Ikitieltä La Manchaan, Riksun kautta Espooseen ja Ruokahissin kyytiin

Minulla alkoi talviloma. Teatterihommelit lähtivät vähän käsistä vaihteeksi. Parin viikon sisälle olen onnistunut varaamaan 11 eri juttua. Bloggaajakollegani Katri Leikola (Paljon melua teatterista -blogi) lanseerasi termin kulttuuriruuhkavuodet, niitähän tässä on vietetty viimeiset vuodet. Jossain vaiheessahan tämä riemu loppuu väistämättä, joten silloin mennään kun on mahdollisuus. Jotta lomallani ehtisin tehdä muutakin kuin istua tietokoneen ääressä juttuja naputtelemassa, teen tähän alkuun poikkeuksen ja kirjoitan samaan juttuun muutamia ajatuksia viidestä eri esityksestä. Näinkin voi blogissa tehdä!

***

 Ikitie oli ensi-illassa 23.1. 2019 Lahden Kaupunginteatterissa Juhani-näyttämöllä (kesto väliaikoineen 2h 45min). Teksti Antti Tuuri, sovitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen, lavastus Pekka Korpiniitty, pukusuunnittelu Sari Salmela, valosuunnittelu Jyri Suominen, äänisuunnittelu Sami Järvinen. Rooleissa Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Tomi Enbuska, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö sekä Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki ja Ilmari Ryymin. Minulla oli suuret odotukset Ikitien suhteen, kirjaa en ole lukenut mutta leffaversio meni tunteisiin syvästi ja taisin odottaa jotain vastaavaa kokemusta teatteriltakin. Toisin kävi. Tämä esitys jätti minut jotenkin täysin kylmäksi, mikään ei juuri koskettanut enkä osannut sanoa juuta enkä jaata esityksen päätyttyä. En osaa edelleenkään sanoa mitään. Huomasin pitkästyväni heti alussa jo. Muutamia kauniita näyttämökuvia esitys tarjosi, mutta se ei ihan riitä. Pitää olla muutakin. Ilmassa pahaenteisesti roikkuva orjantappurakruunumainen aitaushässäkkä oli hieno ja Kullervo (Henri Tuominen) oli ovela hahmo, jonka merkityksen tajusin vasta loppupuolella. Erityisen iloinen olen siitä, että Jori Halttunen pääsi loistamaan isossa roolissa Jussi Ketolana/Jussi Karina, aiemmin kun olen häntä nähnyt vain pikkurooleissa. Liian tuoreessa muistissa oli Lahden huimat Pohjantähdet, tässä haettiin liikekielestä vähän samaa? Tämä näytelmä meni valitettavasti kategoriaan "tulipa nähtyä". (Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahti!)

***

Mike ja Zin (c) Tero Ahonen 

 Enskariputkeni jatkui seuraavana päivänä 24.1. Red Nose Companyn Don Quijoten parissa, paikkana Teatteri Avoimet Ovet (kesto väliaikoineen noin 2h 20min). Esitys on myöhemmin nähtävissä myös Kuopion Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa. Teksti Miguel de Cervantes Saavedra ja työryhmä, ohjaus ja dramaturgia Otso Kautto, valosuunnittelu ja kiertuetekniikka Jere Kolehmainen, musiikki/pukusuunnittelu/lavastussuunnittelu  työryhmä, vaatteet Tauko Design ja naamiot Laura Mäkelä. Näyttämöllä mainiot punanenäklovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen). Don Quijotesta en tiennyt ennestään muuta kuin tuulimyllyt ja Rosinante-hevosen, ja tietysti surkean hahmon ritarin Don Quijoten (Zin) ja Sancho Panzan (Mike). Työryhmä oli tehnyt ikimuistoisen reissun kirjan tapahtumapaikoille ja tätä yhteistä matkaa sitten käydään läpi esityksessäkin kera tutun kerronnan tyylin ja tietysti musisoinnin. Meininki oli jotensakin aiempaa ronskimpaa ja kuten aiemmin, kaikenlaista voi tapahtua kun on seikkailuun lähtenyt. Mikekin kommentoi kesken kaiken, että mahtaa arvovaltaisia ensi-iltavieraita hämmästyttää toisen viuhahdustyyliset katumusharjoitukset, ja yleisö pääsi/joutui osallistumaan tomaattienheittelyynkin. Itselleni kävi ns. perinteisesti ja ennen esitystä tarjottu kuohuviini alkoi loppupuolella väsyttämään kovasti enkä ihan pysynyt skarppina, mutta mukavan tiivistyksen massiivisesta teoksesta tämä tarjosi. En vielä innostunut varaamaan kirjaa kirjastosta... Musiikkina kuultiin mm. Sielun Veljiä ja John Lennonia, espanjankieli soljui kivasti klovnien puheissa välillä ja ovelasti muunnettiin sitruunan avulla musta paita täysin uusiksi. Jotenkin mieleeni jäi yhteinen matka ja toveruus, maailman muuttuminen, tuntemattoman pelko? (Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Red Nose Company!)

***

 Seuraavaksi kävin seitsemättä kertaa katsomassa Riihimäen Teatterin Täti ja minä -herkkua, joka onneksi jatkuu kevätkaudella vielä muutaman näytöksen verran. Täydellinen paketti ja kokemus edelleen, ja jos on vielä näkemättä, kannattaa alkaa aktivoitumaan asian suhteen. Esitys koskettaa, naurattaa, yllättää, saa aivot raksuttelemaan ja bonuksena loistava esimerkki kahdesta erilaisesta tavasta näytellä. Toinen on jatkuvasti äänessä (Kemp/Eero Ojala), toinen on hiljaa (Täti/Katja Peacock). Musiikki ja vaihtuvat vuodenajat liikuttavat meikäläistä kyyneliin asti aina, tällä kertaa tauon jälkeen taas hitusen enemmän ja vielä kun tietää, että kohta tätä(kään) ei enää pysty näkemään... Lisäinfoa esitysajoista tämän linkin kautta.

***

(c) Stefan Bremer

 Esitystalous 3 oli ensi-illassa jo viime syyskuussa Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa (kesto väliaikoineen 2h 45min). Teksti ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Teppo Järvinen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, pukusuunnittelu Sari Suominen ja Noora Salmi, valosuunnittelu Heikki Örn, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Mari Vaalasranta, musiikkituotanto ja sävellys Ylermi Rajamaa ja Tommi Koskinen. Näyttämöllä ja äänessä Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Tommi Taurula, Raimo Grönberg ja Vera Kiiskinen. Huh, meinasi jäädä näkemättä ja kuulematta koko Radio Stage, kun ei aikataulut osuneet millään kohdalleen, esityksiä ei ole kuin helmikuun alkuun enää. Hymy korvissa tuli oltua koko esityksen ajan, nautinnollista seurattavaa ja erityisherkkua etenkin korville. Espoolainen radiokanava Radio Stage mennä porskuttelee omalla konseptillaan, kunnes paikalle saapuu mediayhtiön edustaja Marika (Vera Kiiskinen) ja ehdottaa uudistumista sekä vaihtelua valta-ja vastuuasemiin. Kutkuttelee mukavasti aivosoluja tämmöinen, ja visuaalinen puoli hiveli silmiä edelleen sarjan aiempien juttujen tapaan. Erityisesti ihastuin MC Myslin (Ylermi Rajamaa) räppäämiseen ja entäs sitten tummaääninen Eero Rimpelä (Raimo Grönberg) levykokoelmineen, tietämyksineen ja penkissähytkymisineen. Ja olihan mukana Tommi Korpelakin, vaikka ei fyysisesti lavalla ollutkaan. Musiikki pisti todellakin vibaa punttiin, ja erityiskiitokset käsiohjelman biisilistasta. "Tämä on Radio Stage, ja sinä olet teatterissa." Täydellistä! (Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Espoo!)

***

 Teatteriputki päättyi Korjaamolle Kulmasaliin, jossa esitettiin Harold Pinterin Ruokahissi. Esitys oli ensi-illassa edellisenä päivänä 25.1. ja esityksen kesto 1h 10min (ei väliaikaa). Ohjaus Helena Ryti, musiikki ja äänimaailma Janne Palosuo, valot/lavastus/puvut työryhmä, näyttämöllä Antti Jaakola (Gus) ja Jani Kallunki (Ben). Ruokahissi on yksi kaikkienaikojen suosikkinäytelmistäni, absurdi, synkähkö, yllätyksellinen ja lavalla kaksi näyttelijää. Kaksi palkkamurhaajaa odottaa käskyä pomolta tyhjäksi luulemassaan talossa. Olen nähnyt siitä aiemmin kaksi versiota ja nyt erityisesti kiinnostuin, sillä toinen näyttelijöistä (Jani Kallunki) on näkövammainen. Tässä taas hyvä esimerkki ennakkoluuloisesta asenteesta, sillä omassa päässäni kuvittelin, että pelokkaamman ja epäluuloisemman palkkamurhaaja Gusin roolissa olisi nimenomaan Kallunki, vaan toisin kävi. Mieshän oli lavalla kuin kotonaan ja liikkui ketterästi kuin pantteri! Niinhän se on, että muut aistit aktivoituvat herkemmiksi ja ainoastaan valkoisen kepin satunnainen käyttö "paljasti" hänen taustansa. No, lisämaustetta toi toki sekin, että Antti Jaakola oli ensi-iltaa ennen satuttanut polvensa ja liikkui keppien kanssa, se ei toki esitystä haitannut. Gus kun on muutenkin vähän kömpelömpi tapaus... Kiintoisa toteutus pienillä keinoilla siivitettynä, loppua jäin miettimään sattuneesta syystä eri tavalla tällä kertaa. Pinteriä haluaisin nähdä paljon enemmän Suomessa! (Näin esityksen vapaalipulla, kiitos!)

***

 Loman alkajaisiksi sellainen putki. Pian jatketaan, luvassa Valkoisten vankina (Espoo), Comeback - räpätessä roiskuu (HKT), Myrsky (Työvis), Parasta elämässä (HKT), Helmi-monologifestarit Helsingissä ja siellä etenkin Eero Ojalan monologi Laiha mies sekä Rakkauskirjeitä (Tampereen Teatteri).

Syyssonaatti / Espoon Kaupunginteatteri

Syyssonaatti / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Ensi-ilta 14.2. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Heidi-Erika Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Pianisti Sonja Fräki

Rooleissa : Leena Pöysti, Satu Silvo, Ulla Raitio ja Carl-Kristian Rundman

Leena Pöysti ja Satu Silvo

 Matkustin ensimmäistä kertaa Länsimetrolla Tapiolaan. Ainakin menomatkasta tuli ikimuistoinen, sillä takkini jo aiemmin hajonnut vetoketju tuntui räjähtäneen lopullisesti kesken metromatkan ja perille saavuin kirjaimellisesti takki auki. Perillä myös hämmensi se, mistä ihmeestä saan ostettua paluumatkalle lipun ja vartti vierähti ylimääräistä siellä sun täällä pyöriessä. Lopulta luovutimme ja lähdimme kävelemään kohti teatteria, opasteet olivat erinomaiset ja löysimmekin tuosta noin perille.

 Espoon Kaupunginteatteri osaa kyllä yllättää jokaisella käyntikerralla varsinkin siksi, että teatterisali on aina uusi kokemus ja usein on tuntunut siltä, että onko tämä sama paikka ollenkaan. Verhojen takaa paljastuu aina jotain äärimmäisen jännittävää ja kiehtovaa. Tällä kertaa katsomon osat olivat vastakkain ja välissä ramppimainen näyttämö, jonka molemmissa päissä samankaltaiset sängyt kattolamppuineen ja kaiken keskellä flyygeli. Vuoteiden takana "elävä" verho, aitoa sadetta. Jotenkin maagista. On syksy.

 Näytelmän alussa villapaitainen tyttö (Ulla Raitio) punaisissa kumisaappaissaan kirmailee pitkin lavaa ja pomppii sängyllä nuoruuden innolla, ja yllättäen valmistautuu ottamaan rohkeampaa, isompaa loikkaa tietämättä yhtään miten mahtaa käydä. Valot sammuvat juuri ratkaisevalla hetkellä. Kävi mielessäni, oliko tyttö Helene vaiko sittenkin Eva (Leena Pöysti) nuorempana, vaiko haavekuva kaikista niistä ihmisistä, joiden pitäisi ottaa Se Askel, meni sitten syteen tai saveen.

Satu Silvo ja Ulla Raitio 

 No, ainakin Eva on tehnyt rohkean aloitteen ja lähettänyt Charlotte-äidilleen (Satu Silvo) kirjeen, jossa pyytää häntä luokseen kyläilemään joksikin aikaa. Kirjettä miehelleen Viktorille (Carl-Kristian Rundman) lukiessaan silmät ovat täynnä toiveikkuutta ja intoa, tämä on mahtava idea ja vierailu tulee onnistumaan hienosti. Äiti ja tytär eivät ole pitäneet yhteyttä seitsemään vuoteen ja syitä voi vain arvailla. Nyt olisi uuden alun aika, kohdata silmästä silmään kuin kaksi järkevää aikuista eikä ainainen äiti-lapsi -kohtaaminen. Viktor ei kirjeestä ilahdu lainkaan, päinvastoin. Vierailusta ei hyvää seuraisi, varsinkin kun äiti ei tiedä, että Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio) asuu heidän luonaan myös...

 ... ja Charlotte saapuu näyttävästi punaisessa neuleasussa paikalle ja show voi alkaa. Kohteliaisuuksia ja korulauseita vaihdellaan, mutta ilma on sakeana sanomattomia lauseita ja menneisyyden haamuja, arpia joita ei kannattaisi repiä auki. Vai kannattaisiko sittenkin? Puhdistaisiko se ilmaa, olisiko sen jälkeen kaikkien helpompi hengittää? Jos puhuisi suunsa puhtaaksi ja ihmisten välinen valtava kuilu ja tyhjyys täyttyisi aidoista kohtaamisista ja anteeksiannosta. Miltä tuntuu se, ettei tunne eläneensä ollenkaan? Entä se, jos ei edes tiedä kuka on ja kenen kautta luulee elävänsä? Kaikki rimpuilevat toisiaan kohti jotenkin, Helenekin vuoteessaan, ja hetkittäin odottaa, että joku lausuisi maagiset sanat. Vaan ei. Uusia syytöksiä puolin ja toisin, uusia selityksiä joita vastapuoli ei ota kuuleviin korviinsa. Miksei Viktor tule kaiken keskelle ja sano, että nyt riittää?

 Ihmeen tyynesti tätä kaikkea katselin, tyynen rauhallisena, vaikka olen itse ollut lähes vastaavassa tilanteessa monta vuotta sitten. Se kohtaaminen päättyi katastrofaalisesta alusta huolimatta hyvin. Tässä kaikki jäi hiljalleen kytemään, ja yksi poistui jälleen kerran paikalta. Itseään ei kuitenkaan pääse mitenkään pakoon, vaikka matkaisi maailman ääriin.

 En ollut nähnyt Ingmar Bergmanin Syyssonaatti-elokuvaa eikä minulla oikeastaan ollut aavistustakaan mitä Espoossa olisi luvassa. Pasi Lampelan ohjauksista olen pitänyt suunnattoman paljon ennenkin ja tämä jatkoi samalla linjalla. Kunnon puhedraamaa, kunnon tykitystä ja sanan säilällä lyömistä, ja etenkin Leena Pöysti (jonka näin nyt lavalla ensimmäistä kertaa, mikä tunteiden kirjo!) ja Satu Silvo loistavat. En tiedä miksi jotenkin nautin siitä, että tunteet räiskyvät ja uskalletaan heittäytyä tarinan vietäväksi. Tosielämässä voimat valuisivat tyhjiin vastaavanlaisessa tilanteessa, kun kaiken huudon jälkeen koittaisi pelottava tyhjyys ja hiljaisuus. Nyt tunsin oloni ihmeen energiseksi ja seesteiseksi, ehkä siksi että oman loikkani olin jo tehnyt ja kaikki on sen suhteen hyvin.

"Rundis"

 Kun valot sammuivat ja sateen hiljainen ropina lakkasi, oli uskomattoman hiljaista aika pitkään. Välillä aplodit alkavat "liian aikaisin", nyt hiljaisuus kesti vielä hetken näyttelijöiden jo seistessä valoissa lavalla. Halusimme pitkittää näytelmän otetta ja tunnelmaa vielä hetken. Mielettömän vaikuttavaa.

 Paluumatkalla lippuautomaatti löytyi kuin löytyikin ja sain vetoketjunkin taas hetkeksi kuntoon. Länsimetro ei sittenkään lannistanut!

 Ehdottomasti teatterikevääni kovimpia tapauksia tämä, samalla viivalla HKT:n "Hinta"-näytelmän kanssa.

Esityskuvat (c) Yehia Eweis

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)

Kake2 - Tähtisumussa ja Seuraavat 500 vuotta

Tavoistani poiketen kirjoitan nyt parista vastikään näkemästäni jutusta yhteisen otsikon alle tekstin. Molemmista jäi mieleeni sellainen "halolla päähän"-tunnelma, eri tavalla tosin. Kahtena päivänä peräkkäin lähdin melkein suoraan töistä pääkaupunkiseudulle teatteriin, ja reissuista ensimmäinen tarjosi vielä lisädraamaa, sillä unohdin lahjakkaasti työavaimeni työpaikkani takahuoneeseen kiireellä lähtiessäni, ja tajusin asian vasta bussimatkalla Helsinkiin. Eipä siinä mitään, mutta jotenkin olisi päästävä seuraavana päivänä ensimmäisenä töihin ja avaimet sisällä... (Tämä ongelma ratkesi myöhemmin, mutta ylimääräinen stressi aiheutti aivojumin ja olin koko illan vähän usvassa.) 

 Liki kuukausi sitten kävin seuraamassa Tanssiteatteri Tsuumin "Kake2 - Tähtisumussa" treenejä, joista jäi mukava kutina ja halu nähdä itse esityskin. Kake2 oli ensi-illassa Aleksanterin teatterissa 2.11. ja itse ehdin sitten paikalle viimeiseen näytökseen 7.11. Harjoitusten perusteella tiesin vähän mitä tuleman pitää, mutta silti kokonaisuus oli tajunnanräjäyttävä yllätys. Finnhits-linjalla jatkettiin, tosin roisilla punkasenteella ja volyymit kaakkoon -meiningillä lisättynä. Taustaprojisoinneissa Suomen vaakunan leijona lähti omille teilleen ja haistatti pitkät perinteille ja ikonisille asetelmille, mm. lorautti kuset Tuonelan virtaan Lemminkäisen äidin surressa edustalla poikaansa. Kansallislintu taas pudotti Väinämöisen veneestä. Paljon räminää ja rosoa, korviahuumaavaa mäiskettä, herkkää ja rajua tanssia ... ja kaiken keskellä lumoavan kaunis a cappella -esitys, johon rakastuin jo harjoituksissa. Marccu papiljottikampauksineen ja marjapuuronvärisine asuineen oli päräyttävä näky, samoin Piramisu ja Kike de Kake viiksineen. Sydämeni vei tällä kertaa kuitenkin bändin uusi tulokas Pera77. Jälkeenpäin olo oli sellainen, kuin olisi saanut halosta päähän ja seuraavana päivänä töissä soi päässä "Kielletyt tunteet", punkversiona sekin. 

Kake yhteispotretissa (c) Mikko Mäntyniemi 

 

(Kake2 - Tähtisumussa, kesto 1h 15min (ei väliaikaa), ohjaus ja koreografia Matti Paloniemi, musiiki ja äänisuunnittelu Hannu Oskala, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, valo-ja lavastussuunnittelu sekä laulujen sanat Janne Teivainen, tekstit työryhmä, projisoinnit Antti Lindholm. Lavalla Reetta-Kaisa Iles (Piramisu), Tuomas Juntunen (Marccu), Sampo Kerola (Pera77), Salla Korja-Paloniemi (Kike de Kake), Jarno Tastula (Raimo von Kake) sekä Janne Teivainen (Foni-Åke).) 

Carl-Kristian Rundman (c) Stefan Bremer

 

 Halolla päähän-meno jatkui sitten seuraavana päivänä Espoon Kaupunginteatterissa, jonne saavuin ja lähdin ensimmäistä kertaa bussilla (tosin ystävän avustamana). Jännä kokemus sekin, ja ehkä seuraavalla kerralla uskallan lähteä liikkeelle Kampista ihan itseksenikin. Mutta se esitys! Aiheesta ensinnäkin viis ; jos lavalla on Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman, ja tekstistä sekä ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, on suorastaan pakko mennä katsomaan. Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvioita ja kommentteja, mutta en niistä juuri viisastunut eikä mitään jäänyt päähäni. Etukäteen olin sitä mieltä, että tästä esityksestä on varmasti niin monta tulkintaa kuin on katsojaakin, ja jokainen kokee (kuulee, muistaa, näkee) asiat omalla tavallaan. Jollekin suuri mysteeri aukeaa, jollekin ei. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Mietin, että pitäisikö minun antaa asioiden hautua muutama päivä päässäni ja sitten kokeilla tekstinkirjoitusta uudestaan, vaiko luettelisi Eero Ahon roolihahmon lailla liudan yksinkertaisia asioita, joista pitää. (Gerbiilit tulisi mainittua tässäkin!) Vaiko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että nyt meni yli ja lujaa. Pidin esityksestä, jollain selittämättömällä tavalla se koukutti. Väliajalle mentäessä vertasin näytelmää Twin Peaksin uusimpaan kauteen. Pihalla ollaan, ja silti täysin koukussa. Esitys imaisi mukaansa. Ria Katajan pienet eleet, puheen ajoittainen hermostuneisuus ja kiihtyvä kävelyvauhti, oudossa synkassa sykkivät valot ja koko tilan muuttuminen toiseksi, toistuvat kysymykset ja vastaukset, Eero Ahon tuijotus, "täydellinen kansalainen" Rundis pulassa, kuka teki mitä... Unenkaltainen, painajaismaisen painostava tunnelma ajoittain. Välillä kävi mielessä, että kohta jostain ovesta tulee lavalle Jani Volanen (kuin Q-Teatterin näytelmässä Kevyttä mielihyvää) ja napsauttaa sormiaan, joukkohypnoosi on päättynyt ja näkökulma muuttunut, selkeytynyt. Muuta en osaa sanoa, en tässä vaiheessa enkä varmaan myöhemminkään. 

Eero Aho ja Ria Kataja (c) Stefan Bremer 

(Seuraavat 500 vuotta, ensi-ilta 20.9. 2017, kesto 2h 15min (väliaikoineen), teksti ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen, valosuunnittelu Ville Seppänen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen, dramaturgi Jukka Viikilä. Rooleissa Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman.) 

(Näin molemmat esitykset kutsuvieraana, kiitos Tsuumi ja Espoon Kaupunginteatteri!) 

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Annina Enckell
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Ohjaus Maria Sid
Alkuperäistarina Aarni Kuorikoski, Esa Nieminen, Niklas Rosström
Laulujen tekstit Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Lavastus, valo-ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Koreografia Peter Pihlström

Muusikot : Eeppi Ursin ja Elisa Järvelä/Lea Tuuri

Rooleissa : Jennie von Storbacka/Maija Rissanen, Pirkko Mannola, Laura Voutilainen/Maija Rissanen, Helmi-Leena Nummela, Mikael Saari, Puntti Valtonen, Vilma Kinnunen, Peter Pihlström, Peter Nyberg ja Tatu Siivonen

 Äidinmaa-musikaalin siemenet kylvettiin jo parikymmentä vuotta sitten maaperään, jossa saivat rauhassa, hitaasti mutta varmasti, kasvaa ja kehittyä täyteen mittaansa. Hyvä niin, sillä jos tämä musikaali olisi tehty esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, lavalla nähtävä porukka olisi ollut ainakin suurimmalta osaltaan täysin erilainen. Itse hykertelen tyytyväisyyttä varsinkin siitä syystä, että tekijäporukkaan on saatu mukaan sopivassa mittasuhteessa vankan kokemuksen tuomaa karismaa ja tunnettuja nimiä sekä nuorta lahjakkuutta ja energiaa. Kaikilla on varmasti toisilleen annettavaa, ja katsojana voi ottaa hyvän asennon, rentoutua ja nautiskella tulevasta elämyksestään.

 Roolituksen nimilistaa silmäillessäni musikaalin julkistuksen jälkeen hekumoin jo valmiiksi ajatuksella siitä, miten tämä porukka pistetään yhdessä ja yksin laulamaan. En ole mikään tunnettu musikaali-ja musiikki-ihminen ja alan tietäjä, mutta katsojana ja kokijana minulla on vankka pohja siitä, mikä osuu ja uppoaa ainakin meikäläiseen. Laululla ja lauluilla on ihmeellinen voima, joka nostattaa penkistä ilmaan leijumaan ja välillä tuntuu, että pakahdun siihen olotilaan, jonka tunteella tulkittu kappale saa minussa aikaan. Mieli tekisi laittaa silmät kiinni ja liidellä jossain sfääreissä, mutta eipä sitä teatterissa oikein kannata tehdä, sillä usein on luvassa samaan aikaan kunnon silmäkarkkiakin...

Asiaan! Äidinmaa-musikaalissa seurataan muutaman sukupolven vaiheita aina sodasta 90-luvun lamavuosien alle, ja näkökulma on tällä kertaa naisten. Tarkemmin sukkuloidaan kahdella aikatasolla, ja tarina alkaa 80-luvulta, jossa Laura (Helmi-Leena Nummela) tutkailee isoäitinsä Annin (Pirkko Mannola) kanssa tämän vanhaa kotitaloa perunkirjoitukset mielessään. Vanha talo näyttäytyy unenkaltaisena ja utuisena rakennelmana (harsokankaalla jännästi seinät muodostettu) ja tarkempi katse huomaa, että neliön sisällähän istuu joku. Sehän on nuori Anni (näkemässäni esityksessä roolissa oli Maija Rissanen)! Miltä mahtaa tuntua vanhemmasta Annista nähdä oma itsensä nuorena, kuin häivähdyksenä menneistä ajoista ja lisätä mukaan mausteeksi kaikki muistot, elämänvaiheet ja raskaatkin asiat, jotka tuon hetken jälkeen on saanut kokea? Kiehtova ajatus.

Laura ja Anni 

 Tästä alkuasetelmasta lähdetään sitten sujuvasti aikamatkalle ensin kohti 30-lukua, kuulaita kesäpäiviä, ujoja katseita tansseissa ja hiukan salaperäisiä, kiehtovia nuoria miehiä. Annin äidillä Vienolla (Laura Voutilainen) on oma vahva mielipiteensä kaikesta, niin ihmisistä kuin asioistakin. Kuten nykyäänkin, nuorempi polvi haluaa tehdä itse omat valintansa ja oppia itse virheistään, mutta sota sotkee kauniit suunnitelmat. Komean laulun siivittämänä Annin ja hänen ystävättärensä Sofian (Vilma Kinnunen) salskeat rakkauden kohteet Olavi (Mikael Saari) ja Reijo (Peter Nyberg) lähtevät sotaan, ja naiset jäävät kotirintamalle. Sotaa ei sen enempiä käsitellä tässä (mielenkiintoista olikin nähdä tämä tasan viikko jälkeen Porin Teatterin Tuntemattoman sotilaan ja saada toisenlaista näkökulmaa tuohon aikaan), kaipuu on suuri molemmin puolin ja kirjeet katoavat mystisesti, kuten toinen pojistakin. On tehtävä toisenlaisia päätöksiä turvatakseen oma ja seuraavankin sukupolven tulevaisuus, vaikka sydän sanoisi jotain aivan muuta. Anni joutuu naimisiin Veikko Aarniheimon (Peter Pihlström) kanssa. Veikko on Annin Sofia-ystävän veli, jatkuvasti milloin mistäkin syystä haukuttu ja varsinkin rikkaan isänsä tehtailija Erkki Aarniheimon (Puntti Valtonen) silmissä täysi luuseri. Ei ole helppoa Veikollakaan...

Anni ja Veikko, tuore aviopari 

 Mietiskelin moneen otteeseen esityksen aikana, että jos Laura on Annin tyttärentytär, missä luuraa Annin tytär? Nähdäänkö häntä lavalla ja mikä on hänen osuutensa tässä elämänmittaisessa ketjussa, jossa jokainen lenkki liittyy tavalla tai toisella seuraavaan henkilöön? Sekin kyllä aikanaan selviää. En halua paljastaa mistä on kyse, mutta voin sanoa, että kyseessä on asia, joka saa tänäkin päivänä monet tutkailemaan omia juuriaan ja tuntemuksiaan tarkemmalla syynillä, sikälimikäli edes pystyy. Asia on monelle kipeä ja arka paikka.

 Esitys nosti upealla tavalla esiin naiset ja suomalaisen sitkeyden ja periksiantamattomuuden. Myös sen, että ennen kuin alkaa moittimaan toisten valintoja, on muistettava se, että ajat olivat erilaiset ja mahdollisuuksien kirjo toisenlainen. Katkeruutta on turha siirtää eteen päin ja jossain vaiheessa on oltava itselleen armollinen ja annettava anteeksi menneisyyden käänteet, annettava seuraavalle sukupolvelle parempi ilma hengitettäväksi.

 Miellyttävää oli nähdä lavalla tosiaan sopiva combo konkareita ja nuorempaa kaartia ja lisäksi vahvoja tekijänaisia-ja miehiä siitä välistä. "Virkistävää" oli nähdä Puntti Valtonen vaihteeksi ei-niin-miellyttävässä tehtailijan roolissa, ja Vilma Kinnusenhan näin lavalla ensimmäistä kertaa. Peter Nyberg ansaitsee erikoismaininnan takatukkaisen 80-luvun nuoren jupin/juipin Anteron roolista (ja näin meidän kesken, hän ei paitsi näyttänyt vaan myös tuoksui erittäin hyvätä awink aawink...) ja Maija Rissanen tekee erittäin sielukkaan roolityön nuorena Annina. Laura Voutilaisen monipuolista osaamista soisi käytettävän musikaaleissa enemmänkin. Olen vuosikaudet ollut sitä mieltä, että Siivosen Tatulla on yksi Suomen komeimmista ja uljaimmista lauluäänistä ja vaikka kuinka haluaisin vetää nyt kotiinpäin, niin kyllä sieltä kilpailijoita jo takakaarteessa on niskaan hengittämässä... Mikael Saari! On mahtavaa ollut seurata miehen uraa. Taisin nähdä hänet ensimmäistä kertaa lavalla Lahden Kaupunginteatterin Hair-musikaalissa taustaporukoissa muutama vuosi sitten ja askel kerrallaan hän on ottanut oman paikkansa isoissa musikaaleissa laulamassa "Kuumeen" kaltaisia veretseisauttavia tykkibiisejä, sen suurempaa numeroa itsestään tekemättä. Hän on aarre, jota ei sovi piilotella missään!

The Mikael Saari 

 Hmmm, projisoinneille en tällä kertaa oikein lämmennyt ja ne eivät tuoneet oikein mitään lisäarvoa tarinalle. Miksi taitavia muusikoita piiloteltiin peränurkassa? Olisivat voineet olla esillä koko ajan minun puolestani. Puvustuksesta monta ihastuksenhuokausta (tosin ne kasarivaatteet aiheuttivat toisenlaisia huokauksia). Loppubiisihän oli melkoinen yllätys, melkein teki mieli pompata omalta paikaltaan mukaan joraamaan ja ketkuttamaan lannetta! "Nyt menee lujaa", vaan kohta tulis 90-luku ja menot loppui kuin seinään monella. Se on sitten taas toinen juttu se ja uuden musikaalin aihe, lamavuodet nimittäin.

Suosittelen Äidinmaata etenkin kaikille niille, jotka hiljaa mielessään pohtivat sitä, miksi minä olen juuri minä ja miksi toimin kenties näin. Uusi kotimainen musikaali on myös aina tervetullutta, ja tämä sopii mainiosti osaksi Suomi100-juhlintoja. Kannattaa tulla kauempaakin. Omaan teatterikokemukseeni toi muuten lisämaustetta se, että takanani istui Heikki Kinnunen ja Seela Sella (jonka kanssa pääsin vähän jutustelemaankin esityksen jälkeen, ihana hurmaava Seela).

 Loppuun halusi isäntä eli Teatteripaarma sanoa ytimekkäästi oman tulkintansa : "Musikaalikiintiöni tuli viikko sitten täyteen, mutta Äidinmaan myötä kiintiö teki come backin ja taas mahtuu."

 Lukekaapa muuten tästä linkistä suhteellisen tuore haastattelu Peter Nybergistä! Hänet voi seuraavaksi bongata syksyllä Salon Teatterin Jekyll & Hyde-musikaalin pääroolista, wohooo!

 Esityskuvat (c) Andreas Janett

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)

Meidän luokka / Espoon Kaupunginteatteri

Meidän luokka - Tarina XIV oppitunnissa / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Suomen kantaesitys 21.9. 2016, kesto noin 3h 5min (väliaikoineen)

 Käsikirjoitus Tadeusz Slobodzianek
Suomennos Tapani Kärkkäinen
Ohjaus Satu Rasila
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu ja musiikki Kristian Ekholm
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen

Rooleissa : Wanda Dubiel, Susanna Haavisto, Seela Sella, Markus Riuttu, Jukka Rasila, Raimo Grönberg, Timo Torikka, Matti Onnismaa, Seppo Maijala ja Samuel Karlsson

Meidän luokka reippasti laulamassa

 Tadeusz Slobodzianekin Meidän luokka (Nasza klasa / Our Class) sai kantaesityksensä vuonna 2009 National Theatressa Lontoossa. Puolassa se nähtiin ensimmäistä kertaa vuonna 2010. Tositapahtumiin perustuva tarina sijoittuu Puolaan ja siinä liikutaan vuosien 1935 ja 2003 välillä. Meidän luokka on tarina kymmenestä luokkatoverista, joista osa on juutalaisia.

 Ajelimme kauniissa syksyisessä säässä kohti Espoota. Yritin olla kovinkin pirteä ja reipas, vaikka sisällä myllersi. Kun ensimmäisen kerran näin Meidän luokan mainoksen, päätin sillä sekunnilla että tuo on pakko nähdä. Pakko. Sama sisäinen pakko ajoi minut vuosia sitten Krakovaan ja päiväreissulle Auschwitziin. Keväällä kävin Lontoossa ja sain nimikirjoituksen Ralph Fiennesiltä, jännitti/pelotti katsoa häntä suoraan silmiin. Miten lempeä katse, jonka alla rauhotuin. Suosikkielokuvani on nimittäin Schindlerin lista ja elokuvan tunnusmusiikki saa minut pillahtamaan itkuun muutamassa sekunnissa. Kirjahyllyni on täynnä erinäisiä holokaustista kertovia teoksia, faktaa ja fiktiota. Olen yrittänyt hakea vastausta kysymykseen, miten kaikki tapahtunut on mahdollista. En ole saanut kunnon vastausta mistään. Espooseen meno jännitti siksikin, koska en kaivannut yhtään lisää kysymysmerkkejä päähäni.

 Revontulihalli on muutettu valtavaksi ladoksi. Keskellä lavarakennelma, jonka reunoilla erilaisia kenkiä. Kurkussani on puristava tunne ennen kuin näytelmä on edes ehtinyt alkaa. Kengät saavat pian täytettä ja eri tahdissa, kun roolihenkilöt saapuvat lavan reunoille istuksimaan, ja sukkienlaiton ja nauhojensolmimisen lomassa vilkuilevat uteliaina hymyillen meitä. Tässä me nyt ollaan. Käsi ylös kuka saa ekana kengät jalkaan! Lavan päällä pienet lamput syttyvät yksitellen ja jokainen nousee vuorollaan oman lamppunsa alle, esittelee itsensä muille ja kertoo, mikä hänestä tulee isona. Tavallisia, pieniä suuria haaveita jossain tulevaisuudessa. Silmät tuikkivat innosta. Pojat vilkuilevat tyttöjä ja tytöt poikia, ujo kiinnostus heräilee hiljalleen. Rysiek (Jukka Rasila) on pihkaantunut Doraan (Wanda Dubiel) ja sujauttaa tämän laukkuun sydämenmuotoisen viestin.

 Yhdessä vartutaan, tämä meidän luokka. Huvittaa, kun Menachem (Raimo Grönberg) ilmoittaa samaan hengenvetoon leffassa pyörivästä eroottisesta elokuvasta ja uudesta pyörästään. Hiljalleen huomataan, ettei tässä ihan samanlaisia ollakaan - osa luokasta kun on juutalaisia ja osa "tavallisia puolalaisia". Abram (Samuel Karlsson) lähetetään Amerikkaan opiskelemaan ja jäähyväiset ovat haikeat. Onneksi kirjeet kuitenkin kulkevat kaukaakin, ja Abram huutelee kuulumisiaan katsomon takaa. Kirjeissä kotikulmilta kerrotaan, että hyvin täällä menee kaikilla. Terveisiä vaan!

 Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Luokkatovereista tulee toistensa vihollisia. Rysiek, Heniek (Matti Onnismaa) ja Zygmunt (Timo Torikka) pahoinpitelevät aidanseipäillä ja kivillä ystävänsä Jakub Kacin (Markus Riuttu) hengiltä. Tämä riisuu kenkänsä ja poistuu näyttämöltä paljasjaloin. Sama kolmikko käy raiskaamassa Doran, tosin osa vain katselee mutta pitää kuitenkin kiinni. Näyttämöllähän näitä kohtauksia ei näytetä tekoina, vaan sanoina. Yhtä tehokasta, yhtä kylmäävää katsottavaa. Jukka Rasilan roolihahmo Rysiek hyytää pelkällä katseellaan ja olemuksellaan. Tekee mieli sulkea silmät, mutten pysty. Osa roolihenkilöistä istuu korkealla katsomon reunamilla kuka kaukana turvassa, kuka piilossa.

 Lavarakennelman alta paljastuu kivikkoinen polku, jonka päällä juutalaisia nöyryytetään. Dora tasapainoilee kivillä kantaen käsissään vauvantöppöstä, kuin pientä lintua. Auttakaa joku, ottakaa lapsi turvaan. Zocha (Susanna Haavisto) uskoo, että kaikki kääntyy parhain päin. Valtaisan ladon ovet suljetaan ja Zygmunt kiertää uhoamassa, että saatte kaikki ansionne mukaan nyt. Kaikki olemme saman ladon sisällä, ja tulipunainen hehku ympäröi koko rakennelman.

 Yleisö poistuu hiljaisina ovista, jotka onneksi aukeavat. Lava on täynnä erikokoisia kenkiä ja silmälaseja ja tuhkaksi palaneita haaveita. Osa katsojista rientää vesipisteelle, myös minä. On saatava raikasta vettä. Tuntematon nainen kaataa kannusta käsi täristen mukini niin täyteen, että osa valuu lattialle. Kurkkua puristaa kovasti, on hiukan huono olo ja on mentävä ulos raittiiseen ilmaan lähes koko väliajaksi. Saan sanotuksi seuralaiselleni kengistä, valoista, lavarakennelmasta, silmälaseista. En oikein muuta. Paluu saliin saa sydämen taas hakkaamaan kovempaa. Joku rouva kyselee vahtimestareilta, että entä jos joku haluaa katsomosta kesken kaiken pois. Siihenkin on kuulemma varauduttu.

 Rachelka (Seela Sella) istuu keskellä lavaa, kaikki muut katselevat meitä ylärampista. Osa kengät jalassa, osa paljasjaloin. Seuraavat oppitunnit ovat hiukan erilaisia kuin alussa, ja pystyn hengittämään rauhallisemmin. Wladek (Seppo Maijala) on pelastanut Rachelkan ja aikoo viedä tämän avioon. Wladekin äiti ei sano asiaan yhtikäs mitään, eikä mihinkään muuhunkaan asiaan. Hiljaisuus on tietynlainen kannanotto myös. Rachelka pakotetaan luopumaan uskonnostaan ja vaihtamaan nimensä, jottei paljastuisi. Vanha tuttu kuitenkin tietää... Mietin sitä, miten hauras Seela Sella on ja sitten hetkessä täynnä voimaa. Uskomaton nainen.

 Vuodet vierivät. Yksi janoaa kostoa, toinen kieltää tekonsa, yksi haluaa unohtaa kaiken ja katselee eläinohjelmia telkasta. "Joku muu" teki sen ja oli osasyyllinen. Kengät on kuitenkin riisuttava, ihan kaikkien. Kuuntelen vakavana, kun Abram luettelee kaikkien niiden sukulaistensa nimet, jotka paloivat ladossa. Hymyilen ja naurahdan, kun hän alkaa luetella loputtomantuntuista litaniaa niistä nimistä, jotka tulivat ja tulevat hänen jälkeensä. Elämä jatkuu ja hengitykseni tasaantuu. Lavarakennelma tarjoaa vielä yhden yllätyksen.

 Aploodit alkavat välittömästi, näytelmän lopun ollessa vielä käynnissä. Toisaalta ymmärrän, mutta vähän malttia arvon kanssakatsojat. Pieni hiljaisuus olisi ollut tehokkaampi lopetus.

 Saan sanottua henkilökohtaisesti kiitokset useimmalle näyttelijöistä. Seela Sella vilkuttaa minulle pihalla autostaan, vilkutan takaisin. Yhdelle olisin halunnut erityisesti sanoa kiitokset ja katsoa silmiin, jos olisin pystynyt. Nimittäin Jukka Rasilalle. Olen nähnyt miehen aiemmin vain komedioissa ja kaikenlaisissa hupailuissa. Arvon teatterintekijät, Jukka Rasilalle enemmän vakavia rooleja! Mikä rauha ja läsnäolo, ja samalla kylmää sydänalaa myöten.

 Ehdoton erityismaininta myös Meidän luokan visuaaliselle puolelle ja äänille, niillä oli todella suuri merkitys kokonaisuudelle varsinkin tässä näytelmässä.

 Kotimatkalla tuli puhuttua ihan muusta, mutta kotona vetäydyin omiin oloihini. Teki mieli katsella vähän telkkaa, teki mieli vähän lukea, teki mieli vähän surffata netissä. Mitään en kuitenkaan saanut tehtyä, sillä keskittymiskykyni oli täysin nolla.  Menin nukkumaan lauantai-iltana klo 21. Mielessä pyöri Jakub Kac (Markus Riuttu) lavan keskellä vihamielisten luokkakavereidensa ympäröimänä, Rysiek (Jukka Rasila) esittelemässä ruoskittua selkäänsä, Rachelka/Marianna (Seela Sella) siunaamassa leipätaikinaa ja hölkkäämässä kädet sidottuna polkupyörän perässä, Zygmunt (Timo Torikka) tyynnyttelemässä itkevää vauvaa, Zochan (Susanna Haavisto) laulu. Sulkeutuvat ladon ovet, valtavat varjot valkokankaalla, sammuvat lamput, tyhjät tuolit ja kengät. Käsiohjelman kansikuvat vailla kasvoja.

 Tarina XIV oppitunnissa. Onko tässä parissa sukupolvessa opittu yhtikäs mitään? Pahalta näyttää, kun uutisia katselee. Pitäisi muistaa se, että tässä ollaan samaa porukkaa kaikki.

 Ihmisiä.

Esityskuvat (c) Yehia Eweis

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri ja muutenkin iso KIITOS!)

Lisäinfoa, kuvia ja videota Espoon Kaupunginteatterin sivuilta tästä linkistä.

Lokki-reissu Espooseen

Lokki / Red Nose Club, Espoon Kaupunginteatterin Louhisali

Ensi-ilta 21.10. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Philip Boulay

Rooleissa : Minna Puolanto, Jari Virman, Jouko Puolanto, Niina Sillanpää, Riku Korhonen, Nora Raikamo, Amira Khalifa, Eero Järvinen, Tatu Siivonen, Oskari Perkki ja Teemu Aromaa

 Tämä Lokki oli minulle yksi teatterisyksyn kiintoisimmista tapauksista, koska Red Nose Club. Kyseessä oli vieläpä sensuroimaton alkuperäisversio, joka on nähty aiemmin vain kerran Ranskassa. Lokin ranskantajat A. Markowicz ja F. Morvan olivat kaivaneet Tsehovin jäämistöstä tekstin paloja, jotka on aikoinaan poistatettu näytelmän virallisesta versiosta jo ennen sen ensiesitystä. Mielenkiintoista. Olen nähnyt yhden version Lokista (monen teatterin yhteistyötuotantona syntyneen version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa monta vuotta sitten), mutta en muista siitä oikein mitään muuta kuin, että lavalla oli ainakin Eeva Litmanen Irina Arkadinan roolissa. Nyt oli sitten aika paneutua Lokin maailmaan hiukan tarkemmin.

Nina (Niina Sillanpää) / (c) Tero Ahonen 

 Vaan toisin kävi. Kiitos kuuluu päivittämättömälle navigaattorille sekä isännän liian nopeille ratinkäännöksille (ja häikäisevälle auringonpaisteelle). Pääsyyllinen olin kuitenkin kuulemma minä, koskapa "en ollut hereillä" ja annoin kaiken tapahtua... Lähdimme Hämeenlinnasta hyvissä ajoin ja jos kaikki olisi mennyt niin kuin Strömsössä, olisimme olleet Espoon Kulttuurikeskuksessa noin 45min ennen näytöksen alkua. Yhden ratkaisevan väärän käännöksen vuoksi ja navigaattorin sekoilun takia olimme parkkipaikalla paria minuuttia ennen esityksen alkua. Isäntä lähti etsimään parkkipaikkaa, minä hakemaan lippuja epävarmana siitä, pääsisimmekö enää edes sisään. Sain liput ja tiedon siitä, että sisään pääsisimme yläkatsomon kautta vahtimestarin avustamana ensimmäisen vartin jälkeen. Toinenkin pariskunta myöhästyi, joten emme olleet onneksi ainoat.

 Esitystä oli siis kulunut vartti, kun meidät päästettiin sisään. Hämmentävää oli se, että lavalla lausuttiin samaan aikaan "Portaikosta kuuluu askelia!" kun me räpiköimme taskulampun valossa ensimmäiselle mahdolliselle tyhjälle paikalle istumaan. Lause ei ollut kuitenkaan tarkoitettu meille (ajoitus tosin oli loistava), vaan portaissa elämää ja virtaa täynnä kirmailevalle Ninalle (Niina Sillanpää).

 En ole elämässäni koskaan aiemmin myöhästynyt teatteriesityksestä (enkä juuri muualtakaan) ja muutenkin tykkään saapua paikalle hyvissä ajoin. On mukava rauhoittua kunnolla ennen esityksen alkua, tavallaan "laskeutua" tulevaan. Antaa pulssin ja hengityksen tasaantua, katsella rauhassa ympärilleen, katsella keitä muita on paikalla. Nyt jouduimme suoraan keskelle kohtausta, jonka edeltävistä tapahtumista ei ollut mitään aavistusta. Tukahdutettu kiukku ja kauniisti sanottuna suoranainen ketutus tuntui viiltävänä sykkeenä päänupissani enkä kaikelta siltä pystynyt keskittymään kunnolla näytelmän seuraamiseen. Hiljalleen rauhoittuminen kuitenkin tapahtui, teatterilla on muutenkin sellainen vaikutus minuun. Näytelmää oli kulunut varmaankin reilu tunti. Satuin vilkaisemaan vieressäni istuvaa miestäni ja hämmästyin, kun hänellä näytti olevan vieläkin aurinkolasit päässä! Kuiskasin, että "Sulla on aurinkolasit päässä!" ja hän vastasi "Jaa on vai!?"aidon hämmästyneenä, otti lasit päästään ja laittoi ne taskuunsa. Tilanne oli jotenkin absurdi ja siihen kaikki edeltävät häsläämiset vielä päälle, joten hepulikohtauksenhan se herätti. Seuraavan vartin purin huulta ja yritin hillitä naurua, kyyneleet valuivat silmistäni enkä pystynyt katsomaan eteen päin ollenkaan, sillä isäntä yritti vieressä samaa. Esityksen seuraamisesta ei siis tullut yhtään mitään!

 Kohti väliaikaa mentäessä oli kuitenkin ihmeellisen levollinen olo. Mielessäni oli, että jos tämä olisi elämäni ensimmäinen teatterikokemus ja olisin "otollisessa iässä", minä kiinnostuisin teatterista enemmänkin ja saisin teatterikärpäsen puraisun juuri tämänkaltaista esitystä katsellessani. Kenties haluaisin itsekin näyttämölle. Kenties.

 Väliaika sitten meni ja palasimme takaisin yläkulmaan istumaan, emme siis menneet väliajan jälkeenkään omille viitosrivin keskellä sijainneille paikoillemme.

 Esitys itse oli hieno, mutta en tällä kokemuksella osaa/pysty siitä tämän enempää kirjoittamaan. Toivonkin, että minulla olisi vielä myöhemmin mahdollisuus nähdä tämä Helsingissä Blue Median studiolla uudestaan, olla hyvissä ajoin paikalla ja virittäytyä oikealle taajuudelle. Esityksiä on luvassa viisi, marras-joulukuussa. Lisätietoja koko produktiosta, työryhmästä, traileria ym. Red Nose Clubin sivuilta tämän linkin takaa. Toivottavasti mahdollisimman moni menisi katsomaan ja kokemaan!

 (näin esityksen Espoon Kaupunginteatterin kautta saadulla medialipulla)

Edustalla Minna Puolanto ja Tatu Siivonen, taustalla Amira Khalifa (c) Tero Ahonen

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Espoon Kaupunginteatteri

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Ensi-ilta 11.2. 2015, kesto noin 3h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Edward Albeen

Ohjaus Pasi Lampela

Rooleissa : Satu Silvo, Antti Virmavirta, Minka Kuustonen ja Markus Järvenpää

 Alkuun tunnustus : en ole nähnyt Elisabeth Taylorin ja Richard Burtonin tähdittämää elokuvaa koskaan (sitä paitsi luulin pitkään, että Virginia Woolf on tässä roolihahmon nimi...), mutta olin kyllä tietoinen siitä, että tässä pistellään sanan säilällä oikein kunnolla. Ensimmäistä kertaa Espoon Kaupunginteatterin mainoksen nähdessäni minulle tuli vahva tunne siitä, että tämähän on suorastaan pakko nähdä! Välillä iski melkein paniikki siitä, että jääkö työkiireiden ja aikatauluhässäköiden vuoksi koko spektaakkeli näkemättä. Huh, ei jäänyt. Mahdollisuus onneksi aukeni kuukausi ensi-illan jälkeen.

Silvo, Järvenpää, Kuustonen, Virmavirta (c) Yehia Eweis

 Martha (Satu Silvo) ja George (Antti Virmavirta) saapuvat aamuyön ensimmäisinä tunteina juhlista kotiin, Martha varsinkin kunnon hiprakassa. Nukkumaanmeno ei tule kuuloonkaan, sillä vieraisille on vielä tulossa siloposkinen nuoripari Nick ja Honey (Markus Järvenpää ja Minka Kuustonen). Marthan isä toimii yliopiston rehtorina, George historianlaitoksella. Historianlaitoksena. Uralla ei ole edetty odotusten mukaisesti, ja sekös jäytää mieliä ja tarjoaa Marthalle loputtoman piikittelyn kohteen. Nick ja Honey ovat uusia kasvoja yliopistolla, nuori biologi ja hänen ihastuttava nuori vaimonsa vaikuttavat täydelliseltä parilta ja oikein amerikkalaisen unelman prototyypeiltä. Kas, muutaman viinapaukun jälkeen kulissit murenevat yhdellä jos toisella. Kenelläpä meillä ei olisi luurankoja kaapissaan...

 Liian humalainen nainen ei ole koskaan mitään kaunista katseltavaa, siitä huolimatta Satu Silvo Marthana onnistuu näyttämään tyrmäävän upealta lavalla helmat korvissakin toikkaroidessaan. Ai että miten herkullinen rooli Martha onkaan, saa päästellä höyryjä ja revitellä oikein olan takaa. Oikeassa elämässä moista sanasotaa ja välienselvittelyä olisi äärimmäisen kiusallista ja nöyryyttävääkin seurata vierestä, koko ajan olisi pelko persiissä siitä, että missä vaiheessa tuo ivasanojen ja piikkien tulva kääntyy minun suuntaani! Georgen ja Marthan sairasta leikkiä oli katsomosta käsin turvallista ja kerrassaan nautinnollista seurata. Aviopari tuntui saavan suurta tyydytystä toistensa nöyryyttämisestä vieraiden silmien edessä, väkisin kävi mielessä että tämäkö on heidän tapansa harrastaa soidinmenoja ja kuinkahan monta kertaa samankaltainen battle on nähty aiemmin. Ja montako nuorta paria on ns. opetettu näin talon tavoille... Tämä kerta tekee kuitenkin poikkeuksen, sillä "iloisten jatkojen" edetessä tulee ilmi asioita, joista ei olisi kannattanut suutaan avata. Kun veitsi on tarpeeksi syvällä, kaivellaan luuhun asti ja imetään ydinnesteet, ja vielä nautitaan siitä vaikka vastapeluri on jo heittänyt pyyhkeen kehään.

(c) Yehia Eweis

 Ohjaaja Lampela on valjastanut porukkansa melkoiseen vauhtiin ja vimmaan, ja hallittua kokonaisuutta on katsojan kiitollista seurata (hallittua ja "hallittua", mopo kun karkaa käsistä kaikilla tavalla tai toisella). Luotetaan briljantin tekstin ja huikeiden näyttelijäsuoritusten voimaan, muuta ei tarvita. Markus Tsokkisen hillityt puvut ja lavastus vielä kruunuksi.

 Pisti miettimään, että mikä pitää tiettyjä ihmisiä yhdessä. Rakkausko muka on se liima? Vai yhteinen valhe?

 Voisin jo tässä vaiheessa "teatterikatsojan uraani" ojentaa diplomin Satu Silvolle kaikkienaikojen kovimmasta näkemästäni naisroolista. Hienoja suorituksia on nähty useita, mutta tämä nosti kaiken ihan uudelle tasolle. Silvon Martha pureutui ihon alle, meni luihin ja ytimiin ja vähän hämmästyin sitä, että katsomossa huomasin Marthan tunteenpurkausten aikana puristavani itsekin kättä nyrkkiin ja purevan hampaita yhteen, valmiina hyökkäämään tarpeen tullen vastapuolustukseksi. Että älä ämmä mulle ala! Toiseksi olisin jäänyt, se on selvä. Roolisuoritus oli kuin tulivuorenpurkaus, jonka kuuma laava peitti kaiken alleen. Jäljelle jäi kasa tuhkaa, josta sitten isäntä lakaisi rippeet mukaansa kotimatkalle. Mahtava tunne!

 Fiiliksen kruunasi kotomatkalla radiossa soinut Anna Puu ja "meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle". Jotenkin sopi tunnelmaan.

 Kuka pelkää Virginia Woolfia? saa täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

"Niin se vaan on, että aina tarvitaan sika näyttämään mistä tryffelit löytyy." 

Esitystalous 2 - tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri

Esitystalous 2 - tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Kantaesitys 18.9. 2013, kesto noin 3h 30min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Rooleissa : Ylermi Rajamaa, Martti Suosalo, Ria Kataja, Tommi Korpela, Raimo Grönberg, Tommi Taurula, Henna Hakkarainen ja äänenä nauhalla Vera Kiiskinen

Taustaa : Muutama vuosi sitten Espoossa nähtiin ensimmäinen Esitystalous. Lähes samalla tekijätiimillä lähdetään nyt tutkimaan Espoon ja espoolaisten syvintä olemusta; mikä se on ja onko sitä edes. Kertojahahmo Minä (Ylermi Rajamaa) palkataan huippusummalla Espoon kaupunginjohtaja Kari Happosen (Martti Suosalo) toimesta brändityöryhmään, jonka yhteistyönä on tarkoitus saada jotain näkyvää aikaiseksi ja näytelmäkin. Kaupunginjohtajan lisäksi työryhmään kuuluu pääkaupunkiseudun kauppakamarin Espoo-vastaava, yritysjuristi Helena Partanen (Ria Kataja), Sotepa-säätiön toimitusjohtaja Markku Vihuri (Tommi Korpela), Aalto-yliopiston puurakentamisen professori Keijo Sevón (Raimo Grönberg), it-yrittäjä ja vannoutunut urheiluhullu Petri Huhtala (Tommi Taurula) sekä tiedotuksesta vastaava kaupunginsihteeri Ilona Koski (Henna Hakkarainen).

Martti Suosalo ja Ylermi Rajamaa / kuva Stefan Bremer

Plussaa : Perinteinen "yleisö-näyttämö" - asetelma oli rikottu heti alkuunsa. Katsomo oli kaksiosainen, kaiken keskellä käytiin neuvotteluja siten, että aina joku oli selin yleisöön. Välillä istuttiin katsomon puolellakin. Tämä ei häirinnyt yhtään, päinvastoin. Björkin Human Behaviourilla lähdettiin ovelasti liikkeelle a cappellana. Heti kättelyssä kaikki roolihahmot tuntuivat kovin tutuilta ja tunnistettavilta, nimiään myöten. Keskustelu soljui sujuvasti, jokainen pienikin repliikki tai välikommentti oli oivallisen harkittu ja unohti ihan täysin, että tässä ei nyt seurata näytelmää, vaan kärpäsenä katossa autenttista kokoustilannetta. Välillä otettiin vähän etäisyyttä kalseisiin kokoushuoneisiin ja lähdettiin käymään Nuuksiossa, puvut päällä tietenkin. Nuotion ääressä kitarointitunnelmissa oltiin asian ytimessä ja Markku Vihurikin loihe lausumaan "Mulla on sellainen tunne, että mä vedän biisin seuraavalla kerralla!" Avaudutaan pikku hiljaa, ja jokainen työryhmän jäsen pääsee hetkeksi parrasvaloihin esittämään itselleen merkityksellisen kappaleen ja siihen liittyvän tarinan, joita kaikki ei sitten kuitenkaan ihan sulata. Voiko elämästä syrjäytyneet ihmiset olla myös espoolaisia? Sehän pilaisi imagon? Mitään negatiivistahan ei saisi mainita. Kiivasta keskustelua käydään puolin ja toisin, Helena Partanen kokee tunnetasolla voimakkaasti jokaisen esityksen kohdalla, Markku Vihuri saa kicksejä Helenan "siitä liikkeestä" ja haluaisi tutustua naiseen vähän syvemmin, nippelitiedollaan pätevä Henna Hakkarainen heittelee lakonisia kommenttejaan ja korjauksiaan joka väliin, urheilumies penää kiekkokansan oikeuksien perään, puuproffa (heti alkuun Gandalfiksi ristitty) mokaa oman lauluosuutensa, jonka seurauksena kaupunginjohtaja vie häneltä puheoikeuden. Kaupunginjohtaja useinkin viittasi kintaalla asioille ja kommentoi omiaan tyylillä, jonka vain Martti Suosalo taitaa. Kaiken keskellä ja lähes jatkuvasti estradilla pohtii omaa tehtäväänsä kertojahahmo Minä, loistosuoritus Ylermi Rajamaalta. Näyttelijäsuoritukset olivat kauttaaltaan herkullisia muutenkin, miten joku saakin pelkän "olemisen" näyttämään niin helpolta. Ei ole tarvetta nostaa ketään ylitse muiden, kaikki olivat niin hemmetin hyviä. Tommi Korpelan miehekäs charmi teki ystävääni tosin sellaisen vaikutuksen, ettei hän ole toipunut reissusta oikein vieläkään... Näyttämö eli koko ajan, pöytiä siirreltiin liukuhihnameiningillä ja jatkuvasti joku oli menossa tai tulossa tuolilla ajellen tai muuten. Jossain muussa tilanteessa tämä olisi häirinnyt suunnattomasti, mutta ei tässä. Lattiaprojisoinnit olivat hienosti toteutettuja myös, mieleeni jäi etenkin iso hämähäkinseitti, jossa Minä saaliina istui, kun kaikki ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan ja kuherruskuukausi työryhmäläisten kanssa oli auttamatta ohi. "Misä se lukki luuraa?" kysyi ensimmäisen Esitystalouden kulttihamo OT Toivio (Martti Suosalo), OT pyydettiin apuun mutta eipä hänestä liiemmin hyötyä ollut. Harvoin näkee yli kolmetuntista esitystä, jonka loputtua jää harmittelemaan liian lyhyttä kestoa. Tätä olisi katsonut vaikka kuinka pitkään! Löytyikö tässä nyt sitten se espoolaisuuden ydin? Ihmisyyden ydin ainakin. Tämä paljasti meistä kaikista asenteita ja muuta kuin varkain.

Muut brändityöryhmän jäsenet (puuproffa puuttuu) / kuva Stefan Bremer

Miinusta : Eipä tästä mitään moitteita edes keksimällä keksi, aika lailla täydellinen teatteriesitys!

Muuta : Ennen esitystä ja väliajalla pöydille oli jaettu lappusia, joihin katsojat saivat kirjoittaa mielipiteitään Espoosta ja Espoon tulevaisuudesta. Näitä sitten esitettiin "tuoreimpina gallupkyselyn tuloksina" pitkin näytelmää. Näin yleisökin pääsi pienellä vaivalla mukaan osallistumaan, eikä siihen paljoa vaadittu. Näyttelijät myös pyörivät kansan parissa ennen esitystä roolihahmoissaan. Unohdin muuten mainita, että kuninkaan vetimissä, puisten symbolien kanssa pitkin poikin valtaistuimellaan kurvaileva kaupunginjohtaja oli aika näky...

Täydet viisi tähteä Esitystalous 2:lle *****. 

Tämä on niin äärimmäisen hyvä, että tuntee suurta ylpeyttä siitä, että on saanut olla paikalla todistamassa tätäkin spektaakkelia! Ystävän kanssa esityksen jälkeen vain hymyiltiin yhtä suurta leveää hymyä koko reilun tunnin kotimatka. Suosittelen todella lämpimästi kaikille. "Ihminen voi lähteä Espoosta, mutta Espoo ei lähde ihmisestä!"

Hullu kuningas / kuva Stefan Bremer

Toisen ääni - pyrkimyksiä hyvään / Espoon Kaupunginteatteri

Toisen ääni - pyrkimyksiä hyvään / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Kantaesitys 13.2. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Teksti Kati Kaartinen

Ohjaus Olka Horila

Rooleissa Irina Pulkka, Lauri Tanskanen, Seppo Maijala, Mika Räinä ja Ria Kataja

Taustaa : Voiko toista kuulla, jos ei ensin kuule itseään? Vai voiko toista kuulla vain, jos lakkaa hetkeksi kuuntelemasta itseään? Teatterin esitteestä tämä lause jäi kummittelemaan mieleeni jo ennen esityksen näkemistä, ja näkemisen jälkeen se vasta kummittelemaan jäikin. Ohjaajan sanat käsiohjelmasta myös painuivat mieleeni : Mitä järkeä on olla ihminen, jollei täällä halua olla muiden kanssa? Itse olen sosiaalisessa ammatissa, jossa päivittäin kohtaan jopa satoja ihmisiä. Silti (ja ehkä siksi?) olen myös pohjimmiltani vähän erakkoluonne, viihdyn mainiosti yksin ja vapaalla välillä vältän kaikenlaista kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa. Kotona vetäydyn omiin oloihini useimmiten... Näillä ajatuksilla oli aika haastavaakin lähteä seuraamaan tätä näytelmää. On Isä (Seppo Maijala), joka on takertunut muistoihinsa. Menneisyydessä on tullut tehtyä jotain väistämätöntä, josta kantaa syyllisyyttä. Muisto on kuitenkin katkeransuloinen, haikeakin. Isällä on jo aikuinen Poika (Mika Räinä), joka yrittää saada näin vanhemmiten edes jonkinlaista kontaktia isäänsä. On Veli (Lauri Tanskanen) ja Sisar (Irina Pulkka), jotka asuvat mystisessä talossa, joka on kuin toisesta maailmasta. Heillä on Tärkeä Tehtävä hoidettavanaan, ja siksi talosta ei voi lähteä mihinkään. Sitten on Maria (Ria Kataja). Äiti, joka lähtee lastensa luota.

Ria Kataja ja Irina Pulkka / kuva Stefan Bremer

Plussaa : Aluksi olin pihalla kuin lumiukko. Kaikkialla tuntui olevan vahvaa symboliikkaa, matkalaukkupinoja, outoja papereita ja merkintöjä seinällä, taideteos jonka parissa Sisar puuhasteli koko ajan. Tietokonemainen ääni, joka toisti outoja lauseita väliin. Isä muisteli vanhoja, joku vieraskielinen lause tuntui jääneen vaivaamaan häntä. Poika teki lähtöä oudosta talosta, jossa aika tuntui pysähtyneen ja kaikilla tuntui olevan jokin syvempi tarkoitus sille, miksi auto hajoaa tai bensa loppuu juuri tämän talon läheisyydessä. On mystinen huone, jonne Sisar ja Veli vuorollaan menevät, harjalla lakaistaan ensin jotain. Taloon saapuu yllättäen Maria (ainut roolihenkilö, jolla on nimi ja tässäkin kaiketi jonkinlaista symboliikkaa?). Veli ja Sisar ottavat hänet lämpimästi vastaan. Jännästi Maria yrittää pientä small talkia, muttei saa sisaruksista mitään oikein irti. Koko paikka tuntuu aavemaiselta, mutta sieltä ei niin vaan lähdetäkään. Näyttelijät tekevät kyllä kauttaaltaan loistavaa työtä. Ria Kataja etenkin loistaa, hillitty ja hallittu ulkokuori murtuu pikkuhiljaa ja millä tavalla. Irina Pulkka oli hirmuisen herkkä ja jotenkin hauraanoloinen, toi myös koko olemukseltaan ja käytökseltäänkin hyvin vahvasti mieleeni erään itselleni tutun henkilön, jolla oli myös Tärkeä Tehtävä aikoinaan. Lauri Tanskanen oli lapsenomaisen utelias ja välitön, ja miten innostuneena hän kertoi aavikolle pudonneesta lentokoneesta. Väliajalle lähdettiin hyvin ristiriitaisin aatoksin, en oikein siinä vaiheessa osannut sanoa mistään mitään ja olin aika hakoteillä, vaikka kuinka yritin keskittyä. Väliajan jälkeen sitten palapeli alkaa saada hiljalleen muotoaan ja monikin asia kirkastuu minulle. Ajatuksia ja ahaa-elämyksiä herää mieleeni. Koko homma saatiin hienosti pakettiin lopulta, salaisuudet selvisivät ja lähes kaikelle löytyy selitys. Sisar kertoi tarinansa siitä, miten kerran lähti talosta ja miten sitten kävi. Isä laulaa Nature Boyn, kaunis kohtaus. Elämässä on kyse lähtemisestä ja palaamisestakin, ja miten siinä välissä voi kohdata Toisen. Joskus se onnistuu, joskus taas ei. Kenen ääntä kuunnella?

Seppo Maijala ja Mika Räinä / kuva Stefan Bremer

Miinusta : Alkupuoli oli aika tavalla sekava ja haasteellinen. Vaikka näyttelijät loistivatkin, en ollut oikein kärryillä ja piti oikein pinnistellä, että pysyn mukana. Musiikkiakin oli esityksessä mukana, mutta en siitä oikein pitänyt. Laulunumerot katkaisivat kyllä puhetulvan, mutta tyyli oli tyystin erilainen (sormiakin piti muka napsutella) ja minusta tämä olisi toiminut paremmin pelkkänä puhenäytelmänä. Olisiko ollut sitten liian raskas, en tiedä? Irina Pulkan soolo oli kyllä hieno ja samoin Seppo Maijalan Nature Boy, mutta muuten taustalla olisi voinut olla vaikkapa pelkkää instrumentaalipuolta.

Muuta : Jäi mietityttämään se matkalaukkujen määrä. Oliko taloon eksynyt aiemmin niin monta muuta ihmistä, vai miksi niitä oli niin paljon? Odotin myös, että Pojan lapsena lahjaksi saama ihmisen sääriluu olisi paljastunut kadonneen lentäjän luuksi...Muutenkin jäi vaivaamaan se pudonnut lentokone, ja piti sitten oikein mennä sinne nettisivuille katsomaan, että onko todellisuudessa niin tapahtunut. Missä on Vernon Moore?

Kaunis, ajatuksia herättävä näytelmä Toisen ääni. Ohjelmistossa vain 4.5. asti, joten kiiruhtakaa!

Toisen ääni saa Teatterikärpäseltä neljä tähteä ****. 

Lauri Tanskanen ja Ria Kataja / kuva Stefan Bremer

Fingerpori / Espoon Kaupunginteatteri

Fingerpori / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Ensi-ilta 12.9. 2012, kesto 2h väliaikoineen

Käsikirjoitus Pertti Jarla ja Jussi Helminen

Musiikin sävellys Reino Nordin

Ohjaus Jussi Helminen

Rooleissa : Teemu Aromaa, Ilkka Heiskanen, Mari Lehtonen, Mari Turunen, Reino Nordin ja Taisto Reimaluoto

Taustaa : Pertti Jarlan luoma Fingerpori-sarjakuva on hihityttänyt jo vuosia itseänikin sanakikkailuillaan ja hillittömällä hahmogalleriallaan, ja tietysti tässäkin nähdään väkeä Mustanaamiosta Hitleriin ja kaikkea siltä väliltä. Ja onhan tässä vähän juonentynkääkin, eli Fingerporin kaupungintalolla järjestetään avoimien ovien päivät kaikille kaupunkilaisille, ja siellä tietysti ramppaa monenmoista porukkaa näytillä. Musiikkia ja näytelmääkin on tarjolla, vähän jokaiselle jotakin...

Krapula-Päivi (Mari Turunen) / kuva Heikki Toivanen

Plussaa : Hahmogalleriahan on todella hillitön. Lavalla nähdään jo sarjakuvastakin tutut Rivo-Riitta (Mari Lehtonen), Heimo Vesa (Teemu Aromaa), kaupunginjohtaja Homelius (Ilkka Heiskanen), Päivi Kaikkonen (paremmin tunnettu Krapula-Päivinä, Mari Turunen roolissa), Sam Makkonen (Taisto Reimaluoto) ja tietenkin omat suosikkini Hitler (Teemu Aromaa), Mustanaamio (Reino Nordin) ja klassikkojen klassikko, eli Karkeat ja Puolikarkeat Vehnäjauhot (Ilkka Heiskanen ja Reino Nordin). Huippuporukkaa siis kaikki, ja kaikilla oli kyllä kanttia pistää homma ihan överiksi. Sam Makkonen hinkkasi takapuoltaan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, Hitler lauloi Titanicia, Rivo-Riitta laukoi kaksimielisyyksiä. Nähtiinpä lavalla Sofi Oksasen Puhdistuskin, Kalervo Palsa kertomassa satua Kylli-tädin tyyliin, Fingerporin vähemmistöä edustavan Savolaisen teatterin versio George Orwellin 1984-kirjasta eli "Tuhatyheksänsattookaheksankymmentänelejä", Eugen Malmsten ja saatananpalvojien humppaorkesteri esittämässä humppapotpuria (Marketta-humppa jäi soimaan päähän koko väliajaksi ja vielä kotimatkallekin). Mustanaamio viipyi näytillä harmillisen vähän! Taisto Reimaluoto esitti välissä todella upeita imitaatioita ja pääsipä laulamaan pätkän Pohjolan pitojakin! Hahmoista eniten mieleeni olivat tietysti Rivo-Riitta (kaksimieliset letkautukset toimii livenäkin) ja Reino Nordinin esittämä nuorisopastori Heppu Jaakonmäki. Saatananpalvojien humppaorkesteri oli mainio ja se, kun toimitusjohtaja Veijo Hinkkaa soitti puhelun... Biiseissä ei ollut järjen hiventäkään ja se jos mikä oli hauskaa. "Laulu elämälle" oli vähän anssikelamainen biisi, siinä muisteltiin mitä luokkatovereista oli tullut ja olihan niistä tullut vaikka mitä. Reino Nordinille ja Pertti Jarlalle kyllä isot plussat biiseistä! Niin ja olihan siellä Transuimonenkin ja Juhannussimaa.

Eugen Malmsten (Ilkka Heiskanen) / kuva Heikki Toivanen

Miinusta : Enemmän odotin oivalluksia juuri sanakikkailuun liittyen, niitä olikin loppujen lopuksi sitten harmillisen vähän. Kaikki tyypit eivät naurattaneet, se ei vaan riitä että päässä on hoopo peruukki ja hassut vaatteet. Välillä oli jopa tylsää ja vilkuilin kelloakin. Luulen, että tästä olisi saanut pienellä viilauksella paljon paremman. Missä oli Pahani Julmu ja Asko Vilenius?

Muuta : Katsomassa oli itse Jarlakin, tai ainakin sitten hämmentävän paljon häntä muistuttava henkilö... Lisäksi vieressämme istui nainen, joka teki käsikirjoitukseen kynällä merkintöjä koko ajan pienen taskulampun valossa. Selvisi, että hän teki merkintöjä näkövammaisia varten. Heille siis tilanteita selostetaan kuulokkeisiin tämän naisen merkintöjen pohjalta. Tästä se keskustelu heräsi kotimatkalla, että mahtaa olla vinhaa tekstiä kuultavana! "Mustanaamio saapuu saliin popcorn-kulhon kanssa ja tervehtii Hitleriä"

Suosittelen Fingerpori-faneille kyllä, mutta ei huumorintajuttomille... Pisteytys vähän vaihteli, välillä käytiin viidessä tähdessä ja välillä pysyttiin tiukasti kakkosen puolella. Lopputulos kolme tähteä ***

"Minä teille tiukat kakkoset näytän!"

Esitystalous

Esitystalous / Espoon Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 10.2. 2010,kesto n. 3h 30min

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela

Rooleissa : Tommi Korpela,Ria Kataja,Henna Hakkarainen,Raimo Grönberg,Tommi Taurula,Martti Suosalo ja Vera Kiiskinen

Taustaa : talouselämää ja politiikkaa yritysvalmentajien,sosiologin,SDPn kansanedustajan ja puoluejohdon sekä liikemiehen kautta.Elämys oli niin valtava,etten osaa tähän edes kirjoittaa mistä varsinaisesti koko hommassa oli loppujenlopuksi kyse!!Tapahtumat vyöryivät siihen malliin,että osa meni ohi ja kaikkea en edes ymmärtänyt,mutta kuitenkin...

Plussaa : oli upeaa nähdä etekin Tommi Korpela (yritysvalmentaja Rami Niittymaa) vihdoinkin livenä.Mies oli roolissaan niin vakuuttava,että menisin kuuntelemaan hänen valmennustaan ja seminaariaan milloin vain,aiheesta viis.Pidin myös Ria Katajan (demarien kansanedustaja Jaana Sallinen) ja Vera Kiiskisen (yritysvalmentaja Tanja Friman) työskentelystä.Kiintoisaa oli nähdä Tommi Taurula lavalla,suuri yleisö kun tuntee hänet lähinnä Salattujen elämien Taalasmaan Karina."Raision Borat" liikemies OT Toivio (Martti Suosalo) oli huikea suoritus ja vastasi esityksen koomisesta puolesta.Pidin todella paljon lavastuksesta ja videoiden käytöstä,musiikki tuki hienosti kohtauksia ja etenkin lopussa komeasti kaikuva "Working class hero" jäi soimaan päähän pitkäksi aikaa.Kohtaus vanhasta Suomi-filmistä oli mahtava ja hauska irrallinen kohtaus.Tulevaisuuden visiot Espoosta ja Tapiolasta,huh huh!!Bono unpluggedina ym. hulvatonta.

Miinusta : kestoltaan pitkähkö ja paikoin aika raskas,väliajan jälkeen etenkin.

Muuta : hauska yksityiskohta oli käsiohjelma,jossa Tommi Korpelan/Rami Niittymaan kasvot.Siitäpä oiva vappunaamari ...

Teatterikärpäseltä Esitystaloudelle neljä tähteä,liika pituus vei yhden tähden ****