Katri - musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakosken Apianniemi

 Kesäperinteitä pitää olla, ja niihin kuuluu ehdottomasti visiitti Valkeakosken Apianniemeen Suomen Kesäteatteriin. Matkalla mennen tullen etelän suunnasta voi ihastella Sääksmäen sillan upeita järvimaisemia ja perillä ennen esitystä herkuttelut tietysti Mokkapirtissä, joka on käsite jo sinänsä. Jonosta päätellen moni muukin oli samoilla suunnitelmilla lähtenyt liikenteeseen. 

Katri Helena (Natalil Lintala)

 Myönnän heti alkuun, etten ole koskaan ollut Katri Helenan varsinainen "fani", vaikka toki kunnioitan hänen hienoa ja pitkää uraansa. Tohmäjärven tyttö lauloi puhelinlangoista jo vuosia ennen syntymääni ja tuntuu siltä, että useat hänen kappaleistaan ovat olleet tavalla tai toisella elämässäni aina mukana. Kävi heti esityksen alkupuolella nimittäin niin, että tutun laulun sävelten kajahtaessa ilmoille minua alkoi täysin yllättäen itkettää. Tuli jokin välitön muisto suoraan lapsuuteeni, aikaan jolloin ei ollut huolta huomisesta ja kesät kesti ikuisuuden. Nostalgiapisteitä ropisikin laariin lähes jokaisen kappaleen myötä, ja tuttuja lauluja tulkitsivat vuorollaan muutkin kuin Katri Helena (Natalil Lintala, jolla paikoin hämmentäväkin yhdennäköisyys). 

 Sen verran usein olen Valkeakoskella katsomossa istunut, että tietää mitä tuleman pitää, niin hyvässä kuin pahassakin. Loistava bändi ja upeita tulkintoja, aika vauhdilla käänteestä toiseen etenevä käsikirjoitus, menestyksiä ja menetyksiä sekä muutama sivuhahmo nauruja irrottamassa. Kylänmiehen (Mikko Huoviala) pitää piipahtaa lavalla, mutta Reetu... No, suurinta osaa yleisöstä tuntui Reetunkin kohkaus huvittavan, ja pääasia että kansa viihtyy. Ilkat Sysimetsä ja Lipsanen on kyllä nähty jo niin moneen kertaan, samoin Toivo Kärki ja Junnu Vainio. Toki ymmärrän sen, että heillä on ollut todella suuri merkitys etenkin uran alkutaipaleella monelle artistille. Piristävänä "uutena hahmona" lavalla piipahti Jyrki Hämäläinen (Rasmus Koskinen).

Rasmus Koskinen

 Erityisen mieleenpainuva ja itselleni koskettavin kohtaus koettiin Rasmus Koskisen toimesta (Juha-pojan roolissa). "Lintu ja lapsi" on mielestäni yksi maailman kauneimmista lauluista ja kosketti minua kovasti pikkutyttönä jo ilmestymisvuonnaan 1977. Taas minua vietiin ja luulin ennalta, että herkistyisin eniten vaikkapa kappaleiden "Ei kauniimpaa", "Mun sydämeni tänne jää" tai "Syysunelma" myötä. Niihinkin liittyy paljon lapsuusmuistoja, toki olen letkajenkankin tahdissa joskus hypellyt.

 Aiemmiltakin vuosilta tuttua porukkaa nähdään ja kuullaan lavalla, ja itselleni tämä on se Valkeakosken suurin vetonaula ja syy vetää ostohousut jalkaan. Takuuvarmaa laatua, jonka työskentelyä on suuri nautinto seurata. Nimiroolissa siis loistaa valovoimainen Natalil Lintala. Joni Leponiemi oli ihanan inha joka suuntaan flirttaileva Panu Rajala ja toisaalta symppis Rautavaaran Tapsa, Lauri Mikkola taas vakuutti suurena rakkautena Timo Kalaojana ja "kalakaveri" Tommina. Rotunaisia kolmin kappalein edustivat Heidi Kirves (äiti ja Paula Koivuniemi), Ushma Olava (toimittaja ja Marion Rung) ja Leea Lepistö (tytär ja Lea Laven). Harri Penttilä herkisti laulullaan isän roolissa.

Leidit lavalla (vasemmalta Marion, Lea Laven, Katri Helena ja Paula Koivuniemi)

 Loppupuolella yllätti rajuhko vesisade, mutta mikäs meillä oli katoksen alla ollessa. Sekin hyvä puoli Valkeakoskella on, että ei ole huolta kastumisesta, ei katsomossa eikä lavallakaan. 

 Jos Kaija Koo kehottaa tempaisemaan korkkarit kattoon, Katri Helena toteaa napakasti "töpseli seinään" ja se onkin maanläheisempi ilmaus sille, että nyt tehdään eikä meinata. Siksi kai kansa häntä niin paljon rakastanut onkin. Tästä innostuneena aion vihdoinkin katsoa Yle Areenasta konserttitallenteen Katri Helenan viimekesäisestä viimeisestä konsertista.

 Valkeakoskella esityskausi jatkuu 8.8. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KATRI - MUSIKAALI / Suomen Kesäteatteri 

Ensi-ilta 11.6. 2026 Apianniemessä Valkeakoskella, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Natalil Lintala, Joni Leponiemi, Lauri Mikkola, Harri Penttilä, Rasmus Koskinen, Mikko Huoviala, Heidi Kirves, Leea Lepistö ja Ushma Olava

Ohjaus Heikki Paavilainen, käsikirjoitus Tuomas Marjamäki ja Heikki Paavilainen, koreografia Katri Riihilahti, kapellimestari ja laulujen sovitus Ali Ahmaniemi, puvustus Arja Sahno, kampaukset ja maskeeraus Pirjo Laihiala, lavastus Heino Pekkarinen sekä äänisuunnittelu Samuel Merisalo ja Jesse Soini

Orkesteri : koskettimet Ali Ahmaniemi/Kalle Ruusukallio, kitara Sampsa Rättäri/Marko Karhu, rummut Jimi Hautamäki/Kristian Suninen, basso Teemu Broman ja puhallinsoittimet Antti Hynninen

Esityskuvat (c) Kimmo Mäkiselkä 

Titanique / Tampereen Komediateatteri

 Uusintareissuja tulee nykyään harrastettua aika harvoin, mutta kyllähän oli hypättävä Titaniquen kyytiin vielä kerran, kun oli mahikset. Blogini "uuden tulemisen" ensimmäinen kirjoitus on juurikin Titaniquesta, joka oli syyskuun puolivälin paikkeilla ensi-illassa Riihimäen Teatterissa. Riksun jälkeen esitys matkasi Aleksanterin teatteriin Helsinkiin ja marraskuussa sai ensi-iltansa vielä Tampereen Komediateatterissa, jonne minäkin nyt tähtäsin. Mielestäni tämänkaltaiset yhteistyökuviot ovat erittäin tervetulleita, kun ei olla jämähdetty yhdelle paikkakunnalle vaan mahdollistetaan katsomiskokemus niillekin, joilla ei ole syystä tai toisesta mahiksia reissaamiseen. Näyttelijätkin näkevät samalla uusia maisemia ja kasvoja yleisön joukossa. 

 Tässä linkki alkuperäiseen blogitekstiini, jossa lueteltuna kaikki työryhmän jäsenet. Tällä kertaa oli pienoinen paikkaushomma, kun Maija Siljanderin tilalla kapteenin roolissa nähtiin valovoimainen Kia Laitakari. Titanique-musikaaliparodia siis kertoo periaatteessa leffasta tutun Titanicin juonen, ei-niin-pienellä Céline Dion -lisällä maustettuna (roolissa huikea Sanni Lehto).

 Puolessa vuodessa ehtii katsoja paljon unohtamaan ja varmasti osa jutuista oli matkan varrella muuttunutkin ja saanut ainakin mukaansa paikallisväriä. Nyt istuin eturivissä (Teatteri Jurkka ja Kansallisteatterin Taivassali lie ainoita paikkoja, joissa vapaaehtoisesti oikein itse hakeudun eturiviin) ja tulihan siinä bongailtua kaikenlaista uutta, kuten lukuisan määrän esiintyjien alushousuja. Tai minne nyt katse sitten sattui hakeutumaan vahingossa tai tarkoituksella, päättäkää itse! Itsekin "jouduin" mukaan parissa kohtaa, en kuitenkaan housujeni puolesta. Kovasti huvitti Jackin (Jon-Jon Geitel) parkour-hommat ja kyllähän se Lauri Ketosen Ruthin avautuminen ON järjettömän hauskaa seurattavaa. Edelleen vaikutuin erityisesti lauluvoimasta ja vähän kyseenalainenkin huumori upposi Titanicin lailla meikäläiseen. 

 Onhan tämä erittäin viihdyttävä kokonaisuus, lahjakkuutta lavan täydeltä. Yleisökin tuntui nauttivan lauantain päivävedosta, mitäpä sitä kauniina aurinkoisena lauantaina muuta tekisikään kuin istuisi teatterissa nauramassa ja rentoutumassa. Onko tämä siis uusintareissun arvoinen homma? NO VITTU ON! (anteeksi kirosanat, tietäjät tietää -klisee sopii tähän kohtaan)

 Titanique seilaa vielä 2.5. asti Tampereen Komediateatterissa, joten hyvin ehtii katsomaan!

Esityskuva (c) Nils Krogell

(Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

Titanique-musikaaliparodia / Riihimäen Teatteri

Totta se on, Teatterikärpäsen blogi on noussut kuin Feeniks-lintu uudelleen siivilleen, ehkä aluksi hiukan räpiköiden, joten suonette sen minulle anteeksi. On jo pitkään ollut pieni polte palata kirjoittamaan, joten tässä sitä ollaan - halusitte tai ette. Maltoin pysyä lähes kuusi vuotta poissa! Teatterimyönteisiä kirjoituksia näkee nykyään kovin vähän, jotain oli siis tehtävä. Blogini uudelleenviritys olkoon minun tekoni osoittaa kulttuurimyönteisyyttä ja arvostusta alaa ja sen tekijöitä kohtaan. Tässä välissä olen edelleen ahkerasti käynyt teatterissa, toki vähemmän kuin ns. ruuhkavuosinani ja enemmän valikoiden. Olen hyväksynyt aikoja sitten sen, etten kaikkea kiintoisaa ehdi enkä pysty näkemään ja tiedoksi jo tässä vaiheessa - kaikesta kiinnostavastakaan en aio kirjoittaa, jos en osaa sanoittaa aatoksiani muutamaa lausetta enempää. 

"Kaikki joukolla jäätä särkemään"

 Ja sitten suoraan asiaan... Paluu blogimaailmaan tapahtui ns. "pehmeänä laskuna" ja teoksella, josta on suhteellisen helppo kirjoittaa ilman, että tarvitsisi pitkään miettiä syntyjä syviä. Koko päivän oli soinut päässäni jostain syystä Anita Hirvosen "De va kukku de" ja mitä lähemmäs Riihimäkeä saavuttiin, sitä enemmän soi "sinä olit jäävuori meressäin, se oli Titanicin yö" ja Hirvoska vaihtui lennossa Frederikiin. Riihimäen Teatterissa sai siis 18.9. ensi-iltansa musikaaliparodia Titanique, joka yhdistää Titanic-elokuvan tutut, rakastetut kohtaukset ja hahmot sekä erään legendaarisen laulajan kappaleet. Frederikiä ei kuitenkaan kuulla eikä onneksi nähdä, vaan Céline Dionia! Haluatteko muuten kuulla minun varhaisimman muistoni Titanicista? Kerron sen silti. Kun Reetun aiemminmainittu kappale ei päässytkään edustamaan maatamme Euroviisuissa, minä kostoksi köytin itseni hyppynarulla vanhempieni sängynpäätyyn. Siitäs saivat postikorttiäänestäjät ja kaikki, joiden mielestä reggae on ok!

Itse Céline Dion!

 Matkaan lähdettiin Titanic-museon kautta ja pian jo ollaankin James Cameronin eeppisen suurelokuvan maailmassa, neitsytmatkalleen suuntaavan Titanicin kannella. Yllättävää kyllä, kaikkeen tulevaan meidät oppaan lailla johdattaa itse Céline Dion (Sanni Lehto), kas kun hänkin oli jostain kumman syystä läsnä tapahtumien keskellä. Syykin tähän selviää myöhemmin... Kaikki tutut hahmot ovat paikalla. Viehättävä Rose (Ushma Olava) kera topakan Ruth-äitinsä (Lauri Ketonen) ja kovin itseriittoisen muka-kaikkien-naisten-unelma sulhasensa Calin (Tuomas Korkia-Aho, mites tuntuukin olevan elementissään näissä...), uppoamaton Kathy Bates eikä kun Molly Brown (Hanna Kaila), keskijakaus-polkkatukkainen nuorukainen Jack (Jon-Jon Geitel) ja tietysti itse kapteeni (Maija Siljander). 

Kapu pulassa 

 Täytyy myöntää, että minulla oli pikkuruisia ennakkoluuloja tätä konseptia kohtaan ja lähinnä siksi, että miten Céline Dionista saisi irti huumoria. Näin ensi-illan lukuisien väliaplodien ja naurumyrskyn jälkeen on hienoa myöntää olleensa väärässä, sillä esitys ja sen täysin pitelemätön tyylilaji vei mennessään heti alkuminuuteilta. Erityisen mainiota tässä on se tapa, millä Céline-diiva tilanteisiin änkeää mukaan ja varastaa hetkessä kaikkien huomion ja koko shown. Sitä oikein jo odotti, että milloin säärtä ja vaaleita kutreja sivuverhoista vilahtaa, ja siinä hän jälleen oli - tuulikoneen edessä helmat ja hiukset hulmuten. Ja jestas mitä biisien tykitystä! Sanni Lehdolla on täydellisesti hallussa niin ääni kuin elkeetkin. "Wow!" ajattelin usein. Upea nainen ja nappivalinta tähän rooliin, eikä kyllä moitteen sanaa ole muissakaan. Sopivasti kieli poskessa ja ajoittain reilusti hallitun överiksi vedettyä menoa. Katsomon sai lähes riehaantumaan Rosen äitee kertomalla siitä, mikä kaikki ei ole reilua. Ja kyllä, naurusulakkeeni pikakärväytti eräs yllättäen päästä sinkoava peruukki! Olen aika helppo tapaus - peruukit, irtoviikset ja pulisongit kun ajoittain tarkoituksella lentävät tai vahingossa tippuvat niin tätä muijaa viedään. 

Ihqut Rose ja Jack 

 Niuhoille mielensäpahoittajille tämä ei kyllä sovi, sen verran ronskia on kielenkäyttö välillä joten pieni varoituksen sana on ennakkoon paikallaan. Pahempaa kiroilua kuulee kyllä ihan arkisin yläkoululaisia puolillaan olevassa bussissa, ja minähän en muutenkaan vähästä hätkähdä. En edes siitä, että todistettavasti silmieni edessä silitellään hellästi munakoisoa ja toisaalla keikutetaan miehistä lannetta varsin kutsuvasti. Ja ne intohimon hetkellä höyrystyvään lasiin painuvat kämmenet, grrrrr. 

 Céline Dionin tuotanto ei ole minulle juurikaan tuttua (paria poikkeusta lukuunottamatta), ilmeisesti kaikki kuullut kappaleet ovat hänen repertuaaristaan. Hienoja biisejä, eipä voi muuta sanoa, ja hienoja tulkintoja kaikki! Lauluvoimaa ja komediallista taituruutta tässä porukassa kyllä on. Improyllärikin mukaan mahtuu ja sääri- ja tukkakateutta aiheuttava jäävuori. Mainitsinko jo munakoison? Myös Gimmel, Glitter, Temu, Katri Helena ja Dawson´s Creek mainittu. Suomennos toimii. Kielellistä iloittelua, joka vaatii välillä nopeita hoksottimia. 

Cal ja Ruth

 Pimeneviin syysiltoihin ja hiljalleen alkavaan pikkujoulusesonkiin juuri passeli juttu on tämä. Katsomossa voi ottaa rennosti ja antaa rautaisten ammattilaisten hoitaa hommansa, osallistuminenkin on sallittua ainakin lopussa. Riihimäen lisäksi ja jälkeen Titanique seilaa Helsingissä Aleksanterin teatterissa ja myöhemmin myös Tampereen Komediateatterissa. Lisäinfoa alempaa löytyvästä linkistä. 

Teatterikärpänen suosittelee! Viihdyttävän tanssin, taidokkaan laulun ja kyseenalaisen huumorin ystäville etenkin. Onnistunut syyskauden avaus Riihimäen Teatterilta. Extrapisteet iskevästä soittolistasta ennen esitystä ja väliajalla. 

~ 

TITANIQUE-musikaaliparodia / Riihimäen Teatteri

Rooleissa : Jon-Jon Geitel, Sanni Lehto, Ushma Olava, Hanna Kaila, Lauri Ketonen, Maija Siljander ja Tuomas Korkia-Aho

Käsikirjoitus Marla Mindelle, Constantine Rousouli ja Tye Blue ; musiikin ohjaus, orkestroinnit ja sovitukset Nicholas James Connell, ohjaus Olka Horila, tekstin käännös Katja Peacock, laulujen käännös Hanna Kaila, musiikkituotanto Joona Kukkola, kapellimestari Maritta Manner, koreografia Osku Heiskanen, lavastus- ja videosuunnittelu Janne Teivainen, pukusuunnittelu Jarkko Valtee, tarpeistonsuunnittelu Karita Fallström-Autio, maskien ja kampausten suunnittelu Niko Sahlman, valosuunnittelu Tuittu Teivainen ja äänisuunnittelu Fabian Mäkilä

 
Tuotanto : Aleksanterin teatteri, Riihimäen Teatteri ja Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 18.9. 2025 Riihimäen Teatterissa (kesto noin 2h 15min väliaikoineen) 

Esityskuvat (c) Nils Krogell 

Titaniquen omilta nettisivuilta lisätietoa esityspäivistä ja muuta hauskaa infoa, kannattaa tsekata!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!

20 faktaa Ushma Karnanista

Yhteistyössä Teatterimatka.fi-sivuston kanssa toteutettu "20 faktaa" -haastattelusarja jatkuu jälleen. Nyt vuorossa upea Ushma Karnani, joka tällä hetkellä pääroolissa Lahden Kaupunginteatterin musikaalissa "Nunnia ja konnia".

(c) Jonna Öhrnberg

 Ushman faktapakettiin pääset tästä linkistä.

 Haluatko lukea pitemmän blogihaastattelun Ushmasta? Pääset lukemaan sen tästä.

Danny-musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Danny-musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakosken Apianniemi

Ensi-ilta 13.6. 2019, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Ansku Bergström (paitsi Tuulensuojaan/Daniel Paul)
Puvustus Arja Sahno, assistentti Sanna Lintula
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala, assistentti Hanna Heikkilä
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sampsa Rättäri, Teemu Broman ja Jimi Hautamäki

Rooleissa : Lauri Mikkola, Ilkka Koivula, Susanna Laine, Ushma Karnani, Erika Vikman, Harri Penttilä, Ronja Alatalo, Ansku Bergström, Janne Talasma, Sampsa Rättäri ja Osku Perkiö/Vilho Erävesi

 Ennen varsinaiseen esitykseen paneutumista muutamat omakohtaiset Danny-muistoni, olkaa hyvä! Joskus 70-luvun lopulla pappani huuteli olohuoneesta mummolassa, että "Tulkaapa katsomaan, telkassa on nyt Tanny ja Armi!" (ja nimenomaan lausuttuna Tanny, ei suinkaan Täni), ja siitä jatkumona Apu-lehden Armi ja Danny -paperinuket, joilla tuli leikittyä ja takuulla vähän samalla laulettuakin. Vuosikausia myöhemmin Danny oli pestattu esiintymään Wanaja-festareille ja siellä rokkikansa minä mukaanlukien naureskeltiin ennen Iso D:n vuoroa, vaan eipä naureskeltu pitkään. Danny tuli leopardikuosisissa tiukoissa housuissa lavalle ja otti tilanteen aika suvereenisti haltuun. En muista niistä festareista muuta kuin Dannyn shown ja sen, että yleisö villiintyi täysin ja hoilattiin Aaveratsastajia kuorossa. Jippijaijeeeee kaikui hienosti Linnanpuistossa. Sama meininki Reska-festareilla vuonna jotain. Myöhemmin pelasimme huviksemme keskenämme Aliasta mieheni kanssa ja hän loihe antamaan minulle seuraavanlaisen vihjeen : "Saatanan iso mies käärme pään ympärillä". Helppohan tuosta oli ottaa koppi. Tuorein muistoni on se, että vuosi sitten Danny saapui UIT:n ensi-iltaan, hänet oli helppo bongata yleisömeren joukosta aulasta, koskapa oli sen verran pitempi muita ensi-iltavieraita ja ohimennessään Hän katsoi minua suoraan silmiin. Voihan vau. Seisoskelin ystäväni kanssa sisäänpääsyä odottamassa ja ykskaks vieressämme seisoi Danny ja Lenita kuulumisia vaihtamassa ja tuli jotenkin sellainen olo, että nyt me tavalliset talliaiset olemme seuraan päässeet emmekä uskaltaneet hengittää hetkeen.

 Suomen Kesäteatteri Valkeakoskella on jo muodostunut käsitteeksi ja yhdeksi eteläisen Suomen suosituimmista ja idyllisimmistä kesäteattereista - kansa vaatii viihdettä ja sitä myös saa. Mitään yllätyksiä ei ole luvassa, ja miksikäs sitä hyväksitodettua reseptiä muuttelemaan. Tunnetun artistin ympärille viritelty esitys houkuttelee katsojia varmasti kauempaakin, ja menneinä vuosina olemme saaneet nauttia mm. Kirkan, Topi Sorsakosken ja Jari Sillanpään tuotannosta. Ilkka Lipsanen eli Danny on tästä porukasta poikkeus ainakin siinä mielessä, että hänen elämästään en koskaan muista lukeneeni mitään päihdeongelmajuttuja tai muita aallonpohjia - naissuhteista on kirjoiteltu ja ihmetelty sitten senkin edestä.

Dannyt

 Aika monessa aiemmassa musiikkinäytelmässä/musikaalissa on Danny piipahtanut lavalla vähän koomisessakin valossa sivuhenkilönä opettamassa Kirkalle lavaliikehdintää tai muuten vaan seisomassa jalat harallaan tyköistuva haalari päällään. Nyt on aika Dannyn astua päärooliin, ja Ilkkoja/Dannyja nähdään lavalla peräti kolme eri-ikäistä versiota. On pikkupoika-Ilkka (näkemässäni esityksessä roolissa oli TTT:n Billy Elliotista tuttu Osku Perkiö) tutustumassa isoisäänsä Algoth Niskaan (Ilkka Koivula) ja sitten vähän vanhempi nuorukainen (Lauri Mikkola) tutustuu The Islanders-bändiin ja siitähän se sitten lähtee pitkä ura käyntiin. Lauri Mikkolan lavakarisma on kyllä uskomaton, hänellä on tekemisessään mielettömän intensiivinen ote ja se lavaliikehdintä + ääni silkkaa hunajaa. Ilo silmälle ja korvalle on hän. Nahkahousuissa paidatta keekoilevaa Dannya seuratessa oli helppo ajatella miten hikistä mahtoi meno olla silloin, kun Danny-show käärmeineen kiersi ympäri Suomea. Sulakkeet kärvähtivät varmasti monessa mestassa. D-tuotanto haali suosikkilaulajia talliinsa ja muutenkin piti/pitää artistien puolta, tämä osuus minulla olikin kyllä tiedossa.

Nuori Danny paidatta 

 Tuttuun tapaan lavalla nähdään myös muita tunnettuja hahmoja aina Spedestä Katri Helenaan (olipas muuten aikamoisen reippaan kokonaisvaltainen tulkinta jälkimmäisestä Erika Vikmannilla) ja Kirkasta Olavi Virtaan (hiukan meni minulla roskia silmään ikääntyneen Olan vuoksi, roolissa Harri Penttilä), nähtiinpä myös ehkä Jyrki Hämäläinen (?) ja Andy McCoykin. Dannyn ympärillä on aina pyörinyt naisia ja sitäpä en muuten tiennyt, että ex-vaimo Liisa (Ushma Karnani) on vaateketju-Seppälän sukua. Vaikka asia ei minulle mitenkään kuulu, joskus on tullut mietittyä sitä, että miten Liisa ja Ilkka pysyivät sitkeästi yhdessä, vaikka kuvioihin tuli 70-luvun loppupuolella mukaan eräs Armi... Tulipa selvyys tähänkin.

 Miss Suomi 1977 Armi Aavikko (Susanna Laine) saa kruununsa ja lavalla Dannyt tekevät ns. läpystä vaihdon (itse asiassa katseella ja pään nyökkäyksellä) ja Ilkka Koivula hyppää Dannyksi. Armin ja Dannyn hellä duetto on kyllä tietynlainen sukupolvikokemus, jolta ei minun ikäpolveni ja sitä vanhemmat ole pystyneet mitenkään välttymään. Olihan se herttaista ja jotenkin viatonta ja söpöä, ja hirmuisen herkästi Susanna Laine Armia tulkitsee tässä. Roskia meni taas silmiin, kun luonnonlapsi Armi kirmaa hiukset hulmuten rantaan ja Danny katsoo kaihoten perään. Tuli sellainen olo, että nyt ymmärrän. Väliajalla ehdin mainostamaan miehelleni maailman huonoimmaksi musiikkivideoksi tituleerattua herkkupalaa (ohessa linkki) ja väliajan jälkeen näemmekin jonkinsortin toisinnon siitä ilokseni, tosin suomeksi. Miten sulavaa liikehdintää! Olin muuten muinoin tyttösenä vähän pihkassa videollakin nähtävään pitkänhuiskeaan Jari Samuliniin (kyllä, Airan poika), hän oli mielestäni mystisen kuuma. Melkein yhtä kuuma kuin Salomon ja Unisatu, tiukka kokohaalari ja tolppakengät.

Armi ja Danny 

 Olen lukenut Dannysta vuosien saatossa monia juttuja ja nähnyt kaikenlaisia haastatteluja, ja yhden asian olen pistänyt merkille. Hän on puhunut ja puhuu aina äärimmäisen kunnioittavasti ja arvostavasti kollegoistaan ja elämänsä rakkauksista, ei pahaa sanaa kenestäkään. Samalla tavalla mielestäni tämä näytelmä kohtelee Dannya niin artistina kuin musiikkivaikuttajana sekä Ilkkaa yksityishenkilönä. Hän on käsite ja elävä legenda. Jotenkin syvästi minua kosketti myös se, miten hienolla tavalla Armi Aavikon kohtalo käsiteltiin ja liitto Liisa-vaimon kanssa sinetöitiin. Kunnioittaen, ei mitenkään sensaatiohakuisesti.

 Tuttuja kipaleita on tämäkin esitys tietysti tulvillaan ja tälläkin hetkellä päässäni soi eräänlainen Danny-potpuri (Tuuliviiri, Amarillo, East Virginia, Seitsemän kertaa seitsemän ja "levotonta verta mulla virtaa suonissain"). Hienoja, vähän tuntemattomampiakin tulkintoja kuullaan. Laurin ja Ilkan lisäksi ääneen pääsevät eniten myös Erika, Harri ja Ushma. Erika Vikman on kyllä aikamoinen pakkaus ja miten mahtaa tosielämässä Iso D pysyä tämän sähikäisen perässä?! Vauhdikkaita tansseja nähdään myös (Anskun ja Jannen johdolla muidenkin kuvioita oli ilo katsella) ja erityisesti minua ilahdutti nähdä upea monilahjakkuus Ronja Alatalo lavalla pitkästä aikaa.

Naiset (vas. Ronja, Ushma, Erika, Ansku ja Susanna) 

 Hyvin oli Ilkka Koivulalla hallussa Dannyn elekieli haara-asentoineen ja päänheilahduksineen, eli luonnistuu muutkin kuin Topi Sorsakosken elkeet. Lauri Mikkola on nähty viimeksi korkkareissa HKT:n Kinky Bootsissa ja syksyllä hänet nähdään Työviksen Poikabändin riveissä, joten herkkua on luvassa jatkossakin. Kyllä meidän katsojien kelpaa! Ushma taas nähdään pääroolissa Lahden Nunnia ja konnia -musikaalissa! Hienoa!

 Valkeakoski houkuttelee väkeä bussilasteittain takuulla tänäkin kesänä. Meitä hemmoteltiin helteisellä säällä (onneksi järveltä kävi vieno tuulonen) ja kuumilla makkaroilla, vaihteeksi. Ainut asia mistä en varsinaisesti tykännyt oli ne joka väliin kommentoivat mummot, mutta muuta yleisöä tuntuivat mummojen jutut kovasti naurattavan. Muiden ilo ei ole minulta pois, joten se heille suotakoon. Andy McCoy hiukan ihmetytti myös...

 "Peruskauraa", totesi mieheni esityksen jälkeen "ja ei se Danny nyt niin kiinnosta mua". Kotona on sitten koko ilta soitettu Dannyn tuotantoa Youtubesta, laidasta laitaan. Tehtävä siis suoritettu, eli esitys teki vaikutuksen ja herätti mielenkiinnon tutkailla lisää.

 Esityskalenteri löytyy tämän linkin takaa.

Seuraavaksi suuntaan Turkuun Vartiovuoren Kesäteatteriin Robin Hoodin seuraan, mutta vasta juhannuksen jälkeen. Hyvää juhannusta siis kaikille!

ps. Olen nähnyt nyt kaksi kesäteatteriesitystä, ja molemmissa kirmailtiin keppihevosilla...

Esityskuvat (c) Daniel Paul

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Jani Rasimus
Malagaan-koreografia Daniel Paul
Puvustus Arja Sahno
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala ja Minna Lehtinen
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sami Ruusukallio, Jimi Hautamäki ja Sampsa Rättäri

Rooleissa : Jari Ahola, Martti Manninen, Heidi Kirves/Karoliina Vanne, Petra Ahola, Ushma Karnani, Harri Penttilä, Olli Herman/Jarno Hyökyvaara, Jani Rasimus, Niina Rajaniemi ja Kia Lehmuskoski

 Vähän yllätyin itsekin huomatessani, että Jari Sillanpään elämästä kertova "Rakkaudella merkitty" nousi minulla kesäteatterisesongin odotetuimmaksi esitykseksi. Tai mikä yllätys se nyt on, jos nimirooliin on saatu niinkin upeat herrat kuin Jari Ahola (vanhempi Jari) ja Martti Manninen (nuorempi Jari), lemppareitani molemmat. Ensi-illasta löysin itseni ihan eturivistä sattumalta...

 Minullahan on aika laaja musiikkimaku ja innostun erityylisestä meiningistä tilanteen mukaan. Lisäksi minulla on ei-niin-salainen Jari Sillanpää-menneisyys, johon sisältyy esimerkiksi "Liekeissä"-coverin kuuntelua autoradiosta siihen malliin, että saimme ylinopeussakot ja siitä lähtien liiallista intoutumista radiosta soivista kappaleista on kutsuttu meillä "siltsutukseksi" ja nykyään sen voi liittää mihin vain, myös Valkeakosken enskariin ajeluksi. Olen myös ollut pari vuotta sitten siltsuttamassa Jari Sillanpäätä Wanaja-festareiden eturivissä, ja varsin legendaarinen on kenties 90-luvun lopulla tehty konserttimatka Tampere-taloon äitini ja hänen työkavereidensa seurassa. Eräs porukkamme nainen sai ensin eräässä ravintolassa tarjottimelta niskaansa maidot, punaviinit ja viinakset ja tuli vielä taustatanssijoiden nykäisemäksi estradille tanssimaan Jarin kanssa Bum Bum Bum -kappaletta ja siihen vahvasti liittynyttä koreografiaa, juomista marinoitu takki päällä lemuten. Jotenkin henk.koht. tärkein muisto ajoittuu jonnekin 90-luvulle myös, kun JS oli konsertoimassa Hämeenlinnassa Hämeenkaaressa. Konsertin jälkeen hän kirjoitti faneilleen pitkään nimmarikortteja pöydän ääressä ja minä jonotin jännittyneenä jonon viimeisenä, sain nimmarini ja samalla ojensin Jarille laatikollisen Enkeli-suklaakonvehteja ja toivotin turvallisia ajokilometrejä keikoille. Muistan Jarin lempeän katseen ja kiitokset. Mukava kohtaaminen oli se, aikoja aikoja sitten. Olen seurannut Jarin uraa hissukseen tangokuninkuudesta lähtien, jotain täysin uniikkia hänessä on ja vähän surullisin mielin seuraillut viimeisimpiä ei-niin-mairittelevia käänteitä hänen urallaan. Ainakin yksi asia on tullut selväksi - kukaan ei ole täydellinen. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja haasteemme elämässä. Ihmisiä kuitenkin kaikki olemme, niin kaupantädit kuin tangokuninkaatkin.

Jarit Manninen ja Ahola (c) Rami Marjamäki 

 Aika usein tämäntyyliset käsikirjoitukset ovat olleet lajia syntymä-elämä-kuolema ja joka väliin sopivia kappaleita ja tuttuja hahmoja uran varrelta. "Rakkaudella merkitty" on siinä mielessä poikkeuksellinen, että päähenkilö on edelleen keskuudessamme, ja siinäpä on tietynlaista lisähaastetta näyttelijöillekin. Minulla oli ja on vahva luotto Jari Aholaan ja Martti Manniseen jo valmiiksi, mutta kyllähän se tietyllä tavalla kutkuttelee ajatuksia eri tavalla, kun musikaalin päähenkilö ei katselekaan menoa pilvenreunalta. Ruotsissa varttunut ujo poika haaveksii näyttelijyydestä ja haaveet kaatuvat siihen, ettei kukaan häntä kuitenkaan halua katsella. Jarin lisäksi lavalla nähdään äiti (Heidi Kirves), isä (Harri Penttilä), Sari-sisko (Petra Ahola), erinäisiä ihastuksia ja rakkauksia (Olli Herman) ja luottokaksikko (Ushma Karnani ja Heidi Kirves), jotka pitävät kiireisen miehen sekavat langat käsissä keikkamyyntiä ynnä muuta hoitaen. Niin syntyvät salmiakkikossut laivan baarissa ja saamme jännittää vuoden ´95 Tangomarkkinoiden pisteidenlaskua ja sitä, tuleeko 50-v juhliin Olympiastadionille yhtään ketään. Naiseksi pukeudutaan, tullaan julkisesti kaapista ulos ja katsotaan peiliin tarkemmin. Kiintoisaa käsiksessä on etenkin se, että sekä nuori että vanha Jari ovat lavalla useasti samaan aikaan. Vanhempi kommentoi nuoremman tekemisiä ja sanomisia ja toisinpäin, ja mikki vaihtuu lennossa. Laula sinä vuorostasi ja ota lavan eturamppi haltuun.

 Ja voi pojat, kyllähän sitä lauletaan. Sydämeni oli sulaa aina kun etenkin Martti Manninen oli äänessä, hän kun on sellainen unelmavävyn prototyyppi jo luonnostaan muutenkin ja hyvin samanoloinen kuin mitä Siltsu oli nuorempana mallimitoissaan - pukua, nauravaista siloposkea ja kirkasta katsetta. Olen varma, että katsomossa kehrätään ja saattaapa joku joutua ottamaan ylimääräisen nitronkin ja mikä parasta, moni katsoja ei ole aiemmin kuullut koko kaverista mitään. On mahtava tunne, kun näkee jonkun Martin kaltaisen tyypin ihan ensimmäistä kertaa ja pää on heti täynnä kysymyksiä. Kuka TÄMÄ on ja missä hän on tähän asti ollut? Jari Ahola taas tarjoaa hiukan rosoisemman Jarin, on nahkaa ja partaa ja mustia vaatteita - sama kirkas katse kuitenkin, reilusti pilkettä silmissä ja vahva läsnäolo. Tuijottelin tätä kaksikkoa pää kallellani ja varmaan typerä kestohymy naamallani, olihan se melkoista herkkua ja iloa niin silmille kuin korvillekin. Ja sielulle! Toisaalta taas tuijottelin Olli Hermania ja mietin, miten mies voi olla noin kaunis ja katseeni hakeutui usein myös Jani Rasimuksen sekä Kia Lehmuskosken ja Niina Rajaniemen kauniisiin, herkkiin tanssikuvioihin ja liikeratoihin. Osaispa itsekin tanssia.

(c) Rami Marjamäki 

 Kappalevalinnoissa korostui Jarin monipuolisuus - tuli niin tangoa kuin iskelmää, Livin´ la vida loca lanteenvatkauksineen sekä Gangnam Stylea pätkä. Olispa tullut Tähdet, tähdet -ohjelmassa nähty Holy Diver... Päteviä laulajia on porukassa tietysti muitakin, ja kaikki saavat omat hetkensä. Oma suosikkikappaleeni, "Valkeaa unelmaa" tuli isän ja äidin hienona duettona ja roska jos toinenkin meni silmääni. Olen muuten "laulanut" kyseisen kappaleen vuosia sitten lähibaarin karaokessa erään upeaäänisen miehen kanssa, tai lähinnä auoin suutani vieressä. Saimme valtavat aplodit.

(c) Daniel Paul 

 Syvimmin kolahti sitten "Sinä ansaitset kultaa". Eipä aiemmin käynyt mielessä, että sen voisi esittää myös niin, että vanhempi Jari laulaa (loppuneen rakkauden sijaan) nuoremmalle itselleen elämänohjeita siitä, miten jokaisen pitäisi kohdella itseään hyvin nyt ja jatkossa. "Rakas, onnea matkaan". Vaatii aikamoista kanttia sanoa itselleen niin ja katsoa peilistä itseään, kaikki virheet hartioilla ja elämää kuitenkin vielä edessä (ja koko kansa tuijottaa peilistä vastaan vielä). Voi kun osaisikin ihan jokainen aamu sanoa itselleen niin ja katsoa rohkeasti silmiin omaa kuvaansa. Melkein teki mieli halata Heikki Paavilaista tämän neronleimauksen johdosta. Lopuksi kajahti tietysti "Satulinna" ja kaksi Jaria lauloi sitäkin toisilleen käsi kädessä.

 Vaan kuinkas sitten enskarissa kävikään... Väki oli jo valmiiksi hurmoksellisessa tilassa ja sitten tulikin varsinainen pommi ja yllärien ylläri. Täysin lähes kirjaimellisesti puun ja katsomon takaa lavalle ilmestyi mikrofoni kädessä myös THE JARI SILLANPÄÄ ja koko Apianniemi oli räjähtää riemusta ilmaan. Moista huutoa yleisöstä en ole teatterissa aiemmin kuullut! Jari yhtyi Satulinnaan mukaan ja minua itketti kovasti, oikein kovasti. Liikutuksesta ja ilosta ja ylpeydestä - mietin yhä edelleen, että oliko se tottakaan ja olinko minä oikeasti paikalla kun tämä tapahtui ja lauloin siinä mukana.

Kolme Jaria (c) Daniel Paul 

 Valkeakoskella muhii aikamoinen hitti nyt. Janoan päästä uudelleen katsomaan. Minulle tuli varsin kohottunut olo tästä eikä vähiten siksi, että oli jäätävä vähän halailemaan tyyppejä esityksen jälkeen ja ketä meitä siinä nyt pyöri : oli Oksasen Ritvaa, Sorsakosken Topia, Grönin Eikkaa ja Virran Olaa ...

 ps. Lahjoitin muuten nuoremmalle Jarille cd-hyllystäni löytyneen keräilyharvinaisuuden vuodelta 1997 : sydämenmuotoinen Bum Bum Bum cd-single, joka oli maksanut tarrasta päätellen Anttilassa muinoin 39,90 mk.

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki ja ensi-iltakuvat Daniel Paul

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri Valkeakoski!)

Kirka / Suomen Kesäteatteri

Kirka / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Paavilainen ja Vexi Salmi
Ohjaus Heikki Paavilainen
Koreografia Jani Rasimus
Kapellimestarit Jimi Hautamäki ja Eero Pekkonen
Puvustus Arja Siekkinen ja Igor Sahno
Maskeeraus ja kampaukset  Pirjo Laihiala ja Emma Salo
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Rooleissa : Jari Ahola, Ushma Karnani, Irina Saari, Aleksandra Babitzin, Petra Ahola, Jani Koskinen, Mikko Huoviala, Jani Rasimus, Kia Lehmuskoski, Eero Pekkonen, Sampsa Rättäri ja Jimi Hautamäki

Tanssijat : Jani Rasimus ja Kia Lehmuskoski

Orkesteri : Eero 'Safka' Pekkonen, Jimi Hautamäki, Sampsa Rättäri ja Ali Ahmaniemi

 Sateella ja tuulella kyllästetty Suomenlinnan reissuni muutaman päivän takaa oli kaukainen muisto vain, kun helteisenä tiistaina saavuimme ystäväni kanssa kahdesta eri suunnasta samaan aikaan Valkeakosken linja-autoasemalle. Siitähän on ihan lyhyt kävelymatka kesäteatterille Apianniemeen. Miten muuten sattuukin joka vuosi hieno ilma tähän reissuun? Koskaan ei nimittäin ole Valkeakoskella vielä satanut. Kateellisena katselin taas lasten pulikointia vedessä ja teki mieli tempaista kaikki vaatteet pois ja hypätä veteen pommilla. Ei tosin ehkä niin hyvä idea.

Muska (Irina) ja Kirka (Jari Ahola) 

 Minä olen kyllä Kirkani kuunnellut ja muutamaan kertaa nähnytkin. Äitini on edelleen vannoutunut fani, joten kotosalla ei ole pystynyt mitenkään välttymään Kirkan musiikilta. Isäni mielestä Kirka oli ärsyttävä rääkyjä, mutta se toteamus ei ole paljoa painanut vaakakupissa. Kirkahan heavyvaiheessaan esiintyi Ahveniston Moottoriradalla järjestetyillä Giants of Rock-festareilla ja harjun toiselle puolelle ääni kantoi kivasti. Olen siis istunut keittiössämme äidin kanssa ja kuunnellut Kirkaa laulamassa heviä. Olikohan sama vuosi, kun tästä innostuneena menimme pummilla Ahveniston metsän kautta festareille juuri parahiksi kuulemaan ja katsomaan, kun Dio esitti 'Holy Diver'? Äidin kanssa, kyllä. Pari poliisia tuli kysymään, että onko tytöillä hyvä meininki. Oi aikoja. No, äidillä on edelleen keittiön seinällä kaksikin Kirkan nimmarilla ja omistuskirjoituksella varustettua fanikuvaa, ja muistoissani on edelleen se, kun äiti voitti paikallisessa nuorisovaateliikkeessä Kirkan arpomat farkut teinien nenän edestä. Ja kyllä, keväällä 2007 olemme äidin kanssa käyneet Hietaniemen hautausmaalla hiljentymässä Kirkan haudalla, joka oli vielä seppeleiden ja kukkien peitossa. Tarkoitus oli tällekin reissulle lähteä luonnollisesti äidin kanssa, mutta yllättävä ja harmittava sairastuminen esti tämänkertaisen visiitin. Vielä on onneksi kesää jäljellä.

 Kun tämä Kirka-musikaali viime vuonna julkistettiin, ehdin jo heti tuoreeltaan tekemään lyhyen muutaman lauseen koosteen juonesta vanhan tutun kaavan mukaan : Kirka syntyy, Kirka löytää bändin, Kirka rakastuu, Kirka villitsee, joku sukulainen kuolee, Kirka päästää ilmoille Leijat, Kirka lisääntyy, Kirka hengailee viisuissa, Kirka voittaa Syksyn sävelen, Kirka melkein Tanssii tähtien kanssa, Kirka menehtyy yllättäen. Näin jälkikäteen voi todeta, että nämäkin elementit olivat kyllä mukana, osittain vähän eri järjestyksessä tosin ja mukana oli paljon sellaistakin, jonka olin tyystin unohtanut mainita kuten Mestarit Areenalla ja Den glider in. Aiemminhan olin nähnyt Kirkan musiikkia sisältävän 'Kirkan lahje'-näytelmän (kulkee kaiketi enemmänkin nimellä 'Hetki lyö'), mutta tämä taisi olla ensimmäinen Kirkan elämästä kertova musikaali/musiikkinäytelmä. Täytyy sanoa, että onneksi sen teki Suomen Kesäteatteri eikä eräs nimeltämainitsematon mesta samasta maakunnasta.

Aleksandra, Irina, Ushma ja Petra 

 Katsomossa olin vielä selostamassa ystävälleni, miten sukat kuuluu päästää vapaalle ja taitella laatikkoon oikeaoppisesti (olin lukenut matkalla KonMaria ja järjestelyn jaloa taitoa), kun kadehdittavan muhkeine viiksineen lavalle pölähti Koskisen Jani kertomaan kahvilapalveluista ja vessojen sijainnista. Tärkeää tietoa. Kertoi myös, että kaikenlainen tallentaminen on kielletty. Vaan minäpä tallennan jollakin tavalla aina, ilman sen kummempia välineitä, kiäh kiäh! Luvan kanssa tahi ei. Alkuun päästiin suhteellisen pitkäkestoisella ortodoksiliturgialla vai millä lie, mieleeni juolahti jostain syystä siinä vaiheessa, että ensi viikolla on ensi-illassa Lapinlahden Lintujen musiikkia teatterin muodossa Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa. Kirill ei putkahtanutkaan maailmaan heti alussa, vaan äänessä olivat herttainen Elisabeth-äiti (Ushma Karnani) sekä edelleen kadehdittavan muhkeaviiksinen Leo-isä (Jani Koskinen) ja pakahduttavan upea 'Matuska - Äitini mun'-kappale. Jos äitee olisi ollut mukana, olisi tässä vaiheessa varmaankin jo kyynelehditty kovasti, sen verran jylhää kuultavaa kaunis kappale oli ja on.

 Lapsia putkahteli sitten maailmaan muutaman vuoden välein ja vihdoin lavalle kirmasi myös Kirill (Jari Ahola). Eipä aikaakaan kun paikalle tuli Remu (Jani Rasimus) ja vaati höpinää tötteröön ja niin Kirka pääsi revittelemään Creatures-bändin laulajana. (Remun höpinöitä ja gestiikkaa oli hauska seurata, koskapa olin juuri edellisviikolla käynyt Vapriikin Hurriganes-näyttelyssä ja edellisenä iltana katsellut Ganes-leffan telkasta.) Jari Aholahan otti sitten niinsanotusti heti luulot pois kaikilta ja vetäisi sellaisen biisin, että paikat hampaista lenteli. Kyllä lähtee! Ainahan näissä on sitten joku sellainen hahmo, joka meinaa varastaa shown kokonaan ja tällä(kin) kertaa sen kunnian sai Mikko Huoviala, joka ensin tuli Ilkka Lipsasena eli Dannyna (eli pappani mukaan Tannyna) tiukoissa farkuissaan ja opetti Kirkalle oikeanlaista lavaliikehdintää. Iso D jos kuka osaa showmeiningin ja se on meidän jälkipolvien iloksi nähtävissä YouTubessa hienoina aikalaistallenteinakin, kuten 'Tahdon olla sulle hyvin hellä' ja varsinkin englanninkielinen, maailman huonoimmaksi videoksi rankattu kulttiteos. No, hiukan myöhemmin Huoviala pölähti lavalle Frederikin hahmossa ja oli ihan pakko laulaa mukana 'Harva meistä on rautaa' ja puristaa sopivassa kohdassa kättä nyrkkiin. 'Minä taivu en koskaan prkl!' Vähän pelkäsin/odotin Tapsa Kansan yllätysvisiittiä, mutta hän tuli vain mainituksi.

Tanny 

 Täytyy sanoa, että Jari Ahola on kyllä Kirkansa katsonut, mutta siitä huolimatta ei lähde tekemään mitään näköiskuvaa vaan vetää omalla tyylillään pienin lisämaustein. Muutama juuri tietynlainen päänheilautus (tässä tapauksessa kutrien heilautus) ja pieni jalkaliike etenkin 'Mamy Blue'-kappaleessa osuivat kohteeseensa hienosti. Minua jostain syystä liikutti se jalkaliike-beiget housut -yhdistelmä, ja hiukan myöhemmin tulin siihen tulokseen, että kukaan muu ei tuo esiin pientä hermostuneisuutta (ja pientä nousuhumalaa) niin taidokkaasti kuin Jari Ahola.

 Musikaalin hienoimpia hetkiä oli se, kun Sammy Babitzin (Sampsa Rättäri) yllättäen poistuu lavalta kesken kovimman nousukiidon ja vauhdin hurman 'Daa-da daa-da' -biisissä ja Muska (Irina Saari) saa ennen omaa vetoaan tiedon veljensä onnettomuudesta. 'Kirjoita postikorttiin' tulee vetäistyksi sellaisella vimmalla ja asenteella, että ei voi muuta kuin ihmetellä. Irina on todella kova rokkimimmi ja välillä meinaa unohtua kokonaan, että lavalla ei ole itse Muska. Äärimmäisen koskettava oli myös kohtaus, jossa tytär Aleksandra (kyllä, lavalla Kirkan tytär Aleksandra Babitzin) pyytää isäänsä lukemaan iltasatua ja iskä on satojen kilometrien päässä. 'Pyydä vain' lauletaan sitten duettona.

 Erikseen täytyy myös mainita Kirkan ja Kirsti-vaimon (Petra Ahola) 'Leijat'-duetto, tanssityttöjen iloinen pirtsakka meno ja värikkäät asut, kadehdittavan muhkeaviiksinen Kassu Halonen ja Jutila (Jani Koskinen), 'Born to be wild', Frederikin saamat Kirkan äidin alushousut, Jani Rasimuksen letkeät lanteet, Safka Pekkosen aina yhtä karismaattinen look sekä mainitsinko jo Jani Koskisen viikset?

Vexi Salmi ja Kassu Halosen viikset 

 Muutamana aiempana kesänä olen hehkuttanut Lahden Uuden Kesäteatterin lauluvoimaa kesän timanttisimmaksi, mutta tänä vuonna titteliä saa kunnialla kantaa Suomen Kesäteatteri! Oli meinaan sen verran komiaa kuultavaa, vaikkei Kirkan tuotannosta välittäisi pätkääkään. Itse en varsinaiseksi Kirka-faniksi tunnustaudu, olosuhteiden pakosta olen kuunnellut ja salakavalasti monikin biisi lähtisi tuosta noin ulkomuistista. Olen kyllä sitä mieltä, että 'Hetki lyö' on tykkikamaa hamaan tulevaisuuteen asti, ja kohta senkin levytyksestä tulee 50 vuotta! (Hetki löi kirjaimellisestikin, kun esityksen jälkeen leikimme vähän bändäreitä ja yhdeltä halaajalta lensi kello kädestä kohti Kirkaa!)

 Antakoot lempeiden kesätuulien tarttua Kirkan beigeen lahkeeseen ja lepattakoot (myös Koskisen viikset).

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki

(näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri

Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri, Club Capital Helsinki

Ensi-ilta 31.3. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiseltä nimeltään "I love you, you´re perfect. Now change"

Ohjaus Samuel Harjanne
Suomennos Tiina Puumalainen
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografi Jari Saarelainen
Valosuunnittelu ja lavastus Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Lavalla : Riku Nieminen, Kaisa Hela, Heikki Ranta ja Ushma Karnani sekä Risto Kupiainen (piano) ja Lotta-Maria Pitkänen (viulu)

 Maaliskuuni päättyi musikaalimeiningeissä Helsingissä. Edellisiltana oli vietetty mukava ehtoo ystävän kanssa Linnanmäen vampyyrien parissa, vietetty uneton yö hotellissa, tehty kojot eli nukuttu miltei pommiin, tehty yksi haastattelu, haahuiltu silmät puoliummessa Ateneum ympäri, käyty elokuvissa katsomassa Onnenonkija (onneksi tällä blogilla ei muutenkaan tienata muuta kuin henkistä pääomaa ja valtaisaa mainetta) ja lopuksi suuntana samaisen ystävän kanssa Fredalla sijaitseva Club Capital ja siellä 'Käyttöohje kahdelle'-enskari. Yökerhoissa ei näillä kilomeetreillä ole tullut hilluttua vuosikausiin, joten mehän olimme kansainvälisestä tunnelmasta aivan pökerryksissä siellä sohvapaikoillamme. Saattoi olla kyllä silläkin vaikutusta, että yleisön joukossa seikkaili muutamakin siviilipukuinen edellisillan vampyyri... Vesi maistui, ja kuvittelin nauttivani jotain eksoottista drinksua sohvatyynyyn nojaillessani.

 Käyttöohje kahdelle voisi olla yhtä hyvin nimeltään Peliohjeet kahdelle. Taustaprojisoinnissa näkyi pelilauta ja noppaa heitettiin, sen perusteella sitten siirryttiin tilanteesta toiseen. Valtaisia noppia pyöri lavallakin, kun pelataan niin pelataan sitten kunnolla.

Kaisa, Heikki, Ushma ja Riku (c) Matti Rajala 

 Parisuhdekiemuroiden ja erinäisten rakkausasioiden ympärillä pyöritään, ja niitähän maailmassa riittää. Sketsit ja laulut vuorottelevat, se kyllä osoittautui varsin toimivaksi systeemiksi. Tilanteet olivat ehkäpä hiukan kärjistettyjä, mutta samalla myös hyvin tunnistettavia ja osittain omakohtaisiakin. Treffit menee automaattisesti pieleen, kun ajattelee vain ettei kuitenkaan ole tarpeeksi hottis misu vastapuolen silmissä... Entäpä ensitreffit, joilla kallisarvoista aikaa nykymaailman hektisessä menossa säästääkseen mies ja nainen siirtyvät suoraan aikaan, jossa ovat jo eronneet ja tapaavat uudestaan yllättävässä tilanteessa. Tapaamme myös mm. ärsyttäviä itseään täynnä olevia tylsiä sinkkumiehiä, toimintaleffoihin tykästyneen nuorukaisen tyttöystävineen sekä suloisen liikuttavan vanhemman herrasmiehen ja edesmennyttä tätiäni muistuttavan leskirouwan, jotka sattumalta tapaavat ties kenen hautajaisissa. "Ei haittaa, kanssas kestän sen" jäi mieleeni pyörimään. Ihan erikseen täytyy mainita Kaisa Helan vakuuttavasti tulkitsema deittipalveluvideota tekevä eronnut nainen, joka vahingossa lipsautteli asiota, joita nyt ei ihan deittivideolla kannattaisi sanoa. Vai kannattaako sittenkin? Minä ainakin ihastuin naisen rehellisyyteen ja lannistumattomuuteen, ja olisin ollut vaikka heti valmis lähtemään treffeille hänen kanssaan. Vai miesseuraako oli vailla, ei väliä, olisin lähtenyt silti.

Riku ja Ushma (c) Matti Rajala 

 Olin erityisen mielissäni siitä, miten ihan kaikkia oli ilo katsella ja kuunnella, muusikoita myöten. Samuel Harjanne on tehnyt jälleen loistavaa duunia työryhmänsä kanssa, ja näin meikäläisestäkin alkaa kuoriutua musikaalifani. Ei nyt ihan fanaatikko, mutta alan viihtyä enemmän ja enemmän tämänkaltaisissa esityksissä. Vilpitön nauru tekee aina hyvää, ja hienosta toimivasta kokonaisuudesta on helppo nauttia ilman sen kummempia analyysejä tai pohdintoja.

 Monelle katsojalle saattaa tulla yllärinä se, että Riku Nieminen on niin paljon muutakin kuin "se teeveestä tuttu hauskuuttaja". Minä olen riemukseni nähnyt Rikun lavalla aiemminkin pari kertaa ja hyvin vakuuttunut miehen kyvyistä. Kaisa Hela ja Ushma Karnani on myös nähty useampaan otteeseen ja kyllä, mielestäni näissä Naisissa on oikeanlaista asennetta ja "munaa". Heikki Ranta oli minulle sen sijaan täysin uusi tuttavuus, mutta erittäin miellyttävä sellainen. Jatkossakin kannattaa seurata hänen tekemisiään ehdottomasti.

Heikki ja Kaisa leffatreffeillä (c) Matti Rajala 

 Hauska kuriositeetti oli lopussa kuultu sikermä, jossa kuultiin mm. ohimennen laulettua 'pomppufiilistä' sekä sitä, että joku jo etsii muijaa seuraavaa...

 Kyllä minulta jyrän alle jäänyt olo tämän myötä katosi ja tilalle tuli hyvä mieli ja mukava fiilis. Rakkaus. Se ilmenee niin monessa muodossa eikä koskaan katoa mihinkään, kohdetta vain saattaa vaihtaa. Rakas ystävä, rakas harrastus, muutama niin mies-kuin naispuolinenkin salarakas katsomossa, oma rakas mielessä ja oi niin rakas elämä!

 Pari päivää ensi-illan jälkeen olin jälleen Helsingissä (jotenkin ne reissut tuppaa ajoittumaan aina samalle viikolle!) ja Fredrikinkadun toisessa päässä. Kadulla pyöri selvästi eksyksissä oleva nelihenkinen joukkio, ja ohittaessani heidät kuulin vain numeron '51'. Oli pakko palata takaisin ja kysyä, voisinko jotenkin auttaa. Kas, etsivät osoitetta Fredrikinkatu 51 ja siellä Club Capital! Mikä yhteensattuma! Oli helppo neuvoa pariskunnat toiseen suuntaan, ja olivat niin tyytyväisiä.

Näin meitä kaikkia tarvitaan.

 Hedelmäkorista annan tertun mehukkaita viinirypäleitä!

(Näin esityksen kutsuvieraana.)

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 11.6. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen

Koreografia Jani Rasimus

Kapellimestari Jukka Hänninen

Rooleissa : Mikko Töyssy, Otto Kanerva, Joni Leponiemi, Ushma Karnani, Natalil Lintala, Mikko Huoviala, Petra Paavilainen, Anna-Liisa Bergström/Tanja Huotari ja Jani Rasimus

 Viime vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Masa Niemen syntymästä. Eipä tuosta merkkipaalusta tainnut olla minkäänlaista mainintaa mediassa, itse en ainakaan huomannut. Tänä vuonna taas tulee sata vuotta täyteen säveltäjämestari Toivo Kärjen syntymästä, ja mikäs onkaan luontevampaa, kuin yhdistää nämä kaksi taituria samaan kesäiseen näytelmään. Syntyi näytelmä Masa Niemen elämästä Toivo Kärjen sävelin.

 Esityksen runko on kovin tuttua kauraa ja siten taattua Paavilaista : näytelmän päähenkilö syntyy, menee naimisiin, uran käännekohtia käydään läpi ja lopussa kuolee. Ei mitään suuria yllätyksiä siinä mielessä, paitsi että minulle tuli kyllä täytenä yllärinä Masa Niemen vaiheet taikurina ja varsinaisena temppumaakarina. Viime kesän näytelmässä Mikko Töyssy veivasi Bollywood-henkistä tanssia ja lauloi hindiksi reippaan rallin, tällä kertaa hän teki narutemppuja ja sahautti itsensä kahtia, ja sokeriksi kakun päälle vielä lauloi muutamalla "kielellä". Mitäköhän mies mahtaa ensi vuonna tempaista?

Päivää että Pätkähti! (c) Rami Marjamäki

 Masan tarinaan liittyy läheisesti monta muutakin hahmoa, joista mainittakoon etenkin Joni Leponiemen tulkitsemat Esa Pakarinen sekä lyhyen visiitin estradilla tehnyt Tapio Rautalapio eikun Rautavaara. Kovasti huvitti Esa Pakarisen alias Pekka Puupään viäntämä "Ooppa hiljoo"-kappale. Ihan tässä odottelen, milloin isäntä kotiutuu "kauppareissulta" samaa kappaletta laulellen. Toivo Kärjen roolissa aiemminkin nähty Otto Kanerva oli mainio tulkinta mestarista ja oikein muikeaan vetoon ylsi myös Mikko Huoviala Repe Helismaana. "Meksikon pikajuna" oli yksi illan vauhdikkaimmista vedoista ja sai yleisön hykertelemään mielihyvästä.

 Ja ah nuo ihanat naiset Ushma Karnani ja Natalil Lintala! Neiti Raikkaana liihotteleva Natalil on tosiaankin kuin raikas tuulahdus kesäisestä päivästä ja Ushma hänestä tummempi versio. Ushma oli oikein mainio myös topakkana Justiinana, kun filmasivat Pekka ja Pätkä-elokuvia. Suunnattoman paljon nautin myös tansseista, joista etenkin Jani Rasimuksen ja Ansku Bergströmin yhteiset hetket olivat upeaa seurattavaa.

 Ihania kappaleita kuultiin tietysti paljon, Kärjen sävelin kun mentiin. En tiedä mikä siinä on, mutta olo tulee todella nostalgiseksi tiettyjä kappaleita kuullessaan ja jopa liikutukseen asti, vaikka laulut ovat syntyneet vuosikymmeniä ennen omaa syntymääni! Geeneissäkö se on vai missä, jännä ja ihana tunne kuitenkin. Esimerkiksi Ushma Karnanin laulama "Anna kaikkien kukkien kukkia" on yksi ikisuosikeistani ja kyyneleet nousi silmiin sen kuultuani. "Minne tuuli kuljettaa" tuli muuten kuultua saman viikon aikana kahdessa eri kesäteatterissa ja samaan tyyliin esitettynä...

Koko porukka Apianniemen maisemissa (c) Rami Marjamäki

 Aiemmin narisin siitä, että rooleissa käytetään tunnettuja iskelmätähtiä, kun laulutaitoisia näyttelijöitäkin olisi saatavilla. Tällä kertaa estradilla piipahtaa myös vierailevia tähtiä yhden kappaleen verran ja se heille nyt suotakoon. Olin tämän asian unohtanut täysin ja iloinen yllätys olikin, kun meidän esityksessämme vieraileva "nouseva kyky" (samaa kaavaa käytettiin myös Villit vuodet-musikaalissa, mihinkäs sitä hyväksihavaittua reseptiä vaihtamaan...) oli kukas muu kuin Veeti Kallio, joka esitti kappaleen "Kaikessa soi blues". Tulevissa esityksissä nähdään mm. Eino Grön, Jani Koskinen ja eräskin Pate Mustajärvi. (Suomen Kesäteatterin nettisivuilla on nähtävissä lista vierailijoista, muutokset ovat kuitenkin mahdollisia.)

 Tuttu ja turvallinen on kupletin juoni Valkeakoskella, mutta pirun viihdyttävähän tämä oli! 28:ssa elokuvassa urakoinut Masa Niemi sai nyt ansaitsemansa pääroolin. Vuonna 1960 itsemurhan tehnyt Niemi oli jättänyt viimeisen viestin "Hyvä olla, kun on nolla. Hyvästi. T.Masa". Pilven reunalta katsoo nyt, ettei elämänsä mikään turha ollut! Samana vuonna valmistui muuten myös elokuva "Pekka ja Pätkä neekereinä", josta loppuun parikin lentävää lausetta yhdistettynä:

Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta jeespox holirei!

(näin esityksen vapaalipulla)

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatteri

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 4.9. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo

Kapellimestari ja taustanauhat Antti Paranko

Rooleissa : Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Satu Silvo, Reidar Palmgren, Ilmari Saarelainen, Ushma Karnani, Sinikka Salminen ja Katariina Kuisma-Syrjä

 Hämeenlinnalaisen kirjailijan Tapani Baggen tilaustyönä kirjoittama Havannan kuu on musiikkipitoinen komedia parista Jukolan ghetossa majailevasta pikkurikollisesta, jotka päättävät yksissä tuumin kidnapata monimiljonäärin Sairiossa asustavan Taina-tyttären (Ushma Karnani)  ja vaatia tämän jälkeen "lunttilappua" eli lunnaita. Kumpikaan Häkkisen veljeksistä (Lasse Sandberg ja Mikko Töyssy) ei ole ihan penaalin terävimpiä kyniä, joten sählinkiä riittää. Veljekset majailevat Cittarin lihatiskillä työskentelevän Piken (Katariina Kuisma-Syrjä) luona, ja juonenkuvioissa ovat mukana vielä Jukolassa hautaustoimistoa pyörittävä Juuli (Satu Silvo), tämän narkolepsiasta ajoittain kärsivä apuri Hoss (Ilmari Saarelainen), paikallinen karaokekuningas Allu (Reidar Palmgren) sekä tämän poliisivaimo Leila (Sinikka Salminen).

 Haaveissa siintää Havanna, ja sinne matkattaisiin lunnasrahojen turvin. Miten mahtanee käydä? Onnistuuko panttivankisuunnitelmat, vai löytyykö onni sittenkin omalta sohvalta pizzalaatikon ja kaljatölkin äärestä?

Jamppa ja Make / (c) Tommi Kantanen

 Hahmot ovat kuulemma tuttuja Baggen aiemmista teoksista ja siten kirjoja lukeneille hyvinkin tuttuja tyyppejä. Minä en ole Baggen tuotantoon koskaan tutustunut. Paikallisuudesta plussaa, pystyin hyvinkin kuvittelemaan etenkin veljekset istumaan Jukolan Jussiin tuopin ääreen ja taustalle paikallisen allun tulkitsemaan omaan tyyliinsä karaokebiisejä. Aluksi vähän karsastin "musiikkinäytelmä"-otsaketta, mutta kun mukana on The Antti Paranko yhdenmiehenorkestereineen, on katsomossa viihtyminen taattua. Musiikkinumerot olivatkin varsin viihdyttäviä, mutta toisaalta veivät sitten jotenkin pohjaa itse tarinalta. Hoss ja Juuli jäivät ainakin minulle vähän liian etäisiksi hahmoiksi, eikä Jukolassa sijaitseva hautaustoimisto tuntunut ajatuksena kovin uskottavalta. Paitsi jos siihen K-Supermarketin tiloihin sitten vuodenvaihteen jälkeen, hmmmm?

 Veljekset sen sijaan olivat vallan mainio parivaljakko. Vähän hömelöitä, mutta hyvin sympaattisia tyyppejä. Jampalla (Lasse Sandberg) pysyi sitä paitsi hyvin käsissä niin vispilät kuin siivousvälineetkin, Make (Mikko Töyssy) taas keskittyi enemmän pitelemään oluttölkkiä. Aivan ehdoton suosikkini roolihahmoista oli kuitenkin Reidar Palmgrenin antaumuksella ja kokonaisvaltaisesti tulkitsema Allu. Mikä kehonkieli, mikä asenne ja etenkin tyyli! "Paha vaanii" kun lähti soimaan, olin myyty! Olisin halunnut nähdä Allua lavalla ehdottomasti enemmän, hänen ja Leila-vaimon keskinäisessä suhteessa oli mukava ristiriita, joka jäi myös vähän puolitiehen.

Suosikkini Allu / (c) Tommi Kantanen 

 Varsin viihdyttävähän tämä oli ja kepeän rento avaus Hämeenlinnan teatterin syksylle, kuten myös Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjauspuolellekin. Aika meni kuin siivillä enkä vilkuillut kertaakaan kelloa, sitä kun nyt olen harrastanut parissakin viimeksi näkemässäni näytelmässä. Muutaman erikoismaininnan haluan lopuksi todeta : kitaravirtuoosi ja tukkajumala Antti Paranko, Ushma Karnanin pirtsakka roolityö ja ihanan värikkäät vaatteet, kuumaakin kuumempi Ushman ja Mikon duetto pesukoneen päällä, lähes samaan tahtiin menevät yhtenäiset tanssikuviot sekä Satu Silvo Kissanainen-asussaan. "Laskekaa aseet!"-kommentti naurattaa edelleen ja se, mitä sen jälkeen tapahtui.

 Viihdyin sen verran hyvin, että vähän löyhäksi jääneistä henkilöhahmoista ja tarinasta huolimatta voisin mennä vaikka uudestaakin katsomaan. Pakko mainita lopuksi, että olen ollut muinoin Jukolan Jussin karaokeillassa ja illan viimeisenä biisinä eräskin nuorehko mies lauloi laastari otsassa, silmä mustana "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" ja jotenkin liikuttavaa oli, miten hän tulkitsi kohdan "kuinka meidän kunnon miesten käy?"

 Havannan kuulle neljä tähteä ****, joista iso osa menee veljeksille, Allulle ja kitarasankarille sekä sille, että koko porukasta välittyi erittäin hyvä tekemisen meininki ja ilo.

 Voisikohan Häkkisen veljekset ja Allu seikkailla jatkossakin teatterin lavalla?

(näin esityksen kutsuvieraana)

Juuli ja Hoss / (c) Tommi Kantanen

Kersantti Karoliina / Hämeenlinnan Teatteri

Kersantti Karoliina / Verkatehtaan Vanaja-sali, Hämeenlinnan Teatteri

Kantaesitys 13.2. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna-Leena Härkönen

Ohjaus Heikki Paavilainen

Sävellys Costello Hautamäki

Sanat Costello Hautamäki ja Anna-Leena Härkönen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Jani Koskinen, Ushma Karnani, Harri Ekonen, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Lauri Kukkonen, Mikko Töyssy, Jyri Ojansivu, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Tanssijat : Sari Marin, Jani Rasimus, Matvei Ojansuu, Timo Tamminen, Oona Sihvonen, Iina Sihvonen, Jemina Pekkonen, Kreeta Kallio, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Jukka Riitaluoma, Sami Ruusukallio ja Jimi Hautamäki

 Kersantti Karoliina on tarina siitä, mitä tapahtuu kun kahden pienen lapsen äiti päättää lähes hetken mielijohteesta lähteä armeijaan, kun se nyt on naisillekin mahdollista. Karoliina (Sinikka Salminen) on kadottanut itsensä ja parisuhteensa arjen harmauteen ja kakkavaippojen sekaan, ja päättää astua hyvän ystävänsä Anun (Ushma Karnani) kanssa armeijan harmaisiin. Sukupuolirooleja ja asenteita pistetään kerralla uusiksi, ja romantiikkaakin on ilmassa.

 Oli sitten Popeda-fani tai ei, Kersantti Karoliina lienee kaikille tuttu biisi juurikin tästä aiheesta ja se tietysti kuullaan lopussa. Aina on positiivista se, että vaivaudutaan tekemään myös täysin uusia biisejä, koskapa ns. jukebox-musikaaleja alkaa tulla jo korvista. Biisien sävellyksistä on vastuussa Costello Hautamäki, ja tämä on kyllä silkkaa hunajaa herran faneille. Tarttuvia melodioita, vahvaa kitarointia, herkkiä balladeja. Mikään Popeda-musikaali tämä siis ei ole, mutta samassa kategoriassa mennään ja sen tyylilajin ystäville Kersantti Karoliina on musiikillisesti napakymppi. Lavalla kaiken aikaa olevassa bändissäkään ei ole moitteen sijaa, napakka ote ja meininki säilyy alusta loppuun.

 Mutta sitten... Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja alku vaikutti hyvin lupaavalta, mutta olin ensi-illan päätyttyä enemmän kuin hämilläni ja harmistunut. "Annaleenahärkösmäinen" nasevuus, purevuus ja dialogin jipot puuttuivat tekstistä lähes täysin! Siellä sun täällä niitä välähdyksenomaisesti tuli esiin, mutta vain käväisemään ja lopputuloksesta tuli jotenkin tasapaksu ja kökkökin. Loppu oli ennalta-arvattavissa, eikä ohjauksellisestikaan tämä mitään suuria yllätyksiä tarjonnut missään vaiheessa. Vaaleanpunaisten lasien sijaan istuin nyt näköjään kriitikkolasit päässä, sillä minua ei ainakaan järin huvittanut esimerkiksi toimittaja suoraan Kummelista tai Putouksesta tutun sloganin täysin turha käyttö. Lavastuksesta ei juuri jälkipolville mainittavaa jäänyt, tasojen päällä hypeltiin tai istuttiin ja sängyt hoitivat sitten loput. Koreografioissa ja tanssijoilla oli paikoitellen oikein hyvä meininki ja silkkaa taitavuuttakin, mutta esimerkiksi sängyssä keikkumiset ja villagepeoplet saivat minut lähinnä kiemurtelemaan vaivautuneena penkissä (messevistä tekoviiksistä toki pisteitä aina...), samoin Elisabeth Rehnin vessareissu, vaikka sillä nyt ei tanssin kanssa mitään tekemistä ollutkaan.

(c) Tommi Kantanen, HMLn teatteri

Näyttelijäntyöllisesti ei tämä tarjonnut mitään huippuhetkiä oikein missään vaiheessa myöskään, niin paljon lepäsi biisien varassa. Sinikka Salminen oli oikein pätevä nimiroolissa ja laulupuolikin onnistui hienosti, eikä siitä toki ollut epäilystäkään. Musikaalin pääroolista huolimatta hän ei kuitenkaan noussut mihinkään seuraavalle "levelille", hyvää työtä hän on tehnyt ennenkin. Teatterille iso plussa siitä, ettei esim. päärooliin palkattu ketään talon ulkopuolelta lipputuloja hankkimaan. Yksi dynamo tässä kuitenkin oli, jonka puuttumista heti jäi kaipaamaan, nimittäin Jani Koskinen Karoliinan Antti-miehenä. Mies on niiiiin kotonaan tämäntyylisissä biiseissä ja se näkyi ja kuului kyllä Vanaja-salin takariviin asti. Janin huikeaa ääntä olikin jo vähän ikävä. Enemmän tuli kuitenkin ikävä viimevuotista lemppariani, Pojat-musiikkinäytelmää, seuratessani tutun poikakolmikon tämänkertaista suoritusta...

 Lähdin musikaalia katsomaan vailla minkäänlaisia odotuksia ja aika tyhjin käsin myös poistuin. Olen kuitenkin varma siitä, että sana kiirii menevistä biiseistä ja sen suhteen ihmiset saavat kyllä rahoilleen vastinetta. Riehakasta fanitusta oli ilmassa jo nyt. Minun juttuni tämä ei ollut, ja se vähän jopa harmittaa.

Joudun antamaan vain kaksi tähteä, toinen tähti Sinikalle ja Janille ja toinen Costellon sävellyksille. **

(esitys nähty kutsuvieraana)

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri, Päänäyttämö

Kantaesitys 17.10. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Harri Ekonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Turkka Mastomäki, Panu Hietalahti, Mikko Töyssy, Lauri Kukkonen ja Johanna Reilin

Taustaa : Talousvaikeuksien kanssa painiskeleva pikkukaupungin teatteri saa esitettäväkseen Kuningas Lear-näytelmän, jonka ohjaajaksi on pestattu kehuttu ja kohuttu Tuomas Sepänpoika (Lauri Kukkonen). Ohjaaja on noussut komeetan lailla tähtien joukkoon, etenkin kohutun ja Tampereen Teatterikesässäkin nähdyn teoksensa turvin, jossa pisteltiin menemään oikealla asfalttikoneella. Tämä tuleva näytelmä tuntuu kuitenkin vain välityöltä matkalla kohti jotain suurempaa. Kuningas Learin rooli napsahtaa teatterin ikihongalle, Harri Ekoselle (Harri Ekonen) joka suunnittelee eläkepäiviään ja tuskailee niin muistinsa, tytärsuhteensa, sairauksiensa ja pienen alkoholiongelmansa kanssa. Teatteri on saanut myös uuden johtajan (Johanna Reilin) sekä nuoren ja nätin harjoittelijan (Ushma Karnani). Näytelmän harjoitukset alkavat ja pian kulisseissa kuohuu. Kestääkö Ekosen kunto rankan harjoituskauden? Miten käy koko työyhteisön, kun kyräily ja kateus alkaa nostaa päätään?

Ushma Karnani ja Harri Ekonen / kuva Terho Aalto

Plussaa : Pakko myöntää heti alkuun, että Kuningas Lear itsessään ei ole minulle millään tavalla tuttu teos ja ennalta vähän jännitinkin, että mitäköhän täältä nyt on tulossa. Hyvin nopeasti huomasin kuitenkin, että pääpaino tässä ei ole niinkään Learissa, vaan Harri Ekosessa. Omana itsenään, fiktiivisenä Harri Ekosena, narrina ja kuninkaana. Tässä minä olen, kaikkine sairauksineni ja puutteineni, ottakaa tai jättäkää. Lavalla vilisee heijastekuvina Harrin kymmenet roolit, lupsakka sanailu saa yleisön nauramaan. Vanhat stand up-rutiinit jaksavat yhä naurattaa ja muutenkin olemus on kovin tuttu, teeveestäkin. Harri vaeltaa väsyneenä tuore plari kulahtaneessa muovikassissa näyttämön poikki ja hetkeä myöhemmin nostattaa myrskyä vähän erilainen kruunu päässään. Näyttämön kuningas ansaitsee toisenlaisen kruunun. Teatterin kehutussa ilmapiirissä ei kaikki ole niin kuin luullaan, tuore johtaja Sirkka Pyörre ei ole ollut kaikkien suosikki ja hän yrittää hiukan epätoivoisestikin saada väkeään avautumaan ja tuomaan mieltä kalvavat ajatukset julki. Naisnäyttelijäkonkarit Riitta ja Sisko (Katariina Kuisma-Syrjä ja Sinikka Salminen) joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, kun heidän tontilleen tulee uusi tulokas Usva (Ushma Karnani). Lapsuudesta tuttu "me ei leikitä sun kanssa"-tyylinen meininki jatkuu helposti aikuisenakin, itkutekniikoita opetetaan ja kaiken yllä häilyy kyynisyys omaa työtä kohtaan.  Tämä voisi tapahtua missä tahansa, teatterin rajat häilyvät. Tasaisen varmaa työtä kaikilta näyttelijöiltä, tosin omasta mielestäni Ekosen lisäksi vahvimman roolityön tekee Turkka Mastomäki. Miehinen mies ja jylhä-ääninen Markku Vastamäki kukkoilee näyttävästi, mutta toisaalla tahtoo väkisin rujoutta ja rumuutta roolityöhönsä, kaipaa merta ja neljää poikaansa, on itse meri. Patoutumia on. Näytelmää pitäisi kuitenkin samalla harjoitella ja saada esityskuntoon ilman, että sisäiset ristiriidat näkyvät katsomoon. Näyttämöllä pyörii koko ajan valtava aurinkokello, nähdäänpä nostolavaakin. Visuaalisuus äänitehosteineen suorastaan lyö ällikällä moneen otteeseen, sillä vastaavaa en ole kokenut oikeastaan missään. Iso kiitos siitä, että myös teatterin tärkeitä taustajoukkoja nähtiin lavalla tämän tästä omissa puuhissaan. Väistyvän teatterinjohtaja Paavilaisen herkkä viimeinen tervehdys videon muodossa löysi hyvin paikkansa eikä tuntunut lainkaan väkinäiseltä. Lopun lähestyessä olin pakahtua suurista tunteista. Tunsin ensinnäkin valtavaa lämpöä ja hellyyttä Harri Ekosta kohtaan. "Älä jätä meitä Harri vielä, sinunlaisiasi tarvitaan yhä!" Toisekseen tunsin suunnattoman suurta ylpeyttä "omaa" teatteria kohtaan, sen näytteljöitä, sen taustajoukkoja, kaikkia niitä jotka mahdollistivat tämän. Kuningas näyttämöllä on yksi komeimmista kokonaisuuksista ikinä näillä lakeuksilla, olen onnellinen siitä että sain olla paikalla kun taputimme seisten kädet puuduksissa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen porukan loppukiitoksiin, liikutuksen kyyneleet silmissä. Hienoa työtä! Tämä pitäisi nähdä vielä uudestaankin, sillä kerta tätäkään herkkua ei riitä. Ekstraplussat vielä varsin informatiivisesta käsiohjelmasta.

kuva Terho Aalto

Miinusta : Mieleeni ei palaudu mitään negatiivista tämän esityksen tiimoilta. Odotin kovatasoista juttua ja sain vielä enemmän!

Muuta : Näytelmän ensi-ilta oli samalla Harri Ekosen 30v-taiteilijajuhla. Onnittelujono yleisölämpiössä oli pitkä, ja pääsin minäkin halaamaan The Harria. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan Antti Mikkolan seuraavaa työtä.

Kuningas näyttämöllä ja kuninkaalliset viisi tähteä *****.