Valkoinen valas / Kuopion Kaupunginteatteri

 Syksyisin teatterit julkistavat ohjelmistoaan ja niitä tutkaillessa usein tulee vastaan näytelmä, jonka kohdalla tulee voimakas tunne, että "Tämä on nähtävä!". Täältä Hämeenlinnasta on Kuopioon reiluhkosti matkaa, vaan siitä huolimatta oli ostettava hyvissä ajoin liput näytelmän Valkoinen valas viimeiseen näytökseen, kun aiemmin en paikalle ehtinyt. No, näytelmä jatkoi onneksi kevätkaudellekin, kas kun joulukuussa puolivälissä menomatkaa tulikin yllärinä ilmoitus illan näytöksen peruuntumisesta. Ehdin jo hetken surra, että noinkohan jää hartaasti odotettu näytelmä näkemättä. Onneksi kalenterista löytyi vielä yksi mahdollisuus, ja se onnistui. Kyllä olisi muuten jäänyt kaihertamaan mieltä! 

 Tätä kirjoittaessa Kuopion reissusta on kulunut viikko ja minulla piti olla selvät sävelet näytelmästä kirjoittamisen suhteen. Ykskaks en tiedäkään mitä ja miten kirjoittaisi! Näytelmän muistelu nostaa edelleen palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Yleensä mielikuvittelen itseni takaisin katsomoon ja yritän parhaani mukaan palauttaa mieleeni tiettyjä hetkiä ja ajatuksia, joita on noussut näytelmän edetessä. Jos nyt suljen silmäni, näen edessäni pienen asunnon, jota ei voi sanoa mitenkään kodikkaaksi. Joka puolella on tyhjiä ruokapakkauksia ja makeiskääreitä. Roskaa. Näyttämöä hallitsee parhaat päivänsä nähnyt sohva, jolle laahustaa hitaasti valtava hahmo, Charlie, rollaattori tukenaan. Minua alkaa itkettää, ja seuraava parituntinen meneekin sitten silmät sumeana katsellen.

Sari Happonen ja Ilkka Pentti

 Charlie (Ilkka Pentti) pitää sohvallaan tietokoneen kautta (mikki auki, kamera kiinni) etäluentoja, jotka ovat ilmeisen suosittuja. Pätevä työssään, viisas mies viisaine ajatuksineen. En nyt tarkoituksella mainitse enempää miehen ulkoisesta olemuksesta, se ei ole se pointti tässä, vaikka äkkiseltään niin voisi luullakin. Mitä mahtaa olla tapahtunut, että näin on ote elämänhallinnasta tietyillä osa-alueilla päässyt lipsumaan? Ei mies täysin yksin ole. Asunnossa piipahtaa tämän tästä tuttava/sairaanhoitaja Brenda (Riina Björkbacka), joka huolestuneena tsekkaa massiiviset verenpaineet ja kantaa myös kassikaupalla roskaruokaa kaapit täyteen. Brenda lie etäoppilaiden lisäksi ainoa kontakti asunnon ulkopuoliseen maailmaan. Charlie pyytelee jatkuvalla syötöllä anteeksi, ele toisaalta ärsyttää ja toisaalta surettaa. Jossain takanani istuva katsoja tuhahtaa joka kerta äänekkäästi kuullessaan sanan. Tuhahduksessa on aistittavissa myös harmitusta, ehkä sääliäkin. Charlie tiedostaa sen, että tällä menolla ei elä enää kauaa, vaan ei tunnu välittävän. Hän vaikuttaa luovuttaneen kaiken muun suhteen paitsi sen, että olisipa vielä mahdollisuus tavata teini-ikäinen tyttärensä ja luoda edes jonkinlainen side häneen. Yllättäen tytär Emily (Sari Harju) asuntoon pölähtääkin, varsin kipakka teini ja mielipiteissään kärkäs. Ajoittain herkkäkin, kun sitä puolta uskaltaa näyttää isälleen. Asuntoon tupsahtaa kerran jos toisenkin myös nuori mormoni Vanhin Thomas (Santeri Niskanen), lähetystyössä tietenkin ja saa minut huvittumaan, kun kaivaa Book of Mormonin esiin. Lähti eräskin musikaalibiisi soimaan päässäni... 

Santeri Niskanen ja Sari Harju

 Uskonasioita, aaltojen kohinaa, Moby Dick -aiheista ainetta uudelleen ja uudelleen. Ajatukseni liitävät varsin korkealla. Charliella ottaa pumpusta ja niin tuntuu minullakin ottavan. Liikutun syvästi siitä, jos näen toisen silmissä kyyneleet. Elokuvissa se toimii ajoittain, teatterissa toimii aina. Eniten koskettaa hetki, jossa Charlien ex-vaimo ja Emilyn äiti Mary (Sari Happonen) ilmestyy paikalle, nojautuu miestä vasten lyhyeksi hetkeksi, Charlie laskee päänsä ja haparoiva ote kädestä. Kosketuksen tärkeys, voi että. Edes pienen hetken kaikki on hyvin.

 Näytelmään perustuvan elokuvan muutama vuosi sitten nähneenä loppu jännitti vähän ennalta jo, ja kyllä sitä mentiin taas niin sanotusti "tiloihin". Ja mikä siinä onkaan, että silloin kun loppukiitoksissa ehdottomasti pitäisi nousta kyynelsilmin seisomaan, jalkani ovat täysin toimimattomat ja lyijynraskaat. Hyvä kun pääsin penkistä ylös ja yläkerrasta portaat alas kaatumatta. Takanani pari naista keskustelivat, että näytelmä herätti niin paljon ajatuksia, että se pitäisi nähdä uudestaan. Paljon pureksittavaa jäi minullekin, uskonasioista ja Moby Dickistä ja kaikenlaisesta symboliikasta etenkin. Tiedän, että toista kertaa en pääse näkemään. Onneksi näin edes tämän kerran.

 Vaikuttava kokemus kaikkineen, ja erityisen vaikuttunut olen Mikko Rantanivan ohjauksesta, hän kun on minulle aiemmin tuttu "vain" näyttelijänä. Bravo, Mikko! Erinomainen ohjaus ja rytmi!

Riina Björkbacka

 Näytelmä on saanut ensi-iltansa vuonna 2012, ja kymmenen vuotta myöhemmin siitä tehtiin elokuva The Whale. Brendan Fraser sai roolistaan Charliena miespääosa-Oscarin täysin ansaitusti, ja elokuva palkittiin Oscarilla myös maskeerauksesta. Sydämessäni on aivan erityinen paikka näyttelijöille, jotka ovat saaneet minut ensin nauramaan lähinnä komediallisissa rooleissa ja sitten täysin puun takaa erilainen, äärimmäisen vaikuttava roolisuoritus. (Leffapuolelta tässä kohtaa mainittava aina Robin Williams.) Näyttämöllä jotenkin erityisen haavoittuvainen hahmo, kenties muiden pilkan ja ivan kohde. Ihminen kuitenkin, iloineen ja suruineen. Ville Majamaan Lennie näytelmästä Hiiriä ja ihmisiä, Risto Korhosen Billy (Inishmaanin rampa) ja Raymond (Sademies) - pari mainitakseni. Ilkka Pentin suurella sydämellä ja inhimillisyydellä tulkitsema Charlie lisätään nyt tähän joukkoon. Charlien nahoissa, kirjaimellisesti. Joku Thalia-palkinto hänelle nyt heti tai viimeistään kauden päätteeksi! Tietysti koko työryhmä ansaitsisi kyllä jonkinsortin kunniakirjan. Tämänkaltaiset näytelmät ovat minulle teatterin Se Juttu. Auttavat näkemään pinnan alle ja ymmärtämään toista ihmistä - ja oiva apu myös nykyisessä työssäni henkilökohtaisena avustajana, jossa näen esimerkiksi ensisijaisesti vertaiseni ihmisen, en pyörätuolissa istuvaa autettavaa.

Valkoinen valas Kuopion Kaupunginteatterissa 6.3. 2026 asti. Kiirehdi pysähtymään hetkeksi. 

~

VALKOINEN VALAS / Kuopion Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 30.8. 2025 Maria-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Ilkka Pentti, Santeri Niskanen, Riina Björkbacka, Sari Harju ja Sari Happonen 

Käsikirjoitus Samuel D. Hunter, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Mikko Rantaniva, lavastus- ja pukusuunnittelu Jonna Kuittinen, valosuunnittelu Juho Itkonen, äänisuunnittelu Kati Koslonen, naamiointisuunnittelu Sanna Virkkula sekä videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen

Esityskuvat (c) Karri Lämpsä