20 faktaa Ushma Karnanista

Yhteistyössä Teatterimatka.fi-sivuston kanssa toteutettu "20 faktaa" -haastattelusarja jatkuu jälleen. Nyt vuorossa upea Ushma Karnani, joka tällä hetkellä pääroolissa Lahden Kaupunginteatterin musikaalissa "Nunnia ja konnia".

(c) Jonna Öhrnberg

 Ushman faktapakettiin pääset tästä linkistä.

 Haluatko lukea pitemmän blogihaastattelun Ushmasta? Pääset lukemaan sen tästä.

Danny-musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Danny-musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakosken Apianniemi

Ensi-ilta 13.6. 2019, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Ansku Bergström (paitsi Tuulensuojaan/Daniel Paul)
Puvustus Arja Sahno, assistentti Sanna Lintula
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala, assistentti Hanna Heikkilä
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sampsa Rättäri, Teemu Broman ja Jimi Hautamäki

Rooleissa : Lauri Mikkola, Ilkka Koivula, Susanna Laine, Ushma Karnani, Erika Vikman, Harri Penttilä, Ronja Alatalo, Ansku Bergström, Janne Talasma, Sampsa Rättäri ja Osku Perkiö/Vilho Erävesi

 Ennen varsinaiseen esitykseen paneutumista muutamat omakohtaiset Danny-muistoni, olkaa hyvä! Joskus 70-luvun lopulla pappani huuteli olohuoneesta mummolassa, että "Tulkaapa katsomaan, telkassa on nyt Tanny ja Armi!" (ja nimenomaan lausuttuna Tanny, ei suinkaan Täni), ja siitä jatkumona Apu-lehden Armi ja Danny -paperinuket, joilla tuli leikittyä ja takuulla vähän samalla laulettuakin. Vuosikausia myöhemmin Danny oli pestattu esiintymään Wanaja-festareille ja siellä rokkikansa minä mukaanlukien naureskeltiin ennen Iso D:n vuoroa, vaan eipä naureskeltu pitkään. Danny tuli leopardikuosisissa tiukoissa housuissa lavalle ja otti tilanteen aika suvereenisti haltuun. En muista niistä festareista muuta kuin Dannyn shown ja sen, että yleisö villiintyi täysin ja hoilattiin Aaveratsastajia kuorossa. Jippijaijeeeee kaikui hienosti Linnanpuistossa. Sama meininki Reska-festareilla vuonna jotain. Myöhemmin pelasimme huviksemme keskenämme Aliasta mieheni kanssa ja hän loihe antamaan minulle seuraavanlaisen vihjeen : "Saatanan iso mies käärme pään ympärillä". Helppohan tuosta oli ottaa koppi. Tuorein muistoni on se, että vuosi sitten Danny saapui UIT:n ensi-iltaan, hänet oli helppo bongata yleisömeren joukosta aulasta, koskapa oli sen verran pitempi muita ensi-iltavieraita ja ohimennessään Hän katsoi minua suoraan silmiin. Voihan vau. Seisoskelin ystäväni kanssa sisäänpääsyä odottamassa ja ykskaks vieressämme seisoi Danny ja Lenita kuulumisia vaihtamassa ja tuli jotenkin sellainen olo, että nyt me tavalliset talliaiset olemme seuraan päässeet emmekä uskaltaneet hengittää hetkeen.

 Suomen Kesäteatteri Valkeakoskella on jo muodostunut käsitteeksi ja yhdeksi eteläisen Suomen suosituimmista ja idyllisimmistä kesäteattereista - kansa vaatii viihdettä ja sitä myös saa. Mitään yllätyksiä ei ole luvassa, ja miksikäs sitä hyväksitodettua reseptiä muuttelemaan. Tunnetun artistin ympärille viritelty esitys houkuttelee katsojia varmasti kauempaakin, ja menneinä vuosina olemme saaneet nauttia mm. Kirkan, Topi Sorsakosken ja Jari Sillanpään tuotannosta. Ilkka Lipsanen eli Danny on tästä porukasta poikkeus ainakin siinä mielessä, että hänen elämästään en koskaan muista lukeneeni mitään päihdeongelmajuttuja tai muita aallonpohjia - naissuhteista on kirjoiteltu ja ihmetelty sitten senkin edestä.

Dannyt

 Aika monessa aiemmassa musiikkinäytelmässä/musikaalissa on Danny piipahtanut lavalla vähän koomisessakin valossa sivuhenkilönä opettamassa Kirkalle lavaliikehdintää tai muuten vaan seisomassa jalat harallaan tyköistuva haalari päällään. Nyt on aika Dannyn astua päärooliin, ja Ilkkoja/Dannyja nähdään lavalla peräti kolme eri-ikäistä versiota. On pikkupoika-Ilkka (näkemässäni esityksessä roolissa oli TTT:n Billy Elliotista tuttu Osku Perkiö) tutustumassa isoisäänsä Algoth Niskaan (Ilkka Koivula) ja sitten vähän vanhempi nuorukainen (Lauri Mikkola) tutustuu The Islanders-bändiin ja siitähän se sitten lähtee pitkä ura käyntiin. Lauri Mikkolan lavakarisma on kyllä uskomaton, hänellä on tekemisessään mielettömän intensiivinen ote ja se lavaliikehdintä + ääni silkkaa hunajaa. Ilo silmälle ja korvalle on hän. Nahkahousuissa paidatta keekoilevaa Dannya seuratessa oli helppo ajatella miten hikistä mahtoi meno olla silloin, kun Danny-show käärmeineen kiersi ympäri Suomea. Sulakkeet kärvähtivät varmasti monessa mestassa. D-tuotanto haali suosikkilaulajia talliinsa ja muutenkin piti/pitää artistien puolta, tämä osuus minulla olikin kyllä tiedossa.

Nuori Danny paidatta 

 Tuttuun tapaan lavalla nähdään myös muita tunnettuja hahmoja aina Spedestä Katri Helenaan (olipas muuten aikamoisen reippaan kokonaisvaltainen tulkinta jälkimmäisestä Erika Vikmannilla) ja Kirkasta Olavi Virtaan (hiukan meni minulla roskia silmään ikääntyneen Olan vuoksi, roolissa Harri Penttilä), nähtiinpä myös ehkä Jyrki Hämäläinen (?) ja Andy McCoykin. Dannyn ympärillä on aina pyörinyt naisia ja sitäpä en muuten tiennyt, että ex-vaimo Liisa (Ushma Karnani) on vaateketju-Seppälän sukua. Vaikka asia ei minulle mitenkään kuulu, joskus on tullut mietittyä sitä, että miten Liisa ja Ilkka pysyivät sitkeästi yhdessä, vaikka kuvioihin tuli 70-luvun loppupuolella mukaan eräs Armi... Tulipa selvyys tähänkin.

 Miss Suomi 1977 Armi Aavikko (Susanna Laine) saa kruununsa ja lavalla Dannyt tekevät ns. läpystä vaihdon (itse asiassa katseella ja pään nyökkäyksellä) ja Ilkka Koivula hyppää Dannyksi. Armin ja Dannyn hellä duetto on kyllä tietynlainen sukupolvikokemus, jolta ei minun ikäpolveni ja sitä vanhemmat ole pystyneet mitenkään välttymään. Olihan se herttaista ja jotenkin viatonta ja söpöä, ja hirmuisen herkästi Susanna Laine Armia tulkitsee tässä. Roskia meni taas silmiin, kun luonnonlapsi Armi kirmaa hiukset hulmuten rantaan ja Danny katsoo kaihoten perään. Tuli sellainen olo, että nyt ymmärrän. Väliajalla ehdin mainostamaan miehelleni maailman huonoimmaksi musiikkivideoksi tituleerattua herkkupalaa (ohessa linkki) ja väliajan jälkeen näemmekin jonkinsortin toisinnon siitä ilokseni, tosin suomeksi. Miten sulavaa liikehdintää! Olin muuten muinoin tyttösenä vähän pihkassa videollakin nähtävään pitkänhuiskeaan Jari Samuliniin (kyllä, Airan poika), hän oli mielestäni mystisen kuuma. Melkein yhtä kuuma kuin Salomon ja Unisatu, tiukka kokohaalari ja tolppakengät.

Armi ja Danny 

 Olen lukenut Dannysta vuosien saatossa monia juttuja ja nähnyt kaikenlaisia haastatteluja, ja yhden asian olen pistänyt merkille. Hän on puhunut ja puhuu aina äärimmäisen kunnioittavasti ja arvostavasti kollegoistaan ja elämänsä rakkauksista, ei pahaa sanaa kenestäkään. Samalla tavalla mielestäni tämä näytelmä kohtelee Dannya niin artistina kuin musiikkivaikuttajana sekä Ilkkaa yksityishenkilönä. Hän on käsite ja elävä legenda. Jotenkin syvästi minua kosketti myös se, miten hienolla tavalla Armi Aavikon kohtalo käsiteltiin ja liitto Liisa-vaimon kanssa sinetöitiin. Kunnioittaen, ei mitenkään sensaatiohakuisesti.

 Tuttuja kipaleita on tämäkin esitys tietysti tulvillaan ja tälläkin hetkellä päässäni soi eräänlainen Danny-potpuri (Tuuliviiri, Amarillo, East Virginia, Seitsemän kertaa seitsemän ja "levotonta verta mulla virtaa suonissain"). Hienoja, vähän tuntemattomampiakin tulkintoja kuullaan. Laurin ja Ilkan lisäksi ääneen pääsevät eniten myös Erika, Harri ja Ushma. Erika Vikman on kyllä aikamoinen pakkaus ja miten mahtaa tosielämässä Iso D pysyä tämän sähikäisen perässä?! Vauhdikkaita tansseja nähdään myös (Anskun ja Jannen johdolla muidenkin kuvioita oli ilo katsella) ja erityisesti minua ilahdutti nähdä upea monilahjakkuus Ronja Alatalo lavalla pitkästä aikaa.

Naiset (vas. Ronja, Ushma, Erika, Ansku ja Susanna) 

 Hyvin oli Ilkka Koivulalla hallussa Dannyn elekieli haara-asentoineen ja päänheilahduksineen, eli luonnistuu muutkin kuin Topi Sorsakosken elkeet. Lauri Mikkola on nähty viimeksi korkkareissa HKT:n Kinky Bootsissa ja syksyllä hänet nähdään Työviksen Poikabändin riveissä, joten herkkua on luvassa jatkossakin. Kyllä meidän katsojien kelpaa! Ushma taas nähdään pääroolissa Lahden Nunnia ja konnia -musikaalissa! Hienoa!

 Valkeakoski houkuttelee väkeä bussilasteittain takuulla tänäkin kesänä. Meitä hemmoteltiin helteisellä säällä (onneksi järveltä kävi vieno tuulonen) ja kuumilla makkaroilla, vaihteeksi. Ainut asia mistä en varsinaisesti tykännyt oli ne joka väliin kommentoivat mummot, mutta muuta yleisöä tuntuivat mummojen jutut kovasti naurattavan. Muiden ilo ei ole minulta pois, joten se heille suotakoon. Andy McCoy hiukan ihmetytti myös...

 "Peruskauraa", totesi mieheni esityksen jälkeen "ja ei se Danny nyt niin kiinnosta mua". Kotona on sitten koko ilta soitettu Dannyn tuotantoa Youtubesta, laidasta laitaan. Tehtävä siis suoritettu, eli esitys teki vaikutuksen ja herätti mielenkiinnon tutkailla lisää.

 Esityskalenteri löytyy tämän linkin takaa.

Seuraavaksi suuntaan Turkuun Vartiovuoren Kesäteatteriin Robin Hoodin seuraan, mutta vasta juhannuksen jälkeen. Hyvää juhannusta siis kaikille!

ps. Olen nähnyt nyt kaksi kesäteatteriesitystä, ja molemmissa kirmailtiin keppihevosilla...

Esityskuvat (c) Daniel Paul

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Jani Rasimus
Malagaan-koreografia Daniel Paul
Puvustus Arja Sahno
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala ja Minna Lehtinen
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sami Ruusukallio, Jimi Hautamäki ja Sampsa Rättäri

Rooleissa : Jari Ahola, Martti Manninen, Heidi Kirves/Karoliina Vanne, Petra Ahola, Ushma Karnani, Harri Penttilä, Olli Herman/Jarno Hyökyvaara, Jani Rasimus, Niina Rajaniemi ja Kia Lehmuskoski

 Vähän yllätyin itsekin huomatessani, että Jari Sillanpään elämästä kertova "Rakkaudella merkitty" nousi minulla kesäteatterisesongin odotetuimmaksi esitykseksi. Tai mikä yllätys se nyt on, jos nimirooliin on saatu niinkin upeat herrat kuin Jari Ahola (vanhempi Jari) ja Martti Manninen (nuorempi Jari), lemppareitani molemmat. Ensi-illasta löysin itseni ihan eturivistä sattumalta...

 Minullahan on aika laaja musiikkimaku ja innostun erityylisestä meiningistä tilanteen mukaan. Lisäksi minulla on ei-niin-salainen Jari Sillanpää-menneisyys, johon sisältyy esimerkiksi "Liekeissä"-coverin kuuntelua autoradiosta siihen malliin, että saimme ylinopeussakot ja siitä lähtien liiallista intoutumista radiosta soivista kappaleista on kutsuttu meillä "siltsutukseksi" ja nykyään sen voi liittää mihin vain, myös Valkeakosken enskariin ajeluksi. Olen myös ollut pari vuotta sitten siltsuttamassa Jari Sillanpäätä Wanaja-festareiden eturivissä, ja varsin legendaarinen on kenties 90-luvun lopulla tehty konserttimatka Tampere-taloon äitini ja hänen työkavereidensa seurassa. Eräs porukkamme nainen sai ensin eräässä ravintolassa tarjottimelta niskaansa maidot, punaviinit ja viinakset ja tuli vielä taustatanssijoiden nykäisemäksi estradille tanssimaan Jarin kanssa Bum Bum Bum -kappaletta ja siihen vahvasti liittynyttä koreografiaa, juomista marinoitu takki päällä lemuten. Jotenkin henk.koht. tärkein muisto ajoittuu jonnekin 90-luvulle myös, kun JS oli konsertoimassa Hämeenlinnassa Hämeenkaaressa. Konsertin jälkeen hän kirjoitti faneilleen pitkään nimmarikortteja pöydän ääressä ja minä jonotin jännittyneenä jonon viimeisenä, sain nimmarini ja samalla ojensin Jarille laatikollisen Enkeli-suklaakonvehteja ja toivotin turvallisia ajokilometrejä keikoille. Muistan Jarin lempeän katseen ja kiitokset. Mukava kohtaaminen oli se, aikoja aikoja sitten. Olen seurannut Jarin uraa hissukseen tangokuninkuudesta lähtien, jotain täysin uniikkia hänessä on ja vähän surullisin mielin seuraillut viimeisimpiä ei-niin-mairittelevia käänteitä hänen urallaan. Ainakin yksi asia on tullut selväksi - kukaan ei ole täydellinen. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja haasteemme elämässä. Ihmisiä kuitenkin kaikki olemme, niin kaupantädit kuin tangokuninkaatkin.

Jarit Manninen ja Ahola (c) Rami Marjamäki 

 Aika usein tämäntyyliset käsikirjoitukset ovat olleet lajia syntymä-elämä-kuolema ja joka väliin sopivia kappaleita ja tuttuja hahmoja uran varrelta. "Rakkaudella merkitty" on siinä mielessä poikkeuksellinen, että päähenkilö on edelleen keskuudessamme, ja siinäpä on tietynlaista lisähaastetta näyttelijöillekin. Minulla oli ja on vahva luotto Jari Aholaan ja Martti Manniseen jo valmiiksi, mutta kyllähän se tietyllä tavalla kutkuttelee ajatuksia eri tavalla, kun musikaalin päähenkilö ei katselekaan menoa pilvenreunalta. Ruotsissa varttunut ujo poika haaveksii näyttelijyydestä ja haaveet kaatuvat siihen, ettei kukaan häntä kuitenkaan halua katsella. Jarin lisäksi lavalla nähdään äiti (Heidi Kirves), isä (Harri Penttilä), Sari-sisko (Petra Ahola), erinäisiä ihastuksia ja rakkauksia (Olli Herman) ja luottokaksikko (Ushma Karnani ja Heidi Kirves), jotka pitävät kiireisen miehen sekavat langat käsissä keikkamyyntiä ynnä muuta hoitaen. Niin syntyvät salmiakkikossut laivan baarissa ja saamme jännittää vuoden ´95 Tangomarkkinoiden pisteidenlaskua ja sitä, tuleeko 50-v juhliin Olympiastadionille yhtään ketään. Naiseksi pukeudutaan, tullaan julkisesti kaapista ulos ja katsotaan peiliin tarkemmin. Kiintoisaa käsiksessä on etenkin se, että sekä nuori että vanha Jari ovat lavalla useasti samaan aikaan. Vanhempi kommentoi nuoremman tekemisiä ja sanomisia ja toisinpäin, ja mikki vaihtuu lennossa. Laula sinä vuorostasi ja ota lavan eturamppi haltuun.

 Ja voi pojat, kyllähän sitä lauletaan. Sydämeni oli sulaa aina kun etenkin Martti Manninen oli äänessä, hän kun on sellainen unelmavävyn prototyyppi jo luonnostaan muutenkin ja hyvin samanoloinen kuin mitä Siltsu oli nuorempana mallimitoissaan - pukua, nauravaista siloposkea ja kirkasta katsetta. Olen varma, että katsomossa kehrätään ja saattaapa joku joutua ottamaan ylimääräisen nitronkin ja mikä parasta, moni katsoja ei ole aiemmin kuullut koko kaverista mitään. On mahtava tunne, kun näkee jonkun Martin kaltaisen tyypin ihan ensimmäistä kertaa ja pää on heti täynnä kysymyksiä. Kuka TÄMÄ on ja missä hän on tähän asti ollut? Jari Ahola taas tarjoaa hiukan rosoisemman Jarin, on nahkaa ja partaa ja mustia vaatteita - sama kirkas katse kuitenkin, reilusti pilkettä silmissä ja vahva läsnäolo. Tuijottelin tätä kaksikkoa pää kallellani ja varmaan typerä kestohymy naamallani, olihan se melkoista herkkua ja iloa niin silmille kuin korvillekin. Ja sielulle! Toisaalta taas tuijottelin Olli Hermania ja mietin, miten mies voi olla noin kaunis ja katseeni hakeutui usein myös Jani Rasimuksen sekä Kia Lehmuskosken ja Niina Rajaniemen kauniisiin, herkkiin tanssikuvioihin ja liikeratoihin. Osaispa itsekin tanssia.

(c) Rami Marjamäki 

 Kappalevalinnoissa korostui Jarin monipuolisuus - tuli niin tangoa kuin iskelmää, Livin´ la vida loca lanteenvatkauksineen sekä Gangnam Stylea pätkä. Olispa tullut Tähdet, tähdet -ohjelmassa nähty Holy Diver... Päteviä laulajia on porukassa tietysti muitakin, ja kaikki saavat omat hetkensä. Oma suosikkikappaleeni, "Valkeaa unelmaa" tuli isän ja äidin hienona duettona ja roska jos toinenkin meni silmääni. Olen muuten "laulanut" kyseisen kappaleen vuosia sitten lähibaarin karaokessa erään upeaäänisen miehen kanssa, tai lähinnä auoin suutani vieressä. Saimme valtavat aplodit.

(c) Daniel Paul 

 Syvimmin kolahti sitten "Sinä ansaitset kultaa". Eipä aiemmin käynyt mielessä, että sen voisi esittää myös niin, että vanhempi Jari laulaa (loppuneen rakkauden sijaan) nuoremmalle itselleen elämänohjeita siitä, miten jokaisen pitäisi kohdella itseään hyvin nyt ja jatkossa. "Rakas, onnea matkaan". Vaatii aikamoista kanttia sanoa itselleen niin ja katsoa peilistä itseään, kaikki virheet hartioilla ja elämää kuitenkin vielä edessä (ja koko kansa tuijottaa peilistä vastaan vielä). Voi kun osaisikin ihan jokainen aamu sanoa itselleen niin ja katsoa rohkeasti silmiin omaa kuvaansa. Melkein teki mieli halata Heikki Paavilaista tämän neronleimauksen johdosta. Lopuksi kajahti tietysti "Satulinna" ja kaksi Jaria lauloi sitäkin toisilleen käsi kädessä.

 Vaan kuinkas sitten enskarissa kävikään... Väki oli jo valmiiksi hurmoksellisessa tilassa ja sitten tulikin varsinainen pommi ja yllärien ylläri. Täysin lähes kirjaimellisesti puun ja katsomon takaa lavalle ilmestyi mikrofoni kädessä myös THE JARI SILLANPÄÄ ja koko Apianniemi oli räjähtää riemusta ilmaan. Moista huutoa yleisöstä en ole teatterissa aiemmin kuullut! Jari yhtyi Satulinnaan mukaan ja minua itketti kovasti, oikein kovasti. Liikutuksesta ja ilosta ja ylpeydestä - mietin yhä edelleen, että oliko se tottakaan ja olinko minä oikeasti paikalla kun tämä tapahtui ja lauloin siinä mukana.

Kolme Jaria (c) Daniel Paul 

 Valkeakoskella muhii aikamoinen hitti nyt. Janoan päästä uudelleen katsomaan. Minulle tuli varsin kohottunut olo tästä eikä vähiten siksi, että oli jäätävä vähän halailemaan tyyppejä esityksen jälkeen ja ketä meitä siinä nyt pyöri : oli Oksasen Ritvaa, Sorsakosken Topia, Grönin Eikkaa ja Virran Olaa ...

 ps. Lahjoitin muuten nuoremmalle Jarille cd-hyllystäni löytyneen keräilyharvinaisuuden vuodelta 1997 : sydämenmuotoinen Bum Bum Bum cd-single, joka oli maksanut tarrasta päätellen Anttilassa muinoin 39,90 mk.

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki ja ensi-iltakuvat Daniel Paul

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri Valkeakoski!)

Kirka / Suomen Kesäteatteri

Kirka / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Paavilainen ja Vexi Salmi
Ohjaus Heikki Paavilainen
Koreografia Jani Rasimus
Kapellimestarit Jimi Hautamäki ja Eero Pekkonen
Puvustus Arja Siekkinen ja Igor Sahno
Maskeeraus ja kampaukset  Pirjo Laihiala ja Emma Salo
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Rooleissa : Jari Ahola, Ushma Karnani, Irina Saari, Aleksandra Babitzin, Petra Ahola, Jani Koskinen, Mikko Huoviala, Jani Rasimus, Kia Lehmuskoski, Eero Pekkonen, Sampsa Rättäri ja Jimi Hautamäki

Tanssijat : Jani Rasimus ja Kia Lehmuskoski

Orkesteri : Eero 'Safka' Pekkonen, Jimi Hautamäki, Sampsa Rättäri ja Ali Ahmaniemi

 Sateella ja tuulella kyllästetty Suomenlinnan reissuni muutaman päivän takaa oli kaukainen muisto vain, kun helteisenä tiistaina saavuimme ystäväni kanssa kahdesta eri suunnasta samaan aikaan Valkeakosken linja-autoasemalle. Siitähän on ihan lyhyt kävelymatka kesäteatterille Apianniemeen. Miten muuten sattuukin joka vuosi hieno ilma tähän reissuun? Koskaan ei nimittäin ole Valkeakoskella vielä satanut. Kateellisena katselin taas lasten pulikointia vedessä ja teki mieli tempaista kaikki vaatteet pois ja hypätä veteen pommilla. Ei tosin ehkä niin hyvä idea.

Muska (Irina) ja Kirka (Jari Ahola) 

 Minä olen kyllä Kirkani kuunnellut ja muutamaan kertaa nähnytkin. Äitini on edelleen vannoutunut fani, joten kotosalla ei ole pystynyt mitenkään välttymään Kirkan musiikilta. Isäni mielestä Kirka oli ärsyttävä rääkyjä, mutta se toteamus ei ole paljoa painanut vaakakupissa. Kirkahan heavyvaiheessaan esiintyi Ahveniston Moottoriradalla järjestetyillä Giants of Rock-festareilla ja harjun toiselle puolelle ääni kantoi kivasti. Olen siis istunut keittiössämme äidin kanssa ja kuunnellut Kirkaa laulamassa heviä. Olikohan sama vuosi, kun tästä innostuneena menimme pummilla Ahveniston metsän kautta festareille juuri parahiksi kuulemaan ja katsomaan, kun Dio esitti 'Holy Diver'? Äidin kanssa, kyllä. Pari poliisia tuli kysymään, että onko tytöillä hyvä meininki. Oi aikoja. No, äidillä on edelleen keittiön seinällä kaksikin Kirkan nimmarilla ja omistuskirjoituksella varustettua fanikuvaa, ja muistoissani on edelleen se, kun äiti voitti paikallisessa nuorisovaateliikkeessä Kirkan arpomat farkut teinien nenän edestä. Ja kyllä, keväällä 2007 olemme äidin kanssa käyneet Hietaniemen hautausmaalla hiljentymässä Kirkan haudalla, joka oli vielä seppeleiden ja kukkien peitossa. Tarkoitus oli tällekin reissulle lähteä luonnollisesti äidin kanssa, mutta yllättävä ja harmittava sairastuminen esti tämänkertaisen visiitin. Vielä on onneksi kesää jäljellä.

 Kun tämä Kirka-musikaali viime vuonna julkistettiin, ehdin jo heti tuoreeltaan tekemään lyhyen muutaman lauseen koosteen juonesta vanhan tutun kaavan mukaan : Kirka syntyy, Kirka löytää bändin, Kirka rakastuu, Kirka villitsee, joku sukulainen kuolee, Kirka päästää ilmoille Leijat, Kirka lisääntyy, Kirka hengailee viisuissa, Kirka voittaa Syksyn sävelen, Kirka melkein Tanssii tähtien kanssa, Kirka menehtyy yllättäen. Näin jälkikäteen voi todeta, että nämäkin elementit olivat kyllä mukana, osittain vähän eri järjestyksessä tosin ja mukana oli paljon sellaistakin, jonka olin tyystin unohtanut mainita kuten Mestarit Areenalla ja Den glider in. Aiemminhan olin nähnyt Kirkan musiikkia sisältävän 'Kirkan lahje'-näytelmän (kulkee kaiketi enemmänkin nimellä 'Hetki lyö'), mutta tämä taisi olla ensimmäinen Kirkan elämästä kertova musikaali/musiikkinäytelmä. Täytyy sanoa, että onneksi sen teki Suomen Kesäteatteri eikä eräs nimeltämainitsematon mesta samasta maakunnasta.

Aleksandra, Irina, Ushma ja Petra 

 Katsomossa olin vielä selostamassa ystävälleni, miten sukat kuuluu päästää vapaalle ja taitella laatikkoon oikeaoppisesti (olin lukenut matkalla KonMaria ja järjestelyn jaloa taitoa), kun kadehdittavan muhkeine viiksineen lavalle pölähti Koskisen Jani kertomaan kahvilapalveluista ja vessojen sijainnista. Tärkeää tietoa. Kertoi myös, että kaikenlainen tallentaminen on kielletty. Vaan minäpä tallennan jollakin tavalla aina, ilman sen kummempia välineitä, kiäh kiäh! Luvan kanssa tahi ei. Alkuun päästiin suhteellisen pitkäkestoisella ortodoksiliturgialla vai millä lie, mieleeni juolahti jostain syystä siinä vaiheessa, että ensi viikolla on ensi-illassa Lapinlahden Lintujen musiikkia teatterin muodossa Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa. Kirill ei putkahtanutkaan maailmaan heti alussa, vaan äänessä olivat herttainen Elisabeth-äiti (Ushma Karnani) sekä edelleen kadehdittavan muhkeaviiksinen Leo-isä (Jani Koskinen) ja pakahduttavan upea 'Matuska - Äitini mun'-kappale. Jos äitee olisi ollut mukana, olisi tässä vaiheessa varmaankin jo kyynelehditty kovasti, sen verran jylhää kuultavaa kaunis kappale oli ja on.

 Lapsia putkahteli sitten maailmaan muutaman vuoden välein ja vihdoin lavalle kirmasi myös Kirill (Jari Ahola). Eipä aikaakaan kun paikalle tuli Remu (Jani Rasimus) ja vaati höpinää tötteröön ja niin Kirka pääsi revittelemään Creatures-bändin laulajana. (Remun höpinöitä ja gestiikkaa oli hauska seurata, koskapa olin juuri edellisviikolla käynyt Vapriikin Hurriganes-näyttelyssä ja edellisenä iltana katsellut Ganes-leffan telkasta.) Jari Aholahan otti sitten niinsanotusti heti luulot pois kaikilta ja vetäisi sellaisen biisin, että paikat hampaista lenteli. Kyllä lähtee! Ainahan näissä on sitten joku sellainen hahmo, joka meinaa varastaa shown kokonaan ja tällä(kin) kertaa sen kunnian sai Mikko Huoviala, joka ensin tuli Ilkka Lipsasena eli Dannyna (eli pappani mukaan Tannyna) tiukoissa farkuissaan ja opetti Kirkalle oikeanlaista lavaliikehdintää. Iso D jos kuka osaa showmeiningin ja se on meidän jälkipolvien iloksi nähtävissä YouTubessa hienoina aikalaistallenteinakin, kuten 'Tahdon olla sulle hyvin hellä' ja varsinkin englanninkielinen, maailman huonoimmaksi videoksi rankattu kulttiteos. No, hiukan myöhemmin Huoviala pölähti lavalle Frederikin hahmossa ja oli ihan pakko laulaa mukana 'Harva meistä on rautaa' ja puristaa sopivassa kohdassa kättä nyrkkiin. 'Minä taivu en koskaan prkl!' Vähän pelkäsin/odotin Tapsa Kansan yllätysvisiittiä, mutta hän tuli vain mainituksi.

Tanny 

 Täytyy sanoa, että Jari Ahola on kyllä Kirkansa katsonut, mutta siitä huolimatta ei lähde tekemään mitään näköiskuvaa vaan vetää omalla tyylillään pienin lisämaustein. Muutama juuri tietynlainen päänheilautus (tässä tapauksessa kutrien heilautus) ja pieni jalkaliike etenkin 'Mamy Blue'-kappaleessa osuivat kohteeseensa hienosti. Minua jostain syystä liikutti se jalkaliike-beiget housut -yhdistelmä, ja hiukan myöhemmin tulin siihen tulokseen, että kukaan muu ei tuo esiin pientä hermostuneisuutta (ja pientä nousuhumalaa) niin taidokkaasti kuin Jari Ahola.

 Musikaalin hienoimpia hetkiä oli se, kun Sammy Babitzin (Sampsa Rättäri) yllättäen poistuu lavalta kesken kovimman nousukiidon ja vauhdin hurman 'Daa-da daa-da' -biisissä ja Muska (Irina Saari) saa ennen omaa vetoaan tiedon veljensä onnettomuudesta. 'Kirjoita postikorttiin' tulee vetäistyksi sellaisella vimmalla ja asenteella, että ei voi muuta kuin ihmetellä. Irina on todella kova rokkimimmi ja välillä meinaa unohtua kokonaan, että lavalla ei ole itse Muska. Äärimmäisen koskettava oli myös kohtaus, jossa tytär Aleksandra (kyllä, lavalla Kirkan tytär Aleksandra Babitzin) pyytää isäänsä lukemaan iltasatua ja iskä on satojen kilometrien päässä. 'Pyydä vain' lauletaan sitten duettona.

 Erikseen täytyy myös mainita Kirkan ja Kirsti-vaimon (Petra Ahola) 'Leijat'-duetto, tanssityttöjen iloinen pirtsakka meno ja värikkäät asut, kadehdittavan muhkeaviiksinen Kassu Halonen ja Jutila (Jani Koskinen), 'Born to be wild', Frederikin saamat Kirkan äidin alushousut, Jani Rasimuksen letkeät lanteet, Safka Pekkosen aina yhtä karismaattinen look sekä mainitsinko jo Jani Koskisen viikset?

Vexi Salmi ja Kassu Halosen viikset 

 Muutamana aiempana kesänä olen hehkuttanut Lahden Uuden Kesäteatterin lauluvoimaa kesän timanttisimmaksi, mutta tänä vuonna titteliä saa kunnialla kantaa Suomen Kesäteatteri! Oli meinaan sen verran komiaa kuultavaa, vaikkei Kirkan tuotannosta välittäisi pätkääkään. Itse en varsinaiseksi Kirka-faniksi tunnustaudu, olosuhteiden pakosta olen kuunnellut ja salakavalasti monikin biisi lähtisi tuosta noin ulkomuistista. Olen kyllä sitä mieltä, että 'Hetki lyö' on tykkikamaa hamaan tulevaisuuteen asti, ja kohta senkin levytyksestä tulee 50 vuotta! (Hetki löi kirjaimellisestikin, kun esityksen jälkeen leikimme vähän bändäreitä ja yhdeltä halaajalta lensi kello kädestä kohti Kirkaa!)

 Antakoot lempeiden kesätuulien tarttua Kirkan beigeen lahkeeseen ja lepattakoot (myös Koskisen viikset).

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki

(näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri

Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri, Club Capital Helsinki

Ensi-ilta 31.3. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiseltä nimeltään "I love you, you´re perfect. Now change"

Ohjaus Samuel Harjanne
Suomennos Tiina Puumalainen
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografi Jari Saarelainen
Valosuunnittelu ja lavastus Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Lavalla : Riku Nieminen, Kaisa Hela, Heikki Ranta ja Ushma Karnani sekä Risto Kupiainen (piano) ja Lotta-Maria Pitkänen (viulu)

 Maaliskuuni päättyi musikaalimeiningeissä Helsingissä. Edellisiltana oli vietetty mukava ehtoo ystävän kanssa Linnanmäen vampyyrien parissa, vietetty uneton yö hotellissa, tehty kojot eli nukuttu miltei pommiin, tehty yksi haastattelu, haahuiltu silmät puoliummessa Ateneum ympäri, käyty elokuvissa katsomassa Onnenonkija (onneksi tällä blogilla ei muutenkaan tienata muuta kuin henkistä pääomaa ja valtaisaa mainetta) ja lopuksi suuntana samaisen ystävän kanssa Fredalla sijaitseva Club Capital ja siellä 'Käyttöohje kahdelle'-enskari. Yökerhoissa ei näillä kilomeetreillä ole tullut hilluttua vuosikausiin, joten mehän olimme kansainvälisestä tunnelmasta aivan pökerryksissä siellä sohvapaikoillamme. Saattoi olla kyllä silläkin vaikutusta, että yleisön joukossa seikkaili muutamakin siviilipukuinen edellisillan vampyyri... Vesi maistui, ja kuvittelin nauttivani jotain eksoottista drinksua sohvatyynyyn nojaillessani.

 Käyttöohje kahdelle voisi olla yhtä hyvin nimeltään Peliohjeet kahdelle. Taustaprojisoinnissa näkyi pelilauta ja noppaa heitettiin, sen perusteella sitten siirryttiin tilanteesta toiseen. Valtaisia noppia pyöri lavallakin, kun pelataan niin pelataan sitten kunnolla.

Kaisa, Heikki, Ushma ja Riku (c) Matti Rajala 

 Parisuhdekiemuroiden ja erinäisten rakkausasioiden ympärillä pyöritään, ja niitähän maailmassa riittää. Sketsit ja laulut vuorottelevat, se kyllä osoittautui varsin toimivaksi systeemiksi. Tilanteet olivat ehkäpä hiukan kärjistettyjä, mutta samalla myös hyvin tunnistettavia ja osittain omakohtaisiakin. Treffit menee automaattisesti pieleen, kun ajattelee vain ettei kuitenkaan ole tarpeeksi hottis misu vastapuolen silmissä... Entäpä ensitreffit, joilla kallisarvoista aikaa nykymaailman hektisessä menossa säästääkseen mies ja nainen siirtyvät suoraan aikaan, jossa ovat jo eronneet ja tapaavat uudestaan yllättävässä tilanteessa. Tapaamme myös mm. ärsyttäviä itseään täynnä olevia tylsiä sinkkumiehiä, toimintaleffoihin tykästyneen nuorukaisen tyttöystävineen sekä suloisen liikuttavan vanhemman herrasmiehen ja edesmennyttä tätiäni muistuttavan leskirouwan, jotka sattumalta tapaavat ties kenen hautajaisissa. "Ei haittaa, kanssas kestän sen" jäi mieleeni pyörimään. Ihan erikseen täytyy mainita Kaisa Helan vakuuttavasti tulkitsema deittipalveluvideota tekevä eronnut nainen, joka vahingossa lipsautteli asiota, joita nyt ei ihan deittivideolla kannattaisi sanoa. Vai kannattaako sittenkin? Minä ainakin ihastuin naisen rehellisyyteen ja lannistumattomuuteen, ja olisin ollut vaikka heti valmis lähtemään treffeille hänen kanssaan. Vai miesseuraako oli vailla, ei väliä, olisin lähtenyt silti.

Riku ja Ushma (c) Matti Rajala 

 Olin erityisen mielissäni siitä, miten ihan kaikkia oli ilo katsella ja kuunnella, muusikoita myöten. Samuel Harjanne on tehnyt jälleen loistavaa duunia työryhmänsä kanssa, ja näin meikäläisestäkin alkaa kuoriutua musikaalifani. Ei nyt ihan fanaatikko, mutta alan viihtyä enemmän ja enemmän tämänkaltaisissa esityksissä. Vilpitön nauru tekee aina hyvää, ja hienosta toimivasta kokonaisuudesta on helppo nauttia ilman sen kummempia analyysejä tai pohdintoja.

 Monelle katsojalle saattaa tulla yllärinä se, että Riku Nieminen on niin paljon muutakin kuin "se teeveestä tuttu hauskuuttaja". Minä olen riemukseni nähnyt Rikun lavalla aiemminkin pari kertaa ja hyvin vakuuttunut miehen kyvyistä. Kaisa Hela ja Ushma Karnani on myös nähty useampaan otteeseen ja kyllä, mielestäni näissä Naisissa on oikeanlaista asennetta ja "munaa". Heikki Ranta oli minulle sen sijaan täysin uusi tuttavuus, mutta erittäin miellyttävä sellainen. Jatkossakin kannattaa seurata hänen tekemisiään ehdottomasti.

Heikki ja Kaisa leffatreffeillä (c) Matti Rajala 

 Hauska kuriositeetti oli lopussa kuultu sikermä, jossa kuultiin mm. ohimennen laulettua 'pomppufiilistä' sekä sitä, että joku jo etsii muijaa seuraavaa...

 Kyllä minulta jyrän alle jäänyt olo tämän myötä katosi ja tilalle tuli hyvä mieli ja mukava fiilis. Rakkaus. Se ilmenee niin monessa muodossa eikä koskaan katoa mihinkään, kohdetta vain saattaa vaihtaa. Rakas ystävä, rakas harrastus, muutama niin mies-kuin naispuolinenkin salarakas katsomossa, oma rakas mielessä ja oi niin rakas elämä!

 Pari päivää ensi-illan jälkeen olin jälleen Helsingissä (jotenkin ne reissut tuppaa ajoittumaan aina samalle viikolle!) ja Fredrikinkadun toisessa päässä. Kadulla pyöri selvästi eksyksissä oleva nelihenkinen joukkio, ja ohittaessani heidät kuulin vain numeron '51'. Oli pakko palata takaisin ja kysyä, voisinko jotenkin auttaa. Kas, etsivät osoitetta Fredrikinkatu 51 ja siellä Club Capital! Mikä yhteensattuma! Oli helppo neuvoa pariskunnat toiseen suuntaan, ja olivat niin tyytyväisiä.

Näin meitä kaikkia tarvitaan.

 Hedelmäkorista annan tertun mehukkaita viinirypäleitä!

(Näin esityksen kutsuvieraana.)

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 11.6. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen

Koreografia Jani Rasimus

Kapellimestari Jukka Hänninen

Rooleissa : Mikko Töyssy, Otto Kanerva, Joni Leponiemi, Ushma Karnani, Natalil Lintala, Mikko Huoviala, Petra Paavilainen, Anna-Liisa Bergström/Tanja Huotari ja Jani Rasimus

 Viime vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Masa Niemen syntymästä. Eipä tuosta merkkipaalusta tainnut olla minkäänlaista mainintaa mediassa, itse en ainakaan huomannut. Tänä vuonna taas tulee sata vuotta täyteen säveltäjämestari Toivo Kärjen syntymästä, ja mikäs onkaan luontevampaa, kuin yhdistää nämä kaksi taituria samaan kesäiseen näytelmään. Syntyi näytelmä Masa Niemen elämästä Toivo Kärjen sävelin.

 Esityksen runko on kovin tuttua kauraa ja siten taattua Paavilaista : näytelmän päähenkilö syntyy, menee naimisiin, uran käännekohtia käydään läpi ja lopussa kuolee. Ei mitään suuria yllätyksiä siinä mielessä, paitsi että minulle tuli kyllä täytenä yllärinä Masa Niemen vaiheet taikurina ja varsinaisena temppumaakarina. Viime kesän näytelmässä Mikko Töyssy veivasi Bollywood-henkistä tanssia ja lauloi hindiksi reippaan rallin, tällä kertaa hän teki narutemppuja ja sahautti itsensä kahtia, ja sokeriksi kakun päälle vielä lauloi muutamalla "kielellä". Mitäköhän mies mahtaa ensi vuonna tempaista?

Päivää että Pätkähti! (c) Rami Marjamäki

 Masan tarinaan liittyy läheisesti monta muutakin hahmoa, joista mainittakoon etenkin Joni Leponiemen tulkitsemat Esa Pakarinen sekä lyhyen visiitin estradilla tehnyt Tapio Rautalapio eikun Rautavaara. Kovasti huvitti Esa Pakarisen alias Pekka Puupään viäntämä "Ooppa hiljoo"-kappale. Ihan tässä odottelen, milloin isäntä kotiutuu "kauppareissulta" samaa kappaletta laulellen. Toivo Kärjen roolissa aiemminkin nähty Otto Kanerva oli mainio tulkinta mestarista ja oikein muikeaan vetoon ylsi myös Mikko Huoviala Repe Helismaana. "Meksikon pikajuna" oli yksi illan vauhdikkaimmista vedoista ja sai yleisön hykertelemään mielihyvästä.

 Ja ah nuo ihanat naiset Ushma Karnani ja Natalil Lintala! Neiti Raikkaana liihotteleva Natalil on tosiaankin kuin raikas tuulahdus kesäisestä päivästä ja Ushma hänestä tummempi versio. Ushma oli oikein mainio myös topakkana Justiinana, kun filmasivat Pekka ja Pätkä-elokuvia. Suunnattoman paljon nautin myös tansseista, joista etenkin Jani Rasimuksen ja Ansku Bergströmin yhteiset hetket olivat upeaa seurattavaa.

 Ihania kappaleita kuultiin tietysti paljon, Kärjen sävelin kun mentiin. En tiedä mikä siinä on, mutta olo tulee todella nostalgiseksi tiettyjä kappaleita kuullessaan ja jopa liikutukseen asti, vaikka laulut ovat syntyneet vuosikymmeniä ennen omaa syntymääni! Geeneissäkö se on vai missä, jännä ja ihana tunne kuitenkin. Esimerkiksi Ushma Karnanin laulama "Anna kaikkien kukkien kukkia" on yksi ikisuosikeistani ja kyyneleet nousi silmiin sen kuultuani. "Minne tuuli kuljettaa" tuli muuten kuultua saman viikon aikana kahdessa eri kesäteatterissa ja samaan tyyliin esitettynä...

Koko porukka Apianniemen maisemissa (c) Rami Marjamäki

 Aiemmin narisin siitä, että rooleissa käytetään tunnettuja iskelmätähtiä, kun laulutaitoisia näyttelijöitäkin olisi saatavilla. Tällä kertaa estradilla piipahtaa myös vierailevia tähtiä yhden kappaleen verran ja se heille nyt suotakoon. Olin tämän asian unohtanut täysin ja iloinen yllätys olikin, kun meidän esityksessämme vieraileva "nouseva kyky" (samaa kaavaa käytettiin myös Villit vuodet-musikaalissa, mihinkäs sitä hyväksihavaittua reseptiä vaihtamaan...) oli kukas muu kuin Veeti Kallio, joka esitti kappaleen "Kaikessa soi blues". Tulevissa esityksissä nähdään mm. Eino Grön, Jani Koskinen ja eräskin Pate Mustajärvi. (Suomen Kesäteatterin nettisivuilla on nähtävissä lista vierailijoista, muutokset ovat kuitenkin mahdollisia.)

 Tuttu ja turvallinen on kupletin juoni Valkeakoskella, mutta pirun viihdyttävähän tämä oli! 28:ssa elokuvassa urakoinut Masa Niemi sai nyt ansaitsemansa pääroolin. Vuonna 1960 itsemurhan tehnyt Niemi oli jättänyt viimeisen viestin "Hyvä olla, kun on nolla. Hyvästi. T.Masa". Pilven reunalta katsoo nyt, ettei elämänsä mikään turha ollut! Samana vuonna valmistui muuten myös elokuva "Pekka ja Pätkä neekereinä", josta loppuun parikin lentävää lausetta yhdistettynä:

Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta jeespox holirei!

(näin esityksen vapaalipulla)

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatteri

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 4.9. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo

Kapellimestari ja taustanauhat Antti Paranko

Rooleissa : Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Satu Silvo, Reidar Palmgren, Ilmari Saarelainen, Ushma Karnani, Sinikka Salminen ja Katariina Kuisma-Syrjä

 Hämeenlinnalaisen kirjailijan Tapani Baggen tilaustyönä kirjoittama Havannan kuu on musiikkipitoinen komedia parista Jukolan ghetossa majailevasta pikkurikollisesta, jotka päättävät yksissä tuumin kidnapata monimiljonäärin Sairiossa asustavan Taina-tyttären (Ushma Karnani)  ja vaatia tämän jälkeen "lunttilappua" eli lunnaita. Kumpikaan Häkkisen veljeksistä (Lasse Sandberg ja Mikko Töyssy) ei ole ihan penaalin terävimpiä kyniä, joten sählinkiä riittää. Veljekset majailevat Cittarin lihatiskillä työskentelevän Piken (Katariina Kuisma-Syrjä) luona, ja juonenkuvioissa ovat mukana vielä Jukolassa hautaustoimistoa pyörittävä Juuli (Satu Silvo), tämän narkolepsiasta ajoittain kärsivä apuri Hoss (Ilmari Saarelainen), paikallinen karaokekuningas Allu (Reidar Palmgren) sekä tämän poliisivaimo Leila (Sinikka Salminen).

 Haaveissa siintää Havanna, ja sinne matkattaisiin lunnasrahojen turvin. Miten mahtanee käydä? Onnistuuko panttivankisuunnitelmat, vai löytyykö onni sittenkin omalta sohvalta pizzalaatikon ja kaljatölkin äärestä?

Jamppa ja Make / (c) Tommi Kantanen

 Hahmot ovat kuulemma tuttuja Baggen aiemmista teoksista ja siten kirjoja lukeneille hyvinkin tuttuja tyyppejä. Minä en ole Baggen tuotantoon koskaan tutustunut. Paikallisuudesta plussaa, pystyin hyvinkin kuvittelemaan etenkin veljekset istumaan Jukolan Jussiin tuopin ääreen ja taustalle paikallisen allun tulkitsemaan omaan tyyliinsä karaokebiisejä. Aluksi vähän karsastin "musiikkinäytelmä"-otsaketta, mutta kun mukana on The Antti Paranko yhdenmiehenorkestereineen, on katsomossa viihtyminen taattua. Musiikkinumerot olivatkin varsin viihdyttäviä, mutta toisaalta veivät sitten jotenkin pohjaa itse tarinalta. Hoss ja Juuli jäivät ainakin minulle vähän liian etäisiksi hahmoiksi, eikä Jukolassa sijaitseva hautaustoimisto tuntunut ajatuksena kovin uskottavalta. Paitsi jos siihen K-Supermarketin tiloihin sitten vuodenvaihteen jälkeen, hmmmm?

 Veljekset sen sijaan olivat vallan mainio parivaljakko. Vähän hömelöitä, mutta hyvin sympaattisia tyyppejä. Jampalla (Lasse Sandberg) pysyi sitä paitsi hyvin käsissä niin vispilät kuin siivousvälineetkin, Make (Mikko Töyssy) taas keskittyi enemmän pitelemään oluttölkkiä. Aivan ehdoton suosikkini roolihahmoista oli kuitenkin Reidar Palmgrenin antaumuksella ja kokonaisvaltaisesti tulkitsema Allu. Mikä kehonkieli, mikä asenne ja etenkin tyyli! "Paha vaanii" kun lähti soimaan, olin myyty! Olisin halunnut nähdä Allua lavalla ehdottomasti enemmän, hänen ja Leila-vaimon keskinäisessä suhteessa oli mukava ristiriita, joka jäi myös vähän puolitiehen.

Suosikkini Allu / (c) Tommi Kantanen 

 Varsin viihdyttävähän tämä oli ja kepeän rento avaus Hämeenlinnan teatterin syksylle, kuten myös Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjauspuolellekin. Aika meni kuin siivillä enkä vilkuillut kertaakaan kelloa, sitä kun nyt olen harrastanut parissakin viimeksi näkemässäni näytelmässä. Muutaman erikoismaininnan haluan lopuksi todeta : kitaravirtuoosi ja tukkajumala Antti Paranko, Ushma Karnanin pirtsakka roolityö ja ihanan värikkäät vaatteet, kuumaakin kuumempi Ushman ja Mikon duetto pesukoneen päällä, lähes samaan tahtiin menevät yhtenäiset tanssikuviot sekä Satu Silvo Kissanainen-asussaan. "Laskekaa aseet!"-kommentti naurattaa edelleen ja se, mitä sen jälkeen tapahtui.

 Viihdyin sen verran hyvin, että vähän löyhäksi jääneistä henkilöhahmoista ja tarinasta huolimatta voisin mennä vaikka uudestaakin katsomaan. Pakko mainita lopuksi, että olen ollut muinoin Jukolan Jussin karaokeillassa ja illan viimeisenä biisinä eräskin nuorehko mies lauloi laastari otsassa, silmä mustana "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" ja jotenkin liikuttavaa oli, miten hän tulkitsi kohdan "kuinka meidän kunnon miesten käy?"

 Havannan kuulle neljä tähteä ****, joista iso osa menee veljeksille, Allulle ja kitarasankarille sekä sille, että koko porukasta välittyi erittäin hyvä tekemisen meininki ja ilo.

 Voisikohan Häkkisen veljekset ja Allu seikkailla jatkossakin teatterin lavalla?

(näin esityksen kutsuvieraana)

Juuli ja Hoss / (c) Tommi Kantanen

Kersantti Karoliina / Hämeenlinnan Teatteri

Kersantti Karoliina / Verkatehtaan Vanaja-sali, Hämeenlinnan Teatteri

Kantaesitys 13.2. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna-Leena Härkönen

Ohjaus Heikki Paavilainen

Sävellys Costello Hautamäki

Sanat Costello Hautamäki ja Anna-Leena Härkönen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Jani Koskinen, Ushma Karnani, Harri Ekonen, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Lauri Kukkonen, Mikko Töyssy, Jyri Ojansivu, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Tanssijat : Sari Marin, Jani Rasimus, Matvei Ojansuu, Timo Tamminen, Oona Sihvonen, Iina Sihvonen, Jemina Pekkonen, Kreeta Kallio, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Jukka Riitaluoma, Sami Ruusukallio ja Jimi Hautamäki

 Kersantti Karoliina on tarina siitä, mitä tapahtuu kun kahden pienen lapsen äiti päättää lähes hetken mielijohteesta lähteä armeijaan, kun se nyt on naisillekin mahdollista. Karoliina (Sinikka Salminen) on kadottanut itsensä ja parisuhteensa arjen harmauteen ja kakkavaippojen sekaan, ja päättää astua hyvän ystävänsä Anun (Ushma Karnani) kanssa armeijan harmaisiin. Sukupuolirooleja ja asenteita pistetään kerralla uusiksi, ja romantiikkaakin on ilmassa.

 Oli sitten Popeda-fani tai ei, Kersantti Karoliina lienee kaikille tuttu biisi juurikin tästä aiheesta ja se tietysti kuullaan lopussa. Aina on positiivista se, että vaivaudutaan tekemään myös täysin uusia biisejä, koskapa ns. jukebox-musikaaleja alkaa tulla jo korvista. Biisien sävellyksistä on vastuussa Costello Hautamäki, ja tämä on kyllä silkkaa hunajaa herran faneille. Tarttuvia melodioita, vahvaa kitarointia, herkkiä balladeja. Mikään Popeda-musikaali tämä siis ei ole, mutta samassa kategoriassa mennään ja sen tyylilajin ystäville Kersantti Karoliina on musiikillisesti napakymppi. Lavalla kaiken aikaa olevassa bändissäkään ei ole moitteen sijaa, napakka ote ja meininki säilyy alusta loppuun.

 Mutta sitten... Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja alku vaikutti hyvin lupaavalta, mutta olin ensi-illan päätyttyä enemmän kuin hämilläni ja harmistunut. "Annaleenahärkösmäinen" nasevuus, purevuus ja dialogin jipot puuttuivat tekstistä lähes täysin! Siellä sun täällä niitä välähdyksenomaisesti tuli esiin, mutta vain käväisemään ja lopputuloksesta tuli jotenkin tasapaksu ja kökkökin. Loppu oli ennalta-arvattavissa, eikä ohjauksellisestikaan tämä mitään suuria yllätyksiä tarjonnut missään vaiheessa. Vaaleanpunaisten lasien sijaan istuin nyt näköjään kriitikkolasit päässä, sillä minua ei ainakaan järin huvittanut esimerkiksi toimittaja suoraan Kummelista tai Putouksesta tutun sloganin täysin turha käyttö. Lavastuksesta ei juuri jälkipolville mainittavaa jäänyt, tasojen päällä hypeltiin tai istuttiin ja sängyt hoitivat sitten loput. Koreografioissa ja tanssijoilla oli paikoitellen oikein hyvä meininki ja silkkaa taitavuuttakin, mutta esimerkiksi sängyssä keikkumiset ja villagepeoplet saivat minut lähinnä kiemurtelemaan vaivautuneena penkissä (messevistä tekoviiksistä toki pisteitä aina...), samoin Elisabeth Rehnin vessareissu, vaikka sillä nyt ei tanssin kanssa mitään tekemistä ollutkaan.

(c) Tommi Kantanen, HMLn teatteri

Näyttelijäntyöllisesti ei tämä tarjonnut mitään huippuhetkiä oikein missään vaiheessa myöskään, niin paljon lepäsi biisien varassa. Sinikka Salminen oli oikein pätevä nimiroolissa ja laulupuolikin onnistui hienosti, eikä siitä toki ollut epäilystäkään. Musikaalin pääroolista huolimatta hän ei kuitenkaan noussut mihinkään seuraavalle "levelille", hyvää työtä hän on tehnyt ennenkin. Teatterille iso plussa siitä, ettei esim. päärooliin palkattu ketään talon ulkopuolelta lipputuloja hankkimaan. Yksi dynamo tässä kuitenkin oli, jonka puuttumista heti jäi kaipaamaan, nimittäin Jani Koskinen Karoliinan Antti-miehenä. Mies on niiiiin kotonaan tämäntyylisissä biiseissä ja se näkyi ja kuului kyllä Vanaja-salin takariviin asti. Janin huikeaa ääntä olikin jo vähän ikävä. Enemmän tuli kuitenkin ikävä viimevuotista lemppariani, Pojat-musiikkinäytelmää, seuratessani tutun poikakolmikon tämänkertaista suoritusta...

 Lähdin musikaalia katsomaan vailla minkäänlaisia odotuksia ja aika tyhjin käsin myös poistuin. Olen kuitenkin varma siitä, että sana kiirii menevistä biiseistä ja sen suhteen ihmiset saavat kyllä rahoilleen vastinetta. Riehakasta fanitusta oli ilmassa jo nyt. Minun juttuni tämä ei ollut, ja se vähän jopa harmittaa.

Joudun antamaan vain kaksi tähteä, toinen tähti Sinikalle ja Janille ja toinen Costellon sävellyksille. **

(esitys nähty kutsuvieraana)

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri, Päänäyttämö

Kantaesitys 17.10. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Harri Ekonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Turkka Mastomäki, Panu Hietalahti, Mikko Töyssy, Lauri Kukkonen ja Johanna Reilin

Taustaa : Talousvaikeuksien kanssa painiskeleva pikkukaupungin teatteri saa esitettäväkseen Kuningas Lear-näytelmän, jonka ohjaajaksi on pestattu kehuttu ja kohuttu Tuomas Sepänpoika (Lauri Kukkonen). Ohjaaja on noussut komeetan lailla tähtien joukkoon, etenkin kohutun ja Tampereen Teatterikesässäkin nähdyn teoksensa turvin, jossa pisteltiin menemään oikealla asfalttikoneella. Tämä tuleva näytelmä tuntuu kuitenkin vain välityöltä matkalla kohti jotain suurempaa. Kuningas Learin rooli napsahtaa teatterin ikihongalle, Harri Ekoselle (Harri Ekonen) joka suunnittelee eläkepäiviään ja tuskailee niin muistinsa, tytärsuhteensa, sairauksiensa ja pienen alkoholiongelmansa kanssa. Teatteri on saanut myös uuden johtajan (Johanna Reilin) sekä nuoren ja nätin harjoittelijan (Ushma Karnani). Näytelmän harjoitukset alkavat ja pian kulisseissa kuohuu. Kestääkö Ekosen kunto rankan harjoituskauden? Miten käy koko työyhteisön, kun kyräily ja kateus alkaa nostaa päätään?

Ushma Karnani ja Harri Ekonen / kuva Terho Aalto

Plussaa : Pakko myöntää heti alkuun, että Kuningas Lear itsessään ei ole minulle millään tavalla tuttu teos ja ennalta vähän jännitinkin, että mitäköhän täältä nyt on tulossa. Hyvin nopeasti huomasin kuitenkin, että pääpaino tässä ei ole niinkään Learissa, vaan Harri Ekosessa. Omana itsenään, fiktiivisenä Harri Ekosena, narrina ja kuninkaana. Tässä minä olen, kaikkine sairauksineni ja puutteineni, ottakaa tai jättäkää. Lavalla vilisee heijastekuvina Harrin kymmenet roolit, lupsakka sanailu saa yleisön nauramaan. Vanhat stand up-rutiinit jaksavat yhä naurattaa ja muutenkin olemus on kovin tuttu, teeveestäkin. Harri vaeltaa väsyneenä tuore plari kulahtaneessa muovikassissa näyttämön poikki ja hetkeä myöhemmin nostattaa myrskyä vähän erilainen kruunu päässään. Näyttämön kuningas ansaitsee toisenlaisen kruunun. Teatterin kehutussa ilmapiirissä ei kaikki ole niin kuin luullaan, tuore johtaja Sirkka Pyörre ei ole ollut kaikkien suosikki ja hän yrittää hiukan epätoivoisestikin saada väkeään avautumaan ja tuomaan mieltä kalvavat ajatukset julki. Naisnäyttelijäkonkarit Riitta ja Sisko (Katariina Kuisma-Syrjä ja Sinikka Salminen) joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, kun heidän tontilleen tulee uusi tulokas Usva (Ushma Karnani). Lapsuudesta tuttu "me ei leikitä sun kanssa"-tyylinen meininki jatkuu helposti aikuisenakin, itkutekniikoita opetetaan ja kaiken yllä häilyy kyynisyys omaa työtä kohtaan.  Tämä voisi tapahtua missä tahansa, teatterin rajat häilyvät. Tasaisen varmaa työtä kaikilta näyttelijöiltä, tosin omasta mielestäni Ekosen lisäksi vahvimman roolityön tekee Turkka Mastomäki. Miehinen mies ja jylhä-ääninen Markku Vastamäki kukkoilee näyttävästi, mutta toisaalla tahtoo väkisin rujoutta ja rumuutta roolityöhönsä, kaipaa merta ja neljää poikaansa, on itse meri. Patoutumia on. Näytelmää pitäisi kuitenkin samalla harjoitella ja saada esityskuntoon ilman, että sisäiset ristiriidat näkyvät katsomoon. Näyttämöllä pyörii koko ajan valtava aurinkokello, nähdäänpä nostolavaakin. Visuaalisuus äänitehosteineen suorastaan lyö ällikällä moneen otteeseen, sillä vastaavaa en ole kokenut oikeastaan missään. Iso kiitos siitä, että myös teatterin tärkeitä taustajoukkoja nähtiin lavalla tämän tästä omissa puuhissaan. Väistyvän teatterinjohtaja Paavilaisen herkkä viimeinen tervehdys videon muodossa löysi hyvin paikkansa eikä tuntunut lainkaan väkinäiseltä. Lopun lähestyessä olin pakahtua suurista tunteista. Tunsin ensinnäkin valtavaa lämpöä ja hellyyttä Harri Ekosta kohtaan. "Älä jätä meitä Harri vielä, sinunlaisiasi tarvitaan yhä!" Toisekseen tunsin suunnattoman suurta ylpeyttä "omaa" teatteria kohtaan, sen näytteljöitä, sen taustajoukkoja, kaikkia niitä jotka mahdollistivat tämän. Kuningas näyttämöllä on yksi komeimmista kokonaisuuksista ikinä näillä lakeuksilla, olen onnellinen siitä että sain olla paikalla kun taputimme seisten kädet puuduksissa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen porukan loppukiitoksiin, liikutuksen kyyneleet silmissä. Hienoa työtä! Tämä pitäisi nähdä vielä uudestaankin, sillä kerta tätäkään herkkua ei riitä. Ekstraplussat vielä varsin informatiivisesta käsiohjelmasta.

kuva Terho Aalto

Miinusta : Mieleeni ei palaudu mitään negatiivista tämän esityksen tiimoilta. Odotin kovatasoista juttua ja sain vielä enemmän!

Muuta : Näytelmän ensi-ilta oli samalla Harri Ekosen 30v-taiteilijajuhla. Onnittelujono yleisölämpiössä oli pitkä, ja pääsin minäkin halaamaan The Harria. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan Antti Mikkolan seuraavaa työtä.

Kuningas näyttämöllä ja kuninkaalliset viisi tähteä *****. 

Pojat / Hämeenlinnan Teatteri

Pojat / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Sovitus ja ohjaus Snoopi Siren

Sävellys ja sanat Jarkko Martikainen

Koreografia Riia Kivimäki

Rooleissa : Pyry Nikkilä (Jake), Jyri Ojansivu (Immu), Eppu Pastinen (Urkki), Mikko Töyssy (Matti), Lauri Kukkonen (Pate), Lasse Sandberg, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Timo Mäkynen, Nelli Ojapalo, Elina Varjomäki, Jemina Pekkonen, Taru Still ja Inka Turtola

Muusikot : Antti Rajala, Kalle Penttilä, Samuli "Teho" Majamäki, Jari Salminen ja Jussi Koskinen

Taustaa : Paavo Rintalan Pojat-romaani ilmestyi vuonna 1958 ja herätti ilmestyessään paljon puhetta puolesta ja vastaan. Teos kertoo oululaisesta poikajoukosta toisen maailmansodan aikoihin, ja sota tuo poikien leikkeihin ja arkeen oman lisämausteensa monessakin muodossa. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden aikajaksolle, ja salakavalasti mukaan hiipii synkempiäkin sävyjä. Moni muistaa varmasti Mikko Niskasen ohjaaman Pojat-elokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1962. Maineikas Pojat saa nyt Hämeenlinnan teatterin käsissä uuden päivityksen, sillä nämä pojat myös tanssivat ja laulavat. Jarkko Martikainen on tehnyt musiikkinäytelmää varten täysin uusia kappaleita, joista osa kuullaan instumentaaliversiona.

Pojat / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Ennakkovaroitus; nyt tulee tekstiä!

Plussaa : Keväällä näin ensimmäistä kertaa teatterin tulevan syyskauden ohjelmistolehtisen, ja sydämessäni läikähti nähdessäni siellä otsikon Pojat. Kirjan olen lukenut joskus kouluaikoina ja elokuvan olen nähnyt useampaankin otteeseen, ja siitä on muodostunut minulle yksi rakkaimmista elokuvakokemuksistani ikinä. Jokaisella katselukerralla siitä on auennut jotain uutta, ja niinpä odotukset tämän musiikkinäytelmäversion suhteenkin olivat aika korkealla jo kättelyssä. Minulla oli sellainen kutina, että jos tämä aihe tällä tekijäporukalla onnistutaan sössimään, lopetan koko harrastuksen tähän. Ei vaan ... Luottavaisin, vaikkakin jännittynein mielin istahdin katsomoon ensi-illassa.
Heti alkuun voin sanoa, että kaikki ne odotukset, joita minulla näytelmää kohtaan oli, ylitettiin niin että kohina kuului! Tämä on totta totisesti syksyn kovin juttu, napakymppi, niin ohjauksellisesti kuin toteutuksellisesti! Olen aiemmin todennut useampaankin otteeseen, että teatteri on parhaimmillaan silloin, kun se vetoaa monenlaisiin tunteisiin. Nauru on herkässä, ja niin on itkukin. Tämä oli herkkua niin silmille kuin korvillekin. Nerokas lavastus toimi niin kouluna kuin ratapihanakin ilman sen suurimpia kikkailuja, tarjosi samalla piilopaikkoja ja mahdollisuuksia väijyskelyyn ja "rakkauden vaanimiseen". Puvut ja kampaukset, valot ja tehosteet loivat ajankuvaa ja tunnelmaa. Mieleni sopukoihin jäi kuulumaan junanvaunujen kolkko kalke.
Että onkin ohjaaja osannut alkuperäisteoksesta valita myös ne itsellenikin tärkeimmät kohtaukset! Poikajoukon hieno visio sankaruudesta ja pelokkaiden naisten auttaminen, Raksilan taiteellisen tiiatterin hillitön mukaelma Mannerheimin syntymäpäiväjuhlista, Immun värväytyminen vapaaehtoiseksi, kaljakaupat janoisille sotilaille ja muu vaihtotalous, Tuiran poikien kohtalo, Jaken äidin yritykset saada poikansa iloisemmalle mielelle. Parasta kaikessa on kuitenkin kujeileva, sähikäisten lailla sinne sun tänne singahteleva poikaviisikko. Porukka on energiaa ja vauhtia täynnä, paikallaan ei juuri seisoskella, vaan koko ajan on jotain metkua mielessä ja hihitellen siirrytään taas seuraavaan paikkaan kolttosille ja suunnittelemaan sankaritekoja. Naiset ja hameväen ajattelu tosin saa pojatkin hyytymään paikoilleen ja makaroonin lailla levähtämään pitkin piennarta. Jokainen jannu on selkeästi oma yksilönsä, vaikka massan mukana toimitaankin ja yhteen hiileen puhalletaan. Kisataan siitä, kenellä on huonoimmat kengät ja astmalla ylpeillään. Eroja alkaa kuitenkin löytymään, on havaittavissa rauhoittumisen ja ylpistymisenkin merkkejä. Synkkiä aatoksiakin, joita ikään kuin ohimennen väläytellään kavereille muka vitsinä. Kaikkea ei tosin paljasteta edes niille parhaille kamuille, vaikka olisi syytä. Sota tuo poikien viattomiinkin leikkeihin uusia, pelottavia vivahteita. Jännän äärellä ollaan useasti, ja sitten taas juostaan nauraen pois.
Lempparikohtauksikseni muodostui kaksi hyvinkin erilaista tilannetta. Toisessa höynäytetään sotilaspoliisia ja meno on kuin piirretystä (tai Benny Hillistä, ihan miten vaan), peukku ylös sille joka keksi ne pikkuriikkiset nuket! Toisessa taas junanvaunusta tupsahtaa kaikkea muuta kuin janoisia sotilaita, jotka vielä alkavat kertoa laulaen haikeaakin tarinaansa. Tämä oli Martikaisen kappaleista ihan ehdoton suosikkini, kerrassaan nerokas! Mieleeni tuli sanaleikki, jossa rintamalta tullaan ja rintamassa lauletaan. Ja Rintala katsoo ylpeänä ylhäältä teoksensa uutta tulemista. Laulussa oli melkoista voimaa ja tenhoa, iloisesti kerrotaan terveisiä ja "siinä kai se olikin". Aikamoisia ralleja ja hienoja tunnelmapaloja (Messinkilankaa, Immun värväytymislaulu) on Martikaisen kynästä kyllä syntynyt. En ole aiemmin mikään fani ollut, olen kyllä tiennyt miehen omaleimaisen tyylin, joka on tunnistettavissa tässäkin varsinkin muutamassa kappaleessa. Nyt ymmärrän!
Tanssi ja liike on kautta koko esityksen vahvasti läsnä - ja hyvä niin. Hienoa työtä on Riia Kivimäki kyllä tehnyt tämän suhteen. Pidin erityisesti nahistelukohtauksista ja siitä, kun pojat näyttivät mallia hienostelusta. Yleisön mieleen taisi eniten olla vauhdikas laulu "Tikarit, puukot ja pyssyt", ja se jäi vielä päähänikin soimaan.
Entäs sitten ne näyttelijäsuoritukset? En oikein osaa nostaa sieltä ketään ylitse muiden, sillä koko porukka vetää ihan täysillä ja suurella riemulla ja taidolla. Poikajoukko on kokonaisuudessaan mainio, sieltä eniten "samaistuin" ehkä itkuherkkään ja yllytyshulluun Urkkiin (Eppu Pastinen) ja Jakeen (Pyry Nikkilä), joka oli niin läsnä joka tilanteessa ja jonka maanisia piirteitäkin saanut nauru jäi kaivelemaan mieltäni. Sinikka Salminen Tuiran Kaaleppina, Turkka Mastomäen opettaja, Katariina Kuisma-Syrjän Jaken äiti, Ushma Karnanin saksalaisen sotilaan ujosteleva heila, Lasse Sandbergin sotilaspoliisi (ja tutunoloinen vanhempi rouvashenkilö...). Nappisuorituksia kaikki!
Lopussa oli pakko sulkea silmäni hetkeksi, tuntui että joku puristaa lujaa sydäntäni kasaan ja happi loppuu. Teatterista oli lähdettävä mahdollisimman nopeasti ulos, jottei kukaan vaan kysy tai sano mitään. Suorastaan mykistyin pitkäksi aikaa. Päässä pyöri ajatuksia sankaruudesta. Unelmista. Lapsuudesta. Kuralätäköistä ja puihinkiipeilyistä, mutaojasta johon saapas juuttui, lumisodasta, kadonnesta pehmo-oravasta, superpalloista, hyppynaruista ja Apinoiden planeetasta. Jossain päin maailmaa tälläkin hetkellä joku lapsi leikkii puisen pyssyn kanssa, toisille se taas on totisinta totta.

kuvat Tommi Kantanen / HML:n teatteri

Miinusta : Äänentoistossa lieni jonkinlaisia ongelmia? Kuvittelin korvieni olevan lukossa, sillä välillä repliikit ja laulut tuntuivat tulevan jonkun vallin takaa. Vähän myös ehkä hoppuiltiin repliikeissä ja vaihdoissa, mutta ei se liiemmin menoa haitannut.

Muuta : Kiitos vielä murteesta, murrefani kun olen! Murresanoja viljeltiin myös laulunsanoissa, oli mukava lisä niitä sieltä bongailla. Ja musikanttiosastolla itse Teho Majamäki! Olen kyllä äärettömän ylpeä meidän teatterista ja kiitollinen ohjaaja Snoopi Sirenille siitä, että tätä päässään muhitteli. Tämänkaltaiselle musiikkiteatterille on tilausta ja tarvetta. Lisää odotellessa!

Pojat vei sydämeni ja täydet viisi tähteä *****, heilahtivat vieläpä Top 3:een ranking-listallani. Tämä pitää nähdä vielä muutaman kerran. Pojat jatkaa Seitsemännen portaan enkelin viitoittamalla tiellä...

(Niin. Lisäksi on olemassa yksi hyvin henkilökohtainen syy myös, miksi tämä Pojat on kaikissa muodoissaan aina tullut iholle ja ihon alle. Niin henkilökohtainen, että sen tietävät vain harvat ja valitut.)

Jake (Pyry Nikkilä) / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Haastattelussa Ushma Karnani

Ushma Karnanin tapasin Hämeenlinnan teatterin aulassa, Ruostetta ja timantteja – näytelmän harjoitusten välisellä tauolla tammikuun loppupuolella 2013.

Ushma on syntynyt Helsingissä 1981 ja horoskooppimerkiltään hän on leijona. ”Peruskoulun mä kävin Turussa ja lukion Helsingissä. Oon asunut myös Tampereella, ja nyt mä asun Vantaalla. Mä taidan olla vähän sellainen matkaaja.”

Mitä harrastat? ”Tällä hetkellä mä harrastan käsitöitä aika paljon; korvakoruja, vauvojen tossuja ja sukkia, villasukkia... Meillä on sellainen ”Mummoklubi”, kavereiden perustama käsityöharrastuskerho. Joku opettaa aina jonkun uuden taidon, jota sitten yhdessä tehdään, sellainen yksi uusi asia aina. Viimeisin taito oli maton virkkaamista matonkuteista, oltiin yhdessä liikkeessäkin Helsingissä tutustumassa. Sit on korjattu rikkinäisiä vaatteita ja irtonappeja ja sellaista”, Ushma selittää iloisena.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä soitan huilua, oon soittanut ihan lapsesta sitä, nykyään tosin harvemmin. Sit mä oon aika hyvä kielissä. Tietysti musiikki on mun erityistaito, mutta se on nykyään sellainen, mikä vaaditaan aika monelta jo, ettei sitä miksikään erityistaidoksi oikein voi enää sanoa.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”No tanssiminen! Kyllä mä senkin haltsaan, jos on aikaa opetella kunnolla. Oon ollut vähän kömpelö itteni kanssa omasta mielestäni, mä tarviin paljon enemmän aikaa kuin muut, eli mä en ole hirveän nopea oppimaan. Mulle aina sanotaan, että ”Mitä sä siinä itket, mikset mene opettelemaan!”, mutta kun mua inhottaa mennä niille tanssitunneille, kun siellä on muita ihmisiä ja mä oon jotenkin niin huono ja aaaaaargh. Täytyisi perustaa joku oma Mummoklubin tanssiporukka, vapaata liikkumista jossain kellarissa hehehh!” Ushma hihittää.

Löytyykö suvustasi muita ”taiteilijoita”? ”Ei löydy. Tässä meidän suvussa on sellainen hassu juttu, että mun vanhempani on molemmat kemistejä ja pikkuveljeni on neurobiologian tutkija, eli mä olen pudonnut pikkaisen kauemmas puusta kyllä!”

Osaatko soittaa muita instrumentteja kuin sitä huilua? ”Meillähän on sellainen ”maailman paskin kitaraduo”, ollaan nimetty ittemme sillai niin ei tuu liikoja paineita. O´ Tantra Chicks on sen nimi. Me käydään sen kanssa esim. vanhainkodeissa keikoilla, biiseissä on yleensä pari sointua ja me haltsataan ne aika hyvin. Me lisätään aina yksi uusi biisi ohjelmistoon, että senkään puolesta meillä ei oo kauhean tiukka tuo treeniaikataulu. Rennosti vaan! Joulukeikalla soitettiin Petteri Punakuono ja Joulumaa, ja sitten tuo Suklaasydän on ihan meidän klassikko ja Beatlesin All my loving. Niin ja sitten se ”On armas mulle aallon tie”, se on kyllä hyvä kun siinä on ehkä kolme sointua. Facebookista löytyy meille omat sivutkin, O´ Tantra Chicks! Maailman paskin kitaraduo – nimikin jo poistaa kaikki ennakko-odotukset, eli aina on mahdollisuus sitten yllättää positiivisesti!” Ushma intoilee jälleen.

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Mä olen aina ollut musiikkiluokalla ja on ollut sillai, että musiikki on ollut mun ainoa päämääräni elämässä. Tuolla Turussa Puolalanmäen koulun musiikkiluokalla oli sellainen perinne aina, että 9-luokka tekee sellaisen joulushown, joka sitten esitetään koko koululle ja siinä mä esitin skitsofreenikkoporoa, olin silloin 15-vuotias. Olin kuulemma hirveen hyvä siinä, kaikki kehui ja oli hirmu hämmästyneitä siitä, että olin sellainen. Siinä mä sitten tajusin, että olisko se sitten se mun juttuni. Helsingissä lukiossa menin sitten heti näytelmäkerhoon ja siitä se sitten alkoi.”

”Teakista mä valmistuin 2009, kävin sen musiikkiteatteriin erikoistuvan näyttelijälinjan. Mitään varsinaisia ammattitutkintoja mulla ei oo muita. Heti lukion jälkeen mä olin pop-jazz – opistossa opiskelemassa pedioppilaana laulua ja muuta, ja laulua oon koko ikäni opiskellut koulun ohella. 2004 menin siis Teakiin ja tokalla yrittämällä pääsin sisään. Ekan kerran mä hain 2002, mutta samana vuonna oli sitten se Popstars-ohjelma. En päässyt pidemmälle niissä Teakin pääsykokeissa, mutta Popstarseissa sitten pääsin bändiin ja perustettiin Gimmel. Siinä sitten meni kaksi vuotta aika tiuhaan sen bändin kanssa, mä en ehtinyt edes miettimään sitä Teakia siinä välissä, kunnes sitten tuli aika hakea uudestaan.”

Oliko mielestäsi Gimmel-ajoista hyötyä noin Teakia ajatellen? ”Silloin hakuvaiheessa mä pelkäsin hirveesti sitä, että miten muhun suhtaudutaan raadin osalta. Mulla ei ollut sillai käsitystä, että miten ihmiset näkee tuommoisen, kun aina puhutaan tavallaan halpaan sävyyn siitä, että tuotteistettu bändi ja tuollainen hakuprosessi. Sit mä näin kuitenkin sen yhtäläisyyden siinä, että se on vaan julkinen hakuprosessi, mutta se hakuhomma itsessään on muuten ihan samanlainen, oli se Popstars, Idols tai vastaava. En voi puhua opettajien puolesta, että mitä mieltä ne oli minusta, mutta kauhean hyvin muhun suhtauduttiin eikä potkittu tai nostettu millään tavalla, mä olin ihan samalla viivalla kaikkien kanssa ja helpotus oli just se, että kukaan ei kommentoinut siitä negatiiviseen sävyyn. Monesti on kysytty jälkeen päin sitä, että oliko Gimmelistä jotakin hyötyä mulle niissä pääsykokeissa, niin varmaan ainakin se, että kokemus näkyi. Olin varmasti ihan erilainen kuin silloin kaksi vuotta aiemmin, uskalsin olla siinä muiden edessä ja tehdä. Ei ollut mitään hävittävää ja hävettävää, antoi mennä vaan.”

Tunnistaako ihmiset sinua tuolla kaduilla tyyliin ”hei, tuohan on se...” ? ”Kyllä, mutta paljon vähemmän nykyään, että kyllä se tässä kymmenessä vuodessa on karissut. Olen ollut askartelukaupassa töissä tuolla Hesassa, siellä asiakkaat jäi monesti katsomaan, että kauheen tutun näköinen. Ihmiset muistaa kasvot, mutta ne ei välttämättä yhdistä, että mistä tuo on tuttu. Joskus joku kysyi, että olinko mä Idolsissa ja siihen oli helppo vastata, että en ollut. Mä en oo mitenkään sellainen, että mainostaisin sitä, että ”ettekö te muista nyt mua”.”

Ihana Ushma / kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mä luulen, että mä tekisin paljon muita töitä. Se on niin vaikeeta sanoa, että mitä sen Gimmelin jälkeen olisi ollut, mitä ovia siellä olis voinut olla auki, mutta mä en oo koskaan ollut hirveen kova treenaamaan ja mä koen itteni aika keskinkertaiseksi tollai musapiireissä. Siellä on niin kovaa se kilpailu, että mä en tiedä, että olisinko mä pärjännyt siellä. Ennen bändiä mä olin hakemassa myös lentoemännäksi, olin käynyt sellaisen matkailututkinnon ja matkailuala sinällään kiinnosti kyllä. En kyllä tiedä, se palo siihen musiikkiin ja esiintymiseen oli niin kova, että jotain esiintymishommaa se kuitenkin varmaan olisi.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Mä pidän siitä! En mä keksi tähän mitään muuta kuin sen, että mä en pystyisi kuvittelemaan tekeväni mitään muuta, tai pystyisin kyllä sillä olen tehnytkin muuta, mutta kun se muu ei riitä! Se on niin kova se palo, varmaan sitä jostain kolosta olisin alalle kaivautunut kuitenkin. Kun lukion jälkeen selailin sitä yhteishakuopasta, niin se oli kauhea tunne kun mitään ei kiinnosta ja sit se Teak tuli siinä vastaan, ja kun sinne on niin vaikeaa päästä. Varmaan se tulisi mulla ilmi sellaisena haahuiluna vain, tekisin pari vuotta jotain ja sitten taas jotain ja niin edelleen.”

Mitä kaikkea olet tehnyt valmistumisesi jälkeen? ”Mulla oli sellainen politiikka, että yksi juttu per vuosi. Taloudellisen paniikin takia hakeuduin sinne askarteluliikkeeseen päivätöihin, mutta sitten se muodostui ongelmalliseksi, koska jos tuli jotain duunitarjouksia, niin oli vaikeeta napata niistä kiinni kun oli jo työvuorot merkittynä. Myös kaikkiin auditioneihin oli vaikeeta mennä. Silloin 2010 olin sitten Linnateatterissa Ella ja kaverit – musikaalissa, se oli sellainen koko perheen juttu. Sitten 2011 olin Helsingin Kaupunginteatterissa sellaisessa nelihenkisessä draamassa ”Keltainen kuu” ja 2012 keväällä olin Hevisaurus-musikaalissa Linnanmäen Peacockissa, ja sitten menin taas Linnateatterin juttuun Turkuun, tehtiin sellainen kuin PikkuDuudsonit-jekkunäytelmä. Se Duudsonit tehdään nyt toukokuussa Peacockiin uudestaan, ja sit meillä on ollut toiminnassa se improiluporukka Riskiryhmä. Se on ollut sellainen ammattitaitoa ylläpitävä voima , meillä on treenit joka viikko ja sit meillä on ollut omia esityksiä koko tän ajan. Impro on sellainen laji kyllä, että siinä on kaikki näyttelijäntyön perusteet koko ajan vahvasti läsnä.”

”Mähän jäin reilu vuosi sitten pois sieltä askartelukaupasta, kaksi vuotta olin siellä. Rupesin vasta opettelemaan sitä alan töiden hakemista ja huomasin, että se onkin aika raskasta se freelancerin elo. Koko ajan saa olla hakemassa ja soitella perään ja laittaa sitten uusia hakemuksia, se käy kyllä ihan työstä! Elina Aallon kanssa oltiin molemmat siinä työttöminä sitten ja mietittiin, että mitähän tässä nyt tekisi, ja ruvettiin sitten tekemään itse. Aloitettiin kirjoitustyö ja se alkoi kääntyä vaan enemmän ja enemmän siihen omakohtaiseen kokemukseen siitä freelancer-näyttelijän arjesta ja niistä unelmista ja toiveista, että mitä kaikkea se pitää sisällään. Me sitten kirjoitettiin sellainen tunnin mittainen hupailu, ”Seuraava! - näyttelijän arkipäivää”. Tehtiin promo ja kutsuttiin hirveesti teatterinjohtajia katsomaan sitä tuossa vuosi sitten talvella, ja sit me päästiin Teatterikesäänkin sen kanssa ja Linnateatteriin ja vaikka minne. Se kiinnosti ihmisiä, se oli aika rohkee ja me oltiin vähän tyhmänrohkeitakin kyllä. Sitä oli niin sisällä siinä, ettei hävennyt ollenkaan sitä mitä siihen kirjoitti.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Mä oon aina ollut kauhee musafani, oikein siis fani, se kuuluu siihen teiniaikaan. Mä oon ollut ihan hullu Bon Jovi-fani ja sit tietty kaikki poikabändit, Backstreet Boysit ja Take Thatit ja nää. Mutta mutta...mä en oo pitkään aikaan edes ajatellut tämmöistä esikuva-asiaa. Silloin joskus kun me tehtiin Donna Paukkua telkkaan, niin Anja Pohjola oli kyllä... Meidän koko perhe tykkäsi aina Hyvistä herroista ja ihailin jo pienenä tyttönä Anjaa, ja sit ykskaks oonkin samassa pöydässä lukemassa plareja hänen kanssaan. Oli se kyllä huikea hetki! Tietenkään mä en ole nähnyt hänen nuoruudenaikaisia juttujaan. Aika monella vanhemmalla näyttelijällä on se semmoinen, että niiden ei tarvitse tehdä juuri mitään kun ne jo on! Niin kuin Ekosen Harri täällä. Mä en oikein tiedä mistä se homma tulee. Mä rakastan itse sellaista luonnollista lähestymistapaa näyttelijäntyössä, eleet ja olemus on siinä ja kaikki tulee tosi pienellä tekemisellä. Se on mahtavaa! Eleet tulee luonnostaan, se on sellaista arkipäivän ihmistä. Ritva Valkama, Seela Sella. Se äänenkäyttö ja ne äänenpainot. Se on varmaan se elämänkokemus, voi siihen kun itsekin pääsisi”, Ushma huokaa.

”Tällä hetkellä musiikkipuolella ihailen esimerkiksi Eriniä. Me ollaan hyviä ystäviä, ja hän on muuten sen maailman paskimman kitaraduon toinen osapuoli. Olen seurannut sitä uran rakentamista sivusta ja koko sitä prosessia, miten se tekee biisejä ja miten se huikea levy syntyi, ja miten se on sen yhden ihmisen oma tuotos! Se on musta ihan mieletöntä.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti se kappale? ”No Jon Bon Jovin kanssa tietysti, ja laulettaisi joku ihana vain meitä varten tehty duetto.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Niitä on kyllä todella paljon, mutta joku noista vanhemmista konkareista varmaan. Oon mä kyllä vähän kateellinen tuolle Kapulaisen Artulle, kun se pääsee nyt Seela Sellan kanssa näyttelemään.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”No kyllähän mä aina mietin, että millaistakohan olisi olla ihan elokuvaroolissa, kun en oo noita kamerahommia muutenkaan paljon tehnyt. Ehkä joku tv-tai leffarooli, tai sitten toinen haave olisi tän mun tanssihaaveeni takia aina se, että miltähän tuntuisi olla jossain oikein musikaaliroolissa ja oikein tanssimassakin siellä. Vaikka Dirty Dancing! Mun unelmaroolini olisi kyllä siinä Olipa kerran- sarjassa joku ihana satuhahmo.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Aina joka kerta ensi-illan kynnyksellä, kun lavan takana odotetaan ja jännitetään.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Se, että saa leikkiä ja olla ja kokea erilaisia tarinoita. Esimerkiksi se Ella ja kaverit- musikaali, kun se on kirjoitettu sillä tavalla, että se on suunnattu koko perheelle. Samaan aikaan nauraa isoisä lapsenlapsensa kanssa, samalle asialle mutta kuitenkin eri asialle siinä. Siinä oli tosi hulvattomia kohtauksia, ja se oli ihan parasta kun katsojat huutonauraa ja kyyneleet valuu silmistä ja koko perhe nauraa rivissä, ja itse nauttii siitä kun huomaa, että tää uppoaa kuin veitsi sulaan voihin.”

Entä miinuspuolia? ”No se mistä mä kirjoitin opinnäytteenikin, eli palkkaneuvottelut ja sopimuspuoli ja kaikki se mistä työehtosopimuksista huolimatta väännetään. Se on varmaan ainut asia mikä mua tällä alalla syö! Laitosteattereilla on eri asia, ne on tietysti sitoutuneet noudattamaan sitä työehtosopimusta, mutta muuten saa olla koko ajan vääntämässä palkoista. Tällä alalla on paljon sitä, että ”sähän tiedät, että meillä ei oo rahaa”, siitä lähdetään niinku aina ja sit kuitenkin kuulet proggiksen edetessä, että joku muu saa sunnuntailiksat ja muuta. Aina joudut taistelemaan omasta ammattitaidostasi ja arvostasi ja todisteleen sitä, ja se on musta tosi kurjaa!”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”En osaa vielä oikein sanoa tuohon mitään, kun tämä on mun eka kiinnitys. Olen täällä Hämeenlinnassa nyt siis vuoden kiinnityksellä. Olin hirveen ilahtunut, kun mulle soitti työterveyshoitaja viime viikolla. Jeeee mä olen nyt osa työyhteisöä, ja se on tosi hienoa. Tähän asti mä olen aina aatellut, että mä tykkään siitä vapaudesta, joka freelanceriydessä on, että saa itse vaikuttaa eikä ole sidottu mihinkään, paitsi tietyksi ajanjaksoksi vain. Mutta sitten siinä on just se, että se on tosi raskasta ja on koko ajan se taloudellinen huoli. Nyt on tosi ihanaa, että mä voin keskittyä vaan duuniin ja mun ei tartte miettiä samalla kun mä teen töitä, että mitäs sitten seuraavaksi. Odotan tältä Hämeenlinnan pestiltä sitä, että pääsee tekemään töitä oikein kunnolla. Musta on hirmu kivaa, että nyt on koko ajan töitä, ja mulla on aina ollut korkea työmoraali.”

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”Jotenkin mä olen ihmetellyt, että miksi mua halutaan aina niihin lapsirooleihin, ei pelkästään teatterissa vaan muutenkin, mutta kyllä mä huomasin taas tuossa PikkuDuudsoneissa, että kyllä mä olin ihan omimmillani siinä, että tehdään sellaista komediaa ja lapsille. Ehkä komedia ylipäänsä on sellainen, missä mä oon sitten omimmillani.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tuo Riskiryhmä inspiroi mua ihan hirveesti ja sitten kaikki musajutut, kun päästään tekemään itse ihan alusta alkaen ja kun tehdään silla lailla vähän ehkä improvisoiden. Se on musta tosi mielenkiintoista. Sitten ne käsityöhommat, korut ja muut, ne menee aika lailla fiiliksen mukaan. Joskus saan öisinkin jonkun vision jostain!”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Joo aika paljonkin, mutta heti kun pääsee lavalle, niin se ”purina” vatsasta häviää. Ei mulla oo koskaan ollut sillai, että se jännitys haittaisi sitä lavalle menoa ja siellä oloa, se kuuluu asiaan!”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita toistat ennen esiintymistä? ”Oon aika lailla hiljentyvää sorttia. Yleensä nauran ja olen paljon äänessä, mutta ennen esitystä mua alkaa aina väsyttää, ihan siis kunnolla nukuttaa, ja mä meen johonkin omaan pieneen horrokseen. En mä jaksa mitään riehua, jotkuthan kerää sellaista draivia. Mä menen ihan sellaiseen shut down- tilaan, virransäästötilaan juu. Mun pitää saada olla ja rauhoittua. Valmistavissa harjoituksissa mä katson hirveen tarkkaan kaikki aikataulut, että jos pitää itse tehdä maski niin kauan mulla siinä menee, ja monelta mun pitää olla paikalla ja mitä mun pitää tehdä missäkin järjestyksessä.”

Onko näytöksissä sattunut koskaan mitään legendaarista kommellusta? ”Ei ainakaan mulle, paitsi sellaisia bläkäreitä ja rekvisiittojen unohduksia sattuu aika useinkin. Eipäs kun onhan! Viime kesänä just siinä PikkuDuudsoneissa oli semmoinen kohtaus, missä mä lyön pääni kävellessäni kaapinoveen. Mulla oli vaalea peruukki siinä päässä ja omat hiukset oli leteillä ja pääni päällä kiinni pinneillä. Se hiton peruukki lensi mun päästäni! Mulla on paksut hiukset, se peruukki ei oikein meinannut muutenkaan pysyä. Sitten se peruukki vaan tippui, mä en pystynyt kasaamaan itteeni enää sen jälkeen. Peruukki oli tässä mun otsalla ja toinen letti tippui alas ja Henkka odottaa mun iskua ja mä yritän sanoa sen, mutten pysty kun mua naurattaa niin paljon.”

Mitäs tulevia rooleja sinulla on tiedossa? ”Nyt olen mukana tässä Ruostetta ja timantteja-näytelmässä, ja sitten touko-kesäkuussa siinä PikkuDuudsoneissa. Syksyllä mulla on tiedossa pari roolia, mutta niistä en vielä osaa kertoa sen enempää. Sittenhän meillä on myös sellainen lastenbändi KumKumMaa, oltiin täällä Hippaloissakin esiintymässä viime kesänä. Sen kanssa tehdään myös paljon töitä ja yritetään saada taas kesäksi keikkaa sen kanssa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Asennetta, ei valitusta!”

Mistä haaveilet? ”Mä haaveilen sellaisesta ihanasta omasta käsityöputiikista, sellaisen kun saisi jossain vaiheessa. Ja sitten mä tietysti haaveilen pitkästä urasta.”

Mitä haluaisit sanoa yleisölle, terveisiä tai muuta? ”Toivottavasti ihmiset viihtyy!Olen aina sanonut, että mä olen viihdetaiteilija ja mulle on pääasia se, että yleisö viihtyy. Saataisiin sellainen yhteinen hyvä kokemus.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Joskus teininä multa kysyttiin samaa ja silloin mä vastasin, että haluaisin mennä miesten saunailtaan katsomaan, että mikä siinä on niin siistiä. Se on mulle mysteeri, että miten putkiaivoja miehet on, eli se olisi mielenkiintoista kokea, että miten miehet ajattelee. Että pystyykö tekemään montaa asiaa samaan aikaan. Mä haluaisin myös kusta ristiin jonkun kanssa! Yleistä sikailua, röyhtäilyä ja piereskelyä julkisesti. Menisin saamaan hyvää palvelua autokauppaan”, Ushma innostuu.

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin Ipadin ja laturin, kattoisin sillä telkkaa. Jos siellä ei olisi nettiyhteyttä, mä olisin ovelana nauhoittanut koko syksyn telkkaohjelmat sinne. Pelaisin scrabblea sillä myös. Sit mä mietin, että ottaisinko mä aviomieheni vai en. Ai se on omassa pesässään? No sit mä ottaisin kaivuuvälineen ja kaivaisin tunnelin meidän pesien välille. Oman tyynyn mä ottaisin. Ja villasukat ja tän villatakin ja pakastimen, joka olisi täynnä jäätelöä. Kahvia ja cokista ja kestotilauksen Mäkkäristä, ja keväällä mä en mahtuisi enää siitä kolosta ulos. Mutta onhan mulla se kaivuuväline, jolla suurentaisin aukkoa. Gordon Ramsey voisi olla siellä myös, se kokkaisi jotain ja se voisi välillä hakee mulle Mäkkäristä jotain. Sit mä ottaisin sukkapuikot ja lankaa, ne olisi sellaiset hohtavat puikot, jos siellä olisi vaikka pimeetä.”

Jos sinulle tarjoutuisi tilaisuus matkata aikakoneella johonkin menneisyyteen, minne menisit? ”Aikakoneella? Jaa Makin ja Sanin kanssa vai? Hehehhheh. Mä menisin 80-luvulle sinne Bon Jovin ekalle jäähallikeikalle Hesaan. Oon aina sanonut, että mä olen syntynyt kymmenen vuotta liian myöhään! Juu mä menisin johonkin bändäriksi, heh.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Todellakin! (se tuli vaan ekana mieleen)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Digailla

Mikä sytyttää sinut? - Nauraminen ja hauskat jutut

Mikä sammuttaa intohimosi? - Huono asenne, negatiivisuus, sitruuna pyllyssä

Suosikkikirosanasi? - Paska! Eikun perse! Paska! Perse! En osaa päättää, jompikumpi näistä.

Mitä ääntä rakastat? - Oi, mustarastaan laulua keväällä

Mitä ääntä inhoat? - Kun noi teinit ajaa noilla #%&/¤## mopoillaan näin (päristää suullaan...)

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentokapteeni

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Vanhustenhoitoalalla, tärkeetä hommaa mutta liian vähän aikaa ja liikaa töitä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kato mitä paskiainen!