Pelle / Kansallisteatteri

Pelle / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 12.9. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Melli Maikkula
Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén
Lavastus Veera-Maija Murtola
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Anna Pöllänen
Äänisuunnittelu Leo Lindgren
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Klovnerian suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez
Pelle-maalaus ja Tyhmä pelkää-maalaus Tiitus Petäjäniemi

Rooleissa : Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Jukka-Pekka Palo ja Olli Ikonen

Olli Ikonen

 Kaikenlaista voi tulla eteen kun pitää silmänsä auki. Matkalla Kampista Kansallisteatterille törmäsimme ensin seuralaiseni kanssa erikoiseen näkyyn Narinkkatorin kulmilla : Suomi-paita päällä ja poronaamari päässä joku tyyppi soittaa sähkökitaraa antaumuksella, ja turistit poseerasivat vieressä suut messingillä. Toki siinä itsekin kävin hiukan lähempänä ihmettelemässä, ja mieleni teki kovasti mennä porotyypin viereen soittamaan ilmakitaraa, mutta en sitten kehdannut. Kitaraasoittava poro sai kyllä ohikulkijat iloiselle mielelle, olihan hahmo toki piristävä tapaus kaikin tavoin.

 Rautatieaseman kulmilla meitä vastaan tuli pötkylänmallisia ilmapalloja kanniskeleva pelleasuinen tyyppi, missä lie oli ollut eläinhahmoja ilmapalloista vääntämässä ja kansaa ilahduttamassa, ja minne lie oli menossa. Jännä yhteensattuma kuitenkin, kun kohteenamme oli Kansallisteatterin Willensauna ja siellä näytelmä nimeltään Pelle.

 Näytelmässä päästään heti alkumetreillä itse asiaan. Lavalle astelee pelle (Olli Ikonen), joka valokeilassa mutustelee banaania ja viskoo kuoret keskelle lattiaa. Kohta joku varmaan pyllähtää selälleen ja kansa nauraa. Tulee jotenkin surumielinen ja vaivaantunutkin olo. Kukaan ei naura pellen tempuille. Onko joskus ollut aika, jolloin kaikki kikat ovat saaneet yleisön lähes putoilemaan penkiltä? Miksi tuntuu siltä, että tämän miehen aika on mennyt ohi ja pitäisi vaan hiljalleen älytä, että nykyään naurattaa ihan toisenlaiset jutut ja voisi hiljalleen eläköityä? Ja taas toisaalta, miksi tuntuu pahalta ajatella noin? Jos on kutsumusammattinsa kerran löytänyt, ei siitä ole niin helppoa päästää irti ja mikä minä olen toisten ammatteja arvostelemaan.

 Pelle poistuu lavalta (banaaninkuoreen liukastumatta) ja pian ollaan aivan toisaalla. Liittymämyyjä Kent (Tomi Alatalo) yrittää saada ohikulkijoiden huomiota kiinnitettyä puhelinkäyttäytymiseen liittyvillä kysymyksillä ja ketään ei oikein tunnu kiinnostavan miehen puheet. Paikalle tupsahtaa Kentin tyttöystävä Julia (Anna Ackerman), joka vinkkaa, ettei kannattaisi kiinnittää liikaa huomiota kysymyksiin tekstiviestien määrästä ja puheluminuuteista. Kuka niistä muka pitää kirjaa. Kent yrittää toista taktiikkaa - ja palaa taas samaan muka hyväksihavaittuun rutiiniin. Ja siinä sivussa sitten kaatuu banaaninkuoreen, jonka joku on ikävästi jättänyt keskelle lattiaa. Jotenkin tuntuu siltä, että Kent on aika tarkka tyyppi. Kaiken pitää mennä valmiin suunnitelman mukaan, niin liittymämyynnin kuin elämänkin. Julia taas tuntuu spontaanimmalta persoonalta, hän ei halua liian suunniteltua tulevaisuutta. Toistensa vastakohdat ja silti umpirakastunut pari.

Anna Ackerman ja Jukka-Pekka Palo 

 Julia on ammatiltaan terapeutti, ja vastaanotollaan on asiakkaana Kari (Jukka-Pekka Palo), joka ei vaan pysty menemään töihin. YouTube-videoita on katsottu kyllästymiseen asti ja yhtä videota kauhistellaan siihen malliin, että minunkin on myöhemmin illalla netistä tsekattava, onko sellainen oikeasti olemassa. Kyllä on. Että pitikin mennä uteliaisuuttani katsomaan. (En kerro sen tarkemmin, menkää katsomaan näytelmä jos hirveästi kiinnostaa...) No, Karin pitäisi nyt kehitellä uutta sisältöä elämäänsä kun netin antimet eivät enää tarjoa uutta ja saada elämästä jonkinlainen ote.

 Kent yllättää kosimalla Juliaa (ovat tunteneet vasta reilut pari kuukautta, mutta jos on tunteistaan varma kuten Kent, miksi aikailla asialla), joka vastaa pienen epäröinnin jälkeen kyllä. Alkaa ankara hääsuunnittelu ja puhelinrumba, Kentin osalta. Äidille on soitettava heti ja polttareita suunniteltava. Vaan Julialla on jotain sydämellään, jotain hirvittävän kauheaa kerrottavaa... Hänen isänsä on pelle. Välit ovat menneet poikki aikoja sitten.

Olli Ikonen ja Tomi Alatalo 

 Tässä vaiheessa putoan sitten kärryiltä. Ajassa palataan Julian lapsuuteen. Heleä lapsenääni laulaa herkistävää laulua, isä pelleilee nenä punaisena, on eläintumppuja ja suloisen pehmeää otusreppua, on ihania hetkiä tyttären ja isän välillä. Ja sitten ykskaks pelottaviakin kääntyileviä, valaistuja pellenkasvoja seinillä. Tulee jotenkin hyytävä olo. Mitä lapsuudessa on tapahtunut? Haen epätoivoisesti symboliikkaa kaikesta. Tarkoittaako "pelle" tässä tapauksessa sittenkin jotain muuta? Mielenterveyden ongelmia? Alkoholismia? Hyväksikäyttöä? Itsepintaisesti yritän miettiä, miksi isä ja tytär eivät ole kohdanneet vuosikausiin. Väliajalla toteamme seuralaiseni kanssa olevamme vähän pihalla, mutta silti nauttivamme esityksestä, sillä näyttelijät vetävät hyvällä sykkeellä ja tarinassa on jotain oudon kiehtovaa.

 Luvassa on vielä lisää pellen kikkailuita (joista tulee oudon surullinen olo), vanhaa tv-haastattelua, polttareita, ylös maagisesti katoavia palloja, naivismitaidetta ja yllättäviä käänteitä ja irtonaista menoa häissä. Mieltäni liikuttaa kohtaus menneisyydestä, jossa Julia on kiivennyt korkealle lumikasan päälle ja reippaana huutelee isälleen, että isä tulisi hänet sieltä hakemaan. Isä ei tule, milloin mihinkin syyhyn vedoten. Tytär laskeutuu alemmas ja huutelee aina vähemmän ja vähemmän reippaalla äänellä ja mieleen jää kaivelemaan se lopputoteamus, että ei sen näin kuulunut mennä. Isän olisi kuulunut tulla tytön luokse eikä toisinpäin.

Yllätysohjelmaa häissä 

 Häähumussa koko salista on vaivihkaa tullut juhlava tila, joka vähän muistuttaa sirkustelttaa. Onhan tämä elämä yhtä sirkusta muutenkin. Yllättävän keskeiseen rooliin pääsee naivistinen taide (joka on suosikkini noin yleensäkin) ja sitä kautta löytyy uusi näkövinkkeli katsella ympäröivää maailmaa, toisenlaisessa valossa. Pala nousee kurkkuun.

 Pihalla oltiin myöhemminkin, kun yritimme ehkä liian kaukaa hakea vastauksia kysymyksiin miksi, miten ja mitä. Pitääkö kaikkea aina yrittää täysin ymmärtää? Jostain pamahti mieleeni Kentin liittymäasiajulistukset ja se, että sopimuksissa on aina mukana se pienellä präntätty osuus, jota kukaan ei koskaan kuitenkaan lue ja sitten ollaan pulassa, kun pitäisi päästä sopparista irti. Ajatusleikki : ihminen saisi synnyttyään syntymätodistuksen lisäksi sopimuksen elämää varten, jossa olisi kirjattuna kaikki mitä tuleman pitää ja mitä ylipäätään ihmiselo pitää sisällään. Allekirjoittaisitko lukematta pienellä präntättyä? Vai repisitkö koko sopimuksen?

 Ei elämää voi liikaa suunnitella. Riisinkeitto onnistuu tai sitten ei, pääseekö koskaan kiipeämään Mount Everestille ... ja yllättäen voi löytää itsensä tutkimasta hyllyjä Prismassa, joka on isompi saavutus kuin osasit kuvitellakaan!

 Pelle jätti mukavasti mietittävää pitkäksi aikaa. Aukeaako kaikki koskaan, se jää nähtäväksi. Pääasia oli se, että nautimme hetkestä ja mieltäkutkuttavasta teatterista ja oivallisesta näyttelijäntyöstä.

Esityskuvat (c) Cvijeta Miljak

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Maalaus Tiitus Petäjäniemi, kuva Cvijeta Miljak

Lokki / Kansallisteatteri

Lokki / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 18.9. 2019, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov
Suomennos Jalo Kalima
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa : Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Miro Lopperi, Aksa Korttila ja Jussi Lehtonen 

 Yhdistelmässä Anton Tšehov ja Kansallisteatteri on minulle jotain ylitsepääsemätöntä lumoa. Vanja-eno muutaman vuoden takaa vei lähes jalat alta, Kolme sisarta sai janoamaan lisää (ja pyörii ohjelmistossa edelleen) ja nyt Lokki nostatti palan kurkkuun, vei yöunet ja päässä soi "mun on tarinani satu rakkauden", joka tosin kuultiin upeasti espanjaksi Mašan (aina järjettömän kova Emmi Parviainen) tulkitsemana.

 Jälleen tuli sellainen olo, että tämä TÄYTYY nähdä uudestaan! Niin paljon hienoja hetkiä, kauniita näyttämökuvia ja loistavaa näyttelijäntyötä - ja osa meni ohi ihan vaan puhtaasti ihmetellessä sitä, että kyllä teatteri on mahtava keksintö! Ja klassikot. Aina niistä löytää uutta, vaikkei Lokki minulle kovin tuttu teos vielä olekaan. Nyt pintaan nousi ajatuksia siitä, miten paljon rakkautta on ilmassa, mutta tunteet eivät kohtaa. Surullista. Toteutumattomia ja toteutuneita unelmia, jotka eivät onnea sitten tuoneetkaan. Yksi halusi kirjailijaksi, toinen näyttelijäksi - ja kuinkas sitten kävikään.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma 

 Eihän tästä osaa edes kunnolla kirjoittaa! Mielessäni pyörii Irina Arkadinan (häikäisevä Maria Kuusiluoma) kimaltelevat vaatteet, ryhdikkyys ja tapa, jolla hän suvereenisti ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun. Elämäniloa pirskahteleva Nina (iiiihana Aksa Korttila) ensin viattoman valkoisissaan, sitten huumaavan punaisessa mekossa ja lopulta kaikki värit elämästään kadottaneena mustassa asussa, silti silmät suurina ja toiveikkaina. Moskovaan ei haikailla, Moskovaan mennään! Ylöspäin kurottelevat tikapuut ja niissä kiipeilevät ja epätoivoisinakin roikuskelevat ihmiset. Tapa, jolla pidetään tai yritetään tyylikkäästi pidellä savuketta. Kosketukset, katseet. Toisiinsa musiikin soidessa vain varjona kietoutuvat parit. Liike. Pysähtyminen. Värit kaikkialla eikä missään. Hiljaa lepattavat liekit. Rakkauden huumasta ja milloin mistäkin juopuminen. Horjahtelu. Takertuminen. Vinot tuolit, putoava esirippu, rivit 11 ja 12 medaljongissa. Nina Hagenin ääni ja valossa kylpevä sade, joka ei kastele. Sorin (Vesa Vierikko) torkahtelemassa tuolissaan ja yleisön tyytyväinen hyrinä, mies kyllä tietää mistä naruista vedellä. Šamrajev (Taisto Reimaluoto) kohkaamassa ikivanhasta teatterimuistostaan ja hevosista, Polina (Pirjo Määttä) korottamassa ääntään. Trigorin (Jussi Lehtonen) vääntelemässä Ninaa asentoihin kuin mallinukkea. Treplev (Miro Lopperi) pianon ääressä, ja musiikki jatkuu ja jatkuu vaikka kukaan ei enää soitakaan... Ikään kuin muistot toisesta ihmisestäkin jäävät soimaan pitkäksi aikaa jonnekin ja saavat ilman väreilemään.

Miro Lopperi ja Maria Kuusiluoma 

 Ensimmäistä kertaa Lokki-historiassani olin jotenkin kärryillä siitä, kuka kukin on ja kuka on rakastunut kehenkin. Edelleen jäin matkasta siinä, mitä miehiä ovat Dorn (Esa-Matti Long) ja Medvenko (Mika Piispa)... Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jyvälle.

Yllättävä laukaus. Äkkinäinen pimeys. Pitkä hiljaisuus.

Aplodit, joille ei näy loppua.

Aksa Korttila 

 Minun on nähtävä tämä Lokki uudestaan, ihan niin kuin kävi parille aiemmallekin Tšehov-tulkinnalle tässä talossa. Katsottava ja kuunneltava vielä tarkemmin, aistittava vielä herkemmin. Rakastuin aika moneen eri hahmoon ja tapaan olla näyttämöllä auki ja läsnä, ja kokonaisuuteen.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen

Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show / Kansallisteatteri

Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta tammikuussa 2019, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

Ohjaus Sanna Silvennoinen
Musiikki Karl Sinkkonen
Lavastus Kati Mantere ja Juho Rahijärvi
Pukusuunnittelu Kati Mantere
Valosuunnittelu Juho Rahijärvi
Tuotanto Circo Aereo, Suomen Kansallisteatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Lavalla : Marc Gassot ja Karl Sinkkonen

 Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Lionin alkukevään esitykset myivät Kansallisteatterissa loppuun hetkessä, ja sen jälkeen esitys sai ensi-iltansa vielä Tampereella ja Turussa. Helsinkiin tuli toukokuun lopulle muutamia lisänäytöksiä ja onnistuin saamaan yhteen niistä lipun, ja siksi en muualle lähtenyt hötkyilemään. Toukokuussa iski sitten päälleni kulttuuriylikunto ja totaalinen uuvahdus, enkä töiden jälkeen jaksanutkaan lähteä sirkushommia katsomaan. Esityksellä olisi ollut kunnia päättää teatterikevääni, mutta onnekkaasti kävikin niin, että tuli vielä lisänäytösten lisänäytöksiä ja hankin uuden piletin elokuun lopulle. Tadaa, paremmalla onnella ja kesän jäljiltä vielä virkeänä Lionilla olikin sitten kunnia avata syyskauteni!

 Tähän väliin mainittava, että onkohan lippukassoilla ja puhelimissa sitkeästi koitettu lausua koko nimihirviö? Siinä saattaa monella mennä kieli solmuun. Itse ostin vaivihkaa netistä, ehkä olisin lippukassalla käyttänyt termiä "yks lippu siihen outoon sirkushommeliin, kiitos".

(c) Joni Pakanen

 Nimittäin outoa sirkushommelia ja vähän extraakin on luvassa! Marc Gassot´n vuoksi olen viettänyt levottomia öitä aiemminkin - ensin hillittömän kauheanihanan Dark Side of The Mimen vuoksi ja sitten Mestarin ja Margaritan. Vieläkin puistattaa sillai ihanasti kun näitä muistelee. Kiitos vaan. Koko perheelle suunnatussa (paitsi ihan nuorimmille en kyllä suosittelisi) pienessä suuressa spektaakkelissa luulin olevani jotakuinkin turvassa, mutta kun valot syttyivät salissa ja jälleen kerran pirullisen ilkikurisella "ähäkutti"-ilmeellä varustettu Gassot lähtee etsimään yleisön joukosta vapaaehtoisia leijonankesytyshommiin ja tajuan istuvani reunassa... Jännitystä saa elämäänsä joskus aika kätevästi ja miehen lähestyessä minua käsi ojossa kävi mielessäni, että olisi sittenkin pitänyt ottaa varakalsarit mukaan. Selvisin kuitenkin tälläkin kertaa pelkällä säikähdyksellä ja niin edessäni istuvasta poikakolmikosta keskimmäinen napattiin lavalle. Huh!

 Niin. Homman nimihän on se, että olemme saapuneet ihan vapaaehtoisesti ja omasta tahdosta katsomaan showta, jossa näemmä kaikki on mahdollista eikä yhtään tiedä mitä seuraavaksi on tuloillaan. Maanmainio Karl Sinkkonen pimputtelee korokkeella menemään jos jonkinmoista soundia ja efektiä (se pääkallohärdelli oli kiehtova kokonaisuus!). Meininki tuntuu kansainväliseltä (ja kansainväliseltä tuntui jo saapuminen Helsinkiin, kun joka paikka oli täynnä poliiseja Putinin vierailun vuoksi) ja yhteinen kieli on helppo löytää. Suhteellisen notkea ratsastaja nähdään ihan ensimmäiseksi ja sitten liuta kuilun reunamilla tapahtuvaa lautastenpyöritystä. Eturivissä yleisön edustaja istuu toiveikkaana muna kädessä ja odottaa omaa vuoroaan, jotta milloin saa heittää. "Sorry" lipsahtaa sirkushepulta aika usein, kun hommat ei mene ihan putkeen.

 Tässä vaiheessa myhäilin vielä aika hissuksiin, mutta sitten alettiin lipsua enemmän ja enemmän miimisten outouksien puolelle ja kaikki aistini terästäytyivät. Teki mieli hakea parempi asento, hieroskella käsiä yhteen ja huudahtaa "NO NIIN!". Nyt päästiin asiaan. Ja kuulkaa, kaikenlaista tapahtui. Gassot on kyllä mimiikan mestari ja voin ihan rehellisesti sanoa, että rakastan sitä ilmettä hetkeä ennen "... mutta katsokaas tätä"-tyylistä sukeltamista ties mihin. Jonnekin kellarin syövereihin putkistoa tutkimaan ja kohtaamaan mitä lie örkkejä, leijonan kitaan ja ruuansulatuskanaviin ja mistä lie ulos. Ace Ventura kävi mielessä.

 Urheasti avustajat lähtivät menoon mukaan silläkin uhalla, etteivät näkisi läheisiään enää koskaan. Pieni vaaran tuntu on olemassa läsnä koko ajan, sydän hakkaa kovaa, kädet hikoavat - ja silti on jotenkin turvallinen olo. Kas kun lavalla ei ole mitään leijonia tai saada singosta osumaa suoraan otsaan. Kaikki tapahtuu miimisesti. Mutta ihan hyvin voisi olla, niin taidokkaasti kaikki vedetään. Överiksi. Nautin!

 Savuavana sinne tänne estradilla toikkaroiva miekkonen on hillitömän hauskaa katsottavaa ja mielessäni vilisee Chaplinit ja muut mestarit. Aikamoisia temppuja nähdään lopuksikin (sahaushommia ja miekannielentää) ja katsomossa pidätetään hengitystä ja monella käy varmaan kansainvälisesti mielessä, että "what the f*ck!?" No, ainakin minulla kävi mielessä kotimainen versio kyseisestä lauseesta, josta Sanni teki biisin.

Marc ja Karl (c) Tuomo Manninen 

 Huh huh mitä tykitystä! Melkoinen epeli ja tekijämies on Marc Gassot kyllä. Tämän kaksikon puuhia janoan nähdä lisää, silläkin uhalla että saan varmaan sydänkohtauksen vielä joskus, kun katsomon valot syttyvät ja Marc ottaa "Sen Tietyn Ilmeen". Jännä tunne on se, kun samalla pelkää, että "älä nyt vaan tule tänne" ja kun ei tule, on pettynyt.

 Vielä olisi yksi esitys jäljellä Kansallisteatterissa, lauantaina 24.8. Nopeimmat ehtii siis vielä.

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 7.3. 2019, kesto noin 1h 55min (väliaikoineen)
Perustuu Mauri Kunnaksen samannimiseen kirjaan

Ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Merja Levo
Musiikki ja musiikin toteutus Timo Hietala ja Risto Kupiainen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Koreografia Irene Aho ja Ninu Lindfors
Naamioinnin suunnittelu ja peruukit Petra Kuntsi ja Minttu Minkkinen
Tarpeiston suunnittelu Sanna Sucksdorff
Miekkailukoreografia Kristo Salminen

Tanssija Ninu Lindfors

Rooleissa : Hannu-Pekka Björkman, Aksa Korttila, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Paula Siimes

Pehr Kalm (H-P Björkman) ja Alix (Aksa Korttila) 

 Mauri Kunnaksen rakastettujen värikylläisten kirjojen siirrossa teatterimuotoon on aina haastetta, kirjat kun ovat tulvillaan riemastuttavien yksityiskohtien lisäksi mainioita hahmoja ja tekstiin faktojen joukkoon sulautettuja kielellisiä kikkailuita. Oivaltamisen iloa niin lapsille kuin aikuisillekin, ja kaiken lisäksi pitää kuvista yrittää bongata unissaan seikkaileva Herra Hakkarainen sekä tietysti toinen suosikkini, piskuinen Heikki Hämähäkki kera asiaankuuluvan rekvisiitan. Koiramäen Suomen historia (vuodelta 2017) on pullollaan erinäisiä historiallisia tapahtumia ja hahmoja, ja minun piti lukea se heti kättelyssä pariin otteeseen, kun oli niin paljon asiaa. Kouluaikoina olin todella surkea historiassa. Päähäni jäi kaikenlaisia yksityiskohtia, vuosilukuja ja muuta, mutta en muistanut mihin ne liittyivät. Kirjan teatteriversiosta mietin ennalta, että noinko sieltä kaikkia käänteitä lavalle marssitetaan ja kuinka nopeasti putoan taas kärryiltä.

 Ensi-illassa oli perinteistä kuhinaa ja pulinaa, mutta tällä kertaa hiukan erilaista kuin aiemmin. Miten paljon lapsia, jotka tohkeissaan odottivat esityksen alkua! Itse riemastuin tästä ja siitä, että käsiohjelman välissä oli aukeamallinen tarroja ja vihkonen muutenkin täynnä asiaa ja puuhaa kotiin. Vaan missä oli Heikki-tarra? Luurasiko se jossain? Vieressäni istunut pikkumies kyseli äidiltään huolestuneena, että eihän teatteriesityksestä kuule yhtään mitään kun täällä on näin kauhea meteli! Pulina kyllä laantui valojen himmennyttyä, mitä nyt muutamat kännykänvalot loistivat vielä hetken esityksen jo alettua. Huoh. Aikuiset näyttämässä hyvää esimerkkiä vaihteeksi...

Kolme Kaarlea 

 Ja sitten mentiin. Aluksi ollaan oppitunnilla, jossa oppilas Alix (mainio Aksa Korttila) saa historiankokeesta hylätyn ja marsukin on syönyt kotitehtävät. Tervetullutta ja ymmärrettävää vaihtelua siihen, että koira söi läksyt... Opettaja (Hannu-Pekka Björkman) iskee Alixille paksun kirjan kouraan, kehottaa tutustumaan siihen ja saattaapa sieltä aarrekin löytyä. Varsinainen pyöritys alkaa tästä ja katsomossa huokaillaan ihastuneena visuaaliselle ilotulitukselle, hahmogallerialle ja erityisesti pukuloistolle. Samalla kerrataan erinäisiä historiallisia käänteitä ja taatusti opitaan paljon uutta. Miten syntyi ABC-kirja? Kuka perusti Postin Suomeen? Mikä on opossumi ja mikä on otuksen erityistaito? Miten tämä otus ylipäätään liittyy tähän!? Miten ja nimenomaan miksi Vasa-laiva upposi? Joka välissä lavan poikki kekkuloi Herra Hakkarainen (Ninu Lindfors) ja mikä parasta, myös Heikki Hämähäkki nähdään useampaan otteeseen liikenteessä. Katariina Jagellonicasta (Paula Siimes) tuli mieleeni kuudennen luokan aikoihin piirtämäni sarjakuva, eli jotain muistikuvia sentään historiasta on.

 Miten mainioita ja ovelasti toteutettuja olivat hevoset (Karin Pacius, Petri Liski ja Marja Salo) ja Vasa-laivan uppoaminen! Omia suosikkejani hahmoista olivat eri aikakausilta tyttökuningas Kristiina (Marja Salo) ja hänen palvelijansa (H-P Björkman), kolme tanssivaa Kaarlea (Harri Nousiainen, Petri Liski ja Heikki Pitkänen), opossumi buutseineen (Marja Salo, ja tähän lisähuomio siitä, että pieruhuumori toimii aina), loistavat soittotaidot omaava Kustaa III (Heikki Pitkänen) sekä ihan ehdoton lempparini kasvitieteilijä Pehr Kalm (H-P Björkman), joka esitteli aika suvereenisti iso/pikku/pitkä -viha(nnekse)t ja Viaporin alkuvaiheet. Ihme, että pokka piti! Ja entäs Henriikki Remuliini (Petri Liski), rummuttamalla maailmankartalle, tai ainakin Suomen!

Tyttökuningas Kristiina vauhdissa 

 Musiikkia kuullaan myös paljon ja paikoitellen on lavalla aika karnevalistinen meininki. Vieressäni istunut pikkumies valitteli korviaan pidellen välillä liian kovaa volyymiä ja totta tosiaan, musiikki ja osittain aika pelottavat ääniefektit pauhasivat vähän liiankin kovaa. Oliko syy sitten istumapaikassa (7. rivi) vaiko missä, itse en meinannut saada selvää laulujen sanoista välillä ja se vähän harmitti.

 Loppupuolella aloin olla aika sekaisin siitä, kuka teki mitäkin ja milloin (sanoinko jo, että olen surkea historiassa), mutta onneksi tuli sitten pieni kertaus vielä ja ainahan voi käsiohjelmasta tarkistella faktoja, samalla kun liimailee tarraukkeleita oikeille paikoilleen.

Remuliini rumpuineen keskellä 

 Olihan tämä riemastuttava paketti ja lapsikatsojille ainutlaatuinen kokemus varmasti. Erityiskiitos puvuista ja hahmojen lookeista muutenkin! Aion kyllä tutustua vielä kerran Koiramäen Suomen historia -kirjaankin. Onkohan siihen muuten tulossa jatkoa?

Kustaa III vauhdissa 

"joskus tämäkin päivä on kaukaista historiaa" (Mauri Kunnas)

ps. Kirjailija itse oli ensi-illassa paikalla myös. JEE! Kunnas-fani ´70 on riemuissaan, näin nimittäin ensimmäistä kertaa hänet ihan livenä. Olisi pitänyt mennä kiittämään ihan henk.koht. unohtumattomista hetkistä kirjojensa parissa, ja samalla olisin voinut ulkomuistista laukoa muutamia legendaarisia lainauksia Nyrok City -sarjakuvista. Gouldvinkkeliii, hiis ö män vit ö spaidöös tats. Hii lavs ounli golda, ounli kultakynää, ounli tunafish...

Opossumi 

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Sammakkokuningas / Kansallisteatteri

Sammakkokuningas / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 13.2. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Olli Valkola
Naamioinnin suunnittelu Krista Karppinen

Näyttämöllä : Mikko Nousiainen, Heikki Nousiainen, Sari Puumalainen ja tanssija Mikko Orpana

Jarkko (Mikko Nousiainen) 

 NHL-tähti Jarkko (Mikko Nousiainen) on tullut vähin äänin kauden päätyttyä Suomeen, tarkoituksenaan olla kaikessa rauhassa Saimaan rannalla mökkimaisemissa. Kausi ei ole sujunut odotusten mukaisesti ja jatkosopimuksesta ei ole mitään tietoa, ja Jarkko rypee aika syvissä vesissä ajatustensa kanssa.

 Kauaa ei Jarkko itsekseen saa olla, sillä paikalle saapuu tietysti isä Martti (Heikki Nousiainen), hetki jutellaan tuttavallisesti ja sitten jo huudetaan päin naamaa kasvot punaisina, nyrkit kohotettuna valmiiksi lyöntiin. Huomaan valpastuvani katsomossa ja samalla uppoutuvani syvemmälle penkkiin. Aina kylmää tilanne, jossa mahdollinen väkivallan uhka on voimakkaasti läsnä. Pelkkä huutaminenkin saa minut jotenkin vetäytymään kuoreeni ja siinä missä itse poistuisin äkkiä paikalta, isä odottaakin pahimman tunnemyrskyn laantumista, ja isä ja poika pystyvät keskustelemaan asioista suhteellisen järkevästi. Tilanne vaatii äärimmäistä luottamusta, kohdata toinen heikoimmillaan. Kaikilta ei onnistuisi.

 Sisarpuoli Essi (Sari Puumalainen) saapuu paikalle myös ja aika nopeasti käy ilmi, että hänkin on enemmän tai vähemmän hukassa. Ääntä korotetaan jälleen ja homma menee eipäs-juupas -tyyliseksi inttämiseksi. Tunnetilasta toiseen mennään ja huomaan uupuvani tästä jatkuvasta meuhkaamisesta ja tunnemylläkästä. Olkaa nyt hetki hiljaa ja hengittäkää ihan rauhassa. Jännä tunne muuten! Ihan kuin huutaminen lavalla veisi minunkin energioitani, vaikka olen itse hiljaa eikä huuto ole kohdistettu minulle.

 Essi saa virtaa jämähtäneeseen elämäänsä kehittämänsä kirjaprojektin kautta, veli ei kylläkään moiselle jutulle lämpene. Miten pystyy tarkkaan dokumentoimaan toisen elämää, jos omankin elon kanssa on hakoteillä? Miksi isä jatkuvasti kertaa Jarkon uran huippuhetkiä? Ikään kuin poika olisi arvokas vain niiden kautta, ei omana itsenään ilman jääkiekkoilijastatusta.

 Välillä näyttämölle saapuu kuin varkain toinen Jarkko (tanssija Mikko Orpana), katseet kohtaavat haastavasti ja pian jo painitaan. Hienoja nämä tavallaan pysähtyneet hetket itsensä kanssa, kun yrittää saada otetta mutta ei, vastapeluri on liikkeissään liukkaampi. Pahinta on kohdata itsensä ja omat demoninsa, ja vaikka kuinka matkaisi maailman ääriin, itseään ei pääse pakoon minnekään. Näissä kohtauksissa ei tarvittu sanoja lainkaan, ja siksi kaiken tekstimassan alla oli vapauttavaa seurata pelkkää liikekieltä.

 Näyttämö on kuin pieni jääkiekkokaukalo, me katsomossa edessä ja takana heijastuksina. Puuttuu vain erotuomari, joka puhaltaisi pilliin ja määräisi väkeä jäähylle rauhoittumaan. Jotkut tekevät omia ratkaisujaan ikävin seurauksin. Toisaalta, näyttämö on myös kuin jäätynyt sammakkolampi, josta pitäisi päästä omin avuin rannalle ja sitten tulisi joku, joka pelastaisi ja PIM, muutut unelmien prinssiksi ja kaikki huolet on poissa. Se joku taitaa lymytä oman pään sisällä, näin minä ainakin ajattelen. Noinkohan mahtaa Jarkko lähteä sopimusneuvotteluihin...

 Oli muuten hienoa nähdä isä ja poika Nousiainen samalla lavalla! Olihan siinä jotain erityisen kohottavaa ja koskettavaakin.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Amor fati / Kansallisteatteri

Amor fati / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta Kiasma-teatterissa syksyllä 2017, Kansallisteatterissa esitykset 15. ja 16.1. 2019

Kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka
Teksti Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka yhdessä Samuli Niittymäen, Tatu Nenosen ja GQ Magazinen kanssa
Lavastus ja valosuunnittelu Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Taiteellinen neuvonanto Vironniemen päiväkodin Viskarit

Rooleissa : Samuli Niittymäki, Anni Puolakka, Tatu Nenonen ja Anna-Mari Karvonen

 Saan sähköpostiini viikottain kymmeniä eri tiedotteita ja osa niistä menee täysin ohi. Kiireessä lukaisen otsikon ja sen kummemmin reagoimatta viskaan viestin roskakoriin. Nimi "Amor fati" jäi otsikosta mieleeni joskus 2017, mutta viestin sisältö jäi lukematta. Muutamia kirosanoja tuli päästeltyä viime Teatterikesänkin jälkimainingeissa, onnistuin missaamaan ilmeisesti jotain hyvin pysäyttävää. Lohduttelin itseäni sillä, että kaikkea en mitenkään pysty näkemään ja paljon menee muutenkin ohi ennen kuin älyän tehdä asian eteen jotain, mutta nyt jäi jotenkin kaivelemaan kunnolla. Sydämeni pomppasi kurkkuun kun sattumalta huomasin, että Amor fati olisi mahdollista nähdä Kansallisteatterissa. Tätä en missaisi!

Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen (c) Kansallisgalleria, Petri Virtanen 

Nyt kolme tuntia esityksestäkotiutumisen jälkeen istun koneen ääressä keskellä yötä, vaikka aamulla olisi aikainen herätys. Olo on edelleen jotenkin itkuinen ja havahdun siihen, että tuijotan seinää täysin muissa maailmoissa. Jotain pitäisi kirjoittaa, mutta mitä? Sen tiedän, että liika selittely ja turha analysointi ei tähän kohtaan sovi millään. On haastavaa sanallistaa kokemaansa, kun kädet tärisevät näppäimistöllä ja katse harhailee pitkin seiniä. Vain esityksen nähnyt tietää mitä tarkoitan. Tai sitten ei. Katsomiskokemus on jokaisella oma, yksityinen.

 Mitä oikein näin? Toimittaja (Anni Puolakka) tekee syväluotaavaa haastattelua Brad Pittin (Samuli Niittymäki) kanssa. Kyllä vaan, Brad Pittin. Aluksi siemaillaan matcha-teetä. Näyttämön keskellä on läpinäkyvän pressun alla 200 kg savea. Haastattelun edetessä savimöykkyä kostutetaan, muovataan, leikataan, lytätään, paiskotaan, hyväillään. Savi on painavina laattoina selän päällä, taakkana hartioilla, kynsien alla, pehmeänä onkalona johon upota. Kaiken alku? Ihmisyys?

 Pieniä savipaakkuhahmoja paiskotaan vimmalla keskelle lavaa kiihtyvällä tahdilla, ja jostain syystä mielessäni piipahtaa Studio Julmahuvin klassikkosketsi, jossa askarrellaan sielu muovailuvahasta. Miksei myös savesta... Mukaan kaikki traumat ja pettymykset - ja yllättäen pala nousee kurkkuuni ja joudun pidättelemään itkua useampaan otteeseen. Oloani ei yhtään helpota se havainto, että "Bradin" silmissä on jotain äärimmäisen surumielistä ja koskettavaa, haavoittuvaista. Hän ei pääse lavalla pakoon minnekään, joka suunnasta tuijotetaan (lavaa ympäröi neljä katsomoa).

 Koin suunnatonta hämmennystä ja häkeltymistä, puristavaa ahdistusta ja vapauttavaa helpotusta. Haikeutta. Vertaisin tätä myös samalla näyttämöllä nähtyyn Tabuun, jossa oloni oli enimmäkseen hyvin epämukava katsomossa. Jyskyttävä ääni ja valot - sitten mieletön rauha, hiljaisuus ja pimeys. Valojen sytyttyä olo oli jotenkin pyhä, uudelleensyntynyt. Hengellinen kokemus. Nyt oltiin samankaltaisen äärellä, ehkä jonkun vielä henkilökohtaisemman, alkuvoimaisemman. Hyvä kun muistin hengittää. Koko ajan tiesin kuitenkin olevani vahvasti elossa.

 Olen mykistynyt ja vaikuttunut ja ikuisesti kiitollinen siitä, että näin tämän. Mitään vastaavaa, näin fyysistä, paljasta ja henkilökohtaista en ole koskaan nähnyt, enkä varmaankaan tule näkemään. Tällä hetkellä en edes halua nähdä. Ja mikä parasta, Samuli Niittymäki -fanitukseni on vastajulkistettu ja heti perään näen hänen koko näyttelijyytensä täysin uusin silmin.

Kiitos koko työryhmälle!

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 16.11. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Pajtim Statovci
Ohjaus Johanna Freundlich
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Emilia Eriksson
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa : Toni Harjajärvi, Ville Tiihonen, Petri Liski ja Sari Puumalainen

 Joskus asioita tapahtuu juuri sopivalla hetkellä. Olin lainannut kirjastosta Pajtim Statovcin kohutun ja kehutun "Kissani Jugoslavia"-kirjan, lukenut sen ahmimalla muutamassa päivässä ja suorastaan rakastunut siihen tyyliin, miten tiukasti teos pitikään otteessaan. Kaunista, maagista, rajuakin. Lukunautinnon jälkeisessä nirvanassa leijuskellessani Kansallisteatteri julkisti syksyn ohjelmiston ja mikäs muukaan siellä komeili kuin Kissani Jugoslavia, ja Bekimin roolissa vielä Toni Harjajärvi, jonka harvinaisen luontevaa näyttelijäntyötä olin aiemmin ilolla seurannut niin Tampereella kuin Kotkassakin.

Bekim ja käärme 

 Lippujen tultua myyntiin ostaa täräytin tarkoituksella vuoden viimeiseen esitykseen lipun, sillä tähän jos mihin olisi hyvä lopettaa teatterivuoteni 2018. Onneksi toimin nopeasti, sillä syyskauden esitykset myytiin loppuun ennen kuin ehti ... hmmmm ... kissaa sanoa. Täytyy myöntää, että pikkuisen jännitti se, miten kirjan paikoin mystinen, useammassa aikatasossa ja paikassa liikkuva maailma saataisiin toimimaan teatterissa.

Bekim ja Käärme 

 Turhaan jännitin, sillä upeastihan kaikki soljui. Bekim istuksi jo näyttämöllä kirjaa lukien katsojien haeskellessa paikkojaan (miten muuten onkin usealle niin hankalaa se, kumpi puoli on vasen ja kumpi oikea?) ja sitten mentiin. Nuori mies hapuilee ja kipuilee ulkopuolisuuden tunteensa kanssa, uppoutuu kirjoihin ja irtonaisiin miessuhteisiin, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Maahanmuuttajataustainen mies tuntuu olevan hiukan hukassa, ja yksinäisyyttä lievittämään hän hankkii itselleen valtaisan Käärmeen (Petri Liski). Olipas muuten ovelasti toteutettu kärmes - niin vaan löysi se/hän oman paikkansa terraarionsa ulkopuolelta ja sieltä hiukan hypnoottisellakin, rauhallisella äänellä käy keskustelua Bekimin kanssa, erinäisiä maagisia soittimia soitellen. Se rumpujen yhteissoitto varsinkin, voi miten hienolta kuulosti. Kaikki tuntuu olevan vallan mainiosti, vaan sitten Bekimin ja Käärmeen maailma heilahtaa nurin, kun Bekim kohtaa baarissa omasta viehätysvoimastaan hyvin tietoisen ja itsevarmuutta ja aistikkuutta huokuvan Kissan (Ville Tiihonen) ja äkkiä tunnelma sähköistyy. Kissan ensiaskeleet tanssiparketilla musiikin pauhatessa - kohtaus jonka katsoisin milloin tahansa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Hypnoottista! En ole lähtökohtaisesti kissaihmisiä, mutta pakko sanoa, tämän Kissan liikehdintää ja maukumista seurattuani alan olla hiljalleen toista mieltä. Ja se ääni...

Kissa ns. haku päällä ... 

 Miehen, kissan ja käärmeen erikoista yhteiseloa olisi seurannut vaikka kuinka ja kauan, mutta välissä on näyttämö ehtinyt pyöräyttää toisenlaistakin maailmaa eteemme. Kyllä vaan, Willensaunassa on tässä pyörivä näyttämö ja se mahdollistaa hienosti kahdessa tasossa liikkumisen. Saamme tutustua Emineen (Sari Puumalainen), joka kertoo aluksi vaaleissa sävyissä ja valoissa omaa tarinaansa. Emine on Bekimin äiti, ja alussa nuori neito haaveineen. Mitä useammin näyttämö pyörähtää, sitä enemmän mukaan hiipii punaista ja varjoja, ja viattomuus saa väistyä. Lopulta punainen väri vyöryy päälle kunnolla ja pistää miettimään rakkautta, unelmia, naisen asemaa...

Emine 

 Näytelmän päätyttyä pääni on täynnä sekalaisia ajatuksia kissoista ja käärmeistä, lapsuuden painajaisista, "nahan luomisesta", puristavasta otteesta kehon ja kaulan ympärillä, kietoutumisesta, ripustautumista, kaiken alusta aloittamisesta, suvusta, kulttuuritaustasta, perinteistä, taakasta, arvomaailmasta, Sen Oikean löytämisestä, rauhasta, sodasta, pelosta, turvapaikasta, lämmöstä takin alla, kirjavista sukista, lauluista, luopumisesta, lähtemisestä, jäämisestä, liian pitkistä vähän ujoistakin katseista, vapautuneesta naurusta...

 Kiitos koko Kissani Jugoslavian työryhmä, kauniista kirjasta hieno teatteriversio. Todellinen teatterivuoteni huipennus.

 Ja muuten, kaikki te jotka mietitte, että kuka oikein on tämä Toni Harjajärvi, monelle täysin uusi nimi ja kasvo. Minäpä onnistuin tekemään hänestä juuri sopivalla hetkellä haastattelun, jonka löydät tästä linkistä. Suosittelen lukemaan, kiintoisaa ja hauskaa! Minulle Toni on yksi ns. luottonäyttelijöistäni, joiden näyttelijäntyötä ja sujuvaa, selkeää artikulaatiota on aina ollut jotenkin helppo seurata. Ilo silmille ja korville! Ja vinkkinä, ainakin Bookbeatin kautta löytyy myös äänikirjaversio Kissani Jugoslaviasta, lukijoina Toni Harjajärvi ja Vuokko Hovatta. Lämmin suositus sillekin!

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

Kolme sisarta / Kansallisteatteri

Kolme sisarta / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

- moderni klassikko -

Kantaesitys 21.11. 2018, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Anton Tsehov (en osaa laittaa tähän sitä merkkiä s-kirjaimen päälle...)
Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Ville Seppänen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgi Ewa Buchwald
Livekuvaus Ida Järvinen ja Kalle Mäkelä

Rooleissa : Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Masa), Marja Salo (Irina), Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Tuomas Tulikorpi, Jussi Vatanen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen ja Terhi Panula

 Kun keväällä Kolme sisarta työryhmineen julkistettiin, minä huusin jälleen riemusta. Paavo Westerbergin ohjaus, Markus Tsokkisen lavastus ja timanttinen porukka lavalla - tismalleen samat asiat saivat minut lähes hurmokselliseen tilaan muutama vuosi sitten samaisessa paikassa Vanja-enon parissa, Tsehovia sekin. Istuin Vanja-enon ensi-illassa eturivissä ja vieläkin muistan sen pöllämystyneen olotilan, joka minulla oli esityksen jälkeen. Teki mieli julistaa megafonin kanssa ympäri kaupunkia jotain, en edes tiedä mitä. Teatterin mahtavuudesta ja lähes uskonnollisesta kokemuksestani varmaankin. Ajattelin silloin, että tätä kovempaa ei voi enää tulla ja että voisin hyvin lopettaa teattereissaramppaamisen tähän. Onneksi en lopettanut, ja Vanja-enon jälkeenkin on tullut monenlaista, jonka nähtyäni olen ollut valmis julistamaan vaikka mitä. Parastahan tässä on se, että koko ajan tulee jotain uutta ja yllättävää!

 Lippujen tultua myyntiin hätäpäissäni ostin heti yhteen näytökseen itselleni lipun koska olin varma, että kaikki näytökset myydään loppuun samantien ja minulta jää koko homma näkemättä, jos jään odottelemaan työvuorojani ja varaan lipun vasta sitten. No, onnistuin varaamaan toiseenkin näytökseen pressilipun ja sen jälkeen ajattelin vasta kirjoittaa.

 Usein tulee mietittyä katsomossa, että kunpa voisi vain istua, katsella ja nauttia ilman, että päässä pyörii painetta siitä, mitä tästä osaa kirjoittaa ja mitä kaikkea pitäisi ehdottomasti muistaa. Nyt sitten tarjoutui harvinainen tilaisuus moiseen ostolippuni kanssa, kun istuin kolmosrivin keskellä rennoin mielin muutama päivä ensi-illan jälkeen. Nyt naatitaan. Kolme sisarta ja kumppanit, olen valmis!

***

 Kirjoitan tähän väliin kuitenkin nyt muutaman rivin sen "ensimmäisen kierrokseni" pohjalta. Huh! Alkupuolen pyörivä lava ja livevideokuvaus vei minut mennessään täysin, tosin pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Iho menee kananlihalle, kaikki aistit aktivoituvat. Oli kuin suora jatkumo edellisviikkoiselle visiitilleni Amos Rexiin - kokonaisvaltainen elämys, jossa minä olen osa taidetta, jossain kaiken keskellä ja tuntuu siltä, että jalat ei kanna. Onneksi nyt istuin, sillä muuten olisin varmaan kaatunut selälleni. Tätä ei osaa oikein sanallistaa, tämä pitää itse kokea. En tiedä ketä ja mitä seuraisin - kameralle puhuvaa hahmoa lavalla vai samaa hahmoa valkokankaalla? Ja yllättäen joku katsoo minua suoraan silmiin. Tuntuu puhuvan juuri minulle, vaikka kaikki ympärilläni katsovat samaa. Valkokankaan kautta tosin, mutta kuitenkin. Mieleeni jää sisarten jatkuva haikailu jonnekin muualle ja jotain muuta kenties parempaa ja ihanampaa, turhautuminen ja taas toisaalta havainnot siitä, mitä tuleville sukupolville jätämme. Jatkuva liike ja pyöriminen ja balettihypyt ja punnerrus ja se, ettei oikein kuitenkaan tapahdu mitään. Samuli Niittymäen Soljonyin loputon energianpurku kaikenlaiseen toimintaan ja tarkoituksellinen pelleily. Mikä saisi miehen pysähtymään edes hetkeksi ja onko kaikki tuo huhkiminen sijaistoimintoa? Paidaton Jussi Vatasen Versinin joraamassa yläkroppa paljaana Coco Jambon tahtiin lavan etureunassa (näky jota en ihan äkkiä unohda), ja lisätään Olavi Uusivirran Tuzenbach siihen vielä punnertamalla väittelemään viereen... Marja Salon kasvot. Kissailmapallot. Liekkimeri. Itkettää. Onneksi näen kaiken tämän vielä uudelleen ja ihan pian.

***

Nyt kolme viikkoa myöhemmin on nähty Kolme sisarta uusiksi. Olo on ihan yhtä pöllähtänyt kuin ensimmäiselläkin kerralla, ellei enemmänkin. Nyt olin katsomassa parvelta ja jestas, ensin pelkäsin että näkeekö täältä yhtikäs mitään mutta hyvin jylisi ja kokonaisvaltaisuus ympäröi vielä kovemmin. Parven narikasta tuntui kuuluvan kilinää ja kolinaa ja ikkunalasien helinää, äänimaailmalle kyllä täydet pisteet.

 "Sitten joskus" elämä alkaa, nyt vaan odotellaan ja katsotaan telkasta loputonta juoksukisaa ja ampumahiihtoa ja lottoarvontaa. Kaikki pyörii ympyrää, niin ihmiset kuin lottopallotkin. Sitten kun. Muuten ollaan väsyneitä kaikkeen ja kaikkiin, pelkkä olemassaolo on helvetin uuvuttavaa. Totta. Kulygin (Tuomas Tulikorpi, kuka muuten hän on? Piti ihan googlettaa) tuntuu olevan ainut onnellinen ja kaikkeen tyytyväinen, ainakin omien puheittensa mukaan. Viiksillä tai ilman. Ykskaks ollaan "tässä nyt keskellä rakkautta", ilmaus jota Masa (Emmi Parviainen) käyttää. Mielessäni alkaa pyöriä Ismo Alangon sanat "rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana"... Totta sekin.

 Miten on saatukin samaan näytelmään niin timanttinen porukka? Huumaannun ja mykistyn melkein jokaisesta vuorollaan ja mietin, että miten VOI olla noin kova? Etenkin mietin Emmi Parviaista ja Jussi Vatasta, ja vieläkään en saa ratkaistua mysteeriä nimeltään Samuli Niittymäki. Pirun kiintoisaa ja aina yhtä yllättävää.

 Jotain isoa pitää tapahtua aina, sellaista joka antaa tarvittavan sysäyksen muutokseen. Herättelee ja vähän ravistelee. Läpsii vasten kasvoja, että nyt kyllä ylös siitä. Tässä armeija lähtee ja niin lähtevät siskoksetkin.

 Tämänkaltaisen teatteriesityksen jälkeen on sellainen olo, että tuntee hyvin voimakkaasti olevansa elossa. Ja silti päässä kaikuu "Tekee mieli elää!" ja se, että jotain puuttuu. Tietäisi vaan mitä. Pitäisiköhän tämäkin mennä katsomaan vielä kolmannen kerran...

 ps. Projektini "vie tuntematon teatteriin" sai pientä takapakkia kun illan seuralaiseni joutui yllättäen perumaan, mutta häntä paikkaamaan sain Kristiinan, joka oli jo Palmua katsomassa kanssani. Visuaalinen tykitys ja näyttelijäntyö saivat kiitosta häneltäkin, hyvällä tavalla hämmentävä kokemus oli tämä Kolme sisarta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen, mustavalkokuva (c) Ilkka Saastamoinen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen ja Anna-Maija Tuokko 

Gabriel / Kansallisteatteri

Gabriel / Kansallisteatteri, Willensauna

Ensi-ilta 13.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Ohjaus Vesa Vierikko
Lavastus ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Dramaturgi Eva Buchwald

Rooleissa : Paula Siimes, Karin Pacius, Minttu Mustakallio ja Sampo Sarkola

Kristiina (Karin Pacius) ja Ulriika (Paula Siimes)  

 Olen nähnyt Gabrielista pari versiota aiemmin (+ elokuvat). Teksti on kyllä todella herkullinen ja tarjoaa mainioita käänteitä, joten innostuin heti tästä Kansallisteatterinkin esityksestä jo ohjelmistonesittelyvaiheessa. No, suurin houkutin taisi ohjaaja Vierikon lisäksi olla Gabrielin roolissa nähtävä Sampo Sarkola, jonka roolisuorituksia olen ilolla aiemmin seurannut lähinnä Helsingin Kaupunginteatterin eri näyttämöillä.

 Ennen esityksen alkua tutkailin mielenkiinnolla tummanpuhuvaa lavastusta ja varsinkin seinillä kököttäviä täytettyjä lintuja. Tässä asunnossa ei kovin värikästä elämää varmaankaan vietetä, ja arvaukseni osuu nappiin sisarusten astuttua näyttämölle. Olavi Virta sentään soi taustalla. Anteeksi nyt, mutta kovin on kuivakkaanoloinen pari tämä Ulriika (Paula Siimes) ja Kristiina (Karin Pacius). Ikäneitojen korostetun teatraalinen puhetyyli heilauttaa meidät suoraan jonnekin Suomi-filmien kultakauteen, ja moinen puhetyyli lähinnä huvittaa. Katsomossa jo vähän tyrskitään ja tuntematon vierustoverini ottaa naukkua pullosta samaan hengenvetoon. Ihan kuin talossa vietettäisiin jatkuvaa suruaikaa. Mustiinpukeutuneet tiukkanutturaiset neidot paheksuvat kovaan ääneen kaikkea mahdollista ja etenkin holhokki Railin (Minttu Mustakallio) puuhia. Railin hirvein synti taitaa olla nuoruus ja se, että jotain muuta saattaa olla vielä edessä.

Hän on saapunut!

 Mutta mutta... jotain outoa on ilmassa. Kristiina käyttäytyy omituisesti, vilkuilee jatkuvasti ikkunaan ja saa lähes hepulin, kun kaukaa kuuluu junan vihellys. Hän saa vaivoin kerrottua isosiskolleen, että pian ovesta astuisi sisään Mies, jonka hän on tavannut Helsinginreissullaan aiemmin. Kirjeenvaihdossa on oltu ja hotellissakin visiteerattu. Voiko kauheampaa ollakaan! Kerrassaan pöyristyttävää toimintaa! Ja kas, pian ovikello soikin. Ovesta astuu sisään tyylikäs ja komea herrasmies Gabriel Lindström (Sampo Sarkola) ja Kristiinan polvet lyövät jo vatkulia pelkästä miehen tulisesta katseesta, saatikka sitten jämäköistä, miehekkäistä otteista. Kristiina on miehen käsissä sulaa vahaa, ja jo harmittelee Ulriikakin, ettei laittanut parempaa päälleen.

 Raili sen sijaan näkee heti, mitä Gabriel on miehiään. Ketku mikä ketku, ja ällöttävästi on käsineen lääppimässä heti kun silmä välttää. Minuakin alkaa jo puistattaa koko lipevä ukko, ja tulee aidosti surumielinen olo naisten puolesta. Kristiina-parka! Koko ikänsä elänyt vailla huomiota, rakkautta, ja omia unelmia isosiskon helmoissa ja tiukan kurin alla. Ykskaks edessä on mies, joka puhuu pyörryksiin ja tarjoaa mahdollisuuden päästä pois. Raha-asiat tuovat tosin vähän mutkia matkaan... Eipä Ulriika mitään pahaa ole varmaankaan käytöksellään tarkoittanut, vailla rakkautta kun on hänkin elänyt.

Kristiina 

 Liukasliikkeinen Gabriel pyörittelee naisia miten tahtoo ja jestas miten nämä syttyvätkin hehkumaan huomiosta! Mustasukkaisuus nostaa kuitenkin päätään ja saa aikaan kohtalaisen epätoivoisen teon. Olen aiemmin pitänyt Gabrielia lähinnä makaaberina komediana rakkaudenkipeistä siskoista ja huijarimiehestä, mutta nyt myös vallankäyttö eri muodoissaan nostaa päätään. Miehen ote naisista on silkkaa tyranniaa - "jos et tee miten haluan, minä unohdan sinut". Mutta entäs naisten keskinäiset suhteet? Sinä et saa olla onnellinen, jos minäkään en ole ja sillä siisti. Railistakin on tultava samankaltainen, kapinahenki on latistettava keinolla millä hyvänsä.

 Ensimmäistä kertaa näin Gabrielin muunakin kuin lipevänä lirkuttelijana ja naistenmiehenä. Hänkin alkoi olla omiin touhuihinsa väsynyt ja kyllästynyt, ja kun suunnitelmat eivät edistyneet toivotulla tavalla, myös hyytävä aggressiivisuus nostaa ajoittain päätään. Tämän Gabrielin kanssa en kyllä haluaisi olla missään tekemisissä! Vaan mene ja tiedä, tulisen katseen ja hellittelynimien alla saattaisin kyllä minäkin lämmetä...

Raili ja Gabriel 

 Kukas tässä sitten vetääkään pisimmän korren? Jos tarina ei ole tuttu, en sitä halua tässäkään paljastaa. Täytyy myöntää, että monenlaisia tunnetiloja tuli käytyä esityksen aikana läpi. Ilmeisen läpinäkyvät lirkuttelupuheet syleilyineen huvittivat ja "Uuve"-lausumiset, säälinsekaisin fiiliksin seurasin etenkin Kristiinan tempoilua rakkauden pauloissa ja leningin koristeiden pyörittelyä. Ruttuiset sukatkin vielä. Suruhan siinä lopulta päälimmäiseksi jäi. Miten hauraiksi sisarukset jälleen muuttuivat ja vielä värittömimmiksi kuin alussa. Ikään kuin menetetyn rakkauden ja rahojen myötä heidän ääriviivansakin hiljalleen katoaisivat näkyvistä.

 "Gabriel, tule takaisin! Sinun valheesi oli niin suloinen. Minulla on vielä rahaa." Voi että. Kaiken jälkeen hän olisi milloin tahansa tervetullut takaisin.

 Kaikenmaailman huijareista saamme edelleen lukea lähes päivittäin, konstit ovat tosin osittain muuttuneet. Minultakin yritti eräs "Ewan McGregor" saada 2200 $ pelkästä tapaamisesta, en lämmennyt. Miten suuri häpeä ja pettymys onkaan huomata tulleensa huijatuksi? Tili on tyhjä, mutta sainpa hetken huomiota ja lämpöä. Kumpi surettaa enemmän, kadonneet rahat vai särkynyt sydän ja menetetty luottamus?

 Haluaisin joskus elinaikanani nähdä tästä version, jossa vaikkapa Gabriela saa pauloihinsa iäkkäät veljekset. Onko sellaista versiota lupa tehdä?

 Erityiskiitos käsiohjelman kattavasta Auervaara-paketista...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Musta Saara / Kansallisteatteri

Musta Saara / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 12.9. 2018, kesto noin 3h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pirkko Saisio
Ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Jussi Tuurna
Musiikin sovitus Jussi Tuurna ja orkesteri
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Morten Reinan
Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti
Saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski
Koreografia Janne Marja-aho
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Jani Karvinen, Erkki Saarela, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Linda Hämäläinen, Panu Kangas, Petri Knuuttila, Taru Still, Erik Rehnstrand/Petri Pulkkinen, Risto Apunen ja Sami Saari

Muusikot : Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund

 Päätin matkalla Helsinkiin, että nyt jos koskaan aion hypätä avoimin mielin Mustan Saaran maailmaan mukaan. Muutamaan otteeseen on käynyt niin, että olen kynsin hampain yrittänyt sitkeästi tehdä jonkinsorttista ajatustyötä kesken esityksen ja ajautunut jonnekin ihan muualle. Ehdin lukaista käsiohjelmaa puoliväliin ja pääsin kärryille niin Mustan Saaran legendasta kuin "oikeistopopulismin tuuheista metsistä". Sitten jo mentiinkin, ja ajauduin kolmituntiseen pyöritykseen, jonka vain väliaika katkaisi. Väliajalla luin käsiohjelman loppuun ja tutustuin romanien historiaan. Olin jo tässä vaiheessa sitä mieltä, että esitys vaatisi useamman katsomiskerran, jotta saisin irti siitä syvällisempää analyysiä.

 Ääriajattelua, liehuvia lippuja, rajat kiinni-meininkiä ja piikkilankoja etenemistä estämässä, paikasta toiseen pakaasejaan raijaavia romaneja ja rantaan huuhtoutuneita lapsia.. Koko Eurooppa on yksi suuri sirkus, jossa tirehtöörinä toimii Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) ja hänet ajetaan tämän tästä lavalta pois Ulla Tapanisen toimesta. "Siirrys Juha syrjään siitä nyt, seuraavaksi tulee kohtaus numero se ja se". Lisäksi sirkusareenalla nähdään mm. Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), komeasti laulava romanilauma, kirves päässä heiluva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen), Marina Teräväkynä (Katariina Kaitue) ja Odinin Soturit syrjäyttänyt naiskolmikko Pohjolan Valkyriat (Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka ja Tiina Weckström). Euroopan yllä leijutaan kuumailmapallolla ja kurvaillaan milloin minkäkinlaisella ajopelillä.

 Jotenkin tämä Musta Saara imaisi maailmaansa ja mukaansa, ja huomasin nauttivani katsomossaolosta suunnattoman paljon! Yhtään ei osannut aavistaa mitä tuleman pitää seuraavaksi, ja sehän on aina hienoa. Yllätyksellisyys säilyi. Nauttimisesta suurin kiitos lienee paikallaan Jussi Tuurnan musiikille ja komeasti kaikuville lauluille. Orkesteri oli korokkeella koko ajan läsnä huhkimassa, ja lyömäsoittimissa suuri suosikkini Sara Puljula, jonka menoa olen ilolla seurannut useammassakin eri proggiksessa. Lisäksi esitys tarjosi huikean upeita näyttämökuvia valoineen ja rönsyileviä pukuja - kunnon silmäkarkkia!

 Yksittäisistä kohtauksista taisi suosikikseni nousta Janne-Marian yllättävä visiitti itsensä Draculan linnaan. Kovin oli seurankipeä Dracula, eikä ovea meinannut löytyä mistään poistumista varten. Pitkin näyttämöä pitkässä hameessaan sulavasti lipuva kreivi (Timo Tuominen) oli aika messevä ilmestys muutenkin. Ja se peilikohtaus, wau!

Draculan kynttilät ja herra itse selin katsomoon

 Draculan lisäksi lempparihahmojani olivat Mircea (Janne Marja-aho) sekä tajuttoman kovan korttipakkabiisin vetäissyt Ulla Tapaninen. Olinkin unohtanut, miten uniikki ääni ja tyyli hänellä on! Tarkalla silmällä seurasin romaniporukoissa heiluneita tuttuja kasvoja (Mikko Kauppila, Ville Mäkinen viiksineen sekä Musiikkiteatterin NYT:n Petri Knuuttila, Linda Hämäläinen ja kutrinsa tummiksi värjännyt Panu Kangas).

Mircea (Janne Marja-aho) 

 Katsomosta poistuin vaikuttunein mielin taas yhtä erikoista teatterikokemusta rikkaampana, pää ihanasti sekaisin ja pyörryksissä. Tosiaan, saisin varmasti enemmän irti uusintakierroksella, mutta siihen ei ajanpuutteen vuoksi taida olla mahdollisuutta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Marina Teräväkynä vauhdissa 

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 14.3.2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Musiikki ja äänisuunnittelu Kristian Ekholm
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Dramaturgi Eva Buchwald
Puvuston teosvastaava Heli Hynynen

Rooleissa : Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella

 Tässä taas loistava esimerkki siitä, miten iso merkitys ainakin itselleni on vireystilalla ja yleisellä olotilallani koskien sitä, miten teatteriesitys minuun vaikuttaa (ja toisaalta esimerkkitapaus myös siitä, että liiallinen rönsyily ei omasta tekstistäni yhtään parempaa tee). Joskus pitäisi hyväksyä tosiasiat ja jättää suosiolla lähtemättä teatteriin silloin, jos en koe oloani kovin vastaanottavaiseksi. Tästä huolimatta lähdin ... ja olen tyytyväinen, että niin tein. Esityshän suorastaan pakotti minut pysymään skarppina, keskittymään, pysähtymään, rauhoittumaan, kuuntelemaan. Hoin itselleni näytelmän edetessä "muista, älä unohda" kuin jotain mantraa ja epäonnistuin siinä osittain. Paljon tekstiä ja puhetta, josta osan unohdin, mutta muistan läsnäolon voiman, katseet, Seela Sellan kuorimassa appelsiinia hiljaa keskittyneenä, kivet, kahvinkeittimen porinan, Pirjo Määtän levolliset kasvot, Aksa Korttilan uteliaat silmät, piirretyn tytön kävelemässä, kävelemässä, kävelemässä...

 Lavastus kuin taideteos itse, musiikki paikoitellen unenkaltaista, muistoja menneistä ajoista ja tästä hetkestä. Kolmen eri-ikäisen naisen tarinat limittyvät hienosti yhteen. Tarinat, jotka vaativat tulla kuulluksi ja kuunnelluksi. Kuka kuuntelisi minun tarinani ja kenelle antaisin viestikapulan sitten kun aika on kypsä?

 Esityksen jälkeen pureva viima iski kimppuuni rautatieaseman kulmilla. Se yllätti, koska olin parin tunnin ajan ollut taas jossain aivan muualla, aika ja paikka hämärtyivät. Ei meinannut uni tulla silmään kotona ja se kostautui, sillä tämäniltaisen esityksen jouduin jättämään sitten väliin.

Esityskuva (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Julia & Romeo / Kansallisteatteri

Julia & Romeo / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 7.3. 2018, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Suomennos Marja-Leena Mikkola
Ohjaus Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Musiikki Mila Laine
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu Viljami Lehtonen
Koreografia Ima Iduozee
Taistelukoreografia Kristo Salminen ja Ima Iduozee
Ohjaajan assistentti Johanna Kokko

Rooleissa : Satu Tuuli Karhu (TeaK), Olli Riipinen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Jarno Hyökyvaara (TeaK), Sonja Salminen, Eetu Känkänen (TeaK), Katariina Kaitue, Juha Varis, Sanna-Kaisa Palo, Kristo Salminen, Heikki Pitkänen ja Olli Ikonen

Muusikot : Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

 "Mistä alkaisin, nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden..."

 "Rakkaustarinan" alkusanat soivat päässäni levottomasti nukutun yön jälkeen. Romeon ja Julian tarina on tuttuakin tutumpi, mutta silti se jaksaa yllättää ja hämmentää. Sydämeni jäi leijuskelemaan jonnekin Kansallisteatterin kulmille hämärtyvään iltaan, toivottavasti joku on sen napannut talteen ja palauttaa sopivan tilaisuuden tullen, sillä tarvitsen sitä vielä. Ajatukseni jäivät pyörimään kahden ihmisen välille pitkiin katseisiin, ojennettuun käteen ja hetkeen, kun valot sammuivat. Myös esityksen loppu ja alku jäivät kiertämään kehää päässäni, tulkinnanvaraa kun on. Tekisi mieleni kirjoittaa enemmänkin, mutta tehkööt tulevat katsojat omat johtopäätöksensä.

 Näytelmän alkupuoli on paikoitellen näin aikuisen näkökulmasta huvittavaakin seurattavaa - täynnä nuoruuden turhaakin uhoa, energianpurkua ja testosteronia, kun Mercutio (Miro Lopperi) ja Tybalt (Jarno Hyökyvaara) ottavat yhteen, Capuletit ja Montaguet kun eivät samalle kadunpätkälle mahdu ilman jonkisorttista kähinää. Toisaalta sitten pilvilinnoissaan haaveksiva runopoika Romeo (Olli Riipinen) vyölaukkuineen ja muistikirjoineen hymyilyttää väkisin ja vie aikaan, jossa unelmoitiin Suuresta Rakkaudesta ja jostain uudesta, ennenkokemattomasta tunteesta, jonka kohteesta ei ihan ollut varma. Nuorena kaikki tunteet ovat pelottavankin totta ja aitoa, ja kaikki otetaan vastaan vilpittömin mielin. Vieressä parhaat kaverit nauravat ja pistävät lekkeriksi koko tunnelman. Tuntuuko tutulta? Hormoonit hyrräävät ja ei oikein tiedä, missä tässä nyt mennään.

 Sitten yllättäen kohtaakin Hänet, ja kaikki on jotenkin selkeää. On kuin syntyisi uudestaan, ja kaiken näkee uusin silmin. Silmät sydämenkuvia täynnä. Julia (Satu Tuuli Karhu) pistää ulkona röökiksi ja savun keskellä katseet kohtaavat. Siinä missä Romeolla juuttuu sanat kurkkuun, on Julialla täysin toisenlainen meininki. Toiminnan nainen, joka ei jää paikoilleen tuijottamaan lasittunein vastarakastuneen katsein, vaan vaatii sanoja ja myös tekoja. Tämä Julia on rohkea aloitteentekijä ja tuntuu tietävän mitä haluaa ja mitä ei halua, uskaltaa pistää vanhemmilleenkin kampoihin. Hän puhuu selkein sanoin, uskaltaa korottaa ääntään. Ei pelkää mitään eikä ketään, ei edes kuolemaa. Bravo!

 On ohjaaja Nikkilältä napakymppi ottaa mukaan tätä nuorempaa kaartia, joka tuntuu olevan joka puolella teatterisalia, sivuilla ja katsomon päällä kulkevalla rampillakin. Mustiinpukeutuneita hahmoja vilisee silmissä - välillä tuntuu siltä, että sama tyyppi on kahdessa paikassa yhtä aikaa. Valoilla ja varjoilla saa ihmeitä aikaan. Konkariosastolta parhaiten kampoihin pistävät ronskihko imettäjä (Sanna-Kaisa Palo) sekä hillitön poppamieshenkinen isä Laurence (Kristo Salminen) William-lintuineen ja apureineen.

 Huomasin usein katselevani pää hiukan kallellani Romeon ujoilua tosirakkauden edessä. Ei nuorukainen oikein tiedä mihin jalkansa ja kätensä laittaisi, mutta mieli tekee koskettaa ja silmät kertovat kaiken. En istunut edes lähellä vaan 12. rivillä ja mikä loiste silmissä, mikä aitous ja herkkyys koko olemuksessa. Minua onneksi "varoitettiin" ennalta tästä, ja kyllähän siinä meikäläisen sydän suli taas vaihteeksi.

 Sydän suli myös Mercution ja Tybaltin välisessä kemiassa ja katseissa, joissa välimatkasta huolimatta kipinöi ja kunnolla. Se pisto tiesi paikkansa... Hieno musiikki korosti tunnelmaa myös ja vei välillä piinaavaankin suuntaan, upeaa musiikillista vuoropuhelua vastakkaisista aitioista!

 Sain tästä toteutuksesta jotenkin suunnattoman paljon energiaa! Taas yksi näytelmä, jonka haluaisin nähdä myöhemmin keväällä uudestaan. Loppukohtaus ja se ihan viimeinen kuva jäi vaivaamaan mieltäni, positiivisella tavalla. Kutkuttaisi keskustella "salaa" asiasta jonkun kanssa, sellaisen joka on myös tämän nähnyt. Meilitse voi ottaa yhteyttä.

 Matkustin kotiin pitkästä aikaa junalla ja melkein ajatuksissani painelin ohi oikean aseman! Hyvä teatteri saa aikaan kaikenlaista.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)