Valkoinen valas / Kuopion Kaupunginteatteri

 Syksyisin teatterit julkistavat ohjelmistoaan ja niitä tutkaillessa usein tulee vastaan näytelmä, jonka kohdalla tulee voimakas tunne, että "Tämä on nähtävä!". Täältä Hämeenlinnasta on Kuopioon reiluhkosti matkaa, vaan siitä huolimatta oli ostettava hyvissä ajoin liput näytelmän Valkoinen valas viimeiseen näytökseen, kun aiemmin en paikalle ehtinyt. No, näytelmä jatkoi onneksi kevätkaudellekin, kas kun joulukuussa puolivälissä menomatkaa tulikin yllärinä ilmoitus illan näytöksen peruuntumisesta. Ehdin jo hetken surra, että noinkohan jää hartaasti odotettu näytelmä näkemättä. Onneksi kalenterista löytyi vielä yksi mahdollisuus, ja se onnistui. Kyllä olisi muuten jäänyt kaihertamaan mieltä! 

 Tätä kirjoittaessa Kuopion reissusta on kulunut viikko ja minulla piti olla selvät sävelet näytelmästä kirjoittamisen suhteen. Ykskaks en tiedäkään mitä ja miten kirjoittaisi! Näytelmän muistelu nostaa edelleen palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Yleensä mielikuvittelen itseni takaisin katsomoon ja yritän parhaani mukaan palauttaa mieleeni tiettyjä hetkiä ja ajatuksia, joita on noussut näytelmän edetessä. Jos nyt suljen silmäni, näen edessäni pienen asunnon, jota ei voi sanoa mitenkään kodikkaaksi. Joka puolella on tyhjiä ruokapakkauksia ja makeiskääreitä. Roskaa. Näyttämöä hallitsee parhaat päivänsä nähnyt sohva, jolle laahustaa hitaasti valtava hahmo, Charlie, rollaattori tukenaan. Minua alkaa itkettää, ja seuraava parituntinen meneekin sitten silmät sumeana katsellen.

Sari Happonen ja Ilkka Pentti

 Charlie (Ilkka Pentti) pitää sohvallaan tietokoneen kautta (mikki auki, kamera kiinni) etäluentoja, jotka ovat ilmeisen suosittuja. Pätevä työssään, viisas mies viisaine ajatuksineen. En nyt tarkoituksella mainitse enempää miehen ulkoisesta olemuksesta, se ei ole se pointti tässä, vaikka äkkiseltään niin voisi luullakin. Mitä mahtaa olla tapahtunut, että näin on ote elämänhallinnasta tietyillä osa-alueilla päässyt lipsumaan? Ei mies täysin yksin ole. Asunnossa piipahtaa tämän tästä tuttava/sairaanhoitaja Brenda (Riina Björkbacka), joka huolestuneena tsekkaa massiiviset verenpaineet ja kantaa myös kassikaupalla roskaruokaa kaapit täyteen. Brenda lie etäoppilaiden lisäksi ainoa kontakti asunnon ulkopuoliseen maailmaan. Charlie pyytelee jatkuvalla syötöllä anteeksi, ele toisaalta ärsyttää ja toisaalta surettaa. Jossain takanani istuva katsoja tuhahtaa joka kerta äänekkäästi kuullessaan sanan. Tuhahduksessa on aistittavissa myös harmitusta, ehkä sääliäkin. Charlie tiedostaa sen, että tällä menolla ei elä enää kauaa, vaan ei tunnu välittävän. Hän vaikuttaa luovuttaneen kaiken muun suhteen paitsi sen, että olisipa vielä mahdollisuus tavata teini-ikäinen tyttärensä ja luoda edes jonkinlainen side häneen. Yllättäen tytär Emily (Sari Harju) asuntoon pölähtääkin, varsin kipakka teini ja mielipiteissään kärkäs. Ajoittain herkkäkin, kun sitä puolta uskaltaa näyttää isälleen. Asuntoon tupsahtaa kerran jos toisenkin myös nuori mormoni Vanhin Thomas (Santeri Niskanen), lähetystyössä tietenkin ja saa minut huvittumaan, kun kaivaa Book of Mormonin esiin. Lähti eräskin musikaalibiisi soimaan päässäni... 

Santeri Niskanen ja Sari Harju

 Uskonasioita, aaltojen kohinaa, Moby Dick -aiheista ainetta uudelleen ja uudelleen. Ajatukseni liitävät varsin korkealla. Charliella ottaa pumpusta ja niin tuntuu minullakin ottavan. Liikutun syvästi siitä, jos näen toisen silmissä kyyneleet. Elokuvissa se toimii ajoittain, teatterissa toimii aina. Eniten koskettaa hetki, jossa Charlien ex-vaimo ja Emilyn äiti Mary (Sari Happonen) ilmestyy paikalle, nojautuu miestä vasten lyhyeksi hetkeksi, Charlie laskee päänsä ja haparoiva ote kädestä. Kosketuksen tärkeys, voi että. Edes pienen hetken kaikki on hyvin.

 Näytelmään perustuvan elokuvan muutama vuosi sitten nähneenä loppu jännitti vähän ennalta jo, ja kyllä sitä mentiin taas niin sanotusti "tiloihin". Ja mikä siinä onkaan, että silloin kun loppukiitoksissa ehdottomasti pitäisi nousta kyynelsilmin seisomaan, jalkani ovat täysin toimimattomat ja lyijynraskaat. Hyvä kun pääsin penkistä ylös ja yläkerrasta portaat alas kaatumatta. Takanani pari naista keskustelivat, että näytelmä herätti niin paljon ajatuksia, että se pitäisi nähdä uudestaan. Paljon pureksittavaa jäi minullekin, uskonasioista ja Moby Dickistä ja kaikenlaisesta symboliikasta etenkin. Tiedän, että toista kertaa en pääse näkemään. Onneksi näin edes tämän kerran.

 Vaikuttava kokemus kaikkineen, ja erityisen vaikuttunut olen Mikko Rantanivan ohjauksesta, hän kun on minulle aiemmin tuttu "vain" näyttelijänä. Bravo, Mikko! Erinomainen ohjaus ja rytmi!

Riina Björkbacka

 Näytelmä on saanut ensi-iltansa vuonna 2012, ja kymmenen vuotta myöhemmin siitä tehtiin elokuva The Whale. Brendan Fraser sai roolistaan Charliena miespääosa-Oscarin täysin ansaitusti, ja elokuva palkittiin Oscarilla myös maskeerauksesta. Sydämessäni on aivan erityinen paikka näyttelijöille, jotka ovat saaneet minut ensin nauramaan lähinnä komediallisissa rooleissa ja sitten täysin puun takaa erilainen, äärimmäisen vaikuttava roolisuoritus. (Leffapuolelta tässä kohtaa mainittava aina Robin Williams.) Näyttämöllä jotenkin erityisen haavoittuvainen hahmo, kenties muiden pilkan ja ivan kohde. Ihminen kuitenkin, iloineen ja suruineen. Ville Majamaan Lennie näytelmästä Hiiriä ja ihmisiä, Risto Korhosen Billy (Inishmaanin rampa) ja Raymond (Sademies) - pari mainitakseni. Ilkka Pentin suurella sydämellä ja inhimillisyydellä tulkitsema Charlie lisätään nyt tähän joukkoon. Charlien nahoissa, kirjaimellisesti. Joku Thalia-palkinto hänelle nyt heti tai viimeistään kauden päätteeksi! Tietysti koko työryhmä ansaitsisi kyllä jonkinsortin kunniakirjan. Tämänkaltaiset näytelmät ovat minulle teatterin Se Juttu. Auttavat näkemään pinnan alle ja ymmärtämään toista ihmistä - ja oiva apu myös nykyisessä työssäni henkilökohtaisena avustajana, jossa näen esimerkiksi ensisijaisesti vertaiseni ihmisen, en pyörätuolissa istuvaa autettavaa.

Valkoinen valas Kuopion Kaupunginteatterissa 6.3. 2026 asti. Kiirehdi pysähtymään hetkeksi. 

~

VALKOINEN VALAS / Kuopion Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 30.8. 2025 Maria-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Ilkka Pentti, Santeri Niskanen, Riina Björkbacka, Sari Harju ja Sari Happonen 

Käsikirjoitus Samuel D. Hunter, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Mikko Rantaniva, lavastus- ja pukusuunnittelu Jonna Kuittinen, valosuunnittelu Juho Itkonen, äänisuunnittelu Kati Koslonen, naamiointisuunnittelu Sanna Virkkula sekä videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen

Esityskuvat (c) Karri Lämpsä 

Idän pikajunan arvoitus / Kuopion Kaupunginteatteri

 Minua ilahduttaa Kuopion Kaupunginteatterissa kovasti se, että näyttämöt on nimetty tylsien suuren ja pienen näyttämön sijaan nimillä Minna ja Maria. Alunperin teimme reissun Kuopioon jo joulukuun puolella, mutta teatterille asti emme koskaan päässeet, sillä näytöksemme harmillisesti peruuntui kesken menomatkan. Harvemmin tulee lähdettyä uusintayritykselle kauemmas, mutta poikkeus vahvistaa säännön, ja tammikuun puolivälissä tulikin sitten testattua samana lauantaina sekä suuri Minna-näyttämö että pienempi Maria. 

 Klassinen mysteeritarina Idän pikajunan arvoitus puksuttaa menemään Minna-näyttämöllä. Näin jälkikäteen hekumoin ajatuksella, että jospa Kuopijossa olisi tehty vähän toisenlainen versio nimellä Lentävän Kalakukon arvoetus, ja siinä olisi ikoninen juna lähtenyt liikkeelle Joensuusta kohti vaikkapa Poria ja jämähtänyt kinokseen juurikin Kuopion kohdalla. Junassa olisi tapahtunut kaamea rikos, jota sitten muhkeaviiksinen yksityisetsivä Poerotti olisi lähtenyt ratkomaan kyselemällä kaikilta immeisiltä "Mitteepä tiiät?". Tunnelma olj lupsakka, murre ja haitari olisi laulanut ja murhaaja selvinnyt. Aa että! Ehkä vielä joskus joku saisi muokata alkuperäisteosta oikein huolella... Kalakukkoja sen sijaan nähdään toisessa Minna-näyttämöllä pyörivässä teoksessa, "kalakukkomusikaalissa" Täydellinen resepti! Ehkä nämä kaksi olisi voinut yhdistää?

Hercule Poirot (Juha Pulli) 

 No mutta. Me näimme tämän perinteisen Ken Ludwigin version, jossa henkilöhahmoja ja epäiltyjä on reilusti vähemmän kuin Christien romaanissa, jonka ilmestymisestä on muuten jo yli 90 vuotta. Kuuluisa Idän pikajuna lähtee Istanbulista kohti Pariisia kyydissään kansainvälinen joukko matkustajia venäläisestä prinsessasta brittiläiseen everstiin ja unkarilaisesta kreivittärestä useasti avioituneeseen amerikkalaiseen rouvashenkilöön. Junan kyydissä on myös ransk belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot (Juha Pulli, jippiii), tuo viiksekäs miekkonen keppeineen, hattuineen ja tyylikkäine liivipukuineen. (Muuten, yleisön joukossa eturivissä istui myös yksi tyylikäs nuori Poirot, bravo!) Jotenkin tuntui olevan Poirot´n ajatukset edellisessä tapauksessaan, joka ei päättynyt toivotulla tavalla. Mies haluaa hiukan lepuuttaa ilmeisen ylikuumenneita harmaita aivosolujaan, vain lomailla ja matkustaa mahdollisimman pian Pariisiin, mutta niinhän siinä tietysti käy, että juna jämähtää kinokseen jossain Jugoslavian huudeilla keskellä yötä ja kun aamu sarastaa, eräästä vaunusta löytyy ruumis. Syyllisen täytyy olla joku junan matkustajista, ja johtolankojakin löytyy yksi toisensa perään. Kuka sen teki? 

 Väliajalla jo supina kävi. Minä pysyin hiljaa ja haarukoin mokkapalaa, kas kun juoni oli harmillisen tuoreessa muistissani. Idän pikajunan arvoitus tuli nähtyä teatteriversiona muutama vuosi sitten Tampereen Teatterissa ja sitä ennen olin nähnyt ainakin yhden leffaversion. Tämä ei kuitenkaan tunnelmaa latistanut, sillä mukavahan tätä mysteerinratkomista oli seurata. Mainioita ja kiintoisia henkilöhahmoja pullollaan, ja alun jäykistelystä ja ylikohteliaasta käytöksestä kun päästiin, niin johan alkoi erilaiset luonteenpiirteet erottua ja kulissit kaatuilla. Kerrassaan verraton oli arvoisan prinsessa Dragomirovin (Sari Happonen) näyttävä tuohtuminen leuanväpätyksineen. Olen nähnyt vastaavaa eräissä sukujuhlissa...

 Tämä oli vasta toinen visiittini Kuopion Kaupunginteatteriin, joten vakituinen näyttelijäkunta ei ole minulle kovin tuttua vielä (lukuunottamatta jo 30 vuotta Kuopiossa näytellyttä Ilkka Penttiä, jonka haastattelun julkaisin tätä edeltävässä postauksessa). Olinkin erityisen ilahtunut bongatessani näyttämöltä vuosien saatossa muilla paikkakunnilla ja muissa produktioissa jo vaikutuksen tehneitä kuten Leea Lepistö, Mika Juusela, Santeri Helinheimo, Akseli Ferrand ja Katariina Lantto.

 On ihmisiä, joille David Suchet´n Poirot on "se ainoa oikea Poirot". Minä en kuulu tähän joukkoon enkä juurikaan ole seurannut television Poirot-elokuvia, minun makuuni liian hidastempoista meininkiä. En muutenkaan ole sitä mieltä, että tietyn hahmon pitäisi olla aina juuri tietynlainen. On lupa tehdä oma tulkintansa ikonisestakin hahmosta - hienostunut kyllä, tyylikäs kyllä ja hiukan arvoituksellinenkin. Juha Pulli onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Tammikuun lopussa sitten nähdään Hämeenlinnassa Kristo Salmisen tulkinta samasta hahmosta. Harvinaista, että parin viikon sisällä tulen näkemään samasta näytelmästä kaksi eri versiota!

 Erityismaininnat alun videosta, tulisesta tangosta, kiitävästä junasta (vaikka veturi lumeen jumiin jäikin, pyörö pyörii hienosti ja näyttävästi) ja Greta Ohlssonin (Katariina Lantto) aksentista. Suosittelen, ja oli teos tuttu tai ei, saa se mukavasti omatkin aivosolut raksuttelemaan, kun yrittelee yhdessä Poirot´n kanssa solmia johtolankoja samaan nippuun ja tulla yhdessä "Ai niin NOIN se meni!" -tulokseen. Ja hei, Snoopi Sirenin ohjaus! Pitkästä aikaa.

~

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS / Kuopion Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 28.10. 2025 Minna-näyttämöllä (kesto noin 2h 25min väliaikoineen) 

Rooleissa : Juha Pulli, Ilkka Pentti, Lina Patrikainen, Santeri Helinheimo, Akseli Ferrand, Sari Happonen, Katariina Lantto, Leea Lepistö, Katri-Maria Peltola, Mika Juusela ja Ari-Kyösti Seppo 

Perustuu Agatha Christien romaaniin, näyttämösovitus Ken Ludwig, suomennos Laura Raatikainen, ohjaus Snoopi Siren, lavastussuunnittelu Sari Paljakka, pukusuunnittelu Sari Paljakka ja Taina Natunen, videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen, valosuunnittelu Juho Itkonen, äänisuunnittelu Kati Koslonen ja naamiointisuunnittelu Sanna Virkkula

Esityskuvat (c) Karri Lämpsä

Haastattelussa Ilkka Pentti

 Näyttelijä Ilkka Pentin tapasin joulukuun puolivälissä 2025 Kuopiossa Hotellilaiva Wuoksessa. ”Oon syntynyt 1968 täällä Kuopiossa. Kotkassa on asuttu pari vuotta alle kouluikäisenä. Täällä ehdin käydä pari ekaa vuotta kouluakin, mutta ollessani 9-vuotias me muutettiin Tampereelle, ja siellä tuli käytyä loput koulut ja asuttua vuoteen 1991. Kajaanissa tuli oltua neljä vuotta, ja sieltä takaisin Kuopioon vuonna 1995.”

 Tämähän on näköjään siis 30-v -juhlahaastattelu! ”Tämä jos mikä! Oon saanut jo kaupungin prenikat ja kahvit on tarjottu, joten tämähän tuli just passelisti.”

Hymyileväinen omakuva ´26 :) 

 Mitä harrastat tai muuten teet vapaa-ajallasi? ”Elokuvia katselen mielelläni, tallentelen niitä ja käyn leffateatterissakin. Sisu 2 tuli nähtyä viimeksi, ihan mahtava leffa! Musiikkia kuuntelen… esimerkiksi Kake Singersiä!”

 Ja sitten Ilkka laulaa ”Minä näin taivaalla iltatähden, Irmeli sanoi ”Nyt mä lähden!” Tänne yksin hän minut jätti, nyt on mökkini kuin sikolättiiii…”. Kyllä vaan, tässä haastattelussa lauletaan Kake Singersiä useampaankin otteeseen, joten pieni varoituksen sana on paikallaan heti alkuun. Minä liityin lauluun mukaan seuraavassa säkeistössä. ”Irmeli vain kauemmaksi soutaaaaa.”

 Kolmannen kysymyksen kohdalla päästiin jo laulamaan! Niistä harrastuksista piti puhua… ”Niin. Meillä on porukka, jonka kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti yritetään harrastaa padelia. Viikottain pelaan myös lentopalloa ja välillä käyn salillakin. Koiran kanssa käyn lenkillä, meillä on tiibetinterrieri. Ja kokkailen myös, huvikseni ja perheeni iloksi. Karjalanpaisti on bravuurini.”

 Tykkäsitkö jo lapsena teatterista? Isäsihän oli näyttelijä, eikö? ”Kyllä vaan. Ilmeisesti tykkäsin. Jossain paikallisessa lehdessä oli muinoin isäni Leon haastattelu ja minä keikuin alle kouluikäisenä isäni olkapäillä kuvassa. Minulta kysyttiin, että mikä minusta tulee isona, ja olin ensin vastannut, että sotamarsalkka. Sitten olin vastannut ”Leo”, ja tarkoitin sillä varmaan isääni. Näinhän siinä sitten kävi. Lapsena totuin isän työaikoihin ja jotenkin se vaan tuntui ihan luonnolliselta. Isän työn perässä muutettiin muinoin Kotkaan ja Tampereellekin. Muuten, KuPSin keltamustat verkkarit päällä menin ensimmäisiä päiviä kouluun, ja heti tuli pihalla joku vanhempi poika (*puhuu vahvalla murteella*) ensin kehumaan mun verkkareitani ja sitten kysyi, että ”Kumpi?” Mä en heti tajunnut. Poika toisti kysymyksen. ”Tappara vai Ilves?” Mä vastasin hätäpäissäni Ilves, ja sillä on menty sitten tähän asti. Jos täälläkin on kotipelissä Kalpaa vastaan Ilves, siellä mä oon Ilves-pipo päässä ja aina ne on hävinneet! Tämmöistä tämä on. Elämä on valintoja. Mikäs se olikaan sun kysymys?”

 Tulihan tuossa nyt vastaus siihenkin, että tykkäsitkö lapsena teatterista. Mutta missä vaiheessa sitten ihan oikeasti kiinnostuit näyttelemisestä? ”Olihan meillä koulussakin kaikenlaisia esityksiä, kevät- ja joulujuhlia ja muuta. Muistan, että tehtiin Ujo piimä -vitsikirjasta hölmöläisjuttuja ja esitettiin niitä ala-asteella. Lukiossa vasta varmaan tuli mieleen, että voisihan tätä kenties tehdä työkseenkin. Matemaattis-filosofisena menin lukioon, ne sitten jäi kun taideaineet alkoi kiinnostaa. TeaKiin hain ensin, kakkosvaiheessa putosin. Sitten hain Nätylle ja pääsin sisään, ekalla yrittämällä vuonna 1987. Olin silloin 19-vuotias, ihan liian nuori. Valmistuin 1991.”

 Ilkka luettelee kurssitovereittensa nimiä, ja minun on heti tartuttava erääseen aiheeseen…

 Pakko kysyä nyt Häräntappoaseesta (tv-sarja vuodelta 1989), että otettiinko siihen suoraan näyttelijöitä teidän kurssilta, kun siinähän oli mukana lähes kaikki äsken luettelemasi nimet? ”Niilekselän Jussihan sen ohjasi, ja mun mielestäni heillä oli Santeri Kinnunen ja Outi Alanen valittuna pääosiin jo valmiiksi, ja tulivat hakemaan ystäväporukkaa ja kylähulluja Tampereelta. Nätyllä oli koekuvaukset, ja meitä pääsi sitten mukaan minä, Mannisen Petri, Hämäläisen Minna ja Alitalon Henna-Maija. Legendaarista porukkaa, kyllä! Minä olin Touko Mäkelin, keinosiementäjän poika.”

 Ajatteles, oon fanittanut sinua jo vuodesta 1989! ”JES! Se teos on kestänyt kyllä hyvin aikaa ja näkee, että sitä oli todella hauska tehdä. Meillä oli hirvittävän hyvä meininki koko ajan. Se kesä ´89 oli älyttömän kuumakin vielä. Hieno kesä, hienoja muistoja!”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Tutkintouudistus oli tapahtunut juuri niihin aikoihin, eli ei tarvinnut tehdä pelkästään kirjallista opinnäytettä, vaan sen sai tehdä kirjallisena, esittävänä tai näiden kahden hybridinä. Mulla kävi hyvä säkä ja tuli hyvä tilaisuus. Kalle Holmberg tuli ohjaamaan Kajaaniin näytelmän Naimahankkeet. Kirjoitin siitä prosessista ja olin mukana näytelmässä, jonka sitten Nätyn silloinen rehtori Yrjö-Juhani Renvall kävi katsomassa. Koulustahan potkittiin neljän vuoden jälkeen pois, olit sitten valmistunut tai et. Siihen aikaan meillä oli kannustimena palkkaluokat, eli jos sulla oli tutkinto alla, pääsit seuraavaan palkkaluokkaan. Ja meillähän ei ollut mitään ”kumminäyttelijöitä”, joita nykyään on. Ei ketään tiettyä nimettyä, keneltä olisi voinut kysyä asioista. Opettajinahan meillä oli näyttelijöiltä, heiltä sitten kysyttiin.”

Jessika vapaana syntynyt 2003 / Kuopion KT:n arkisto

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kiinnityksellä oon ollut Kajaanin Kaupunginteatterissa ja täällä Kuopion Kaupunginteatterissa, jossa oon ollut 30 vuotta. Mikkelissä kesäteatterissa oon ollut useasti ja täällä Rauhalahden Kesäteatterissa myös. Ja oonhan mä ollut Pyynikin Kesäteatterissakin! 14-vuotiaana olin ensin avustajana ja 18-vuotiaana olin urani huipulla näyttämöjärjestäjänä.”

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Gogolin Naimahankkeet Kajaanissa oli varsin opettavainen kokemus kaikenkaikkiaan, siinä kun oli se tutkimuksellinenkin aspekti, koska tein samalla kirjallista opinnäytettäni. Kouluaikoina tuli ekoja kertoja ymmärrys siitä, mitä kaikkea teatterintekeminen voi mahdollisesti olla, kun olimme Nätyltä täällä Kuopiossa suorittamassa ammattiteatterissa tapahtuvaa harjoittelujaksoa. Meitä oli neljän hengen porukka tekemässä revyy-henkistä esitystä Hotelli Humina, ja siinä sai ottaa reilusti vastuuta omasta tekemisestään. Joutui ottamaan vastuuta. Oltiin pois turvallisesta oppimisympäristöstä ja ensimmäistä kertaa tekemässä oikeita töitä. Mukana oli myös Kaupunginteatterin näyttelijöitä.”

 ”Kaikkein hienointahan on aina ollut hyvä ryhmä. Omalla roolillani ja roolini koolla ei ole ollut väliä. Oon ymmärtänyt sen, että yksistäni en tätä hommaa tee. Täällä oon saanut vuosien varrella olla monenlaisissa jutuissa mukana. Olli-Matti Oinosen ohjaama Killer Joe oli melkoista tykitystä, Leea Klemolan jutuissa oli omanlaistaan meininkiä. Toteutettiin yhteistä maailmaa. Nyt pyörii Valkoinen valas, meillä on siinä hirvittävän hyvä ryhmä. Ei sellaista näytelmää voisi yksin tehdä. Lisäksi siinä on todella erinomainen teksti. Oli myös hienoa näytellä kuopiolaista taidemaalaria Juho Rissasta, näytelmän nimi oli Maalari. Sitä näytelmää rakennettiin yhdessä. Martin McDonaghin kirjoittama Lännen syrjällä oli myös todella hieno juttu, siinä oli huumori ja koskettavuus vierekkäin.”

Jessikan pentu 2012 Kuopion KT, Ilkka ja Annukka Blomberg (c) Sami Tirkkonen

 Montakohan roolia olet Kuopiossa tehnyt? ”Ainakin sata. Teatterin syyskauden avajaisiin oli joku laskenut, ja silloin luku oli sata. Siihen on tullut nyt ainakin Idän pikajunan arvoitus päälle. Oonhan mä kaikenlaista ihanaa saanut tehdä! Ihmemaa Oz on tehty kaksi kertaa, toisessa olin Leijona. Hobitissa olin Bilbo Reppuli. Ai että, ja pienellä porukalla tehtiin päiväkoteihin näytelmää Unikaverit. Oltiin erilaisia unileluja, ja mä olin yllätys yllätys vaaleanpunainen elefantti. Aamuvarhain oltiin yhdessäkin esityksessä, etunäyttämöllä kaikki pötköteltiin ja ooteltiin esityksen alkua. Oli hämärää, kuuluu pienten jalkojen tepsutusta ja sitten lapsosia tulee istumaan mun päälle! Luulivat, että oon jumppasaliin tuotu uusi pehmonalle! Huutohan siinä alkoi, kun oli ryhdyttävä liikkumaan. Hienoja muistoja.”

 Joku on käynyt terapiassa pitkään, kun muistelee sitä miten elämänsä ensimmäisessä teatteriesityksessä lattialla pötköttelevä unikaveri ryhtyykin liikkumaan. Ikuiset traumat! ”Voi jestas, hahahah. Itsehän nautin eniten farsseista. Meillä pyörii Näytelmä joka menee pieleen, se on ihan mahtava. Oon käynyt sen nyt pari-kolme kertaa katsomassa ja aina naurattaa. Tykkään katsoa ja tykkään myös tehdä farsseja itsekin. Valaan kaltaisia draamojakin on mukava tehdä, mutta on kiva tehdä sellaista, missä nauretaan vedet silmissä.”

Hobitti 1997, Kuopion KT (c) Olli-Matti Oinonen

 Onko mieleesi jäänyt vuosien varrella jokin tietty oppi tai ohjenuora? ”Saikkosen Mauri, keväällä edesmennyt kollegani ja pukuhuonetoverini, sanoi vähän puolihuolimattomasti ja huumorilla mulle ”Ilkka! Pienesti, aidosti, uskottavasti!” Okei. Näillä mennään. Kiitoksia Maurille. Hän oli muuten Pikku Kakkosessa Pelle Hermannissa Taikuri Max.”

 Mitkä ovat sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Mä oon loppupeleissä aika herkkä. Ja mulla on pistämätön taiminki. Uskoisko tuota, heheh. Aina mennään etuiskulla.”

 Entä erityistaidot? ”Joskus olin hyvä kaatuilemaan, nykyään ei enää polvet kestä. Eikä pääse niin notkeasti ylös. Laitetaanpa Ilkka istumaan vaan. Ensimmäinen näytös menee sohvalta ja toinen pyörätuolista. No, mä osaan soittaa puhallinsoittimia. Jonglööreerata en osaa, enhän mä osaa lausua sitä sanaakaan näköjään! Oon kova jätkä nauramaan, voihan sekin olla erityistaito. Korkeat poskipäät ja tästä savolaisesta maasta kumpuava juurevuus on mun valttini!”

 Tässä on tunti mennyt ja poskiani särkee paljosta nauramisesta. Minähän rakastan murteita ja tuli mieleen, että ensimmäistä kertaa kun yövyimme täällä Hotellilaiva Wuoksessa muinoin, toivoin että aamiaisella murot olisivat jutelleet savoksi. ”Snäp, kräkl ja pop. Raksahtelj ja poksahtelj mukavasti. Muista aina liudentuva j. Tuossa vieressähän on Kallavesj. Tästä tulikin mieleeni yksi muisto, kun serkkuni Ilari Johanssonin kanssa pidettiin Jaakko Saariluomalle kieljkylpy.”

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kunnon tanssipohjasta voisi olla hyötyä. Niin että ihan oikeasti osaisi tanssia, ja osaisi muutakin kuin klassiset Åke Blomqvistin discotanssiaskeleet. Hän muuten piti meille Nätyllä yhden tanssikurssin! Olihan se mahtavaa. Olishan se järjettömän hieno taito, vetää jossain musikaalissakin kunnon quickstepit. Aikamoista uurastamista on tanssikuvioiden haltuunotto, täälläkin kun musikaaleja tehdään.”

 Onko sinulla koskaan ollut muuta uravaihtoehtoa, suunnitelmaa B? ”No se sotamarsalkka. Yläasteella tykkäsin biologiasta hirveän paljon ja tuntui ihan hyvältä ajatukselta, että lähtisin biologiaa lukemaan. Miksipä ei. Matemaattiset aineet kiinnosti myös.”

 Ehditkö itse käydä katsomassa teatteria? ”Ihan liian vähän. Onneksi täällä käy aika kivasti vierailijoita ja oon pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan niitä katsomaan. Viimeksi kävin katsomassa ties monennettako kertaa Kiviä taskussa. Jos olisi mahdollisuus, kävisin hyvin mielelläni myös muissa kaupungeissa katsomassa teatteria. Tässä joulutauon aikana menen Tampereelle katsomaan musikaalin Kaunotar ja Hirviö. Tyttäreni on Matti Leino -fani. Keväällä oltiin yhdistetyllä työ- ja harrastematkalla Madridissa teatterin porukalla ja näimme siellä Leijonakuninkaan. Olihan se elämys.”

 Jos olisi aikataulullisesti mahdollista, millaiset esitykset saisivat sinut lähtemään kauemmaksikin katsomaan? ”Hyvintehdyt farssit kiinnostaa, ja totta kai kavereita on aina kiva mennä katsomaan. Hyvät tekstit kiinnostaa, jos ennalta tiedän millainen teksti on kyseessä. Tampereen Teatterikesässä voi yllättyä. Sveitsiläisen Milo Raun Histoire(s) du theatre oli tajunnanräjäyttävä kokemus, en tiennyt siitä ennalta mitään enkä ollut nähnyt vastaavaa aiemmin. Kerronta siinä ei ollut lineaarista, enemmänkin mosaiikkimainen kerronnaltaan. Jakoi katsojia, toiset ihastuivat ja toiset ei niinkään. Aihe oli vakava ja rankka, kertoi maahanmuuttajan murhasta. Kansallisteatterin Tuntematon sotilas teki aikoinaan vaikutuksen myös. Ohjaajalla oli ihan selkeä oma visionsa.”

 Älkää kysykö miksi, mutta tähän väliin lauloimma pätkän Kake Singersiä ja kappaletta Tappajahauki.

 Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Taitaa olla niin, että mun ikäpolveni on Velipuolikuu-sukupolvea. Tehokkaita ja lyhyitä sketsejä. Petelius ja Heiskanen huimassa vedossa. Nuoruusaikojeni fanitus on poikinut paljon ammennettavaa, ja Monty Pythonit myös, ai että! Ihan selkeää on se, että oma isäni on vaikuttanut valintoihini eniten. Työrytmi ja muu. Katselin sitä vuosikaudet, kevät-syksy-talvi painettiin töitä ja kesä meni mökillä. Ajattelin, että näin tämä elo varmaan sitten menee. Siellä sitä lapsena oltiin kesäisin, luin vanhoja Aku Ankkoja ja odottelin kavereita käymään, kun aika tahtoi käydä pitkäksi. Vastasinko muuten sun kysymykseen lainkaan? Kovasti ihailen ranskalaista näyttelijää, joka oli Le Bureau -sarjassa. Mathieu Kassovitz! Christopher Walkenia ihailen. Voisin luetella liudan nimiä, särmää pitää löytyä. Brendan Gleeson on mainittava myös, ja Joaquin Phoenix.”

Valkoinen valas 2025, Kuopion KT, Ilkka ja Sari Happonen (c) Karri Lämpsä

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa ja kunnolla fantasioida? ”Ian McKellen!”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Nicole Kidmanin kanssa Where the wild roses grow. Huh huh. Tai Mäntsälä mielessäin. Ulla Tapanisen kanssa, ei Nicolen!”

 No, mitäs laulaisit minun kanssani karaokessa? ”Siellähän menisi koko ilta, meillä olisi kaksi levyllistä pelkkää Kake Singersiä. Me laulettais Ruisleipä Boogie, Jorerock, Kakerock, Tanen twist, Tappajahauki, Täyttä laukkaa… ja Ovelan pojan polska.”

 Ja sittenhän me lauletaan kokonaisuudessaan Ovelan pojan polska!

 ”Pakko tähän väliin kertoa, että aiemmin mainitsemallani Mauri Saikkosella on poika nimeltään Riku, ja hänellä oli Kake Singersin LP-levy, taisi olla se ensimmäinen. Mä hankin seuraavan, joten hän on tutustuttanut mut Kake Singersin musiikkiin. Kaiken pahan alku ja juuri. Koulussahan pidettiin Levyraati, mä vein sinne Jorerockin ja kukaan ei ymmärtänyt sitä huumoria. Ei tullut pisteitä.”

 Tästä onkin hyvä jatkaa seuraavaan kysymykseen. Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kaikki tämmöiset iloiset asiat ja ihmiset inspiroi mua. Leppoisat ja mukavat tilanteet. Ennalta-aavistamattomat ja iloiset yllätykset. Näyttämölläkin kun menee vahingossa jotain pieleen, se inspiroi huomattavasti.”

Vakavahenkinen omakuva Wuoksessa ´25

 Mitä mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko sitä oikeasti olemassa vai onko se myytti? ”Ei se mikään myytti ole. Nykyisinhän järjestetään kulissikierroksia teatterissa, ryhmät pääsevät kiertämään ja katsomaan eri tiloihin. Mielestäni se vähän tuhoaa teatterin taikaa. Se pitää sisällään tuoksun ja tietynlaisen hämyisyyden. Kun ei tiedä ihan kaikkea mitä taustalla tapahtuu.”

 Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Kyllä mä käyn tekstiä läpi, vähän tosin jutustakin riippuen. Tekstisparraukseksi sitä kutsun. Joskus mietin ensimmäistä repliikkiäni, jonka sanon astuessani näyttämölle. Löytyy se rytmi heti, ja rytmistähän kaikki on kiinni.”

 Kerrohan nyt oikein legendaarinen sähläys näyttämöltä. ”Teimme Katrina-nimistä musikaalia. Kekäläisen Pekka ja minä olimme merikapteeneita. Seisoimme takanäyttämöllä valmiina seuraavaan kohtaukseen. Mun piti aloittaa se, enkä muistanut yhtään mitä pitäisi sanoa. Mikki ei ollut vielä päällä, ja kysyin vieressäni seisovalta Pekalta, että mitä mun pitäisi sanoa. Pekka katsoi mua ja sanoi, ettei koskaan kuuntele mitä mä sanon näyttämöllä. Kiitos! Sitten jo mentiin. Alku oli ihan diipadaapaa, loppulause ja isku meni sitten ihan oikein. Puhuin ihan afrikaansia, mutta sehän sopi hyvin, merimies kun olin.”

 Erikoisin kohtaaminen yleisön edustajan kanssa? Pysäytelläänkö sinua kadulla tai muuta vastaavaa? ”Aikoinaanhan oli ohjelma Thilia Thalia Thallallaa, ja olin Forsmanin Jarin kanssa edustamassa Kajaanin Kaupunginteatteria. Istuttiin sitten baarissa Kajaanissa ja tuntematon mies tulee juttusille. ”Hei mä näin sut telkkarissa! Näitkö sä mut?” Mä olin vaan että öööö, taidanpa käydä vessassa ja tiskillä. Tuossa oltiin markkinoimassa tulevaa Metsolat-näytelmää ja käytiin laulamassa joululauluja Varkauden Prismassa, siellä tuli yksi mies kertomaan, että on katsellut koko sarjan Areenasta yhdeltä istumalta. Onhan se jonkinlaista eskapismia tästä nykymeiningistä, sodasta ja muusta. Se mies tuli moneen kertaan juttusille. Ihan mukava kohtaaminen.”

 Sujuvasti sitten seuraavaan aiheeseen. Tulevia roolejasi? ”No Metsolat on tulossa tammi-helmikuun taitteessa, ja Anttihan minä oon. Muutakin on tulossa, mutta eivät ole vielä julkista tietoa joten ei niistä sen enempiä.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Älä huoli, kyllä sä paikkas löydät!”

 Osaatko imitoida ketään? ”Viimeksi oon yrittänyt imitoida Ahti Haljalaa (Metsolan Antti). Telkasta katsottiin muinoin sarjaa Parempi myöhään, Jussi Jurkkaahan kaikki imitoi silloin. Jostain kumman syystä aina kun nähtiin Tampereella Ola Tuomisen kanssa, niin loppuvaiheessa tapaamista aina puhuttiin Jussi Jurkan äänellä.”

 Jos elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi varmaankin douglassirkmäinen melodraama, ja mua näyttelisi Jeff Bridges. Sillähän oli Big Lebowskissa samanlainen tukkakin. Täällä Suomessa tehtäisi tietysti. Toisaalta nuorempi kollegani Santeri Niskanen voisi näytellä mua, häneltä lähtee murre luonnostaan.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se olisi Taika-Jaska, joka viuhtoo maagisesti. Hän vaikuttaa mentaalisesti ja hypnotisoi väkeä. Taika-Jimin kopio ulkoisesti. Toinen olisi Mr. Schlock, loogisen ajattelun mestari. Saksalainen pornobasso soisi taustalla. Ilarin kanssa lapsina leikittiin aina Star Trekiä, Ilari oli Kapteeni Kirk ja mä olin Mr. Spock.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan evääksi tai viihdykkeeksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Blu-ray -soittimen ottaisin ja paljon levyjä. Kauhean määrän karjalanpaistia ottaisin evääksi, lihadieetillä mennään.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Eiffel-tornin rakentamisen haluaisin nähdä ja Pariisin maailmannäyttely muutenkin olisi kiehtovaa kokea. Suomalaiset omassa paviljongissaan.”

 Mitä kysyisit minulta? Saat kysyä ihan mitä tahansa. ”Ollaanko me tavattu aikaisemmin? Käytkö sä usein täällä?”

 Ollaanhan me tavattu aiemmin, kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla tavattiin Kaupunginteatterissa, kun olin katsomassa Äidinmaata. Rantanivan Mikko oli samoilla treffeillä myös ja lähti pois, kun alettiin laulaa Kake Singersiä, hahah. Toisen kerran näimme Rauhalahden Kesäteatterissa muutama vuosi sitten. Silloinkin laulettiin jotain.

 ”Kyllähän mä nuo muistan, kunhan nyt kysyin. Aina on ollut hauskaa. Mikähän siinä on, että aina kun me tavataan, alkaa heti laulattaa!”

Touko Mäkelin -fanityttöhetki ´25 :) 

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Jatkakaa tekemäänne tärkeää työtä. Nauttikaa. Kulttuuri kannattaa aina, ihan missä muodossa tahansa. Ja oman sisäpihan laajentaminen on kannatettava asia.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän haastattelun jälkeen? ”Menen teatterin pikkujouluihin, meillä alkaa nyt joululoma.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

3. Mikä sytyttää sinut? - Tuli

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Kylmä

5. Suosikkikirosanasi? - Saatana

6. Mitä ääntä rakastat? - Koiran uikutusta, kun se haluaa ruokaa

7. Mitä ääntä inhoat? - Koiran uikutusta, kun se haluaa ruokaa hahah

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Miesprostituoitu. ”Ihan vaan kokeilumielessä!” (*Häräntappoaseesta*) Vastataan nyt kuitenkin kokki.

9. Missä ammatissa et haluasi olla? - Pappi

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Miten sä oot tänne eksynyt?

Harvinainen tuplaotsie!

Äidinmaa / Kuopion Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Kuopion Kaupunginteatteri, Minna-näyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2018, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Annina Enckell
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Laulujen sanat Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Musiikillinen johto ja harjoitus Mika Paasivaara
Lavastus Eira Lähteinen
Puvustus Taina Natunen
Koreografia Antti Lahti
Valosuunnittelu Juha Westman
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Projisoinnit Jarmo Jääskeläinen

Rooleissa : Lotta Vaattovaara, Ritva Grönberg, Virpi Rautsiala, Johanna Kuuva, Mikko Rantaniva, Pekka Kekäläinen, Lina Patrikainen, Karri Lämpsä, Markus Petsalo, Mikko Paananen, Ilkka Pentti, Annamari Eerola, Waltteri Haapaniemi, Johanna Hopia, Hanna Raittila ja Jukka Väinölä

Orkesteri : Tapio Nykänen (johto esityksissä sekä piano ja harmonikka), Markku Lehikoinen/Jukka Kolehmainen (basso), Toivo Rolser (viulu) ja Marko Salmela (lyömäsoittimet)

Lotta Vaattovaara ja Virpi Rautsiala 

 Uudesta kotimaisesta musiikkiteatterista ja teatterimusiikista kannattaa pitää vähän enemmän älämölöä (vaikka aina toitotan, etten ole varsinainen musikaali-ihminen, mutta silti löydän itseni niitä katsomasta aika usein) ja tehdä reissu Hämeestä Savoon. Aika pitkään minua on Kuopion Kaupunginteatteriin houkuteltu (parina kesänä olen kaupungissa kyllä piipahtanut ja lupsakkaa on meno ollut monessakin mielessä), mutta vasta yhdistelmä Äidinmaa - Snoopi Siren - Mikko Rantaniva sai minut ryhtymään lupauksista tekoihin. Niinpä sitten lähdettiin lauantaiaamuna hyvin varhain ja hyvin sumussa liikenteeseen, maisemienkatselu meni täysin pieleen sillä sankka oli sumu ihan melkein perille asti.

 Jo parikymmentä vuotta tekijöiden aatoksissa kypsytelty Äidinmaa sai kantaesityksensä Espoossa keväällä 2017 ja varsin ilahduttavaa on se, että se ei jäänyt pitkäksi aikaa hautumaan, vaan koki uuden tulemisensa Kuopiossa. Perillä ehdin ensimmäisenä hämmästelemään teatterin aulan portaita. Monikohan niissä on tullut vuosien saatossa nenilleen? Saimme kammettua itsemme kahvion puolelle, pulla oli erittäin muhevaa ja makoisaa, ja pian istuimmekin jo eturivissä. Tähän reissuun sopivia ajankohtia oli tasan yksi ja jos siinä oli ainostaan eturivissä tilaa, eipä jäänyt kauheasti vaihtoehtoja. En ole myöskään mikään eturivi-ihminen (vaikka muutamaan otteeseen sinne olen väkipakolla itseni parkkeerannut), mutta tämän nurinan unohdin aika nopeasti kun siinä silmien edessä hetken kuluttua kirmasi juoksumatolla kohtalaisen hyväkroppainen miekkonen (Karri Lämpsä) ja mukaan saatiin kaikenlaista joraajaa ihanan karmeissa kasarihenkisissä kuteissa. "Nyt menee lujaa" kajahti ilmoille ja rahaakin ammuttiin etukatsomoon. Kotiinviemisiksi saimme kalakukon lisäksi siis pari viidensadan markan seteliä ja olipa mukana yksi tonnin setelikin. Tienestireissu! "Nyt menee lujaa" muuten kuultiin Espoossa vasta lopuksi ja muutenkin olin aika nopeasti sitä mieltä, että vertailut sikseen, koska tämähän on täysin erilainen versio. Ja hyvä niin, niin pitääkin tehdä!

 Aluksi ollaan vanhan kaupparakennuksen edustalla, paikalla iäkkäämpi daami Anni (Ritva Grönberg) tyttärentyttärensä Lauran (Johanna Kuuva) kanssa. Yksi lenkki sukupolvien välisestä ketjusta on poistunut ja olisi perunkirjoitusten aika. Talossa on muinoin toiminut sekatavarakauppa ja Annin koti. Kankailla peitetyt myyntitiskit ja kassakoneet muistuttavat ajasta joskus kauan sitten, ja yhtäkkiä olemmekin 30-luvun lopulla ja puodissa häärää ja määrää Annin äiti Vieno (Virpi Rautsiala), joka myy tiskin alta viinaksia janoisille. Nuori Anni (Lotta Vaattovaara) esittäytyy myös ja meikäläinen ihastuu välittömästi. Miten hurmaava neito ja mitkä hymykuopat! Vieno pitää aikamoista jöötä. Ajat ovat kovat ja kovemmaksi muuttuvat, eikä nyt ole herkistelyn aika.

Johanna Kuuva 

Ritva Grönberg 

 Kova on kuri tehtailija Aarniheimonkin (Pekka Kekäläinen) tiluksilla, poikaansa Veikkoa (Karri Lämpsä) mies nälvii erilaisin haukkumanimin eikä tytär Sofia (Lina Patrikainen) pääse yhtään sen helpommalla. Veikon kohtelu kyllä korpeaa. Miltä tuntuu jatkuvalla syötöllä kuulla oman isän suusta, että "sinusta ei ole kyllä yhtään mihinkään, senkin vätys!" Ei mikään hedelmällinen kasvuympäristö nuorelle miehelle ja itsetunnolle.

 Pientä iloa tarjoillaan sentään tansseissa, joissa haitari soi ja humppapolvea alkoi minullakin kutkuttamaan, sen verran reipasta menoa oli parketilla. Voi niitä ujoja katseita ja innosta punoittavia poskia. Paikalle ilmaantuu myös salaperäinen salskea nuorukainen Olavi (Mikko Rantaniva), johon neidot oitis iskevät silmänsä. Vaan Olavipa iskee silmänsä hymykuoppiin ja Anniin, ja pian jo käydään vähän "maanmittaushommissa" syrjemmällä. Ah nuorta lempeä! Sydän pakahtuu, ja on siitä aiheesta kaunis kappalekin hiukan myöhemmin.

 Välillä palataan takaisin tuoreimpiin kuviin, ja ehdin kyllä siinä myös miettimään, että osattiin sitä ennenkin suhtautua vihamielisesti vieraisiin, ulkomaalaisenoloisiin henkilöihin ja nuoret neidot ovat joutuneet häpeillen vaikenemaan kohtaamastaan sopimattomasta lääppimisestä. Vaikeista, kipeistä asioista ei vaan puhuta ääneen. Yllättäen olemme kuin keskellä 80-luvun musiikkivideota, kun Laura ja poikaystävänsä Antero (Markus Petsalo) vetäisevät kimpassa kohtalaisen tykin rock-henkisen biisin, ja bändikin heittää uuden vaihteen silmään. Varsin monipuolista settiä saa liveorkesteri kyllä soittaa, ja mukavasti ovat näkyvissäkin monessa kohdassa. Lava pyörii, valtava punainen kuvio taustalla projisointina ja kaiken keskellä asennemuija nro 1 Laura korkkareissaan. Tämä nainen ei ainakaan suostu miesten pompoteltavaksi, ajat ovat muuttuneet todellakin!

 Kahdessa aikatasossa sujuvasti liikutaan, ja ollaan takaisin 30-luvun loppupuolella. Sota sotkee orastavat lemmenkuviot pahemman kerran, ja ehkäpä Veikkokin pääsee näyttämään isälleen, että hänestä on johonkin? Joskus olen hekumoinut ajatuksella, että olisinpa elänyt sen ajan, kun sulho olisi rintamalla ja kaihoisat kirjeet kulkisivat kenttäpostin mukana. Lähtöhetken haikeus, viimeiset halaukset ja pitkät katseet, vielä vilkutus junan ikkunasta. Ikävä on jo nyt, kun juna katoaa näkyvistä. Kun toinen lupaa tulla takaisin, mutta syvällä sisimmässään molemmat tietävät, ettei se ole niin varmaa. Jokin tässä viehättää minua suuresti. Mieleeni nousee vanhat Suomi-filmit, nyt samaa tunteen paloa, tunnelmaa ja puvustoa näkee ihan väreissä!

Mikko Rantaniva ja Lotta Vaattovaara 

  Kirjeet katoavat jonnekin, äiti haluaa suojella tytärtään pettymyksiltä ja yksi ei palaa rintamalta lainkaan. Annikin ajautuu ratkaisuun, jossa ei hirveästi ole vaihtoehtoja. On ajoittain hyvä pysähtyä miettimään omiakin juuriaan ja sitä, miksi joistakin asioista on haluttu vaieta. Miksi on tehty niin kuin on tehty. Tai miksi sama kaava toistuu sukupolvesta toiseen. Siitä on lupa kuitenkin poiketa ja tehdä omat ratkaisunsa, kääntää suunta.

 Harmitti vähän se eturivissä istuminen, sillä kokonaisuus ja suuren näyttämön täysi hyödyntäminen jäi kieltämättä vähän paitsioon, kun jouduin paikoitellen katsomaan kuin tennisottelua puolelta toiselle. Projisoinneissa viehättivät vihreys ja koivut, valaistuksessa etenkin lumoavan kauniisti ylhäältä siivilöityvät säteet. Kylmät väreet menivät aaltoina lävitseni viimeistään siinä vaiheessa, kun porukka lähtee rintamalle ja ruoto suorana väki laulaa korkealta ja kovaa. Tuli sellainen Les Misérables-fiilis vaihteeksi. Ja mikä duetto vanhalta ja nuorelta Annilta ("Täytyykö sen tuntua tältä")! Äidinmaa on täynnä erittäin kauniita melodiota ja sanoituksia muutenkin, ja kappaleita ei pelkästään laulettu, ne tulkittiin hyvin vivahteikkaasti ja tunteella. Onnekkaasti Mikko Rantanivan Olavi riutui "Kuume"-kappaleen kourissa juuri suoraan edessäni ja olihan se aikamoista herkkua, vaikka sielua puristi samalla. Mutta kuten sanottu jo aiemmin, eniten viehätyin nuoresta Annista, Lotta Vaattovaarasta. Mikä raikkaus, luontevuus, ääni! Ilahdutti myös Ilkka Pentin näkeminen vihdoinkin livenä, häntä kun olen salaa fanittanut jo liki 30 vuotta...

Äidinmaa-juliste (c) Antti Karppinen 

 Hieno tuo juliste, eikö? Hauras kukka, vahvat juuret maassa, synkät pilvet, valonkajo kaukaa. Tunteisiinhan tämä meni, ja upeaa, että on kotimainen musikaali, jossa on näin paljon vahvoja naisrooleja. Lähihistoriaa, ja meillä jokaisella suvussa taatusti yhtä monta kiinnostavaa tarinaa. Mitä kertoisivat vanhat kirjeet? Valokuvat? Sormus?

 Kyllä kannatti ajella viisi tuntia Kuopioon eli sinne ja takaisin, ihan syystäkin on Snoopi Siren yksi lemppariohjaajistani. Paluumatkalla poikettiin perinteiseen tapaan Tiinan Tuvassa kalakukko-ja sämpyläostoksilla. Suosittelen sitäkin!

Esityskuvat (c) Sami Tirkkonen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kuopion Kaupunginteatteri!)