva Nina (iiiihana Aksa Korttila) ensin viattoman valkoisissaan, sitten huumaavan punaisessa mekossa ja lopulta kaikki värit elämästään kadottaneena mustassa asussa, silti silmät suurina ja toiveikkaina. Moskovaan ei haikailla, Moskovaan mennään! Ylöspäin kurottelevat tikapuut ja niissä kiipeilevät ja epätoivoisinakin roikuskelevat ihmiset. Tapa, jolla pidetään tai yritetään tyylikkäästi pidellä savuketta. Kosketukset, katseet. Toisiinsa musiikin soidessa vain varjona kietoutuvat parit. Liike. Pysähtyminen. Värit kaikkialla eikä missään. Hiljaa lepattavat liekit. Rakkauden huumasta ja milloin mistäkin juopuminen. Horjahtelu. Takertuminen. Vinot tuolit, putoava esirippu, rivit 11 ja 12 medaljongissa. Nina Hagenin ääni ja valossa kylpevä sade, joka ei kastele. Sorin (Vesa Vierikko) torkahtelemassa tuolissaan ja yleisön tyytyväinen hyrinä, mies kyllä tietää mistä naruista vedellä. Šamrajev (Taisto Reimaluoto) kohkaamassa ikivanhasta teatterimuistostaan ja hevosista, Polina (Pirjo Määttä) korottamassa ääntään. Trigorin (Jussi Lehtonen) vääntelemässä Ninaa asentoihin kuin mallinukkea. Treplev (Miro Lopperi) pianon ääressä, ja musiikki jatkuu ja jatkuu vaikka kukaan ei enää soitakaan... Ikään kuin muistot toisesta ihmisestäkin jäävät soimaan pitkäksi aikaa jonnekin ja saavat ilman väreilemään.

Miro Lopperi ja Maria Kuusiluoma 

 Ensimmäistä kertaa Lokki-historiassani olin jotenkin kärryillä siitä, kuka kukin on ja kuka on rakastunut kehenkin. Edelleen jäin matkasta siinä, mitä miehiä ovat Dorn (Esa-Matti Long) ja Medvenko (Mika Piispa)... Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jyvälle.

Yllättävä laukaus. Äkkinäinen pimeys. Pitkä hiljaisuus.

Aplodit, joille ei näy loppua.

Aksa Korttila 

 Minun on nähtävä tämä Lokki uudestaan, ihan niin kuin kävi parille aiemmallekin Tšehov-tulkinnalle tässä talossa. Katsottava ja kuunneltava vielä tarkemmin, aistittava vielä herkemmin. Rakastuin aika moneen eri hahmoon ja tapaan olla näyttämöllä auki ja läsnä, ja kokonaisuuteen.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen

Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show / Kansallisteatteri

Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta tammikuussa 2019, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

Ohjaus Sanna Silvennoinen
Musiikki Karl Sinkkonen
Lavastus Kati Mantere ja Juho Rahijärvi
Pukusuunnittelu Kati Mantere
Valosuunnittelu Juho Rahijärvi
Tuotanto Circo Aereo, Suomen Kansallisteatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Lavalla : Marc Gassot ja Karl Sinkkonen

 Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Lionin alkukevään esitykset myivät Kansallisteatterissa loppuun hetkessä, ja sen jälkeen esitys sai ensi-iltansa vielä Tampereella ja Turussa. Helsinkiin tuli toukokuun lopulle muutamia lisänäytöksiä ja onnistuin saamaan yhteen niistä lipun, ja siksi en muualle lähtenyt hötkyilemään. Toukokuussa iski sitten päälleni kulttuuriylikunto ja totaalinen uuvahdus, enkä töiden jälkeen jaksanutkaan lähteä sirkushommia katsomaan. Esityksellä olisi ollut kunnia päättää teatterikevääni, mutta onnekkaasti kävikin niin, että tuli vielä lisänäytösten lisänäytöksiä ja hankin uuden piletin elokuun lopulle. Tadaa, paremmalla onnella ja kesän jäljiltä vielä virkeänä Lionilla olikin sitten kunnia avata syyskauteni!

 Tähän väliin mainittava, että onkohan lippukassoilla ja puhelimissa sitkeästi koitettu lausua koko nimihirviö? Siinä saattaa monella mennä kieli solmuun. Itse ostin vaivihkaa netistä, ehkä olisin lippukassalla käyttänyt termiä "yks lippu siihen outoon sirkushommeliin, kiitos".

(c) Joni Pakanen

 Nimittäin outoa sirkushommelia ja vähän extraakin on luvassa! Marc Gassot´n vuoksi olen viettänyt levottomia öitä aiemminkin - ensin hillittömän kauheanihanan Dark Side of The Mimen vuoksi ja sitten Mestarin ja Margaritan. Vieläkin puistattaa sillai ihanasti kun näitä muistelee. Kiitos vaan. Koko perheelle suunnatussa (paitsi ihan nuorimmille en kyllä suosittelisi) pienessä suuressa spektaakkelissa luulin olevani jotakuinkin turvassa, mutta kun valot syttyivät salissa ja jälleen kerran pirullisen ilkikurisella "ähäkutti"-ilmeellä varustettu Gassot lähtee etsimään yleisön joukosta vapaaehtoisia leijonankesytyshommiin ja tajuan istuvani reunassa... Jännitystä saa elämäänsä joskus aika kätevästi ja miehen lähestyessä minua käsi ojossa kävi mielessäni, että olisi sittenkin pitänyt ottaa varakalsarit mukaan. Selvisin kuitenkin tälläkin kertaa pelkällä säikähdyksellä ja niin edessäni istuvasta poikakolmikosta keskimmäinen napattiin lavalle. Huh!

 Niin. Homman nimihän on se, että olemme saapuneet ihan vapaaehtoisesti ja omasta tahdosta katsomaan showta, jossa näemmä kaikki on mahdollista eikä yhtään tiedä mitä seuraavaksi on tuloillaan. Maanmainio Karl Sinkkonen pimputtelee korokkeella menemään jos jonkinmoista soundia ja efektiä (se pääkallohärdelli oli kiehtova kokonaisuus!). Meininki tuntuu kansainväliseltä (ja kansainväliseltä tuntui jo saapuminen Helsinkiin, kun joka paikka oli täynnä poliiseja Putinin vierailun vuoksi) ja yhteinen kieli on helppo löytää. Suhteellisen notkea ratsastaja nähdään ihan ensimmäiseksi ja sitten liuta kuilun reunamilla tapahtuvaa lautastenpyöritystä. Eturivissä yleisön edustaja istuu toiveikkaana muna kädessä ja odottaa omaa vuoroaan, jotta milloin saa heittää. "Sorry" lipsahtaa sirkushepulta aika usein, kun hommat ei mene ihan putkeen.

 Tässä vaiheessa myhäilin vielä aika hissuksiin, mutta sitten alettiin lipsua enemmän ja enemmän miimisten outouksien puolelle ja kaikki aistini terästäytyivät. Teki mieli hakea parempi asento, hieroskella käsiä yhteen ja huudahtaa "NO NIIN!". Nyt päästiin asiaan. Ja kuulkaa, kaikenlaista tapahtui. Gassot on kyllä mimiikan mestari ja voin ihan rehellisesti sanoa, että rakastan sitä ilmettä hetkeä ennen "... mutta katsokaas tätä"-tyylistä sukeltamista ties mihin. Jonnekin kellarin syövereihin putkistoa tutkimaan ja kohtaamaan mitä lie örkkejä, leijonan kitaan ja ruuansulatuskanaviin ja mistä lie ulos. Ace Ventura kävi mielessä.

 Urheasti avustajat lähtivät menoon mukaan silläkin uhalla, etteivät näkisi läheisiään enää koskaan. Pieni vaaran tuntu on olemassa läsnä koko ajan, sydän hakkaa kovaa, kädet hikoavat - ja silti on jotenkin turvallinen olo. Kas kun lavalla ei ole mitään leijonia tai saada singosta osumaa suoraan otsaan. Kaikki tapahtuu miimisesti. Mutta ihan hyvin voisi olla, niin taidokkaasti kaikki vedetään. Överiksi. Nautin!

 Savuavana sinne tänne estradilla toikkaroiva miekkonen on hillitömän hauskaa katsottavaa ja mielessäni vilisee Chaplinit ja muut mestarit. Aikamoisia temppuja nähdään lopuksikin (sahaushommia ja miekannielentää) ja katsomossa pidätetään hengitystä ja monella käy varmaan kansainvälisesti mielessä, että "what the f*ck!?" No, ainakin minulla kävi mielessä kotimainen versio kyseisestä lauseesta, josta Sanni teki biisin.

Marc ja Karl (c) Tuomo Manninen 

 Huh huh mitä tykitystä! Melkoinen epeli ja tekijämies on Marc Gassot kyllä. Tämän kaksikon puuhia janoan nähdä lisää, silläkin uhalla että saan varmaan sydänkohtauksen vielä joskus, kun katsomon valot syttyvät ja Marc ottaa "Sen Tietyn Ilmeen". Jännä tunne on se, kun samalla pelkää, että "älä nyt vaan tule tänne" ja kun ei tule, on pettynyt.

 Vielä olisi yksi esitys jäljellä Kansallisteatterissa, lauantaina 24.8. Nopeimmat ehtii siis vielä.

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 7.3. 2019, kesto noin 1h 55min (väliaikoineen)
Perustuu Mauri Kunnaksen samannimiseen kirjaan

Ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Merja Levo
Musiikki ja musiikin toteutus Timo Hietala ja Risto Kupiainen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Koreografia Irene Aho ja Ninu Lindfors
Naamioinnin suunnittelu ja peruukit Petra Kuntsi ja Minttu Minkkinen
Tarpeiston suunnittelu Sanna Sucksdorff
Miekkailukoreografia Kristo Salminen

Tanssija Ninu Lindfors

Rooleissa : Hannu-Pekka Björkman, Aksa Korttila, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Paula Siimes

Pehr Kalm (H-P Björkman) ja Alix (Aksa Korttila) 

 Mauri Kunnaksen rakastettujen värikylläisten kirjojen siirrossa teatterimuotoon on aina haastetta, kirjat kun ovat tulvillaan riemastuttavien yksityiskohtien lisäksi mainioita hahmoja ja tekstiin faktojen joukkoon sulautettuja kielellisiä kikkailuita. Oivaltamisen iloa niin lapsille kuin aikuisillekin, ja kaiken lisäksi pitää kuvista yrittää bongata unissaan seikkaileva Herra Hakkarainen sekä tietysti toinen suosikkini, piskuinen Heikki Hämähäkki kera asiaankuuluvan rekvisiitan. Koiramäen Suomen historia (vuodelta 2017) on pullollaan erinäisiä historiallisia tapahtumia ja hahmoja, ja minun piti lukea se heti kättelyssä pariin otteeseen, kun oli niin paljon asiaa. Kouluaikoina olin todella surkea historiassa. Päähäni jäi kaikenlaisia yksityiskohtia, vuosilukuja ja muuta, mutta en muistanut mihin ne liittyivät. Kirjan teatteriversiosta mietin ennalta, että noinko sieltä kaikkia käänteitä lavalle marssitetaan ja kuinka nopeasti putoan taas kärryiltä.

 Ensi-illassa oli perinteistä kuhinaa ja pulinaa, mutta tällä kertaa hiukan erilaista kuin aiemmin. Miten paljon lapsia, jotka tohkeissaan odottivat esityksen alkua! Itse riemastuin tästä ja siitä, että käsiohjelman välissä oli aukeamallinen tarroja ja vihkonen muutenkin täynnä asiaa ja puuhaa kotiin. Vaan missä oli Heikki-tarra? Luurasiko se jossain? Vieressäni istunut pikkumies kyseli äidiltään huolestuneena, että eihän teatteriesityksestä kuule yhtään mitään kun täällä on näin kauhea meteli! Pulina kyllä laantui valojen himmennyttyä, mitä nyt muutamat kännykänvalot loistivat vielä hetken esityksen jo alettua. Huoh. Aikuiset näyttämässä hyvää esimerkkiä vaihteeksi...

Kolme Kaarlea 

 Ja sitten mentiin. Aluksi ollaan oppitunnilla, jossa oppilas Alix (mainio Aksa Korttila) saa historiankokeesta hylätyn ja marsukin on syönyt kotitehtävät. Tervetullutta ja ymmärrettävää vaihtelua siihen, että koira söi läksyt... Opettaja (Hannu-Pekka Björkman) iskee Alixille paksun kirjan kouraan, kehottaa tutustumaan siihen ja saattaapa sieltä aarrekin löytyä. Varsinainen pyöritys alkaa tästä ja katsomossa huokaillaan ihastuneena visuaaliselle ilotulitukselle, hahmogallerialle ja erityisesti pukuloistolle. Samalla kerrataan erinäisiä historiallisia käänteitä ja taatusti opitaan paljon uutta. Miten syntyi ABC-kirja? Kuka perusti Postin Suomeen? Mikä on opossumi ja mikä on otuksen erityistaito? Miten tämä otus ylipäätään liittyy tähän!? Miten ja nimenomaan miksi Vasa-laiva upposi? Joka välissä lavan poikki kekkuloi Herra Hakkarainen (Ninu Lindfors) ja mikä parasta, myös Heikki Hämähäkki nähdään useampaan otteeseen liikenteessä. Katariina Jagellonicasta (Paula Siimes) tuli mieleeni kuudennen luokan aikoihin piirtämäni sarjakuva, eli jotain muistikuvia sentään historiasta on.

 Miten mainioita ja ovelasti toteutettuja olivat hevoset (Karin Pacius, Petri Liski ja Marja Salo) ja Vasa-laivan uppoaminen! Omia suosikkejani hahmoista olivat eri aikakausilta tyttökuningas Kristiina (Marja Salo) ja hänen palvelijansa (H-P Björkman), kolme tanssivaa Kaarlea (Harri Nousiainen, Petri Liski ja Heikki Pitkänen), opossumi buutseineen (Marja Salo, ja tähän lisähuomio siitä, että pieruhuumori toimii aina), loistavat soittotaidot omaava Kustaa III (Heikki Pitkänen) sekä ihan ehdoton lempparini kasvitieteilijä Pehr Kalm (H-P Björkman), joka esitteli aika suvereenisti iso/pikku/pitkä -viha(nnekse)t ja Viaporin alkuvaiheet. Ihme, että pokka piti! Ja entäs Henriikki Remuliini (Petri Liski), rummuttamalla maailmankartalle, tai ainakin Suomen!

Tyttökuningas Kristiina vauhdissa 

 Musiikkia kuullaan myös paljon ja paikoitellen on lavalla aika karnevalistinen meininki. Vieressäni istunut pikkumies valitteli korviaan pidellen välillä liian kovaa volyymiä ja totta tosiaan, musiikki ja osittain aika pelottavat ääniefektit pauhasivat vähän liiankin kovaa. Oliko syy sitten istumapaikassa (7. rivi) vaiko missä, itse en meinannut saada selvää laulujen sanoista välillä ja se vähän harmitti.

 Loppupuolella aloin olla aika sekaisin siitä, kuka teki mitäkin ja milloin (sanoinko jo, että olen surkea historiassa), mutta onneksi tuli sitten pieni kertaus vielä ja ainahan voi käsiohjelmasta tarkistella faktoja, samalla kun liimailee tarraukkeleita oikeille paikoilleen.

Remuliini rumpuineen keskellä 

 Olihan tämä riemastuttava paketti ja lapsikatsojille ainutlaatuinen kokemus varmasti. Erityiskiitos puvuista ja hahmojen lookeista muutenkin! Aion kyllä tutustua vielä kerran Koiramäen Suomen historia -kirjaankin. Onkohan siihen muuten tulossa jatkoa?

Kustaa III vauhdissa 

"joskus tämäkin päivä on kaukaista historiaa" (Mauri Kunnas)

ps. Kirjailija itse oli ensi-illassa paikalla myös. JEE! Kunnas-fani ´70 on riemuissaan, näin nimittäin ensimmäistä kertaa hänet ihan livenä. Olisi pitänyt mennä kiittämään ihan henk.koht. unohtumattomista hetkistä kirjojensa parissa, ja samalla olisin voinut ulkomuistista laukoa muutamia legendaarisia lainauksia Nyrok City -sarjakuvista. Gouldvinkkeliii, hiis ö män vit ö spaidöös tats. Hii lavs ounli golda, ounli kultakynää, ounli tunafish...

Opossumi 

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Sammakkokuningas / Kansallisteatteri

Sammakkokuningas / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 13.2. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Olli Valkola
Naamioinnin suunnittelu Krista Karppinen

Näyttämöllä : Mikko Nousiainen, Heikki Nousiainen, Sari Puumalainen ja tanssija Mikko Orpana

Jarkko (Mikko Nousiainen) 

 NHL-tähti Jarkko (Mikko Nousiainen) on tullut vähin äänin kauden päätyttyä Suomeen, tarkoituksenaan olla kaikessa rauhassa Saimaan rannalla mökkimaisemissa. Kausi ei ole sujunut odotusten mukaisesti ja jatkosopimuksesta ei ole mitään tietoa, ja Jarkko rypee aika syvissä vesissä ajatustensa kanssa.

 Kauaa ei Jarkko itsekseen saa olla, sillä paikalle saapuu tietysti isä Martti (Heikki Nousiainen), hetki jutellaan tuttavallisesti ja sitten jo huudetaan päin naamaa kasvot punaisina, nyrkit kohotettuna valmiiksi lyöntiin. Huomaan valpastuvani katsomossa ja samalla uppoutuvani syvemmälle penkkiin. Aina kylmää tilanne, jossa mahdollinen väkivallan uhka on voimakkaasti läsnä. Pelkkä huutaminenkin saa minut jotenkin vetäytymään kuoreeni ja siinä missä itse poistuisin äkkiä paikalta, isä odottaakin pahimman tunnemyrskyn laantumista, ja isä ja poika pystyvät keskustelemaan asioista suhteellisen järkevästi. Tilanne vaatii äärimmäistä luottamusta, kohdata toinen heikoimmillaan. Kaikilta ei onnistuisi.

 Sisarpuoli Essi (Sari Puumalainen) saapuu paikalle myös ja aika nopeasti käy ilmi, että hänkin on enemmän tai vähemmän hukassa. Ääntä korotetaan jälleen ja homma menee eipäs-juupas -tyyliseksi inttämiseksi. Tunnetilasta toiseen mennään ja huomaan uupuvani tästä jatkuvasta meuhkaamisesta ja tunnemylläkästä. Olkaa nyt hetki hiljaa ja hengittäkää ihan rauhassa. Jännä tunne muuten! Ihan kuin huutaminen lavalla veisi minunkin energioitani, vaikka olen itse hiljaa eikä huuto ole kohdistettu minulle.

 Essi saa virtaa jämähtäneeseen elämäänsä kehittämänsä kirjaprojektin kautta, veli ei kylläkään moiselle jutulle lämpene. Miten pystyy tarkkaan dokumentoimaan toisen elämää, jos omankin elon kanssa on hakoteillä? Miksi isä jatkuvasti kertaa Jarkon uran huippuhetkiä? Ikään kuin poika olisi arvokas vain niiden kautta, ei omana itsenään ilman jääkiekkoilijastatusta.

 Välillä näyttämölle saapuu kuin varkain toinen Jarkko (tanssija Mikko Orpana), katseet kohtaavat haastavasti ja pian jo painitaan. Hienoja nämä tavallaan pysähtyneet hetket itsensä kanssa, kun yrittää saada otetta mutta ei, vastapeluri on liikkeissään liukkaampi. Pahinta on kohdata itsensä ja omat demoninsa, ja vaikka kuinka matkaisi maailman ääriin, itseään ei pääse pakoon minnekään. Näissä kohtauksissa ei tarvittu sanoja lainkaan, ja siksi kaiken tekstimassan alla oli vapauttavaa seurata pelkkää liikekieltä.

 Näyttämö on kuin pieni jääkiekkokaukalo, me katsomossa edessä ja takana heijastuksina. Puuttuu vain erotuomari, joka puhaltaisi pilliin ja määräisi väkeä jäähylle rauhoittumaan. Jotkut tekevät omia ratkaisujaan ikävin seurauksin. Toisaalta, näyttämö on myös kuin jäätynyt sammakkolampi, josta pitäisi päästä omin avuin rannalle ja sitten tulisi joku, joka pelastaisi ja PIM, muutut unelmien prinssiksi ja kaikki huolet on poissa. Se joku taitaa lymytä oman pään sisällä, näin minä ainakin ajattelen. Noinkohan mahtaa Jarkko lähteä sopimusneuvotteluihin...

 Oli muuten hienoa nähdä isä ja poika Nousiainen samalla lavalla! Olihan siinä jotain erityisen kohottavaa ja koskettavaakin.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Amor fati / Kansallisteatteri

Amor fati / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta Kiasma-teatterissa syksyllä 2017, Kansallisteatterissa esitykset 15. ja 16.1. 2019

Kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka
Teksti Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka yhdessä Samuli Niittymäen, Tatu Nenosen ja GQ Magazinen kanssa
Lavastus ja valosuunnittelu Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Taiteellinen neuvonanto Vironniemen päiväkodin Viskarit

Rooleissa : Samuli Niittymäki, Anni Puolakka, Tatu Nenonen ja Anna-Mari Karvonen

 Saan sähköpostiini viikottain kymmeniä eri tiedotteita ja osa niistä menee täysin ohi. Kiireessä lukaisen otsikon ja sen kummemmin reagoimatta viskaan viestin roskakoriin. Nimi "Amor fati" jäi otsikosta mieleeni joskus 2017, mutta viestin sisältö jäi lukematta. Muutamia kirosanoja tuli päästeltyä viime Teatterikesänkin jälkimainingeissa, onnistuin missaamaan ilmeisesti jotain hyvin pysäyttävää. Lohduttelin itseäni sillä, että kaikkea en mitenkään pysty näkemään ja paljon menee muutenkin ohi ennen kuin älyän tehdä asian eteen jotain, mutta nyt jäi jotenkin kaivelemaan kunnolla. Sydämeni pomppasi kurkkuun kun sattumalta huomasin, että Amor fati olisi mahdollista nähdä Kansallisteatterissa. Tätä en missaisi!

Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen (c) Kansallisgalleria, Petri Virtanen 

Nyt kolme tuntia esityksestäkotiutumisen jälkeen istun koneen ääressä keskellä yötä, vaikka aamulla olisi aikainen herätys. Olo on edelleen jotenkin itkuinen ja havahdun siihen, että tuijotan seinää täysin muissa maailmoissa. Jotain pitäisi kirjoittaa, mutta mitä? Sen tiedän, että liika selittely ja turha analysointi ei tähän kohtaan sovi millään. On haastavaa sanallistaa kokemaansa, kun kädet tärisevät näppäimistöllä ja katse harhailee pitkin seiniä. Vain esityksen nähnyt tietää mitä tarkoitan. Tai sitten ei. Katsomiskokemus on jokaisella oma, yksityinen.

 Mitä oikein näin? Toimittaja (Anni Puolakka) tekee syväluotaavaa haastattelua Brad Pittin (Samuli Niittymäki) kanssa. Kyllä vaan, Brad Pittin. Aluksi siemaillaan matcha-teetä. Näyttämön keskellä on läpinäkyvän pressun alla 200 kg savea. Haastattelun edetessä savimöykkyä kostutetaan, muovataan, leikataan, lytätään, paiskotaan, hyväillään. Savi on painavina laattoina selän päällä, taakkana hartioilla, kynsien alla, pehmeänä onkalona johon upota. Kaiken alku? Ihmisyys?

 Pieniä savipaakkuhahmoja paiskotaan vimmalla keskelle lavaa kiihtyvällä tahdilla, ja jostain syystä mielessäni piipahtaa Studio Julmahuvin klassikkosketsi, jossa askarrellaan sielu muovailuvahasta. Miksei myös savesta... Mukaan kaikki traumat ja pettymykset - ja yllättäen pala nousee kurkkuuni ja joudun pidättelemään itkua useampaan otteeseen. Oloani ei yhtään helpota se havainto, että "Bradin" silmissä on jotain äärimmäisen surumielistä ja koskettavaa, haavoittuvaista. Hän ei pääse lavalla pakoon minnekään, joka suunnasta tuijotetaan (lavaa ympäröi neljä katsomoa).

 Koin suunnatonta hämmennystä ja häkeltymistä, puristavaa ahdistusta ja vapauttavaa helpotusta. Haikeutta. Vertaisin tätä myös samalla näyttämöllä nähtyyn Tabuun, jossa oloni oli enimmäkseen hyvin epämukava katsomossa. Jyskyttävä ääni ja valot - sitten mieletön rauha, hiljaisuus ja pimeys. Valojen sytyttyä olo oli jotenkin pyhä, uudelleensyntynyt. Hengellinen kokemus. Nyt oltiin samankaltaisen äärellä, ehkä jonkun vielä henkilökohtaisemman, alkuvoimaisemman. Hyvä kun muistin hengittää. Koko ajan tiesin kuitenkin olevani vahvasti elossa.

 Olen mykistynyt ja vaikuttunut ja ikuisesti kiitollinen siitä, että näin tämän. Mitään vastaavaa, näin fyysistä, paljasta ja henkilökohtaista en ole koskaan nähnyt, enkä varmaankaan tule näkemään. Tällä hetkellä en edes halua nähdä. Ja mikä parasta, Samuli Niittymäki -fanitukseni on vastajulkistettu ja heti perään näen hänen koko näyttelijyytensä täysin uusin silmin.

Kiitos koko työryhmälle!

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 16.11. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Pajtim Statovci
Ohjaus Johanna Freundlich
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Emilia Eriksson
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa : Toni Harjajärvi, Ville Tiihonen, Petri Liski ja Sari Puumalainen

 Joskus asioita tapahtuu juuri sopivalla hetkellä. Olin lainannut kirjastosta Pajtim Statovcin kohutun ja kehutun "Kissani Jugoslavia"-kirjan, lukenut sen ahmimalla muutamassa päivässä ja suorastaan rakastunut siihen tyyliin, miten tiukasti teos pitikään otteessaan. Kaunista, maagista, rajuakin. Lukunautinnon jälkeisessä nirvanassa leijuskellessani Kansallisteatteri julkisti syksyn ohjelmiston ja mikäs muukaan siellä komeili kuin Kissani Jugoslavia, ja Bekimin roolissa vielä Toni Harjajärvi, jonka harvinaisen luontevaa näyttelijäntyötä olin aiemmin ilolla seurannut niin Tampereella kuin Kotkassakin.

Bekim ja käärme 

 Lippujen tultua myyntiin ostaa täräytin tarkoituksella vuoden viimeiseen esitykseen lipun, sillä tähän jos mihin olisi hyvä lopettaa teatterivuoteni 2018. Onneksi toimin nopeasti, sillä syyskauden esitykset myytiin loppuun ennen kuin ehti ... hmmmm ... kissaa sanoa. Täytyy myöntää, että pikkuisen jännitti se, miten kirjan paikoin mystinen, useammassa aikatasossa ja paikassa liikkuva maailma saataisiin toimimaan teatterissa.

Bekim ja Käärme 

 Turhaan jännitin, sillä upeastihan kaikki soljui. Bekim istuksi jo näyttämöllä kirjaa lukien katsojien haeskellessa paikkojaan (miten muuten onkin usealle niin hankalaa se, kumpi puoli on vasen ja kumpi oikea?) ja sitten mentiin. Nuori mies hapuilee ja kipuilee ulkopuolisuuden tunteensa kanssa, uppoutuu kirjoihin ja irtonaisiin miessuhteisiin, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Maahanmuuttajataustainen mies tuntuu olevan hiukan hukassa, ja yksinäisyyttä lievittämään hän hankkii itselleen valtaisan Käärmeen (Petri Liski). Olipas muuten ovelasti toteutettu kärmes - niin vaan löysi se/hän oman paikkansa terraarionsa ulkopuolelta ja sieltä hiukan hypnoottisellakin, rauhallisella äänellä käy keskustelua Bekimin kanssa, erinäisiä maagisia soittimia soitellen. Se rumpujen yhteissoitto varsinkin, voi miten hienolta kuulosti. Kaikki tuntuu olevan vallan mainiosti, vaan sitten Bekimin ja Käärmeen maailma heilahtaa nurin, kun Bekim kohtaa baarissa omasta viehätysvoimastaan hyvin tietoisen ja itsevarmuutta ja aistikkuutta huokuvan Kissan (Ville Tiihonen) ja äkkiä tunnelma sähköistyy. Kissan ensiaskeleet tanssiparketilla musiikin pauhatessa - kohtaus jonka katsoisin milloin tahansa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Hypnoottista! En ole lähtökohtaisesti kissaihmisiä, mutta pakko sanoa, tämän Kissan liikehdintää ja maukumista seurattuani alan olla hiljalleen toista mieltä. Ja se ääni...

Kissa ns. haku päällä ... 

 Miehen, kissan ja käärmeen erikoista yhteiseloa olisi seurannut vaikka kuinka ja kauan, mutta välissä on näyttämö ehtinyt pyöräyttää toisenlaistakin maailmaa eteemme. Kyllä vaan, Willensaunassa on tässä pyörivä näyttämö ja se mahdollistaa hienosti kahdessa tasossa liikkumisen. Saamme tutustua Emineen (Sari Puumalainen), joka kertoo aluksi vaaleissa sävyissä ja valoissa omaa tarinaansa. Emine on Bekimin äiti, ja alussa nuori neito haaveineen. Mitä useammin näyttämö pyörähtää, sitä enemmän mukaan hiipii punaista ja varjoja, ja viattomuus saa väistyä. Lopulta punainen väri vyöryy päälle kunnolla ja pistää miettimään rakkautta, unelmia, naisen asemaa...

Emine 

 Näytelmän päätyttyä pääni on täynnä sekalaisia ajatuksia kissoista ja käärmeistä, lapsuuden painajaisista, "nahan luomisesta", puristavasta otteesta kehon ja kaulan ympärillä, kietoutumisesta, ripustautumista, kaiken alusta aloittamisesta, suvusta, kulttuuritaustasta, perinteistä, taakasta, arvomaailmasta, Sen Oikean löytämisestä, rauhasta, sodasta, pelosta, turvapaikasta, lämmöstä takin alla, kirjavista sukista, lauluista, luopumisesta, lähtemisestä, jäämisestä, liian pitkistä vähän ujoistakin katseista, vapautuneesta naurusta...

 Kiitos koko Kissani Jugoslavian työryhmä, kauniista kirjasta hieno teatteriversio. Todellinen teatterivuoteni huipennus.

 Ja muuten, kaikki te jotka mietitte, että kuka oikein on tämä Toni Harjajärvi, monelle täysin uusi nimi ja kasvo. Minäpä onnistuin tekemään hänestä juuri sopivalla hetkellä haastattelun, jonka löydät tästä linkistä. Suosittelen lukemaan, kiintoisaa ja hauskaa! Minulle Toni on yksi ns. luottonäyttelijöistäni, joiden näyttelijäntyötä ja sujuvaa, selkeää artikulaatiota on aina ollut jotenkin helppo seurata. Ilo silmille ja korville! Ja vinkkinä, ainakin Bookbeatin kautta löytyy myös äänikirjaversio Kissani Jugoslaviasta, lukijoina Toni Harjajärvi ja Vuokko Hovatta. Lämmin suositus sillekin!

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

Kolme sisarta / Kansallisteatteri

Kolme sisarta / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

- moderni klassikko -

Kantaesitys 21.11. 2018, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Anton Tsehov (en osaa laittaa tähän sitä merkkiä s-kirjaimen päälle...)
Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Ville Seppänen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgi Ewa Buchwald
Livekuvaus Ida Järvinen ja Kalle Mäkelä

Rooleissa : Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Masa), Marja Salo (Irina), Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Tuomas Tulikorpi, Jussi Vatanen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen ja Terhi Panula

 Kun keväällä Kolme sisarta työryhmineen julkistettiin, minä huusin jälleen riemusta. Paavo Westerbergin ohjaus, Markus Tsokkisen lavastus ja timanttinen porukka lavalla - tismalleen samat asiat saivat minut lähes hurmokselliseen tilaan muutama vuosi sitten samaisessa paikassa Vanja-enon parissa, Tsehovia sekin. Istuin Vanja-enon ensi-illassa eturivissä ja vieläkin muistan sen pöllämystyneen olotilan, joka minulla oli esityksen jälkeen. Teki mieli julistaa megafonin kanssa ympäri kaupunkia jotain, en edes tiedä mitä. Teatterin mahtavuudesta ja lähes uskonnollisesta kokemuksestani varmaankin. Ajattelin silloin, että tätä kovempaa ei voi enää tulla ja että voisin hyvin lopettaa teattereissaramppaamisen tähän. Onneksi en lopettanut, ja Vanja-enon jälkeenkin on tullut monenlaista, jonka nähtyäni olen ollut valmis julistamaan vaikka mitä. Parastahan tässä on se, että koko ajan tulee jotain uutta ja yllättävää!

 Lippujen tultua myyntiin hätäpäissäni ostin heti yhteen näytökseen itselleni lipun koska olin varma, että kaikki näytökset myydään loppuun samantien ja minulta jää koko homma näkemättä, jos jään odottelemaan työvuorojani ja varaan lipun vasta sitten. No, onnistuin varaamaan toiseenkin näytökseen pressilipun ja sen jälkeen ajattelin vasta kirjoittaa.

 Usein tulee mietittyä katsomossa, että kunpa voisi vain istua, katsella ja nauttia ilman, että päässä pyörii painetta siitä, mitä tästä osaa kirjoittaa ja mitä kaikkea pitäisi ehdottomasti muistaa. Nyt sitten tarjoutui harvinainen tilaisuus moiseen ostolippuni kanssa, kun istuin kolmosrivin keskellä rennoin mielin muutama päivä ensi-illan jälkeen. Nyt naatitaan. Kolme sisarta ja kumppanit, olen valmis!

***

 Kirjoitan tähän väliin kuitenkin nyt muutaman rivin sen "ensimmäisen kierrokseni" pohjalta. Huh! Alkupuolen pyörivä lava ja livevideokuvaus vei minut mennessään täysin, tosin pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Iho menee kananlihalle, kaikki aistit aktivoituvat. Oli kuin suora jatkumo edellisviikkoiselle visiitilleni Amos Rexiin - kokonaisvaltainen elämys, jossa minä olen osa taidetta, jossain kaiken keskellä ja tuntuu siltä, että jalat ei kanna. Onneksi nyt istuin, sillä muuten olisin varmaan kaatunut selälleni. Tätä ei osaa oikein sanallistaa, tämä pitää itse kokea. En tiedä ketä ja mitä seuraisin - kameralle puhuvaa hahmoa lavalla vai samaa hahmoa valkokankaalla? Ja yllättäen joku katsoo minua suoraan silmiin. Tuntuu puhuvan juuri minulle, vaikka kaikki ympärilläni katsovat samaa. Valkokankaan kautta tosin, mutta kuitenkin. Mieleeni jää sisarten jatkuva haikailu jonnekin muualle ja jotain muuta kenties parempaa ja ihanampaa, turhautuminen ja taas toisaalta havainnot siitä, mitä tuleville sukupolville jätämme. Jatkuva liike ja pyöriminen ja balettihypyt ja punnerrus ja se, ettei oikein kuitenkaan tapahdu mitään. Samuli Niittymäen Soljonyin loputon energianpurku kaikenlaiseen toimintaan ja tarkoituksellinen pelleily. Mikä saisi miehen pysähtymään edes hetkeksi ja onko kaikki tuo huhkiminen sijaistoimintoa? Paidaton Jussi Vatasen Versinin joraamassa yläkroppa paljaana Coco Jambon tahtiin lavan etureunassa (näky jota en ihan äkkiä unohda), ja lisätään Olavi Uusivirran Tuzenbach siihen vielä punnertamalla väittelemään viereen... Marja Salon kasvot. Kissailmapallot. Liekkimeri. Itkettää. Onneksi näen kaiken tämän vielä uudelleen ja ihan pian.

***

Nyt kolme viikkoa myöhemmin on nähty Kolme sisarta uusiksi. Olo on ihan yhtä pöllähtänyt kuin ensimmäiselläkin kerralla, ellei enemmänkin. Nyt olin katsomassa parvelta ja jestas, ensin pelkäsin että näkeekö täältä yhtikäs mitään mutta hyvin jylisi ja kokonaisvaltaisuus ympäröi vielä kovemmin. Parven narikasta tuntui kuuluvan kilinää ja kolinaa ja ikkunalasien helinää, äänimaailmalle kyllä täydet pisteet.

 "Sitten joskus" elämä alkaa, nyt vaan odotellaan ja katsotaan telkasta loputonta juoksukisaa ja ampumahiihtoa ja lottoarvontaa. Kaikki pyörii ympyrää, niin ihmiset kuin lottopallotkin. Sitten kun. Muuten ollaan väsyneitä kaikkeen ja kaikkiin, pelkkä olemassaolo on helvetin uuvuttavaa. Totta. Kulygin (Tuomas Tulikorpi, kuka muuten hän on? Piti ihan googlettaa) tuntuu olevan ainut onnellinen ja kaikkeen tyytyväinen, ainakin omien puheittensa mukaan. Viiksillä tai ilman. Ykskaks ollaan "tässä nyt keskellä rakkautta", ilmaus jota Masa (Emmi Parviainen) käyttää. Mielessäni alkaa pyöriä Ismo Alangon sanat "rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana"... Totta sekin.

 Miten on saatukin samaan näytelmään niin timanttinen porukka? Huumaannun ja mykistyn melkein jokaisesta vuorollaan ja mietin, että miten VOI olla noin kova? Etenkin mietin Emmi Parviaista ja Jussi Vatasta, ja vieläkään en saa ratkaistua mysteeriä nimeltään Samuli Niittymäki. Pirun kiintoisaa ja aina yhtä yllättävää.

 Jotain isoa pitää tapahtua aina, sellaista joka antaa tarvittavan sysäyksen muutokseen. Herättelee ja vähän ravistelee. Läpsii vasten kasvoja, että nyt kyllä ylös siitä. Tässä armeija lähtee ja niin lähtevät siskoksetkin.

 Tämänkaltaisen teatteriesityksen jälkeen on sellainen olo, että tuntee hyvin voimakkaasti olevansa elossa. Ja silti päässä kaikuu "Tekee mieli elää!" ja se, että jotain puuttuu. Tietäisi vaan mitä. Pitäisiköhän tämäkin mennä katsomaan vielä kolmannen kerran...

 ps. Projektini "vie tuntematon teatteriin" sai pientä takapakkia kun illan seuralaiseni joutui yllättäen perumaan, mutta häntä paikkaamaan sain Kristiinan, joka oli jo Palmua katsomassa kanssani. Visuaalinen tykitys ja näyttelijäntyö saivat kiitosta häneltäkin, hyvällä tavalla hämmentävä kokemus oli tämä Kolme sisarta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen, mustavalkokuva (c) Ilkka Saastamoinen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen ja Anna-Maija Tuokko