Haastattelussa Ilja Peltonen

 Näyttelijä Ilja Peltosen tapasin tammikuun alussa 2026 Kansallisteatterin Kahvila Willensaunassa. Haastattelun jälkeen menin katsomaan Pienelle näyttämölle näytelmää Jotuni, jossa Ilja on mukana. Haastattelua ennen ja haastattelun aikana tuli puhuttua niin paljon eri bändeistä ja etenkin Big Countrysta, että aika loppui kesken ja loppupuolen kysymykset oli laitettava jälkikäteen meilitse. (*Kohdasta on erillinen maininta.*) Kerrankos sitä jutut rönsyilee… ”Oon syntynyt 1971 ja kotoisin Keravalta. Kävin peruskoulun siellä ja sitten lukion Helsingissä Kallion lukiossa. Oon työläisperheen poika. Meillä ei kotona harrastettu hirveesti taiteita. Äiti yritti joskus pienenä suostutella mua balettiin, mutta se ei ihan ottanut tulta. TeaKin jälkeen tuli asuttua reilut pari vuotta vaimoni kanssa Tampereella ja työskenneltyä Ahaa Teatterissa. Ahaan jälkeen opetin puolisen vuotta pari kertaa viikossa taiteen perusopetusta Komediateatterin koulussa. Se ei tainnut olla silloin vielä Suomen Teatteriopisto nimeltään. Vuonna 1998 muutimme töiden perässä tänne Helsinkiin. Olin aluksi vierailijana Kansallisteatterissa muutaman vuoden ja sitten sain kiinnityksen.”

(c) Jouni Harala 

 Mitä harrastat? ”Jalkapallo on ollut elämässäni vahvasti läsnä lähes aina. Pelasin viisvuotiaasta junnuna Keravan Pallossa aika vakavastikin, kunnes teatteri vei voiton. Piti valita käynkö neljä kertaa viikossa fudistreeneissä vai teatteritreeneissä, kun pääsin lukioikäisenä Ylioppilasteatteriin. Hiukan myöhemmin fudis teki elämääni paluun ja nyt pelaan Helsingin Kullervon ikämiehissä. Parhaimmillaan on ollut neljäkin matsia viikossa. Se on niin kivaa, ettei malta olla poissa. Muutenkin mä liikun aika paljon. Pyöräilen kesät talvet. Kesällä pitkiä lenkkejä maantiellä tai metsässä. Talvella virtuaalipyöräilen muuttamalla maantiepyörän trainerilla kuntopyöräksi. Vinyylilevyjä keräilen ja käyn silloin tällöin keikoilla. Vinyylilevyjen kuuntelussa on ihan oma viehätyksensä. On oltava kuunnellessa läsnä ihan eri tavalla. Ei pysty niin helposti skippaamaan jotain kappaletta, niin kuin Spotifysta kuunnellessa usein käy. Välillä käyt kääntämässä levyn, tutkailet kansitaidetta…”

 Ja sitten keskustelu lähti rönsyilemään tv-sarjoihin, leffoihin, keikkoihin ja Bonon kättelyyni. Kättelemme uudestaan Iljan kanssa pöydän yli. ”Periaatteessahan mäkin oon kätellyt nyt Bonoa! Vastaakohan muuten The Edge puhelimeen ”Edgellä, The puhelimessa”?”

 Ja takaisin asiaan. Milloin sinua sitten teatterikärpänen puraisi? ”Mulla kävi vähän porttiteoriahomma. Vuonna 1984 ilmestyivät ekat hip hop -elokuvat Beat Street ja Breakin’. Mä jäin ihan koukkuun breakdanceen. Huomasin paikallisessa lehdessä ilmoituksen, että Keravan squash-hallilla alettaisiin pitää breakdance-tunteja. Sinnehän oli päästävä. Opettaja oli New Yorkista eli mahdottoman katu-uskottava! Mun nykyinen pomonikin Mika Myllyaho oli kuulemma sillä samalla kurssilla. Siihen aikaan jätkät ei ihan hirveesti tanssineet, mutta jotenkin se akrobaattisuus ja näyttävyys sai mut voittamaan tanssipelkoni. Perustettiin sitten yläasteella muutaman kaverin kanssa breakdance-ryhmä, Magic Waves. Se oli ihan Suomen ekoja ryhmiä, jonka kanssa käytiin SM-kisoissakin. Sitten Keravan lukion näytelmäkerho teki West Side Storyn, ja koska olin semmoinen tanssiva jalkapalloilijapoika, mua pyydettiin sinne vain joraamaan, mutta päädyin myös näyttelemään hiukan. Ajattelin, että eihän tämä näytteleminen nyt niin kamalaa olekaan. Yhden kaverini naapurissa asui Talvitien Riikka, joka on nykyään säveltäjä, ja hän oli Kallion lukiossa ja kertoi, että siellä pystyy korvaamaan lukuaineita taideaineilla. Siitähän mä innostuin! Hain ja pääsin Kallion lukioon. Mä olin kyllä ekan vuoden ihan pihalla kaikista taidejutuista. Samalla luokalla oli Volasen Jani ja Palanderin Misa. Ne haki Kellariteatteriin ja pääsi. Niiden innoittamana menin hakemaan Ylioppilasteatteriin, YT:lle. Mä tiesin siitä vaan sen, että niillä oli Hesarissa mainos samassa paikassa kuin ammattiteattereilla. Olin kyllä aika pihalla siitä mihin olin hakemassa. Olin ollut vain West Side Storyssa ja lukiossa pari teatterituntia. Menin sinne Aki ja Turo -t-paita päällä ja raadissa oli Ville Virtanen! Aattelin kai meneväni tekemään jotain autstökstöks-juttuja. Juostiin ja punnerrettiin, kaikki oli ihan hiessä. Se oli aika rajua meininkiä kokemattomalle. Pääsin kuitenkin sisään, ilmeisesti valomieheksi, mähän olin silloin alaikäinen vielä. Mun piti viedä aina todistus toimistolle näytille, ettei numerot olleet pudonneet. Lopulta olin kuitenkin näyttelemässä kolmessa jutussa ekan vuoden aikana ja autoin valoissa niissä jutuissa, joissa en ollut. Lukion tokalta luokalta meitä lähti kahdeksan pyrkimään TeaKiin ja Jani pääsi sisään. Olin ollut jo jonkin aikaa YT:llä ja joka vuosi sieltä pääsi aika moni TeaKiin. Silloin mä rupesin aattelemaan, että täähän voisi olla mun ammattini. Jäin vähän niinku koukkuun siihen tekemisen meininkiin. Mä oon aika herkkä poika ja vaikka YT:n meininki oli välillä hurjaakin, se oli kuitenkin jollain tavalla turvallista. Tätä on vähän hankala selittää. Kotona olin kiltti poika, en paiskonut ovia enkä liiemmin kapinoinut, mutta lavalla uskalsin näyttää tunteita. Porukkakin tuntui tietyllä tavalla ”omalta”. Mä kävin myös tekemässä yhden Misan jutun Kellariteatterissa. Sitten kävin intin ja sen jälkeen olin Lahden Kansanopistossa. Tiivistettynä voisin sanoa, että mulle lava on aina ollut liikunnan ja tunteen paikka. Niissä olen vahvimmillani.”

 Missä vaiheessa hait TeaKiin? ”Monta kertaa tuli haettua. Lukion tokalta hain ensimmäistä kertaa, kirjoitusten jälkeen hain ja intin jälkeen. Neljännellä kerralla pääsin sisään, vuonna 1992. Valmistuin 1996.”

Mestari ja Margarita/Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mulla oli kunnianhimoinen ajatus tutkia sitä miten kroppa ajattelee. Että kropassa on muistijälkiä asioista. Oon ollut vähän huono keskittymään ja ajattelemaan asioita sanallisesti, mutta oon huomannut sen, että mun kroppani kyllä pystyy keskittymään ja ajattelemaan. Osaan nykyäänkin kroppani kautta ilmaista paremmin ajatuksia, jotka tuottavat mulle muistikuvia ja siitä on ollut mulle näyttelijänä hyötyä.”

 Entä taiteellinen lopputyösi? ”Kulttuuritalossa oli pieni sali, joka taitaa olla yökerhona nykyään, ja sinne tehtiin Kultainen vasikka. Maria Jotunia, kyllä. Se ei ollut ihan mun parhaimpia töitäni, mutta kyllä mä sen läpi sitten sain. Kari Heiskasen kanssa tehtiin sinne samaan saliin aikaisemmin Mies joka muutti elämänsä, johon porukalla kirjoitettiin teksti. Olin siinä kuuromykkä Buster Keaton. Kaikki muut höpötti ympärillä, mulla oli lopussa vain pitkä monologi siitä, että miksi lopetin puhumisen. Olisin mielelläni tehnyt lopputyöni siitä. Lopputyön piti kuitenkin olla myös puheen lopputyö, joten se monologi ei ihan riittänyt. Täytyy muuten nyt hiukan brassailla. Meidän kurssi on ensimmäinen ja edelleen ilmeisesti ainoa, joka on kokonaisuudessaan valmistunut ajallaan!”

 Eli missä eri teattereissa olet näytellyt? Taisitkin ne jo mainita… ”En mä oo ollut kuin Ahaa Teatterissa ja Kansallisteatterissa, täällä kiinnityksellä vuodesta 2007. Olin aikoinaan myös osana isoa jengiä perustamassa KokoTeatteria ja siellä olin parissa jutussa mukana. Ei mulle oo koskaan tullut sellaista oloa, että virkavapaalle pitäisi lähteä. Keväällähän tulee 30 vuotta valmistumisesta. Mihin tää aika oikein kuluu? Vähän ajattelin, että oliskos kohta ensi-iltaan tuleva monologini Vanja jonkinlainen juhlanäytelmä, mutta en oo oikein sen tyylisten juhlien ystävä. Mielelläni käyn kyllä muiden taiteilijajuhlissa, mutta sellainen ”prinsessapäivä” ei oo oikein mun juttuni.”

Jotuni/Kansallisteatteri (c) Mitro Härkönen

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen tai käänteentekevä roolityösi tai koko proggis. ”Varasto-näytelmä oli hieno ja monin tavoin tärkeä. Siinä sain tehdä Rouskun roolin. En ole montaakaan pääroolia tehnyt. Karvisen Jani oli Raninen. Käytiin Saksan Wiesbadenissa asti esittämässä sitä. Suomessa asuva saksalainen Stefan Moster oli kääntänyt tekstin ja dubbasi sitä lasikopissa livenä esityksessä! Oli todella kuuma, ovet ja ikkunat oli auki ja ulkoa kuului jalkapallon MM-kisoja, jotka oli silloin Saksassa. Vieressä oli puisto, jossa 20 000 saksalaista oli hurraamassa Saksan matsille. Tekstihän on aika hauska. Mä puhuin suomeksi replan, näin kopissa dubbaaja-Stefanin suun liikkuvan ja hetken kuluttua yleisö nauroi. Kaikki reaktiot tuli sekunnin perässä. Käsittämätön meininki! Ja ulkona kansa huutaa jalkapallolle. Esityksen jälkeen mentiin Janin kanssa läheiseen henkilökunnan baariin kaljalle. Juotiin siinä bisseä ja katsottiin matsia telkasta. Ykskaks viereen tuli nainen, joka alkoi kysellä, että mitäs me siinä oikein tehdään ja kohta varmaan alkaa hulinat, kun taas tota kauheeta jalkapalloa. Selitin jotain, että onhan tää ihan makeeta, kun jengi on niin innoissaan futiksesta ja vähän ihmettelin naisen käytöstä. Yhtäkkiä hän haukkui mut pystyyn siinä! Sanoi, että oon inhottava ihminen enkä tiedä mistään mitään. Tajusin sitten, että hän oli ollut katsomassa esitystä ja luuli, että olen sama henkilö kuin mitä lavalla olin. Piti mua täysin paskana ihmisenä! Se rooli näemmä osu ja uppos!”

 ”Joitakin vuosia sitten tehtiin vuorotellen Lehtosen Marin kanssa monologi Kaikki hienot jutut. Sitä oli todella nastaa tehdä. Esityksen erityispiirteenä oli, että esiintyjä roolitti muut näytelmän roolit katsojilla ja improsi heidän kanssaan monia kohtauksia. Se oli todella palkitsevaa. Ja miten hienoja rooleja katsojat teki! Siihen näytelmään liittyy muuten kiva anekdootti. Kesällä sain yllättäen meiliä näytelmän käsikirjoittajalta Duncan Macmillanilta. Hän kertoi näytelmän tulevan Lontoon West Endiin ensimmäistä kertaa ja pyysi Marilta ja multa muutamaa lyhyttä videota, jossa kerrottaisiin meidän esityksestä. Maailmalla näytelmästä on tehty nelisensataa eri esitystä ja ne näyttäis näitä videoita sitten ennen esitystä siellä Lontoossa. Duncan järkkäsi myös zoom-tapaamisen, jossa meitä oli eri puolilta maailmaa noin kolmisenkymmentä tyyppiä, jotka oli esittänyt sitä. Oli mahtavaa kuulla muiden kokemuksista ja kuulostella Lontoon esittäjien fiiliksiä ennen ensi-iltaa. Näytelmän viimeinen esitys täällä Kansallisteatterissa oli muuten myös Willensaunan näyttämön viimeinen esitys.”

Kaikki hienot jutut/Kansallisteatteri (c) Kastehelmi Korpijaakko 

 ”Kuutisenkymmentä ensi-iltaa mulla on ollut täällä näiden vuosien aikana. Oon saanut ja tykännyt tehdä lastennäytelmiä. Kiertuenäyttämöllä mä tein muutama vuosi sitten Kiasmaan entisten vankien kanssa Vapauden kauhu -nimisen esityksen. Neuvostoliitto-näytelmän kanssa taas kierrettiin palvelutaloja ympäri Suomea. Mulla on aina ollut ehkä vähän matkamiehen kaipuu. Ahaa Teatterinkin kanssa kiertäminenkin oli kivaa. Kiertuenäyttämöllä se kokonaisuus on tuntunut mukavalta ja antoisalta, kun on ollut ensin keräämässä tietoa kokemusasiantuntijoilta ja sitten mukana kirjoittamassa niitä näytelmiä. Niissä on ollut myös yhteiskunnallinen pointti. Vapauden kauhustahan sai alkunsa Porttiteatteri. Vapauden kauhua tehdessä tuli semmoinen havainto, että kun mä lähdin 15-vuotiaana tekemään teatteria, niin toinen osallistuja lähti rikosten pariin samanikäisenä, ja sitä ennen meillä oli ollut hyvin samanlaiset taustat. Miten pienestä elämä voikaan lähteä luisumaan sivuraiteille, ja vuosien jälkeen oltiin yhdessä tekemässä teatteria. Vapauden kauhun tekeminen oli todella koskettavaa ja silmiäavartavaa. Teatteritalon ulkopuolella toteutettava teatteri kiinnostaa mua edelleen.”

 Onko sinulle jäänyt erityisesti mieleen jokin oppi tai ohjenuora? ”Lukion ensimmäisellä luokalla oli valo- ja äänisuunnittelua ja opettaja sanoi, että teette mitä tahansa taiteen piirissä, niin opetelkaa joku tapa, jolla pääsette mahdollisimman nopeasti luovaan tilaan. Sitä mä oon yrittänyt miettiä ja hakea aina - välillä on vähän hankalaakin, etenkin jos samaa esitystä vedetään viikon sisällä paljon. Herää ajatus, että eikös me tämä tehty jo ja moneskos kerta nyt on menossa? Pitää löytää tapa, jolloin jokainen esitys olisi juhlapäivä. Tapoja on erilaisia. Välillä se on jumppailu, välillä suunsa puhtaaksi höpöttely. Väsyneenäkin yrittää pitää esitys ilon puolella.”

 Kerroitkin aiemmin, että mielestäsi herkkyys ja liikunnallisuus ovat vahvuutesi näyttämöllä? ”Kyllä, iän myötä tosin liikkuminen ei ehkä enää ole niin plastista. Toivoisin, että mua myös pidettäisi joviaalina työkaverina, vaikka aina en osaakaan tukea kollegoitani niin paljon kuin haluaisin. Toivoisin, että ihmisillä olisi turvallinen olo tehdä töitä mun kanssani.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Akrobaattijutut oli ennen. Oon edelleen erittäin hip hop -henkinen kaveri, räppään jos tilanne tulee kohdalle. En nyt tiedä onko sekään mikään varsinainen taito.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Soittotaito! Yhden maskeeraajan kanssa perustettiin muskariryhmä Kansallisteatteriin. Tritonus-näytelmää varten opettelin soittamaan kuusi biisiä bassolla. Mähän myös ostin itselleni heti kolme bassoa. Haluaisin oppia soittamaan sitä kunnolla. Kallion lukiosta alkaen mulla on ollut basso, enkä mä oo kolmessakymmenessäviidessä vuodessa oppinut soittamaan sitä… Kuten sanoin aiemmin, mulla on välillä keskittymisen kanssa vähän tekemistä. Opettelemisen kanssa alkuvaihe menee hienosti, sitten pitäisi siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja mulla alkaa vähän lipsua. Laulamisessakin menen enemmän fiilis kuin taito edellä.”

 Onko sinulla ollut muuta urasuunnitelmaa? ”Armeijan kävin laivastossa. Ehkä mä olisin voinut suuntautua merenkulkualalle. Sosiaalialalle voisi olla nykyään kiinnostusta, ja ehkä liikunta-alalta jonkinlainen valmentaminen tai liikunnanmaikkana toimiminen. Harrastuksellista intohimoa on rakentamiseen ja puutöihin, mutta ehkä parempi kaikille, että pysyy vain harrastuksena.”

Isän maa/Kansallisteatteri (c) Saara Autere 

 Ehditkö käydä itse teatterissa ja millaiset esitykset kiinnostaisi, jos aikaa olisi? ”Jonkin verran ja suurimmaksi osaksi täällä Helsingissä. Lontoossa ja Berliinissä oon myös käynyt. Usein on niin, että oon itse silloin töissä kun pyörii jokin kiintoisa esitys ja sitten liput onkin jo menneet. Eniten mua vetää pienemmät teatterit ja välillä vaikkapa TeaKin näytökset. Siellä on ollut paljon kiinnostavaa ja hyvää energistä tekemistä. Myös uudet, ulkomaalaiset tekstit kiinnostaisi, niitä vaan tehdään harmillisen vähän. Nykydraama kiinnostaa, ei mulla tosin klassikoitakaan vastaan mitään ole, mutta jostain yllättävästä kulmasta. Luovuus ja uudenlainen ajattelu kiehtoo.”

 Mainitse jokin näkemäsi esitys, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen? ”Q-Teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä oli kyllä mainio, samoin Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle. Molemmat Akse Petterssonin ohjaamia.”

 Onko sinulla ollut omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet näyttelijöinä? ”Martti Suosaloa ihailin kovasti nuorempana. Suuresti kunnioitan Juhani Laitalaa ja Taisto Reimaluotoa. Sen lisäksi, että he ovat loistavia näyttelijöitä, he ovat mulle esikuvia myös hyvästä työtoverista. Ulkomaiset ihailemani näyttelijät vaihtelee, varsinkin brittejä on tolkuton määrä ja etenkin heistä tykkään. Mutta nyt kun kysyit, niin Stephen Graham on kova! Mulla on sellainen olo, että hän on oikeasti aika maanläheinen kaveri. Hänen kanssaan voisin lähteä vaikka kaljalle. Vanja-näytelmää briteissä esittänyt Andrew Scott on kiintoisa myös, ja yhdysvaltalainen Jeremy Allen White. Hänessä on jännä levottomuus. Ja David Thewlis, tietysti! Jestas! Kävin muuten Krakovassa ja siellä linnan lähettyvillä on Avenue of Stars, jossa on Thewlisin kädenjäljet painettuna. Kävin sitten polvillani painamassa omat käteni siihen päälle eli säkin oot tavallaan nyt kätellyt David Thewlisiä!

 "Mä tykkään siitä, että näyttelijästä näkee, että hän on tehnyt valintoja, rohkeitakin. Silleen ”tää olis nyt tämmönen” -hengessä. En mä dissaa hyvin tehtyä roolitusta, mutta kyllä se sykähdyttää kun joku tuttu näyttelijä yllättää tekemällä jotain ihan muuta kuin odottaisi. Mä usein etsin referenssejä ja innoitusta Mike Leigh’n tai Coenin veljesten leffoista. Niissä on sellaista kohotetun realistista näyttelijäntyötä, josta pidän.”

 Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Vastataan nyt se David Thewlis, ettei käy niin että Andrew Scott ilmestyy yllättäen katsomaan Vanjaa ja sitten meikäläiselle tulee hiki!”

 Andrew ei taida seurata meikäläisen blogia, vaan mistäs sitä tietää. Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Thom Yorken tai Damon Albarnin kanssa tai antaisin heidän ainakin säveltää sen.”

 Mitäs me laulaisimme karaokessa? ”Ootko nähnyt Hamilton-musikaalin? Vedettäiskö siitä jotain? Tai sitten tietysti Big Countrya! Mun karaokelaulannassa on se ongelma, että oon hemmetin hyvä osaamaan kertosäkeitä mutta muut osat ei sitten oikein lähde. Kuvittelen osaavani koko biisin, mutta sitten kun teksti rupeaa värjääntymään ruudulla, niin mulla ei oo mitään hajua mitä pitäis laulaa. En oo ehkä myöskään mikään heittäytyjätyyppi karaokessa.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Yritteliäisyys ja vilpittömyys ihmisissä inspiroi. Se, että vaikka aina ei oo ihan hirveesti taitoa, niin heittäytyy ja vetää täysillä. Se, että joku näkee tutun asian toisin, omanlaisesta näkökulmasta.”

Vanja/Kansallisteatteri (c) Nico Backström

Mitä sinun mielestäsi on teatterin taika? Onko se pelkkä myytti vai onko se oikeasti olemassa? ”Yleisö tulee katsomaan esitystä ja uskoo sen hetken, että se maailma on oikeasti olemassa. Meillä ihmisillä on kyky uskotella itsellemme, että tää on tietyllä tavalla totta ja liikutummekin siitä. Ainakin hetkellisesti uskomme niin. Eikä tarvitse edes uskoa! Me hyväksytään se, että nämä on nyt tän leikin pelisäännöt. Se auttaa meitä myös ymmärtämään toisiamme, rakentaa empatiaa. Ja se on myös yhteisöllinen kokemus.”

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”En tiedä mitä nyt on tapahtunut, kun musta on tullut yli viiskymppisenä melkein joka juttuun Kansallisteatterin tanssiryhmä ja mut pistetään jumppaamaan kaikenlaisia tanssinumeroita, joka on itse asiassa ihan kivaa. Eli mun pitää lämmitellä kunnolla. Luurit päässä jorailen menemään ennen esitystä ja kun tarpeeksi mokailee ennalta kollegoiden silmissä, ei näyttämölle meneminen jännitä enää niin paljon. Oon kuunnellut nyt Jotunissa samaa kolmea biisiä ja niiden tahdissa pomppinut, kerran päätin vaihtaa yhden ja esitys meni heti ihan vihkoon! Lisäksi mä käyn tekstiä läpi aika usein, en luota omaan päähäni. Mä käyn ennen maskia tai maskin jälkeen tekstin läpi.”

 Kerro joku sählinki lavalta. ”Ei ehkä lavalta, mutta esityksestä: Oltiin Ahaan keikalla eräässä eteläsuomalaisessa maaseutukunnassa. Siellä oli iso kokoojakoulu, jonne yläastelaiset tuli suurin osa koulukyydillä. Meillä oli Ahaassa semmoinen nyrkkisääntö, että 250 katsojaa on maksimi per esitys. Muuten on levotonta. Tähän esitykseen oli kuitenkin tungettu jumppasaliin yli neljäsataa teiniä. Oli perjantai ja koulu loppui siihen esitykseen. Me aina pyydettiin, että koulun välituntikellot laitettais pois esityksen ajaksi, koska jengi tuppaa reagoimaan niihin tietyllä tavalla. No, nyt ei oltu laitettu ja kymmenen minuuttia ennen esityksen loppua, siellä loppuratkaisun havinoilla, kello sitten soi. Valehtelematta 350 koululaista nousi samaan aikaan pystyyn ja käveli ulos salista, niinku ei mitään. Höpöttelivät, lampsivat ja sopivat iltamenoja. Koko meidän jengi seisoi suu pyöreenä lavalla ja katsoi koulukyyteihin suuntaavia selkiä. Viidessä minuutissa koko sali, lukuunottamatta varmaan joidenkin opettajien ja koulun talkkarin lapsia, oli tyhjentynyt. Vedettiin epäuskoisena niille sitten se loppukymmenminuuttinen.”

 *Tässä vaiheessa sitten aika loppui kesken (kiitos ennen nauhoitusta tapahtuneiden musiikkikeskusteluiden) ja loput kysymykset on esitetty meilitse.*

 Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Ihan just tulee ensi-iltaan Jussi Moilan kirjoittama Isän maa (*14.1. 2026). Sen piti olla ensi-illassa jo yli viisi vuotta sitten, mutta korona katkaisi sen harjoitukset. Nyt yritetään uudestaan vähän uusiutuneella porukalla. Sen jälkeen samalle Taivassalin näyttämölle tulee Vanja (*ensi-ilta 25.3. 2026). Se on sovitus Anton Tsehovin Vanja-enosta mutta niin, että yksi näyttelijä näyttelee kaikki kahdeksan roolia. Siinähän tää kevät meneekin sutjakkaasti.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Älä ota ittees niin vakavasti! Mä sain nuoruuden YT- ja TeaK-ajoista sellaisen pakkomielteen, ettei oikeen mikään tunnu lavalla riittävän. Sellaisen riittämättömyyden taakan. Siitä tässä on nyt 30 vuotta opetellut eroon.”

 Kerro joku erityisen hyvä muisto. "Lasten syntymät on sellaisia onnen hetkiä, joita on vaikeeta edes sanoittaa. Me asuttiin ja asutaan edelleen lähellä Kätilöopistoa. Kesäinen Limingantie Kumpulassa on mun onnen katu. Sitä pitkin kuljettiin se kilsan matka Kättärille kummankin lapsen synnytykseen. Isyys on mun tärkein ja paras roolini. Ja kyllähän myös se hetki, kun mentiin Ehrensvärdintien koululle katsomaan TeaKin tuloksia ja oma nimi oli listassa, on euforiassaan lähes ylittämätön. Ne on mun elämäni tarkeimmät yksittäiset hetket."

 Osaatko imitoida ketään? ”Pakolliset Spede ja Jouko Turkka. En niiden takia kuitenkaan jättäisi tätä päiväduuniani."

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi tyylilajiltaan ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi tragikomedia, jolla toivottavasti on onnellinen loppu. Mua esittäisi ehkä joku harrastajanäyttelijä, joka vetäis fiiliksellä eikä liialla taidolla."

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? "Mä voisin olla Toleranssimies tai Pajupoju. Mulla on aika hyvä vitutuksensietokyky ja pitkä pinna. En ihan heti napsahda poikki. Pääasia kuitenkin ois, että sais pitää trikooasua, jossa on feikki-sixpack ja viitta."

 Jos ihminen vetäytyisi talvipesään ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Palapelin tai nanogram-ristikon. Mun unenlahjoilla joku hemmetin pitkä ja tylsä kirjakin voisi olla hyvä."

Ilja ja Talle pakkasessa

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään tai mielenkiinnosta katsomaan, minne menisit? ”Alkuräjähdys kiinnostelee. Samoin dinosaurukset. Rooman historia ja viime vuosisadan Berliini kaikkine käänteineen on taas niitä ihmisen historian kiinnostavimpia aikoja."

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mistä kumpuaa tuo meitä teatterilaisia erityisesti ilahduttava valtava kiinnostuksesi teatteriin? En tiedä montaa, jotka yhtä innokkaasti ja laaja-alaisesti katsoisivat teatteria ilman, että se on heidän työnsä."

 En taida itsekään tietää perimmäistä syytä. Olen huomannut sen, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän viihdyn omissa oloissani ja tunnen ihmisten keskellä oloni ulkopuoliseksi ja "yksinäiseksi sudeksi". Moni pitää minua hyvin puheliaana ja ulospäinsuuntautuneena, mutta todellisuudessa olen introvertti ja tavallaan valitsen ne, joiden seurassa olen puhelias. Teatteri on ainut paikka, jossa tunnen oloni kotoisaksi ihmisjoukon keskellä enkä tunne oloani ulkopuoliseksi, vaan olen osa jotain. Teatteri on vuosien varrella auttanut minua käsittelemään moninaisia tunteitani ja ymmärtämään muita ihmisiä, opettanut empaattisuutta ja auttanut jaksamaan arjessa. Pitkä tauko teatterista toi vieroitusoireita, kaipasin yhteisen asian äärellä olemista. Ja haastattelutilanteet ovat vuosien varrella tehneet minut rohkeammaksi ja avoimemmaksi, osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin puhumallakin. Tiedän myös sen, että joskus koittaa päivä jolloin en pääse enää katsomoon ja en tiedä miten minun sitten käy. En odota sitä päivää mutta tiedostan faktat. Sitä ennen kalenterini täyttyy kiintoisista jutuista, on koko ajan jotain mitä odottaa!

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? "Suurkiitos, että tulette katsomaan esityksiä! Suomalaiseen kulttuuriin kohdistuu tällä hetkellä rajuja talousleikkauksia, jotka vaarantavat suomalaisen kulttuurin olemassaolon ja vievät tulevaisuudennäkymiä varsinkin nuoremmilta taiteentekijöiltä. Se, että yleisö osallistuu kulttuuritapahtumiin ja ostaa kirjoja, levyjä tai kuva- ja muuta taidetta, osoittaa, että suomalaista kulttuuria tarvitaan ja se on tukemisen arvoista."

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? – Sivellin (Ihan hatusta. Tää on kiva lausua)

2. Mistä sanasta pidät vähiten? – Nitistää (mistä näitä kumpuaa)

3. Mikä sytyttää sinut? - Yhteistyö

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Väsymys

5. Suosikkikirosanasi? - Perkele

6. Mitä ääntä rakastat? – Vauvan nukkumistuhinaa

7. Mitä ääntä inhoat? – Hammaslääkärin pora

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? – Ammattijalkapalloilija (ehkä vähän nuorempana kuitenkin)

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? – Presidentti tai pääministeri. Ylipäänsä mikä tahansa ammatti missä joutuu tekemään päätöksiä, jotka vaikuttavat monen ihmisen elämään.

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? – Tervetuloa! Pukukopit on tästä vasemmalle. Pelaat tänään keltaisessa joukkueessa Pelen ja Beckenbauerin kanssa. Illan artistina on Prince.