Love Story / Kouvolan Teatteri

Love Story / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 4.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Alkuperäistarina Erich Segal
Musikaalikäsikirjoitus ja laulujen sanat Stephen Clark
Sävellys Howard Goodall
Suomennos Aino Piirola
Laulut suomentanut Anna Sirén

Ohjaus Henrik Timonen
Kapellimestari Iikka Kahri
Koreografia Seppo Välinen
Lavastus Sanna Halme
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Kari Mitikka

Rooleissa : Elina Aalto, Jukka Nylund, Sami Kosola, Satu Taalikainen, Veli-Matti Karén, Regina Chevakova, Sasu Junkkari ja Rebecca Viitala sekä Veera Lehtinen, Vilma Keisala ja Kasper Vuorinen

 Viikko sitten torstaina junailin itseni päivänäytökseen Kouvolaan, koska iltanäytöksestähän en olisi enää päässyt mitenkään takaisin saman päivän aikana. Kyllä oli tungosta Kouvolan Teatterin aulassa, kun paikalle oli saapunut useampi bussilastillinen hiukan vanhempaa väkeä ja joku koululuokkakin. Selvisi sitten aika nopeasti, että samaan aikaan oli alkamassa toinen näytelmä pienemmällä näyttämöllä ja se kantoi nimeä Rakkauslaulu. Selvähän se, että sekaannuksia tämä aiheutti... Aika hassua jotenkin, että ohjelmistossa on kaksi nimiltään samansuuntaista juttua ja vaikka kieli on eri, piti minunkin pari kertaa oikein tarkistaa että varmasti olen menossa oikeaan paikkaan.

 Love Story ei ollut minulle tuttu muuten kuin tunnussävelmänsä suhteen (äitini sitä on silloin tällöin antaumuksella hoilannut) ja 70-luvun alkupuolen elokuvasta olen nähnyt vain kuvia. Jotenkin on ollut sellainen kutina, että kyseessä on oikein lässynlää yltiösuperhypersiirappisromanttinen tarina, joiden ystävä en oikein ole. Olen siinä mielessä vähän kyyninen tapaus. No, ensimmäisessä kappaleessa oltiin sanattomia ja muisteltiin kaiholla edesmennyttä tyttöstä ja minulla olisi ollut ripsarit poskilla, jos käyttäisin ripsaria. Kyllä vaan, kyynelehdin kovasti heti ensimmäisen kappaleen aikana kun oli niin haikeaa ja ihanaa. Ja kaunista laulua, olen siinä uskossa edelleen että se herkisti mieleni.

Ihanat Jenny ja Oliver 

 Tarina itsessään on aika perustavaraa. Tyttö Jenny (Elina Aalto) ja poika Oliver (Jukka Nylund) tulevat hiukan eri lähtökohdista, mutta Amor kun ampuu nuolensa niin se on menoa sitten. Vain rakkaudella on väliä, ja näillä kahdella sitä kyllä riittää. Jenny on valmis luopumaan pitkäaikaisista unelmistaan musiikin suhteen, Oliver Barrett IV taas luopuu mieluummin perinnöstään kuin rakkautensa kohteesta, ja suksethan siinä menee ristiin.

 Olen tainnut nähdä Elina Aallon aiemmin HKT:n Tarzanin Janen roolissa, mutta tässä hän kyllä teki minuun kunnon vaikutuksen säteilevällä olemuksellaan ja etenkin tuikkivilla silmillään, jotka syttyivät vielä lisää neidon puhjetessa laulamaan. Sitä oli ilo seurata ja muutenkin nuoren lemmenparin välillä oli hienoa kemiaa. Joku taisi aiemmin mainita sen, että aika paljon tässä pussaillaan ja ollaan lähekkäin, ja se tuntui teineihin uppoavan aika hyvin pienestä takaani kuuluneesta supinasta päätellen. Pienemmistä rooleista minuun teki vaikutuksen taustalla lempeänä ja rauhallisena tyttärensä menoa seuraileva upean punatukkainen Jennyn äiti (Regina Chevakova).

 Jossain vaiheessa aloin mietiskelemään sitä, miksi lavastuksessa on niin paljon ketjumaisia elementtejä ja lenkintapaisia yksityiskohtia. Sama teema tuntui toistuvan siellä sun täällä, ja loppupuolella sain ahaa-elämyksen (joka tosin saattoi mennä ihan metsään) , että viitattaisikohan tässä rakkauteen, joka yhdistää lenkin tavoin ja pitää nämä lujasti kiinni toisissaan. Ja kun lenkkejä on tarpeeksi monta, se yhdistää paljon enemmän kuin arvaammekaan? Kuin "silta joka kantaa". Odotin, että taustalle heijastetussa sillassa olisi roikkunut edes pieni rakkauslukko... Jennyn isä ja Oliverin vanhemmatkin joutuvat nöyrtymään nuorten rakkauden edessä, kun ei ole oikein muutakaan mahdollisuutta.

 Vähän oudoille koreografioille ja esimerkiksi ravintolan turhan elokuvamaisille tupakoitsijahahmoille en kauheasti lämmennyt. Ikävä uutinen tuli kerrotuksi vähän töksäyttäen myös, tosin lienee osalla lääkäreistä tapakin. Tahatonta komiikka minulle nostatti Jennyn isän Philin (Veli-Matti Karén) laulelu pizzalapio kädessään ja pääparin pastalaulu söpöstelykokkailuineen. Oikeasti hupaisaa oli sitten se, kun Jenny ilmoitti topakasti tuoreelle siipalleen, että "illalla ei mennä minnekään koska ilottelu loppuu avioliittoon" (tai vastaavaa) ja tässä kohtaa yleisössä joku sai tästä kiinni ja hihkaisi jotain aplodien kera. Vaikutti vanhemmalta mieheltä. Teiniosastoa sen sijaan huvitti ekstrana jonkun joukossaan päästämä hupaisa pieni aivastus. Ainakin toivon niin, että se oli aivastus.

 Eipä tämä niin siirappinen ollut kuin pelkäsin, eikä myöskään hirmuisen surullinen vaan pikemminkin lohdullinen. Vähän haikea mieli oli esityksen päätyttyä, etenkin kun tiesi taas että joku minuakin kotosalla odottaa ja sinne päästäkseni pitää vaihtaa junaakin pariin otteeseen. Joku kuitenkin odotti ja tuli asemalle vastaankin, ei siis tarvinnut palata reissultaan yksinäiseen tyhjään kotiin. Tämmöisiä ajatuksia heräsi Love Story-reissusta. Kannatti käydä!

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuva Marja Seppälä

Mio, poikani Mio / Kouvolan Teatteri

Mio, poikani Mio / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 22.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Marielle Eklund-Vasama

Lavastus ja pukusuunnittelu Sanna Halme

Valosuunnittelu Esa Kurri

Projisoinnit Alisha Davidow

Äänisuunnittelu Riku Hämäläinen

Rooleissa : Markus Virtanen, Jose Viitala, Maija Sydänmaanlakka, Arimo Haltsonen, Sami Kosola, Heljä Heikkinen, Elina Ylisuvanto, Veli-Matti Karén ja Siiri Karén/Erika Rinne

 Astrid Lindgrenin vuonna 1955 julkaistu kaunis, mutta surumielinen tarina "Mio, poikani Mio" on satu yhdeksänvuotiaasta orvosta Jussi-pojasta, joka ei oikein viihdy ottovanhempiensa luona. Parin taianomaisen käänteen ansiosta Jussi matkustaa Kaukaisuuden maahan, jossa häntä odottaa Kuningas. "Mio, poikani Mio!" lausuu Kuningas lempeästi Jussin ensi kertaa nähdessään ja selviää, että Jussi onkin prinssi Mio, jolle on aikojen alussa tuhansia vuosia sitten määrätty tärkeä tehtävä. Kaukaisuuden maassa Mio ystävystyy heti Jum-Jumin kanssa ja saa upean Miramis-ratsun, kaikki on ihastuttavaa ja kaunista. Tarjolla on leipää, joka vie nälän; vettä, joka vie janon ja satuja iltaisin kertova kaivo. Jostain kuitenkin kuuluu haikea surulinnun laulu, joka kertoo tarinaa varastetuista lapsista. Puheissa vilahtaa pelottava Ritari Kaamo, joka Mion pitäisi kohdata ja halkaista ritarin kivinen sydän tätä tarkoitusta varten taotulla erityisellä miekalla. Alkaa jännittävä seikkailu, jossa ystävyys, sankaruus ja omien pelkojen voittaminen ovat vahvasti läsnä.

Mio (Markus Virtanen) ja Kuningas (Sami Kosola) / (c) Marja Seppälä

Melkoinen arjen seikkailu oli myös minun tieni Kouvolaan syksyisen koleana toukokuisena aamuna. Kello viiden aamuheräämisen, parin junanvaihdon ja kaatosateen siivittämänä löysin kuin löysinkin itseni teatterin katsomosta kera monikymmenpäisen lapsijoukon - koululaisnäytös kun oli kyseessä! Mio, poikani Mio oli minulle aiemmin tuttu ainostaan nimenä, eli minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuleman pitää. Esityksen lavasteet, värimaailma ja taidokkaat projisoinnit veivät mennessään heti kättelyssä ja olin satumaailman lumoissa ihan täysin. Hyvin nopeasti mieleen tupsahti usempiakin yhtymäkohtia Taru sormusten herrasta-maailmaan (kiintoisaa, sillä Lindgrenin alkuperäisteos on ilmestynyt samoihin aikoihin Tolkienin tarinan kanssa) ja näin päässäni Mion alaviitteellä "Kuninkaan pojan paluu"...

 Lapsetkin malttoivat keskittyneesti seurata seikkailun kehittymistä, ja jännän tarinan lomaan oli lisätty muutamia huvittavia osasia, joihin nuorempi väki tirskuen reagoi. Lettujen heittely kuningasta päin taatusti naurattaa, samoin kuin huonojalkainen mummo, joka poistuukin tanssahdellen paikalta. Jännä kontrasti saatiin mielenkiintoisesti toteutetuista hämähäkin lailla liikkuvista urkkijoista, joiden olemus oli aika iljettävä, mutta tarkkakorvaiset kuulivat kähisevien äänien joukosta tuttuakin materiaalia. Hienosti heräteltiin mielikuvia synkästä Ritari Kaamosta, valo-ja äänimaailma tummeni hetkessä ja musta jättimäinen viitta heilahti taustalla. Kääk! Kun hahmo sitten lopulta lavalle saapui, tuli mieleeni heti jonkinsorttinen Lordin ja Darth Vaderin risteytys. Repikää siitä!

 Tarina eteni varsin sulavasti ja tarjosi sopivassa määrin jännitystä ja pieniä suuri sankaritekoja. Yllättäviä käänteitä ja pelastumisia tuli matkan varrelle tämän tästä, juuri kun tuntui siltä että nyt pienet sankarimme Mio (Markus Virtanen) ja Jum-Jum (Jose Viitala) ovat pahassa pulassa eivätkä mitenkään pysty tästä pinteestä enää selviytymään. Kiintoisissa tarinoissa ja teatterissa on ihan parhautta se, että kaikki on mahdollista. Pienet linnut tekevät sankaritekoja oman henkensä uhalla, satulangasta kudottu kangas muuttaa näkymättömäksi tuosta noin, nokkahuilun avulla löytyy kadonnut ystävä. On lupa tunnustaa pelkonsa ja pienuutensa ja vaikka vähän itkeäkin, jos siltä tuntuu.

Mio ja Kutojatar (Elina Ylisuvanto) / (c) Marja Seppälä 

 Koko porukka niin lavalla kuin lavan takanakin puhalsi loistavasti yhteen hiileen, ja mieleeni jäi erityisesti joka paikkaan ehtivä urkkijaryhmä, sydämellinen ja lempeä Kuningas (Sami Kosola) sekä tarkasti ja lämmöllä pienen pojan sielunmaisemaa tulkinnut Markus Virtanen.

 Näytelmän käsiohjelmassa mainittiin hienosti se, että "Astrid Lindgrenin suosion salaisuus piilee kaiketi myös siinä, että hän kirjoitti ajatuksissaan sille lapselle, joka itsekin joskus oli. Hän muisti lapsen tunteet, toiveet ja pelot ja yhdisteli todellisia lapsen elämän suuria kysymyksiä ikiaikaisiin sadunaineksiin. Myös pieni ja heikko voi olla sankari, ja voittaa omat pelkonsa ja maailman pahuuden." Juuri näin. Katsomosta poistuessani edessäni kulki pikkuinen poika, joka rehvakkaasti totesi toiselle pojalle "Tää oli aika mälsä" ja sitten narikoiden luona julisti opettajalleen, että "Oli muuten hyvä!"

 Kyllä kannatti lähteä aamujunalla Kouvolaan! Mio, poikani Mio oli sangen lumoava tarina ja varsinkin toteutus, ja herätti mielenkiinnon lukea tämän myös kirjana.

 Mio, poikani Mio saa vahvat neljä tähteä ****.

 Esitykset jatkuvat vielä syksyllä! Lisätietoja täältä. 

(näin esityksen pressilipulla)

Sydämeni laulu / Kouvolan Teatteri

Sydämeni laulu / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto noin 2h 50min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Henrik Timonen

Musiikki Jukka Linkola

Rooleissa : Johannes Korpijaakko, Satu Taalikainen, Elina Ylisuvanto, Riku Korhonen, Jose Viitala, Tatu Mönttinen, Anssi Valikainen, Heljä Heikkinen, Ilmo Ranne, Nina Petelius-Lehto, Nicolas Frimodig/Anton Ukkola, Anni Kurittu/Lotta Sainio, Gustaf Svensson, Johanna Kuisma-Taskinen, Katja Mattila, Anni Toikka, Riikka Nöjd, Harri Hovi ja Petteri Tykkä

Taustaa : Kantaesityksenä nähtävä Sydämeni laulu on ensimmäinen musikaali Aleksis Kiven elämästä ja viimeisistä vaiheista. Kivi on viimeistelemässä teostaan Seitsemän veljestä ja asuu itseään huomattavasti vanhemman Charlotta Lönnqvistin luona. Yllättäen hän myös tapaa nuoruudenrakastettunsa Albina Palmqvistin. Kivellä on arvostettu ystäväpiiri tukijoukkoina, mutta Seitsemän veljestä saa murskakritiikin ja se on hänelle liikaa.

Plussaa : Johannes Korpijaakko on Aleksis Kiven roolissa ilmiömäinen! Mikä vimma ja palo miehellä, yksi parhaista ja sykähdyttävimmistä roolitöistä mitä olen koskaan nähnyt. Pidin myös erityisen paljon naisrooleista, Elina Ylisuvanto (Albina Palmqvist) vetäisi sellaisen soolon että huh huh. "Karl ja Amalia" oli aivan mielettömän hieno veto. Samoin Satu Taalikaisen kärsivällinen Charlotta, laulaessaan koko hahmon olemus muuttui täysin ja syttyi melkoiseen liekkiin. Laulullisesti ja tanssillisesti pidin kovasti myös Heljä Heikkisen roolitöistä (useita rooleja), erityisen kaunis ääni hänellä ja muutenkin sellaista nuorta raikkautta koko olemuksessaan. Muut miehet Kiven ystäväpiirinä jäivät vähän naisten varjoon, mutta onneksi Anssi Valikainen sai jälleen väläyttää laulajantaitojaan pariinkin otteeseen ja komeaa kuultavaa oli kerrassaan! Musiikki oli paikoitellen vähän liian mahtipontista minun makuuni, parhaimmillaan se oli rauhallisimmissa kappaleissa. Musikaalin kohtauksista eniten mieleeni olivat ne, joissa oltiin kahdestaan ja Kiven herkkyys pääsi esiin. Alussa oli jopa vähän joukoturkkamaista menoakin. Ja se ihana pellavapäinen poika alussa ja lopussa! "Sydämeni laulu" lopussa oli hienosti toteutettu, tosin valoista tuli liikaa mieleen autonvalot ja ehkä se Tuonelan joutsen oli hiukan liikaa... Puvustuksesta myös plussaa!

Johannes Korpijaakko / kuva Marja Seppälä

Miinusta : Kestoltaan aivan liian pitkä! 1,5h kestänyt ensimmäinen näytös oli todella pitkä ja huomasin vilkuilevani kelloa tämän tästä. Joukkokohtauksissa oli kyllä voimaa, mutta todellakin ehkä liiankin mahtipontista musiikkia ja oopperamaisia piirteitä minun makuuni. Sekavaa myös! Sanoista ei aina saanut selvää ja oliko järkeä laulaa minuuttitolkulla eri rahasummista, itse putosin kärryiltä ja heti alkumetreillä siinä kappaleessa. Tähän oli laitettu paljon erilaisia tyylejä ja se vei kyllä tehoa. Lavastus myös häiritsi, liikkuvat lattiat veivät huomiotani liikaa, etenkin kun katsomoon näkyi kaikki vivut ja vipstaakit ja jopa näyttämömiehetkin... Esityksen päätyttyä jäi vähän hämmentynyt olo, lopputulos kun oli aika sekavahko.

Muuta : Loppuvaiheilla sattui myös outo tapaus (näyttelijät lavalla eivät siihen onneksi reagoineet mitenkään), ilmeisesti joku mikrofoni oli jäänyt auki ja katsomoon kuului supinaa ja rapinaa ja "Oh shit!", jonka jälkeen todettiin vielä "Nyt kyllä tulee sanomista..." Muutaman sekunnin se kesti, mutta kieltämättä tuli vähän kumma olo että mitäs nyt tapahtuu. Ja sanomista tuli, oikeassa oli varmasti se joka sen sanoi!

Päärooleille täydet, mutta liika kesto ja sekava kokonaisuus pudottaa tähdet neljään ****